The Project Gutenberg eBook of Kommunisti- ja bolshevikkipakinoita, by Ilmari Kivinen

Pöytäkirja , pidetty Hölmölän pitäjän Pöllölän kylän kansankäräjäin valmistuslautakunnan kokouksessa Iso-Hölön pirtissä viime sunnuntaina klo 8 a.p. Läsnä oli 11 henkilöä sekä Sinkkosen akka, ynnä Pussisen poika, joka makasi uunilla, jota ei merkitty pöytäkirjaan.

Hyväksyttiin, että Pöllölän kylän kansankäräjät kokoutuvat tänä päivänä klo 3 i.p. tässä Ison-Hölön pirtissä, koska ei suutari Näppinen päässyt eduskuntaan, vaikka sai 18:toista äänilippua.

Merkittiin, että kansankäräjäin kanslia on tuolla kyökissä, mutta pitää piika-Reetan siivota sitä ennen tiskit pois pöydältä ja pyyhkiä pöytä.

Kysymyksen johdosta, onko oltava myöskin piikakirjoituskanslia, tiedusteli lautakunnan puheenjohtaja lois Mikko Tarjus, osaako Reeta kirjoittaa. Kun Reeta sanoi, ettei oikein muuten kuin mallin jälkeen, ja että Sinkkoskan pennut olivat hävittäneet mallin, päätettiin, ettei tarvitse olla piikakirjoituskansliaa.

Sinkkoska sanoi, että eikö ne lie olleet Reetan omat pennut, mikä merkittiin pöytäkirjaan.

Sihteeri kysyi, että oliskos tästä asiasta vielä muuta, johon kokous yksiäänisesti vastasi, että liekkös tuossa sitten muuta.

Israel Huttunen ilmiantoi, että Helsingin eduskunnassa on ravintolakin, johon Reeta sanoi, että kyllä hän pitää kahvipannun tulella, mutta pitäisi olla jokaisella omat sokerit, mikä hyväksyttiin.

Kysyttiin, että kutka ovat oikeutetut edustamaan Pöllölän kyläläisiä kansankäräjillä ja hyväksyttiin ilman äänestystä, että tulkoot ne, jotka töiltään joutavat.

Että aluksi lauletaan yksiäänisesti pelimannin sävellystä »Voi minua poika raukkaa».

Että kokouksen avaa lautakunnan puheenjohtaja lois Mikko Tarjus ilman ikämiespuhetta ja käskee valitsemaan suutari Näppisen puhemieheksi ja itsensä ensimmäiseksi ja Israel Huttusen toiseksi varapuhemieheksi, mikä hyväksyttiin.

Että, sitten kun puhemiesmiehistö on valittu ja suutari Näppinen istunut puhemiespaikalle

jättää tämän valmistuslautakunnan esimies Mikko Tarjus Issakaisen rengin seuraamana kansankäräjille kertomuksen valmistuslautakunnan toiminnasta sekä tämän pöytäkirjan,

Israel Huttunen ilmineerasi, että kun Mikko Tarjus ja Issakaisen renki tulevat kyökistä jättämään pöytäkirjan ja esitykset, niin pitää kansankäräjien nousta seisomaan, mikä hyväksyttiin yksinkertaisella äänten enemmistöllä.

Sinkkosen akka sanoi, ettei se ole kyökki, vaan kanslia, mikä merkittiin pöytäkirjaan.

Päätettiin, että äänestykset kansankäräjillä toimitetaan avonaisella lippuäänestyksellä, joka on oleva sinivalkoinen lippu, mutta jos sitten vaaditaan huutoäänestystä, niin on se toimitettava.

Sinkkosen akka käski merkitä pöytäkirjaan, että jos hän ei saa äänestää punaisella lipulla, niin saa olla äänestämättä.

Kokous hyväksyi yksimielisellä ääntenenemmistöllä, että pyydetään kansakoululta lippu lainaksi lippuäänestyksiä varten.

Merkittiin pöytäkirjaan, että kansankäräjät valitsevat seuraavat valiokunnat:

sekä tupakkavaliokunnan, jos osuuskauppaan tulee huomenna tupakkoja, mikä hyväksyttiin.

Sihteeri sanoi, että pitäisi lopettaa tämä kokous, koska pöytäkirjapaperi rupeaa loppumaan, johon kokous sanoi, että olet tainnut kirjoittaa liian suuria puustaimia, etkä olisi tarvinnut kirjoittaa kaikkia päätöksiä.

Puhemiehen välikysymykseen, lopetetaanko kokous, vastattiin huutoäänestyksellä, että lopetetaan vain.

Israel Huttunen pani vastalauseen sitä vastaan että Pussisen poika oli ottanut osaa uunin päältä huutoäänestykseen, vaikka ei ollut vielä ripillä käynyt, mikä merkittiin pöytäkirjaan.

Pussisen poika sanoi, ettei hän voi tulla alas, kun hänen housunsa ovat pesussa, mikä hyväksyttiin.

KOMMUNISTIEN PUOLUEKOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ

» Pöytäkirja pidetty kommunististen ylenmääräisessä puoluekokouksessa Pöllölän kylässä Iso-Hölön tuvassa ehtoopuolella päivää.

Laulettua yksimielisesti »Aamulla varhain» valittiin puhemieheksi suutari Näppinen useinmainitun Näppisen akan ääntenenemmistöllä. Aika ja paikka kuin yllä.

Otettiin esityslistalle alustus kommunistin puolueen järjestäytymisestä, minkä oli luvannut pohjustaa väliaikalainen puoluetoimikunta Makkosen leski.

Tarkastettuna havaittua Makkosen lesken ei läsnäolevaiseksi esitti puhemies vastattavaksi kysymyksen, tietääkö kukaan missä Makkoska on.

Pussisen poika ilmoitti ilman äänioikeutta, että se taisi pistäytyä navettaan katsomaan niitä mustankirjavia sianporsaita. Julistettiin.

Sanottiin kansalta, että pohjusta sinä Näppinen sitten. Olethan sinä koko ikäsi pohjustanut.

Pussisen pojan naurettua tämän johdosta ja ulos käskettyä häiriöstä julkisella paikalla pohjusti suutari Näppinen kommunistin aatteen selvässä valossa tulevilla huomautuksilla vallankumouksen perusteella.

Väliaikalainen puoluetoimikunta tuli navetasta ja sanoi emännälle, että jos hän saisi yhden porsaan, minkä johdosta puhemies koputti pöytään mainitun porsaan ei asiaan ja parlamentaariaan kuuluvana.

1. Että on porvarillinen valtiokoneisto poistaminen. Huomautettiin, että ei päätös koske puimakonetta, koska on osuuskunnassa myöskin kommunisteja eikä Pahakosken myllyä, koska on mylläri punikki. Merkittiin pöytäkirjaan.

2. Karkoittaen virkavallan kaikkialta, mikä hyväksyttiin suurella huutoäänestyksellä. Ja annettiin puhemiehelle valtuus edeskantaa kansan tahto raittiuslautakunnalle ja konstaapeli Toloselle.

3. Sen sijaan köyhälistön vallan järjestäminen työväen neuvostojärjestelmän muodossa.

Palstatilallisen Miettisen kysyttyä, kuuluuko maamiesseuran konsulentti neuvostojärjestelmän muotoon päätettiin panna kysymys viheriän veran alle, mutta koska ei ollut viheriäistä verkaa niin pantiin pöydälle.

Edelläolevat kolme monumenttia tarkastettiin ja asia julistettiin loppuunkäsitellyksi toisessa lukemisessa.

Koskeva kapitaalien riisto-omaisuutta leikattiin lehdestä julkiluettavaksi haltuun ottamisen ohjesääntö:

»Työväen neuvostovallan haltuun on otettava kaikki valtion ja kuntain taloudelliset laitokset, samoin kapitalistien pankit, tehtaat, suuret kauppaliikkeet, varastot ja talot sekä muu kapitalistinen riisto-omaisuus».

Matikaisen kysyttyä että tuleeko ne sitten ikäänkuin otettavaksi lahtarilta kommutistille vastattiin välikysymystietä että tulee.

Matikainen sanoi, että hyvähän ne olisi ottaa, mutta ei taida porvari piru antaa, ja lausuttiin porvaristolle halveksuminen, mikä päätettiin merkitä pöytäkirjaan.

Makkosen kysymys, onko Matikainen katsottava kommutismiksi lähetettiin valmistusvaliokuntaan, joka läksi porstuaan kokousta pitämään, vieden Matikaisen muassaan kuulustelemista varten.

Esitettiin vastattavaksi, onko laajaan sosialistisoimiseen viipymättä ryhdyttävä rengastuneilla ja strudsiutuneilla tuotannon aloilla; vastattiin laajan ja vaihtelevan keskustelun jälkeen, vaihtuen joskus yleis-mölinäksi, kielteisellä suhtautumisella seuraavien monumenttien perustuksella:

A.) Ei ole sosialistisoimiseen ryhdyttävä, koska on kommunistinen maailmankatsomus eronnut herrassosialisteista.

P.) Koska strudsit ovat Aafrikan lintuja joita ei ole Pohjolassa, niin on alotteen herättäminen johtunut joko pilkanteosta taikka prowogaattorista, mikä hyväksyttiin.

Puheenjohtajan kysymykseen että mitä se valmistava valiokunta siellä porstuassa vielä vöhnii, ilmoitti Pussisen poika ovenraosta ilman äänestysoikeutta, että ne läksivät Matikaisen mökille tarkastamaan, onko Matikainen kommutismi, mutta lupasivat tulla pian takaisin.

Laulettiin odotellessa moniäänisesti »Tuonne taakse metsämaan». Ehdotus, että laulettaisiin »Työn orjat, sorron yöstä nouskaa», ei saavuttanut kannatusta, ollen oikeistososialistinen laulu vanhan mädännyksen perustalla.

Valmistava valiokunta palasi takaisin ja ilmoitti, että Matikaisella on todellakin se punertava kommuuti, jonka Matikaisen veli huusi sieltä lukkarivainajan avisuunista, minkä johdosta kokous yksimielisesti myönsi Matikaisen kommutistiksi.

Matikainen kiitti liikutetuin mielin ja tarjosi muillekin samasta pullosta, joka vetää kaksi litraa.

»Hunttarulla vaan,
Vasikannahka vaan.
Se riippuu vaan.
Kun se pannaan riippumaan».

KOMMUNISTIEN ULKOPARLAMENTTAARINEN TOIMINTA PÖLLÖLÄSSÄ

Kommunistien ulkoparlamenttaarinen toiminta edestuotiin Pöllölän
Hölölässä toissapäivänä klo 6,13 i.p.p.

Läsnä oli puoli tiuta kommunismin soluja ja Pussisen poika, kuin on vähän ristiverinen.

Puheenmiehenä toimitsi ikäsolu Jerobeam Näppinen taidehikkaasti.
Pikapöytäkirjaa piti tunteellisella taipumuksella lois Mikko Tarjus.

»Tässä kylässä tyttöjä on ainoastaan viisi, neljä on ryssien narraamaa ja viidettä vaivaa riisi».

Jerobeam Näppinen esiintoi alentavassa äänilajissa, että uunin peltit on suljettava, koska on hänellä salaperäinen ilmianto suuressa tärkeydessä.

Puheenmies edeskantoi Herra Toveri Rotskin terveiset, jotka yksi jätkämies oli tuonut langattomalla etappitiellä, että hedelmä on kypsä ja kirves pantu puun juurelle. Ilmoitus herätti vilkasta mielenliikkumista luokkatietoisessa kansalaisainehistossa.

Kaisa Kompura ehdotti, että jätkämiehen mukana lähetettäisiin kommunistinen uskollisuusvala Rotskille, mikä hyväksyttiin yksimielisesti 4 äänellä viittä vastaan. Aiheuttaen halpa-arvoista naurun tyrskähdystä Pussisen pojan puolelta. Kokous lausui Pussisen pojalle kummastuksensa. Merkittiin pöytäkirjaan.

Pussisen poika ilmeneerasi, ettei ollut nauranut vaan että oli häntä muuten kakisuttanut, mikä hyväksyttiin. Toimeenpanevan Keskusneuvoston ylikomissari Israel Huttunen esiintoi lennättävällä tavalla valkosuomalaisen hirmuhengen mädännäisyydet, mitkä kaameassa valaistuksessa yksimielisellä ääntenenemmistöllä hyväksyttiin.

Väkevän toverihengen vallalleen päästessä ja uuninpeltien tultua jälleen avatuiksi yhteiskunnalliseen tarkoitukseensa luki Jerobeam Näppinen voimakkaalla paahtoksella »Tuonen Työmiehen» aartikkelin eduskunnan ulkopuolisesta taistelusta luokkakaarti-apurahojen kieltämiseksi.

Hyväksyttiin keskustelutta arvoisan äänenkannattajan mielipuoli, että ottamalla laajat valitsijajoukot Pöllölän kommuunista mukaan tähän taisteluun saadaan enemmän pontta.

Huutoäänestyksellä vahvistettiin Tuonen Työmiehen vaatimus, että »on annettava myöskin kansanjoukkojen ulkopuolella eduskunnan sanoa sanansa».

Mikko Tarjuksen kysymykseen, millä tavoin se kävisi päinsä, selvitti Israel Huttunen tosiperäisellä taktillisuudella tulevan koottavaksi joukkoja Helsinkiin eduskunnan ulkopuolelle huutamaan eduskuntaa alas.

Eräiden kysyttyä, voisiko myös täräyttää kivillä muutamia ruutuja rikki vallankumouksellisen joukkotahdon tehostamiseksi lausui toveri Huttunen inviditualistisena mielipiteenään tämän riippuvan paikallisista olosuhteista ja siitä, sattuuko olemaan poliiseja lähellä.

Pussisen aikamiespoika huusi vastavallankumouksellisella ivamielisyydellä, katukivien Helsingissä olevan tiukkaan iskettyjä, niin että pitäisi ottaa kanget mukaan tai viedä tarvittavat kivet kontissa selässään, mille ala-arvoiselle puheelle kuultiin muutamien vähemmän harkitsevien toverien nauraa räkättävän.

Puheenmiehen esityksestä ilmaisi kokous halveksimisensa Pussisen pojalle musertavalla kommunistisella äänettömyydellä.

Keskusteltiin kysymyksestä, olisiko Pöllölästä lähetettävä joukkoja Helsinkiin ulkoparlamentaariseen toimintaan kadulle eduskunnan ulkopuolelle lahtareiden ja ohranoiden hätkäyttämiseksi, ja hyväksyttiin, että lähetettävä on.

Puheenmies Näppinen piti leveäperäisen puheen ohranoiden kurjasta kätyröimisestä taantumuksen helmassa, ja kehoitti vakuuttavin sanoin kansankerroksia nousemaan ulkoparlamentaariseen toimintaan.

Sinkkosen Reetan kysymyksen, mitä sitten tehdään, jos porvalit sanovat että top, ehdotti puhemies pantavaksi vihreän veran alle.

Useiden karjuessa yhtyvänsä Sinkkosen akkaan peräytti toveri Näppinen ehdotuksensa, koska ei ollut saatavissa viheriäistä verkaa.

Puheenmies ilmoitti vallankumouksellisella tiktatuurilla määräävänsä läsnäolevat lähtemään eduskuntaa painostamaan.

Sinkkosen Reetan kysymykseen, että tuletkos sitten itse mukaan, ilmoitti Jerobeam Näppinen vallankumouksen ohjelman mukaan ei voivansa poistua paikkakunnalta, koska oli hänen jäätävä Pöllölään vartioimaan vallankumouksen saavutuksia.

Monen huutaessa häpeällisiä solvauksia jäniksenpesästä Näppisen pöksyissä ja keskustelun muututtua yleiseksi mölyksi laulettiin myllertävien maininkien rauhoittamiseksi Israel Huttusen mestarillisella johdolla:

»Meijerskall' on pienet silmät,
Iso nenä päässä.
Kilon köntti kädessä
Ja kävelee kuin jäässä».

Laajapiirteisen puheenvaihdon jälkeen hyväksyttiin kompromissi, että ei mennä ulkoparlamentaariseen toimintaan Helsinkiin, vaan siirrytään Hölön pihalle, kuin myöskin paikalla toteutettiin.

Kaikkien siirryttyä tuvasta pihalle huudettiin puheenmiehen ehdotuksesta paljastetuin päin kolminkertaisesti alas ohranat ja suojeluskuntamäärärahat.

Tapauksesta eduskunnan kommunistisoluille kirjallista tietoa antamaan valtuutettiin Näppinen ja Mikko Tarjus.

Jerobeam Näppisen lausuttua vakaumuksenaan tämän tapauksen muodostuneen kuoliniskuksi ohranoille ja määrärahoille läksi puoluekokous nurkkatansseihin Rötkylän torpalle.

KOMMUNISMIN YLIMÄÄR. YHTIÖKOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ

Kommunismin ylimäär. yhtiökokous pidettiin Pöllölän Hölölässä klo 5,6 i.p.p. ehtoolla.

Puhemieheksi valittiin osake-enemmistöllä suutari Näppinen, joka esiintoi tunteellisia tervehdyssanoja. Pikakirjuriksi nimitettiin Mikko Tarjus.

Kun oli laulettu moniäänisesti: »On sitä Suomessa sakia, joka pelkää ei kieltolakia», lausui Reeta Sinkkonen tunnetulla taidolla runopukuisen »Lahtarin suolet», mikä aiheutti vilkasta suosiota runsaslukuisessa yleisössä. Huudettiin tekijä esille.

Otettiin käsiteltäväksi edellisessä kokouksessa viheriän veran alle pantu kysymys Pussisen pojasta. Puhemies luki julkisesti Pussisen pojan anteeksipyynnön »Savon Kansasta», jonka tähden pöytäkirjaan merkittiin, ettei Pussisen poika ole enää noske ja että häntä on kohdeltava toverina. Pöytäkirja tarkastettiin paikalla.

Puhemies piti paikan päällä selväpiirteisen siteerauksen porvarillisesta mädännäisyydestä, jota kokous kunnioitti seisoalleen nousten.

Laulettiin kolme värsyä laulusta »Haituli halituli hattan tattan», jonka jälkeen nautittiin virvokkeita.

Virallisen ohjelman ulkopuolella ilmoitti Pussisen poika ingocnido, että limonaatipullollinen häntä ihteään on alentunut 95 mk:sta 80 mk:aan, jota tervehdittiin vilkkailla mieltymyksen osoituksilla.

Pikakirjuri Mikko Tarjus pohjasi kysymyksen kommunismin suhteesta kieltolakiin ja esiintoi järkiperäisiä aiheita molemminpuolisista katsantokannoista. Puhujan mielestä oli kommunismin suhteellisuus kieltolakiin sama kuin muihinkin porvalien yhteiskunnan lakeihin, nimittäin että mäskiksi vain semmoiset kaikki, ei ne ole minkään väärttejä.

Tämän johdosta syntyi laajaperäinen puheenvaihto, jossa toiset yhtyivät Mikko Tarjuksen maailmankatsantoon, kun taas toiset sanoivat, että ei porvali noudata sitä lakia, jonkatähden proledaarin juuri on sopiva sitä kannattaa. Reeta Sinkkonen esiintoi surkutteluja häpeällisten syiden takia, muuttuen siten keskustelu yleismölinäksi, jossa äänten enemmistöllä huudettiin alas kaikki puhujat. Puhemiehen esityksestä päätettiin hyväksyä keskustelu vastaukseksi kysymykseen.

Koska on tapahtunut, niinkuin »Pohjan Kansassa» t.k. 10 p. n:ro 6 »Kirje Arpelasta» kertoo, että paikkakunnan isäntämiehet »kokoontuvat aina työväentalolle juomaan ja laulamaan», niin päätettiin lausua halveksiminen ja vaatia selvää luokkatietoisuutta vallankumouksen pohjalla.

Kirkonkylän noskelaiselta työväenyhdistykseltä oli tullut kirjelmä, jossa ehdotettiin yhteistoimintaa sotahuhujen kukistamiseksi Karjalan Kommuutissa. Asiasta keskusteltua leimattiin tämä ehdotus 11 äänellä rovokaattoriksi ja päätettiin koota köyhälistön rivit irralleen valkoisten sosialidemokraattien houkuttelevasta valhevaipasta. Vastauskirjelmää laatimaan valittiin suutari Näppinen ja Mikko Tarjus.

Esitettiin suljettujen ovien takana keskusteltavaksi uuden kapinan alkamisesta. Asia pantiin pöydälle, kunnes ent. punakaartilainen Sipi Tarnanen, jonka luokkaoikeus on tuominnut linnaan rekivällyjen varastamisesta, on päässyt vapaaksi. Kokouksen puolesta päätettiin kirjelmällä kehoittaa Sipi Tarnasta käyttämään itsensä hyvin linnassa, jos päästäisivät pois vähän ennemmin.

Koska ohranan kellarista on löydetty luuranko, jota lahtarit ovat käyttäneet opetusvälineenä, niin päätettiin vaatia, etteivät porvarit saa käyttää ihmisen luita opetuksessa kouluissa, vaan otettakoon muita luita.

Suutari Näppisen ehdotuksesta päätettiin hyväksyä, että ohrana on lakkautettava ja sen tehtävät jätettävä luokkatietoisille kommunisteille. Julistettiin.

Kommunistisen ohranan nimeksi hyväksyttiin yleisellä huutoäänestyksellä kaurana.

Kun oli kuultu Pajusen Eemelin' referaatti länsimaisen kapitalismin romahduksesta ja Neuvosto-Venäjän tuotantojärjestyksestä, joka on taannut maailman vallankumoukselle loistavan menestyksen, päätettiin lähettää neuvostoviranomaisille myötätuntoinen apuraha-anomus kommunistilehden perustamista varten Pöllölään. Päätoimittajaksi valittiin suutari Näppinen ja aputoimittajaksi Mikko Tarjus.

Lopuksi laulettiin. »Tämän kylän ämmät, tappurahännät», jonka jälkeen itsekukin hajautui kuutamossa kotiansa kohti…

KOMMUNISTIEN TÄYSISTUNTO PÖLLÖLÄSSÄ

Kommunismin sääntöperäinen täysistunto toimitettiin viime sunnuntaina klo 5:si ehtoolla Pöllölän Hölölässä.

Läsnä oli noin 19 jäsentä, niistä kolme noskelaista, joista yksi on poliisi.

Kun sihteeri oli katsonut, ketä oli läsnä, toimitettiin nimenhuuto, jolloin kukin läsnäolevista vastasi: »on!»

Tämän jälkeen puhemies ilmoitti, että yhdistyksen ravintoloitsija Sinkkosen Reeta oli mennyt linnaan istumaan niitä porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen tuomitsemia kieltolakisakkoja. Kun puhemiehen käskystä kokous kunnioitti Sinkkosen Reetaa kontalleen nousten, istui poliisi Pekka Suova, minkä johdosta sihteeri Mikko Tarjus, puhemieheltä kysyttyään, merkitsi poliisille pöytäkirjaan kansan halveksimisen.

Laulettiin yksimielisesti: »Piru se tirkisti petäjän takaa», mikä palkittiin vilkkailla abploodeimilla.

Puhemiehistö kysyi, olisiko muistuttamista kommutismisen puolueen keskusjohdon lähettämän piirijärjestäjän Vilho Sallisen yleisiä suuntaviivoja vastaan, johon oltiin suostuvaisia.

Tämän johdosta luki piirijärjestäjä puolueen pääjohdon lähettämän salaisen kiertokirjeen, valan velvoituksella, jossa neuvottiin, miten on sopivampi varastaa porvarilta, niin ettei kiinni joutuisi.

Poliisi Pekka Suova sanoi, että »ohoh!» minkä johdosta pöytäkirjaan merkittiin, että poliisi on pyrograatti.

Puheensa jälkeen ehdotti keskustelua, johon oltiin suostuvaisia. Keskustelun alaisiksi otettiin ne seikat, jotka vaikeuttavat yhdistystoimintaa paikkakunnalla sekä suuntakysymys, sillä kysymyksessäoleva yhdistys kuuluu vielä sos.-dem. puolueeseen. Käydyssä keskustelussa myönsivät yhdistyksen jäsenet sos.-dem. puolueen kehnouden työväen asiaa eteenpäin viemään. Samalla todeten, että se ei ole mikään työväen luokkataistelupuolue. (»Vapaa Sana», helmik. 24 p. 1922.)

Selväviivaisen esityksen jälkeen kysyi puhemies, onko se niin, johon
Israel Huttunen vastasi yksimielisesti myöntävästi.

Nosket huusivat että ei, josta syystä pikasihteeri puheenjohtajan määräyksestä merkitsi rotokollaan puolueen inhomieliset tunnelmat.

Puheenkäytön muututtua tilapäisesti sekalaiseksi mölyksi laulettiin puhemiestoimiston esityksestä kansankerrosten rauhoittamiseksi: »Hiljaa juuri kuin lammen laine».

Varkauskysymykseen nähden hyväksyttiin, että kommunisti saa varastaa missä passaa luokkatietoisuuden pohjalla, mutta olkoon se noskeilta kielletty.

Päätöksen johdosta ilmiantoi poliisi halpamielisen vastalauseen, jota ei merkitty päiväkirjaan.

Noskelainen Paavo Pellikka ryhtyi kerskaten puolustamaan noskelaisuutta sanoen noskelaisten kannattavan rauhan asiaa, kansan huutaessa alas puhujan.

Tämän johdosta luki piirijärjestäjä noskelaisen varatuomarin Antto Kotolaisen ardikkelin helmik. 11 p:ltä, jossa sanottiin että työläisten on mentävä rajalle. Puhemiehen esityksestä päätettiin, ettei työläisten ole mentävä rajalle.

Sihteerin esityksestä päätettiin yksimielisellä ääntenenemmistöllä erottaa tuomari Kotolainen puolueesta, joka hyväksyttiin.

Noskelainen Pellikka ilmoitti, ettei noske Kotolainen ole koskaan kuulunutkaan kommutismin puolueeseen. Hyväksyttiin huutoäänestyksellä.

Piirijärjestäjän esityksestä päätettiin lausua Kotolaiselle kansan surkuttelu yksimielisesti. Adressin perilletoimittaminen uskottiin kiitollisuudella sihteerille.

Israel Huttusen esityksestä huudettiin 3:me kertaa alas keljut noskelaispomot mustassa kataluudessaan valkoisen virkavallan kanssa. Merkittiin pöytäkirjaan kapitalistisen järjestelmän mahdottomuutta ja kommunistin histooriallista tehtävää työväenluokan petturien paljastamiseksi köyhälistön harhaanjohtamisessa.

Esiintuotiin yksimielisesti että noskelaisvirkavallan perusteet horjuvat nyt jo vakavasti.

Keskustelussa onko vallankumous tehtävä, päätettiin suurella enemmistöllä, että on tehtävä ja lahtareilta sisukset puun oksalle.

Noskelaisvirkavalta ilmoitti että hän nimismiehen käskystä on tullut seuraamaan kokouksen kulkua, ja jos puhutaan vallankumouksesta niin on annettu määritelmä hajoittaa kokous.

— Niin että minä siis nyt lopetan tämän kokouksen: menkää h—ttiin! sanoi noskelaispomo Pekka Suova

Kommutismiset työläiset lausuivat julki proletaarin inhon siitä syystä että rauhallisia kokouksia mielivaltaisesti estetään virkakuntien painostuksella.

Kokous loppui ja pöytäkirjan tarkastaminen jäi esiintulleesta syystä
Pekka Suovan toimeksi.

KOMMUNISTIEN VAALIKOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ.

Kommunistisen internatsuulin yleismaailmallinen vaalikongressi pidettiin viime pyhän seutuna Pöllölän Hölölässä.

Läsnä oli yhdeksän kommunistista solua ja Pussisen poika, joka taas vänkää noskelaisuuteen.

Esitettiin laulannollisesti ja tunnelmallisesti kansanlaulu »Lahtari luuli luksaavansa», jonka jälkeen ikäpuhemies, suutari Jerobeam Näppinen ytimellisessä puheessa edeskuljetti lahon porvarillisen pimeyden ja uuden ajan autereet, jotka nousevat kaukaisesta idästä. Puhuja todisti peruuttamattomasti, että kapitaali on sotkeutunut omiin housuihinsa, ja että nosket ovat matkalla Ganossiin eli katumuksen tekoon, minkä johdosta Pussisen poika ilmoitti panevansa haisevan vastalauseensa.

Keskusneuvoston jäsenen Israel Huttusen ehdotuksesta hymyiltiin Pussisen pojalle polsevikkista ivahymyä. Päätettiin ilman lippuäänestystä ottaa keskusteltavaksi osanotto valtiollisiin vaaleihin. Päätös tarkistettiin paikalla.

Toveritar Reeta Sinkkosen kysymykseen, aikooko puolue peräytyä entisestä vallankumouksellisesta tietoisuudesta, vastattiin yksiäänisesti, että pitäköön turpansa kiinni.

Puhemies Näppinen selvitti aatepitoisesti nykyajan virtauksia vallankumouksellisessa katsannossa. Sanoi ylimaallisen vallankumouksen menneen vähän löröksi Herra Toveri Leninin tilapäisen pahanvointisuuden takia, kuin on aiheutunut groonillisesta vatsahermokatarrista, mutta on ohimenevää laatua.

Israel Huttusen huudettua että kokous kunnioittaisi Toveri Leninin ihanteellista muistoa seisalleen nousten, nousivat kaikki yksimielisesti. Merkittiin pöytäkirjaan, että Pussisen poika kohotti takapuoltaan vain pari tuumaa penkistä, jonka johdosta lausuttiin mainitulle henkilölle häpeällinen surkuttelu yksityisesti.

Välikohtauksen päätyttyä jatkoi toveri Näppinen selostustaan puoluetoiminnasta taktillisuuden merkeissä ja osoitti, että kommunistisoluja on valittava eduskuntaan tekemään jarrutusta porvarikoplan virkanyrkeille.

Keskusteltiin vaaliohjelmasta periaatteellisesti ja päätettiin tehdä siihen eri pykäliä.

Kieltolakiaatteeseen nähden päätettiin, että koska herrat ryyppäävät ulkomaan konjaakkia, jota kuuluvat saavan laivoista, niin on laivaliike kiellettävä. Hyväksyttiin keskustelutta.

Toveritar Reeta Sinkkonen, jota virkakunnan petomaisuus on istuttanut ohranan kammioissa viinan keitosta ja myynnistä, ehdotti ja hyväksyttiin se viiden äänen enemmistöllä neljää vastaan, sellaisen lisäelmän uuteen kovennettuun kieltolakiin, että kommunistinen solu saakoon keittää ja myydä paikallisneuvoston lupakirjalla, omaksi tarpeeksi ja sairaustapauksissa ilman reseptiä, mutta muuten olkoon ankarimmittain kielletty. Vähemmistö kannatti täydellistä vapautta luokkatietoisuuden hengessä kommunistisessa puolueessa. Liitettiin vastalauseeksi mietintöön.

Pussisen pojan kysymykseen, saako hän myydä niinkuin ennenkin luokkatietoiselle köyhälistölle, vastasi puhemies ulkopuolella pöytäkirjan kysymällä, mitä se nyt maksaa.

Pussisen poika ilmoitti, että se on halventunut 70 markkaan limonaatipotulta ehta virolaista, ja prosentit ovat ennallaan.

Päätettiin salaisella huutoäänestyksellä yksimielisesti että Pussisen pojalla on samat kauppaoikeudet kuin ennenkin, mutta ei saa tulla myymään niihin iltamiin ja nurkkatansseihin, joiden oikeudet kuuluvat toveritar Sinkkoselle vanhemmalla käyttöoikeudella.

Maanpuolustuksesta päätettiin suunnattomalla ääntenenemmistöllä, että sotaväki pois ja punakaarti tilalle.

Päätettiin, että suojeluskunnan on hajottava ja aseet annettava luokkatietoisen kommunistisen köyhälistön vartioitavaksi. Ehdotusta perillesaattamaan valtuutettiin pikakirjuri Mikko Tarjus.

Merkittiin pöytäkirjaan, että kansan hartain toivomus on saada kommunistinen enemmistö, ja edustajalle 200 mk. päiväpalkkaa ja vapaalippu ensi luokassa koko perheelle.

Päätettiin, että kommunistit, yleisen puolueohjelman hengessä, valmistavat eduskunnassa aseellista vallankumousta.

Ryhdyttiin asettamaan edustajaehdokkaita, jolloin jokainen sai yhden äänen, mutta Reeta Sinkkonen kaksi.

Tämän johdosta ja koska Reetan toinen ääni oli tullut Pussisen pojalta, kuin on noske, päätettiin riistää Pussisen pojalta äänioikeus.

Pussisen pojan lausuttua häpeällisiä sanoja kiellettiin häneltä puheenkäyttö kokouksen loppuun, ja jos ei tottele, niin niskapäästä porstuaan. Reeta Sinkkosen ilmoitettua inhonsa sananvapauden sorrosta viitattiin siihen pykälään kokouksen alussa, jossa päätettiin, että pitäköön turpansa kiinni. Kun ei uudistetuissa äänestyksissä kukaan edustajaehdokas saanut ehdotonta ääntenenemmistöä, vaan jokainen aina yhden äänen, syntyi kiihkomielistä tunnelmaa, niin ettei puheenjohtaja saanut ääntänsä kuuluviin, vaikka löi kahdesti nyrkin pöytään. Reeta Sinkkonen sanoi, että iske vain, kyllä se kestää kun on yhdestä puusta.

»Iitin likka se Nokian sillalla
Pureskeli putken juuria.
Kun ei tullunna riiaripoikia
pieniä eikä suuria».

Suuren yleismölinän uhatessa muuttua tappeluksi päätettiin lykätä ehdokkaitten asettaminen seuraavaan kokoukseen.

KOMMUNISTIEN VUOSIKOMPRESSI PÖLLÖLÄSSÄ

Kommunistisen yleispöllöläisen internaatin suuri vuosikompressi pidettiin Pöllölän Hölölässä viime pyhänä iltapuolella klo 6 Moskovan yleismaailmallista neuvostohorisonttia.

Läsnä oli 13 kommunistista solua ja Pussisen poika, ynnä kymmenkunta puolinoskea.

Kompressin esimiehenä toimi ikäpuhemies Jerobeam Näppinen, joka sihteeriksi kutsui lois Mikko Tarjuksen.

Kysyttäessä, joko sihteeri oli opetellut pikakirjoitusta, vastasi sihteeri ei vielä tuntevansa pienempiä pikakirjoituksen puustaimia, mikä muistutuksena merkittiin.

Laulettiin kokouksen alkajaisiksi laulusta »Iitin Tiltu» ensimmäinen, kolmas ja viimeisen edellinen värsy.

Puheenjohtaja kysyi, oliko kokous katsottava vallankumouksellisessa järjestelmässä kokoonkutsutuksi, mikä katsottiin.

Solu Israel Huttunen ehdotti, että kokouksesta lähetettäisiin surunvalitussähkösanoma Herra toveri Leninille hänen kuolemansa johdosta, mikä vastaanotettiin raikuvilla hyvä-huudoilla.

Puhemies J. Näppinen ilmoitti jyrkän paheksumisensa ehdotuksen johdosta, leimaten Leninin kuoleman porvarien ja noskelaisten valheverkon kätyrimäiseksi provokaattoriksi, ollen varmasti vakuutettu siitä, ettei Leninissä ole mitään vikaa.

Varasolu Tapio Rääkkynen kannatti vilkkaasti puhemiehen mielipidettä, viitaten todistukseksi Leningradin toverikunnan salaperäiseen lentolehtiseen B 941, missä kirjoitettiin: »Leninin henki ei ole kuollut vaan elää ikuisesti. Eläköön leninismi!»

Solutar Kaisa Kompuran kysymyksen johdosta, meinaako se »leninismi» samaa kuin »Leninin leski», käskettiin pitämään turpansa kiinni.

Puheenjohtaja katsoi toteennäytetyksi, että Leninin henki ei ole kuollut, minkä jälkeen ehdotus surunvalitussähkösanoman lähettämisestä hylättiin yksimielisesti 5:llä äänellä 7:ää. vastaan. Israel Huttusen vaatimuksen johdosta, että hänen vastalauseensa merkittäisiin pöytäkirjaan, sanoi sihteeri Mikko Tarjus useiden hirnuessa, että merkitse sinä se vain omiin kirjoihisi.

Kunniasolu Jerobeam Näppinen selvitteli mieltäkääntävässä puheessa nykyisen tilanteen ja sen asettamat vaatimukset vallankumouksellisen diktatuurin etuvartiolle valkoisen porvarivaltion lahtarimaisissa syöksyhampaissa. Parhaitten tovereitten kituessa ohranan mustissa komeroissa vallankumouksellisen etappiyhteyden tietoisuuden takia. Asettaen pihtikinttujen pönkittämälle hirmuhallitukselle viipymättömän velvoituksen päästää vangit heti vapauteen korvausta vastaan sekä antaa heille edustajavaltakirja siinä järjestyksessä kuin valtiopäivälaki tarkemmin ilmoittaa. Samoin eittämätön vaatimus vapauttaa kommunistiset kirjapainot ja sanomalehdet julkisen ajatuksenvapauden loukkaamisesta ja kaikki vahingot korvata valtion varoista laskun mukaan.

Koska asia on lähestyvien eduskuntavaalien johdosta kiireellinen, sanoi sihteeri Tarjus, että tämä pykälä olisi tarkastettava heti, ollakseen lakivoittoinen. Kannatettiin. Pykälän tarkistajiksi valittiin solut Aatami Lötjönen ja Justus Tiilikainen.

Otettiin keskusteltavaksi kysymys eduskuntavaaleista ja vaaliliitosta noskelaisten kanssa.

Tov. Israel Huttunen siteerasi yhteiskunnallisessa katsannossa noskelaisia hävittömyyksiä, saaden osakseen yleistä suosiota.

Puolinoske Paavo Pellikka ilmineerasi pitemmässä esityksessä toivomuksen, että vaaleihin olisi yhdessä mentävä, koska kuitenkin ollaan samaa sakkia, jos taas tiukka tulee.

Puhemies Näppinen valaisi asiaa taktillisuuden merkeissä, ollen sitä mieltä, ettei noskelaisten kanssa ole vaihdettava Juudaksen suudelmia, ollen nosket menssevikkejä, jotka aikanaan kyllä ammutaan vallankumouksellisessa tripuliinissa, niinkuin kolmas internaali on säätänyt ja Neuvosto-Venäjälläkin tapahtunut.

Paavo Pellikan huudettua Näppiselle hyvin hävittömästi heitti vallankumouksellinen köyhälistö useiden karjuessa Paavo Pellikan ulos ovesta.

Esitettiin päätöslauselma, että suojeluskunnat ovat lakkautettavat, mikä mielihyvällä hyväksyttiin. Samalla päätettiin lähettää vallankumouksellinen tervehdys Leningradin suomalaiselle punaupseerikoululle, kehoituksella pitämään kiirettä, koska aika kuluu.

Puhemies Näppinen esitti vastattavaksi, että ohrana on hävitettävä.
Hävitettiin yksimielisesti.

Israel Huttunen esitti, eikö sotaväki olisi hajoitettava, mihin vastattiin myöntävästi vallankumouksellisella ankaruudella.

Solutar Mari Kukkosen ehdotuksesta huudettiin virkakunnat alas ja uskonto yksityisasiaksi. Merkittiin.

Puhemies Näppinen selitti laajaperäisesti, ettei kieltolakia pidä huutaa alas, koska porvalit kannattavat rattisysteemiä, joka tulee köyhälistölle kalliimmaksi.

Kokous vastasi kieltolain tulleen huudetuksi alas vahingossa, kaiken muun mukana, minkä jälkeen alashuuto peruutettiin, vetämällä henkeä sisäänpäin.

Ulkopuolella pöytäkirjan kuulusteli kokous asiantuntijana Pussisen poikaa, minkätähden aine on kallistunut yläpuolelle maksimin, vastaten Pussisen poika sen riippuvan epäsuotuisista jääsuhteista.

Sihteeri Mikko Tarjuksen esityksestä päätti kokous lausua merenkulkuhallitukselle kansan vihamielisen halveksimisen sekä jyrkän vaatimuksen riittävän voimakkaiden jäänmurtajien hankkimisesta. Hyväksyttiin kiireellisenä.

Israel Huttusen esityksestä lausui kokous Pussisen aikamiespojalle toivomuksen kotiinkantojärjestelmän käytäntöön ottamisesta Pöllölän internaalissa ilman eri korvausta. Pantiin pöydälle.

Justus Tiilikainen piti esitelmän maailmanvallankumouksesta, mitä myötätunnolla seurattiin.

Puolinosken ilmaistessa ovensuussa noskelaista mielialaa ala-arvoisella tyrskimisellä, kysyi Heikki Putkonen, missä se vallankumous viipyy ja koska se oikeastaan tulee?

Puhemiehen esityksestä heitettiin Heikki Putkonen ulos vastavallankumoukselliseen toimintaan epäiltynä.

Koska kaikki viheriän veran päällä olleet asiat olivat tulleet täten käsitellyiksi, lopetettiin kokous.

»Iläst nousie synkkä pilvi ja läntiehän se kaatuu; ämmät meitist erua tahto, mut ei se käynny laatuu!»

KOMMUNISTIEN YLEISPÖLLÖMÄINEN KOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ

Pöytäkirja tehty kommunistien yleispöllömäisessä Internaatissa Pöllölän
Hölölässä viime pyhänseutuna klo 5.20 Moskovan horisonttia.

Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin ikäpuhemies, kunniasolu Jerobeam
Näppinen yksimielisellä äänten enemmistöllä.

Kysyttiin Pussisen pojalta, mitä tekemistä hänellä on tässä kokouksessa, mihin ei saatu selvää vastausta.

Eräiden leimattua Pussisen pojan Noskeksi sanoi Mikko Tarjus, että antakaa Pussisen pojan olla, mikä hyväksyttiin.

Esitettiin pohjustettavaksi kysymys sotilasmäärärahoista, esiintuoden raskauttavia asianhaaroja vallankumouksellisen joukkotoiminnan hämäämiseksi taktillisuuden valossa, ja päätettiin, että sotaväki pois, mikä hyväksyttiin.

Kysyttiin, että onko se kansan tahto, että sotaväki pois ja punakaarti sijaan, ja vastattiin että on.

Kaisa Kompuran kysyttyä, ovatko ne porvarilehtien valheet totta, että Pietarissa on ollut suuri tulva, vastattiin ulkopuolella pöytäkirjan, että pitäköön turpansa kiinni.

Herätettiin kysymys suojeluskunnista ja päätettiin yksityisesti, että ne ovat hajoitettavat. Päätöstä toimeenpanemaan valtuutettiin puheenjohtaja ja sihteeri, varalle tov. Lötjönen.

Puheenjohtajan ehdotuksesta laulettiin päätöksen johdosta vallankumouksellisella voimakkuudella Pöllölän Internaali: »Lahtarikaartin lipun päässä oli punikin luusta nuppi».

Israel Huttusen kysymyksen johdosta, eikö tässä kokouksessa ole mitään kahven serveerausta, koska ei näy akkoja kyökin puolella, huomautti Kaisa Kompura Reeta Sinkkosen joutuneen valkoisen hirmuvallan otteisiin yleisesti tunnetun, vähittäismyyntiä ja anniskelua koskevan valitettavan oikeustapauksen johdosta.

Tov. Aatami Lötjösen kyselyn johdosta, eikö olisi lojaalia huutaa alas virkakunnat, huudettiin virkakunnat alas.

Juuri sisään astuneen poliisi Pekka Suovan laillisen kysymyksen johdosta, tarkoittaako tämä päätös myöskin häntä, täydensi puhemies johtoperäisesti, että kukas tässä on sinusta puhunut, mille siteeraukselle huomattiin poliisi Pekka Suovan gyynillisesti hymyilevän.

Vielämainitun Suovan välikysymykseen, onko tässäkin kokouksessa tarkoitus tehdä ponsia vallankumouksen valmistamisesta, ilmoitti sihteeri Mikko Tarjus puheenjohtajan kanssa neuvoteltuaan, ettei se kuulu tämän illan lukujärjestykseen, joten viranomainen voi sen puolesta poistua jos hänellä on kiire.

Tov. Lötjösen kysyttyä viranomaiselta, olisiko mielivallan kannalta lojaalia keskustella Reeta Sinkkosen asiasta, vastasi Pekka Suova, että mitäpäs siinä.

Useiden hälistessä keskusteltiin Reeta Sinkkosen asiasta ollen kansa sitä mieltä, että todistukset ovat olleet vähemmän juriidiset, mille nähtiin viranomaisen nauravan Pussisen aikamiespojan kanssa.

Kysyttiin puheenjohtajan taholta, olisiko sallittua ilman valtiopetoksen valmistusta huutaa alas mielivalta?

Poliisi Pekka Suovan kysymyksen johdosta, tarkoittiko se mielivalta yleisesti ja oliko siinä mitään viittausta viranomaiseen Pekka Suovaan, joka oli saattanut Reeta Sinkkosen edesvastuuseen laittomasta aineen kaupasta ja hallussapidosta, vastattiin yksimielisesti laajojen kansankerrosten taholta että ei tarkoiteta mitään personaalia.

Viranomaisen tehtyä tiettäväksi ei olevan laillisessa vapaamielisessä porvaliyhteiskunnassa hänen ymmärtääkseen estettä mielivallan alashuutamiselle, huudettiin mielivalta alas. Huomattiin viranomaisen yhtyvän huutoon, synnyttäen sekavia mielialoja valveutuneissa kansankerroksissa.

Kysyttyä viranomaiselta, onko sääntöperäistä julkaista asiasta protestantti äänenkannattajassa, myönnettiin virkakunnan taholta: »Minkä te kirjoitatte, sen te kirjoitatte!»

Kirjoituksen laatiminen Reeta Sinkkosen kieltolakiasiasta äänenkannattajan palstoille uskottiin sihteeri Mikko Tarjukselle, joka neuvotelkoon välimerkeistä ja voimasanoista kunniasolu Jerobeam Näppisen kanssa.

Keskusteltiin ja päätettiin kansalaisvapausten loukkaamisesta vallankumouksellisten ainesten ehkäisemisen takia ja lausuttiin Israel Huttusen johdatuksesta kansan ylimalkainen halveksiminen.

Pekka Suovan ilmoitettua täytyvänsä lähteä Hentusen lesken kuuliaisiin, missä tietysti tapellaan, sekä kehoitettua tästä syystä lopettamaan kokouksen asianomaisessa järjestyksessä, pyydettiin virkavaltaa istumaan 10 (kymmenen) min., jotta ennätetään järjestää eduskunnalle paheksuminen sosialistien välikysymyksen hylkäämisen johdosta.

Vastaten Pekka Suova siihen, että paheksukaa sitten sukkelaan, minulla on kiire.

Jerobeam Näppisen esitettyä, paheksutaanko, vastattiin vallankumouksellisella ankaruudella että paheksutaan.

Poliisi ja virkavalta Pekka Suova kehoitti ivamielisesti huutamaan alas koko noskelaisen koplakunnan eduskunnassa. Puheenjohtajan kysymykseen, onko se totta vai leikkiä, vakuutti Pekka Suova sen totta olevan, mikä hyväksyttiin.

Ikäpuhemies Jerobeam Näppisen tulkittua asian vallankumouksellisen tieteellisyyden historioivassa valossa, päätettiin:

KOMMUNISTIEN YLEISPÖLL. INTERNAALI PÖLLÖLÄSSÄ

Pöytäkirja tehty kommunistien yleispöllömäisessä internaalissa Pöllölän
Hölölässä viime pyhänseutuna noin klo 6 ip. Moskovan horoskooppia.

Läsnä oli lukuisa joukko kommunistin soluja ynnä leipuri Pussisen aikamiespoika.

Kokouksen puhemieheksi valittiin ikäpuhemies, kunniasolu, jalkineammattilainen Jerobeam Näppinen yksimielisellä äänten enemmistöllä.

Kysyttiin luokkatietoisuuden nimessä Pussisen aikamiespojalta, mitä tekemistä hänellä oli tässä tilanteessa, ja taputteli Pussisen poika ikeniään irvistellen takataskujaan, mille symbooliselle plastiikalle nähtiin eräitten nauraa velmuilevan.

Muutamien ilmineerattua Pussisen pojan Noskeksi lausui sihteeri Mikko Tarjus, että Pussisen poika on yläpuolella puolueita ja antakaa hänen olla, kuin myöskin hyväksyttiin.

»Juurikkalahden rannalla eivät he voineet arvella, mikä kova onni edellä, kohtasi heitä vedellä».

Esitettiin pohjustettavaksi kysymys noskelaisista ja ilmoitettiin yksimielisesti, että noskelaiset pois. Merkittiin pöytäkirjaan.

Esitettiin toverien Kuusisen ja Mannerin paimenkirje vapun johdosta, mistä kävi selville että Kommunistin internaatti on Suomen lahtaritasavallassa sitkeästi jaloillaan ja etteivät kymmenettuhannet tietoiset toverit paljonkaan tiedä puolueen toiminnasta ja ohranakoirien hajuaistista, jolle osoitettiin vilkkaasti suosiota.

Merkittiin pöytäkirjaan, että ohranamaisen virkavallan kätyri, poliisi Pekka Suova, astui sisään ja kysyi, että mitäs näille Pöllölän soluille muuta kuuluu.

Kaisa Kompuran kysyttyä, saako ohrahamainen virkavalta olla läsnä kuulumatta puolueeseen, ilmoitettiin yksityisesti, että pitäköön edelleen turpansa kiinni. — Vähemmän valveutuneen luokkatietoisuuden nauraa rähistessä sanoi Kaisa Kompura puheenjohtajalle kaksi tuhmaa sanaa, joitten johdosta sihteeri merkitsi pöytäkirjaan köyhälistön kummastuksen.

Otettiin esille kysymys suojeluskunnista ja päätettiin vallankumouksellisella ankaruudella, että pihtikintut pois köyhälistön niskasta, jolle nähtiin virkavalta Pekka Suovan kärmeellisesti myhäilevän.

Kysyttiin virkavalta Pekka Suovalta, saako lain mukaan päättää, että myöskin hallitus pois, johon poliisinyrkki vastasi, että kyllä se joutaa hänen puolestaan. Päätettiin että ei panna hallitusta pois, mille nähtiin virkanyrkin nauraa virnuilevan.

Poliisi Pekka Suovan lähdettyä nuorisoyhtiön iltamiin kysyttiin Pussisen aikamiespojalta ulkopuolella protakollan, paljonko se on nykyinen noteeraus, ilmoittaen Pussisen poika sen olevan 60 mk. limonaatipullo, jonka johdosta kokous yksimielisesti lausui Pussisen pojalle kansan halveksimisen.

Pussisen aikamiespoika ilmoitti antavansa kansalle kissan hännän, minkä johdosta kokous lausui ilmi kummastuksensa.

Tov. Lötjönen selosti asiantuntevasti karaistuja iskujoukkoja ja lahtarivallan häpeällisyyksiä, jotka palkittiin kättentaputuksilla. Ja luettiin Kullervo Mannerin ja O. W. Kuusisen tervehdys rajan takaa, missä julkeimpien noskelaisten, Tannerien, Ryömien, Väinö Vuolijokien ja Sasu Punasten petturuus paistaa porvarillisesta naamasta.

Kunniasolu Jerobeam Näppinen tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi seuraavan päätöslauselman Suomen Neuvostovallan puolesta:

»Toverit! Elämme taistelujen aikaa. Kamppailu ihmiskunnan tulevaisuudesta kohoaa myrskyävän meren lailla yli koko maailman. Työväenluokka tehtävästään yhä tietoisemmaksi tullen vaikuttaa entistä lujemmin ottein aikakauden virtauksiin. Nyt on astunut Pöllölän kommuunin päiväjärjestykseen vanhan ja uuden yhteiskunnan välien selvitys».

Tov. Lötjösen tiedusteltua, eikö olisi lojaalia huutaa alas koko hoito, huudettiin alas koko hoito. Kokous päätettiin yksimielisesti laululla:

SUURI VAALIKOKOUS

Läsnä oli kolme äänimääräistä kommunistia ja leipuri Pussisen aikamies-poika, jota vakaumuksestaan huolimatta ei vielä ole voitu hyväksyä III:nteen internaaliin.

Sihteeri kysyi, eikö kokous valitsisi myöskin puheenjohtajaa. Asiaa harkittuaan kokous lausui vakaumuksenaan, että kyllä kai me nämät asiat ilman puhemiestäkin hoidamme.

Tämän kysymyksen johdosta erinäiset valveutuneet kansankerrokset lievästi hymyilivät.

Pussisen aikamiespoika ilmoitti, että jos on ohjelmaa tarvis, niin hänellä olisi taskussaan »Punalippu, tämän maan työläislasten ainoa oma lehti».

Sihteeri Mikko Tarjus pohjusti alustettavaksi kysymyksen, voidaanko sallia Pussisen pojan, III:manteen internaaliin kuulumattomuudestaan huolimatta, esittää ohjelmaa?

Toveritsitar Riitta Käyhkö hymähti, että esittipä tällaisessa kokouksessa mitä tahansa.

Pussisen aikamiespoika otti ohjelman taskustaan ja selosti lyhyesti, ettei se olekaan »Punalippu, tämän maan työläislasten ainoa oma lehti», vaan kaunokirjallinen magahsiini »Liekki».

Koska ei kokouksella ollut mitään sitäkään vastaan, niin luki Pussisen poika huomattavalla antaumuksella lehden ensimmäisen kertomuksen, jonka nimi "Jäälilja myrskyssä".

Kokouksen harvalukuisuuden vuoksi ei onnistunutta esitystä tervehditty aploomeilla.

Sihteeri Mikko Tarjus perusteli selväpiirteisesti kysymyksen, mistä kävi selville, että edustajamiesvaalit valtiopäiväasioita varten tapahtuvat tämän kuun lopussa taikka ainakin ensi kuun alussa, joten että puolueen olisi määriteltävä kantansa.

Toveritsi Simo Tarnainen piti tämän johdosta valtiollisen esitelmän, mistä kävi epäämättömästi selville, ettei yhteistyö porvarillisten hengenheimolaisten kanssa liene tällä hetkellä suotavaa, koska Englannin inhoittavat riistokäpälät uhmaavat sovjettia ja sasukraatti Tannerheimo on paraadissa tervehtinyt valkaisukaartia.

Sihteeri Mikko Tarjus kysyi, olisiko valveutuneilla kansankerroksilla mahdollisesti halua lausua vastalauseensa kaikkia sasuakraatteja kohtaan.

Rouva Riitta Käyhkö kysyi, onko mitään perää siinä, että erään komisariuksen kuoleman johdosta on ammuttu Neuvosto-Liitossa erinäisiä vastavallankumouksellisia. Mihin Mikko Tarjus, pää-äänenkannattajan selostuksiin viitaten, vastasi puolileikillisessä sävyssä, että napsuttelihan ne niitä.

Riitta Käyhkö esitti valveutuneitten kansankerrosten naurahtaessa, että tällä teloituksella on oleva merkityksensä vähävaraisten ainesten lopulliseen voittoon viemisessä.

Asiaa pohdittaessa päätettiin, että niin on, ja että kommunististen solujen on vaaleissa äänestettävä sitä puoluetta, jonka äänenkannattaja on »Punalippu, tämän maan työläislasten ainoa oma lehti».

KOMMUNISTIEN POIGOTTIKOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ

Kommunistien yleispöllöläläinen internaali pidettiin Pöllölän
Hölölässä, Iso-Hölön pirtissä lauantaina klo 19 1/2 ip.p.

Arv. kunniasolu, ikäpuheenmies Jerobeam Näppinen viittaili nousevan auringon säteilemiseen vallankumouksen aamutaivaalla ja esiintoi häpeällisiä syitä noskelaisuuden kepulipolitiikassa työläisten ja talonpoikien asian hämäämiseksi.

Kysyttiin, missä elinkautinen kunniasihteeri Mikko Tarjus on, kun ei ole tullut pöytäkirjaa pitämään?

Pussisen poika ilmoitti Mikko Tarjuksen olevan toverien Justus Tiilikaisen ja Aatami Kihosen kanssa kortilla Törkysen saunassa. Tämän johdosta lausui tov. Näppinen kummastuksensa.

Esiintuotiin kapitalistijehujen saalistukset rautateiden halkovarastoissa ja hyväksyttiin vaatimus, että ne pitää loppua.

Esitettiin tannerilaisten sosdemien raukkamainen keljuilu lahtarikaartien ja sotaväen kokoamiseksi Englannin siirtomaan kätyröimistä varten Neuvosto-Venäjää vastaan ja kysyttiin, onko kansan tahto, että päänoske Lauri Tannerin on erottava hallituksesta koko koplakuntineen? Vastattiin yksiäänisesti että on. Eropäätöstä hallituksen tietoon saattamaan valittiin tov. Kaisa Kompura avonaisella valtakirjalla.

Tov. Mari Rytkyläinen ehdotti, että huudettaisiin alas kaikki muutkin virkakunnat ja koko hoito, mikä hyväksyttiin vilkkailla huomion osoituksilla.

Kohotettiin kaksinkertainen eläköön-huuto kansainväliselle Moskovan kolmannelle internaatille.

Toveri Esa Muikkuri luki mielenkiinnolla Johan Ludvig Kramsun runon
»Työn orjat sorron yöstä juoskaa».

Esitettiin päiväjärjestykseen kysymys kapitalistien verioikeudesta
Amerikan Yhdysvalloissa.

Toveri Näppinen selvitti aateperäisesti tollariruhtinaitten likaiset imukärsät työläisten ja talonpoikain neuvostosuunnitelmaa vastaan, jotka eivät karta oikeusmurhaakaan kammottavissa piirteissään, avaten työläisten silmät näkemään pakko- ja asevallan luokkaluonteen. Tiedon saavuttua Cacco Wanstetin asiasta on Pöllölän luokkatietoinen köyhälistö kutsuttu koolle panemaan vastalauseensa raakamaisen kapitaalin hirmutoimia vastaan ja lausumaan inhonsa Cacco Wanstetin polttamisesta sähkötuolilla työväestön peloittamiseksi.

Kokous päätti salaisella huutoäänestyksellä lausua halveksimisensa Cacco Wanstetin polttamisen johdosta. Päätös päätettiin saattaa Amerikan esikunnan tietoon kommunistisen »Narratun Voiman» uutisilmoituksella, minkä laatiminen järkiperäiseen muotoon jätettiin puhemiehen tehtäväksi.

Esitettiin Ammattijärjestön julistuksessa määrätyt toimenpiteet Amerikan yhdysvaltalaisten tavarain panemisesta poigottiin, ja päätettiin avata poigotti huomenna klo 11 aamupäivällä.

Keskusteltiin Amerikan tavara-artikkeleista ja esitettiin harkittavaksi kysymys, olisiko myöskin Amerikan kiljun pinta eli silava pantava poigottiin.

Pussisen pojan esitettyä eräitä hinta- y.m. näköpuolia käskettiin
Pussisen pojan pitää turpansa kiinni ja mennä hakemaan sihteeri Mikko
Tarjus pois Törkysen saunasta, ennenkuin ennättää pelata viimepyhäisen
tanssi-iltaman tulot.

Kiivaan puheenvaihdon ja yleismölinän jälkeen päätettiin melkoisella äänten enemmistöllä yksimielisesti, ettei Amerikan läskiä hyväksytä poigottiin.

Pussisen poika teki kokoukselle ilmoituksen, että hänet ajettiin ulos Törkysen saunasta. Tämän johdosta lausuttiin ulkopuolella pöytäkirjan kokouksen kummastus.

TUPPURAINEN JA TAPPURAINEN

Niin kauan kuin he, nimittäin herrat Tuppurainen ja Tappurainen, olivat toisilleen vain takausmiehinä, sujuivat asiat erinomaisesti.

Tappurainen asioitsi Saksanmaassa, ja lihava, pitkäpartainen bolshevikki-Tuppurainen se takasi reilusti Venäjänmaassa: uskokaa te vain veli Tuppuraiseen, kyllä minä vastaan hänen ahvääreistään rahallani ja mahallani, jos veli Tappurainen lisää luottoa tarvitsee.

Mutta sitten sattui Tappurainen vippaamaan veli Tuppuraiselta suoranaista käteistäkin rahaa. Ja siitä tuli kohta käsiin sekava sykkyrä pitkänsiiman laskijoille.

Toveri Joffe Moskovassa ja toveri Cohn Berlinissä sähköttelevät nyt toisilleen — ja kaikille, kaikille, kaikille! — että niin ja niinhän se oli se yksi asia ja näin ja näinhän sen pitäisi olla muistaakseni sen toisen asian… ja missäs ne rahat ovat, jotka minä annoin veli Tappuraiselle marraskuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä… ja eihän veli Tuppurainen niin paljon antanut, eikös veli Tuppurainen muista, että sitä oli sen ja sen verran?

Toveri Cohn koettaa sähköttää niin selvästi ja vakuuttavasti ja rehellisesti ja vilpittömästi ja peittelemättömästi ja avomielisesti kuin vain vallankumouksen tekijät osaavat.

»Toveri Joffe antoi minulle rahat marraskuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä».

Huomatkaa, kuinka tarkoin muistan ajan! Oli yö, ja tähdet paloivat taivaalla, kun toveri Joffe pani setelipinkat eteeni pöydälle.

Mutta kun toveri Joffe muistuttaa, että olemmehan me saaneet paljon enemmän rahaa, niin täytyy minun asian kaikinpuoliseksi selvittämiseksi ja valaisemiseksi huomauttaa:

»Tällä ei ollut mitään tekemistä niiden rahaerien kanssa, jotka hän aikaisempien ilmoitusten mukaan oli antanut aseiden ostoa varten».

Nehän ovat aivan eri rahoja. Eihän nyt ole niistä kysymys. Nyt on kysymys niistä yörahoista.

»Käytin rahat vallankumouksen levittämiseksi, mutta valitan, ettei minulla ollut tilaisuutta käyttää koko määrää».

Kyllä minä, saakeli soikoon, olisin pannut luistamaan joka kopeekan, mutta kun se vallankumouksen vietävä tuli vähemmälläkin.

Toveri Joffe puhuu vielä tileistäkin. Tietysti, tietysti, onhan tilit tehtävä. Kuinkas muuten? Mutta nyt ei vielä oikein passaisi.

Ja toveri Cohn-Tappurainen raapii korvantaustaansa ja sähköttää yhä lisää:

»On toivottavaa, että se aika pian koittaa, jolloin voin niistä tehdä tilin venäläisille puoluetovereille».

Ja koska toveri Joffe-Tuppurainen nyt niin paljon puhuu niistä rahoistaan ja tilinteosta, niin sopii hänen huomata seuraavakin seikka:

»Saksaan sijoitetuista arvoista hän ei jättänyt kaikkia, vaan ainoastaan 4 miljoonaa ruplaa Saksan vallankumouksen käytettäväksi».

Eikä pankki, ikävä kyllä, luovuttanut niitäkään. Pankki haisteli toveri Joffen antamaa valtakirjaa ja sanoi, ettei me tällaisilla papereilla… hiisi tiesi, mikä paperi tämä on, mutta ei tämä ainakaan mikään laillinen valtakirja ole.

Vallankumous, joka Saksassa kävelee vielä lasten kengissä, sellaisissa pienissä, parin- kolmen tuuman pituisissa pipottimissa, on siinäkin suhteessa vielä sangen kaukana takapajulla venäläisistä saavutuksista, että pitää olla jonkinlaiset selvät paperit, ennenkuin saa pankeista rahaa. Mutta toivottavasti tästä penikkataudista pian Saksassakin päästään. Kehitys kulkee nopeasti kiihtyvää vauhtia oikeaa venäläistä latua.

Sähkösanomat sinkoilevat. Tuppurainen kyselee ja Tappurainen vastailee.
Ja antaa siinä sivussa pieniä ihmetteleviä paikkauksia toveri
Tuppuraiselle.

Onhan siinä oikeastaan ihmettelemisen syytä syrjäisellekin. Miksi tämä hälinä muutamista vaivaisista miljoonista? Vallankumouksessa Venäjällä on pantu liesuun kymmeniä miljaardeja, eikä niistä kukaan ole mitään tiliä kysynyt.

Voimme kuitenkin olla vakuutetut siitä, ettei tämä vähäpätöinen intermezzo millään tavoin tule häiritsemään Venäjän ja Saksan vallankumousten veljestymistä. Koska toverit Tuppurainen ja Tappurainen eivät kuitenkaan tarvitse näissä asioissa liikutella yhtään kopeekkaa eikä pfenningiä yksityisomaisuuttaan.

KARTTULAN TALLUSKYLÄN TOVERIEN GRAMOFOONI

Vuoden kestäneen horrostilansa jälkeen olivat työväentalot Karttulassakin vapautetut porvarillisesta painajaisestaan ja saattoivat taas esteettömästi jatkaa ylevää, kohottavaa ja isänmaallista toimintaansa veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden punaisten periaatteiden kehittämiseksi täällä kylmässä pohjolassa, ja niinpä nähtiin Maarianpäivänä myöskin Talluskylän toverien tallustelevan kepein askelin talollensa aloittamaan uuden ajanjakson Talluskylän internatsionalessa oivallisella ja reilulla talluskyläläisellä tavalla.

Iltaman ohjelmasta näkyi tulevan lupaava, m.m. musikaalisessa elikkä suomeksi sanoen soitannollisessa suhteessa, sillä myöskin naapuripitäjän etevimmän pontikkakauppiaan nähtiin pyrkivän kohti talluskyläläistä aatteen ahjoa, vetäen perässään kelkkaa, jossa oli suuri laatikko, minkä kannesta pisti esiin, ylevänä ja avomielisenä, upea gramofoonitorvi, joka tavattoman suurena ja loisteliaana säteili maaliskuisen iltapäiväauringon hehkussa, ja oli näkyväisenä takeena, ilmoituksena ja reklaamina niille raikuville sävelten aalloille, jotka olivat kätketyt tuohon kelkassa olevaan laatikkoon ja odottivat vain koneiston virittämistä ja levyn ja neulan paikoilleen panemista täyttääkseen ihanilla sfäärien soinnuilla ilmakehän Talluskylän työväentalolla ja sen lähimmässä ympäristössä.

Ja musiikkia saatiin sinä iltana kuulla Talluskylän »yhtistyksessä», moniäänistä ja sekaäänistä musiikkia, kimakkaa kuin kalasääksen kirkuminen ja karheaa kuin vanhan variksen vaakkuminen. Sillä naapuripitäjän miehen gramofooni oli kaikkein uudenaikaisinta mallia. Ei edes itse Edissonkaan ole kai voinut sellaisesta uneksia. Se ei laulanut itse yhtään kiekausta, niinkuin vanhanaikaiset gramofoonit tekevät, vaan se laulatti sitä enemmän muita, eikä ainoastaan laulattanut, vaan vieläpä tanssittikin. Sen levyt olivat 200 — 500 gramman pullojen muotoisia, ja kun Talluskylän toverikunta oli muutaman tunnin asetellut niitä sisälmyksiinsä, niin ei ollut puutetta laulusta enempää kuin muustakaan äänen runsaudesta, ja myöhemmällä oli koko meininki yhtenä hulinana.

Sellainen oli se uusi ja ihmeellinen gramofooni, ja niissä merkeissä alkoi työ aatteen hyväksi Talluskylässä.

MIKSI KAPINALLISESSA VUOHENSALOSSA UUNIT KAADETAAN

Käkisalmen pitäjän Vuohensalon kylän asukkaat ovat alkaneet särkeä uunejaan isojen rautakankien avulla. Mahdollista on, ettei Käkisalmen pitäjän Vuohensalon kylässä ensi kesänä ole enää yhtään uunia. Tämä saattanee sinusta kuulostaa kummalliselta, mutta kyllä sinä asian käsität, jahka minä sen selitän. Niinhän on tapahtunut monessa muussakin asiassa.

Käkisalmen pitäjän Vuohensalon kylässä on jo vuosikymmeniä asunut ja vaikuttanut ent. maakauppias Niilo Levonen. Oli hänellä ennen maakauppa, mutta se joutui vähitellen n.s. juoksevalle tilille. Sitten kun oli loppunut tavarat hyllyiltä ja rahat laatikosta, ryhtyi hra Levonen omistamaan kykynsä ja työtarmonsa enemmän tai vähemmän jakamattomana Vuohensalon kylän kukoistavan postipysäkin hoitoon.

Vuohensalon kyläläiset ovat jo vuosikausia joka sunnuntai kirkossa ja välistä arkipäivinäkin kotonaan rukoilleet taivaallista isäänsä, että taivaallinen isä korjaisi Niilo Levosen pois Vuohensalon kylästä, joko luoksensa tai sinne lämpimämpään paikkaan taikka edes johonkin toiseen kylään Viipurin läänissä. Taivaallinen isä on kuitenkin asian johdosta antamillaan välipäätöksillä harkinnut kohtuulliseksi, etteivät vuohensalolaisten anomukset anna aihetta mihinkään toimenpiteisiin hänen puoleltaan mainittuun Niilo Levoseen nähden. Hän katsoi, ettei Hänellä ollut mitään syytä puuttua vielä mainitun Levosen ja vuohensalolaisten keskinäisiin asioihin.

Kun ei korkeampien voimien taholta eikä valitustietä saatu muutosta asioihin, ryhtyivät vuohensalolaiset omin keinoinsa toimimaan siihen suuntaan, että saataisiin Niilo Levonen pois paikkakunnalta, missä tarkoituksessa eräs naapuri osti hänen talonsa, tietenkin siinä luulossa ja toivossa, että Niilo talon myytyään muuttaisi siitä pois. Tämä otaksuminen osoittautui kuitenkin harhaanjohtavaksi, sillä Niilo tosin myi kernaasti talonsa, mutta ei suinkaan muuttanut sieltä pois. Talon uusi omistaja kävi monta kertaa pyytämässä, että hän muuttaisi, mutta Levonen katseli vain häntä levollisesti, eikä muuttanut minnekään.

Eräänä aamuna muutama viikko sitten heräsi Levonen eräänlaiseen jyrähdykseen, ja avattuaan levolliset silmänsä näki hän, että tuvan savupiipusta oli pudonnut iso kivijyrkäle hänen kiisselikattilaansa, joka illalla oli jäänyt pankolle.

Tapaus näytti Levosesta mielenkiintoiselta, ja käännettyään kylkeään jäi hän odottamaan jatkoa.

Jota myöskin tuli, ja tuli kiviä savupiipusta oikein satamalla, ja uuden omistajan ääni kuului ullakolta kuin Siinain vuorelta, eikä aikaakaan kun mies pujotti päänsä siitä reiästä, mistä savupiippu menee katolle, ja lausui tätä vähemmän tavallista tietä hyvänhuomenen toivotuksen Niilo Levoselle sekä ilmoituksen, että koska Levonen edellisenä iltana oli kieltäytynyt laskemasta uutta isäntää enää sisälle ovesta puhumaan muuttamisesta, niin oli hän tänä aikaisena, kauniina ja tarkoitukseen muutenkin sopivana aamuhetkenä kiivennyt poikineen katolle ja rautakankien avulla ruvennut purkamaan uunia.

Saatuaan tämän selityksen veti Levonen levollisesti muijineen ja lapsineen peitettä korviinsa, uunin seinien kaatua rumahdellessa maahan ja savun ja tuhkan tuprutessa tupaan, niin ettei ikkunoiden reikiä enää erottanut. Vasta sitten, kun tuvan uusi omistaja seisoi hänen vuoteensa vieressä rautakankineen, valmiina vääntämään vuoteen nurin, alkoi hän haukotella ja kysellä kuulumisia.

Kaadettuaan vielä kaikki toisetkin uunit talosta palasivat uuninkaatajat tyytyväisin mielin aamiaiselle kotiinsa.

Levonen katseli, mitä tapahtunut oli, ja muutti sitten. Mutta kun toisissa Vuohensalon kylän taloissa oli vielä uunit, piti Levonen aivan tarpeettomana muuttaa toiseen kylään. Hän muutti vain erääseen naapuriin läksiämeksi.

Pari päivää myöhemmin kokoutui kylän väki yleiseen kansalaiskokoukseen päättämään, mihin kylän postipysäkki olisi näiden Vuohensalon postioloja järkyttäneiden mullistusten jälkeen sijoitettava, ja 30 äänellä 3 vastaan päätettiin se sijoittaa Mikko Javanaisen taloon. Mutta kuultuaan kokouksesta otti Levonen aivan levollisella mielellä mahtavan kokoiset pihdit kainaloonsa, irroitti postipysäkin kyltin sekä kirjelaatikon entisen asuntonsa seinästä, ja kun kyläläiset palasivat kansalaiskokouksesta, käveli heitä vastaan tiellä Vuohensalon postitirehtööri postilaatikko selässä ja kyltti rinnalle sidottuna.

Isännät pysähtyivät katsomaan tätä mieltäkiinnittävää näkyä ja raapivat vähän korvallistaan ja kaivelivat vähän nenäänsä ja sanoivat sitten, että tuli päätetyksi siirtää se postipysäkki Mikko Javanaisen taloon.

Tähän vastasi postitirehtööri Levonen levolliseen tapaansa tulleensa omasta puolestaan päättäneeksi siirtää postipysäkin Kurosen taloon, ja valtion virkamiehenä ja Vuohensalon postilaitoksen ylimpänä päällikkönä panevansa tämän päätöksen myöskin täytäntöön.

Kaikesta huolimatta kokoutui Vuohensalon kapinallinen väestö seuraavana posti-iltana Javanaisen taloon odottamaan postia ja suuren maailman kuulumisia, mutta heidän nenänsä venyivät kaksi, jopa kolmekin millimetriä, kun posti ajaa kalkattelikin Kurosen taloon, jonka seinään Levonen oli levollisesti naulannut sekä nimikilven että kirjelaatikon.

Vuohensalon kyläläiset ovat nyt pitäneet uuden kokouksen, jossa on hyväksytty ponsi,

että ellei postipysäkkiä muuteta Javanaisen taloon, niin kaadetaan Kurosenkin talosta uunit.

että Javanaisen taloon ei postipysäkkiä muuteta ennen kuin se on ollut jokaisessa muussa talossa Vuohensalossa.

On pelättävissä, että Vuohensalon kylästä Käkisalmen pitäjässä kaadetaan tämän kevään kuluessa kaikki uunit ja koko kylä jää kylmille. Yhden talon uunit ovat jo raunioina ja toiset ovat vakavassa vaarassa.

PANNAAN PANTUJA

Amerikan Suomalainen Sos. Kustannusyhtiö on päättänyt »olla levittämättä useiden suomalaisten kirjailijain teoksia siitä syystä, että sanotut kirjailijat ovat suhtautuneet suopeasti valkoisten toimiin punaisen vallan kukistamiseksi Suomessa».

Tähän saakka on pyhä sosialidemokraattinen pannakirous kohdannut seuraavia teoksia:

Juhani Aho : Yksin, Tyven meri, Suomi kaunokirjailijainsa kuvaamana, Sasu Punanen, Rauhan erakko, Rautatie, Panu, Minkä mitäkin Tyroolista, Lastuja 1, 2, 3, 4 ja 5, Lastuja kouluja varten, Kevät ja takatalvi, Kevään kevät, Katajainen kansani, Italiasta, Tuomio sekä Kuvia ja kuvaelmia Suomen historiasta.

Ilmari Kianto : Vienan virroilta Karjalan kankahille, Turjanlinnan satukirja, Talviretkiä Pohjolassa, Pyhä rakkaus, Punainen viiva, Porokirja, Orjantappuroita, Nuoren miehen kädestä, Metsäherran herjaaja, Vienan rannoilta Kaspian poikki, Nuoria lauluja vanhasta säästöstä ja Hiljaisina hetkinä.

A. Meurman : J.V. Snellman, Martti Luther, Sanakirja ja Siivosta esiintymisestä.

Ei ole meidän, nöyrän, hiljaisen ja vaatimattoman sepustelijan, asia lähteä punnitsemaan ja harkitsemaan, mistä syystä »Sipolan Aapon kosioretki», »Siihen aikaan kun isä lampun osti», »Kievarin pihalla», »Muudan markkinamies», »Papin tytär», »Hellmanin herra», »Helsinkiin» ja »Papin rouva» ovat vähemmän vaarallisia kansainväliselle internatsionalelle kuin esim. »Rauhan erakko» tai »Rautatie», samalla kun paremmin käsitämme sen,, ettei esim. »Maailman murjomaa» ole kirottu punaisella kirouksella, mutta että »Aatteiden mies», joka kaikesta huolimatta oli ilmeinen herra ja porvari, on jäänyt pois luettelosta, sen täytyy johtua joko erehdyksestä tai sitten ja luultavasti siitä syystä, ettei sosialistisilla kavereillamme lämpimässä Amerikan maassa ole täyttä käsitystä ja tietoa siitä, mitä kaikkea tuotteliaan Juhani Ahon kultaisesta kynästä on täällä vilun-arassa Suomessa valmistunut.

Yhden poikkeuksen kehoitan amerikkalais-suomalaisten sosialistien kuitenkin Juhani Ahon turmiolliseen tuotantoon nähden tekemään: tilaamaan suuret määrät Juhani Ahon uusinta, 3-niteistä teosta »Hajamietteitä kapinaviikolta». Heidän olisi hyödyllistä ja opettavaista tutustua etenkin siihen kirjaan.

Koskenniemi, Kianto ja Akseli Järnefelt ovat tietenkin saaneet vain ansaitsemansa palkan kättensä töistä, joutuessaan pannaan. Hieman hämärämmältä tuntuu sitävastoin asia A. Meurmaniin ja hänen sanakirjaansa nähden.

On luonnollista, ettei »Siivosta esiintymisestä» niminen kirja voi miellyttää luokkatietoista suomalaista punikkia, esiintyköönpä hän sitten Suomessa tai Amerikassa. Mutta millä tavoin on kunnon Agaton Meurman »suhtautunut suopeasti valkoisten toimiin punaisen vallan kukistamiseksi Suomessa?»

Sillä mikäli tiedän ja muutkin muistanevat, on »Kangasalan karhu» nukkunut nurmen alla jo kymmenisen vuotta — niin, hänhän kuoli 1909.

En voi selittää asiaa muuten kuin että hän jonkinlaisen langattoman sähkötyksen taikka spiritistisen pöytänakutuksen avulla on taivaastaan protesteerannut Amerikan punikeille Suomen punikkien eläimellisyyttä ja siivotonta esiintymistä vastaan. Ja kun punikit arvaavat, etteivät he kuitenkaan pääse taivaaseen haastamaan ukko Meurmanin autuasta, mutta vastavallankumouksellista sielua vallankumousoikeuden eteen tekemään tiliä porvarillisista mielipiteistään, niin panevat he edes hänen kirjansa pannaan.

Olisi muuten hauskaa tietää, mitä Meurmanin sanakirjoista he tarkoittavat: ranskalais-suomalaistako vai venäläis-suomalaista vaiko »Sanakirjaa yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten?»

VENÄLÄISTEN KÄRSIMYKSET

Te vastaatte kuivasti: tiedämme! Ja ajattelette kääntyä pois meistä takaisin akkunan ääreen katsomaan, miten se äsken kadulla alkanut koirien tappelu päättyy. Mutta me emme päästä teitä. Me olemme tarttuneet takinnappiinne ja haluamme jatkaa keskustelua.

Te katsotte meihin kärsimättömästi ja vastaatte hieman hermostuneesti, ikäänkuin tahtoisitte päästä meistä eroon:

Siinäpä se oli. Sitä me juuri olimme odottaneetkin, ja siihen pyrkineet. Siihen, että saisimme teidät kiinni väärästä vastauksesta.

Tietysti eivät venäläiset ihmiset kärsi Venäjällä. Miksi he siellä kärsisivät? Onhan siellä vihdoinkin saavutettu se lopullinen ihannetila, johon ihmiskunta halki vuosituhansien on pyrkinyt, ensin hämärästi ja itsetiedottomasti, sitten tarkoitusperäisesti ja päämäärästään tietoisena: Utopia, Schlaraffenland… ja mitä muuta hauskaa tahansa, jota voi täysin siemauksin nauttia maassa, jonka taivas on siunannut bolshevismilla siinä määrässä kuin juuri Venäjän.

Mutta venäläiset kärsivät Suomessa. Heidän kärsimyksensä tässä kirottujen tsuhnojen kirotussa tsuhnolassa ovat määrättömät ja lukemattomat niinkuin Aabrahamin siemen. Niin todistaa »Verdens Gangissa» venäläinen sanomalehtimies Wladimir Grossmann, joka nimestään päättäen hänkin polveutuu samaisesta edellämainitusta siemenestä suoraan alenevassa polvessa, kuten myöskin Trotskit ja Kamenevit ja monet muut bolshevismin suurimmista pyhimyksistä.

Grossmann kertoo Suomen hallituksen antaneen »viranomaisille valtuudet vaivata ja kiusata venäläisiä niin kauan, että he olisivat lopuksi pakotetut jättämään maan».

Meille muistuvat mieleen Ilmestyskirjan sanat: »Ja se annettiin heille, ettei heidän pitänyt heitä tappaman, vaan viisi kuukautta vaivaaman: ja heidän vaivaamisensa oli niinkuin skorpionin vaivaaminen, koska hän on ihmistä pistänyt».

Eikä ole loppua venäläisten ihmisten kärsimyksillä Suomenmaassa. Emmekä me enää mitään muuta ihmettele kuin että mitä varten he sitten ylimalkaan ovat siirtyneet Venäjänmaan paratiisista tähän Gehennaan ja vaivan paikkaan? Mutta ehkäpä ovat oikeassa ne venäläisen psykologian tutkijat, jotka väittävät, että venäläinen sielu rakastaa kärsimystä, että se haluaa viehkuroida kärsimyksissä kuin kala, esim. lohi tai ahven, vedessä. Kuitenkin luulen, ettei tässä maassa aivan katkerasti itkettäisi, vaikka venäläiset siirtyisivätkin parantelemaan täällä ruhjottuja olemuksiaan johonkin toiseen, vieraanvaraisempaan maahan.

Samasta lehtemme numerosta, vieläpä samalta palstalta, jolta luimme venäläisten sydäntäraatelevasta kärsimyshistoriasta, luimme myöskin seuraavan uutisen: »Eräs amerikkalaisista vieraistamme on kertonut, että eräissä täkäläisissä hotelleissa aivan avonaisesti tarjoillaan leipää venäläisille ilman kortteja samaan aikaan kuin amerikkalaisilta tällainen leivän tarjoilu ehdottomasti evätään». Tämä on sitä meikäläistä: amerikkalaisille, jotka ovat saapuneet meille viljaa tuomaan, ei tietysti voida antaa leipäpalaa ilman korttia, mutta suomalaista sortoa kaikelle maailmalle parkuville ryssille kyllä. No, eräiltä meikäläisiltä hotelleiltahan voi odottaa mitä tahansa.

No, joo. Sitä me emme yhtään epäile bolshevistista. Se palaa, se hehkuu, se säkenöi.

ISOÄIDIN TOIVOMUS

Oletteko kuulleet isoäidistä, joka on pannut vanhat, ryppyiset kätensä ristiin ja katselee rukoilevasti ympärilleen himmeillä vetistävillä silmillään, ja kyselee, eikö missä olisi niin hyväsydämistä ja armeliasta ihmistä, joka menisi ja vääntäisi niskat nurin hänen tyttärenpojaltaan?

Me emme muistaaksemme ole kuulleet puhuttavan Venäjän vallankumouksen äidistä, mutta sitä enemmän olemme me aikoinamme kuulleet sen isoäidistä, vanhasta rouvasta Breshko-Breshkowskajasta. Ehkä on äiti kuollut. Mutta mummo ei ole kuollut. Tuonnottain muistelemme kyllä lukeneemme, että mummokin muka on sammunut, mutta nyttemmin on selvinnyt, ettei mummo olekaan kuollut. Eikä haluakaan kuolla ennen kuin on nähnyt sen ilonpäivän, että rakkaat ja avuliaat naapurit ovat käyneet taittamassa niskan hänen lapsenlapseltaan. Mummo Breshkowskajan on nimittäin onnistunut päästä Yhdysvaltoihin, ennen kuin hänen rakkaan tyttärenpoikansa, jonka päättäväisyys, ripeätuumaisuus ja toimintahalu on yleisesti tunnettu asia, onnistui kierauttaa mummon omat niskat poikki.

Ja siellä istuu nyt mummi ja siunailee ja päivittelee maailman pahuutta ja lastenlasten ilkeyttä ja kiittämättömyyttä ja kertoo kaikille ihmisille, millainen riiviö hänen tyttärenpoikansa on, josta muori oli luullut tulevan maailman suurimman ja jaloimman sankarin ja hyväntekijän, mutta josta tulikin sellainen huligaani, että itse hänen mumminsakin, joka oli kasvattanut ja hoitanut häntä kuin omaa lastaan ja ohjannut hänen ensimmäisiä horjahtelevia askeleitaan ja nostellut häntä lätäkköjen yli ja kammannut hänen päänsä ja solminut kauniin, punaisen nauharuusukkeen hänen pienen, pyöreän leukansa alle ja antanut hänelle uuden koltin ja opettanut hänelle ihmistapoja ja puhdistanut tarpeen vaatiessa hänen nenänykerönsä, että tämän hyvän ja kiltin mumminkin täytyi pojan kasvettua ja vahvistuttua jättää kahvipannut hellalle kuohumaan ja lähteä kiireesti käpälämäkeen.

— Höp-pöp-pöp…, höpöttävät mummon kurttuiset, hampaattomat leuat hengästyksestä ja mielipahasta. -Se-he-hellainen poika! Ja tämäkö on minun tyttärenpoikani… siunatkoon sentään! Rakkaat ystävät, menkää ja vääntäkää hänen niskansa nurin!

»Kuten God. Rodiny Kööpenhaminan kautta saapuneen tiedon mukaan kertoo, kannattaa nykyjään Yhdysvalloissa oleskeleva Venäjän vallankumouksen isoäiti Breshko-Breshkowskaja innokkaasti ulkovaltojen väliintuloa Venäjällä».

Kaksi vuotta takaperin olisi tällainen kertomus tuntunut yhtä uskomattomalta kuin se nyt tuntuu uskottavalta. Ajat muuttuvat kahdessa vuodessa ja me muutumme aikojen mukana. Vallankumouksen sedät ja tädit ja enot ja kummit ja isoäiditkin muuttuvat. Hekin ovat saaneet enemmän kuin tarpeekseen nuoren isännän parannuspuuhista vanhassa talossa.

Mummo Breshkowskaja on havainnut todeksi sen vanhan mietelmän, ettei sitä aina tiedä mikä sika mistäkin porsaasta kasvaa. Se on surullista, mutta minkäs sille.

Joka nyt vääntäisi lapsenlapselta niskat kaksinkerroin, se saisi ensimmäisenä mummolta siunauksen.

KUTKA PELASTIVAT LENININ?

Mahtaakohan hra Lenin, o.s. Uljanow, osoite Moskova, Kremli, enää muistaa, kutka hänet pelastivat erittäin pallasta kiipelistä vähän päälle 10 vuotta takaperin, tarkemmin sanoen joulun edellä v. 1908. Ei se ainakaan oikein siltä tunnu, sillä siitä, ettei hra Lenin niihin aikoihin joutunut häntä innokkaasti etsivien venäläisten ohranamiesten kynsiin ja sitä tietä mahdollisesti johonkin tarkoituksenmukaiseen ja tilaisuutta varten pystytettyyn hirsipuuhun jonkun venäläisen vankilan takapihalla, saa hän kiittää niitä samaisia suomalaisia, joiden pään menoksi hänen joukkonsa mielellään hiovat puukkojaan Rajajoen toisella rannalla.

Tukholman »Aftonbladetissa» on ollut pitkä ja mieltäkiinnittävä selostus Leninin paosta Suomesta v. 1908, ja on se kirjoitettu sitä suuremmalla asiantuntemuksella, kun kirjoittaja itse oli auttamassa Leniniä pakoon Turusta.

Lenin oli piileskellyt kolmisen viikkoa Helsingin lähellä Oulunkylässä, kun ohranamiehet pääsivät hänen jäljilleen. Kuultuaan olevansa vaarassa päätti Lenin heti poistua maasta ja nousi Turkuun lähtevään junaan, ja huomasi junan Karjalta lähdettyä saman urkkijan, joka oli ennenkin metsästänyt häntä, istuvan vaunussa ja pitävän häntä tarkoin silmällä. Lenin pelastui ennen Turkuun tuloaan hyppäämällä junasta sen lähdettyä Littoisten asemalta, sekä jatkamalla kävellen matkaansa Turkuun.

Turusta auttoivat suomalaiset Leninin Paraisiin, missä hänen turvallisuuttaan valvoi m.m. paikkakunnan silloinen poliisikonstaapeli. Sieltä pääsi Lenin vähitellen, osaksi hengenvaarallisten jäämatkojen jälkeen, Nauvoon, mistä hän vihdoin voi jatkaa matkaansa »Borella» Tukholmaan. Lenin oli pelastunut, oltuaan muutamia vuorokausia ruotsalaisten, jouluryypyksissä olevien saaristolaisukkelien keskuudessa niin suuressa pelossa ja vapistuksessa, että hän kirjoittaessaan Kööpenhaminasta auttajilleen kirjeen, missä kuvaili matkan loppuvaiheita, vakuutti että »es war viel schlimmer als in Sibirien» — »se oli paljon kamalampaa kuin Siperiassa!» — Erikoista mieskohtaista rohkeutta ei Lenin auttajansa ja matkatoverinsa kuvauksesta päättäen osoittanut kertaakaan koko aikana. Päin vastoin pelkäsi hän niin kovasti, että toisia välistä oikein harmitti.

Suomalaisia saa siis Uljanow-Lenin kiittää siitä, että hän nyt hallitsee Neuvosto-Venäjää. Tähän katsoen olisi meillä niin ollen oikeastaan syytä vaatia häneltä hieman kiitollisuutta palveluksistamme niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä ollut peljätty tiikeri, vaan vavahteleva jänis, jota itsepintaiset, lotkokorvaiset vainukoirat ajoivat takaa. Mutta ehkäpä ei Lenin enää muista niitä aikoja. Sen jälkeen on paljon tapahtunut, ja ihmisen muisti, niinkin hyväpäisen miehen kuin Leninin, verrattain hatara. Ja totta puhuen täytyykin meidän tunnustaa, että me tuntisimme itsemme hieman vaivatuiksi, jos Lenin alkaisi ylistää meitä ja silitellä päätämme. Tuntisimme itsemme ikäänkuin jossakin suhteessa noloksi muun maailman ihmettelevien katseiden edessä. Niin että ehkäpä sittenkin annetaan ne entiset tuttavuudet olla sillään, ja jos vasta satutaan tapaamaan, niin esitellään itsemme uudestaan, ikään kuin näkisimme toisemme ensi kerran.

Ajat vaihtelevat. Ja se tää maailma muuttuu. Jos hra Leninin silloiset suomalaiset ystävät olisivat osanneet arvata, millaiseksi se ja heidän venäläinen holhottinsa vielä muuttuu, niin olisivat he todennäköisesti antaneet hänen itse hoidella asiansa.

PETKUTUSTA JA VÄÄRENNYSTÄ

En halua luottaa enää muihin kuin siihen vanhaan, vilpittömään suteen. Se on rehellinen sielu näinä turmeluksen aikoina, eikä viitsi muuttaa muotiaan. Suden muoti, niinkuin lapsetkin tietävät, on se, että se liikkuu mieluimmin lammasten vaatteissa. Ja kun kaikki sen tietävät, niin ei se petä ketään. Jos näet otuksen, jolla on yllään lammasten vaatteet, niin tiedät sen ilman muuta sudeksi ja voit rauhassa mennä taputtelemaan sitä päälaelle, mikäli sinun on tapana taputella susia päälaelle.

Mutta muuten ei voi luottaa enää mihinkään. Jos näet hyvintehdyn oikeannäköisen tuhatmarkkasen, niin on se väärä, etenkin jos sen ovat valmistaneet Kalle Viinikainen, Erkki Jämsén ja Bernhard Korhonen Rautalammilla, ja jos näet vielä paremmin tehdyn väärännäköisen kymmenmarkkasen, niin on se oikea, varsinkin jos Suomen Pankki myöntää sen tekemäkseen. Suomen Pankki näkyy aina tahtovan itselleen kunnian kaikista hyvintehdyistä ja oikeista kymmenmarkkasista. Mutta myöskin Kalle Viinikainen Rautalammilta on saanut hyvät arvostelut teoksistaan, paljon paremmat kuin Helsingin nuoret taiteilijat saivat kevätnäyttelystään. Saa nähdä, eikö Suomen Pankki taas kiiruhda selittämään, että setelit ovatkin oikeita ja sen tekemiä.

Sillä vaikka ei tässä muutamia päiviä takaperin ollut kysymys kuin pahanpäiväisistä, mutta hyvintehdyistä kymmenmarkkasista, niin teki Suomen Pankki saman tempun. Täällä oli kaupungilla liikkeellä sangen hyvin tehtyjä kymmenmarkkasia. Koska ne olivat niin hyvin tehtyjä, niin leimasi yleinen mielipide ne tietysti vääriksi. Mutta Suomen Pankki sanoi, että kyllä ne ovat oikeita — meillä tehtyjä…

Huonommin tehtyjä ei arv. pankki sitä vastoin koskaan tunnusta omikseen. Se on niin sen tapaista. Missä määrin se on kaunista ja vaatimatonta, siihen emme tahdo vastata.

No niin. Tässä maailmassa tai ainakin tässä maassa on sekä oikeaa väärennettyä rahaa että väärennettyä oikeaa rahaa, eikä se meitä ollenkaan ihmetytä, emmekä me voi koskaan olla varmat siitä, kumpaa lajia meillä on kukkarossa, vai onko kumpaakaan lajia.

Mutta se on meistä ihme, että täällä löytyy sellaistakin tavaraa kuin vääriä ämmiä, väärennettyjä vanhoja akkoja.

Mihin voi enää luottaa tässä maailmassa, ellei edes siihen, että vanhat ämmät ovat oikeita eivätkä väärennettyjä? Näet Kouvolan asemalla vanhan koukkuleukaisen akan ja ajattelet, että hyi perhana, onpas tuossa pahannäköinen ämmä, mutta sepä onkin väärennetty ämmä, valmistettu nuoresta tytöstä eräillä yksinkertaisilla menettelytavoilla, jotka tunnetaan jokaisella paremmanpuolisella seuranäyttämöllä.

Se on vanha uutinen, että vanhat ämmät yrittävät joskus, mahdollisuuksien mukaan, väärentää itsensä nuoriksi tytöiksi, ja se on, vaikkakaan ei juuri puolustettavaa, niin ainakin inhimillisesti ymmärrettävää. Mutta ajatus pysähtyy ja päätä huimaa, kun nuoret naiset alkavat väärentää itseään vanhoiksi ämmiksi. Se on huikeampaa kuin Poen kertomus likinäköisestä monsieur Froissartista, joka kosi isoäitinsä isoäitiä.

Kouvolan asemalla vangittu väärennetty ämmä kuljetti bolshevistista kirjallisuutta. Väärennetyt ämmät ovat siis bolshevikkeja, ja vain todelliselle bolshevikkinaiselle voi leimahtaa päähän sellainen pöyristyttävä ajatus kuin itsensä naamioiminen vanhemman näköiseksi kuin todellisuudessa on. Silloin kun joku oppi voi viedä naisen niin kauas todellisesta luonnostaan, niin ei tarvita loistavampaa todistusta siitä, että se oppi on isästä p- -leestä.

Paitsi siihen vanhaan, yksinkertaiseen suteen, joka hieman tylsästi hymyillen löntystelee se kulunut lammasnahkaturkki hartioillaan.

VALKOINEN TERRORI

Olen odotellut sähkösanomaa Lontoosta, Englannin parlamentista,
Wedgewoodin välikysymyksistä Pöytyän tapauksen johdosta.

On ihmeellistä, missä se viipyy. Johan sen olisi pitänyt ennättää, mutta sitä ei vain kuulu.

» Lontoo , elok. 31 pnä (Reuter S.T.T:lle). Alahuoneessa tiedusteli Wedgewood, onko Suomen hallitus tehnyt mitään esitystä lainan saamisesta, ja edelleen, onko Englannin hallitus tällaisessa tapauksessa tiennyt, että suojeluskuntalaiset ovat ampuneet Kalle Larmin Pöytyällä. Greenwood vastasi ulkoasiaindepartementin edustajana, ettei Suomen hallitukselle aseteta mitään vaikeuksia lainan ottamisen tielle. Toista kysymystä ei tällaisissa olosuhteissa tarvinnut nostaa. Wedgewood tiedusteli edelleen, eikö Englannin hallitus katso suotavaksi olla myöntämättä näitä helpotuksia Suomen hallitukselle, koska suojeluskuntalaiset ovat ampuneet Kalle Larmin Pöytyällä. Greenwood ilmoitti vastanneensa alkuperäisiin kysymyksiin eikä voivansa lisätä mitään enempää. Wedgewood kysyi, eikö ole sekä Englannin että Suomen etujen mukaista, että olisi ryhdytty kaikkiin toimenpiteisiin Kalle Larmin ampumisen ehkäisemiseksi Pöytyällä. Greenwood selitti, että Englannin hallitus on ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin, joihin voidaan ryhtyä».

Semmoisenhan sen sähkösanoman olisi pitänyt olla. Siinä ei ole mitään muuta vikaa kuin ettei sitä sähkösanomaa ole saapunut.

Nukkuuko Wedgewood? Onko hän matkustanut Kalle Larmin hautajaisiin
Pöytyälle ja joutunut lahtarien käsiin ja saanut n.s. leipäkortin?

Sillä jos hän olisi hengissä, pitäisi hänellä jo aikoja sitten olla ollut tieto Kalle Larmin joutumisesta valkoisen terrorin uhriksi Pöytyällä.

Johan punaiset pöytyäläiset useita viikkoja takaperin levittivät tietoa
Larmin Kallen väkivaltaisesta lopusta.

Larmin Kalle oli kadonnut tuntemattomalla tavalla, ja Pöytyän punaiset olivat saaneet selville, että hän oli joutunut suojeluskuntalaisten käsiin. Siitä oli tullut Larmin Kallelle hyvin lyhyt prosessi.

Pöytyän punaiset sanoivat, että sellaisissa oloissahan sitä täällä
Pöytyälläkin eletään. Pitää kirjoittaa Helsinkiin, että lähettävät
sanan sille Wetkewootille, kun ei oma eduskunta ole koossa, jotta
Hakkila voisi hoitaa tämän asian.

Pöytyän nimismies ryhtyi virkansa puolesta tutustumaan asiaan ja etsimään Kalle Larmin ruumista. Kävi selville, että ruumiin oli nähty vielä huhun liikkeelläoloaikana tanssivan eräissä nurkkatanssiaisissa. Mahdollisesti oli ruumis kalpea, niinkuin valkoisen terrorin uhriksi joutuneitten ruumiit tavallisesti ovat, mutta hyvin vilkkaasti se kuitenkin nykyaikaisilla kivääreillä kuoliaaksi ammutuksi mieheksi oli tanssinut. Oli täytynyt tanssien väliajoilla pyyhkiä hikeä otsaltaan, mutta tietenkin se oli sellaista kalman kylmää hikeä.

Pöytyän nimismies pudisteli paheksuvasti päätään kuullessaan Kalle Larmin maallisten jäännösten huvitteluhalusta, ja jatkoi sitten ruumiin etsimistä.

Valkoisen terrorin uhriksi joutuneen Kalle Larmin ruumis löydettiin lopuksi eräältä pellolta Alastarosta. Kuuluu olleen siellä rukiinleikkuupuuhissa ja tekeytyneen ihan tietämättömäksi valkoisesta terrorista.

Enempää ei meillä ole tietoja Larmin Kalle-vainajan nykyisestä voinnista ja puuhista.

Vai onko hän matkustanut Pöytyälle ja joutunut siellä valkoisen terrorin uhriksi niinkuin Kalle Lännillekin kävi?

»PERINNÖLLISET KUNNIAPROLETÄÄRIT»

Kommunismin enemmän tai vähemmän taivaallisessa, mutta enteistä ja tunnustähdistä päättäen tuskin tuhatvuotiseksi elävässä valtakunnassa ei sopu tunnu oikein sijaa antavan. Vaikka emme otaksuisikaan kultavaakaa käytetyn joka sanaa punnittaessa siinä »Latvia Sargsin» uutisessa, jonka mukaan »Lenin on antanut käskyn Trotskin vangitsemisesta, mutta Trotskin käskystä on Lenin vangittu», ja vaikkapa yleensäkin uskoisimme mieluummin bolshevikkien omien lehtien, »Krasnaja Gasetoiden» ynnä muiden, verrattain niukkoihin tietoihin punaisten armeijan asemasta rintamilla ja tapahtumista Moskovassa, niin käy niistäkin ilmi, että sisäistä hankausta on olemassa ehkäpä enemmän kuin ennen, ja että bolshevikkien vastustajainkin taholta aletaan luopua mainittujen vikkien naureskelemasta »porvarillisen kansanvallan voinpehmeästä rauhanystävyydestä» sekä kokeilla huolellisesti valmistettujen ja pontevasti ladattujen käsipommien vaikutuksesta sekä yksityisiin komissarioihin että kokonaisiin kommunistikomiteoihin.

Nyt on neuvostohallitus päättänyt antaa pommiräjähdyksissä kärsineille kommunisteille arvonimen »perinnöllinen kunniaproletääri».

Monilla muilla aloilla ovatkin jo bolshevikit huomanneet sittenkin ainoaksi mahdolliseksi bolshevikkikommunismin pystyssäpysyttämiseksi ne vanhat kirotut porvarilliset järjestelmät: ankara kuri sotaväessä, ankara kuri liikkeissä, suuret palkat liikkeenjohtajille, urakkapalkat, Taylor-järjestelmä työnteossa j.n.e. Nyt tulevat kunnianimet, perinnölliset aatelisarvot — tietenkin proletaarisessa hengessä — ja kaikki muut ihmisluonteen kaipaamat koroitukset.

Neuvostovaltioneuvos… todellinen neuvostovaltioneuvos… kommunismin sihteeri… salabolshevismineuvos… Marxin ritarikunnan ensiluokan proletääriritari oikeudella kantaa ryöstetyillä jalokivillä koristettua kansainvälisen luteen kuvaa torakanvärisessä nauhassa… kaikkeinkorkein kommunistinen ylipyöveli… oikeauskoisen bolshevismisynoodin yliprokuraattori… köyhälistökreivi… hänen kommunistinen korkeutensa suurrepaleruhtinas…

Ei, me jätämme uusien arvonimien keksimisen yhä edelleenkin neuvostohallitukselle, sillä aivan epäilemättä on se osoittava suurempaa kekseliäisyyttä kuin me. Perinnöllinen kunniaproletääri… alku on yhtä kaunis kuin lupaavakin.

Kuinka paljon perinnöllisiä kunniaproletäärejä Venäjällä tulee nimitettäväksi, riippuu kai taas siitä, miten perusteellisesti sosialivallankumouksellisten ja menshevikien onnistuu toimeenpanna lupaamansa vastaterrorismi, suhteessa jo räjähdytettyä kommunistia 1:tä surmattua sosialivallankumouksellista vastaan.

Tasa-arvoisuus ei ole enää korkeassa kurssissa Neuvosto-Venäjällä, sillä kaiketikin ovat miljoonat bolshevikit luulleet tähän saakka olevansa — perinnöllisiä kunniaproletäärejä.

AIKAMME KUVIA KUOLAJÄRVELTÄ

Sinne etäiselle, köyhälle Kuolajärvelle pyydämme vielä vaivata väsyneitä ystäviämme.

Olisi hevosiakin, millä käydä heiniä talon ulkoniityltä, mutta kun ei ole heinähäkkiä.

Melkein joka tai joka toinen päivä täytyy käydä naapurissa heinähäkkiä lainaksi anelemassa.

Nyt oli juuri äsken kolmattasadantuhannen markan tukinajourakka aivan kylän läheltä — siitä olisi tullut rahaa semmoinen läjä, mutta ei voinut…

Sitten tulivat toisen pitäjän miehet ja valtasivat sen urakan, kun ei kilpailua ollut.

Ihmisystävällinen lukija pudistelee meille nuhtelevasti päätään. Aiommeko tehdä pilkkaa köyhyydestä? Tahdommeko julkisesti irvistellä puutteelle? Emmekö tiedä, että peltojen kylvämiseen, heinähäkin tekemiseen ja kolmattasadantuhannen markan tukkiurakan suorittamiseen tarvitaan miehiä ja hevosia.

Hyvä. Käykäämme talliin. Siellä on, niinkuin näkyy, puolisen tusinaa hevosia, jotka kuopivat kavioillaan permantoa ja luimistelevat meille korviaan.

Ne makaavat siellä pitkin penkkejä pirtin hioittavassa lämmössä, kiroillen työmiehen raskasta orjuutta, tai puolinukuksissa mietiskellen keinoja maailman ja olevien olojen korjaamiseksi. Tuolloin tällöin ne kirota jyräyttävät tälle maailmalle, ja silloin aina karisee noki laesta hienona sateena.

Yksi veljeksistä oli kyllä ollut mätämuna, mutta se oli heitetty ulos tästä yhteisestä pesästä.

Se oli ollut ihan kuin mikä lahtari. Oli esittänyt, että alettaisiin tätä maailmaa ja Kuolajärveä parantaa siitä päästä, että ruvettaisiin hiukan töihin . Töihin! Että muka tehtäisiin, kun tässä on kymmenkunta vahvaa ja ikäänsä levännyttä miestä, taloon edes oma heinähäkki, ettei sitä tarvitsisi melkein joka päivä käydä naapurista lainaamassa.

Mutta toiset, aatteelle uskolliset veljet, valtasi pyhä viha tämän kapitalistisen suunnitelman johdosta, ja he ajoivat tuon porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen kätyrin, joka kierolla tavallaan tahtoi keljuilla rehelliset työn raskaan raatajat ensin heinähäkin tekoon ja sitten tietysti kirottuihin peltotöihin, kukapa tiesi vielä siihen kolmattasadantuhannen markan tukinvetourakkaankin, sadatellen ulos yön selkään. Eikä hänellä ole sitten enää ollut asiaa kotiinsa.

Nyt vallitsee pirtissä taas yksimielinen punainen tunnelma ja materialistis-sosialistinen maailmankatsomus. Joku kuorsaa, joku mutisee unissaan, joku horroksissa suunnittelee sitä uutta yhteiskuntaa, jossa vain porvarit — ne, jotka on eloon jätetty — saavat tehdä työtä, joku kiroaa itsekseen, ja se onneton, jonka on vuorostaan lähdettävä heiniä noutamaan — miksi ne paholaisen lehmät eivät elä ja lypsä heinittä? — kopeloi naulasta lakkiaan, lähteäkseen naapurista pyytämään heinähäkkiä lainaksi.

Mutta paikkakunnan lehden kirjeenvaihtaja lausuu maaseutukirjeessään, että »joutavalta näyttää sivullisistakin, kun niin moni terve ja voimakas mies makoilee vain joutilaana pirtin penkillä kiroillen työmiehen raskasta orjuutta…»

Eivätköhän ne kuitenkin tällä hetkellä mahtane kiroilla etupäässä sitä kirjeenvaihtajaa, porvarikeljua, joka yleisen mielipiteensä painolla koettaa pakottaa kuolajärveläisen veljessarjan raskaaseen, selkää pakottavaan heinähäkin tekoon?

SINNE TOIVON SIIVILLÄ NYT SYDÄN

Perjantaina tammik. 7 pnä 1920 klo 3 i.p. asettui sydämeeni asumaan Kaiho …

Onnen kultamaa, johon ihmiskunta aina on ikävöinyt, mutta jota se ei vielä ole saavuttanut, on nyt löydetty'.

Kaikki soraäänet ovat siellä vaienneet. Iankaikkisia tähtiä kohti kohoaa vain sopusoinnun, rauhan ja yksimielisyyden ihanasti värähtelevä hymni.

Ei mitään vastalauseita. Ei melua, ei huutoja, ei jalkojen tömistystä, ei lenteleviä mustepulloja eikä vesikarahveja. Ei jarrutusta.

Missä muualla voisi sellainen tulla kysymykseenkään tässä matalassa maailmassa?

Ei ainakaan Suomessa. Eikä missään muuallakaan. Ei muualla kuin
Neuvosto-Venäjällä.

»Tuonen lehto, öinen lehto… — — — Tuonen viita, Rauhan viita, Kaukana on vaino, riita, Kaukana kavala maailma».

Oikeastaan me emme muita todistuksia tarvitsisikaan. Mutta jos joku haluaa, niin saa hän lisääkin:

Teatterissa, jonka nimenä oli yhtä onnistunut kuin purevakin »Vallankumouksen satiiri», esitettiin kappaleita, joissa »neuvostovalta asetettiin erittäin edulliseen asemaan».

Entäs baletti! Entäs Taiteellinen teatteri. »Esitys oli aivan ensiluokkainen. Teatteri oli ollut erittäin siisti, samoin yleisö». Rouva Heltzer tanssinut 52-vuotisilla säärillään erinomaisella siroudella.

Kaiho, kaipaus, ikävöiminen asettui sieluuni, riisui päällystakin yltään, kalossit jaloistaan, ja rupesi taloksi, ilmoittaen, ettei aikomuksensa ole enää poistua.

Mutta sitten tuli se peevelin sosialisti ja sanomalehtimies, tri Ryömä, ja vuodatti katkeraa sivumakua sulokaihon kultaiseen maljaan. Hänen kuvauksensa ei ollut niin loistava. Kaikkien kauppojen ovet kiinni ja näyteakkunat laudoilla peitettyinä. Siellä täällä kadunkulmassa jono, jossa kukin siinä oleva odottaa kansallistettua limppuaan. Raitiovaunut, sikäli kuin kulkevat, kulkevat suurimmaksi osaksi tyhjinä, sillä niihin pääsevät vain etuoikeutetut. Ihmiset vetävät kelkoilla tavaroitaan ja kantavat kainaloissaan halkoja, saadakseen hiukan lämmitysaineita kotiinsa.

Filosofiset kirjailijat julkaisevat mietelmänsä käymälän seinillä, jotka ovat muodostuneet oppositsionin sanomalehdistöksi. Siellä on luettavana sekä »vakavat artikkelit, että satiiriset ja humoristiset pakinat».

Siltasaaren noskelaiset, tri Ryömä ja veljeni Sasu, tahtovat karkoittaa kaihon sydämestäni, tahtovat peloitella minua sillä, että minun täytyisi kirjoittaa siellä pakinani sellaisten ja sellaisten seinille.

Mutta meittiä ei petetä. Eivät meitä ketut pienenäkään syöneet. Sitäpaitsi on tri Ryömä jäävi puhumaan, koska hän sai Venäjällä mustelman.

Joka on ainoa onnen, rauhan, tyytyväisyyden ja ennenkaikkea sopusoinnun ja yksimielisyyden maa täällä Pohjantähden alla.

VALKOINEN TERRORI.

Onneksi on kansanedustaja Väinö Tanner selviytynyt hengissä suuresta vaarasta.

Kurkusta näet kruuvasivat, niin että henki vain vähän pihisi. Kertoivat samat äärettömän luotettavat lähteet.

Se värisi samalla tavalla kuin se värisi silloin, kun Kuusinen petomaisella tavalla teurastettiin ja paloitettiin kappaleiksi.

Sitten ryhdyttiin pitämään poliisitutkintoa. Ja siinä muisteli hra Väinö Tanner hieman tarkemmin asiaa ja myönsi, etteivät ne sentään tainneet hirttää häntä. Eivät edes kuristaneetkaan. Eivätkä ampuneet häntä seulaksi. Eivät ruhjoneet hänen päätään kiväärinperillä murskaksi.

Sellaiseen raakalaisuuteen voi valkoinen terrori tässä porvarillisessa yhteiskunnassa johtaa.

Mutta nimismiehellä oli nyt kerta kaikkiaan se vanhoillinen ja epäkansanvaltainen käsitys tehtävistään, että kun pahamaineiseen pesään saapuu tuntematon mies pitämään kokousta tunnettujen punikkien ja ehdonalaisten kanssa, niin täytyy viranomaisten ainakin tietää, kuka se vieras on, joka kunnioittaa Mouhijärveä läsnäolollaan.

Hra Tannerilta on kysytty, että miksi hän herran nimessä sitten ei tahtonut nimeänsä ilmaista.

Tiedämmehän, että jättiläisten valta vanhaan aikaan perustui siihen, ettei kukaan tiennyt heidän nimeään.

Olettehan lapsuudessanne lukeneet Topeliuksen »Lukemisista lapsille» jättiläissadun ukko Finnistä.

»Ol' vanha jättiläinen muinoin, puun mittainen ja julma partasuinen. Hän oli Pohjoismetsän asukas ja jättiläisten aimo kuningas».

Noh, hra Tanner ei tosin ole varreltaan ja vartaloltaan mikään jättiläinen. Ei sinne päinkään. Mutta hän kai lukeutuneekin niihin nykyaikaisiin hengen jättiläisiin, joista ei maassamme ole mitään puutetta.

»Täss' seikka vielä kerrottava lie nyt: Tuon kouvon nimeä ei kenkään tiennyt, ja perustuikin tähän nimehen juur voima sekä valta jättien».

Aivan niinkuin hra Tannerin valta, voima ja kunnia Hakalan punikkitorpassa Mouhijärvellä.

Pappi, jolle Pohjoismetsän jättiläinen oli rakentanut kirkon sillä ehdolla, että saa palkakseen kaivaa silmät papin päästä, kuuli sattumalta jättiläisen akan laulavan lapselleen: »Viel' isäs valta vankka on kuin vuori; jäi salaan ihmisiltä vieläkin ett' erämaiden kuningas on Finn».

Ja kun jättiläinen tuli vaatimaan papilta palkkaansa, niin laukaisi pappi hänelle nimen vasten naamaa: »haastelkaamme hiukan, ukko Finn ».

»Hyi, sana tuo se tuiskahutti tulta, ja tomu mäillä tuoksi, siukui multa! Siin' ukko seisoi kuin patsas vaan, ei kättä liikuta, ei jalkaakaan».!

Sosialidemokraattinen puoluejättiläinen Väinö Tanner tuli lopulta sanoneeksi nimensä, ja siihen se sitten loppuikin koko juhlallinen jännitys. Lumous oli poissa.

»Suomen Sosialidemokraatissa» on sitten koetettu tehdä asiasta julma numero, mutta se näkyy kuivavan lopuksi kokoon kuin lasaretin suurus. Sillä kärpäsellä ei näytä olevan oikein voimia kasvaa härkäseksi.

Valitettavasti ei hänelle riittänyt sisua pysyä järkähtämättömänä, joten hänen mahtinsa romahti.

ASELEPONEUVOTTELUT

On niin tyynnyttävää lukea päivästä toiseen uutisia Suomen ja Venäjän välisistä aseleponeuvotteluista.

Tuntee mielihyvää, joka riittää melkein aamiaiseen asti, todettuaan, että aseleponeuvottelut jatkuvat. Jatkuvat häiriytymättä.

Ja miksikä täytyisi meidän — tai heidän — iskeä päämme seinään suuressa touhussa?

Me olemme Neuvosta-Venäjän kanssa käyneet eräänlaista sotaa jo kaksi vuotta. Ja me kykenemme jatkamaan sitä vielä kaksikymmentä vuotta. Jos niikseen tulee. Ja jos sotatoimet yhä edelleenkin voivat supistua eräänlaiseen vihanpitojurnutukseen rajan kahden puolen ja halveksiviin silmäyksiin.

Niin että eipä niillä aseleponeuvotteluillakaan siis ole niin erinomaista kiirettä.

Mutta niitä pidetään kuitenkin vireillä, maltillisessa hengessä, ja se on pääasia.

Silloin tällöin kokoontuvat suomalaiset ja venäläiset valtuutetut keskustelemaan aselepoehdoista.

tervehtivät toisiaan suopea, vaikkakin ehkä hieman miettiväinen ilme kasvoillaan.

Kellot vain naksuttelevat liivintaskuissa ja jostain ulkoa kuuluu rattaiden ratinaa.

Joku siirtää hieman tuoliaan. Joku toinen raapaisee jalallaan lattiaa. Kolmas ottaa taskustaan suuren punaraitaisen nenäliinan ja niistää ja siivoo nokkaansa suurella perusteellisuudella ja hieman äänekkäästi.

Vihdoin kohottaa päätään ja avaa suunsa ja katkaisee äänettömyyden venäläisten valtuutettujen puheenjohtaja, hra

Akkunaruudulla pörisee päiväpaisteessa kärpänen. Se on lihava kärpänen ja se pörisee iloisesti.

Joku neuvottelijoista tukahduttaa väkinäisesti haukotuksen ja lupsauttaa raskaita silmäluomiaan.

Hän ajattelee, että mistähän se tuo kärpänen on tuohon akkunaruudulle tullut? Pöräjämään. Onkohan se ollut viime kesästä asti horroksissa tässä huoneessa, tuolla uunin päällä, ja nyt taas virkistynyt, vai onko se tämän vuoden satoa?

Kas kuinka sen kintut luiskahtelevat lasissa! Katsos vain ettet nyrjäytä koipiasi!

Rauhanneuvottelijat nousevat, päästävät pitkän helpotuksenhuokauksen ja hajaantuvat kukin taholleen.

Mutta vuorokauden tai parin perästä kokoontuu aseleponeuvottelukunta taas jatkamaan työtään.

»PUNAINEN NAURU»

Englannin työväenliikkeen johtajat ovat nauraneet. Toiset remakammin, toiset hillitymmin. Niinkuin kirjeenvaihtajamme eilisessä lehdessä olleesta asiallisesta ja mieltäkiinnittävästä selostuksesta saimme tietää.

Aiheen näihin anglosaksilaisen huumorintajun ja ilomielisyyden näkyväisiin ja osaksi kuuluviinkin purkauksiin on lähinnä antanut eräs heille esitetty kysymys.

Hän esitti miehenä miehille, sosialistina sosialisteille, toverina tovereille näin kuuluvan välikyselyn:

»Uskotteko, että vallankumous, jonka kautta luotaisiin työväen diktatuuri, on mahdollinen Englannissa?» Kirjeenvaihtajamme ei nimenomaan mainitse, että työväen johtomies mr Parker, jolle Kotonen ensiksi kysymyksensä esitti, olisi nauranut.

Mahdollisesti antoi hän siis hyvinkin vakavan vastauksen. Sitäpaitsi sanoi hän sen jyrkin sanoin:

»Englannin työväki ei tule koskaan antamaan kannatustaan niille suunpieksijöille, jotka suosittelevat parlamentarismista luopumista».

Toveri Kotonen kumarsi toveri Parkerille, ja mr Parker kumarsi hra Kotoselle, minkä jälkeen viimeksimainittu läksi Labour Partyn toimistoon haastattelemaan mr Gillies’tä.

Kuultuaan hra Kotosen kysymyksen seivästi hän Suomen eduskunnan varapuhemiehen tuimalla katseella teräksenharmaista silmistään ja sanoi oitis, ilman kauniita esipuheita ja esikuvia ja tunnustähtiä ja vuohensarvia ja torahampaita, että jos te odotatte Englannin työväen ryhtyvän vallankumoukseen työväendiktatuurin aikaansaamiseksi, niin te »saatte odottaa tuomiopäivään saakka».

Lopuksi ei ankara mr Gillies kuitenkaan voinut olla luopumatta ankaruudestaan. Hänen piirteilleen levisi suopea hymy. Anton Kotosemme oli nimittäin siirtänyt puheen Landsburyyn, bolshevikkien ihailijaan. Mr Gillies hymyili rauhoittavasti. Niin, Landsbury! Oikein hyvä mies. Mikäpäs siinä. Päävärkki vain pienenpuolinen, niin että — — — Kyllähän hänet täällä kotona tunnetaan. Ei se ole sen vaarallisempaa. Ja mitä vallankumoukseen tulee, niin ei yksikään englantilainen sosialistien huomattavampi johtomies pidä sitä edes mahdollisena — eikä suoraan sanoen suotavanakaan…

Edustaja Kotonen painoi knallin lujasti päähänsä ja otti ajurin ja ajoi ei sen pienempään paikkaan kuin Englannin parlamenttiin tavatakseen Iloisen Englannin sosialismin pääjehut kerrankin oikein yhdessä rykelmässä, oikein lyhteessä.

Tässä aikomuksessaan onnistui hän täydellisesti. Hänet vietiin erääseen syrjähuoneeseen, missä oli koolla kymmenkunta työväenpuolueen parlamentaarikkoa mr Clynesin johdolla, ja sitten alettiin keskustella vakavista asioista.

»— — — mutta kun eduskuntamme varapuhemies mainitsi, että Suomessa eräät piirit uskovat, että Englannissakin ennen pitkää syntyy valtavia vallankumousliikkeitä, joiden mainingit ulottuvat mannermaallekin ja tukevat mannermaan kumousliikkeitä, silloin mr Clynes ja kaikki hänen parlamenttitoverinsa purskahtivat äänekkääseen nauruun».

Ja sitten määrättiin yleisen iloisuuden vallitessa, johon edustaja Kotonenkin kohteliaana vieraana toivottavasti otti osaa edes pienellä hymyllä, jyrkimpien työläisainesten äänillä valittu mr Maclean ilmoittamaan terveiset Suomen kommunisteille, että Englannissa ei kukaan vakavasti ajattele väkivaltaista kumousta. Jos te siellä mannermaalla rupeatte toimeenpanemaan kumouksia, niin ette ainakaan Englannin työväeltä apua saa…

Sitten oltiin taas ylimalkaan hyvällä tuulella ja taidettiin vähän ihmetellä, että minkälaista ainestahan ne Suomen kommunistit oikein mahtanevat olla.

Kääntelemme eilistä, lehteä ja joudumme 4:nneltä 8:nnelle sivulle, vapunviettoon bolshevikkiparatiisin hyvän- ja pahantiedonpuun juurella, Moskovassa.

»Itse Moskovan toimeenpanevan komitean jäsenet työskentelivät puheenjohtajansa Kamenevin johdolla luudin lapioin Moskovan Neuvostotorilla».

Nähdessään, minkä verran hevoskultavarastot olivat tämän neuvostohallituksen korkeimman-omakätisen ahertelun kautta vähentyneet Neuvostotorilta.

Mutta mahdollisesti ei heidän naurunsa sentään ollut aivan yhtä välitöntä ja raikasta kuin Englannin työväenpuolueen johtajien nauru siellä parlamentin sivuhuoneessa.

KAUVATSAN KAAMEA LUURANKOLÖYTÖ

Siellä Kauvatsalla elää kotimainen Nimrod, vanha ammattimetsästäjä ja jalo riistankaataja Herransa edessä, ja helmik. 2 p. 1918 ampui hän suuren suden, ollessaan juuri lähdössä vapaussotaan pelastamaan isänmaataan toisenlaisten susien hampaista.

Se susi jäi Kauvatsalle ja nyljettiin kotona, lihat syötettiin kesylle huuhkajalle, joka pisteli ne kiitollisuudella poskeensa, ja viimein suden luut viskattiin metsään yli piha-aidan, mutta pääkallo lähetettiin myöhemmin yliopiston luonnontieteellisiin kokoelmiin.

Loppui sitten sota ja metsästäjä palasi kotiinsa ja hänen asuntonsa piiri oli entisille punikeille kirouksen ja kauhun paikka, jota he eivät tahtoneet lähestyäkään.

Ja niin vuodet vierähtivät ja kuukaudet kierähtelivät ja tultiin kevääseen 1920, ja ankara metsästäjämme pani laukun selkäänsä ja tulikeihään olalleen ja muutti entisestä asunnostaan toiselle puolen pitäjää.

Nyt uskalsivat toismielisetkin saapua kurkistelemaan metsästäjän asunnon ja pihamaan nurkkia, että kummoiselta sen oikean lahtarin ja lihamiehen kylmille jätetty pesä näyttää, ja niinpä eräs tilaisuutta läsnäolollaan kunnioittava kokopunainen suutari ja entinen punakaartilainen löysi suden selkärangan.

Yksi tytöistä väänsi katajista ja puolanvarsista yksinkertaisen seppeleen, jonka laski luiden päälle. Nauhat oli ajateltu myöhemmin hankittaviksi, ja niihin kirjoitus:

»Viimeinen tervehdys oikeuksiensa puolesta kaatuneelle toverille. Kosto elää».

Tästä kaikesta syntyi melkoinen hälinä sekä Kauvatsalla että lähitienoilla, ja julmat huhut kiertelivät kyliä, ja poliisi ryhtyi asianvaatimiin toimenpiteisiin, saapuen tarkastamaan ruumista tai ainakin luita, ja katseli jonkun aikaa miettiväisenä selkärankaa ja lausui sitten mielipiteenään, että tämä vainaja kuuluu kehityshistorian aikaisempaan kauteen, jolloin ihmisellä on ollut pidempi häntä kuin nykyjään, eikä siis voi olla lahtarin tappama.

Ja se viranomainen meni pois ja kuulosti mutisevan, että on siinä kanssa yks suutari, kun ei sutta tunne.

NYT SE ON JO VALITETTAVASTI MYÖHÄISTÄ

Sillä messuillehan ne olisi pitänyt ne Suomen ja Venäjän väliset »rauhanneuvottelut» sijoittaa.

Ei Tivoliin. Rauhanneuvottelut ovat vakava asia. Niille olisi pitänyt rakentaa oma paviljonki. Rauhanneuvottelupaviljonki. Ja ainakin 5 mk sisäänpääsymaksua yleisöltä. Ehkäpä olisi voinut ottaa saman maksun kuin lentokoneesta hyppäämisen katsomiseltakin, 8 mk. Saaliin olisivat valtio ja messujohtokunta voineet jakaa keskenään ja päästä siten pienenrahan puutteesta.

Sillä kukapa meistä ei maksaisi muutamia vähäpätöisiä markkoja saadakseen kuulla keskusteluja sellaisia kuin kysymyksestä: »Onko Suomen ja Venäjän välillä vallinnut sotatila?»

Jotka keskustelut, saapuneiden tietojen mukaan, sujuivat seuraavaan yhtä henkevään kuin hedelmälliseenkin tapaan:

— Ehdotan, että otetaan keskusteltavaksi kysymys, onko Suomen ja
Venäjän välillä vallinnut sotatila.

— Mielipiteeni on, ettei Suomen ja Venäjän välillä ole ollut sotatilaa. Kaikkihan sen tietävät. Minä, sinä, hän, me, te, he, tietävät: ei ollut sotaa. Rauhassa on oltu, hyvät ystävät.

— Aa… ammuttiinko? Kuulitteko varmaan? No, jos oli sota, niin te sen aloititte. Me emme aloittaneet.

— Kuka on Trotski? — aa — vot — näkyy olevan telegramma. Ehkä oli sota. Emme muistaneet. Mutta ei ollut sota Suomea vastaan. Saksaa vastaan oli sota. Suomea olemme aina suojella tahtoneet. Suojella ja varjella ja syleillä ja suudella molemmille poskille. Mutta saksalainen paha mies. Saksaa vastaan me olemme Suomessa sotineet.

— Jos te soditte Saksaa vastaan Suomessa, niin te rikoitte Suomen, itsenäisen maan, puolueettomuutta!

— Ei ole rikottu. Mitään emme ole rikkoneet — ei ole ollut sotaa Saksaa vastaan Suomessa. Mitään sotaa ei ole ollut.

— Tässä on lisää todistuksia siitä, että meillä oli sota. Jos ette näitäkään usko, niin voimme esittää satoja uusia todistuksia.

— Paljon on teillä todistuksia, jei Boohu! Minkätähden keskustellaan siitä, onko Suomen ja Venäjän välillä ollut sotatila? Emme me ole tahtoneet siitä keskustella. Puhutaan jostakin muusta.

Messuilla olisi tämän näytelmän pitänyt tapahtua. Omassa paviljongissa. Taikka jossakin teatterissa. Näyttämöllä. Koroitetut pääsylippujen hinnat.

JOKU MÄÄRÄ AAPISIA, ESIM. 100,000,000,

saisi nyt hyvin kauppansa. Nimittäin venäjänkieliset aapiset. Suljemme asian kustannusliikkeittemme huomioon. Siitä voisi tulla paremmanpuolinen afääri.

Niinkuin näet tiedetään, on Venäjällä ryhdytty lukuhommiin. Lukutaito ei ole ollut venäläisen vahvimpia puolia, mutta nyt on muutos tapahtumassa. Hallitus on yksinkertaisesti antanut lain, että jokaisen venäläisen on opittava lukemaan ja kirjoittamaan kuuden kuukauden kuluessa. Ei se ollut sen monimutkaisempi juttu.

No, se nyt ei kai ketään säikäytä. Onhan niitä ruplia. Mutta ellei sakko auta, niin tulee kovempaa perässä. Laiskanläksyläiset tuomitaan pakkotyöhön tai menettämään leipäkorttinsa.

Millä tavoin otetaan 6 kuukauden kuluttua selville, osaako Venäjän kansa lukea?

Arvattavasti toimeenpannaan koko maata käsittävät yleisvenäläiset neuvostolukukinkerit. On siinä popotus, kun joku sata miljoonaa tai enemmänkin ukkoa ja akkaa tavailee ja kakistelee kurkkuaan. Kyllä siinä tulee monta tukkapöllyä, ja moni pitkäpartainen mushikka pääsee pöydän alle häpeämään.

Venäjä itse ei voi aapisia painattaa siitä selvästä syystä, ettei ole varattu paperia. Paperi on käytetty ja tarvitaan yhä edelleenkin 1,000 ruplan seteleiksi. Joita painetaan 3 miljoonaa kappaletta päivässä, mutta joita tarvittaisiin 5 miljoonaa päivässä, koska päivittäinen setelintarve on 5 miljardia neuvostoruplaa.

Mutta saakoot mushikat aapisia tai ei, niin lukemaan on opittava. Olisi
opittava yksin tein kirjoittamaankin, mutta sillä vaatimuksella ei
Lenin itsekään liene totta tarkoittanut. Kunhan nyt ensin lukemaankin.
Sakkojen, pakkotyön ja leipäkorttien menettämisen uhalla.

Ja ellei sekään auta, niin onhan neuvostohallituksella vielä viimeinen ja tehokkain keinonsa jäljellä. Ampuminen. Annetaan uusi laki, jonka mukaan kaikki ne, jotka eivät vuoden kuluttua osaa lukea, ammutaan. Kun se pikku puhdistus on toimitettu, voi ampumatta jääneestä osasta väestöstä sanoa, että se on lukutaitoista.

Jos kuitenkin venäläiset sitä ennen ottavat kiinni Leninit ja Trotskit ja kaikki muut suuremmat ja pienemmät komissarionsa ja ripustavat ne näkyville paikoille nuoranjatkoksi, niin voi siitä päätellä, että mushikat todellakin ovat oppineet 6 kuukaudessa sen taidon, jota ne eivät tähän saakka ole oppineet 600 vuodessa.

IHANNEVALTAKUNNAN »RAHAT».

Ajat kuluvat ja aurinko ja kuukin nousevat ja laskevat, ja lopuksi tulee sellainenkin päivä, jolloin aletaan saada jonkinlaista järjestystä sillä laajalla alueella, joka ennen muodosti »suuren ja pyhän» Venäjän valtakunnan, niinkuin ryssät itse, jotka aina ovat olleet jonkunverran runsaspuheisia, rakastivat sanoa.

Ja kaiken maailman kapitalistit ja teknikot ja tirehtöörit ja insinöörit tulvaavat yli rajan ryhtyäkseen panemaan kuntoon taas kaikkea sitä, jonka ryssät tunnetulla taidollaan ovat onnistuneet epäkuntoon saamaan, mutta mahtavin itse, se vanha, lihava, sarvipää Mammona, joka ajaa ja kaahaa ihmiskuntaa edellään kuin lammaslaumaa, kääntyy rajalta kalpeana takaisin ja istahtaa lähimmälle puiston penkille ja ottaa olkihatun päästään ja pyyhkii hikeä otsaltaan ja pyytää käheällä äänellä pullon sitruunasoodaa.

Mitä on siis Mammona nähnyt kurkistaessaan yli rajan? Mikä on tehnyt tähän arvoisaan vanhukseen niin syvän vaikutuksen?

Mammona on nähnyt rahaa . Mammona on nähnyt paljon venäläistä, tsaarillista, duumallista, kerenskillistä, judenitshilaista, koltshakilaista, denikiniläistä, bolshevistista rahaa, pietarilaista rahaa, moskovalaista rahaa, rahaa kuin roskaa sanan kaikkein täydellisimmässä merkityksessä, nähnyt koko tuon jättiläismäisen valtakunnan paperiraharoskan peitossa, eikä Mammona, joka ei mitään niin rakasta kuin rahaa, nimittäin oikeaa, täysiarvoista rahaa, mieluimmin kultarahaa, taas toiseltapuolen mitään niin pelkää ja inhoa kuin sellaisia paperipaloja, joiden peitossa Venäjän n.s. valtakunta on. Mammona tulee kipeäksi sellaista »rahaa» ajatellessaankin.

Mutta bolshevikeilla ei ole aikaa eikä halua ryhtyä miettimään, mitä itse Mammona mahdollisesti arvelee heidän rahoistaan. Heillä on täysi työ uusien rahakeksintöjen tekemisessä ja käytäntöönsovelluttamisessa ja kaikkien paperivarastojen jalostamisessa seteleiksi.

Tuonnottain he keksivät painattaa seteleitä perforeeratuiksi arkeiksi, niinkuin postimerkkejä painetaan, joista sitten saattoi tarpeen mukaan irroittaa setelit. Tämä oivallinen aate ei kuitenkaan liene erikoisemmin kohentanut neuvostovallan finansseja, koskapa se nyt on ryhtynyt painattamaan uusia eräänlaisia kuukausiseteleitä, seteleitä, jotka ovat voimassa vain kuukauden, ja jotka ovat kontrollin vuoksi värjätyt erivärisiksi eri kuukausia varten.

Hohhoi. Voi sanoa ryssälle, että »paljon sinä suret ja pyrit». Mutta tokkohan sinä sitä lopullista konstia kuitenkaan keksit?

VAPAUDENSANKARIN HAUTALÖYTÖ INKEROISISSA

Siitä on jo kiertänyt uutiset kaikissa porvarilehdissä — sosialistilehdet ovat tällä kertaa olleet hyvin niukkasanaisia — mutta koska meille on lähetetty useita kirjeitä lähempine selontekoineen tästä valkoisen terrorin tapauksesta, josta mahdollisesti tulee vielä välikysely Englannin parlamentissakin, puhumattakaan Tarton rauhanneuvotteluista, niin täytynee meidänkin kertoa, että:

N.s. Inkeroisten ruumislöytö tapahtui Sippolan pitäjän Mämmälän kylässä, lähellä Inkeroisten asemaa.

Siellä on Hallasenlammiksi nimitetty hiekkakuoppa sitä ympäröivine kanervikkokankaineen.

Jota on aikoinaan käytetty itsestäänkuolleitten kotieläinten viimeisenä leposijana.

Tänä kesänä kulki siitä ohi marjamiehiä Inkeroisten tehtaalta, ja he puhelivat mennessään, että tässä se on nyt se Hallasenlampi, täällä sitä kuuluu olevan meilänkin tovereita naulattuna… katsokaas, tuossa on hautakumpu.

— Siin on sitt taas yks meilän miähii, huokailivat kaivajat ja kaivoivat yhä syvemmälle ja leveämmälle.

Kulki ohi porvari ja kysyi, että mitäs te kaivatte, ja kaivajat katsoivat häneen vihaisesti ja syyttävästi ja surullisesti ja murhaavasti ja ajattelivat, että kehtaa vielä kysyäkkin, — keleen lahtari, ja vastasivat synkästi:

— On ollukkin tavallist rotevamp miäs, huokasivat kaivajat, ja koristelivat haudan lepänoksilla ja kävivät voimisteluseura »Terhon» urheilukentän juoksuradalta laudanpätkän ja kirjoittivat siihen punaisella kynällä yksinkertaisesti ja koruttomasti:

Ja sanoma löydöstä levisi Inkeroisten tehtaalle, josta alkoivat toivioretket hautapaikalle, mutta eräät sanoivat:

Tekeillä olevan urheilukentän juoksurata siltä puolen, josta hauta oli, tuli melkein tasaiseksi ilman jyräämistä, ja urheilijat sanoivat:

— Tarvis olla lehmänhaulat joka puolell kenttää, niin helpommaks tulis juoksuralan tasottaminen.

T.k. 1 p:nä oli työväen urheilujuhla, jonne tuli juhlapuhuja muulta paikkakunnalta, ja juhlapuhujalle kerrottiin, ettei taila olla viälä teilän tielossanne, kun täällä lahtarit on haulannu yhlen meikäläisen istuvalles, ja käsitteli puhuja esityksessään tätä valkoisen terrorin tapausta.

Maanantaina t.k. 2 p:nä ikäpuolella alettiin hautaa vihdoin yleisen mielipiteen ja poliisiviranomaisten vaatimuksesta perusteellisesti avata, ja kaivettiin sieltä esille »vapauden sankarin» etusorkka ja ennenmainittu rintakehä. Ja lopuksi löytyi sankarin pääkallokin. Siinä oli vahvat sarvet. Eikä sitten muita luita enää löytynytkään.

Ja kun näin oli lopullinen selvyys saatu, alkoi tilaisuuteen saapunut suuri ja harras väkijoukko hiljalleen poistua hautapaikalta.

AATE JA NYRKKI

»Joukkotappelut Raisiossa. Kiroukset, huudot ja laukaukset kaikuvat kauas ympäristöön…»

No ei se ole sen vaarallisempaa. Turkulaisen lehden iltamauutisen otsikko vain. Raision työväenyhdistys Voima viettää iltamaa voimaperäisine ohjelmineen. Ja »suuri joukko tunnettuja ehdonalaisia Raunistulan huligaaneja vahvasti päissään» on saapunut toverilliseen illanviettoon Raision aateveljien luo.

Tanskassa on eräs telakkatyöläinen käsitelty aatteen nimessä puolikuoliaaksi.

Mies jatkoi työtään. Tunnusti kyllä aatteen niinkuin toisetkin, mutta teki työtä.

Lähetettiin lähetystö päällystön luo vaatimaan, että mätäpaise oli puhkaistava. Työruttoinen oli yleisen turvallisuuden nimessä poistettava pois telakalta.

Aatteen nimessä ryhtyivät telakan konetyöläiset silloin itse asianvaatimiin toimenpiteisiin, ja kun ahkera mies yritti karkoitustilaisuudessa harata vastaan, niin sattui tulemaan hakatuksi puolikuoliaaksi.

Aatteen varsinaisessa luvatussa maassa, Venäjällä, ori liian ahkeroimisen vaarasta tietysti päästy. Siitä on päästy niin perusteellisesti, että itse Lenin ja Trotski ovat antaneet ymmärtää, ettei sentään ollut tarkoitus päästä siitä aivan niin perusteellisesti. Ja kun jossakin tehtaassa on siitä huolimatta yritetty pitää kiinni aatteesta puhtaana ja väärentämättömänä, niin on tehtaan ympärille asetettu erinäisiä vakuuttavan näköisiä kuularuiskuja sekä muutamia satoja alaansa perehtyneitä kiinalaisia ja kirgiisejä, jonka jälkeen juutalainen komissario on tullut kädet taskussa tehtaan portista sisään ja kysynyt toverillisesti, että eikö täällä haluta tehdä työtä niinkuin käsketään, vai onko mahdollisesti tapahtunut joku väärinkäsitys?

Johon työläisten taholta on kiiruhdettu selittämään, että väärinkäsitystäpä tietenkin. Kukapa ei haluaisi tehdä työtä.

Sitähän minäkin, on komissario vastannut. Ystävällisesti ja toverillisesti kuten aina.

Mutta jos joku työläisistä kuitenkin on uskaltanut huomauttaa aatteesta ja 6-tuntisesta työpäivästä, niin on häntä pyydetty hyväntahtoisesti käymään pihamaalle keskustelemaan tarkemmin tästä periaatteellisesta kysymyksestä. Sitten on kajahtanut lyhyt ja terävä yhteislaukaus kuudesta kiväärinpiipusta. »Asia julistettiin loppuunkäsitellyksi ja keskustelu päätettiin pitää vastauksena kysymykseen».

Eikä tarvita mitään salkkuniekkoja varatuomareita välitysmiehiksi työriitaisuuksissa. Eikä muita porvarien keksintöjä.

Porvarit ovatkin siellä lyödyt ei vain puoli-, vaan kokokuolleiksi. On sitä lyöty Venäjällä ennenkin, mutta ei aina niin pontevasti.

Mutta kumma kyllä ei se niin ole. Kun itse Leninin »Pravda» Moskovassa sen kertoo, niin täytyneehän toki uskoa.

»Pravda» toteaa »yleiseksi ilmiöksi, että venäläinen työläinen hakkaa akkaansa, jolloin tutkimuksissa on käynyt selville, että tämä työläinen kuitenkin on — kommunisti!»

»Miten on mahdollista», huudahtaa lehti, »että vanhat raakalaistavat vielä elävät meidän Neuvosto-tasavallassamme?…»

Kummaltahan tuo kuuluu. Sillä ellei neuvostojärjestelmä ole ollut omiaan edistämään Venäjällä korkeinta kulttuuria, tapojen hienoutta ja seurustelutaitoa, niin mikäs sitten? Me olimme luulleet, että bolshevikkinen työläinen teitittelee puolisoaan niinkuin ranskalainen markiisi markiisitartaan. Ja nyt tulee »Pravda» ja sanoo suorasukaiseen tapaansa, että bolshevikki pieksää akkaansa. Niinkuin ennenkin.

Asialla on kuitenkin luonnollinen selityksensä. Me tahdomme sen selittää. Ehkäpä joku meikäläisistä kommunisteista toimittaa tämän selityksemme muun postin mukana Moskovaan, jotta »Pravdakin», jolla ei tunnu pää olevan aivan äsken hiottu partaveitsi, saisi huojennuksekseen tietää, ettei vika ole aatteessa eikä miehessä, vaan akassa itsessään.

Akka on nähkääs menshevikki. Koska akat aina vetävät eri köyttä.
Sentähden hakkaa bolshevikki akkaansa.

MINKÄTÄHDEN VUOSI LOPPUI VENÄJÄLLÄ KESKEN

T.k. 13 p. oli kaikilla Neuvosto-Venäjän rautateillä julistettu alkavaksi yleinen korjausviikko.

Kun Neuvosto-Venäjä oli ollut olemassa kolme vuotta, tapahtui eräänä päivänä, että neuvostohallitus, tutkiessaan punakantista allakkaansa, huomasi talven olevan tulossa.

Silloin antoi hallitus määräyksen, että kaikilla Neuvosto-Venäjän alueilla oli ensi maanantaina aloitettava yleinen polttopuuviikko.

Tämän johdosta lähettivät komissarit ja alueneuvostot Moskovaan ilmoituksia, joista kävi selville, ettei polttopuita ollut enää saatavissa, koska valkokaartilaiset olivat antaneet iskun vallankumouksen selkään noitumalla kaikki polttopuuvarastot ja metsät palamaan jo viime kesänä.

Neuvostohallitus painatti 5 miljardia lentolehtistä ja lähetti avaruuteen 50,000 kipinäsähkösanomaa, joissa tehtiin tiettäväksi, että neuvostohallitus, selvittyään Wrangelista ja Puolasta ja Galitsiasta ja Ukrainasta ja Japanista ja Ranskasta ja Englannista ja n.s. pienestä ententestä ja eräistä muista vihollisistaan ja tuhottuaan yleismaailmallisen vastavallankumouksellis-imperialistisporvarillisen rosvo- ja riistäjäkoplan on ensi töikseen vääntävä maan akselia sen verran, että Venäjä joutuu päiväntasaajan kohdalle. Samalla määräsi neuvostohallitus toimeenpantavaksi yleisen turkiseläinten metsästys- ja nylkemisviikon Itä-Venäjällä ja antoi määräyksen, että talonpoikien tuvat ovat revittävät polttopuiksi ja talonpoikien on muutettava navettaan, jossa on hyvää tilaa, sittenkun viimeinen lehmä oli teurastettu puna-armeijalaisten tarpeiksi.

Silloin pitivät paikallisten neuvostojen edustajat kokouksen, josta he lähettivät sähkösanoman Moskovaan, pyytäen selvitystä siitä, miten kaikki täksi vuodeksi määrätyt yleisvenäläiset talkooviikot saadaan neuvostokalenteriin mahtumaan, koska entisiäkin viikkoja on vielä rästissä ainakin seuraavat:

Yleinen kengänpaikkausviikko puna-armeijan hyväksi. Ehdottomasti välttämätön, koska armeija ei voi taistella avojaloin talven tultua.

Taudinsiementen pesäpaikkojen, hyyskien ja likaläjien puhdistamisviikko. Välttämätön, koska taudinsiemenet ovat vastavallankumouksen edistäjiä.

Lumenluomisviikko rautateiltä. Tarpeellinen sikäli, mikäli on aikomus harjoittaa rautatieliikennettä talvenkin aikana.

Viljan jauhamisviikko käsivoimin, koska myllyt ovat rappiolla. Hyvin tarpeellinen.

Täintappamisviikko. Erittäin tarpeellinen, sittenkuin täi oli julistettu vallankumouksen viholliseksi ja siitä suuttuneena alkanut purra entistä kipeämmin proletääriä.

Uuninpäällänukkumisviikko elintarvekulutuksen vähentämiseksi. Niin välttämätön, että olisi pidennettävä nukkumiskuukaudeksi.

Neuvostohallitus hajoitti paikallisten neuvostojen edustajakokouksen asevoimalla ja julisti sen valkokaartilaisten pimittämäksi durakkijoukoksi, mutta hiljaisessa mielessään ei Lenin, joka on teräväpäinen mies, voinut olla myöntämättä edustajakokouksen huomautuksia perustelluiksi.

Lenin mietti asiaa puolitoista minuuttia — eikä kaksi minuuttia, niinkuin ulkomaalaiset vallankumouksen viholliset olivat ilkkuen väittäneet — ja teki sitten päätöksensä.

Koska 52-viikkoinen vuosi on porvarillista perua ja kyllä riittävä laiskoille vastavallankumouksellisille rosvoja riistäjäkoplille, jotka eivät oikeastaan tarvitse yhtään viikkoa, niin määrätään täten, että neuvostovuosi on viime tammikuun 1 p:stä lähtien laskettava 104-viikkoiseksi. Alas imperialistiset porvarirosvot! Eläköön neuvostovallankumous! Kaikkien maiden proletaarit liittykää kylki kylkeen! Tuhotkaa hallituksenne ja perustakaa neuvostovallat!

EI VAIN TUNNUSTETA

Hän nousi kuin musta pilvi idässä, ja hänen kerallansa oli paljon kansaa, ja hän ryhtyi Venäjää valloittamaan.

Hän nousi etelässä, ja hänellä oli paljon miehiä ja hevosia ja hän läksi kohti Moskovaa.

Kumpikaan näistä herroista ei pitänyt tarpeellisena erikoisesti kiirehtiä Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Ennättääpähän siitä sitten keskustella, velihopeat, kunhan on päästy Pietariin ja saatu sinne muutamia satoja tuhansia hyvästivarustettuja Iivanoita, Vassileita ja Nikolashkoja. Vot sitten keskustellaan naapurienkin asioista.

Tuli sitten näyttämölle Wrangel, kasakka reima ja solakka. Hän teki, niinkuin Lermontow kauniisti laulaa »Kasakan kehtolaulussa»:

»Aika rientää nopeasti
Alkaa sunkin työs:
Ratsaille käyt rohkeasti,
Pyssyn sieppaat myös».

Hän tuli ja hän näki ja hänet nähtiin. Mutta häntä ei vielä ole voitettu. Tosin ei hänkään vielä ole voittanut.

Mutta hän on ennättänyt tehdä tunnetuksi, ettei hän ole tunnustava Suomen itsenäisyyttä. Että hän pitää edelleenkin Suomea Venäjän valtakunnan osana.

Ei ole tarpeellista tuoda taaksemme nojatuolia, johon voisimme ällistyksestä pudota istumaan. Emme me putoa.

Koko maailma meidät jo on tunnustanut, mutta Wrangel ei. Onneksi ei Wrangel ole koko maailma, eipä edes koko Venäjäkään. Onneksi on Wrangelin valtakunta ainakin toistaiseksi hyvin pieni tilkku Venäjänmaan kartalla, ja Suomen tasavallan ja Wrangelin valtakunnan välillä on hyvin pitkä matka maata ja muheata mustaa multaa. Pitkät on matkat ja monet on vielä tiellä kitkat ja katkat. Ennenkuin Wrangelin hallituksen mielipiteillä Suomen ja Venäjän väleissä alkaa olla käytännöllistä merkitystä, on Wrangelin suoritettava eräitä ehkä hänelle hyvinkin helppoja, mutta jokatapauksessa toistaiseksi suorittamatta olevia ja todennäköisesti ainakin jonkinverran aikaavieviä järjestelyhommia, valloitettava esim. Moskova ja Pietari ja ylipäätään koko Venäjä j.n.e.

Pitkä on hänellä vielä matka Pietariin, yksi ja toinen eväspiirakka ja lampaankääpä kuluu sillä taipaleella. Näin ollen on hänen nähdäksemme hieman ennenaikaista vaivata kaunismuotoista päätään kovin paljon Suomen itsenäisyydellä ynnä sen kanssa mahdollisesti yhteydessä olevilla probleemeilla. Katsellaan nyt ensin, kuinka se Venäjänkin valloittaminen sujuu. Suomen valloittaminen takaisin Venäjän valtikan alle on aikaisintaan keskustelukysymys nro 2. Mutta voi tapahtua, että siihenkin väliin ennättää pujahtaa muita kysymyksiä.

Mitä siis kenraali Wrangeliin ja hänen ilmoittamaansa suhtautumiseen maamme itsenäisyyteen tulee, niin voitaisiin meikäläiseltä taholta sähköttää hra kenraalille ja hänen hallitukselleen eräs havainto, joka ainakin täällä Suomessa on tehty kuusta. Täällä näet ei kuukaan paista ennenkuin se nousee.

AKKA AUTUAANA

Yleensä onkin akkaväellä melkoiset taipumukset bolshevismiin. Se on niin suoranuottinen oppi, ja paljon yksinkertaisempi kuin sosialismikin kaikkine teorioineen ja taktiikkoineen ja marksilaisuuksineen ja monimutkaisine puoluejärjestöineen ja veroineen. Mutta tässä bolshevismissa ei muuta kuin pää poikki porvalilta ja koko hoito kommunisteille ja akoille vehnäskahvit kolmesti päivässä.

Tämä akka — se hämeenlinnalainen akka — on kuitenkin eräänlainen mallimuija, jonkinlainen ihanneakka bolshevistisessakin katsannossa. Vaaksan verran edellä kaikista muista bolshevikkimuijista tässä ent. edelläkävijämaassa, ja ansaitsee tulla sentähden mainituksi. Niinsanoaksemme aatteen akaksitulemus.

Eräänä päivänä tänä syksynä tulla hanttuutti hän kotiinsa kesken päivän ja kesken kiireiden ja kesken Hämeenlinnan maailmankaupungin kiireellisimmän arkisen aherruksen, melun ja hälinän ja helskeen ja vilinän, kiiruhti kotiinsa kasvot hehkuen ja silmät loistaen, riisui oikein repimällä yltään arkitamineensa ja pukeutui kiireesti pyhävaatteisiinsa.

Oliko hän saanut kutsun parhaan bolshevikkiystävättärensä syntymäpäiväkekkereihin, vai oliko hänet sähköteitse kutsuttu juhlapäivällisille siihen hienoon bolshevikkisalonkiin Helsingin kaupungissa?

Hän ei ollut saanut mitään kutsua minnekään, eikä hän lähtenytkään minnekään.

Vaan hän lennätti kahvipannun tulelle, pisti kahvijauhoja pannuun kaksinkertaisen annoksen, juoksi leipurista ostamaan leivoksia, ja istuutui sitten, pyhävaatteissaan, juomaan kahvia ja syömään vehnäsiä ja yleensä viettämään päivää juhlapäivänä, jonka kunniaksi hän illan kuluessa viritti kimakalla äänellä kaikki osaamansa sosialistiset ja kommunistiset laulut, ja kun ne loppuivat, niin aloitti alusta.

Kuvasi oli kaikissa kuvalehdissä, teoistasi ja aikomuksistasi sähkötettiin joka päivä kaikilla kielillä kaikille maailman kulmille.

Ranska sinut hylkäsi. Sinulle tuli kiire lähtö. Lenin sähkötti kaikille kaikille kaikille, maltillinen porvaristo kohautti olkapäitään ja sanoi, että arvasihan sen.

Mutta historian hengetär kirjoitti ruhjotulle suuruudelle samanlaisen reseptin kuin valhelääkäri eräässä Tshehowin novellissa:

Hämeenlinnan bolshevikkimuijan naapurit eivät tästälähin tarvitse sanomalehtiä.

Katsovat vain, millaisessa puvussa muija on, niin tietävät kyllä, mihin suuntaan maailma on menossa.

»MYI VAIMONSA 75,000 RUPLASTA»

Myyjä oli eräs kivennapalainen talonpoika, ostaja bolshevikkikomissari rajan toiselta puolen. Myyjällä oli nuori ja kaunis vaimo, bolshevikkikomissarilla oli 75,000 tsaarin ruplaa. Myyjän teki mieli saada nuori ja kaunis kivennavatar. Kaupat syntyivät. Vaimo lähetettiin kaupasta tietämättömänä rajan toiselle puolen muka muulle asialle ja tuli pidätetyksi sopimuksen mukaan.

Tässä joku aika takaperin saapui Kaukaisesta Idästä, muistaaksemme Wladivostokista, joukko venakoita, jotka olivat työlästyneet, eikä ihmekään, oloihinsa kotimaassa, eräällä laivalla Filippiineille, Manilaan. Amerikkalaiset viranomaiset eivät kuitenkaan olleet halukkaita päästämään tätä katrasta maihin, vaan alkoivat käännyttää sitä takaisin laivaan laiturilta, käskien kapteenin viedä lastinsa sinne mistä oli sen tuonutkin.

Joukko Manilan miespuolista väestöä seisoskeli sikaarit suunpielessä, olkihatut päässä ja kädet housuntaskuissa, seuraten satamakaupunkilaisten puoliuneliaalla mielenkiinnolla tätä selvittelyä.

Silloin eräs naisista, joka oli kuullut, että jos olisi naimisissa jonkun paikkakuntalaisen kanssa, niin saisi tietysti jäädä kaupunkiin, otti taskustaan ison tukun 1,000 ruplan seteleitä, heilutti niitä ilmassa ja kysyi puolikuunmuotoisessa piirissä seisovalta miespuoliselta filippiiniläisseurueelta, kuka tahtoisi ottaa hänet ja setelit.

Filippiiniläiset mulkoilivat sekä venakkoon että hänen seteleihinsä, mutta yhtään halukasta ei ilmestynyt.

Venakko astui kaksi askelta eteenpäin. Filippiiniläiskehä astui kolme askelta taaksepäin.

Eikä miestä irronnut Manilasta ei kuinkaan köyhää, ei kuinkaan pientä eikä kuinkaan pahannäköistä.

Mutta jos tuo paksu setelitukko olisi ollut 1,000-dollarin seteleitä, niin eiköhän olisi ilmestynyt uros, joka olisi käynyt kauppaan.

Johtuuko se sitten Suomen rahan arvon alenemisesta taikka Mäntyharjulla vallitsevasta yleisesti tunnetusta miesten puutteesta, sitä me emme tiedä.

Sillä Mäntyharjulla on puute poikamiehistä. Koko maa tuntee laulun: »Kun Mäntyharjun pojat läksi reissullen, kun Mäntyharjun pojat läksi reissullen, ja kun Mäntyharjun pojat läksi reissullen, niin Mäntyharjun pojat läksi reissullen». Siitä lähtien on ollut yleisesti tunnettu myöskin se totuus, että Norjan sillejä ja Mäntyharjun miehiä on joka työmaalla.

Jotavastoin Mäntyharjun pitäjässä itsessään vallitsee sitä suurempi miesten puute.

Tässä äskettäinkin odotteli eräs avioliittoon esteetön Mäntyharjun neitsy kosijoita, mutta kun sellaisia ei kuulunut, päätti hän hankkia itselleen sulhasmiehen mustalaisen avulla.

Sulhasen hinnaksi määräsi mustalainen 40 markkaa, minkä summan neitsy maksoikin äitinsä suostumuksella.

Toimitus ei, meille annetun selostuksen mukaan, ollut kovinkaan monimutkainen. Levitettiin lakana metsässä sellaisen katajan yli, jossa oli kolme kuivanutta latvaa. Neitsy istuutui pensaaseen lakanan alle, Kainin jälkeläisen juosta hölkytellessä katajan ympäri, kolmasti vasta- ja kolmasti myötäpäivää. Sitten kömpi mustalainen vuorostaan pensaaseen, ja nyt juosta liuhtoi neitonen yhtä monta kertaa katajan ympäri, ravasi niin että hameen helmat hulmusivat.

KOMMUNISMIN AIKAKAUDELLA

Niiden lukuisien taikka oikeastaan lukemattomien väärinkäsitysten ja kuvittelujen joukossa, joita tästä kansasta on ollut vallalla, on piintyneimpiä ja yleisimpiä se, että tämä kansa olisi muka vanhoillisuuteen taipuvaista ja hidasta uudistuksiin.

Viime vuodet ja vuosikymmenet ovat järisyttävällä tavalla osoittaneet, ettei mikään ole suurempi harhaluulo. Tämä kansa on aina etunojassa, olipa kysymys mistä uutuudesta hyvänsä, ja tulee oikein kipeäksi, jos jokin muu maa tai kansa jossakin uudistuksessa ennättää siitä kukon askeleen verran edelle.

Uudet aatteet menevät tähän kansaan niinkuin häkä. Etteivät ne siihen vanhalla ajalla menneet, johtui vain siitä, ettei vanhalla ajalla ollut mitään uusia aatteita. Nykyisin on kommunismi se taikasana, jonka lumoissa sadattuhannet tässä maassa toikkaroivat, nähden unta seisaallaan ja silmät auki, ja kommunismi se askarteli Ruhtinansalmen Juntusen aivoissa silläkin hetkellä, jolloin hänen vaimollaan oli käsissä se tilaisuus, josta Kalevalassa sanotaan, että

Kaikki meni kuitenkin onnellisesti. Uusi Juntunen oli ukko-Juntusen sukupuolta, ja niinkuin kajaanilaisessa kommunistiäänenkannattajassa »Työväen Lehdessä» olleesta ilmoituksesta näkyi, sai nuori Juntunen ristimänimekseen Osmo Kommuni.

Usko Kommuni olisi kuitenkin ollut yhtä hyvä nimi ja vielä paremmin vastannut Juntusen ja Juntuskan maailmankatsomusta.

Kommunistisella maailmankatsomuksella on kuitenkin omat vastuksensa ja vihollisensa, ja Karstulassa tekevät koiratkin haittaa kommunistisen yhteiskuntajärjestyksen valtaanpääsylle, ainakin porvarien koirat, sillä kirjeenvaihtajamme ilmoittaa meille, että täällä Karstulassa on eräs kiihkeä kommunisti, joka läksi kiertämään ympäri kuntaa yllyttämään puoluelaisiaan vaaleihin ja jakamaan heille räikeään kommunistiseen henkeen sepitettyjä vaalijulistuksia. Tällä matkallaan yöpyi hän veljensä, varakkaan maanviljelijän, luo, joka on maailmankatsomukseltaan yhteiskuntaa säilyttävä eli suoraan sanoen porvari. Täällä hän ei uskaltanut hiiskua matkansa tarkoituksesta mitään, vaan kätki paperipinkkansa visusti talon eteiseen, josta ei talonväki tiennyt mitään.

Mutta talossa oli toisella vuodella oleva, porvarillisen kasvatuksen saanut koiranpentu, jonka tarkka vainu tunsi paketissa kalman hajua, ja tämä pentu ryhtyi harjoittamaan valkoista terroria ja kommunistien vaalivapauden häiritsemistä, käyden raatelevilla hampaillaan kommunistisen paketin kimppuun ja röyhkeällä tavalla raastaen niitä lehtiä, jotka eivät tosin kyyhkysen nokassa olleet tulleet talon eteiseen, vaan kommunistimiehen näpissä, mutta jotka myöskin ennustivat uuden maan paljastumista porvarillisesta vedenpaisumuksesta.

Kirjeenvaihtajamme tiedustelee, mahtaneeko asiasta tulla tehtäväksi välikyselyitä Englannin parlamentissa ja Suomen eduskunnassa.

Englannin parlamentista emme uskalla mennä takuuseen, mutta Suomen eduskunnan sosialistit eivät kai tällä hetkellä ennättäne kiinnittää tapaukseen tarpeellista huomiota.

VOIKO KUKAAN LAINATA MEILLE

Meidän täytyisi välttämättä pyyhkiä silmiämme, ja oma taskuliinamme on jo likomärkänä. Se on nyt kuivamassa lämpöjohtopatterilla.

Me olemme sisällisesti hyvin järkytetty. Sanoisimme kernaasti, että olemme liikutetussa tilassa, ellei tuo sana sopimattoman väärinkäytön johdosta voisi luoda meihin ruman varjon. Ainakin tällä kertaa ihan syyttömästi.

Kun me ajattelemme kaikkea sitä kaunista, mitä lumoavat ja lumotut silmämme ovat viime aikoina lukeneet, niin me tulemme aina uudelleen niin liikutetuksi, että me haluaisimme langeta jonkun, kenen tahansa — vaikka partaisen sipuliryssän — kaulaan, painaa punehtuvat kasvomme hänen olkapäätään vasten ja nyyhkyttää, nyyhkyttää… ja nikottaa…

Oletteko muuten kuulleet, että Helsingissä on puhjennut nikotustauti? Me olemme sen kuulleet aivan varmalta taholta, vaikka meitä tämän ilmoituksemme johdosta eilen kohdeltiin toimituksessa osittain epäluuloisilla, osittain ivallisilla huomautuksilla. Me pyydämme kuitenkin pysyä edelleenkin väitteessämme siihen saakka, kunnes se mahdollisesti on arvovaltaiselta lääketieteelliseltä taholta kumottu.

Emme tahdo palata enää siihen kauniiseen hymniin, joka pääkaupungin johtavien lehtien palstoilla kohosi Neuvosto-Venäjän ylistykseksi. Se viisu oli suloinen ja ihana kuin Eskon häälaulu, ja mekin lisäsimme siihen jo pienen peräkaneetin, antaen sillä kurin nuotille enemmän kiivautta ja voimaa: tilulii, tilulii, tilulilu, lilulii. Emme tahdo siihen siis enää kajota. Muistutamme mieliin vain, asian yhtenäisyyden vuoksi.

Mutta luettuamme, että Perhon porvarit ja sosialistit menivät viime kunnallisvaaleihin vaaliliitossa keskenään, toistensa kanssa, käsi kädessä ja ilolintujen laulaessa, niin me aavistimme, että jotain uutta oli lähenemässä, vaikka eivät ruumiilliset silmämme sitä vielä erottaneet tulevaisuuden hämärästä.

Ja kun me sitten olimme saavuttaneet mielemme tasapainon osapuilleen entiselleen, ja jatkaneet löytöretkeilyjämme isänmaamme sanomalehdistön troopillisen rehevissä aarnioissa, ruovostoissa ja viidakoissa, niin me kohtasimme uutisen, että Pihlajaveden suojeluskunta ja työväenyhdistys olivat viettäneet yhteiset riemulliset iltamat, ja kutsuneet vielä nuorisoseurankin ja sonniyhdistyksenkin ynnä raittiusseurankin yhteiseen iloon, jolloin me hyökkäsimme ulos kadulle ja ravistelimme ensimmäistä vastaantulevaa poliisia kauluksesta, niin että leukaluut kalisivat kuin luupussi, ja näytimme sitten poliisillekin uutista. Poliisi luki sen — se oli muuten tuttava poliisi, luojankiitos -ja hieroi silmiään ja arveli, että häneen mahtaa olla tulossa unitauti, kun hän on lukevinaan lehdistä jo aivan olemattomia asioita. Seuraavana päivänä ei sitä poliisia näkynyt enää passissa, ja me kuulimme, että hänet on viety sairaalaan, ja häntä pitää olla siellä toinen poliisi kiinnipitelemässä.

Sitten me emme kahteen päivään uskaltaneet tutustua edelläviitattujen aarnioiden, ruovostojen ja viidakoiden salaisuuksiin, mutta eilen me taas rohkaisimme itsemme ja katso, kuule, kuule kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu:

Sattui käsiimme kommunistilehti »Vapaa Sana». Sattui siitä silmiimme artikkeli, kruunattuna kauniilla ja lupaavalla otsakirjoituksella: »Valkoisten petturisosialistiemme viimeinen valhe», jossa tehtiin selkoa siitä, mitä maist. Westerlund oli Venäjällä nähnyt, ja mitä tri Ryömä.

»Ylläolevista sitaateista täydelleen selviää, että maamme porvaristo on sanonut rehellisesti mielipiteensä julki».

Aatelkaa, veikot, siskot, että se on kommunistilehti, joka antaa porvareille tämän tunnustuksen.

»Luokkatietoinen työväestö kuitenkin osaa jo tällä hetkellä kunnioittaa enemmän rehellistä vastustajaansa, totuutta puhuvaa porvariakin, kuin työväestön suosiota valehtelemalla kerjääviä valkoisia sosialidemokraatteja».

Näin on maailma muuttunut. Punakaarti ja suojeluskunta käsikädessä Pihlajavedellä, rauhan pihlajat käsissä, joiden kukkien tuoksu kohoaa taivaaseen asti.

Ja kommunistilehti sanoo meitä valkoisia porvareita rehellisiksi… tuokaa meille nenäliina… sanoo meitä totuutta puhuviksi… tuokaa meille kaksi nenäliinaa… sanoo kunnioittavansa meitä…

Anteeksi, emme voi jatkaa… äänekäs itku tekee sen mahdottomaksi, ja huolestuneita toimitustovereita näkyy alkavan keräytyä ovellemme…

ALAHÄRMÄ ELI SEITSEMÄS INTERNATSIONALI

Se on nyt sitten Alahärmälläkin oma internatsionalinsa, ja on sen nimenä Alahärmän eli Seitsemäs Internatsionali.

Niinkuin järjestysnumerosta näkyy, on se kokonaisen konkariaskeleen edellä Moskovankin eli kolmannesta internatsionalista, ja Lenin ja Trotski tuntevat olevansa takapajulla alahärmäläisistä.

Se Alahärmän internationaalin perustaminen tapahtui sikäli, että tuossa joulun alla sai eräs nimitetty räätäli Alahärmässä kirjeen joltakin Suomen kommunistiselta toimistolta, missä kirjeessä sitä työväenyhdistystä, jonka puheenjohtaja mainittu räätälimestari on, kehoitettiin liittymään kolmanteen internatsionaliin.

Räätäli ajatteli, että pirhanan internatsuunit kesken joulukiireiden, mutta aatteen miehenä kutsui hän kuitenkin yhdistyksensä koolle vakinaiseen tyyssijaansa, joka on n.s. Hakolan kämppä 8 km Alahärmän kivikirkolta.

No, Alahärmän proletariaatti sai kutsun ja käveli Hakolan kämpälle, ja kun seurakunta oli kokoutunut, katsoa mulautti räätälipuheenjohtaja virallisen kankeasti laumansa yli ja alkoi kaivella, taskujaan.

Se pahuksen kirje oli kuitenkin unohtunut kotiin, minne lie sotkeutunut vaatekaavojen joukkoon. Räätäli ajatteli, että jääköön. Osaahan nyt tuon asian pohjustaa omastakin päästään. Ja pohjusti myös. Puhui että niin ja niin, on porvaleita ja noskelaisia ja työkansan pettäjiä, mutta roletaarin on liityttävä seitsemänteen Internatsunaaliin . Joo, että mitäs kaverit arvelevat?

Kaverit ne tuijottivat lattian rakoihin, ja lopuksi eräs mäkitupalainen sanoi pelkäävänsä, että seitsemäs internaali on liian polssevistinen kommuuni. Ja kaksi mäkitupalaisen hengenheimolaista ilmaisi kannatuksensa äänekkäällä murahduksella.

Alahärmän muut roletaarit muljottivat vihaisesti mäkitupalaiseen ja hänen aateveljiinsä ja tirskauttivat hampaittensa välistä pitkän syljen ja melkein yhtä pitkän p—leen, ja räätäli sanoi, että jos sitten äänestettäisiin, jotta nähtäisiin, kussa on totuus.

Se mäkitupalainen hävisi oikein rotevasti. Hänen ehdotuksensa takana ei ollut kuin hän itse ja ne kaksi äskeistä kaveria, jotka olivat uskolliset loppuun saakka.

HAMMASLAHDEN ASEMA

Ei ole muuta kuin kivijalka ja muutamia kapallisia mustia hiiliä
Kiihtelysvaaran kylmien talvimaisemain keskellä.

Sillä Hammaslahden asema, ensimmäinen asema Joensuusta etelään päin, oli se asema, josta me kirjoitimme tämän vuoden ensimmäisen pakinan. Ehkä lukija vielä hämärästi muistaa? Se oli se »Kertomus postineideistä, vilkutuksesta ja maalatuista akkunaruuduista».

Kertomus siitä, miten asemapäällikkö eräällä asemalla Karjalan radalla antoi maalata aseman postitoimiston akkunaruudut, etteivät rautatiematkustajat yleensä ja postivaunuvirkailijat erityisesti saisi vilkuttaa aseman postineideille. Tai: saisivat kyllä vilkuttaa, pahuukset, eihän heitä voitu käsirautoihin panna, kädet seläntaakse, mutta postineidit eivät ainakaan näkisi näitä vilkutuksia, eivätkä voisi vastata niihin.

Se asema oli Hammaslahden asema. Me emme tosin silloin maininneet sen nimeä. Mutta se oli Hammaslahden asema. Tulkoon se sanotuksi nyt, kun Hammaslahden asema on poissa. Kun sitä ei ole enää olemassa.

Niin. Se on poissa. Ei ole enää asemaa eikä maalattuja, vaaleanharmaina homottavia akkunoita eikä kalpenevia, riutuvia »postiruusuja» noiden historiallisten akkunain takana.

Kaikki, mikä tapahtuu Kiihtelysvaaralla ja sen sisäpuolella olevalla Hammaslahdella, on aina jotain erikoista. Jotain, josta maine kuulu kulkevi kauemmaksikin. Me voisimme kertoa ihmeellisiä historioita kiihtelysvaaralaisten edesottamisista esimerkiksi 1905-vuoden suurlakon aikana. Mutta jääkööt. Onhan niitä tuoreempiakin. Mainitsemme vain esimerkin vuoksi, että valtiollisesti valveutuneet Hammaslahden sosialidemokraatit vuoden 1917 vallankumouksen huminassa panivat viralta koko Kuopion läänin virkakoneiston, kuvernööristä vihoviimeiseen v.t. poliisikonstaapeliin, lautamieheen, hierojaan ja kuppariin asti, ja miehittivät paikat hammaslahtelaisen maailmankatsomuksen mukaisesti, joten yhtä ymmärrettävää kuin asianmukaista ja luonnollistakin oli, että esimerkiksi kuvernööriksi huudettiin, valittiin, nimitettiin ja määrättiin yksi oikea, väärentämätön, perisyntyinen hammaslahtelainen. Eikä ollut suinkaan hammaslahtelaisten, vaan yleensä tämän porvarillisen mädännäisyyden vika, ettei uudella hammaslahtelaisella maan isällä ollut tilaisuutta ryhtyä virkaansa hoitamaan isänmaan onneksi ja hammaslahtelaisten tyytyväisyydeksi ja ylpeydeksi.

Ja niin edespäin… niin on Hammaslahdessa oltu ja eletty ja hauska on ollut, peevelin lysti — ja silmää on isketty ja huiskutettu asemalla kukoistaville postiruusuille ja asemapäällikkö maalautti akkunat, josta syystä, kun postiruusujen sisäinen lämpö ei löytänyt ulosmenopaikkaa, kuumuus asemarakennuksessa kävi niin suureksi, että eräs lamppu räjähti ja poltti koko aseman, kaameaksi varoitukseksi kaikille itsevaltaisille päälliköille, joiden akkunain takana kukkii posti- tai muita ruusuja.

NAANTALIN T.Y:N EPÄVARMAT SAATAVAT

Päinvastoin on se verrattain pieni kaupunki. Mutta se on kuitenkin kaupunki, ja sillä on kaupungin arvo ja kaupungin oikeudet. Siellä on pormestari ja raatimiehiä ja rahatoimikamari ja kaupungin valtuusto ja tullikamari, joka ei toivottavasti läkähdy ainakaan liialliseen työnpaljouteen.

Onhan siellä sitäpaitsi työväenyhdistyskin. Ei siis ole sosialismilta
Naantalikaan säilynyt.

Yhdistyksen jäsenluku on vaihdellut tuossa 20-30 korvilla. Ja yhdistyksen rahavarat ovat etupäässä epävarmoja saatavia.

Näistä saatavista on suurin 200 mk., ja liittyy siihen erään niin huomattavassa, ettemme sanoisi maailmanhistoriallisessa asemassa olevan miehen nimi, että se ansaitsee tulla mainituksi laajemmallekin alueelle.

Milloin ja mistä syystä Naantalin työväenyhdistyksellä on ollut tilaisuus lainata hra Santeri Nuortevalle tuo Naantalin työväenyhdistyksen silloisissa raha-asioissa huikea ja vielä nytkin paljon merkitsevä summa Smk. 200: -, se ei ole tiedossamme. Tiedämme vain, että jo monta monituista armon vuotta on Naantalin eli Armonlaakson työväenyhdistyksen tileissä ajastajasta ajastaikaan epävarmojen saatavien joukossa kulkenut tuo aikoinaan Santeri Nuortevalle vipattu summa.

Emme myöskään tiedä, miten kipeään tarpeeseen tuo 200 mk. silloin oli Santeri Nuortevalle, mutta katsoen Nuortevan silloiseen yhteiskunnalliseen asemaan ja taloudellisiin olosuhteisiin voinemme melkoisella varmuudella otaksua, että se varmaankin oli sangen tervetullut.

Siitä lähtien ovat olot muuttuneet paljon. Rahan arvokin on romahtanut, mutta ei niin alas, ettei Naantalin työväenyhdistys vieläkin riemuitsisi sinä onnen päivänä, jolloin Santeri Nuorteva vihdoinkin — vaikkapa ilman korkoja, suorittaisi vanhan velkansa. Sillä mahdollisimman pätevältä taholta, nimittäin naantalilaisen sosialistin omasta suusta, on tietomme, että »Naantalin Työväenyhdistyksen historia liittyy kokonaan siihen, että sen tileissä on pitkät ajat kulkenut »epävarmojen» saatavien tilillä erään maailman suurimman federatiivisen tasavallan huomattavan diplomaatin ja valtiomiehen Santeri Nuortevan velka Smk. 200: — ».

Valtakunnat ovat kukistuneet ja uudet syntyneet, meillä on ollut punakapinat ja muut touhut. Mutta Naantalin t.y. ei ole tahtonut puuttua maailmanmenon väkipyörään. Se on vain haaveillut siitä päivästä, jolloin Santeri Nuorteva maksaa velkansa. Joka vuosikokouksessa on luettu tilit, ja pyhä liikutus on vavahduttanut yhdistystä, kun on tultu kohtaan: »Epävarmoja saatavia: Santeri Nuortevalta 200 mk….»

Sillävälin on Nuortevan aurinko kohonnut korkealle… yhä korkeammalle… paljon korkeammalle kuin Naantalin aurinko on koskaan kohonnut tai tulee vastakaan kohoamaan. Ja jännityksellä on Naantalin t.y. seurannut tätä häikäisevää nousua: pääseekö toveri Santeri Nuorteva vielä niin korkealle, että hän kykenee maksamaan Naantalin t.y:lle 200 mk.

Nyt on Santeri Nuorteva Venäjän Federatiivisen Neuvosto-Tasavallan jonkinlainen ulkoministeri Pohjoismaita varten. Varmaankin liikuttelee hän miljooneja ja miljaardeja keveämmällä sydämellä kuin Naantalin t.y. 50-pennin seteleitä.

Ja nyt, kun diplomaattiset suhteet Neuvosto-Venäjän ja Suomen ja Moskovan ja Naantalin välillä taas ovat alkamassa, vapisuttaa Naantalin työväen yhdistystä huumaava ajatus:

Toivoisin, että joku ystävällinen kommunisti toimittaisi tämän numeron pakinoineen Santeri Nuortevalle, että hänkin saisi tietää, mikä kiihko Naantalissa nyt vallitsee.

Ei Santeri Nuorteva tästä meidän sepustuksestamme pahastu. Hän päinvastoin hymähtää tälle varsin suopeasti ja ehkä hyvinkin pian päästää entiset ystävänsä Naantalissa pitkällisestä pintehestä.

TAAS OLEMME SIIS SAANEET

uutisia Neuvosto-Venäjän todellisista oloista mahdollisimman pätevältä taholta. Nimittäin bolshevikkilähettiläältä itseltään. Hra Behrsin on kertonut venäläisellä avomielisyydellä, ja Helsingin lehtien edustajat ovat kuunnelleet korvat hörössä.

Venäjällä eletään kuin vuohet huhdassa, joten tuntuu käsittämättömältä, miksi kaikki etenkin sivistyneet pyrkivät sieltä pakenemaan. Viljaa on ja joitakin tehtaitakin on ollut käynnissä, vaikka ne taas on pantu seisomaan, ja onpa maassa kaksi sellaista rataosaakin, joita pitkin kuljetaan oikein junalla.

Se on suurenmoista. Suurenmoista, niinkuin kaikki, mikä bolshevikkihallituksen isällisessä varjossa kukoistaa. Taloudellinen elämä elpyy. Talonpojat ovat tyytyväisiä. Heillä on nyt maata. Se tosin ei oikeastaan ole talonpoikien omaa, vaan on se kuitenkin oikeastaan talonpoikien omaa. Talonpojat ovat vapautuneet veroista. (Punakaartilaiset kyllä ryöstävät heidän elintarpeensa muutamia kertoja vuodessa, mutta se on oikeastaan nitshevoo.)

Myöskin kulttuurityötä tehdään voimaperäisesti. Opetetaan luku- ja kirjoitustaitoa.

Teknillisessäkin suhteessa on aikomus päästä »muiden maiden tasalle».
Ei enempää eikä vähempää.

Yleensä ovat olot Neuvosto-Venäjällä erinomaiset, ja erinomaisin on tietysti bolshevikki-hallitus itse.

Sanomalehtimiehet tekivät muistiinpanoja, ja hra Behrsin kuvaili hillittyyn, jossakin määrin surunvoittoiseen tapaansa sitä maallista paratiisia, jota hän on saapunut tänne edustamaan. Hän jutteli niinkuin olisi ollut Honolulussa eikä Neuvosto-Venäjän kynnyksen takana. Mahdollisesti hra ministeri uskoo, että me uskomme asiain juuri niin olevan kuin hän sanoo. Luonnollisesti me uskomme. Niinkuin me uskomme senkin, ettei Neuvosto-Venäjällä ole mitään aikomusta ollut sytyttää yleismaailmallisen vallankumouksen paloa. Se on ollut vain joku väärinkäsitys. Sattuuhan niitä semmoisia, he he. Eivätkä bolshevikit ole harjoittaneet maanalaista yllytystä eivätkä levittäneet kiihoituskirjallisuutta eivätkä tule sitä vastakaan tekemään. Se ei johtuisi heidän mieleensäkään.

Hra Behrsin! Suvaitkaa ottaa allekirjoittaneelta vastaan yksi kunnioittava ja ystävällinen hymy. Jos kaikki muutkin pääbolshevikit ovat yhtä eteviä juttelemaan mukavia kuin hra ministeri, niin minä en ollenkaan epäile, etteikö herroilla ole aika hauska toistensa seurassa.

Eräs sanomalehtimies kysyi, että kuinkas niiden kansalaisvapauksien laita siellä Venäjällä oikeastaan on?

Ja hra Behrsinin kätketty huumori kohoaa yksinkertaiseen, jylhään, monumenttaaliseen suuruuteen, kun hän selittää, ettei niitä kansalaisvapauksiakaan siellä Venäjällä mikään vaivaa. Siellä on kaikkea, onpa kansalaisvapauttakin. Annettaisiin toisten sosialistipuolueiden painattaa sanomalehtiäkin, vaan ei ole paperia.

(Niin että artikkelit täytyy toistaiseksi julkaista mukavuuslaitosten seinillä, niinkuin tri Ryömä kertoi.)

Niin, ajatelkaas: hra Behrsin todellakin ilmoitti, että sekin asia on Neuvosto-Venäjällä oikeassa länsimaisessa järjestyksessä ja yhä vain paranee.

Hra Behrsin ansaitsee vielä kerran yhden kunnioittavan, ihailevan ja ystävällisen hymyn.

»MILLÄ TAVALLA ON TEHTÄVÄ TYÖTÄ»

Avaa korvasi ja kuuntele. Kuuntele hartaasti ja paina visusti mieleesi, sillä kukatiesi emme puhu tästä asiasta toista kertaa.

Sinä arvelet tietäväsi sen meidän sanomattammekin, mutta se on erehdys.
Se on katkera erehdys.

Me nimittäin eilen lueskelimme Pietarin suomalaisten kommunistien lehteä »Vapaus». Helmikuun 15 p:n numeroa.

Ei siinä tosin paljon lukemista ollut. Pieni ja kuiva lehti, ja riivatun huonolle paperille painettu, niin että sitä täytyi pidellä hyvin varovaisesti, ettei se hajoaisi käsiin. Ei siinä edes porvareita haukuttu, ei ainakaan sanottavasti. Kyllä meidän kommunistilehtemme ovat monta vertaa tomerampia. Ne oikein hikoilevat verta — porvali p—leen verta! — ja kalman haju lemuaa niistä kauas.

Mutta tässä »Vapaus»-lehdessä oli kuitenkin yksi erikoisen mielenkiintoinen ja tärkeä artikkeli. Sen otsake olikin ladottu kahdelle palstalle, ja kuului:

Artikkelista selviää, että bolshevikki-valtakunnassa, jossa on kaikkea, lukuunottamatta porvarillista mädännäisyyttä, on myöskin »Työn Instituutti». Tämä korkea tieteellinen laitos on saanut tehtäväkseen tutkia, millä tavalla todellisen proletaarin on tehtävä työtä todellisessa neuvostoparatiisissa, ja on Instituutti nyttemmin julkaissut tutkimustensa tulokset, hämmästyttäen velttoa maailmaa.

Lyhyyden vuoksi mainitsemme »Työn Instituutin» julkaisemien 16:n pykälän ja ohjeen joukosta vain tärkeimmät, nimittäin 5, 8, 14 ja 15, koska niissä annetaan varsinaisia nerokkaimpia vallankumouksellisia työnsuoritusneuvoja. Muissa pykälissä on vain semmoisia hieman homehtuneelta porvarillisuudelta hajahtavia neuvoja kuin että työkalujen pitää olla kunnossa työhön ruvetessa, roskat on siivottava permannolta työn loputtua j.n.e.

Mutta seuraavat kohdat ovat todellakin tärkeät. Varastakaamme tunnetulla porvarillisella epärehellisyydellämme ja rosvomaisuudellamme tämä kallis tietoaarre vallankumoukselliselta köyhälistöltä.

»5. Työhön ei ole koskaan ryhdyttävä päätäpahkaa, eikä olla liikahtamatta paikallaan, vaan kiinnittyä työntekoon vähitellen. Aivot ja ruumis kyllä sitten itsestään ottavat vauhtia ja alkavat kiintyä työhön. Heti kohta työhön käymällä pian ajaa itsensä näännyksiin, kuten sanotaan, ja puskee työn piloille».

Siitä kunnosta, missä olot Neuvosto-Venäjällä nyt ovat, näkeekin siellä tarkoin noudatetun »Työn Instituutin» tärkeää ohjetta. Siellä ei ole suinkaan puskettu työhön päätäpahkaa, vaan niin vietävän varovaisesti, etteivät aivot ja ruumis vielä kolmen vuoden kuluttuakaan ole ennättäneet »ottaa vauhtia».

»8. Ruumiin asento on sovellutettava mukavaksi. Mahdollisuuden mukaan on työskenneltävä istualla. Ellei istualla olo käy päinsä, on seisottava hajasäärin; ettei eteen tai sivulle asetettu jalka hievahtelisi paikoiltaan, on sille järjestettävä tuki».

Meidän harras rukouksemme on, että lukija opettelisi ylläolevan tärkeän kohdan ulkoa, joko istuallaan tai seisoen hajasäärin.

»14. On olemassa hyvin huono tapa: onnistuneen menestyksellisen työn suorituksen jälkeen heti mennä sitä näyttelemään; tässä juuri on välttämätöntä oppia pitämään itseään kurissa niin sanoaksemme, tottumaan menestyksiin, tukahuttamaan ulospäin pyrkivän tyydytyksensä painamalla sen sisäiseksi elämykseksi».

Siinähän se on meidänkin, meidän kaikkien suurin vaara. Aina me juoksemme näyttelemässä toisille, jos olemme saaneet jotakin irti kynsistämme. Maalari, joka on maalannut muutamia kymmeniä tauluja, laatii niistä näyttelyn ja kantaa vielä ovella pääsymaksunkin. Kun me olemme saaneet kirjoitetuksi pakinan, niin emme paina sitä »sisäiseksi elämykseksi», vaan painatamme sen lehteen, hyvin näkyvälle paikalle. Tämä paha tapa on ainakin porvarillisessa yhteiskunnassa mennyt niin pitkälle, että kissakin, saatuaan hiiren kiinni, kiertelee näyttelemässä sitä koko talonväelle. Totuuden nimessä on kuitenkin myönnettävä, että hiirestä sentään lopuksi tulee sisäinen elämys kissalle.

»15. Työn täysin epäonnistuneena mennessä penkin alle on tyynesti suhtauduttava tapahtuneisiin».

Me arvaamme, että siellä Venäjän maalla viljellään siinä suhteessa tyyneyttä koko rotevasti.

Nyt lukija tietää, miten on tehtävä työtä. Nyt on hänellä hallussaan
Neuvosto-Venäjän »Työn Instituutin» koko tietoaartehisto.

Seiso hajasäärin elämän ankaralla työvainiolla ja hanki itsellesi sisäisiä elämyksiä äläkä juokse joka viides minuutti näyttämään aikaansaannoksiasi toisille.

Luettuaan »Työn Instituutin» ohjeet, miten työtä on tehtävä, kulkee
Neuvosto-Venäjä kohti loistavaa tulevaisuutta.

»Oi Venäjä! minne kiidät sä! Vastaa! Ei vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset; ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy; ohi lentää kaikki, mikä maan päällä on, ja karsaasti katsellen syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat».

EN TIEDÄ, USKALLANKO SITÄ KERTOA

sillä on olemassa mahdollisuus — vaara piilee, pyörii — että melkein koko Suomen kansa, luettuaan tämän selostuksen loppuun, ryntää ylös istuinpaikoiltaan ja asumasijoiltaan ja lähtee painumaan Koivistolle. Ja että siinä kansainvaelluksen tungoksessa joukko vähäväkisiä, heikkoja, vaivaisia ja vanhuudenraihnaita, tulee tallatuksi muhennukseksi.

Mutta minä pelkään, ettei asiaa voida auttaa. Minun täytyy täyttää historiallinen tehtäväni ja kertoa asia niinkuin se on.

Lukija ehkä on huomannut, että tasavalta viime viikon lopulla sai jokseenkin odottamattoman ja suhteellisesti tuntuvan väkiluvun lisäyksen.

Väkiluvun lisäys läksi sattuneesta syystä eräänä yönä nopeassa tahdissa kävelemään Kronstadtin nimellä tunnetulta paikkakunnalta jäätä pitkin Suomen puolelle, ja saavuttuaan tämän valkoisen h—tin rantaan katsahti ympärilleen ja sanoi, että tässä me nyt sitten olemme, rakkaat naapurit, tehkää kanssamme mitä lystäätte. Tässä seisomme emmekä muuta voi, niinkuin oppi-isänne Martti sanoi.

Tsuhnojen huikaisevan-valkoiset viranomaiset raaviskelivat korvallisiaan, koettaen kuitenkin näyttää niin vieraanvaraisen näköisiltä kuin arkipäiväisyydestä poikkeavat olosuhteet ja kukonlaulunvarhainen aamuhetki myötä-antoivat ja ryhtyivät sitten lajittelemaan vieraspaljouttaan.

Noin parituhatta miestä siitä lähetettiin myöskin Koiviston kirkolle, ja tuossa tuokiossa olivat kaikki tyhjät ja puolityhjät talot ja riihet ja saunat ja liiterit ja suojukset ja ladot ynnä kaikki muut enemmän tai vähemmän vedenpitävillä katoilla varustetut rakennetut paikat täyttyneet ryssillä ja sillä erikoisella venäläiskansallisella tuoksulla, mikä on heille ominaista ja mitä he eivät lähtökiireessäänkään olleet unohtaneet Kronstadtiin.

Pistimet sojossa juoksentelivat vartijat ryssien perässä, mutta heidän oli valppaudestaan huolimatta mahdoton estää sitä, mikä kohtalon määräyksestä tapahtuva oli. Alkoivat sellaiset markkinat, jollaisia ei ole Koivistolla ennen nähty eikä tulla jälkeenkäänpäin näkemään, ja koivistolaiset kantoivat pakolaisille selät koukussa leipää, pullaa, haileja, perunoita ja savukkeita ja yleensä kaikkea, mitä Koivistolta siinä kiireessä oli saatavissa puuta pehmeämpää, ja koivistolaisten taskuihin virtasi ryssiltä kelloja, kellonperiä, rannerenkaita, kultarahoja, kompasseja, rintaneuloja, jalokiviä, kaukoputkia, revolvereita ynnä monenlaista muuta tavaraa.

Mutta ennenkaikkea ruplia, tsaarinruplia ja duuman ruplia ja neuvostoruplia, kaikenlaisia ruplia, leveitä ja komeita kuin lehmännahkoja, vaikka mahdollisesti ei aivan yhtä arvokkaita.

Koska oli kulunut vuorokausi ryssien saapumisesta Koivistolle, niin eivät koivistolaiset kuuluneet enää samaan kansanluokkaan kuin muut suomalaiset, vaan olivat he kaikki yhdessä ja kukin erikseen kohonneet aivan toiselle tasolle ja saavuttaneet varallisuuden, jommoista vain harvat ovat unissaankaan nähneet, saatikka sitten silmät auki.

Neljänkolmatta tunnin kuluttua kimalteli kaikilla koivistolaisilla, miehillä, naisilla ja lapsilla, suuren ja pyhän Venäjänmaan kultaa ranteissa ja sormissa ja korvissakin, ja miljoonat pullistelivat taskussa. Ja pikkupojat olivat perustaneet pankkiirifirmoja tallien taakse ja navettojen katoille, ja heidän keskusteluistaan voitiin napata seuraavantapaisia katkelmia:

Sillä erotuksella vain, että he ovat nyt kaikki, kuten sanottu, miljoonain omistajia.

IIVANA EI VIELÄKÄÄN TARVITSE AIVOJA

Hän uskoi, ettei Iivana tarvitse aivoja. Onhan isännällä aivot. Isäntä ajattelee niillä Iivanankin puolesta.

Iivana oli myöskin oikeauskoinen. Siis uskoi Iivana niinkuin isäntäkin uskoi. Isännällä on aivot, isäntä ajattelee niillä Iivanankin puolesta. Iivanan ei tarvitse ajatella mitään. Iivana ei siis tarvitse aivoja.

Välistä Iivana kuitenkin pysähtyi tuijottamaan eteensä. Ellei nyt juuri kauemmaksi niin ainakin huopatallukoittensa risaisiin kärkiin. Tuijotti, tuijotti, ja siveli miettiväisen näköisenä pitkää partaansa.

— Iivana tuijottaa eteensä! Iivana sivelee pitkää partaansa! Iivana on miettiväisen näköinen!

Isäntä juoksi ulos, Iivanan eteen, joka heti otti lakin päästään ja kumarsi maahan asti.

— Tallukoitani katson, teidän armonne, sanoi Iivana. — Rikki ovat, varpaat näkyvät…

— Mitä katsomista niissä on? Etkö ole ennen varpaitasi nähnyt, pöllö!
Ja miksi sivelet partaasi? kysyi isäntä ankarasti.

— Takkuja vain selvittelen luvallanne, armollinen herra. Ei ole kampaa, teidän jalosukuisuutenne.

— Vai vielä sinulle, musikka, kampa pitäisi! Kukaties alat vielä jonakin päivänä harjaakin toivoa! Sinä olet miettiväisen näköinen… ethän vain ajattele , turakki?!

— En ajattele, teidän korkeutenne! Olkaa armollinen! En ollenkaan ajattele. Mitäpä ajattelisin… se on paha asia, se ajattelemisen asia, talonpoikaiselle säädylle. Herralla on aivot, herra ajattelee, ei minun ole tarvis ajatella.

— Hyvä on, uskon sinua. Tuoss' on kaksikymmentä kopeekkaa. Mene kapakkaan. Mutta muista, että jos ajattelet, niin…!

Iivana kumarsi maahan asti, suuteli isännän kauhtanan lievettä ja läksi kapakkaan.

— Nyt olet vapaa, Iivana, sanoi juutalainen. Iivana kumarsi maahan asti ja jäi sitten seisomaan.

— Älä sano minua herraksi, huomautti juutalainen. — Minä olen toveri. —
Äläkä kumarra. Ei ole enää herraa. Sinä olet vapaa.

— Tietysti saat! huusi juutalainen. — Sinä olet vapaa, vapaa! Ymmärrätkö?! Saat olla ja elää niinkuin haluat, kunhan vain olet ja elät niinkuin minä käsken.

— Tietysti saat, jos haluat. Kunhan vain ajattelet niinkuin minä tahdon. Mutta minä luulen, ettet sinä osaa ajatella. Herra ei antanut sinun ajatella, niin mitenkäpä olisit oppinutkaan. Mutta ole huoleti, toveri! Ei sinun tarvitsekaan ajatella. Minulla on hyvät aivot, minä osaan ajatella. Sinä vain teet sitten, niinkuin minä määrään. Sinä olet vapaa, toveri!

Iivana otti lakin päästään, kumarsi maahan asti ja suuteli juutalaisen kauhtanan lievettä.

»Venäläisiä oppineita täytyy auttaa… Kuolevaisuusprosentti lisäytyy peloittavassa määrässä. Ja heidän mukanaan kuolevat kansan aivot — kallisarvoisimmat aivot».

Suomen hallitus tiedusteli neuvostohallitukselta, saadaanko venäläisille oppineille lähettää apua.

Iivana ei tarvitse aivoja. Mitä se niillä? Rupeaa kukaties vielä ajattelemaan.

VIISIPÄIVÄINEN YHTIÖKOKOUS

Myöskin Amerikassa olevat suomalaiset sosialistit ovat jakautuneet kahteen leiriin, kommunisteihin ja »noskelaisiin», joiden keskinäiset tunteet ja niiden ilmenemismuodot vetävät loistavan voiton kissain ja koirain yleisesti tunnetuista väleistä.

Maaliskuun 16 p:nä alkoi Fitchburgissa Yhdysvalloissa »Raivaajan» talolla Suomalaisen Sosialistisen Kustannusyhtiön vuosikokous. Yhtiökokoukset voivat kestää lyhemmän aikaa ja voivat myöskin kestää pitemmän aikaa. Tämä kokous kesti 5 päivää.

Muutamia päiviä ennen kokouksen alkua saapui Fitchburgin Amerikan suomalaisten kommunistien päämies Vilho Boman järjestämään Fitchburgin »noskelaisille» musertavaa tappiota, ja koska hän pian havaitsi, että yhtiön osakasten enemmistö oli kirottuja noskelaisia, päätti hän koota yhtiökokoukseen muuta väkeä. Mitäs sillä väliä, ukko kuin ukko.

Kokouksen alkaessa saapuikin Vilho Bomanin johdolla kokouspaikalle melkoinen paljous väkeä, joka tuntui ilmeisesti valmiilta ottamaan »Raivaajan» haltuunsa. Tämä joukkue, joka oli varustautunut sadoilla valtakirjoilla, ei tosin kuulunut yhtiöön, mutta niinkuin sanottu, välipä sillä. Kommunistit ovat aina olleet sellaisten muodollisuuksien yläpuolella.

Pikkumainen johtokunta oli järjestänyt valtakirjojen tarkastuksen. Kommunistit huusivat alas johtokunnan ja tarkastuslautakunnan, mutta se ei tullut alas. Se ryhtyi tarkastamaan.

Kommunistit päättivät heittää yhtiön ulos ovesta ja ryhtyivät toteuttamaan aikomustaan, mutta yhtiö jaksoi kuitenkin pysytellä sisässä, ja niin päästiin ensimmäisen kokouspäivän iltana tarkastuksen alkuun.

Toisena päivänä jatkettiin kokousta vilkkaan mielialan vallitessa.
Tarkastuskomitea esitti 900 valtakirjaa hylättäväksi.

Kommunisti Boman esitti, että puheenjohtaja heitettäisiin ulos ja hän, Boman, rupeaisi puheenjohtajaksi. Hra Boman koetti etupäässä päästä käsiksi puheenjohtajan kurkkuun, ja kommunisti Onni Saari, »vaahto suusta valuen, nyrkkiä pöytään takoen ja silmät hurjasti päilyen, milloin pääsisi puheenjohtajan selkäpuolelle», yritti pääasiassa saartaa puheenjohtajan takaapäin, päästäkseen hänen niskaansa samaan aikaan kun toveri Boman pääsee mainittuun niskaan liittyvään kurkkuun käsiksi.

Puheenjohtajan valppaan varovaisuuden vuoksi raukeni tämä hyökkäyssuunnitelma, jolloin kommunistit nostivat niin kovan huudon, että tilaisuuteen saapui joukko poliiseita tiedustelemaan, mistä täällä keskusteltiin.

Tämän johdosta tuli huuto vielä suuremmaksi, kun nyt myöskin poliisit koettivat saada äänensä kuuluville.

Hyväksyttiin valtakirjain tarkastajain ehdotus 900 valtakirjan hylkäämisestä.

Jonka johdosta he huusivat nyt niin, ettei semmoista huutoa oltu kuultu
Fitchburgissa eikä monessa muussakaan paikassa siitä lähtien, kun
Kolumbuksen laivan tähystäjä huusi:

Koska puheenjohtaja ei voinut saada ääntään kuuluville, ryhtyi hän kirjoittamaan ehdotuksiaan mustalle taululle.

Kommunistit hyökkäsivät mustalle taululle ja pyyhkivät puheenjohtajan ehdotukset pois.

Sillä välin yhtiön osakkaat järjestivät voimaperäisen hyökkäyksen ja heittivät kommunistien valtakirjattoman varusväen kokoussalista eteiseen.

Sitten he järjestivät poliisit ja lujan vartioväen puolustamaan mustaa taulua.

Koska kommunistien varaväki tuntui alkavan hajoittaa taloa, käytiin välillä heittämässä sanottu varaväki eteisestä kadulle.

Kommunistien varaväki piti kadulla kokouksen, keskustellen uudesta rynnäköstä sekä noskelaisten ja poliisien ulosheittämisestä, mikä kuitenkin jäi tekemättä.

Täten jatkui kokous 5 päivää, ja tulivat siellä sosialidemokraattien ehdotukset päätöksiksi.

Jonka jälkeen »Raivaaja» antoi tovereista kommunisteista seuraavan ystävällisen lausunnon:

»Jos aasit perustavat uuden yhteiskunnan, he myöskin tulevat särkemään sen».

NEROJEN VASTAUS

Vaasan bolshevikkilehti »Vapaa Sana» on asettanut vakavan kysymyksen
Suomen kansan neroille.

Siitä näet riippuu, tunnustaako vaasalainen kommunisti-ilmestys edellämainitut nerot »tosi-neroiksi», vai leimaako se heidät heille itselleen häpiäksi ja rangaistukseksi ja aikakaudellemme sekä tuleville sukupolville varoitukseksi »olemattomiksi valhe-neroiksi». Yhtä lyhyellä kuin kajahtavallakin otsikolla

varustetussa johtavassa väliartikkelissa Vaasan pikkupolsu valittaa ensin porvarillisen maailman pahaluontoisuutta ylimalkaan ja sitä porvarien ahdasmielistä katsantokantaa, että myöskin kommunistien olisi jossain määrin vastattava sekä sanoistaan että tekosistaan, niinkuin muidenkin ihmisten.

Sitten lehti kertoo, että kun Ranskassa tuonnottain pantiin joukko kommunisteja syytteeseen, niin erinäiset Ranskojen kauniin ja ihanan maan nerot panivat tätä vastaan protestin ja ryhtyivät vaikuttamaan kommunistien vapauttamiseksi.

Tähän me voisimme huomauttaa nerouden ja hulluuden olevan usein aivan rajanaapureita ja aidan olevan niin matalan, että nero monesti tulee ihan huomaamattaan harpanneeksi sen yli, mutta olkoon nyt sentään huomauttamatta.

Sensijaan me voimme palata asiaan ja tulla siihen, mihin vaasalainen bolshevikkilehtikin pyrkii.

Arvoisa aikalaisemme on melkoisen melankoolisissa mielialoissa sen johdosta, että sitä ja sen kunnioitettavia aateveljiä vastaan on nostettu kanteita siitä yhtä vähäpätöisestä kuin naurettavastakin syystä, että nämä lehdet joka numerossaan yllyttävät lukijoitaan nousemaan uudelleen kapinaan, vääntämään porvareilta ryssien hartaalla avustuksella niskat nurin ja panemaan koko tämän kirkkaastikirotun yhteiskunnan niin sileäksi, ettei edes yksikään vanha, nilkosilmäinen kukko jää raunioille kiekuinaan. Näistä »kirjoituksista, joiden todenperäisyyttä ja oikeutusta ei yksikään ajatteleva ja rehellinen ihminen voi kieltää», niinkuin »Vapaa Sana» vakavasti huomauttaa, asetetaan kommunistilehtiä nyt seisomaan Pontius Pilatuksen jylhien kasvojen eteen, ja »Vapaa Sana» vilkuilee vähän hätääntyneenä ympärilleen ja tuntuu olevan sitä mieltä, että nyt olisi Suomen kansan nerojen päästettävä bolshevikkilehdet pintehestä.

»Meilläkin on ihmisiä, jotka nimittävät itseään älystön edustajiksi — ovatko he sitä todellisuudessa, sen on lähiaika tuleva näyttämään. He kyllä ymmärtävät, että mielivaltainen vääryys on tapahtumassa, mutta tulevatko he pysymään ymmärrykselleen rehellisinä? Onko meillä ainoatakaan tosi-neroa, joka tietäessään vääryyttä tapahtuvaksi, tietävät samalla velvollisuutensa totuuden puolesta vääryyttä vastaan? — Niin, onko meillä tosi-neroja — vaiko ainoastaan olemattomia, täyttämättä sen käsitteen edellytyksiä, valhe-neroja?»

Ylläolevan johdosta pidettiin täällä Helsingissä Fredrikinkadun yläpäässä lähellä Temppeliaukeata viime keskiviikkoiltana ja sitä seuraavana yönä huippunerojemme edustajiston toimeenpanevan valiokunnan puhemiehistön kokous. Yleinen nerojen kokous ei tule näinä aikoina kysymykseen siitä syystä, että maassamme laskelmien mukaan on 79,361 neroa.

Mainitussa kokouksessa, jossa allekirjoittaneella oli tilaisuus olla läsnä sanomalehdistön edustajana, päätettiin ilmoittaa vastaukseksi »Vapaan Sanan» vaatimukseen »Vastatkaa!» että »vastatkaa itte», sanoistanne nimittäin.

Nerot ilmaisivat olevansa haluttomat ryhtymään toimenpiteisiin kommunistikirjurien nahkan pelastamiseksi, koska kokemus on sekä Venäjältä että muualtakin todistanut, että missä kommunistit pääsevät päällepäsmäreiksi, siellä ovat nerojen ja älymystön omat nahkat ja kaulat paljon vakavammassa vaarassa kuin konsanaan kommunistien nahka ja sileä kurkku porvarillisessa yhteiskunnassa.

Allekirjoittanut valtuutettiin tästä ilmoittamaan nerojen puolesta
»Vapaalle Sanalle» ja muille bolshevikeille.

Tämän jälkeen keskusteltiin kysymyksestä, »onko meillä tosi-neroja — vaiko ainoastaan olemattomia, täyttämättä sen käsitteen edellytyksiä, valhe-neroja», ja tuli kokous yksimielisesti siihen päätökseen, että ainakin kokouksen jäsenet olivat kieltämättä todellisia neroja, koska he edellämainitulla päätöksellään ovat pätevästi, selkeästi ja vastaansanomattomasti osoittaneet »tulevansa pysymään ymmärrykselleen rehellisinä».

»APUHARVENNUSTA» SANOMALEHTIMETSÄSSÄ.

Me emme tienneet, että Trotskilla on semmoinenkin komitea, joka harkitsee Neuvosto-Venäjän sanomalehtiasioita.

Mutta nyt sen tiedämme, sittenkun Trotskin komitea on antanut asiasta mietintönsä.

Komitea — s.o. Trotski — on läjännyt yhden kappaleen kutakin nykyisen Venäjän äänipasuunaa eteensä pöydälle, katsellut läjää ensin ääreltään ja sitten huoneen toisesta päästä ja tullut siihen päätökseen, että lehtiä on multum plus plurimum, niinkuin latinan kieliopissa asiasta sanotaan.

Liperissä oli pari kolme vuosikymmentä takaperin vanha rovasti, jonka nimi oli Åkerblom, ja joka käytännöllisyyden vuoksi oli tunnettu ukko Okkerin nimellä.

Eräät liperiläiset tekivät esityksen, että rippipyhät kaksinkertaistutettaisiin Liperin seurakunnassa.

Ukko Okkeri ei lähettänyt asiaa mihinkään valiokuntaan. Ukko Okkerin suu vain avautui, ja sieltä tuli päätös valmiina näillä sanoilla: liika ei lihota, jos ei kohtuus elätä.

Trotski on sanomalehdistöasiassa tehnyt saman havainnon. Jotapaitsi komitea on harkinnut, että sanomalehtien jakelussa on erityisesti otettava huomioon talonpojat.

Jos Neuvostohallitus on jo todellakin ennättänyt opettaa Venäjän mushikat lukemaan, niin täytyy meidän, vaikkapa vastahakoisestikin, tunnustaa, ettei se ole turhaan elänyt. Pitäisimme kuitenkin asiaa uskottavampana, jos saisimme sille vahvistuksen joltain muulta taholta kuin bolshevikeilta itseltään. Heidän mielikuvituksensa on nim. tavallisesti vähän liian vilkas. Lausuaksemme ajatuksemme asianhaarain mukaisella kohteliaisuudella.

Omituinen sattuma on, että aivan samaan aikaan on myöskin Suomessa tehty samantapainen apuharvennusaloite. Eduskunnan ruotsalainen vasemmisto, johon pääasiassa kuuluvat edustaja Åkerblom — ei kuitenkaan se edellämainittu ukko Okkeri — ja Schauman, tahtovat lopettaa aamulehtien ilmestymisen maassamme. Sanomalehdet saisivat ilmestyä sitten joskus päivällä tai iltapäivällä — mikäs kiire niillä oikeastaan on?

Trotskin mietintö lienee hyvinkin selitettävissä paperipulan avulla, joka Neuvosto-Venäjällä, missä paperia tarvitaan etupäässä 1,000 ruplan seteleihin ja kiihoituskirjallisuuteen, on sangen ankara.

Hrojen Schaumanin ja Åkerblomin anomusehdotus taas lienee parhaiten selitettävissä siten, että tämmöinenkin tuuma sattui juolahtamaan hra Schaumanin päähän, ja hän arveli kannattavan panna senkin paperille. Sitä kun meillä on, vaikka se onkin kalliinlaista. Aikoinaan on se jo ennemmin pyörinyt myöskin joidenkin sosialistien päässä, mutta joutunut sitten ullakolle monen muun tarpeettomaksi havaitun hyrrän viereen.

Taitaisi olla parasta viedä se takaisin ullakolle ja kätkeä visusti sahajauhoihin, ettei hra Schauman sitä uudelleen löytäisi.

»VALLANKUMOUKSELLISIA» Y.M. »MULJAUKSIA».

Tampereelta päin tehtiin viime talvena reklaamia »Nauru-Jussi»-nimiselle julkaisulle, jonka »ulosantajaksi ja vastaavaksi» ilmoittautui eräs Niilo Lehto. Viimemainittu tuntematon, mutta yritteliäs suuruus lieneekin onnistunut keplottelemaan sekä ilmoituksia että tilauksia nauravalle Jussilleen, mutta nauru jähmettyi Jussin huulille, kun sen arvoisa ulosantaja vangittiin Tampereen asemalla tapahtuneeseen 20,000 mkan arvoisen matkalaukun varkauteen syyllisenä. Matkalaukku löydettiin Lehdon asunnosta, ja samalla kävi selville, että Lehto oli harjoittanut ammattinaan matkalaukkujen varastamista asemalta. »Nauru-Jussi» oli vain pieni sivuafääri.

Oman etunsa vuoksi olisi yleisön ja etenkin liikemiesten kavahdettava kaikenlaisia apokryfisiä julkaisuja. Sellaisiin kuuluu hyvänä esimerkkinä eräs Kouvolassa ilmestyväksi ilmoitettu »Suomen Kirjeenvaihtolehti», jonka on perustanut muuan 18-vuotias nuorukainen A.M. Mainitulla lehdellä on oikein omat »firma»-kirjeenkuoret, joihin on m.m. painettu:

»Koska Suomen Kirjeenvaihtolehti leviää jokaiseen kylään, on se ilmoittajille edullisin ilmoituslehti».

Kun olen kuullut, että tähänkin tekeleeseen jotkut herkkäuskoiset ovat antaneet ilmoituksiaan, niin voin mainita, että tiedot Suomen Kirjeenvaihtolehden levikistä niinkuin kaikki muutkin sen antamat tiedot ovat silkkaa valhetta ja humbuugia. Ei sitä leviä minnekään. Koko juttu on lapsellisen ja luvallista yksinkertaisemman nuorukaisen löperöä hommaa, ja »tirehtöörin» kannattavaisuuslaskelmille kuvaavaa on hänen tiedonantonsa, että ne kirjeenvaihtoon halukkaat, jotka lähettävät kuvansa lehdessä julkaistavaksi, saavat osoitteensa ilmaiseksi, mutta jotka eivät lähetä kuvaansa, saavat maksaa osoiterivistään 10 mk. Kun tietää, että kuvalaatan valmistus tulisi »lehdelle» maksamaan 40 mk, niin käsittää, mitenkä juttu »kannattaa»!

Sama nuorukainen oli pyrkinyt ja lopulta, lähetettyään takaukset, päässytkin erään suuren kustannusliikkeen asiamieheksi. Kun hän oli saanut 5,000 mkn edestä kirjoja yksin tältä kustantajalta, eikä mitään tilitystä kiirehtimisistä huolimatta kuulunut, lähti kustannusliikkeestä tarkastaja ottamaan selkoa, miten asiat ovat. Tarkastaja matkusti Kaipiaisiin, jonne kirjat olivat tilatut, mutta Kaipiaisissa sai hän selville, että senniminen henkilö oli jo muuttanut Kouvolaan, jossa hän oli avannut kirja- ja sanomalehtiasioimiston sekä perustanut edellämainitun »kirjeenvaihtolehden».

Kouvolasta mies löytyikin ja myöskin kirjat suurimmaksi osaksi, sängyn alta ynnä muista tarkoitukseen sopivista paikoista. Kuulustelussa kävi selville, että asiamiehen hankkimista »takaajista» toinen oli eräs vaununpesijä ja toinen joku vapauteen päässyt kuritushuonevanki. Nuorukainen oli hyvin ihmeissään kuullessaan, että hänen asioimistoimintaansa pidettiin sellaisena liikehommana, joka pian voi toimittaa hänet itsensä siihen paikkaan, josta toinen hänen takaajistaan oli päässyt irti.

Kaipiaisissa kerrottiin tarkastajalle, että nuori mies oli siellä hankkinut tilauksia »Vallankumouksellisia muljauksia» nimiselle tekeleelle. Ukot pulittivat rahat ja jäivät hymyhuulin odottamaan näitä virkistäviä muljauksia. Mutta aika kului, eikä muljauksia kuulunutkaan. Muljaukset olivat tosin jossakin ilmestyneet, mutta asiamies ei ollut tullut niitä tilanneeksi.

Ukot alkoivat silloin heitellä asiamieheen erinäisiä muljauksia, jotka tosin eivät olleet erityisen vallankumouksellisia, pikemminkin taantumuksellisia, mutta sitä pontevampia, niin että asiamiehen tiukalle jouduttuaan täytyi toimittaa »Vallankumoukselliset muljaukset» kärsimättömille tilaajilleen.

Asiamies kai huomasi senjälkeen vainionsa Kaipiaisissa liian karuksi hedelmälliselle viljelykselle, kopisti Kaipiaisten tomut ja multakokkareet kengänpohjistaan ja siirtyi toimistoineen Kouvolaan

Koska viime aikoina näyttää ilmestyneen markkinoille useampiakin tämäntapaisia yrittäjiä, niin olemme tahtoneet puolestamme antaa yleisölle pienen asiaavalaisevan muljauksen.

OI KUINKA PALJON TURHIA,

vieläpä turmiollisiakin väärinkäsityksiä voitaisiin välttää, jos ihmiset malttaisivat ensin rauhassa keskustella toistensa kanssa, ennenkuin tarrautuvat toistensa kauluksiin!

Suomen kansan suuressa enemmistössä on tähän saakka ollut ja on nähtävästi vielä tänäänkin vallalla se käsitys, että kommunistijohtajat tarkoittavat jonkinlaista totta julistuksillaan, artikkeleillaan ja lentokirjasillaan, joissa proletaaria rummutetaan kokoon, niinkuin Turkin sulttaanin uskolliset jalkamiehet ja henkivartiat janitsharit hälyttivät toisensa kokoon mainehikkaiden sotalippujensa (kenttäkattiloiden) ympärille, tultuaan lopulliseen varmuuteen siitä, ettei heidän jumaloidussa herrassaan ja kaikkien oikeauskoisten osmannien yliherrassa, profeetan jälkeläisessä, ollut mitään muuta vikaa kuin että hänen nerokas päänsä oli liian läheisessä ja kiinteässä yhteydessä hänen muun ruumiinsa kanssa, mikä pieni vika voitaisiin kuitenkin yhtä yksinkertaisesti ja nopeasti kuin käytännöllisestikin parantaa taitavalla kaulanleikkausoperatsionilla.

Kolme vuotta takaperin sattunut suhteellisesti kovakourainen välienselvittely punaisen ja valkoisen Suomen välillä lienee syynä siihen, että yhteiskuntaasäilyttävät suomalaiset kansankerrokset ovat ottaneet todeksi kommunistien julistukset, joissa viimeksimainitut tunnetulla ja tunnustetulla avomielisyydellään ovat tehneet tiettäväksi, että jahka he saavat kengät jalkaansa ja housut koipiinsa ja lakin päähänsä ja tarkoitukseen soveltuvan välikappaleen käteensä, niin isketään sitten uudestaan yhteen, oi veljet rakkaat ja suomalainen sukukunta suuri, niin että seinät kajahtelevat ja noki katosta karisee.

No, toiselta puolen on tämä lupaus käsitetty kutakuinkin sananmukaisesti. Sitäkään ei oikeastaan tarvitse erikoisesti ihmetellä, jos ottaa huomioon, että nykyisten kommunistiemme, silloisten punakaartilaisten toimenpiteet kolme vuotta takaperin maksoivat Suomelle verta enemmän kuin se oli vuodattanut »Puolan, Lutzenin ja Narvan tanterilla» sekä sodassa 1808-1809 yhteensä!

Mutta nyt on Helsingin raastuvanoikeuden edessä ilmoitettu asiantuntevalta, nimittäin kommunistipuolueen johdon taholta, ettei mainitun puolueen uusia uhkavaatimuksia tarvitsekaan enää tulkita niin puustavillisesti kuin edellisellä kerralla, vähän yli kolme vuotta sitten. Tempora mutantur et kommunistit in illis — aika ei jätä jäytämättä itse kommunistejakaan… latinankielen kunnioitetut opettajamme sekä Oulussa että Helsingissä suvaitkoot suopeasti katsoa sormiensa läpi sekä alkutekstisitaattimme että suomennoksen puutteellisuudet. Aika on järsinyt meidänkin klassillista tiedonkannikkaamme, ikävä kyllä.

Niin, Helsingin raastuvanoikeuden edessä seisoi viime keskiviikkona eräitä kommunistipuolueen pylväitä, muiden muassa puolueen nykyinen puheenjohtaja, syytettyinä jostakin säihkyvästä ja tulenpalavasta artikkelista.

Puheenjohtaja kertoi, ettei hänellä ollut ollut mitään tietoa eikä aavistustakaan siitä, että kanteenalainen kirjoitus oli julkaistu painosta yksinkertaiselle ja vitsiä ymmärtämättömälle yleisölle. Ei puheenjohtaja itsekään ollut lukenut sitä, ennenkuin yleinen syyttäjä oli nostanut kanteen ja prosessin sen johdosta. Puheenjohtaja oli näin ollen luonnollisesti sitä mieltä, että kanne oli nostettu ihan väärää ja viatonta henkilöä vastaan.

Helsingin raastuvanoikeus kääntyi tällöin vastaaja Tuomeen, joka ei ainakaan voinut vetäytyä syrjään sen syyn nojalla, ettei hän olisi tuntenut kannustetun artikkelin sisältöä. Eikä hän yrittänytkään vetäytyä. Hän oli valmis vastaamaan. Hän tunsi tämän julistuksen niinsanoaksemme i- ja ä-pilkkuja myöten, eikä ainoastaan sen kirjaimellista muotoa vaan myöskin sen todellisen ja henkisen sisälläpidon, ja hän oli siis jos kukaan oikea mies tulkitsemaan sen ei ainoastaan Helsingin raastuvanoikeudelle, vaan myöskin koko epäluuloiselle Suomen kansalle.

Tämä manifesti, josta nyt on nostettu kysymys, on kansainvälinen, selitti vastaaja. Siis se ei tarkoita mitään erikoista maata. Ei ainakaan Suomea, hiisi vieköön, vaikka se sattuikin tulemaan Suomessa painetuksi…

Suomen kansa, ole nyt levollinen. Yllämainitun lausunnon on eräs kommunistipomoistamme sanellut Helsingin raastuvanoikeuden pöytäkirjaan.

VIATTOMIEN LAMPAIDEN VAINOA.

Jos me vaikenemme, niin Töölön kalliot ja Temppeliaukean kivenmöhkäleet alkavat puhua purpattaa:

Aina kun kommunistilehti haastetaan Herodeksen ja Kaiphaan eteen tilinteolle artikkeleistaan ja uutisotsakkeistaan, luo hra vastaava ulosantaja sinisen katseen ihmettelevistä, peilikirkkaista lampaansilmistään ja levittää kätensä ja kysyy, että kuinkahan se voi olla mahdollista, että häntä mistään sellaisesta syytetään, kun ei mitään sellaista ole ollut koko lehdessä?

Silloin hänelle näytetään ja luetaan hänen omasta lehdestään, olla hyvä ja kuunnella vain, että näin ja näinhän täällä seisoo: että tämä porvalin yhteiskunta on hävitettävä tuleen ja vereen ja porvalin suolet vyyhdelle hongan oksaan. Ja suojeluskunnille nikkelöityä lyijyä siihen asti kuin yksikään nokka on pystyssä.

— Jassoo… sanoo kommunisti. — Sitäkös herrat meinasivatkin. Eihän siinä ole mitään pahaa. Eihän me näet kirjoiteta sillä tavalla muuta kuin esikuvallisessa katsannossa. Lapsikin ymmärtää, että kun me sanomme, että porvalilta henki kankaalle ja suolet puun oksaan, niin emme me sillä tarkoita sitä, että porvari tappaa pitäisi. Me vain muuten kirjoitamme sillä tavalla, kun on meillä kerran tapa semmoinen. Joten saamme siis kunnioittavimmin anoa, että kanne kumotaan ja meille suoritetaan kuluja ja vahingonkorvausta 10,000 markkaa ja että yleinen syyttäjä tuomitaan viralta pois ja kahdeksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen. Yleensä ovat kommunistit sitä mieltä, että me porvarit aina käsitämme aivan väärin heidän sanansa, sekä painetun että puhutun, mahdollisesti lauletunkin. Nämä valitettavat väärinymmärrykset ovat omansa sekoittamaan porvarien ja kommunistien aivan erinomaisia välejä.

Oikeastaan ovat kommunistit pohjaltaan paljon jyrkempiä porvarillisen yhteiskunnan säilyttäjä kuin sosialistit. Sen havaitsemme siitäkin, että kun Turun hovioikeudessa on näinä päivinä tutkisteltu ja tentteerattu erästä Tilda Maria Leino-nimistä kommunistiakkaa, joka on kehoittanut julkisissa esitelmissään nuorisoa liittymään lippujen juurelle hallituksen ja porvarien aseilla kukistamiseksi, niin Tilda Maria Leino ilmoitti hänet julmasti väärinkäsitetyn ja kertoi vain »nuhdelleensa nuorisoa kevytmielisestä huvittelusta sekä kehoittaneensa heitä seuraamaan vanhempain työläisten esimerkkiä, viljelemään kirjallisuutta y.m.».

»Hän sanoi olevansa» — huomatkaa: kommunistiagitaattori Tilda Maria Leino sanoi — »olevansa ensimmäinen hirttämään jokaisen, joka yllyttää kapinaan tai vallankumoukseen».

Rakas Tilda Maria! Älkää olko niin ankara yhteiskuntamme vihollisia vastaan! Armahtakaa heitä hiukan, sillä he ovat eksyneitä lampaita. Älkää hirttäkö heitä. Emmehän me lahtaritkaan ketään hirtä.

TOVERI KELLOSALMI PULASSA

Me olemme lukeneet uutisen kommunisti Kellosalmesta, joka muutamia vuosia sitten oli aika jehu tässä taantumuksen ja poliisijärjestyksen maassa, mutta joka sitten eräänä kauniina kevätpäivänä vuonna 1918 pisti pillit pussiinsa ja soitti suolla mennessään ja kävellä tepsutteli kauniisti ja vallan vikkelässä tahdissa rajan toiselle puolen, nimittäin sen rajan, jonka takaa aurinko nousee.

Kellosalmi kuulostaa harhailevan sielläpäin maailmaa vieläkin ja raapivan päätään ja mutisevan jotain, ja kun häneltä kysytään, onko häneltä unohtunut jotain, niin valittaa Kellosalmi, että »minä kun olen unohtanut, mitä sillä kapitaalilla oikeastaan tarkoitetaan, selittäkääpäs minulle».

Ja kun ryssillä itselläänkin lienevät jokseenkin hämärät käsitykset siitä, mitä kapitaalilla tarkoitetaan, niin on Kellosalmi suuressa tuskassa, koska ei kenkään taida hänelle pätevää vastausta antaa.

Ilmoitetaan myöskin Kellosalmen valittaneen Siperian pastorille Granölle, että »nämä viime ajat ovat olleet niin raskaat, että minä olen aivan kadottanut kyvyn loogillisesti ajatella».

Me pyydämme saada lohduttaa toveri Kellosalmea tässä suhteessa. Me pyydämme saada vakuuttaa, ettei hänen kärsimänsä häviö nähtävästi ole niin suuri, että sen takia kannattaisi surra päätään harmaaksi. Sikäli kuin meillä ennen v. 1918 oli tilaisuus tutustua toveri Kellosalmen loogilliseen ajatuskykyyn, niin ei se nähdäksemme ollut erikoisen huomattava. Meidän on pakko tunnustaa, että me tuskin olisimme ollut halukas maksamaan toveri Kellosalmen ajatuskyvystä viittätoista penniä. Taikka — olkoon menneeksi: viisitoista penniä, vanhan tuttavuuden vuoksi, mutta ei penniäkään enempää. Siis ehkä joku 15,000 neuvostoruplaa. Sillä summalla voi toveri Kellosalmi uudessa kotimaassaan saada pari laatikkoa tulitikkuja, jos onni sattuu hyvin potkaisemaan. Taikka sanokaamme yhden laatikon, koska se on todennäköisempää.

Toveri Kellosalmi olkoon siis reippaalla mielellä, älköönkä pukeutuko surupukuun ajatuskykynsä katoamisen johdosta. Vahinko ei ollut suurensuuri. Jos joku tielläkulkija on sen löytänyt, niin on hän luultavasti ripustanut sen hongan oksalle tien varteen niinkuin vanhan jalkarätin, ja suittaa tapahtua, että toveri Kellosalmi joskus vanhoilla päivillään joutuu jälleen kulkemaan samaa tietä myöten ja löytää kadonneen omaisuutensa, jota hän tuntuu pitävän niin suuressa arvossa.

Mutta suurempana suruna tuntuu toveri Kellosalmella sentään olevan se alussamainittu tapaturma ja vahinko, että hän on unohtanut, mitä sillä kapitaalilla oikeastaan tarkoitetaan.

Toveri Kellosalmi tajuaa vaistomaisesti, että kapitaali on jollain tavoin vaikuttamassa maailmassa, mutta millä tavoin, sitä hän ei jaksa saada päähänsä, kun ei muista, mitä tietoviisaat kapitaalilla tarkoittavat. Hän muistelee varmasti, että hän Suomessa ollessaan kuuli ja kukatiesi itsekin selitti muille, mitä n.s. kapitaali on, mutta elämisen ahdingossa sattui tämäkin tärkeä tieto tipahtamaan tien oheen. Eikä Kellosalmi ole vielä tavannut niin viisasta miestä, joka olisi kyennyt ratkaisemaan tämän Sfinksin arvoituksen.

Meidän tapanamme on silloin tällöin — pyytämättäkin — ollut antaa hyviä neuvoja ja vihjauksia niiden tarpeessa oleville. Ja koska toveri Kellosalmi kuulostaa suuressa määrin olevan sellaisen tarpeessa, niin tahdomme kuiskata hänen korvaansa:

— Jos, kunnon toveri, haluatte saada tiedon siitä, mitä kapitaalilla tarkoitetaan, niin koettakaa jollain kurilla päästä toveri Leninin puheille ja kysykää häneltä. Kyllä Lenin tietää. Lenin ei muuta nykyisin puuhaakaan kuin yhteistoimintaa ulkomaalaisen kapitaalin kanssa ja koko Venäjän huushollin pikaista palauttamista kapitalismin kannalle.

HAUSKA LEHTI

Kuopiossa oleva maalaisliiton vilkkumajakka »Savon Sanomat» on hauska lehti. Se nähtävästi kilpailee vakavasti »Tuulispään» kanssa. Mutta kyllä »Tuulispää» vielä on numero yks. Mahdollisesti »Savon Sanomat» on, ainakin välistä, n:o 2.

Eräänä päivänä tässä kesäkuumalla ilmestyi mainittu n.s. maalaispuolueen kellokas tapansa mukaan pirteästi ja valppaasti toimitettuna ja täyteen painettuna sekä hyödyllistä että myöskin huvittavaa lukemista, ja kertoi muun ohella että »sonnia piti aitassaan Karttulan Käpysalosta kotoisin oleva leskivaimo muutamia vuorokausia. Kaiken sen aikaa, jonka sonni vietti herkullista elämää uudessa kesäasunnossaan, saivat sonnin omistajat hakea sitä hikihatussa kumminkaan löytämättä».

Puoluetoverit lukivat tämän hieman salaperäiseltä tuoksahtavan jutun ja sylkäistä ruilauttivat tuvan toiselle puolen ja väänsivät piipunperskat poskeensa ja ajattelivat, että kaikenlaista sitä sattuu tässä maailmassa minkä siellä Karttulan Käpysalossakin.

Sitten puoluetoverit syventyivät jälleen ammentamaan tietoja kuopiolaisesta miltei pohjattomasta kaivosta, ja seuraava uutinen, joka tuli arvoisilla palstoilla heti tämän sonniuutisen jälkeen, oli luonnollisesti lehmäuutinen, vieläpä korkeasti valtiollinen lehmäuutinen, niinkuin maalaisliittolaislehdelle sopiikin.

»— Troskiko maalaisliittolainen? Meille on kerrottu että Troski on karjanhoitoon niin innostunut, että pitää matkassaan lehmää».

Puoluetoverit kaivoivat piipunperskat poskestaan ja sylkäisivät aina hamaan ovelle asti ja raappivat miettiväisesti päätään ja ajattelivat, että jaa, se Rotski… että niät tätä meijän mualaisliittoo… ja lehmee niät tuntuu pitävän matkassaan…

Ja puoluetoverit tunsivat sisällistä liikutusta ja oikeutettua ylpeyttä ajatellessaan, miten heidän puolueensa paisuu ja leviää ja miten siihen jo kuuluu maailman kuuluisuuksia, niinkuin nyt yhdeksi esimerkiksi vaikkapa tää Rotski.

Mahdollisesti jotkut kuopiolaiset soittelivat »Savon Sanomain» toimitukseen ja anoivat lisätietoja Trotskin maalaisliittolaisuudesta ja hänen lehmästään, sekä selvitystä siihenkin seikkaan, sitooko jo lehmän omistaminen sinänsä omistajan maalaisliittoon, ja kukaties arv. toimitus oli lopuksi huomaavinaan jonkinlaisia pukinsorkkia vilahtelevan näiden viattomien kysymysten liepeiden alta, eikä liene vallan mahdotonta sekään, että toimitus oli kuulevinaan salaperäistä, hillittyä naurunhihitystä jostain, pääsemättä oikein selville siitä, kuka nauroi ja missä nauroi ja minkätähden nauroi — kuinka tahansa, toimitus alkoi rypistellä otsaansa ankaran näköisenä ja toimituksen suupielet nytkähtelivät tarmokkaasti ja toimitus ryhtyi lehtensä seuraavaan numeroon toimittamaan toista uutista maalaisliittolaisesta Trotskista, ja tuli tämä uutinen painokoneesta päivänvaloon seuraavassa muodossa:

»Lehtemme viime numerossa ollut naivi pikkujuttu, joka koski neuvostokomissari Trotskin karjanhoitoharrastuksesta, oli päässyt pujahtamaan julkisuuteen sivusta päin toimituksen tietämättä».

Laaja lukijakunta ja savolainen maalaisliitto kopisteli porot piipunpohjasta kouraansa, paineli niitä toisen käden peukalolla ja sujautti ne huuleensa.

Siitä tuntui kuin olisi tämä edellisessä numerossa niin selvä asia tullut jollain tavoin hämärämmäksi: onko nyt Trotskilla siis lehmä matkassaan vai eikö, ja kuuluuko nyt Trotski siis maalaisliittoon vai eikö kuulu?

Pyydämme saada omistaa yhden pienen, mutta sangen myötätuntoisen hymyilymme »Savon Sanomille» ja sen laajalle lukijakunnalle.

UUSI JULISTUS

Siellä leijailevat lumihiutaleet. Nenät punoittavat ja henget vähän höyrähtelevät.

Jo neljä vuotta ovat tuttavamme, joskaan eivät juuri ystävämme, bolshevikit olleet vallassa aivan meidän tallinnurkkamme takana.

Ovatpa he tuon tuostakin kurkistaneet sen nurkan takaa meidänkin pihallemme, mutta ovat kiireesti vetäneet punertavakarvaisen naamansa takaisin, huomatessaan isännän seisovan hajasäärin keskellä pihaansa, kädet tosin sarkahousujen taskuissa, mutta tukeva aidanseiväs aivan siinä lähistöllä.

Meidän kommunistilehtemme ovat edelleenkin paavillisempia kuin heidän paavinsa itse. Tälle oikeauskoisuudelle, joka pysyy järkähtämättömänä silloinkin, kun profeetta ja ylimmäiset papit ovat justeeranneet opinkappaleitaan, pyyhkineet pois tärkeimpiä pykäliä ja tehneet muihin pykälöihin sangen oleellisia muutoksia, on meidän antaminen porvarillinen tunnustuksemme. »Tuhannet säihkyt ilman kannen kirjaa» — kertoo suurin englantilainen runoilija suurimman roomalaisen deklamoineen kohtalokkaana maaliskuun 15 pnä vuonna 44 e.Kr.s. senaatin täysistunnossa Pompeiuksen teatterissa — »jokainen tult' on, ja ne loistaa kaikki, mut paikkansa vain pitää yksi niistä…» j.n.e. Hra Caesar puhui silloin itsestään ja Pohjantähdestä, joiden välillä hän oli havainnut vertauskohtia. Meidän päivinämme pitänee tuskin mikään muu säihky paikkaansa kuin jonkun kuopiolaisen, tamperelaisen, oululaisen tai vaasalaisen kommunistin tulenpalava usko bolshevismiin — ei siihen vesivelliin, joksi Lenin, Tshitsherin ynnä muut tunnetut luopiot ovat bolshevismin tärvelleet — vaan siihen vanhaan oikeaan, joka pitää alkuperäisistä teorioista kiinni lujemmin kuin sika leivästä, ja jonka vuorenvankkaa uskoa maailman vallankumoukseen ei edes maanjäristys, tulivuorenpurkaus ja tuhat kaikkein pontevinta peruutusta Leninin omasta kaunopuheliaasta suuontelosta kykene millimetrin vertaa hievahuttamaan. Suurin ihme, mitä 20:nnellä vuosisadalla on tapahtunut, oli se, kun meikäläiset kommunistilehdet alkoivat myöntää, että Neuvostoparatiisissa on nälänhätä. Ensimmäisiä tietoja siitä tervehtivät ne punaisella ivanaurulla, ja Lenininkin julistukset, joissa ilmoitettiin, että leikki on kaukana, paiskattiin häpeällä paperikoriin. Mutta sitten alkoivat ne kuitenkin kirjoittaa samasta asiasta. Mikä tämän mielenmuutoksen sai aikaan, sitä me emme tietenkään voi mennä varmuudella väittämään, mutta tuskinpa erehtynemme, jos oletamme, että niistä bolshevikkivirastoista, joista painatusapu meidänkin kommunistilehdillemme heruu, ja joille ei suinkaan ole samantekevää, saadaanko vai ei muu ihmiskunta uskomaan Venäjän hätä todelliseksi, tehtiin aateveljille niin Kuopiossa kuin sen etu- ja takapuolellakin tiettäväksi, että elleivät he ala toisella tavalla suhtautua asiaan, toimitetaan heille itselleen nälänhätä pikemmin kuin he ehkä aavistavatkaan. Ja se naula kyllä veti.

Nyt on puustakatsojalle mielenkiintoista odottaa, milloin meikäläiset uskonveljet alkavat myöntää senkin, että Neuvosto-Venäjä on eräistä painavista käytännöllisistä syistä luopunut tähänastisista uskonkappaleistaan, nöyryyttänyt itsensä länsimaisen kapitalismin edessä ja ilmoittanut olevansa valmis tanssimaan kultaisen vasikan ympärillä piirileikkiä »Väki tuli saaresta, sun frali lali lei, kun ei ollut hauska, sun frali lali lei», käsikädessä Euroopan ja Amerikan suurkapitalistien kanssa, kunhan vain viimemainitut pelastavat Venäjän siitä kaikkein viimeisestä romahduksesta, joka lähestyy peloittavalla nopeudella. Tähän saakka ovat meidän kommunistimme vaienneet tarkoin näistä merkittävistä asioista taikka selittäneet ne vain niiksi porvarien valheiksi.

Sitä innokkaammin koettavat Neuvosto-Venäjän pääjehut saada koko maailman uskomaan, että heikäläinen »Tasala Vilkun gäändmys paremppa elämähä» on todellinen ja vakavasti tarkoitettu. Moskovassa viime kuussa pidetyssä kongressissa antoi Lenin selvin sanoin ymmärtää, että suhteessa ulkomaihin tapahtuu nyt täyskäännös oikeaan, joten on parasta, pojat, ettette enää puhu siitä maailmanvallankumouksesta mitään, ei ainakaan niin kovalla äänellä, että se naapurin pihalle kuuluu.

Ja ranskalaisen »Petit Parisien» lehden kirjeenvaihtajalle on ulkoasiainkomissari Tshitsherin Moskovassa todennut, että Neuvosto-Venäjän on täydellisen katastrofin uhatessa ollut pakko päättäväisesti heittäytyä länsimaisen kapitalismin turviin. Ja että Neuvostolan ulkopolitiikka nyttemmin perustuu ainoastaan taloudellisiin maailmanintresseihin, eikä, niinkuin tähän saakka, kommunistisiin opinkappaleisiin. Sekä että tämä politiikka vastaisuudessa on oleva aivan riippumaton kolmannesta internatsionalesta, ja ettei sillä ole mitään tekemistä luokkataistelun kanssa.

Yhtä innokkaasti kuin bolshevikit vielä joku aika takaperin julistivat bolshevismiaan kaikelle maailmalle, yhtä kovasti he nyt puhaltavat pasuunaansa kaikille ilmansuunnille, tiettäväksitehden »kääntymystään».

Ja jos porvari huomauttaa, että »kyll mar tämä kaikk ny vaa hyvä o ja vallam baikallas, ett snääki Vilkk olet tull hurskaks», niin mutisee Neuvosto-Vilkk vaatimattomasti, että ehkä ei nyt sentään vielä tosin aivan hurskaskaan, »mutt ny ovakki asjat toisi ja mnuull on däys syy muutta elämätän…»

PAREMPI JOTAIN KUIN EI MITÄÄN

Asumme täällä kuin maantien varrella olevassa talossa, jonka isäntäväki on rahtilaisten ja muiden ohikulkevien kesken tunnettu vanhanaikaisesta suopeudestaan käypäläisiä kohtaan, vaikka ne eivät aina erikoisen mieluisiakaan olisi. Matkamies voi poiketa taloon turvallisessa tietoisuudessa, että jollei talonväki hänelle nyt juuri kaulaankaan lennä, niin ei se kiellä myöskään sitomasta hevosta tikapuihin ja ajajaa käymästä tuvassa ryyppäämässä vettä ovensuussa olevasta saavista, jonka laidalta riippuu yhteinen kauha. Toiset ryyppäävät vain vettä, kehaisevat talon kaivoa, ja kopisteltuaan huopasaappaistaan lumen permannolle ikäänkuin korvaukseksi vedestä, lähtevät jatkamaan matkaansa. Toiset taas istahtavat hetkiseksi penkillekin, panevat tupakaksi, sylkäisevät puheen aluksi, kysyvät talon nimeä ja tarinoivat yhtä ja toista, talonväen hommaillessa omissa askareissaan ja kuunnellessa vieraan puhetta puolella korvalla tai kolmanneksella. Välistä vain, kun isäntä palaa tallista tai emäntä navetasta, voivat he luoda johonkin pitkäpiimäisempään kulkijaan hiukan ihmettelevän katseen: yhäkö se istuu täällä, ihan outo ukko.

Olimme jo melkein unohtaneet, että meillä on täällä kotvasen aikaa ollut melkoinen määrä Kronstadtin pakolaisia. Kun ei vierailla ole tuntunut olevan halua lähteä talosta, on niitä neuvottu talon töihin. Metsähallitus on antanut eräitä tietoja näiden töiden sujumisesta. Aluksi ei siinä suhteessa ole ollut juuri kehumisen varaa, koska näillä ammattivallankumouksellisilla on ollut peukalo keskellä kämmentä, mikäli kämmentä on täytynyt ruveta käyttämään tuottavaan työhön. Mutta työ on neuvonut tekijäänsä, niinkuin maassa tapana on, ja peukalo on vähitellen siirtynyt luonnolliselle paikalleen.

Metsähallituksen laskelmien mukaan ovat Kronstadtin pakolaisilla teetetyt työt tulleet noin kolmasosaa kalliimmiksi kuin jos oma kotimainen työväki olisi ne suorittanut. Me voimme kuitenkin nähtävästi olla tyytyväiset siihenkin, sillä pakolaisjoukon ylläpitäminen työttömänä keskitysleireissä olisi todennäköisesti ollut vielä epäedullisempaa. Nyt on viime kesän ja syksyn kuluessa tullut tällä työvoimalla kaivetuksi ojia yhteensä 124 km, perattu uittoväyliä 25 km ja tehty teitä 15 km. Aina se on sekin tyhjää parempi.

Myönnämme, ettei näillä saavutuksilla ole mainittavampaa merkitystä meidän taloudellemme. Mutta sitä tärkeämmiksi voivat ne muodostua Venäjälle. Ennemmin tai myöhemmin voivat bolshevikit saada täältä viisisataa miestä, jotka eivät osanneet juuri muuta tehdä kuin vallankumousta ja kapinaa, mutta jotka nyt pystyvät sekä ojia kaivamaan että teitä tekemään. Viisisataa tie- ja vesirakennusinsinööriä, jotka osaavat itse tehdä työtä ja opettaa muitakin sitä tekemään. Bolshevikit ehkä vielä lähettävät meille langattoman kiitossähkösanoman sen johdosta, että me olemme täällä koukuttaneet heille viisisataa miestä, jotka osaavat hankkia leipää.

Sillä sellaisista miehistä tuntuu Venäjä, suurista luonnonrikkauksistaan huolimatta, kärsivän puutetta. Kuvaavana esimerkkinä — mikäli esimerkkejä ensinkään kaivataan — voimme siinä suhteessa vedota siihen »lähetyskuntaan», jonka Pietarin bolshevikit omien lehtiensä kertoman mukaan lähettivät viime kesänä Etelä-Venäjälle ostamaan viljaa.

Se oli kuin patriarkka Jaakobin poikain matka Egyptiin samanlaiselle asialle, sillä erotuksella vain, että pietarilaiset viljanostajat eivät onnistuneet yhtä hyvin kuin Jaakobinpojat. Heille — pietarilaisille tietysti — oli varustettu oma junansa ja annettu 5 miljoonaa ruplaa matkarahoiksi, mutta retkikunta, juna ja 5 miljoonaa ruplaa katosivat kuin tina tuhkaan avaraan Venäjänmaahan. Pietarin bolshevikkijohtajat odottelivat aikansa, mutta lakkasivat viimein odottamasta, kun huomasivat, että leivänhakijat olivat hävinneet sille tielleen. Eihän se ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään selittämätön katoamistapaus Neuvosto-Venäjän nelivuotisessa historiassa.

Mutta äskettäin löytyi muutaman moskovalaisen rautatieaseman sivuraiteilta juna, joka syystä tai toisesta veti asiaankuuluvien neuvostovirkailijoiden huomiota puoleensa. Junaa tutkittaessa kävi ilmi, että se oli juuri se kadonnut pietarilainen viljanhankintajuna. Ja junassa istuivat ne viljanostoon lähteneet Jaakobinpojat.

Jaakobinpojat selittivät murheellisina, etteivät he olleet onnistuneet saamaan viljaa.

Tutkijat näkivät junassa 27 tynnyriä ja kysyivät, että mitäs sitten noissa tynnyreissä on?

Viljanostajat vastasivat, että niissä on — hm — viinaa — ostettiin sitä — hm — jottei tarvitsisi aivan tyhjin käsin Pietariin palata. Olisihan edes jotakin tuomisia… kun ei leipää saatu…

Olemme, niinkuin sanottu, sitä mieltä, että ryssä tarvitsee miehiä, jotka ovat oppineet hankkimaan leipää, silloinkun leivänhankkimisesta on kysymys. Meillä on nyt viisisataa miestä opissa. Tosin ei heistä luultavasti ennätä mitään Saarijärven Paavoja kehittyä. Mutta he ovat joka tapauksessa kaivaneet puolessa vuodessa 124 km ojaa. Ja se on hyvä alku.

SOSIALISTIT, KOMMUNISTIT JA RASVANAHKAISTEN PUOLUE

Noottien vaihto tämän maan sosialidemokraattisen ja kommunistisen puolueen välillä näyttää päättyneen, toistaiseksi kumminkin. Käsitteitä on vähän selvitetty puolelta ja toiselta. Kommunistit vetivät henkeä, joka tahtoo välillä loppua, kun pitää jaksaa yhden puolueen haukkua niin porvarit kuin sosialistitkin ja koko maailma, ja kysäisivät sitten hiukan käheällä eikä aivan sydämellisellä äänellä, joko sosialidemokraatit ja noskelaiset tuntevat nahkansa kyllin pehmeäksi, vai lisätäänkö vielä löylyä, ja eivätkö molemmat puolueet ala vähitellen tajuta ajankohdan sopivaksi »hedelmälliseen yhteistyöhön».

Noskelaiset antoivat laajan vastauksen, jolla he todistivat olevansa yhtä pontevia sanaseppoja kuin kommunistitkin, ja asettivat muutamia vaatimuksia, sekä sen yleisen ehdon, että kommunistien olisi ruokottava suutaan eräillä navetanpuhdistusvälikappaleilla ja laimennettava 96-prosenttiset haukkumasanansa, sosialidemokraatteja arvostellessaan, ainakin 50-prosenttisiksi.

Kommunistit ovat torjuneet rukkaskädellä näin ylettömät vaatimukset ja ilmoittaneet, että koska ja kun niin on, niin ryhtyvät he jatkamaan taistelua porvareita vastaan yksin ja omilla keinoillaan, ja sosialidemokraatit saavat pitää hyvänään ne kalikat, jotka heidän kinttuihinsa tässä kahakassa kommunistien käsistä lentelevät. Samalla ovat kommunistit tehneet tiettäväksi, että

»Tässä taistelussa tulee Suomen Sosialistinen Työväenpuolue osoittamaan Sos.-dem. Puoluetoimikunnan avoimessa vastauksessa esitetyt syytökset ja väitteet, jotka koskevat suhtautumista Tarton rauhansopimuksen noudattamiseen ja 'Karjalan kansannousuun' y.m. ja jotka nyt ovat hedelmällisen yhteistyön esteenä, vääriksi, valheellisiksi ja proletariaatin etujen vastaisiksi».

Että taistelua ainakin Sääksmäellä tullaan jatkamaan tepsivämmilläkin aseilla kuin pelkällä kielenpieksämisellä, siitä antaa aavistuksen eilisessä lehdessämme ollut uutinen, jossa kerrottiin, että Sääksmäen kunnanvaltuuston kommunistinen jäsen, kirvesmies Edvard Nieminen on iskenyt puukkonsa saman valtuuston sosialistisen jäsenen, työmies Kalle Lehtosen olkavarteen.

Katsoen siihen, missä merkeissä kunnallinen toiminta Sääksmäellä tänä vuonna on alkanut, ehdottaisimme läänin maaherralle, että hän velvoittaisi Sääksmäen kunnan rakennuttamaan kunnantalon yhteyteen sellaisen asehuoneen, joka keskiajalla oli kirkoissa. Kunnanvaltuutettujen olisi tähän asehuoneeseen ennen kokouksen alkua jätettävä ne puukot, kirveet ja heinähangot, jotka he mahdollisesti ovat kokoukseen lähtiessään varustaneet mukaansa, antaakseen kokouksessa enemmän pontta sanoilleen. Vain puheenjohtajalla olisi oikeus käyttää mitään kättäpitempää, nimittäin puheenjohtajan nuijaa. Varmuuden vuoksi, koska tavallinen visakoivuinen sokerivasara keskustelun vilkastuessa ehkä saattaisi osoittautua liian tehottomaksi järjestyksen ylläpidossa, voitaisiin puheenjohtaja oikeuttaa vasaranaan käyttämään rautapuntaria.

Mutta Toholammilla saarnaava entinen kommunistien piirisihteeri Janne Kaara antaa pitkät ja kylmät vihellykset sekä kommunisteille että sosialidemokraateille. Hän on paljastanut onnellisille toholampilaisille koko humpuugin ja avannut toholampilaiset silmät näkemään, »ettei Suomessa vielä tällä kertaa ole yhtään todellista vallankumouksellista puoluetta». Kommunisteillakin kuuluu vain olevan »kitalaki täynnä suuria sanoja, joita oikein vaahtopäisenä maailmaan laskettelevat, mutta ei ole niin paljon miehuutta, että uskaltaisivat kutsua edes puoluettaan oikealla nimellään, vaan ohranaa peläten pitävät sillä väärän nimen».

Ja on Toholammin uusi apostoli luvannut, että jos hän saa tarpeelliset varat, niin perustaa hän sanomalehden ja puolueen, »johon jäseniksi pääsee ainoastaan rasvanahkaisia talonpoikia ja työmiehiä».

Vaaditaanko tulevassa rasvanahkaisten puolueessa, että rasva on oleva nahkan ulkopinnalla, vai saako sitä ja minkä verran olla nahkan sisäpuolellakin, sen saanemme kuulla sitten, kun Janne Kaara on saanut kokoon välttämättömän kapitaalin.

MINKÄTÄHDEN KORPISELÄN IIVANA KÄSKETTIIN POIS PÖYDÄN TAKAA

Korpiselän kunnan Iivanat ja muut herrat valtuutetut kokoutuivat Korpiselän kunnallisessa elämässä tärkeään tilaisuuteen, kunnanvaltuuston ensimmäiseen kokoukseen, jossa piti taas järjesteltämän kunnallista huushollia ensi vuodeksi, ja jossa oli valittava ensiksikin puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja pöytäkirjuri.

Ja kun ukot olivat asettuneet paikoilleen, niin astui pöydän taakse viimevuotinen puheenjohtaja, katsahtaen läsnäolevaan Korpiselän kansan pienoiskuvaan surunvoittoisella silmäyksellä, ja sanoi sitten, ettei hän halua enää tulla koroitetuksi siihen kunniaan, missä hän Korpiselän kunnanvaltuuston puheenjohtajana on ollut, niin että kiitos nyt sitten vain luottamuksesta ja hauskasta seurasta.

Valtuusmiehet kumarsivat vähän ja murahtivat, että kiitos vuan itellesj, ja sitten tuli kysymys, että kukas nyt koroitetaan Korpiselän valtaistuimelle.

Melkein kaikki puhujat kannattivat O. Huovista kykenevimpänä miehenä puheenjohtajaksi. Maalaisliittolaiset myöskin. Eräs sosialisti vain yhden toverinsa kannattamana pyysi arvoisien läsnäolijoiden suosiolliseen huomioon soveliaana puheenjohtajakandidaattina sulkea erään läsnäolevan Iivanan.

Mutta kun äänestys oli toimitettu, havaittiin Huovisen saaneen vain 6 ääntä, kun Iivana sai 7, joten Iivana tuli valituksi maalaisliittolaisten ja sosialistien kaikessa hiljaisuudessa tekemän salaisen lehmäkaupan avulla.

Mutta mikä oli tullut se oli tullut, ja entinen puheenjohtaja kiitti vielä kerran Korpiselän ukkoja kaikesta suopeudesta ja siirtyi pois pöydän takaa, ojentaen Iivanalle Korpiselän kunnanvaltuuston puheenjohtajan ulkonaisen arvomerkin. Aapisen nimittäin, jonka eräs tuntematon, mutta jalomielinen lahjoittaja oli viime talvena lahjoittanut puheenjohtajalle, arvokkaana ja hyödyllisenä perintönä luovutettavaksi puheenjohtajalta puheenjohtajalle Korpiselän kunnanvaltuustossa.

Uusi puheenjohtaja otti tyytyväisyydestä loistaen aapisen haltuunsa ja astui sitten pöydän taakse puhetta johtamaan.

Sitten istui puheenjohtaja Iivana ääneti pöydän takana ja katseli aapinen kourassa lempeästi johdettaviaan, ja Korpiselän ukot tuijottivat häneen takaisin uskollisesti ja rauhallisesti, kunnes eräs valtuutetuista, joka kai alkoi arvella, että puheenjohtaja ja muu valtuusto tuntevat jo tarpeeksi toisensa, keskeytti tämän hiljaisen hartauden ja esitti, että eiköhän nyt voitaisi ruveta varapuheenjohtajaa valitsemaan.

Puheenjohtaja nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi ja näytti sitten vaipuvan ankaraan ajatustyöhön. Katsojat saattoivat melkein nähdä, miten voimallisesti hänen kehittyneet aivonsa työskentelivät.

Sitten kohotti uusi puheenjohtaja päätään, tuijotti kiinteästi aapisensa kanteen ja kääntyi vihdoin valtuuston puoleen seuraavalla esityksellä: jos valtuusto olisi hyvä ja neuvoisi häntä, miten sellainen vaali on toimitettava.

Korpiselän kunnan pitkäpartaiset luottamusmiehet sipaisivat hieman ällistyneen näköisinä kasvojensa miehekkäitä kaunistuksia ja vilkaisivat sitten omituisesti toisiinsa ja alkoivat tuijottaa lattiaan.

Vihdoin eräs sosialisti lopetti tämän tukalan hiljaisuuden, selittäen puheenjohtajalle lyhyesti ja kansantajuisesti, kuinka vaali lainmukaisesti on toimitettava. Ja samalla vaivalla pyysi puhuja saada arvoisille läsnäolijoille huomauttaa, että tämä puheenjohtaja on siis todellakin, niinkuin puhuja ennen vaalia oli ennustanut, toimeensa jokseenkin yhtä pätevä kuin jos puheenjohtajaksi olisi valittu esimerkiksi vanha saapas. Niin että puhuja antoi puheenjohtajalle sen kansanomaisen ja suorasukaisen, mutta hyväätarkoittavan neuvon, että tämä irroittaisi asianomaisen puheenjohtajan paikalta ja luovuttaisi vapaaehtoisesti ja hyvän sään aikana virkansa Huoviselle.

Sitten valtuusto äänesti omin päinsä, ilman puheenjohtajan arvokasta myötävaikutusta, varapuheenjohtajan.

Puheenjohtajasta tuntui tämä mukavalta, joten hän esitti, että valtuusto samaa vauhtia valitsisi puheenjohtajalleen pöytäkirjurinkin, ja olisi valtuusto vielä senkin tehnyt, mutta ehdotetut henkilöt kieltäytyivät mitä jyrkimmin ja pontevimmin.

Sitten istuttiin ja haukoteltiin ja mentiin välillä tupakallekin ja arveltiin, että puheenjohtaja pitäköön nyt sitten itse pöytäkirjankin.

Vihdoin se sosialisteista, joka oli saanut kohtalokkaan päähänpiston esittää Iivanaa puheenjohtajaksi, nousi tekemään synnintunnustusta ja myönsi äärettömästi erehtyneensä puheenjohtajakykyihin nähden, joten hän ehdotti, että Iivana itse valittaisi vaalista maaherralle ja selittäisi kykenemättömyytensä sekä pyytäisi maaherraa vapauttamaan Iivanan hänen hartioilleen lasketusta liian raskaasta taakasta.

Korpiselän ukkojen silmät kiintyivät silloin toivon välkkeellä puheenjohtajaan.

Mutta Iivana hypisteli aapista ja hymyili leveästi ja ilmoitti, että kun hänet on kerran puheenjohtajaksi valittu, niin kyllä hän nyt aikoo siinä virassa pysyäkin.

Silloin puhkesi kunnanukkojen välillä kiivas ja äänekäs ynnä äärettömän monisanainen keskustelu siitä, että mitäs nyt tehdään, ja pitääkö valtuuston valittaa omasta vaalistaan maaherralle, vai valitako Huovinen ilman muuta puheenjohtajaksi.

Hän ei kuitenkaan enää hymyillyt, huomattuaan epämiellyttäväksi hämmästyksekseen, että valtuusto todellakin aikoi ottaa häneltä aapisen ja alentaa hänet tavalliseksi valtuusmieheksi.

Mutta valtuuston kokoushuoneen nurkassa oli syrjäisenä kuuntelijana istunut eräs vanha ja arvokas, harmaapartainen korpiselkäläinen patriarkka.

Tämä kunnianarvoisa ukko nousi nyt loukostaan ja kysyi valtuustolta — ei siis puheenjohtajalta — saisiko hän sivullisena lausua muutaman sanan.

Silloin vanha patriarkka ojentautui täyteen pituuteensa, astui askeleen puheenjohtajaan päin ja lausui äänellä, joka oli tottunut tulemaan sekä kuulluksi että noudatetuksi, seuraavat ratkaisevat sanansa:

— Sie Iivana astu nyt heti pois sieltä pöydän takaa ja mäne sinne, missä äsken olit!

Ja vanhus osoitti varmemmaksi vakuudeksi sormellaan sitä penkin päätä, jolla Iivana oli istunut ennen puheenjohtajaksi tuloaan.

Mutta aapisen hän sai pitää muistoksi lyhyestä puheenjohtajakaudestaan, joka oli kestänyt noin kaksi tuntia.

KUVIA PORVARILLISESTA YHTEISKUNNASTA

Ottakaamme ensin sakset ja leikatkaamme kyynel silmäkulmassa Vaasan kommunistilehdestä seuraava tunteellinen ja liikuttava:

Vaasan järjestönuoret kokoutuneena kokoukseensa viime sunnuntaina tunsivat syvän kaipauksen keskuudestamme vankilaan raahatun ohjaajamme Arvo-sedän poissaolosta, sedän, joka vapaana ollessaan oli valmis uhraamaan kaikki vapaahetkensä meidän pienokaisten kasvattamiseksi ja oikealle tielle ohjaamiseksi. Muistelemme ilolla niitä hetkiä, jolloin setä oli tilaisuudessa keskuudessamme työskentelemään. Väsymättömällä tarmolla tulemme jatkamaan jo aloitettua työtä voidaksemme täyttää Arvo-sedän toivomuksen ja ilahduttaa häntä sillä, että hänen meihin istuttamansa siemen on versonut ja kantanut hänen tarkoitusperiään vastaavan hedelmän. Aina tulemme setää muistelemaan meidän parastamme ajavana ohjaajana. Sentähden lähetämme Arvo-sedälle sydämelliset terveisemme ja toivomme pian näkevämme sedän keskuudessamme jatkamassa häneltä keskeneräiseksi jäänyttä työtä.

Emme tiedä, mistä syystä kunnon »Arvo-setä» on joutunut toistaiseksi lukkojen taakse. Mutta varmaankin tuottaa sedälle virkistystä tiilenpäitten lukemisen verrattain yksitoikkoisessa hommassa tieto siitä, että hänen »istuttamansa siemen on versonut ja kantanut hänen tarkoitusperiään vastaavan hedelmän». Tietäen Arvo-sedän kovaksi kommunistiksi voinemme kai osapuilleen arvata sekä sedän tarkoitusperät »meidän pienokaisten» ylösrakentamiseksi että myöskin hedelmän laadun.

Porvarillinen postijuna on, siirtyäksemme asiasta toiseen, ollut vähällä tehdä hallaa Oulun lähellä.

Viime sunnuntaiaamuna oli Ouluun järjestetty Työväen Urheiluliiton Oulun piirin toimesta liittolaisten välinen mestaruushiihtokilpailu 30 km:n matkalla. Eräässä paikassa piti hiihtäjien kulkea radan poikki. Kun kolme ensimmäistä, toisista hieman edellä olevaa hiihtäjää meni radan poikki, oli juna enää vain 100 metrin päässä. Veturi huusi ja kiljui ja piti pahaa meteliä, mutta luokkatietoisella välinpitämättömyydellä kulki hiihtäjien häntäpääkin radan poikki. Viimeinen hiihtäjistä olisi kuitenkin jäänyt junan alle, ellei junan vauhtia olisi jarruttamalla saatu hiljennetyksi. Niin likeltä sentään piti, että veturin etuhäkki hipaisi suksen kantoja.

Ja päälletulevaan veturiin vilkaisten kuuluu hiihtomies äkäisesti ähkäisseen: »… kelehen porrrvari!»

Kuolema, joka jo oli aukaissut kitansa luokkatietoisesti valveutuneelle urheilijalle, loksautti tyhjään leukoiaau.

Kuinka työlästä hengestään pääseminen toisinaan voipi olla porvarillisessa yhteiskunnassa, sen on tullut kokemaan eräs amerikkalainen kokki, James L. Smith nimeltään.

Mr Smith oli kyllästynyt päiviinsä ja koko hoitoon ja ryhtyi laajasuuntaisiin varusteluihin, päästäkseen varmasti hengestään.

»Hän meni Elk-joen yli vievälle sillalle mukanaan joukko kuolettavia aseita. Hän valeli vaatteensa öljyllä ja sitoi nuoran sillan kaiteeseen. Nuoran toisen pään sitoi hän kaulaansa. Hän asetti paperin jalkainsa juureen ja sytytti sen tuleen. Hän nielasi annoksen myrkkyä ja ampui revolverilla tähdäten päähänsä. Mutta sensijaan, että kuula olisi lävistänyt hänen päänsä, katkaisi se hänen kaulassaan olevan nuoran. Sillä välin olivat vaatteet alkaneet palaa. Hän kadotti tasapainonsa ja putosi jokeen kuten palava soihtu. Vedessä sammui tuli vaatteista. Kun Smith nousi vedenpinnalle, sai hän ankaria oksennuskohtauksia, ja myrkky tuli ulos vatsasta. Kun hän oli hyvä uimari, onnistui hänen päästä rantaan. Palohaavoista ja myrkystä ei ollut sen haitallisempia seurauksia. Viikon kuluttua päästettiin hänet ulos sairaalasta».

Tämän yhtä lyhykäisen kuin uskottavankin kertomuksen antama opetus siis on, että uimataito on hyvä olla olemassa. Niitä lukijoita, jotka eivät vielä osaa uida — uimataidottomia on muuten paljon enemmän kuin uskoisikaan — kehoitetaan senvuoksi opettelemaan uimaan ensi kesänä.

Kokki Smithinkin henki olisi varmaan ollut vakavassa vaarassa, ellei hän olisi osannut uida.

Vaikka kyllä kai hän olisi siinäkin tapauksessa pelastunut jollain ihmeellisellä tavalla.

IHASTUTTAVA YKSIMIELISYYS

Näettekö, kuinka poskemme hehkuvat ja silmämme loistavat? Huomaatteko, kuinka viehättävä olemme kainossa ja vaatimattomassa kauneudessamme?

Kaikki tämä henkinen ja ruumiillinen kukkeutemme johtuu yksinomaan siitä, että me katsomme ihastuksella ja luottamuksella tulevaisuuteen — sekä omaan tulevaisuuteemme, että koko maailman tulevaisuuteen.

Välistä, havaitessamme kansakuntien ja diplomaattien välillä melkoisia mielipiteiden eroavaisuuksia, jotka ovat maksaneet, muiden kustannusten ohella, eräitä miljoonia ihmishenkiä, olemme me olleet taipuvainen raapimaan oikeaa korvantaustaamme ja lausumaan mielipiteenämme, että kaikki menee hornan tuuttiin… ja menköön, senpuolesta, mitäs se meitä liikuttaa!

Mutta nyt me aavistamme, etteivät ne russelilaiset ja hartevalaiset ja mitä ne lienevät — joita me olemme pitäneet enemmän kuin luvallisen löylynlyöminä tässäkin löylynlyötyjen maailmassa — etteivät nämä enemmän tai vähemmän pitkäpartaiset maailmanlopun prohveetat, jotka näkevät maailmanlopun merkin siinäkin, jos räystäällä päivänpaisteessa nukkuva kissa sattuu putoamaan, etteivät ne sentään taidakaan olla niin aivan väärässä ennustaessaan, että tuhatvuotinen valtakunta on alkamassa, ellei jo alkanutkin. Me näemme jo julman jalopeuran ja tyhmän lampaan, tai pässin, kävelevän kaulakkain viheriäisellä kedolla.

Katsokaamme esimerkiksi sitä suurta, omituisen juhlallista ja huomattavaa yksimielisyyttä, jolla maailman kansat suhtautuvat meihin. Avatkaa näköttimenne ja suvaitkaa nähdä se sydäntälämmittävä osanotto, jolla valtakunnat äkkiä ovat alkaneet harrastaa meitä, kylmän ja pakkasen punanenäisiä lapsia. Mutta ennen kaikkea se yksimielisyys. Kerrankin on koko maailma, tai ainakin huomattava osa siitä, yksimielinen edes yhdestä asiasta.

Ruotsin lehdet ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi edullisempaa liittyä Skandinaviaan.

Suomen ruotsalaiset ovat äskeisillä puoluepäivillään käsitelleet kysymystä Suomen ja Puolan liittoutumisesta.

Ruotsalaisemme ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi lähestyttävä Skandinaviaa.

Saksalaiset lehdet ovat käsitelleet kysymystä Suomen ja Puolan liittoutumisesta.

Saksalaiset lehdet ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi edullisempaa liittyä Skandinaviaan.

Ja myöskin Trotski on sitä mieltä, että Suomen olisi edullisempaa liittyä Skandinaviaan.

Ruotsalaisen kansanpuolueen puoluepäiviltä on pitkä huippaus Trotskiin, mutta sittenkin on rengas ummessa, icke desto mindre.

Trotski rakastaa meitä niin lämpimästi, että kai maar tässä on meidänkin, edes »juutalaisten pelvon tähden», opeteltava rakastamaan Trotskia. Kunhan hänellä ei olisi niin hirveän pitkä ja pörröinen tukka. Se tuntuu meistä epäilyttävältä. Tarttis olla parturikone tai Delila.

Kuulkaa, mitä hän, hellyydestä värähtelevällä äänellä, on Moskovan neuvoston juhlakokouksessa puhunut.

»Tervehdimme ilolla sitä tosiasiaa, että Suomi suuntaisi politiikkansa
Skandinaviaan sen sijaan, että se suunnattaisiin Puolaan ja Ranskaan.
Se olisi edullista sekä Suomelle että meille ja myöskin koko
kulttuurin kehitykselle Luoteis-Europassa».

Totisesti on tämä tuhatvuotisen valtakunnan alkua. Julma jalopeura ja laupias lammas kuhertelevat apilapellossa. Toivokaamme, ettei laupias lammas osoittautuisi tyhmäksi pässiksi.

»HARHAANJOHDETTU TALONPOIKA»

Meitä hävettää, että meitä itkettää, isoa miestä, mutta meillä on niin hellä luonnonlaatu.

Kun me kuulemme tai näemme tai luemme jotain oikein liikuttavaa, niin itku tahtoo päästä, väkisinkin. Olemme silloin nauravinamme, salataksemme liikutustamme, mutta kyllä tarkkasilmäinen henkilö sentään huomaa, mistä todellisuudessa on kysymys.

Me olemme lukeneet Kuopion kommunistilehdestä artikkelin
»Harhaanjohdettu talonpoika».

Me ajattelimme ensin, että kommunisti, niinkuin tavallisesti, kirjoittaa pimeistä talonjusseista, pitkätukkaisista tunkioneuvoksista, rasvaisista rusthollareista, ihramahaisista isäntämiehistä, tyhmänpöyhkeistä manttaalipösöistä, leveänaamaisista lehmäjehuista, työväkeään nylkevistä talokkaista j.n.e. Mutta se oli erehdys.

»Talonpoika on niin tärkeä tekijä taloudellisessa elämässä, että ilman sitä ei yhteiskunnallinen taloutemme pysy pystyssä, talonpoika on yksi tärkeimpiä perus- ja kulmakiviä yhteiskuntarakennuksessamme. Tästä jo seuraa itsestään, että talonpoika on työntekijä ».

Talolliset kuuntelevat silmät pystyssä ja korvat hörössä tällaista puhetta sellaiselta taholta. Se olisi jotain ennenkuulumatonta, ellei samanlaista kieltä olisi käyttänyt — sittenkun punakaartin asiat alkoivat arveluttavasti kääntyä päin mäntymetsää — kapinanaikainen »Työmies»-lehti. Silloin sekin heltyi yhteen otteeseen ja selitti, että sosialistit ovat aina hellästi rakastaneet juuri talonpoikaa, vaikka joitakin väärinkäsityksiä aikaisemmin lieneekin tapahtunut. Mutta nyt ne ovat selvinneet. Lyökäämme siis kädet käsihin…

Suomalainen talonpoika ei silloin ottanut tätä tarjousta vastaan.
Saamme nähdä, onko se nyt alkavassa vaalitaistelussa siihen halukkaampi.

Mutta kuunnelkaamme edelleenkin, kyynel silmäkulmassa, niitä hellyttäviä sointuja, jotka hiljalleen kajahtelevat kommunistisesta kantelosta: »Mitäpä muuta talonpojan elämä onkaan kuin alituista raatamista. Aamusta varhain iltaan myöhään täytyy hänen tehdä raskasta työtä pysyäkseen leipä suussa. Kadehdittavaa ei suinkaan talonpojan elämä ole».

Ja niin edespäin palstamääriä. Tuleepa kirjoittaja lopuksi jo siihenkin tulokseen että kun kaikki ympäri käy, niin on talonpojan elämä vaivaloisempaa ja työläämpää kuin palkkatyöläisen. Vähintäänkin on talonpoikien elämä »yhtä kurjaa ja sorrettua kuin palkkaustyöläistenkin. Molemmat ovat kohtalotovereita».

Näin ollen olisi aivan luonnollista, että talonpojat olisivat kommunisteja ja liittyisivät »yhteiseen taistelurintamaan». Ettei niin ole tapahtunut, johtuu siitä, että »talonpoika, korvenraataja, on jäänyt henkisessä kehityksessään takapajulle» kommunisteista, ja eksynyt väärille poluille. Sillä porvalit, perhanat, »ovat viekkaudella ja kavaluudella onnistuneet talonpoijan eksyttämään harhateille poliittisessa elämässä».

Kommunismin leveä ja lämmin syli on kuitenkin nyt, vaalien lähestyessä, avoin myöskin talonpojille. Heidän ei tarvitse muuta kuin äänestää polsuja eduskuntaan, kyllä nämä sitten vuorostaan pitävät lopusta huolen.

Niinkuin sanottu, olemme me syvästi liikutettu. Näin kaunista puhetta emme ole pitkiin aikoihin lukeneet talonpojasta.

Me vain hieman epäilemme, mahtaneeko maataviljelevä väestömme sulaa yhtä helposti kyyneleihin. Se on luullaksemme vähän paksunahkaisempaa. Sitä nahkaa ovat kommunistit itse ankarasti peitonneet ja parkinneet, ja »korvenraatajalla» on hyvä muisti, vaikkapa hän, kommunistisella kyynärkepillä mitattuna, olisikin »jäänyt henkisessä kehityksessään takapajulle».

Epäiltävää on, tokko siihen bolshevikkien rahoilla kustannettujen lehtien palstat ja sanavarasto riittävät.

KYLLÄ TOVERI LENIN…

Suomalaisesta on sanottu, ettei hän usko ennenkuin koettelee, eikä aina sittenkään. Vaan se on nyt sekin kuinka sen ottaa.

Suomalaista on hiukan vaikea saada uskomaan sellaista, mitä hän syystä tai toisesta ei halua uskoa. Taikka oikeammin sanoen on se kerrassaan ylivoimainen tehtävä. »Mutta enpä saa päähäni, ettei minun oman käteni painamaa puumerkkiä tarvittaisi tässä kirjassa». Taikka: »enkeli taivaasta ei tee parempaa saapasta kuin minä!» Siinä ei auta silloin koetteleminenkaan. Vähän yli neljä vuotta takaperin koeteltiin tässä maassa oikein olan takaa, mutta vaikuttiko se erääseen uskoon? Eipä paljon. Lukekaapa kommunistilehtiä! Ne olisivat erittäin suositeltavaa lukemista juuri tähän aikaan kaikille laiskansitkoille porvareille, jotka eivät pidä niin erikoista väliä sillä, tuleeko heidän käytyä äänestämässä vai ei. Koska hekin ovat näitä meitä yksiä samoja suomalaisia kuin sosialistit ja kommunistitkin, niin ovat hekin vahvat ja rauhalliset uskossaan, että kyllä ne asiat taas jotenkuten itsestäänkin pysyvät oikealla tolallaan, kun ne kerran on saatu sille kääntymään. Joutavat toiset äänestää ja rehkiä puolueasioissa.

Tämä on juuri sitä kaikkein harmittavinta joukkoa. Jota on valitettavasti paljon. Typerintä ja itsekkäintä ainesta koko luomakunnassa, ja vielä typerämpää kuin itsekästä. Sillä jos itsekkyys veisi voiton typeryydestä, niin juuri se itsekkäisyys panisi ajattelemaan, että tässä alkaa olla oma raha ja paha maha vaarassa.

Kommunistit ovat nekin sekä typeriä että itsekkäitä, mutta aivan toisella tavalla. Ne eivät lepää n.s. laakereillaan. Ne ovat semmoisessa puuhassa, että liepeet liehuvat. Lakkoliike laajenee laajenemistaan, mitä lähemmäksi vaalit lähenevät, ja uhka on olemassa semmoinen, että ajetaan asiat yhtä kyytiä suurlakkoon asti. Kun sitten on joutilasta sakkia tarpeeksi, niin… mitä sitten tapahtuu, sitä ei aivan selvästi sanota semmoisissa paikoissa, joissa se voi tulla porvarinkin kuuluville. Mutta arvaahan sen sanomattakin. Iskekäämme vain ovelasti silmää ja nyökäyttäkäämme päätä. Kyllä me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, vaikka välistä haastelemmekin esikuvien ja tunnustähtien kautta. Emme ole niin tyhmiä.

Varkaudessa, niinkuin tiedämme, on ollut käynnissä suuret lakkomeiningit. Niihin liittyy seuraava eräästä Kuopion lehdestä lipsauttamamme pikku-uutinen:

»Varkaudessa ovat poliisiviranomaiset kuulustelleet erästä henkilöä, joka oli ollut lakkokokouksessa, jossa muuan lakkokiihoittaja esiintyi. Tämä henkilö on kertonut, että kiihoittaja, jota hän ei tunne ja joka tuskin lienee mitään nimeä käyttänytkään, oli kehoittanut työläisiä vankasti pysymään lakossa, sillä, oli kiihoittaja kehunut, kyllä rahaa saadaan, toveri Lenin sitä lähettää ja on jo lähettänyt 25 milj. mk, lisää tulee, niin että voitte huoletta olla lakossa. Kautta maan, niin oli agitaattori edelleen ilmoittanut, pannaan pyörät seisomaan».

Tämä on sitä kommunistista uskoa, joka kyllä menee erääseen osaan työväkeä kuin häkä huonoon päähän. Ja meistä se ei ole niinkään perusteetonta kuin se tylsä porvarillinen usko, josta edellä huomautimme.

Tosin ei tunnu uskottavalta, että toveri Leniniltä enää kovinkaan paljon riittää miljoonia kaiken maailman lakkolaislaumojen elättämiseksi. Toveri Leninillä on peijakkaan paljon murhetta omienkin laumojensa elättämisestä, ja kirkkojen tultua ryöstetyiksi alkaa Venäjä olla kutakuinkin kaput kullasta ja muusta sopivasta maksuvastineesta. Sitäpaitsi on toveri Leninin terveys tätä nykyä arveluttavasti rempallaan, niin että Moskovassakin on mahdollisesti jotakin muuta ajattelemista kuin savolaisten kommunistijätkien onnellistuttamista uusilla suurlahjoituksilla.

Mutta varmaankin ovat tämänkaltaiset »pyörien seisottajat» aikaisemmin saaneet suurelta toveriltaan tuntuviakin avustuksia, niin ettei ole ihme, jos he kukaties vieläkin ovat siinä luulossa, että toveri Leninillä on Aladdinin taikalamppu, jonka henget kantavat hänelle vaunulastittain uutta kultaa, kun entinen loppuu.

Mutta olipa kuinka tahansa: typerintä ja itsekkäintä ainesta koko luomakunnassa ovat ne porvarit, jotka tällaisena aikana eivät ota äänellään osaa isänmaansa tukemiseen. Sellainen joukko olisi ainakin joka kolmas vuosi kylmässä vedessä pieksettävä.

KURKI EI HALUA KUOLLA

Välistä kuuluu tapahtuvan niin, että kurkiparka ennättää kuolla kutkahtaa ennenkuin suo sulaa.

Se on tietysti kova koettelemus kurjelle, sillä oma suu hänelläkin on lähempänä kuin kontin suu, mistä viimeksimainitusta kurjella sitäpaitsi lienee hämärä käsitys.

Kurki seisoo pitkänä ja kylmänä keväänä vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan jään ja roudan peittämällä suolla, ja ajattelee pää kallellaan ja silmissä uneksiva ilme kaikkia niitä herkullisia aarteita, joita suo, kerran sulaksi päästyään, on sille tarjoava, pitkiä, liukkaita madonloikareita, jotka niin suloisesti luistavat alas pitkästä kurkusta, ja ennenkaikkea lihavia, mulkosilmäisiä sammakoita, ihania sammakoita, hurmaavia sammakoita, taivaallisia sammakoita. Mutta kevät on pitkä ja kylmä. Suo ei jaksa sulaa. Ja eräänä aamuna aurinko ylösnoustessaan näkee kurkiraukan kuukahtaneen sen jäätyneen mättään juurelle, jonka päällä se on uneksinut viimeiset sammakkounelmansa. Se kurki ei enää koskaan tarvitse sammakoita. Meillä tässä suuressa Suomaassa on myöskin eräs kurki, jolle on alkanut tulla uskon puutos.

Mutta se ei halua enää odottaa suon sulamista. Se on saanut siitä odottamisesta enemmän kuin kyllikseen.

Se kurki on meidän viehättävä ja eräiltä näkökulmilta katsottuna ei ainoastaan mielenkiintoinen, vaan tavallaan huvittavakin kommunistinen puolueemme.

Jos kaikki tämän puolueen toilaukset, meiningit ja edesottamiset kirjaan kirjoitettaisiin, niin tulisi siitä paksu romaani.

Mutta niitä ei ole tarpeellista kirjoihin kirjoittaa. Ne ovat enimmäkseen sitä laatua tavaraa, jota siistissä pakinatyylissä sanotaan tuomaskuonaksi, mikä tosin on suuri ja ansaitsematon loukkaus tuomaskuonaa kohtaan. Sillä tuomaskuona on hyödyllistä ja tarpeellista ainetta, jota ei suinkaan voi sanoa kommunismin tuotteista.

Kommunistien aatokset ovat sinkoilleet tässä maassa niinkuin niinsanotut sittapörriäiset pörräävät ilmassa, matalalla lentäen, poutaa ennustavana kesäiltana. Sattuu sitten sellaista, että lentolinjaan osuu aidanseiväs. Sittapörriäiselle ominaisella suoraviivaisella yksitoikkoisuudella lentää pörriäinen päänsä aidanseipääseen ja makaa seuraavassa silmänräpäyksessä maassa selällään, sääriään sätkytellen ja odotellen onnenpotkausta, joka kääntäisi sen jälleen luonnolliseen asentoonsa, jotta se pääsisi taas lentoon ja seuraavaa aidanseivästä etsimään. (Siitä on syntynyt aatepitoinen sananlasku: »Käypä yhtyy johonkin, sanoi sittapörri, kun päänsä seipääseen lensi».)

Enemmän kuin neljä vuotta ovat tämän maan oikeauskoiset kommunistit, jonka ydinjoukon muodostavat ne punakaartilaiset, jotka eivät osaa ottaa terveellistä oppia yhdestä eikä useammastakaan vakavahenkisestä elämäntapahtumasta, odottaneet silmä kovana vallankumousta. Sekä paikallista että yleismaailmallista.

Ryssät, jotka maailman sivu ovat pitäneet tyhmempiään narreinaan ja kyntäneet hulluilla, ovat elättäneet ja ruokkineet Suomen kommunistipuoluetta henkisesti ja aineellisesti tällä maailmanvallankumoustoivollaan. Bolshevikkiryssät, jotka eivät ole pitkään aikaan enää itse uskoneet tuohon heidän heleillä punaväreillä maalailemaansa yleismaailmalliseen kumoukseen — jos ovat tosissaan uskoneet milloinkaan — ovat olleet onnellisia voidessaan löytää aivan Rajajoen takana taajalukuisen lauman sellaisia pässinpäitä, jotka jaksavat uskoa mainittuun uneen, sittenkun kaikki muut kokomaailman pöllötkin ovat lakanneet siihen uskomasta. Nämä jalot, mutta kokolailla naurettavat uskonsankarit ovat suomalaisia kommunisteja. Niistä ei karise usko muuten kuin jos he joutuvat sinne Ryssän paratiisiin. Mutta sitten se kariseekin niistä vähän jumalattoman nopeasti.

Näyttää kuitenkin siltä, että meidänkin sitkeä kurkemme alkaa pitkistyä odotukseen. Tietysti ei se vieläkään epäile näkevänsä sitä autuasta päivää, jolloin nirri on otettu pois viimeiseltä porvarilta, ja eloonjätetyt nosket raastavat kahle kintussa kommunistien orjina, jotka viimeksimainitut luonnollisesti ovat kaikki komissaareja.

Mutta viidettä vuotta odotettuaan päivästä päivään tuota uutta yleistä hulinaa, luvattuaan joukoille sen tuloa ihan just-justiinsa siinäpaikassa ja hohotettuaan kylmää kommunistinaurua kaikille noskeille ja heidän parlamenttaarisuudelleen, ovat kommunistit, olojen Venäjällä kehittyessä yhä kepulimmiksi, oikealla kommunistisella ympäripyörähdyksellä kääntyneet itsekin parlamenttarismin poluille.

Väärinkäsitysten välttämiseksi he tosin suhkavat joukkojensa korviin, että tarkoitus on vain kenkkuilla myöskin eduskunnassa ja siunatun »vallankumouksen» hyväksi. Mutta tosiasia on, että kommunistiagitaattoreille tulee näistäpuolin pitkä nälkä ja hoitajansa laiminlyömän kilin ajatukset, elleivät he mitä pikimmin pääse eduskunnan leipiin.

Se on aivan samantekevää, mitä he vaalikiihoituksessaan sohlaavat vallankumouksesta, sotaväestä, suojeluskunnista ja »ohranasta». Se on pantu vain palstan täytteeksi, pääasia on, että joukko jäätyneelle suolle jääneitä nälkäkurkia pääsisi taas vähän varmemmalle ja aivan porvarilliselle taloudelliselle pohjalle.

Mutta voi vaivaisia niitä yksinkertaisia harjastukkaisia proletäärijoukkoja, jotka haaskaavat kalliin äänioikeutensa moisen sakin hyväksi!

Vähän hitaasti ne tosin aukenevat niinkuin sokeana syntyneen kissanpoikasen silmät. Mutta aukenevat kumminkin.

TRI PERETTIN KÄSILAUKKU

Ei ainakaan allekirjoittanut ole mistään huomannut, että se olisi löytynytkään.

Ja bolshevikit, ollen kaikkien rosvojen ja varkaiden ystäviä ja hengenheimolaisia, ovat nyt jo useampia viikkoja olleet kovasti huolissaan ei tri Perettin vaan varkaan vuoksi.

Emme tiedä, onko Peretti itse bolshevikki, mutta ainakin kuuluu hän ryssien terveydenhoitokomissariaattiin. Hän oli ollut matkoilla nälkäalueella, ja oli matkalla takaisin Moskovaan.

Hänellä oli muassaan käsilaukku, jota hän säilytti kuin silmäteräänsä, mutta Jaroslavin asemalla jätti hän sen hetkeksi kädestään, ja silloin se varastettiin. Tietysti.

Tri Peretti nosti heti helun ja meni valittamaan ensimmäiselle komissariolle, jonka käsiinsä sai.

— Ikävä asia, toveri, sanoi komissario, sivellen punertavaa partaansa.
— Mutta semmoista sattuu. Ihmeellistä kyllä, sattuu semmoista täällä
Neuvosto-Venäjälläkin. Mutta minkäs sille tekee?

— Aa! toveri! nauroi komissario. — Helposti sanottu: ota kiinni! Mutta
Venäjänmaa on suuri ja avara… kuin rannaton meri. Kuljet, kuljet,
a ei tule laitaa vastaan. Ja väkeä on paljon, sata miljoonaa sielua.
Kuinka otat kiinni? Näytä meille varas, ka kohta otamme kiinni.

— Olisit pitänyt paremmin silmällä! Yksilö laukku meillä on varastettu! Meikäläiset varastivat koko Venäjän, eikä tullut sen kummempaa, sinä, veikkonen, semmoisen metelin siitä käsilaukustasi… juokse suolle!

— Kuinkas sen voisimme tietää, veliseni? Kukaties kultaa, jalokiviä… kukaties vain yöpaita ja hammasharja.

— Ei, sanoi tri Peretti. — Siinä oli viljeltyjä lavantaudin basilleja tieteellisiä tutkimuksia varten. Miljardeja basilleja. Elinvoimaisia, parhaassa kunnossa olevia basilleja. Jos ne pääsevät irti, niin saattaa tapahtua, että puolet Neuvosto-Venäjän väestöstä saadaan haudata.

Bolshevikkien sähkösanomatoimisto sai tehtäväkseen määrätä kaikki lehdet varoittamaan varasta.

Onko varas tietämättömyydessään jo päästänyt tri Perettin basillit liikkeelle?

LENIN

Moskovasta sähkötetään amerikkalaisille lehdille, että Lenin on tuntemattomalla tavalla kadonnut Kremlistä jättäen jälkeensä joukon selvittämättömiä asioita. Hänen kiinniottamisestaan on luvattu 75,000 triljoonan neuvostoruplan palkinto ja kaksi kappaa siemenperunoita.

Tieto Leninin katoamisesta varmistuu. Luullaan, että hän on paennut Kiinaan ja aikoo huudattaa itsensä keisariksi. Toisten tietojen mukaan olisi hänet nähty vilahdukselta Helsingissä Apollon talon katukäytävällä.

Riikaan saapunut kipinäsähkösanoma ilmoittaa Leninin lopusta seuraavaa: Lenin myrkytettiin viime yönä klo 12,10 syankaliumilla ollessaan käsi- ja jalkaraudoissa matkalla erääseen kylpylaitokseen Kaukaasiaan terveyttään hoitamaan. Hänen ruumiinsa heitettiin jokeen.

Lenin on lääkärien määräyksestä siirretty eräälle maatilalle Moskovan lähelle. Hänen tilansa on toivoton. Hän kuluttaa aikansa kaalin kasvattamiseen.

Leninin loppu lähenee. Hän ei enää voi puhua. Viimeinen sana, jonka hän lausui, oli »vodkaa».

Ei kukaan pääse enää Leninin lähelle. Moskovassa on? kaduille asetettu kanuunoita ja kuularuiskuja. Oikaisuksi eiliseen sähkösanomaan ilmoitetaan, ettei Leninin viimeinen sana ollut »vodkaa» vaan »vottak» (»kas niin»). Trotski on päättänyt luopua punaisen armeijan ylipäällikkyydestä ja ruveta Venäjän kirkon patriarkaksi. Patriarkka Tihon on tämän johdosta ammuttu.

Lenin saapui eilen Krimille vahvan vartioston seurassa ja asettui asumaan ent. keisarilliseen palatsiin Jaltassa. Häntä hoitaa kuuluisa saksalainen lääkäri, salaneuvos von Humbuggen.

Kaikki huhut toveri Leninin kuolemasta ovat tuulesta temmattuja. Toveri Leninin terveydentila ei ole ollut hyvä, sillä häntä ovat jonkinverran vaivanneet ne kuulat, jotka hänessä katalan murhayrityksen jälkeen vielä ovat, ja joista kuulista kaksi on sydämessä ja kolme aivoissa. Toveri Lenin paranee kuitenkin nopeasti, ja voi jo muutaman viikon kuluttua ottaa osaa hallitustehtäviin.

Täysin luotettavista lähteistä Riikaan saapuneet tiedot vahvistavat jo
kauan liikkeelläoleet huhut, että Lenin on teljetty hullujenhuoneeseen.
Tätä ei kuitenkaan ilmoiteta kansalle, vaan näyttelee Leninin osaa
Kremlissä toimeenpanevan keskuskomitean jäsen Idiotski.

Tukholmalainen »Social-Demokraten» ilmoittaa, että Leniniä ei ole ollut olemassa yhdeksään vuoteen. Lenin kuoli Berlinissä vuonna 1913, ja laski lehden toimitussihteeri seppeleen hänen haudalleen.

Keisarillisten hautojen ryöstöstä Pietarissa ilmoitetaan, ettei
Aleksanteri I:n arkku ollutkaan tyhjä, vaan oli siinä Leninin ruumis.
Tämän kautta on saatu vahvistus tukholmalaisen lehden tiedolle, että
Lenin on kuollut jo 1913.

Moskovasta saapuneet tiedot kertovat yhtäpitävästi, ettei Lenin ole sairas, vaan on hänet syösty vallasta. Hän on vielä hengissä, mutta hänen puhelinlankansa on katkaistu ja vartioivat kansankomissarit Rosvojev ja Huliganov häntä kuin verikoirat.

Pelasin eilen shakkia Leninin kanssa ja teki hän minusta matin 10 minuutissa. Leninin terveys on täysin parantunut, ja on hänen painonsa lisäytynyt 17 naulaa. Eilen vahvisti Lenin 41 vastavallankumouksellisen kuolemantuomion.

Eilen alkoi Moskovassa Venäjän kommunistisen puolueen neljäskymmenesneljäs yleisvenäläinen konferenssi. Avajaispuheessaan kumosi Kamenev kaikki Leninin sairautta koskevat tarut. Leninin terveys on täydelleen palautunut.

New Yorkista lennätetään seuraava ääretöntä huomiota herättävä sähkösanoma:

Tänne on saapunut seikkailurikkaan matkan jälkeen Leninin äiti, rva
Uljanova. Sanomalehdille myöntämässään haastattelussa on Leninin äiti
ilmoittanut, ettei Leniniä ole koskaan ollut olemassakaan, koska rva
Uljanovalla ei ole koskaan ollut lasta !

KOMMUNISTIEN KEINUTUOLI

Kommunistien asema varmistuu yhä. Nyt ne ovat saaneet haltuunsa yhden keinutuolin, joka tähän saakka on sulostuttanut erään oikean päälahtarin elämää. Mutta nyt se on luovutettu, oikeudenkäynnin välttämiseksi, muutamalle Halikossa asuvalle kommunistipariskunnalle. Kommunistipariskunnalle, jota ei oikeastaan voi lukea varsinaiseen ryysyköyhälistöön, sillä pariskunnalla on Halikossa noin miljoonan markkaa maksava velaton maatila. Ja nyt, niinkuin sanottu, on pariskunnan omaisuus lisäytynyt vielä sillä keinutuolilla. Ja sen hinnaksi on arvioitu noin 75-100 mk.

Muutamana viime heinäkuun päivänä sai eräässä Itä-Suomen kaupungissa vaikuttava jääkäriupseeri yhdeltä turkulaiselta »asianajotoimistolta» kirjelmän, joka alkuperäisenä on hallussamme, ja jonka sisällys, nimet poisjättäen, on seuraava:

Ilmoitamme kohteliaimmin, että Maanviljelijä J.M. Halikon M:n yks. tilalta on tehtäväksemme jättänyt oikeuden kautta vaatia Teidän luovuttamaan hallussanne olevan hra M:n vaimon rva J.M:n keinutuolin, jonka Te olette hänen Amerikassa ollessaan, isän kuoleman jälkeen, haltuunne ottanut samalla kun olette haltuunne ottanut muutakin rva M:n yksityisomaisuutta, jonka, paitsi kysymyksessä olevaa keinutuolia, olette palauttanut.

Kun asia kuitenkin on verrattain vähäarvoinen ja sen julkisuuteen saattaminen aiheuttaisi turhanpäiväisen skandaalin, niin pyydämme, että Te heti kysymyksessä olevan keinutuolin asianomaisille palautatte osoitteella Maanviljelijä J. M., Halikko, M:n yks. tila.

Vastauksenne toimenpiteestänne pyydämme lähettämään allekirjoittaneelle viikon kuluessa tästä päivästä lukien, jonka jälkeen, ellei palautusta tapahdu, olemme pakotetut ryhtymään asianvaatimiin toimenpiteisiin.

Tähän kirjelmään sai asianajotoimisto muutamien päivien kuluttua seuraavansisältöisen vastauksen:

Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseenne t.k. 6 p:ltä saan kohteliaimmin esiintuoda seuraavaa:

Kysymys ei ole mistään yksityisomaisuuden anastamisesta tai muusta semmoisesta, koska ent. sisareni Amerikkaan lähtiessään lahjoitti k. o. keinutuolin isävainajalleni, joka taas puolestaan lahjoitti sen minulle, joten entinen sisareni lahjoituksensa kautta ymmärtääkseni on menettänyt omistusoikeutensa siihen. Vaan toimenpide aiheutuu puhtaasti poliittisista syistä, minä kun edustan sivistystä ja laillista yhteiskuntajärjestystä — hänen edustaessaan kommunistista maailmanvallankumousta ja yksityisomaisuuden lakkauttamista (mikä viimeksimainittu hänen edesottamisiinsa nähden tuntuu jotenkin epäjohdonmukaiselta). Vaikka olenkin vakuutettu voittavani jutun, en kuitenkaan katso taloudellisesti kannattavan ajaa asiaa edelleen oikeudellista tietä, koska se kuitenkin joka tapauksessa aiheuttaisi minulle kustannuksia, jotka olisivat suuremmat kuin riidanalaisen »keinutuolin» arvo (75-100 Smk), ja ilmoitan täten taloudellisista syistä luopuvani omistusoikeudestani kyseessäolevaan esineeseen. Mutta komennettuna vakinaisesta majoituspaikastani väliaikaisesti Helsinkiin olen tilaisuudessa vasta t.k. lopulla lähettämään sen.

Olen asiaa käsitellyt tarpeettoman laajasti, ilmaistakseni Teille asian oikean laidan ja turhamaisuuden. Huvittavaa lienee myöskin Teidän tietää, että kirj. mainittu muu omaisuus tarkoittaa 10-15 kpl valokuvia, etupäässä ent. sisareni perheen keskuudessa otettuja kuvia, joita hän kirjeissä vanhemmilleni ja minulle on lähettänyt, sekä rouvalleni »muistoksi» antamaa muutaman markan arvoista tarjotinliinaa, jotka pyytämättä palautin, koska ne herättivät minussa ainoastaan »ikäviä muistoja».

Tätä kirjoittaessamme, ja aiheuttaessamme siis sen asianajotoimiston karttaman »turhanpäiväisen skandaalin» lienee Halikon pariskunta jo saanut sen sadan markan keinutuolin rouvan veljeltä. Pariskunta nauttii aatteen voitosta lahtarismin yli ja hyräilee, keinuessaan tässä tärkeässä perhemööpelissä.

»Meillä on soffa ja keinutuoli,
Pelitoosa ja lullu.
Meillä on seinällä Kuusinen, Trotski,
Ja Lenini — nyttemmin hullu.»

YHTEENVETO KOMMUNISTIEN ILTAMASTA SUOMUSSALMELLA

Luodessamme katsauksen kommunistien iltamaan Suomussalmella elokuun 10 p:nä iltapuolella, muodostuu yleissilmäys iltamaan ja juhlapuhujan äkilliseen ja ankaraan pahoinvointisuuteen seuraavansisältöiseksi:

Aatteen lipun hulmuttamiseksi ja proletaarin diktatuurin peruskivien paikoilleenvääntämiseksi ilmoittivat Suomussalmen äkkijyrkät toimeenpanevansa iltaman, täysipainoisille ja vaihtelevine ohjelmineen, huippukohtana yleinen suomussalmelainen kansantanssi, edellämainittuna iltapäivänä.

Mihin ilmoitukseen paikalliset valkoisen tasavallan virkanyrkit suhtautuivat eivät ainoastaan viileästi vaan suorastaan kielteisestikin.

Mutta kun määräpäivän aurinko oli sivuuttanut puolipäivän korkeuden ja määrähetki löi, kokoontuivat sorron yöstä Suomussalmen äkkijyrkät, viranomaisten kiellosta huolimatta, iltamapaikalle. Kokoontui myöskin virkavalta, tukenaan osa tasavallan armeijan jalkaväkeä, läsnäolollansa juhlallistuttamaan toverillista yhdessäoloa.

Kun runsaslukuinen kansanaines oli aikansa mulkoillut virkavaltaa, lukeakseen sen valantovaskenkaltaisista piirteistä valtiomahdin aivoitukset ja tarkoitusperät, sekä silmämääräisesti arvioinut rajasotilaiden läsnäolevan lukumäärän ynnä hartialeveyden ja hauislihojen vahvuuden siltä varalta, että tulisi kysymykseen ja ratkaistavaksi, kummanko puolueen kohtalo on määrännyt ensiksi pyörimään portaista alas, Suomussalmen syvät rivitkö vai sodanjumalanko pojat tai ainakin veljenpojat, käänsi mainittu runsaslukuinen kansanaines jäykän silmäyksensä kajaanilaisen kivityömiehen ja kommunistisen kansanedustajan Nahkalan Antin puoleen.

Ja nosti tämä silmäys ikäänkuin vilutaudin oireiden tapaisen kutsumuksen Antin rintaan sekä selkä- ja kylki-, että osittain myöskin vatsapuolelle ruumista.

Sillä olipa Antti lupautunut juhlapuhujaksi tähän tilaisuuteen, ja lähtipä tuo vaativainen, jäykkä ja vääjäämätön katse niistä riveistä, joita edustamaan Antin oli saavuttava Mooseksenpäiväksi Helsinkiin. Mutta olipa myöskin saapunut alle saman kurkihirren se sama virkavalta, joka oli kieltänyt tämän kommunistisen valistus- ja virkistystilaisuuden. Tuntien Antti olevansa tällä hetkellä ikäänkuin puun ja kuoren välissä.

Odotti Suomussalmen kommunistinen kansa, odotti virkakunta ja odotti koko lyhyen Pohjolan kesän luomakunta, kuinka tällä hetkellä menettelisi juhlapuhuja, jossa tunteet erinomaiset mutta vähemmän miellyttävät kulkivat ylös ja alas, ylös ja alas yhä nopeammin ja nopeammin. Puhu, Antti! määräsi kommunistisen joukkotahdon tiukka ja uhkaava tuijotus. Älä puhu! varoitti virkakunnan vakava katsanto. Ja Antista itsestäänkin tuntui siltä kuin olisi puhuminen, ehkä jossain toisessa tilanteessa vaikkapa selvää hopeaa, tällä kertaa useassakin suhteessa taloudellisesti alempiarvoista vaikenemisen keltaisen, täysipainoisen kullan rinnalla.

Mutta sittenkin nousi Antti puhujalavalle. Joukkotahto hänet hypnotisoi, sama tahto, joka oli kohottanut hänet eduskuntaan. Nyt se nosti hänet puhujalavalle.

Emme tiedä, hyvät ystävät, mitä. Ja on meillä vaistomainen aavistus, ettei hän itsekään sitä niin tarkkaan tiennyt.

Sillä äkillinen ja voimallinen sairaus lankesi hänen päällensä, ja sitä ankarampana, mitä useammin hän katsahti kasvoista kasvoihin viranomaisia.

Läsnäollut »Kajaanin Uutisten» kirjeenvaihtaja selostaa hänen puheensa harvinaisen lakonisesti, kymmenkunnalla sanalla:

»Hän puhui yhtä ja toista, enimmäkseen rykien, aivastellen ja vatsaansa pidellen».

Luoden vähemmän kommunistisen, anteeksipyytävän katseen aateveljiinsä ilmoitti hän äkisti sairastuneensa ja tuli alas puhujalavalta, vikkelämmin kuin oli sille noussut.

Viranomaiset selittivät Suomussalmen kommunisteille, että koska heidän luottamusmiehensäkin oli vähemmän tyydyttävässä, kurkku-, nenä- ja vatsataudin rasittamassa terveydentilassa, niin voisi yleisökin nyt poistua, tyytyväisenä siihen, mitä olivat Nahkalan Antin puheesta kuulleet ja nähneet.

Kirjeenvaihtaja toteaa, että »kehoitusta noudattikin suurin osa, ainoastaan nuoremmat naisihmiset alkoivat räkättää vastaan, jolloin sotilaat tyhjensivät huoneen».

Mutta painuessaan avoimesta ovesta porraspäihin niin että hameenhelmat lepattivat, sinkosivat Suomussalmen harmistuneet keijukaiset ja sinipiiat — vai sanoisiko nykyaikaisemmin: punapiiat — solttupojille seuraavan kaamean uhkauksen:

»Koska ei täällä saa tanssia, niin ei tästä kylästä enää koskaan ilmesty kasarmin tanssiaisiinkaan kevytkenkäisiä tanssijoita!»

Niin päättyi Suomussalmen kommunistien suuri iltama yleiseen nyreyteen, »kevytkenkäisten tanssijoiden» manatessa vormupukuisia kavaljeerejaan entisistä kasarmin muistorikkaista tanssiaisista kasvot suuttumuksesta hehkuen ja kivulloisen juhlapuhujan siirtyessä jonnekin syrjemmälle »rykimään, aivastelemaan ja vatsaansa pitelemään».

Kerrotaan edesmenneestä kuuluisasta ja upporikkaasta kiinalaisesta valtiomiehestä Li-Hung-Tshangista, että hän aina sairastui vakavaan diplomaattiseen tautiin (taisi silloin tällöin tilapäisesti kuollakin), kun neuvotteluissa eurooppalaisten valtiomiesten kanssa tuli tiukka paikka.

OHRANAT

Emme ole sattuneet tapaamaan yhtään minkään kommunistilehden numeroa, jossa ei olisi ollut edes jotain ohranasta. Enemmän tai vähemmän. Tavallisesti enemmän. Tilanpuute ei tee ensinkään kiusaa, kun on kysymys ohranoista.

Jos joku muu sattuu sellaisen numeron tapaamaan, niin olisi hyvä ja lähettäisi sen meille. Emme maksa siitä mitään, koska järkevä periaatteemme on olla maksamatta sellaisesta, minkä kukaties voi kiitoskaupallakin saada, mutta me ajattelemme hyvää lähettäjästä. Teosofian mukaan on tällaisella hyvällä ajatuksella suurempi vaikutus kohteensa terveyteen ja hyvinvointiin kuin verenpuhdistustipoilla ja isolla ruokalusikallisella mikstuura simpleksiä. Liittäisimme lehden harvinaisuuskokoelmiimme, joihin otetaan vain todella merkillisiä harvinaisuuksia.

Oikea sosialisti ei usko eikä liene ennenkään uskonut kaviojalkaiseen ja sarvipäähän paholaiseen, sillä etenkin vanhemman polven sosialisti on hyvin lukenut Ingersollinsa, joka nyrkit pystyssä taisteli sielunvihollista vastaan. Oikealla vanhan polven sosialistilla oli omana pahimpana pöppönään »porvari», lausuttuna niin monine ärrineen kuin mahdollista. Ja vanhan, Valppaan aikuisen »Työmiehen» lukijat muistavat vielä, mikä peloittava hirviö ja kummitus tuo »porvari» oli. Vanha, nilkuttava ja lyhyine tynkäsarvineen pikemminkin naurettava kuin kammottava paholainen oli viaton ja yksinkertainen veikko »porvarin» rinnalla.

Tietysti on porvari vieläkin porvari. Mutta »Posthumus, Posthumus», itki roomalainen runoniekka, mikä on suomeksi tulkittu sanoilla »aika rientää». Kaikki maailmassa haalistuu ja vaalenee vähitellen. Julma porvari nimikin on menettänyt entisen tenhonsa. Se lausutaan vielä, mutta enemmän noin niinkuin ohimennen, jonkinlaisena lievempänä kirosanana kuten peijakas t.m.s. Sen entisen valta-aseman sosialistisessa ja eritoten kommunistisessa kielenkäytössä on vallannut ohrana. Ohrana on tunkenut syrjään lahtarinkin. Nyt on »ohrana» osapuilleen vanhan »porvarin» ja lahtarin yhteissumma, kerrottuna kuinka suurella luvulla tahansa.

Kommunistilehtien kirjoitusten mukaan ovat juuri kaikkein viattomimmat ja vaarattomimmat, täydellisesti syyttömät kommunistit ohranan uhreja. Kaikki ovat tähän saakka olleet viattomia. Kielletty kirjallisuus, ryssien antamat vakoiluohjeet ynnä muut raskauttavat painetut ja kirjoitetut paperit ovat jollain salaperäisellä tavalla, josta syytetyillä ei ole aavistustakaan, joutuneet ohranan uhrikaritsojen haltuun.

Mutta kaikki tämähän on vanhaa ja ennentunnettua. Eikä tässä oikeastaan olekaan siitä kysymys. Vaan kommunistien omista ohranoista.

Joku aika takaperin hävisi kymmenittäin Oulun kommunistien bassotorvelle »Pohjan Kansalle» lähetettyjä aateveljien kirjeitä, joissa oli ilmoitus- tai tilausrahoja. Bassotorvi möyrysi hirveästi ja syytti tietysti ohranaa. Sitten kävi selville, että ohrana oli eräs lehden omista juoksupojista, joka oli noudattanut kommunistisia periaatteita ja avannut kirjeet ja varastanut niissä olleet rahat ja ajanut autolla ja käynyt elävissä kuvissa. »Pohjan Kansa» yskähti ja siirtyi puhumaan muista asioista.

Mutta Lappeenrannan kommunistisella »Sos. dem. Nuoriso-osastolla» tuntuu olevan todellakin oma ohranansa sekä vankiloineen että niihin kuuluvine vankeineen. Osasto nimittäin joku viikko sitten tiedoitti ilmoituslehtisissään toimeenpanevansa seuraavana sunnuntaina tanssi-iltaman Lappeen Armilan V.P.K:n talolla, huomauttaen että »tulot käytetään osastomme jäsenten poliittisina vankeina olevien avustamiseksi».

Meiltä on tiedusteltu, ketä ne vaivaiset mahtavat olla, jotka ovat joutuneet kommunistisen nuoriso-osaston ohranan komeroihin ja venetsialaisiin lyijykammioihin.

Meillä ei ole aikaa ryhtyä ottamaan siitä selvää, mutta meistä tuntuu todennäköisimmältä, että ne ovat porvarien »ohranoita».

Jokohan meidän porvarien täytyy kilpailun vuoksi ryhtyä tanssimaan meidän ohranamme »poliittisina vankeina olevien avustamiseksi?»

RYSSÄN RUPLAT

Sittenkun ryssän rupliin oli tullut niin paljon nollia, etteivät ne enää paperille mahtuneet, ryhdyttiin Moskovassa miettimään keinoja ruplan uudistamiseksi.

Komitea istui kolme yötä ja makasi kolme päivää ja antoi sitten mietintönsä:

— Mikäs rupla tämä on? Kysyi ryssä, katsellen paperia. — Eihän tässä ole yhtään niitä pyörylöitä.

— Tämä on nyt kultarupla, selitti bolshevikki. Mutta ryssä ei uskonut sitä kultaruplaksi, eikä sitä oikein uskonut kukaan muukaan. Kun bolshevikki sanoi paperia yhdeksi kultaruplaksi, niin sanoivat kaikki muut sitä biljoonaksi bolshevikkiruplaksi. Vaikka siinä ei ollutkaan nollia näkyvissä.

— Eivät uskoneet! valitti bolshevikki, ja sanoi komitealle, että laatikaa uusi ehdotus.

Nyt olemme lukeneet lehdistä, että komitea on saanut uuden suunnitelman valmiiksi.

»Krasnaja Gasetalle», kertoi uutinen, lennätetään Moskovasta, että aiotaan ottaa käytäntöön uusi rupla, kun kultarupla »jouduttuaan keinottelun esineeksi» ei kelpaa arvon mitaksi eikä siihen voida perustaa tilejä eikä valtion budjettia.

Sitäpaitsi saamme tietää, että »tämän perusruplan ohella otetaan käytäntöön myöskin muita ruplia, kuten maatalous-, vienti-, tuonti-, budjetti- y.m. ruplia».

Arvelemme, että koska tulee tuontirupla, niin tulee kai myös aikanaan juontiruplakin. Kukaties syöntiruplakin.

Ja kaikenlaisia ruplia tulee. »Y.m. ruplia», lupaa »Krasnaja Gaseta», joka tietää asiat.

Kaiketi myöskin nälkärupla ja sipulirupla ja hapankaalirupla ja vodkarupla ja kissanmakkararupla ja kolerarupla ja punapaitarupla ja partarupla ja täirupla ja tshort-vasmii-rupla ja juutalaisrupla ja nooottirupla ja proletaarirupla ja kaikille-kaikille-kaikille-rupla.

»Ynnä muita ruplia», juuri niinkuin »Krasnaja Gaseta» tietää kertoa. Monenkaltaisia ruplia tulee. Jotka toivottavasti »eivät joudu keinottelun esineiksi».

Ei ole kukaan niin kekseliäs kuin bolshevikki. Aina se osaa voittaa vaikeudet. Muut finanssinerot ne seisovat sormi suussa ja raapivat toisella kädellä päätään, mutta ryssä senkuin vain antaa huristaa.

»Niinhän sinä, Venäjänmaa, kiidät kuin saavuttamaton troikka», kirjoitti Gogol. »Sakeana savuna pöllyää tie allasi, kaikki jäävät jäljelle. Katsoja pysähtyy, jumalallista ihmettä hämmästyen. — — — Oi Venäjä, minne kiidät? Ei vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset, ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy, ohi lentää kaikki, mikä maan päällä on, ja karsaasti katsellen syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat».

Juupa juu. Pois ne raivautuvat, hyvän sään aikana, ryssän uuden ruplatulvan alta.

Sillä paljon tulee uusia ruplia. Kaikenlaisia ruplia tulee. Ynnä muita ruplia.

ALKAVAT LEIPÄÄNTYÄ

Tässä maassa on paljon kansalaisia, joiden mielestä kommunistit ovat joutuneet aivan väärään paikkaan päästessään eduskuntaan säätämään lakeja kansalle. Nämä kansalaiset ovat nyt ehkä sitä mieltä, että jos se edustaja, joka »uhkaavana riensi puhujaa kohti», niinkuin sunnuntai numeron selostuksessa sanottiin, olisi tarttunut rähjäävän kommunistin kaulukseen ja lennättänyt hänet pohjoisnavalle asti, niin ei siitä olisi koitunut mitään korvaamatonta vauriota eduskunnan lainsäädäntötyölle.

Toisetkin kommunistit kuuluvat jo kohotelleen housujaan, mikä meikäläisissä oloissa merkitsee epäilemätöntä valmistautumista asioiden ratkaisuun kourien ja hauislihasten välityksellä. Mahdollisesti olisi siis tapahtunut vielä suurempi skandaali, ellei kommunisti olisi viimeisellä hetkellä korjannut luitaan puhujalavalta.

Kun nyt kommunistit, jotka nimenomaan ovat ilmoittaneet tulevansa eduskuntaan vain kiusantekoon ja saadakseen häiriötä aikaan, kerran ovat siellä ja näyttävät alkavan leipääntyä ja tuntea olonsa kodikkaalta ja rupeavat tositeolla toteuttamaan ohjelmaansa, niin olisi mielestämme ryhdyttävä miettimään keinoja, millä heidät saadaan jotenkuten pysymään nahoissaan.

Valtiopäiväjärjestyksen mukaan ei puhemiehen tehtäviin kuulu sellaisten edustajien heittäminen korkeimman omakätisesti alas puhujalavalta, jotka eivät suvaitse ottaa huomioonsa puhemiehen määräystä puheenvuoron lopettamisesta. Jos taas porvarillisten edustajien on joka kerta noustava ylös paikoiltaan ja riennettävä toimittamaan häätö, niin aikaansaa sekin häiriötä, keskeytyksiä ja hämminkiä eduskuntatyössä.

Voitaisiin ajatella jonkinlaisia pedellejä, jotka tunnettaisiin virkapuvuistaan, ja joiden tehtävänä olisi puhemiehen päätösten toteuttaminen niissä tapauksissa, jolloin niiden täytäntöönpanoon tarvitaan ruumiillista voimaa. Pedelleiksi olisi tietenkin otettava vahvoja ja kookkaita miehiä, tunnetuilla raskaansarjan painijoilla etusija. Pelkkä tieto tällaisten pedellien olosta jossakin kamarissa Heimolassa vaikuttaisi epäilemättä rauhoittavasti yleismaailmallisessa vallankumoushurmiossa oleviin puhujiin.

Mutta nykyisellä sähkön aikakaudella on olemassa huokeampia ja miellyttävämpiäkin keinoja. Puhemiehen pöydässä on oikealla puolen nappula, jota painamalla sähkökellot rupeavat soimaan koko talossa ja kutsuvat edustajat istuntosaliin istunnon tai äänestyksen alkaessa. Me esitämme, että pöydän vasemmalle puolen laitetaan toinen nappula, ja puhujalavojen permannot muodostetaan ponnahduslaudoiksi. Jos puhemies painaa vasemmalla puolen olevaa nappulaa, ponnahtaa puhuja kauniissa kaaressa takaisin ryhmänsä helmaan. Ryhmän asiana on ojennetuin käsivarsin pitää huolta siitä, että lentäjä »päättää kaaren kaunihisti», eikä alastullessaan loukkaa itseään.

Puhemiehen asiana on pitää huolta siitä, ettei hän hajamielisyydessään paina väärää nappulaa. Varmuuden vuoksi olisi ehkä parasta, että ulosheittonappula olisi punainen ja sen päällä lasikupu niinkuin palokunnan hälyytyskaapeissa.

VIRALLISIA TIETOJA KARHUJEN, SUSIEN JA KETTUJEN KUVERNEMENTISTA

Neuvosto-Venäjän uusin ehdotus Suomen hallitukselle on meitä suuresti lämmittänyt.

Etenkin se kohta, jossa esitetään, että käytäisiin neuvotteluihin rauhansopimuksen 35 artiklan valtiopetosrikoksia koskevien määräysten ulottamisesta myöskin vastaaviin rikoksiin, jotka ovat tehdyt rauhansopimuksen voimaanastumishetkestä tähän päivään saakka.

Tämä suunniteltu suosionosoitus ja laupeudentyö, jonka itu on putkahtanut Neuvosto-Venäjän äidillisestä sydämestä, sisältäisi toisin sanoen sen, että meillä avattaisiin vankilan portit niille maankavaltajille, kommunistikiihoituksen levittäjille, vakoilijoille ja sotilassalaisuuksien myyjille, jotka ovat sattuneet joutumaan käpälälautaan ja lueskelevat nyt toistaiseksi joutessaan tiilenpäitä, kiinnittäen erityisesti huomiota siihen, kuinka monta tiiltä on pitkin- ja kuinka monta poikkipäin kussakin neljässä seinässä.

Ymmärrämme hyvin sen hellän osanoton, jota Neuvosto-Venäjä tuntee mainittua arvoisaa joukkiota kohtaan. »Omaansa lempokin nuolee», sanoo eräs porvarillinen sananlasku.

Neuvostohallitus olisi yksin tein voinut esittää 35 artiklan määräysten ulottamisen hamaan epämääräiseen tulevaisuuteen ja yleiseen maailmanvallankumoukseen saakka, joka yhä edelleen on tulossa. Se olisi tietenkin ollut vielä suurempana konkariaskeleena »vahvan keskinäisen luottamuksen perustuksen luomista kohti ja hyvien naapuruussuhteitten vahvistamiseen Venäjän ja Suomen välillä».

Pankaamme pois siis kaikki sarvet ja torahampaat, rakentakaamme rauhaa ja naapurisopua, älkäämmekä kävelkö kuin kaksi lautapäätä härkää, joista toinen on punainen ja toinen valkoinen. Sovinto ja ystävyys on paras, heijuuh! sanoi Esko.

Sitäkin parempi, kun siihen voidaan niin helposti ja yksinkertaisesti päästä.

Itäisen naapurimme diplomaattisen aloitteen johdosta on huomiomme taas hetkiseksi kiintynyt sikäläisiin oloihin, ja mielenkiinnolla olemme lukeneet pietarilaisen bolshevikkilehden »Krasnaja Gasetan» viime numerosta uutisia.

Niistä havaitsemme m.m., että viime perjantaina on pidetty Pietarin neuvoston raha-asiain-, tuotanto-, muonitus- ja kunnallisen osaston yhteinen kokous. Käsiteltiin »kysymystä raha-asiain järjestämisestä». Se kuulostaa hieman yllättävältä, sillä meikäläisten uskonveljien uutisista päättäen ei bolshevikkien raha-asioissa pitäisi olla mitään järjestämistä. Ne ovat aina järjestyksessä. Järjestelemistä tarvitsevat raha-asiat ovat vain luhistuvan kapitalistisen yhteiskunnan mädännäisyyksiä.

Pietarin neuvoston kokouksessa kuitenkin ilmoitettiin, että Pietarin kuvernementissa olivat viime vuonna paikalliset tulot peittäneet noin 26 % menoista. Vajaus ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin 74 prosenttia koko putsetista. Onhan sitä siinäkin aihetta tuumia pikku järjestelyä.

Neuvoston vallankumoukselliset hehkulamput raapivat punaisia partojaan ja tuumailivat keinoja tulojen kartuttamiseksi, mutta »tieto sanomalehti-ilmoitusten aiotusta verottamisesta aiheutti ivaa ja vastalauseita, kun lehdet päinvastoin olisivat avustuksen tarpeessa».

Lopuksi kokous »tunnusti hallituksen rahapolitiikan oikeaksi ja hetken vaatimuksia vastaavaksi».

»Hetken vaatimukset» kai koskevat edelleenkin uusia nollia, sillä t.k. 18 p:nä noteerattiin kultarupla Neuvosto-Venäjällä virallisesti 18,000,000 neuvostoruplaksi. Kuinka monta nollaa siihen epävirallisessa elämässä lisätään, sitä ei lehti mainitse ja lieneekin se enimmäkseen makuasia.

Koska ulkomaillakin vielä eräissä piireissä vallitsee suuremmoinen käsitys Venäjän n.s. »luonnonrikkauksista», niin voimme, yhä edelleen Kr. Gasetan uutisiin nojautuen, ilmoittaa, että nuo rikkaudet ovat ainakin Pietarin kuvernementissa nopeasti kasvamassa. Tosin ilmoittaa lehti hirvien, jänisten ja metsojen hävinneen sukupuuttoon, mutta sensijaan »ei ole 50 vuoteen ollut niin paljon susia, kettuja ja karhuja kuin nyt». Ähäh, porvari! Mitäs siihen sanotte?

PÄÄSI PERILLE, VAIKKA VÄHÄN VIIPYIKIN MATKALLA

Eräs työmies Tuusniemellä tuli kyllä alas paljon nopeammin. Vaikka onkin vain tavallinen tuusniemeläinen työmies eikä mikään meteori. Mutta olihan tosin matkakin lyhyempi.

Se työmies nimittäin ryhtyi eräänä kuluvan tammikuun päivänä poistamaan suustaan kipeätä hammasta vanhastaan koetellulla ja luotettavaksi havaitulla tuusniemeläisellä konstilla. Eräästä kuopiolaisesta lehdestä luemme, että hän »punoi langasta lujan rihman, sitoi sen toisen pään kipeään hampaaseen, nousi sitten tuolille ja sitoi narun toisen pään tuvan orteen. Kovasti ärjäisten potkasi hän tuolin altaan pois jääden itse hetkeksi riippumaan taivaan ja maan välille hampaastaan. Mutta vain silmänräpäykseksi, sillä hammas lähti heti aivan juurineen, vaikka olikin iso takahammas».

Mutta ei meidän pitänyt puhuman tuusniemeläisten hampaista vaan bolshevikkien meteoreista. Ne ovat oikeastaan eri asioita.

Uutinen, että Venäjältä saadaan viedä ulkomaille 45,000 puutaa luujauhoja, koska se määrä on yli oman tarpeen, ei meitä ensinkään hämmästyttänyt. Mikäli olemme kuulleet eri tahoilta, on Venäjällä viimeisten vuosien kuluessa joutunut käytännöstä vapaaksi erittäin runsaat määrät luita jos nahkojakin. Ja kun on luita riittävästi, niin kyllähän niistä myllyssä jauhoja saa.

Mutta meteori ansaitsee aivan eri huomion. Se on oikea neuvostometeori. Selvästi se on neuvostoystävällinen, koska ei pudonnut Leninin päähän Kremliin, vaan putosi jollekin pellolle tai niitylle Leninin kihlakunnassa Tsaritsynin kuvernementissa.

Pyyhkikää suunne ja ottakaa tietoonne seuraava STT:n kautta saamamme todella huomattava uutinen:

»Kr. Gasetan mukaan on Leninin kihlakunnassa Tsaritsynin kuvernementissa pudonnut maahan tammik. 1 päivän vastaisena yönä meteori, jonka lähestyminen kuultiin jo kuusi päivää aikaisemmin . Meteori nousee neljä syltä maanpinnan yläpuolelle. Sen paino arvioidaan 200,000 puudaksi».

Olemme ottaneet itsellemme vapauden kursivoida erään kohdan, jotta se sitä helpommin pistäisi lukijan silmiin. Siitä havaitsemme, että meteori on tehnyt joulusta lähtien tuloaan. Se on jotain ennenkuulumatonta meteorien historiassa. Kuusi vuorokautta ovat polsut kuunnelleet hänen humuansa, kylmät renkaat ja väristykset selkänahoissaan, voimatta sanoa mistä hän tulee ja kuhunka hän menee. Ja aina vain meteori tulla jyrisi lähemmäksi.

Nyt se on onnellisesti perillä, ja Neuvosto-Venäjällä on uusi ihme entisten lisäksi, millä hämmästyttää velttoa maailmaa.

Mutta ne ovatkin niin kauan kuunnelleet maailmanvallankumouksen tuloa, että siinä on ennättänyt kuulo herkistyä.

IHMEELLINEN, MUTTA TOSI KERTOMUS KOLMESTA AHKERASTA KOMMUNISTISTA

Meidän kunnianhimomme päämääränä on löytää kaikenlaisia ihmeellisiä, outoja, eriskummallisia, hämmästyttäviä ja ällistyttäviä tositapahtumia Suomen kansan jokapäiväisestä elämästä ja rientää toitottamaan niitä ympäri maailmaa. Mehiläisen ahkeruudella me etsimme hunajaa kaikenlaisista luonnollisista, jopa joskus erehdyksessä tekokukistakin, onnistuen pyrkimyksissämme milloin paremmin, milloin huonommin, mutta tällä kertaa on meillä syytä ylpeillä löydöstä, joka merkillisyydessään ja harvinaisuudessaan kilpailee faarao Tutankhamenin vanhan huonekaluston kanssa, ja joka toivottavasti täyttää kateudella kaikki virkaveljemme Amerikassa ja Austraaliassa asti. Me olemme nimittäin löytäneet kolme kommunistia, jotka ovat siinä määrin innostuneet työntekoon, että eivät syömäänkään jouda, ja siis ainakin siinä suhteessa kelpaavat esikuvaksi porvareillekin, jotka kyllä muistavat katsoa kelloaan silloin, kun päivällisen aika lähestyy.

Koko tämä juttu olisi vain jonkinlaista kaunokirjallisuutta, vieläpä kaikkein köykäisintä laatua, ellei sen pohjana ja perustuksena olisi vakava, suorastaan ankaraan ja moittivaan sävyyn laadittu asiallinen selostus viipurilaisessa »Kansan Työssä».

Siinä kerrotaan, että nuo työteliäät kommunistit ovat Pekonlahdella, sikäläisen lautatarhan töissä. Pekonlahti onkin muutoin Hiitolassa, joten ei ole ihmeellistä, että tämä on hitonmoinen juttu.

Eikä sillä hyvä, että nämä kolme miestä raatavat kuin turkaset kaikki kahdeksantuntiset työpäivät umpeensa lautatarhassa, niin että lankut ja laudat läiskivät. Kun he kuulivat, että eräällä toisella yhtiöllä oli siinä lähistöllä propsien lastausta, niin juoksivat he propsipösöjen luo ja tarjoutuivat ottamaan ylitöikseen myöskin propsien lastauksen.

Tätä työtä havittelivat myöskin eräät muut, kommunistit ja nosket, mutta lautatarhan kovat kommunistit tarjoutuivat ottamaan sen huokeammalla tehdäkseen ja saivat tietysti urakan.

Ja liehuttuaan työpäivänsä täyteen lautatarhalla, lähtivät miehet illalla toiselle työmaalle, ja kyllä siellä sitten propsit kolisivat ja lentelivät.

Tämä tavaton tapaus herätti luonnollisesti ansaittua huomiota Pekonlahden valveutuneissa yleismaailmallisen vallankumouksen esitaistelijoissa, jotka eivät tahtoneet uskoa korviaan, vaan lähettivät kurkistelijoita propsien lastauspaikalle ottamaan asioista selkoa.

Kurkistelijat vuorostaan eivät aluksi tahtoneet uskoa silmiään ja hieroivat siitä syystä näköelimiään, mutta lopuksi palasivat he takaisin antamaan raporttia, ja yleismaailmallisen vallankumouksen esitaistelijat saivat pahimmat ja synkimmät epäluulonsa vahvistetuiksi.

Asian outouteen ja kiireellisyyteen katsoen kutsuttiin paikkakunnan ammattiosasto koolle ylimääräiseen kokoukseen, missä kiihkeän mielialan vallitessa tehtiin osaston jäsenille selkoa ennenkuulumattomasta ilmiöstä ammattiosaston ja Pekonlahden ja koko Hiitolan historiassa, ja lausuttiin luokkatietoinen tuomio moisesta pullistelemisesta porvarillisen yhteiskunnan työmaalla keskellä valkoisen terrorin ja riistokäpälien ohranamaisia otteita.

Tämä kiivas kokous pidettiin t.k:n 4 p:nä, ja hyväksyttiin siinä yksimielisellä ja ankaralla äänimäärällä kansan halveksiminen, ja päätettiin kiireellisesti ilmoittaa noille kolmelle työnhaluiselle kommunistille, että heidän on heti lakattava työstä, tai ainakin propsien lastauksesta, ja jolleivät he lakkaa propsien lastauksesta, niin on heidän laputettava lautatarhasta.

Kun tämä internaalin päätöslauselma oli saatettu lähetyskunnan välityksellä työnhimoisten kommunistien tietoon, vastasivat viimeksimainitut, mikäli arvelemme, antamalla kissan hännän päätöslauselmalle, koska ahvääri on ahvääri, ja läiskäyttivät lautakantamustaan, niin että kaiku vastasi Pekonlahden kallioista, ja ilmoittivat, etteivät he aio lakata propsien lastauksesta ja vielä vähemmän laputtaa lautatarhasta.

Mutta koska kansan tahto oli saatettu työvimmaisten kommunistisolujen tietoon, niin oli ammattiosasto vakuutettu siitä, etteivät nämä uskalla uhmata vallankumouksellista joukkovoimaa, ja kohautti olkapäitään varmana siitä, että kun huomisilta saapuu, niin ei noita kolmea kamalaa miestä enää nähdä ylitöikseen porvarien propseja lastaamassa.

Seuraavana iltana levisi kuitenkin huhu, että kommunistit olivat jatkaneet yltiöpäistä työskentelyään, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja t.k. 6 p:nä lähetti ammattiosasto jälleen kurkistelijat ottamaan selkoa siitä, millä kannalla vallankumouksellisuus ja kommunistinen aate olisivat propsien lastauspaikalla.

Ja kurkistelijat palasivat takaisin tukka ja silmät pystyssä ja kertoivat kauhistuneille soluille, että nyt ne vallan riiviössä ovat ja olivat ruokatunnillaankin lastaamassa, niin että vaunut rytisivät.

»Kansan Työn» kirjeenvaihtaja ei ole jaksanut kestää sitä jännityksen hirveätä höyrynpainetta, jonka nämä maailmanlopun tapahtumat ovat Hiitolassa nostattaneet, vaan on avannut varaventtiilin ja kirjoittanut asiasta selonteon »Kansan Työhön», lausuen lopuksi ääni vapisten: »Mikähän soppa tästäkin vielä syntyy? Sopii mainita, että tämän ylityön antaja on myöskin kommunistijärjestön jäsen ja on hyväksytty luottamusmiehen tehtäviin yllämainitulle lautapihalle jo viime vuodeksi, mutta nyt on kuukauden ollut työnantajain apurina. Kysyn häneltäkin, sopiiko se sosialistiseen yhteiskuntaan».

Tämä on käärmeellinen ja pureva kysymys. Emme tiedä, kykeneekö kommunistijärjestön luottamusmies siihen ollenkaan vastaamaan. Me hänen sijassaan vastaisimme nöyrästi, että eihän se työnteko tietysti sosialistiseen yhteiskuntaan sovikaan, mutta kun sitä vielä ollaankin tässä ohranamaisessa valkojehujen valtakunnassa, niin arvelimme että tuota noin…

OPPIPAS RYSSÄ HIIHTÄMÄÄN!

Mutta tuli neuvostovalta, Lenin tuli ja Trotski tuli, ja juks kaks ryssä hiihdon oppimaksi.

Tri Pälsi on epäillyt ryssän hiihtotaitoa. Eikä vain taitoa vaan kehityskykyäkin. Jouluksi ilmestyneessä kirjassaan puhuu hän ylimielisessä äänilajissa ryssän hiihtämisestä. Hän pilkkaa sitä. Näin hän muunmuassa kirjoittaa: »Venäläiset olivat aikaisemminkin koettaneet opetella hiihtäjiksi. Muuan helsinkiläinen hiihtäjämestari palkattiin maailmansodan alussa opettamaan tätä taitoa venäläisille sotilaille, ja tsaarin armeijalle tilattiin suksia Ruotsista sekä sauvoja Suomesta. Mitä tuloksia näistä toimista aikoinaan lienee ollutkin, varma vain on, että venäläisiltä jäi sillä kertaa hiihto oppimatta, ja heidän jalkaväkeänsä uppoili avuttomina joukkoina Karpaattien kinoksiin».

Edelleen kehuu kirjoittaja, että suomalaiset kuuluvat hiihtävään ihmisrotuun, ainoaan muka maailmassa, jonka kaikki jäsenet tulevat toimeen suksien päällä. Ja sitten alkaa kirjoittaja taas naureskella ryssille ja ryssien hiihtämiselle, ja kertoo muun ohella, että »venäläisille suksi on suora vihollinen. Olen joskus huvin vuoksi narrannut herkkäuskoisen ryssän suksille. Mies kaatui ennenkuin oli alkuunkaan yrittänyt, nousi sitten pystyyn ja katsahti kauhistuen taakseen. — Herra armahda! Hän uskoi välttäneensä vaarallisen väijytyksen eikä enää lähestynyt suksia».

Kun me joulunpyhinä, täytettynä kinkulla ja tortuilla, lepäsimme divaanillamme nauttien olemassaolosta ja porvarillisesta yhteiskuntajärjestyksestä ja Pälsin kirjasta, ajattelimme tuota hiihtolukua tutkiessamme, että varmaankin on tämä niinkuin kaikenlainenkin ylpeileminen vaarallista ja käy lankeemuksen edellä. Tosin olemme itsekin olleet mainio hiihtäjä nuoruudessamme — vaikka ei tämä maineemme ole levinnytkään laajemmalle kuin parin kolmen samannikäisen liperintaipalelaispojan tietoon, jotka puolestaan, naurettavaa kylläkin, pitivät itseään vielä etevämpänä hiihtäjinä — ja tiedämme siis, että suomalainen on synnynnäinen hiihtäjä. Mutta me olemme myöskin kuulleet kaikenlaisia ihmeitä Neuvosto-Venäjän saavutuksista kaikilla inhimillisen tietämyksen ja taitamuksen aloilla, joten emme olleet ensinkään varma siitä, etteikö ryssä oppisi myöskin hiihtämään. On aina uskallettua lähteä väittämään olevansa ensimmäinen jollakin alalla, silloin kun naapurina on sellainen ilmiömäinen taituri ja nero kuin neuvostoryssä.

Ja niinpä, kun me täällä valkoisen pursuj-tasavallan ohranamaisessa pääkaupungissa parhaillaan vietämme talvikisoja ja pidämme erityistä mökää juuri hiihdostamme, saapuu äkkiä STT:n kautta seuraava tieto, mätkähtäen keskuuteemme kuin pommi:

»Isvestijan mukaan on Moskovan sotilaspiirin joukkojen kesken ollut näinä päivinä hiihtokilpailu, johon otti osaa 14 eri komennuskuntaa eri pitkillä matkoilla. Eräs joukkue on hiihtänyt 122 virstaa 13 tunnissa leväten lisäksi välillä kaikkiaan 32 t. 12 min. Ensimmäisten 8 tunnin kuluessa hiihti joukkue puolitoista puutaa painavan kantamuksen kanssa 78 virstaa saavuttaen täten maailmanennätyksen, joka tähän saakka on ollut Ruotsin armeijalla, joka v. 1913 hiihti 8 tunnissa 65 virstaa. Toinen ryhmä hiihti 180 virstaa 60 t. 30 minuutissa ja kolmas ryhmä 160 virstaa 59 tunnissa levähdykset mukaanluettuina».

Ryssä nousi suksille, otti puolituista puutaa hartioilleen ja läksi lykkimään, ja vot, heti tuli maailmanennätys. Vähempi kuin maailmanennätys ei ryssän arvolle olisi sopinutkaan. Ryssällä on maailmanennätys monella muullakin alalla, rahan kurssissa, meteorissa, jonka lähestymisen jyminä kuultiin viikkoa aikaisemmin, ja niin edespäin. Ryssän armeijalla on jo ennestään maailmanennätys juoksussakin, sillä muutama vuosi sitten, Varsovan taistelussa, ryssän armeija juoksi sellaista vauhtia, etteivät puolalaiset suurimmistakaan ponnistuksista huolimatta saaneet sitä kiinni.

Sekin on oikeastaan äärettömän yksinkertaista asiantuntijoille, ja allekirjoittanut on yksi aniharvoja asiantuntijoita.

Niinhän se oppi, että neuvostohallitus antoi määräyksen, että jokaisen ryssän on opittava lukemaan niin ja niin monen kuukauden kuluessa. Ei se ollut sen monimutkaisempi juttu.

Nähtävästi on neuvostohallitus antanut määräyksen, että ryssän on opittava myöskin hiihtämään. Ja kun ukaasi tuli, niin ryssä tietysti oppi hiihtämään. Ja katso, pyhä veli: heti hän hiihti maailmanennätyksen.

Nyt voi joku huomauttaa, että eihän se ryssä oppinutkaan lukemaan, mikäli polsujen omat tilastot paikkansa pitivät.

Mutta hiihtämään se kuitenkin varmasti oppi. Kuinkas se muuten olisi saanut maailmanennätyksen?

TAKSOITUSLAUTAKUNNAN TÄYSI-ISTUNNOSSA SAVONMAASSA

siinä kunnassa, jota emme tahdo nimeltänsä mainita, koska kirjeenvaihtajakin pyytää, että »kunnan nimeä ei kuitenkaan tarvinne mainita — täällä asia kyllä tunnetaan», paukkuu nyttemmin kaksi vasaraa muiden pienempien paukahdusten säestyksellä, ja antaa tämä todenmukainen kertomus asiallisen ja tyhjentävän kuvan tärkeästä verotustoimituksesta eräässä Pohjois-Savon tunnetussa ja vauraassa kunnassa.

Ukkoja tähän taksoitukseen tässä kunnassa ottaa osaa kolmattakymmentä, toiset kovia porvareita, toiset vähintäänkin yhtä kovia kommunisteja, mutta suurimman työn tekivät aluksi puheenjohtaja, puheenjohtajan vasara ja kirjuri, muiden ukkojen torkkuessa, tupakoidessa ja syljeskellessä ja puhuessa savolaisia asioita ja asianhaaroja ja elämän havainnoita, ja virkistyessä vain »oman kylän kohdalla» valvomaan omia ja naapurien etuja, oikeuksia ja velvollisuuksia. Paitsi milloin kommunistit ryhtyvät äkkiyllätykseen yleismaailmallisen tai ainakin savolaiskansallisen vallankumouksen hengessä ja koettavat äänestämällä lisätä jonkun paksuniskaisen ja isomahaisen manttaaliporhon, talonjussin ja lehmäjehun äyrejä. Silloin kyllä porvarit heräävät puolustamaan laillista yhteiskuntajärjestystä ja isiltä perittyjä oikeuksia ynnä yhteistä valkosavolaisrintamaa, ja istuntohuoneen ilmakehän kyllästyttävät hörinä ja pörinä ja välihuudahdukset ja letkaukset ja naurunrähähdykset, kunnes äänestys on toimitettu ja rauha palaa Savonmaahan ja piiput taas kodikkaasti ja uneliaasti kurisevat.

Mutta istuupa tässä arvoisassa lautakunnassa myöskin räätäli, tulipunainen kommunisti tietysti, ja istuupa siellä suutarikin, vielä tulipunaisempi kommunisti luonnollisesti. Ja räätäli se eräänä päivänä ensiksi huomasi, ettei sentään tässä porvarillisessa yhteiskunnassakaan ole tuiki mahdotonta yhdistää huvia, hyötyä ja kansalaisvelvollisuuksia käymään käsikädessä. Sinä päivänä toikin räätäli taksoituslautakunnan istuntohuoneeseen saksensa, mittanauhansa, rässirautansa ja kangaspakkansa, ja alkoi ommella sujautella housuja, porvarillisille ihramahoille leveämpiä housuja ja riistetylle punikkikansalle kapeampia housuja, hankkien täten ruunun ajalla itselleen tarpeellista lisätienestiä ja muille taksoituslautakunnan jäsenille mieltäkiinnittävää ja virkistävää katselemista ankarassa, luita ja lihaksia rasittavassa istumatyössä, jonka yksitoikkoisuus kovin painosti ja unetti sekä porvaria että kommunistia.

Sinä päivänä punainen suutari monta kertaa miettiväisenä katsoa muljautti punaisen räätälin puoleen ja päästi silloin tällöin pitkän syljen, mutta ei sentään sanonut mitään, taputtelihan vain kengänpohjillaan permantoon Internaalin tahtia, ollen tuumailevaisen näköinen. Mitä silloin miettikään, sit' ei tiennyt yksikään, mutta nähtävästi hän ajatteli, että onko sitten kraatari parempi kuin suutari?

Sillä seuraavana päivänä, taksoituslautakunnan jälleen kokoutuessa rasittavaan, mutta välttämättömään toimeensa, ja räätälin istuessa jo jalat ristissä pöydällä ompelemassa niitä talokas Jussi Issakaisen uusia laveita sarkahousuja, astui suutari sisään iso laukkunsa selässään, teki ylimalkaisen hyvänpäivän niin aateveljille yleensä ja räätälille erityisesti kuin porvareillekin, ja levitti loukkoon lestinsä, pikilankansa, harjaksensa, naskalinsa, vasaransa ja kaikki muut työkalunsa sekä nahkatarpeet, ja ryhtyi valmistamaan sille Pirhosen rengille niitä pitkävartisia vedenpitäviä lapikkaita, joita Pirhosen renki on jo useampaan kertaan kiirehtinyt.

Ja nyt paukkuvat kilpaa puheenjohtajan nuija ja suutarin vasara, suutarin takoessa nauloja Pirhosen rengin lapikkaanpohjiin ja puheenjohtajan naulatessa äyrejä verovelvollisille, ja taksoituslautakunta torkkuu vähemmän kuin ennen, sillä siitä on mieltäkiinnittävää, jopa jännittävääkin katsoa, mitkä ensiksi valmistuvat, Jussi Issakaisen sarkapöksytkö vai Pirhosen rengin lapikkaatko.

»VELJESVIHA» PORLAMMILLA

Marianpäivänä pitivät Porlammin Lotat iltaman, minkä porvarillisen
hapatuksen vastamyrkyksi Porlammin sosialistit päättivät tilata
Loviisan kommunistisen näytelmäseuran esittämään samana päivänä
Porlammilla kapinahenkistä näytelmää »Veljesviha».

Loviisan korkeimmissa kommunistisissa teatteripiireissä otettiin tämä toverillinen anomus suosiollisesti huomioon ja päätettiin lähteä Porlammille »Veljesvihaa» esittämään.

Vierailunäytäntö herätti ansaittua huomiota myöskin huligaanipiireissä, jotka päättivät läsnäolollaan kunnoittaa tätä Porlammin oloissa harvinaista taidetilaisuutta, ja kun Loviisan kommunistien näytelmäseura matkusti Porlammille, seurasi sitä samassa junassa joukko Loviisan ja Valkon huligaanimaailman valioedustajia, jotka ahkerasti voitelivat sisällisiä saranoitaan ollakseen perillä parhaassa esiintymiskunnossa.

Porlammille saavuttuaan läksi varsinainen näytelmäseura pitämään pääharjoitusta työväentalolla, mutta huligaanit tunkeutuivat erään porvarin navettaan vaatimaan itselleen äskenlypsettyä ja terveellistä lehmänmaitoa.

Sitä ei heille annettu, josta syystä Loviisan ja Valkon huligaanit vähän hermostuivat ja ryhtyivät hajoittamaan porvarillisten maitopösöjen navettaa, aloittaen ikkunoista.

Tämän johdosta kiiruhtivat porvarilliset maitopösöt samaan navettaan edustamaan porvarillista maailmankatsomusta ja pönkittämään lahoa kapitalistista navettajärjestystä, ja tämän vastavallankumouksellisen toiminnan lopputuloksena oli, että kommunistisen katsantokannan edustajat lensivät toinen toisensa jälkeen navetasta raittiiseen ilmaan kauniimpina kuin he olivat navettaan mennessään olleet, sillä heidän etufasadinsa ja osittain myöskin takafasadinsa olivat auliisti koristellut sekä heleämmillä että tummemmilla punajuovilla ja sinimarjoilla, vihertävään vivahtavilla makkaroilla ynnä koristeellisilla kuhmuilla ja sarven-aluilla.

Kokouduttuaan jälleen maantielle panivat loviisalaiset ja valkolaiset vieraat katkeran vastalauseensa tällaista menettelyä vastaan, joka olennaisesti poikkesi suunnitellusta ohjelmasta, ja lausuivat halveksimisensa ei ainoastaan porvarilliselle vaan myöskin sosialistiselle Porlammille ja koroittivat äänensä ja kirosivat Porlammin ja julistivat hajoittavansa ensin Lottien iltaman ja sitten työväentalon »Veljesvihan».

Kun sanoma tästä päätöksestä levisi Porlammilla, ryhtyi suojeluskunta valkoiselle pistinvaltakunnalle kuvaavaan toimenpiteeseen ja asetti vahdit suojelemaan Lottien iltamaa.

Tämän johdosta Loviisan ja Valkon huligaanit, lausuen ankaran tuomionsa porvarillisesta kenkkuilemisesta, jättivät Lottien iltaman omaan arvoonsa, ja päättivät kohdistaa koko toimintansa työväentalon seuduille.

Talolla näyteltiin juuri »Veljesvihaa» ja valkokaartin kauhistuttavia varjopuolia ja punakaartin miellyttäviä ja liikuttavia valopuolia, kun Loviisan ja Valkon huligaanimaailman vispikerma saapui talon pihamaalle ja nosti pöyristyttävän sotahuudon ja ryhtyi ryntäämään sisään teatterihuoneistoon.

Järjestysmiehet huusivat, että älkää hyvät veljet, ja huligaanit huusivat, että nyt näytetään se oikea veljesviha, ja kommunististen taiteilijain esittäessä »Veljesvihaa» niillä petäjälaudoilla, jotka Porlammilla kuvaavat maailmaa, vetivät huligaanit esille pamppunsa ja puukkonsa ja järjestysmiehet vetivät esille pamppunsa ja revolverinsa, ja se veljesviha, joka nyt esitettiin eteisessä ja portailla, voitti todellisuudentunnussa, draamallisessa voimassa ja sujuvassa esityksessä ja yhteisnäyttelyssä ehdottomasti lavalla näytellyn, vaikka eivät järjestysmiehet eivätkä huligaanit olleet ennättäneet edeltäkäsin ensinkään syventyä ja eläytyä osiinsa, eivät olleet pitäneet mitään yhteisharjoitusta, eikä heillä ollut edes kuiskaajaa käytettävänään.

Läsnäolleet vakuuttavat huligaanien tulleen siinä määrin pehmitetyiksi, että heidän selkäpuolensa voi suurin piirtein katsoen arvostella kutakuinkin yhtä pehmoiseksi kuin vatsapuolenkin, ja kun heidät täten oli lyöty, hakattu, piesty, revitty, raastettu, peipoteltu ja riepoiteltu ja lopuksi heitetty jonkinlaisina myttyinä tunkiolle, saanemme katsoa heidän tulleen osapuilleen tuntemaan veljesvihan ja sen tuhoisat seuraukset, jonka jälkeen he verisin naamoin ja käyttäen kieltä, mistä ei henkinyt mikään erikoisempi suopeus Porlammia ja sen toverien taideharrastuksia kohtaan, vetäytyivät erääseen riiheen paikkailemaan itseään, mitä paikattavissa vielä oli.

Minkäjälkeen, niinkuin säännönmukaiset iltamaselostukset päättyvät, »itsekukin läksi kotiansa kohti», tuntien saaneensa suunnilleen sen, mitä oli lähtenyt hakemaankin.

INKILÄN EMÄNOSKET KYSELEMÄSSÄ TURHIA KOMMUNISTISOLULTA

Torstai-illaksi oli Inkilän työväenyhdistyksen talolle ilmoitettu kommunistipuhujan, kommunistisen nuorisopiirin edustajan puhetilaisuus. Paikalle oli saapunut myöskin Viipurin piirin sosialidemokraattisen nuorisojärjestön edustaja, sammuttelemaan tarpeen vaatiessa sen ruman tulisia nuolia.

Ja oli tilaisuuteen saapunut, paitsi luokkatietoista kommunistista yleisöä, myöskin Inkilän emänoskeloita.

Kommunistipuhuja selvitteli laajapintaisessa puheenesityksessä työläisluokan kommunistiset ja noskelaiset gategoorit ja työläisluokan politiikan hämäämiset porvaripetojen kesyttämisen merkeissä, mikä on johtanut uinuvan luokkatietoisuuden kammottavaan heräämiseen kapitalistivaltion patruunatehtaan synkässä ympäristössä. Tuontapaisen työväenpolitiikan hermokeskuksissa on havaittavissa ilmeistä väsähtyneisyyttä, ja suunnan ainemassoista, itse puolueesta kuulee kuka tahansa asioita tarkata tahtova vulgaanista jymyä. Sosialidemokraattien leirissä pidetään kyllä paljon parranpärinää, mutta se ei ole aatteellisuuden innoituksen tuimaa hyökkäyshuutoa, vaan pikemminkin torjuvia liikkeitä tekeväin valitusta.

Sittenkun puhuja vielä oli esiintuonut, että noskelaisten luottamus luokkataistelutekijöihin, joukkovoimiin ja joukkosieluun on kadonnut jättääkseen tilaa ajatuksellisesta laiskuudesta johtuvalle poliittiselle näpertelylle, mille sanontatavalle Inkilän rikkiviisaat emänosket irvistelivät ala-arvoisesti ikeniään, ryhtyivät viimemainitut kohentelemaan pikkuporvarillisia pöksyjään ja esittämään esitelmöitsijän harkittavaksi, vastattavaksi ja Inkilän ainemassoille selvitettäväksi eräitä kysymyksiä.

Kommunistisolun niistettyä nenänsä ja luotua tutkivan silmäyksen inkiläläisen ainemassan sfinksimäisiin kasvoihin esittivät Inkilän emänosket kysymykset: mitkä menettelytavat olisivat olleet sosialidemokraattisia parempia Suomessa jälkeen kansalaissodan?

Kun ei kommunistisolu tuntunut kysymyksen ajatussisällystä aluksi oikein tajuavan, esitettiin se hänelle uudelleen, jonka jälkeen puhuja kakisteli kurkkuaan ja puhui jotain, joka nähtävästi saattoi olla yhtä läheisessä yhteydessä Tutankhamenin hautalöytöjen kuin esitetyn kysymyksen kanssa.

Koska Inkilän ainemassat eivät olleet saaneet vastausta tehtyyn kysymykseen, niin vetosivat paikkakunnan emänosket hartaasti kommunistipuhujan parhaimpiin tunteisiin ja pyysivät häntä vain vastaamaan tähän kysymykseen: mitkä menettelytavat olisivat olleet sosialidemokraattisia parempia j.n.e.?

Sittenkun esitelmöitsijä oli sekautunut internatsionaaleihin ja Lex Kallioon, mutta kysymys oli jäänyt vastaamatta, totesivat Inkilän emänosket, ettei puhuja näkynyt olevan sen enempää selvillä Lex Kalliosta kuin nykyisistä internatsionaaleistakaan, ja esittivät hänen vastattavakseen seuraavat kysymykset: mitkä menettelytavat vievät paremmin kuin sosialidemokraattiset sosialistiseen yhteiskuntaan? Jos sellaisia on, niin mitä ne ovat?

Pyyhittyään hikeä niskastaan ja otsaltaan ryhtyi kommunistisolu puhumaan teoriasta ja käytännöstä, ja koska hänen käsityksensä teoriasta ja käytännöstä näyttivät hämäriltä, niin pyysivät emänosket häntä, jos mahdollista, selvittämään, mitä ne semmoiset teoriat sitten hänen mielestään olivat?

Puhuja hengähti helpotuksesta, ilmoittaen heti, että teoriat ovat vain semmoista, jota joka mies voi laatia.

Inkilän emänosket päästelivät useita koleita hohotuksia, mitkä vaikuttivat hämmentävästi kommunistisoluun, ja vastasivat, etteivät noskelaiset siitä huolimatta niin vain tee itse teorioita, vaan seisovat sen isopartaisen Marxin teorioiden pohjalla.

Minkäjälkeen Inkilän emänosket kalkkarokäärmeellisesti hymyillen pyysivät saada uudistaa äskeiset kysymykset.

Kommunistisolu huomautti tämän keskustelun osoittavan, että kysymyksiä on helpompi esittää kuin vastauksia, mihin erinäiset pikkunosket yhtyivät halpa-arvoisilla räkätyksillä, eräiden viitatessa sananlaskuun, että yksi hullu voi kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta vastata.

Kun täten oli keskusteltu 4 tuntia ja kun kaikki muut väittelyt olivat päättyneet samalla tavalla, hyväksyivät Inkilän emänosket törkeällä äänten enemmistöllä 17 äänellä 7 vastaan joukon päätöslauselmia, joissa väitettiin kommunistisolun saaneen kovasti saparoilleen ja hävinneen väittelyn.

Kokous loppui ja Inkilän emänosket kehoittivat kommunistisen nuorisopiirin puhujaa menemään uudelleen kouluunsa ja tulemaan sitten takaisin, kun korvantaustat ovat kuivuneet, ja poistui puhuja talolta noskelaisten ihmissyöjien irvistellessä pirullisesti ikeniään.

JULMA LAKI

Odotamme, että maailmanvallankumouksen jossakin määrin käheäksi käyneestä kurkusta kohoaa piakkoin tuskan ja raivon huuto kuulakkaalle kevättaivaalle. Oikeastaan olisi sen jo pitänyt kuulua. Olemme kuulostelleet pää kallellaan ja oikea etukäpälä samanpuoleisella korvallisella, mutta sitä ei vielä ole kuulunut.

Mahdollista on, että maailmanvallankumous juuri tätä kirjoittaessamme raaviskelee parransänkeään ja miettii, missä muodossa se oikeastaan päästäisi hätähuutonsa valloilleen.

Syypää on Bulgaarian synkkäkatseinen porvarillinen hallitus ja sen päämies Stambulinski.

Hra Stambulinskin valtakunnassa on niinkuin muuallakin bolshevikkeja, joitten päämääränä on kukistaa hra Stambulinskin hallitus sekä koko porvarillinen bulgaarialainen yhteiskuntajärjestys, ripustaa hra Stambulinski kaulastaan mahdollisimman korkeaan lennätinpylvääseen ja muodostaa Moskovasta saatujen ohjeitten mukaan uusi neuvostoparatiisi.

Kun hra Stambulinski on ensiksikin porvari ja toiseksi hyvin jyrkkätuumainen ja itsenäisiä suunnitelmia hautova porvari, niin ovat Bulgaarian bolshevikit erikoisella mielenkiinnolla odottaneet, kuinka hallituksen päämies lopuksi heihin ja heidän edesottamisiinsa suhtautuu. Onko hän, meteleitä ja rymäköitä peläten, olevinaan ikäänkuin ei huomaisi bolshevikkien olemassaoloakaan, vai ryhtyykö hän ankariin vastatoimenpiteisiin ja tekemään kuolemantuomioiden ja vankiloiden avulla kommunisteista marttyyrejä maailmanvallankumouksen punaiselle alttarille?

Nyt on maailma saanut tietää hra Stambulinskin ja hänen hallituksensa suunnitelmat.

Ja kaikki maailman kommunistit ja erityisesti Bulgaarian kommunistit istuvat suu auki ja tuijottavat kauhusta jäykistynein silmin Bulgaarian hallitukseen, julmaan, armottomaan hallitukseen.

Sillä Bulgaarian hallitus ei olekaan ryhtynyt taistelemaan bolshevismia vastaan eikä tekemään bulgaarialaisista kommunisteista uhrilampaita ja veritodistajia maailmanvallankumouksen alttarille.

Vaan on Bulgaarian hallitus päättänyt ryhtyä vakavasti toteuttamaan kommunismia valtakunnassaan!

Ensi maanantaina kokoutuu Bulgaarian uusi eduskunta, sobranje. Ja hallitus on antanut laatia kommunisteja koskevan lakiehdotuksen eduskunnalle esitettäväksi.

Lakiehdotuksessa säädetään, että jokaiseen bulgaarialaiseen kylään, jossa on enemmän kuin 10 kommunistista äänestäjää, perustetaan kommunistinen yhteiskunta, johon jokaisen paikkakunnalla asuvan kommunistin on pakko kuulua. Kaikki kommunistien kiinteä ja irtain omaisuus sekä tulot takavarikoidaan ja julistetaan heidän yhteisikseen. Näin syntynyttä kommunistista omaisuutta hoitavat viranomaisten ja kommunistien edustajista muodostetut lautakunnat. Kommunististen perheitten jäsenten perintöoikeus lakkaa, ja menevät heidän perintönsä kommuunille. Kommuunin jäsenten on tehtävä kaikkien työtä samojen sääntöjen mukaan, ja ruokatavaransa ja muut elintarpeensa saavat he rahatta kupongeilla kommuunin varastoista.

Näin tulee kommunistinen yhteiskunta toteutetuksi mitä puhtaimmassa ja ihanteellisimmassa muodossaan Bulgaarian kommunistien keskuudessa. Mutta porvareita ei siihen päästetä sotkemaan asioita ja punomaan mustia vastavallankumouksellisia juoniaan. Porvarien täytyy edelleen pysyä vanhan ja lahon järjestelmänsä mädännäisyydessä ja katsella aidan takaa vesi suupielessä kommunistisen yhteiselämän riemuja ja ihanuuksia.

On huomattava, ettei tässä ole kysymys mistään vapaaehtoisista järjestöistä. Lakiehdotuksen mukaan on Bulgaarian kommunistien, niinkuin sanottu, pakko ryhtyä toteuttamaan kommunismin suuria ja yleviä periaatteita käytännössä ja omassa elämässään. Kommunistisia Aatamia ja Eevoja ei karkoiteta välkkyvillä miekoilla unelmiensa paratiisista, vaan heidät ajetaan päinvastoin vaikka väkisin sinne sisään. Bulgaarian hallitus tahtoo pestä kätensä Historian marmorikovien kasvojen edessä ja antaa kullekin alamaiselleen etsimättömän tilaisuuden tulla autuaaksi omalla tavallaan.

Mutta entäpä jos joku tai jotkut kommunistit sanovat, että kiitoksia vain, mutta meitä ei vielä haluta ryhtyä elämään kommunismin oppien mukaan? Me haluamme vielä toistaiseksi itse päättää omaisuudestamme, perinnöstämme ja työstämme vanhassa porvarillisessa järjestyksessä. Olkaa hyvät ja menkää hiiteen lakeinenne! Emme tahdo ryhtyä elämään kommuunissa.

Siltäkin varalta on lakiehdotuksessa pykälänsä, johon aate on todennäköisesti saatu suoraan Neuvosto-Venäjältä. Siellä, niinkuin tiedämme, on ampumista käytetty laajassa mittakaavassa ja hyvällä menestyksellä niitä vastaan, jotka hangoittelevat kommunismia vastaan. Ja niinpä säädetään nyt myöskin Bulgaarian hallituksen lakiehdotuksessa, että ne bolshevistisen kommuunin jäsenet, jotka koettavat elää porvarilliseen tapaan ja elättää itseään muussa kuin kommunistisessa järjestyksessä, tuomitaan kuolemaan ja ammutaan julkisella paikalla.

Kauhusta väristen on sekä sivistynyt että bolshevistinen maailma vastaanottanut tiedon Bulgaarian hallituksen aikeista. Sillä voiko kuvitella mielessään vertahyytävämpää julmuutta, kuin että kommunistit pakotetaan elämään omien oppiensa mukaan.

Mutta Bulgaarian tyly hallitus on sitä mieltä, että juuri se on paras lääke kommunismia vastaan.

Meikäläisten kommunistien ei kuitenkaan pidä tästä pahasti pelästyä. Luonnollisesti itkee heidän sydämensä verta kommunistiseen elämään tuomittujen bulgaarialaisten aatetoveriensa kovan kohtalon vuoksi, mutta omalta mieskohtaiselta osaltaan voivat he tuntea itsensä turvallisiksi. Täällä eivät vallitse Balkanin olot, täällä saavat kommunistit kyllä edelleenkin elää porvarillisessa yhteiskunnassa, eikä kukaan pakota heitä perustamaan kommuunia. Pikemminkin heitä estellään moisesta onnettomuudesta.

Tässä valkoisen hirmuvallan ohranamaisessa järjestyksessä on ainakin se hyvä puoli.

Saa nyt sitten nähdä, millaisen mötäkän kommunistiset lehtemme nostavat, jos sobranje todellakin hyväksyy, niinkuin kylläkin mahdollista on, Bulgaarian hallituksen epäinhimillisen julman lakiehdotuksen.

SIINÄ SE VASTA MIES!

Järvi lepää rasvatyynenä. Kuuma on. Ilma väreilee paahtavaisuuttaan. Kalat ovat idiootteina, eivätkä välitä pyydyksistämme vaan lausuvat niille raukean halveksimisensa.

Laiskottaa. Huomaamme, ettemme ole Trotski. Trotskia nähtävästi ei laiskottaisi tässäkään tilanteessa.

Olemme syventyneet erääseen täkäläiseen lehteen lainattuun kuvaukseen Trotskista, Neuvosto-Ryssän nykyisestä pääjehusta. Kuvausta ei ole kirjoittanut Trotski itse — ainakaan ei hän kainona miehenä ole viitsinyt pistää omaa nimeään alle, — vaan eräs bolshevikkiolojen innostuneena kiivailijana tunnetuksi tullut hra Georges Popov. Ja tällä kertaa on hän virittänyt balalaikkansa Trotskin kunniaksi.

Varmastikaan ei hra Trotski, jonka oikea ja alkuperäinen juutalaisnimi on Bronstein, ole mikään jokapäiväinen vallankumousilmiö. Juutalaisella seikkailijalla, joka jo puolikymmentä vuotta on ollut suurten miljoona-armeijain ylipäällikkö ja joka tällä hetkellä, kun Lenin on myönnetty lopullisesti toheloksi ja pois pelistä joutuneeksi, lienee Venäjän todellinen hallitsija, täytyy olla päässään muuta kuin vanhoja sahanpuruja. Ainakin on hän kavereineen onnistunut saattamaan äsken vielä mahtavan ja pelätyn suurvallan sellaiseen alennustilaan ja viheliäisyyteen, ettei historia ole moista romahdusta nähnyt, ja sekin on jo jotakin, josta hänelle ja hänen kumppaneilleen on annettava täysi tunnustus ja vilpitön kiitos.

Kuitenkin on kaikki se mielestämme vielä vähäistä sen rinnalla, mitä hra Trotski — hra Popovin kuvauksen mukaan nimittäin — muutoin tekee ja ehtii.

Ensiksikin on hänen hartioillaan hallitustaakan pääpaino. Sitäpaitsi on se hän, joka oikeastaan johtaa Venäjän ulkopolitiikan. Hän se on järjestänyt suuret teollisuustrustit, ja hänen kourissaan ne ovat koko kommunistipuolueen ohjakset.

Kuulkaamme edelleen: »Paitsi huolenpitoa punaisesta armeijasta ovat hänen käsiteltävinään asiat, jotka koskevat sisä- ja ulkopolitiikkaa, teollisuutta, kauppaa, kirkkoa, nälänhätää, kaivosteollisuutta, lentolaitosta, kommunistista internationaalia, maailmanvallankumousta, propagandaa, raha-asioita y.m. y.m. Hurjaa vauhtia risteilee hän Venäjän äärettömillä lakeuksilla puuttuakseen itse asioiden kulkuun, missä sitä tarvitaan, tai tullakseen omin silmin vakuutetuksi asiain tilasta. Sillävälin on hänellä aikaa ottaa osaa sotajoukkojen katselmuksiin ja pitää sytyttäviä puheita. Niin, onpa hänellä »vapaahetkinään» aikaa harjoittaa kirjallisia tutkimuksiakin; hän valmistelee lakkaamatta suurteosta »20:nnen vuosisadan kirjallisuudesta». Levätessään maa-asunnollaan Moskovan ulkopuolella sanelee hän puhelimitse tätä teostaan kaupungissa olevalle sihteerilleen».

Puh, sallikaa meidän välillä vähän huokaista. Meille tuli jo hiki hra
Popovin kuvausta suomentaessammekin

Juu, kyllä se on aika poika. Vaikka ei tällaisen ilmiön tarvinnekaan koskaan syödä eikä nukkua, niinkuin muiden ihmisten, niin on se sittenkin paljon ennätetty ja jaksettu, etenkin kun Trotskinkaan vuorokauteen ei mahtune enempää kuin 24 tuntia.

Mutta edelleen! Älkää luulkokaan, ettei Trotski muuta ennättäisi. Kyllä hän ennättää. »Joka päivä lukee Trotski kaikki neuvostolehdet, mikä lueskelu useimmiten aiheuttaa määräyksiä, päätöksiä ja toimenpiteitä, hän tutkii sitäpaitsi johtavat venäläisten maanpakolaisten äänenkannattajat ja maailman sanomalehdistön etevimmät edustajat. Todellisina lepohetkinään syventyy hän Einsteinin, Spenglerin, Kautskyn ja muiden suurmiesten teoksiin».

Jo moinen luku-urakka veisi jonkun muun sällin päivän aivan tarkkaan, mutta me arvelemme, että Trotski muiden yli-inhimillisten kykyjensä ohessa osaa myöskin katsoa kieroon ja lukea kahta lehteä yht'aikaa, samalla kun joku hänen sihteereistään lukee kolmatta lehteä hänen oikeaan korvaansa ja toinen sihteeri neljättä lehteä hänen vasempaan korvaansa.

Trotskin urheiluharrastuksista ei hra Popov mitään mainitse, joten meidän täytyy jatkaa omin päimme. Pysyäkseen ruumiillisesti kunnossa sellaisen työtaakan alla täytyy Trotskin tietysti hoitaa terveyttään ja urheilla. Otaksumme, että hän aamulla mylleröi 15 minuuttia, juoksee sitten maratonin Moskovan ympäri, heittää kuulaa ja keihästä, saavuttaen uusia maailmanennätyksiä, ja toimeenpanee köydenvetokilpailun: Trotski köyden toisessa päässä ja komppania puna-armeijalaisia toisessa päässä. Trotski vetää vastaan haraavaa komppaniaa perässään pitkin ketoa niin että tomu pölisee, ja aidan takana katselevat bolshevikit nakkaavat lakkinsa ilmaan ja huutavat »uraa!»

Trotskista aikakautemme etevimpänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä, säveltäjänä, skruuvinpelaajana, huuliharpunsoittajana j.n.e. ei aikamme anna tällä kertaa puhua. Me emme ennätä niin paljon kuin Trotski.

Mutta Trotski ennättää sitä enemmän. Hän tekee kaiken. Muiden bolshevikien ei tarvitse muuta tehdä kuin istua ja pyöritellä peukaloitaan. Vuoroin myötäpäivään ja vuoroin vastapäivään.

Ja ryssien huusholli on edelleen sillä kannalla kuin on. Ja toivottavasti pysyy vielä kauan. Eläköön Trotski!

BOLSHEVIKIT KEKSIJÖINÄ

Teekeittiötä lukuunottamatta — jos nyt sitten sekään on alkuperäinen venäläinen keksintö — eivät venäläiset tähän saakka ole keksineet muuta kuin bolshevismin. Tietysti ei se tosiasiassa ole venäläinen keksintö, mutta ainakin lankeaa ryssälle kunnia pitkälle menneistä kommunistisista kokeiluista.

Näissä kokeiluissa ovat ryssät kuitenkin tehneet eräitä keksintöjä, joita heidän lehtensä »Ekon. Shisnj» on paljastanut hämmästyvälle maailmalle.

Tiedämme, millainen kiire ja into bolshevikeilla oli saada ruplan arvo mitättömäksi. Bolshevikit luulivat että se kapitalismin ruma ja musta pahahenki asuu juuri ruplassa. Bolshevikit puhuivat ensin keskenään ja sanoivat sitten kaikelle kansalle, että jos saadaan raha mitättömäksi, niin silloinhan häviää kapitalismi itsestään. Porvareista päästään tappamalla heidät, ja kapitalismista päästään tappamalla rupla, painattamalla niin paljon paperirahaa, että se tulee mitättömäksi.

Tuumasta toimeen. Ohjelman edellinen puoli sujui mainiosti. Porvareista päästiin todellakin tappamalla heidät.

Ja ruplan tappaminen onnistui myös yli kaikkien odotustenkin. Maailmanhistoriassa on ennenkin esiintynyt kelvotonta ja arvotonta rahaa, mutta niin arvotonta kuin bolshevikkirupla ei ole esiintynyt eikä tule vastakaan esiintymään, koska todennäköisesti ei tule maailmassa koskaan olemaan muita sellaisia finanssineroja kuin bolshevikit, jotka harkitsisivat kannattavaksi painattaa »rahaa», mikä ei ole likimainkaan sen paperin arvoinen, jolle se on painettu.

Bolshevikitkin ovat, raha-asioitaan tuumiessaan, alkaneet katsella toisiaan pitkin silmäripsin. Ja nyt he kuiskailevat ällistyneen näköisinä toisilleen. Omituista! Ruplan tapoimme, niin että se nyt on kerrankin tapettu, mutta kapitalismin paholainen ei kuollutkaan! Se päinvastoin kasvaa ja vahvistuu Venäjällä päivä päivältä, sillä vaikka bolshevikkien hattua ei haittaakaan Venäjän satamiljoonaisen kansan nälkään kuoleminen, niin eivät bolshevikit itse kuitenkaan halua kuolla nälkään. Ja se on edessä, ellei kapitalismille tehdä uusia myönnytyksiä joka päivä.

Sekin pieni sivuseikka jäi bolshevikeilta ovelissa laskuissaan huomioon ottamatta, että valtion maksukyky meni penkin alle samalla kertaa kuin ruplan arvokin. Tämä laskuvirhe on tuottanut paljon murhetta bolshevikkien huushollissa. Mutta asiaa ei voida enää auttaa. Marx ei ole neuvonut, millä tavalla rupla saadaan takaisin arvoonsa, sitten kun se kerran on saatu niin arvottomaksi kuin se nyt on.

Nyt vaatii edellämainittu vaikutusvaltainen bolshevikkilehti ankarasti ja aivan vanhaan porvarilliseen tapaan, että valtiopankin setelinanto-oikeutta on rajoitettava.

Kun se vain kävisi päinsä. Bolshevikkien asioissa olisi paljon korjaamista, joka on yhtä helppo sanoa kuin vaikea tehdä. Nyt on heille kirkastunut »uusi» totuus, että mitä enemmän paperirahaa painattaa, sitä arvottomammaksi se tulee. Ihmeellistä ja käsittämätöntä on kai polsujen mielestä, että tämä kapitalistinen luonnonlaki pitää paikkansa myöskin bolshevistisilla autuaitten niityillä.

Ja vielä toisen suuren keksinnön on bolshevikkilehti julistanut maailmalle. Kapitalistisessa maailmassa se kyllä on tietty ennenkin, mutta bolshevikit eivät uskoneet. Nyt alkavat hekin vähitellen uskoa.

Ja nyt he riemastuneina keksinnöstään hokevat, että »teollisuutta on hoidettava niin, että se kannattaa!» Ja ettei teollisuuden ole elettävä valtion kustannuksella!

Todellakin! Valo tulee idästä. Suuri valo tuli Moskovasta, ja me olemme häikäistyt.

Bolshevikit ovat siis antautuneet taloustieteellisiksi keksijöiksi, eikä kenkään voi sanoa, mitä uusia paljastuksia he vielä tekevät. Kukaties siirtyvät he piakkoin puhtaaseen matematiikkaankin ja ilmoittavat kaikille kaikille kaikille, että Venäjällä on laajojen, kokeilujen vahvistamien tutkimusten perusteella tultu siihen vakaumukseen, että kaksi kerta kaksi on neljä kommunistisessakin yhteiskunnassa.

Eri asia on, voivatko bolshevikit enää tässä ajallisessa elämässään käyttää tieteellisiä saavutuksiaan ja voittojaan hyväkseen.

Sillä bolshevikit ovat kuin ilmailijat, jotka nousivat lentokoneellaan korkealle, liki taivasta ja olivat iloisia. Ja kaikki kansa ällisteli heitä. Ja sitten he heittivät moottorin ja potkurin maahan ja huusivat, että katsokaa, se lentää sittenkin! Ja se lensikin vielä vähän matkaa entisellä kapitalistisella vauhdillaan. Sitten se alkoi laskeutua, ja lopuksi läksi tulemaan nurinniskoin ja häränpyllyjä heitellen hurjaa vauhtia kohti vankkaa maankamaraa. Nyt pyörivät silmät ilmailijain päässä, ja he kiljuvat ja tekevät lentoteknillisiä keksintöjä, mutta se alkaa olla hieman myöhäistä.

KOMMUNISTIT »KAPITULEERAAVAT»

Ovat siis kääntyneet Hämeenlinnan kommunistit anomuksella Porvoon tuomiokapitulin puoleen.

Hämeenlinnan kommunistit tahtovat nousta sorron yöstä ei kansan kaikkivaltiaan luisevien nyrkkien vaan kirkkoruhtinaitten pehmeämpien kämmenten avittamina. Tapaus lienee toistaiseksi ensimmäisiä maailmanvallankumouksen jylhässä historiassa ja ansaitsee siis tulla kahvipöydässä muistetuksi.

Hämeenlinnan kommunistit ovat jättäneet tuomiokapituliin valituskirjelmän, missä anotaan kumottavaksi Hämeenlinnan kirkkovaltuusmiesten päätös kapinallisten haudoille aiottua muistopatsasta koskevassa asiassa. Niinkuin muistettaneen, kiinniriippuvat myöskin Hämeenlinnan Sepeteukset tässä suhteessa tunnuslauseessa, että »ei patsast' eikä napaa».

Erääseen meille viheriöivässä nuoruudessamme sangen tuttuun pikkukaupunkiin.

Siellä oli silloin pappi, mukava ja joviaalinen herrasmies sivumennen sanoen, nyttemmin vainaja jo monta ajastaikaa.

Oli siellä myöskin eräs räätäli, joilla kautta aikojen on kunnia- ja haukkumanimenä ollut »pukki».

Tämä räätäli oli ainakin siinä suhteessa Kambyseskeisarin korkian kaltainen, että hänkin usein »viinall' karais' kurkkuans». Hän oli paikkakunnan kuuluisin ja uutterin raataja viinamäen töissä, siihen aikaan, jolloin miedompia väkijuomia myytiin vapaasti tavallisissa sekatavarakaupoissa ja puteli esim. »Husson tuiskua» maksoi muistaaksemme 80 penniä.

Eräänä ehtoohetkenä oli räätäli — sanottakoon häntä nyt vaikka
Mesikämmeneksi — väsähtänyt katuojaan.

Katuliikenne ei siellä ainakaan silloin ollut kovin vilkas. Yksi ja toinen kulki kuitenkin ohi, ja Mesikämmen, joka ei ollut mainehikas ainoastaan mahtavan janonsa vuoksi — hänen kuuluisuutensa perustui etupäässä hänen suulauteensa ja sukkeluuteensa eritoten hönössä ollessaan, ja muussa tilassa ei häntä tavallisesti nähtykään — teki ohikulkeville avunpyyntiesityksiä, jotka eivät kuitenkaan johtaneet toivottuun tulokseen. Ohikulkijat vain virnuilivat ja sanoivat, että mikäs hätä sinulla siellä on, pehmeässä ojassa lämpimänä kesäyönä? Ja jos ei vuoteessa olisikaan leveyttä liiemmälti, niin pituus kai ainakin riittää? Ja menivät menojaan, vaatturimestari Mesikämmenen puhjetessa monisanaisiin ja tyylikkäisiin sadatuksiin omien seurakuntalaistensa taholta saamansa epäkristillisen kohtelun johdosta.

Mutta lähenipä vihdoin kirkolta päin itse seurakunnan paimen, kaupungin pastori, rauhallisesti kävellen, ja uusi toivo välkähti Mesikämmenen sameissa silmissä. Ja kun pastori saapui uupuneen seurakuntalaisensa kohdalle, tervehti viimeksimainittu häntä rukoilevalla äänellä seuraavalla tilapäissäkeellä:

Ja pastori olikin tällä kertaa se laupias samarialainen, joka pelasti eksyneen pukin kosteasta olinpaikastaan.

Eri juttu on, ojentaako Porvoon tuomiokapituli auttavan kätensä
Hämeenlinnan punertaville pukeille.

Mutta räätäli Mesikämmen olikin paljon hauskempi mies kuin nykyiset kommunistit.

TOISELLA PUOLEN

— Aaa… Vladimir Iljitsh! Toivotan hyvää jatkoa! Kuinka on nerokkaan päänne laita? Joko alkaa parantua?

Lenin tunnusteli vaistomaisesti otsaansa ja takaraivoansa ja räpytellen silmiään kirkkaassa auringonvalossa vastasi:

— Paranemassa on, kallis ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij. Te kun silloin kerran, kun politiikasta väittelimme, minua nyrkillä pääkalloon läjäytitte, niin että kourallinen herneitä ja papuja aivoistani irtosi, niin siitä lähtien on parantuminen ihmeellisesti edistynyt. Siitä teille suuret kiitokset edeskannan, ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij!

Pietari suuri hymähti tyytyväisenä, sillä suurestakin miehestä on mieluista, kun hän saa kiitosta ja tunnustusta. Usein ehkä mieluisampaakin kuin jostain pienemmästä miehestä.

— Minulla aina onkin hyvät käsivoimat ollut, Vladimir Iljitsh!
Koetelkaapas, olkaa hyvä, tuota hauislihasta.

Pietari suuri jännitti lihaksensa, koukistaen oikean käsivartensa.
Lenin tunnusteli hauislihasta ja myönsi:

— Niin on kuin puuta… ikäänkuin jollakin toverilla työläisellä tai toverilla talonpojalla.

— Ei teidän tovereillanne, veikkonen, ole koskaan sellaisia lihaksia ollutkaan! Laiskureita ovat. Mutta tällä nyrkillä minä korkeimman omakätisesti annoin selkään pojareille, jos musikoillekin. Isotkin herrat saivat hovissa korvilleen niin että läiskyi. Kerrankin Pietarissa… kuulkaapa, Vladimir Iljitsh, lakkamme käymään Pietarissa! Nyt on kaunis ilma kävelläksemme.

— Leningradia tarkoitatte kai, Pjotr Velikij? Ei haluta takaisin.
Kiitin kun pääsin.

— Mitäs te, porvari! Mutta minun käymiseni siellä olisi vaarallista kommunismin opeille. Venäjällä nyt seitsemän vuotta joka koulussa taikauskoa pois on kitketty ja sanottu, ettei mitään muuta elämää ole kuin se, mikä kommunistisessa yhteiskunnassa on, ja nytkö minä menisin sinne kummittelemaan ja tekemään koko valistuksen tyhjäksi! Nietu.

— Myönnän, johdonmukainen olette, Vladimir Iljitsh, sangen johdonmukainen! Minä pojareilta ja musikoilta pitkät parrat leikkasin, te leikkasitte koko pään. Olisitte valmis leikkaamaan omankin päänne, jos voisitte sillä saada laumat uskomaan opinkappaleitanne.

— Totta on, ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij! Toivotan teille onnea matkalle! Katselkaa ja kuunnelkaa, kuinka asiat kulkevat, ja palatkaa terveenä kertomaan minulle, mitä uutta kuuluu. Ja selko ottakaa, tehkää hyvin, minkä verran se suuri tulva Leningradissa…

— Älkäämme kiistelkö, katselkaa, pyydän, joko tulvantuhot perustamassanne kaupungissa, vallankumouksen kehdossa, ovat korjatut työläisten ja talonpoikain voimakkaan hallituksen viisailla toimenpiteillä.

Suuren Pietarin kookas vartalo alkoi haihtua ja oli lopuksi näkymättömissä. Lenin jatkoi matkaansa. Hän oli menossa haukkumaan Marxia, sillä Leninin tapana oli käydä kerran viikossa haukkumassa Marxia mitä voimakkaimmilla venäläisillä haukkumasanoilla. Välistä tarttui hän Marxin isoon partaankin, ravisti sitä kiukkuisesti ja huusi:

— Ja minä, pöllö, tuhosin suuren valtakunnan ja miljoonia ihmishenkiä teidän, juutalaiskuonon idioottimaisilla teorioillanne kokeillessani! Siitäkös vasta konkurssi tuli, senkin saksalainen karvaturpa!

Kuinka kauan Pietari suuri matkallaan viipyi, sitä ei voida tarkalleen sanoa, koska siellä ei ole aikaa. Mutta kerran, kun Lenin kurkisti sisään tämän ovesta istui Pietarin perustaja saappaitaan kuivaillen uunin edessä.

— Mitä kuuluu, kallis ystävä Pjotr Velikij? Terveenäkö palasitte? Kuinka jaksaa diktaattori Sinovjev? Vieläkö ryyppää ja pöydällä »pikku ryssää» tanssii? Samanlainen aasi muutoin kuin muutkin nykyiset komissarit, Trotskia lukuunottamatta, niinkuin testamentissani olen osoittanut. Pietari suuri aivasti ja sanoi:

— Tätä sinne kuuluu, kaupunkiini Pietariin! Nuhan sain! Siellä oli taas tulva. Nevskilläkin vesi lainehti. Polviin asti oli pääkadulla vettä. Saappaiden suista sisään meni. Ja muualla oli vielä enemmän vettä. Te, punaiset hölmöt, kuvittelitte lähettävänne Venäjältä sellaisen tulvan, joka upottaisi koko maailman, mutta siitä ei tullut mitään. Pieni Virokin teille päihin antaa. Mutta aina kun alkaa milloin lounainen tuuli puhaltaa Suomenlahdelta, niin kohta on toinen teidän pääkaupungeistanne hukkumaisillaan, eikä kolmannen internatsionaalin pääpesään pääse muuta kuin soutamalla. Mitäpä te voitte luonnonvoimille?

— Tosi on, kallis ystäväni ja hyväntekijäni! Luonnonvoimia emme hallitse. Pietarista minä viis — tarkoitin Leningradia. Mutta on kamalampi luonnonvoima kuin vesi — venäläinen talonpoika. Sitä emme me bolshevikit ole koskaan ymmärtäneet. En edes minä itse. Mitä hautoo sataviisikymmentä miljoonaa musikkaa? Ja mitä tekevät jälkeläiseni, kirotut pässinpäät, kun se tulva nousee? He vihaavat meitä bolshevikkeja, musikat. Eivät he rakastaneet tsaariakaan, mutta meitä he suorastaan vihaavat. Mitä tehdä, ystäväni ja hyväntekijäni, jolle Venäjänmaan suuruus ja mahti on kallis?

— Kysykää Marxilta! vastasi Pietari tsaari ivaten. — Ehkä on hänen tuuheassa parrassaan joku teoria senkin mahdollisuuden varalta!

»Pietarin kaupunki on jälleen suurten tulvien vallassa. Nevan vesi on noussut 7 1/2 jalkaa yli normaalikorkeuden…»

»NEUVOSTO-AAPINEN»

Joku kotimaahan äskettäin pistäytynyt aunukselainen on Sortavalaan palattuaan tuonut tullessaan tuliaisiksi »Laatokalle» venäjänkielisen, 10 sivun laajuisen ja Petroskoissa painetun »Aapisen täysikasvuisille». Aapinen tietysti opettaa kommunismin alkeita pitkäpartaisille opetuslapsille ja kuuluu siinä olevan m.m. painettuna seuraavia perustotuuksia:

»Me olemme alastomia ja paljasjalkaisia, mutta me emme tee työtä herrojen hyväksi».

Meillä ei ollut onni oppia hyödyllistä lukutaitoamme bolshevistisesta aapisesta. Se oli päinvastoin sitä vanhaa, porvarillista hapatusta:

»A.

Ö.

Mutta luodessamme näin ikämiehinä katseen taaksepäin tuntuu meistä siltä, kuin olisi itse Lenin nyttemmin tunnustanut, että sillä meidän porvarillisella aapisellakin oli puolensa.

Hän on nukahtanut pienen unosen kommunistihuumauksensa jälkeen. Pää tuntuu hieman raskaalta ja kitalaki epämiellyttävän kuivalta, mutta samalla ovat kaikki joutavanpäiväiset haaveet haihtuneet. Hän siemaisee kulauksen kylmää teetä, pesee kasvonsa raikkaalla vedellä ja tuntee itsensä verrattain uudeksi ihmiseksi. Sitten hän lähtee neuvoston kokoukseen, nyykäyttää päätään eräille uskotuilleen, puristaa ohimennen jonkun kättä, astuu puhujalavalle ja alkaa puhua:

— Taisi tulla eilen illalla vähän hummattua… sattuuhan sitä. Aatteet ovat tietysti sinänsä erinomaiset, mutta niillä on kieltämättä ainakin toistaiseksi se pieni vika, etteivät ne käytännössä kävele — tuskinpa vielä konttaavatkaan. Porvareilla Suomessa on ollut joskus jokin aapinen, jossa oli lause »Aamu iltaa viisaampi». Tänä aamuna minä havaitsin tuon lauselman varsin hyvin mahtuvan myöskin kommunistiseen ajatustapaan. Meidän aapisessamme taas sanotaan: »me emme ole pässejä». Sekin on totta, sillä me olemme painattaneet aapiseemme ainoastaan kommunistisia totuuksia. Mikä on pässi? Se on eräs nelijalkainen, joka puskee päänsä vaikka seinään, tekemättä sitä ennen minkäännäköisiä mittauksia ja arviolaskelmia tuon seinän paksuudesta ja vahvuudesta. Me olemme myöskin puskeneet päätämme kerran toisensa jälkeen meitä ympäröiviin porvarillisiin seinämiin — Suomi, Viro, Puola… hm, ja muutamiin muihin, ja koska en minä ainakaan ole sellainen pässi, joka ei olisi osapuilleen selvillä seinän vahvuudesta ja otsaluuni kestävyydestä, niin olen minä päättänyt, että eilisiltaiset voimalauseet siirretään aunukselaisiin aapisiin ja me ryhdymme tekemään kauppaa porvarin kanssa … löytyväthän ne tunnuslauseet sieltä aapisesta, jos joku sattuisi niitä tarvitsemaan.»

Olkoon Lenin muuten sisimmältään — kukali hänellä mitään »sisintä» on — mikä hyvänsä, niin se tunnustus täytyy hänelle ainakin antaa, ettei hän ole, eikä ole tähänkään saakka ollut mikään pässinpää.

Me olemme kuvitelleet mielessämme sen homeerisen hymyn, joka leikitsee »suuren Leninin» tutkimattomilla kasvoilla, kun hän lukaisee läpi sen Suomen kansaneduskunnan kommunistien Ville Vainion ja Hilda Hannulan allekirjoittaman eduskuntaehdotuksen »Laiksi Suomen hallitusmuodon perusteiksi», joka äskettäin on eduskunnalle jätetty ja kaikessa hauskuudessaan kommunistilehdissä julkaistu, ja jossa esitetään Suomen tasavallan muuttaminen »Suomen Sosialistiseksi Neuvosto-Tasavallaksi» — kaikkea muuta kuin kommunistisessa järjestyksessä, nimittäin:

»Suomen Eduskunnan päätöksen mukaisesti, joka on tehty 20 päivänä heinäkuuta 1906 annetun valtiopäiväjärjestyksen 60 §:ssä määrätyllä tavalla».

Arvelemme, että toveri Lenin naurahtaa hörähtää itsekseen, hieraisee huvitettuna leukapartaansa ja murahtaa:

— Vot kak… aamu iltaa viisaampi. Siis laillisessa järjestyksessä — tällä kertaa.

ISOT KIRJAIMET

Kasanin kuvernementissa, Jegorofkan piirikunnassa, asui olkikattoisessa tuvassaan musikka Ivan Ivanovitsh. Astui hänen tupaansa päivänä erähänä kylän kommunisti.

Ivan Ivanovitsh ei ollut tietääkseenkään. Hänellä kun ei ollut enää mitään ottamista.

Mutta eipä kylän kommunisti ollutkaan tällä kertaa tullut ottamaan, vaan antamaan.

— Mitä sinä teet, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti, joka ennen vallankumousta oli kylän kesken tunnettu nimellä varas-Proshka.

— Mitä sinulla on ajattelemista, turakka?! kiljaisi kommunisti. — Eikö ole hyvä ollaksesi, koiranturpa?

— Ajatteleminen on semmoinen paha asia. Se on kielletty komissariaatin käskykirjeellä Y 97685471, lisäsi hän lempeämmin.

— Mitä tehdä, pyhä veli? kysyi Ivan Ivanovitsh, tukkaansa kylmien. —
Eihän voi maatakaan viljellä, kun ei ole siementä.

— Aa, se on totta. Kirveet on otettu takavarikkoon. Ei voi jättää tuhmalle kansalle niin vaarallista asetta. Tarttuisit siihen vielä, pöllö, ja päähän kajauttaisit! Mutta tässä on sulle lukemista, toveri. Sitä kun tutkit, niin ajatella et tarvitse ensinkään. Ne ovat toiset miehet, jotka ajattelevat.

Ja kylän kommunisti, ent. varas-Proshka, jätti Ivan Ivanovitshille korallisen bolshevistista »valistuskirjallisuutta».

Mennessään kääntyi hän vielä taakseen katsomaan, heristi nyrkkiään ja uhkasi:

— Vai vielä sinä tässä ajattelemaan, turjake! Jos tulen ja kuonoosi sivautan, niin lähtevät sulta semmoiset tuumailut päästä!

Ivan Ivanovitsh istui uunin pankolla, huopasaappaisiin, aivinaisiin housuihin ja lammasnahkaturkkiin puettuna. Kädessä oli miehellä bolshevikkin lentolehtinen.

— Luen, näethän itse, vastasi Ivan Ivanovitsh. Kommunisti tuli lähemmäksi.

— Voi sinuas, tomppeli! huusi kommunisti. — Lehtihän on ylösalaisin kädessäsi.

— Kuinka minä tietäisin, toveri, miten se on pidettävä? kysyi Ivan
Ivanovitsh. — Minä en tunne kirjaimia.

— Pimeyttä! huusi kommunisti. — Monarkistista taantumusta! Porvari taidatkin olla, burshui, vietävä!

Kulkipa tarkastuksella piirikunnassa korkea valistuskomissarion virkamies Vasili Rasboinikov, entiseltä nimeltään Isaak Silberstein, juutalaisista vanhemmista.

— Kuinka täällä ovat asiat, toveri? tiedusteli tarkastaja Ivan Ivanovitshin kotikylän kommunistilta. — Onko vastavallankumouksellista kiihoitusta?

— Vastavallankumouksellista kiihoitusta ei ole, vastasi kommunisti.
— Burshuit tapettiin käskyn mukaan. Mutta pimeää on kansa. Ivan
Ivanovitsh pankolla istuu, lukee, sanoo, a kniga hänellä on nurinpäin
kädessä. Parta on äijällä hopeassa, a puustainta ei vielä tunne.

— Ei ole ollenkaan hyvä asia, sanoi komissari Rasboinikov synkästi. — Eikö täällä tiedetä, että neuvostohallitus on käskyn antanut, että jokaisen on opittava lukemaan määräajan kuluessa? Kolme vuotta sitten jo viimeinen määräaika umpeen meni!

— Tiedetty on, toveri komissari, mikseipä olisi tiedetty. Mutta Ivan Ivanovitsh ei ole oppinut lukemaan. Tulivat toverit kommunistit toisesta kylästä, muutamia tappoivat, opettajan myös tappoivat, veitikat. Ei ole ollut sitten, kuka opettaisi Ivan Ivanovitshin lukemaan.

— Kyllä minä teidät nyljen! ärjyi komissari. — Nimenomaan on sanottu, ettei pidä tappaa opettajia, jos on riittävästi muita tapettavia! Opettajat ovat meille tarpeellisia, jotta kansa oppisi lukemaan Leninin kirjoituksia. Rutto teidät syököön! Minä lähetän tänne Moskovasta uuden opettajan, joka saa opettaa Ivan Ivanovitshin lukemaan. Siihen opettajaan jos rohkenette koskea, niin parempi teille olisi, jos ette olisi syntyneet. Kyllä minä teille näytän!

Tuli uusi opettaja Moskovasta, rokonarpinen laiha mies, joka ei pelännyt paikkakunnan kommunistejakaan, vaan löi ja potki heitä, milloin halusi, näyttääkseen havainnollisesti, että kaupunkikommunistin ja maalaiskommunistin välillä on suuri ero. Ja hyvin oli kohtelias Ivan Ivanovitshille, ainoastaan harmittaakseen kylän kommunistia.

Tuostapa Ivan Ivanovitsh kovin ilostui, ryhtyi tutkimaan tieteitä, yks' kaks' jo lukemaankin oppi.

— Selvä on! Jo oppi lukemaan Ivan Ivanovitsh! Päivänä muutamana kylän kommunisti taas poikkesi.

Ivan Ivanovitshin tupaan. Ivan Ivanovitsh, lammasnahkaturkissaan, istui uunin pankolla, ja kädessä oli hänellä Pravdan puolikas, jonka oli käärepaperina saanut kauppapuodista.

— Lukemisen olen toimessa, veli pyhä, myönsi Ivan Ivanovitsh. — Se on niin somaa tuo lukemisen asia: kirjaimia on kuin torakoita pyhän Miihkaelin päivän aamuna, ja kun niitä peräkkäin sommittelet, niin niistä joitakin sanoja tulee, semmoisia ettei niitä juutaskaan ymmärrä. Mutta aina on ensin iso kirjain ja sitten tulevat pienet kirjaimet. Se on niinkuin elämässäkin, ensin on aina herra — ennen oli porvari ja nyt on bolshevikki — ja sitten vasta tulee rahvas. Eivätpäs ole puustaimetkaan samanarvoisia!

Järkkyneenä kuunteli Ivan Ivanovitshia kommunisti. Ivan Ivanovjtsh oli ruvennut filosofeeraamaan. Sitä oli vallan kamala kuulla.

Äskettäin oli sitten lehdissä uutinen, että Neuvosto-Venäjän kansanvalistuskomissari harkitsee isojen kirjainten poistamista venäjänkielestä, »yhdenmukaisen kirjoitustavan saavuttamiseksi muitten neuvostotasavaltojen kanssa, ja kun ei itämaisissa kielissä yleensä käytetä isoja kirjaimia».

KAIKKIEN MAIDEN KÖYHÄLISTÖLLE VODKAA

Silloin kun ryssä sotkeutui maailmansotaan, julisti tsaari jonkinlaisen kieltolain sodan ajaksi.

Kuinka tarkoin sitä noudatettiin, ei ole tiedossamme. Joka tapauksessa ryssä »voitti» sodan omalla tavallaan, aika selkäsaunalla.

Sitten tulivat bolshevikit, panivat suitset musikan suuhun, ottivat ohjakset käteensä ja sanoivat että alappa ravata. Hyvähän nyt on ollaksesi, kun sinulla on vapauskin. Paitsi muuta.

Bolshevikki on nyt uudistuksia laatinut. Se tsaarin kieltämä ryyppykin on taas päästetty koleasta kivimäestä, seitsemän lukon takaa. Ettei bolshevikki ole tehnyt sitä ilman tarkkaa harkintaa, siitä voimme olla varmat. Ja asia on muutoinkin järjestetty niin hyvin kuin asiat yleensä Venäjällä osataan järjestää.

Yleisvenäläisen kansantalouskomitean ohelle ja yhteyteen on ensiksikin perustettu valtion väkijuomamonopolin keskushallitus.

On annettu määräys, että väkijuomia saadaan valmistaa niin hyvin valtion ja osuuskuntien kuin yksityistenkin omistamissa tehtaissa. Viimemainitun laisiakin on näet taas, niinkuin tunnettua, maailman ensimmäisessä kommunistivaltakunnassa.

Ryytiviina ja hedelmäliköörit saavat sisältää 40 prosenttia alkoholia, konjakki ja muut liköörit 60 prosenttia.

Mutta vodkaa, paloviinaa, venäläisen miehen virvoitusjuomaa ikimuistoisista ajoista, valmistaa vain valtio, ja on vodkan alkoholipitoisuus määrätty 40 prosentiksi.

Kun nämä hallinnolliset ja kemiallis-teknilliset seikat oli järjestetty, otettiin käsiteltäväksi kysymys »kuvasta ja päällekirjoituksesta».

Venäjän viinapuotien kuten pullon etikettienkin tunnusmerkit ovat aikojen kuluessa jonkin verran vaihdelleet, niinkuin maailmassa kaikki muukin vaihtelee enemmän taikka vähemmän. Gogol mainitsee eräässä teoksessaan, että venäläisen viinakaupan oven yläpuolella oli ennen muinoin Venäjän kaksipäinen kotka, mutta hänen aikoinaan vain »lyhyt ja selkeä kirjoitus: viinaa ».

Bolshevikit päättivät palata takaisin valtion vaakunaan vodkapullon etiketeissä. Onhan heillä nyt oma vaakunansakin, jossa on sirppi ja vasara ristissä (tarkoitus kai on, että vasaralla isketään ensin burshui, porvari, pökerryksiin ja sirpillä sitten hänen kurkkunsa poikki sivautetaan).

Hallituksessa laskettiin, että tulo- ja menopuolen tasapainoon saattamiseksi on ensi hätään saatava myödyksi 120 miljoonaa litraa paloviinaa. Tilattiin siis 120 milj. kappaletta viinapullojen nimilippuja.

Näissä nimilipuissa oli se edellämainittu Neuvosto-Venäjän vaakuna sirppeineen ja vasaroineen, mutta sitäpaitsi myöskin se tunnuslause, jonka bolshevikit ovat sosialistisilta oppi-isiltään omaksuneet ja joka Venäjällä säteilee lukutaitoista Venäjän miestä vastaan kaikenlaisissa paikoissa:

»Kaikkien maiden köyhälistö, liittykää yhteen!» Bolshevikkien korkein vodkaneuvosto tarkasteli näitä etikettejä hieman epätietoisen näköisenä… hm…

Vodkapullon etiketti tuntui jollakin tavoin ikäänkuin kainostuttavan kaikkien maiden köyhälistön esitaistelijoita.

Ja lopuksi päätettiin, että jätetään tuo sotahuuto, niin hyvä ja rakas kuin se onkin, kumminkin tällä kertaa pois. Onhan se kaupalliselta kannalta tarpeetonkin. Hyvä tavara saa kyllä ostajan takinhelmasta kiinni vähemmälläkin.

Mutta ne olivat jo painetut, nuo 120 miljoonaa vodkapullon etikettiä.
Sääli oli polttaa semmoista läjää hyvää ja kaunista paperia.

Siispä päätettiin, että ollaan taloudellisia ja painetaan punaisella värillä paksu viiva yli tuon kirjoituksen: »Kaikkien maiden köyhälistö, liittykää yhteen!»

Uskomme todellakin, että jos bolshevikit, mikäli he valmistavat ensiluokkaista tavaraa, saavat sitä kaupatuksi ulkomaillekin, niin kaikkien maiden köyhälistö kyllä ymmärtää yhtyä näissä merkeissä ilman nimenomaista vaatimustakin. Ja että lukuisa joukko taantumuksellisia porvareitakin liittyisi mielellään samaan liittoon, ainakin siihen saakka kunnes putilkassa olisi vain haju jäljellä.

KUN SOMERON KERKKOLA KIROTTIIN

Someron Kerkkolalta on armonaika viimeinkin loppunut. Tuomio on langetettu. Itsellensä rangaistukseksi ja muille tasavallan kyläkunnille terveelliseksi opiksi ja vakavaksi varoitukseksi on Someron pitäjän Kerkkolan kylä jätetty lopullisesti kulkemaan surkeaa perikatoansa kohti.

»Hämeen Kansan» julkaisemasta kuvauksesta päättäen eivät Someron kerkkolaiset olekaan olleet niitä kaikkein valkovillaisimpia pikku karitsoita tässä sekalaisessa lammas- ja vuohipukkilaumassa, johonka meillä kaikilla on kunnia kuulua. Lehti todistaa, että »Kerkkola ja sen lähikylät ovat olleet Someron hirmupaikkoja. Näillä seuduilla on tehty useimmat niistä murhista y.m. tihutöistä, joista Somero on tullut surkeaan maineeseen. Hulikaaniterrorin vuoksi ei Kerkkolan työväenyhdistyskään ole moneen vuoteen voinut mitään toimia. Puukko ja revolverisankarit ovat saaneet sellaisen ylivallan, että kaikki, jotka eivät ole kuin yhtä maata heidän kanssaan, ovat kuin henkipattoja, eikä yhdistyksen kokouksissa ja iltamissa voitu pitää heidän mellastuksensa vuoksi minkäänlaista järjestystä. Työväentalon lattialla näkyivät vieläkin siellä vuosi sitten tehdyn verityön jäljet. Useimmat ikkunat oli pirstottu, esirippu revitty puukolla riekaleiksi ja kaikkialla muualla näkyivät hävityksen jäljet».

Asianomaisten sosialististen johtopiirien taholta tahdottiin kuitenkin tehdä vakava yritys kerkkolaisten käännyttämiseksi, ja lähetettiin heidän tykönsä täysivaltainen yhdystoiminnan järjestäjä ja tarkastaja tekemään mitä tehtävissä oli.

Kun tämä toimihenkilö saapui Kerkkolan kylän työväentalolle ja katseli ympärilleen sekä huomasi verisen lattian, pirstotut ikkunat, puukolla revityn esiripun riekaleet ynnä muun hävityksen kauhistuksen, synkistyi hänen mielensä ja hän kutsui kerkkolaiset koolle.

Kerkkolaiset tulivat vähän epätietoisen näköisinä ja täyttivät salin, minkä jälkeen toimihenkilö astui esiripun riekaleitten eteen ja piti jylisevän rangaistus- ja parannussaarnan, mitä paikkakuntalaiset kuuntelivat vaiteliaina, ilmaisematta omaa mielipidettään puolesta enempää kuin vastaankaan.

Annettuaan kerkkolaisille entisestä elämästään mitä kuului muutti puhuja äänensä vähän lempeämmäksi ja ilmoitti, että nyt on tullut aika aloittaa yhdistyksen toiminta uudestaan siistimmissä merkeissä. Puhuja kehoitti siis läsnäolevia ilmoittautumaan tämän uudestaan muodostetun yhdistyksen jäseniksi.

Puhuja loi seurakuntaansa uhkaavan silmäyksen ja ilmoitti, että ellei yhdistyksen toimintaa uudelleen aloiteta ja rauhallisemmalle pohjalle perusteta, niin hän julistaa yhdistyksen lakanneeksi ja tekee yksin tein tiettäväksi, ettei Kerkkolan työväentalolla vastedes saa toimeenpanna minkäänlaisia tilaisuuksia, ei huonoja eikä hyviä.

Puhuja antoi kuulijakunnalleen vielä hiukan ajatusaikaa, mutta kuulijakunta mulkoili vain puhujaan ympyriäisillä somerolaisilla maapässinsilmillä ja vaikeni kuin muuri.

Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen julisti puhuja silloin lopullisen ja peruuttamattoman pannatuomionsa ja pyyhki Kerkkolan työväenyhdistyksen pois elävien kirjoista ja ajoi kuulijakuntansa pellolle taikka oikeammin pimenevälle somerolaiselle maantielle, lukitsi talon ja pisti sen avaimet taskuunsa, vieden ne mennessään pois koko Kerkkolan kylästä.

Puoluekiroukseen joutuneet kerkkolaiset jäivät seisoskelemaan sinne omaan ulkonaiseen ja sisälliseen pimeyteensä, sinkoamatta yhtään kiveä tai edes rumaa sanaa ankaran tuomarinsa jälkeen, joka tämän odottamattoman ilmiön johdosta toteaa matkakertomuksessaan hieman ilkeästi: »Syy lienee sama kuin Ollilassakin, s.o. ei tahdottu näyttää tapojaan vieraille.»

Mutta tuomion julistaja ja täytäntöönpanija meni matkoihinsa ja kirjoitti »Hämeen Kansaan» selonteon asiasta, lopettaen sen seuraavalla kaamealla toivotuksella:

Tätä verilöylyä puolustaa hän sillä, että »olisihan silloin maailmassa muutamia kymmeniä hulikaaneja vähemmän — — —».

Jos me sattuisimme olemaan Someron kerkkolainen, niin kyllä me tämän jälkeen muuttaisimme kirjamme ja itsemme johonkin toiseen seurakuntaan.

MITÄ KUKIN KAAPPII,

K. herrat bolshevikit, joista lukija on silloin tällöin kuullut, ovat kuluttaneet paljon aikaa, vaivoja ja varoja, nyhtääkseen Venäjän suuresta ihmismerestä kaikki ihmisyyden ilmaukset ja idut. Koti, perhe, vanhempain kunnioitus, isänmaan rakkaus, uskonto ja niin poispäin ovat vanhaa porvarillista mädännäisyyttä ja typerää ennakkoluuloa, jotavastoin kommunismi, irtolaisuus ja huliganismi ovat ne päämäärät, joihin uuden ajan proletäärin kaikissa maissa yleensä ja suuressa emämaassa erityisesti on pyrittävä.

Bolshevikit tuntuvat onnistuneen tuossa yrityksessään erinomaisesti. Muissa yrityksissään he ovat vähemmän onnistuneet, mutta kansansa huliganoiminen on sujunut yli odotusten.

Pitkät ajat on neuvostolehdistö oikein tulvinut kaikenlaisia raakuuksia ja törkeitä väkivallantöitä, mitkä tavallisesti varustetaan otsakkeella »Huliganismia». Yhtä oikea olisi tietysti otsake »Bolshevismia», mutta k. herrat bolshevikit tuntuvat jostakin syystä hieman kuin kainostelevan tuon ylevän etiketin käyttämistä tässä yhteydessä. Kainous on tietysti sekin porvarillista tyhmyyttä ja ennakkoluuloa, eikä se, totta puhuen, bolshevikkeja paljon rasitakaan, vaikka miten lienee tässä asiassa jäänyt vähän tuota vanhaa hapatusta tiinun pohjalle.

Yleinen mielipide Venäjällä — kummaksemme kuulemme siis, että Venäjälläkin voi olla jotakin sellaista kuin yleinen mielipide — kuuluu olevan hyvin kiihdyksissä lisäytyvän ja paisuvan huligaanisuuden vuoksi, joka ei anna kuonohon ainoastaan yleiselle mielipiteelle, vaan myöskin herroille bolshevikeille, kun niikseen tulee, sillä oikea huligaani arvelee, että välipä tällä, ukko kuin ukko.

Yleinen mielipide vaatii mitä ankarimpia rangaistuksia, siis ampumista. Se on nyt kyllä vähän harkittava asia, sillä ikävä on ampua toveria niinkuin jotakin porvaria, mutta ikävä on toisekseen sekin, jos kaveri on niin hävytön, että nitistää jonkun kyläkomissarin. Jota myöskin tapahtuu. Nitistää ja ottaa ne hyvät, kiiltävävartiset saappaat jaloista.

Myöskin neuvostojohtajia, niitä pääjehuja, kuuluu huligaanisuuden paisuminen huolestuttavan. Niinpä onkin sisäasiain komissariaatissa näinä päivinä pidetty erikoinen neuvottelukokous, jossa on pohdittu keinoja huligaanivaaran torjumiseksi.

Tässä konferenssissa on sisäasiain komissario Beloborodov pitänyt huomiota herättäneen puheen, missä hän on maininnut, että huligaanien enemmistö on 18-25 ikävuoden välillä olevia nuorukaisia. Edelleen on toveri Beloborodov todennut, että huligaanit ovat saaneet kasvatuksensa ja heidän kukoistuksensa on niinsanoaksemme puhjennut kuorestaan vallankumousvuosina, minkä jälkeen hän on hieman surunvoittoisesti jatkanut — ikäänkuin vanha täti, joka haikailee nykyajan nuorison kevytmielisyyttä: »Perhe-elämä on muuttunut. Vanhempain auktoriteetti on hävitetty. Etenkin tehtaissa oli ennen vanhempien työläisten vaikutus nuorempiin paljon suurempi kuin nykyisin. Ylimalkaan on tapojen rappeutuminen hirvittävästi lisäytynyt».

Miksi Leninin nimessä niin hapan naama, toveri komissari? Nythän siis alkaa bolshevistinen ihannetila olla saavutettu, mikäli se tässä vajavaisessa maailmassa on mahdollista. Rehelliset bolshevikit eivät ole jaksaneet kyllin nauraa ja irvistellä ja hirnua »vanhempien auktoriteetille», ja nuorille huligaaneille on tämä valistunut maailmankatsomus erinomaisesti kelvannut.

Beloborodovin apulainen Jegorov todisti päämiehensä kuvauksen paikkansa pitäväksi ja lisäsi m.m.: »Nuoret työläiset ovat ammattitaitoonsa nähden kymmenen kertaa huonompia kuin työmiehet ennen maailmansotaa, ja heidän käyttäytymisensä on kaiken arvostelun alapuolella».

»Pravda» kertoo puolestaan, että tammi-heinäkuun välisenä aikana on yksin Pietarissa rekisteröity 12,000 huligaanitekoja koskevaa tutkintopöytäkirjaa. Miliisi ei mahda juuri mitään huligaaneille, mitkä lyöttäytyvät joukkioiksi, joita vastaan mahtavatkaan miliisiosastot eivät voi sitä eikä tätä. Merkillepantava on bolshevikkien pää-äänenkannattajan ilmoitus, että melkoinen osa huligaaneista on kommunisteja, etupäässä punaisten nuorisokerhojen jäseniä.

»Oi Venäjä! minne kiidät sä?» kysyy Gogol. »Suloista helyä soittavat tiukuset, ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy. Ohi vilahtaa kaikki, mitä maan päällä on, ja karsaasti katsellen syrjään väistyvät muut kansat ja valtakunnat».

KOMMUNISTI MUISTI SAATAVANSA

Kommunisti ja porvari asuvat naapureina eräässä pitäjässä täällä
Uudenmaan läänissä.

Kommunistilla on torppa ja porvarilla jonkinlainen talo. Niinkuin molemmin puolin asiaan kuuluu.

Kuinka sitten lie sattunut eräänä lämpöisenä heinäkuun päivänä 1915 leipä kesken kaiken lopahtamaan siinä porvarin talossa. Taikina oli kyllä kohoamassa, mutta eihän se joutunut tähän hätään.

— Juokse pyytämässä leipä lainaksi tuolta Heikin torpasta, sanoi emäntä palvelustytölle, ja tyttö lähti juosta hanttuuttamaan, toimitti asiansa ja saikin leivän kainaloonsa.

— Kyllä se kohta maksetaan takaisin, vakuutti tyttö ja kommunistin emäntä sanoi, niinkuin semmoisessa tapauksessa sanotaan, että ehtiipähän tuon.

— Ovatkohan ne unohtaneet koko leivän? aprikoi kommunistin emäntä, ja muistutti tavatessaan palvelustytölle, että tämä toisi sen lainaleivän.

— Kyllä, kyllä, minä sanon emännälle, vakuutti tyttö. Mutta mitenkä lie ollutkaan, ei sitä leipää vain kuulunut.

Maailmansota riehui yhä kasvavalla raivolla, verta lainehtivat länsi- ja itärintaman taistelutantereet, sitten tuli Venäjän vallankumous… yhä se leipä oli maksamatta.

— Ei tuo, ei tuo vain porvari leipävelkaansa, ajatteli kommunisti, katsellen akkunastaan naapuritaloon päin.

Tuli sitten punakapinakin, vaikka nämä naapurit antoivat toistensa olla aloillaan.

Ja kapinakin kapinoitiin loppuun ja tulivat taas rauhan vuodet, ja elintarvepulat ja jonotukset ja leipäkortit siirtyivät yhä kaukaisempien muistojen joukkoon, mutta leipä se vain oli velkana.

Kunnes vihdoinkin, niin pitkän ajan perästä, kommunisti otti kynän käteensä ja mustepullon sekä puoli arkkia viivoitettua kirjepaperia eteensä ja laati naapurilleen seuraavan kirjelmän:

Heinäkuun 10 päivänä 1915 otti Teidän palvelustyttönne meiltä lainaksi yhden ruisleivän (ehkä noin lähes 1/2 kg painoisen) sillä vakuutuksella että talostanne tuodaan se mitä pikimmin takaisin. Pitkäaikaisesta odotuksesta sekä useista huomautuksista huolimatta ei ole vieläkään tullut suoritettua tuota kysymyksen alaista leipää. Olen ajatellut merkitä sen jo epävarmojen saatavieni joukkoon. Olen ajatellut, että onko se juriittisesti oikein että isäntä velvoitettaisiin vastaamaan palvelustyttönsä tekemistä veloista. Tästä olen kumminkin tullut siihen johtopäätökseen, että koska kysymyksessä olevassa tapauksessa tuo kysymyksessä oleva leipä tuli todistettavasti syötettyä talon omistajalle kuuluvalle elukalle, niin on myöskin talon omistaja velvollinen takaisin toimittamaan kysymyksessä olevan lainan.

Pyydän siis ystävällisesti huomauttaa, että Te pikaisesti ja hyvällä suorittaisitte tuon kysymyksessä olevan lainan, että minun ei tarvitsisi sen johdosta ryhtyä laajempiin toimenpiteisiin.

H. A.

Vaikkakin, niinkuin tiedetään, olen aikaisemmin ihannoinut kommunistisia aatteita, eli t.s. »leipää kaikille nälkäisille», olen nyt yhtäkkiä saanut täydellisesti porvarillisen maailmankatsomuksen, jotenka minä alan armahtamatta karhuta kaikkia saataviani, koskekoon ne sitten köyhiä tai rikkaita.

Myötätuntomme on tämän kommunistin puolella. Hänen pitkämielisyytensä tässä leivän odotuksessa on ollut erinomainen, vaikka hän valtiolliselta maailmankatsomukseltaan kuuluukin niihin n.s. äkkijyrkkiin.

KULLAKIN OVAT OMAT KYYTINSÄ

Tasavallan v.t. presidentti on sosialisti. Pääministeri on sosialisti, ja sisäministeri on sosialisti. Ulkoministeri ja kaikki muutkin ministerit ovat sosialisteja, kaikki tyyni, suurimmasta pienimpään. Maan ohjakset ovat sosialistien enemmän tai vähemmän — arvattavasti kuitenkin vähemmän — känsäisissä kourissa; valtakunta, voima ja kunnia lepää suurena taakkana heidän hartioillaan. Ehkä on se taakka kuitenkin, kokoonsa nähden, merkillisen keveä kantaa, melkoista keveämpi kuin leiviskä höyheniä, koska niin moni äärettömän kernaasti haluaisi alistua sen alle.

Tahdoimme vain päästä siihen, että kun nyt sosialistit ovat kukkoina tunkiolla tasavallan kotipellolla, ei olisi ihmeteltävää, tuskinpa tuomittavaakaan, vaikkapa yksi ja toinen syrjäisemmässäkin asemassa oleva toveri tuntisi rintansa paisuvan puolueensa vallan ja voiman tunnosta.

Siellä oli verotuslautakunta ähkinyt joutsalaisten oikeudenmukaisen ja tasapuolisen verollelaskun hyväksi, minkä lieneekin ähkinyt kolmisen kuukautta. Mutta maailman palkka on yleensä tiedossa, eikä se jäänyt nytkään tulematta. Melkoisen suuri prosentti äyritettyjä joutsalaisia ei suinkaan huokunut kiitollisuutta ja tunnustusta oikeudenmukaisesta ja tasapuolisesta verotuksesta, vaan valitti kuin Israel Egyptin orjuudessa taikka Baabelin pajupehkoja kasvavien virtain rannalla ja päätti valittaa ankarasti myöskin tutkijalautakunnan edessä.

Saadakseen kuitenkin mahdollisimman paljon pontta ja terästä valituksiinsa päättivät tyytymättömät Joutsan sosialistit hankkia itselleen »vullmahin» eli valtuutetun asiamiehen, jotta kaikki vastaansanomattoman lakijuristillisesti täytettäisiin.

Naapuripitäjässä on sosialistinen pienviljelijä, joka tosin ei ole tuomarin kouluja käynyt eikä tutkintoja suorittanut, mutta joka on ennenkin hoidellut tällaisia tehtäviä. Joutsalaisten valittajien keskuudessa pidettiin puhetta, että siinä kuuluu olevan mato miehekseen.

Lopputuloksena oli, että Joutsan tyytymättömien verovelvollisten lähetyskunta t.k. alussa matkusti naapuripitäjään, pyytämään pienviljelijää vullmahikseen.

Nyt oli pahin kelirikko, ja sosialisti sanoi, että periaatteellisessa katsannossa hän kylläkin on valmis ottamaan vastaan hänelle tarjotun tehtävän. Onhan niitä ennenkin suoritettu. Mutta kyyti hänelle pitää olla Joutsaan, muuten ei hän paikaltaan hievahda, niin puoluetovereita kuin tässä lietäneenkin.

Arvoisat puoluetoverit katselivat toisiinsa epätietoisina korvantaustojaan kyhnien ja myönsivät, että pitäisihän se kyyti kyllä… mutta kun ne tiet nyt ovat niin mahdottomat, ettei niitä pääse reellä eikä rattailla eikä — autoilla. Jos miten kuten passaisi kuitenkin kävellä…?

— Ei, sanoi aateveli jyrkästi. Puolta kolmatta peninkulmaa hän kun ei rupea kävelemään, ei sitä vastenkaan. Ei yleensäkään, eikä tuommoisessa siivossa missään tapauksessa.

Se oli paha paikka, ja eräs lähetystön jäsenistä tiedusteli, eikö vullmahti ottaisi ratsastaakseen Joutsaan? Kyllä he hevosen hommaisivat.

Naapuripitäjän toveri ei kai ollut havainnut itsessään mitään ratsumestarimaisia taipumuksia, sillä hän suhtautui ratsastusesitykseenkin lievimmin sanoen viileästi. Mutta hyväksi onneksi johtivat neuvottelut kuitenkin lopulta onnelliseen ratkaisuun.

Ja kuluvan toukokuun 2 p:nä nähtiin Joutsan ja naapuripitäjän välisellä keväisen hatarahkolla järven jäällä mieltäkiinnittävä näky.

Naapuripitäjän sosialistinen luottamusmies ja toimihenkilö istui piippua poltellen selkä suorana ja asiakirjanippu sylissään potkukelkassa, Napoleonin kaltaisena, kun tämä samosi kohti Moskovaa, laskeakseen valtansa alle koko itäisen maan.

Tosin ei naapuripitäjän toverilla ollut muassaan sellaista karaistua ja pelättävää armeijaa kuin kuuluisalla Korsikan pienellä korpraalilla, mutta joka tapauksessa oli hänellä olosuhteisiin nähden säädyllinen saattue: sillä samalla kuin yksi hänen päämiehistään ja puoluetovereistaan veti potkuria jukkonuorasta ja toinen aateveljistä hiki hatussa lykkäsi kelkkaa takaapäin, asteli 5-6 hänen muuta päämiestään vartiostona kelkan kummallakin puolella siltä varalta että jää pettäisi.

KUN TULI LIIKAA

Hämeenlinnan luokkatietoiset työläiset ovat lopullisesti työlästyneet helsinkiläisiin kommunistihuligaaneihin. Heille on käynyt niinkuin vanhalle Väinämöiselle eräässä tilaisuudessa, mistä mainitaan, että kuuluisa kansallisrunoilijamme silloin suuttui ja häpesi. Heidän mielestään on Helsingin toverien menettely ollut liikaa, niinkuin se kemiläinen naiseläjä sai kissoja liikaa. Meidän kai täytyy ensin kesken kaiken kertoa se Kemin asia?

Kemin naiseläjä oli tuntenut yksinäisyyttä ja hankkinut kissan seurakseen ja hoivatakseen sitä. Kissa viihtyi erinomaisesti, eikä sillä ollut puutosta mistään, ja se ylisti tuttavapiireissään niin innokkaasti uutta asemaansa, että tuttavapiireissä heräsi kateudensekaisia uteliaisuuden tunnelmia. Ja eräänä päivänä ilmestyi naiseläjän asuntoon toinenkin kissa.

Naisihminen ei siitä ollut pahoillaan, eikä vielä siitäkään, kun kissoja seuraavana päivänä oli kolme. Mutta kun kissat näkivät, että heitä suvaitaan, niin tuli niitä uusia joka päivä lisää, niin että niitä lopuksi oli yksitoista!

Kissat täyttivät kaikki paikat, niitä oli tuoleilla ja sängyssä ja ikkunalla ja vaikka missä, ja ne olivat syödä naiseläjän perikatoon. Naisihmisen täytyi näin ollen pyytää, että jos herrasväki olisi hyvä ja lähtisi sinne mistä on tullutkin. Naiseläjä avasi vielä ovenkin ja sanoi, että siitä on uloskäynti, hyvästi nyt ja kiitoksia, käynnistä!

Mutta kissat eivät lähteneet ajamallakaan, sillä niistä oli hyvä niinkuin nyt oli, ja ne sähisivät ja sylkivät ja uhkasivat kynsiä emäntänsä hyvän omaksi, jos hän uskaltaisi ryhtyä joihinkin väkivaltaisuuksiin.

Naisihmisen täytyi nyt kääntyä miesväen puoleen apua pyytämään, ja lopuksi tuli eräs iso miehenrumilas ja sanoi, että kyllä hän kissat sortteeraa, mikäpäs siinä. Ja hän ryhtyi heti asianomaisiin toimenpiteisiin ja passitti kissan toisensa perästä niinsanotuille autuaammille metsästysmaille. Mutta kun hän oli lopettanut viiden kissan maallisen vaelluksen, niin valtasi kauhu ne kuusi, jotka vielä olivat jäljellä, ja ne huusivat toisilleen, että tappaa se tuo hurjimus meidätkin, jollei nyt lähdetä muille markkinoille. Ja kissat livistivät niin että häntä suorana.

Mikä on liikaa, se on liikaa. Ja niinkuin sanottu, helsinkiläisten kommunistien vierailunäytäntö Hämeenlinnassa viime lauantaina oli ollut Hämeenlinnan työläisistäkin liian paksua.

Jo kesällä kerrottiin lehdissä, että Tampereelle oli Helsingistä saapunut sakki suomalaisia ryssiä, nimittäin helsinkiläisiä kommunisteja, joilla oli yllään housujen päälle vedetty punainen paita, paidan päällä nahkaremmi, jalassa pussihousut ja saappaat, lakissa bolshevikkiryssien kokardi ja hihassa jonkinlainen punainen tähti. On epäämätön todistus suomalaisesta pitkämielisyydestä, että tällainen hävettävä ja suomalaista työläistä häpäisevä roskajoukko sai selkäsaunatta esiintyä kirkkaalla päivällä, aiheuttamatta yleisön taholta muuta kuin ivaa ja hyvin ansaittua halveksimista.

Viime lauantaina vietti Hämeenlinnan muurarien ammattiosasto 25-vuotisjuhlaansa. Mielialaa kohottamaan oli Helsingistä taas sinnekin saapunut ylläkuvatunlaisia suomalaiskommunistisia punapaitapolsuja, ja paikkakunnan työväenlehti kertoo häpeän punan nousseen monen rehellisen työmiehen poskille moisen iljettävän näyn nähdessään.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, saivat Hämeenlinnan työläiset kuitenkin vielä enemmän hävetä äkkijyrkkiä helsinkiläisiä vieraitaan, kun nämä ajelivat autoilla kaupungilla ja puistolanmäessä arvoisien hengenheimolaistensa luona vierailuilla, ja pöhnäpäissään esiintyivät julkisilla paikoilla tavalla, jota ei tässä voi selostaa. Riittää maininta, että sikäläinen työväenlehti leimaa asian suureksi häpeäksi ja todistaa, ettei kommunistiparatiisin edustajain rähjääminen »lainkaan poikennut Helsingin hulikaanien menettelyistä».

— »Ja niitä tuotiin oikein Helsingistä saakka Hämeenlinnaan nähtäväksi, niinkuin ei niitä täällä olisi», huomauttaa lehti harmistuneena.

On hyvä, että työväen kunnollisten ja valistuneitten ainesten silmät aukenevat näkemään kommunististen maailmanparantajain todellisen olemuksen oikeassa karvassaan ja loistossaan.

Enemmän vain sellaisia vierailuja, toverit kommunistit! Ne ovat Suomen kansalle niin terveellisiä että oikein!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOMMUNISTI- JA BOLSHEVIKKIPAKINOITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.