The Project Gutenberg eBook of Kapteeni Bloodin vaiheet This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Kapteeni Bloodin vaiheet Seikkailuromaani Author: Rafael Sabatini Translator: Paavo Kesäniemi Release date: January 18, 2024 [eBook #72750] Language: Finnish Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAPTEENI BLOODIN VAIHEET *** KAPTEENI BLOODIN VAIHEET Seikkailuromaani Kirj. Rafael Sabatini Suomennos Jyväskylä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1928. SISÄLLYS: 1. Sanansaattaja 2. Kirken rakuunat 3. Ylituomari 4. Ihmiskauppaa 5. Arabella Bishop-pedon 6. 6. Pakosuunnitelmia 7. Merirosvoja 8. Espanjalaisia 9. Kapinavangit 10. Don Diego 11. Pojan uskollisuutta 12- Don Fernando Sangre 13. Tortuga 14. Levasseurin uroteot 15. Lunnaat 16. Ansa 17. Hölmöt 18. Milagrosa 19. Tapaaminen. 20. Merirosvo ja varas. 21. Jaakko-kuninkaan palveluksessa. 22. Vihollisuuksia. 23. Panttivanki. 24. Sota. 25. Ludvig-kuninkaan palveluksessa. 26. Monsieur de Rivarol 27. Kartagena. 28. Monsieur de Rivarolin kunnia. 29. Vilhelm-kuninkaan palveluksessa. 30. Arabellan viimeinen taistelu. 31. Hänen ylhäisyytensä kuvernööri. Ensimmäinen luku SANANSAATTAJA Peter Blood, lääketieteen ynnä muun tohtori, hoiteli ikkunalaudallaan olevia päivänkakkaroita ja poltteli piippuaan asunnossaan Water Lanen varrella Bridgewaterin kaupungissa. Vastapäisestä ikkunasta katseli häntä ankaran moittiva silmäpari, mutta sitä hän ei huomannut. Herra Bloodin huomio oli kokonaan kiintynyt hänen omaan askarteluunsa ja alhaalla, kapealla kadulla kulkevaan ihmisvirtaan. Viimeksimainittu vaelsi siitä jo toistamiseen sinä päivänä Castle Fieldiä kohti, missä Ferguson, herttuan kappalainen, aikaisemmin iltapäivällä oli pitänyt saarnapuheen, joka sisälsi paljon enemmän valtiopetokseen kehoittelua kuin jumalansanaa. Järjestymätön ja kiihottunut joukko käsitti suurimmaksi osaksi miehiä, joilla oli vihreä oksa lakissaan ja naurettavan kehno aseistus käsissään. Tosin yhdellä ja toisella oli lintupyssy olallaan, ja muutamilla heilahteli miekka uljaasti vyöllä, mutta suurin osa oli varustettu vain nuijilla sekä jättiläismäisillä keihäillä, jotka he olivat muovailleet viikatteiksi ja jotka olivat yhtä kammottavia nähdä kuin ne olivat kömpelöitä käsitellä. Tuossa tilapäisesti kokoonkyhätyssä sotajoukossa oli edustajia kaikista rauhallisen työn ammateista. Siinä oli kankuria, oluenpanijaa, kirvesmiestä, seppää, muuraria, tiilen tekijää, aina rajasuutariin asti. Bridgewater samoin kuin Tauntonkin oli niin anteliaasti luovuttanut miehensä äpärä-herttuan palvelukseen, että ainoastaan vanhukset ja muuten kykenemättömät saattoivat jäädä kotiin tulematta leimatuiksi pelkureiksi tai paavinuskolaisiksi. Siitä huolimatta ja vaikka hän ei suinkaan ollut arkalasta kotoisin ja oli harjaantunut ja erittäin taitavakin aseitten käyttäjä, sekä paavinuskoinenkin jos tarve vaati, ei Peter Blood tuona lämpimänä heinäkuun iltana ollut tietääkseenkään metelistä, vaan hoiteli rauhallisesti kukkiaan ja poltteli piippuaan. Yhden teon hän kuitenkin teki. Hän sinkautti tuota sotakuumeessa riehakoivaa joukkoa kohti Horatiuksen säkeen, runoilijan, johon hän jo aikaisin oli tavattomasti kiintynyt. »Qvo, qvo scelesti ruitis?» [Minne, minne onnettomat riennätte?] Ja nyt saatamme arvata, miksi hänen peloton, äidin puolelta Somersetshiren herroilta perimänsä veri pysyi tyynenä kapinahankkeen mielettömässä ja fanaattisessa melussa ja miksi hänen levoton henkensä, joka kerran oli pakottanut hänet lähtemään yliopiston rauhallisista oloista, joihin hänen isänsä oli hänet määrännyt, nyt saattoi pysyä levollisena keskellä levottomuutta. Huomaatte, mitä hän ajatteli noista miehistä, jotka olivat kokoontuneet vapauden lipun ympärille, lipun, jonka Tauntonin neitoset, neiti Blaken ja rouva Musgroven koulujen tytöt olivat neuloneet — kuten balladissa lauletaan — repäisemällä halki silkkiset esiliinansa lahjoittaakseen värit kuningas Monmouthin armeijalle. Tuo latinalainen säe, jonka hän halveksivasti sinkautti heille heidän kolisten kulkiessaan mukulakivistä katua, ilmaisee hänen ajatuksensa. Hänen mielestään he olivat päättömiä hulluja, jotka mielettömässä kiihkossaan kulkivat turmiotaan kohti. Hän tiesi nähkääs liian paljon mainitusta Monmouthista ja siitä naikkosesta, joka hänet oli synnyttänyt, antaakseen sadun hänen laillisista vaatimuksistaan, joiden nojalla tämä kapina oli nostatettu, pettää itseään. Hän oli lukenut ne tolkuttomat julistukset, joita oli naulattu Bridgewaterin kulmauksiin, samoin kuin niitä oli naulattu Tauntonissa ja muuallakin — ja joissa selitettiin, että »meidän korkean herramme Kaarle Toisen kuoltua kuuluu perintöoikeus Englannin, Skotlannin, Ranskan ja Irlannin kruunuineen ja siihen kuuluvine alusmaineen ja alueineen lain mukaan mainiolle ja korkeasyntyiselle prinssi Jaakolle, Monmouthin herttualle, sanotun kuninkaan, Kaarle Toisen, pojalle ja lailliselle perilliselle». Se oli saanut hänet purskahtamaan nauruun, samoin kuin sen jatkokin, jossa julistettiin, että »Yorkin herttua Jaakko oli antanut myrkyttää sanotun kuningasvainajan ja oli heti anastanut ja omistanut hänen kruununsa». Hän ei osannut oikein sanoa, kumpiko niistä oli suurempi valhe. Sillä herra Blood oli viettänyt kolmannen osan elämäänsä Alankomaissa, missä samainen Jaakko Scott — joka nyt julistautui Jaakko Toiseksi, Jumalan armosta kuninkaaksi ym. — oli ensi kerran noin kolmekymmentäkuusi vuotta sitten nähnyt päivänvalon, ja hän tunsi siellä kiertelevän jutun hänen todellisesta alkuperästään. Kaukana aviolapsesta — muka salaisesta avioliitosta Kaarle Stuartin ja Lucy Walterin kesken — oli hyvinkin mahdollista, että Monmouth, joka nyt julistautui Englannin kuninkaaksi, ei ollut edes kuningasvainajan aviotonkaan lapsi. Mitä saattoikaan olla seurauksena niin mahdottomasta vaatimuksesta muuta kuin onnettomuutta ja turmiota? Kuinka saattoi edes toivoa, että Englanti nielaisisi sellaisen jutun totena? Ja hänen vuokseen, tukeakseen hänen mielikuvituksellista vaatimustaan, oli Länsi-Englannin yksinkertainen maalaisrahvas antanut houkutella itsensä muutaman whig-puolueen asekuntoisen miehen johtamana nousemaan kapinaan. »Qvo, qvo, scelesti ruitis?» Hän nauroi ja huokasi samalla kertaa, mutta nauru oli voiton puolella, sillä herra Blood, kuten useimmat itsekylläiset ihmiset, ei ollut hempeämielinen. Ja hän oli itsekylläinen. Vastoinkäymiset olivat tehneet hänet siksi. Helläsydämisempi mies, jolla olisi ollut hänen kokemuksensa ja tietonsa, olisi vuodattanut kyyneliä nähdessään tuon innosta palavan nonkonformistisen lammaslauman kulkevan suoraa päätä hirteen vaimojensa, tyttäriensä ja morsiamiensa saattamana, siinä varmassa vakaumuksessa, että he olivat menossa taistelemaan vapauden, oikeuden ja uskonsa puolesta. Sillä he tiesivät, kuten koko Bridgewaterkin jo muutaman tunnin oli tiennyt, että Monmouth samana iltana aikoi ryhtyä taisteluun. Herttuan tarkoitus oli yllättää Fevershamin johtama rojalistien armeija, joka paraikaa oli leiriytyneenä Sedgemooren luona. Herra Blood arveli, että lordi Feversham tunsi herttuan suunnitelman varsin hyvin, ja jos hän otaksumassaan pettyi, niin oli se vallan anteeksiannettavaa. Sillä hän ei pitänyt rojalistien ylipäällikköä niinkään ehdottomasti etevänä sillä alalla, jolle hän oli antautunut. Herra Blood karisti tuhkan piipustaan ja aikoi vetää ikkunan kiinni. Katsahtaessaan silloin kadun toiselle puolelle hän huomasi häntä tarkkaavat vihamieliset silmät. Oikeastaan niitä oli kaksikin paria ja ne kuuluivat neidoille Pitt, kahdelle ystävälliselle ja tunteelliselle vanhallepiialle, jotka voittivat koko Bridgewaterin sievän Monmouthin ihailussa. Herra Blood hymyili ja kumarsi, sillä hän oli varsin ystävällisissä väleissä heidän kanssaan ja olipa toinen neideistä ollut jonkin aikaa hänen potilaanaankin. Mutta tervehdykseensä hän ei saanut minkäänlaista vastausta. Sen sijaan loisti silmäpareista yltyvän kylmä ylenkatse. Hymy herra Bloodin huulilla leveni, mutta ei varsin miellyttävästi. Hän käsitti syyn heidän vihamielisyyteensä, joka päivä päivältä viime viikon ajan oli yltynyt sen jälkeen kun Monmouth oli saapunut panemaan kaikenikäisen naisväen päät pyörälle. Hän päätteli, että neidit Pitt halveksivat häntä sen vuoksi, että hän, huolimatta nuoresta iästään ja reippaudestaan sekä sotilasopinnoistaan, jotka nyt olisivat olleet asialle suuren arvoiset, pysytteli syrjässä ja poltteli vain rauhallisena piippuaan ja hoiteli kukkiaan tällaisena iltojen iltana, jona kaikki kunnon miehet kerääntyivät protestanttien puolesta taistelemaan sankarin ympärille, uhraten verensä kohottaakseen hänet sille valtaistuimelle, jolle hän kuului. Jos herra Blood olisi alentunut väittelemään asiasta neitien kanssa, olisi hän arvatenkin korostanut sitä seikkaa, että hän oli saanut tarpeekseen vaeltelemisesta ja seikkailuista ja että hän nyt oli asettunut harjoittamaan sitä ammattia, johon hänet alun perin oli määrätty ja johon hänen opintonsa hänet oikeuttivat, että hän oli lääkäri eikä sotilas, parantaja eikä tuhooja. Mutta hän tiesi, että he olisivat vastanneet hänelle, että tällaisessa asiassa täytyi joka miehen, joka piti itseään miehenä, tarttua aseisiin. He olisivat huomauttaneet, että heidän oma veljenpoikansa, Jeremias, joka oli merimies, laivan kapteeni — ja joka onnettomuudekseen oli laskenut ankkurinsa juuri tähän aikaan Bridgewaterin lahdessa — oli jättänyt ruorinsa ja tarttunut muskettiin puolustaakseen oikeutta. Mutta herra Blood ei ollut niitä miehiä, jotka riitelevät. Kuten jo sanoin, hän oli itsekylläinen mies. Hän sulki ikkunansa, veti uutimet eteen ja kääntyi hauskaan, kynttiläin valaisemaan huoneeseen, jossa rouva Barlow, hänen taloudenhoitajattarensa, parhaillaan kattoi illallispöytää. »Olen kokonaan menettänyt noiden happamien neitokaisten suosion», hän puhui ajatuksiaan taloudenhoitajattarelle. Hänen äänensä värähteli miellyttävästi ja sen metallimaista sointia lievensi ja pehmitti soma irlantilainen tuntu, jota hän ei harhaillessaankaan ollut menettänyt. Se oli ääni, joka yhtä hyvin pystyi mitä viekoittelevimmin ja hyväilevimmin suostuttelemaan toista, kuin vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta. Koko miehen luonne oli hänen äänessään. Muuten hän oli pitkä ja hoikka, tummaverinen kuin mustalainen, ja hänen tummien kulmakarvojensa alla loisti hämmästyttävän sininen silmäpari. Niissä oli merkillisen läpitunkeva ja nasevan ylpeä katse, joka hyvin sopi yhteen hänen tiukkailmeisen suunsa kanssa. Rohkeana kaartui komea nenä, ilmaisten jotenkin samaa kuin silmätkin. Vaikka hän oli puettu mustaan kuten hänen ammattinsa vaati, näkyi vaatteitten loisteliaasta tekotavasta, että hän kaikkien seikkailijat tavoin rakasti komeutta, eikä häntä puvusta päättäen olisi vakavaksi lääkäriksi tuntenutkaan. Hänen takkinsa oli hienonhienoa kamlottikangasta ja se oli hopealla reunustettu. Siinä oli Mechlin-pitsiset hihansuut ja hänen rintaansa peitti samaa laatua oleva röyhelö. Hänen valtava tekotukkansa oli yhtä huolellisesti käherretty kuin konsanaan jonkun Whitehallin asukkaan. Kun näki hänet tuollaisena ja oivalsi hänen todellisen luonteensa, joka hänen ulkomuodostaan niin elävästi kuvastui, ei voinut olla arvailematta, kuinka kauan hänen kaltaisensa mies saattoi tyytyväisenä jäädä siihen syrjäiseen maankolkkaan, jonne sattuma oli hänet paiskannut kuusi kuukautta sitten. Kuinka kauan mahtoikaan hän jaksaa jatkaa sitä ammattia, johon hänet oli määrätty jo ennen kuin hän toden teolla oli alkanut elää. Vaikka onkin sangen vaikea uskoa sitä tutustuttuamme hänen sekä tämän edellisiin että tämän jälkeisiin elämänvaiheisiinsa, on kuitenkin mahdollista,» että hän olisi jatkanut rauhallista elämäänsä Somersetshiressä ja antautunut kokonaan kutsumukselleen lääkärinä, ellei kohtalo oikkuineen olisi tullut väliin. Se on mahdollista, mutta tuskin luultavaa. Hän oli irlantilaisen lääkärin poika, jonka eräs somersetshireläinen nainen, jonka veressä virtasi Frobisherin kulkuriverta, oli hänelle lahjoittanut. Frobisherien veriheimolaisuus selittää ainakin jossain määrin pojan luonteessa jo aikaisin ilmenneen viileyden. Isässä, joka ollakseen irlantilainen oli harvinaisen rauhaarakastava, oli pojan viileys herättänyt syvää huolestumista. Hän oli jo aikaisin päättänyt, että pojan tuli jatkaa isänsä kunniallista ammattia, ja Peter Blood, joka oli hyväpäinen ja erittäin tiedonhaluinen, oli omaistensa tyydytykseksi kahdenkymmenen ikäisenä saanut lääketieteen tohtorin arvonimen Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa. Hänen isänsä ummisti tyytyväisenä silmänsä kolme kuukautta myöhemmin. Hänen äitinsä oli kuollut jo muutama vuosi sitten. Niinpä Peter Blood joutui perimään muutaman sata puntaa, joiden turvin hän lähti katselemaan maailmaa ja joksikin aikaa antamaan levottomalle hengelleen täyden riehuntavapauden. Sarja omituisia sattumia saattoi hänet alankomaalaisten palvelukseen. He olivat siihen aikaan sodassa ranskalaisten kanssa, ja koska oli erityisesti mieltynyt merielämään, hän valitsi laivaston koekentäkseen. Hänellä oli onni saada suorittaa erinäisiä tehtäviä kuuluisan Ruyterin johdon alaisena ja hän taisteli mukana siinä taistelussa Välimerellä, jossa tämä mainio alankomaalainen amiraali menetti henkensä. Nimeguenin rauhanteon jälkeen ovat hänen edesottamisensa hämärän peitossa, mutta me tiedämme, että hän vietti kaksi vuotta espanjalaisten vankeudessa, vaikkakaan emme tunne syytä hänen sinne joutumiseensa. Voi olla mahdollista, että hän juuri tämän vuoksi vapaaksi päästyään lähti Ranskaan ja otti osaa ranskalaisten taisteluun espanjalaisia vastaan. Täytettyään vihdoin toisenneljättä ikävuotensa hän kyllästyi seikkailuelämään, etenkin kun hänen terveytensä huolimattomasti hoidetun haavan vuoksi alkoi heikentyä. Tällöin valtasi hänet vastustamaton koti-ikävä. Hän astui laivaan Nantesissa matkan päämääränä Irlanti, mutta kun laiva rajuilman johdosta ajautui Bridgewaterin lahteen ja kun hänen terveydellinen tilansa matkan rasituksista oli yhä huonontunut, hän päätti jäädä sinne, varsinkin kun paikka, oli hänen äitinsä synnyinseutua. Täten hän oli vuonna 1685 joutunut Bridgewateriin, jotenkin yhtä suuren omaisuuden omistajana kuin lähtiessään yksitoista vuotta sitten Dublinista. Koska hän piti paikasta, jossa hänen terveytensä nopeasti palautui, ja koska hän arveli saaneensa yhdelle miehelle riittävän annoksen seikkailuja, hän päätti asettua sinne asumaankin ryhtyäkseen vihdoin harjoittamaan lääkärinammattiaan. Siinä koko hänen elämän juoksunsa tai tarkemmin sanoen siihen päivään saakka kun Sedgemooren tappelu suoritettiin kuusi kuukautta hänen tänne tulonsa jälkeen. Arvellen, etteivät tulossa olevat tapahtumat liikuttaneet häntä, ja piittaamatta vähääkään siitä touhusta, joka Bridgewateria kiinnosti sinä iltana, hän sulki korvansa koko melulta ja meni aikaisin levolle. Hän nukkui rauhallisesti jo ennen yhtätoista, jolla kellon lyömällä, kuten tiedätte, Monmouth kapinoitsijoineen ratsasti Bristol Streetiä kaupungista ulos välttääkseen kiertämällä ne suomaat, jotka olivat hänen ja kuninkaallisen armeijan välissä. Tiedätte myös, että hän erehdyksen ja huonon johdon vuoksi menetti ne edut, jotka suurempi miesluku — jota kuitenkin jossain määrin vastasi säännöllisen sotaväen tiukempi kuri vastapuolella — sekä tilaisuus yölliseen hyökkäykseen miltei nukkuvan armeijan kimppuun tarjosivat hänelle. Armeijat joutuivat taisteluun keskenään kello kahden aikaan aamulla. Herra Blood nukkui rauhallisesti antamatta kaukaisen kanuunain jyminän häiritä itseään. Vasta neljän tienoissa, kun nouseva aurinko alkoi hajoittaa poljetun taistelukentän yli nousevia sumupilviä, hän heräsi. Hän nousi istualleen vuoteessaan, hieroi unen silmistään ja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hänen oveltaan kuului yhtämittaista kolkutusta ja ääntä. Se oli saanut hänet hereille. Arvellen, että häntä tarvittiin johonkin synnytykseen, hän puki kiireesti ylleen aamupukunsa ja pani tohvelit jalkaansa mennäkseen alakertaan. Portaissa hän oli vähällä törmätä yhteen rouva Barlowin kanssa, joka juuri heränneenä hänkin oli liikkeellä puoleksi pukeutuneena ja kauhuni valtaamana. Herra Blood koetti rauhoittaa häntä muutamalla, sanalla ja meni itse avaamaan. Vastanousseen auringon vinojen säteitten kultaisessa loisteessa seisoi oven edessä hengästynyt ja silmiään muljautteleva mies sekä höyryävä ratsuhevonen. Nuori mies, joka oli kauttaaltaan tomun ja lian peittämä ja jonka vaatteet olivat epäjärjestyksessä ja vasen hiha kokonaan riekaleina, yritti puhua, mutta ei vähään aikaan saanut sanaakaan suustaan. Samassa herra Blood tunsi hänet. Mies oli Jeremias Pitt, merikapteeni, vastapäätä asuvien neitien veljenpoika, jonka yleinen innostus oli saanut viekoitelluksi kapinan pyörteisiin. Koko katu alkoi herätä nuoren miehen aikaansaamasta melusta, ja siellä täällä aukeni ovi tai ikkuna, josta hätääntyneen utelias silmäpari tähyili syytä meteliin. »Malttakaahan mielenne», sanoi herra Blood. »Liika kiireellä ei tietääkseni päästä mihinkään.» Mutta silmiään pyörittelevä nuori mies ei huolinut kehotuksista. Hän alkoi heti läähättäen ja tukehtumaisillaan puhua. »Se koskee lordi Gildoyta», hän ähki. »Hän on pahasti haavoittunut... Oglethorpissa... joen rannalla... olevassa maalaistalossa... kannoin hänet sinne... hän lähetti hakemaan teitä... Tulkaa, tulkaa!» Hän aikoi tarttua lääkäriin viedäkseen hänet semmoisenaan, kotipukimissa ja tohveleissa, mutta tohtori sai vältetyksi hänen otteensa. »Olkaa huoletta, kyllä minä tulen», sanoi hän. Hän oli tullut levottomaksi. Gildoy oli ollut hänen ystävällinen suojelijansa aina siitä asti kun hän oli paikkakunnalle asettunut. Herran Blood oli hyvinkin valmis tekemään voitavansa maksaakseen velkansa lordille ja oli pahoillaan, että siihen tarjoutui tilaisuus tällä tavalla, sillä hän tiesi vallan hyvin, että tulinen nuori ylimys oli ollut herttuan toimeliaimpia apureita. »Tulen varmasti, olkaa huoletta», vakuutteli »tohtori. »Mutta antakaa minun toki ensin pukeutua ja ottaa mukaani sellaista, jota mahdollisesti tarvitsen perillä.» »Joka hetki on nyt kallis.» »Rauhoittukaa toki. Minä en tuhlaa aikaa. Mutta vakuutan teille uudelleen, että parhaiten pääsemme perille kiiruhtamalla hitaasti. Tulkaa sisään — istumaan.» Hän työnsi vastaanottohuoneen oven selälleen. Mutta nuori Pitt ei huolinut pyynnöistä. Hän vastasi kutsuun käden heilautuksella. »Odotan tässä. Kiiruhtakaa Jumalan nimessä.» Herra Blood meni pukeutumaan ja hakemaan lääkärinkojeensa. Tiedustelut lordi Gildoyn haavojen laadusta saivat jäädä matkan varrelle. Vetäessään saappaita jalkaansa hän jatkoi määräyksiään rouva Barlowille päivän varalta, ja niihin sisältyi myös päivällinen, jota hän kohtalon määräyksestä ei joutunut syömään. Kun hän vihdoin pääsi lähtemään rouva Barlowin kaakattaessa hänen jäljessään kuin hätääntynyt lintu, tapasi hän nuoren Pittin puoleksi pukeutuneiden ja pelokkaiden kaupunkilaisten — parhaastaan naisten — keskeltä, jotka olivat kiiruhtaneet tiedustamaan, miten taistelun oli käynyt. Hänen antamansa uutiset olivat selvästi luettavissa kaupunkilaisten surumielisiltä kasvoilta ja niistä valituksista, jotka täyttivät aamuautereisen ilman. Nähdessään tohtorin pukeutuneena ja kojelaatikko kainalossa sanantuoja ryntäsi ahdistajiensa käsistä, pudisteli pois väsymyksensä ja molemmat kyynelsilmäiset tätinsä, jotka riippuivat hänessä kuin takiaiset, tarttui hevostaan ohjaksista ja hyppäsi satulaan. »Tulkaa, sir», hän huusi. »Nouskaa taakseni satulaan.» Sanoja tuhlaamatta herra Blood noudatti pyyntöä. Pitt painoi kannuksensa hevosen kylkiin. Pieni väkijoukko väistyi syrjään ja niin lähti Peter Blood Odysseuksen retkilleen, istuen kaksin verroin kuormatun hevosen lautasilla ja pidellen toveriaan vyöstä. Sillä samainen Pitt, jota hän piti vain tavallisena haavoittuneen herrasmiehen lähettinä, olikin todellisuudessa kohtalon sanansaattaja. Toinen luku KIRKEN RAKUUNAT Oglethorpen maatalo sijaitsi noin kahden mailin päässä etelään Bridgewaterista, joen oikealla rannalla. Se oli laaja, Tudorin aikainen talo, joka näytti harmaalta sitä joka taholta peittävän murattiköynnöksen vuoksi. Herra Bloodin nyt lähestyessä sitä tuoksuvan hedelmäpuutarhan läpi näytti se aamuauringon säteilyssä idylliseltä rauhan tyyssijalta, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että se saattoi olla osana siitä maailmasta, jossa sota ja verenvuodatus paraikaa riehui. Ratsastaessaan Bridgewaterista he olivat tavanneet sillalla taistelusta paenneitten etujoukkojen väsyneitä, murtuneita miehiä, joista moni oli haavoittunut ja kaikki kauhun vallassa, kiiruhtamassa horjuvin askelin ja viimeiset voimansa ponnistaen luulottelemaansa kaupungin tarjoamaa turvaa kohti. Väsymyksestä raukein silmin ja pelko riutuneilla kasvoillaan he katselivat herra Bloodia, joka tovereineen tuli heitä vastaan, ja kähein äänin huusivat hänelle varoittavan sanan aivan kintereillään seuraavista armottomista takaa-ajajista. Häiriintymättä ajoi nuori Pitt kuitenkin tomuista maantietä eteenpäin ja heitä vastaan tuli yhä suurempia miesjoukkoja, jotka pakenivat Sedgemooren lyhyestä taistelusta. Pian hän jätti maantien ja kääntyi polulle, joka kulki läpi kasteisten niittymaiden. Täälläkin he tapasivat hajanaisina ryhminä noita onnettomia ihmisparkoja, jotka pelokkain katsein silmäilivät taakseen kulkiessaan pitkässä heinikossa, odottaen joka hetki näkevänsä rakuunain punaisia takkeja. Mutta kun Pittin matka kulki etelään vieden heidät yhä lähemmä Fevershamin leiriä, selvisivät he pian tuosta inhimillisestä hylkytavarasta ja ratsastivat rauhallisen, kypsyyttään nuokkuvan hedelmätarhan läpi, joka kohta oli antava vuotuisen satonsa viinin valmistusta varten. Vihdoin he laskeutuivat satulasta mukulakiviselle pihamaalle, ja Baynes, talon isäntä, lausui vakavana ja kiihtynein elein heidät tervetulleiksi. Avarassa laattakivipermantoisessa hallissa tapasi tohtori lordi Gildoyn — pitkän, tumman nuorukaisen, jonka kasvoissa nenä ja leuka olivat eniten silmiinpistävät — pajunvitsoista tehdyllä lepovuoteella pitkänään korkean ikkunan kohdalla rouva Baynesin ja hänen komean tyttärensä hoivissa. Herra Blood seisoi hetken äänettömänä katsellen potilastaan. Hän oli pahoillaan siitä, että niin loistavilla edellytyksillä varustettu nuori mies kuin lordi Gildoy oli pannut alttiiksi kaiken, ehkäpä elämänsäkin, auttaakseen arvotonta seikkailijaa hänen kunnianhimoisissa aikeissaan. Koska tohtori rakasti ja kunnioitti rohkeata nuorukaista, ilmoitti hän tunteensa tätä kohtaan syvällä huokauksella. Sitten hän laskeutui polvilleen ryhtyäkseen tehtäväänsä. Hän riisui häneltä asetakin ja alusvaatteet paljastaakseen lordin haavoitetun kyljen ja pyysi vettä ja pyyhkeitä sekä muuta mitä hän siinä tarvitsi. Puoli tuntia myöhemmin hän oli yhä hartaasti työssään, kun rakuunat saapuivat taloon. Hevosten kavioitten kopse ja käheät huudahdukset, jotka ilmoittivat heidän tulostaan, eivät vähimmässäkään määrässä häirinneet häntä työssään. Sillä ensiksikin oli sangen vaikeaa saada tohtoria tasapainostaan ja toiseksi hän oli kokonaan työhönsä kiintynyt. Mutta hänen ylhäisyytensä, joka nyt oli tullut tajuihinsa, osoitti suurta levottomuutta, ja Jeremias Pitt piiloutui erään vaatekomeron suojaan. Baynes oli levoton ja hänen vaimonsa ja tyttärensä vapisivat. Herra Blood koetti rauhoittaa heitä. »Mitäpä tässä olisi pelättävää?» sanoi hän. »Mehän olemme kristityssä maassa, ja kristityt ihmiset eivät käy sotaa haavoittuneiden eikä heidän hoivaajiensa kanssa.» Näette, että hän vielä uskoi jonkin verran hyvää kristityistä. Hän piti omien määräystensä mukaisesti valmistettua vahvistuslääkettä lordin huulilla. »Rauhoittukaa, mylord, pahin on jo kestetty.» Silloin kuului kilinää ja kalinaa kivipermantoisesta hallista. Siellä tuli kokonainen tusina saapasjalkaisia ja punatakkisia ratsumiehiä eräästä tangerilaisesta rykmentistä ja heitä johti vahvannäköinen, mustakulmainen mies, jolla oli sangen paljon kultanauhaa takkinsa rintamuksessa. Baynes pysyi puoleksi uhmaavana paikallaan, mutta hänen emäntänsä ja tyttärensä väistyivät pelokkaina taaksepäin. Herra Blood, joka seisoi vuoteen pääpuolessa, katseli olkansa yli nähdäkseen, keitä tulijat olivat. Upseeri jyrähdytti komennon ja se sai hänen miehensä odottavina pysähtymään. Sitten hän astui rehentelevästi eteenpäin, käsi hansikkaassa miekankahvalla ja kannukset komeasti kilisevinä hänen käydessään. Hän ilmaisi arvonsa talonpojalle: »Olen kapteeni Hobart, eversti Kirken rakuunoista. Keitä kapinallisia on talossanne?» Talonisäntä: säikähti upseerin raakaa äänensävyä. Se ilmeni hänen vapisevassa äänessään, kun hän vastasi. »Minä... minä en pidä talossani mitään kapinallisia, sir. Tämä herrasmies...» »Voinhan itsekin ottaa siitä selvän.» Kapteeni astui kolisten vuoteen luo ja loi karskin katseen kalpeakasvoiseen sairaaseen. »Ei näy olevan tarpeellista tutkia, miten hän on tähän tilaan joutunut ja mistä hän on haavansa saanut. Kirottu kapinoitsija. Se on selvä.» Hän antoi käskyn rakuunoilleen. »Viekää hänet ulos täältä, pojat!» Herra Blood astui vuoteen ja rakuunain väliin. »Ihmisyyden nimessä, sir», sanoi hän hieman suuttuneella äänellä. »Me olemme Englannissa emmekä Tangerissa. Tämän herrasmiehen tila on vakava. Jos häntä käytte liikuttamaan, saattaa olla henki kysymyksessä.» Kapteeni Hobart näytti huvittuneelta. »Oh, pitäisikö minun olla huolissani kapinoitsijain hengestä! Piru vieköön! Luuletteko, että viemme hänet pois hänen tervehtymisensä vuoksi? Westonin ja Bridgewaterin välinen tienvarsi on istutettu täyteen hirsipuita ja hän saa paikan yhdessä niistä yhtä hyvin kuin joku muukin. Eversti Kirke aikoo opettaa näille nonkonformistisille hölmöille sellaisen läksyn, etteivät he sitä unohda miespolviin.» »Aiotteko hirttää ilman edelläkäypää tuomiota? Siinä tapauksessa olen sittenkin erehtynyt. Olemme kuin olemmekin Tangerissa, josta teidän rykmenttinnekin on.» Kapteeni katsoi lääkäriä kiiluvin silmin. Hän tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja pani merkille hänen hoikan, vilkkaan olemuksensa, ylpeän pään asennon ja sen arvonantoa vaativan ilmeen, joka oli herra Bloodille ominainen, ja sotilas tunsi sotilaan. Kapteenin silmät kapenivat. Jälleentunteminen tuli täydelliseksi. »Kuka piru te olette?» puhkesi hän sanomaan. »Nimeni on Blood, sir — Peter Blood. Suosittelen itseäni.» »Aivan niin, Jumaliste! Siinäpä se. Tehän olitte ranskalaisten palveluksessa kerran, eikö niin?» Jos herra Blood hämmästyi, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut. »Niin olin.» »Minäpä muistan teidät — viisi vuotta sitten tai ehkäpä enemmänkin. Te olitte silloin Tangerissa.» »Se pitää paikkansa. Tunsin teidät, kapteeni.» »Tottavie, nyt joudutte uudistamaan tuttavuutenne kanssani.» Kapteeni nauroi epämiellyttävästi. »Mikä teidät on tänne tuonut?» »Tämä haavoittunut herrasmies. Minut noudettiin hoitamaan häntä. Olen lääkäri.» »Te — lääkäri?» Iva soi hänen kerskuvassa äänessään hänen kuullessaan sellaisen valheen, kuten hän luuli. »Medicinae baccalaureus», sanoi herra Blood. »Älkää tyrkyttäkökään minulle ranskaanne, mies», säväytti Hobart. »Puhukaa englantia!» Herra Bloodin hymy harmitti häntä. »Olen lääkäri ja harjoitan ammattiani Bridgewaterin kaupungissa.» Kapteeni hymähti pilkallisesti. »Jonne te jouduitte matkallanne Lyme Registä seuratessanne äpärä-herttuaanne.» Nyt oli herra Bloodin vuoro hymähtää pilkallisesti. »Jos teidän järkenne olisi yhtä vahva kuin teidän äänenne, niin te varmaan olisittekin niin suuri herra kuin luulottelette olevanne.» Hetkeksi jäi rakuuna sanattomaksi. Hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi. »Saatte vielä nähdä, että olen kyllin suuri hirttääkseni teidät.» »Miksipä ei. Tapanne ja ulkonäkönne muistuttavat vahvasti pyöveliä. Mutta jos aiotte sovittaa ammattianne potilaaseeni nähden, niin voi käydä niin, että saatte hamppuköyden omaan kaulaanne. Hän on sitä lajia, jota te ette pysty hirttämään ilman että siitä kysytään. Hänellä on oikeus vaatia tutkimusta ja vieläpä omien pääriensä puolelta.» »Pääriensä?» Kapteeni hämmästyi kolmea viimeistä sanaa, joita herra Blood oli korostanut. »Varmastikin olisi kuka hyvänsä, paitsi hölmö tai raakalainen, ensin kysynyt hänen nimeään ennen kuin määräsi hänet hirtettäväksi. Tämän herran nimi on lordi Gildoy.» Sitten puhui lordi itsekin puolestaan heikolla äänellä. »En tahdo salata yhteistoimintaani Monmouthin herttuan kanssa. Vastaan seurauksista. Mutta jos suvaitsette, teen sen vasta laillisen tuomion perusteella — jonka päärini langettavat, kuten tohtori sanoi.» Heikko ääni vaikeni ja seurasi hetken hiljaisuus. Kuten tavallisesti kerskailevissa miehissä, oli Hobartissakin syvemmällä hyvä annos arkuutta. Hänen ylhäisyytensä säädyn kuultuaan se vaikutti häneen voimakkaasti. Orjamaisena nousukkaana hän tunsi pelonsekaista kunnioitusta arvonimiä kohtaan. Sitä paitsi hän pelkäsi everstiään, sillä Percy Kirke ei ollut hellävarainen erehdyksen tehneitä kohtaan. Viittauksella keskeytti hän miestensä aikomuksen. Hänen täytyi saada miettiä. Huomattuaan sen lisäsi herra Blood hänelle miettimisen aihetta. »Muistakaa myös, kapteeni, että lordi Gildoylla saattaa olla tory-puolueenkin keskuudessa sukulaisia ja ystäviä, joilla ehkä olisi yhtä ja toista sanottavaa eversti Kirkelle, jos häntä käsiteltäisiin kuten tavallista pahantekijää. Olkaa siis varovainen, kapteeni, taikka punotte, kuten jo sanoin, köyttä oman kaulanne varalle tänä aamuhetkenä.» Kapteeni kohautti ylimielisesti olkapäitään varoitukselle, mutta toimi yhtäkaikki sen mukaisesti. »Nostakaa vuode hartioillenne ja kantakaa hänet Bridgewateriin», hän sanoi miehilleen. »Sijoittakaa hänet vankilaan, kunnes saan ohjeita, miten menetellä hänen kanssaan.» »Hän ei ehkä kestä hengissä matkan päähän», vastusteli Blood. »Hän on kovin heikko.» »Sen pahempi hänelle. Minun tehtävänäni on ottaa kiinni kapinoitsijat.» Hän varmensi käskyään viittauksella. Kaksi miestä tarttui vuoteeseen ja kääntyi lähtemään. Gildoy teki heikon yrityksen ojentaa kättään herra Bloodia kohti. »Sir», sanoi hän, »jään teille suureen velkaan. Jos elän, niin koetan maksaa sen.» Herra Blood kumarsi vastaukseksi ja sanoi sitten kantajille: »Kantakaa häntä varovasti. Hänen eloon jäämisensä riippuu siitä.» Kun lordi oli kannettu pois, kävi kapteeni ripeästi asioihin käsiksi. Hän kääntyi talonpojan puoleen. »Mitä muita kirottuja kapinallisia teillä on talossanne?» »Ei ketään muita, sir. Hänen ylhäisyytensä...» »Olen selvinnyt lordista toistaiseksi. Selvittelen välini teidän kanssanne heti kun olen tarkastanut talonne. Ja jumaliste, jos olette valehdellut minulle...» Hän keskeytti antaakseen vihaisen määräyksen sotilailleen. Neljä rakuunaa meni ulos. Heti sen jälkeen kuului heidän meluava liikehtimisensä viereisestä huoneesta. Sillä välin etsiskeli kapteeni hallissa koputellen pistoolinsa perällä seinälaudoitusta. Herra Blood arveli, ettei viivytteleminen häntä enää hyödyttänyt. »Luvallanne toivotan teille hyvää huomenta», sanoi hän. »Luvallani jäätte paikallenne hetkiseksi», käski kapteeni. Herra Blood kohautteli hartioitaan ja istuutui. »Te olette ikävystyttävä», virkkoi hän. »Ihmettelen, ettei everstinne vielä ole huomannut sitä.» Mutta kapteeni ei kuunnellut häntä. Hän oli kumartunut lattiaan ja otti siitä tahraantuneen ja tomuisen lakin, johon oli pistetty tammenlehvä. Se oli jäänyt lähelle sitä vaatekomeroa, jonne onneton Pitt oli piiloutunut. Kapteeni hymyili häijyä hymyä. Hän kiersi katseellaan huonetta pysähtyen ensin isäntään, siirtyi sitten molempiin naisiin, jotka seisoivat taempana, ja pysähtyi vihdoin herra Bloodiin, joka istui toinen jalka toisen polven yli heitettynä niin huolettoman näköisenä, ettei kukaan olisi voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui. Sitten kapteeni astui komeron luo ja aukaisi toisen raskaan, tammisen ovipuoliskon. Hän tarttui kyyryssään istuvaa piileskelijää takin kauluksesta ja veti hänet päivänvaloon. »Mikäs piru tämä sitten on?» kysyi hän. »Varmaankin toinen jalosukuinen otus?» Herra Blood näki hengessään kapteeni Hobartin mainitsemat hirsipuut ja onnettoman nuoren merikapteenin koristamassa yhtä niistä ilman edelläkäypää oikeuden päätöstä sen uhrin sijasta, joka oli päässyt livistämään hänen käsistään. Hän keksi heti sekä arvonimen että koko sukuluettelon nuorelle kapinalliselle. »Aivan niin, tepä sen sanoitte. Hän on kreivi Pitt, Thomas Versonin serkku, joka on naimisissa tuon hempukan, Moll Kirken, teidän oman everstinne sisaren kanssa, joka aikanaan oli Jaakko-kuninkaan puolison hovinaisena.» Sekä kapteeni että hänen vankinsa hätkähtivät hämmästyksestä. Mutta kun nuori Pitt piti suunsa visusti kiinni, kirosi kapteeni oikein nasevasti. Hän tarkasti vankiaan uudelleen. »Hän valehtelee, eikö niin?» kysyi hän tarttuen nuorta miestä olkapäihin ja tuijottaen häntä kasvoihin. »Jumaliste, hän tekee pilaa minusta.» »Jos olette sitä mieltä, niin hirttäkää hänet ja odottakaa, mitä siitä teille seuraa.» Rakuunaupseeri tuijotti ensin tohtoriin ja sitten taas vankiin. »Eikö mitä!» huudahti hän ja lennätti nuoren miehen sotamiestensä käsiin. »Viekää hänet Bridgewateriin ja vangitkaa tuo mies myös», jatkoi hän osoittaen Baynesia. »Kyllä me näytämme hänelle, mitä kapinallisten majoittaminen ja hoitaminen tietää.» Syntyi hetken hämminki. Baynes tappeli sotamiesten käsissä kuin vimmattu ja teki ankaraa vastarintaa. Kauhistuneet naiset huusivat, mutta vaikenivat pian vielä suuremman kauhun edessä. Kapteeni astui huoneen poikki heidän luokseen. Hän otti tyttöä hartioista. Tyttö, sievä kultakutrinen olento, katsoi kapteeniin säälittävän rukoilevasti. Kapteeni katsoi häneen himokkaasti, silmät kiiluvina, otti häntä leuasta ja suuteli häntä raa’asti, niin että tyttö värisi kauhusta. »Minä tarkoitan totta», sanoi raakimus hymyillen julmasti. »Toivottavasti tämä rauhoittaa teitä siksi kunnes olen päässyt selväksi noista roistoista.» Ja hän kääntyi poispäin jättäen tytön puoleksi tainnoksissa ja vapisevana hätääntyneen äidin syliin. Hänen miehensä, jotka olivat sitoneet molemmat vangit, seisoivat odottaen käskyä ja virnistelivät. »Viekää heidät pois, kornetti Drake ottakoon heidät huostaansa.» Hänen kiiluvat silmänsä etsivät taas piilottelevaa tyttöä. »Jään tänne vähäksi aikaa», sanoi hän, »tutkiakseni tarkemmin tämän paikan. Täällä saattaa olla vielä muitakin kapinallisia piiloutuneina.» Ja ikään kuin jälkimietteenä lisäsi hän: »Viekää tämä mies mukananne.» Hän osoitti herra Bloodia. »Mars!» Herra Blood heräsi mietteistään. Hän oli tuuminut, että hänellä oli kojelaatikossaan pitkä leikkaus veitsi, jolla saattaisi suorittaa kapteeni Hobartiin nähden erittäin hyväätekevän leikkauksen. Hyväätekevän nimittäin ihmiskunnalle. Joka tapauksessa sairasti rakuuna liikaverevyyttä, joten pieni suoneniskentä olisi ollut hänelle sangen sopiva. Vaikeus oli vain tilaisuuden saannissa. Hän oli alkanut ajatella, eikö kapteenia olisi voinut saada viekoitelluksi hieman syrjään vaikkapa jonkin kätketyn aarteen tapaamisen toivossa, kun tämä liian aikainen keskeytys teki lopun hänen mieltäkiinnittävästä mietiskelystään. Hän koetti voittaa aikaa. »No, se sopii minulle erinomaisesti», sanoi hän, »sillä Bridgewateriin olen lähdössä, ja ellette te olisi minua viivyttänyt, niin olisin sinnepäin jo hyvässä matkassa.» »Teidän määränpäänne siellä on vankila.» »Eihän toki! Te laskette leikkiä!» »Teidän varallenne on myös hirsipuu, jos pidätte sitä parempana. Kysymys on vain siitä, tapahtuuko se nyt heti vaiko hieman myöhemmin.» Raa’at kädet tarttuivat herra Bloodiin, ja tuo arvokas leikkausveitsi oli laatikossa pöydällä, kaukana käden ulottuvilta. Hän riuhtaisi itsensä irti rakuunain käsistä, sillä hän oli voimakas ja rivakkaliikkeinen mies, mutta he ympäröivät hänet heti uudelleen ja veivät ulos. Painaen häntä maata vasten he sitoivat hänen kätensä selän taakse ja kiskaisivat vankinsa raakamaisesti taas jaloilleen. »Viekää hänet pois», sanoi Hobart lyhyesti ja kääntyi antamaan määräyksiään toisille odottaville rakuunoille. »Menkää ja etsikää koko talo ullakolta kellariin saakka ja tulkaa sitten ilmoittamaan minulle tänne.» Sotilaat menivät ovesta sisähuoneisiin. Herra Bloodin veivät hänen vartijansa miespihaan, jossa Pitt ja Baynes jo odottivat. Hallin kynnyksellä hän katsahti vielä kapteeni Hobartiin ja hänen tummat silmänsä salamoivat. Hänen huulillaan oli jo uhkaus siitä, mitä hän Hobartille aikoi tehdä, jos elävänä pääsisi tästä pälkähästä. Ajoissa hän kuitenkin havaitsi, että jos hän sen lausuisi, hän varmaan menettäisi viimeisenkin eloonjäämisen mahdollisuuden suorittaakseen tekonsa. Sillä tänä päivänä olivat kuninkaan miehet herroja Länsi-Englannissa ja sitä pidettiin vihollismaana, jonka oli nöyrästi alistuttava kaikkiin sodan aiheuttamiin kauhuihin voittajan puolelta. Täällä oli tällä hetkellä rakuunakapteeni elämän ja kuoleman valtiaana. Puutarhan omenapuiden alla sitoivat rakuunat herra Bloodin ja hänen onnettomuustoverinsa kunkin eri hevosen jalustinhihnaan. Sitten lähti pieni joukko kornetin komentamana Bridgewateria kohti. Heidän lähtiessään sai herra Bloodin arvelu, että rakuunat pitivät seutua voitettuna vihollismaana, mitä kamalimman vahvistuksen. Talosta kuului hajoavien väliseinien rätinä, särjettyjen ja kumoon nakattujen huonekalujen räiske sekä sotamiesten raakoja huudahduksia ja naurua, jotka kaikki ilmaisivat, että kapinallisten etsiskely oli vain tekosyy, jonka varjolla he saivat mellastaa ja hävittää. Vihdoin kuului ylinnä kaiken äärimmäisessä tuskassa olevan naisen läpitunkeva avunhuuto. Baynes pysähtyi ja kääntyi ympäri tuskissaan ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi. Seurauksena hänen pysähtymisestään oli, että jalustimeen sidottu nuora veti hänet kumoon ja hän laahautui avuttomana jonkin matkaa ennen kuin rakuuna pysähdytti hevosensa ja karkeasti kiroten löi häntä miekan lappeella selkään. Raahautuessaan tuona ihanana, tuoksuvana heinäkuun aamuna kypsyyttään nuokkuvien omenapuiden alla johtui herra Bloodin mieleen, että — kuten hän jo kauan oli epäillyt — ihminen oli inhottavin olento Luojan luomista ja että oli houkkamaista antautua sellaisten parantajaksi, jotka mieluummin olisi hävitettävä sukupuuttoon maan päältä. Kolmas luku YLITUOMARI Vasta kaksi kuukautta myöhemmin, yhdeksäntenätoista päivänä syyskuuta — Peter Blood joutui oikeuteen valtiopetoksesta syytettynä. Tiedämme, että hän ei ollut syyllinen siihen. Mutta meidän ei tarvitse epäilläkään, ettei hän sen ajan kuluttua olisi ollut valmis siihen. Kaksi kuukautta epäinhimillistä, sanoinkuvaamatonta vankeutta oli kasvattanut hänen mieleensä kylmän ja kuolettavan vihan Jaakko-kuningasta ja hänen edustajiaan kohtaan. Se seikka, että hänellä niissä oloissa oli ensinkään järkeä jäljellä, on erinomainen todistus hänen sitkeydestään, ja vaikka tämän täysin viattoman miehen asema oli kauhea, oli hänellä siitä huolimatta aihetta kiitollisuuteen kahdestakin syystä. Ensimmäinen niistä oli se, että hän yleensä pääsi oikeuden eteen. Toinen taas oli siinä, että oikeudenistunto oli sinä päivänä eikä päivää aikaisemmin. Juuri tuossa viivytyksessä, joka häntä äärimmilleen katkeroitti, oli — vaikka hän ei sitä tiennyt — hänen ainoa mahdollisuutensa pelastua hirsipuusta. Jollei onni olisi häntä erityisesti suosinut, olisi hän taisteluaamuna sangen helposti joutunut hirtettyjen joukkoon, yhtenä niistä sadoista, jotka verenhimoinen eversti Kirke toi torille Bridgewaterin täpötäydestä vankilasta aivan summamutikassa hirteen vedettäviksi. Tangerin rykmentin everstillä oli kiire ja hän olisi varmaankin menetellyt samalla tavalla kaikkiin lukuisiin vankeihin nähden, jollei tarmokas piispa Mews olisi joutunut väliin ja tehnyt loppua hänen mielivaltaisesta kenttäoikeudestaan. Sittenkin onnistui Kirken ja Fevershamin saada hengiltä satoja ihmisiä niin summittaisten tuomioiden perusteella, ettei niitä sillä nimellä voi mainitakaan. He tarvitsivat ihmispainoja niihin vipuihin, joita he olivat pystyttäneet pitkin maaseutua tuhkatiheään, ja he välittivät vähät siitä, millä keinoilla he niitä saivat ja kuinka viattomia heidän uhrinsa olivat. Mitäpä heidän mielestään moukan elämä merkitsi? Pyövelit käyttelivät köyttä, kirvestä ja kuumia kattiloita. Mutta minä säästän lukijani mieltäjärkyttävistä yksityisseikoista. Olemmehan lopultakin tekemisissä vain Peter Bloodin kohtalon kanssa emmekä Monmouthin kapinallisten. Hän jäi elämään joutuakseen siihen surulliseen vankikarjaan, joka parittain kytkettynä marssitettiin Bridgewaterista Tauntoniin. Ne, jotka olivat liian vaikeasti haavoittuneita kyetäkseen kävelemään, sullottiin raaisti ajoneuvoihin, joissa he sitomattomine ja märkivine haavoilleen saivat virua. Moni sai onnen kuolla matkalla. Kun Blood vaati ammattinsa perusteella oikeutta koettaa huojentaa heidän vaivojaan, pidettiin häntä hävyttömänä ja uhattiin raipoilla. Jos hän nyt katui jotakin, niin oli se sitä, ettei hän ollut lähtenyt Monmouthin mukaan. Se oli tietenkin epäjohdonmukaista, mutta hänen asemassaan olevalta mieheltä voinee tuskin enää odottaa johdonmukaisuutta. Hänen kahletoverinaan tuolla hirvittävällä matkalla oli sama Jeremias Pitt, joka alun perin oli hänen nykyisen onnettoman tilansa aiheuttanut. Nuori merikapteeni oli jäänyt hänen läheiseksi kumppanikseen yhteisesti kärsityn vankilassaolon aikana. Siitä ehkä johtui, että heidät oli kahlehdittu yhteen täyteen ahdetussa vankilassa, jossa he alituiseen olivat olleet vaarassa tukehtua löyhkään ja kuumuuteen heinä-, elo- ja syyskuun kuluessa. Ulkomaailmasta tunkeutui silloin tällöin tietoja vankilaan. Muutamat olivat ehkä tahallisesti sinne levitettyjä. Sellainen oli muun muassa juttu Monmouthin mestauksesta. Se synnytti syvää surua niissä onnettomissa, jotka parhaillaan kärsivät herttuan vuoksi, varsinkin kun hän oli luvannut puolustaa heidän uskontoaan. Moni kieltäytyi uskomasta sitä. Alkoipa hurja huhu kertoella, että joku Monmouthia muistuttava mies olisi uhrautunut herttuan puolesta mestattavaksi ja että Monmouth eli ja tulisi kohta kunniassaan ja vapauttaisi Siionin ja julistaisi uuden sodan Babylonia vastaan. Herra Blood kuunteli juttua yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli ottanut vastaan uutisen Monmouthin kuolemastakin. Mutta yhden asian hän tämän yhteydessä kuuli, joka ei jättänyt häntä niinkään välinpitämättömäksi vaan joka yhä lisäsi sitä halveksuntaa, jota hän jo tunsi Jaakko-kuningasta kohtaan. Hänen majesteettinsa oli suvainnut ottaa Monmouthin puheilleen. Sellainen teko, ellei hänellä ollut tarkoitus armahtaa herttuaa, oli uskomattoman halpamainen ja katala. Sillä puheille pääsyn syynä ei voinut olla muu kuin alhainen tyydytys saadessaan nauttia onnettoman veljenpoikansa nöyrästä katumuksesta. Myöhemmin he kuulivat, että lordi Grey, joka herttuan jälkeen — niin, ehkäpä ennenkin häntä — oli ollut kapinan pääjohtajana, oli ostanut itsensä rangaistuksesta vapaaksi neljänkymmenentuhannen punnan hinnalla. Peter Blood arveli, että se oli kaiken muun komennon mukaista. Hänen halveksuntansa kuohahti vihdoin yli laitain. »Valtaistuimellahan istuu täydellisen kurja roisto. Jos olisin aikaisemmin tiennyt hänestä yhtä paljon kuin nyt tiedän, niin en luule, että olisin antanut aihetta nykyiseen olotilaani.» Ja sitten hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. »Ja missä luulette lordi Gildoyn nyt olevan?» kysyi hän. Nuori Pitt, jota hän oli puhutellut, käänsi kasvonsa tohtoriin. Hänen merielämän parkitsema ihonsa oli menettänyt miltei kokonaan punakkuutensa pitkällisen vankeuden aikana. Hänen silmänsä olivat pyöreinä kysymysmerkkeinä. Blood vastasi itse kysymykseensä. »Emmehän ole nähneet hänen ylhäisyyttään sitten Oglethorpen päivien, ja missä ovat muut vangitut jalosukuiset herra — varsinaiset kapinan johtajat? Luulen, että Greyn juttu selittää täydelleen heidän poissaolonsa. He ovat varakkaita ihmisiä ja voivat ostaa, itsensä vapaiksi. Täällä odottavat hirsipuuta vain ne onnettomat, jotka liittyivät heihin, kun taas ne, joilla oli kunnia johtaa heitä, kulkevat vapaina. Se on soma ja opettava esimerkki asiain nurinkurisuudesta. Totisesti elämme epävakaisessa maailmassa.» Hän nauroi, ja sama pilkallinen hymy huulillaan astui hän sitten Tauntonin linnan suureen saliin tuomioistuimen eteen kuulusteltavaksi. Hänen kanssaan astuivat Pitt ja Baynes, maanviljelijä. Heidät piti tutkittaman kolmisin ja heidän asiansa aloitti tuon synkän päivän. Sali, joka parvekkeita myöten oli täynnä uteliaita katsojia — enimmäkseen naisia — oli verhottu punaiseen. Se oli yli tuomarin miellyttävä päähänpisto, joka varsin luontevasti ilmaisi, mikä väri hänen verenhimoista mieltään parhaiten viihdytti. Salin toisessa päässä varta vasten tehdyllä korokkeella istuivat neuvoskunnan muodostavat viisi tuomaria punaisissa viitoissa ja mustissa suurissa tekotukissaan ja ylinnä heidän keskellään ylituomari, lordi Jeffreys, Wernin herra. Vangit marssivat sisään vartijainsa saattamina. Oikeudenpalvelija vaati hiljaisuutta vankeusrangaistuksen uhalla, ja kun puheensorina vähitellen oli vaiennut, katseli herra Blood kiinnostuneena jurya, jonka muodosti kaksitoista paikkakuntalaista isäntämiestä. Eivät he juuri miehiltä näyttäneet. He olivat yhtä säikähtyneitä, levottomia ja masentuneita kuin varas, joka on tavattu pistämästä kättään lähimmäisensä taskuun. Juryn muodosti kaksitoista pelotettua miestä, jotka äskettäin olivat saaneet vapauttavan tuomion mutta jotka yhä olivat täydelleen herra ylituomarin mielivallan armoilla. Heistä vaelsi herra Bloodin rauhallinen katse tuomareihin ja varsinkin ylituomarina istuvaan lordi Jeffreysiin, jonka hirvittävä maine oli kulkeutunut hänen edellään Dorchesteristä. Lordi Jeffreys oli pitkä, hoikka, neljänkymmenen korvissa oleva mies, jolla oli erinomaisen kauniit soikeahkot kasvot. Hänen pitkäripsisten silmiensä ympärillä oli kärsimysten tai unettomuuden aiheuttamia tummia täpliä, jotka korostivat niiden loistetta ja hiljaista surumielisyyttä. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, paitsi täyteläisiä huulia, joilla väreili eloisa puna, sekä jonkin verran korkeita, joskaan ei varsin esiinpistäviä poskipäitä, joilla helotti kuumeinen hehku. Hänen huulissaan oli jotakin, joka häiritsi hänen kasvojensa täydellisyyttä, jotakin pahaa, tuskin tuntuvaa, mikä kuitenkin oli havaittavissa ja oli omituisessa ristiriidassa hänen hienon nenänsä, tummien, kosteitten silmiensä ja kalpean otsansa ylvään rauhallisuuden kanssa. Lääkäri herra Bloodissa katseli miestä erityisen kiinnostuneena, sillä hän tunsi sen kalvavan taudin, joka hänen ylhäisyyttään vaivasi, ja hän tiesi myös kuinka hämmästyttävän epäsäännöllistä ja juopottelevaa elämää tämä vietti siitä huolimatta — tai ehkäpä juuri sen vuoksi. »Peter Blood, nostakaa kätenne!» Yleisen syyttäjän karkea ääni herätti hänet äkkiä todellisuuteen. Hän noudatti käskyä koneellisesti ja syyttäjä luki yksitoikkoisella äänellä syytekirjelmän, jossa sanottiin, että Peter Blood oli tehnyt itsensä syypääksi kaikkein armollisimman ja korkeimman ruhtinaan Jaakko Toisen, Jumalan armosta Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, hänen luonnollisen ja ylimmän herransa, kavaltamiseen. Siinä julistettiin vielä, että samainen Peter Blood, pelkäämättä Jumalaa, oli antanut perkeleen vietellä itsensä unohtamaan sanotulle herralle ja kuninkaalle tulevan rakkautensa, uskollisuutensa ja luonnollisen kuuliaisuutensa ja että hän, Peter Blood, oli ryhtynyt häiritsemään kuningaskunnan rauhaa ja levollisuutta nostattamalla kapinaa ja sotaa anastaakseen sanotun herransa ja kuninkaansa arvon, kunnian ja hänen korkean kruununsa kuninkaallisen nimen — ja paljon muuta samanlaista, jonka loputtua häntä kehoitettiin sanomaan tunnustiko hän syyllisyytensä vai ei. Hän vastasi useammalla sanalla kuin mitä häntä oli kehoitettu käyttämään. »Olen täydelleen viaton.» Pieni, terävänaamainen mies, joka istui pöydän ääressä vasemmalla, ponnahti pystyyn. Hän oli herra Pollexfen, ylisyyttäjä. »Oletteko syyllinen vaiko syytön?» kivahti ärtyisä herrasmies. »Teidän tulee käyttää niitä sanoja.» »Vai niitä sanoja?» sanoi Peter Blood. »Noo — syytön.» Ja sitten hän jatkoi kääntyen tuomareitten puoleen. »Jos suvaitsette, arvoisat herrat, niin en ole syyllinen ainoaankaan niistä asioista, joista äsken kuulin itseäni syytettävän. Korkeintaan voidaan viakseni lukea kärsimättömyys, jota olen tuntenut ollessani kaksi kuukautta suljettuna inhottavaan vankilaan, jossa sekä terveyteni että elämäni olivat vaarassa.» Päästyään alkuun aikoi hän puhua enemmänkin, mutta tällä kohdalla keskeytti hänet herra ylituomari lempeällä, miltei valittavalla äänellä. »Nähkääs, sir, minun täytyy keskeyttää teidät nyt, koska meidän on seurattava yleistä ja yhteistä menettelytapaa oikeudenistunnossa. Te ette varmaankaan tunne lain muotoja?» »En tiedä niistä mitään, mutta olen tähän saakka elänyt peräti onnellisena tässä tietämättömyydessäni. Varsin mielelläni olisin jättänyt tämänkin tuttavuuden niiden kanssa tekemättä.» Heikko hymy välähti ylituomarin tarkkaavaisilla kasvoilla. »Uskon teitä. Teitä tullaan tarkasti kuulemaan, kunhan teidän puolustautumistilaisuutenne tulee. Mutta kaikki, mitä te nyt sanotte, on tavasta poikkeavaa ja sopimatonta.» Ilmeisen myötämielisyyden ja arvonannon rohkaisemana vastasi herra Blood tämän jälkeen sitä mukaa kuin häneltä kysyttiin tahtovansa tulla Jumalan ja isänmaansa tutkittavaksi. Kun sitten sihteeri oli rukoillut Jumalaa ja jättänyt hänen asiansa Hänen hyvään huomaansa, kutsui hän esiin Andrew Baynesin ja kehoitti häntä nostamaan kätensä ja vastaamaan. Baynesista, joka myös vastasi kieltävästi, hän siirtyi Pittiin. Tämä myönsi rohkeasti syyllisyytensä. Herra ylituomari liikahti paikallaan. »Kas niin, se kuulostaa paremmalta», hän virkkoi ja hänen neljä punaviittaista virkaveljeään nyökkäsivät. »Jos kaikki olisivat yhtä itsepäisiä kuin hänen molemmat kapinatoverinsa, niin tästä ei tulisi loppua koskaan.» Tämän pahaaennustavan välihuudahduksen jälkeen, joka lausuttiin niin epäinhimillisen jäätävästi, että koko oikeussalin läpi kävi puistatus, nousi herra Pollexfen seisomaan. Erinomaisella pitkäveteisyydellä hän totesi, mistä noita kolmea miestä yleensä syytettiin ja erityisesti herra Bloodia, jonka asian piti ensimmäisenä tulla esille. Ainoa todistaja, joka kuninkaan puolesta oli haastettu todistamaan, oli kapteeni Hobart. Hän kertoi reippaasti, missä olosuhteissa hän oli tavannut syytetyt ja miten hän oli heidät vanginnut yhdessä lordi Gildoyn kanssa. Everstinsä määräysten mukaan hän olisi hirttänyt Pittin heti, mutta vangittu Blood oli valheellaan saattanut hänet siihen uskoon, että sanottu Pitt oli valtakunnan päärejä ja siis henkilö, johon oli suhtauduttava varovaisesti. Kapteeni Hobartin lopetettua todistuksensa kääntyi lordi Jeffreys Peter Bloodin puoleen. »Onko syytetty Bloodilla mitään muistuttamista todistajan lausuntoa vastaan?» »Ei mitään, mylord. Hänen puheensa pitää täsmälleen paikkansa.» »Olen iloinen siitä, että myönnätte asian ilman verukkeita, jotka ovat niin tavallisia teikäläisille. Ja voin sanoa, että tässä ette verukkeilla mihinkään pääsisi. Sillä me olemme aina lopulta oikeassa, olkaa varma siitä.» Baynes ja Pitt myönsivät myös kapteenin todistuksen yhtäpitäväksi totuuden kanssa, minkä jälkeen punaviittainen herra ylituomari huokasi syvään helpotuksesta. »Koska asia siis on selvä, niin käykäämme eteenpäin Jumalan nimeen. Sillä meillä on vielä paljon työtä.» Hänen äänessään ei nyt ollut rippeitäkään ystävällisyydestä. Se oli tiukka ja särähtelevä ja huulet, joiden välistä se soi, olivat pilkallisessa hymyssä. »Arvelen, herra Pollexfen, että koska heidän syyllisyytensä valtiopetokseen on tullut toteennäytetyksi — hehän ovat sen itsekin myöntäneet — niin ei tässä asiassa ole muuta sanomista.» Silloin kajahti Peter Bloodin ääni kirkkaana ja siinä soi merkillinen naurun tuntu. »Suvainnette, teidän ylhäisyytenne, mutta mielestäni siinä on vielä koko joukon sanomista.» Hänen ylhäisyytensä katsoi Bloodia ensin hämmästyneenä hänen rohkeudestaan, mutta vähitellen hänen katseensa muuttui synkän vihaiseksi. Hänen punaiset huulensa vääntyivät epämiellyttäviin, julmiin poimuihin, jotka muuttivat koko hänen kasvonsa toisenlaisiksi. »Mitä, mitä roistomaisuutta tämä on? Aiotteko tuhlata meidän kallista aikaamme joutaviin jaarituksiin?» »Tahtoisin, että teidän ylhäisyytenne ja herrat juryn jäsenet kuulisivat puolustukseni, kuten teidän ylhäisyytenne taannoin lupasi tehdä.» »Vai niin, roisto, kyllä saat vielä, sen lupaan.» Hänen ylhäisyytensä ääni oli repivä kuin viila. Hän väänteli itseään puhuessaan ja hänen kasvonsa olivat tuskan ilmeissä. Hieno kuolemankalpea käsi, jonka verisuonet kuulsivat sinisinä, veti esille nenäliinan, jolla hän pyyhkäisi ensin huuliaan ja sitten otsaansa. Tarkastaen häntä lääkärin silmillä Peter Blood päätteli, että hän oli saanut sen taudinkohtauksen, joka häntä kalvoi. »Kyllä saat, mutta koska kerran olette tunnustanut, niin mitä siinä enää on puolustelemisesta apua.» »Saatte päättää sitten, mylord.» »Sitä varten istun tässä.» »Ja niin saatte tekin, hyvät herrat.» Blood kääntyi tuomareista juryn puoleen. Viimeksimainittu liikahti levottomana hänen varman katseensa edessä. Lordi Jeffreysin uhkaava syytös oli pusertanut heistä kaiken miehuuden. He olivat itse olleet syytettyinä maanpetoksesta ja olivat yhä herra ylituomarin mielivallan alaisia. Peter Blood astui askelen eteenpäin rohkeana, suorana, itsekylläisenä ja pilkallisena. Hän oli vasta ajeltu ja hänen tekotukkansa, vaikka se olikin kähertämätön, oli huolellisesti kammattu ja siistitty. »Kapteeni Hobart on todistanut sen, mitä hän tiesi asiassa, että hän tapasi minut Oglethorpen talossa Westonin taistelun aamuna. Mutta hän ei ole kertonut, mitä minä tein siellä.» Taas keskeytti ylituomari hänet. »Mitäpä te siellä olisitte tehnyt kapinallisten parissa, joista jo kaksi — lordi Gildoy ja toverinne tuossa — ovat tunnustaneet syyllisyytensä!» »Senpä minä juuri pyydän saada kertoa teidän ylhäisyydellenne.» »Pyydän, tehkää se, ja Jumalan nimessä, tehkää se nopeasti, mies. Sillä jos minun täytyy vaivautua kuuntelemaan jokaista petturikoiraa, niin täytyy minun istua tässä kevätkäräjiin saakka.» »Olin siellä, teidän ylhäisyytenne, lääkärin asioissa, sitomassa lordi Gildoyn haavoja.» »Mitä tämä merkitsee? Kerrotteko meille, että muka olisitte lääkäri?» »Oppiarvon suorittanut Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa.» »Hyvä Jumala!» huudahti lordi Jeffreys korottaen ääntään ja katsoen juryyn. »Mikä häpeämätön roisto! Te kuulitte todistajan äsken sanovan, että hän oli tuntenut hänet Tangerissa vuosikausia sitten ja että hän silloin oli Ranskan palveluksessa oleva upseeri. Te kuulitte syytetyn myöntävän, että todistaja oli puhunut totta.» »Niin hän olikin. Mutta se mitä minä nyt kerron teille, on myös totinen tosi. Muutama vuosi sitten olin sotilas, mutta sitä ennen olin jo lääkäri ja olen sitä ollut taas viime tammikuusta saakka asetuttuani Bridgewateriin, kuten sadat todistajat voivat todistaa, jos tarvitaan.» »Siihen ei ole tarpeellista tuhlata aikaamme. Tahdon omalla roistomaisella suullanne näyttää valheeksi puheenne. Kysyn teiltä vain: Kuinka jouduitte Monmouthin herttuan armeijaan, vaikka esitätte itsenne tässä lääkärinä, joka harjoittaa rauhallista ammattiaan Bridgewaterin kaupungissa?» »En ole koskaan kuulunut siihen armeijaan. Ei kukaan ole todistanut sitä eikä tule todistamaankaan, sen vannon. Minulla ei ollut mitään tekemistä äskeisen kapinan kanssa. Pidin sitä mielettömänä seikkailuna. Rohkenen kysyä teidän ylhäisyydeltänne, (hänen irlantilainen murteensa tuli entistä tuntuvammaksi) mitä minulla, joka olen syntynyt ja kasvatettu paavin uskossa, saattoi olla tekemistä armeijassa, joka taisteli protestanttisuuden puolesta? »Tekö paavin uskolainen?» Ylituomari tuijotti häneen hetken. »Pikemminkin te muistutatte honottavaa, määkivää presbyteeriläis-Taavettia. Vakuutan, mies, että haistan presbyteeriläisen jo neljänkymmenen mailin päästä.» »Siinä tapauksessa rohkenen ihmetellä, ettei niin tarkka nenä haista paavinuskolaista neljän jalan päästä.» Parvekkeelta kuului naurun hihitystä, mutta tuomarin tuima katse ja oikeudenpalvelijain ääni vaimensivat sen heti. Lordi Jeffreys nojasi eteenpäin pöytää vasten. Hän kohotti hienon kätensä, jossa hän vieläkin piteli pitsiröyhelöistä, hyväntuoksuista nenäliinaansa. »Jätämme uskontokysymyksen sikseen tällä kertaa, ystäväni», sanoi hän. »Mutta huomatkaa tarkoin, mitä sanon.» Hän korosti hennolla etusormellaan jokaista sanaa. »Tietäkää, ystäväni, ettei ole mitään uskontoa, joka antaisi luvan valehtelemiseen. Teillä on kallis kuolematon sielu, eikä ole mitään koko maailmassa, joka olisi arvokkaampaa kuin se. Ajatelkaa, että suuri taivaan ja maan Jumala, jonka tuomioistuimen edessä te ja me ja kaikki ihmiset viimeisenä päivänä seisomme, on kostava teille jokaisen valheen ja oikeudenmukaisesti heittävä teidät iankaikkiseen tuleen, pudottava teidät tulisen pätsin pohjattomaan kuiluun, jos väistytte hivenenkään totuuden tieltä, hivenenkään, sillä minä vakuutan teille, että Jumala ei anna itseään pilkata. Tämän perusteella vaadin teitä vastaamaan totuuden mukaisesti: Miten jouduitte vangituksi näiden muiden kapinallisten kanssa?» Peter Blood tuijotti hetken hämmästyneenä yli tuomariin. Mieshän oli uskomaton, epätodellinen, mielikuvituksellinen painajaistuomari. Sitten hän kokosi ajatuksensa ja vastasi: »Minua pyydettiin tuona aamuna auttamaan lordi Gildoyta ja minä pidin velvollisuutenani noudattaa pyyntöä, koska olin sen ammatin harjoittaja.» »Vai piditte velvollisuutenanne!» Ylituomari, jonka kasvot olivat pelottavan näköiset — ne olivat kalmankalpeat, ja hänen vääntyneet huulensa olivat punaiset kuin veri, jota hän janosi — katsoi Peter Bloodia häijyn pilkallisesti. Sitten hän hillitsi itsensä, kuten näytti, vaivoin. Hän huokasi ja puhui aikaisempaan, hiljaisen valittavaan tapaansa. »Hyvä Jumala, miten te tuhlaatte kallista aikaamme! Mutta minä koetan olla kärsivällinen kanssanne. Kuka teitä pyysi sinne?» »Master Pitt tuossa, kuten hän voi todistaa.» »Oh! Master Pitt todistaa — hän, joka itse on tunnustanut olevansa maanpetturi. Siinäkö teidän todistajanne ovat?» »Täällä on myös master Baynes, joka voi todistaa samaa.» »Master Baynesin on vastattava omista synneistään, ja minä luulen että hänellä tulee olemaan täysi työ koettaessaan vapauttaa kaulansa hirttosilmukasta. No, sir, eikö teillä ole muita todistajia?» »Voisin saada Bridgewaterista muitakin todistajia, jotka näkivät minun lähtevän sinä aamuna master Pittin hevosen selässä matkaan.» Hänen ylhäisyytensä hymyili. »Se ei ole tarpeellista. Sillä huomatkaa, minä en aio tuhlata enempää aikaa teidän vuoksenne. Vastatkaa minulle ainoastaan: Tiesittekö, kun master Pitt, kuten väitätte, tuli teitä noutamaan, että hän, kuten kuulitte hänen tunnustavan, oli kuulunut Monmouthin kapinallisiin.» »Tiesin, teidän ylhäisyytenne.» »Te tiesitte! Vai niin!» Lordi katsoi pelokkaaseen juryyn ja naurahti lyhyesti. »Ja siitä huolimatta menitte hänen kanssaan?» »Auttamaan haavoitettua ihmistä, kuten pyhä velvollisuuteni vaati!» »Pyhä velvollisuutenne, sanoitte?» Lordi raivostui taas. »Hyvä Jumala! Missä käärmeitten sukukunnassa elämmekään! Teidän pyhä velvollisuutenne, roisto, kuuluu kuninkaalle ja Jumalalle. Mutta olkoon. Kertoiko hän teille, ketä teidät pyydettiin auttamaan?» »Kyllä — lordi Gildoyta.» »Ja te tiesitte, että lordi Gildoy oli haavoittunut taistelussa ja millä puolella.» »Tiesin sen.» »Ja sittenkin, vaikka koetatte uskotella meille, että olette herramme kuninkaan uskollinen alamainen, menitte auttamaan häntä?» Peter Blood menetti kärsivällisyytensä hetkeksi. »Minulla oli tekemistä vain hänen haavojensa eikä hänen valtiollisten mielipiteittensä kanssa, teidän ylhäisyytenne.» Hyväksymisen mutinaa kuului sekä parvekkeelta että juryn puolelta. Se oli omiaan vain saamaan ylituomarin täyteen raivoon. »Jeesus Jumala!» huusi hän. »Onko maailmassa koskaan nähty hävyttömämpää vintiötä kuin te?» Hän kääntyi kalmankalpeana juryn puoleen. »Minä toivon, herrat juryn jäsenet, että te otatte huomioon tämän petturiroiston kauhistuttavan käytöksen, ja siitä te ette voi olla havaitsematta, millainen mielenlaatu tämänkaltaisilla ihmisillä on, kuinka konnamaista ja pirullista heidän menettelytapansa on. Omalla suullaan on hän lausunut hirttotuomionsa moneen kertaan ja vielä siinä on lisää. Vastatkaa minulle, sir: Kun te saitte petetyksi kapteeni Hobartin valheillanne tämän toisen petturin, Pittin, yhteiskunnalliseen asemaan nähden, missä ominaisuudessa te silloin toimitte?» »Pelastaakseni hänet joutumasta ilman tutkintoa hirtetyksi, kuten häntä uhattiin.» »Mitä teillä oli sen asian kanssa tekemistä, joutuiko hän hirteen ja miten se tapahtui?» »Oikeudenmukaisuus on jokaisen uskollisen alamaisen asia, sillä oikeudenrikos, jonka kuninkaan valtuutettu tekee, tuottaa häpeää hänen kuninkaalliselle majesteetilleen.» Se oli ovelasti ja terävästi sinkautettu huomautus jurylle ja se ilmaisi, miten valpas ja maltillinen miehemme äly oli ja miten se juuri äärimmäisen vaaran hetkellä oli terävimmillään. Jokaiseen muuhun juryyn se varmaan olisi tehnyt tarkoitetun vaikutuksen. Se olisi saattanut tehdä sen tähänkin juryyn, joka oli kokoonpantu aroista lampaista, ellei ylituomarin pelottava hahmo olisi tehnyt sitä tyhjäksi. Lordi Jeffreys nojautui raskaasti eteenpäin ja haukkoi ilmaa hämmästyksestä. »Herra taivaassa!» myrskysi hän. »Onko koskaan nähty hävyttömämpää roistoa? Mutta asia on selvä. Minä näen jo, mikä te olette miehiänne. Näen hirttonuoran kaulallanne.» Sanottuaan sanottavansa loppuun silmät häijysti mulkoilevina hän rauhoittui ja istuutui takaisin paikalleen. Oli kuin esirippu olisi pudonnut. Kaikki mielenliikutus hävisi hänen kalpeilta kasvoiltaan. Niille palasi taas entinen, hiljainen surumielisyys. Kun hän taas hetken perästä puhui, oli hänen äänensä pehmeä, miltei hellä, ja kuitenkin kuului joka sana selvästi suuressa oikeussalissa. »Jos tunnen sydämeni oikean laadun, niin en tahtoisi vahingoittaa ketään, vielä vähemmän iloita siitä, että joku menee iankaikkiseen kadotukseen. Ainoastaan säälistä teitä kohtaan olen tuhlannut näin paljon sanoja tähtenne, koska tahtoisin, että panisitte jotakin arvoa kuolemattomalle sielullenne, ettekä saattaisi sitä iankaikkiseen kadotukseen itsepintaisesti turvautumalla valheeseen ja kiroilemiseen. Mutta huomaan, että mitkään yritykset siihen suuntaan eivät vaikuta teihin nähden mitään, ja sen vuoksi en aio sanoa teille enempää.» Hän käänsi taas kauniit, tarkkaavat kasvonsa juryn puoleen. »Hyvät herrat, minun täytyy lain puolesta, jonka tulkitsijoita me olemme ettekä te, selittää, että jos joku henkilö on tosiasiallisesti noussut kapinaan kuningasta vastaan ja joku toinen henkilö — joka ei todella vielä asiallisesti ole tehnyt sitä — tieten ottaa luokseen ja majoittaa, hoivaa ja auttaa häntä, niin on hän yhtä suuressa mitassa kapinallinen kuin se, joka kantoi asetta. Me olemme valamme ja omantuntomme velvoituksella sidotut osoittamaan teille, mitä laki on, ja te olette valanne ja omantuntonne perusteella velvolliset lausunnossanne ilmaisemaan ja päättämään, minkä tuomion lain totuus teitä vaatii langettamaan.» Sitten hän jatkoi tulkintaansa selittäen, millä tavalla Baynes ja Blood olivat syypäitä valtiopetokseen, ensinmainittu sen vuoksi että hän oli ottanut luokseen maanpettureita, ja jälkimmäinen sen nojalla, että hän oli auttanut petturia hoitamalla hänen haavojaan. Hän sovitteli puheensa lomaan teennäisiä viittauksia luonnolliseen herraansa ja lailliseen ruhtinaaseensa, kuninkaaseen, jonka Jumala oli heidän valtiaakseen asettanut, sekä moitti nonkonformisteja ja Monmouthia, josta — omien sanojensa mukaan — uskalsi varmasti sanoa, että alhaisimmallakin alamaisella, joka oli laillisesti avioliitosta syntynyt, oli suurempi oikeus kruunun perimiseen kuin hänellä. »Jeesus Jumala! Että meidän pitääkin elättää keskuudessamme sellaista kyykäärmeitten sukukuntaa», lopetti hän vihdoin retorisin elein vimmaisen purkauksensa. Sitten hän vaipui paikalleen väsyneenä ponnistuksestaan. Hetken hän oli aivan hiljaa pyyhkien vain huuliaan. Sitten hän liikahti levottomasti. Uudelleen vääntyivät hänen kasvonsa tuskaisesti ja muutamin kähein, miltei hajanaisin sanoin hän lähetti juryn tekemään päätöstään. Peter Blood oli kuunnellut hänen hillitöntä, jumalatonta ja miltei iljettävän herjaavaa sanatulvaansa osoittaen mielenmalttia, mikä häntä perästäpäin ihmetytti. Hän hämmästyi siinä määrin miestä, hänen sielullisesti ja ruumiillisesti vaihtelevia tilojaan ja hänen uhkailevaa ja verenvuodatukseen pakottavaa menettelyään juryyn nähden, että hän miltei unohti, että hänen oma elämänsä oli kyseessä. Häikäistyn juryn poissaolo ei kestänyt kauan. Lausunto julisti kaikki kolme vankia syyllisiksi. Peter Blood katsoi ympärilleen punaiseen verhotussa salissa ja hetken hänestä näytti kuin kalpeitten kasvojen muodostamat rivit olisivat huojuneet. Sitten hän oli taas oma itsensä ja hän kuuli äänen kysyvän, mitä hänellä oli sanomista siihen ja miksi hän ei saisi kuolemantuomiota, kun hän kerran oli todistettavasti ollut mukana maanpetoksellisessa toiminnassa. Hän nauroi ja hänen naurunsa kuulosti aavemaisen kamalalta kuoleman hiljaisuuden vallitessa oikeussalissa. Koko toimitus oli ollut äärimmäisen luonnoton. Sanomatonta oikeuden pilkkaa, jota tuo punaviittainen, tutkivasilmäinen ilveilijä oli jakanut, kostonhimoisen ja raa’an ilkeämielisen kuninkaan lahjottava kätyri, jonka koko olemus oli rienaajan. Peter Bloodin nauru taittoi kokonaan kärjen ilveilijän ankaruudelta. »Nauratteko, sir, hirttonuora kaulallanne, aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, jonka yli te aivan kohta olette astuva.» Silloin Peter Blood kosti. »Totisesti minulla on parempi syy nauruun kuin teillä, teidän ylhäisyytenne. Sillä minulla on, ennen kuin lausutte tuomioni, vielä jotakin sanomista teille. Teidän ylhäisyytenne näkee minut — viattoman miehen, jonka ainoa rikos on siinä, että harjoitin armeliaisuutta — hirttonuora kaulassa. Teidän ylhäisyytenne puhuu minulle oikeusoppineena asiantuntevasti, mitä minulle on tapahtuva. Minä saanen lääkärinä sanoa yhtä varmalla asiantuntemuksella, mitä teidän ylhäisyydellenne on tapahtuva. Vakuutan teille, etten nyt vaihtaisi osaani teidän kanssanne, että en vaihtaisi sitä nuoraa, jonka te heitätte kaulaani, siihen kiveen, jota te kannatte ruumiissanne: Se kuolema, jonka te ehkä nyt sanelette minulle, on kepeä huvi siihen kuolemaan verrattuna, johon teidät on tuominnut se suuri Tuomari, jonka nimeä te niin kevyesti käyttelette.» Herra ylituomari jäykistyi, hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi ja hänen huulensa vavahtivat. Olisi voinut laskea kymmeneen ennen kuin kuului ääntäkään hämmästyksestä halvaantuneessa oikeussalissa Peter Bloodin lopetettua puheensa. Kaikki, jotka tunsivat lordi Jeffreysin, käsittivät sen myrskyn edellä vallitsevaksi tyveneksi ja varustautuivat rajuilman puhkeamisen varalle. Mutta se ei puhjennut. Hitaasti, heikosti palasi väri tuhkanharmaille kasvoille. Punaviittainen mies menetti jäykkyytensä ja kumartui eteenpäin. Hänen ylhäisyytensä alkoi puhua. Hiljaisella äänellä ja lyhyesti — paljon lyhyemmin kuin hänen tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa ja aivan koneellisesti kuten ihmisien, jonka ajatukset ovat kaukana siitä mitä huulet puhuvat — hän julisti kuolemantuomion asiaankuuluvassa järjestyksessä ja viittaamatta sanallakaan siihen, mitä Peter Blood oli sanonut. Lopetettuaan hän vaipui peräti uupuneena tuoliinsa, silmät puoleksi ummessa ja otsa kiiltävänä hiestä. Vangit marssivat ulos. Herra Pollexfenin — whig-puoluelainen huolimatta asemastaan ylimpänä syyttäjänä — kuuli eräs juryn jäsenistä kuiskaavan vierustoverinsa korvaan: »Sieluni kautta, tuo musta roisto säikähdytti hänen ylhäisyytensä perin pohjin. Oikein käy sääliksi häntä, kun hänen täytyy kuolla hirsipuussa. Sillä mies, joka pystyy pelottamaan Jeffreysiä, menisi varmaan pitkälle.» Neljäs luku IHMISKAUPPAA Herra Pollexfen oli yhtaikaa sekä oikeassa että väärässä, seikka joka sattuu paljon useammin kuin yleensä luullaankaan. Hän oli oikeassa lausuessaan välinpitämättömästi ajatuksensa, että mies, jonka ilmeet ja sanat saattoivat pelästyttää niin pelätyn miehen kuin lordi Jeffreys oli, pystyi luomaan luonteensa voimalla huomattavan tulevaisuuden. Hän oli väärässä — vaikkakin anteeksiannettavasti — otaksuessaan, että Peter Blood joutuisi hirteen. Olen sanonut, että niihin harmeihin, joita hänen armeliaisuuskäyntinsä Oglethorpessa aiheutti hänelle, sisältyi — vaikkei hän silloin sitä tietenkään käsittänyt — kaksikin syytä kiitollisuuteen. Toinen oli se, että hän ylimalkaan joutui oikeuden eteen, ja toinen taas, että oikeudenkäynti sattui syyskuun yhdeksänneksitoista päiväksi. Yhdeksänteentoista päivään saakka oli oikeuden tuomiot pantu täytäntöön pilkulleen ja siekailematta. Mutta yhdeksännentoista päivän aamuna saapui Tauntoniin lordi Sunderlandin, valtiosihteerin, lähetti, joka toi kirjeen lordi Jeffreysille. Kirjeessä oli ilmoitus, että hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut käskeä, että yksi toistasataa kapinallista oli varattava lähetettäviksi joillekin hänen majesteettinsa uutisviljelyksille Jamaikaan, Barbados- tai jollekin Pienten Antillien saarelle. Ei suinkaan pidä luulla, että tämä käsky johtui jonkinlaisesta armollisuuden tunnosta. Lordi Churchill oli vallan oikeassa, kun hän sanoi, että kuninkaan sydän oli yhtä tunteeton kuin marmori. Havaittiin, että tuollainen summittainen hirttohomma oli mitä häikäilemättömintä arvokkaan aineksen tuhlausta. Uutisviljelyksille tarvittiin kipeästi orjia, ja terveen, voimakkaan miehen laskettiin olevan ainakin kymmenen- viidentoista punnan arvoinen. Sitä paitsi oli hovissa monta herrasmiestä, jotka mikä mistäkin syystä odottivat kuninkaan puolelta jotakin suosionosoitusta. Tässä tarjoutui helppo ja vaivaton keino suorittaa nuo pikku velat. Kapinallisten joukosta saattoi erottaa osan, jonka voi lahjoittaa näille herroille heidän vapaasti käytettävikseen. Lordi Sunderlandin kirje antaa tarkat yksityistiedot siitä, miten anteliaasti kuningas jakeli ihmislahjojaan. Tuhat vankia piti jaottaman kahdeksan hoviherran ynnä muiden kesken, samalla kun kirjeen jälkikirjoituksessa määrättiin sata vankia kuningattaren tarpeita varten. Vangit piti heti lähetettämän kuninkaan eteläisille viljelyksille ja heidän tuli jäädä sinne kymmeneksi vuodeksi ennen kuin he taas pääsisivät vapauteen, ja oli niihin osiin siirtomaita, joihin heidät oli määrätty, hetimmiten ilmoitettava heidän saapumisestaan ja muuten huolehdittava siitä, että lähettämiseen heti ryhdyttiin. Tiedämme ylituomarin sihteerin muistiinpanoista, miten lordi Jeffreys sinä iltana raivohumalaisen tavoin moitti sitä epäonnistunutta lempeyttä, johon kuningas oli saatu viekoitelluksi. Me tiedämme, miten hän kirjeellisesti koetti saada kuningasta peruuttamaan määräyksensä. Mutta Jaakko pysyi päätöksessään. Se oli — puhumattakaan siitä hyödystä mitä se hänelle tuotti — erinomainen osoitus siitä lempeydestä, joka oli hänelle ominaista. Hän tiesi, että hän säästämällä täten heidän henkensä saattaisi heidät suorastaan elävään kuolemaan. Monen heistä oli pakko sortua Länsi-Intian kauheassa orjuudessa eloonjäävien hartaasti kadehtimana. Ja niin tapahtui, että Peter Blood ja hänen kanssaan Jeremias Pitt ja Andrew Baynes, sen sijaan että olisivat joutuneet roikkumaan hirressä kuten heidän tuomionsa määräsi, vietiin Bristoliin ja siellä noin viidenkymmenen muun vangin kanssa sullottiin _Jamaikan kauppiaaseen_. Laivan ruumassa vallitseva ahtaus, kehno ravinto ja pilaantunut juomavesi aiheuttivat pian heidän joukossaan vaikean taudin, johon yksitoista kuoli. Heidän joukossaan oli myös onneton Oglethorpen isäntä, joka oli raaisti raahattu rauhallisesta kodistaan, kukoistavan puutarhansa keskeltä vain sen vian vuoksi, että oli tehnyt armeliaan teon. Ellei Peter Bloodia olisi ollut, olisi kuolleisuus varmaan noussut paljon korkeammaksi. Alussa oli _Jamaikan kauppiaan_ kapteeni kiroillen ja uhkaillen vastannut tohtorin vastalauseisiin sen johdosta, että sallittiin ihmisten kuolla sillä tavoin, ja hänen vaatimukseensa saada haltuunsa lääkekirstu ja hoitaa sairaita. Mutta pian havaitsi kapteeni Gardner, että hän saattoi joutua vastaamaan niin suuresta inhimillisen kauppatavaran hukkaamisesta, ja sen vuoksi hän vihdoinkin tajusi, että hän ilolla saattoi käyttää Peter Bloodin taitoa hyväkseen. Tohtori kävi työhön innokkaana ja määrätietoisesti ja menetteli niin taitavasti hoitaessaan sairaita ja parantaessaan onnettomuustovereittensa oloa laivalla, että hän sai taudin enemmän levenemisen estetyksi. Joulukuun keskivaiheilla laski _Jamaikan kauppias_ ankkurinsa Carlisle-lahden poukamassa ja päästi maihin neljäkymmentäkaksi eloonjäänyttä tuomittua kapinallista. Jos nämä onnettomat olivat kuvitelleet — kuten monet näyttivät tehneen — että he olivat tulossa johonkin villiin, asumattomaan seutuun, niin oli varmaan se näky, joka heitä kohtasi jo ennen kuin heidät oli laskettu laivan kupeella odottaviin veneisiin, omiaan karkottamaan sen harhaluulon. He näkivät päinvastoin verraten uljaan kaupungin, jonka talot olivat rakennetut eurooppalaiseen malliin, mutta ei niin tiheään sulloutuneina kuin Euroopan kaupungeissa oli tavallista. Kirkon torni kohosi hallitsevana punaisten tiilikattojen yllä. Laajan sataman suuta vartioi linnoitus, jonka tykkien suut pistivät esille muurin aukoista, ja hallitustalon pitkä julkisivu näkyi kauaksi pieneltä mäeltä kaupungin yläpuolella. Tämä mäki oli yhtä eloisan vihreä kuin konsanaan englantilainen huhtikuinen kunnas, ja päiväkin muistutti elävästi huhtikuista päivää Englannissa, sillä runsaiden sateiden kausi oli juuri päättynyt. Laajalla mukulakivisellä rantaäyräällä he tapasivat punatakkisen sotaväenosaston, joka oli heitä vastaanottamassa, sekä väkijoukon — jonka heidän tulonsa oli sinne viekoitellut — joka puvuissaan ja tavoissaan sangen vähän erosi siitä joukosta, jota kotoisissa merisatamissa tavallisesti näki, paitsi siinä, että siinä oli vähemmän naisväkeä ja enemmän neekereitä. Kun heidät oli järjestetty riviin sillalle, tuli heitä tarkastamaan kuvernööri Steed, lyhyt, ryhdikäs ja punakka herrasmies, taftikankaisessa puvussa, jossa oli suunnaton määrä kultapunosta, ontuen hieman ja nojaten raskaasti tukevaan eebenpuiseen keppiin. Hänen jäljessään astui kookas, lihava mies, pystyssä päin ja hartiat paljon korkeammalla kuvernööriä, puettuna Barbados-saaren miliisin everstin pukuun, ja häijy ilme mahdottoman suurilla kellahtavilla kasvoillaan. Hänen sivullaan ja omituisena vastakohtana hänen korkeudelleen asteli kepeän poikamaisesti hoikka nuori neitonen muodinmukaisessa ratsastuspuvussa. Leveälierinen harmaa hattu, jossa hulmusi punertava kamelikurjen sulka, peitti osaksi hänen soikeat kasvonsa, joiden hienolle värille ei edes etelän syövyttävä aurinkokaan ollut mahtanut mitään. Punaruskeat, pitkät kutrit riippuivat hänen hartioilleen saakka. Rehellisyys ja suoruus paistoi hänen utuisista silmistään, jotka olivat aivan selkosellaan, ja sääli oli vaimentanut veitikkamaisuuden, joka tavallisesti karehti hänen raikkailla, nuorilla huulillaan. Peter Blood hämmästyi huomatessaan tuijottavansa tytön pirteitä kasvoja, jotka näyttivät niin huonosti sopeutuvan tähän ympäristöön, ja huomattuaan, että häneen kohdistui yhtä tarkkaava katse, hän liikahti levottomasti. Hän havaitsi itse, miten surkea nähtävyys hän mahtoi olla. Pesemättömänä, tukka takkuisena ja hajallaan, musta, siivoton parta leuassa ja hänen kerran niin hieno kamlottikankainen pukunsa, jossa hänet oli vangittu, niin repaleisena, että se olisi ollut häpeäksi variksenpelätillekin, hän ei suinkaan ollut mitään herkullista silmänruokaa niin suloiselle olennolle. Siitä huolimatta tyttö ei kääntänyt hämmästynyttä, miltei lapsellista ja säälin ja ihmetyksen sekaista katsettaan hänestä. Hän kosketti kädellään kumppaninsa punaista hihaa, ja tämä käänsi pahantuulisesti murahtaen suuren ruhonsa niin, että joutui aivan päin tyttöä. Katsoen miestä suoraan silmiin puhui tyttö hänelle vakavana jotakin, mutta eversti ei ilmeisesti kuunnellut puolella korvallakaan. Hänen pienet helmenkaltaiset silmänsä, joiden välissä oli pitkä ja paksu nenä, olivat kääntyneet tytöstä poispäin ja suuntautuivat Bloodin vieressä seisovaan vaaleatukkaiseen ja vankkarakenteiseen nuoreen Pittiin... Kuvernööri oli myös pysähtynyt hetkeksi, ja pieni kolmihenkinen seurue jäi siihen keskustelemaan. Peter Blood ei voinut kuulla, mitä tyttö sanoi, sillä tämä alensi ääntään. Everstin ääni kuului hänen korviinsa sekasortoisena rummutuksena, mutta kuvernööri ei sen sijaan ollut varovainen eikä pieniääninen. Hänellä oli kimakka ääni, joka kantoi kauaksi, ja luullen itseään sukkelaksi hän tahtoi, että kaikki olisivat kuulleet häntä. »Mutta rakas eversti Bishop, teidän on tietenkin ensin valittava tuoreimmat tuosta kukkavihosta ja vielä omaan määräämäänne hintaan. Sitten vasta lähetämme heidät huutokaupattaviksi.» Eversti nyökäytti päätään myöntymykseksi. Hän korotti äänensä vastaukseksi. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä, mutta tottavie, tuo joukko näyttää niin kehnolta, ettei siitä juuri paljoakaan ole hyötyä viljelyksillä.» Hänen pienet silmänsä tutkivat vankeja uudelleen, ja halveksunta, jota hän tunsi heitä kohtaan, korosti hänen häijyä ilmettään. Näytti siltä kuin häntä olisi harmittanut, etteivät he olleet sen paremmassa kunnossa. Sitten hän viittasi luokseen kapteeni Gardnerin ja he keskustelivat jonkin minuutin erään luettelon johdosta, jonka kapteeni hänen pyynnöstään oli ottanut esille. Sitten hän työnsi luettelon syrjään ja lähti yksin vankeja kohti, katsellen heitä huulet nyrpällään. Nuoren somersetshireläisen merikapteenin eteen hän vihdoin pysähtyi ja seisoi hetken tuumien hänen arvoaan. Sitten hän koetteli nuoren miehen käsivarsilihaksia ja käski hänen avata suunsa, jotta näkisi hänen hampaansa. Hän pisti huulensa pitkään tönölle ja nyökäytti. Olkansa takaa hän virkkoi Gardnerille: »Viisitoista puntaa tästä miehestä.» Kapteeni näytti kauhistuneelta. »Viisitoista puntaa! Se ei ole puoltakaan siitä, mitä aioin pyytää hänestä.» »Se on puolta enemmän kuin aioin antaa hänestä», murahti eversti. »Mutta kolmekymmentäkin on helppo hinta, teidän armonne.» »Sillä hinnalla saan neekerinkin. Nämä valkoiset siat eivät jaksa elää täällä. He eivät kelpaa täkäläiseen työhön.» Gardner alkoi kehua Pittin terveyttä, nuoruutta ja voimia. Hän ei kehunut ihmistä hänessä, vaan kuormajuhtaa. Pitt, tunteellisena miehenä, seisoi mykkänä ja liikkumattomana. Ainoastaan värinvaihtelut hänen kasvoillaan ilmaisivat sitä sisäistä taistelua, jolla hän sai säilytetyksi mielenmalttinsa. Peter Bloodia iljetti inhottava tinkiminen. Taempana vankirivin suuntaa käveli neiti keskustellen kuvernöörin kanssa, joka hymyili ja pöyhisteli kävellessään hänen vieressään. Tyttö ei tiennyt mitään siitä inhottavasta kaupankäynnistä, jossa eversti paraikaa askaroi. Oliko hän myös välinpitämätön siitä, ihmetteli Blood itsekseen. Eversti Bishop kääntyi kantapäillään jatkaakseen kaupantekoa. »Nostan kahteenkymmeneen asti. Penniäkään ei enempää ja sekin on jo puolta enemmän kuin Grabstonilta saatte heistä.» Kapteeni Gardner huomasi, että tarjous oli lopullinen, joten hän huokasi ja suostui. Bishop oli jo menossa eteenpäin vankiriviä pitkin. Peter Bloodiin ja hänen vieressään seisovaan kuihtuneeseen nuorukaiseen eversti katsahti vain ohimennen halveksivasti. Mutta seuraava mies, keski-ikäinen jättiläinen nimeltä Wolverstone, veti hänen huomionsa puoleensa ja tinkiminen alkoi uudelleen. Peter Blood seisoi loistavassa auringonpaisteessa ja veti keuhkoihinsa ilmaa niin hyväntuoksuista, ettei hän eläissään ollut sellaista hengittänyt. Se oli täynnä outoa tuoksua, kukkivan havumetsän, maustepippurin ja hyvänhajuisten setrien sekoitusta. Hän vaipui hyödyttömiin mietteisiin, joihin suloinen tuoksu hänet viekoitteli. Hänellä ei ollut pienintäkään halua keskusteluun, eikä myöskään Pittillä, joka seisoi synkkänä hänen vieressään ja jonka mieltä pääasiassa painoi sillä hetkellä se ajatus, että hänen nyt täytyi erota siitä miehestä, jonka vierellä hän oli seissyt viimeiset raskaat kuukaudet ja jota hän oli oppinut rakastamaan erinomaisena neuvonantajana ja auttajana. Turvattomuuden ja yksinäisyyden tunne, jonka rinnalla kestetyt vaivat eivät tuntuneet miltään, valtasi hänet. Pittistä ero tuntui kestettyjen kärsimysten huipulta. Muitakin ostajia tuli, tarkasteli heitä ja meni taas menojaan. Sitten syntyi rivin päässä levotonta liikehtimistä. Gardner puhui kovalla äänellä ilmoittaen jotakin ostajille, jotka olivat odottaneet vuoroaan, kunnes eversti Bishop oli valinnut parhaimmat inhimillisestä kauppatavarasta. Kun hän oli lopettanut, huomasi Blood katsoessaan sinnepäin, että tyttö puhutteli Bishopia ja viittasi hopeahelaisella ratsupiiskallaan rivin toiseen päähän. Bishop varjosti kädellään silmiään tytön osoittamaan suuntaan. Sitten hän lähti hitaasti, astuen raskasta, vyöryvää käyntiään Gardnerin kanssa takaisin rivin alkupäähän, tytön ja kuvernöörin seuratessa perässä. He astelivat eteenpäin, kunnes eversti oli Bloodin kohdalla. Hän aikoi kävellä edelleen, mutta silloin tyttö kosketti ratsupiiskallaan hänen käsivarttaan ja sanoi: »Tätä miestä minä tarkoitin.» »Tätä?» kuului halveksiva vastaus. Peter Blood huomasi tuijottavansa pariin helmentapaisia ruskeita silmiä, jotka olivat painuneet kellahtavaan, rasvaiseen naamaan kuin pari korinttia vehnäkohokkaaseen. Hän tunsi, kuinka halveksivan loukkaava tarkoitus nostatti hänen verensä kasvoihin. »Pyh, luukasa, mitä minä sillä tekisin.» Hän oli kääntymässä, kun Gardner tuli väliin. »Olkoon, että hän on hoikka, mutta hän on sitkeä, sitkeä ja terve. Kun toinen puoli heistä oli sairaana ja toinen puoli sairastumaisillaan, niin pysyi tämä roisto jaloillaan ja lääkitsi vielä toisia. Ellei häntä olisi ollut, niin heitä olisi kuollut paljon enemmän. Sanokaamme viisitoista puntaa. Se on kohtuullinen hinta. Hän on sitkeä, vakuutan teidän armollenne, hän on sitkeä ja voimakas, vaikka onkin laiha. Hän on juuri niitä miehiä, jotka kestävät kuumuutta kun sen aika tulee. Ilmanala ei tapa häntä, ikävä kyllä.» Kuvernööri Steed nauraa hykerteli. »Kuulittehan, eversti. Uskokaa vain veljentytärtänne. Hänen sukupuolensa tuntee heti miehen nähdessään hänet!» Ja hän nauraa hytkytti hyvillään sukkeluudestaan. Mutta hän nauroi yksin. Suuttumuksen puna valahti everstin veljentyttären kasvoille, kun taas eversti itse oli liian kiintynyt kaupanhierontaansa kuunnellakseen kuvernöörin sukkeluuksia. Hän pyyhkäisi kädellään leukaansa ja mutristi huuliaan hieman. Jeremias Pitt pidätti hengitystään jännityksestä. »Annan kymmenen puntaa hänestä», sanoi eversti vihdoin. Peter Blood rukoili sisimmässään, ettei tarjousta hyväksyttäisi. Syistä, joita hän ei olisi voinut selittää, hän tunsi tavatonta vastenmielisyyttä ajatellessaan joutuvansa tuon raa’an, eläimellisen miehen omaisuudeksi ja sen kautta tavalla tai toisella myös samettisilmäisen tytön omaisuudeksi. Mutta kohtalon määräykseltä säästyäkseen tarvittiin enemmän kuin mitä vastenmielisyys saattoi aikaansaada. Orja on orja eikä hänellä ole voimaa muuttaa sallimuksen säädöksiä. Peter Blood oli myyty eversti Bishopille — vastenmieliselle ostajalle — häpeällisestä kymmenen punnan hinnasta. Viides luku ARABELLA BISHOP Eräänä tammikuun aurinkoisena sunnuntaiaamuna, noin kuukausi _Jamaikan kauppiaan_ saapumisen jälkeen Bridgetowniin ratsasti neiti Arabella Bishop setänsä kaupungin pohjoisenpuoleisilla mäkimailla sijaitsevasta upeasta talosta. Häntä seurasi kaksi neekeripalvelijaa, jotka ravasivat hänen jäljessään kunnioittavan välimatkan päässä, ja hänen matkansa päämääränä oli kuvernöörin talo, jonne hän oli menossa tervehtimään kuvernöörin puolisoa, joka vastikään oli sairastellut. Noustuaan pienen heinäisen kukkulan laelle hän näki hoikan, pitkän ja tavalliseen herrasmiehen pukuun pukeutuneen miehen tulevan vastaansa. Mies oli hänelle outo, ja outo henkilö saarella oli harvinainen ilmiö. Ja kuitenkaan hän ei näyttänyt Arabellasta aivan vieraalta. Arabella-neiti pysähdytti hevosensa ollen ihailevinaan näköalaa, joka kyllä olikin katsomisen arvoinen. Mutta — salaa hän katseli syrjäsilmällä tarkkaavasti vastaantulevaa miestä. Hän sai hieman korjata äskeistä havaintoaan hänen vaatetukseensa nähden. Se oli kylläkin siisti, mutta kaukana gentlemannin puvusta. Takki ja housut olivat yksinkertaista kotikutoista, ja jos ne istuivat hyvin, oli se pikemminkin hänen siron vartalonsa kuin räätälin ansiota. Hänen sukkansa olivat raakaa, karkeaa puuvillaa, kangashattu, jonka hän kunnioittavasti nosti päästään tullessaan tytön kohdalle, oli vanha ja nauhoja tai töyhtöä vailla. Se, mikä tytöstä äsken oli näyttänyt tekotukalta, olikin läheltä nähtynä vain miehen oma tuuhea ja aaltoileva tukka. Hänen kasvonsa olivat puhtaiksi ajetut ja vakavat, ja hän katsoi hämmästyttävän sinisillä silmillään tarkkaavasti tyttöä. Mies oli menossa tytön ohi, mutta tämä esti sen. »Luulen että tunnen teidät, sir», hän sanoi. Hänen äänensä oli reipas ja poikamainen, ja muutenkin oli hänen käytöksessään jotakin poikamaista, jos nyt niin somasta tytöstä voi sellaista sanoa. Se pohjautui hänessä ehkä eräänlaiseen vapaaseen, suoraan luonteenpiirteeseen, joka halveksi hänen sukupuolensa tavallista teennäisyyttä ja joka saattoi hänet hyviin väleihin koko maailman kanssa. Se saattoi myös olla syynä siihen, että Arabella-neiti oli jo päässyt viidenkolmatta vuoden ikään joutumatta naimisiin, vieläpä välttänyt kosinnankin. Hän kohteli kaikkia miehiä sisarellisella suoruudella, joka jo sinänsä pitää miehet loitolla ja siten estää heitä rakastumasta. Hänen neekerinsä olivat pysähtyneet taemmaksi jonkin matkan päähän ja istuivat nyt kyyhkysillään lyhyessä heinikossa odottaen siinä, kunnes heidän emäntänsä taas lähtisi liikkeelle. Outo mies pysähtyi, kun häntä puhuteltiin. »Tottahan toki emäntä tuntee omaisuutensa», vastasi hän. »Minun omaisuuttani?» »Ainakin setänne. Sallinette että esitän itseni. Minua sanotaan Peter Bloodiksi ja olen tarkalleen kymmenen punnan arvoinen. Tiedän sen, sillä sen summan setänne minusta maksoi. Joka miehelle ei olekaan suotu onnea niin tarkalleen tuntea oma arvonsa.» Silloin tyttö tunsi hänet. Hän ei ollut nähnyt miestä sitten sen päivän, jolloin hän kuukausi sitten oli seisonut kuvernöörin ja setänsä kanssa laivasillalla, eikä ollut ihme, vaikkei hän heti tuntenutkaan häntä — huolimatta siitä mielenkiinnosta, jota mies hänessä silloin herätti — kun ottaa huomioon sen muutoksen, joka hänen ulkomuodossaan oli sen jälkeen tapahtunut, sillä hän ei paljonkaan muistuttanut orjaa. »Hyvä Jumala!» sanoi tyttö. »Ja te osaatte nauraa!» »Olen saavuttanut sen taidon», myönsi mies. »Minulle ei olekaan käynyt niin pahoin kuin olisi voinut.» »Olen kuullut siitä.» Se mitä hän oli kuullut, oli se seikka, että oli havaittu, että tämä rikollinen oli lääkäri. Asia oli tullut kuvernööri Steedin korviin, joka oli sairastanut kirotun pahaa leiniä, ja hän oli lainannut miestä tämän omistajalta. Lieneekö sitten ollut onnea vaiko taitoa, mutta Peter Blood oli yhtäkaikki hankkinut hänen ylhäisyydelleen sen lievikkeen hänen taudissaan, jota ei kumpikaan Bridgetownissa ammattiaan harjoittava lääkäri ollut ponnistuksistaan huolimatta kyennyt aikaansaamaan. Sitten oli kuvernöörin puoliso käyttänyt hänen apuaan migreeninsä parantamiseksi. Herra Blood havaitsi, ettei rouva sairastanut mitään muuta kuin kiukkuisuutta — seuraus hänen luonteensa oikullisuudesta, mihin oli lisättävä yksitoikkoinen elämä Barbados-saarella, joka taas ei oikein sopeutunut sanotun naisen yhteiskunnallisiin toiveisiin. Mutta hän oli määrännyt rouvalle lääkkeitä siitä huolimatta ja tämä oli tuntenut itsensä niistä paljon paremmaksi. Sen jälkeen levisi tieto hänen taidostaan rouvan välityksellä koko Bridgetowniin, ja eversti Bishop oli huomannut, että hänen uudesta orjastaan oli hänelle paljon suurempi hyöty hänen antaessaan tämän harjoittaa ammattiaan, kuin jos hän olisi pannut hänet työhön viljelyksilleen, mihin tarkoitukseen hän alun perin oli hänet ostanut. »Teille, neitiseni, olen juuri kiitollisuuden velassa verraten helposta ja siististä elämästäni», sanoi herra Blood, »ja olen iloinen saadessani tässä tilaisuuden sanoa sen teille.» Kiitollisuus kuvastui pikemminkin hänen sanoissaan kuin äänessään. Tyttö ihmetteli, mahtoiko mies mahdollisesti tehdä pilkkaa hänestä ja katsoi häneen niin pyytävän suoraan, että toinen olisi saattanut mennä siitä hämilleen. Peter Blood otti katseen kysymykseksi ja vastasi siihen. »Jos joku toinen viljelystenomistaja olisi ostanut minut», selitti hän, »on hyvinkin luultavaa, että minun loistavat kykyni eivät koskaan olisi tulleetkaan päivänvaloon, vaan hikoilisin nyt kuokka tai lapio kädessä kuten ne muut raukat, jotka kanssani joutuivat tänne.» »Ja miksi kiitätte minua siitä? Sehän oli setäni, joka teidät osti.» »Mutta hän ei olisi tehnyt sitä, ellette te olisi kehoittanut häntä siihen. Huomasin teidän intonne. Silloin se minua harmitti.» »Harmitti?» Tytön poikamaisessa äänensävyssä oli hitunen taistelunhaastetta. »En ole vallan tietämätön ihmiselämästä. Mutta joutua myytäväksi ja ostettavaksi oli uutta minulle, enkä ollut siinä mielentilassa, että olisin tuntenut juuri rakkauttakaan ostajaani kohtaan.» »Kun koetin saada setäni ostamaan teidät, niin tein sen sen vuoksi että säälin teitä.» Ääni oli hieman ankara, ikään kuin puhuja olisi halunnut moittia sitä pilkan ja sukkeluuden sekoitusta, jota Peter Blood puheessaan käytti. Tyttö jatkoi selittelyään. »Setäni saattaa tuntua teistä tylyltä mieheltä. Epäilemättä hän sellainen onkin. He ovat kaikki kovia ihmisiä, nämä viljelysten omistajat. Luulen, että elämä täällä tekee heidät sellaisiksi. Mutta täällä on muita, jotka ovat vielä pahempia. Esimerkiksi herra Grabston tuolla Speightownissa. Hän oli silloin sillalla ostamassa niitä, jotka setäni jätti ostamatta, ja jos olisitte joutunut hänen käsiinsä... Pelottava mies. Sen vuoksi, nähkääs.» Herra Blood oli hieman hämillään. »Tämä mielenkiinto vierasta kohtaan...», alkoi hän. Sitten hän suuntasi koeputkensa toiseen suuntaan. »Mutta siinähän oli muita, jotka ansaitsivat sääliänne yhtä suuressa mitassa.» »Te ette näyttänyt samanlaiselta kuin ne muut.» »En olekaan samanlainen», sanoi Blood. »Oh.» Tyttö tuijotti Bloodiin hieman ylpein elein. »Teillä on suuret luulot itsestänne.» »Päinvastoin. Toiset ovat kaikki ansioituneita kapinallisia. Minä en ole: Siinä on ero. Minä olen niitä, joilla ei ollut älyä huomata, että Englanti oli puhdistuksen tarpeessa. Olin tyytyväinen saadessani harjoittaa lääkärinammattiani rauhallisessa Bridgewaterissa sillä aikaa kun minua viisaammat vuodattivat verensä koettaessaan karkottaa maasta saastaisen tyrannin ja hänen viheliäiset kätyrinsä.» »Sir», keskeytti tyttö hänet. »Tehän haastatte maanpetosta.» »Toivon että puhun kyllin selvästi.» »Täällä on sellaisia, jotka antaisivat teille raippoja, jos kuulisivat mitä puhutte.» »Kuvernööri ei koskaan sallisi sen tapahtuvan. Hänellä on kihtinsä ja hänen puolisollaan migreeninsä.» »Siihenkö luotatte?» Tyttö oli rehellisesti pilkallinen. »Teillä ei ole varmaankaan koskaan ollut kihtiä, arvatenkaan ei myöskään migreeniä», vastasi Peter Blood. Tyttö teki kädellään hieman kärsimättömän liikkeen ja katsoi hetken miehen ohi merelle päin. Sitten hän äkkiä kääntyi hänen puoleensa uudelleen kulmat hieman rypyssä. »Mutta ellette ole kapinallinen, niin miten jouduitte tänne?» kysyi hän. Herra Blood huomasi, mitä tyttö ajatteli, ja hän nauroi. »Se on pitkä juttu», hän sanoi. »Jonka te pidätte parempana olla kertomatta?» Silloin Peter Blood kertoi hänelle jutun lyhyesti. »Hyvä Jumala! Kuinka konnamaista», huudahti tyttö kertomuksen loputtua. »Niin, Englanti on oikein viehättävä maa Jaakko Toisen käsissä. Ei ole juuri syytä sääliä minua enää. Kun otan huomioon kaiken tuon, niin pidän Barbados-saarta parempana. Täällä voi ainakin uskoa Jumalaan.» Puhuessaan lipui hänen katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle kaukana häämöttävästä mahtavasta Hillboy-vuoresta taivaan tuulien kuohuttamaan, rajattomaan valtamereen. Sitten ikään kuin ihana näköala olisi muistuttanut hänelle hänen omaa pienuuttaan, hänen huoliensa vähäpätöisyyttä, hän vaipui mietteisiinsä. »Onko elämä niin vaikeaa muualla?» kysyi tyttö ja hän oli hyvin vakava. »Ihmiset tekevät sen sellaiseksi», vastasi Peter Blood. »Minä ymmärrän.» Tyttö naurahti heikosti ja hieman surunvoittoisesti; Peter Bloodista ainakin tuntui siltä. »En ole koskaan pitänyt Barbadosta minään maallisena taivaana», tunnusti Arabella. »Mutta epäilemättä te tunnette maailmaa enemmän kuin minä.» Hän kosketti hevostaan pienellä hopeahelaisella ratsupiiskallaan. »Onnittelen teitä helpotusten johdosta kovassa kohtalossanne», hän jatkoi. Peter Blood kumarsi, ja tyttö lähti eteenpäin. Hänen neekerinsä hypähtivät pystyyn ja lähtivät juoksemaan hänen jäljessään. Pitkäksi aikaa jäi Peter Blood seisomaan paikalle, johon tyttö oli hänet jättänyt, ja katseli Carlisle-lahden aurinkoisia vesiä ja laivojen liikehtimistä laajassa satamassa, jonka yllä lokit meluten kiertelivät. Näköala oli kylläkin kaunis, mietti hän, mutta tämä oli vankila, ja sanoessaan, että hän piti sitä parempana kuin Englantia, hän oli vain langennut siihen miltei kiitettävään kerskumismuotoon, joka sisältyy omien onnettomuuksiemme väheksymiseen. Hän kääntyi ja palaten tielleen lähti pitkin, joustavin askelin astumaan pientä savesta ja ruojista kyhättyä majaryhmää kohti — pienoiskylää, jota ympäröi paaluaita ja jossa viljelysten orjat ja heidän kanssaan Peter Blood itsekin majailivat. Hänen mieleensä juolahti säepari eräästä laulusta: »Tepsi ei kivet vankilaksi, Tyrmiksi ei rautavanteet.» Mutta hän antoi niille uuden merkityksen, vallan vastakkaisen kuin runoilija oli tarkoittanut. Vankila on, ajatteli hän, vankila, vaikka sillä ei ollut muureja eikä ristikolta ja vaikka se olisi ollut kuinka laaja. Ja niinkuin hän sen tunsi tänä aamuna, oli hän sen tunteva ajan oloon yhä voimakkaammin. Joka päivä hän tuli ajatelleeksi typistettyjä siipiään, eroaan ulkomaailmasta, ja yhä vähemmän muistui hänelle mieleen se vapaus, jota hän saarella sai nauttia. Eikä hänen onnettomiin vankitovereihin verrattuna suhteellisen huokea osansakaan antanut hänelle sitä tyydytystä, minkä se ehkä olisi tarjonnut toisenlaisilla sielunominaisuuksilla varustetulle. Pikemminkin heidän kurjuutensa ajatteleminen lisäsi sitä mielenkatkeruutta, joka hänen sielussaan versoi. Niistä kahdestaviidettä, jotka hänen kanssaan olivat astuneet maihin _Jamaikan kauppiaasta_, oli eversti Bishop ostanut kokonaista viisikolmatta. Loput olivat joutuneet pienemmille viljelystenomistajille, muutamat Speightowniin ja toiset vielä kauemmaksi pohjoiseen. Mikä muiden kohtaloksi oli tullut, sitä ei hän voinut tietää, mutta Bishopin orjien keskuudessa sai Peter Blood tulla ja mennä aivan vapaasti, vieläpä nukkuakin heidän majoissaan, ja heidän kohtalostaan hän tiesi, että se oli eläimellisen kurja. He uurastivat sokeriviljelyksillä aamunkoitosta auringonlaskuun, ja jos heidän työintonsa alkoi laimeta, niin oli siellä päällysmiehen ja hänen apuriensa piiskat, jotka huolehtivat siitä että työ sujui ripeästi. He kävivät puettuina riekaleihin, toiset ilkosen alastomina, he elivät liassa ja olivat huonosti ravittuja, sillä heille syötettiin suolaista lihaa ja maissikakkuja — ravinto, joka monelle, ainakin eräinä vuodenaikoina, oli niin vastenmielistä, että kaksi heistä ennätti kuolla, ennen kuin Bishop muisti, että heidän henkensä oli hänelle jonkin arvoinen, ainakin työnteossa, ja suostui Bloodin ehdotukseen, että niistä, jotka sairastuivat, pidettiin parempaa huolta kuin ennen. Kaikenlaisen uppiniskaisuuden lannistamiseksi ruoskittiin kuoliaaksi eräs, joka oli vastustanut Kentiä, raakaa esimiestä, ja sen toimittivat neekerit hänen toveriensa silmäin edessä. Eräs toinen, joka oli erehtynyt karkaamaan metsiin, otettiin kiinni, tuotiin takaisin ja ruoskittiin ja lopuksi poltettiin hänen otsaansa kirjaimet KK, jotta kaikki tuntisivat hänet karanneeksi kapinalliseksi niin kauan kuin hän eli. Onnekseen miesparka kuoli ruoskinnan seurauksiin. Sen jälkeen valtasi muut synkkä, lohduton alistuminen. Pahimmatkin uppiniskaiset olivat taltutetut ja tyytyivät sanoin kuvaamattomaan kohtaloonsa epätoivon traagillisella rohkeudella. Vain Peter Blood, välttäessään äärimmäiset kärsimykset, jäi ulkonaisesti muuttumatta, ja ainoa sisäinen muutos, mikä hänessä tapahtui, oli päivittäin yltyvä viha omaa sukukuntaansa kohtaan, päivittäin syvenevä kaipaus päästä pois tästä paikasta, jossa ihminen niin rumasti runteli Luojansa luomia. Se oli liian heikkoa kaipausta muodostuakseen varsinaiseksi toivoksi. Toivolla ei ollut täällä elämisen oikeutta. Ja sittenkään hän ei antautunut epätoivoon. Hän pani naurun naamarin vakaville kasvoilleen ja kulki tietään hoitaen sairaita eversti Bishopin hyväksi ja tunkeutuen yhä syvemmälle kahden muun lääkärin varatulle alueelle Bridgetownissa. Vapaana alentavista rangaistuksista ja niistä kieltäymyksistä, joihin hänen vankitoveriensa täytyi alistua, hän kykeni ylläpitämään itsekunnioitustaan, ja alhainen viljelystenomistajakin, jolle hänet oli myyty, kohteli häntä vähemmän raa'asti. Siitä kaikesta hän sai kiittää migreeniä ja leiniä. Hän oli voittanut kuvernöörin mielisuosion ja mikä vieläkin tärkeämpää — kuvernöörin puolison, jota hän häpeämättömästi ja kylmästi kehitteli ja mielisteli. Silloin tällöin hän tapasi neiti Bishopin, eikä tyttö koskaan päästänyt häntä ohi puhuttelematta häntä muutaman hetken, siten osoittaen mielenkiintoaan häntä kohtaan. Itse puolestaan ei Peter Blood koskaan olisi halunnut jäädä keskustelemaan. Hän ei, tuumi hän, aikonut antaa tytön ulkonaisen miellyttävyyden, hänen kukkean sulonsa ja hänen vapaan, poikamaisen käytöksensä eikä hauskan, reippaan äänensä pettää itseään. Koko elämässään — ja se oli ollut sangen vaihteleva — ei Peter Blood ollut koskaan tavannut miestä, joka hänen mielestään olisi ollut enemmän eläimellinen kuin tytön setä, eikä hän osannut erottaa tyttöä sedästä. Arabella oli hänen veljentyttärensä, samaa verta kuin setäkin, ja jotakin tämän vioista, jotakin rikkaan sokerinviljelijän säälimättömästä julmuudesta, hän arveli, täytyi asua myös veljentyttären suloisessa ruumiissa. Hän tuumi asiaa sangen usein, ikään kuin vastaten ja vakuuttaen jollekin vaistolle, joka pyrki puhumaan päinvastaista, ja sitten vakuuttuneena asiasta hän vältti tyttöä aina kun se vain oli mahdollista, sekä oli kylmän kohtelias vastakkaisessa tapauksessa. Vaikka hänen päätelmänsä oli anteeksiannettava, saattoipa olla vallan hyväksyttäväkin, olisi hän kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisi uskonut vaistoaan eikä asettunut sotasille sen kanssa. Vaikka tytön suonissa virtasikin samaa verta kuin eversti Bishopin, oli hänen verensä kuitenkin täysin vapaa niistä vioista, jotka olivat tahrineet hänen setänsä nimen, sillä ne viat eivät luonnostaan kuuluneet sille verelle; ne olivat tässä tapauksessa hankittuja. Tytön isä, Tom Bishop — samaisen eversti Bishopin veli — oli ollut hellä, ritarillinen ja ystävällinen mies, jonka hänen vaimonsa aikainen kuolema oli täydellisesti murtanut ja joka oli hylännyt vanhan maailman ja lähtenyt hakemaan surulleen lievitystä uudesta. Hän oli muuttanut Antilleille tuoden mukanaan pienen tyttärensä, joka silloin oli viiden vuoden ikäinen, ja asettunut sinne sokerinviljelijäksi. Alusta alkaen hän oli menestynyt hyvin, kuten usein on laita sellaisten, jotka kaikkein vähimmän rikkautta tavoittelevat. Rikastuttuaan hän tuli ajatelleeksi nuorempaa veljeään, sotilasta, jonka maine kotimaassa alkoi olla hieman kirjava. Hän oli neuvonut tätä asettumaan Barbados-saarelle, ja neuvo, jota William Bishop ehkä jonakin toisena aikana olisi halveksinut, saapui hänelle hetkellä, jolloin hänen hurjuutensa alkoi kantaa sellaisia hedelmiä, että ilma-alan vaihdos oli varsin suotava. William tuli, ja hänen antelias veljensä tarjosi hänelle osuutta tuottaviin sokeriviljelyksiinsä. Noin kuusi vuotta sen jälkeen, kun Arabella oli viidentoista ikäinen, hänen isänsä kuoli, jättäen hänet setänsä holhottavaksi. Se oli ehkä isän ainoa virhe. Mutta hänen luonteenjaloutensa väritti muidenkin ihmisten luonteet hänen omansa mukaisiksi. Sitä paitsi hän oli itse johtanut tyttärensä kasvatusta antaen hänen luonteelleen itsenäisyyden, johon hän ehkä liiaksikin luotti. Asiain näin ollen ei sedän ja veljentyttären välillä juuri valinnut rakkaus. Mutta tyttö oli kuuliainen sedälleen ja tämä taas varovainen käytöksessään tytön läsnäollessa. Koko elämänsä ajan, huolimatta hurjuudestaan, hän oli tuntenut pelonsekaista kunnioitusta veljeään kohtaan, jonka arvon tunnustamiseen hänellä oli tarpeeksi järkeä, ja nyt oli kuin jotakin tuosta kunnioituksesta olisi siirtynyt isästä tyttäreen, joka myös tavallaan oli hänen kanssaosakkaansa, vaikkakaan hän ei omakohtaisesti ottanut osaa viljelysten hoitoon. Peter Blood lausui tuomionsa tytöstä — kuten me kaikki olemme liiankin taipuvaisia tekemään — riittämättömän tuntemuksen perusteella. Hän sai sangen pian korjata tuomiotaan. Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi, solui Carlisle-lahteen vaivalloisesti rikkiammuttu ja runneltu englantilainen laiva, _Devonin ylpeys_, sivut karstalla ja kolhittuina, keskirungossa ammottava aukko ja mesaanimasto poikkiammuttuna, niin että ainoastaan säröinen tynkä törrötti sillä paikalla, missä se oli ennen seisonut. Laiva oli joutunut otteluun Martinique-saaren luona kahden espanjalaisen laivan kanssa, jotka kuljettivat kalleuksia, ja vaikka sen kapteeni vannoi, että espanjalaiset olivat ahdistaneet häntä ilman syytä, niin on vaikea välttää epäluuloa, että asia oli aivan päinvastainen. Toinen espanjalaisista laivoista pakeni taistelusta, ja kun _Devonin ylpeys_ ei ryhtynyt ajamaan sitä takaa, niin se tapahtui sen vuoksi, ettei se enää kyennyt siihen. Toinen oli upotettu, mutta ei ennen kuin englantilainen laiva oli siirtänyt huomattavan osan sen aarteista omaan ruumaansa. Tapaus kuului niihin tavanomaisiin merirosvouksiin, jotka antoivat alituisesti aihetta huoleen St. Jamesin ja Escorialin hoveissa, valituksiin, joita tehtiin milloin yhdeltä, milloin toiselta taholta. Mutta Steed, useimpien siirtomaa-kuvernöörien tapaan, salli varsin mielellään älynsä pimetä niin paljon, että hän hyväksyi englantilaisen merikapteenin selityksen eikä ottanut huomioon mitään todistuksia, jotka olisivat olleet sitä vastaan. Hänkin vihasi ylpeitä ja rehenteleviä espanjalaisia yhtä hartaasti kuin hänen maanmiehensä sekä muut kansat Bahamasta Mainiin saakka, ja sen nämä varsin runsaassa mitassa ansaitsivatkin. Sen vuoksi kuvernööri soi _Devonin ylpeydelle_ suojan satamassaan ja helpotti sen korjausta ja kuntoon saattamista kaikin tavoin. Mutta sitä ennen tuotiin laivan uumenista pari tusinaa englantilaisia merimiehiä, jotka olivat yhtä runneltuja ja raadeltuja kuin heidän laivansakin, ja heidän kanssaan puolisen tusinaa samanlaisessa kunnossa olevia espanjalaisia, ainoat eloonjääneet tuon arvolastia kuljettaneen espanjalaisen laivan miehistöstä, joka oli hyökännyt englantilaisen laivan kimppuun ja saattanut itsensä kykenemättömäksi peräytymään. Haavoittuneet sijoitettiin pitkään vajaan satamassa, ja Bridgetownin koko lääketieteellinen voima kutsuttiin heitä hoitamaan. Peter Blood komennettiin ottamaan osaa tähän tehtävään, ja osaksi sen vuoksi, että hän puhui kastilian kieltä — hän puhui sitä yhtä sujuvasti kuin äidinkieltäänkin — ja osaksi hänen alhaisemman asemansa vuoksi orjana espanjalaiset annettiin hänen hoitoonsa. Peter Bloodillahan ei ollut mitään aihetta rakastaa espanjalaisia. Hän oli kaksivuotisen virumisensa aikana espanjalaisten vankeudessa ja sitä seuraavan oleskelunsa aikana espanjalaisissa Alankomaissa saanut nähdä sellaisia puolia espanjalaisten luonteessa, jotka hänen mielestään olivat kaikkea muuta kuin ihailtavia. Siitä huolimatta hän suoritti lääkärintehtävänsä huolella ja tunnontarkasti, joskin ilman erityistä innostusta, vieläpä osoitti eräänlaista pintapuolista ystävällisyyttäkin potilaitaan kohtaan. He olivat puolestaan niin hämmästyneitä siitä, että heidän haavojaan hoidettiin, sen sijaan että heidät summamutikassa olisi hirtetty, että he osoittivat heikäläisille varsin tavatonta alistuvaisuutta. Mutta kaikki ne armeliaat Bridgetownin asukkaat, jotka joukoittain tungeksivat väliaikaisen sairashuoneen luona tuoden haavoittuneille englantilaisille merimiehille hedelmiä, kukkia ja muita herkkuja, eivät vähääkään välittäneet espanjalaisista. Niin, jos eräiden kaupunkilaisten toivomuksia olisi noudatettu, olisivat he saaneet jäädä kuolemaan kuin vahingolliset syöpäläiset, ja siitä oli Peter Bloodilla ja heti alussa varma todistus. Erään avustamaan lähetetyn neekerin kanssa hän oli parhaillaan asettamassa paikalleen katkennutta jalkaa, kun matala ja raaka ääni, jota Peter Blood oli oppinut inhoamaan enemmän kuin kenenkään ennen tuntemansa ihmisen, äkkiä puhutteli häntä. »Mitä te siellä teette?» Blood ei kääntänyt katsettaan työstään. Hänen ei tarvinnut tehdä sitä, sillä hän tunsi äänen. »Asetan paikoilleen taittunutta jalkaa», hän vastasi pysähtymättä työssään. »Sen saatan kyllä nähdä, hölmö.» Suuri ruho asettui ikkunan ja Peter Bloodin väliin. Olkivuoteella makaava puolialaston mies muljautti mustia silmiään ja katsoi pelokkaana tulijaan. Englannin kielen tuntemattomuus ei estänyt häntä huomaamasta, että siinä seisoi vihollinen. Karkea, uhkaava äänensävy ilmaisi sen asian kyllin selvästi. »Näen sen, yhtä hyvin kuin huomaan mikä roisto siinä makaa. Kuka teille on antanut luvan asetella paikoilleen espanjalaisia koipia?» »Olen lääkäri, eversti Bishop. Mies on loukkaantunut, eikä minun asiani ole käydä erottelemaan ihmisiä. Minä noudatan kutsumustani.» »Vai niin, jumaliste. Jos olisitte tehnyt sen aina, niin ette olisi täällä nyt.» »Päinvastoin, juuri siksi olenkin täällä.» »Oh, minä tunnen valheellisen juttunne.» Eversti naurahti ivallisesti ja huomattuaan, että Blood jatkoi työtään mistään piittaamatta, hän tuli todella vihaiseksi. »Lopettakaa heti tuo ja katsokaa minuun, kun puhun teille.» Peter Blood pysähtyi työssään, mutta vain hetkeksi. »Miehellä on kovat tuskat», sanoi hän lyhyesti ja jatkoi työtään. »Vai on hänellä tuskia! Toivonpa, että hänellä olisi niitä enemmänkin, senkin kirottu koira merirosvoksi. Mutta katsokaa minuun, senkin kapinallinen kelmi!» Eversti puhui kiljuen, raivostuen siitä, että hän piti Bloodin käytöstä uhmana, joka muka ilmeni äärimmäisenä väheksymisenä häntä kohtaan. Hänen pitkä bambukeppinsä kohosi jo lyöntiin. Peter Bloodin siniset silmät huomasivat liikkeen ja hän puhui nopeasti välttääkseen iskun: »En ole kapinallinen, sir, olinpa sitten mitä muuta hyvänsä. Toimin kuvernööri Steedin nimenomaisesta määräyksestä.» Eversti mykistyi ja hänen suuret kasvonsa punastuivat. Hänen suunsa retkahti auki. »Kuvernööri Steedin!» kertasi hän. Sitten hän laski keppinsä, kääntyi ympäri ja virkkamatta sanaakaan Bloodille lähti raskaasti astumaan toiseen päähän vajaa, jossa kuvernööri sillä hetkellä seisoi. Peter Blood nauroi partaansa. Mutta hänen voitonriemunsa ei johtunut niinkään paljon ihmisyyssyistä kuin siitä ajatuksesta, että hän oli nolannut epäinhimillisen omistajansa. Espanjalainen, joka oli käsittänyt, että tohtori oli riidassa, koski se sitten mitä hyvänsä, uskalsi kuiskaten kysyä, mitä oli tapahtunut. Blood pudisti päätään äänettömänä ja jatkoi työtään. Hän koetti jännittää kuuloaan saadakseen tietää, mitä Steedin ja Bishopin välillä tapahtui. Eversti melusi ja raivosi kohautellen suurta ruhoaan pienen kuihtuneen ja koreasti puetun kuvernöörin edessä. Mutta pieni, sievistelevä hupakko ei antanut perään. Hän tiesi, että hänellä oli puolellaan yleinen mielipide. Muutamia tosin oli, mutta heitä ei ollut monta, jotka olivat samalla julmalla kannalla kuin eversti Bishop. Hänen ylhäisyytensä vetosi asemaansa. Blood oli hänen käskystään alkanut hoitaa espanjalaisia, ja hänen käskyjään oli jokaisen noudatettava. Siinä ei ollut sen enempää mukisemista. Mutta eversti oli toista mieltä. Hänen mielestään siinä oli paljon sanomista. Hän sanoikin sen perin pohjin, äänekkäästi, vihaisesti ja rivosti — sillä hän osasi olla sanomattoman rivo, kun pääsi suuttumaan. »Tehän puhutte kuin espanjalainen, eversti», sanoi kuvernööri, ja se antoi everstin ylpeydelle sellaisen haavan, että sitä kirveli harmittavasti vielä monta viikkoa jälkeenpäin. Sillä hetkellä se pani hänet vaikenemaan ja lähtemään ulos koko vajasta sanomattomassa raivossa. Kaksi päivää myöhemmin tulivat Bridgetownin naiset, viljelysten omistajien ja kauppiaitten rouvat ja tyttäret ensi kerran käymään armeliaisuusmatkallaan satamaan, tuoden lahjojaan haavoittuneille merimiehille. Taas oli Peter Blood siellä hoitaen huostaansa annettuja kärsiviä, liikuskellen onnettomien espanjalaisten joukossa, joista ei kukaan välittänyt. Kaikki armeliaisuus, kaikki lahjain antaminen kohdistui yksinomaan _Devonin ylpeyden_ miehistöön. Ja sitä piti Peter Blood varsin luonnollisena. Mutta hänen noustessaan äkkiä sitomasta erästä haavaa — työ, johon hän kokonaan oli muutaman hetken syventynyt — hän näki hämmästyksekseen, kuinka eräs nainen, joka oli eronnut muusta joukosta, asetti muutamia banaaneja ja kimpun meheviä sokeriruo’on varsia erään hänen potilaansa päällysviitalle, joka teki hänelle peiton virkaa. Nainen oli hienosti pukeutunut valkoiseen silkkiin ja häntä seurasi kaksi koria kantavaa neekeriä. Peter Blood, joka oli takitta ja käärinyt karkean paitansa hihat kyynärpäitten yläpuolelle, piti veristä riepua kädessään ja tuijotti hetken tulijaan. Nainen kääntyi nyt häneen päin ja hymyili tuttavallisesti, suu puoleksi avoinna. Silloin Peter Blood tunsi hänet Arabella Bishopiksi. »Mies on espanjalainen», hän sanoi äänellä, jonka piti korjata väärinkäsitys, ja samalla siinä oli hieman kaikua siitä ivasta, joka hänen sielussaan soi. Hymy, jolla Arabella oli tervehtinyt häntä, häipyi hänen huuliltaan. Hänen kulmansa vetäytyivät kokoon ja hän katsoi Peter Bloodia tuokion ihmetellen. Hänen kasvonpiirteensä kävivät arvokkaammiksi. »Tiedän sen, mutta hän on ihminen siitä huolimatta», sanoi Arabella. Vastaus ja siihen liittyvä moite hämmästyttivät Peter Bloodia. »Setänne, eversti, on toista mieltä», sanoi hän toinnuttuaan. »Hän pitää heitä syöpäläisinä, jotka pitäisi jättää nääntymään ja kuolemaan märkiviin haavoihinsa.» Tyttö huomasi hänen ivansa nyt selvemmin. Hän tuijotti yhä Bloodiin. »Miksi te kerrotte sitä minulle?» »Varoittaakseni teitä joutumasta everstin epäsuosioon. Jos hän olisi saanut määrätä, niin en koskaan olisi saanut hoitaa heidän haavojaan.» »Ja te ajattelitte tietysti, että minun täytyy olla samaa mieltä kuin setänikin?» Hänen äänessään oli purevuutta ja hänen silmissään välähti pahaenteinen tuli. »En tahtonut tieten olla epäkohtelias naista kohtaan edes ajatuksissanikaan», sanoi Blood. »Mutta kun annoitte heille lahjoja ja teidän setänne ehkä saisi kuulla siitä, niin...» Hän pysähtyi jättäen lauseensa kesken. »Niin... sen vuoksi minä...», lopetti hän. Mutta lady ei ollut sillä tyydytetty. »Ensin te tahdotte tehdä minusta epäinhimillisen ja sitten pelkurin. Totisesti! Miehelle, joka ei tahdo olla epäkohtelias naista kohtaan edes ajatuksissakaan, ei se ole niinkään vähän.» Hän nauroi poikamaisesti, mutta sen sävy kiusasi Bloodin korvia tällä kertaa. Näytti siltä kuin hän nyt vasta olisi nähnyt hänet ensi kerran, ja Peter Blood huomasi nyt, että hän oli tuominnut tyttöä väärin. »Mitenkäpä minä olisin arvannut... että eversti Bishopilla olisi ollut enkeli veljentyttärenä?» hän sanoi häikäilemättömästi, sillä hän oli häikäilemätön äkillisen katumuksen vallassa, kuten miehet usein ovat. »Ette tietenkään. Luulenpa ettette juuri usein arvaa oikein.» Muserrettuaan siten Peter Bloodin sanoillaan ja katseellaan Arabella Bishop kääntyi korinsa ja sitä kantavien neekerien puoleen. Hän nosti siitä nyt siihen ladotut hedelmät ja herkut ja asetti ne niin suuriin kasoihin kunkin kuuden espanjalaisen vuoteelle, että kun hän oli viimeiselle antanut hänelle tulevan osan, oli kori tyhjä eikä siitä jäänyt mitään hänen omille maanmiehilleen. Nämä eivät todellakaan olleet hänen hyvyytensä tarpeessa — sen hän epäilemättä huomasi — sillä he saivat yllin kyllin muilta. Tyhjennettyään täten korinsa hän kutsui neekereitään ja sanomatta sanaakaan, edes vilkaisematta Peter Bloodiin hän meni pois, pää pystyssä ja leuka kenossa. Peter seurasi häntä silmillään. Sitten hän huokasi syvään. Häntä hämmästytti huomio, että hän oli huolissaan joutumisestaan Arabella Bishopin vihoihin. Eilen se ei olisi voinut tapahtua. Se saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että hänen oli tänään sallittu nähdä tytön oikea luonne. — Ikävä juttu, mutta se oli minulle oikein. Näyttää siltä kuin en tietäisi mitään ihmisluonteesta. Mutta miten hitossa saatoin arvata, että suvusta, josta saattaa syntyä sellainen pahahenki kuin eversti Bishop, voi myös syntyä sellainen pyhimys kuin tuo tyttö... Kuudes lukit PAKOSUUNNITELMIA Sen jälkeen kävi Arabella Bishop päivittäin satamassa olevalla sairasvajalla tuoden lahjoja ja hedelmiä ja myöhemmin vielä lisäksi rahaa ja vaatteita espanjalaisille vangeille. Mutta hän sovitti käyntiaikansa niin, ettei Peter Blood nähnyt häntä siellä enää kertaakaan. Bloodinkin käynnit harvenivat sitä mukaa kuin hänen potilaansa paranivat. Se seikka, että hänen hoidokkinsa viihtyivät hyvin ja tulivat kaikki terveiksi, kun taas kokonainen kolmasosa niistä haavoittuneista, jotka olivat Whackerin ja Bronsonin — molempien toisten lääkärien — hoidossa, kuoli, oli omiaan lisäämään sitä mainetta, joka kapinavangilla jo ennestään oli Bridgetownissa. Se saattoi olla vain sotaonnea. Mutta kaupungin asukkaat eivät suvainneet ajatella sillä tavalla. Se johti nyt siihen, että Bloodin kummankin vapaan ammattiveljen potilasjoukko pieneni ja hänen oma työnsä ja hänen omistajansa tulot lisääntyivät. Whacker ja Bronson panivat molemmat viisaat päänsä yhteen keksiäkseen keinon, jolla tämä sietämätön asiaintila saataisiin loppumaan. Mutta tämän selostaminen veisi meidät kertomuksen edelle. Eräänä päivänä astui Peter Blood, lieneekö sitten ollut sattumalta vaiko tahallaan, kokonaista puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti satamaan ja tapasi neiti Bishopin juuri kun tämä oli tulossa vajasta. Peter Blood nosti hattuaan ja astui sivuun antaakseen hänelle tietä. Tyttö meni, leuka pystyssä ja katse suunnattuna siten, ettei hänen tarvinnut nähdä Bloodia. »Arabella-neiti», sanoi Blood pyytävällä äänellä. Tyttö huomasi hänen läsnäolonsa ja katsoi häneen hieman pilkallisen tarkasti. »Kas!» sanoi hän. »Sehän onkin hienotunteinen gentlemannini!» Peter huoahti. »Olenko rikkonut niin anteeksiantamattomasti? Pyydän nöyrästi anteeksi.» »Miten alentuvainen olette!» »On julmaa pilkata minua sillä tavoin», sanoi Peter ja otti pilkallisen nöyrän ilmeen. »Minähän olen yhtäkaikki vain orja. Ja tekin voisitte ehkä sairastua jonakin päivänä.» »Entä sitten?» »Olisi kovin nöyryyttävää kutsua minut sairaskäynnille, kun kohtelette minua kuin vihamiestä.» »Te ette ole ainoa lääkäri Bridgetownissa.» »Mutta minä olen vaarattomin.» Tyttö tuli äkkiä epäileväksi ja huomasi, että Blood laski hänen kanssaan leikkiä, johon hän jo jossakin määrin oli suostunut. Hän jäykistyi ja katsoi Bloodiin uudelleen. »Olette ehkä liian vapaa puheissanne, hän huomautti. »Lääkärin etuoikeuksia.» »Minä en ole teidän potilaitanne. Muistakaa se vastedes.» Ja sitten hän, kieltämättä vihaisena, lähti. »Onko tyttö noita, vai olenko minä hölmö, vai olemmeko kumpikin omaamme?» kysyi Peter Blood sinitaivaalta yllään ja meni sitten vajaan. Aamusta tuli yllätysten aamu. Kun hän oli lähdössä pois suunnilleen tunnin kuluttua, yhtyi häneen Whacker, nuorempi kaupungin lääkäreistä — osoittaen odottamatonta alentuvaisuutta, sillä tähän saakka ei kumpikaan heistä ollut puhutellut häntä muuten kuin sattumalta ja happamenlaisesti tokaisemalla hyvän päivän. »Jos olette menossa eversti Bishopin luo, niin tulen kanssanne pienen matkan, tohtori Blood», sanoi hän. Hän oli lyhyt, vanttera mies, noin viidenviidettä ikäinen ja hänellä oli riippuvat posket ja siniset silmät. Peter Blood hämmästyi, mutta ei näyttänyt sitä. »Olen menossa kuvernöörin taloon», vastasi hän. »Ah, aivan oikein! Kuvernöörin rouva, niin niin.» Ja Whacker nauroi tai ehkäpä ilkamoi. Peter ei ollut oikein varma asiasta. »Hän vaatii paljon aikaanne, olen kuullut! Niin, niin, nuoruus ja kauneus, tohtori Blood! Ne ovat arvaamattomia etuja meidän ammatissamme, kuten muissakin — varsinkin kun on kysymys naisista!» Peter tuijotti häneen. »Jos tarkoitatte sitä, miltä puheenne kuulostaa, niin on parasta sanoa se kuvernööri Steedille. Se saattaisi huvittaa häntä.» »Käsititte varmasti minut väärin.» »Toivottavasti.» »Mutta tehän olette kovin kuumaverinen!» Tohtori pisti käsivartensa Bloodin käsikoukkuun. »Vakuutan, että haluan olla ystävänne, auttaa teitä. »Kuulkaapa.» Vaistomaisesti hän alensi ääntään. »Orjuus, jossa elätte, mahtaa olla erinomaisen tuskastuttavaa miehelle, jolla on sellaiset lahjat kuin teillä.» »Mikä erinomainen huomiokyky!» huudahti herra Blood ivallisesti. Mutta tohtori käsitti hänet sananmukaisesti. »Minä en ole mikään hölmö, rakas tohtori. Tunnen ihmisen ensi näkemältäkin ja usein voin sanoa mitä hän ajatteleekin.» »Jos voitte lukea minun ajatukseni, niin olkaa hyvä ja todistakaa se», sanoi herra Blood. Tohtori Whacker veti hänet vielä lähemmäksi heidän kulkiessaan satamassa. Hän alensi ääntään vieläkin tuttavallisemmaksi. Hänen teräksensiniset silmänsä katsoivat toverin tummia, pilkallisia kasvoja, jotka olivat päätä korkeammalla kuin hänen omansa. »Kuinka usein olenkaan nähnyt teidän seisovan tuijottamassa meren ulapoille, silmät sielunne ilmeisenä peilinä. Ettenkö tietäisi, mitä silloin ajattelette? Jos voisitte vapautua tästä orjuuden helvetistä, niin voisitte harjoittaa ammattianne, jonka kaunistus te olette, vapaana miehenä iloksenne ja omaksi hyödyksenne. Maailma on avara. On monta maata paitsi Englantia, jotka ottaisivat lämpimästi vastaan niin suurilla edellytyksillä varustetun miehen kuin te olette. Sitä paitsi on monta muuta siirtomaata kuin nämä englantilaiset.» Yhä aleni hänen äänensä, kunnes se muuttui kuiskaukseksi, vaikka puheenkantaman päässä ei näkynyt ketään. »Täältä ei ole niinkään pitkä matka Curacaon alankomaalaisiin siirtomaihin. Tähän vuodenaikaan saattaa matkan sinne tehdä aivan pienessä veneessäkin. Ja Curacaosta ei ole kuin kukonaskel suureen maailmaan, joka olisi teille avoinna, kun vain pääsisitte vapaaksi siteistänne.» Tohtori Whacker lopetti. Hän oli kalpea ja hieman hengästynyt, mutta hänen kovat silmänsä katsoivat yhä tutkivasti ilmeetöntä toveria. »No?» kysyi hän hetken perästä. »Mitä sanotte siihen?» Mutta Blood ei vastannut heti. Hänen sielussaan oli noussut myrsky, jota hän koetti vaimentaa, jotta hän pystyisi tyynesti arvostelemaan asiaa, joka sinne niin äkkiä oli sinkautettu ja joka oli, siellä saanut aikaan niin oudon levottomuuden. Hän alkoi siitä, mihin joku toinen ehkä olisi lopettanut. »Minulla ei ole rahaa. Ja sellaiseen yritykseen tarvittaisiin hyvänlainen summa.» »Minähän sanoin, että tahdon olla ystävänne.» »Mitä?» kysyi Peter Blood äärimmäisen hämmästyneenä. Mutta hän ei kuullut toisen vastausta. Tohtori Whackerin vakuuttaessa, että hänen sydämensä vuoti verta nähdessään, miten hänen ammattiveljensä kitui orjuudessa ja miten häneltä riistettiin mahdollisuus käyttää lahjojaan omaksi hyväkseen, Peter Blood iski älynsä kynnet ilmeiseen totuuteen asiassa. Whacker ja hänen ammattiveljensä halusivat päästä miehestä, joka uhkasi saattaa heidät turmioon taidollaan. Reippauden puute päätösten teossa ei kuulunut Peter Bloodin vikoihin. Ja sen vuoksi pakoajatus, joka ei aikaisemmin ollut koskaan pälkähtänyt hänen päähänsä, nyt tohtori Whackerin istuttamana puhkesi heti täyteen kukkaan. »Aivan niin, aivan niin», virkkoi hän toverinsa yhä puhuessa ja selittäessä, ja välttääkseen tohtori Whackerin silmiä hän teeskenteli. »Se on erittäin jalomielistä teidän puoleltanne — sangen veljellistä, kuten ainakin lääkäreiden kesken. Niin tahtoisin minäkin samanlaisissa olosuhteissa tehdä.» Kovat silmät leimahtivat ja kuiskaava ääni vapisi, kun toinen miltei liian innokkaana kysyi: »Te suostutte siis? Suostutteko?» »Suostun?» nauroi Blood. »Jos joutuisin kiinni ja minut tuotaisiin tänne takaisin, niin he katkaisisivat siipeni ja panisivat otsaani polttomerkin ainaiseksi.» »Mutta asian puolesta kannattaa uskaltaakin jotain!» Viettelijän ääni kävi yhä vapise vammaksi. »Aivan varmasti», myönteli Blood. »Mutta siihen tarvitaan muutakin kuin rohkeutta. Se vaatii rahaa. Purjeveneen saisi ehkä ostaa kahdellakymmenellä punnalla.» »Siitä kyllä pidetään huoli. Se jää lainaksi, jonka maksatte meille — minulle, kun voitte.» Petollinen »meille», jonka tohtori Whacker niin äkkiä korjasi, valaisi lopunkin jutussa. Toinenkin tohtori oli asiassa mukana. He lähestyivät sataman asuttua puolta. Nopeasti, mutta kaunopuheisesti Blood ilmaisi kiitollisuutensa, vaikka tiesikin, ettei toinen sitä ansainnut. »Puhumme asiasta uudelleen toisen kerran — huomenna», lopetti hän. »Te olette avannut minulle toivon veräjän.» Siinä hän ei ainakaan sanonut muuta kuin yksinkertaisen totuuden ja hän esitti sen sangen huonosti. Oli todella kuin pimeän vankilan ovi olisi avautunut vapauden auringonpaisteeseen, vankilan, jossa hän luuli saavansa viettää lopun ikänsä. Hänelle tuli nyt kiire päästä yksinäisyyteen, tyynnyttämään levotonta mieltään ja suunnittelemaan yhtenäisesti, mitä hänen piti tehdä. Myös täytyi hänen neuvotella jonkun toisen kanssa asiasta. Hän oli jo keksinyt tuon toisen. Sellaista matkaa varten tarvittiin purjehdustaitoinen mies, ja sellainen oli hänellä varsin lähellä Jeremias Pittissä. Ensimmäinen askel suunnitelmassa oli neuvotella nuoren merikapteenin kanssa, jonka täytyi olla mukana, jos jutusta tulisi tosi. Koko sen päivän hän kulki levottomana vastasyntynyt toive sydämessään ja oli miltei sairas kärsimättömyydestä odottaessaan illan tuloa ja mahdollisuutta keskusteluun valitsemansa toverin kanssa. Seurauksena siitä oli, että Blood aikaisin sinä iltana oli sen paaluaitauksen sisäpuolella, joka ympäröi orjien savihökkeleitä ja päällysmiehen valkoista rakennusta, ja hän sai tilaisuuden muiden huomaamatta kuiskata pari sanaa Pittille. »Tule tänä yönä minun majaani, kun muut ovat nukkuneet. Minulla on jotakin sanomista sinulle.» Nuori mies tuijotti häneen. Bloodin merkitsevä äänenpaino herätti hänet siitä sielullisesta välinpitämättömyydestä, johon hän viime aikoina oli vajonnut raaistuttavan orjuuden väsyttämänä. Sitten hän nyökkäsi ilmaisten siten ymmärtävänsä ja suostuvansa, ja he erosivat. Kuuden kuukauden olo viljelyksillä Barbados-saarella oli aikaansaanut miltei traagillisen muutoksen nuoressa merimiehessä. Hänen entinen eloisa vilkkautensa oli kokonaan kadonnut. Hänen kasvonsa alkoivat olla ilmeettömät, hänen silmänsä synkät ja loistetta vailla ja hän liikkui vältellen ja salakähmäisesti kuin liiaksi piiskattu koira. Hän oli kestänyt huonon ruoan ajan, äärimmäisen raskaan raadannan sokeriviljelyksillä armottomassa auringonpaisteessa, päällysmiehen ruoskan iskut työn laimetessa ja kuolettavan eläimellisen elämän, johon hänet oli tuomittu. Mutta hinta, jonka hän eloonjäämisestään maksoi, oli tuo tavallinen hinta. Hän oli vaarassa tulla eläimeksi, vajota niiden neekerien tasolle, jotka joskus ahersivat hänen rinnallaan. Ihminen eli hänessä kuitenkin vielä, se ei vielä nukkunut, vaikka se oli jo turtunut epätoivon yltäkylläisyydestä, ja ihminen hänessä pudisti pois turtuneisuutensa heti ja heräsi eloon kuultuaan Bloodin ensimmäiset sanat, jotka hän sinä yönä hänelle puhui — heräsi ja itki. »Pako?» läähätti hän. »Hyvä Jumala!» Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi itkeä kuin lapsi. »Hiljaa! Rauhoitu, rauhoitu toki!» kehoitteli Blood kuiskaten, säikähtäessään nuoren miehen nyyhkytyksiä. Hän meni Pittin viereen ja asetti tyynnyttävästi kätensä hänen hartioilleen. »Jumalan tähden, hillitse itsesi! Jos joku kuulee puheemme, niin saamme molemmat raippoja.» Niiden etujen joukossa, joita Blood nautti, oli muun muassa se, että hänellä oli oma maja käytettävänään. Siinä he nyt olivat kahden. Mutta sen seinät olivat kokoonpannut ruo’oista, joiden väliin oli laastittu ohuesti savea, ja sen ovi oli bamburuokoa, jonka läpi ääni kuului helposti. Vaikka paaluaita oli suljettu yöllä ja kaikki sen sisäpuolella nukkuivat, saattoi kuitenkin joku kuljeksiva päällysmies mennä läheltä ohi, ja äänien kuuluminen johtaisi ilmitulemiseen. Pitt käsitti sen ja hillitsi mielenliikutuksensa. He istuivat sen jälkeen aivan lähekkäin ja puhuivat kuiskaamalla toista tuntia, ja koko ajan tuli Pittin uinuva järjenjuoksu yhä terävämmäksi toivon kovasimen hiomana. Heidän täytyi saada mukaansa uhkayritykseen ainakin puoli tusinaa miehiä, mahdollisesti tusinakin, mutta ei enempää. Heidän täytyi valita parhaat niistä eloonjääneistä Monmouthin miehistä, jotka eversti Bishop oli ostanut. Sellaiset miehet, jotka tunsivat merielämää, olivat kipeimmin tarpeen. Mutta sellaisia tässä onnettomassa joukossa oli vain kaksi, eikä heidänkään taitonsa ollut erittäin suuri. He olivat Hagthorpe, joka oli palvellut kuninkaallisessa laivastossa, ja Nikolas Dyke, joka oli ollut aliupseerina edellisen kuninkaan aikana — sekä eräs kolmas nimeltä Ogle, joka oli ollut tykkimiehenä. Ennen kuin he erosivat, he sopivat siitä, että Pitt alkaisi näiden kolmen kanssa keskustelut ja jatkaisi sitten värväystään kuuden tai kahdeksan muun miehen suhteen. Hänen piti noudattaa äärimmäistä varovaisuutta, tutkia huolellisesti kukin mies ennen kuin ilmaisi hänelle mitään ja silloinkin välttyä ilmaisemasta niin paljoa, että petos saattaisi tehdä tyhjäksi yrityksen, joka vielä oli järjestettävä yksityiskohtaisesti. Työskennellessään viljelyksillä saisi Pitt yllin kyllin tilaisuutta levitellä tietoa asiasta orjatovereilleen. »Varovaisuutta ennen kaikkea», oli Bloodin viimeinen huomautus heidän erotessaan. »'Kiiruhda hitaasti’, kuten roomalaiset sanoivat, ja muista että jos erehdyt, niin hävität kaikki mahdollisuudet, sillä sinä olet ainoa purjehdusta tunteva meidän joukossamme ja ilman sinua ei ole mitään pelastusta.» Pitt rauhoitti häntä ja livahti takaisin omaan majaansa, oljille, jotka olivat hänen vuoteenaan. Tullessaan seuraavana aamuna satamaan tapasi Blood tohtori Whackerin mitä anteliaimmalla tuulella. Nukuttuaan asian päälle tämä oli nyt valmis lainaamaan tuomitulle aina kolmeenkymmeneen puntaan saakka, jolla summalla hän pystyisi hankkimaan itselleen sellaisen veneen, että pääsisi sillä pakenemaan Barbados-saarelta. Blood kiitti asianmukaisesti antamatta tohtorin aavistaakaan, että hän selvästi näki todellisen syyn hänen anteliaisuuteensa. »Minä en halua rahoja, vaan itse veneen», sanoi hän. »Sillä kukapa myisi minulle veneen, josta teosta hän joutuisi kärsimään kuvernööri Steedin määräämän rangaistuksen. Olette kai lukenut hänen julistuksensa?» Tohtori Whackerin kasvot synkistyivät. Miettiväisenä hän raapi leukaansa. »Niin, olen lukenut sen. Minä en uskalla hankkia teille venettä. Se tulisi varmasti ilmi. Se täytyy jättää. Ja rangaistus on kaksisataa puntaa sakkoa paitsi vankeutta. Se veisi minut turmioon. Ymmärrättehän sen?» Bloodin hyvät toiveet alkoivat häipyä ja epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan. »Mutta sittenhän ei olekaan mitään tehtävissä», änkytti hän. »Ei, ei, eivät asiat niin hullusti ole.» Tohtori Whacker hymyili hieman jäykästi. »Olen ajatellut asiaa. Teidän täytyy pitää huolta siitä, että se mies, joka myy teille veneen, lähtee kanssanne — niin ettei hän ole täällä vastailemassa kyselyihin perästäpäin.» »Mutta kuka muu täältä lähtisi kuin sellainen, joka on samanlaisessa asemassa kuin minäkin? Mitä minä en voi, sitä eivät hekään voi.» »Saarella on muitakin pidätettyjä kuin orjia. Täällä on monta velkojensa vuoksi ja he olisivat erinomaisen iloisia saadessaan levittää siipensä ja lentää täältä pois. Täällä on esimerkiksi eräs Nuttall, joka työskentelee laivaveistämöllä ja joka, mikäli tiedän, tervehtisi ilolla sellaista mahdollisuutta, jonka te voitte hänelle tarjota.» »Mutta miten velallinen saisi rahaa ostaakseen veneen? Siitä nousisi varmaan kysymys.» »Varmaankin. Mutta jos järjestätte asian ovelasti, niin olette kaikki jo poissa täältä, kun sitä ruvetaan kyselemään.» Blood nyökkäsi. Tohtori asetti kätensä hänen olkapäälleen ja teki selkoa suunnitelmastaan. »Saatte rahat minulta heti. Kun olette saanut ne, on teidän unohdettava, että minä olen ne antanut. Teillä on ystäviä Englannissa — sanokaamme omaisia — jotka ovat lähettäneet ne teille jonkun potilaanne välityksellä, jonka nimeä te kunnian miehenä ette millään ehdolla suostu ilmaisemaan, jotta hän ei joutuisi selkkauksiin vuoksenne. Niin on teidän vastattava, jos kysymyksiä alkaa sataa.» Hän pysähtyi katsoen tiukasti Bloodiin. Blood nyökkäsi. Tohtori jatkoi keventynein mielin. »Mutta mitään kysymyksiä ei tehdä, jos vain menettelette huolellisesti hommissanne. Teidän täytyy keskustella asiasta Nuttallin kanssa. Otatte hänet yhdeksi osanottajaksi yritykseen — laivanrakentajan luulisi mielestäni olevan sangen hyödyllinen jäsen teidän miehistössänne. Kehoitatte häntä keksimään sopivan veneen, jonka omistaja on taipuvainen myymään sen. Pankaa sitten kaikki kuntoon lähtöä varten ennen kuin kauppa on tehty, niin että teidän pakonne tapahtuu heti sen tehtyänne, ennen kuin välttämättömät kyselyt alkavat. Käsitättekö?» Blood käsitti hänet niin hyvin, että hän tunnin kuluessa sai käsiinsä Nuttallin ja havaitsi miehen olevan valmis uhkayritykseen niinkuin tohtori Whacker oli ennustanut. Kun hän erosi laivanrakentajasta, olivat he sopineet siitä, että Nuttall hankkisi käsiinsä sopivan veneen ja Blood antaisi sitten heti rahat. Veneen etsintään meni enemmän aikaa kuin Blood oli arvellut ja hän odotti tietoa siitä piilottaen rahat vaatteittensa alle. Mutta kolmen viikon kuluttua ilmoitti Nuttall, jonka Blood nyt tapasi miltei joka päivä, että hän oli löytänyt sopivan aluksen ja että sen omistaja oli halukas myymään sen kahdestakymmenestä punnasta. Samana iltana, kaukana ihmisten näkyviltä meren rannalla antoi Peter Blood rahat uudelle liittolaiselleen ja Nuttall lähti, saatuaan määräyksen tehdä lopullinen kauppa myöhään seuraavan päivän illalla. Hänen piti tuoda vene satamaan, missä Bloodin ja hänen seuralaistensa piti yhtyä häneen ja lähteä matkaan. Kaikki oli valmista. Vajaan, josta kaikki sairaat olivat jo päässeet pois ja joka sen jälkeen oli ollut tyhjänä, oli Nuttall piilottanut tarvittavat ruokavarat, leipää, juustoa, vesitynnyrin ja muutamia pulloja kanariviiniä, kompassin, pitkän köyden, tervakankaan, puolentunnin aikalasin, vähän kirvesmiehen työaseita, lyhdyn ja kynttilöitä. Paaluaitauksessa oli myös kaikki järjestyksessä. Hagthorpe, Dyke ja Ogle olivat suostuneet lähtemään uhkapeliin ja kahdeksan muuta oli varovaisesti menetellen saatu mukaan. Pittin majassa, jossa hän asui viiden muun kapinasta tuomitun kanssa, jotka kaikki olivat valmiit yrittämään vapauteen, oli valmistettu tikapuut, joilla heidän piti päästä aitauksen yli ja sitä tietä satamaan. Ilmitulemisen vaara oli vältettävä siten, että he toimivat äärimmäisen ääneti. Mihinkään suurempiin varovaisuustoimenpiteisiin ei vankien suhteen ollut ryhdytty paitsi että heidät kaikki lukittiin yöksi paaluaitauksen sisään. Mitäpä toiveita saattoikaan olla sillä, joka oli kyllin ajattelematon piiloutuakseen saaren metsiin? Pääasiallinen ilmitulemisen vaara koitui niiden puolelta, jotka jäivät aitaukseen edelleen. Heidän vuokseen täytyi kulkea äänettömästi ja varovaisesti. Päivä, josta piti tulla kahden toista uskalikon viimeinen Barbados-saarella, oli toivon ja levottomuuden päivä sekä heille että myös Nuttallille kaupungissa. Auringonlaskun aikaan, kun Peter Blood oli pitänyt huolta siitä, että Nuttall oli maksanut veneen ja tuonut sen satamaan kiinnitettäväksi edeltäpäin määrättyyn paikkaan, hän tuli hitaasti kävellen aitausta kohti juuri kun orjia tuotiin viljelyksiltä kotiin. Hän väistyi syrjään antaakseen heidän kulkea ohitseen ja paitsi silmissä välähtävää toivon kipinää ei hän puhunut heille sanaakaan. Hän meni aitauksen sisään heidän jäljessään, ja kun he hajaantuivat kukin omille majoilleen, näki hän eversti Bishopin keskustelevan Kentin, päällysmiehen kanssa. Pari seisoi niiden paalujen luona, jotka olivat pystytetyt keskelle vihreää kenttää ja joiden ääressä rangaistiin kurittomia vankeja. Kun hän tuli lähemmäksi, kääntyi Bishop ja katsoi häntä otsa rypyssä. »Missä te olette ollut niin kauan?» jylisi hän, ja vaikka uhkaava sävy oli vallan tavallinen everstin äänessä, sykähti Bloodin sydän epäluuloisesti. »Olen ollut työssä kaupungissa», vastasi hän. »Rouva Patchilla on kuume ja herra Dekker on nyrjäyttänyt nilkkansa.» »Lähetin hakemaan teitä Dekkeriltä, mutta ette ollut siellä. Te alatte lorvailla, hieno herra. Meidän täytynee ruveta opettamaan teitä nopeammaksi jonakin päivänä, ellette heitä laiskottelemista ja käytä oikein niitä vapauksia, mitä teille on suotu. Oletteko unohtanut, että olette rangaistusvanki?» »Minulle ei ole annettu siihen tilaisuutta», vastasi Blood, joka ei koskaan voinut oppia hillitsemään kieltään. »Jumalauta! Käyttäydyttekö hävyttömästi minua kohtaan?» Muistaen äkkiä miten tärkeät asiat olivat kyseessä, ja älyten, että ympärillä olevissa majoissa moni hätääntynyt korva kuun teli heitä, kävi Blood nöyräksi. »En ole hävytön, sir. Minä... minä... olen pahoillani että minua täytyi etsiä...» »Vai niin, tulette kohta olemaan vielä enemmän pahoillanne. Kuvernööri on saanut vaikean leinikohtauksen ja kiljuu kuin haavoittunut hevonen, eikä teitä löydy mistään. Heti matkaan, mies, ja kiireesti kuvernöörin talolle! Vakuutan teille, että teitä odotetaan. Parasta lainata hänelle hevonen, Kent, muutoin se tolvana viipyy matkalla koko yön.» Hänet ajettiin menemään, tukahtumaisillaan vastahakoisuudesta, jota hän ei kuitenkaan tohtinut näyttää. Tämä oli onneton juttu, mutta se saattoi vielä korjaantua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puoliyön aikaan ja siihen mennessä hän joutuisi helposti takaisin. Hän nousi Kentin tuoman hevosen selkään aikoen lähteä. »Miten pääsen takaisin aitaukseen palatessani, sir?» hän kysyi lähtiessään. »Te ette tule ensinkään takaisin», vastasi Bishop. »Kun olette toimittanut tehtävänne kuvernöörin talossa, niin siellä kyllä löytävät jonkin koirankopin, jossa voitte maata huomiseen.» Peter Bloodin sydän vavahti. »Mutta...», alkoi hän. »Mars matkaan, sanon minä», tiuskaisi Bishop. »Vai aiot sinä lörpötellä kanssani pimeään saakka. Hänen ylhäisyytensä odottaa.» Ja hän löi ruokokepillään hevosta lautasille niin raa'asti, että hevonen hypähti eteenpäin ja oli vähällä paiskata Bloodin selästään. Peter Blood lähti, mieli aivan epätoivon partaalla. Ja syytä oli yllin kyllin. Paon siirtäminen ainakin huomeniltaan saakka kävi nyt välttämättömäksi ja sen siirtäminen tiesi sitä, että Nuttallin edesottamukset tulisivat ilmi ja että ruvettaisiin tekemään kysymyksiä, joihin hänen oli sangen vaikeata vastata. Peter Blood aikoi yön pimeydessä hiipiä takaisin paaluaitaukselle tehtyään työnsä kuvernöörin talossa ja aitauksen ulkopuolelta ilmaista läsnäolonsa Pittille ja muille tovereilleen ja siten yhdyttyään heidän kanssaan he olisivat saattaneet vielä samana yönä viedä perille tuumansa. Mutta tässä hän ei ollut ottanut laskelmiinsa kuvernööriä, jonka hän tapasi todella vaikeassa kihdissä ja miltei yhtä vaikeassa kiukunpuuskassa, joka johtui lääkärin viipymisestä. Tohtori hoiti häntä yhtä mittaa yli puoliyön, kunnes vihdoin sai helpotetuksi hänen vaivojaan pienellä suoneniskennällä. Sitten hän aikoi lähteä. Mutta kuvernööri ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Bloodin täytyi nukkua hänen omassa huoneessaan ollakseen tarpeen tullen saatavissa. Oli kuin kohtalo olisi leikitellyt hänen kanssaan. Ainakin tänä yönä täytyi pakoyrityksen jäädä tekemättä. Peter Bloodin onnistui vasta aamutunneilla päästä väliaikaisesti lähtemään kuvernöörin talosta ja silloinkin sillä verukkeella, että hänen täytyi itse noutaa apteekista ne lääkkeet, joita hän välttämättömästi tarvitsi. Sillä tekosyyllä hän vaelsi heräävään kaupunkiin ja meni suoraa päätä Nuttallin luo, jonka hän tapasi äärimmäisen kauhun vallassa. Onneton velkamies, joka oli valvonut koko yön, arveli että kaikki oli tullut ilmi ja että hän oli perikadon partaalla. Peter Blood koetti rauhoittaa häntä. »Huomenillalla yritämme uudelleen», vakuutti hän suuremmalla varmuudella kuin itsekään tunsi, »vaikka minun pitäisi iskeä kuvernööri kuiville. Olkaa valmiina huomenillalla.» »Mutta jos sillä aikaa tullaan tekemään kysymyksiä?» voivotteli Nuttall. Hän oli laiha, kalpea ja kaitakasvoinen mies, joka räpytteli alinomaa heikkoja silmiään. »Vastatkaa niin hyvin kuin voitte. Käyttäkää järkeänne, mies. En voi viipyä kauempaa.» Tunnin kuluttua Bloodin lähdön jälkeen tuli eräs valtion virkamies Nuttallin kurjaan asuntoon. Veneen myyjä oli — kuten laki vaati kapinavankien tulon jälkeen — asianmukaisesti ilmoittanut kaupasta ministeriöön, jotta se saisi nostaa sen kymmenen punnan vakuuden, johon jokaisen veneenomistajan täytyi sitoutua. Ministeriön virkamies siirsi vakuuden nostamisen siksi kun se oli saanut vahvistuksen kaupan tapahtumisesta. »Meille on ilmoitettu, että te olette ostanut veneen herra Robert Forrellilta», sanoi virkamies. »Niin on asian laita», vastasi Nuttall, joka arveli, että nyt oli tullut hänen loppunsa. »Teillä ei näy olevan mitään kiirettä ilmoittaa siitä ministeriöön?» Virkamiehessä oli asianmukaista virallista koppavuutta. Nuttallin heikot silmät räpyttivät kaksinkertaisella voimalla. »Ilmoittaa?» »Tiedättehän, mitä laki määrää siinä suhteessa.» »Minä... minä en tiedä sitä, jos suvaitsette.» »Mutta sehän on siinä julistuksessa, joka julkaistiin viime tammikuussa.» »Minä — minä en osaa lukea, sir. Minä en tiennyt sitä.» »Vai niin!» virkamies kerrassaan musersi hänet ylenkatseellaan. »No nyt sen tiedätte. Pitäkää huolta siitä, että ennen puoltapäivää olette virastossa ja tuotte sen kymmenen punnan vakuuden, jonka olette velvollinen suorittamaan.» Kopea virkamies lähti jättäen Nuttallin kylpemään kylmässä hiessä, huolimatta ilman kuumuudesta. Hän oli kiitollinen virkamiehelle siitä, että tämä oli jättänyt tekemättä sen kysymyksen, jota hän enimmän oli pelännyt, nimittäin kysymyksen, mistä velkasakkoaan suorittava mies saattoi saada niin paljon rahaa, että pystyi ostamaan veneen. Mutta hän tiesi myös, että se oli tapahtunut vain väliaikaisesti. Sekin kysymys tulisi varmasti kohta, ja silloin olisi hänellä helvetti edessään. Hän kirosi sen hetken, jolloin oli ollut kyllin hölmö kuunnellakseen, mitä Peter Blood lörpötteli pakoretkestä. Hän arveli olevan hyvin luultavaa, että koko juttu tulisi ilmi ja hänet arvatenkin hirtettäisiin tai ainakin merkittäisiin polttoraudalla ja sitten myytäisiin orjaksi kuten muutkin kirotut kapinavangit, joiden kanssa hän hulluudessaan oli liittoutunut. Jos hänellä vain olisi ollut kymmenen puntaa tuota kirottua vakuutta varten, jota hän ei ollut ensinkään ottanut laskelmiinsa, niin olihan mahdollista, että asia olisi voitu suorittaa äkkiä ja tiedustelut olisivat siirtyneet tuonnemmaksi. Kun ei kerran äskeinen virkamies ollut huomannut, että hän oli velkasakon suorittaja, niin se saattoi ehkä jäädä muiltakin virastossa olevilta huomaamatta päiväksi tai pariksi ja siinä ajassa hän ennättäisi toivottavasti jo heidän ulottuvillaan. Mutta mitä oli tehtävä siihen mennessä? Sillä rahat täytyi hankkia ennen puoltapäivää. Nuttall sieppasi lakkinsa ja lähti hakemaan Peter Bloodia. Mutta mistä hän löytäisi hänet? Kulkiessaan umpimähkään sinne tänne epäsäännöllisiä, kiveämättömiä katuja hän rohkeni kysyä yhdeltä ja toiselta, olivatko he ehkä nähneet Peter Bloodia sinä aamuna. Hän oli olevinaan sairas, ja todellakin hänen ulkomuotonsa vastasi hänen valhettaan. Ei kukaan voinut häntä neuvoa, ja koska Blood ei ollut kertonut hänelle mitään Whackerin osuudesta asiassa, niin hän kulki onnettomassa tietämättömyydessään sen ainoan miehen oven ohi Bridgetownissa, joka innolla olisi auttanut häntä pääsemään pälkähästä. Vihdoin hän päätti lähteä eversti Bishopin viljelyksille. Arvatenkin Blood oli siellä. Ehei, niin hän saattoi ehkä tavata Pittin ja pyytää häntä ilmoittamaan asiasta Bloodille. Hän oli tutustunut Pittiin ja tiesi että Pitt oli mukana yrityksessä. Hänen täytyi yhä etsiä Bloodia sairasasioiden vuoksi. Samaan aikaan kun hän lähti kiipeämään kaupungin pohjoispuolella olevia mäkiä tuntematta ahdistuksessaan yltyvää kuumuutta, oli Blood lähdössä kuvernöörin talosta saatuaan sen verran lievitetyksi kuvernöörin tuskia, että sai luvan poistua. Ratsain kun oli, olisi hän, ellei häntä odottamatta olisi pidätetty matkalla, ehtinyt paaluaitaukselle ennen Nuttallia, ja silloin olisi moni onnettomuus jäänyt tapahtumatta. Odottamattoman keskeytyksen hänen matkalleen aiheutti neiti Arabella Bishop. He tapasivat toisensa kuvernöörin talon loisteliaan puutarhan portilla ja neiti Bishop, joka hänkin oli ratsain, hämmästyi nähdessään Peter Bloodin hevosen selässä. Peter Blood sattui olemaan hyvällä tuulella. Se seikka, että kuvernöörin terveydentila oli niin paljon parantunut, että se salli Bloodin päästä hetkeksi vapaaksi, oli riittänyt poistamaan sen mielenmasennuksen, joka häntä oli painanut hänen työskennellessään viimeiset kaksitoista tuntia. Iloissaan hypähti hänen mielensä elohopea korkeammalle kuin olosuhteet sillä hetkellä oikeastaan sallivat. Hänellä oli taipumusta optimismiin. Se mikä ei ollut onnistunut viime yönä, onnistuisi varmaankin tänä yönä. Mitä merkitsi yhtäkaikki yksi päivä! Ministeristön virasto saattoi olla harmillinen, mutta vain muutama tunti vielä, sitten he kyllä olisivat kaukana sen ulottuvilta. Hänen iloinen toiveikkuutensa oli hänen ensimmäinen onnettomuutensa. Toinen oli se, että neiti Bishop sattui olemaan yhtä hyvällä tuulella kuin hänkin ja että hän ei enää kantanut kaunaa Bloodia kohtaan. Nämä molemmat asiat aikaansaivat yhdessä sen viivytyksen, jonka seuraukset olivat niin valitettavat. »Hyvää huomenta, sir», huusi neiti Bishop iloisesti. »Siitä on jo kohta kuukausi, kun viimeksi näin teidät.» »Yksikolmatta päivää tunnilleen», vastasi Blood. »Olen pitänyt lukua niistä.» »Vakuutan, että aloin jo uskoa, että olitte kuollut.» »Kukista olen kiitollisuuden velassa teille.» »Kukista?» »Haudalleni», selitti Blood. »Täytyykö teidän aina olla ivallinen?» ihmetteli tyttö ja katsoi häneen vakavana muistaessaan, että juuri Peter Bloodin iva oli viime kerrallakin karkottanut hänet suuttuneena pois. »Ihmisen täytyy välistä nauraa itselleen tai tulla hulluksi», vastasi Blood. »Harvat älyävät sitä. Sen vuoksi on maailmassa niin paljon hulluja.» »Itsellenne voitte nauraa niin paljon kuin haluatte, sir, mutta välistä minusta tuntuu kuin nauraisitte minulle, ja se ei ole kauniisti tehty.» »Siinä olette totisesti väärässä. Nauran ainoastaan koomilliselle, ja te ette ole vähääkään koomillinen.» »Mitä minä sitten olen?» kysyi tyttö nauraen. Blood katseli häntä hetken. Tyttö näytti niin kauniilta ja raikkaalta, niin naiselliselta ja kuitenkin niin rehdin suoralta ja ujostelemattomalta. »Te olette», sanoi Blood, »sen miehen veljentytär, jonka orja minä olen.» Mutta hän puhui keveästi, niin keveästi, että tyttö rohkeni väittää vastaan. »Ei, sir, se on vain vastauksen kiertelemistä. Teidän täytyy vastata minulle totuudenmukaisesti tänä aamuna.» »Totuudenmukaisesti? Teille vastaaminen on muutenkin vaivalloista. Ja vielä totuudenmukaisesti! No niin, minä sanoisin, että se ihminen voi sanoa itseään onnelliseksi, joka saa pitää teitä ystävänään.» Hänen aikomuksensa oli lisätä vielä hieman. Mutta hän jätti sen sanomatta. »Se oli erinomaisen ystävällistä», sanoi Arabella. »Teillä on hyvä maku kohteliaisuuksissanne, herra Blood. Joku toinen teidän sijassanne...» »No tottavie, ettekö luule minun tietävän, mitä joku toinen sanoisi. Luuletteko, etten tunne ihmisiä ensinkään?» »Välistä luulen, että tunnette ja välistä taas luulen, että ette tunne ensinkään. Ainakaan ette tunne naisia. Esimerkiksi tuossa espanjalaisasiassa.» »Ettekö koskaan aio unohtaa sitä?» »En koskaan.» »Sääli teidän muistianne. Eikö minussa sitten ole mitään hyvää, koska aina vain jankutatte tuota samaa?» »Oh, paljonkin.» »Esimerkiksi, no?» Hän oli miltei kiihkeä. »Te puhutte loistavasti espanjan kieltä.» »Siinäkö kaikki?» Mies, tunsi pettyneensä. »Missä olette sitä oppinut? Oletteko ollut Espanjassa?» »Olen. Olin kaksi vuotta espanjalaisessa vankilassa?» »Vankilassa?» Tytön äänessä oli epäluuloa, ja siihen ei Bloodilla ollut halua jättää häntä. »Sotavankina», selitti hän. »Jouduin vangiksi taistellessani ranskalaisten riveissä.» »Mutta tehän olette lääkäri», huudahti Arabella. »Vain huvin vuoksi, arvelen. Ammatiltani olen oikeastaan sotilas — sitä ammattia ainakin harjoitin kymmenisen vuotta. Se ei tuottanut minulle paljoa, mutta menestyin siinä paremmin kuin lääkärinä, joka toimi, kuten tietänette, teki minusta orjan. Minä luulenkin, että meidän Herrallemme on tappaminen otollisempaa kuin parantaminen. Niin on varmastikin asian laita.» »Mutta miten jouduitte sotilaaksi ja lisäksi Ranskan palvelukseen?» »Olen irlantilainen, nähkääs, ja opiskelin lääketiedettä. Sen vuoksi — mehän olemme niin kummallisia ihmisiä. Mutta se on pitkä juttu, ja eversti odottaa minua palaavaksi.» Tyttö ei ollut niin petettävissä. Jos Blood tahtoi odottaa hetkisen, niin he saattaisivat ratsastaa takaisin yhdessä. Hän oli tullut vain setänsä pyynnöstä kysymään, miten kuvernöörin terveyden laita oli. Niinpä Blood odotti ja he ratsastivat yhdessä takaisin eversti Bishopin talolle. He ratsastivat hyvin verkalleen käyden, ja muutamat ihmiset, jotka tulivat heitä vastaan, ihmettelivät nähdessään lääkäriorjan niin tuttavallisissa väleissä omistajansa veljentyttären kanssa. Yksi ja toinen lupasi vihjata siitä everstille. Mutta molemmat ratsastajat unohtivat kaiken muun koko maailmassa sinä aamuna. Blood kertoi elämästään aikaisempina rajuina vuosinaan ja viimeksi hän selitti tarkemmin kuin ennen vangiksi joutumisensa ja oikeudenkäynnin Tauntonissa. Kertomus loppui juuri kun he saapuivat everstin oven eteen. He laskeutuivat satulasta ja Peter Blood jätti hevosensa neekeripalvelijalle, joka ilmoitti, että eversti ei ollut kotona. Sitten he vielä viipyivät hetken. Arabella pidätti Bloodia. »Olen pahoillani, herra Blood», sanoi hän, »kun en aikaisemmin ole tiennyt sitä.» Ja hänen kirkkaat silmänsä saivat epäilyttävän kostean kiillon. Ystävällisen pakottavasti hän ojensi kätensä Bloodille. »Mitäpä eroa siinä olisi ollut?» kysyi Blood. »Aika paljon, luulen. Kohtalo on kolhinut teitä sangen kovasti.» »Oh, mitäpä...» Blood pysähtyi. Hänen tarkkaavat siniset silmänsä katsoivat hetken aikaa tyttöä suoraan kasvoihin. »Se olisi voinut olla pahempaakin», sanoi hän niin merkitsevästi, että väri tytön poskilla tummeni ja hänen silmäluomensa painuivat alas. Peter Blood kumartui suutelemaan tytön kättä ennen kuin laski sen irti, eikä tyttö kieltänyt häntä. Sitten Blood kääntyi ja lähti astelemaan puolen mailin päässä olevaa paaluaitausta kohti. Hän vei mukanaan muiston punastuvasta ja oudon ujostelevasta Arabella Bishopista. Hän unohti tuona lyhyenä hetkenä, että hän oli kapinavanki. Kymmenen vuoden orjuus edessään hän unohti, että oli valmistellut pakoyritystä, jonka piti tapahtua seuraavana yönä, ja unohti myös sen ilmitulemisen vaaran, joka seurauksena kuvernöörin leinistä nyt uhkasi häntä. Seitsemäs luku MERIROSVOJA Herra James Nuttall piti kiirettä välittämättä vähääkään kuumuudesta juostessaan Bridgetownista eversti Bishopin viljelyksille, ja soveliaammin rakennettua miestä ei voinut ajatellakaan kuumassa ilmanalassa juoksijaksi kuin James Nuttall oli laihoine ruumiineen ja pitkine lihaksettamme säärineen. Hän oli niin kuihtunut, että oli vaikea uskoa, että hänessä oli mitään nesteitä jäljellä, vaikka niitähän hänessä täytyi olla, koska hän hikoili aivan suunnattomasti saapuessaan aitaukselle. Portilla hän oli törmätä yhteen päällysmies Kentin kanssa, otuksen, joka oli paksu, matalajalkainen raakalainen ja jolla oli herkulesmaiset käsivarret ja leuka kuin verikoiralla. »Etsin tohtori Bloodia», sanoi hän läähättäen. »Kylläpä teillä on kiire», murisi Kent. »Mikä piru nyt on hätänä. Kaksoset, vai?» »Oh, ei, ei. Minä en ote naimisissa, sir. Se koskee serkkuani.» »Mikä sillä on?» »Hän on sairastunut, sir.» Nuttall valehteli sen viittauksen mukaan, jonka Kent itse oli hänelle antanut. »Tuolla on hänen majansa», Kent viittasi huolettomasti peukalollaan. »Ellei hän ole siellä, niin hän on jossakin muualla.» Ja hän lähti. Hän oli äreä, vastenmielinen karhu, valmiimpi ruoskan kuin kielen käyttöön. Nuttall oli hyvillään, kun hän meni, ja pani merkille vielä suunnankin, jonne hän katosi. Sitten hän syöksyi aitaukseen, jossa hän pettymyksekseen totesi, että Blood ei ollut siellä. Järkevä mies olisi istuutunut odottamaan tietäen, että se oli varmin ja nopein keino lopultakin tavata tohtori. Mutta Nuttallilla ei nyt ollut järkeä. Hän kiiruhti jälleen ulos aitauksesta, mietti hetken mihin suuntaan lähtisi ja päätti vihdoin lähteä johonkin sellaiseen suuntaan, johon ei ainakaan Kent ollut mennyt. Hän pyyhälsi auringon paahtaman ruohokentän poikki sokeri-istutuksia kohti, jotka muistuttivat vankkaa kullankeltaista varustusta kesäkuisen auringon häikäisevässä loisteessa. Käytävät erottivat toisistaan valtavat kellankypsät sokeriruokoryhmät. Erään sellaisen päässä hän näki muutamia orjia työskentelemässä. Nuttall astui käytävälle ja juoksi heidän luokseen. He katsahtivat häneen tylsästi, kun hän meni heidän ohitseen. Pitt ei ollut heidän joukossaan, mutta hän ei tohtinut kysyä häntä. Hän jatkoi etsiskelyään kokonaisen tunnin juosten toiselta käytävältä toiselle. Kerran eräs päällysmies huusi hänelle tahtoen tietää, millä asioilla hän liikkui. Hän vastasi hakevansa tohtori Bloodia. Hänen serkkunsa oli sairastunut. Päällysmies käski hänen mennä helvettiin tai ainakin pois istutuksilta, Blood ei ollut siellä. Jos hän yleensä oli jossakin, niin hän oli majassaan aitauksen sisällä. Nuttall jatkoi matkaansa aikoen lähteä pois. Mutta hän lähtikin väärään suuntaan. Hän lähti sille puolelle viljelyksiä, joka oli kauimpana aitauksesta, tiheää metsää kohti, joka reunusti sokeriviljelyksiä. Päällysmies oli joko liian ylenkatseellinen tai liian laiska tukahduttavassa kuumuudessa viitsiäkseen oikaista Nuttallin erehdystä. Nuttall meni summassa toiseen päähän käytävää ja pyörsi sitten nurkkauksen ympäri, ja siinä hän tapasi Pittin, lapio kädessä ja yksin hoivaamassa jotakin kastelukanavan tapaista. Pari puuvillaisia, väljiä ja risaisia housuja peitti hänet vyötäisiltä polviin asti. Niiden lisäksi hänellä ei ollut mitään muita verhoja kuin leveälierinen oljista punottu hattu, joka suojeli tropiikin hehkuvalta auringolta. Pittin nähdessään Nuttall kiitti ääneen Luojaansa. Pitt tuijotti häneen, ja laivanrakentaja ilmoitti surullisen uutisensa vielä surullisemmalla äänellä. Summa siitä oli, että hänen täytyi saada Bloodilta kymmenen puntaa vielä samana aamuna, sillä muutoin he olisivat kaikki hukassa. Ja kaiken, mitä hän sai palkakseen tuskastaan ja hikoilemisestaan, oli kirous Jeremias Pittin huulilta. »Kirottu hullu», sanoi orja. »Jos kerran etsit Bloodia, niin miksi tuhlaat aikaasi täällä.» »En löydä häntä mistään», valitti Nuttall. Hän oli suutuksissaan huonon vastaanoton vuoksi, mutta unohti, että toisen hermot olivat kurjassa kunnossa tuskassa valvotun yön ja epätoivoisen aamun vuoksi. »Luulin että sinä...» »Luulit kai, että minä voisin heittää lapioni tähän ja lähteä etsimään häntä sinun puolestasi? Niinkö sinä luulit? Hyvä Jumala, että meidän elämämme täytyy olla riippuvainen tuollaisesta pöllöpäästä. Tuhlatessasi täällä aikaa kuluvat tunnit! Ja jos joku päällysmies näkisi sinut täällä puhuttelemassa minua, niin miten selittäisit sen?» Hetken seisoi Nuttall ääneti. Hän ei saanut sanaakaan suustaan sellaisen kiittämättömyyden vuoksi. Sitten hän räjähti. »Kunpa taivas olisi suonut, etten koskaan olisi joutunut tekemisiin tämän asian kanssa. Ei koskaan. Minä toivoisin...» Se mitä hän toivoi, jäi ainaiseksi salaisuudeksi, sillä sokeriruokoryhmän takaa tuli suurikokoinen mies keltaisessa taftipuvussa ja hänen kintereillään kaksi puuvillahousuihin pukeutunutta neekeriä, joilla oli piiskat kädessä. Hän oli vain kymmenen jalan päässä, mutta pehmeässä maassa ei hänen askeleitaan kuulunut. Herra Nuttall vilkaisi hurjana ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja syöksyi sitten päätä pahkaa metsää kohti, tehden siten tyhmimmän ja epäilyttävimmän teon, minkä hän niissä olosuhteissa saattoi tehdä. Pitt voihki ja huokaili seisoessaan yhä lapioonsa nojaten. »Hei siellä, seis!» karjui eversti Bishop pakenevalle ja lisäsi sitten kauheita uhkauksia, joihin hän sirotteli erinäisiä kaunopuheisia rivouksia. Mutta pakenija jatkoi matkaansa eikä edes katsahtanutkaan taakseen. Hänelle jäi ainoaksi toivoksi se, ettei eversti Bishop ollut ehtinyt nähdä hänen kasvojaan, sillä eversti Bishopin voima ja vaikutusvalta riittivät hyvinkin hirttämään jokaisen, joka hänen mielestään oli liikaa maan päällä. Vasta sitten kun karkulainen oli kadonnut pensaikkoon, tointui viljelystenomistaja niin paljon vihaisesta hämmästyksestään, että muisti molemmat neekerinsä, jotka seurasivat hänen kintereillään kuin pari kahlekoiria. Se oli henkivartio, jota ilman hän ei koskaan liikkunut viljelyksillään sen koommin kun eräs orja oli pari vuotta takaperin hyökännyt hänen kimppuunsa ja ollut vähällä kuristaa hänet kuoliaaksi. »Lähtekää hänen jälkeensä, senkin mustat siat», karjui hän. Mutta kun he lähtivät, pysähdytti hän heidät huutaen: »Odottakaa, asettukaa taakseni, piru vie.» Hänelle välähti mieleen, että hänen ei tarvinnut lähettää neekereitään pakolaisen jälkeen saadakseen hänet käsiinsä ja selvittääkseen asiansa hänen kanssaan ja siten hukata ehkä koko päivää etsintään kirotussa metsässä. Siinähän oli Pitt, ja hän saisi kertoa, kuka hänen ujo ystävänsä oli ja mikä se asia oli, josta he niin salaperäisinä ja varovasti olivat kuiskutelleet, kun hän oli tullut häiritsemään heidän neuvotteluaan. Pitt saattoi ehkä kieltäytyä puhumasta. Mutta sen pahempi hänelle. Kekseliäs eversti Bishop tiesi tusinan keinoja — toiset niistä sangen huvittavia — joilla taivuttaa itsepäisiä vankikoiria. Hän käänsi nyt orjaa kohden kasvonsa, joissa ilmeni sekä sisäistä että ulkonaista kuumuutta, ja hänen pienistä silmistään leimahti julma varmuudentunne. Hän astui askelen eteenpäin heilauttaen bambukeppiään. »Kuka tuo karkulainen oli?» kysyi hän — pahaenteisen hyväntahtoisella äänellä. Jeremias Pitt painoi päänsä alas ja muutti levottomasti paljasta jalkaansa nojaten lapioonsa. Turhaan hän haki mielessään muuta vastausta kuin sitä, joka kirosi James Nuttallin mielettömyyttä. Sokerinviljelijän bambukeppi putosi nuoren miehen paljaille hartioille kirvelevän raskaasti. »Vastaa minulle, koira! Mikä hänen nimensä on?» Jeremias katsoi kookasta sokerinviljelijää synkin, miltei uhkaavin silmin. »En tiedä», sanoi hän ja äänessä oli ainakin pieni tuntu sitä uhkaa, minkä lyönti, johon hän ei henkensä uhallakaan uskaltanut vastata, oli nostattanut hänessä. Hänen ruumiinsa ei ollut paljon tuntenut lyöntiä, mutta hänen sielunsa väänteli nyt tuskassa. »Vai et tiedä? Kas tässä sitten, tämä varmaankin terästää muistiasi.» Keppi heilahti taas. »Joko olet ajatellut hänen nimeään?» »En.» »Uppiniskainen, vai?» Hetken eversti odotti. Sitten raivo valtasi hänet kokonaan. »Jumaliste. Sinä hävytön koira! Aiotko kujeilla kanssani. Luuletko, että minun kanssani sopii leikitellä?» Pitt kohautti hartioitaan, vaihtoi jalkaa uudelleen ja oli itsepäisesti vaiti. Harvat eleet ovat enemmän ärsyttäviä, eikä eversti Bishopin mielenlaatu ollut niitä, jotka tarvitsevat paljon sitä lajia. Hänessä heräsi raivoava peto. Vimmaisesti hän nyt piiskasi noita puolettomia hartioita, säestäen joka lyöntiään herjauksilla ja rivouksilla, kunnes Pitt, jolle se oli enemmän kuin hän saattoi kestää ja jonka uinuva ihmisyyden tunto leimahti täyteen liekkiin, hyökkäsi rääkkääjänsä päälle. Mutta samalla kun hän hyökkäsi, hyökkäsivät myös varuillaan olleet mustat. Voimakaslihaksiset ruskeat käsivarret kiertyivät musertavasti hänen hennon valkoisen vartalonsa ympäri, ja tuokiossa seisoi onneton orja voimattomana ranteet selän taakse hihnalla sidottuina. Hengittäen raskaasti ja kasvot kirjavina katseli Bishop häntä hetkisen. »Viekää hänet», sanoi hän sitten. Pitkin käytävää, jonka molemmin puolin keltaiset, aina kahdeksankin jalkaa korkeat sokeriruokoseinämät kohosivat, työnsivät hänen mustat vangitsijansa Pitt-parkaa eteenpäin eversti Bishopin perässä, ja pelokkain katsein seurasivat hänen työssä ahertavat orjatoverinsa hänen kulkuaan. Epätoivo kulki hänen rinnallaan. Ne rääkkäykset, jotka häntä kohta odottivat, vaikka hän tiesikin, että ne olivat kauhistavat, eivät häntä niinkään paljon huolestuttaneet. Varsinainen syy hänen sieluntuskiinsa oli siinä varmassa vakaumuksessa, että heidän työläästi valmistamansa pakosuunnitelma tästä sanomattomasta helvetistä oli nyt aivan viimeisellä hetkellä mennyt myttyyn. He saapuivat vihreälle kentälle ja kääntyivät paaluaitausta ja päällysmiehen valkoista rakennusta kohti. Pittin silmät katsoivat Carlisle-lahden ulapalle. Kentältä oli hyvä näköala. Siihen näkyi vasemmalta linnoitus ja oikealta laivaveistämö pitkine vajoineen. Pitkin laivasillan sivua oli kiinnitetty muutamia matalia aluksia, ja Pitt tapasi itsensä ihmettelemästä, mikä niistä mahtoi olla se vene, jolla he nyt olisivat olleet kaukana merellä, jos heillä olisi ollut hivenenkään verran onnea. Hänen katseensa lipui surullisena tuota ulappaa kohti. Väylällä, kokka rannikkoa kohti ja niin hiljaisen tuulen tuomana, että sinivihreä Karibian meren pinta tuskin väreili, tuli komea, punarunkoinen fregatti, Englannin merkit maston huipussa. Eversti Bishop pysähtyi katsomaan sitä varjostaen silmiään lihavalla kädellään. Vaikka tuuli oli niin heikko, ei aluksella ollut muita purjeita levällään kuin etupurje. Kaikki muut purjeet oli koottu, ja siten näkyivät selvästi laivan rungon mahtavat ääriviivat korkeasta peräkannesta aina kullattuun kokkapuuhun saakka, joka loisti kirkkaana häikäisevässä auringonpaisteessa. Niin hiljainen eteneminen tiesi kapteenia, joka tunsi huonosti nämä vedet, koska hän mateli eteenpäin niin varovasti ja luodaten tietään. Sellaisella vauhdilla kulkien aluksella oli vielä kokonainen tunti edessään, ennen kuin se tulisi ankkuroimispaikalle satamassa. Ja sillä aikaa kun eversti katseli sitä, arvatenkin ihaillen sen kauniita muotoja, vietiin Pitt kiireesti aitaukseen ja kiinnitettiin käsipuihin, jotka siellä seisoivat valmiina orjia varten, jotka olivat ojennuksen tarpeessa. Eversti Bishop tuli pian perässä hitaasti heiluen käydessään. »Kapinallisen roiston, joka näyttää hampaitaan isännälleen, täytyy oppia ihmistapoja vaikka selkänahkansa kustannuksella», oli kaikki mitä hän sanoi, ennen kuin alkoi piiskurin työnsä. Se seikka, että hän itse omin käsin teki sen, minkä useimmat hänen asemassaan olevista miehistä olisivat itsekunnioituksenkin vuoksi jättäneet orjansa tehtäväksi, ilmaisee miehen suunnattoman petomaisuuden. Oli aivan kuin hän nauttien, aivan kuin tyydyttääkseen jotakin petoeläimen julmaa vaistoa, olisi ryhtynyt piiskaamaan uhrinsa päätä ja selkää. Pian oli hänen keppinsä hänen voimakkaista iskuistaan mennyt sälöille. Tunnette ehkä, miten kipeästi taipuisa bambu koskee, kun se on ehjä. Mutta käsitättekö sen hirvittävää vaikutusta, kun se on haljennut moneksi pitkäksi notkeaksi sälöksi, joilla kullakin on yhtä terävät särmät kuin veitsellä? Kun eversti vihdoin väsyi ja heitti kädestään pätkät ja siimat, joiksi hänen keppinsä oli muuttunut, oli onnettoman orjan selkä niskasta vyötäisille saakka yhtenä pehmeänä lihamassana. Niin kauan kuin Jeremias Pitt oli täydessä tajussaan, hän ei ollut päästänyt ääntäkään. Mutta sitä mukaa kuin kipu sääliväisesti turrutti hänen tuntonsa, painui hän eteenpäin tukkia vasten ja riippui nyt siinä avuttomana käärönä, hiljaa valittaen. Eversti Bishop pani jalkansa poikkipuulle ja kumartui uhrinsa yli julma hymy karkeilla kasvoillaan. »Opettakoon tämä sinulle asianmukaista nöyryyttä», hän sanoi. »Ja mitä sinun ujoon ystävääsi tulee, niin saat seistä tässä ilman ruokaa ja juomaa — ilman ruokaa ja juomaa, kuuletko? — kunnes suvaitset sanoa hänen nimensä ja asiansa.» Hän otti jalkansa poikkipuulta. »Kun olet saanut tarpeeksi tästä, niin lähetä sana minulle ja panemme sitten poltinraudat otsallesi.» Sen sanottuaan hän kääntyi kantapäillään ja poistui aitauksesta neekerien seuratessa perässä. Pitt oli kuullut hänen sanansa kuin unessa. Sillä hetkellä olivat hänen voimansa niin lopussa kidutuksen johdosta ja hänen epätoivonsa niin suuri, että hän ei enää välittänyt, elikö hän vai kuoli. Mutta pian herätti hänet uusi laji tuskaa siitä osittaisesta tiedottomuudesta, johon kipu oli sääliväisesti hänet tuudittanut. Pylväät olivat avonaisella paikalla alttiina troopillisen auringon armottomalle hehkulle ja sen polttavat säteet valuivat nyt suoraan hänen silvottuun, vertavuotavaan selkäänsä, kunnes hänestä tuntui kuin tulen liekit olisivat sitä nuolleet. Ja pian siihen liittyi vielä kauhistuttavampi rääkkäys. Kärpäset, julmat Antillien kärpäset, laskeutuivat pilvenä hänen päälleen veren hajun viekoittelemina. Ei ollut ihme, ettei nerokas eversti Bishop, joka niin hyvin tunsi keinot itsepäisten kielten irrottamiseksi, ollut katsonut tarpeelliseksi pitää varalta muita kidutuskeinoja. Koko hänen pirullinen julmuutensa ei olisi voinut keksiä Pittin tilassa olevalle ihmiselle kauheampaa kidutusta, sietämättömämpää kuin tämä, mistä luonto itse huolehti. Orja väänteli kaakinpuussa, kunnes hän oli vaarassa taittaa jäsenensä, hän väänteli ja huusi kuoleman tuskissaan. Tässä tilassa tapasi hänet Peter Blood, joka onnettoman orjan hämmentyneissä silmissä äkkiä näytti muuttuvan todelliseksi. Herra Bloodilla oli kädessään leveä palmunlehvä. Karkotettuaan sillä kärpäset, jotka ahmien söivät Pittin selkää, hän kiinnitti sen hienolla siteellä nuoren miehen kaulaan, niin että se suojeli häntä enemmiltä hyökkäyksiltä sekä kärpästen että auringon puolelta. Sitten, istuutuen maahan hänen viereensä hän taivutti kärsivän pään omaa olkapäätään vasten ja huuhtoi hänen kasvonsa kulhossa olevalla kylmällä vedellä. Pittiä värisytti ja hän huokasi syvään ja valittaen. »Vettä!» ähki hän. »Vettä Kristuksen rakkauden tähden, vettä!» Blood pani kulhon hänen vapisevien huuliensa eteen. Hän joi ahneesti, äänekkäästi eikä lopettanut ennen kuin oli juonut viimeisenkin pisaran kulhosta. Jäähtyneenä ja virkistyneenä kylmästä vedestä hän koetti nousta istumaan. »Selkäni!» huusi hän. Herra Bloodin silmissä välähti oudosti ja hänen huulensa olivat tiukkaan puristetut. Mutta kun hän aukaisi ne, oli hänen äänensä viileä ja tasainen. »Rauhoitu. Yksi asia kerrallaan. Sinun selälläsi ei tällä hetkellä ole mitään hätää, sillä minä olen peittänyt sen. Mutta minä tahdon tietää, mitä sinulle on tapahtunut. Luuletko, että voimme tulla toimeen ilman purjehdustaitoista miestä, koska sinä olet ärsyttänyt tuon Bishop-pedon kimppuusi, niin että hän oli vähällä piiskata henkesi ulos ruumiistasi.» Pitt nousi istumaan ja valitti taas. Mutta tällä kertaa hänen tuskansa oli pikemminkin sielullista kuin ruumiillista laatua. »En luule, että tällä kertaa tarvitaan purjehduskelpoista ensinkään, Peter.» »Mitä tämä merkitsee?» huudahti herra Blood. Pitt selitti niin lyhyesti kuin taisi, millainen tilanne oli, pysähtyen ja huokaillen välillä. »Minun täytyy mädäntyä tässä, kunnes sanon sen miehen nimen ja asian, joka kävi puheillani.» Herra Blood nousi pystyyn ja murahti. »Piru periköön saastaisen orjanomistajan!» sanoi hän. »Mutta sen täytyy sittenkin onnistua. Hiiteen Nuttall! Maksakoon vakuutensa tai ei ja vastatkoon tiedusteluihin tai ei, vene on meillä joka tapauksessa ja me lähdemme, ja sinä tulet mukaan.» »Sinä uneksit, Peter», sanoi vanki. »Me emme lähde tällä kertaa. Viranomaiset ottavat veneen takavarikkoon, kun ei vakuutta ole maksettu, vaikka Nuttall ei ahdistettaessa ilmaisisikaan koko suunnitelmaa ja hankkisi meille polttomerkkiä otsaamme.» Herra Blood kääntyi poispäin ja katsoi tuskaisesti merelle, jonne hän niin palavasti oli toivonut pääsevänsä taas nauttimaan vapaudesta. Suuri punainen laiva oli tullut koko joukon lähemmäksi rantaa. Hitaasti, majesteettisesti se oli tulossa satamaan. Pari venettä oli jo lähtenyt veistämöltä laskeakseen sen kylkeen. Siitä, missä Blood seisoi, saattoi nähdä messinkikanuunain välähdykset kokassa ja hän saattoi erottaa merimiehen kokkapuomilla, jossa tämä juuri veti ylös luotia. Vihainen ääni herätti hänet surullisista mietteistään. »Mitä pirua te täällä teette?» Eversti Bishop palasi aitaukseen, neekerit vanavedessään. Herra Blood kääntyi katsomaan häntä, ja hänen tummille kasvoilleen — jotka tosin nyt olivat paahtuneet kullanruskeiksi kuin puoli-intiaaneilla — laski naamari. »Mitäkö teen?» sanoi hän lempeästi. »Täytän velvollisuuksiani tietysti.» Eversti, joka astui pari raivoisaa askelta lähemmäksi, huomasi kaksi asiaa: Tyhjän kulhon vangin vieressä ja hänen selkäänsä suojelevan palmunlehvän. »Oletteko rohjennut tehdä tämän?» Suonet sokerinviljelijän ohimoilla paisuivat kuin jänteet. »Tottakai.» Herra Bloodin äänessä oli ikään kuin hämmästyksen sävy. »Minä sanoin, että hän ei saa ruokaa eikä juomaa, ennen kuin minä määrään.» Kahdeksas luku ESPANJALAISIA Uljas laiva, joka niin rauhallisesti oli lipunut Carlisle-lahteen väärän lipun alla, oli espanjalainen kaappari, joka oli tulossa maksamaan velkaansa rohkealle Rannikon veljeskunnalle ja kostamaan sen tappion, jonka _Devonin ylpeys_ oli aiheuttanut kahdelle kultaa Cadiziin kuljettavalle laivalle. Sen laivan päällikkönä, jonka onnistui enemmän tai vähemmän vahingoittuneena päästä pakoon, sattui olemaan Don Diego de Espinosa y Valdez, joka oli espanjalaisen amiraalin Don Miguel de Espinosan veli ja sangen kiivas, ylpeä ja tulinen herrasmies. Suuttuneena häviöstään ja koettaen unohtaa, että hän itse oli sen käytöksellään aiheuttanut, hän oli vannonut antavansa englantilaisille opetuksen, jonka he muistaisivat pitkän aikaa. Hän aikoi heikentää Morganin ja muiden merirosvojen voimia ja samalla tehdä rankaisuretken englantilaiseen siirtomaahan. Omaksi ja monen muun onnettomuudeksi ei hänen veljensä amiraali sattunut olemaan paikalla estämässä häntä, kun hän retkeään varten varusteli _Cinco Llagasia_ San Juan de Puerto Ricossa. Hän valitsi retkensä määräksi Barbados-saaren, jonka luonnon tarjoama edullinen asema oli omiaan tuudittamaan sen puolustajat huolettomuuteen. Hän valitsi sen myös sen tähden, että hän tiedustelijainsa kautta oli saanut selville, että _Devonin ylpeys_ oli purjehtinut sinne, ja hän kaipasi jonkinlaista runollista oikeutusta mihin verhota kostonsa. Ja hän valitsi lisäksi sellaisen ajankohdan, jolloin Carlisle-lahdessa ei ollut ainoatakaan sotalaivaa ankkurissa. Hän oli onnistunut aikoessaan niin hyvin, että ei vähintäkään epäluuloa ollut herännyt, ennen kuin hän oli tervehtinyt linnaketta kahdenkymmenen kanuunan yhteislaukauksella aivan lyhyeltä matkalta. Ja nyt näkivät nuo neljä mäeltä tuijottavaa miestä, miten kookas laiva hiipi eteenpäin suuren savupilven sisällä ja miten se nosti suurpurjeen lisätäkseen ohjaamiskykyään ja voidakseen kääntää toisen kylkensä valmistautumatonta linnaketta kohti. Toisen yhteislaukauksen kumahtaessa eversti Bishop heräsi hämmästyksestään muistamaan, missä hänen velvollisuutensa oli olla. Alhaalla kaupungissa pärisivät rummut mielettömästi ja kuului kimakka torven ääni, ikään kuin vaaran uhka ei vielä olisi ollut tarpeeksi selvä. Barbados-saaren miliisin komentajana oli eversti Bishopin paikka pienen joukkonsa johdossa linnakkeessa, jota espanjalaisten tykit juuri olivat ampumassa sohjoksi. Muistaessaan sen hän lähti kaksinkertaisella vauhdilla kuumuudesta huolimatta sinne neekerien ravatessa hänen perässään. Herra Blood kääntyi Jeremias Pittin puoleen. Hän nauroi julmasti. »No nyt», sanoi hän, »voi sanoa keskeytyksen tulleen hyvään aikaan. Vaikka mitä tästä on tuleva», hän lisäsi sitten, »sitä ei tiedä pirukaan.» Kun kolmas yhteislaukaus jylisi, otti hän maasta palmunlehvän ja asetti sen huolellisesti orjatoverinsa selkään. Ja sitten saapui aitaukseen Kent läähättäen ja hikoillen ja hänen mukanaan korkeintaan pari tusinaa viljelyksiltä tuotua työmiestä, joista muutamat olivat mustia, mutta kaikki kauhun vallassa. Hän vei heidät matalaan, valkoiseen rakennukseen ja toi heidät heti, kuten näytti, takaisin aseistettuina musketeilla ja miekoilla, joista muutamat olivat varustetut olkavyölläkin. Tällöin tulivat kapinavangit aitaukseen kaksi- ja kolmimiehisissä riveissä. He olivat jättäneet työnsä huomattuaan, ettei heitä vartioitu, ja haistettuaan että vallitsi yleinen sekasorto. Kent pysähtyi kiireessä aseistetun joukkonsa marssiessa eteenpäin antaakseen sivumennen määräyksen orjille. »Painukaa metsiin!» käski hän heitä. »Menkää metsiin ja pysykää siellä piilossa, kunnes tämä on ohi ja olemme pistäneet nuo espanjalaissiat.» Sitten hän lähti kiireesti miesten jälkeen, joiden piti yhtyä niihin, jotka olivat kokoontuneet kaupunkiin vastustamaan ja tekemään tyhjäksi espanjalaisten maihinnousua. Ellei herra Bloodia olisi ollut paikalla, olisivat orjat noudattaneet Kentin käskyä. »Mikäpä kiire metsiin ja vielä tässä kuumuudessa?» sanoi hän. Hän oli heidän mielestään hämmästyttävän tyyni. »Ehkäpä ei tarvitse lähteä metsiin ensinkään, ja joka tapauksessa siihen on aikaa sittenkin, kun espanjalaiset ovat kaupungin herroja.» Ja niin he jäivät siihen muiden sieltä täältä tulleitten lisäksi, yhteensä noin kaksi tusinaa — kaikki kapinavankeja — ja katselivat edulliselta paikaltaan kaupungissa raivoavan taistelun vaiheita. Miliisi ja kaikki asekuntoiset saaren asukkaat vastustivat maihintulijoita raisun päättävästi, sillä he tiesivät, ettei mitään armoa annettu sille, joka hävisi. Espanjalaisen sotaväen häikäilemättömyys oli käynyt sananparreksi, ja Morgan ja L’Ollonais eivät pahimmoillaankaan ollessaan suorittaneet sellaisia hirmutekoja, mihin nämä Kastilian gentlemannit pystyivät. Mutta espanjalaisten päällikkö tunsi tehtävänsä, jota ei suinkaan voinut sanoa Barbados-saaren miliisistä. Saavutettuaan suuren voiton yllättäen tekemällä linnakkeen taistelukyvyttömäksi hän näytti pian, että hän oli tilanteen herra. Hän käänsi nyt kanuunansa sillan takana olevaa avonaista paikkaa kohti, jonne taitamaton Bishop oli järjestänyt joukkonsa, ampui miliisin verisiksi riekaleiksi ja suojasi maihinnousujoukkojaan, jotka soutivat kaupunkia kohti omissa veneissään sekä monessa niistä veneistä, jotka liian hätäisesti olivat lähteneet suurta laivaa vastaan ennen kuin sen kansallisuus oli selvinnyt. Taistelua kesti koko paahtavan kuuman iltapäivän muskettien rätinän ja taistelun melskeen tunkeutuessa yhä syvemmälle kaupunkiin, mikä osoitti että puolustajien oli koko ajan peräydyttävä. Auringonlaskun aikaan oli kaksisataaviisikymmentä espanjalaista Bridgetownin herroina, saaren asukkaat oli riisuttu aseista, ja kuvernöörin talossa ilmoitti Don Diego kuvernööri Steedille — joka hädissään oli miltei kokonaan unohtanut leininsä — ja häntä tukevalle eversti Bishopille sekä muutamille muille alemmille upseereille suurenmoisen kohteliaasti — mikä oli pelkkää ivaa — sen summan, jonka hän vaati lunnaiksi. Sadastatuhannesta punnasta ja viidestäkymmenestä naudanpäästä lupasi Don Diego olla muuttamatta kaupunkia soraläjäksi. Ja sillä aikaa kun rakastettava ja kohtelias päällikkö sopi puoleksi halvaantuneen brittiläisen kuvernöörin kanssa näiden asiain yksityiskohdista, raivosivat espanjalaiset ryöstäen, juoden ja juhlien hirvittävään tapaansa. Uskalikko kun oli, lähti herra Blood hämärissä kaupunkiin. Sen mitä hän siellä näki, on Jeremias Pitt, jolle hän sittemmin näkemänsä kertoi, laajassa päiväkirjassaan — josta suurin osa kertomustani on otettu — totuudenmukaisesti merkinnyt muistiin. En aio tässä kerrata mitään siitä. Se on kaikki niin mieltäkääntävää ja iljettävää, että tuntuu uskomattomalta, että ihmiset, olkoot kuinka turmeltuneita tahansa, saattavat vaipua niin syvälle eläimellisessä julmuudessa ja himokkuudessa. Näkemänsä ajoi hänet heti nopeasti ja kalpeana tuosta helvetistä takaisin, kun hän äkkiä törmäsi yhteen tytön kanssa, joka silmät hurjina ja tukka hajallaan hulmuten juoksi kapeata katua. Hänen jäljessään juoksi nauraen ja kiroillen espanjalainen, jolla oli raskaat saappaat jalassa. Hän oli jo saavuttamaisillaan tytön, kun herra Blood arvaamatta joutui hänen tielleen. Tohtori oli anastanut miekan eräältä kaatuneelta mieheltä vähän aikaisemmin ja aseistanut itsensä sillä kaikkien mahdollisuuksien varalta. Kun espanjalainen pysähtyi hämmästyneenä ja vihoissaan, näki hän hämärässä kalpean miekanvälähdyksen, sillä herra Blood oli nopeasti paljastanut sen. »Ah, perro ingles!» huusi espanjalainen ja hyökkäsi surmaansa kohti. »Minäpä luulen, että olet kypsä tapaamaan Luojasi», vastasi herra Blood ja survaisi miekkansa miehen läpi. Hän toimitti tekonsa taitavasti, lääkärin ja miekkailijan yhteisymmärryksellä. Mies lysähti kokoon päästämättä huokaustakaan. Herra Blood kääntyi tytön puoleen, joka seisoi huohottaen ja nyyhkyttäen ja nojasi seinää vasten. Herra Blood otti häntä ranteesta. »Tulkaa», sanoi hän. Mutta tyttö vastusteli koko painollaan. »Kuka te olette?» kysyi hän kauhuissaan. »Odotatteko, että minun ensin pitäisi näyttää papinkirjani?» säväytti herra Blood. Kauempaa kulman takaa kuului askeleita samalta suunnalta, josta tyttö juuri oli tullut juostessaan pakoon. »Tulkaa», koetti Blood pakottaa tyttöä uudelleen. Ja tällä kertaa — huomattuaan ehkä Bloodin puhtaan englannin kielen ääntämisen — lähti tyttö enempää kyselemättä hänen kanssaan. He kiiruhtivat yhtä kujaa alas, toista ylös, tapaamatta onneksi ketään, sillä he olivat jo kaupungin laitaosissa. Vihdoin he pääsivät kaupungista ulos, ja herra Blood veti tyttöä, joka oli kalmankalpea ja melkein ruumiillisesti sairas, juoksujalkaa mäkeä kohti eversti Bishopin asunnolle. Blood kertoi hänelle lyhyesti, kuka ja mikä hän oli, ja sitten he eivät vaihtaneet sanaakaan ennen kuin pääsivät valkoisen talon eteen. Se oli kokonaan pimeä, ja se tuntui lohdulliselta. Jos espanjalaiset olisivat joutuneet sinne, niin se olisi ollut valaistu. Herra Blood kolkutti, kolkutti uudelleen, vieläkin kerran hän sai kolkuttaa ennen kuin tuli vastaus. Se kuului ikkunasta heidän yläpuoleltaan. »Kuka siellä?» Ääni oli neiti Bishopin, hieman vapiseva tosin, mutta hänen se oli. Herra Blood oli pyörtyä helpotuksesta. Hän oli kuvitellut mahdottomia. Hän oli luullut, että tyttö oli siinä helvetissä, josta hän itse juuri oli tullut. Hän oli arvellut, että Arabella-neiti oli seurannut setäänsä Bridgetowniin tai tehnyt jonkin muun tyhmyyden, ja oli värissyt kiireestä kantapäähän ajatellessaan, mitä tytölle mahdollisesti oli tapahtunut. »Minä — Peter Blood», vastasi hän. »Mitä te tahdotte?» On kyseenalaista olisiko hän ensinkään tullut avaamaan ovea. Sillä näissä oloissa oli enemmän kuin luultavaa, että onnettomat orjat olivat nousseet kapinaan ja olivat siis yhtä vaarallisia kuin espanjalaisetkin. Mutta kuullessaan Arabella-neidin äänen astui pimennosta esiin tyttö, jonka herra Blood oli pelastanut. »Arabella!» huudahti hän. »Täällä olen minä, Mary Traill.» »Mary!» Ääni vaikeni ja pää katosi ikkunasta. Hetken kuluttua aukeni ovi selkoselälleen. Sisällä seisoi Arabella-neiti suuressa hallissa, hoikka neitseellinen vartalo valkoisessa puvussa, kuin salaperäinen ilmestys kädessään olevan kynttilän valossa. Herra Blood astui sisään, ja hänen levoton toverinsa hänen perässään. Tyttö heittäytyi Arabella-neidin rintaa vasten ja antautui kyyneltulvan valtaan. Mutta herra Blood ei hukannut aikaa. »Keitä täällä on kanssanne? Keitä palvelijoita?» kysyi hän terävästi. Ainoa miehinen mies oli James, vanha neekeripalvelija. »Hänkö vain?» sanoi Blood. »Käskekää hänet heti hakemaan hevosia. Ja sitten lähdette kiireesti Speightowniin, tai vieläkin pohjoisempaan, jossa olette turvassa. Täällä teitä uhkaa vaara — suuri vaara.» »Mutta minä luulin että taistelu oli jo loppunut...», alkoi tyttö kalpeana ja säikähtäneenä. »Niin onkin, mutta tihutyöt vasta alkavat. Neiti Traill kertoo teille kyllä, kun olette matkalla. Jumalan nimessä, neiti, uskokaa minua ja tehkää kuten sanoin.» »Hän — hän pelasti minut», nyyhkytti neiti Traill. »Pelasti sinut?» neiti Bishop oli hämmästynyt. »Mistä hän sinut pelasti?» »Antakaa sen odottaa», sanoi herra Blood miltei vihaisena. »Teillä on koko yö lörpöttelyä varten, kun vain ensin pääsette täältä, pois heidän ulottuvillaan. Olkaa hyvä ja kutsukaa James tänne ja tehkää kuten sanoin — ja heti.» »Te olette kovin määräilevä.» »Oh, hyvä Jumala. Niin olenkin. Puhukaa, neiti Traill, kertokaa hänelle, niin hän saa nähdä, onko minulla syytä olla käskevä.» »Kyllä, kyllä», huudahti tyttö kauhistuen. »Tee kuten hän käskee, ah, Jumalan tähden, Arabella.» Neiti Bishop meni jättäen herra Bloodin ja neiti Traillin kahden. »Minä — minä en koskaan unohda tekoanne, sir», sano; neiti Traill kyynelten lomassa. Hän oli vielä nuori, miltei lapsi. »Olen tehnyt suurempiakin tekoja elämässäni. Sen vuoksi minä täälläkin olen», sanoi herra Blood, joka näytti olevan huonolla tuulella. Tyttö ei edes teeskennellyt käsittävänsä häntä, hän ei edes yrittänytkään. »Tapoitteko — hänet?» kysyi hän pelokkaana. Herra Blood katsoi häntä kynttilän lepattavassa valossa. »Toivottavasti. Paljon mahdollista, mutta se ei merkitse mitään», sanoi Blood. »Mutta mikä merkitsee jotakin, on se, että James tuo pian hevoset.» Ja hän lähti jalkojaan tömistäen kiirehtimään matkavalmistuksia, mutta neiti Traill pidätti hänet. »Älkää jättäkö minua! Älkää jättäkö minua tänne yksin», huusi hän kauhun vallassa. Herra Blood pysähtyi. Hän kääntyi ja palasi hitaasti takaisin. Seistessään lähellä tyttöä hän hymyili hänelle. »Kas niin, kas niin! Teillä ei ole mitään syytä levottomuuteen. Kaikki on nyt ohi. Te olette pian kaukana — kaukana Speightownissa, jossa olette täysin turvassa.» Hevoset tulivat vihdoin — neljä kaikkiaan, sillä paitsi Jamesia, jonka piti toimia oppaana, oli neiti Bishopilla vielä naispalvelija, eikä häntä voinut jättää taloon. Herra Blood nosti kevyen neiti Traillin hevosen selkään ja kääntyi sitten sanomaan hyvästit neiti Bishopille, joka jo istui satulassa. Herra Blood sanoi hyvästit ja näytti siltä kuin hänellä olisi vielä ollut jotakin lisättävänä. Mutta mitä se lienee ollutkin, sanomatta se jäi. Hevoset lähtivät ja hävisivät tummaan tähtikirkkaaseen yöhön jättäen herra Bloodin seisomaan eversti Bishopin oven eteen. Viimeinen, mitä hän heistä kuuli, oli Mary Traillin lapsekas vapiseva ääni, kun tyttö huusi hänelle: »En koskaan unohda tekoanne, herra Blood. En koskaan.» Mutta koska se ei ollut se ääni, jota herra Blood kaipasi, soi se hänelle sangen vähän tyydytystä. Hän seisoi siinä pimeässä katsellen tulikärpästen touhua alppiruusujen keskellä, kunnes hevosten kavioiden kapse häipyä kuuluvilta. Sitten hän huokasi ja heräsi toimintaan. Hänellä oli paljon tekemistä. Hän ei ollut tehnyt matkaansa kaupunkiin joutavan uteliaisuuden vuoksi, nähdäkseen miten espanjalaiset käyttäytyisivät voiton hetkellä. Sillä oli ollut aivan toinen tarkoitus, ja hän oli matkallaan saanut tietää sen mitä tarvitsi. Hänellä oli edessä sangen työläs yö ja hänen täytyi lähteä. Hän lähti nopeasti astumaan paaluaitausta kohti, missä hänen orjakumppaninsa häntä odottelivat levottomina, toiveikkain mielin. Yhdeksäs luku KAPINAVANGIT Kun troopillisen yön punahehku laskeutui Karibian meren yli, ei _Cinco Llagasilla_ ollut enempää kuin kymmenmiehinen vartiosto, niin varmoja — ei vallan syyttä — olivat espanjalaiset saaren asukkaiden täydellisestä nujertamisesta. Ja kun sanon, että he olivat jätetyt vartioimaan laivaa, niin totean vain tarkoituksen, miksi he siellä olivat, enkä sitä, millä tavalla he tehtävänsä suorittivat. Tosiasia kuitenkin oli, että sillä aikaa kun espanjalaisten pääjoukko juhli ja raivosi maalla, juhlivat espanjalainen tykkimies ja hänen alaisensa — jotka niin hienosti olivat täyttäneet tehtävänsä ja siten hankkineet niin helpon voiton sinä päivänä — välikannella nauttien viinejä ja tuoreita herkkuja, jotka heille oli maalta käsin tuotu. Yläkannella piti vahtia vain kaksi miestä, toinen keulassa ja toinen perässä. Eivätkä hekään olleet niin tarkkoja vartioinnissaan kuin heidän olisi tullut olla, sillä muuten heidän olisi täytynyt huomata ne kaksi venettä, jotka pimeyden turvissa tulivat lipuen äänettömästi huolellisesti rasvatuin hankaimin veistämöltä päin laskeakseen hiljaa suuren laivan peräpuolelle. Sen laidasta riippuivat vielä samat köysitikkaat, joita myöten Don Diego oli laskeutunut siihen veneeseen, joka oli vienyt hänet maihin. Peräpuolen vartija, joka juuri oli kääntymässä portaiden kohdalla, joutui arvaamatta seisomaan miehen tumman varjon eteen, joka äkkiä oli sukeltanut esiin laidan takaa. »Kuka siellä?» kysyi hän, mutta hätääntymättä, otaksuen että mies oli joku hänen tovereistaan. »Minä se olen», vastasi Peter Blood hiljaa sujuvalla kastilian murteella, jonka hän hallitsi täydellisesti. »Ah, sinäkö se oletkin, Pedro?» Espanjalainen tuli askelen lähemmäksi. »Pedro minun nimeni kyllä on, mutta en ole se, jota sinä odotat.» »Miten?» vastasi vartija pysähtyen. »Täten», sanoi herra Blood. Puinen laivanlaita oli matala ja espanjalainen tuli täydellisesti yllätetyksi. Lukuun ottamatta sitä läiskähdystä, jonka hänen tulonsa veden pintaan sai aikaan hänen ollessaan vähällä kolahtaa toiseen perän alla odottavista ja täydessä lastissa olevista veneistä, ei mikään ääni ilmaissut hänen lähtöään. Pukeutuneena haarniskaan ja rintasuojuksiin hän painui syvyyteen aiheuttamatta heille sen enempää huolta. »Hsst!» kuiskasi herra Blood odottaville kapinavangeille. »Tulkaa nyt, mutta ääneti.» Viidessä minuutissa he olivat kannella, kaikki kaksikymmentä, täyttäen miltei koko peräkannen. Keulapuolessa näkyi valoja. Keulassa riippuvan suuren lampun alla he näkivät toisen vartijan tumman varjon tämän kävellessä etukannella. Alhaalta välikannelta kuului juhlahumu. Komea miehenääni esitti rivoa balladia, jonka kertosäkeeseen toiset aina yhtyivät: »Y estos son los usos de Castilla y de Leon!» »Siitä, mitä tänä päivänä olen nähnyt, uskon sen mielelläni», sanoi Peter Blood ja kuiskasi: »Eteenpäin — minun jäljessäni.» Kyyristyen kuin pantterit he hiipivät äänettömästi kuin varjot peräkannen portaille ja laskeutuivat niitä myöten keskilaivaan. Kaksi kolmasosaa heistä oli varustettu musketeilla, jotka he osaksi olivat ottaneet päällysmiehen talosta ja osaksi siitä varastosta, jonka herra Blood oli niin työläästi koonnut pakohetken varalta. Loput olivat varustetut veitsillä ja miekoilla. Keskilaivassa he viipyivät kotvan aikaa, kunnes herra Blood oli varmistunut siitä, ettei kannella näkynyt muita vartijoita kuin tuo harmillinen keulavahti. Häneen täytyi heidän ensin kohdistaa huomionsa. Herra Blood itse ja kaksi hänen toveriaan hiipivät eteenpäin jättäen muut Nathanael Hagthorpen huostaan, jonka aikaisemmin kuninkaallisessa meriväessä saama kokemus oikeutti siihen tehtävään. Peter Blood ei viipynyt kauan poissa. Kun hän palasi, ei laivan kannella ollut ainoatakaan espanjalaista vartijaa. Sillä välin jatkoivat juhlijat ilonpitoaan kannen alla täysin turvallisina. Barbados-saaren miliisi oli voitettu ja riisuttu aseista ja heidän toverinsa olivat maalla ja pitivät kaupunkia täydellisesti hallussaan nauttien omalla iljettävällä tavallaan voiton suomista hedelmistä. Mitäpä tässä siis oli pelättävää? Niinpä kun heidän kekkeripaikkansa oli jo täynnä miehiä ja he huomasivat, että heidät oli joka puolelta saartanut parikymmentä hurjaa, karvaista ja puolialastonta olentoa, jotka — vaikka he näyttivät joskus olleen valkoihoisia — olivat kuin joukko Lännen villejä, eivät he voineet uskoa silmiään. Kuka olisi voinut uneksiakaan, että kourallinen unohdettuja siirtomaaorjia olisi rohjennut ryhtyä sellaiseen tekoon? Puolihumalaiset espanjalaiset, joiden nauru äkkiä tukahtui ja laulu huulilla kuivui, tuijottivat yllätettyinä ja hämmästyneinä heihin suunnattuja musketteja, jotka tekivät heidät täysin voimattomiksi. Ja sitten astui tästä villien rumilasjoukosta, joka heitä piiritti, hoikka, pitkä mies, jonka sinisilmissä loisti häijynilkinen veitikka. Hän puhutteli heitä puhtaimmalla kastilian murteella. »Te säästytte tuskalta, jos tunnustatte olevanne minun vankejani ja sallitte, että teidät rauhallisesti tehdään vaarattomiksi.» »Jumalan nimessä», noitui tykkimies, vaikka se ei vähääkään vastannut sitä sanomatonta hämmästystä, jonka vallassa he olivat. »Suvaitkaa siis», sanoi herra Blood, ja sitten pantiin espanjalaiset gentlemannit ilman enempiä mutkia yhden tai parin musketin perän voimalla häviämään luukusta yhtä kerrosta alemmaksi. Sen jälkeen kapinavangit virkistivät itseään niillä herkuilla, joiden nauttimisen he olivat espanjalaisilta keskeyttäneet. Maukas ruoka kuukausimääriä syödyn suolakalan ja maissikakkujen jälkeen oli sinänsä jo juhla-ateria onnettomille. Mutta minkäänlaiseen kohtuuttomuuteen ei menty. Siitä piti herra Blood huolen, vaikka se vaatikin kaiken sen lujuuden, mikä hänellä oli käytettävissään. Sen varalta, mitä oli tulossa, täytyi viipymättä ryhtyä toimenpiteisiin, ennen kuin he saattoivat täydelleen antautua iloitsemaan voitostaan. Tämähän oli vasta valmistava ottelu, vaikka se olikin ikään kuin koko tapahtumasarjan avain. Nyt tuli toimia niin, että siitä saataisiin mahdollisimman suuri hyöty. Toimenpiteisiin meni suurin osa yötä, mutta vihdoin ne olivat valmiit juuri ennen kuin aurinko pilkisti Hillboy-vuoren huipun yli antaakseen valonsa päivälle, joka oli oleva sekalaisten yllätysten päivä. Hieman jälkeen päivännousun ilmoitti se kapinavanki, joka astuskeli fregatin peräkannella espanjalainen haarniska ja kypärä yllään ja musketti olallaan, että eräs vene oli tulossa. Se oli Don Diego de Espinosa y Valdez, joka oli tulossa laivaan tuoden mukanaan neljä suurta rahakirstua, joista kukin sisälsi viisikolmattatuhatta puntaa, ne lunnaat, jotka kuvernööri Steed aamun koitteessa oli hänelle jättänyt. Hänen kanssaan tuli myös hänen poikansa, Don Esteban, sekä kuusi soutajaa. Fregatilla oli kaikki rauhallista ja järjestyksessä kuten ainakin. Se oli ankkurissa, alahanka maallepäin ja pääportaat ylähangan puolella. Tänne laski nyt Don Diegon vene aarteineen. Herra Blood oli toiminut tarmokkaasti. Hän ei ollut turhan vuoksi palvellut Ruyterin alaisena. Vintturimasto oli käännetty paikalleen ja sen ääressä seisoivat miehet odottamassa. Alakannella olivat tykkimiehet paikoillaan Oglen komennossa, joka — kuten olen maininnut — oli ollut tykkimiehenä kuninkaallisessa laivastossa, ennen kuin hän alkoi harrastaa politiikkaa ja liittyi Monmouthin herttuaan. Hän oli rohkea ja päättäväinen mies, joka herätti luottamusta jo sillä luottamuksella, joka hänellä oli itseään kohtaan. Don Diego nousi portaita ja astui kannelle aavistamatta mitään pahaa. Ja mitäpä miesparka olisi epäillyt? Ennen kuin hän ennätti katsahtaa ympärilleen ja tarkastaa vartiostoa, joka oli komennettu riviin häntä vastaanottamaan, uuvutti pieni napsaus päähän, jonka Hagthorpe kätevästi toimitti vintturin hangolla, hänet uneen ilman suurempaa melua. Hänet kannettiin omaan hyttiinsä sillä aikaa kun raha-arkut veneeseen jääneiden miesten avulla nostettiin laivaan. Kun se oli tyydyttävästi toimitettu, astuivat Don Esteban ja soutajat toinen toisensa jälkeen portaita laivaan, joutuakseen kukin samanlaisen rauhallisen käsittelyn alaiseksi. Peter Bloodilla oli luontaiset lahjat tällaisten asioiden järjestelyssä, ja luulenpa, että hän erityisesti rakasti kaikkea draamallista. Ja draamallinen oli totisesti se näytelmä, joka rangaistusretkeläisiltä säästyneille nyt tarjoutui nähtäväksi. Eversti Bishop etumaisena ja leininlyömä kuvernööri Steed hänen vieressään istuivat särkyneen muurin raunioilla ja katselivat synkkinä, kuinka kahdeksan venettä, jotka olivat täynnä ryöstämisestä, murhasta ja elostelusta väsyneitä espanjalaisia hurjimuksia, poistui kaupungista. He olivat toiselta puolen hyvillään siitä, että heidän säälimättömät vihollisensa viimein lähtivät, toiselta puolen he olivat epätoivoissaan raivoisasta riehunnasta, jolla espanjalaiset olivat hävittäneet ainakin joksikin ajaksi pienen siirtokunnan hyvinvoinnin ja onnen. Veneet lähtivät rannasta nauravine ja pilailevine espanjalaisineen, jotka vielä veneistäänkin sinkauttelivat herjauksia eloonjääneille uhreilleen. He olivat päässeet puoliväliin veistämöltään laivalleen, kun tykinlaukaus äkkiä vavahdutti ilmaa. Tykin ammus tuli veteen noin sylen päähän etumaisesta veneestä heittäen valtavan vesiryöpyn siinä olevien päälle. Sanattomina hämmästyksestä he lopettivat soutunsa hetkeksi. Sitten laukesi puheentohina kuin räjähdys. Vihaisin ja vuolain sanoin he kirosivat tykkimiehensä vaarallista huolimattomuutta. Hänen olisi toki pitänyt tietää, ettei tervehdyslaukauksia sopinut ampua täysillä panoksilla. He kiroilivat häntä yhä, kun toinen laukaus, joka oli tähdätty tarkemmin, pamahti ja räjäytti yhden veneistä sirpaleiksi lennättäen sen miehistön, sekä kuolleen että elävän, mereen. Mutta jos se panikin vaikenemaan sen veneen miehistön, niin nostatti se sen sijaan toisissa veneissä sitä vihaisemman, ankaramman ja sekaisemman sanatulvan. Jokaisessa veneessä olivat airot liikkumattomina veden yläpuolella ja miehet kiljuivat kirouksia laivaa kohti nousten hämmennyksissään seisomaan ja pyytäen taivasta ja helvettiä ilmoittamaan heille, kuka mielipuoli oli päässyt heidän tykkiensä kimppuun. Aivan heidän keskelleen tuli kolmas laukaus murskaten toisen veneen hirvittävällä seurauksella. Tuli taas hetken kaamea hiljaisuus ja sitten syntyi hirvittävä sekamelska, huutoa ja kirouksia ja airojen läiskettä espanjalaisten merirosvojen koettaessa hajaantua joka taholle. Toiset pyrkivät maihin toisten yrittäessä soutaa suoraan laivalle ottamaan selkoa siitä, missä vika oli. Ei voinut enää olla puhettakaan siitä, ettei vikaa ollut, ja että se oli arveluttavan suurikin, varsinkin kun heidän väitellessään, kiroillessaan ja raivotessaan tuli, vielä kaksi laukausta kolmannen veneen turmioksi. Päättäväinen Ogle teki määrätietoista työtä, joka täydelleen osoitti, ettei hän turhan vuoksi väittänyt tietävänsä jotakin tykin käytöstä. Hämmennyksissään olivat espanjalaiset suuresti helpottaneet hänen työtään kerääntymällä veneineen aivan yhteen. Neljännen laukauksen perästä he eivät enää olleet eri mieltä. Kuin yhteisestä päätöksestä he hajaantuivat tai ainakin yrittivät tehdä niin, sillä ennen kuin he ennättivät sen suorittaa, oli uponnut kaksi venettä lisää. Kolme jäljellejäänyttä venettä lähti, välittämättä vähääkään niistä onnettomista tovereistaan, jotka henkensä edestä taistelivat meressä, kiireen kaupalla laivaveistämöä kohti. Jos espanjalaiset eivät käsittäneet mitään koko jutusta, niin ymmärsivät onnettomat saaren asukkaat siitä vielä vähemmän, kunnes näkivät Espanjan lipun, ikään kuin selvittääkseen heidän järkeään, laskeutuvan alas fregatin suunnastasta ja Englannin lipun kohoavan sen tilalle. Sittenkin he jäivät vielä epätietoisiksi, ja pelokkain silmin he näkivät vihollistensa palaavan maihin, jolloin nämä ehkä outojen tapausten ärsyttäminä hyökkäisivät uudelleen heidän kimppuunsa. Mutta Ogle jatkoikin todisteinaan siitä, että hänen tykistökokemuksensa ei ollut eilistä laatua. Hänen ammuksensa lensivät yhä pakenevia espanjalaisia kohti. Viimeinen vene lensi säpäleiksi juuri kun se pääsi siltaan, ja sen jäännökset peitti sillan särkynyt rappaus. Se oli kaapparimiehistön loppu, miehistön, joka tuskin kymmentä minuuttia aikaisemmin oli laskenut, kuinka monta kolikkoa kukin saisi siitä ryöstösaaliista, jonka he olivat laivaansa lähettäneet. Tuskin parikymmentä eloonjäänyttä pääsi rantaan. Kun ei minulla ole käytettävänäni mitään tietoa heidän kohtalostaan, niin en pysty sanomaan, oliko heillä syytä onnitella itseään pelastumisensa johdosta. Tietojen puute on sinänsä varsin kaunopuheinen. Tiedämme, että heidät vangittiin heti maihin tultuaan, ja ottaen huomioon sen pahan, mitä he olivat tehneet, heillä oli varmaankin täysi syy pahoitella pelastumistaan. Salaperäinen apu, joka yhdennellätoista hetkellä oli tullut kostamaan espanjalaisille ja pelastanut saarelle heidän kiristämänsä satatuhatta kolikkoa, oli vielä selvittämättä. Niiden merkkien perusteella, mitä _Cinco Llagas_ oli antanut, ei ollut epäilystäkään, että alus oli ystävien käsissä. Mutta keitä, kysyivät Bridgetownin asukkaat toisiltaan, olivat ne miehet, jotka pitivät laivaa hallussaan, ja mistä he olivat tulleet? Ainoa mahdollinen selitys hipoi sangen läheltä totuutta. Päättäväinen joukko saaren asukkaita oli varmaan yön aikana tunkeutunut laivaan ja ottanut sen haltuunsa. Nyt oli vain saatava tarkka selvyys siitä, keitä nämä salaperäiset pelastajat olivat, jotta heille voitaisiin osoittaa sitä kunnioitusta, jonka he niin suuressa mitassa ansaitsivat. Tälle asialle lähti — kuvernööri Steediä esti hänen terveydentilansa lähtemästä — eversti Bishop kuvernöörin edustajana parin upseerin saattamana. Astuessaan portailta keskilaivaan hän näki siinä suuluukun vieressä ne neljä suurta rahakirstua, joista hän oli täyttänyt yhden miltei yksin omilla varoillaan. Se oli ilahduttava näky, ja hänen silmänsä säkenöivät hänen katsellessaan niitä. Poikki laivan seisoi parikymmentä miestä kahdessa suorassa rivissä kuin kunniavahtina. Heidän rintansa ja selkänsä olivat terästä ja päässään oli heillä kiilloitettu espanjalainen kypärä, joka varjosti heidän kasvojaan, ja musketti oli asennossa kunkin sivulla. Ei voinut odottaa, että eversti Bishop olisi ensi katseella tuntenut noita pystypäisiä, kiiltäviä ja sotilaallisia miehiä samoiksi rääsyisiksi, siistimättömiksi variksenpeläteiksi, jotka vielä toissapäivänä olivat raataneet hänen sokeriviljelyksillään. Vielä vähemmän saattoi odottaa, että hän heti olisi tuntenut sitä kohteliasta herrasmiestä, joka astui häntä tervehtimään. Hoikka, sirokäytöksinen gentlemanni oli pukeutunut espanjalaiseen pukuun, kokonaan mustaan, jossa oli runsaasti hopeareunusta. Kultakahvainen miekka heilahteli hänen kupeellaan kullalla koristetussa olkahihnassa, ja leveä sulkaniekka hattu somisti hänen pikimustia, huolellisesti käherrettyjä kiharoitaan. »Olkaa tervetullut _Cinco Llagasille_, kallis eversti», puhutteli sokerinviljelijää epämääräisen tuttu ääni. »Olemme parhaamme mukaan koettaneet käyttää espanjalaisten vaatevarastoa tätä vierailua varten laivassa, vaikka emme rohjenneet toivoa teitä itseänne tänne tulevaksi. Te olette täällä ystävien joukossa — kaikki vanhoja ystäviänne.» Eversti tuijotti tylsänä hämmästyksestä. Herra Blood komeili täydessä loistossaan — tyydyttäen siinä luontaista makuaan — parta hyvin ajettuna, tukka huolellisesti siistittynä hän näytti muuttuneen nuoreksi mieheksi. Totta puhuen hän oli juuri niin vanhan näköinen kuin hänen kolmeneljättä vuottaan edellyttivät. »Peter Blood!» Se oli hämmästyksen huudahdus. Sitten seurasi tyytyväisyys nopeasti. »Tekö se siis olitte, joka...» »Minä itse — minä ja nämä minun hyvät ystäväni ja teidän myös.» Herra Blood heilautti hienon pitsiröyhelön ranteeltaan osoittaakseen kädellään asennossa seisovia miehiä. Eversti katsoi heitä tarkemmin. »Jumaliste», huudahti hän narrimaisesti riemuiten. »Ja näiden miesten kanssa te vangitsitte espanjalaiset ja käänsitte onnen heille vastaiseksi, saakeli, se oli urhea teko.» »Urhea! Tottavie, se oli eepillistä! Alatte ehkä jo tajuta nerokkuuteni syvyyden ja laajuuden!» Eversti Bishop istuutui luukun reunukselle, otti päästään leveän lakkinsa ja pyyhki otsaansa. »Te hämmästytätte minua!» sanoi hän. »Sieluni kautta, te hämmästytätte minua. Saadapa takaisin rahansa ja lisäksi tämä hieno laiva kaikkineen mitä se sisältää! Se on jotakin. Se lieventää jossakin määrin niitä vahinkoja, joita olemme kärsineet. Niin totta kuin elän, olette ansainnut hyvän palkinnon siitä.» »Olen täydelleen samaa mieltä kuin tekin.» »Piru vieköön! Sen te olette ansainneet, ja saatte nähdä, että tulen olemaan kiitollinen teille.» »Se on kuten pitääkin», sanoi herra Blood. »Kysymys on vain siitä, kuinka suuren palkinnon olemme ansainneet ja kuinka kiitolliseksi te osoittaudutte.» Eversti Bishop katsahti häneen ja näytti hieman hämmästyneeltä. »Mitä — hänen ylhäisyytensä lähettää tietysti ilmoituksen uroteostanne kotimaahan ja ehkäpä joku osa teidän rangaistusajastanne annetaan teille anteeksi.» »Jaakko-kuninkaan jalomielisyys on hyvin tunnettua», virnisteli Nathanael Hagthorpe, joka seisoi lähellä, ja joku rivissä seisovista kapinavangeista rohkeni nauraa. Eversti Bishop nousi seisomaan. Hän alkoi tuntea levottomuuden ensi oireita. Hänen päähänsä pälkähti, ettei kaikki ollutkaan vallan niin ystävällistä kuin näytti. »Ja siinä on vielä toinenkin juttu», jatkoi herra Blood. »Tuo raipparangaistus, joka minun piti saada. Tehän olette niitä miehiä, jotka pidätte sananne sellaisissa asioissa — joskaan ette muissa — ja tehän sanoitte muistaakseni, että ette jätä neliötuumaakaan nahkaa ehjäksi selässäni.» Sokerinviljelijä sivuutti asian kädenheilautuksella. Hän oli miltei loukkaantunut. »Joutavia, joutavia. Luuletteko, että näin loistavan teon jälkeen saattaisin ajatellakaan sellaista!» »Olen iloinen siitä, että ajattelette sillä tapaa. Mutta arvelen, että minuun nähden oli erinomaisen onnellista, että espanjalaiset eivät tulleet tänne tänään, vaan eilen, sillä vastakkaisessa tapauksessa olisin samassa tilassa kuin Jeremias Pitt nyt on. Ja missä silloin olisi ollut se nerokkuus, joka käänsi espanjalaisten voiton heille tappioksi?» »Mitäpä puhua siitä nyt?» »Minun täytyy, rakas eversti. Te olette elämänne aikana harjoittanut yhtä ja toista julmuutta ja konnamaisuutta, ja minä tahdon, että tämä tulisi teille opetukseksi — opetukseksi, jonka olette muistava — niiden hyväksi, jotka mahdollisesti tulevat meidän jälkeemme. Tuolla laivan perällä on Jeremias Pitt selässään kaikki sateenkaaren värit, eikä tuo onneton poikanen ole entisellään vielä kuukaudenkaan perästä. Ja elleivät espanjalaiset olisi tulleet, olisi hän ehkä jo kuollut ja minä hänen kanssaan.» Hagthorpe hyökkäsi eteenpäin. Hän oli pitkä, voimakas mies, jolla oli kaunispiirteiset, miellyttävät kasvot, jotka selvästi ilmaisivat hänen kasvatuksensa. »Miksi tuhlaat sanoja tuon sian vuoksi?» ihmetteli entinen kuninkaallisen laivaston upseeri. »Heitä hänet laidan yli ja sillä hyvä.» Everstin silmät suurenivat. »Mitä pirua te tarkoitatte?» kysyi hän ylpeästi. »Te olette oikea onnen poika, eversti, vaikka ette arvaa syytä hyvään onneenne.» Ja nyt sekaantui asiaan kolmas — ruskea, toissilmäinen Wolverstone, joka oli vähemmän hempeämielinen kuin hänen gentlemannimainen vankitoverinsa. »Vedä hänet raakapuuhun roikkumaan», huusi hän karkealla ja vihaisella äänellä, ja useimmat hänen asennossa seisovista tovereistaan toistivat kaikuna hänen sanansa. Eversti Bishop vapisi. Herra Blood kääntyi. Hän oli aivan tyyni. »Kuulehan, Wolverstone, minä aion toimittaa asiat oman pääni mukaan. Niin on sovittu. Ole hyvä ja muista se.» Hänen katseensa lipui miehestä mieheen, selvästi ilmaisten, että hän puhui heille kaikille. »Minä tahdon, että eversti Bishop saa pitää henkensä. Yksi syy siihen on se, että tahdon pitää hänet panttivankina. Jos itsepäisesti tahdotte hirttää hänet, niin saatte hirttää myös minut tai lähden takaisin maihin.» Hän vaikeni. Vastausta ei kuulunut. Mutta he seisoivat allapäin ja puoleksi kapinamielisinä hänen edessään paitsi Hagthorpea, joka kohautti hartioitaan ja hymähti väsyneesti. Herra Blood jatkoi: »Teidän täytyy käsittää, että laivalla on yksi ainoa kapteeni. Kas niin.» Hän kääntyi taas säikähtyneen everstin puoleen. »Vaikka lupasinkin säästää henkenne, täytyy minun — kuten olette kuullut — pitää teitä laivalla panttivankina siltä varalta, ettei kuvernööri Steed ja ne linnoitusväestä, jotka vielä ovat jäljellä, käyttäytyisi sievästi, ennen kuin olemme merellä.» »Ennen kuin...», Kauhu esti eversti Bishopia kertaamasta uskomattomalta kuulostaneita sanoja. »Juuri niin», sanoi Peter Blood ja kääntyi upseerien puoleen, jotka olivat tulleet everstin kanssa. »Vene odottaa, gentlemannit. Olette kuulleet, mitä sanoin. Viekää se sekä terveiseni hänen ylhäisyydelleen.» »Mutta, sir...», alkoi toinen heistä. »Ei sanaakaan enää, gentlemannit. Nimeni on Blood — kapteeni Blood, jos suvaitsette, kapteeni tällä laivalla, joka on otettu sotasaaliina Don Diego de Espinosa y Valdezilta, joka taas on vankinani samalla laivalla. Teidän täytyy käsittää, että minä olen kääntänyt asiat nurin päin muiltakin kuin espanjalaisilta. Tuossa ovat portaat. Luulen, että ne ovat mukavammat kuin laidan yli heitto, joka odottaa teitä siinä tapauksessa, että viivyttelette.» He lähtivät ja tavallista kiireemmin sekä välittämättä hitustakaan kiukkuisesti mylvivästä eversti Bishopista, jonka oli vallannut pelonsekainen raivo hänen huomatessaan jäävänsä noiden miesten armoille, joiden aiheellisesta vihamielisyydestä hän ei suinkaan voinut olla epätietoinen. Puolisen tusinaa heistä, lukuun ottamatta Jeremias Pittiä, joka yksin oli kykenemätön mihinkään, tunsi pintapuolisesti purjehdusta. Hagthorpe, vaikka olikin ollut taisteluissa mukana, oli harjaantumaton meriasioissa, mutta tiesi niistä kuitenkin niin paljon, että laiva hänen johdollaan saattoi lähteä. Ankkuri nostettiin, isopurje levitettiin ja niin he suuntasivat kulkunsa ulapalle heikon tuulen vieminä ja linnakkeen pysyessä äänettömänä. Heidän lipuessaan lahden idänpuoleisen niemekkeen ohi kääntyi Peter Blood taas everstin puoleen, joka vartioituna ja pelon lamauttamana oli uudelleen istuutunut suuluukun reunalle. »Osaatteko uida, eversti?» Eversti Bishop nosti päätään. Hänen suuret kasvonsa olivat kellahtavat ja näyttivät sillä hetkellä luonnottoman veltoilta. Hänen helmimäiset silmänsä olivat entistäänkin pienemmät. »Koska nyt olen teidän lääkärinne, niin määrään teille kylvyn mielenlaatunne äärimmäisen kuumuuden lieventämiseksi.» Blood puhui ystävällisesti, ja kun hän ei vieläkään saanut vastausta everstiltä, hän jatkoi: »Teille oli onneksi, että en luonnostani ole yhtä verenhimoinen kuin muutamat tovereistani laivalla. Ja minulla on ollut oikein pirullinen työ estäessäni heitä kostonhimoisista aikeistaan. Olen kahden vaiheilla, tokko te oikeastaan olette sellaisen vaivannäön arvoinen.» Hän valehteli. Hän ei ollut ensinkään kahden vaiheilla. Jos hän olisi toiminut oman halunsa ja vaistonsa mukaan, niin hän olisi varmasti vetänyt everstin raakapuuhun ja pitänyt tekoaan varsin kiitettävänä. Mutta hän muisti Arabella Bishopin ja se pakotti hänet armahtavaiseksi ja sai hänet vastustamaan tovereittensa luonnollista kostonhimoa aina siihen määrään, että oli aiheuttamaisillaan kapinan laivalla. Siitä, että hänelle osoitettiin niin suurta armahtavaisuutta, sai eversti siis kokonaan kiittää sitä tosiasiaa, että hän sattui olemaan Arabellan setä, vaikka hän ei sellaista syytä voinut aavistaakaan. »Te saatte tilaisuuden pelastaa henkenne uimalla», jatkoi Peter Blood. »Tuonne niemen nenään ei ole kuin neljännesmaili ja tavallisella onnella varustetun miehen pitäisi pystyä suorittamaan se. Te olette totisesti kyllin ihrainen pysyäksenne veden pinnalla. Kas niin, lähdetäänpä siis! Älkää nyt vitkastelko, sillä muutoin saatatte joutua mukaamme pitkälle matkalle ja silloin ei pirukaan tiedä, mitä teille tapahtuu. Teitä ei täällä rakasteta juuri paljonkaan enempää kuin ansaitsette.» Eversti Bishop hillitsi itsensä ja nousi. Niin armoton hirmuvaltias kuin hän oli ollutkin, täytyi hänen joka ei koskaan ollut tuntenut itsehillinnän tarvetta, nyt ilkkuvan kohtalon määräyksestä pidättää tunteittensa purkautuminen hetkellä, jolloin ne olivat aivan kiehumapisteessä. Peter Blood antoi määräyksen miehilleen. He työnsivät pitkän lankun laidan yli ja kiinnittivät sen siihen. »Jos suvaitsette, eversti», sanoi Blood viitaten sirosti kädellään. Eversti katsoi häneen ja hänen katseessaan oli koko helvetti. Tehden sitten päätöksensä ja koettaen näyttää niin miehuulliselta kuin taisi, koska ei saattanut toivoa mistään apuakaan, hän potkaisi kengät jaloistaan, riisui hienon kellanruskean takkinsa päältään ja kiipesi lankulle. Hän pysähtyi hetkeksi pidellen kädellään lujasti vantista ja katsellen kauhuissaan noin viisikolmatta jalkaa alempana virtaavaan vihreään veteen. »Ottakaahan pieni kävely, rakas eversti», puhui tyyni, pilkallinen ääni hänen takanaan. Yhä pidellen vantista katseli eversti epätietoisena ympärilleen ja näki koko laivan laidan täynnä mustia kasvoja, jotka vielä toissapäivänä olisivat kalvenneet nähdessään hänen rypistävän kulmiaan mutta jotka nyt kaikki seisoivat siinä häijynilkisesti irvistellen. Hetkeksi voitti hänessä raivo pelon. Hän kirosi heitä ääneen rumasti ja runsaasti, irrotti sitten kätensä ja astui lankulle. Kolme askelta hän ennätti ottaa ennen kuin menetti tasapainonsa ja putosi läiskähtäen allaan oleviin vihreisiin syvyyksiin. Kun hän taas ilmaa haukkoen tuli pinnalle, oli _Cinco Llagas_ jo muutaman kaapelinmitan päässä. Mutta karjuvat, pilkalliset onnentoivotukset, jotka myötäilivät laivalta hänen matkaansa, hän vielä kuuli ja ne syövyttivät hänen voimattoman raivonsa yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Kymmenes luku DON DIEGO Don Diego de Espinosa y Valdez heräsi pää pakottavana ja katseli raukein silmin hyttiään, johon aurinko perässä olevasta ikkunasta valoi kirkkaita säteitään. Hän huokasi syvään ja sulki uudelleen silmänsä sietämättömän päänkivun vuoksi. Maatessaan siinä hän koetti päästä selville ajasta ja paikasta. Mutta tuskansa vuoksi ja puolipökerryksissä kun vielä oli, hän ei saanut ainoatakaan yhtenäistä ajatusta syntymään. Selittämätön levottomuuden tunne pakotti hänet taas avaamaan silmänsä ja uudelleen tutkimaan ympäristöään. Ei voinut olla epäilystäkään, että hän makasi oman laivansa laajassa hytissä, joten hänen käsittämätön levottomuutensa oli varmaan kokonaan perusteeton. Mutta kun heräävä muisti riensi hänen mietteittensä avuksi, pakotti se hänet itsepäisesti inttämään, että tässä oli jotakin, joka ei ollut tolallaan. Auringon alhainen asema, joka salli sen vuodattaa kultaista loistettaan hytin täydeltä, sai hänet ensin päättelemään, että oli aikainen aamu, siinä tapauksessa että laiva kulki länteen päin. Sitten johtui hänen mieleensä toinen mahdollisuus. Laiva saattoi olla menossa itään päin, ja siinä tapauksessa oli myöhäinen ilta. Laiva oli kulussa, sen hän arvasi heikosta veden kohinasta, joka hänen alapuoleltaan kuului. Mutta miten oli mahdollista, että he purjehtivat, vaikka hän, heidän kapteeninsa, ei tiennyt olivatko he menossa länteen vaiko itään eikä voinut muistaa, minne heidän matkansa piti? Hänen ajatuksensa palasivat eilispäivän seikkailuihin, jos ne nyt sitten olivat tapahtuneet eilen. Helposti saavutettu voitto Barbados- saarella muistui selvänä hänen mieleensä. Jokaisen yksityistapauksen hän muisti elävästi aina siihen hetkeen asti, kun hän taas astui oman laivansa kannelle. Mutta siinä muisti äkkiä ja selittämättömällä tavalla katkesi. Hän oli juuri aikeissa vaivata kipeätä päätään kaikenlaisilla arvailuilla, kun ovi aukeni ja hän näki sanomattomaksi hämmästyksekseen omien parhaiden vaatteittensa astuvan hyttiin. Se oli erityisen komea ja luonteenomaisesti espanjalainen puku, mustaa taftikangasta runsaine hopeareunuksineen, puku jonka hän vuosi sitten oli teettänyt itselleen Cadizissa, ja hän tunsi sen jokaisen yksityiskohdan niin tarkoin, että hänen oli mahdotonta ajatella erehtyvänsä sen suhteen. Puku pysähtyi sulkeakseen oven ja lähestyi sitten vuodetta, jolla Don Diego lepäsi, ja puvun sisältä ilmestyi Don Diegon kokoinen hoikka herrasmies. Nähdessään Don Diegon hämmästyneen katseen herrasmies pidensi askeleitaan. »Valveilla, vai?» kysyi hän espanjan kielellä. Makuulla oleva mies tuijotti hänen ruskeisiin, hieman pilkallisiin kasvoihinsa ymmällään. Hän oli liiaksi hämmästynyt voidakseen vastata. Vieraan sormet koskettivat Don Diegon takaraivoa, jolloin hän tuskasta kiemurrellen parahti pahasti. »Hellä, vai?» virkkoi vieras. Hän otti Don Diegon ranteen etusormensa ja peukalonsa väliin ja silloin vasta Don Diego sai puhjetuksi puhumaan. »Oletteko lääkäri?» kysyi hän. »Sitäkin muun ohessa.» Tumma herrasmies jatkoi potilaansa valtimon tutkimista. »Vankka ja säännöllinen», ilmoitti hän vihdoin ja irrotti otteensa ranteesta. »Teille ei ole tullut mitään vaurioita.» Don Diego ponnistautui istumaan punaiselle samettivaatteelle. »Kuka piru te olette?» kysyi hän. »Ja mitä pirua teillä on tekemistä minun puvussani ja minun laivallani?» Vieraan kulmakarvat kohosivat korkealle ja hänen leveä suunsa vetäytyi heikkoon ivahymyyn. »Pelkäänpä että houritte vielä. Tämä ei ole teidän laivanne. Tämä on minun laivani ja vaatteet ovat myös minun.» »Teidän laivanne?» kertasi toinen ihmeissään, ja yhä enemmän ihmeissään hän lisäsi: »Ja teidän vaatteenne? Mutta... tottahan...» Hurjina vilkuivat hänen silmänsä ympäri kajuutan. Hän tutki sen uudelleen tarkaten jokaista tuttua esinettä. »Olenko minä hullu?» kysyi hän vihdoin. »Varmastihan tämä laiva on _Cinco Llagas_?» »Kyllä se on _Cinco Llagas_.» »Siinä tapauksessa...» Espanjalainen vaikeni. Hänen katseensa kävi murheelliseksi. »Valga me Dios!» huudahti hän kuin tuskissaan-. »Aiotteko sanoa minulle myös, että olette Don Diego de Espinosa?» »Enhän toki, minun nimeni on Blood, kapteeni Blood, ja laiva, kuten tämä kaunis vaatekertakin on sotasaalistani. Ja te, Don Diego, olette vankini.» Vaikka vastaus olikin hämmästyttävä, tuntui se kuitenkin Don Diegosta lohduttavalta siihen nähden, mitä hän oli alkanut pelätä. »Mutta... ettekö sitten ole espanjalainen?» »Te imartelette minua kastilialaisen puhetapani vuoksi. Minulla on kunnia olla irlantilainen. Te arvatenkin luulitte, että oli tapahtunut ihme. Niin onkin asian laita. Ihme, jonka minun kekseliäisyyteni, joka ei suinkaan ole halveksittava, on aikaansaanut.» Lyhyesti kapteeni sitten paljasti salaisuuden kertomalla, mitä oli tapahtunut. Se oli kertomus, joka sai espanjalaisen vuoroin punastumaan ja vuoroin kalpenemaan. Hän tunnusteli takaraivoaan ja tapasi siellä vahvistuksen kertomuksen todenperäisyydelle kananmunan kokoisen kuhmun muodossa. Vihdoin hän katsahti hätääntyneenä pilkallista kapteeni Bloodia ja huudahti: »Entä poikani? Missä poikani on? Hän oli samassa veneessä, joka toi minut laivalle!» »Poikanne on turvassa. Hän ja veneen miehistö sekä teidän tykkimiehenne tovereineen ovat varsin mukavasti raudoissa kannen alla.» Don Diego vaipui takaisin vuoteelle ja hänen kiiltävän mustat silmänsä tuijottivat yläpuolella oleviin ruskeisiin kasvoihin. Hän hillitsi itsensä. Hänellä oli täysi annos sitä mielentyyneyttä, jota hänen hurja ammattinsa vaati. Onnen pyörä oli kierähtänyt hänelle vastaiseksi viime yrityksessä. Aivan voiton hetki oli kääntynyt hänelle tappioksi. Hän otti vastaan kohtalonsa stoalaisen tyyneydellä. Äärimmäisen välinpitämättömänä kysyi hän sitten: »Entä nyt, señor kapteeni?» »Nyt», sanoi kapteeni Blood — antaaksemme hänelle sen arvonimen, jonka hän itselleen oli omaksunut — »koska olen helläsydäminen mies, valitan, ettette kuollut siitä napsauksesta, jonka annoimme teille. Sillä se tietää sitä, että teidän täytyy vaivautua koettamaan kuolla uudelleen.» »Ah!» Don Diego vetäisi syvään henkeään. »Mutta onko se välttämätöntä?» kysyi hän ilman nähtävää levottomuutta. Kapteeni Bloodin katse hyväksyi hänen käyttäytymisensä. »Kysykää itseltänne», sanoi hän, »sanokaahan minulle, mitä te itse kokeneena ja verentahrimana merirosvona tekisitte.» »Mutta siinä asiassahan on ero.» Don Diego nousi istualleen miettiäkseen asiaa. »Ero on siinä, että te kehutte olevanne helläsydäminen mies.» Kapteeni Blood istahti pitkän tammisen pöydän nurkalle. »Mutta minä en ole mikään hölmö», vastasi hän, »enkä salli että luonteenomainen irlantilainen hentomielisyyteni estää minua tekemästä sitä, mikä on välttämätöntä ja viisasta. Te ja teidän kymmenen eloonjäänyttä roistoanne olette alituisena uhkana tällä laivalla. Sitä paitsi vettä ja muonaa ei ole liian paljon laivalla. Tosin on meitä onneksi pieni joukko, mutta te ja teidän miehenne lisäävät sitä sangen sopimattomalla tavalla. Joten siis huomaatte, että järki kehoittaa meitä joka suhteessa kieltäytymään seuranne tarjoamasta hauskuudesta ja kovettaen hellät sydämemme pyytää mitä kohteliaimmin teitä astumaan laidan yli.» »Ymmärrän», virkkoi espanjalainen miettiväisenä. Hän heilautti säärensä vuoteesta ja istui nyt sen reunalla nojaten kyynärpäitään polviin. Hän oli päässyt selville vastustajastaan ja kohteli häntä nyt yhtä pilkallisen kohteliaasti ja mairittelevan sydämellisesti kuin tämäkin häntä. »Myönnän, että puheessanne on paljonkin perää.» »Vapautatte minut suunnattomasta taakasta», vastasi kapteeni Blood. »En tahtoisi esiintyä tarpeettoman ankarana, varsinkin kun minä ja toverini olemme niin erinomaisen paljosta suuressa kiitollisuuden velassa teille. Sillä mitä se lieneekin merkinnyt muille, teidän ryöstöretkenne Barbados-saarelle sattui meille erittäin otolliseen aikaan. Olen sen vuoksi iloinen havaitessani, että olette yhtä mieltä kanssani siinä, ettei muuta mahdollisuutta ole olemassa.» »Mutta, ystäväni, niin paljoa en ole myöntänyt.» »Jos teillä on jokin muu hyväksyttävä ehdotus, niin olen erittäin onnellinen saadessani kuulla sen.» Don Diego siveli mustaa pujopartaansa. »Voitteko antaa minulle miettimisaikaa huomiseen? Päätäni särkee niin kirotusti, että ajatteleminen on miltei mahdotonta. Ja myöntänette sen, että asia vaatii vakavaa harkintaa.» Kapteeni Blood nousi seisomaan. Takanaan olevalta hyllyltä hän otti puolentunnin lasin, käänsi sen niin, että ruskeaa hiekkaa sisältävä puolikas oli ylöspäin, ja asetti sen pöydälle. »Olen pahoillani, että minun täytyy kiirehtiä tässä asiassa, Don Diego, mutta tuo on kaikki mitä voin teille myöntää. Ellette sen jälkeen kun tuo hiekka on valunut loppuun, voi ehdottaa mitään hyväksyttävää tapaa, niin olen, vaikkakin äärimmäisen vastenmielisesti, velvollinen kehoittamaan teitä ystävinenne astumaan laidan yli.» Kapteeni Blood kumarsi ja mentyään ulos lukitsi oven jälkeensä. Polviinsa nojaten ja kädet poskilla istui Don Diego ja katseli, kuinka hiekka valui ylemmästä puolikkaasta alempaan. Ja mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä syvemmäksi kävivät rypyt hänen ruskeilla kasvoillaan. Täsmälleen silloin, kun viimeiset hiekkajyvät valahtivat reiästä, avautui ovi jälleen. Espanjalainen huokasi syvään ja kohottautui antaakseen vastauksen, jota kapteeni Blood oli tullut kuulemaan. »Olen miettinyt erästä keinoa, herra kapteeni, mutta se riippuu teidän ihmisystävällisyydestänne. Te jätätte meidät jollekin tämän ruton saastuttaman saariryhmän saarelle oman kohtalomme heiteltäviksi.» Kapteeni Blood mutristi huuliaan. »Asialla on vaikeutensa», sanoi hän hitaasti. »Pelkäsin sitä.» Don Diego huokaisi taas ja nousi seisomaan. »Älkäämme sitten puhuko siitä sen enempää.» Vaaleansiniset silmät tarkkasivat häntä kuin teräsvasamat. »Eihän teitä pelottane kuolema, Don Diego?» Espanjalainen nosti päätään ylpeästi ja hänen kulmansa vetäytyivät ryppyyn. »Kysymyksenne on loukkaava, sir.» »Asetan siinä tapauksessa kysymyksen toisin — ehkäpä hieman onnistuneemmassa muodossa. Tahdotte tietenkin mielellänne elää?» »Ah, siihen voin vastata. Haluan elää ja vielä hartaammin haluan, että poikani eläisi. Mutta elämänhaluni ei ole tekevä minua pelkuriksi teidän iloksenne, herra mestari-ivaaja.» Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän osoitti merkkiäkään suuttumuksesta tai kiivastumisesta. Kapteeni Blood ei vastannut heti. Kuten aikaisemminkin istuutui hän taas pöydän kulmalle. »Olisitteko halukas ansaitsemaan elämän ja vapauden omasta, poikanne ja tovereittenne puolesta?» »Ansaitsemaan?» sanoi Don Diego, eikä vaaleansinisiltä terässilmiltä jäänyt huomaamatta vavahdus, joka kulki espanjalaisen ruumiin läpi. »Ansaitsemaan, sanoitte? Miksipä ei, ellei ehdotus, jonka aiotte tehdä, käy kunnialleni.» »Sellainen ei puoleltani saata tulla kysymykseenkään», vakuutti kapteeni Blood. »Ymmärrän, että merirosvollakin saattaa olla kunniantuntoa.» Ja sitten hän esitti ehdotuksensa. »Jos katsotte ikkunasta, Don Diego, niin näette jotakin, joka muistuttaa pilven hattaraa taivaan reunassa. Se on Barbados-saari, joka on suoraan takanamme. Koko päivän olemme purjehtineet itää kohti vain yhdestä syystä — päästäksemme Barbados-saaresta niin kauaksi kuin suinkin. Mutta nyt kun emme enää näe maata, alkavat vaikeudet. Ainoa mies joukossamme, joka on saanut koulutusta merenkulussa, on kuumeessa — niin, sen pahoinpitelyn johdosta, jonka alaiseksi hän oli joutunut juuri ennen kuin toimme hänet mukanamme laivaan. Osaan itse hoitaa kulussa olevaa alusta ja laivassa on pari kolme miestä, jotka pystyvät minua siinä auttamaan, mutta merimiestaidon korkeampia salaisuuksia ja taitoa löytää suunta tiettömällä ulapalla emme tunne ensinkään. Käsitätte helposti, että maihinmeno tai summittainen purjehtiminen tässä — kuten niin sattuvasti sanoitte — rutonsaastuttamassa saaristossa saattaisi käydä meille kohtalokkaaksi. Ja niinpä päädymme seuraavaan. Haluamme päästä Curacaoon, hollantilaiseen siirtomaahan niin suoraan kuin mahdollista. Annatteko kunniasananne siitä, että viette meidät sinne, jos annan teille vapautenne jälleen? Ja jos teette sen, olen laskeva teidät ja jäljelläolevan miehistönne vapauteen saavuttuamme sinne.» Don Diegon pää vaipui rintaa vasten ja hän astui miettiväisenä perässä olevan ikkunan luo. Siinä hän seisoi katsellen auringonpaisteista ulappaa ja suuren aluksen tyyntä vanavettä — hänen oman aluksensa, jonka nämä englantilaiset koirat olivat häneltä ryöstäneet, hänen oman laivansa, jota häntä nyt vaadittiin kuljettamaan turvalliseen satamaan, jossa hän sen lopullisesti menettäisi ja josta se ehkä uudistettuna lähtisi taistelemaan hänen omia maanmiehiään vastaan. Se oli vaa’an toisessa kupissa. Toisessa painoi kuudentoista miehen elämä. Neljäntoista elämä ei merkinnyt hänelle paljoakaan, mutta jäljellä olevien kahden kohtalo koski häntä itseään ja hänen poikaansa. Hän kääntyi vihdoin, ja koska hänen selkänsä oli valoon päin, ei kapteeni Blood saattanut nähdä kuinka kalpeaksi hän oli käynyt. »Hyväksyn», sanoi espanjalainen. Yhdestoista luku POJAN USKOLLISUUTTA Kunniasanansa perusteella sai Don Diego de Espinosa nauttia täydellistä vapautta entisellä laivallaan, ja laivan ohjaus, jonka hän oli lupautunut suorittamaan, oli kokonaan hänen käsissään. Ja siitä syystä, että laivan miehistö oli kokonaan outo espanjalaisten valta-alueiden vesillä ja myös sen vuoksi, että Bridgetownin aikaiset tapahtumat eivät vielä olleet kylliksi opettaneet sitä pitämään jokaista espanjalaista petollisena, verenhimoisena koirana, joka tavattaessa oli lyötävä kuoliaaksi, se kohteli häntä samanlaisella ystävyydellä mitä hänen oma hieno maailmanmiehen käytöksensä oli omiaan herättämään. Hän söi ateriansa suurhytissä Bloodin ja kolmen hänen avukseen valitun upseerin, Hagthorpen, Wolverstonen ja Dyken seurassa. He havaitsivat Don Diegon miellyttäväksi, jopa hupaiseksi toveriksi, ja hänen urhea käytöksensä ja mielenmalttinsa vastoinkäymisen hetkellä lisäsivät yhä sitä ystävällistä mielialaa, jota he häntä kohtaan tunsivat. Oli mahdotonta epäillä Don Diegoa epärehellisestä pelistä. Sitä paitsi ei saattanut havaita mitään järjellistä syytä siihen. Hän oli ollut äärimmäisen suora heitä kohtaan. Hän oli ilmoittanut heille, että he olivat tehneet pahan erehdyksen purjehtiessaan suoraan myötätuuleen lähtiessään Barbados-saarelta. Heidän olisi tullut purjehtia saaresta alahankaan Karibian merelle ja pois saaristosta. Nyt oli heidän purjehdittava uudelleen saariston läpi päästäkseen Curacaoon, eikä reitti suinkaan ollut heille vaaraton. Missä tahansa saarien välissä saattoivat he tavata joko tasaväkisen tai voimakkaamman aluksen ja olipa se espanjalainen tai englantilainen, oli asia heille yhtä paha, sillä miehistön ollessa liian pieni ei heidän käynyt antautuminen taisteluun. Vähentääkseen vaaran mahdollisimman pieneksi hän ohjasi sen vuoksi laivan ensin etelään ja sitten länteen ja pääsi siten Tobago- ja Grenada-saarten välistä vaarallisen alueen ulkopuolelle ja tuli Karibian meren verraten turvallisille vesille. »Jos tätä tuulta jatkuu», puhui hän heille sinä iltana illallispöydässä selitettyään heille sitä ennen laivan aseman, »niin pääsemme Curacaoon kolmessa päivässä.» Tuuli pysyi samana kolme päivää, vieläpä kiihtyikin toisena, mutta sittenkään ei kolmannen päivän ehtoona näkynyt merkkiäkään maasta. _Cinco Llagas_ kynti yhä merta, jota rajoitti vain taivaan sini. Kapteeni Blood huomautti siitä levottomana Don Diegolle. »Huomisaamuna se tapahtuu», vastasi Don Diego rauhallisen varmasti. »Taivaan pyhien nimessä, te espanjalaiset puhutte aina huomisaamusta, mutta huomisaamu ei koskaan koita, ystäväni.» »Mutta tällä kerralla se tulee, olkaa huoleti siitä. Vaikka nousisitte kuinka aikaiseen hyvänsä katsomaan, niin olette näkevä maata, Don Pedro.» Kapteeni Blood jatkoi tyytyväisenä matkaansa ja meni katsomaan Jerry Pittiä, potilastaan, jonka tilaa Don Diego sai kiittää pelastumisensa mahdollisuudesta. Hän oli nyt ollut neljäkolmatta tuntia vapaa kuumeesta ja Peter Bloodin taitavassa hoidossa alkoi hänen silvottu selkänsä vähitellen tyydyttävästi parantua. Hän oli jo siinä määrin parantunut, että valitti sitä, kun täytyi pysytellä kuumassa ja ahtaassa hytissä. Ollakseen hänelle mieliksi salli kapteeni Blood hänen hieman hengittää raitista ilmaa laivan kannella, ja niinpä kun viimeiset päivän säteet vetäytyivät taivaalta, tuli Jeremias Pitt kapteenin tukemana ulkoilmaan. Istuen luukun reunuksella täytti somersetshireläinen nuori mies kiitollisena keuhkonsa raikkaalla yöilmalla ja tunsi virkistyvänsä siitä. Sitten hänen merimiesvaistonsa pakotti häntä katselemaan tummana kaartuvaa taivasta, jolla jo kiilui myriadeja kultaloisteisia tähtiä. Hetken hän katseli sitä ikään kuin sivumennen, välinpitämättömänä, mutta sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi yhteen kohtaan. Hän katsahti ympärilleen ja sitten kapteeni Bloodiin, joka seisoi hänen vieressään. »Tiedätkö mitään tähtitieteestä, Peter?» kysyi hän. »Tähtitieteestä? Totisesti en osaisi erottaa Orionia Venuksesta.» »Ah! Ja luulenpa, että jokainen tästä hölmömäisestä miehistöstä on yhtä tietämätön kuin sinäkin.» »Olisi ystävällisempää sanoa, että he tietävät siitä vielä vähemmän.» Jeremias osoitti erästä valoisaa paikkaa taivaalla ylähangan puolella. »Tuo on pohjantähti», sanoi hän. »Niinkö? Kumma kun osaat löytää sen noiden muiden joukosta.» »Ja pohjantähti miltei keulan kohdalla ylähangan puolella tietää sitä, että purjehdimme pohjoiseen, luoteeseen tai sillä välillä, sillä en usko, että olemme enempää kuin kymmenkunta astetta läntistä pituutta.» »Kuinka niin?» ihmetteli Peter Blood. »Sinähän kerroit, eikö niin, että tulimme saariston länsipuolta Tobago- ja Grenada-saarten lomitse Curacaota kohti. Jos me nytkin noudattaisimme samaa suuntaa, niin pohjantähden pitäisi olla tuolla takanamme.» Silmänräpäyksessä Bloodista kaikkosi rauhallisuus. Hän oikein jäykistyi epäluulosta ja oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun pimeässä heidän yläpuolellaan välähti valojuova, joka oli peräisin parhaillaan aukenevasta peräkajuutan ovesta. Ovi sulkeutui jälleen ja kohta kuului askeleita kajuutan portaista. Don Diego lähestyi. Kapteeni Blood puristi sormillaan merkitsevästi Jerryn olkapäätä. Sitten hän huusi Don Diegolle puhuen englannin kieltä, jonka hän oli ottanut tavakseen, kun toisia oli läsnä. »Tahdotteko ratkaista pienen erimielisyyden, joka on syntynyt välillämme, Don Diego?» sanoi hän leikkisästi. »Me emme oikein ole yhtä mieltä siitä, mikä on pohjantähti.» »Vai niin?» espanjalaisen ääni oli rauhallinen. Siinä oli ikään kuin rahtunen naurua, ja syy siihen selvisi hänen seuraavasta lauseestaan. »Mutta tehän kerroitte minulle, että herra Pitt oli teidän laivurinne?» »Paremman puutteessa», nauroi kapteeni hyväntahtoisen ylenkatseellisesti. »Olen valmis lyömään vetoa hänen kanssaan siitä, että tuo on pohjantähti.» Ja hän osoitti kädellään taivasta kohti perään päin. Hän kertoi jälkeenpäin, että jos hän olisi saanut Don Diegolta myöntävän vastauksen, niin hän olisi heti lävistänyt hänet miekallaan. Mutta espanjalainen päinvastoin osoitti selvästi halveksumistaan. »Te olette yhtä varma asiastanne kuin tietämätönkin, Don Petro, ja te hävisitte. Pohjantähti on tuolla.» Ja hän osoitti sitä kohden. »Oletteko varma asiasta?» »Mutta rakas Don Pedro!» Espanjalaisen äänessä kaikui iloisen vastalauseen tuntu. »Voiko olla mahdollista, että erehdyin? Onhan tuolla kompassi. Tulkaa kompassikoppiin, niin näette mihin suuntaan olemme menossa.» Hänen äärimmäinen suoruutensa ja rauhallisuutensa, jolla ei ollut mitään salattavaa, poisti heti epäilyksen, joka niin äkkiä oli juolahtanut kapteeni Bloodin mieleen. Mutta Pitt ei ollut niin vähällä tyydytetty. »Siinä tapauksessa, Don Diego, olisi hauska kuulla, miksi kuljemme siihen suuntaan, jos kerran olemme matkalla Curacaoon», sanoi hän. Taaskaan ei Don Diego näyttänyt vähintäkään epäröivän. »Teillä on täysi syy kysyä sitä», vastasi hän ja huokasi. »Olin toivonut, ettei sitä huomattaisi. Olen ollut huolimaton — ah, rangaistavan huolimaton. Laiminlöin huomioidenteon. Se on aina ollut tapani. Olen itsestäni liian varma. Luotan liian paljon lokikirjan mukaan tehtyihin laskelmiin, ja tänä päivänä, kun vihdoin otin esille kvadrantin, huomasin että olimmekin tulleet puoli astetta liiaksi etelään, jotenka Curacao on nyt suoraan pohjoiseen. Siinä syy viivytykseemme. Mutta me olemme siellä huomisaamuna.» Selitys oli niin täydelleen tyydyttävä ja tuli niin rehellisesti ja valmiisti, että oli mahdotonta uskoa, että Don Diego olisi aikonut pettää sanansa. Ja kun Don Diego taas oli poistunut, tunnusti kapteeni Blood Pittille, että oli tyhmää epäillä häntä. Olkoon hänen entisyytensä millainen tahansa, niin hän oli näyttänyt mitä miehiä hän oli ilmoittaessaan, että hän ennemmin kuolisi kuin ryhtyisi mihinkään, mikä saattaisi vahingoittaa hänen kunniaansa tai isänmaataan. Espanjan valtavedet ja niillä purjehtivien seikkailijain metkut olivat kapteeni Blondille outoja, joten hänellä vielä oli harhaluulonsa. Mutta seuraava aamunkoitto oli haihduttava ne rajusti ja ainiaksi. Tullessaan kannelle jo ennen auringon nousua hän näki edessään maata, kuten Don Diego oli illalla luvannut. Se oli noin kymmenen mailin päässä heistä, pitkä idästä länteen kulkeva rannikko, ja siitä pisti kallioinen niemeke aivan heitä kohti. Nähdessään sen hän rypisti otsaansa. Hän ei ollut havainnut, että Curacao olisi niin laaja. Toden teolla näytti maa pikemminkin mantereita kuin saarelta. Ylähangan puolella heistä hän huomasi maalta puhaltavan heikon tuulen tuomana suuren laivan, joka hänen arvionsa mukaan oli suunnilleen yhtä kookas kuin heidän omansakin. Hänen katsoessaan sitä se muutti äkkiä suuntaansa ja tuli nyt suoraan heitä kohti. Tusinan verran hänen miehiään liikuskeli jo etukannella innokkaasti tähystäen tulokasta ja heidän äänensä ja naurunsa kuului selvästi uljaan _Cinco Llagsin_ perään saakka. »Tuolla», virkkoi pehmeä ääni sulavalla espanjan kielellä hänen takanaan, »on luvattu maa, Don Pedro.» Äänessä oli jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, joka sai kapteeni Bloodin epäluulon uudelleen heräämään eloon. Hän kääntyi äkkiä Don Diegoon päin, niin äkkiä, että viekas hymy tämän huulilta ei kerinnyt kadota ennen kuin kapteeni Bloodin katse tutkivana osui hänen kasvoihinsa. »Se näkyy tuottavan teille outoa tyydytystä olosuhteista huolimatta», sanoi kapteeni Blood. »Luonnollisesti.» Espanjalainen hieroi kämmeniään yhteen, ja herra Blood huomasi, että liike oli hieman epävarma. »Tyydytystä, jota merimies tuntee.» »Tai jota petturi tuntee — vai?» kysyi Blood tyynesti. Ja kun espanjalainen astui askelen taaksepäin ja hänen hahmonsa äkkiä muuttui, oli Blood varma siitä, että hänen epäluulonsa oli oikeutettu. Hän ojensi kätensä maata kohden ja kysyi ankarasti: »Mikä maa tuo on? Rohkenetteko väittää, että se on Curacaon rantaa?» Hän astui Don Diegoa kohti ja askel askelelta väistyi tämä taaksepäin. »Sanonko teille, mikä maa se on? Sanonko?» Hänen varmuutensa näytti häikäisevän ja hämmästyttävän espanjalaista, sillä vastausta ei kuulunut. Silloin veti herra Blood uhkarohkean vedon — vaikkei aivan uhkarohkeaa kuitenkaan. Hän tiesi, että niin pitkää rantaviivaa ei voinut olla muualla kuin joko mantereita tai sitten Kuballa tai Hispaniolalla. Mannerta se ei voinut olla, sen hän myös tiesi. Koska hän tiesi, että Kuba oli kauempana pohjoisessa ja lännessä kuin Hispaniola, seurasi siitä, päätteli hän nopeasti itsekseen, että jos Don Diego aikoi pettää hänet, niin hän oli ohjannut laivan lähintä espanjalaista aluetta kohti. »Tuo maa, senkin petollinen, valapatto espanjalainen koira, on Hispaniolan saari.» Sen sanottuaan hän piti tarkasti silmällä kalpenevaa espanjalaista nähdäkseen, oliko hän osannut oikeaan. Mutta nyt oli väistelevä Don Diego jo tullut keskiväliin peräkantta, jossa peräpurje esti heitä näkymästä sinne missä muut englantilaiset olivat. Hänen huulensa vääntyivät rumaan hymyyn. »Ah, perro inglés! Sinä tiedät liian paljon», sanoi hän matalalla äänellä ja syöksyi kapteenin kurkkuun kiinni. Kiinteästi toisiinsa kiertyneinä he huojuivat hetken puoleen ja toiseen, kunnes yhdessä kaatuivat kannelle, jolloin Don Diego kapteenin kamppaamana jäi alle. Espanjalainen oli luottanut tukeviin voimiinsa. Mutta ne osoittautuivat riittämättömiksi irlantilaisen teräksisessä otteessa, joka äskeisessä orjuudessa oli yhä vahvistunut. Espanjalainen oli luottanut siihen, että hän kuristamalla Bloodin voittaisi sen puolituntisen, minkä laivan ehtiminen heidän luokseen mahdollisesti vaatisi. Hän oli varma siitä, että alus oli espanjalainen, sillä mikään muu laiva ei olisi niin rohkeasti luovaillut Hispaniolan vesillä. Mutta kaikki hänen aikaansaannoksensa kääntyivät hänelle pettymykseksi ja päälle päätteeksi aivan hyödyttömiksi. Sen hän tajusi maatessaan selällään ja Bloodin painaessa polvellaan hänen rintaansa, samalla kun miehet kapteeninsa kutsumina riensivät kolistellen paikalle. »Joko minä nyt tässä luen rukouksen likaisen sielusi puolesta?» pilkkasi Blood vankiaan raivoissaan. Mutta vaikka espanjalainen olikin menettänyt kaikki pelastumisen toiveensa, pakotti hän huulensa hymyyn ja vastasi pilkalla pilkkaan: »Onpa hauska nähdä, kuka sinun sielusi puolesta rukoilee, kun tuo sotalaiva on kupeellasi.» »Tuo sotalaiva!» huudahti kapteeni Blood aavistaen, että oli jo liian myöhäistä välttää Don Diegon petoksen seurauksia. »Tuo laiva», vastasi Don Diego yhä pilkallisemmin. »Tiedättekö, mikä se on? Minäpä sanon sen teille. Se on _Encarnacion_, Don Miguel de Espinosan, Kastilian pääamiraalin lippulaiva, ja Don Miguel on minun veljeni. Tapaamisemme on erinomaisen onnellinen asia. Se osoittaa, että kaikkivaltias johtaa katolisen Espanjan kohtaloita.» Kapteeni Bloodissa ei näkynyt jälkeäkään leikinlaskusta eikä kohteliaisuudesta. Hänen vaaleat silmänsä leimahtivat ja hänen kasvonsa jäykistyivät. Hän nousi ja jätti espanjalaisen miestensä haltuun. »Sitokaa hänet», käski hän. »Sitokaa hänet nilkoista ja ranteista, mutta älkää vahingoittako häntä — ei hiuskarvaakaan hänen kallisarvoisesta päästään.» Huomautus oli hyvinkin tarpeellinen. Sillä hurjistuneina siitä mahdollisuudesta, että he nyt joutuisivat vaihtamaan orjuutensa, josta juuri olivat päässeet, vielä pahempaan, olisivat miehet repineet espanjalaisen kappaleiksi siinä paikassa. Ja kun he nyt tottelivat kapteeniaan ja pidättäytyivät siitä, niin se tapahtui vain sen vuoksi, että he hänen muuttuneessa äänensävyssään havaitsivat lupauksen jostakin vielä paremmasta Don Diegolle kuin kuolema. »Senkin kurjimus, saastainen merirosvo! Kunnian mies!» puhutteli kapteeni Blood vankiaan. Mutta Don Diego katsahti häneen ja nauroi. »Te arvioitte minut liian mitättömäksi.» Hän puhui englantia, jotta kaikki ymmärtäisivät mitä hän sanoi. »Sanoin teille, että en pelkää kuolemaa ja olen sen nyt näyttänyt toteen. Ettekö käsitä, englantilainen koira?» »Irlantilainen, jos suvaitsette», korjasi kapteeni Blood. »Entäs teidän kunniasananne, espanjalainen roisto!» »Luulitteko minun antavan teille kunniasanaani, jotta tämä komea, kaunis espanjalainen laiva jäisi teidän roistojen käsiin, ehkäpä vielä käydäkseen sotaa toisia espanjalaisia vastaan. Ha, ha», Don Diego nauroi syvää kurkkunauruaan. »Te hölmöt! Voitte tappaa minut. Pyh! Mitäpä siitä. Kuolen täytettyäni tehtäväni hyvin. Vähemmän kuin tunnin kuluttua olette espanjalaisten vankeina ja _Cinco Llagas_ joutuu taas Espanjalle.» Kapteeni Bloodin ruskettuneet kasvot kävivät kalpeiksi hänen katsellessaan espanjalaista tarkkaavasti. Vangin ympärillä tungeksivat entiset orjat meluten, raivoten ja suorastaan kirjaimellisesti »janoten verta». »Odottakaa», komensi kapteeni Blood käskevästi, kääntyi kantapäillään ja meni reelingin ääreen. Hänen seisoessaan siellä syvissä mietteissä yhtyivät häneen Hagthorpe, Wolverstone ja Ogle, tykkimies. Ääneti he katselivat veden poikki vastaantulevaa laivaa. Se oli kääntynyt yhden viivan alatuuleen ja kulki nyt suuntaa, jossa sen lopulta täytyi yhtyä _Cinco Llagsiin_. »Vähemmässä kuin puolessa tunnissa», virkkoi nyt kapteeni Blood, »on se kohdallamme ja pyyhkäisee kantemme puhtaaksi tykeillään.» »Me tappelemme», sanoi toissilmäinen jättiläinen kiroten. »Tapella!» ivasi Blood. »Meillähän on liian vähän miehistöä, ainoastaan parikymmentä, miten me voisimme tapella. Ei, ei ole muuta kuin yksi keino. Meidän täytyy saada tuo laiva vakuuttuneeksi siitä, että meidän aluksellamme on kaikki järjestyksessä ja että me olemme espanjalaisia, joten se antaa meidän rauhassa jatkaa matkaamme.» »Ja miten se saadaan aikaan?», kysyi Hagthorpe. »Se on mahdotonta», sanoi Blood. »Jos se olisi...» Sitten hän vaikeni äkkiä ja seisoi tuumien, silmät luotuina vihreään veteen. Ogle tokaisi silloin pilkallisesti: »Mehän voimme lähettää Don Diego de Espinosan veneessä omien miestensä soutamana laivalle vakuuttamaan hänen veljelleen, että olemme kaikki hänen katolisen majesteettinsa uskollisia alamaisia.» Kapteeni pyörähti ympäri ja katsoi hetken tykkimieheen aivan kuin olisi aikonut lyödä häntä. Sitten hänen muotonsa äkkiä muuttui. Hänen katseessaan välähti innostus. »Totisesti, sinäpä sen sanoit. Hän ei pelkää kuolemaa, mutta hänen pojallaan saattaa ehkä olla toinen ajatus asiasta. Lapsen rakkaus vanhempiaan kohtaan on Espanjassa korkeassa kurssissa.» Hän kääntyi äkkiä ympäri ja meni vangin ympärillä seisovan miesjoukon luo. »Tuokaa vanki tänne», sanoi hän. Sitten hän meni edellä vaikeakulkuisia portaita alas keskikannen alle, missä ilma oli tympeä ja tervankatkua täynnä. Hän jatkoi matkaansa perään, aukaisi suuren varastosuojan oven ja meni siitä sisään seuranaan Don Diego ja hänen saattajansa. Joka mies laivalla yritti seurata hänen perässään, mutta hän käski heitä ankarasti menemään kannelle Hagthorpen komennossa. Varastosuojassa oli kolme tykkiä asemissaan, valmiiksi ladattuina ja suut avonaisista luukuista ulkona sellaisina kuin ne espanjalaisilta tykkimiehiltä olivat jääneet. »Tässä on, Ogle, sinulle työtä», sanoi Blood, ja kun hartiakas tykkimies oli puskenut tiensä suu auki seisovien miesten välistä, osoitti Blood keskimmäistä tykkiä hänelle. »Vedätä tämä tykki taemmaksi», käski hän. Kun se oli tehty, kutsui Blood luokseen ne miehet, jotka olivat tuoneet Don Diegon sinne. »Sitokaa hänet poikkipuolin tykin suun eteen», käski hän, ja sillä aikaa kun he kahden muun avustamana tekivät käskyn mukaan, kääntyi Blood toisten puoleen. »Tuokaa espanjalaiset vangit tänne. Ja sinä, Dyke, mene sanomaan, että nostavat Espanjan lipun mastoon.» Don Diego, joka käsistään ja jaloistaan oli sidottu kaareksi tykin suun eteen, pyöritteli kuin mielipuoli silmiään katsoessaan kapteeni Bloodia. Mies saattaa kyllä halveksia kuolemaa, mutta häntä odottava kuolemantapa voi häntä kuitenkin kammottaa. Vaahtosuin hän syyti kirouksia ja herjauksia kiusaajalleen. »Hirviö raakalaiseksi! Epäinhimillinen villi! Kirottu kerettiläinen! Etkö voi tyytyä tappamaan minua jollakin kristillisellä tavalla?» Kapteeni Blood suvaitsi vastata hänelle hymyilemällä ilkeämielisesti ennen kuin hän kääntyi ottamaan vastaan kuuttatoista käsiraudoissa olevaa vankia, jotka nyt saapuivat vartijainsa saattamina. Tullessaan he olivat jo kuulleet Don Diegon huudahdukset. Nyt he saivat kauhukseen nähdä läheltä, missä tilassa hän oli. Kaunis ruskeahipiäinen nuorukainen, joka selvästi ryhtinsä ja vaatetuksensa puolesta erosi muista, syöksyi esiin ja huudahti tuskaisesti: »Isä!» Kiemurrellen ja väännellen niiden käsissä, jotka tuota pikaa ottivat hänet kiinni, hän kutsui taivaan ja helvetin avukseen estämään tätä kauhuntyötä ja kääntyi vihdoin kapteeni Bloodin puoleen pyytäen armoa isänsä puolesta. Hänen kiivautensa oli säälittävä näky. Katsellessaan häntä kapteeni Blood arveli, että pojassa ilmeni tarpeellinen määrä rakkautta isäänsä. Hän tunnusti myöhemmin, että hän jo hetken oli vaarassa heltyä ja että hän sisimmässään taisteli säälimätöntä aikomustaan vastaan. Mutta päästäkseen heikkoutensa herraksi hän muistutteli mielessään, mitä espanjalaiset olivat tehneet Bridgetownissa. Hän näki taas Mary Traillin kalvenneet lapsenkasvot, kun tyttö kauhuissaan pakeni ilkamoivaa roistoa, jonka Blood oli sitten pistänyt kuoliaaksi, ja hänen sielunsa silmien eteen nousi muita sanoin kuvaamattomia kauhunkuvia vahvistamaan hänen päätöksessään horjahtelevaa mieltään. Espanjalaiset olivat näyttäytyneet kaikin puolin sydämettömiksi ja armottomiksi. Vaikka olivatkin uskonnollisuutta täyteen sullotut, ei heissä ollut hitustakaan sitä kristillisyyttä, jonka tunnuskuva oli nytkin kohotettu lähestyvän sotalaivan pisimpään mastoon. Hetki sitten oli julma ja jumalaton Don Diego pilkannut kaikkivaltiasta olettamalla, että Hän piti erityistä huolta katolisen Espanjan kohtaloista. Nyt saisi Don Diego huomata erehdyksensä. Päästyään taas samaan kyynilliseen mielentilaansa, jossa hän oli tekoonsa ryhtynyt — mielentila, joka oli välttämätön asian loppuunsuorittamiseksi — käski Blood Oglea panemaan sytyttimen kuntoon ja poistamaan nahkaisen suojuksen sankkireiältä. Kun nuorempi Espinosa silloin puhkesi uusiin esirukouksiin ja uhkauksiin, kääntyi kapteeni Blood tuimasti ympäri ja säväytti: »Ääneti! Hiljaa ja kuunnelkaa! Tarkoitukseni ei ole ensinkään ampua isäänne helvettiin, kuten hän ansaitsisi, eikä edes ottaa häntä hengiltä.» Hämmästytettyään pojan aivan sanattomaksi lupauksellaan — olosuhteisiin nähdenhän se oli sangen hämmästyttävä — hän rupesi selittämään aikomustaan sulavalla ja virheettömällä kastilian murteella, jota hän onneksi täydellisesti hallitsi — onneksi sekä Don Diegolle että itselleen. »Yksinomaan teidän isänne petollisuus on saattanut meidät tähän asiaintilaan, hän on tahallaan johtanut meidät vaaraan joutua vangeiksi ja kuoleman omiksi tuolla espanjalaisella laivalla. Samoin kuin isänne tunsi tuon laivan, on hänen veljensä myös tuntenut _Cinco Llagasin_. Siinä ei ole mitään outoa. Mutta aivan heti tulee _Encarnacion_ niin lähelle meitä, että sen täytyy huomata, että täällä eivät ole asiat niinkuin niiden tulisi olla. Ennemmin tai myöhemmin on se havaitseva, missä suhteessa asiat ovat hullusti laivallamme, ja silloin se avaa tulen meitä kohti tai astuu laivaamme. Missään tapauksessa emme pysty tappelemaan, sen isänne tiesi viedessään meidät tähän ansaan. Mutta me aiomme tapella siitä huolimatta, jos meidät siihen pakotetaan. Me emme suinkaan vähällä alistu espanjalaisten petomaisuuteen.» Hän asetti kätensä tykille, johon Don Diego oli sidottu. »Käsittänette siis, mistä on kysymys: ensimmäiseen laukaukseen _Encarnacionista_ vastaa tämä tykki heti. Toivon, että ymmärrätte.» Kalpeana ja vavisten tuijotti nuori Espinosa säälimättömiin sinisilmiin, jotka katsoivat häneen lujasti. »Josko ymmärrän!» sammalsi hän keskeyttäen äärimmäisen hiljaisuuden. »Mutta Jumalan nimessä, miten minun on ymmärrettävä se? Miten voin ymmärtää sen? Voitteko välttää taistelun? Jos tiedätte jonkin keinon, tai jos minä tai nuo tuossa voivat olla välikappaleina siinä — jos se on teidän tarkoituksenne — niin sanokaa se taivaan nimessä.» »Taistelun voisimme välttää, jos Don Diego de Espinosa menisi veljensä laivalle ja läsnäolollaan ja vakuutuksillaan ilmoittaisi amiraalille, että _Cinco Llagasilla_ on kaikki järjestyksessä ja että se yhä on espanjalainen alus, kuten sen lippu nyt näyttää. Mutta tietenkään ei Don Diego henkilökohtaisesti voi lähteä, koska hänellä on... toisenlaisia tehtäviä. Hänellä on... sanokaamme hieman kuumetta, joka pidättää häntä vuoteessa. Mutta te, hänen poikansa, voitte toimittaa kaiken tämän ja samalla viedä isänne terveiset hänen veljelleen. Te lähdette veneellä, jota kuusi espanjalaistanne soutaa ja minä — ylhäisenä espanjalaisena, jonka te viimeisellä ryöstöretkellänne vapautitte Barbados-saarelta, tulen mukaan pitämään teitä oikealla tolalla. Jos minä palaan elävänä takaisin ja jos sitten saamme häiriintymättä purjehtia pois näiltä vesiltä, saa Don Diego samoin kuin te kaikki muutkin pitää henkensä. Mutta jos petoksen tai onnettomuuden vuoksi — samantekevää mistä syystä — sattuu pienintäkään häiriötä, niin, kuten minulla on ollut kunnia selittää, alkaa taistelun meidän puoleltamme tämä tykki, ja teidän isänne on oleva yhteenoton ensimmäinen uhri.» Hän pysähtyi hetkeksi. Hänen tovereittensa puolelta kuului hyväksymisen hyminää, ja espanjalaiset vangit liikahtivat levottomasti. Nuori Espinosa seisoi hänen edessään vuoroin punastuen ja vuoroin kalveten. Hän odotti jotakin osviittaa isältään, mutta mitään ei tullut. Näytti siltä kuin Don Diegon rohkeus olisi kokonaan lamaantunut näin kovan koetuksen edessä. Hän riippui velttona pelottavissa köytöksissään ja oli ääneti. Ilmeisesti hän ei uskaltanut kehoittaa poikaansa vastarintaan eikä toiselta puolen kehdannut taivutella häntä myöntymäänkään. Täten hän jätti päätösvallan kokonaan nuorukaiselle. »Kas niin», sanoi Blood. »Arvaan, että olen ollut kyllin selvä sanoissani. Mitä arvelette asiasta?» Don Esteban kostutteli kuivia huuliaan ja pyyhki kämmenensä selkäpuolella tuskan hien otsaltaan. Hänen silmänsä tuijottivat hetken hurjina isänsä hartioita ikään kuin sieltä etsien ohjausta. Mutta isä vaikeni. Pojalta pääsi ikään kuin nyyhkytys. »Minä — minä suostun», sai hän vihdoin sanotuksi ja kääntyi espanjalaisten puoleen. »Ja te, tehän suostutte myös?» pyysi hän intohimoisesti. »Don Diegon ja itsenne vuoksi, meidän kaikkien vuoksi. Ellette tee sitä, niin tämä mies teurastaa meidät kaikki armotta.» Koska hän itse myöntyi, eikä heidän johtajansakaan kehoittanut vastarintaan, niin miksipä hekään olisivat saattaneet itseään turmioon näyttelemällä turhan päiten sankaruutta? He vastasivat vitkastelematta, että olivat valmiit tekemään sen mitä heiltä vaadittiin. Blood kääntyi ja meni Don Diegon luo. »Olen pahoillani siitä, että minun täytyy tällä tavoin tuottaa teille epämukavuutta, mutta...» Hän pysähtyi hetkeksi ja rypisti silmäkulmiaan tarkastaessaan tutkivasti vankiaan. Sitten hän jatkoi: »Mutta en luule, että teidän tarvitsee olla peloissanne siitä, että sitä jatkuisi, ja voitte luottaa minuun kun sanon, että koetan vointini mukaan tehdä sen niin lyhyeksi kuin mahdollista.» Don Diego ei vastannut. Peter Blood odotti hetkisen tarkaten häntä. Sitten hän kumarsi ja astui takaisin. Kahdestoista luku DON PEDRO SANGRE Asianmukaiset merkit vaihdettuaan nousivat _Cinco Llagas_ ja _Encarnacion_ tuuleen noin neljännesmailin päässä toisistaan ja niiden väliin jäänyttä auringon hopeoimaa ja hiljaa keinuvaa ulappaa kiiti edellisestä lähtenyt vene, jota kuusi espanjalaista merimiestä souti ja jonka perätuhdolla istui Don Esteban de Espinosa ja kapteeni Peter Blood. Veneessä oli myös kaksi raha-arkkua, joissa oli viisikymmentätuhatta kultakolikkoa. Kultaa on kautta aikojen pidetty parhaana vilpittömyyden todistajana, ja Blood oli päättänyt, että ainakin ulkonaiset seikat kaikissa suhteissa olisivat hänen puolellaan. Hänen seuralaisensa olivat olleet sitä mieltä, että se oli turhaa, mutta Blood oli pitänyt päänsä. Hänellä oli sitä paitsi mukanaan eräälle espanjalaiselle ylimykselle osoitettu suurikokoinen lähetys, joka oli raskaasti sinetöity Espinosan vaakunalla — toinen todistus, joka äkkiä oli tekaistu _Cinco Llagasin_ hytissä, ja hän käytti paraikaa viimeisiä hetkiä täydentääkseen ohjeitaan nuorelle seuralaiselleen. Don Esteban lausui vielä viimeisen epäilyksensä. »Entä jos paljastaisitte itsenne jollakin tavalla!» huudahti hän. »Se olisi kohtalokasta — meille kaikille. Kehoitin isäänne rukoilemaan menestyksemme puolesta. Teiltä odotan apua varsinaisessa toiminnassa.» »Teen parhaani, Jumala tietää, että koetan parhaani», vakuutti poika. Blood nyökkäsi miettiväisenä ja enempää ei puhuttu ennen kuin he törmäsivät _Encarnacionin_ korkeaan kylkeen. Don Esteban kiipesi ylös ja aivan hänen kintereillään seurasi kapteeni Blood. Keskilaivassa seisoi amiraali itse heitä vastassa. Hän oli kaunis, ylpeä mies, pitkä ja jäykkä ja hieman harmaampi ja vanhemman näköinen kuin Don Diego, jota hän paljon muistutti. Hänen seuranaan oli neljä upseeria ja dominikaanikunnan mustavalkoiseen pukuun puettu munkki. Amiraali levitti käsivartensa syleilläkseen veljenpoikaansa, jonka jäykistävän pelon hän erehtyi luulemaan mielihyvän aiheuttamaksi kiihtymykseksi, ja puserrettuaan häntä rintaansa vasten kääntyi tervehtimään Don Estebanin seuralaista. Peter Blood kumarsi soreasti, täysin levollisena, ainakin ulkonäöstä päättäen. »Olen», ilmoitti hän kääntäen nimensä espanjankieliseksi, »Don Pedro Sangre, huono-onninen herrasmies Leonista, jonka Don Estebanin mainio isä vastikään pelasti sotavankeudesta.» Ja muutamin sanoin hän tekaisi jutun niistä olosuhteista, joissa hän oli joutunut vangiksi ja joissa hän taas oli pelastunut Barbados-saaren kirottujen kerettiläisomistajien kynsistä. »Benedicamus Dominus», sanoi munkki puheen lomaan. »Ex hoc nunc et usque in seculum», vastasi Blood, teko-paavinuskoinen, ja loi silmänsä alas. Amiraali ja hänen neljä seuralaistaan kuuntelivat häntä osaaottavasti ja toivottivat hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Sitten seurasi pelätty kysymys. »Mutta missä on veljeni? Miksi hän ei itse tullut tervehtimään minua?» Nyt oli nuoren Espinosan vuoro vastata. »Isäni on pahoillaan, kun hänen täytyi kieltäytyä siitä kunniasta ja ilosta. Mutta valitettavasti hän on hieman pahoinvoipa. — Oh, ei mitään vakavampaa, mutta kuitenkin sen verran, että hänen täytyi jäädä hyttiinsä. Se on vain pientä kuumetta, seuraus mitättömästä haavasta, jonka hän sai siinä taistelussa Barbados-saarella, joka päättyi tämän herran onnelliseen pelastumiseen.» »Ei, ei veljenpoikani», vastusti Don Miguel teeskennellyn vastenmielisesti. »Minun ei tarvitse tietää niistä asioista mitään. Minulla on kunnia edustaa merillä hänen katolista majesteettiaan, joka elää hyvässä sovussa Englannin kuninkaan kanssa. Olet jo kertonut minulle enemmän kuin minun olisi tarpeellista tietääkään. Koetan unohtaa sen ja pyydän teitäkin tekemään samoin», hän lisäsi kääntyen seuralaisinaan olevien upseerien puoleen. Hän iski hymyilevälle kapteeni Bloodille silmää, mutta lisäsi samassa jotakin, joka sai hymyn niistä äkkiä katoamaan. »Mutta koska Diego ei voi tulla minun luokseni, niin lähden minä hänen luokseen.» Tuokion kuvastui Don Estebanin kasvoilla kauhea pelko. Sitten puuttui kapteeni Blood puheeseen matalalla äänellä ikään kuin kohdistaen ovelat sanansa yksityisesti Don Miguelille. »Jos suvaitsette, Don Miguel, niin se on asia, jota ei teidän suinkaan pidä tehdä — asia, jota ei Don Diego ensinkään toivoisi. Hän tahtoi nimenomaan, ettette näkisi häntä, ennen kuin hänen haavansa olisi parantunut. Siinä perimmäinen syy siihen, ettei hän nyt ole täällä. Sillä totuus on se, että hänen haavansa ei ole niin vaarallinen, että se estäisi häntä tulemasta, mutta hän ajatteli sitä tukalaa asemaa, johon hän itse ja te joutuisitte, jos teidän hänen omasta suustaan täytyisi kuulla, mitä on tapahtunut. Kuten teidän ylhäisyytenne mainitsi, vallitsee hänen katolisen majesteettinsa ja Englannin kuninkaan välillä rauha ja teidän veljenne Don Diego...» Hän vaikeni tuokion. »Minun ei tarvinne sanoa enempää. Sen, mitä meiltä kuulette, ei tarvitse olla muuta kuin huhua. Teidän ylhäisyytenne kai käsittää?» Hänen ylhäisyytensä rypisti kulmiaan miettiväisenä. »Minä käsitän... ainakin osaksi», hän sanoi. Kapteeni Bloodilla oli levoton olo. Epäilikö espanjalainen hänen sanojaan? Mutta olihan hänen pukunsa moitteettomasti espanjalainen ja olihan siinä Don Esteban vahvistamassa hänen sanansa tosiksi. Hän kiiruhti lisäämään vakuutteluaan, ennen kuin amiraali ennätti sanoa sanaakaan. »Ja meillä on tuolla veneessä arkku, joka sisältää viisikymmentätuhatta kultakolikkoa, jotka meidän tuli jättää teidän ylhäisyydellenne.» Hänen ylhäisyytensä hypähti korkealle ja hänen upseerinsa liikehtivät eloisasti. »Ne ovat niitä lunnaita, jotka Don Diego otti Barbados-saaren kuver...» »Taivaan nimessä, ei sanaakaan enää», huudahti amiraali levottomana. »Veljeni toivoo, että otan haltuuni rahat viedäkseni ne hänen puolestaan Espanjaan? No niin, se on veljeni ja minun välinen perheasia, joten voin sen tehdä. Mutta minä en saa tietää...» Hän keskeytti äkkiä. »Hm! Ehkäpä suvaitsette juoda lasin madeiraa kajuutassani», pyysi hän, »sillä aikaa kun nostavat arkun laivaan.» Hän antoi määräyksen arkun nostamisesta ja meni edellä kuninkaallisen komeaan kajuuttaansa, jonne hänen erityisestä kutsustaan hänen upseerinsa ja munkkikin tulivat. Istuuduttuaan pöytään, ja kun palvelija, joka oli kaatanut heille kullankeltaisen juoman laseihin, oli poistunut, Don Miguel naurahti ja siveli harmahtavaa pujopartaansa. »Pyhä neitsyt! Veljelläni on järjenjuoksu, joka ottaa kaikki huomioon. Jos olisin omin päin joutunut toimimaan, niin olisinpa tehnyt aika tyhmyyden menemällä näin sopimattomaan aikaan hänen laivalleen. Olisin ehkä saanut nähdä asioita, joita espanjalaisena amiraalina olisi sangen vaikea jättää huomioon ottamatta.» Sekä Estebanille että Bloodille tuli kiire olla yhtä mieltä hänen kanssaan, ja sitten Blood kohotti lasinsa ja joi maljan Espanjan kunniaksi ja Englannin valtaistuimella kyyköttävän turtuneen Jaakon päänmenoksi. Jälkimmäinen osa hänen maljapuheestaan oli ainakin tarkoitettu todeksi. Amiraali nauroi. »Sir, sir, veljeni pitäisi olla täällä hillitsemässä epäviisasta puhetapaanne. Teidän pitäisi muistaa, että hänen katolinen majesteettinsa ja Englannin kuningas ovat parhaita ystäviä. Sellaisia maljoja ei sovi juoda tässä majassa. Mutta koska se kerran on ehdotettu juotavaksi ja lisäksi taholta, jolla on täysi syy vihata noita englantilaisia koiria, niin yhdymme siihen — mutta epävirallisesti.» He nauroivat ja joivat Jaakko-kuninkaan päänmenoksi— aivan epävirallisesti, mutta sen vuoksi myös sitä hartaammin. Sitten muisti Don Esteban levottomana isäänsä ja sitä tuskaa, minkä jokainen tarpeettomasti venytetty minuutti hänelle tukalassa asemassaan aiheutti. Hän nousi ja ilmoitti, että heidän täytyi lähteä paluumatkalle laivalleen. »Isäni», selitti hän, »pyrkii kiireesti San Domingoon. Hän toivoi, etten viipyisi täällä kauempaa kuin mitä oli tarpeellista syleilläkseni teitä. Jos sallitte, niin lähdemme, setä.» Asiain näin ollen ei setä vastustanut lähtöä. Kun he tulivat ulos, katseli Blood levottomana merimiehiä, jotka pitkänä rivinä kurkottelivat laidan yli ja keskustelivat veneen miehistön kanssa, joka odotteli laivan portaiden alapäässä. Mutta heidän asenteestaan hän saattoi päättää, ettei ollut syytä levottomuuteen. Veneen miehistö oli visusti pitänyt suunsa kiinni. Amiraali hyvästeli heitä — Estebania sydämellisesti ja Bloodia juhlallisesti. »Valitan, että minun täytyy erota teistä niin pian, Don Pedro. Olisin toivonut, että olisitte voinut viipyä kauemmin vierailullanne _Encarnacionilla_.» »Olen todella pahoillani», vastasi kapteeni Blood kohteliaasti. »Mutta minä toivon, että tapaamme toiste.» »Se on toki enemmän kuin ansaitsen.» He pääsivät veneeseen ja se erkani suuren aluksen kupeesta. Soutaessaan pois amiraalin huiskuttaessa heille onnellista matkaa reelingiltä he kuulivat pursimiehen kimeän pillin kutsuvan miehistöä paikoilleen, ja ennen kuin he olivat ehtineet _Cinco Llagasiin_, näkivät he _Encarnacionin_ ohjaavan ulapalle täysin purjein. Se teki heille kunniaa lipullaan ja laivan perätykki ampui tervehdyslaukauksen. _Cinco Llagasilla_ huomasi joku — jäljestäpäin selvisi, että se oli Hagthorpe, vastata samalla tavalla. Ilveily oli lopussa. Yhtäkaikki odotti heitä jälkinäytös, joka antoi koko jutulle synkän ironisen tunnun. Kun he nousivat keskilaivaan, tuli Hagthorpe heitä vastaan. Blood huomasi, että hänellä oli vakava, miltei pelästynyt ilme kasvoillaan. »Näen, että olet huomannut sen», sanoi Blood rauhallisesti. Hagthorpe katsoi häneen kysyvästi, mutta ei osannut arvata, mitä hän tarkoitti. »Don Diego... aloitti hän, lopetti sitten ja katsoi kummasti. Bloodiin. Huomatessaan Hagthorpen äkillisen vaikenemisen ja omituisen katseen ryntäsi Don Esteban edelle kasvot kalpeina. »Oletteko syöneet sananne, senkin roistot? Onko hänelle tapahtunut jotakin?» hän huudahti, ja kuusi espanjalaista hänen takanaan kävivät äänekkäiksi. »Me emme syö sanaamme», sanoi Hagthorpe varmasti, niin varmasti, että he rauhoittuivat. »Ja tässä tapauksessa se ei olisi ollut tarpeenkaan. Don Diego kuoli köysissään jo ennen kuin te ehditte _Encarnacioniin_.» Peter Blood ei sanonut sanaakaan. »Kuollut?» huusi Esteban. »Tarkoitatteko, että murhasitte hänet. Miten hän kuoli?» Hagthorpe katsoi nuorukaiseen. »Mikäli ymmärrän», sanoi hän, »niin Don Diego kuoli pelosta.» Silloin löi Don Esteban Hagthorpea vasten kasvoja, ja Hagthorpe olisi lyönyt takaisin, ellei Blood olisi astunut väliin ja hänen miehensä olisi käyneet nuorukaiseen käsiksi. »Anna olla», sanoi Blood. »Sinä aiheutit sen itse loukkaamalla hänen isäänsä.» »Tarkoitukseni ei ollut loukata», vastasi Hagthorpe pidellen poskeaan. »Asia on kuten sanoin, tule katsomaan.» »Olen nähnyt sen», vastasi Blood. »Hän kuoli jo ennen kuin lähdimme _Cinco Llagasista_. Hän riippui kuolleena köysissään, kun puhuttelin häntä ennen lähtöämme.» »Mitä te sanotte?» huudahti Don Esteban. Blood katsoi häneen vakavana. Vakavuudestaan huolimatta hän näytti nauravan, vaikkakin ilottomasti. »Mitähän, jos olisitte tiennyt sen ennen kuin lähdimme, nuori mies?» kysyi hän vihdoin. Don Esteban tuijotti häneen silmät selällään, voimatta uskoa hänen puhettaan. »En usko teitä», sanoi hän sitten. »Mutta teidän täytyy. Olen lääkäri ja tunnen kuoleman, kun näen sen tulleen.» Syntyi äänettömyys, ja sen aikana tuli nuorukainen vakuuttuneeksi asian todenperäisyydestä. »Jos olisin tiennyt sen», sanoi hän vihdoin ääni käheänä, »niin te riippuisitte tällä hetkellä _Encarnacionin_ raakapuussa.» »Minä tiedän sen», sanoi Blood. »Olenkin tässä juuri miettinyt, kuinka ihmisten tietämättömyyttä on tarpeen tullen soma käyttää hyväkseen.» »Mutta te roikutte vieläkin raakapuussa», raivosi nuorukainen. Kapteeni Blood kohautti olkapäitään ja kääntyi ympäri. Silti hän ei jättänyt uhkausta huomioonottamatta, eikä sitä tehnyt liioin Hagthorpe eivätkä muutkaan, jotka sen kuulivat. Sen huomasi selvästi siinä neuvottelussa, joka samana iltana pidettiin kapteenin hytissä. Neuvottelu koski sitä, mitä espanjalaisille vangeille tehtäisiin. Ottaen huomioon, että Curacaoon ei nyt ollut yrittämistäkään, koska heidän vesi- ja muonavarastonsa olivat sangen vähissä, ja että Pitt oli niin heikossa tilassa, ettei hän vielä pystynyt ohjaamaan laivaa, päätettiin purjehtia Hispaniolan itäpuolitse sen pohjoista rannikkoa pitkin Tortugaan, merirosvojen tuttuun, laittomaan satamaan, jossa heidän ei tarvinnut pelätä joutuvansa ahdistettaviksi. Nyt nousi kysymys siitä, viedäkö vangit laivan mukana Tortugaan vaiko panna heidät veneeseen ja antaa heidän itsensä yrittää Hispaniolaan, joka oli vain kymmenkunnan mailin päässä. Jälkimmäistä vaihtoehtoa puolusti Blood itse. »Muu ei voi tulla kysymykseen», väitti hän. »Tortugassa he joutuisivat elävältä nyljettäviksi.» »Joka on lievempää kuin mitä he oikeastaan ansaitsisivatkaan», murahti Wolverstone. »Ja muistapa pojan tämänpäiväistä uhkausta, Peter», tokaisi Hagthorpe väliin. »Jos hän pelastaa henkensä ja vie sanan sedälleen amiraalille, niin saattaa hänen uhkauksensa hyvinkin muuttua todellisuudeksi.» Peter Bloodiin nähden merkitsee sangen paljon se, ettei hän antanut miesten todistelujen vähääkään vaikuttaa päätökseensä. Oikeastaan se on pieni asia, mutta kertomuksessa, jossa niin moni seikka puhuu häntä vastaan, en voi — koska kertomukseni on luonteeltaan eräänlainen puolustuskirjoitus — jättää mainitsematta asianhaaraa, joka voimakkaasti puhuu hänen edukseen, asianhaaraa, joka ilmaisee, että se tunteettomuus, josta häntä on syytetty, ei kuulunut hänen varsinaiseen luonteeseensa, vaan oli vääryyttä kärsineen miehen järkeilemisen tuotetta. »En välitä vähääkään hänen uhkauksistaan.» »Mutta sinun pitäisi kuitenkin», sanoi Wolverstone. »Viisainta olisi hirttää hänet ja koko muu joukko samaten.» »Viisaus ei aina ole inhimillistä», sanoi Blood. »Paljon enemmän inhimillistä on erehtyä, vaikkakin saattaa olla poikkeuksellista erehtyä olemaan lempeä. Mutta olkaamme nyt poikkeuksellisia. Äh, minua ei ensinkään miellytä harkittu murhaaminen. Aamunkoitossa panemme koko joukon veneeseen, varustamme siihen hieman vettä ja laivakorppuja ja annamme heidän mennä helvettiin.» Se oli hänen viimeinen sanansa asiassa ja se pysyi, sillä hän piti lujin ottein kiinni siitä arvonannosta, jonka hän miestensä keskuudessa oli hankkinut itselleen. Päivän nousussa lähetettiin Don Esteban miehineen menemään. Kaksi päivää myöhemmin purjehti _Cinco Llagas_ Cayonan kallioiden ympäröimään lahteen, jonka luonto näytti muodostaneen varmaksi turvapaikaksi niille, jotka sen olivat itselleen omaksuneet. Kolmastoista luku TORTUGA On jo aika avoimesti ilmoittaa se tosiasia, että kertomus kapteeni Bloodin seikkailuista kiittää säilymisestään aikakirjoissa kokonaan Jeremias Pittin, somersetshireläisen laivankapteenin ahkeruutta. Paitsi sitä, että tämä miellyttävä nuori mies oli taitava purjehtija, hän näkyy olleen myös väsymätön kynäniekka, ja hänen kynänsä sujuvuus näyttää olleen läheisissä tekemisissä sen kiintymyksen kanssa, jota hän ilmeisesti tunsi kapteeni Bloodia kohtaan. Hän piti _Arabellan_, nelikymmentykkisen fregatin, lokikirjaa ja hoiti laivurin tai kuten nykyään sanoisimme, purjehdusupseerin tointa laivalla. Ja lokikirjaansa hän piti tavalla, jota en koskaan ole kenenkään nähnyt pitävän. Se käsittää parikymmentä samankokoista osaa, joista toisia on kokonaan kadonnut, toisista taas puuttuu niin paljon lehtiä, että niistä on sangen vähän hyötyä. Ja jos niitä työläästi tutkiessani — niitä säilytetään muuten herra James Speken kirjastossa Comertonissa — olen usein katkerasti valittanut niiden hukkaanjoutumista, niin olen toiselta puolen ollut syvästi tuskastunut säilyneiden osien suunnattomaan monisanaisuuteen ja pitkäveteisyyteen ja minun on ollut äärimmäisen vaikea saada sekasortoisesta kokonaisuudesta seulotuksi todella tärkeimmät asiat. Ensimmäisessä lokikirjassaan Pitt kertoo miltei yksinomaan niistä Bloodin vaiheista, jotka sattuivat ennen hänen ensimmäistä Tortugaan tuloaan. Tätä osaa sekä Tannattin kokoamaa »Valtiollisia oikeudenkäyntejä» olen pääasiassa — vaikkakaan en ainoina — lähteinäni käyttänyt tähän mennessä. Pitt panee suuren painon sille tosiasialle, että ne olivat juuri ne seikat, joista minä nimenomaan olen puhunut, ja yksinomaan ne, jotka saivat Bloodin hakemaan ankkuroimispaikan Tortugasta. Hän väittää monisanaisesti ja kiivaasti, joka puolestaan todistaa, että vastakkaisiakin mielipiteitä on ilmaantunut eräillä tahoilla, ettei Bloodilla eikä myöskään hänen onnettomuustovereillaan ollut vähintäkään aikomusta yhtyä merirosvoihin, jotka Ranskan puolivirallisen suojeluksen alla olivat Tortugasta tehneet itselleen pesäpaikan, josta käsin he saattoivat mielin määrin tehdä säälimättömiä rosvoretkiään pääasiassa Espanjan kustannuksella. Hänen alkuperäinen tarkoituksensa, kertoo Pitt, oli matkustaa Ranskaan tai Hollantiin. Mutta odotellessaan pitkät viikot laivaa, joka olisi vienyt hänet jompaankumpaan maahan, pienenivät hänen mahdollisuutensa pienenemistään, kunnes ne vihdoin kokonaan häipyivät. Hänen kronikoitsijansa luulee myös huomanneensa ystävässään jonkinlaista salaista murhetta, ja hän arvelee, että syynä siihen oli väkevä länsi-intialainen paloviina, jonka väärinkäyttöön Blood nyt toimettomuuden päivinään oli tehnyt itsensä syypääksi, vaipuen siten niiden hurjien seikkailijain tasolle, joiden kanssa hän maalla ollessaan seurusteli. En usko, että Pitt tässä asiassa olisi syyllinen siihen, että hän erityisestä pyynnöstä koettaisi puolustella sankariaan. Luulen puolestani, että Peter Bloodilla näihin aikoihin oli enemmänkin mieltämasentavaa mietittävää. Ennen kaikkea Arabella Bishop — eikä meillä ole oikeutta tehdä epäilyksen alaiseksi sitä, että tämä ajatus häntä askarrutti mitä suurimmassa määrin. Hän oli suunniltaan sen kiduttavan tunteen johdosta, jonka saavuttamattoman halajaminen aiheuttaa. Hän kaipasi Arabellaa, mutta tiesi hänen olevan saavuttamattomissa, peruuttamattomasti ja ainaisesti. Myöskään ei hänellä pyrkiessään Ranskaan tai Hollantiin ollut minkäänlaista selvää ja toteutettavaa suunnitelmaa päästyään jompaankumpaan maahan. Hän oli kerta kaikkiaan karannut orja, henkipatto omassa maassaan ja koditon hylkiö muissa maissa. Hänelle jäi vain meri, joka on vapaa kaikille ja erityisen viekoitteleva niille, jotka tuntevat olevansa sotakannalla ihmiskunnan kanssa. Kun siis otamme huomioon hänen seikkailijaverensä, joka jo aikaisemmin oli ajanut hänet harhailuihin pelkän seikkailunhalun vuoksi, ja kun ajattelemme, että tätä halua nyt oli suuressa määrin lisännyt henkipattona elämisestä aiheutuva häikäilemättömyys sekä että hänen harjaantuneisuutensa ja taitavuutensa merisota-asioissa äänekkäästi tehosti viettelystä, saatammeko silloin ihmetellä tai rohkenemmeko ehkä moittia häntä siitä, että hän vihdoin sortui kiusaukseen? Ja muistakaamme, etteivät viettelijöinä esiintyneet ainoastaan rohkeat merirosvot, joiden tuttavuuteen hän joutui Tortugan pahamaineisen sataman kapakoissa, vaan myös M. d’Ogeron, saaren kuvernööri, joka kantoi satamaveronaan kymmenykset kaikesta saaliista, mikä tuli lahteen, ja joka sitä paitsi ansaitsi suunnattomasti toimittamalla pyydettäessä rahansijoituksia Ranskaan. Ammatti, joka saattoi tuntua vastenmieliseltä, kun siihen kehoittivat kaikenkarvaiset likaiset, puolihumalaiset seikkailijat, metsästäjät, metsätyöntekijät ja helmenpyytäjät — englantilaisia, ranskalaisia ja hollantilaisia — muuttui kunnioitettavaksi, miltei viralliseksi rosvoustoimeksi, kun sitä suositteli kohtelias, keski-ikäinen gentlemanni, joka edustaessaan ranskalaista Länsi-Intian kauppakomppaniaa näytti edustavan itse Ranskanmaata. Sitä paitsi olivat kaikki ne miehet — niistä ei tehnyt poikkeusta edes Jeremias Pitt, jonka veri taukoamatta ja pakottavasti kutsui merille — jotka Peter Bloodin kanssa olivat pelastuneet Barbados-saaren orjuudesta ja jotka tietysti eivät kuten hänkään tienneet minne kääntyä, päättäneet järjestään liittyä suureen Rannikon veljeskuntaan, kuten rosvot itseään nimittivät. Ja he yhtyivät kehoittelemaan Bloodia toisten neuvojien kanssa ja pyysivät häntä jäämään johtajakseen, kuten tähänkin saakka, Barbados-saarelta lähdettyä, vannoen seuraavansa häntä uskollisesti veipä hän heidät minne tahansa. Ja niin, kootakseni muutamaan sanaan kaiken sen, mitä Jeremias on asiasta kertonut, Blood antautui vihdoin sekä ulkonaisen että sisäisen pakon ahdistamana ja heittäytyi kohtalon tuuditeltavaksi. »Fata viam invenerunt», lausui hän itse siitä. Luulen, että hänen pitkälliseen vastustelemiseensa oli syynä Arabella Bishopin muisto. Se seikka, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiaan, ei paljoakaan painanut vaa’assa silloin eikä myöhemminkään. Hän tajusi elävästi, miten tyttö ylenkatsoisi häntä, kun saisi kuulla, että Blood oli ruvennut merirosvoksi, ja vaikka se vasta oli kuviteltua, kärsi hän siitä jo nyt kuin olisi se ollut tapahtunut tosiasia. Vaikka hän koetti tukahduttaa tuota tunnettaan, ajatteli hän kuitenkin alituisesti tyttöä. Hän tinki omantuntonsa kanssa, jota tytön muisto piti niin arveluttavan toimeliaana. Hän vannoi itselleen, että tytön muisto aina tulisi pysymään elävänä auttamassa häntä pitämään kätensä niin puhtaina kuin suinkin oli mahdollista miehelle, joka ryhtyi niin hurjaan ammattiin kuin hän juuri oli antautumassa. Ja niin jäi tuo muisto katkeransuloisena mutta puhdistavana voimana asustamaan hänen sielussaan, vaikka hän ei voinutkaan toivoa koskaan saavansa tyttöä omakseen, eipä edes nähdäkseenkään häntä. Rakkaus, joka ei koskaan toteudu, pyrkii usein jäämään ihmiselle johtavaksi ihanteeksi. Tehtyään kerran päätöksensä hän ryhtyi toimekkaasti työhön. d’Ogeron, kuvernööreistä avuliain, lainasi hänelle rahaa, jotta hän voisi varustaa laivansa asianmukaiseen kuntoon. Sen nimen hän oli vaihtanut _Arabellaan_. Se tapahtui kuitenkin joltisenkin arvelun perästä, sillä hän pelkäsi, että hän siten paljastaisi sydämensä salaisuuden. Mutta hänen barbadoslaiset ystävänsä pitivät sitä vain ilmauksena siitä aina-valmiista pilkanteosta, jota heidän päällikkönsä niin viljalti harrasti. Niiden neljänkolmatta seuralaisen lisäksi, jotka hänellä jo oli, hän lisäsi vielä kolminkertaisen summan miehiä, jotka hän harkiten ja varoen — hän oli poikkeuksellisen tarkka ihmistuntija — valitsi Tortugan seikkailijain joukosta. Kaikkien kanssa hän teki Rannikon veljeskunnan kesken tavanmukaisen sopimuksen, jonka pykälien mukaan kunkin tuli saada osansa saadusta saaliista. Mutta muussa suhteessa se poikkesi tuntuvasti veljeskunnan säännöistä. _Arabellalla_ ei tullut kysymykseenkään minkäänlainen tottelemattomuus tai epäjärjestys, jotka olivat niin tavallisia merirosvojen aluksilla. Niiden, jotka hän otti mukaansa, oli sitouduttava tinkimättä tottelemaan ja alistumaan hänen sekä vaalin perusteella asetettavien upseerien komentoon. Ne, joita ei sanottu pykälä miellyttänyt, saivat lähteä jonkun muun komentoon. Joulukuun lopulla, kun pyörremyrskyt olivat puhaltaneet itsensä väsyksiin, hän lähti merille laivallaan, joka oli hyvin varustettu sekä aseistuksen että miehistön puolesta, ja ennen kuin hän seuraavassa toukokuussa palasi pitkältä ja vaiheikkaalta purjehdukseltaan, oli kapteeni Peter Bloodin maine kuin väreet tuulispään edellä levinnyt yli Karibian meren. Vähien Antillien luona oli aivan alussa syntynyt taistelu erään espanjalaisen kaljaasin kanssa ja se oli päättynyt espanjalaisen ryöstämiseen ja upottamiseen. Rio de la Hachan luona oli tarkoituksenmukaisesti sijoittamalla useampia rosvolaivoja suoritettu rohkea hyökkäys espanjalaisen helmiä kuljettavan laivaston kimppuun ja siltä oli saatu erinomaisen rikas helmisaalis. Manterelle oli tehty retki Sancta Marian kultakentille, mutta kertomus siitä on tuskin joka kohdaltaan uskottava, ja sitä paitsi oli tehty joukko pienempiä retkiä, joilta kaikilta _Arabellan_ miehistö palasi uljaana ja rikkaana, joskaan ei aivan vahingoittumattomana. Ja niin tapahtui, että ennen kuin _Arabella_ ennätti seuraavassa toukokuussa kotiin varustelua ja korjauksia varten — sillä se ei ymmärrettävästi ollut vailla vaurioita — oli sen ja sen kapteenin, Peter Bloodin, maine levinnyt Bahama-saarilta Vähille Antilleille ja Uudesta Providencesta Trinidadiin. Kaikuja maineesta oli levinnyt Eurooppaankin, ja Jaakko-kuninkaan hoviin oli Espanjan lähettiläs kiiruhtanut tuomaan vihaiset moitteensa, joihin oli vastattu, että kapteeni Bloodin edesottamuksia ei suinkaan tulisi katsoa Englannin kuninkaan käskystä toimitetuiksi vaan että tämä Blood oli todellakin tuomittu kapinallinen, karannut orja ja että jokainen toimenpide, johon hänen katolinen majesteettinsa hänen kiinnisaamisekseen ryhtyisi, saavuttaisi kuningas Jaakko Toisen sydämellisimmän hyväksymisen. Don Miguel de Espinosalta, Espanjan Länsi-Intian vesien amiraalilta, ja Don Estebanilta, hänen veljenpojaltaan, joka purjehti amiraalin kanssa, ei suinkaan puuttunut hyvää tahtoa saada vedetyksi seikkailija raakapuun nenään roikkumaan. Heille oli Bloodin vangitseminen, josta nyt oli tullut kansainvälinen asia, myös perheasia. Espanja ei säästänyt — Don Miguelin suun kautta nimittäin — uhkauksiaan. Ne tunkeutuivat Tortugaankin ja niiden mukana vakuutus siitä, että niiden takana ei ollut ainoastaan hänen oman maansa, vaan myös Englannin kuninkaan arvovalta. Mutta nämä uhkaukset eivät pelottaneet kapteeni Bloodia. Eikä ollut todennäköistä, että hän niiden vuoksi aikoisi jäädä Tortugan suojiin happanemaan. Sillä kaikesta siitä, mitä hän ihmisten puolelta oli saanut kärsiä, oli hän valinnut Espanjan syntipukikseen. Siten hän arveli palvelevansa kahta tarkoitusta: hän sai hyvitystä ja palveli samalla ei tosin stuartilaista kuningasta, jota hän halveksi, vaan Englantia ja sen kautta koko sivistynyttä ihmiskuntaa, jolta julma, petollinen, ahnas ja tekopyhä Kastilia koetti estää kaiken yhteyden Uuden maailman kanssa. Eräänä päivänä, kun hän Hagthorpen ja Wolverstonen kanssa istui piipun ja rommipullon ääressä eräässä rantapuolen ummehtuneessa ja tervankatkuisessa kapakassa, tervehti häntä upeapukuinen merirosvo, jolla oli yllään kullalla reunustettu musta satiinitakki ja uumillaan jalan levyinen punainen vyö. »Teitäkö sanotaan Le Sangiksi?» hän kysyi ranskaksi. Kapteeni Blood katsahti ylös nähdäkseen kysyjän ennen kuin vastasi. Mies oli pitkä ja näytti voimakkaalta ja hänellä oli tummat, kotkamaiset kasvot, jotka olivat eläimelliset mutta kauniit. Kallisarvoinen timantti välkkyi hänen kädessään, joka ei ollut liian puhdas ja jota hän piti pitkän miekkansa kahvalla, ja hänen korvissaan, jotka kastanjanruskea rasvainen tukka puoleksi peitti, riippuivat kultaiset renkaat. Kapteeni Blood otti piipun suustaan. »Nimeni», sanoi hän, »on Peter Blood. Espanjalaiset tuntevat minut Don Pedro Sangren nimellä ja ranskalainen kutsukoon minua vaikka Le Sangiksi jos haluaa.» »Hyvä», sanoi koreapukuinen seikkailija englannin kielellä, ja odottamatta muuta kehoitusta hän otti tuolin ja istuutui likaisen pöydän ääreen. »Minun nimeni», ilmoitti hän noille kolmelle miehelle, joista ainakin kaksi katsoi häneen hieman karsaasti, »on Levasseur. Ehkäpä olette kuulleet minusta.» Kyllä he olivat, totisesti. Hän oli erään kaksikymmentä tykkiä käsittävän rosvolaivan päällikkö, joka viikko sitten oli saapunut lahteen ja jonka miehistö oli pääasiassa ranskalaisia helmenpyytäjiä pohjoisesta Hispaniolasta, miehiä, joilla oli syytä vihata espanjalaisia hartaammin kuin englantilaisilla. Levasseur oli tuonut heidät takaisin Tortugaan vähemmän onnistuneen purjehdusmatkan jälkeen. Mutta hänen suunnattoman turhamaisuutensa lannistamiseksi tarvittiin paljon enemmän kuin huono onni pystyi tekemään. Vaikka hän olikin karjahteleva, riitaisa, ylen juoppo ja hurja uhkapeluri, oli hänen maineensa merirosvona villin Rannikon veljeskunnan keskuudessa erittäin hyvä. Hän oli saavuttanut mainetta myös eräällä toisella alalla. Hänen hienostelevassa, kehuskelevassa renttumaisuudessaan oli jotakin, jota naisväki piti erinomaisen houkuttelevana. Se seikka, ettei hän kainostellut julkisesti kehuskella voittojaan, ei ihmetyttänyt kapteeni Bloodia, mutta häntä kummastutti ennen kaikkea se, että miehellä näkyi jossakin määrin olevan syytä kehuskeluihinsa. Yleisenä juoruna kierteli juttu siitä, että myös mademoiselle d’Ogeron, kuvernöörin tytär, oli joutunut hänen villin vetovoimansa pauloihin ja että Levasseur oli röyhkeydessään mennyt niin pitkälle, että oli kuvernööriltä pyytänyt tytön kättä. d’Ogeron oli antanut hänelle ainoan sopivan vastauksen. Hän oli ajanut hänet ulos. Levasseur oli poistunut raivoissaan vannoen tekevänsä mademoisellen vaimokseen koko kristikunnan isien uhallakin ja että M. d’Ogeron saisi katkerasti katua loukkaustaan. Tällainen oli se mies, joka nyt ehdotti kapteeni Bloodille yhteistoimintaa tarjoten hänen käytettäväkseen ei ainoastaan omaa miekkaansa, vaan laivansakin miehistöineen päivineen. Kymmenkunta vuotta sitten oli Levasseur ainoastaan kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena purjehtinut hirviömäisenä julmurina tunnetun L’Ollonais'n kanssa, ja hänen sen jälkeen tekemänsä roistontyöt olivat omiaan näyttämään, että hän oli käynyt koulunsa menestyksellisesti. Epäilen vahvasti, tokko noina päivinä oli suurempaa roistoa Rannikon veljeskunnan keskuudessa kuin tämä Levasseur. Mutta sittenkään, miehen vastenmielisyydestä huolimatta, ei kapteeni Blood voinut kieltää, että hänen suunnitelmansa ilmaisi rohkeutta, mielikuvitusvoimaa ja oveluutta, ja hänen täytyi myöntää, että he yhdistynein voimin saattoivat ryhtyä suurempiin yrityksiin kuin kumpikaan yksin omalla tahollaan. Huippukohtana Levasseurin ehdotuksessa oli ryöstöretken teko manterella sijaitsevaan Maracaibon kaupunkiin, mutta sitä varten hän myönsi tarvittavan vähintään kuusisataa miestä, eikä kuuttasataa miestä voinut sijoittaa niihin kahteen alukseen, jotka heillä nyt oli käytettävinään. Sen vuoksi oli ensin tehtävä muutamia valmistavia retkiä, joiden pääasiallisena tarkoituksena oli saada lisää laivoja. Koska kapteeni Blood ei pitänyt miehestä, ei hän suostunut asiaan heti. Mutta koska ehdotus häntä miellytti, lupasi hän miettiä sitä. Sitten alkoivat sekä Hagthorpe että Wolverstone kehoitella häntä innokkaasti, sillä he eivät tunteneet henkilökohtaista vastenmielisyyttä ranskalaista kohtaan kuten heidän kapteeninsa, ja seurauksena oli, että viikon päästä tehtiin Levasseurin ja Bloodin välillä sopimus, jonka he itse sekä — kuten tapa vaati — valitut edustajat heidän seuralaisistaan allekirjoittivat. Sopimuksessa määrättiin kaiken varalta muun muassa, että jos laivat joutuisivat erilleen toisistaan, oli jälkeenpäin tehtävä tarkka selvitys siitä saaliista, minkä kukin laiva omalla tahollaan oli hankkinut, ja että se laiva, joka sen oli saanut, oli oikeutettu pitämään kolme viidettäosaa saaliista, kun taas kaksi viidettäosaa oli luovutettava toiselle osakkaalle. Nämä osat taas oli jaettava miehistön kesken niiden määräysten mukaan, joista kukin päällikkö oli miestensä kanssa sopinut. Muuten sisälsi sopimus kaikki tavanmukaiset pykälät, joista eräässä määrättiin, että se joka tavattiin salaamasta tai vähentämästä pienintäkään osaa saaliista, olkoon se vaikka yhden peson arvoinen, oli muitta mutkitta hirtettävä raakapuuhun. Sovittuaan kaikesta he valmistautuivat merillelähtöön, ja aivan lähtöiltana oli Levasseur vähällä tulla ammutuksi romanttisessa yrityksessään kiivetä kuvernöörin puutarha-aidan yli ottaakseen hellät jäähyväiset rakastetultaan mademoiselle d’Ogeronilta. Hän perääntyi vasta kun häntä oli kahdesti ammuttu hyväntuoksuisen pimento-pensaan takaa, jossa vartiosto piilotteli, ja hän lähti luvaten palatessaan ryhtyä erikoisiin ja lopullisiin toimenpiteisiin asiassa. Sinä yönä hän nukkui laivassaan, jonka hän ylimieliseen tapaansa oli ristinyt Ukkosen jylinäksi, ja siellä hän seuraavana päivänä otti vastaan kapteeni Bloodin, jota hän puoleksi piloillaan tervehti amiraalinaan. Irlantilainen tuli sopimaan erinäisistä yksityisseikoista, joista meidän ei tarvitse tietää muuta kuin se, että jos laivat joko vahingossa tai tarkoituksella joutuivat toisistaan eroon, niin niiden oli yhdyttävä Tortugassa niin pian kuin mahdollista. Sen jälkeen tarjosi Levasseur amiraalilleen päivälliset ja yhdessä he joivat uuden yrityksen maljan toisensa jälkeen, sillä seurauksella, että Levasseur eron hetkellä oli niin humalassa kuin hänen yleensä saattoi otaksua pystyvän olemaan — menettämättä silti järjenjuoksuaan. Kapteeni Blood lähti vihdoin iltapäivällä pois ja hänet soudettiin takaisin suurelle laivalleen, jonka ylälaidat olivat maalatut punaisiksi ja tykinaukkojen suut kullatut, joten ne laskevan auringon valossa loistivat kauniisti välkkyen. Hän oli hieman raskasmielinen. Olen jo sanonut, että hän oli erinomainen ihmistuntija, ja hänen johtopäätöksensä Levasseuriin nähden täytti hänen sielunsa pahoilla aavistuksilla, jotka painoivat häntä sitä raskaammin mitä lähemmäksi lähtöhetki tuli. Hän puhui siitä Wolverstonelle, joka tuli häntä vastaan hänen astuessaan _Arabellaan_. »Te saitte minut tekemään tuon sopimuksen, mutta minä pelkään pahoin, ettei koko touhusta lähde paljoakaan hyvää.» Jättiläinen pyöritteli ainoata verenhimoista silmäänsä ja nauroi pilkallisesti työntäen eteenpäin vankkaa leukaansa. »Me väännämme niskat nurin siltä koiralta, jos hän näyttäytyy petolliseksi.» »Sen teemme — jos vain olemme elossa silloin kun asianhaarat sitä vaativat.» Jättäen asian silleen hän sitten jatkoi: »Lähdemme aamulla, ensi nousuveden aikaan.» Sitten hän meni hyttiinsä. Neljästoista luku LEVASSEURIN UROTEOT Kello mahtoi olla siinä kymmenen tienoissa seuraavana aamuna, kokonainen tunti ennen sovittua lähtöaikaa, kun pieni kanootti laski _Ukkosen jylinän_ kupeeseen ja puoliveri-intiaani lähti astumaan laivan portaita kannelle. Hän oli pukeutunut karvaisiin parkitsemattomiin nahkahousuihin, ja punainen huopapeitto teki takin virkaa. Hän toi kokoonkäärityn paperilapun kapteeni Levasseurille. Kapteeni aukaisi paperin, joka oli pahoin tahriintunut ja rutistunut joutuessaan puoliverisen käsiteltäväksi. Sen sisällön saamme ylimalkaisesti kääntää seuraavasti: »Rakkaani — olen hollantilaisessa prikissä Jongurouw, joka on juuri lähdössä merille. Päätettyään erottaa meidät ainaiseksi lähettää julma isäni minut veljeni turvissa Eurooppaan. Rukoilen sinua, tule avukseni. Vapauta minut, rakastettu sankarini! Lohduton Madelainesi, joka rakastaa sinua.» Tulinen pyyntö liikutti rakastettua sankaria sydänjuuria myöten. Hänen synkkä katseensa lipui lahden yli etsien hollantilaista prikiä, jonka hän tiesi olevan matkalla Amsterdamiin tupakka- ja vuotalastissa. Sitä ei näkynyt missään kapeassa lahdessa olevien laivojen joukossa. Hän karjaisi kysymyksen, joka hänen mielessään liikkui. Vastaukseksi osoitti puoliverinen vaahtona hyrskyävää karia, joka muodosti yhden sataman parhaista puolustuskeinoista. Noin mailin päässä siitä näkyi merta vasten purje, joka oli menossa merille päin. »Tuolla se menee», sanoi hän. »Siellä!» Ranskalainen tuijotti ja hänen kasvonsa kalpenivat. Miehen paha sisu nousi ja hän kääntyi kirjeen tuojan puoleen. »Ja missä sinä olet viivytellyt, kun nyt vasta tulet kirjeinesi? Vastaa minulle!» Puoliverinen säikähti melkein kuoliaaksi hänen raivoaan. Pelko mykisti hänet kokonaan, vaikka hänellä ehkä olisi ollutkin vastaus kysymykseen. Levasseur tarttui häntä kurkusta, pudisti häntä pari kertaa muristen raivosta ja paiskasi hänet sitten pyykattia vasten. Mies löi kaatuessaan päänsä laivanportaaseen ja jäi makaamaan aivan hiljaa veren virratessa suusta ja sieraimista. Levasseur pyyhkäisi käsiään toisiaan vasten ikään kuin puhdistaakseen ne pölystä. »Heittäkää tuo lihakasa laidan yli», käski hän paria miestä, jotka joutilaina kävelivät keskikannella. »Sitten ankkuri ylös ja hollantilaisen perään.» »Hiljemmin toki, kapteeni! Mitä tämä merkitsee?» Hänen olkapäälleen laskeutui hillitsevänä raskas käsi ja hän näki edessään luutnanttinsa leveät kasvot. Cahusac, rehevä ja Tunteeton bretagnelainen roisto, katseli tylsästi häntä suoraan kasvoihin. Levasseur selitti aikomuksensa sekoittaen siihen tarpeettoman määrän sadatuksia. Cahusac pudisti päätään. »Hollantilaista prikiä!» sanoi hän. »Mahdotonta! Se ei ole luvallista.» »Kuka piru meitä siitä kieltää?» kysyi Levasseur hämmästyksen sekaisella raivolla. »Ensiksikään ei oma miehistömme mielellään siihen ryhdy. Toiseksi on kapteeni Blood otettava lukuun.» »Minä en välitä kapteeni Bloodista vähääkään...» »Mutta häntä ei voi jättää pois laskuista. Hänellä on voima puolellaan, sekä metallia että miehiä, ja jos tunnen hänet oikein, niin hän ennemmin upottaa meidät kuin sallii meidän käydä hollantilaisen kimppuun. Hänellä on omat tuumansa merirosvouksesta, tällä kapteeni Bloodilla, kuten varoitin teitä.» »Ah», sanoi Levasseur näyttäen hampaitaan. Mutta hänen silmänsä, jotka yhä tähyilivät kaukaista purjetta, olivat synkän miettiväiset. Mutta ei kauan. Mielikuvitusvoima ja keinokkuus, jotka ominaisuudet kapteeni Blood oli miehessä huomannut, avasivat hänelle pian pääsyn pälkähästä. Kiroten sielussaan koko sopimuksen yhteistyöstä jo ennen kuin ankkurikaan oli vielä nostettu hän alkoi miettiä keinoja sen määräysten kiertelemiseksi. Cahusac oli puhunut totta. Blood ei tulisi sallimaan, että hänen tietensä aiheutettaisiin vahinkoa hollantilaisille. Mutta se kävi ehkä päinsä hänen poissaollessaan. Ja kun teko kerran oli tehty, täytyisi Bloodin väkisinkin hyväksyä se, koska olisi myöhäistä ryhtyä vastalauseisiin. Tunnin kuluessa olivat molemmat laivat menossa merelle. Käsittämättä syytä sovitun ajan muutokseen hyväksyi kapteeni Blood sen ja nosti ankkurinsa ennen määräaikaa nähdessään liittolaisensa tekevän niin. Koko päivän oli hollantilainen priki näkyvissä, vaikkakin se iltaan mennessä oli häipynyt pieneksi pisteeksi pohjoisella taivaanrannalla. Bloodin ja Levasseurin kesken sovittu matkasuunta kulki itään Hispaniolan pohjoista rantaa pitkin. _Arabella_ jatkoi sitä suuntaa koko yön yhtä mittaa sillä seurauksella, että kun aamu valkeni, oli se yksin. _Ukkosen jylinä_ oli yön pimeyden turvin kääntynyt koilliseen ja jatkoi matkaansa jokainen riepu purjetta levällään. Cahusac oli vielä kerran koettanut panna vastaan. »Piru sinut vieköön», oli Levasseur vastannut hänelle. »Laiva kun laiva, olkoon se sitten hollantilainen tai espanjalainen, ja laivoja me tällä hetkellä tarvitsemme. Se riittäköön miehistölle.» Hänen luutnanttinsa ei sanonut enää mitään. Mutta kirjelapusta päättäen, jonka hän oli vilaukselta nähnyt, hän tiesi, että kyseessä oli joku nainen eikä mikään laiva, ja hän pudisti synkästi päätään taapertaessaan länkisäärillään antamaan tarpeellisia määräyksiään miehistölle. Aamunkoitossa oli hänen laivansa aivan hollantilaisen vanavedessä, tuskin mailin päässä siitä, ja sen näkeminen herätti selvästi levottomuutta _Jongvrouwilla_. Epäilemättä Madelainen veli sai aikaan levottomuuden tuntiessaan Levasseurin laivan. Merirosvot näkivät, kuinka hollantilainen lisäsi purjeita koettaen siten, joskin turhaan, päästä edelle, ja silloin he käänsivät alatuuleen purjehtien vinhaa vauhtia eteenpäin kunnes tulivat sellaiseen asemaan, että saattoivat ampua ensimmäisen varoittavan laukauksen hollantilaisen keulan editse. _Jongvrouw_ käänsi peränsä heitä kohti ja avasi tulen perätykeistään. Pieni ammus lensi vinkuen rosvojen laivan köysien läpi ja vahingoitti vain aivan vähän sen purjeita. Seurasi sitten lyhyt taistelu täydessä vauhdissa, jonka aikana hollantilainen lähetti koko laidallisensa rosvoja kohti. Viisi minuuttia sen jälkeen olivat laivat kylki kyljessä, _Jongvrouw_ lujasti kiinnitettynä rosvolaivaan iskuhaoilla. Merirosvot syöksyivät kiljuen prikiin. Hollantilaisen kapteeni astui suuttumuksesta punoittaen esiin uhmatakseen rosvoja, ja häntä seurasi hieno, kalpeakasvoinen nuori herrasmies, jonka Levasseur heti tunsi valitsemakseen lankomieheksi. »Kapteeni Levasseur, tämä on väkivaltaa, josta te vielä joudutte vastaamaan. Mitä tekemistä teillä on minun laivallani?» kysyi hollantilainen kapteeni. »Aluksi minulla oli vain aikomus ottaa se, mikä minulle kuuluu, jotakin, joka on minulta ryöstetty. Mutta koska te olette halunnut sotaa ja avannut tulen laivaani vastaan aiheuttaen sille vahinkoa ja tappaen viisi miestäni, niin tämä on sotaa ja niin muodoin on myös teidän laivanne minun sotasaalistani.» Peräkannen partaalla katseli mademoiselle d’Ogeron hehkuvin silmin ja henkeään pidättäen rakastettua sankariaan. Voitokkaalta uroolta hän näyttikin seistessään laivan kannella käskevänä, rohkeana ja kauniina. Hän näki tytön ja hypähti iloisesti huudahtaen häntä kohti. Hollantilaisen kapteeni asettui kättään nostaen hänen tielleen. Levasseur ei ruvennut kiistelemään hänen kanssaan, siihen hän oli liian malttamaton halussaan päästä naisensa luo. Hän heilautti kerran sotakirvestään, jota oli kantanut vyöllään, ja hollantilainen kaatui kannelle pää halkaistuna. Kiihkeä rakastaja astui ruumiin yli riemun kirkastaessa hänen kasvojaan. Mutta mademoiselle kauhistui. Hän oli ihanan kypsyyden rajalla oleva tyttö, ylhäisen ja hienon näköinen, ja hänen kasvojaan, jotka olivat valkoiset kuin vanha norsunluu, ympäröi kiiltävän musta tukka. Hänen ilmeensä olivat hieman ylpeät ja niitä korostivat vielä hänen tummien silmiensä raskaat luomet. Yhdellä hyppäyksellä oli hänen rakastettunsa hänen vieressään. Heitettyään pois verisen kirveensä hän levitti käsivartensa sulkeakseen tytön syliinsä. Mutta tyttö kauhistui häntä yhä syleilyssäkin, jota hän ei voinut välttää. Pelko oli kokonaan hälventänyt ylpeyden hänen miltei täydellisiltä kasvoiltaan. »Minun, vihdoinkin minun ja kaiken uhallakin!» huusi Levasseur riemuiten ja elehtien kuin konsanaan sankari näyttämöllä. Mutta tyttö koetti työntää häntä luotaan painaen käsillään häntä rintaa vasten eikä voinut muuta kuin sammaltaa. »Miksi, miksi tapoit hänet?» Levasseur nauroi kuin sankari ainakin. Hän vastasi tytölle sankarillisesti, alentuvasti kuin jumala puhutellessaan kuolevaista: »Hän asettui tiellemme. Olkoon hänen kuolemansa esikuvana ja varoituksena. Huomatkoon sen ja ottakoon onkeensa jokainen, joka aikoo asettua tiellemme.» Se oli niin loistavan hirvittävää, hänen eleensä olivat niin mahtavat ja hienot ja hänen vetovoimansa niin pakottava, että tyttö hylkäsi tyhmän pelkonsa ja antautui itsestään, hurmaantuneena hänen hellään syleilyynsä. Sitten hän nosti tytön olalleen ja kantoi kepeän kuormansa kuin riemukulussa miestensä iloisten eläköönhuutojen kaikuessa oman laivansa kannelle. Tytön ajattelematon veli olisi varmaankin keskeyttänyt romanttisen kohtauksen, ellei varuillaan oleva Cahusac olisi yllättämällä kaatanut häntä kannelle ja sitten sitonut kuin linnunpoikasta. Sillä aikaa kun Levasseur sitten nautti kajuutassaan naisensa hymyilystä, järjesteli Cahusac sotasaalista. Hollantilainen miehistö komennettiin suurveneeseen ja käskettiin painumaan helvettiin. Onneksi heitä oli vähemmän kuin kolmekymmentä, joten suurvene, vaikka olikin vaarallisen raskaassa lastissa, pystyi kantamaan heidät. Tutkittuaan sitten lastin määräsi Cahusac hollantilaiseen laivaan aliperämiehen ja parikymmentä merimiestä ja jätti sen seuraamaan _Ukkosen jylinää_, jonka keula nyt käännettiin etelään Vähiä Antilleja kohti. Cahusac oli huonolla tuulella. Se uhkapeli, johon he olivat ryhtyneet anastaessaan hollantilaisen aluksen ja tehdessään väkivaltaa Tortugan kuvernöörin perheen jäsenille, ei ollut missään suhteessa siihen arvoon nähden, mikä jäi heidän saaliikseen. Hän sanoi sen suoraan ja synkeänä Levasseurille. »Sen mielipiteen voit pitää omanasi», vastasi kapteeni. »Älkää luulkokaan, että minä olen niitä miehiä, jotka asettavat kaulansa silmukkaan tietämättä, miten sen siitä saa pois. Minä lähetän Tortugan kuvernöörille sovintoehdot, jotka hänen täytyy hyväksyä. Ohjaa laiva Virgen Magraan. Menemme maihin ja järjestämme asiat sieltä käsin. Ja sano heille, että tuovat Ogeron-maitovellin hyttiini. Levasseur palasi ihailijattarensa luo. Sinne tuotiin heti myös tytön veli. Kapteeni nousi ottaakseen hänet vastaan ja taivutti pitkää vartaloaan välttyäkseen lyömästä päätään hytin matalaan kattoon. Mademoiselle nousi myös. »Miksi näin?» kysyi tyttö Levasseurilta osoittaen veljensä sidottuja ranteita. »Valitan», sanoi Levasseur. »Haluan että se loppuu tähän. Antakoon herra d’Ogeron minulle kunniasanansa...» »Minä en anna teille mitään», säväytti kalpea nuorukainen, jolta ei suinkaan puuttunut sisua. »Siinä nyt näet», sanoi Levasseur ja kohautti olkapäitään syvästi pahoillaan, ja mademoiselle kääntyi vastustamaan veljeään. »Henri, sehän on tyhmää. Jos olet minun ystäväni, niin et menettele tuolla tavoin. Sinä...» »Pikku hupakko», vastasi veli, vaikka sana »pikku» ei ollut ensinkään paikallaan, sillä tyttö oli pitempi häntä. »Pikku hupakko, luuletko, että toimisin sinun ystävänäsi, jos ryhtyisin sovitteluihin tuon roistomaisen merirosvon kanssa?» »Hiljaa, nuori kukonpoikanen!» Levasseur nauroi. Mutta hänen naurunsa ei ollut miellyttävää. »Etkö sinä huomaa, mitä vahinkoa sinun häpeällinen mielettömyytesi on jo aikaansaanut? Ihmishenkiä on menetetty, jotta tuo hirviö saisi sinut käsiinsä. Ja etkö sinä huomaa, missä asemassa nyt olet — tuon pedon vallassa, tuon roiston, joka on syntynyt koirankopissa ja joka on murhamiesten kasvatti!» Hän olisi ehkä sanonut enemmänkin, ellei Levasseur olisi lyönyt häntä suuta vasten. Levasseur näet ei sietänyt enempää kuin muutkaan kuulla totuutta omasta itsestään. Mademoiselle tukahdutti huutonsa, kun nuorukainen horjahti lyönnin vaikutuksesta taaksepäin. Veli lysähti nojalleen sängyn päätä vasten ja jäi siihen verta vuotavin huulin. Mutta hänen sisunsa ei ollut laimentunut ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli aavemainen hymy, kun hän silmillään etsi sisarensa katsetta. »Siinä nyt näet», sanoi hän. »Hän lyö miestä, jonka kädet ovat sidotut.» Hänen yksinkertaiset sanansa, ja vielä enemmän se sanomattoman halveksiva äänensävy, jolla ne lausuttiin, herättivät Levasseurin raivon, joka ei muutenkaan paljoa tarvinnut. »Ja mitähän te tekisitte, senkin nukke, jos kätenne olisivat vapaat?» Hän otti vankiaan takin rintamuksesta ja pudisti häntä. »Vastatkaa minulle! Mitä te tekisitte? Pyh, senkin tyhjänpäiväinen suunsoittaja! Te sitten...» Ja sitten tuli virtanaan sanoja, joita mademoiselle ei tuntenut mutta joiden rumuuden hän vaistomaisesti oivalsi. Kasvot kalpeina seisoi tyttö hytin pöydän ääressä ja pyysi Levasseuria lopettamaan. Noudattaakseen hänen mieltään tämä avasi oven ja nakkasi hänen veljensä ulos. »Pankaa tuo rähjä kannen alle, kunnes tarvitsen häntä», karjui hän ja sulki oven. Koettaen sitten hillitä itseään hän kääntyi tytön puoleen hymyillen anteeksipyytävästi. Mutta hän ei saanut hymyä vastaukseksi. Tyttö oli saanut nähdä rakastetun sankarinsa luonteen oikeassa karvassaan ja näky oli sekä vastenmielinen että pelottava. Se muistutti hänen mieleensä äskeisen murhan, ja äkkiä hän havaitsi, että se, mitä hänen veljensä oli sanonut, oli totta. Hänen kasvoillaan muuttui pelko kauhuksi hänen nojatessaan pöytään ikään kuin turvaa hakien. »Mitä tämä merkitsee, armaani?» kysyi Levasseur ja tuli häntä kohti. Mutta kun tyttö väisti häntä, Levasseurin silmissä välähti ja hänen kasvoillaan oli hymy, joka sai tytön säikähtämään. Levasseur otti hänet kiinni, kun tyttö ei enää päässyt kauemmaksi pienessä hytissä, ja sulki hänet pitkillä käsivarsillaan syliinsä. »Ei, ei», läähätti tyttö. »Kyllä, kyllä», pilkkasi mies vastaan ja hänen ivansa oli kaikkein kauheinta. Hän likisti tyttöä raa’asti, puristi häntä tahallaan niin että koski, koska hän vastusteli, ja suuteli häntä väkisin tytön kiemurrellessa hänen syleilyssään. Intohimonsa sokaisemana joutui hän vihan vimmaan ja poisti siten viimeisetkin rippeet sankarinnaamaristaan. »Pieni hupakko, etkö kuullut, kun veljesi äsken sanoi, että olet minun vallassani? Pane se mieleesi ja muista, että tulit omasta vapaasta tahdostasi. Minä en ole niitä miehiä, joiden kanssa naisen sopii leikkiä viimeistä paria ulos. Tule siis järkiisi, tyttöseni, ja pidä hyvänäsi omat aikaansaannoksesi.» Hän suuteli tyttöä taas, miltei halveksuen, ja työnsi hänet sitten luotaan. »Ei mitään otsan rypistyksiä enää, muuten saat katua niitä», hän sanoi lopuksi. Joku koputti ovelle. Kiroten häiritsijää hän meni avaamaan ovea. Cahusac seisoi hänen edessään. Bretagnelaisen kasvot olivat vakavat. Hän tuli ilmoittamaan, että laiva oli saanut vesirajassa vuodon, joka oli aiheutunut hollantilaisen ammuksista. Levasseur lähti hätääntyneenä hänen kanssaan ulos. Vuoto ei ollut vaarallinen niin kauan kuin ilma pysyi kauniina, mutta jos heidät tavoittaisi myrsky, niin se saattoi muuttua siksi. Mies laskettiin laidan yli väliaikaisesti tukkimaan vuotavaa paikkaa purjekankaalla, ja pumput pantiin käyntiin. Heidän edessään taivaanrantaa vasten näkyi pilvenhattaran tapainen, ja Cahusac arveli sen olevan pohjoisimman Virginia-saarista. »Meidän täytyy purjehtia sinne suojaan ja korjata laiva siellä», sanoi Levasseur. »Minä en oikein luota tähän tukahduttavaan kuumuuteen. Myrsky saattaa yllättää meidät jo ennen kuin pääsemme maihin.» »Myrsky tai jokin muu», virkkoi Cahusac synkeästi. »Oletteko huomannut tuota?» Ja hän osoitti ylähankaan päin. Levasseur katsoi ja veti henkeään. Kaksi laivaa, jotka siltäkin välimatkalta näyttivät kookkailta, tuli heitä kohti noin viiden mailin päässä. »Jos ne ajavat meitä takaa, niin mitä silloin tapahtuu?» kysyi Cahusac. »Me tappelemille, käyköön miten tahansa», vannoi Levasseur. »Epätoivoisen neuvoja», sanoi Cahusac ylenkatseellisesti. »Sitä se on, kun lähtee merille lemmenkipeän miehen kanssa. Hillitkää nyt itsenne, kapteeni, sillä jos me saamme harmia tuon hollantilaisjutun vuoksi, niin loppuu laulumme lyhyeen.» Lopun päivää ajatteli Levasseur kaikkea muuta kuin rakkautta. Hän jäi kannelle ja silmäili vuoroin maata ja vuoroin laivoja, jotka hiljalleen lähestyivät heitä. Hänellä ei olisi ollut mitään hyötyä lähtemisestä avoimelle merelle, ja vuotavana olisi alus vain lisännyt vaaraa. Hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa ja tapella. Mutta illan tullen, kun he olivat noin kolmen mailin päässä maalta ja hän juuri oli antamaisillaan määräyksen purjeiden vähentämisestä taistelun alkamista varten, hän oli vähällä pyörtyä ilosta kuullessaan äänen tähystäjän korista ilmoittavan, että suurempi laivoista oli _Arabella_. Sen toveri oli arvatenkin sotasaalista. Mutta Cahusacin alakuloisuus ei siitä vähentynyt. »Nyt tulee pienempi kahdesta pahasta», murisi hän. »Mitä Blood on sanova tuosta hollantilaisesta?» »Sanokoon mitä haluaa», nauroi Levasseur suunnattomassa helpotuksen tunnossaan. »Entä sitten Tortugan kuvernöörin lapset?» »Hän ei saa tietää heistä mitään.» »Mutta hän saa lopulta tietää.» »Niin mutta vasta sitten, kun asia on järjestetty. Minä sovin siitä kuvernöörin kanssa. Vannon, että tiedän keinon, jolla pakotan d’Ogeronin sovintoon.» Pian sen jälkeen laivat laskivat La Virgen Magran pohjoiselle rannalle. Saari oli pieni ja puuton, noin kaksitoista mailia pitkä ja kolme leveä, eikä siinä ollut muita asukkaita kuin lintuja ja kilpikonnia. Se oli aivan hedelmätön ja sen eteläpäässä näkyi suuria suolalammikoita. Levasseur astui Cahusacin ja parin upseerin kera veneeseen ja lähti vierailulle Bloodin _Arabellalle_. »Meidän lyhytaikainen eromme on ollut sangen tuottelias», tervehti kapteeni Blood häntä. »Meillä on molemmilla ollut touhukas aamu tänäpäivänä.» Hän oli erinomaisella tuulella mennessään edellä hyttiinsä, jossa saaliinjaon piti tapahtua. _Arabellaa_ seuraava suuri laiva oli kuusikolmatta tykkiä käsittävä espanjalainen laiva Puerto Ricosta, joka kuljetti kahtakymmentätuhatta naulaa kaakaota, neljääkymmentätuhatta kultakolikkoa ja jalokiviä noin kymmenentuhannen edestä. Se oli runsas saalis, josta sopimuksen mukaan kaksi viidettäosaa meni Levasseurille ja hänen miehilleen. Rahat ja jalokivet jaettiin heti, mutta kaakaosta sovittiin, että se oli vietävä Tortugaan myytäväksi. Sitten tuli Levasseurin vuoro, ja Bloodin muoto muuttui mustaksi, kun ranskalainen oli lopettanut kertomuksensa. Hollantilaiset olivat hyväntahtoista väkeä, jota oli mieletöntä suututtaa, varsinkin niin joutavan tavaran kuin nahkojen ja tupakan vuoksi, jonka arvo korkeintaan nousi pariinkymmeneentuhanteen kultakolikkoon. Mutta Levasseur vastasi hänelle samalla tavalla kuin hän oli vastannut Cahusacille, että laiva kuin laiva ja niitä he etupäässä tarvitsivat uhkayritystään varten. Blood jätti asian silleen kohautellen vain olkapäitään, ehkäpä sen vuoksi että päivä oli muuten ollut hänelle niin onnekas. Sitten ehdotti Levasseur, että _Arabella_ ja saalislaiva purjehtisivat Tortugaan purkamaan kaakaolastiaan ja ottamaan sieltä lisämiehistöä. Levasseur toimittaisi sillä aikaa tarpeellisia korjauksia omalla laivallaan ja purjehtisi sitten etelään odottamaan amiraaliaan Saltatudon luona, joka oli noin yhdennellätoista leveysasteella ja josta he sitten yhdessä lähtisivät sovitulle ryöstöretkelleen. Levasseurin suureksi helpotukseksi ei Blood ainoastaan suostunut ehdotukseen, vaan sanoi olevansa valmis lähtemään vaikka heti. Niin pian kuin _Arabella_ oli lähtenyt, vei Levasseur laivansa lahden poukamaan ja pani miehensä tekemään väliaikaista asumusta maalle itseään, miehistöään ja väkipakolla pidättämiään vieraita varten. Auringon laskun aikaan alkoi tuuli kiihtyä, se yltyi myrskyksi ja siitä sellaiseksi pyörremyrskyksi, että Levasseur kiitti Luojaansa siitä, että oli maalla ja että hänen laivansa olivat suojassa. Hän ihmetteli hieman itsekseen, miten Blood mahtoi suoriutua avomerellä niin hirvittävässä ilmassa, mutta hän ei antanut sellaisten murheiden painaa mieltään turhan paljoa. Viidestoista luku LUNNAAT Kun meri seuraavana päivänä myrskyn jälkeen ihanana kimalteli auringon loisteessa ja ilmassa tuntui virvoittavan suolainen henkäys, esitettiin Virgen Magran eteläpäässä, vaalenneiden hiekkasärkkien juurella, johon Levasseur oli levittänyt suuren purjeen teltaksi, omituinen näytelmä. Ranskalainen merirosvo istui tyhjällä vesitynnyrillä kuin valtaistuimella ja oli tärkeässä puuhassa. Hän järjesteli sovinnonhierontaa Tortugan kuvernöörin kanssa. Kunniavartiona oli hänen vierellään puoli tusinaa laivaupseereja, joista viisi oli raakoja helmenpyytäjiä yllään likaiset takit ja nahkahousut. Kuudes oli Cahusac. Levasseurin edessä seisoi kahden puolialastoman neekerin vartioimana nuori d’Ogeron, jolla oli röyhelöpaita, silkkiset alusvaatteet ja hienot Cordovan-nahkaiset puolikengät. Häneltä oli riisuttu takki pois ja hänen kätensä olivat sidotut selän taakse. Nuoren miehen kauniit kasvot olivat kalpeat. Aivan lähellä ja myös vartioituna, mutta sitomattomana istui mademoiselle, hänen sisarensa, pienelle hiekkakummulle lyyhistyneenä. Hän oli myös hyvin kalpea ja näytti turhaan koettavan peittää pelkoa ylpeillä eleillään. Levasseur kääntyi M. d’Ogeronin puoleen. Hän puhui pitkään. »Otaksun, monsieur», hän sanoi pilkallisen kohteliaasti, »että olen tehnyt itseni kyllin tajuttavaksi. Mutta jotta ei syntyisi väärinkäsityksiä, tahdon vielä kerran sanoa sen. Teidän lunnaanne on määrätty kahdeksikymmeneksituhanneksi kultakolikoksi ja te saatte itse kunniasanaanne vastaan lähteä hakemaan ne. Todellakin, huolehdin siitä, että pääsette perille ja annan teille kuukauden ajan menoanne ja paluutanne varten. Teidän sisarenne jää siksi aikaa tänne pantiksi. Isänne ei varmaankaan ole pitävä summaa liian suurena, kun on kysymys hänen poikansa vapaudesta ja tyttärensä myötäjäisistä. Minä olen todellakin vaatimaton, pardi! M. d’Ogeronia pidetään yleensä rikkaana miehenä.» M. d'Ogeron nuorempi nosti päätään ja katsoi rohkeasti kapteenia silmiin. »Minä kieltäydyn, kerta kaikkiaan ja lopullisesti, käsitättekö. Tehkää mitä haluatte ja olkaa ainaiseksi kirottu, senkin likainen merirosvo, jolla ei ole ihmisyyttä eikä kunniantuntoa vähääkään.» »Miksi tuollaisia sanoja!» nauroi Levasseur. »Miksi niin tulistua. Olkaa toki järkevä. Ette varmaankaan ole ajatellut asian toista puolta. Kun sen olette tehnyt, ette niskoittele enää. Missään tapauksessa ette tule sitä jatkamaan. Meillä on keinoja, joilla taltutamme niskoittelijat. Ja minä varoitan teitä antamasta kunniasanaanne pakosta ja sitten jäljestäpäin pettämästä minua. Minä keksin kyllä keinoja, joilla rankaisen teitä. Sitä paitsi muistakaa, että sisarenne kunnia on minulla panttina. Jos te sattuisitte unohtamaan palata takaisin myötäjäisten kanssa, niin saattaisin minäkin unohtaa mennä sisarenne kanssa naimisiin.» Levasseur hymyili häijysti ja hän näki, miten kauhu kuvastui nuoren miehen kasvoilla. M. d’Ogeron katsahti hurjan näköisenä sisareensa ja huomasi, että toivottomuus oli kokonaan muuttanut hänen kauniin muotonsa. Vastenmielisyys ja raivo kuvastuivat hänen kasvoillaan. »Ei, saastainen koira, tuhat kertaa ei.» »Te olette mieletön itsepäisyydessänne.» Levasseur puhui kiihtymättä, teeskennellen pilkallisesti pahaamieltä. Hän oli ahkerasti tehnyt piiskansiimaan solmuja ja näytti nyt sitä. »Tunnetteko tätä? Se on sellainen rukousnauha, joka on käännyttänyt monta itsepäistä kerettiläistä. Se pystyy puristamaan silmät miehen päästä auttaakseen häntä tulemaan järkiinsä. Kuten tahdotte siis.» Hän heitti solmuja täynnä olevan piiskansiiman toiselle neekereistä, joka silmänräpäyksessä kiinnitti sen vangin otsan ympäri. Sitten sovitti musta mies siiman ja pään väliin metallipuikon, joka oli vain piirun varren paksuinen. Sen tehtyään hän muljautti silmiään Levasseuriin päin odottaen alkamismerkkiä. Levasseur katsoi vankiaan. Hän näki kuinka tämän lihakset jännittyivät, miten hänen kalpea ihonsa muuttui harmahtavaksi ja miten hikikarpalot tunkeutuivat esille aivan piiskansiiman alapuolelta. Mademoiselle huudahti ja yritti noustua, mutta hänen vartijansa pidättivät häntä. Hän vaipui uudelleen hiekkakunnaalleen ja valitti tuskaisena. »Pyydän teitä säästämään itseänne ja sisartanne», sanoi kapteeni, »tulemalla järkiinne. Mitä merkitseekään lopulta summa, jonka olen maininnut? Sehän on vähäpätöinen juttu rikkaalle isällenne. Toistan vieläkin, että olen ollut vaatimaton, mutta koska kerran olen sanonut kaksikymmentätuhatta, niin sen pitää olla kaksikymmentätuhatta.» »Ja mistä kaksikymmentätuhatta, jos saan luvan kysyä?» Kurjalla ranskan kielellä, mutta terävänä ja kohteliaana, aivan kuin se olisi ollut kaikua Levasseurin pilkanteosta, toistui kysymys kaikuna heidän keskellään. Levasseur ja hänen upseerinsa katsahtivat hätkähtäen ympärilleen. Heidän takanaan olevan hiekkasärkän laella, taivaan sini taustanaan, seisoi pitkä hoikka mies, huolellisesti pukeutuneena hopeareunaiseen mustaan pukuun ja punainen kamelikurjen sulka leveälierisessä hatussaan. Hatun alta näkyivät kapteeni Bloodin ahavoituneet kasvot. Levasseur nousi seisaalleen kiroten hämmästyksestä. Hän oli ollut siinä uskossa, että kapteeni Blood oli matkalla Tortugaan ja siis kokonaan kuulomatkan ulkopuolella, olettaen, että hän oli onnellisesti suoriutunut edellisen päivän myrskystä. Astellen pehmeässä hiekassa, johon hänen hienot espanjannahkaiset kenkänsä vajosivat nilkkoja myöten, tuli kapteeni Blood suoraryhtisenä rantaa kohti. Hänen kanssaan oli Wolverstone ja tusinan verran muita miehiä. Pysähdyttyään hän nosti kauniissa kaaressa lakkiaan vartioidulle neidolle. Sitten hän kääntyi Levasseurin puoleen. »Hyvää huomenta, paras kapteeni», sanoi hän ja jatkoi selittäen läsnäolonsa syitä. »Viimeöinen myrsky pakotti meidät palaamaan takaisin. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin antaa laivojen kootuin purjein ajautua myrskyn mukana ja se toi meidät saman matkan takaisin minkä olimme kulkeneetkin. Vieläpä, piru vieköön, menetimme Santiagon suunnastankin, joten olin hyvilläni, kun saatoin laskea saaren länsirannalla olevaan lahteen suojaan, ja me lähdimme sitten saaren poikki oikoaksemme jäseniämme ja tullaksemme tervehtimään teitä. Mutta keitä nämät ovat?» Hän osoitti miestä ja naista. Cahusac kohautti olkapäitään ja kohotti pitkät käsivartensa taivasta kohti. »Kas niin», sanoi hän merkitsevästi. Levasseur puri huuliaan ja kalpeni. Mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi kohteliaasti: »Vankeja, kuten näette.» »Varmaankin viimeöinen myrsky paiskasi heidät rantaan, vai?» »Eipä niinkään.» Levasseurin oli vaikea hillitä itseään. »He olivat hollantilaisessa laivassa.» »En muista teidän maininneen heistä mitään.» »En tehnytkään sitä. He ovat minun vankejani... se on oma henkilökohtainen juttuni. He ovat ranskalaisia.» »Ranskalaisia!» Kapteeni Blood iski silmänsä ensin Levasseuriin, ja sitten vankeihin. M. d'Ogeron seisoi yhä jännittyneenä, mutta hänen kasvoiltaan oli paennut kauhun ilme. Keskeytys, joka oli tullut yhtä odottamatta hänelle kuin hänen kiduttajalleenkin, oli sytyttänyt toivon kipinän hänen sydämessään. Hänen sisarensa, jonka mielessä liikkui samanlaisia aavistuksia, seisoi kurottautuen eteenpäin, silmät selällään ja suu puoleksi avoinna. Kapteeni Blood kostutti alahuultaan ja katseli silmäkulmiaan rypistäen Levasseuria. »Eilen te hämmästytitte minua ryhtymällä sotaan ystävällisten hollantilaisten kanssa. Mutta nyt näyttää siltä kuin eivät teidän omat maanmiehennekään saisi teiltä rauhaa.» »Sanoinhan jo, että nämä... että tämä on henkilökohtainen asiani.» »Ah! Entä heidän nimensä?» Kapteeni Bloodin tuima, arvovaltainen ja hieman ylenkatseellinen käytös sai Levasseurin helposti kuohahtavan vihan nousemaan. Veri virtasi hitaasti takaisin hänen kalvenneille kasvoilleen ja hänen katseensa kävi julkeaksi, miltei uhkaavaksi. Sillä välin vastasi hänen vankinsa hänen puolestaan. »Olen Henri d’Ogeron ja tässä on sisareni.» »D’Ogeron?» kapteeni Blood tuijotti puhujaan. »Oletteko mahdollisesti sukua hyvälle ystävälleni Tortugan kuvernöörille?» »Hän on isämme.» Levasseur kääntyi kiroten toisaalle. Kapteeni Bloodin valtasi hämmästys niin perin pohjin, että kaikki muut tunteet saivat väistyä. »Pyhimysten nimessä! Oletteko järjiltänne, Levasseur? Ensin loukkaatte hollantilaisia, jotka ovat meidän ystäviämme. Sitten otatte vangiksi kaksi henkilöä, jotka ovat ranskalaisia, omia maanmiehiänne. Ja nyt käy ilmi, että he eivät ole sen vähempää kuin Tortugan kuvernöörin lapsia, Tortugan, joka on ainoa turvapaikkamme koko saaristossa...» Levasseur keskeytti hänet vihaisena: »Täytyykö minun vielä kerran sanoa teille, että se on minun henkilökohtainen asiani? Minä vastaan siitä yksinäni Tortugan kuvernöörille.» »Entä ne kaksikymmentätuhatta kultakolikkoa? Onko sekin teidän yksityisasianne?» »Tietysti.» »Nyt en ole ensinkään yhtä mieltä kanssanne.» Kapteeni Blood istuutui tyhjälle tynnyrille, jolla Levasseur äsken oli istunut, ja katsahti häneen ystävällisesti. »Ajan voittamiseksi täytynee minun ilmoittaa teille, että kuulin koko ehdotuksenne, jonka teitte tälle naiselle ja tälle herrasmiehelle, ja haluan myös sanoa teille, että me purjehdimme määräysten alaisina, jotka eivät siedä minkäänlaista kaksimielisyyttä. Te olette määrännyt heidän lunnaikseen kaksikymmentätuhatta. Tämä summa kuuluu siis teidän ja minun miehistölleni siinä suhteessa kuin sopimuksemme edellyttää. Ettehän tahtone väittää sitä vastaan? Mutta asia tulee yhä vakavammaksi sen vuoksi, että olette salannut minulta osan saaliistanne, jonka viime matkallanne saitte, ja sellaisesta rikkomuksesta määräävät sääntömme erinäisiä rangaistuksia, jotka eivät suinkaan ole lievintä laatua.» »Ho, ho», nauroi Levasseur epämiellyttävästi. Sitten hän lisäsi: »Jos ette pidä menettelystäni, niin voimmehan purkaa sopimuksemme.» »Se onkin tarkoitukseni. Mutta me puramme sen silloin ja sillä tavalla kuin minä haluan, ja se on silloin, kun te olette tyydyttävästi täyttänyt sopimuksemme määräykset.» »Mitä te tarkoitatte?» »Koetan olla niin lyhytsanainen kuin mahdollista», sanoi kapteeni Blood. »Tahdon sivuuttaa tällä hetkellä sen mielettömyyden, jonka teitte ryhtymällä sotaan hollantilaisten kanssa ja ottamalla ranskalaisia vangiksenne, siten suututtaen Tortugan kuvernöörin. Mukaudun asiaan sellaisena kuin se on. Te olette itse määrännyt lunnaat kahdeksikymmeneksituhanneksi ja mikäli ymmärsin, tulisi neiti jäämään teidän panttivangiksenne. Mutta en käsitä, miksi hän jäisi juuri teidän panttivangiksenne, kun hän määräysten mukaan on meidän kaikkien sotasaalista.» Synkäksi kuin ukkospilvi kävi Levasseurin otsa. »Mutta en tahdo riistää häntä teiltä, jos olette valmis ostamaan hänet meiltä», sanoi kapteeni Blood. »Ostamaan?» »Sillä hinnalla, jonka olette itse hänestä määrännyt.» Levasseur koetti hillitä raivoaan kyetäkseen väittelemään Bloodin kanssa. »Sehän on miehen lunastussumma. Tortugan kuvernöörin tulee maksaa se hänestä.» »Eihän toki. Te olette, omituisesti kyllä, sen tunnustan, kytkenyt sisarukset yhteen ja määrännyt heidän hinnakseen kaksikymmentätuhatta. Siitä hinnasta voitte saadakin heidät, koska niin tahdotte. Mutta teidän täytyy maksaa tuo summa heistä, toisesta lunnaina ja toisesta myötäjäisinä, ja se on sitten jaettava miehistöjen kesken. Jos sen teette, on otaksuttavaa, että miehet suhtautuvat vähemmän ankarasti tekoonne, jolla olette rikkonut keskenämme sovittuja määräyksiä.» Levasseur nauroi hurjana. »Ahaa! Jumaliste! Sepä somaa leikinlaskua!» »Olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne», sanoi kapteeni Blood. Levasseurin mielestä oli Bloodin leikinlasku siinä, että hän vain tusinan verran miehiä mukanaan yritti määräillä hänen tekojaan, jolla oli aivan käden ulottuvilla ainakin sata miestä käytettävissään. Mutta näytti siltä kuin hän olisi jättänyt laskelmistaan pois jotakin, jonka hänen vastustajansa oli tarkoin ottanut huomioon. Sillä vielä nauraessaan ja kääntyessään upseeriensa puoleen hän näki jotakin, joka heti tyrehdytti naurunhalun. Kapteeni Blood oli ovelasti kutkuttanut heidän saaliinhimoaan, joka on merirosvon pääasiallisin sielunominaisuus. Ja Levasseur luki nyt selvästi heidän kasvoiltaan, kuinka täydellisesti he olivat hyväksyneet kapteeni Bloodin viittauksen siitä, että joka miehen piti saada osansa siitä lunastussummasta, jonka heidän johtajansa oli aikonut pitää omanaan. Se antoi komeilevalle roistolle ajatusaikaa, ja kirotessaan sydämessään seuralaisiaan, jotka olivat uskollisia ainoastaan ahneudelleen, hän teki sen havainnon — ja varsin sopivaan aikaan — että hänen oli meneteltävä asiassaan varovaisesti. »Käsitätte asian väärin», sanoi hän sitten koettaen niellä raivoaan. »Lunastussumma on jaettava, kun se tulee, mutta tyttö on sen perusteella minun.» »Hyvä», murahti Cahusac, »sitten järjestyy kaikki itsestään.» »Niinkö luulette?» sanoi kapteeni Blood. »Mutta entä jos M. d’Ogeron kieltäytyy maksamasta lunnaita? Mitä sitten?» Hän nauroi ja nousi verkalleen seisomaan. »Ei, ei. Jos kerran kapteeni Levasseur saa sillä aikaa pitää tytön panttina, niin maksakoon hän lunnaat meille ja vastatkoon sitten itse siitä, jos ne jäävät hänelle tulematta.» »Niin on asian laita», huudahti eräs Levasseurin upseereista. Ja Cahusac lisäsi: »Siinä on järkeä. Kapteeni Blood on oikeassa. Se on sääntöjemme mukaista.» »Mikä on sääntöjemme mukaista, senkin hullut?» Levasseur oli vaarassa menettää mielenmalttinsa. »Sacré Dieu! Mistä luulette minun saavan kokoon kaksikymmentätuhatta? Koko osani tältä matkalta ei nouse kuin puoleen siitä. Jään sen teille velkaa siksi, kunnes olen ansainnut niin paljon. Tyydyttääkö se teitä?» Ei ole epäilystäkään siitä, että se olisi tyydyttänyt heitä, ellei kapteeni Bloodilla olisi ollut muuta mielessään. »Entä jos te sattuisitte kuolemaan ennen kuin olisitte ansainnut sen? Se olisi liian uskallettua meidän puoleltamme, paras kapteeni.» »Piru teidät vieköön!» huudahti Levasseur kääntyen raivosta kalveten Bloodin puoleen. »Eikö teitä tyydytä mikään?» »Tottahan toki. Kaksikymmentätuhatta kultakolikkoa, heti jaettaviksi.» »Minulla ei ole niitä.» »Antakaa sitten sen ostaa vangit, jolla on rahaa.» »Ja kenellä luulette sellaisia summia olevan, jollei kerran minullakaan niitä ole?» »Minulla on», sanoi kapteeni Blood. »Teillä!» Levasseurilta jäi suu auki. »Te... tekö haluatte tytön?» »Miksikäs ei? Ja minä menen pitemmälle jalomielisyydessä kuin te, siinä että uhraudun saadakseni hänet ja maksan kunniallisesti siitä, mitä haluan omakseni.» Levasseur tuijotti häneen tylsästi suu auki. Hänen takanaan tekivät hänen upseerinsa samoin. Kapteeni Blood istuutui jälleen tynnyrille ja veti takkinsa sisätaskusta pienen nahkaisen pussin. »Olen iloinen voidessani ratkaista ongelman, joka hetki sitten näytti vallan mahdottomalta», virkkoi hän. Ja Levasseurin ja hänen upseeriensa mulkoilevien silmien edessä hän aukaisi pussin suun ja vierähytti sieltä neljä tai viisi helmeä, jotka kukin olivat varpusen munan kokoisia. Hänellä oli niitä kokonaista kaksikymmentä kappaletta pussissaan ja ne oli saatu äskeisessä helmenpyyntilaivaston ryöstössä. »Tehän olette olevinanne helmien tuntija, Cahusac. Minkä arvoisiksi arvelette näitä?» Bretagnelainen otti tarjotun, kaikissa sateenkaaren väreissä säteilevän pallon karkean peukalonsa ja etusormensa väliin ja tutki sitä ovelin silmäyksin. »Tuhat kolikkoa», vastasi hän heti. »Sillä saa paljon enemmän Tortugassa tai Jamaikassa, ja kaksi kertaa enemmän Euroopassa», sanoi kapteeni Blood. »Mutta minä hyväksyn arviointinne. Ne ovat, kuten näette, jotenkin yhdenkokoisia. Tässä on kaksitoista kappaletta, jotka vastaavat kahtatoistatuhatta kolikkoa. Se on _Ukkosen jylinälle_ kuuluva osa, kolme viidesosaa, kuten sopimuksessa määrätään. Kahdeksastatuhannesta, jotka kuuluvat _Arabellalle_, vastaan minä miehistölleni. Ja nyt, Wolverstone, ole hyvä ja tuo omaisuuteni laivalleni.» Hän nousi taas ja osoitti vankeja. »Ah ei!» Levasseur laski raivonsa valloilleen. »Se ei saa tapahtua. Te ette vie häntä.» Hän olisi hyökännyt kapteeni Bloodin päälle, joka seisoi levollisena mutta varuillaan, ellei eräs Levasseurin upseereista olisi estänyt häntä. »Nom de Dieu, kapteeni! Mitä aiotte tehdä? Asiahan on sovittu, kunniallisesti sovittu kaikkien tyydytykseksi», sanoi Blood. »Kaikkienko?» säväytti Levasseur. »Teidän kyllä, ehkä, senkin naudat, mutta entä minun?» Cahusac, joka piti helmiä suurella kämmenellään, astui hänen luokseen. »Älkää olko mieletön, kapteeni. Tahdotteko saada aikaan levottomuuksia miehistön keskuudessa? Hänellähän on miltei kaksi sen vertaa miehiä kuin meillä on. Mitä merkitsee yksi tyttö enemmän tai vähemmän? Taivaan nimessä, antakaa hänen mennä. Kapteeni Blood on maksanut runsaasti tytöstä ja kohdellut meitä oikeudenmukaisesti.» »Oikeudenmukaisesti?» karjui raivostunut kapteeni. »Te...» Rumasta sanavarastostaan hän ei löytänyt sopivaa nimitystä luutnantilleen. Hän löi miestä niin rajusti, että tämä lensi nelin kontin. Helmet putosivat hiekkaan. Cahusac rupesi etsimään niitä ja hänen toverinsa auttoi häntä puuhassa. Kosto sai odottaa. Muutaman tuokion he ryömivät maassa nelin kontin, unohtaen koko muun maailman. Samaan aikaan tapahtui kuitenkin tärkeitä asioita. Levasseur asettui miekka kädessä ja kasvot raivosta kalpeina kapteeni Bloodin eteen estääkseen hänen poistumistaan. »Te ette vie häntä niin kauan kuin minä elän», huusi hän. »Sitten otan hänet teidän kuoltuanne», vastasi kapteeni Blood ja hänenkin miekkansa välähti auringossa. »Säännöt määräävät, että jos joku, olkoon hän arvoltaan mikä hyvänsä, salaa osan saaliista, vaikka yhden pesonkin arvosta, niin hänet on vedettävä raakapuuhun. Se oli lopullinen tarkoitukseni, mutta koska kerran tahdotte, että toimitan sen tällä tavalla, niin tahdon tehdä mieliksenne, senkin saastainen raivohullu.» Hän viittasi miehiä poistumaan, kun nämä aikoivat käydä välittämään, ja miekat kalskahtivat vastakkain. M. d’Ogeron katseli heitä mietteisiinsä vaipuneena, eikä osannut arvata, mitä seurauksia jommankumman kaatuminen hänelle toisi. Sillä välin oli kaksi Bloodin miestä tullut neekerien paikalle ja poistanut piiskansiiman hänen otsaltaan. Mademoiselle taas oli noussut seisomaan ja katseli tapausten kulkua kuolonkalpeana, kädet tiukasti painettuina huohottavaa rintaansa vasten ja kauhun ilme silmissään. Asia oli pian selvä. Raaka voima, johon Levasseur oli niin varmasti luottanut, ei pystynyt vastustamaan irlantilaisen koeteltua taitavuutta. Kun Levasseur sitten molemmat keuhkot lävistettyinä makasi pitkänään maassa yskien viimeisiä henkäyksiään kurjasta ruumiistaan, katsahti kapteeni Blood tyynesti ruumiin toisella puolen seisovaan Cahusaciin ja virkkoi: »Arvelen, että tämä selvittää meidän välimme.» Kylmin, välinpitämättömin silmin katseli Cahusac entisen johtajansa värisevää ruumista. Jos Levasseur olisi ollut toisenluonteinen mies, olisi asia ehkä päättynyt kokonaan toisin. Mutta siinä tapauksessa olisi kapteeni Blood myös käyttänyt toisia keinoja sovitellessaan välejään hänen kanssaan. Levasseuria kohtaan ei kukaan tuntenut rakkautta eikä myöskään uskollisuutta. Miehet, jotka olivat antautuneet hänen johdettavikseen, olivat kaikkein kurjinta ainesta merirosvojenkin joukossa, joilla kaikessa oli ainoana vaikuttimenaan saaliinhimo ja ahneus. Heidän saaliinhimoaan oli kapteeni Blood käyttänyt niin ovelasti hyväkseen, että oli saanut heidät pitämään Levasseuria syyllisenä rikkomukseen, jota he pitivät anteeksiantamattomana, hän kun oli anastanut itselleen sellaista, jonka saattoi vaihtaa kullaksi ja jakaa heidän kaikkien kesken. Niinpä tyytyi roskajoukko, joka nyt riensi uhkaavin elein äkkiä suoritetun surullisenlystikkään näytelmän tapahtumapaikalle, niihin muutamiin sanoihin, joilla Cahusac selitti heille asian. Kun he vielä hieman näyttivät epäröivän, lisäsi Blood pari sanaa, jotka saivat heidät nopeammin tekemään päätöksensä. »Jos tulette meidän ankkuripaikallemme, saatte heti Santiagon aarteista osanne, jonka sitten saatte käyttää oman mielenne mukaan.» He menivät saaren poikki vieden molemmat vangit mukanaan, ja myöhemmin samana päivänä, kun saaliinjako oli toimitettu, he olisivat tehneet pesäeron, mutta silloin tarjoutui Cahusac niiden miesten kehoituksesta, jotka olivat valinneet hänet Levasseurin seuraajaksi, miehistöineen uudelleen kapteeni Bloodin palvelukseen. »Jos tahdotte purjehtia kanssani, niin se käy laatuun ainoastaan sillä ehdolla, että sovitte rötöksenne hollantilaisten kanssa ja annatte heille takaisin sekä heidän laivansa että lastinsa», vastasi kapteeni. Ehtoon suostuttiin, ja kapteeni Blood meni tapaamaan vieraitaan, Tortugan kuvernöörin lapsia. Mademoiselle d’Ogeron ja hänen veljensä — jälkimmäinen oli nyttemmin vapautettu kahleistaan — istuivat _Arabellan_ suuressa hytissä, jonne heidät oli viety. Benjamin, kapteeni Bloodin neekeripalvelija, oli asettanut pöydälle viiniä ja syötävää ja ilmoittanut, että se oli heitä varten, mutta ruoka oli jäänyt koskematta. Sisar ja veli istuivat tuskaisessa jännityksessä arvellen, että heidän pelastumisensa oli ollut vain joutumista ojasta allikkoon. Vihdoin heittäytyi mademoiselle tuskaisessa epätoivossaan polvilleen veljensä eteen pyytäen anteeksi mielettömyyttään, joka oli saanut aikaan kaiken sen pahan, joka heidän nyt oli kärsittävä. M. d'Ogeron ei ollut erityisen anteeksiantavalla tuulella. »Olen hyvilläni, että vihdoinkin huomaat, mitä olet tehnyt», sanoi hän. »Ja nyt on tuo toinen merirosvo ostanut sinut ja sinä olet hänen omaisuuttaan. Toivottavasti käsität senkin.» Hän olisi ehkä sanonut muutakin, mutta lopetti kuullessaan, että ovi avautui. Kapteeni Blood seisoi ovella. Hän oli juuri sopinut asioista Levasseurin seuraajan kanssa. M. d’Ogeron ei ollut huolinut hillitä ääntään, joten kapteeni oli kuullut hänen kaksi viimeistä lausettaan. Sen vuoksi hän erinomaisesti käsitti syyn siihen, että mademoiselle hänen astuessaan hyttiin hypähti pystyyn ja peräytyi peloissaan niin kauas kuin pääsi. Kapteeni otti kohteliaasti lakin päästään ja meni pöydän luo. »Mademoiselle», sanoi hän sujuvalla ranskan kielellään, »pyydän teitä rauhoittumaan. Tällä laivalla teitä kohdellaan kaikella kunnioituksella. Niin pian kuin pääsemme taas vesille, käännämme kulkumme suoraan Tortugaan viedäksemme teidät kotiin isänne luo. Ja minä pyydän, ettette käsitä asiaa niin, että minä olisin ostanut teidät, kuten veljenne juuri sanoi. Kaikki mitä olen tehnyt, tapahtui vain sen vuoksi, että sain houkutelluksi koko roistojoukon pääroistoa, heidän entistä päällikköään vastaan ja siten pelastetuksi teidät hänen käsistään. Pitäkää, jos haluatte, sitä vain pienenä, ystävällisenä lainana, jonka voitte maksaa, kun saatte siihen tilaisuuden.» Mademoiselle tuijotti häneen voimatta uskoa korviaan. M. d’Ogeron nousi pystyyn. »Monsieur, onko mahdollista, että olette vakavissanne?» kysyi hän. »Olen. Sellaista ei ehkä tapahdu usein nykyään. Olkoon, että olen merirosvo, mutta minun menettelytapani eivät ole samat kuin Levasseurin, jonka olisikin pitänyt jäädä Eurooppaan harjoittamaan taskuvarkaan ammattiaan. Minulla on eräänlaista kunniantuntoa — sanokaamme vaikka rippeitä kunniantunnosta — jäännös paremmilta päiviltä.» Sitten hän jatkoi reippaammalla äänellä: »Syömme päivällistä tunnin kuluttua ja toivon, että kunnioitatte läsnäolollanne seuraamme. Sitä ennen, monsieur, pitää Benjamin huolen sitä, että saatte sopivan puvun yllenne.» Hän kumarsi heille ja kääntyi lähteäkseen, mutta mademoiselle pidätti häntä. »Monsieur!» huudahti tyttö terävästi. Blood pysähtyi ja kääntyi ympäri ja tyttö lähestyi häntä hitaasti, katsellen ihmetyksen ja pelon sekaisin ilmein. »Oh, te olette jalomielinen.» »En sanoisi aivan niin paljoa», vastasi kapteeni Blood. »Olette, olette! Ja on oikeus ja kohtuus, että saatte tietää kaiken,» »Madelon!» huudahti hänen veljensä estääkseen tyttöä. Mutta hän ei antanut estellä itseään. Hänen pakahtumaisillaan olevan sydämensä täytyi saada purkautua. »Monsieur, se mitä on tapahtunut, on kokonaan minun syytäni. Tämä mies... tämä Levasseur... Blood tuijotti vuorostaan voimatta uskoa korviaan. »Hyvä Jumala! Onko se mahdollista? Tuollainen eläin!» Äkkiä tyttö laskeutui polvilleen ja ennen kuin Blood ennätti estää sitä, oli tyttö tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä. »Mitä te ajattelette, mademoiselle!» »Se on anteeksipyyntö. Mielessäni riistin teiltä kaiken kunnian ajatellessani, että olitte samanlainen kuin Levasseur ja että teidän kiistanne oli vain kahden sakaalin välinen tappelu riistasta. Polvillani, monsieur, pyydän teitä antamaan sen anteeksi.» Kapteeni Blood katsoi tyttöä, ja hymy nousi hänen huulilleen, ja hänen sinisiin silmiinsä ja ahavoituneille kasvoille levisi omituinen kirkkaus. »Eihän toki, lapseni», sanoi hän, »vaikeampi olisi antaa anteeksi tuhmuuttanne, jos olisitte ajatellut toisin.» Auttaessaan tyttöä seisaalleen hän ajatteli itsekseen, että hän oli tässä jutussa käyttäytynyt sangen hyvin. Sitten häneltä pääsi huokaus. Hänen epäilyttävä maineensa, joka niin äkkiä oli levinnyt yli koko Karibian meren, oli varmaankin jo ennättänyt Arabella Bishopinkin koviin. Hän ei saattanut olla epätietoinen siitä, että tyttö halveksi häntä pitäen häntä samanlaisena roistona kuin kaikkia muitakin merirosvousta ammattinaan harjoittavia. Sen vuoksi hän toivoi, että jonkinlainen kaiku juuri tästä teosta joutuisi Arabellan kuuluville ja lievittäisi osaltaan hänen tuntemaansa halveksumista. Sillä koko totuus, jonka hän visusti salasi mademoiselle d'Ogeronilta, oli se, että pannessaan henkensä alttiiksi pelastaakseen tytön hänen vaikuttimenaan oli ajatus, että teko olisi mieluisa neiti Bishopille, jos hän vain olisi voinut olla näkemässä sitä. Kuudestoista luku ANSA Mademoiselle d’Ogeronin jutun luonnollisena seurauksena oli, että kapteeni Bloodin ja Tortugan kuvernöörin välit, jotka jo ennestään olivat varsin sydämelliset, yhä paranivat. Hienoon kivitaloon, jonka M. d’Ogeron oli rakennuttanut itselleen laajaan ja upeaan puutarhaan Cayonan itäiseen osaan, tuli kapteeni Bloodista mieluinen ja tervetullut vieras. M. d'Ogeron oli kapteenille velkaa enemmänkin kuin sen kaksikymmentätuhatta, minkä tämä oli maksanut tytön lunnaina, ja vaikka ranskalainen olikin ovela ja rahanymmärtävä mies, osasi hän kuitenkin olla vieraanvarainen ja tajusi mistä olla kiitollinen. Sen hän nyt osoittikin kaikin tavoin, ja hänen voimakkaan suojeluksensa turvin nousikin kapteeni Bloodin maine merirosvojen keskuudessa pian korkeimmilleen. Niinpä kun Blood ryhtyi varustamaan laivastoaan Maracaiboon tehtävää matkaa varten, joka alun perin oli Levasseurin suunnitelma, ei hänellä ollut puutetta laivoista eikä miehistä, jotka olivat halukkaita lähtemään hänen kanssaan. Hän otti palvelukseensa kaikkiaan viisisataa miestä, vaikka hän helposti olisi voinut saada yhtä monta tuhatta, jos vain olisi voinut sijoittaa heidät. Samoin olisi hän vaikeudetta voinut lisätä laivojensa lukua toisella mokomalla, mutta hän piti parempana pysyttää sen semmoisenaan. Hänen kolme laivaansa olivat _Arabella_, _Ukkosen jylinä_, jota Cahusac nyt noin sadanviidenkymmenen ranskalaisen päällikkönä kuljetti, sekä _Santiago_, joka oli pantu uudelleen kuntoon ja kastettu uudestaan _Elisabethiksi_, Englannin kuningattaren kunniaksi, jonka merimiehet aikoinaan olivat nöyryyttäneet espanjalaisia samoin kuin kapteeni Blood nyt toivoi tekevänsä. Sitä komensi Hagthorpe, jonka Blood hänen entisen merivoimissa suorittamansa palveluksen nojalla siihen määräsi, ja miehistö hyväksyi määräyksen. Muutamia kuukausia mademoiselle d'Ogeronin pelastumisen jälkeen — elokuussa vuonna 1687 — purjehti sitten pieni laivasto, muutamia pienempiä seikkailuja koettuaan, Maracaibon suureen lahteen ja pani toimeen ryöstönsä manterella sijaitsevassa rikkaassa kaupungissa. Asiat eivät luistaneet aivan odotusten mukaan, ja Bloodin voimat joutuivat vaikeaan asemaan. Se selviää parhaiten Cahusacin sanoista — jotka Pitt tunnontarkasti on kertonut — sen väittelyn aikana, joka sukeutui Nuestra Señora del Carmen kirkon rappusilla, jonka kapteeni Blood jumalattomasti oli valinnut päämajakseen. Olen jo sanonut, että hän oli paavinuskoinen ainoastaan silloin, kun se oli hänelle edullista. Väittelyyn otti osaa Hagthorpe, Wolverstone ja Pitt toiselta puolen ja Cahusac, josta koko levottomuus sai alkunsa, toiselta. Heidän takanaan, auringon paahtamalla pölyisellä aukeamalla, jota harvat, lehtiään värisevässä kuumuudessa hiljaa leyhyttelevät palmut ympäröivät, tungeksi satakunta villiä, kumpaankin riitapuoleen kuuluvaa merirosvoa, joiden hälinä aika ajoin vaimeni, jotta he olisivat paremmin kuulleet, mitä heidän johtajiensa kesken tapahtui. Cahusac näytti tahtovan pitää oman päänsä ja hän korotti raa’an riitaisan äänensä, jotta kaikki kuulisivat hänen räikeän julistuksensa. Hän puhui, niin kertoo Pitt, hirvittävää englantia, jota laivurimme ei kuitenkaan yritäkään jäljentää. Hänen pukunsa oli yhtä epäsointuinen kuin hänen kielensäkin. Se ilmaisi tavallaan hänen ammattinsa ja oli räikeä vastakohta Hagthorpen yksinkertaiselle ja Pittin miltei keikarimaiselle puvulle. Hänen likainen ja verentahrima sininen puuvillapaitansa oli edestä avoinna, niin että tuuli pääsi jäähdyttämään hänen karvaista rintaansa. Hänen nahkahousuja kannattavassa vyössään oli kokonainen asevarasto pistooleja ja puukkoja, ja lyhyt miekka heilui nahkahihnasta valtoimenaan riippuvassa tupessa. Hänen mongolimaisen pyöreän ja litteän naamansa yllä liehui turbaanin tapaan kiedottu punainen liina. »Enkö jo alusta alkaen varoittanut teitä, kun kaikki näytti käyvän liian helposti?» hän kysyi surun ja raivon välimailla. »Minä en ole mikään hölmö, ystäväni. Minulla on silmät päässäni, minulla. Ja minä näen niillä. Minä näin hylätyn linnakkeen lahden suussa enkä ketään, joka olisi ampunut laukaustakaan meidän tullessamme. Silloin minä haistoin ansan, kukapa sitä ei olisi tehnyt, jolla vain oli silmät ja aivot tallessa? Hm! Me jatkoimme matkaa. Ja mitä me tapasimme? Kaupungin, joka samoin kuin linnakekin oli hylätty, kaupungin, josta asukkaat olivat vieneet kaiken arvokkaan mennessään. Taas varoitin kapteeni Bloodia. Se on ansa, sanoin minä. Meidän on vain mentävä eteenpäin, aina vain eteenpäin vastaansanomatta, kunnes huomaamme, että on liian myöhäistä lähteä takaisin merelle, että emme pääse ensinkään takaisin. Mutta kukaan ei kuuntele minua. Jokainen teistä ymmärsi asian paremmin. Herran nimessä! Kapteeni Blood tahtoo edetä ja niin me menemme eteenpäin. Me menemme Gibraltaria kohti. Tosin saimme vihdoin, pitkän ajan perästä, käsiimme varakuvernöörin; tosin saimme hänet maksamaan suuret lunnaat Gibraltaristaan; tosin olemme saaneet tuon lunastussumman ja muun saaliin, parituhatta kultakolikkoa, mutta mitä se todellisuudessa on, sanokaahan minulle? Vai täytyykö minun sanoa se teille? Se on pala juustoa hiirenloukussa ja me olemme hiiriä. Jumaliste! Niin on asian laita. Ja kissa — niin, kissat odottavat meitä. Kissoja ovat nuo neljä espanjalaista sotalaivaa, jotka tällä välin ovat saapuneet sataman suulle. Ja ne odottavat meitä tuolla. Katsokaa: Mort Dieu! Siinä on seuraukset teidän hienon kapteeni Bloodinne itsepäisyydestä.» Wolverstone nauroi. Cahusac raivostui. »Ah, Sangdieu! Turis! Sinä naurat, senkin nauta! Sano minulle, miten pääsemme täältä ulos, ellemme taivu monsieur Espanjan amiraalin ehtoihin?» Portailta kuului merirosvojen joukosta epämääräinen hyväksymisenmurina. Wolverstonen ainoa silmä pyöri pelottavasti ja hän puristi valtavan kätensä nyrkkiin, ikään kuin lyödäkseen ranskalaista, joka selvästi kiihotti kapinaan. Mutta Cahusac ei ollut millänsäkään. Miesten mieliala rohkaisi häntä. »Te luulette varmaankin, että teidän kapteeni Bloodinne on itse Isä Jumala! Että hän pystyy tekemään ihmeitä, vai? Hän on naurettava, tietäkää se, tämä kapteeni Blood, suurine eleineen ja...» Hän vaikeni. Kirkosta astui parhaillaan suurine eleineen ynnä muineen Peter Blood. Hänen kanssaan tuli vankka pitkäsäärinen ranskalainen merikarhu, Yberville nimeltään, joka, vaikka olikin nuori, oli saavuttanut suurta mainetta merirosvopäällikkönä jo ennen kuin oman laivan menettäminen oli ajanut hänet kapteeni Bloodin palvelukseen. Kapteeni astui väittelevää miesjoukkoa kohti nojaten kepeästi pitkään eebenpuiseen keppiinsä ja kasvot leveätöyhtöisen hatun varjostamina. Hänen ulkomuodossaan ei ollut vähääkään merirosvoa. Hän muistutti paljon enemmän Mallilla tai Alamedalla vetelehtijää, varsinkin viimeksimainittua, sillä hänen komea violetti silkkipukunsa kultaisine reunuksineen ja napinläpineen oli täysin espanjalainen. Mutta pitkä, käyttökelpoinen miekka, jonka kahva hieman pisti käden alta esille, oikaisi tuntuvasti vaikutusta. Se ja hänen teräksiset silmänsä ilmaisivat hänessä seikkailijan. »Te olette havainnut minut naurettavaksi, Cahusac, vai kuinka?» hän sanoi pysähtyen bretagnelaisen eteen, jonka viha näytti jo kokonaan haihtuneen. »Mitä minun sitten täytyy ajatella teistä!» Hän puhui rauhallisesti, melkein raukeasti. »Te kerrotte miehille, että olemme vitkastelleet ja että vitkastelumme on saattanut meidät nykyiseen vaaralliseen asemaamme. Mutta kuka on syypää vitkasteluun? Me olemme viipyneet kuukauden työssä, joka ilman teidän tyhmyyttänne olisi suoritettu viikossa.» »Jumaliste, oliko se minun syytäni, että...?» »Kenen syytä sitten oli, että te ajoitte laivanne keskellä lahtea olevalle matalikolle? Te ette huolinut luotsia. Te olitte tuntevinanne väylän. Te ette edes luodannut. Seurauksena oli, että meiltä meni kolme kallista päivää, ennen kuin saimme kanootteja, joilla saatoimme korjata laivasta miehet ja aseistuksen. Nuo kolme päivää riittivät antamaan sanan tulostamme Gibraltarin asukkaille ja päästämään heidät kaupungista pois. Sen jälkeen ja siitä syystä täytyi meidän lähteä tavoittamaan varakuvernööriä pirullisesta saarilinnoituksestaan, ja pari viikkoa sekä satakunta miestä meni, ennen kuin saimme sen nujerretuksi. Sitten olemme viipyneet täällä, kunnes eräs vartioalus toi La Guayrasta espanjalaisen laivaston. Ellette olisi menettänyt laivaanne ja sen kautta pienentänyt laivastoamme kahteen kolmasosaan, niin pystyisimme nyt raivaamaan tiemme merelle kutakuinkin hyvin menestymisen toivein. Ja siitä huolimatta pidätte te sopivana asettua tässä tuomariksi ja moittia meitä asiaintilasta, johon teidän oma taitamattomuutenne on ollut syynä.» Hän puhui niin hillitysti, että uskon teidän myöntävän, että se oli ihailtavaa, kun sanon, että sitä espanjalaista laivastoa, joka vartioi satamalahden pullon tapaista suuta ja odotti siinä tyynesti luottaen ylivoimaiseen laivastoonsa, johti hänen leppymätön vihollisensa Don Miguel De Espinosa y Valdez, Espanjan laivaston amiraali. Paitsi velvollisuuttaan isänmaataan kohtaan oli amiraalilla, kuten tiedätte, henkilökohtaista kaunaa Bloodia kohtaan, kaunaa, joka johtui _Encarnacionilla_ tapahtuneesta ilveilystä sekä hänen veljensä kuolemasta vuosi takaperin. Ja hänen kanssaan purjehti hänen veljenpoikansa, jonka kostonhimo ei ainakaan ollut pienempi kuin amiraalin samanniminen tunne. Ja sittenkin, vaikka kapteeni Blood tiesi tämän kaiken, hän saattoi säilyttää tyyneytensä moittiessaan miehen raukkamaista raivoamista, miehen, jolla ei ollut pelättävissä puoltakaan siitä vaarasta, joka häntä itseään uhkasi. Hän kääntyi pois Cahusacista puhutellakseen rosvojoukkoa, joka oli pakkautunut lähemmäksi häntä kuullakseen mitä hänellä oli sanomista, sillä hän ei ollut viitsinyt puhua tavallista kovemmalla äänellä. »Toivon, että tämä on hieman korjaava sitä väärinkäsitystä, joka näkyy saaneen teidät levottomiksi», virkkoi hän. »Ei parane puhua siitä, mikä on tehty ja tapahtunut», huudahti Cahusac pikemminkin synkkänä kuin uhkaavana. Wolverstone puhkesi nauruun, joka muistutti hevosen hirnuntaa. »Kysymys on siitä, mitä nyt teemme», Cahusac jatkoi. »Nyt ei ole kysymys enää mistään», sanoi kapteeni Blood. »Vai ei ole», väitti Cahusac. »Don Miguel, espanjalainen amiraali, on luvannut meille vapaan lähdön merille, jos vain lähdemme heti, emme vahingoita kaupunkia, vapautamme ottamamme vangit ja palautamme kaiken omaisuuden, jonka anastimme Gibraltarista.» Kapteeni Blood hymyili rauhallisesti, sillä hän tiesi tarkoin, kuinka paljon luottamusta amiraalin sana ansaitsi. Cahusacin maanmies vastasi hänelle ilmeisen halveksivasti. »Mikä merkitsee sitä, että espanjalainen amiraali, huonosta asemastamme huolimatta, pelkää meitä.» »Se on mahdollista ainoastaan siitä syystä, ettei hän tunne meidän todellista heikkouttamme», kuului vihainen vastaus. »Ja oli miten oli, täytyyhän meidän suostua hänen ehtoihinsa. Meillä ei ole muuta valinnan varaa. Se on minun mielipiteeni.» »Mutta ei minun», sanoi kapteeni Blood. »Ja sen vuoksi olen hylännyt hänen ehtonsa.» »Hylännyt!» Cahusacin leveä naama punotti. Takana seisovien miesten murina rohkaisi häntä. »Te olette hylännyt ne — nyt jo, neuvottelematta minun kanssani!» »Teidän epäämisenne ei olisi muuttanut asiaa. Me olisimme äänestäneet teidät kumoon, sillä Wolverstone tässä on aivan samaa mieltä kanssani. Mutta», jatkoi hän, »jos te ja teidän ranskalaiset seuralaisenne haluavat käyttää hyväkseen espanjalaisten asettamia ehtoja, niin emme estä teitä siitä. Lähettäkää joku vangeistanne amiraalin luo. Don Miguel on iloitseva teidän päätöksestänne, siitä voitte olla varma.» Cahusac katseli häntä hetken kiiluvin silmin ja ääneti. Hilliten sitten itsensä hän kysyi käheällä äänellä: »Sanokaa tarkkaan, minkä vastauksen annoitte amiraalille.» Hymy kirkasti kapteeni Bloodin silmiä ja kasvoja. »Vastasin hänelle, että ellei hän neljänkolmatta tunnin kuluessa anna kunniasanaansa siitä, että pysyttelee loitolla eikä estä meidän lähtöämme sekä antaa meille viisikymmentätuhatta kultakolikkoa lunnaiksi Maracaiboa vastaan, niin me panemme tämän kauniin kaupungin tuhkaksi ja lähdemme sen tehtyämme merelle ja hävitämme hänen laivastonsa.» Ehtojen suunnaton röyhkeys sai Cahusacin sanattomaksi. Mutta englantilaisten merirosvojen joukossa oli monta, jotka ihastuneina tajusivat sen rohkean huumorin, joka ilmeni ansaan joutuneen rauhanehtojen sanelussa ansan virittäjälle. He purskahtivat nauruun. Se laajeni yleiseksi hyväksymiseksi, sillä karkean rohkea pila oli merirosvojen mieliruokaa. Heti kun Cahusacin ranskalaiset seuralaiset oivalsivat leikin aiheuttaman innostuksen, muuttivat he mielensä ja vihdoin jäi Cahusac uhkamielisessä itsepäisyydessään yksin. Hän poistui nöyryytettynä. Eikä hän leppynyt ennen kuin seuraavana päivänä, kun hänen kostonhalunsa sai sopivaa viihdykettä. Se tuli espanjalaisen amiraalin vastauksen muodossa, jossa hän pyhästi lupasi Jumalalle, että koska merirosvot hylkäsivät hänen jalomielisen tarjouksensa, jolla hän salli heidän kunniallisesti antautua kuten sodassa ikään, aikoi hän nyt odottaa heitä lahden suulla ja tuhota heidät heidän pyrkiessään merelle. Hän lisäsi, että jos he viivyttelisivät lähtöään, tulisi hän itse lahteen heitä noutamaan heti kun _Santo Niño_, hänen viides sotalaivansa, joka juuri oli tulossa La Guayrasta, saapuisi. Tällä kerralla menetti kapteeni Blood mielenmalttinsa. »Älkää vaivatko minua enää», säväytti hän Cahusacille, joka muristen lähestyi häntä. »Lähettäkää sana Don Miguelille, että olette eronnut minusta. Hän on piru vieköön antava teille oikein vapaan lähdön. Ottakaa sitten yksi suurveneistä, sullokaa siihen miehenne ja menkää helvettiin.» Cahusac olisi epäilemättä tehnyt niin, jos hänen miehensä olisivat olleet yhtä mieltä asiasta. Mutta heitä viekoitteli toiselta puolen saaliinhimo ja toiselta puolen pelko. Jos he lähtivät, täytyi heidän luopua osastaan saalista, joka oli varsin huomattava, sekä orjista ja muista vangeista, joita olivat saaneet. Jos he nyt jättäisivät kapteeni Bloodin ja tämän jälkeenpäin onnistuisikin päästä vahingoittumattomana pälkähästä — ja mikäli he hänen neuvokkuuttaan tunsivat, ei se tuntunut vallan mahdottomalta — niin hän hyötyisi kaiken sen, mikä heiltä nyt jäisi saamatta. Se olisi liian katkera pala nieltäväksi. Ja niin he lopulta alistuivat Peter Bloodin eivätkä Don Miguelin ehtoihin. He olivat lähteneet uhkayritykseen hänen kanssaan ja aikoivat sen hänen kanssaan suorittaa loppuun tai sitten tuhoutua. Sen vastauksen sai hän itse Cahusacin synkästä suusta samana iltana. Kapteeni Blood iloitsi siitä ja pyysi Cahusacia istuutumaan ja ottamaan osaa neuvotteluun, jossa juuri pohdittiin, mihin toimenpiteisiin asian johdosta oli ryhdyttävä. Neuvottelu pidettiin kuvernöörin suuressa hallissa, jonka kapteeni Blood oli valinnut omaksi tyyssijakseen — nelikulmainen matalaseinäinen ulkoilmahalli, jonka keskellä suihkulähde viiniköynnösten ympäröimänä leikitellen ilakoi. Sen molemmin puolin kasvoi appelsiinipuita ja illan tyvenessä niistä levisi miltei painostava tuoksu. Se oli niitä viihtyisiä huvimajoja, joita maurilaiset arkkitehdit olivat tuoneet Espanjaan ja espanjalaiset vuorostaan uuteen maailmaan. Täällä pidettiin nyt sotaneuvotteluja myöhäiseen yöhön sen ehdotuksen pohjalla, jonka kapteeni Blood esitti. Suuri, suolaton Maracaibon lahti, joka saa vetensä paristakymmenestä joesta, jotka virtaavat lahtea molemmilta puolin reunustavilta lumipeitteisiltä vuorilta, on noin satakaksikymmentä mailia pitkä ja miltei yhtä leveä laajimmalta paikaltaan. Se on suuren pullon muotoinen, jonka kaula on merelle päin Maracaibon kohdalla. Kaulan ulkopuolella laajenee meri taas ja kaksi pitkänomaista saarta, Vigilias ja Palomas, sulkevat uudelleen väylän, jossa ne ovat poikittain. Pieninkään laiva ei pääse lahdesta muuta tietä kuin saarten välistä kulkevaa kaitaista salmea. Palomas-saarta, joka on noin kymmenen mailin pituinen, ei pääse puolta mailia lähemmäksi kummallekaan puolelle muuta kuin aivan matalakulkuisella veneellä. Ainoastaan sen itäinen pää on syvärantainen ja siinä on luja kalliolinnoitus, joka täydellisesti vallitsee pääsyn lahteen ja jonka merirosvot tullessaan havaitsivat autioksi. Tämän salmen ja pullonkaulan välisellä selällä olivat espanjalaiset laivat ankkurissa. Amiraalin _Encarnacion_, jonka jo entuudestaan tunnemme, oli mahtava laiva, jolla oli neljäkymmentäkahdeksan suurta ja kahdeksan pientä tykkiä. Seuraava oli kokonsa puolesta _Salvador_, jolla oli kolmekymmentäkuusi tykkiä. Muut kaksi, _Infanta_ ja _San Felipe_, vaikka olivatkin pienempiä, olivat kylläkin pelottavia kaksinekymmenine tykkeineen ja sataviisikymmentä miestä käsittävine miehistöineen kumpikin. Sellainen oli se laivasto, jonka välistä kapteenin tuli suorittaa kujanjuoksunsa omalla _Arabellallaan_, jossa oli neljäkymmentä tykkiä, _Elisabethilla_, jolla oli kaksikymmentäkuusi tykkiä, sekä niillä kahdella purrella, jotka he olivat Gibraltarista anastaneet ja jotka he olivat varustaneet kuudella pikkutykillä kummankin. Miehistönä heillä ei enää ollut kuin nelisensataa niistä yli viidestäsadasta, jotka Tortugasta olivat lähteneet, kun sen sijaan espanjalaisilla oli käytettävänään kokonaista tuhat miestä laivoillaan. Suunnitelma, jonka kapteeni Blood esitti sotaneuvostolle, oli epätoivoisen rohkea, kuten Cahusac sitä kursailematta nimitti. »Niinpä niin, sitä se on», sanoi kapteeni Blood. »Mutta olen suorittanut rohkeampiakin tekoja.» Rauhallisena hän veteli piippuaan, joka oli täytetty hyvänhajuisella Sacerdotes-tupakalla, josta Gibraltar oli kuuluisa ja jota he olivat tuoneet mukanaan useampiakin paaleja. »Ja mikä merkitsee vielä enemmän, on se, että olen niistä suoriutunut onnellisesti. Audaces fortuna juvat. Rohkea rokan syöpi. Vanhat roomalaiset tunsivat kyllä maailmansa.» Hän valoi tovereihinsa, vieläpä Cahusaciinkin oman varman luottamuksensa henkeä, ja siinä luottamuksessa kaikki ryhtyivät ahkerasti työhön. Kolme päivää aamunkoitosta yömyöhään saakka merirosvot ahersivat ja hikoilivat täydentääkseen valmistuksiaan niitä toimia varten, joiden piti hankkia heille vapaa kulku merelle. Aika oli tiukalla. Heidän täytyi päästä lyömään, ennen kuin Don Miguel de Espinosa ennätti saada avukseen viidennen laivansa _Santo Niñon_, joka oli tulossa La Guayrasta. Pääasialliset toimet suoritettiin suuremmalla Gibraltarista ryöstetyllä purrella. Sille oli määrätty pääosa kapteeni Bloodin suunnitelmassa. He alkoivat työnsä repimällä irti kaikki väliseinät, kunnes purressa ei enää ollut jäljellä muuta kuin laidat, ja niihin he tekivät niin paljon aukkoja, että ne näyttivät miltei ristikoilta. Sitten he tekivät kanteen puoli tusinaa luukkuja lisää sekä sulloivat siihen kaiken tervan, pien ja tulikiven, minkä he suinkin kaupungista käsiinsä saivat. Lopuksi he sijoittivat kuusi ruutitynnyriä laidassa oleviin aukkoihin asettaen niiden päät ulospäin kuten tykin suut. Kun varustelut olivat neljännen päivän iltana suoritetut, menivät kaikki miehet laivoille ja Maracaibon kaunis kaupunki jäi tyhjäksi. Mutta he eivät nostaneet ankkuria ennen kuin puolenyön aikaan. Silloin he vasta nousuveden alkaessa lipuivat hiljaa pullonkaulaa kohti ainoastaan priipurje levällään vienon yötuulen kuljettaessa heitä troopillisen taivaan punahehkuisen pimeyden suojassa. He kulkivat seuraavassa järjestyksessä. Etumaisena kulki Wolverstonen johtama polttolaivaksi muutettu pursi, jossa oli miehistönä kuusi vapaaehtoista, joista kunkin piti saada sata kultakolikkoa mieheen ylimääräistä erikoisena palkkiona. Sitten tuli _Arabella_. Sitä seurasi vähän matkan päässä _Elisabeth_, jota komensi Hagthorpe ja jolla laivaten Cahusac ja hänen ranskalainen miehistönsä olivat. Jälkijoukon muodosti toinen pursi sekä kahdeksan kanoottia, joihin oli sijoitettu vangit, orjat ja suurin osa ryöstettyä saalista. Kaikki vangit olivat köysissä ja heitä vartioi kaksi musketeilla varustettua merirosvoa, minkä lisäksi kullakin aluksella oli vielä kaksi miestä, jotka hoitivat purjehdusta. Jälkijoukon oli pysyteltävä perässä eikä se saanut sekaantua tulevaan otteluun. Opaalinkarvaisten ensi säteiden karkottaessa yön pimeyden erottivat merirosvojen harjaantuneet silmät espanjalaisten laivojen komeat ääriviivat niiden kelluessa noin neljännesmailin päässä. Osaamatta epäillä mitään ja luottaen suuriin voimiinsa eivät espanjalaiset olleet huolimattomaan tapaansa nytkään pitäneet tarkkaa huolta vartioinnista. Varmaa on, että he eivät aamuhämärissä huomanneet Bloodin laivastoa ennen kuin vasta sen jälkeen kun Bloodin laivasto oli nähnyt heidät. Kun he vihdoin olivat heränneet unestaan, oli Wolverstonen pursi jo aivan lähellä, kiitäen heitä kohti täysin purjein, jotka oli nostettu heti kun espanjalainen laivasto tuli näkyviin. Suoraan amiraalin laivaa _Encarnacionia_ kohti suuntasi Wolverstone purren ja sidottuaan sitten peräsimen kiinni hän sytytti valmiina vieressään olleesta tuohuksesta suuren, tiiviisti punotuista oljista tehdyn soihdun, jonka hän oli kastanut tervassa. Ensin se hehkui hieman, mutta kun hän oli muutaman kerran heilauttanut sitä päänsä ympäri, syttyi se liekkiin juuri kun pieni alus rysähtäen ja heilahdellen jysähti lippulaivan kylkeen sotkien köysistönsä ja raakapuunsa toisen köysistöön ja katkoen ja kiristäen niitä valtavalla rytinällä. Hänen kuusi miestään seisoivat puolialastomina valmiina paikoillaan, neljä purren laidalla ja kaksi perässä, ja varustettuina kukin kiinnityshaoillaan. Samalla hetkellä kun alukset törmäsivät yhteen, iskivät miehet hakansa sotalaivaan, kun taas perässä olevat täydensivät työtä kietomalla lisää köysiä jo ennen sotkeutuneeseen rykelmään. Laivalla sai odottamaton herääminen suunnattoman sekasorron aikaan. Kilvan juoksivat, huusivat ja toitottivat miehet torviaan. Ensin he kiiruhtivat nostamaan ankkuria, mutta hylkäsivät tuuman liian myöhäisenä. Luullen sitten, että heidän alukselleen aiottiin hyökätä, kävivät espanjalaiset käsiksi aseisiinsa ja odottivat ryntäystä. Kun sitä ei ruvennut kuulumaan, hämmentyivät he, sillä muutakaan he eivät olleet tottuneet odottamaan merirosvoilta. Vielä lisäsi heidän hämminkiään Wolverstone, joka alastomana viiletti purren kantta edestakaisin suuri palava soihtu kädessään. He eivät osanneet arvata totuutta, ennen kuin hän oli jo tekonsa tehnyt ja eräs upseeri komensi silloin hyökkäämään purteen. Mutta käsky tuli liian myöhään. Wolverstone oli nähnyt kuuden toverinsa hyppäävän mereen kiinnitettyään hakansa sotalaivaan ja silloin hän kiiruhti itsekin purren oikealle laidalle. Hän paiskasi loimuavan soihtunsa lähimmästä aukosta purren ruumaan ja sukelsi sitten vuorostaan mereen, josta hänet pian nostettiin _Arabellan_ suurveneeseen. Mutta ennen kuin se tapahtui, oli pursi yhtenä ahjona, josta räjähdys toisensa perästä sinkosi palavia sytykkeitä _Encarnacionin_ kannelle ja josta pitkät liekit ahnaasti nuolivat sen sivuja karkottaen kauaksi ne uskalikot espanjalaiset, jotka — vaikkakin myöhään — koettivat henkensäkin uhalla vapauttaa laivansa purresta. Ja sillä aikaa kun espanjalaisen laivaston pelottavin alus täten tehtiin toimintakyvyttömäksi aivan alkuunsa, purjehti Blood avaamaan tulensa _Salvadoria_ vastaan. Hän laukaisi ensin koko laitatulensa sen sivua vasten ja pyyhkäisi hirvittävällä voimalla miltei kaiken sen kannelta, kääntyi sitten ympäri ja laukaisi toisen koko laidallisen runkoon aivan läheltä. Jättäen sen siihen puoleksi raajarikkoisena ainakin väliaikaisesti ja jatkaen matkaansa samaan suuntaan hän sai aikaan yleisen hämmingin _Infantalla_ ampumalla sitä parilla laukauksella keulatykeistään ja laski sitten rysähtäen sen kylkeen, kiinnitti haat ja ryntäsi kannelle. Hagthorpe teki _San Felipen_ kanssa saman tempun. Koko tänä aikana eivät espanjalaiset ennättäneet ampua ainoatakaan laukausta, sillä niin täydellisesti oli heidät yllätetty ja niin lamaannuttava oli Bloodin hyökkäys ollut. Nähdessään äkkiä edessään merirosvojen kylmän teräksen ei _San Felipen_ eikä _Infantan_ miehistöistä ollut paljoakaan vastusta. Huomatessaan sitten amiraalin laivan palavan ja _Salvadorin_ ajelehtivan avuttomana he menettivät kaiken rohkeutensa ja laskivat aseensa luullen olevansa voitetut. Jos _Salvador_ olisi päättäväisellä vastarinnalla rohkaissut toisia laivoja, niin olisivat ehkä espanjalaiset nauttineet sen päivän voiton hedelmät. Mutta sattui, että _Salvador_ onnettomuudekseen oli aitoespanjalaiseen tapaan varustettu aarrelaivaksi ja sillä oli uumenissaan harkkoja viidenkymmenen tuhannen kultakolikon arvosta. Koettaessaan ennen kaikkea pelastaa näitä joutumasta merirosvojen saaliiksi ohjasi Don Miguel, joka miehistönsä jäännöksen kanssa oli muuttanut _Salvadoriin_, sen Palomas-saarta ja väylää hallitsevaa linnoitusta kohti. Tämän linnoituksen oli amiraali odotuspäivänä salaisesti miehittänyt ja varustanut aseilla. Sitä varten hän oli tuonut kaiken aseistuksen Cojeron linnoituksesta sinne. Cojeron linnoitus oli kauempana reitiltä ja sen aseistukseen oli kuulunut tavallista voimakkaampia ja kantavampia tykkejä. Aavistamatta vähääkään tätä lähti kapteeni Blood ajamaan takaa _Salvadoria_ seuranaan _Infanta_, jossa nyt oli merirosvoista kokoonpantu miehistö Ybervillen komennossa. _Salvadorin_ perätykit vastasivat umpimähkään takaa-ajajien murhaavaan tuleen ja sen vauriot olivat niin vakavaa laatua, että kun se pääsi linnoituksen tykkien kantopiiriin, se alkoi upota ja painui vihdoin matalikolle niin syvään, että ainoastaan osa siitä näkyi veden yläpuolella. Amiraali koetti parhaansa mukaan saada miehensä, minkä uimalla, minkä veneessä, kuiville. Ja silloin, juuri kun kapteeni Blood luuli, että voitto oli hänen ja että hänellä oli tie vapaana merelle, näytti linnoitus äkkiä ja arvaamatta hirvittävän voimansa. Mylvähtäen ilmaisi patteri olemassaolonsa ja _Arabella_ huojui sen iskusta, joka särki sen keskiosan partaan ja kylvi kuolemaa ja sekasortoa siihen kokoontuneiden merirosvojen keskuuteen. Ellei Pitt, laivuri olisi itse käynyt ruoriin ja kääntänyt laivaa jyrkästi oikealle, olisi se saanut vielä tuntuvampia vaurioita toisesta yhteislaukauksesta, joka seurasi miltei heti ensimmäisen perässä. Sillä välin oli heikomman _Infantan_ käynyt vielä pahemmin. Vaikka siihen ei ollut käynyt kuin yksi ainoa ammus, oli se murskannut sen vasemmanpuoleisen laidan aivan vesirajasta, aikaansaaden vuodon, joka piankin olisi painanut sen veden alle, ellei kokenut Yberville olisi heti ryhtynyt vastaaviin toimenpiteisiin ja käskenyt heittämään vasemman puolen tykkejä mereen. Siten hän sai laivansa keventymään ja oikealle kyljelleen kallistuneena pysymään veden pinnalla ja lähti seuraamaan peräytyvää _Arabellaa_ linnoitustykkien jatkaessa ammuntaa, vaikkakin aikaansaamatta enempiä vaurioita. Päästyään tykkien kantaman ulkopuolelle laivat yhtyivät ja niihin liittyivät vielä _Elisabeth_ ja _San Felipe_ tuumimaan, mitä nyt oli tehtävä. Seitsemästoista luku HÖLMÖT Nolona johti kapteeni Blood neuvotteluja, joita kiireen kaupalla pidettiin _Arabellan_ peräkannella aamuauringon kirkkaassa loisteessa. Se oli, kertoi hän perästäpäin, hänen loistavan uransa katkerin hetki. Hänen täytyi sulattaa se tosiasia, että vaikka hän oli johtanut tehtävänsä taidolla, josta saattoi olla ylpeä, musertaessaan voiman, joka mieslukunsa ja aseistuksensa puolesta oli niin suuri, että Don Miguel hyvällä syyllä saattoi pitää sitä voittamattomana, oli kolme onnistunutta laukausta aavistamattomasta patterista tehnyt kokomaan tyhjäksi hänen voittonsa. Ja tyhjäksi se oli jäävä, kunnes hän oli hävittänyt sen linnoituksen, joka yhä esti hänen pääsyään merelle. Ensin tahtoi kapteeni Blood heti panna kuntoon laivansa ja yrittää uudelleen. Mutta toiset kehoittivat häntä säilyttämään malttinsa, sillä sellainen äkkipikaisuushan oli hänelle vierasta ja yksinomaan harmin ja nöyryytyksen aiheuttamaa. Tyynnyttyään hän alkoi punnita asemaa. _Arabella_ ei pystynyt siinä kunnossa lähtemään merelle, _Infanta_ pysyi ainoastaan keinotekoisesti veden pinnalla ja _San Felipe_ oli melkein yhtä kehnossa kunnossa sen pommituksen johdosta, jonka alaisena se oli ollut ennen antautumistaan merirosvoille. Oli siis selvä, että hänen lopulta täytyi myöntää, ettei ollut muuta keinoa kuin palata Maracaiboon ja korjata siellä laivat, ennen kuin saattoi ryhtyä väkivoimin raivaamaan pääsyä merelle. Ja niin tulivat lyhyen ja tuiman tappelun nolatut voittajat takaisin Maracaiboon. Ja jotta heidän johtajansa ei säästyisi äärimmäiseltä katkeroitumiselta, täytyi hänen lisäksi kuunnella, mitä Cahusacilla oli toivottomuudessaan lörpöttelemistä, ja sanoja tämä ei ainakaan säästänyt. Oltuaan ensin mielettömän tyytyväinen pienillä voimilla saavutetun helpon ja nopean voiton johdosta aamuaikaisessa vaipui ranskalainen nyt entistäkin synkempään pessimismiin. Ja hän tartutti mielialansa ainakin suurimpaan osaan maanmiehiään. »Nyt on kaikki lopussa», sanoi hän kapteeni Bloodille. »Ainakin tällä kertaa olemme satimessa.» »Rohkenen huomauttaa teille, että olette sanonut samat sanat kerran ennenkin», vastasi kapteeni Blood niin kärsivällisesti kuin taisi. »Kun kerran olette nähnyt, mitä olette nähnyt, niin ette voine kieltää, että palaamme voimakkaampina sekä laivojen lukuun että aseistukseen nähden kuin olimme lähtiessämme. Katsokaa meidän nykyistä laivastoamme.» »Näen sen hyvinkin», sanoi Cahusac. »Tuhat tulimmaista! Te olette oikea valkomaksainen raukka, kun kaikki käy ympäri.» »Sanotteko minua pelkuriksi?» »Rohkenen sanoa.» Bretagnelainen tuijotti häneen ja hengitti raskaasti. Mutta hänen ei tehnyt mieli vaatia hyvitystä loukkauksen johdosta. Hän tiesi liiankin hyvin, minkälaatuinen se hyvitys olisi, jonka kapteeni Blood hänelle antaisi. Hän muisti Levasseurin kohtalon. Sen vuoksi hän turvautui vain sanoihin. »Se on jo liikaa! Menette liian pitkälle», valitti hän katkerasti. »Kuulkaahan, Cahusac, minä olen jo sairaaksi asti väsynyt teidän alituisiin valitteluihinne ja ruikutuksiinne, kun asiat eivät luista yhtä tasaisesti kuin luostarin päivällispöydässä. Jos kerran haluatte, että kaikki luistaisi kepeästi ja vaivattomasti, niin teidän ei olisi pitänyt lähteä merille, ei ainakaan minun kanssani, sillä minun seurassani eivät asiat koskaan luista rauhallisesti eivätkä vaivattomasti. Ja muutapa minulla ei olekaan sanottavana teille tänä aamuna.» Cahusac kääntyi kiroillen poispäin ja meni tunnustelemaan miestensä mieliä. Kapteeni Blood lähti sitomaan ja lääkitsemään haavoittuneita ja siinä hommassa hän viipyi myöhäiseen iltapäivään saakka. Sitten hän vihdoin meni maihin ja palasi kepeämmällä mielellä kuvernöörin asuntoon kirjoittaakseen puhtaimmalla kastilian murteella uhkaavan mutta kohteliaan kirjeen Don Miguelille. »Olen tänä aamuna näyttänyt teidän ylhäisyydellenne, mihin pystyn. Vaikka minulla ei ollut kuin yksi kahta vastaan sekä mies- että tykkilukuun nähden, olen upottanut suuren laivastonne laivat, joilla teidän piti tulla tuhoamaan minut Maracaibon lahdessa. Täten ette enää pysty täyttämään uhkaustanne, vaikka La Guayrasta tuleva _Santo Niñokin_ saapuisi avuksenne. Siitä mitä on tapahtunut, voinette vetää johtopäätöksenne siihen nähden, mitä tulee tapahtumaan. En vaivaisikaan tällä kirjeellä teidän ylhäisyyttänne, ellen olisi inhimillinen mies, joka kammoaa verenvuodatusta. Sen vuoksi tarjoan teille nyt puhtaasti ihmisystävällisistä syistä viimeiset ehtoni ennen kuin käyn käsittelemään voittamattomaksi arvelemaanne linnoitusta samalla tavalla kuin laivojannekin, joita te myös piditte voittamattomina. Säästän Maracaibon kaupungin hävitykseltä ja vien mieheni sieltä heti sekä jätän ne neljäkymmentä vankia, jotka sieltä olen ottanut, takaisin sillä ehdolla, että te maksatte minulle viisikymmentätuhatta kultarahaa ja sata nautaa lunnaina ja annatte minun häiriintymättä mennä salmesta. Vankini, jotka suurimmaksi osaksi ovat arvohenkilöitä, pidän panttina lähtööni saakka, jolloin lähetän heidät takaisin kanooteissa, joita sitä varten otan mukaani. Jos teidän ylhäisyytenne neuvonantajat mahdollisesti saavat teidän hylkäämään ehtoni ja siten pakotatte minut hävittämään linnoituksen ehkäpä muutamien ihmishenkien kustannuksella, niin varoitan teitä, sillä mitään armoa ette siinä tapauksessa voi meidän puoleltamme odottaa, ja minä alan työni muuttamalla tuhkaläjäksi sen paikan, jossa viehättävä Maracaibon kaupunki nyt seisoo.» Kirjoitettuaan kirjeen hän käski vankien joukosta tuoda luokseen Maracaibon varakuvernöörin, joka oli joutunut vangiksi Gibraltarissa. Selitettyään hänelle kirjeen sisällön hän lähetti hänet Don Miguelin luo. Valitessaan varakuvernöörin lähetikseen kapteeni Blood menetteli sangen ovelasti. Jos kukaan, toivoi juuri tämä palavasti kaupunkinsa pelastumista. Hän oli mies, joka hinnalla millä hyvänsä tulisimmin vaatisi kaupungin säästämistä siltä tuholta, jolla kapteeni Blood sitä uhkasi. Hänen laskunsa eivät pettäneetkään. Varakuvernööri yhtyi intohimoisesti kirjeessä mainittuihin ehtoihin. Mutta Don Miguel oli uljaampaa ainesta. Totta oli, että hänen laivastonsa oli osaksi hävitetty ja osaksi anastettu. Mutta, hän ajatteli, hänet oli yllätetty. Sitä ei tapahtuisi toista kertaa. Linnoitusta ei vain niinkään yllätettäisi. Tehköön kapteeni Blood mitä halusi Maracaibossa, mutta häntä odottaisi katkera jälkilasku, kun hän mahdollisesti — ja ennemmin tai myöhemmin täytyi hänen se tehdä — päättäisi lähteä lahdesta. Varakuvernööri raivostui. Hän menetti mielenmalttinsa ja tuli sanoneeksi kovia sanoja amiraalille. Mutta ne eivät olleet niin kovia kuin ne sanat, jotka amiraali lausui hänelle. »Jos te olisitte ollut yhtä uskollinen kuninkaallenne koettamalla estää noita kirottuja merirosvoja tunkeutumasta tänne, kuin minä aion olla estäessäni heitä lähtemästä täältä, niin emme nyt ensinkään olisi tässä vaikeassa pulmassa. Älkää siis väsyttäkö minua enää raukkamaisilla neuvoillanne. Minä en suostu mihinkään sovitteluihin kapteeni Bloodin kanssa. Tiedän velvollisuuteni kuningastani kohtaan ja aion myös tehdä sen. Tunnen myös velvollisuuteni itseäni kohtaan. Minulla on eräs yksityinen asia suoritettavana tuon roiston kanssa ja aion tehdä sen nyt. Viekää ne terveiset hänelle.» Niin palasi varakuvernööri takaisin Maracaiboon omaan kauniiseen taloonsa, jonka kapteeni Blood oli tehnyt päämajakseen, ja toi mukanaan amiraalin vastauksen. Ja koska hän luulotteli, että amiraalin uljas rohkeus vastoinkäymisenkin hetkellä oli vuodattanut myös häneen samanlaista sisua, saneli hän amiraalin terveiset niin uhkaavassa muodossa kuin tämä suinkin saattoi toivoa. »Vai niin», sanoi kapteeni Blood tyynesti hymyillen, vaikka hänen mielensä olikin perin alakuloinen hänen huomatessaan pöyhkeilynsä epäonnistuneen. »No niin, onpa sääli, että amiraali on niin itsepäinen. Sillä tavalla hän menetti laivastoissakin, mutta sehän olikin hänen oma asiansa. Mutta niin ei ole kauniin Maracaibon kaupungin laita. Ehkäpä hän menettääkin sen suuremmitta suruitta. Olen kovin pahoillani. Kaikenlainen hävittäminen, kuten verenvuodatuskin, on minulle perin vastenmielistä. Mutta minkäpä sille taitaa! Huomisaamuna panen toimeen. ilotulituksen, ja ehkäpä amiraali on illalla havaitseva, että Peter Blood on niitä miehiä, jotka pitävät sanansa. Saatte mennä, Don Francisco.» Varakuvernööri meni ulos laahustavin askelin vartijainsa saattamana ja hänestä oli uhkamielisyys tyystin hävinnyt. Mutta tuskin oli varakuvernööri poistunut, kun Cahusac, joka oli ollut amiraalin vastausta odottelevassa neuvoskunnassa, hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen kätensä vapisivat, kun hän ojenteli niitä vastalauseeksi. »Jumaliste, mitäs nyt sanotte?» huusi hän käheällä äänellä. Ja odottamatta vastausta kysymykseensä hän raivosi edelleen: »Minä tiesin, ettette säikäyttäisi amiraalia niin helposti. Hän pitää meitä satimessaan — ja hän tuntee asiansa. Ja sittenkin te luulette, että hän suostuisi teidän häpeämättömiin ehtoihinne. Teidän mieletön kirjeenne on lopullisesti aiheuttanut sinetin meidän tuomiomme alle.» »Joko olette lopettanut?» kysyi Blood rauhallisesti, kun ranskalainen vaikeni vetääkseen henkeään. »En, en vielä.» »Säästäkää minua sitten enemmältä. Se on kuitenkin samaa lajia, piru vieköön, eikä se auta meitä ratkaisemaan pulmaamme.» »Mutta mitä aiotte tehdä. Se teidän on meille sanottava.» Tämä ei enää kuulostanut kysymykseltä, se oli vaatimus. »Mistä pirusta minä sen tietäisin. Minä toivoin, että teillä olisi itsellänne jokin suunnitelma. Mutta koska teille näkyy olevan niin tuiki tärkeää pelastaa oma nahkanne, niin saatte sekä te että ne, jotka ovat samaa mieltä kanssanne, erinomaisen kernaasti jättää meidät. En vähääkään epäile, että espanjalainen amiraali on hyvillään siitä, kun lukumäärämme siten tuntuvasti vaikka hieman myöhäänkin vähenee. Saatte purren läksiäislahjaksi meiltä ja voitte liittyä vaikka Don Miguelin linnoitusjoukkoihin, sillä en usko, että te ainakaan meitä voitte hyödyttää tässä pälkähässä.» »Miesteni asia on päättää siitä», vastasi Cahusac niellen raivonsa ja meni ulos puhuttelemaan heitä jättäen toiset rauhassa tekemään suunnitelmiaan. Aikaisin seuraavana aamuna hän tuli taas kapteeni Bloodin puheille. Hän tapasi hänet yksin kuistillaan kävelemässä edestakaisin, pää painuneena rintaa vasten. Cahusac erehtyi luulemaan mietiskelyä masentuneisuudeksi. Kukin meistä arvostelee naapuriaan oman mittapuunsa mukaan. »Olen ottanut sanoistanne vaarin, kapteeni», ilmoitti hän synkän vihaisena. Kapteeni Blood pysähtyi. Hartiat kumarassa ja kädet selän takana hän katseli lempeästi ja äänettömänä merirosvoa. Cahusac selitti sanojaan. »Eilen illalla lähetin erään miehistäni viemään espanjalaiselle amiraalille kirjeen. Selitin antautuvani ehdolla, että meitä kohdeltaisiin kunniallisesti kuten sotavankeja. Tänä aamuna sain vastauksen. Hän suostuu ehdolla, että en vie mitään mukanani. Mieheni ovat menossa purteen. Me lähdemme heti.» »Onnellista matkaa», sanoi kapteeni Blood, ja nyökäten päätään hän kääntyi kantapäillään jatkaen keskeytynyttä mietiskelyään. »Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?» huudahti Cahusac. »Olisihan sitä muutakin», sanoi Blood olkansa takaa, »mutta minä tiedän, että se ei teitä miellyttäisi.» »Haa! Siis hyvästi, rakas kapteeni.» Myrkyllisesti hän lisäsi sitten: »Minun uskoni on, että emme enää tapaa toisiamme.» »Toivon, ettette pety uskossanne», vastasi kapteeni Blood. Cahusac riensi tiehensä sadatellen rivosti. Ennen puolta päivää oli hän matkalla tovereineen, joita oli noin kuusikymmentä masentunutta miestä, jotka hän oli saanut houkutelluksi mukaansa huolimatta Ybervillen yrityksistä pidättää heitä. Amiraali piti lupauksensa ja salli heidän vapaasti lähteä merelle, seikka jota kapteeni Blood, sikäli kuin hän tunsi espanjalaisia, piti vallan odottamattomana. Tuskin olivat luopiot nostaneet ankkurinsa, kun varakuvernööri pyysi päästä uudelleen kapteeni Bloodin puheille. Saatuaan luvan siihen ilmoitti Don Francisco heti, että yhden yön miettiminen oli kiihdyttänyt hänen pelkoaan Maracaibon kaupungin puolesta ja vahvistanut hänen vakaumustaan amiraalin jääräpäisyydestä. Kapteeni Blood otti hänet ystävällisesti vastaan. »Hyvää huomenta; Don Francisco. Olen lykännyt ilotulituksen iltaan. Se tekee komeamman vaikutuksen pimeässä.» Don Francisco, heikko, hermostunut ja vanhanpuoleinen mies, joka oli ylhäistä sukua mutta poti henkevyyden puutetta, kävi suoraan asiaan. »Tulin luoksenne, Don Pedro, sanomaan, että jos odotatte kolme päivää, niin koetan saada kokoon vaatimanne lunnaat, joiden maksamiseen Don Miguel de Espinosa ei suostunut.» Kapteeni Blood katsoi miestä ja rypisti tummia kulmakarvojaan. »Ja mistä aiotte saada sen kokoon?» kysyi hän ilmaisten lievän hämmästyksensä. Don Francisco pudisti päätään. »Sen täytyy jäädä omaksi salaisuudekseni», vastasi hän. »Tiedän, mistä se on saatavissa, ja minun maanmiesteni täytyy maksaa se. Antakaa minulle aikaa kolme päivää kunniasanaani vastaan, niin takaan, että tulette olemaan tyytyväinen. Poikani jää sillä välin panttivangiksi.» Ja sitten hän alkoi pyytää ja rukoilla. Mutta se keskeytyi äkkiä. »Pyhimysten nimessä! Te olette rohkea mies, Don Francisco, kun tulette puhumaan minulle sellaisia — kertomaan minulle, että tiedätte, mistä lunnaat ovat saatavissa, mutta kuitenkin kieltäydytte ilmaisemasta paikkaa. Ettekö luule, että pari puunaulaa kynnen alle saisi teidät puheliaammaksi?» Vaikka Don Francisco tulikin hieman kalpeammaksi, pudisti hän kuitenkin uudelleen päätään. »Ne kuuluivat Morganin, L’Ollonais’n ja muiden merirosvojen tapoihin. Mutta ne eivät ole kapteeni Bloodin tapoja. Ellen olisi tiennyt sitä, en olisi puhunut niin paljoa.» Kapteeni nauroi. »Te vanha roisto», sanoi hän. »Te luotatte turhamaisuuteeni, niinkö!» »Kunniantuntoonne, kapteeni.» »Merirosvon kunniantuntoon? Olette varmaankin menettänyt järkenne?» »Kapteeni Bloodin kunniantuntoon», väitti Don Francisco itsepäisesti. »Maineenne kertoo, että te käytte sotaa kuin gentlemanni.» Kapteeni Blood nauroi taas ja siinä oli katkera sävy, joka sai Don Franciscon pelkäämään pahinta. Hän ei osannut arvata, että kapteeni ivasi itseään. »Se on vain sen vuoksi, että se lopultakin on hyödyllisintä. Ja sen vuoksi saatte tekin pyytämänne kolme päivää. Siis työhön heti. Saatte minulta niin monta muulia kuin tarvitsette. Siitä pidän huolen.» Don Francisco lähti hankinnalleen jättäen kapteeni Bloodin katkeruuden ja tyydytyksen sekaisin tuntein tuumimaan sitä seikkaa, että ritarillisuus, sikäli kuin se oli sovitettavissa merirosvon ammattiin, saattoi olla varsin hyödyllistäkin. Täsmälleen kolmantena päivänä palasi varakuvernööri Maracaiboon tuoden muuleineen raskaat kantamukset kultaa ja rahaa vaaditun summan arvosta sekä neekeriorjien kuljettaman satapäisen härkälauman. Eläimet jäivät niiden merirosvojen käsiteltäviksi, jotka tavallisissa oloissa harjoittivat hirvenmetsästystä ja sen johdosta tiesivät, miten nauta oli paloiteltava, ja heiltä meni miltei kaksi viikkoa ruhojen suolaamisessa ja säilöönpanossa lahden rantamalla. Sillä välin pantiin laivoja uudelleen merikuntoon, ja kapteeni Blood pohti ankarasti arvoitusta, jonka ratkaisusta heidän pelastuksensa riippui. Hän hankki itselleen intiaanivakoojia, ja nämä toivat hänelle tiedon, että espanjalaiset matalan veden aikana olivat pelastaneet _Salvadorista_ kolmekymmentä tykkiä ja siten lisänneet ennestään ylivoimaiseen tykistöönsä vielä yhden patterin. Vihdoin teki kapteeni Blood itse tiedusteluretken sinne siinä toivossa, että hän itse paikalla keksisi jonkin hedelmällisen juonen. Henkensä uhalla, ainoastaan kahden luotettavan intiaanin seurassa, hän souti pimeän tultua kanootilla saareen. He piilottivat kanoottinsa tiheään pensaikkoon, jota kasvoi sangen runsaasti koko saarella, ja lymyilivät itsekin siinä päivän koittoon saakka. Sitten lähti Blood yksin äärimmäisen varovasti tarkasteluretkelleen. Hän lähti oikeastaan vakuuttautumaan arvelusta, joka oli syntynyt hänen päässään, ja meni niin lähelle linnoitusta kuin uskalsi ja hieman lähemmäksi kuin oli turvallista. Hän ryömi nelin kontin eräälle mailin päässä olevalle kukkulalle, jolta hän havaitsi näkevänsä koko linnoituksen sisäisenkin rakenteen. Mukaansa varustamallaan kaukoputkella hän saattoi todeta, että hänen arvelunsa ja toivonsa oli perusteltu, eli toisin sanoen, että kaikki tykinsuut olivat suunnatut merelle päin. Tyytyväisenä hän palasi Maracaiboon ja esitti sotaneuvostolle, johon kuuluivat Pitt, Hagthorpe, Yberville, Wolverstone, Dyke ja Ogle, ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli vallata linnoitus maan puolelta. Mentyään saaren poikki yön pimeyden turvissa tuli heidän yllättää espanjalaiset ja nujertaa heidät, ennen kuin he ehtisivät kääntää tykkinsä hyökkääjiä kohti. Paitsi Wolverstonea, jonka luonteenlaatu vaati uhkarohkeita otteita, ottivat kaikki muut upseerit ehdotuksen sangen kylmästi vastaan. Hagthorpe vastusti sitä hillittömästi. »Sehän on jäniksen aivoista lähtenyt suunnitelma, Peter», sanoi hän pudistaen vakavasti kaunista päätään. »Ajattelehan toki, me emme edes varmasti voi luottaa siihenkään, että pääsemme huomaamatta niin lähelle linnoitusta, että voimme vallata sen ennen kuin he ehtivät kääntää tykkinsä meitä kohti. Ja vaikka onnistuisimmekin, niin emme voi itse kuljettaa mukanamme ainoatakaan tykkiä. Meidän täytyy kokonaan turvautua pikkuaseisiimme, ja miten voimme me, vain kolmisensataa miestä (niin vähiin oli Cahusacin lähtö supistanut heidän lukumääränsä), lähteä saaren poikki hyökkäämään vihollisen kimppuun, jonka lukumäärä on kaksi kertaa niin suuri kuin meidän joukkomme?» Muut, Dyke, Ogle, Yberville ja vieläpä Pittkin, jonka uskollisuus Bloodia kohtaan sai hieman epävarmaksi, yhtyivät äänekkäästi Hagthorpeen. Kun he olivat sanoneet sanottavansa, virkkoi kapteeni Blood: »Olen miettinyt kaikki valmiiksi, olen punninnut vaarat ja tutkinut kuinka ne ovat vältettävissä. Näin vaikeissa olosuhteissa...» Hän vaikeni äkkiä. Sitten hän rypisti silmäkulmiaan syvissä mietteissä. Äkkiä välähti hänen kasvoillaan uusi aate. Hänen päänsä vaipui hitaasti alas ja hän istui kauan miettien ja punniten leuka rintaa vasten painuneena. Sitten hän nyökkäsi. »Niin.» Ja taas hän virkkoi: »Niin.» Hän nosti päätään ja katsoi heihin. »Kuunnelkaa», hän huudahti. »Voitte olla oikeassa. Ehkäpä tappion vaara saattaa olla liian suuri. Olkoon miten tahansa, mutta olen keksinyt paremman keinon. Me muutammekin hyökkäyksemme valehyökkäykseksi. Suoritamme sen näin.» Hän puhui nopeasti ja selvästi ja hänen puhuessaan nousi innostuksen puna hänen upseeriensa kasvoille. Kun hän oli lopettanut, huudahtivat he kaikki yhdestä suusta, että hän oli pelastanut heidät. »Se on nyt teossa osoitettava päteväksi», sanoi Peter Blood. Koska he olivat jo olleet lähtövalmiina viimeiset neljäkolmatta tuntia, ei heillä ollut mitään viivyttelemisen syytä, vaan he päättivät ryhtyä toimeen seuraavana aamuna. Kapteeni Blood oli niin varma menestyksestään, että hän heti vapautti panttivankeina pitämänsä kaupunkilaiset, vieläpä neekeriorjatkin, jotka muiden mielestä olivat laillista sotasaalista. Ainoa varovaisuustoimenpide, johon hän ryhtyi vapauttamiensa vankien suhteen, oli se, että hän komensi heidät kirkkoon ja lukitsi heidät sinne odottamaan vapauttajikseen niitä kaupunkilaisia, jotka piankin palaisivat kotiinsa. Vietyään sitten kaiken miehistönsä laivoihin ja sullottuaan aarteet niiden uumeniin nostivat merirosvot ankkurinsa ja lähtivät purjehtimaan estettään kohti kullakin laivalla perässään kolme intiaanipirogia. Nähdessään heidän komean tulonsa keskipäivän täydessä valossa valkoisten purjeiden loistaessa auringon väikkeessä hykerteli amiraali pitkiä, kapeita käsiään tyytyväisyydestä ja nauroi hiljaa itsekseen. »Vihdoinkin!» huudahti hän. »Nyt Jumala antaa heidät minun käsiini!» Hän kääntyi takanaan seisovan upseeriryhmän puoleen. »Ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua», sanoi hän. »Sanokaa nyt, herrat, enkö ollut oikeassa, kun odotin kärsivällisesti. Tässä loppuvat nyt hänen katolisen majesteettinsa alamaisten kärsimykset, jotka tuo jumalaton mies, Don Pedro Sangre, kuten hän kerran itseään nimitti, on aiheuttanut.» Hän kääntyi antaakseen jonkin määräyksen, ja linnoituksessa kuhisi kuin ampiaispesässä. Miehistö seisoi jo tykkien ääressä sytyttimet valmiina kädessään, kun linnoituksesta huomattiin, että merirosvot kääntyivät hieman länteen, yhä kuitenkin Palomassaarta kohti. Espanjalaiset katselivat heidän liikehtimistään hämmästyneinä. Puolentoista mailin päässä linnoituksesta länteen ja puoli mailia saaren rannasta — juuri matalikon reunaan, josta Palomassaareen eivät päässeet muut kuin matalakulkuisimmat alukset — laskivat merirosvojen neljä laivaa ankkurinsa aivan espanjalaisten näkyvissä, mutta tarkalleen poissa heidän voimakkaimman tykkinsä ulottuvilta. Amiraali nauroi pilkallisesti. »Ahaa! He epäröivät, nuo englantilaiset koirat. Por Dios, kyllä heillä on syytäkin siihen.» »He odottavat pimeän tuloa», vihjaisi hänen veljenpoikansa, joka seisoi hänen vieressään vapisten innosta. Don Miguel katsahti häneen hymyillen. »Ja mitähän mahtaa pimeys heitä auttaa kapeassa salmessa, aivan tykkieni suiden edessä? Ole huoletta, Esteban, tänä iltana kostamme isäsi puolesta.» Hän kohotti kaukoputkeaan jatkaakseen merirosvojen tarkastelua. Hän näki, että intiaaniveneitä, joita he olivat tuoneet mukanaan, aseteltiin laivojen kupeelle, ja ihmetteli hieman, mitä sellainen liikehtiminen saattoi merkitä. Vähän aikaa olivat pirogit näkymättömissä laivojen takana. Sitten alkoi niitä ilmestyä toinen toisensa perästä niiden kiertäessä laivoja ja soutaessa niistä poispäin, ja hän huomasi, että joka vene oli täynnä aseistettuja miehiä. Täydessä lastissa ne soluivat rantaa kohti, missä oli sakeaa pensaikkoa. Ihmettelevän amiraalin katse seurasi niiden kulkua, kunnes ne hävisivät tiheään rantalehvistöön. Silloin hän laski kaukoputkensa ja katsahti upseereihinsa. »Mitä pirua tämä merkitsee?» kysyi hän. Ei kukaan vastannut, sillä he olivat yhtä hämmästyneitä kuin hän itsekin. Hetken perästä nykäisi Esteban, joka koko ajan oli tarkastanut merta, amiraalia hihasta ja huudahti: »Tuolla ne menevät.» Hän osoitti pirogeja. Ja siellä menivät todellakin pirogit matkalla takaisin laivoille. Mutta nyt he huomasivat, ettei niissä ollut jäljellä muita kuin soutajat. Aseistettu lasti oli jäänyt maihin. Pirogit soutivat takaisin laivoille palatakseen hetken perästä uuden aseistetun mieslastin kanssa, jonka ne taas jättivät Palomassaareen. Vihdoin rohkeni eräs espanjalainen upseeri selittää asian. »He aikovat ahdistaa meitä maalta käsin — yrittävät vallata linnoituksen.» »Aivan niin», vastasi amiraali hymyillen. »Arvasin sen jo. Jonka Jumala tahtoo hävittää, sen hän lyö sokeudella.» »Teemmekö hyökkäyksen?» kysyi Esteban innoissaan. »Hyökkäyksen? Tuon vesakon läpi? Se olisi samaa kuin antautua heidän armoilleen. Ei, ei, me odotamme heitä ja otamme täällä vastaan heidän hyökkäyksensä. Tulkoot koska tahansa, niin on se oleva heidän turmionsa — ja täydellinen päällepäätteeksi. Älä epäilekään sitä.» Mutta illan tullen ei amiraalin mielenrauha enää ollut vallan yhtä täydellinen. Siihen mennessä olivat pirogit kulkeneet saaren väliä jo kuutisen kertaa ja olivat joka matkallaan vieneet sinne täyden lastin miehiä sekä — kuten Don Miguel kaukoputkellaan huomasi — ainakin kaksitoista tykkiä. Hänen naamansa ei enää hymyillyt. Se näytti vihaiselta ja myös hieman huolestuneelta, kun hän kääntyi upseeriensa puoleen. »Kuka hölmö se uskotteli minulle, että heitä olisi vain kolmisensataa miestä? He ovat jo vieneet maihin ainakin kaksi kertaa niin paljon.» Vaikka hän oli hämmästynyt, niin olisi hän ollut sitä vielä suuremmassa määrin, jos olisi tiennyt totuuden asiassa, nimittäin sen, että saaressa ei ollut ainoatakaan merirosvoa eikä ainoatakaan tykkiä. Petos oli onnistunut täydellisesti. Don Miguel ei osannut arvata, että miehet, joita pirogeissa kuljetettiin, olivat joka kerralla samoja, että he matkalla saareen seisoivat tai istuivat näkyvissä, mutta paluumatkalla laivoille makasivat näkymättöminä veneiden pohjalla, jotka siten näyttivät tyhjiltä. Espanjalaisten sotilaiden pelko, että he mahdollisesti joutuisivat yöllisen hyökkäyksen kohteeksi maan puolelta ja että kapteeni Bloodilla lisäksi oli kaksi kertaa suurempi miesluku käytettävänään kuin he olivat laskeneet, alkoi jo tarttua amiraaliinkin. Häipyvän päivän viimeisinä tunteina sotilaat tekivät tarkalleen sen, mitä kapteeni Blood niin varmasti oli uskonut heidän tekevän — tarkalleen sen, mitä heidän täytyi tehdä puolustautuakseen hyökkäystä vastaan, jonka valmistus niin perinpohjaisesti oli osattu teeskennellä. He ryhtyivät kuin vimmatut puuhaamaan raskaiden tykkien kanssa, jotka oli asetettu hallitsemaan kapeata, merelle johtavaa salmea. Ähkien ja hikoillen, upseeriensa kirousten ja piiskainkin pakottamina he uurastivat kauhunsekaisessa pelossa suurempien ja useampien tykkien siirtämisessä maan puolelle linnoitusta. He sijoittivat ne uusiin asemiin vastaanottamaan hyökkäystä, joka nyt saattoi millä hetkellä hyvänsä alkaa puolen mailin päässä olevasta metsästä. Kun yö pimeni, olivat nyt ainakin espanjalaiset kutakuinkin varustettuja hyökkäyksen varalta. He olivat tavattomasti peloissaan, sillä noiden villien paholaisten häikäilemätön rohkeus oli sananpartena niillä vesillä. He seisoivat tykkiensä ääressä odottaen. Ja heidän odottaessaan ja laskuveden alkaessa nosti kapteeni Bloodin laivasto pimeän turvissa rauhallisesti ankkurinsa ja kuten kerran ennenkin, ainoastaan priipurjeen avulla ja sekin mustaksi maalattuna hakivat kaikki neljä laivaa luotaamalla tiensä reitille, joka vei merelle johtavaan kapeaan salmeen. _Elisabeth_ ja _Infanta_, jotka kulkivat vierekkäin ensimmäisinä, olivat miltei linnoituksen kohdalla ennen kuin espanjalaiset huomasivat niiden varjomaiset rungot ja keulasta kuuluvan hiljaisen veden solinan. Heidän tarkkaavaisuutensa oli siihen saakka ollut suunnattuna toiselle puolelle. Ja nyt nousi öiseen ilmaan jotenkin samanlainen nolattujen ihmisten raivokas mylvinä kuin Baabelin kieltensekoituksessa mahtoi syntyä. Lisätäkseen sekasortoa ja saattaakseen espanjalaisen sotaväen epäjärjestykseen tyhjensi Elisabeth vasemman laitansa tykit linnoitusta vastaan kulkiessaan nopean virran viemänä sen ohi. Huomattuaan tulleensa petetyksi, vaikka ei vielä tiennyt millä tavalla, ja että hänen saaliinsa oli livistämäisillään hänen käsistään, amiraali käski raivoissaan miehiään kuljettamaan raskaat tykit entisille paikoilleen ja komensi tykkimiehensä sillä aikaa pienemmille tykeille, ainoat, jotka hänen mahtavista, vaikka nyt voimattomista aseistaan olivat salmeen päin suunnattuina. Niillä hän avasi vihdoin, kalleimmat hetket menetettyään, tulen laivoja vastaan. Siihen vastasi _Arabella_ koko toisen laitansa hirvittävällä tulella. Se oli juuri tullut linnoituksen kohdalle ja lisäsi paraikaa purjeitaan. Raatavat ja kiljuvat espanjalaiset näkivät tulikielekkeiden leimahtaessa vilahdukselta sen punaiset laidat, ja sen tykkien jylinään hukkui heidän vetoköysiensä kitinä. Sen jälkeen he eivät sitä enää nähneet. Häipyessään suojaavaan pimeyteen, jonne espanjalaiset suuntasivat pienet tykkinsä, eivät pälkähästä pelastuneet laivat ampuneet enää ainoatakaan laukausta, joka olisi auttanut heidän pettyneitä ja hämmästyneitä vihollisiaan edes suunnilleenkaan määräämään heidän asemaansa. Bloodin laivasto kärsi aivan mitättömiä vaurioita, ja kun espanjalaiset olivat saaneet sekasorrostaan edes sen verran selvyyttä, että olisivat saattaneet tulla vaarallisiksi, oli laivasto jo etelätuulen kuljettamana kulkenut kapean salmen kautta meren ulapalle. Niinpä jäi Don Miguel de Espinosa sulattelemaan menettämänsä tilaisuuden tuottamaa katkeruutta ja miettimään, millä sanoilla hän saisi ilmoitetuksi hänen katolisen majesteettinsa ylimmälle neuvostolle, että Peter Blood oli päässyt livahtamaan Maracaibon lahdesta vieden mukanaan kaksi kahdenkymmenen tykin sotalaivaa, jotka vastikään olivat olleet Espanjan omaisuutta, puhumattakaan kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta kultakolikosta ynnä muusta ryöstösaaliista. Raskaaksi nousi todellakin Peter Bloodin velka, jonka amiraali vannoi hinnalla millä hyvänsä perivänsä viimeistä penniä myöten. Mutta Espanjan kuninkaan tappiot eivät pysähtyneet äsken sattuneisiin. Sillä seuraavana iltana yhdytti kapteeni Bloodin laivasto vähän matkaa Oruban rannikolta Venezuelan lahden suulla myöhästyneen _Santo Niñon_, joka täysin purjein kiiruhti Don Miguelin avuksi. Ensin luuli espanjalainen tapaavansa Don Miguelin voittoisan laivaston, joka palasi tuhoamasta merirosvoja. Mutta kun _Arabella_ verraten lähellä nosti mastonsa huippuun Pyhän Yrjön viirin, havaitsi se erehdyksensä ja valiten kahdesta pahasta lievemmän — antautui. Kapteeni Blood komensi miehet veneisiin ja käski heidän soutaa Orubaan tai minne vain halusivat. Olipa hän niinkin hienotunteinen, että auttaakseen heitä matkaan lahjoitti heille useammankin pirogin, joita hän yhä kuljetti perässään. »Te tapaatte Don Miguelin», sanoi hän, »varmaankin sangen pahantuulisena. Viekää hänelle terveiseni ja sanokaa hänelle, että rohkenen muistuttaa häntä siitä, että hän itse on syypää kaikkeen siihen pahaan, mitä hänelle on tapahtunut. Se paha, minkä hän pani alkuun lähettäessään veljensä epäviralliselle ryöstöretkelle Barbados-saarelle, on sattunut hänen omaan nilkkaansa. Kehoittakaa häntä vastedes ajattelemaan kahdesti ennen kuin laskee paholaisensa englantilaisten siirtomaiden kimppuun.» Niin sanoen hän jätti _Santo Niñon_ kapteenin astumaan veneeseen ja lähti itse tutkimaan uuden saaliinsa arvoa. Kun luukut avattiin, havaittiin että laivan kannen alla oli ihmislasti. »Orjia», sanoi Wolverstone ja pysyi väitteessään kiroten espanjalaisten roistomaisuutta, kunnes laivan mustista uumenista kiipesi esille Cahusac räpytellen silmiään auringonpaisteessa. Oli siinä muutakin kuin auringonpaiste, joka sai bretagnelaisen räpyttelemään silmiään. Ja ne, jotka hänen perässään nousivat ihmisten ilmoille — jäännös hänen entisestä miehistöstään — kirosivat häntä pelottavasti hänen raukkamaisuutensa vuoksi, joka oli saattanut heidät kiitollisuudenvelkaan pelastumisestaan samoille miehille, jotka he vastikään olivat jättäneet kuolemaantuomittuina. _Santo Niño_ oli tavannut heidän purtensa ja upottanut sen, ja Cahusac oli hädin tuskin pelastunut joutumasta hirteen tullakseen sitten pitkäksi aikaa Rannikon veljeskunnan pilkan esineeksi. Monta kuukautta sai hän sittemmin Tortugassa alituiseen vastata kysymykseen: »Minne sinä tuhlasit kaiken sen kullan, minkä Maracaibosta sait?» Kahdeksastoista luku MILAGROSA Maracaibon-tapausta on pidettävä kapteeni Bloodin mestarinäytteenä merirosvousasioissa. Vaikka hänen monien taistelujensa joukossa tuskin on yhtään, joka ei näyttäisi jotakin puolta hänen nerokkuudestaan merisodassa, ei se yhdessäkään niistä ilmene niin loistavana kuin niissä kahdessa liikkeessä, joilla hän vapautui siitä ansasta, jonka Don Miguel de Espinosa oli hänelle virittänyt. Maine, joka hänellä tätä ennen oli ollut, oli aivan mitätön siihen verrattuna mitä nyt seurasi. Se oli mainetta, jota ei kukaan merirosvo ole nauttinut — ei edes Morgan — aikaisemmin eikä myöhempinäkään aikoina. Tortugassa, jossa hän nyt pani kuntoon niitä laivoja, jotka oli anastanut siitä laivastosta, jonka piti tuhota hänet, hän joutui Rannikon veljeskunnan keskuudessa rajattoman ihailun ja melkeinpä jumaloimisen esineeksi, ja kaikki pyrkivät osallisuuteen kunniasta päästä hänen palvelukseensa. Se tarjosi hänelle harvinaisen tilaisuuden valita suurentunutta laivastoaan varten miehistön tarkalleen oman makunsa mukaan, ja hän valikoi tarkkaan. Kun hän seuraavan kerran lähti merille, oli hänellä viisi komeata laivaa käsittävä laivasto ja yli tuhat miestä. Näette siis, että hän ei ollut ainoastaan kuuluisa, vaan myös pelottava. Kolme uutta espanjalaista alustaan risti hän uudelleen oppineen huumorilla _Clothoksi, Lachesikseksi_ ja _Atropokseksi_, julman leikillisesti ilmoittaakseen maailmalle, että hän asetti ne jokaisen espanjalaisen kohtalon ratkaisijoiksi, joka vain sattui hänen tielleen merellä. Euroopassa aiheutti uutinen hänen laivastostaan ja sen edellä käynyt uutinen espanjalaisen amiraalin häviöstä Maracaibon lahdessa tavatonta huomiota. Espanja ja Englanti olivat vuoroin ja sangen epämiellyttävällä tavalla välikädessä, ja jos huolitte penkoa näiden valtioiden välistä kirjeenvaihtoa tältä ajalta, niin huomaatte, että se on sangen laaja eikä aina varsin ystävällistä laatua. Ja sillä välin saattaa espanjalaisen amiraalin Don Miguel de Espinosan sanoa tulleen Karibian meren vesillä raivohulluksi. Se alennustila, johon hän oli joutunut kapteeni Bloodin käden kautta kärsimänsä tappion vuoksi, oli tehnyt hänestä mielettömän. On mahdotonta olla tuntematta sääliä häntä kohtaan, jos vain koetamme olla puolueettomia. Viha oli nyt tuon onnettoman miehen jokapäiväisenä leipänä ja koston toivo hänen ainaisena painajaisenaan. Raivoten kuin mielipuoli hän purjehti Karibian merta ristiin rastiin etsien vihollistaan ja hyökkäsi sillä välin, ikään kuin tyydyttääkseen kostonhimoista ruokahaluaan, jokaisen englantilaisen ja ranskalaisen laivan kimppuun, joka vain taivaan rannalle ilmaantui. Minun ei tarvitse sanoa enempää osoittaakseni, että tämä kuulu amiraali, hieno herrasmies, oli todella menettänyt järkensä ja ruvennut vuorostaan merirosvoksi. Kastilian korkein neuvosto saattoi tietenkin moittia hänen toimiaan. Mutta mitäpä se merkitsi miehelle, jonka tuomio jo peruuttamattomasti oli langetettu. Päinvastoin, jos hän saisi elää ja nähdä sen päivän, jolloin rohkea ja häpeämätön Blood olisi nujerrettu, ei olisi vallan mahdotonta että Espanja katseli lempeämmällä silmällä hänen nykyisiä edesottamuksiaan ja aikaisempia häviötään. Ja niin etsi espanjalainen amiraali kapteeni Bloodia meren jäljettömiltä taipaleilta vähääkään välittänyttä edes siitä, että tällä oli suunnattomasti ylivoimainen laivasto. Mutta kokonaisen vuoden sai hän turhaan etsiä. Olosuhteet, joissa he tapasivat toisensa, olivat peräti merkilliset. Inhimillisen elämän tarkka huomioiminen opettaa pintapuolisellekin ihmiselle, joka mielellään ivaa näytelmien ja kertomusten sepittäjien apunaan käyttämää sattumaa, että itse elämäkin on miltei yhtenäistä sattumien sarjaan. Avatkaa menneisyyden historia miltä sivulta tahansa, niin huomaatte, että sattumat siinä luovat tapahtumia, jotka ainoastaan toinen sattuma olisi saattanut kääntää päinvastaiseksi. Sattumaa saattaa todella sanoa Sallimuksen aseeksi sen määrätessä ihmisten ja kansojen kohtaloita. Huomatkaa, kuinka se nytkin toimi kapteeni Bloodin ja eräiden muiden asian järjestelemisessä. Viidentenätoista päivänä syyskuuta 1688 — muistettava vuosi Englannin aikakirjoissa — purjehti Karibian merellä kolme laivaa, joiden tapaaminen ratkaisi monen ihmisen kohtalon. Ensimmäinen niistä oli kapteeni Bloodin lippulaiva _Arabella_, joka oli pyörremyrskyssä joutunut erilleen muista merirosvoista Vähien Antillien luona. Noin 17⁰ pohjoista leveyttä ja 74⁰ itäistä pituutta se ponnisteli tukahduttavassa kuumuudessa Tortugaa, merirosvojen hajaantuneen laivaston luonnollista yhtymäpaikkaa kohti. Toinen laiva oli suuri espanjalainen sotalaiva _Milagrosa_, joka seuranaan pienempi fregatti _Hidalga_, piileskeli vähän matkaa Caymitesta, sen pitkän niemen pohjoispuolella, joka pistää Hispaniolan lounaisesta kolkasta. _Milagrosella_ purjehtii kostonhimoinen Don Miguel. Kolmas ja viimeinen niistä laivoista, joiden kanssa olemme tekemisissä, oli englantilainen sotalaiva, joka sanottuna päivänä oli ankkurissa ranskalaisessa St. Nikolasin satamassa, Hispaniolan koillisella rannalla. Se oli matkalla Plymouthista Jamaikaan ja kuljetti erästä sangen ylhäistä matkustajaa lordi Julian Waden persoonassa, joka sukulaisensa lordi Sunderlandin lähettämänä liikkui sangen tärkeillä ja arkaluontoisilla asioilla, jotka suoranaisesti aiheutuivat Englannin ja Espanjan välisestä vihaisesta kirjeenvaihdosta. Ranskan hallitus, samoin kuin Englanninkin, oli äärimmäisen harmistunut merirosvojen ryöstöretkistä ja niistä johtuneista yhtämittaisista jännittyneistä väleistä Espanjan kanssa, ja se oli turhaan koettanut lopettaa ne vaatimalla äärimmäistä ankaruutta meren tuolla puolen olevilta monilta kuvernööreiltään. Mutta nämä olivat joko — kuten Tortugan kuvernööri — miltei julkisessa liitossa merirosvojen kanssa, taikka — kuten ranskalaisen Hispaniolan kuvernööri — sitä mieltä, että merirosvoja pikemminkin oli yllytettävä, koska he siten olivat jonkinlaisena vastapainona espanjalaisten ahneudelle ja vallanhimolle, joka muussa tapauksessa olisi saattanut tulla varsin tuhoisaksi muiden kansojen siirtomaille. He olivat suorastaan sitä mieltä, että jokainen ankarampi toimenpide johtaisi siihen, että merirosvot hakisivat itselleen uusia toimialoja etelämpänä. Tyynnyttääkseen Jaakko-kuninkaan hätää päästä sovintoon Espanjan kanssa ja noudattaakseen Espanjan lähettilään uudistuneita ja vihaisia vaatimuksia oli mylord Sunderland, Englannin valtiosihteeri, nimittänyt voimakkaan miehen Jamaikan varakuvernööriksi. Tämä voimakas mies oli eversti Bishop, joka nyt muutaman vuoden oli ollut Barbados-saaren vaikutusvaltaisin viljelystenomistaja. Eversti Bishop oli ottanut viran vastaan ja lähtenyt viljelyksiltään, missä hänen rikkautensa olivat huimasti kasvaneet, täynnä intoa, joka pohjautui haluun maksaa omalta kohdaltaan velkansa Peter Bloodille. Heti Jamaikaan tulonsa jälkeen olivat merirosvot tunteneet hänen läsnäolonsa. Mutta vaikka hän olisi tehnyt mitä hyvänsä, niin se merirosvo, jota hän erityisesti halusi käsiinsä — Peter Blood, joka kerran oli ollut hänen orjansa — vältti hänet aina ja jatkoi häiriintymättä ja suuressa mittakaavassa espanjalaisten hätyyttämistä sekä maalla että merellä ja piti siten Englannin ja Espanjan välejä jatkuvasti kireinä, mikä oli erittäin vaarallista aikana, jolloin Euroopan rauha muutenkin oli vaikeasti ylläpidettävissä. Harmistuneena sekä omalta osaltaan että niistä moitteista, joita hän epäonnistumisensa vuoksi sai Lontoosta, meni eversti Bishop vihdoin niin pitkälle, että alkoi miettiä retken tekemistä itse Tortugaan saadakseen vihamiehensä käsiinsä ja yrittääkseen puhdistaa koko saaren merirosvoista. Onnekseen hän kuitenkin luopui mielettömästä suunnitelmastaan osaksi paikan luontaisen lujuuden vuoksi, mutta osaksi myös siitä syystä, että kostoretki Tortugaan, joka ainakin nimellisesti oli ranskalainen alusmaa, olisi ollut raskas loukkaus Ranskaa kohtaan. Ilman tuollaista retkeä ei hän kuitenkaan pystynyt merirosvoja hillitsemään. Hän tunnustikin sen kirjeessään valtiosihteerille. Tämä kirje sekä siinä selostettu asiantila pani lordi Sunderlandin epäilemään, ettei harmillista ongelmaa voitukaan ratkaista tavallisin keinoin. Hän alkoi tuumia tavallisuudesta poikkeavia menettelytapoja ja muisti, miten Morgan oli Kaarle Toisen aikana otettu kuninkaan palvelukseen. Hänen mieleensä johtui, että sama keino ehkä tepsisi kapteeni Bloodiinkiin nähden. Hänen ylhäisyydeltään ei jäänyt huomaamatta se mahdollisuus että Blood ei harjoittanut laittomuutta omasta taipumuksestaan, vaan että hän välttämättömyyden pakosta teki sitä, mihin hänen maanpakolaisuutensa oli hänet vienyt, ja että hän mielihyvin luopuisi siitä, kun siihen vain tarjoutuisi tilaisuus. Toimien tässä mielessä lähetti lordi Sunderland sukulaisensa, lordi Julian Waden, avonainen valtakirja muassaan järjestämään asiaa valtiosihteerin haluamaan suuntaan. Ovela Sunderland, joka oli mestari juonittelussa, neuvoi sukulaistaan siinä tapauksessa, ettei Blood taipuisi taikka hän itse ei syystä tai toisesta katsoisi sopivaksi pestata häntä kuninkaan palvelukseen, kohdistamaan huomionsa Bloodin upseereihin ja yrittämään viekoitella heitä hänen palveluksestaan heikontaakseen häntä siinä määrin, että hän sitten helposti joutuisi eversti Bishopin laivaston saaliiksi. _Royal Mary_, jolla lordi Sunderlandin terävä, sivistynyt, hieman kevytmielinen ja erinomaisen hieno lähetti matkusti, oli onnellisen matkan jälkeen saapunut St. Nikolasiin, joka oli viimeinen satama ennen määräpaikkaa. Oli sovittu, että lordi Julian ilmoittautuisi ensin varakuvernöörille Port Royalissa, josta hän tarpeen vaatiessa saattoi purjehtia Tortugaan. Nyt sattui, että varakuvernöörin veljentytär oli pari kuukautta aikaisemmin tullut St. Nikolasiin omaisiaan tervehtimään sekä päästäkseen Jamaikalla sinä aikana vallitsevasta sietämättömästä kuumuudesta. Koska hänen näihin aikoihin piti matkustaa takaisin, pyydettiin hänelle paikka _Royal Maryllä_, ja katsoen hänen setänsä arvoon ja asemaan myönnyttiin pyyntöön heti. Lordi Julian tervehti hänen laivalle tuloaan tyydytyksen tuntein. Se antoi hänen matkalleen, joka oli ollut erinomaisen mielenkiintoinen, juuri sen höysteen, jonka se tarvitsi ollakseen täydellinen. Hänen ylhäisyytensä oli niitä ritareita, joiden elämä tuntui ehdottomasti tyhjältä ja hukkaanmenneeltä, ellei sitä sulostuttamassa ollut nainen. Neiti Arabella Bishop, suoraluonteinen tytönletukka poikamaisine äänineen ja miltei poikamaisen kevyine liikkeineen ei ehkä ollut sellainen lady, joka Englannissa olisi herättänyt lordien herkuttelevaa huomiota. Miehen sangen turmeltunut, huolellisesti kasvatettu maku kallistui niissä asioissa pulleisiin, kaihomielisiin, peräti avuttomiin naisiin. Neiti Bishopin viehättävyyttä ei voinut kieltää. Mutta se oli sitä laatua, jota vain hienotunteinen mies pystyi käsittämään. Ja lordi Julian, vaikka ei suinkaan ollut raaka, ei ollut hienotunteinen siinä määrässä. Näillä sanoilla älköön käsitettäkö, että tahtoisin sanoa lordista mitään pahaa. Neiti Bishop oli yhtä kaikki nuori nainen ja lady, ja niillä leveysasteilla, jonne lordi Julian oli harhautunut, tarpeeksi harvinainen ilmiö vetääkseen hänen huomionsa puoleensa. Lordi puolestaan, korkeine arvonimineen ja asemineen, tottuneen hovimiehen kohteliaisuuksineen ja itsekin henkilökohtaisesti sangen miellyttävänä, tuntui tulevan suuresta maailmasta, jota tyttö tuskin tunsi muuta kuin nimeltä, sillä hän oli viettänyt suurimman osan elämäänsä Antilleilla. Ei ole sen vuoksi ihmeteltävää, että he jo ennen kuin Royal Mary pääsy lähtemään St. Nikolasista, olivat kiintyneet toisiinsa. Kumpikin taisi kertoa toisilleen asioita, joita toinen halusi tietää. Lordi osasi kiihottaa tytön mielikuvitusta kertomalla juttuja Jaakko-kuninkaasta — hän esiintyi niissä usein itse pääsankarina tai ainakin varsin huomattavana tekijänä — ja tyttö puolestaan voi rikastuttaa lordin tietomäärää uutta maailmaa koskevilla tiedonannoilla. Ennen kuin St. Nikolas oli häipynyt näköpiiristä, oli heistä tullut, hyvät ystävät ja hänen ylhäisyytensä lordi alkoi korjata ensivaikutelmaansa tytöstä sekä huomata viehätystä siinä suorasukaisessa toverillisuudessa, jolla tyttö kohteli kaikkia miehiä veljinään. Kun ajattelemme, että lordin mieltä painoi hänen matkansa aiheuttanut tehtävä, niin ei ole ihmeellistä, että he joutuivat puhumaan kapteeni Bloodistakin. »Ihmettelenpä», sanoi lordi heidän kävellessään peräkannella, »oletteko koskaan nähnyt tuota Bloodia, joka kerran oli setänne istutuksilla orjana?» Neiti Bishop pysähtyi. Hän nojasi laivan parraspuuhun katsellen häipyvää maata, ja kului hetkinen, ennen kuin hän vakavalla, levollisella äänellä vastasi: »Olen nähnyt hänet useinkin. Tunsin hänet varsin hyvin.» »Älkäähän toki!» Hänen ylhäisyytensä oli vähällä menettää mielentyyneytensä, jota hän niin hartaasti koetti ylläpitää. Hän oli nuori mies, ehkäpä kahdeksankolmatta, keskimittaa pitempi ja näytti vielä pitemmältä tavattoman hoikkuutensa vuoksi. Hänellä oli pienet, kalpeat ja kapeat kasvot, joita varjosti kullankellertävä käherretty tekotukka, tunteellinen suu ja vaaleansiniset silmät, jotka antoivat hänen ulkomuodolleen uneksivan, miltei surumielisen mietiskelevän ilmeen. Mutta hänen silmänsä olivat siitä huolimatta valppaat ja tarkkaavat, vaikkei hän tässä tapauksessa huomannutkaan sitä lievää värinmuutosta tytön poskilla, jonka hänen kysymyksensä oli aiheuttanut, eikä myöskään epäilyttävää vastausta, jonka tyttö antoi. »Älkäähän toki!» toisti lordi ja tuli tytön viereen. »Ja millaiseksi mieheksi hänet havaitsitte?» »Siihen aikaan kunnioitin häntä onnettomuuden kohtaamana gentlemannina.» »Tunsitteko hänen tarinansa?» »Hän kertoi sen minulle. Sen vuoksi kunnioitin häntä — vastoinkäymisissä osoittamansa tyynen miehuuden vuoksi. Mutta sittemmin olen miltei ollut taipuvainen uskomaan, että hän ei puhunut totta.» »Jos tarkoitatte sitä vääryyttä, minkä hän joutui kärsimään kuninkaallisen kenttäoikeuden puolelta, joka tuomitsi Monmouthin kapinallisia, niin voitte olla varma siitä, että se oli totta. Hän ei ollut Monmouthin yrityksessä mukana. Se on varma. Hänet tuomittiin lain pykälän mukaan, jota hän ei saattanut tuntea tehdessään teon, joka väännettiin maanpetokseksi. Mutta hän on, totta vie, kostanut omalla tavallaan.» »Sepä onkin», sanoi tyttö hiljaa, »anteeksiantamaton teko. Se on vienyt hänet turmiolle — ja ansiosta.» »Turmiolle?» Hänen ylhäisyytensä naurahti hieman. »Älkää olko niinkään varma siitä. Hänestä on tullut rikas mies, olen kuullut. Hän on muuttanut espanjalaisen ryöstösaaliinsa ranskalaiseksi kullaksi, jota säilytetään hänen varaltaan Ranskassa. Hänen tuleva appensa M. d’Ogeron on pitänyt siitä huolen.» »Hänen tuleva appensa?» toisti tyttö ja tuijotti silmät pyöreinä ja suu auki lordiin. Sitten hän lisäsi: »M. d'Ogeron? Tortugan kuvernöörikö?» »Sama mies. Huomannette, että miehellä on oiva suojelija. Se on uutinen, jonka kuulin St. Nikolasissa. En osaa sanoa, oliko se oikein tervetullut, sillä en ole varma siitä, että se on helpottava tehtävääni, jonka vuoksi sukulaiseni lordi Sunderland minut tänne lähetti. Ette kai tiennyt siitä mitään?» Neiti Bishop pudisti päätään virkkamatta sanaakaan. Hän oli kääntänyt kasvonsa poispäin ja katseli hiljaa lainehtivaa merta. Hetken perästä hän puhui taas, ja hänen äänensä oli rauhallinen ja täysin hillitty. »Mutta jos se on totta, olisi hänen rosvoamisensa jo loppunut. Jos... jos hän rakastaa ja on kihloissa ja jos hän vielä lisäksi on rikas, kuten sanoitte, niin hän varmasti olisi lopettanut uhkarohkean ammattinsa ja...» »Niinpä niin. Niin minäkin ajattelin, kunnes sain selityksen asiaan. M. d’Ogeron on ahnas sekä omasta että tyttärensä puolesta. Ja mitä tyttöön tulee, niin olen kuullut, että hän on oikea villipeura, sopiva Bloodin tapaiselle miehelle. Oikeastaan ihmettelen, miksi hän ei nai tyttöä heti ja ota häntä mukaansa ryöstöretkilleen. Se olisi tytölle uusi elämys. Ihmettelen myös Bloodin kärsivällisyyttä. Hänhän tappoi miehen saadakseen tytön omakseen.» »Sanoitteko, että hän tappoi miehen tytön vuoksi?» Kauhu kuvastui Arabella-neidin äänessä. »Niin on asianlaita. Mies oli eräs ranskalainen merirosvo nimeltä Levasseur. Hän oli tytön rakastettu ja Bloodin liittolainen uhkayrityksessä. Blood halusi tyttöä itselleen ja tappoi Levasseurin saadakseen hänet. Hyi, se on epämiellyttävä juttu, sen myönnän. Mutta ihmiset elävät näissä maissa toisenlaisten lakien mukaan...» Tyttö oli kääntynyt häneen päin. Hän oli huuliaan myöten kalpea ja hänen utuiset silmänsä välähtivät, kun hän lopetti lordin Bloodia puolustavat puheet. »Varmaankin, jos hänen liittolaisensa sallivat hänen elää sellaisen teon jälkeen.» »Oh, teko tapahtui säännönmukaisessa kaksintaistelussa, olen kuullut.» »Kuka sen kertoi?» »Eräs mies, joka on purjehtinut heidän kanssaan, ranskalainen nimeltään Cahusac, jonka tapasin eräässä rantakapakassa St. Nikolasissa. Hän oli ollut Levasseurin luutnantti ja oli läsnä sillä saarella, jolla teko tapahtui ja Levasseur sai surmansa.» »Entä tyttö? Sanoiko hän tytönkin olleen läsnä?» »Sanoi. Hän oli silminnäkijänä tilaisuudessa. Blood vei hänet mukanaan, kun hän oli suoriutunut rosvotoveristaan.» »Ja kuolleen toverit sallivat sen tapahtua!» Lordi huomasi epäilyksen tytön äänessä, mutta häneltä jäi kuulematta se helpotuksen sävy, joka siihen samalla oli sekoittunut. »Oh, minä en usko sitä juttua. Minä en tahdo uskoa sitä!» »Kunnioitan teitä siksi, neiti Bishop. Minun oli itsenikin vaikea uskoa, että ihmiset saattaisivat olla niin tunteettomia, kunnes Cahusac selitti asian tarkemmin.» »Tyttö?» neiti Bishop perääntyi epäuskostaan, epäuskosta joka oli vapauttanut hänet sanoin selittämättömästä mielipahasta. Tarttuen kaiteeseen hän käänsi kysyessään kasvonsa lordiin. Myöhemmin lordi muisti, että tytön käytöksessä oli jotakin omituista, joka silloin jäi häneltä huomaamatta. »Blood osti heidän suostumuksensa ja oikeuden viedä tytön mukanaan. Hän maksoi heille hinnan helmissä, joita oli yli kahdenkymmenentuhannen kultakolikon arvosta.» Hänen ylhäisyytensä nauroi taas hieman ylenkatseellisesti. »Sievä hinta! Vai mitä? He ovat roistoja järjestään — varastelevia, pirullisia konnia joka ainoa. Onpa tämä juttu sopivaa kuultavaa ladyn korville.» Tyttö käänsi taas katseensa lordista ja havaitsi, että hänen silmiään hieman hämärsi. Tuokion kuluttua hän kysyi hieman epävarmalla äänellä: »Miksi ranskalainen kertoi teille tuon jutun? Vihasiko hän kapteeni Bloodia?» »Sitä en saanut tietää», sanoi hänen ylhäisyytensä hitaasti. »Hän kertoi sen... oh, kai tavallisena juttuna, esimerkkinä merirosvojen menettelytavoista.» »Tavallisena!» huudahti tyttö. »Hyvä Jumala! Tavallisena juttuna.» »Uskallan sanoa, että olemme kaikki raakalaisia sivistyksen suoman vaipan turvissa», sanoi lordi. »Mutta tämä Blood, hän on monitaitoinen mies, mikäli Cahusacilta kuulin. Hänhän on lääkäri...» »Se on totta, tiedän sen.» »Ja hän on palvellut kauan sotaväessä ulkomailla, sekä meri- että maavoimissa. Cahusac sanoi — vaikka tuskin voin uskoa sitä — että hän olisi taistellut Ruyterin alaisena.» »Sekin on totta», sanoi tyttö. Hän huokasi syvään. »Teidän Cahusacinne tiedot näkyvät olevan tarkkoja — valitettavasti.» »Oletteko pahoillanne siitä?» Tyttö katsoi häneen. Lordi huomasi, että hän oli hyvin kalpea. »Samalla tavalla kuin olemme pahoillamme, kun kuulemme jonkun henkilön, jota olemme pitäneet arvossa, kuolleen. Kerran kunnioitin häntä onnettomana, mutta kunniallisena herrasmiehenä. Mutta nyt...» Hän vaikeni ja hymyili omituista hymyä. »Parasta unohtaa sellainen mies.» Ystävyys, jota neiti Bishop aina osoitti kaikkia tapaamiaan ihmisiä kohtaan, kasvoi yhä heidän välillään sen lyhyen ajan kuluessa, mikä heillä enää oli jäljellä, kun sattui tapaus, joka pilasi lupaavimman vaiheen hänen ylhäisyytensä matkalla. Häiritsijä oli raivohullu espanjalainen amiraali, jonka he tapasivat merellä toisena päivänä, kun olivat puoleksi sivuuttaneet Goneveslahden. _Royal Maryn_ kapteeni ei säikähtänyt, vaikka Don Miguel ampui sitä. Huomatessaan, että muhkean espanjalaisen aluksen kyljet olivat korkealla veden pinnasta ja siten tarjosivat erinomaisen maalin hänelle, englantilainen tunsi houkutusta pilantekoon. Jos kerran tämä Don, joka liehutti Kastilian lippua mastonsa huipussa, halusi tappelua, niin oli _Royal Mary_ juuri se laiva, joka mielellään tarjosi hänelle palvelustaan. Voi olla, että hän oli oikeassa varmassa uskossaan ja että hän sinä päivänä olisi tehnyt lopun Don Miguelin hurjasta menosta, ellei onnekas sattuma _Milagrosan_ tykistä olisi käynyt keularuumassa olevaan ruutivarastoon ja lennättänyt ilmaan miltei toista puolta hänen laivastaan. Miten ruuti oli joutunut sinne, ei ole milloinkaan selvinnyt, eikä uljas kapteeni itsekään jäänyt eloon tutkiakseen asiaa. Ennen kuin _Royal Maryn_ miehistö ennätti tointua hämmästyksestään, kun heidän kapteeninsa oli kuollut ja kolmasosa miehistöstä samalla tuhoutunut, kellui laiva ammottavana ja kallistelevana raajarikkona meren selällä ja espanjalaiset olivat rynnänneet sen kannelle. Kapteenin hytissä peräkannen alla, mihin neiti Bishop oli viety turvaan, koetti lordi Julian lohduttaa ja rohkaista häntä vakuuttaen että kaikki päättyisi hyvin — juuri samalla hetkellä, kun Don Miguel miehineen astui laivaan. Lordi Julian ei itse ollut ensinkään varma tuloksesta, ja hänen kasvonsa olivat kieltämättä kalpeat. Ei sen vuoksi että hän millään muotoa olisi ollut pelkuri, mutta olo suljettuna tuntemattoman aineen päällä uiskentelevaan puiseen häkkiin, joka taistelun aikana koska tahansa saattoi vaipua valtameren syvyyksiin, oli levottomuutta herättävää sille, joka saattoi maalla olla hyvinkin rohkea. Onneksi neiti Bishop ei näyttänyt olevan sen heikon lohdutuksen tarpeessa, jota lordi saattoi tarjota. Tosin hän oli kalpea ja tosin näyttivät hänen samettisilmänsä tavallista suuremmilta, mutta hän hallitsi itsensä täydellisesti. Puoleksi istuen ja puoleksi nojaten kapteenin pöytää vasten hän säilytti mielenmalttinsa niin hyvin, että saattoi tyynnyttää puoliveristä palvelijaansa, joka kauhuissaan ryömi hänen jaloissaan. Silloin aukeni hytin ovi, ja Don Miguel itse pitkänä ja auringonpaahtamana astui sisään. Lordi Julian pyörähti ympäri nähdäkseen, kuka tulija oli, ja tarttui miekkansa kahvaan. Espanjalainen oli reipas ja asiallinen. »Älkää olko hullu», sanoi hän omalla kielellään, »tai muuten saatte hullun lopun. Teidän laivanne uppoaa.» Don Miguelin takana seisoi kolme, neljä kypäräniekkaa sotamiestä, ja lordi Julian käsitti asemansa. Hän irrotti kätensä miekankahvasta ja pari kolme jalkaa terästä solui hiljaa takaisin tuppeen. Mutta Don Miguel hymyili niin, että valkea, tasainen hammasrivi välkkyi harmaiden viiksien takaa, ja ojensi kätensä. »Olkaa hyvä», sanoi hän. Lordi Julian epäröi. Hänen katseensa solui neiti Bishopiin. »Luulen, että se on parasta», sanoi tyyni nuori lady, ja silloin antoi hänen ylhäisyytensä miekkansa antautumisen merkiksi. »Tulkaa — jokainen laivalleni», sanoi Don Miguel ja meni edellä ulos. He menivät — tietenkin. Sillä ensiksikin oli espanjalaisella voimaa pakottaa heidät tulemaan ja toiseksi houkutteli laiva, jonka Don Miguel ilmoitti olevan uppoamaisillaan, sangen vähän jäämään. He eivät viipyneet kauempaa kuin oli tarpeellista, jotta neiti Bishop ennätti koota vähäiset pikkuesineensä ja lordi siepata päällysviittansa. Mitä tulee muihin eloonjääneisiin teurastuspaikalla, joka ennen oli ollut _Royal Mary_, niin jättivät espanjalaiset heidät täydelleen oman onnensa nojaan. Ottakoot veneensä ja elleivät ne kantaneet heitä, niin uikoot ja hukkukoot. Se oli espanjalaista. Se seikka, että neiti Bishop ja lordi Julian vietiin mukana, johtui vain siitä, että Don Miguel huomasi, että he ilmeisesti olivat arvokasta saalista. Hän otti heidät vastaan omassa hytissään erinomaisen kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös pyysi saada kunnian tutustua heidän nimiinsä. Lordi Julian, joka oli aivan sairas kauhusta juuri näkemänsä näytelmän johdosta, pystyi vaivoin hillitsemään itseään niin paljon, että saattoi täyttää amiraalin pyynnön. Sitten hän ylpeästi vuorostaan vaati saada tietää ahdistajansa nimen. Hän oli äärimmäisen pahalla tuulella. Hän tunsi, että ellei hän ollut tässä odottamattomassa ja vaikeassa asemassa, johon kohtalo hänet oli saattanut, tehnyt mitään kunniatonta, niin ei hän myöskään ollut tehnyt mitään kunniakasta. Se olisikin merkinnyt sangen vähän, ellei hänen heikon toimintansa todistajana olisi ollut nainen. Hän päätti, mikäli mahdollista, parantaa asiaansa. »Olen Don Miguel de Espinosa», sai hän vastaukseksi. »Katolisen kuninkaan laivaston amiraali.» Lordi Julian ällistyi. Jos Espanja pani toimeen sellaisen melun jonkun kapteeni Bloodin kaltaisen karkulaisseikkailijan ryöstöretkien vuoksi, niin mitä saattoikaan Englanti nyt vastata siihen? »Ehkäpä sitten kerrotte minulle, miten on mahdollista, että käyttäydytte kuin joku kirottu merirosvo?» kysyi hän. Ja lisäsi sitten: »Toivon, että huomaatte, mitä seurauksia siitä saattaa olla ja mihin edesvastuuseen te tämänpäiväisen tekonne, murhanhimoisesti vuodattamanne veren ja tätä ladyä ja minua kohtaan harjoittamanne väkivallan johdosta olette joutuva.» »En ole harjoittanut mitään väkivaltaa teitä kohtaan», sanoi amiraali hymyillen kuten hymyilee vain se, jolla on valtit kädessään. »Päinvastoin olen pelastanut henkenne.» »Pelastanut henkemme!» Lordi Julian menetti tuokioksi puhekykynsä niin kylmäverisen hävyttömyyden edessä. »Entä niiden elämä, jotka te turhan päiten olette teurastanut? Jumaliste, mies, sen saatte vielä kalliisti maksaa!» Don Miguel hymyili yhä. »Se voi olla mahdollista. Kaikki on mahdollista. Mutta sillä välin maksaa teidän molempien elämä paljon. Eversti Bishop on rikas mies. Ja te, mylord, olette epäilemättä myös rikas. Minä olen miettivä asiaa, jotta voin määrätä lunastussumman.» »Te olette siis juuri sellainen murhanhimoinen merirosvo, jona teitä pidin», raivosi hänen ylhäisyytensä. »Ja teillä on kyllin hävyttömyyttä kutsuaksenne itseänne katolisen kuninkaan laivaston amiraaliksi. Saammepa nähdä, mitä teidän katolisella kuninkaallanne on siihen sanomista.» Amiraalin hymyileminen loppui. Hänen ilmeessään näkyi jotakin siitä raivosta, joka hänen aivoihinsa oli syöpynyt. »Te ette näy ymmärtävän», sanoi hän. »Minä kohtelen teitä, englantilaiset kerettiläiskoirat, juuri samalla tavalla kuin te olette kohdelleet espanjalaisia merellä, te helvetin rosvot ja varkaat! Minulla on kunnia tehdä se omissa nimissäni, mutta te, uskottomat pedot, te lähetätte kapteeni Bloodinne, Hagthorpenne ja Morganinne meitä vastaan ja kieltäydytte vastaamasta heidän teoistaan. Kuten Pilatus, pesette te kätenne.» Hän nauroi hurjaa naurua. »Näytelköön nyt Espanja Pilatuksen osaa. Kieltäytyköön se nyt vastaamasta minun teoistani, kun teidän lähettiläänne Escorialin linnassa vikisee korkeimman neuvoston edessä pyytäen edesvastuuta Don Miguel de Espinosalle tämänpäiväisestä merirosvouksesta.» »Kapteeni Blood ja ne muut eivät ole Englannin amiraaleja», huudahti lordi Julian. »Eivätkö? Kuinka minä sen tietäisin! Miten Espanja sen tietäisi! Tehän olette kaikki valehtelijoita, te englantilaiset kerettiläiset.» »Sir!» Lordi Julianin ääni oli karhea kuin viila ja hänen silmänsä salamoivat. Vaistomaisesti meni hänen kätensä sille kohdalle, jossa hänen miekkansa tavallisesti riippui. Sitten hän kohautti hartioitaan ja sanoi pilkallisesti: »Aivan niin, se käy erinomaisesti yhteen sen kanssa, mitä aikaisemmin olen espanjalaisten kunniantunnosta kuullut ja mitä nyt olen nähnyt samasta avusta teihin nähden, kun loukkaatte miestä, joka on aseeton ja päälle päätteeksi teidän vankinne.» Amiraalin kasvot lensivät tulipunaisiksi. Hän nosti jo kätensä lyödäkseen, mutta hillitsi itsensä, ehkäpä juuri niiden sanojen johdosta, joihin loukkaava vastaus oli verhottu. Hän kääntyi äkkiä ja meni sanaakaan vastaamatta ulos. Yhdeksästoista luku TAPAAMINEN Kun ovi paukahti kiinni poistuvan amiraalin takana, lordi Julian kääntyi Arabellan puoleen ja suorastaan hymyili. Hän tunsi, että hän oli nyt toiminut paremmin, ja oli miltei lapsellisen tyytyväinen sen johdosta. »Luulenpa, että minulla oli viimeinen sana», sanoi hän ja heilautti kultakutrista päätään. Neiti Bishop, joka istui hytin pöydällä, katsoi häneen kiinteästi vastaamatta hänen hymyynsä. »Onko sillä sitten niin väliä, kenelle viimeinen sana jää? Minä ajattelen noita onnettomia raukkoja, jotka jäivät _Royal Maryyn_. Monellakin heistä on varmasti viimeinen sana sanottuna. Ja mitä varten? Hieno laiva on upotettu, monta henkeä mennyt ja kolme kertaa enemmän hengenvaarassa. Ja mitä varten?» »Oh, te olette hermostunut, neiti, minä...» »Hermostunut!» Neiti Bishop nauroi pilkallisesti. »Vakuutan teille, että olen tyyni. Minä tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa, lordi Julian. Minkä vuoksi espanjalaiset tekivät tämän? Missä tarkoituksessa?» »Kuulittehan mitä hän sanoi.» Lordi Julian kohautteli vihaisena hartioitaan. »Verenhimosta», selitti hän lyhyesti. »Verenhimosta?» kysyi tyttö. Hän oli hämmästynyt. »Onko sitten todella sellaista olemassa? Sehän on mieletöntä, hirviömäistä.» »Pirullista», myönsi hänen ylhäisyytensä. »Paholaisen töitä.» »En käsitä sitä. Kolme vuotta sitten tekivät espanjalaiset ryöstöretken Bridgetowniin ja siellä suoritettiin tekoja, joiden pitäisi olla ihmiselle mahdottomia, kauhutöitä, uskomattoman vastenmielisiä, jotka nyt, kun ajattelen niitä, tuntuvat pahalta unelta. Ovatko ihmiset sitten petoja?» »Ihmiset?» kertasi lordi Julian tuijottaen tyttöön. »Sanokaa espanjalaiset, niin myönnän niin olevan.» Hän oli englantilainen, joka puhui perivihollisestaan, ja sittenkin hänen sanoissaan oli paljon totta. »Sellaisia ovat espanjalaisten menettelytavat uudessa maailmassa. Tottavie, sellaisille miehille kuin Blood saattaa miltei antaa anteeksi mitä he tekevät.» Tyttö värisi aivan kuin kylmästä ja nojaten kyynärpäitään pöytää vasten hän jäi leuka käsien varassa tuijottamaan suoraan eteensä. Katsellessaan tyttöä huomasi lordi, miten väsynyt ja kalpea hän oli. Syytä oli yllin kyllin, enempäänkin. Lordin tuttavapiiristä ei olisi löytynyt ainoatakaan naista, joka sellaisessa koetuksessa olisi säilyttänyt malttinsa. Pelosta neiti Bishop ei ollut näyttänyt merkkiäkään, ei kertaakaan. Epäilemättä hän oli ihailtava tyttö. Espanjalainen tarjoilija astui sisään kantaen hopeista suklaakalustoa ja perulaisia sokerileivoksia, jotka hän asetti pöydälle ladyn eteen. »Amiraali pyytää tervehtiä», sanoi hän, kumarsi ja poistui. Neiti Bishop ei edes huomannut häntä eikä hänen tarjottaviaan, vaan jatkoi yhä tuijottamistaan. Lordi Julian käveli pari kertaa edestakaisin pitkässä, kapeassa hytissä, johon valo pääsi kattoaukosta ja suuresta neliskulmaisesta ikkunasta peränpuolella. Hytti oli ylellisesti sisustettu. Siinä oli kauniita itämaisia mattoja lattialla, täysinäisiä kirjahyllyjä oli pitkin seiniä ja toisessa päässä leikkauksin varustettu pähkinäpuinen tarjoilupöytä, joka oli täynnä hopeaesineitä. Pitkällä laivakirstulla, joka oli peräänpäin aukeavan oven kohdalla, oli kitara, josta riippui heleän värisiä nauhoja. Lordi Julian otti sen käteensä, näpäytti kerran sen kieliä ikään kuin hermostuneen kiihtyneenä ja pani sen taas pois. Hän kääntyi katsomaan neiti Bishopia. »Tulin tänne lopettamaan merirosvoutta», sanoi hän. »Mutta hitto vieköön, alan uskoa, että ranskalaiset ovat oikeassa kun toivovat, että sitä jatkuisi espanjalaisten roistojen kuritukseksi.» Hän sai vahvistusta uskolleen muutaman tunnin kuluttua. Siihen mennessä oli kohtelu Don Miguelin puolelta jatkuvasti kohteliasta ja hienoa. Se vahvisti sitä neiti Bishopin halveksivasti lausumaa arvelua, että koska heitä pidettiin panttivankeina, niin ei heidän tarvinnut pelätä mitään pahaa espanjalaisten puolelta. Ladyn ja hänen kauhistuneen palvelijansa käytettäväksi luovutettiin erityinen hytti ja samoin tehtiin lordi Julianille. He saivat vapaasti liikkua laivalla ja heidät kutsuttiin päivälliselle amiraalin pöytään. Mutta he eivät saaneet tietää mitään siitä, mikä heitä odotti, eikä myöskään mikä matkan päämäärä oli. _Milagrosa_ ja sen perässä purjehtiva _Hidalga_ kääntyivät ensin luoteeseen, pyörsivät sitten Tiburonin-niemen ympäri, niin että maa häämötti kuin pilvenä alahangan puolella suoraan etelään, joutuivat siten suoraan kapteeni Bloodin syliin, joka, kuten muistamme, purjehti Vähiä Antilleja kohti. Tämä tapahtui varhain seuraavana aamuna. Haeskeltuaan järjestelmällisesti vihamiestään turhaan kokonaisen vuoden yhdytti Don Miguel hänet täten arvaamatta ja kokonaan sattuman kaupalla. Mutta sehän kuuluu onnettaren tapoihin. Se oli myös onnettaren oikkuja, että hän, Don Miguel, tapasi _Arabellan_ sellaiseen aikaan, jolloin se sattumalta oli joutunut erilleen muusta laivastosta ja yksin ollen joutui siten heikommalle puolelle. Don Miguelista näytti kuin olisi onni, joka niin kauan oli suosinut Bloodia, vihdoinkin kääntynyt hänen puolelleen. Neiti Bishop ei tietenkään voinut tuntea laivaa _Cinco Llagasiksi_, jonka hän ennenkin oli nähnyt — eräänä surullisena päivänä Barbados-saarella kolme vuotta sitten. Hänelle se oli vain suuri laiva, joka päättävästi, majesteettisesti tuli heitä kohti, englantilainen sen mastossa olevasta lipusta päättäen. Näky sykähdytti hänen sydäntään omituisesti. Se herätti hänessä kohottavan ylpeyden tunteen, joka ei vähääkään välittänyt vaarasta, jonka laivojen tapaaminen välttämättömästi toi mukanaan. Hänen vieressään perässä, jonne hän oli kiivennyt nähdäkseen paremmin, seisoi lordi Julian yhtä innokkaasti katsellen vastaantulevaa laivaa. Mutta hän ei tuntenut samaa riemua kuin tyttö. Hän oli vastikään ollut elämänsä ensimmäisessä meritaistelussa ja tunsi, että hänelle riitti siitä elämystä moniksi ajoiksi eteenpäin. Tätäkään ei ole selitettävä minkäänlaiseksi vihjaukseksi hänen rohkeuteensa nähden. »Katsokaahan», sanoi neiti Bishop osoittaen laivaa. Ja sanomattomaksi hämmästyksekseen huomasi lordi, että tytön silmät säkenöivät. Tajusiko tyttö, ajatteli lordi itsekseen, mitä oli tulossa? Neiti Bishopin seuraava lause poisti hänen epätietoisuutensa. »Se on englantilainen ja se tulee päättävästi kohti. Se aikoo ryhtyä taisteluun.» »Herra sitä siinä tapauksessa auttakoon», sanoi lordi synkästi. »Sen kapteenin täytyy olla hullu. Mitä hän saattaa toivoa voivansa tehdä kahdelle näin suurelle alukselle? Kun he kerran osasivat niin helposti puhaltaa ilmaan _Royal Maryn_, niin mitä te tekevät tälle. Katsokaahan tuota pirua Don Miguelia. Hän on oikein vastenmielinen pirullisessa ilossaan.» Peräkannelta, jossa hän liikuskeli kuumeisissa valmistuspuuhissa, katsahti amiraali vankeihinsa päin. Hänen katseensa oli terävä ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Hän kohotti käsivartensa osoittaen laivaa ja puhui espanjan kielellä jotakin, mitä he eivät häärivien miesten melulta voineet kuulla. He nojasivat kaidetta vasten ja katselivat miesten puuhia. Don Miguel seisoi kaukoputki kädessä peräkannella ja jakeli käskyjään. Tykkimiehet sytyttelivät jo sytyttimiään ja merimiehet olivat mastoissa vähentämässä purjeita. Toiset levittivät suurta köysiverkkoa keskilaivan yli suojaksi putoavia raakapuita vastaan. Sillä välin oli Don Miguel antanut merkin _Hidalgalle_ ja sen johdosta oli laiva vähitellen tullut lähemmäksi, kunnes se oli _Milagrosan_ rinnalla noin puolen kaapelinmitan päässä siitä ylähangan puolella, ja korkealta paikaltaan saattoivat lordi ja neiti Bishop nähdä merimiesten askartelun sen kannella. Ja nyt he saattoivat jo erottaa merkkejä valmistelupuuhista englantilaisellakin aluksella. Sen pää- ja märssypurjetta laskettiin paraikaa. Sitten se ainoastaan priipurjeen ja mesaanin avulla lähestyi ratkaisevaa ottelua varten, johon täten molemmin puolin toisiaan haastamatta tai merkkejä vaihtamatta oli päätetty ryhtyä. _Arabellan_ kulku oli tietenkin hitaampaa sen jälkeen kun purjeita oli vähennetty, mutta siitä huolimatta yhtä määrätietoista kuin ennenkin. Se oli jo varman tykinkantaman päässä ja saattoi jo selvästi nähdä miesten liikehtimisen etukannella ja messinkitykkien loistavan sen keulassa. _Milagrosan_ tykkimiehet kohottivat jo sytyttimiään ja koettivat puhaltelemalla ylläpitää niiden sammumaan pyrkivää tulta. He katsoivat kärsimättöminä amiraalia. Mutta amiraali pudisti juhlallisena päätään. »Kärsivällisyyttä», kehoitteli hän miehiä. »Säästäkää tultanne, kunnes hän on varmasti meidän. Hän tulee suorinta tietä tuomiolleen, suoraan raakapuuhun ja köyteen, jotka niin kauan ovat odottaneet häntä.» »Peijakas!» virkkoi hänen ylhäisyytensä. »Tuo englantilainen saattaa olla kylläkin rohkea, kun uskaltaa lähteä taisteluun näin epäedullisissa olosuhteissa. Mutta on hetkiä, jolloin viisaus on parempi ominaisuus päällikössä kuin rohkeus.» »Rohkeus voittaa usein ylivoimaisenkin vastuksen», sanoi neiti Bishop. Lordi katsoi häneen ja näki hänen olemuksessaan vain innostusta. Pelosta ei vieläkään näkynyt merkkiäkään. Hänen ylhäisyytensä oli suunniltaan hämmästyksestä. Tyttö ei ainakaan kuulunut siihen lajiin naisia, joihin hän ikänsä oli tottunut. »Sallinette, että vien teidät heti suojaan», sanoi hän. »Näen parhaiten tästä», vastasi neiti Bishop ja lisäsi sitten levollisesti: »Rukoilen tuon englantilaisen puolesta. Hän mahtaa olla hyvin rohkea.» Sisimmässään lordi Julian kirosi miehen rohkeutta. _Arabella_ lähestyi nyt suunnassa, jonka, jos se pysyi entisellään, täytyi viedä sen aivan molempien espanjalaisten laivojen väliin. Lordi huomautti siitä. »Hän on kerrassaan mieletön», sanoi hän. »Hänhän ohjaa laivansa suoraan kuoleman kitaan. Espanjalaiset ampuvat sen säpäleiksi välissään. Ei ole kumma, jos tuo mustanaamainen Don viivyttelee tulen alkamista. Hänen sijassaan tekisin minä aivan samoin.» Mutta samassa kohottikin amiraali kätensä. Keskilaivasta hänen alapuolellaan törähti torvi ja heti asetti keulan tykkimies sytyttimensä sankkirei’ille. Laukausten vyöryessä merelle näki hänen ylhäisyytensä kahden ammuksen raskaasti läiskähtävän veteen englantilaisen keulan etupuolelle. Miltei heti syöksyi kaksi peräkkäistä tulikieltä _Arabellan_ messinkisistä keulatykeistä ja tuskin ennättivät perässä seisovat katselijat nähdä sen ryöpyn, jonka toinen ammuksista sai aikaan aivan heidän lähellään, kun toinen repivällä rytinällä ja voimalla, joka sai _Milagrosan_ vavahtamaan perästä keulaan asti, sattui sen keulaan. Kostaakseen vahingon laukaisi _Hidalga_ kaksi etumaista tykkiään englantilaista kohti. Mutta kumpainenkaan niistä ei sattunut, vaikka välimatkaa ei enää ollut kuin pari- kolmesataa jalkaa. Sadan jalan päästä ampuivat _Arabellan_ kaksi etumaista tykkiä, jotka olivat ladatut uudelleen, _Milagrosaa_ ja särkivät sen keula puomin palasiksi, niin että laiva hetken kulki ohjaamatta. Don Miguel kirosi rumasti, ja sitten kun laiva oli käännetty entiseen suuntaansa, vastasivat sen keulatykit. Mutta tähtäys oli liian korkea, ja toisen ammuksen lentäessä _Arabellan_ köysistön läpi vahingoittaen hieman sen suurmastoa suhahti toinen taas ohi. Ja kun laukauksen aikaansaama savu oli hälvennyt, havaittiin englantilaisen olevan miltei espanjalaisten välissä, keula melkein keulan kohdalla ja tulossa, kuten hänen ylhäisyytensä arveli, suoraan kuoleman kitaan. Lordi Julian pidätti henkeään ja neiti Bishop teki samoin puristaen lujasti edessään olevaa kaidetta. Hän näki välähdykseltä häijysti irvistelevän Don Miguelin kasvot ja keskilaivan yhtä pirullisesti virnistelevien tykkimiesten naamat. Vihdoin oli Arabella aivan espanjalaisten välissä, keula perän ja perä keulan kohdalla. Don Miguel puhutteli erästä torvenpuhaltajaa, joka oli noussut peräkannelle ja seisoi nyt amiraalin vieressä. Mies nosti hopeista torveaan antaakseen merkin molempien laivojen laitatykeille. Mutta juuri kun hän nosti sen huulilleen, tarttui amiraali hänen käteensä ja esti merkinannon puhaltamisen. Vasta silloin hän huomasi sen, mikä oli päivän selvää — tai ainakin sen olisi pitänyt olla kokeneelle merisotilaalle — hän oli nimittäin viivytellyt liian kauan, ja kapteeni Blood oli tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Jos he nyt olisivat ampuneet englantilaista laivaa, olisi heidän täytynyt ampua myös toisiaan. Liian myöhään komensi amiraali perämiestä kääntämään laivansa jyrkästi alahankaan valmistuakseen siten vähemmän hankalaan hyökkäykseen. Samalla hetkellä näytti _Arabella_ suorastaan räjähtävän. Kahdeksantoista tykkiä sen kummallakin laidalla tyhjensi itsensä suoraan espanjalaisten kylkiin. Puolipökerryksissä tärisyttävästä räjähdyksestä ja menetettyään tasapainonsa laivan äkillisen kallistumisen johdosta paiskautui neiti Bishop kovasti lordi Juliania vasten, joka pysytteli pystyssä kaiteen turvissa. Vuorenkorkuiset savupilvet ylähangalla estivät kokonaan näköalan, ja pistävä haju kävi heidän kurkkuihinsa ja pani heidät yskimään ja pärskimään. Keskilaivan hirvittävästä sekasorrosta nousi kiukkuinen kuoro espanjalaisia sadatuksia ja haavoittuneiden miesten valitushuutoja. _Milagrosa_ hoippui hitaasti eteenpäin, kylki ammottavana aukkona. Sen etumasto oli palasina, ja katkenneita raakapuita riippui laivan yli pingotetussa köysi verkossa. Sen keula oli säpäleinä ja eräs ammus oli lentänyt suurhytin läpi ja hävittänyt sen miltei kokonaan. Don Miguel komenteli kuin raivohullu ja koetti hädissään peräänpäin kulkeutuvan savun läpi nähdä, miten _Hidalgan_ oli käynyt. Äkkiä ja aavemaisena näkyivätkin kohoavan savun alta laivan ääriviivat, ja vähitellen sen punainen kylki sai selvemmät muodot, kun se hitaasti kulkeutui yhä lähemmäksi. Sen purjeista ei ollut jäljellä muuta kuin rätti priipurjeen paikalla. Sen sijaan että _Arabella_ olisi jatkanut kulkemaansa suuntaa, kuten Don Miguel oli varmasti odottanut sen tekevän, se oli savun suojassa kääntynyt ympäri ja purjehti nyt samaan suuntaan kuin Milagrosakin. Se kääntyi sitten äkkiä tuulen poikki _Milagrosaa_ kohti, niin äkkiä, että hurjistunut Don Miguel tuskin oli huomannut millainen tilanne oli, kun toinen törmäsi hänen laivansa sivulle sellaisella voimalla, että se kallistui arveluttavasti. Kuului metallin kalinaa ja ratinaa, kun tusinan verran kiinnityskoukkuja iskeytyi sen laitaan ja kiinnittyi sen puuosiin, ja _Milagrosa_ oli lujasti englantilaisen laivan tuntosarvien otteessa. Sen takana ja hieman perän puolella oli savu vihdoinkin hälvennyt ja _Hidalga_ ilmestyi näkyviin kurjassa tilassa. Se upposi nopeasti kallistuen pahaenteisesti alahangan puolelle, eikä saattanut olla kysymys kuin muutamasta hetkestä, kun se painuisi syvyyteen. Sen miehistön huomio oli kokonaan kiinnittynyt veneisiin, joita he vimmatusti ponnistellen koettivat ajoissa saada veteen. Koko menosta ei Don Miguel ennättänyt huomata muuta kuin vilahduksen, mikä kyllä riitti, kun hänen oman laivansa kannelle ryntäsi villi ja kiljuva lauma merirosvoja. Tuskin koskaan on luja luottamus niin äkkiä muuttunut epätoivoksi ja ahdistajasta tullut avuton ahdistettava. Sillä espanjalaiset olivat avuttomia. Nopeasti suoritettu hyökkäysliike yllätti heidät hetkellä, jolloin koko laidan aivan läheltä ampuma yhteislaukaus oli saanut aikaan sekasorron laivalla. Muutamat Don Miguelin upseereista koettivat vähän aikaa rohkaista miehiään vastarintaan. Mutta espanjalaiset, jotka eivät muutenkaan pysty käsikähmässä paljoon, menettivät rohkeutensa kokonaan havaitessaan, millaisten vihollisten kanssa he olivat tekemisissä. Heidän äkkiä kootut rivinsä hajaantuivat jo ennen kuin he edes ennättivät järjestyä. Pakotettuina perääntymään keskilaivasta sekä perään että keulaan eivät he päässeet eteenpäin, ja siten muodostui taistelu sarjaksi ryhmä-otteluja. Ja sillä aikaa kun ne suoritettiin yläkannella, painui toinen joukko merirosvoja pääkäytävästä keskikannelle nujertamaan siellä asemissaan olevan tykkimiehistön. Peräkannella, jonne ylivoimainen hyökylaine merirosvoja vyöryi toissilmäisen, vyötäisiään myöten alastoman jättiläisen johtamana, seisoi Don Miguel raivon ja epätoivon turruttamana. Hänen yläpuolellaan ja takanaan seisoivat peräkannella lordi Julian ja neiti Bishop tapahtumain todistajina, hänen ylhäisyytensä kauhuissaan siitä raivosta, jolla taistelu ahtaalla tappotantereita suoritettiin ja lady horjuvana ja sairaana, menetettyään vihdoinkin rohkean tyyneytensä. Mutta taistelun raivo talttui pian. He näkivät Kastilian lipun putoavan mastonhuipusta. Eräs merirosvo oli miekallaan katkaissut sen nostonuoran. Hyökkääjät olivat jo vallanneet koko yläkannen, ja sen miehistö seisoi aseista riisuttuna ja sullottuna kuin lammaslauma paimentensa piirittämättä. Äkkiä neiti Bishop virkosi heikkoudestaan ja alkoi tuijottaa silmät selällään ja posket kuolonkalpeina. Raivaten tietään keskilaivalla vallitsevan sekasorron läpi asteli pitkä, auringon tummaksi paahtama mies, jolla oli espanjalainen päähine päässään. Hän oli pukeutunut tummaan teräshaarniskaan, joka oli kirjailtu itämaisilla kultakuvioilla. Sen yllä oli leveä punasilkkinen vyö, jonka liehuvissa päissä riippui kummassakin hopeahelainen pistooli. Hän astui leveitä, peräkannelle johtavia portaita kevyesti ja varmasti, kunnes pysähtyi espanjalaisen amiraalin eteen. Sitten hän kumarsi virallisen jäykästi. Hänen metallimaisen, sointuvan äänensä hänen puhuessaan puhtainta kastilian murretta, kuulivat myös taempana seisovat kaksi katselijaa, ja se lisäsi yhä sitä ihailun sekaista ihmettelyä, jolla lordi Julian oli seurannut miehen tuloa. »Me tapasimme vihdoinkin uudelleen, Don Miguel», sanoi ääni. »Toivon, että olette tyytyväinen. Vaikka kohtauksemme ei ehkä muodostunutkaan aivan sellaiseksi kuin te olitte kuvitellut, niin olette sitä kuitenkin hartaasti halunnut ja etsinyt.» Äänettömänä, kasvot kalmankalpeina ja suu omituisen vääristyneenä sekä raskaasti hengittäen otti Don Miguel de Espinosa vastaan ivan mieheltä, jota hän piti syypäänä sortumiseensa ja muuhunkin. Sitten häneltä pääsi tolkuton raivon äännähdys, ja hänen kätensä lennähti miekkaan. Mutta juuri kun hänen sormensa puristuivat miekan kahvaan, puristui toisen käsi hänen ranteeseensa. »Tyynesti, Don Miguel», puhutteli ääni rauhallisesti, mutta varmasti. »Älkää häikäilemättömyydellänne turhan vuoksi aiheuttako samanlaisia rumia äärimmäisyyksiä, joihin te olisitte ryhtynyt, jos tilanne olisi kääntynyt päinvastaiseksi.» Tuokion he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään. »Mitä aiotte tehdä minulle?» kysyi espanjalainen vihdoin käheällä äänellä. Kapteeni Blood kohautti hartioitaan. Hänen lujat huulensa hymyilivät hieman. »Se mitä aion teille tehdä, on jo tehty. Ja jotta se vielä lisäisi kiukkuanne, niin pyydän saada huomauttaa, että te itse olette sen itsellenne aiheuttanut. Te olette itse näin tahtonut.» Hän kääntyi ja osoitti veneitä, joita hänen miehensä parhaillaan laskivat veteen laivan keskiosassa. »Teidän veneitänne lasketaan vesille. Saatte mennä niihin miehinenne, ennen kuin upotamme laivanne. Tuolla häämöttää Hispaniolan ranta. Voitte vaaratta päästä sinne. Ja jos tahdotte ottaa neuvostani vaarin, sir, niin älkää enää ryhtykö minua ahdistelemaan. Luulen, että minä en tuota teille onnea. Lähtekää te takaisin Espanjaan, Don Miguel, ja toimiin, joita ymmärrätte paremmin kuin tätä merielämää.» Pitkän aikaa tuijotti hävinnyt amiraali äänettömänä vihamiestään, kunnes vihdoin sanaakaan virkkamatta meni portaita alas horjuen kuin juopunut ja hyödyttömän miekan kolistessa hänen jäljessään. Hänen voittajansa, joka ei ollut välittänyt edes riisua häneltä asetta, seurasi katseellaan hänen menoaan, kääntyi sitten ja huomasi molemmat katselijat aivan yläpuolellaan. Ellei lordi Julianilla olisi ollut muuta ajattelemista, olisi hän varmaankin huomannut, että mies näytti äkkiä jäykistyvän ja että hän ahavoitumisestaan huolimatta kalpeni. Tuokion hän seisoi tuijottaen. Sitten hän äkkiä astui nopeasti portaita ylös. Lordi meni häntä vastaan. »Tarkoitatteko, sir, että annatte tuon espanjalaisen roiston vapaasti poistua?» huudahti hän. Mustaan haarniskaan puettu herrasmies näytti nyt vasta huomanneen hänen ylhäisyytensä läsnäolon. »Ja mikä mies te sitten olette?» kysyi hän korostaen selvästi irlantilaisittain. »Mitä teillä voi olla sen asian kanssa tekemistä?» Hänen ylhäisyytensä havaitsi, että tarpeellisen kunnioituksen puute miehen käytöksessä oli pikaisen korjauksen tarpeessa. »Minä olen lordi Julian Wade», ilmoitti hän siinä tarkoituksessa. Ilmeisesti hänen ilmoituksellaan ei ollut pienintäkään vaikutusta. »Aivanko todella! Ehkäpä sitten selitätte, mitä pirun tekemistä teillä on tällä laivalla?» Lordi Julian hillitsi itsensä, jotta hän voisi antaa pyydetyn selityksen. Hän teki sen lyhyesti ja kärsimättömästi. »Vangitsiko hän teidät — yhdessä neiti Bishopin kanssa?» kysyi kapteeni Blood. »Tunnetteko neiti Bishopin?» huudahti hänen ylhäisyytensä joutuen yllätyksestä toiseen. Mutta tuo käytöstapoja vailla oleva olio oli astunut hänen ohitseen ja kumarsi ladylle, joka nyt puolestaan käyttäytyi kylmästi ja miltei halveksivan vastahakoisesti. Huomatessaan sen mies kääntyi vastatakseen lordin kysymykseen. »Minulla oli kerran kunnia tuntea hänet», sanoi hän. »Mutta neiti Bishopilla näkyy olevan huono muisti.» Hänen huulensa vääntyivät outoon hymyyn ja hänen tummien kulmakarvojen alla vilkkaasti loistavissa silmissään välähti tuska — tuska, joka sekoittui hänen äänestään kuulostavaan ivaan. Mutta kaikesta siitä ei neiti Bishop huomannut muuta kuin ivan. Se suututti häntä. »Minä en lue merirosvoja enkä varkaita tuttavapiiriini, kapteeni Blood», sanoi hän, ja silloin parahti hänen ylhäisyytensä ihmeissään: »Kapteeni Blood!» huusi hän. »Oletteko te kapteeni Blood?» »Mitä muuta te sitten odotitte?» Blood lausui kysymyksensä väsyneesti, hajamielisesti. »Minä en lue merirosvoja enkä varkaita tuttavapiiriini.» Julma lause täytti kokonaan hänen ajatuksenpa kaikuen kaikumistaan hänen aivoissaan. Mutta lordi Julian ei antanut perään. Hän otti kapteenia hihasta toisella kädellään ja viittasi toisella poistuvaa, masentunutta Don Miguelia. »Onko minun käsitettävä asia niin, ettette aio hirttää tuota espanjalaista roistoa?» »Minkä vuoksi minun pitäisi hirttää hänet?» »Sen vuoksi, että hän on kirottu merirosvo, kuten voin todistaa ja olen jo todistanut.» »Oh», sanoi Blood ja lordi Julian ihmetteli riutunutta ilmettä hänen kasvoillaan, jotka muutama hetki sitten olivat olleet niin lujat ja häikäilemättömät. »Minä olen kirottu merirosvo itsekin, joten minun täytyy olla sääliväinen kaltaisiani kohtaan. Don Miguel saa mennä.» Lordi Julian vetäisi henkeään. »Senkin jälkeen kun olen kertonut teille, mitä hän on tehnyt. Vaikka hän on upottanut _Royal Maryn_. Vaikka hän on kohdellut minua — meitä sillä tavalla?» Lordi Julian esitti harmistuneen vastalauseensa. »Minä en ole Englannin enkä minkään muunkaan maan palveluksessa, sir. Eivätkä minua liikuta ne vääryydet, joiden alaisiksi sen lippu saattaa joutua.» Bloodin väsyneet silmät välähtivät niin raivokkaasti, että hänen ylhäisyytensä väisti askelen taaksepäin. Mutta Bloodin viha häipyi yhtä pian kuin se oli noussutkin. Hänen äänensä oli aivan tyyni kun hän lisäsi: »Jos suvaitsette saattaa neiti Bishopin minun laivaani, olisin teille hyvin kiitollinen. Pyydän teitä kiiruhtamaan, sillä aiomme upottaa tämän laivan heti.» Hän kääntyi hitaasti lähteäkseen. Mutta taas keskeytti lordi Julian hänet. Hän hillitsi harmistuneen hämmästyksensä ja sanoi sanottavansa kylmän rauhallisesti. »Kapteeni Blood, olen pettynyt teidän suhteenne. Olin toivonut teistä suuria.» »Menkää helvettiin», sanoi kapteeni Blood, kääntyi kantapäillään ja lähti. Kahdeskymmenes luku MERIROSVO JA VARAS Kapteeni Blood asteli edestakaisin peräkannella hämärässä viileydessä ja suuren perälampun kultaisessa loisteessa, jonka eräs merimies juuri oli sytyttänyt. Hänen ympärillään vallitsi rauha. Päivän taistelun merkit olivat tyystin poistetut, laivan kannet oli pesty ja järjestys palautettu sekä ylhäällä että alhaalla. Ryhmä miehiä istui kyykkysillään suurluukun ympärillä ja lauloi unisella äänellä. Yön tyyneys ja kauneus oli ehkä pehmittänyt heidän paatuneet mielensä. He kuuluivat alahangan vahtimiehiin ja odottivat kahdeksan lyöntiä, jolloin vahtivuoron oli määrä muuttua. Kapteeni Blood ei kuullut heitä eikä hän kuullut mitään muutakaan, paitsi niiden julmien sanojen kaiun, joilla hänet oli ristitty merirosvoksi ja varkaaksi. Merirosvo ja varas! Ihmisluonteessa on merkillinen ominaisuus, nimittäin se, että ihminen saattaa vuosikausia olla vakuuttunut siitä, että jokin seikka on tietyllä tolalla ja siitä huolimatta hämmästyy tavattomasti havaitessaan omilla aistimillaan, että asia on täydellisesti yhtäpitävä hänen uskonsa kanssa. Kun kapteeni Bloodia kolme vuotta sitten koetettiin Tortugassa taivuttaa merirosvon ammattiin, jota hän siitä saakka olikin sitten harjoittanut, tiesi hän, mitä Arabella Bishop varmaan hänestä ajattelisi, jos hän suostuisi. Ainoastaan vakaumus siitä, että tyttö oli häneltä ainaiseksi mennyt, sai hänet eräänlaisen toivottoman häikäilemättömyyden avulla, jonka hän sieluunsa omaksui, tekemään lopullisen päätöksen ruveta rosvoksi. Hänen laskelmiinsa ei ollut päässyt ajatus, että hän vielä kerran saattaisi tavata Arabella-neidin, hän ei saattanut uneksiakaan siitä. He olivat ainaiseksi ja lopullisesti erotetut toisistaan. Siitä huolimatta ja huolimatta vakaumuksesta, että tämä ajatus, joka hänelle oli tuskallinen, ei surettanut tyttöä, hän oli säilyttänyt hänen kuvansa sydämessään kaikissa villin rosvoelämänsä vaiheissa. Hän oli käyttänyt sitä jonkinlaisena hillitsijänä ei ainoastaan itseensä vaan myös seuralaisiinsa nähden. Merirosvoja ei ollut koskaan pidetty niin tarmokkaassa kurissa, heitä ei ollut koskaan hillitty ja pidätetty kohtuuttomuudesta ryöstössä ja saaliinhimossa, joka oli niin tavallista heikäläisille, kuin kapteeni Bloodin johtaessa heitä. Heidän sopimuksessaan oli määräys, että heidän monessa asiassa oli ehdottomasti noudatettava johtajansa käskyjä. Ja koska onni hänen johtaja-aikanaan oli ollut hänelle erinomaisen myötäinen, oli hän pystynyt ylläpitämään tuota ankaraa pykälää tavalla, joka siihen saakka oli vallan tuntematon merirosvojen aikakirjoissa. Miten olisivatkaan samaiset merirosvot nauraneet hänelle nyt, jos hän olisi kertonut heille, että hän oli tehnyt sen kaiken vain tyttöletukan vuoksi, johon hän oli romanttisesti rakastunut? Miten nauru olisikaan paisunut, jos hän olisi vielä lisännyt, että tuo tyttö oli sinä päivänä ilmoittanut hänelle, että hän ei lukenut merirosvoja eikä varkaita tuttavapiiriinsä? Merirosvo ja varas! Miten itsepäisesti nuo sanat soivatkaan hänen korvissaan, miten ne koskivat ja polttivat hänen aivojaan. Hänen mieleensä ei johtunut — hän ei ollut mikään sielutieteilijä eikä perehtynyt naisellisen järjen mutkikkaaseen työskentelytapaan — että jo se tosiasia, että tyttö heti ja niin oudoissa olosuhteissa, joissa he toisensa tapasivat, antoi hänelle nuo nimitykset, oli perin omituinen. Hän ei huomannut, että siinä oli jotakin arvoituksellista, ja sen vuoksi hän ei voinut ratkaista sitä. Muussa tapauksessa olisi hän voinut tehdä sen johtopäätöksen, että jos tyttö kerran hetkellä, jolloin hän oli vapauttanut hänet vankeudesta ja niin muodoin olisi ansainnut kiitosta siitä, oli esiintynyt katkerana, täytyi sen tapahtua sen vuoksi, että katkeruus oli varempi tunne hänen sielussaan kuin kiitollisuus ja lisäksi syvälle juurtunut. Syynä siihen oli se, että tyttö oli kuullut mitä ammattia Blood oli ryhtynyt harjoittamaan. Mutta miksi sitten? Sitä ei Blood tullut kysyneeksi itseltään, sillä muussa tapauksessa olisi pieni valonpilkahdus päässyt lieventämään hänen synkkää, äärimmäisen pahanlaatuista alakuloisuuttaan. Varmaankaan ei neiti Bishop olisi siinä määrin kiihottunut, jos hän olisi ollut välinpitämätön Bloodista. Tyttöhän oli tuntenut, että Bloodin teko oli henkilökohtainen vääryys häntä kohtaan. Varmastikaan — olisi Blood voinut päätellä — ei mikään muu kuin tämä voinut aiheuttaa niin voimakasta katkeruutta ja halveksuntaa kuin tyttö oli osoittanut. Niin te päättelette. Mutta niin ei päätellyt kapteeni Blood. Oikeastaan hän ei sinä yönä päätellyt sitä eikä tätä. Hänen sielussaan taisteli miltei pyhä rakkaus, jota hän näinä vuosina oli tuntenut neiti Bishopia kohtaan, ja se viha, jonka tyttö nyt oli hänessä herättänyt. Kun äärimmäisyydet yhtyvät, saattavat ne sekaantua toisiinsa tuntemattomiksi. Ja korkein rakkaus ja tulisin viha yhtyivät tänä iltana kapteeni Bloodin sielussa niin sekavaksi vyyhdeksi, että siitä muodostui hirviömäinen intohimo. Merirosvo ja varas! Sellaiseksi oli tyttö hänet armotta tuominnut unohtaen kokonaan sen vääryyden, mitä Blood oli saanut kärsiä, sen toivottoman aseman, missä hän oli ollut karattuaan Barbados-saarelta, ja kaiken muun mikä oli tehnyt hänet siksi, mikä hän nyt oli. Ei sekään seikka, että Blood oli harjoittanut merirosvoutta niin puhtain käsin kuin sellaisessa ammatissa elävän yleensä oli mahdollista, ollut juolahtanut tytön päähän lieventävänä asianhaarana hänen tuomitessaan miestä, jota kerran oli pitänyt arvossa. Hän ei tuntenut Bloodia kohtaan minkäänlaista hellyyttä, ei mitään armoa. Hän oli tutkinut, todistanut hänet syylliseksi ja tuominnut hänet yhdellä ainoalla lauseella. Blood oli merirosvo ja varas hänen silmissään, ei enempää eikä vähempää. Mikä tyttö sitten oli? Mitä ovat he, jotka eivät osaa armahtaa? kysyi Blood tähdiltä. Hyvä, hän tahtoi pysyä sellaisena, miksi tyttö oli häntä nimittänyt. Merirosvoksi ja varkaaksi oli tyttö hänet ristinyt. Niinpä hän aikoi pysyä merirosvona, ei enempää eikä vähempää, ja olla säälimätön, paatunut, kuten kaikki muutkin, jotka sen nimen ansaitsivat. Hän aikoi heittää kaikki narrimaiset ihanteet, joiden voimalla hän oli koettanut ohjata elämäänsä, hän aikoi tehdä lopun mielettömästä yrityksestä palvella kahdenlaista maailmaa. Tyttö oli kyllin selvästi näyttänyt hänelle, mihin maailmaan hän kuului. Nyt hän aikoi näyttää, että tyttö oli oikeassa. Tyttö oli hänen laivassaan, hänen vallassaan, ja Blood halusi hänet omakseen. Hän nauroi hiljaa, ilkamoiden nojatessaan laivan kaidetta vasten ja katsellessaan fosforiloistetta laivan vanavedessä, ja hänen oman naurunsa ilkeä kaiku säikähdytti häntä. Hän pysähtyi mietteissään ja värisi. Hänen rivo naurunsa päättyi lopulta nyyhkytykseen. Hän kätki kasvot käsiinsä ja tunsi kylmän hien otsallaan. Sillä välin yritteli lordi Julian, joka paljon paremmin kuin kapteeni Blood tunsi ihmiskunnan naissukupuolen, ratkaista sitä omituista ongelmaa, joka Bloodilta oli kokonaan jäänyt huomaamatta. Luulen että häntä kiihotti siihen jonkinlainen epämääräinen mustasukkaisuuteen vivahtava tunne. Neiti Bishopin käyttäytyminen niissä vaarallisissa tilanteissa, jotka he yhdessä olivat läpäisseet, oli opettanut hänet huomaamaan, että naiselta saattoi puuttua se teennäinen sulo, joka kuului sivistyneeseen naisellisuuteen, ja että hän juuri sen vuoksi oli sitä enemmän ihailtava. Hän ihmetteli, millainen tytön suhde kapteeni Bloodiin oli aikaisemmin ollut, ja hän tunsi eräänlaista levottomuutta, joka pakotti hänet koettamaan saada asiasta selvän. Kuten olen sanonut, oli hänen ylhäisyytensä vaalean uneksivilla silmillä tapana tehdä huomioita ja hänen älynsä oli kohtalaisen terävä. Hän moitti nyt itseään siitä, ettei ollut huomannut erinäisiä asioita aikaisemmin, tai ainakin ettei ollut tutkinut niitä tarkemmin, ja hän yhdisteli nyt uutterasti niitä tuoreimpiin havaintoihinsa, joita hän tänä päivänä oli tehnyt. Hän oli huomannut esimerkiksi, että Bloodin laivan nimi oli _Arabella_, ja hän tiesi, että neiti Bishopin nimi oli Arabella, ja hän oli huomannut kaikki ne oudot pikkuasiat, jotka kapteeni Bloodin ja neiti Bishopin tapaaminen oli ikään kuin vetänyt esille. Ja sitten hän oli huomannut sen merkillisen muutoksen, jonka tämä tapaaminen oli molemmissa aiheuttanut. Lady oli ollut hirvittävän epäystävällinen kapteenia kohtaan. Se oli mitä typerin asenne ladylle niissä olosuhteissa ja Bloodin tapaiseen mieheen nähden, eikä hänen ylhäisyytensä voinut otaksua, että neiti Bishop tavallisissa oloissa olisi ollut niin typerä. Ja kuitenkin, huolimatta tytön töykeästä käytöksestä ja välittämättä siitä tosiasiasta, että hän oli sen miehen veljentytär, jota kapteeni Bloodin täytyi pitää vihamiehenään, oli sekä lordia että neiti Bishopia kohtaan osoitettu mitä suurinta hienotunteisuutta Bloodin laivalla. Heidän kummankin käytettäväkseen oli luovutettu hytti, joihin heidän vähäisten tavarainsa jäännökset ja neiti Bishopin palvelija eli asianmukaisesti sijoitettu. He saivat oleskella suurhytissä ja olivat istuneet samassa pöydässä laivuri Pittin ja Wolverstonen kanssa, joka oli Bloodin luutnantti, jotka kumpainenkin olivat käyttäytyneet heitä kohtaan erinomaisen kohteliaasti. Vielä oli jäljellä se seikka, että Blood itse oli miltei tarkoituksellisesti välttänyt tunkeutumasta heidän seuraansa. Hänen ylhäisyytensä mietteet kulkivat nopeasti mutta varovasti ajatusten sokkeloisia teitä tehden huomioita ja yhdistellen niitä. Käytettyään ne loppuun hän päätti etsiä lisätietoja neiti Bishopilta itseltään. Mutta hänen täytyi odottaa kunnes, Pitt ja Wolverstone olivat lähteneet. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa niinkään kauan, sillä kun Pitt nousi pöydästä lähteäkseen Wolverstonen perässä, joka oli jo mennyt, pidätti neiti Bishop hänet kysyen: »Herra Pitt, ettekö te ole yksi niistä, jotka pelastuivat Barbados-saarelta yhdessä kapteeni Bloodin kanssa?» »Olen. Minä olin myös teidän setänne orjia.» »Ja olette sen jälkeen ollut yhdessä kapteeni Bloodin kanssa?» »Koko ajan hänen laivurinaan, neiti.» Neiti Bishop nyökkäsi. Hän oli hyvin tyyni ja hillitty, mutta hänen ylhäisyytensä huomasi, että hän oli tavallista kalpeampi, vaikka sitä siihen katsoen, mitä hän viime päivinä oli saanut kokea, ei kannattanut ihmetellä. »Oletteko koskaan purjehtinut erään ranskalaisen kanssa, jonka nimi on Cahusac?» »Cahusac!» nauroi Pitt. Nimi herätti hänessä nauruhermoja kutittelevan muiston. »Kyllä. Hän oli meidän kanssamme Maracaibossa.» »Entä toisen ranskalaisen kanssa, jonka nimi oli Levasseur?» Hänen ylhäisyytensä ihmetteli, että lady muisti nuo nimet. »Kyllä, Cahusac oli Levasseurin luutnantti, kunnes tämä kuoli.» »Kunnes kuka kuoli?» »Levasseur. Hän menetti henkensä eräällä. Virginin-saariston saarella kaksi vuotta sitten.» Syntyi äänettömyys. Sitten neiti Bishop kysyi entistäkin rauhallisemmalla äänellä: »Kuka hänet tappoi?» Pitt vastasi reippaasti. Hänellä ei ollut mitään syytä viivytellä vastaustaan, vaikkakin hän alkoi pitää tutkintoa hieman vaivalloisena. »Kapteeni Blood tappoi hänet.» »Miksi?» Pitt epäröi. Se ei ollut sellainen juttu, joka sopi neitseellisille korville. »He riitaantuivat», sanoi hän lyhyesti. »Koskiko se erästä... erästä naista?» Neiti Bishop ahdisti häntä itsepintaisesti. »Saattaisihan sitä sanoa niinkin.» »Mikä ladyn nimi oli?» Pitt kohotti silmäkulmiaan. Hän vastasi kuitenkin. »Neiti d’Ogeron. Hän oli Tortugan kuvernöörin tytär. Hän oli lähtenyt tuon Levasseur-veitikan matkaan ja... ja Peter vapautti tytön hänen likaisista käsistään. Mies oli sydämetön roisto ja ansaitsi täydelleen sen, mitä Peter hänelle antoi.» »Aivan niin. Ja... ja kuitenkaan ei kapteeni Blood ole vielä mennyt naimisiin tytön kanssa?» »Ei vielä», nauroi Pitt, joka tiesi kuinka perätön se Tortugassa levinnyt huhu oli, jonka mukaan mademoiselle d’Ogeron oli kapteeni Bloodin tuleva vaimo. Neiti Bishop nyökkäsi äänettömänä, ja Jeremias Pitt kääntyi lähteäkseen hyvillään siitä, että tutkimus vihdoin oli päättynyt. Hän pysähtyi ovella lisätäkseen pienen ilmoituksen. »Ehkäpä teitä lohduttaa tieto, että kapteeni on teidän hyväksenne muuttanut suuntaa. Hänen tarkoituksensa on laskea teidät molemmat maihin Jamaikan rannalla, niin lähellä Port Royalia kuin vain uskallamme. Olemme jo kääntyneet, ja jos tätä tuulta jatkuu, olette hyvin pian taas kotona, neiti.» »Erittäin kohteliasta hänen puoleltaan», venytteli hänen ylhäisyytensä huomattuaan, ettei neiti Bishop aikonut vastata. Hän istui tuijottaen silmät synkkinä tyhjyyteen. »Tepä sen sanoitte», virkkoi Pitt.» Hän panee alttiiksi paljon enemmän kuin kukaan muu panisi hänen sijassaan. Mutta sellainen hän on aina ollut.» Pitt lähti ulos jättäen hänen ylhäisyytensä miettimään ja uneksivilla silmillään tutkimaan neiti Bishopin kasvonilmeitä. Hänen, mielensä tuli entistäänkin levottomammaksi. Vihdoin neiti Bishop katsahti häneen ja puhui. »Teidän Cahusacinne näkyy puhuneen enemmänkin kuin totta.» »Huomasin, että totesitte sen», sanoi hänen ylhäisyytensä. »Ja minä ihmettelen miksi.» Kun hän ei saanut mitään vastausta, jatkoi hän neiti Bishopin tarkastelua äänettömänä ja hypisteli pitkillä kapeilla sormillaan kultaisia kiharoitaan, jotka varjostivat hänen kapeita kasvojaan. Neiti Bishop istui mietteissään otsa rypyssä ja hänen surumieliset silmänsä näyttivät tarkastelevan espanjalaisen pöytäliinan hienoa kudosta. Hänen ylhäisyytensä katkaisi vihdoin äänettömyyden. »Tuo mies hämmästyttää minua», sanoi hän hitaasti rauhallisella äänellään, joka ei koskaan näyttänyt menettävän tasaisuuttaan. »Jo se seikka, että hän meidän vuoksemme muuttaa suuntaansa, on sinänsä ihme, mutta että hän panee itsensä meidän vuoksemme vaaralle alttiiksi — että hän uskaltaa lähteä Jamaikan vesille... se hämmästyttää minua, kuten jo sanoin...» Neiti Bishop kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän näytti kovin miettivältä. Sitten hänen huulensa värähtivät omituisesti, miltei pilkallisesti, niin ainakin lordista näytti. Tytön hennot sormet rummuttivat pöydän kulmaa. »Minusta näyttää vieläkin kummallisemmalta, se, ettei hän pidä meitä panttivankeina», sanoi hän viimein. »Sen te kyllä ansaitsisitte.» »Oh, miksi niin, jos suvaitsette?» »Siitä syystä, että puhuttelitte häntä sillä tavalla kuin teitte.» »Minä kutsun tavallisesti asioita omalla nimellään.» »Niinkö? Peijakas vieköön! Minä en ylpeilisi siitä. Se todistaa joko äärimmäistä suoruutta tai äärimmäistä typeryyttä.» Hänen ylhäisyytensä kuului näet lordi Sunderlandin filosofiseen koulukuntaan. Hetken perästä hän sitten lisäsi: »Se on kiittämättömyyttä.» Tytön poskille nousi vieno puna. »Teidän ylhäisyytenne on ilmeisesti suuttunut minuun. Olen kovin pahoillani. Mutta toivon, että teidän ylhäisyytenne suuttumus on terveempää kuin teidän elämänkatsomuksenne. Minulle on aivan uutta se tieto, että kiittämättömyys on vain nuorten ja typerien vika.» »Minä en sanonut niin, neiti.» Hänen äänessään oli sama kirpeys kuin äsken neiti Bishopin sanoissa. »Jos suvaitsisitte kuunnella mitä sanon, niin ette käsittäisi minua väärin. Sillä vaikka minä en teidän tilallanne sanokaan juuri sitä mitä ajattelen, niin sanon kuitenkin sen, minkä tahdon saada esille. Kiittämättömyys saattaa olla inhimillistä, mutta sen osoittaminen on lapsellista.» »En... enpä luule ymmärtäväni teitä.» Tytön otsa oli kovin rypyssä. »Millä tavalla olen ollut kiittämätön ja ketä kohtaan?» »Ketäkö kohtaan? Kapteeni Bloodia tietenkin. Hänhän pelasti meidät.» »Niinkö?» Tytön käytös oli kylmä. »Minä en aavistanutkaan, että hän tiesi meidän olleen _Milagrosalla_.» Hänen ylhäisyytensä suvaitsi näyttää aivan pienen kärsimättömyyden eleen. »Kai te kuitenkin olette tietoinen siitä, että hän vapautti meidät», sanoi hän. »Te, joka olette elänyt näillä villeillä leveysasteilla, ette voine olla tietämätön siitä, mikä on tunnettua Englannissa asti, nimittäin että kapteeni Blood rajoittuu tarkasti ahdistamaan ainoastaan espanjalaisia. Joten siis nimittäessänne häntä merirosvoksi ja varkaaksi liioittelitte hänen syyllisyyttään, sen sijaan että näissä olosuhteissa olisi ollut viisaampaa lieventää sitä.» »Viisaampaa?» Tytön ääni oli pilkallinen. »Mitä tekemistä minulla on viisauden kanssa?» »Ei mitään, mikäli voin havaita. Mutta koettakaa edes olla jalomielinen. Sanon teille suoraan, neiti, että Bloodin sijassa en koskaan olisi ollut niin hyväsydäminen. Tuhat tulimmaista! Kun ajattelette, mitä hän on omien maamiestensä puolelta saanut kärsiä, niin pitäisi teitä ihmetyttää, että hän ensinkään tekee eroa espanjalaisen ja englantilaisen välillä. Tuliapa myydyksi orjaksi! Hyi!» Hänen ylhäisyyttään värisytti. »Ja vielä jollekin kirotulle istutustenomistajalle.» Hän vaikeni äkkiä. »Suokaa anteeksi, neiti Bishop. En tällä hetkellä...» »Te iskitte harhaan puolustaessanne tätä... merirosvoa», neiti Bishopin iva oli kärkevää. Hänen ylhäisyytensä tuijotti taas seuralaistaan. Sitten hän puoleksi sulki suuret vaaleat silmänsä ja korjasi hieman tekotukkaansa. »Kummastelen, miksi te vihaatte häntä niin kovasti», sanoi hän hiljaa. Hän huomasi äkillisen syvän punan tytön poskilla ja näki miten hänen kulmansa rypistyivät. Tyttö oli perin pohjin suuttunut, arveli lordi. Mutta räjähdystä ei kuulunut. Tyttö tointui. »Vihaisinko häntä? Taivaan Herra, mikä ajatus! Minä en tunne häntä kohtaan mitään.» »Mutta teidän pitäisi, neiti.» Hänen ylhäisyytensä sanoi sanottavansa suoraan. »Hän ansaitsee sen. Hän olisi kyky kuninkaallisessa laivastossa, mies, joka pystyy sellaiseen, mitä hän tänä aamuna teki. Hän ei ole turhaan palvellut Ruyterin alaisena. Ruyter oli suuri merisankari — ja tottavie, hänen oppilaansa on mestarinsa veroinen, jos vähänkin ymmärrän niitä asioita. Epäilen, onko kuninkaallisessa laivastossa ainoatakaan sellaista miestä. Uskaltautua noiden kahden laivan väliin aivan läheltä ja sitten ampua ne säpäleiksi! Sellainen vaatii rohkeutta, keinokkuutta ja kekseliäisyyttä. Ja me maakravut emme olleet ainoat, jotka hän petti liikkeellään. Espanjalainen amiraali ei aavistanutkaan hänen tarkoitustaan ennen kuin se oli myöhäistä ja Blood voittanut. Hän on suuri mies, neiti Bishop. Mies, jota sietää pitää arvossa.» Neiti Bishop kävi pilkalliseksi. »Teidän pitää käyttää vaikutusvaltaanne lordi Sunderlandiin, jotta hän saisi kuninkaan tarjoamaan Bloodille upseerin paikkaa.» Hänen ylhäisyytensä nauroi hiljaa. »Tottavie, se on jo tehty. Minulla on valtakirja taskussani.» Ja hän lisäsi neiti Bishopin hämmästystä selittämällä lyhyesti asianlaidan. Hän jätti hämmästyneen tytön siihen ja meni ulos etsimään Bloodia. Mutta tyttö kiusasi yhä hänen mieltään. Jos hän olisi ollut hiemankin sovinnollisempi Bloodia kohtaan, niin lordi olisi tuntenut itsensä onnellisemmaksi. Hän tapasi kapteenin kävelemässä edestakaisin peräkannella sielullisesti väsyneenä kamppailustaan pirun kanssa, vaikkei lordilla tästä seikasta voinut olla himmeintäkään aavistusta. Miellyttävän tuttavallinen kun oli, pujotti hän muitta mutkitta käsivartensa kapteenin käsikoukkuun ja lähti käymään yhtä jalkaa kapteenin kanssa. »Mitä tämä merkitsee», säväytti Blood, jonka mieliala oli vihainen ja ynseä. Hänen ylhäisyytensä ei hämmästynyt. »Haluan, sir, että olemme ystäviä», sanoi lordi lempeästi. »Se on kovin alentuvaista teidän puoleltanne.» Lordi Julian ei ollut huomaavinaan ilmeistä ivaa. »On ihmeellinen sattuma, että me tällä tavalla joudumme tapaamaan toisemme, varsinkin kun olen lähtenyt Länsi-Intiaan varta vasten etsimään teitä.» »Te ette suinkaan ole ensimmäinen siinä työssä», vastasi toinen pilkallisesti. »Mutta he ovat pääasiassa olleet espanjalaisia ja heillä on aina ollut huono onni.» »Käsitätte minut kokonaan väärin», vastasi lordi Julian. Ja sitten hän alkoi selittää tulonsa syitä. Kun hän oli lopettanut, vapautti Blood, joka oli pysähtynyt ja ollut hämmästyksestä sanattomana, kätensä lordin käsikynkästä ja jäi seisomaan hajareisin hänen edessään. »Te olette vieraanani laivallani», sanoi hän, »ja minullakin on vielä menneiltä päiviltä rippeitä kunniallisesta käyttäytymisestä, vaikka olenkin merirosvo ja varas. Sen vuoksi en tahdo kertoa teille, mitä ajattelen teistä, joka rohkenette esittää minulle tämän tarjouksen, enkä myöskään lordi Sunderlandista, koska hän on teidän sukulaisenne, joka on kyllin häpeämätön lähettääkseen sellaisen. Mutta minua ei ihmetytä ensinkään, jos Jaakko Stuartin ministeri luulee, että joka miehen voi lahjomalla saada pettämään ne, jotka luottavat häneen.» Hän nosti kätensä ja viittasi keskilaivaan, josta kuului joutilaina vetelehtivien merirosvojen puoleksi surumielinen laulu. »Taas te käsitätte minut väärin» huudahti lordi Julian huolissaan ja harmistuneena. »Se ei ole tarkoitus. Teidän seuralaisenne sisältyvät samaan sopimukseen.» »Ja te luulette, että he lähtevät minun kanssani ahdistamaan veljiään — Rannikon veljeskuntaa? Sieluni kautta, lordi Julian, väärinkäsitys on teidän puolellanne. Eikö Englannissa enää ole pienintäkään tietoa kunniantunnosta? Oh, ja siinä on vielä muutakin. Luuletteko, että minä saattaisin ottaa valtakirjan Jaakko kuninkaalta? Vakuutan teille, että en saastuttaisi käsiäni sillä, vaikka ne ovatkin merirosvon ja varkaan. Te kuulitte neiti Bishopin tänään sanovan minua merirosvoksi ja varkaaksi — halveksittavaksi olioksi — hylyksi. Mutta kuka minut on siksi tehnyt? Kuka on tehnyt minusta merirosvon ja varkaan?» »Jos olitte kapinallinen...», alkoi hänen ylhäisyytensä. »Teidän täytyy tietää, etten ollut sellainen — en vähääkään kapinallinen. Sitä ei koskaan edes otaksuttukaan. Jos niin olisi, saattaisin antaa sen heille anteeksi. Mutta he eivät voi sillä peittää häpeäänsä. Ei, ei. Siinä ei tapahtunut mitään erehdystä. Minut tuomittiin juuri siitä, mitä olin tehnyt. Tuo verenhimoinen vampyyri, lordi Jeffreys, tuomitsi minut kuolemaan, ja hänen arvon isäntänsä Jaakko Stuart lähetti minut sittemmin orjuuteen sen vuoksi, että olin tehnyt armeliaisuuden työn, sen vuoksi että säälistä ja ajattelematta uskontoa tai politiikkaa olin koettanut lievittää kanssaveljieni kärsimyksiä, sen vuoksi että olin sitonut miehen haavat, joka todistettiin maanpetturiksi. Siinä oli koko minun rikkomukseni. Te löydätte sen kyllä asiakirjoista. Ja sen vuoksi minut myytiin orjaksi, sen vuoksi, että Englannin lain mukaan, kuten Jaakko Stuart sitä vastoin Jumalan lakia tulkitsee, on se, joka suojaa ja lohduttaa kapinallista, itse myös tuomittava kapinallisena. Voitteko uneksiakaan, mies, mitä orjana oleminen on?» Hän vaikeni päästyään vihansa huippuun. Hetken hän oli ääneti ja heitti sen sitten pois, aivan kuin se olisi ollut päällysviitta. Hänen äänensä oli taas matala ja häneltä pääsi väsymyksen ja halveksunnan sekainen nauru. »Kas niin. Minä tulistuin joutavasta. Olen selittänyt asioitani ja se ei, Jumala sen tietää, kuulu tapoihini. Olen kiitollinen teille, lordi Julian, ystävällisistä aikeistanne. Olen sitä todellakin. Mutta ymmärrättehän ehkä. Te näytätte siltä.» Lordi Julian seisoi liikkumattomana. Häneen koskivat syvästi toisen sanat, tulisen kaunopuheinen purkaus, joka muutamalla terävällä, selväpiirteisellä vedolla niin vakuuttavasti oli ilmaissut miehen katkeran syytöksen ihmiskuntaa kohtaan, hänen täydellisen puolustuksensa ja puhdistuksensa kaikesta, josta häntä saattoi syyttää. Hänen ylhäisyytensä katseli miehen pelottomia kasvoja, jotka loistivat kalpeina suuren perälampun valossa, ja hänen omat silmänsä saivat huolestuneen ilmeen. Hän oli nolo. Hän huokasi syvään. »Sääli», virkkoi hän hitaaseen tapaansa. »Oh, piru vie, kirotun sääli!» Hän ojensi kätensä, äkillisen jalomielisyyden puuskassa. »Mutta ei mitään loukkauksia meidän välillämme kapteeni Blood.» »Oh, ei mitään. Mutta... minä olen merirosvo ja varas.» Hän nauroi ilottomasti ja välittämättä ojennetusta kädestä kääntyi kantapäillään ja lähti. Lordi jäi hetkeksi paikalleen ja katseli peräparrasta kohti poistuvaa solakkaa olentoa. Sitten hän antoi kätensä hervottomana pudota sivulleen ja lähti pois. Aivan hyttiin johtavan käytävän suussa hän törmäsi neiti Bishopiin. Tyttö ei ollut vielä päässyt käytävästä, sillä hänen selkänsä oli lordiin päin ja hän käveli samaan suuntaan kuin lordikin. Mies seurasi häntä, mutta hänen ajatuksensa olivat liiaksi kiintyneet kapteeni Bloodiin, jotta hän olisi huomannut tytön liikehtimistä sillä hetkellä. Tultuaan hyttiin hän heittäytyi nojatuoliin ja räjähti voimalla, joka oli kokonaan vieras hänen luonteelleen. »Hitto vieköön, jos koskaan olen tavannut miestä, josta pitäisin enemmän, tai edes niinkään paljon. Ja kuitenkaan ei hänen kanssaan pääse mihinkään.» »Niin, kuulin kyllä», myönsi neiti Bishop hiljaisella äänellä. Hän oli hyvin kalpea ja katsoi ristissä oleviin käsiinsä. Lordi katsahti hämmästyneenä ja jäi tuijottamaan tyttöön miettivän näköisenä. »Kummastelenpa, eikö koko juttu ole teidän aikaansaannostanne», sanoi hän sitten. »Teidän sananne ovat myrkyttäneet hänen mielensä. Hän heitti ne vasten kasvojani kerran toisensa jälkeen. Hän ei huolinut kuninkaan tarjoamasta toimesta, eikä edes tarttunut ojennettuun käteeni. Mitä sellaiselle miehelle mahtaa? Hän päättää päivänsä raakapuussa huolimatta hyvästä onnestaan. Ja tuo romanttinen hölmö kulkee parhaillaan vaaraa kohti meidän vuoksemme.» »Miten?» kysyi tyttö hätkähtäen. »Mitenkö? Oletteko unohtanut, että hän paraikaa purjehtii Jamaikaa kohti ja että Jamaika on Englannin laivaston pääasema? Tosin teidän setänne on sen päällikkönä...» Neiti Bishop nojautui pöydän yli keskeyttääkseen hänet ja lordi huomasi, että tyttö hengitti raskaasti, että hänen silmänsä laajenivat levottomuudesta. »Mutta siinä suhteessa hänellä ei ole mitään toivomisen varaa», huudahti hän. »Oh, älkää luulkokaan. Hänellä ei ole katkerampaa vihollista maailmassa. Setäni on kova, anteeksiantamaton mies. Luulen, ettei mikään muu kuin toivo saada käsiinsä ja hirttää kapteeni Blood saanut setääni jättämään Barbados-saaren viljelyksiä ja ottamaan vastaan varakuvernöörin virkaa Jamaikassa. Kapteeni Blood ei tietenkään tiedä siitä mitään...» Hän vaikeni ja teki pienen, avuttoman eleen. »En luule, että siinä olisi mitään eroa, vaikka hän sen tietäisikin», sanoi lordi vakavana. »Miestä, joka saattaa antaa anteeksi Don Miguelin tapaiselle viholliselle ja asettua niin taipumattomalle kannalle minun suhteeni, ei voi arvostella tavallisen mittapuun mukaan. Hän on ritarillinen aivan idioottimaisuuteen saakka.» »Ja kuitenkin on hän ollut mitä on ollut ja tehnyt, mitä on tehnyt viimeiset kolme vuotta», sanoi neiti Bishop, mutta hän sanoi sen nyt surumielisesti, kokonaan vailla aikaisempaa halveksumista. Lordi Julian oli sattuvasanainen, kuten olemme huomanneet. »Elämä saattaa joskus olla pirullisen mutkikasta», huokasi hän. Yhdeskolmatta luku JAAKKO-KUNINKAAN PALVELUKSESSA Raikas torventoitotus ja pitkä kellonsoitto laivan kellotapulissa herätti neiti Bishopin aikaisin seuraavana aamuna. Maatessaan valveilla ja katsellessaan toimettomana vihreänä pärskähtelevää vettä, joka näytti virtaa van hänen paksulasisen ikkunansa ohi, alkoi hän vähitellen tajuta kiireellisen touhun aiheuttaman melun — kymmenien jalkojen kopinan, äänekkään huudon ja yhtenäisen raskaiden esineiden siirtelemisen aivan hänen hyttinsä alla olevassa ruumassa. Havaitessaan, että liikehtiminen tiesi tavallisuudesta poikkeavaa toimeliaisuutta, hän nousi vuoteesta, ja koska hän tunsi itsensä epämääräisen levottomaksi, hän herätti nukkuvan palvelijattarensa. Lordi Julian oli saman melun häiritsemänä jo jalkeilla ja pukeutunut nopeasti. Kun hän pian sen jälkeen ilmestyi peräkannelle, havaitsi hän tuijottavansa vuorenkaltaiseen purjejoukkoon. Joka tilkku purjetta, minkä _Arabella_ vain kykeni kantamaan, oli levitetty sen raakapuihin kokoamaan kaiken voiman mitä aamuaikainen tuuli saattoi antaa. Edessäpäin ja molemmin puolin sitä avautui rajaton valtameren ulappa hohtaen kullalta, vaikka päivän kehrästä vasta toinen puoli oli noussut taivaanrannan yläpuolelle. Keskilaivassa, jossa koko yön oli vallinnut suloinen rauha, touhusi nyt kiireisessä askartelussa viisi- kuusikymmentä miestä. Laivan partaalla aivan lordin yläpuolella ja takana seisoi kapteeni Blood väitellen toissilmäisen jättiläisen kanssa, jonka päätä ympäröi punainen puuvillaliina ja jonka sininen paita oli auki vyötäröä myöten. Kun lordi ilmestyi heidän näkyviinsä, vaikeni keskustelu ja Blood kääntyi tervehtiäkseen häntä. »Hyvää huomenta, lordi», sanoi hän ja lisäsi: »Olen tehnyt aika tyhmyyden. Minun olisi pitänyt tietää, ettei Jamaikaa ole hyvä lähestyä liikaa yön aikana. Mutta minulla oli kiire saada teidät maihin. Tulkaa tänne ylös, niin näytän teille jotakin.» Lordi Julian seurasi ihmetellen kehoitusta. Tultuaan kapteeni Bloodin viereen hän suuntasi katseensa peräänpäin kapteenin osoituksen mukaan ja huudahti hämmästyksestä.. Siellä näkyi noin kolmen mailin päässä maa, epätasainen seinämä, eloisaa vihreyttä, joka täytti koko läntisen taivaanrannan. Ja parin mailin päässä siitä purjehti heitä kohti kolme valkoista laivaa hyvää vauhtia. »Niillä ei ole mitään lippua mastossa, mutta ne kuuluvat Jamaikan laivastoon», selitti Blood rauhallisesti, miltei välinpitämättömästi. »Päivän koittaessa havaitsimme tulevamme niitä vastaan. Me käännyimme heti ja siitä lähtien olemme purjehtineet kilpaa. Mutta _Arabella_ on ollut vesillä neljä kuukautta yhtä mittaa ja pohja on niin likainen, ettei se saavuta tarpeellista nopeutta.» Wolverstone pisti molemmat peukalonsa leveän vyönsä vähin ja katsahti korkeuksistaan pilkallisesti lordiin, vaikka hänen ylhäisyytensäkin oli pitkä mies. »Niin että saatte olla vielä yhdessä meritaistelussa, ennen kuin pääsette eroon laivoista, mylord», sanoi hän. »Siitä asiasta olemme juuri olleet eri mieltä», selitti kapteeni Blood. »Sillä minä en lähtisi mielelläni niin epätasaiseen taisteluun.» »Hiiteen epätasaisuudet», tokaisi Wolverstone ja työnsi suurta leukaansa eteenpäin. »Me olemme tottuneet epätasaisiin taisteluihin. Maracaibossa olivat voimasuhteet vielä epäedullisemmat, ja sittenkin me voitimme ja anastimme kolme laivaa. Ne olivat epäedullisemmat eilenkin, kun tapasimme Don Miguelin.» »Niin, mutta ne laivat olivat espanjalaisia.» »Ja missä suhteessa nämä ovat sitten parempia? Pelkäätkö sinä kömpelöä barbadoslaista viljelystenomistajaa? Mikä sinua oikein vaivaa, Peter? En ole vielä koskaan nähnyt sinun pelkäävän.» Tykki paukahti heidän takanaan. »Se on merkki, joka vaatii pysähtymistä», sanoi Blood entiseen välinpitämättömään tapaansa ja huokaisi syvään. Wolverstone liikahti vihaisesti kapteeninsa edessä. »Minä lähetän ensin eversti Bishopin helvettiin, ennen kuin antaudun hänelle», sanoi hän ja sylkäisi, arvatenkin korostaakseen sanojaan. Hänen ylhäisyytensä rupesi välittämään. »Oh, mutta — luvallanne — eversti Bishopin puolelta ei varmaankaan ole mitään pelättävää. Ottaen huomioon sen suuren palveluksen, minkä olette tehnyt hänen veljentyttärelleen ja minulle...» Wolverstonen hevosnauru keskeytti hänet. »Kuulehan gentlemannia!» ivasi hän. »Te ette tunne eversti Bishopia, se on selvä. Hän ei luopuisi veljentyttärensä, ei tyttärensä eikä edes äitinsäkään tähden siitä verestä, jonka hän arvelee kuuluvan itselleen. Hän on oikea verenjuoja. Saastainen peto. Me tunnemme hänet, kapteeni ja minä. Me olemme olleet hänen orjiaan.» »Mutta olenhan minä tässä», sanoi lordi Julian mahtipontisesti. Wolverstone nauroi taas, minkä johdosta hänen ylhäisyytensä punastui. Hänen oli pakko korottaa hidas puhetapansa hyvän joukon pontevammaksi. »Vakuutan teille, että minun sanani merkitsee jotakin Englannissa.» »Niin, Englannissa, mutta tämä ei ole Englantia, piru vieköön.» Jymähti laukaus toisesta tykistä, ja ammus roiskautti veden korkealle vähemmän kuin puolen kaapelinmitan päässä perästä. Blood nojasi kaiteeseen ja sanoi jotakin alapuolellaan olevalle kauniille nuorelle miehelle, joka seisoi ruorimiehen vieressä. »Käske pienentämään purjeita, me käännymme tuuleen.» Mutta Wolverstone sekaantui asiaan. »Odotahan vähän, Jeremias!» mylvähti hän. »Odota!» Hän kääntyi taas kapteeniin ja pannen kätensä hänen olkapäilleen hymyili hieman miettiväisenä. »Rauhoitu, vanha Susi! Rauhoitu!» kehoitti kapteeni Blood häntä. »Rauhoitu itse, Peter. Oletko sinä tullut hulluksi! Aiotko saattaa meidät kaikki helvettiin tuon hellimäsi kylmän tyttöletukan vuoksi?» »Vaiti!» huusi Blood raivostuen äkkiä. Mutta Wolverstone ei vaiennut. »Se on totuus, sinä mieletön mies. Tuo kirottu hienohelma on tekemäisillään sinusta pelkurin. Hänen vuokseen sinä pelkäät — eversti Bishopin veljentyttären vuoksi! Jumaliste, mies, sinä saat aikaan kapinan laivalla, ja minä ryhdyn ennemmin johtamaan sitä kuin lähden Port Royaliin roikkumaan hirressä.» Heidän katseensa yhtyivät ja siinä kohtasi toisensa synkkä raivo ja syvä viha, hämmästys ja suru. »Ei ole kysymyskään kenenkään muun antautumisesta koko laivalla kuin minun», sanoi Blood. »Jos Bishop voi tiedottaa Englantiin, että minut on saatu kiinni ja hirtetty, niin hän on tehnyt itsestään kuuluisan miehen ja samalla saanut tyydytetyksi henkilökohtaisen vihansa minua kohtaan. Sen pitäisi hänelle riittää. Lähetän hänelle sanan ja tarjoudun antautumaan hänen omalla laivallaan tuoden tullessani neiti Bishopin ja lordi Julianin, mutta vain sillä ehdolla, että _Arabella_ saa jatkaa matkaansa estelemättä. Siihen kauppaan hän on varmaan suostuva, jos tunnen häntä vähääkään.» »Sitä kauppaa ei koskaan tehdä», vastasi Wolverstone ja hänen tulisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi. »Sinä olet niin hullu, Peter, ettet sinä pysty edes ajattelemaankaan.» »En kuitenkaan niin hullu kuin sinä vaatiessasi taistelua noiden kanssa.» Hän viittasi kädellään takaa-ajavia laivoja, jotka hitaasti mutta varmasti lähenivät. »Ennen kuin olemme kulkeneet puoltakaan mailia, ovat ne meidän vierellämme.» Wolverstone kirosi hartaasti ja vaikeni sitten äkkiä. Ainoalla silmällään hän oli huomannut hoikan olennon, joka harmaaseen silkkiin puettuna nousi portaita ylös. He olivat olleet niin kiihtyneitä, etteivät olleet huomanneet neiti Bishopin tulevan hyttiin johtavan käytävän ovesta. Olipa muutakin, joka oli jäänyt huomaamatta peräkannella seisovilta miehiltä, vieläpä heidän alapuolellaan seisovalta Pittiltäkin. Muutama tuokio sitten oli Ogle, tykkikannen miehistön suurimman osan seuratessa hänen perässään, sukeltautunut esille ja joutunut heidän kanssaan matalalla äänellä käytyyn, mutta sitä tuimempaan sanakiistaan siitä, että nämä olivat jättäneet työnsä tykkien ääressä. Blood ei huomannut heitä vieläkään. Hän oli kääntynyt katsomaan neiti Bishopia ja ihmetteli, että tämä nyt oli uskaltautunut peräkannelle, vaikka koko eilisen päivän oli vältellyt kapteenia. Tytön läsnäolo tällä hetkellä, ottaen huomioon varsinkin Bloodin ja Wolverstonen välisen väittelyn luonteen, oli harmillista. Erinomaisen suloisena ja sievänä kiiltävän harmaassa silkkipuvussaan hän pysähtyi Bloodin eteen. Heikko levottomuuden puna nousi hänen somille poskilleen ja hänen kirkkaat pitkäripsiset silmänsä säteilivät suoruutta ja rehellisyyttä. Hänellä ei ollut hattua päässään ja hänen kullanruskean tukkansa vallattomat kiharat liehuivat hurmaavasti aamutuulessa. Kapteeni Blood paljasti päänsä ja kumarsi ääneti hänelle, ja tyttö vastasi siihen rauhallisesti ja muodollisesti. »Mitä on tekeillä, lordi Julian?» kysyi hän. Aivan kuin vastaukseksi jymähti kolmas laukaus laivasta, jota tyttö paraikaa ihmetellen ja tutkivasti katseli. Hänen otsansa rypistyi. Hän katsoi vuoroon miehiä, jotka seisoivat hänen edessään synkkinä ja ilmeisesti levottomina. »Ne ovat Jamaikan laivasto-osaston aluksia», vastasi hänen ylhäisyytensä. Sen olisi joka tapauksessa pitänyt olla riittävä selitys. Mutta ennen kuin kukaan ennätti lisätä mitään, kääntyi heidän huomionsa vihdoinkin Ogleen, joka tuli juosten leveitä portaita ylös, sekä miehiin, jotka seurasivat hänen vanavedessään ja joiden kasvoilla näkyi katselijain mielestä ilmeinen uhka. Portaiden yläpäässä huomasi Ogle tien suljetuksi, sillä Blood astui hänen eteensä kasvot ja joka jäsen jäykistyneenä. »Mitä tämä merkitsee?» kysyi kapteeni tuikeasti. »Teidän paikkanne on tykkien luona. Miksi olette jättäneet ne?» Oglen käytöksestä hävisi selvä uhkamielisyys heti hänen joutuessaan näin kuulusteltavaksi. Sen tukahdutti vanha tottumus totella ja se luontainen käskyvaltius, johon kätkeytyi Bloodin salaisuus pystyä pitämään kurissa villit seuralaisensa. Mutta se ei saanut tykkimiestä luopumaan tuumastaan. Se oli pikemminkin omiaan lisäämään hänen kiihtymystään. »Kapteeni», sanoi hän ja viittasi puhuessaan takaa-ajaviin laivoihin. »Me olemme eversti Bishopin armoilla. Emme pysty pääsemään pakoon emmekä taistelemaan.» Blood näytti kasvavan pituutta ja hänen jäykkyytensä lisääntyi. »Ogle», sanoi hän ja hänen äänensä oli kylmä ja kova kuin teräs, »teidän paikkanne on tykkikannella. Sinä palaat heti takaisin paikallesi ja viet miehesi mennessäsi, tai muuten...» Mutta Ogle keskeytti hänet uhkaavin elein. »Uhkaukset eivät auta mitään, kapteeni.» »Vai eivät?» Ensi kerran hänen merirosvo-aikanaan tapahtui nyt, ettei hänen käskyjään toteltu. Se seikka, että tottelemattomuus tapahtui miehen puolelta, johon hän miltei eniten luotti ja joka oli hänen vanhoja Barbados-saaren aikaisia liittolaisiaan, teki hänelle äärimmäisen vastenmieliseksi ryhtyä keinoon, jonka hänelle vaisto neuvoi välttämättömäksi. Hänen kätensä puristi lujasti pistoolin päätä, jonka hän ojensi Oglea kohti. »Sekään ei auta», varoitti Ogle yhä kiivaammin. »Miehet ovat samaa mieltä kuin minäkin ja he aikovat ajaa tahtonsa läpi.» »Ja mitähän he suvaitsevat tahtoa?» »He tahtovat sitä, mikä voi pelastaa meidät. He eivät aio antaa hukuttaa eikä hirttää itseään.» Alhaalla olevan neljän- viidenkymmenen miehen suusta kuului hyväksymisen mutinaa. Kapteeni Blood katseli hetken tuimakatseisia ja päättävän näköisiä miehiä ja kääntyi sitten uudelleen Oglen puoleen. Kysymyksessä oli ilmeisesti epämääräinen uhka, kapinahenki, jota hän ei voinut käsittää. »Ja te tulitte antamaan minulle neuvoja, niinkö?» kysyi hän vähääkään lieventämättä ankaruuttaan. »Aivan niin, kapteeni. Neuvoja. Tuo tyttö tuossa», hän ojensi paljaan käsivartensa neiti Bishopia kohti. »Bishopin tyttö, kuvernööri Bishopin veljentytär... Me vaadimme hänet turvallisuutemme pantiksi.» »Niin juuri», mylvähtivät merirosvot kuorossa alempana ja pari kolme yritti jo toteuttaa aikeensa. Äkkiä selvisi Bloodille, mitä heillä oli mielessään. Ja vaikka hänen ulkonainen tyyni ankaruutensa ei mitenkään sitä osoittanut, valtasi hänet pelko. »Millä tavalla kuvittelette voivanne käyttää neiti Bishopia siihen tarkoitukseen?» »Hänen olonsa laivalla on suorastaan Sallimuksen anti. Nostakaa lippu, kapteeni, ja antakaa heille merkki, jotta he lähettäisivät veneen tänne, ja vakuuttakaa heille, että tyttö on laivallamme. Antakaa heidän tietää, että jos he yrittävätkään estää meitä purjehtimasta täältä, niin me hirtämme tuon nuken ensin ja tappelemme sitten. Ehkäpä se hieman jäähdyttää eversti Bishopin kiihkoa.» »Tuskinpa vain.» Vitkaan ja pilkallisena kuului Wolverstonen vastaus toisen kiihtyneeseen puheeseen ja puhuessaan hän astui Bloodin viereen odottamattomana liittolaisena. »Muutamat noista haahkakukoista saattavat ehkä uskoa sellaista lörpötystä.» Hän viittasi peukalollaan halveksivasti alhaalla olevia merirosvoja kohti, joiden lukumäärää etukannelta rientävät miehet yhä lisäsivät. »Vaikka muutamien heistä pitäisi tietää enemmän, sillä vielähän joukossamme pitäisi olla yksi ja toinen, joka oli meidän kanssamme Barbados-saarella ja joka siis, kuten sinä ja minä, tuntee eversti Bishopin. Jos aiot vedota Bishopin tunteisiin, niin olet suurempi hölmö, Ogle, kuin luulinkaan, paitsi mitä tykin käsittelyyn tulee. Niihin ei ole perustamista, ellette tahdo näin väkisin tulla ammutuksi upoksiin. Vaikka meillä olisi laivanlastillinen Bishopin veljentyttäriä, ei se pidättäisi häntä. Niin, kuten juuri sanoin hänen ylhäisyydelleen, joka samoin kuin tekin uskoo että neiti Bishopin oleminen laivallamme takaa meille turvan everstiä vastaan, ei tuo saastainen orjakauppias edes äitinsä vuoksi hellittäisi mistään, minkä hän arvelee omakseen. Ja ellet sinä olisi sellainen hölmö, Ogle, niin minun ei tarvitsisi sanoa sinulle tätä. Meidän on tapeltava, pojat...» »Miten me pystymme tappelemaan, mies?» raivosi Ogle hänelle koettaen hurjistuneena tehdä tyhjäksi Wolverstonen todistelun, joka jo alkoi vaikuttaa hänen kuulijoihinsa. »Voit olla oikeassa, mutta voit myös olla väärässä. Meidän täytyy koettaa sitä. Se on meidän ainoa mahdollisuutemme...» Loput hänen sanoistaan hukkuivat merirosvojen huutoon, jolla he itsepintaisesti vaativat tyttöä luovutettavaksi heidän turvallisuutensa pantiksi. Entistä voimakkaampana kumahti samalla tykinlaukaus alahangan puolella ja lähellä keulaa he näkivät korkean vesipatsaan, jonka harhaan ammuttu kuula oli nostanut. »He ovat jo tykinkantaman päässä», huusi Ogle ja nojautuen kaiteen yli hän komensi: »Kääntäkää laiva tuuleen.» Pitt, joka seisoi paikallaan perämiehen vieressä, kääntyi pelottomana kiihtyneeseen tykkimieheen päin ja vastasi: »Milloin sinä olet alkanut pitää isännyyttä komentosillalla, Ogle? Minun käskijäni on vain kapteeni.» »Nyt sinä noudatat minun käskyäni, tai jumaliste, sinä...» »Odota», sanoi Blood ja pani kätensä Oglen käsivarrelle. »Luulenpa, että on parempiakin keinoja.» Hän katsahti lähestyviä laivoja olkansa yli, joista etumaisin oli enää ainoastaan neljännesmailin päässä. Hänen katseensa osui ohimennen neiti Bishopiin ja lordi Julianiin, jotka seisoivat rinnatusten muutaman askelen päässä hänen takanaan. Hän huomasi, miten kalpea ja jännittynyt tyttö oli. Hän seisoi suu hieman auki ja silmissä säikähtynyt ilme ja tuijotti kapteeniin odottaen häneltä kohtalonsa ratkaisua. Blood mietti nopeasti punniten sitä mahdollisuutta, että hän ampumalla Oglen ehkä aiheuttaisi yleisen kapinan. Hän oli varma siitä, että hän saisi puolelleen muutaman miehen. Mutta hän oli yhtä varma siitäkin, että hän saisi suurimman osan vastaansa ja että nämä pitäisivät puoliaan huolimatta kaikista hänen toimenpiteistään, pitäen neiti Bishopin panttivankinaan, koska siihen kerran tarjoutui näin hyvä tilaisuus. Ja jos he tämän tekivät, niin oli neiti Bishop joka tapauksessa mennyttä. Sillä vaikka eversti suostuisikin heidän vaatimukseensa, niin he pitäisivät siitä huolimatta tytön panttivankinaan. Sillä välin kävi Ogle kärsimättömäksi. Kapteenin yhä pidellessä häntä käsivarresta hän kääntyi äkkiä tämän puoleen. »Mikä parempi keino?» kysyi hän. »Sellaista ei ole. Minä en aio antaa vetää itseäni nenästä sellaisilla puheilla, mitä Wolverstone pitää. Hän saattaa olla oikeassa, mutta voi olla väärässäkin. Meidän täytyy koettaa tätä, se on ainoa mahdollisuutemme, ja kuten sanoin, sitä on koetettava.» Kapteeni Bloodin mielessä oleva parempi keino oli sama, jonka hän oli jo Wolverstonelle ehdottanut. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa, olisivatko miehet Oglen aikaansaaman hätääntymisen vuoksi samaa mieltä asiasta kuin Wolverstone. Mutta hän näki selvästi, että vaikka he suostuisivatkin, niin he eivät sittenkään luopuisi aikeistaan neiti Bishopiin nähden. He saisivat vain Bloodin antautumisesta lisävaltin taistelussaan Jamaikan kuvernööriä vastaan. »Tytön vuoksi me juuri olemme joutuneet tähän satimeen», raivosi Ogle yhä. »Hänen ja sinun vuoksesi. Viedäksesi hänet Jamaikaan saatoit meidät kaikki vaaranalaisuuteen, emmekä me aio antaa tappaa itseämme niin kauan kuin voimme tytön avulla pelastaa itsemme pälkähästä.» Hän yritti taas kääntyä peränpitäjän puoleen, mutta Blood puristi häntä yhä lujemmin käsivarresta. Ogle väänsi itsensä irti kiroten karkeasti. Mutta nyt oli Blood tehnyt päätöksensä. Hän oli keksinyt ainoan mahdollisen keinon, ja vaikka se olikin hänelle tuiki vastenmielinen, täytyi hänen siihen taipua. »Teidän keinonne on huono ja toivoton», huudahti hän. »Minulla on varmempi ja helpompi. Odottakaahan!» Hän kumartui kaiteen yli. »Käännä peräsin, Pitt», sanoi hän. »Käännä tuuleen ja anna heille merkki, että he lähettävät tänne veneen.» Hämmästyksen hiljaisuus valtasi koko laivan — hämmästyksen ja epäluulon tunne niin äkillisestä myöntymisestä. Mutta Pitt, vaikka oli saman mielialan vallassa kuin muutkin, noudatti heti käskyä. Hänen äänensä kajahti kirkkaasti hänen antaessaan tarpeelliset määräykset, ja hetken kuluttua juoksi parikymmentä merimiestä täyttämään hänen käskyjään. Seurasi vintturien kitinä ja löyhtyvien purjeiden läiskinä laivan kääntyessä vastatuuleen, ja kapteeni Blood kääntyi ja viittasi lordi Julianin luokseen. Hänen ylhäisyytensä tuli tuokion epäröityään hämmästyksen ja epäluulon vallassa — samanlaisen epäluulon, jota lordi Julian ja koko laivaväki oli tuntenut, vaikkakin kukin omalla tavallaan Bloodin äkillisen myöntymisen johdosta heidän vaatimukseensa pysäyttää laiva. Seisoen kaiteen ääressä lordi Julianin vieressä selitti kapteeni Blood nyt aikeensa. Lyhyesti ja selvällä äänellä hän ilmoitti kaikille, mikä lordi Julianin matkan tarkoitus Karibian merelle tullessaan oli ollut ja minkä tarjouksen hän eilen oli Bloodille tehnyt. »Tuon tarjouksen minä hylkäsin, kuten hänen ylhäisyytensä voi teille vakuuttaa, sen vuoksi, että katsoin sen loukkaavaksi. Ne teistä, jotka ovat saaneet kärsiä Jaakko-kuninkaan hallituskomennon vuoksi, käsittävät minut. Mutta nyt kun olemme joutuneet näin toivottomaan tilanteeseen — emme pääse purjehtimalla heitä pakoon emmekä myöskään voine voittaa heitä taistelussa, kuten Ogle on sanonut — olen päättänyt käyttää Morganin temppua, otan vastaan kuninkaan valtakirjan ja suojelen meitä kaikkia sen voimalla.» Oli kuin salaman isku olisi lyönyt heidät kaikki hetkeksi tainnoksiin. Sitten heräsi Baabelin sekasorto uudelleen. Suurin osa miehistöä tervehti ilmoitusta kuten sellainen ihminen, joka jo on valmistautunut kuolemaan, tervehtii pientä lykkäystä ennen loppua. Mutta moni ei osannut päättää puoleen eikä toiseen, ennen kuin he olivat saaneet tyydyttävän vastauksen useampaankin kysymykseen ja varsinkin yhteen, jonka Ogle teki. »Onko Bishop paneva mitään arvoa valtakirjalle, kun näytät sen hänelle?» Nyt vastasi lordi Julian. »Hänen käy varsin huonosti, jos hän yrittää väheksyä kuninkaan arvovaltaa. Ja vaikka hän yrittäisikin sitä, niin olkaa huoleti siitä, että hänen upseerinsa eivät voi tehdä muuta kuin vastustaa häntä yrityksessään.» »Niin», sanoi Ogle, »se on totta.» Mutta muutamat olivat vielä julkisesti ja rehellisesti asian kulkua vastaan. Heitä oli Wolverstone, joka heti ilmoitti vastalauseensa. »Minä mätänen ennemmin helvetissä kuin palvelen sellaista kuningasta», mylvähti hän raivoissaan. Mutta Blood rauhoitti heidät pian. »Ei kenenkään ole pakko seurata minua kuninkaan palvelukseen, jos ei häntä haluta. Se ei kuulu kauppaan. Mutta kauppaan kuuluu, että minä astun kuninkaan palvelukseen niiden kanssa, jotka haluavat tulla mukaan. Älkää luulkokaan, että suostun tähän hyvillä mielin. Omasta puolestani olen aivan samaa mieltä kuin Wolverstonekin. Suostun siihen ainoastaan äärimmäisenä keinona pelastaakseni meidät kaikki varmasta tuhosta, jonka omalla toiminnallani olen hankkinut niskaamme. Ja nekin, jotka eivät halua seurata minua, pysyvät koskemattomina ja saavat sittemmin vapaasti lähteä minne haluavat. Niillä ehdoilla myyn itseni kuninkaalle. Sanokoon lordi Julian, joka on valtioministerin edustaja, suostuuko hän näihin ehtoihin.» Heti kajahti hänen ylhäisyytensä suostumus innokkaana ja selvänä. Ja siihen päättyikin todellisuudessa koko juttu. Lordi Julian, joka nyt joutui hyväntahtoisen leikinlaskun ja puoleksi pilkallisten hyvä-huutojen kohteeksi, kiiruhti noutamaan hytistään valtakirjaa ja iloitsi itsekseen asian käänteestä, joka soi hänelle tilaisuuden suorittaa niin loistavalla tavalla tehtävänsä, jota varten hän oli tullut. Sillä välin oli merkinpuhaltaja ilmoittanut Jamaikan laivastolle, että sieltä lähetettäisiin vene, ja keskilaivassa olevat miehet hajaantuivat meluten laivan kaiteille kurkottelemaan ja katselemaan komeita aluksia, jotka hyvää vauhtia lähestyivät heitä. Kun Ogle lähti peräkannelta, kääntyi Blood ympäri ja joutui silmäkkäin neiti Bishopin kanssa. Tyttö oli katsellut häntä loistavin silmin, mutta nähdessään nyt Bloodin alakuloiset kasvot ja ne syvät vaot, jotka synkensivät hänen otsaansa, muuttui hänen ilmeensä. Hän lähestyi Bloodia tavallisuudesta poikkeavan arastelevasti ja pani toisen kätensä kevyesti hänen käsivarrelleen. »Te olette valinnut viisaasti, sir», sanoi hän kiitellen, »vaikka teittekin sen vastenmielisesti.» Blood katseli synkin silmin tyttöä, jonka vuoksi hän oli tehnyt uhrauksensa. »Se oli velvollisuuteni teitä kohtaan — ainakin luulin niin», sanoi hän rauhallisesti. Tyttö ei käsittänyt. »Teidän päätöksenne pelasti minut hirvittävästä vaarasta», myönteli tyttö ja värisi ajatellessaan sitä. »Mutta minä en käsitä, miksi ensin hylkäsitte tarjouksen, kun se teille esitettiin. Sehän on kunniakas tehtävä.» »Jaakko-kuninkaan palvelus?» vastasi Blood pilkallisesti. »Englannin», korjasi tyttö moittivasti. »Isänmaa on kaikki, sir, hallitsija ei mitään. Jaakko-kuningas menee menojaan, toisia tulee sijaan ja hekin menevät. Mutta Englanti jää sen poikien kunniakkaasti palveltavaksi huolimatta siitä, mitä kaunaa meillä saattaa olla niitä miehiä kohtaan, jotka sitä kulloinkin hallitsevat.» Blood näytti hieman hämmästyvän, sitten hän hymyili. »Ovelaa asianajoa», virkkoi hän hyväksyvästi. »Teidän olisi pitänyt äsken puhua miehistölle.» Sitten hänen ääneensä tuli pilkallinen sävy, kun hän lisäsi: »Luuletteko, että tuo kunniallinen palvelus pystyy puhdistamaan miehen, joka on ollut merirosvo ja varas?» Neiti Bishop loi silmänsä alas. Hänen äänensä oli hieman epävarma hänen vastatessaan. »Jos hän — jos hän tarvitsee puhdistamista. Ehkäpä — ehkäpä häntä on tuomittu liian ankarasti.» Bloodin siniset silmät salamoivat ja hänen lujasti yhteenpuristuneilta huuliltaan hävisi kova piirre. »Niinkö... jos luulette niin», sanoi hän katsahtaen tyttöön omituisen nälkäinen ilme katseessaan, »niin saattaa elämällä ehkä sittenkin olla tarkoituksensa, ja ehkäpä Jaakko-kuninkaankin palveleminen saattaa käydä siedettäväksi.» Katsahtaessaan tytön ohi merelle hän huomasi veneen lähtevän eräältä suurista laivoista, jotka nyt käännyttyään vastatuuleen keinuivat hiljalleen noin kolmen sadan jalan päässä _Arabellasta_. Hänen käytöksensä muuttui äkkiä. Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja taas itse käynyt kohtaloonsa käsiksi. »Jos suvaitsette mennä hyttiinne ja noutaa sieltä tavaranne ja palvelijanne, niin lähetämme teidät jollekin Jamaikan laivaston suurelle alukselle.» Hän osoitti venettä puhuessaan. Tyttö meni, ja Blood jäi Wolverstonen kanssa katselemaan lähestyvää venettä, jossa oli kaksitoista soutajaa ja jonka perätuhdolla istui punaisiin puettu jäykkäryhtinen olento. Hän nosti kaukoputkensa miestä kohti. »Sehän ei olekaan Bishop itse», sanoi Wolverstone puoleksi kysyen, puoleksi varmana. »Ei», Blood työnsi kaukoputkensa kokoon. »Kuka lienee, en tunne.» »Haa!» Wolverstone purki pilkallisesti iloaan. »Huolimatta innostaan ei Bishopia itseään ole haluttanut tulla tänne. Hän on ollut tällä aluksella ennenkin ja sai uida siitä hyvästä. Hän muistaa sen ehkä vielä ja on sen vuoksi lähettänyt edustajansa.» Edustaja osoittautui olevan upseeri nimeltä Calverley, pirteä, omahyväinen mies, vasta äskettäin Englannista tullut keltanokka, jonka eleistä saattoi helposti huomata, että eversti Bishop oli tarkoin evästänyt hänet lähettäessään hänet käsittelemään merirosvoja. Hänen käytöksensä oli ylpeä, kova ja ylenkatseellinen, kun hän astui _Arabellan_ kannelle. Blood, kuninkaan valtakirja taskussaan, ja lordi Julian seisoivat vierekkäin ottaakseen vastaan tulijan, ja kapteeni Calverley hämmästyi hieman nähdessään kaksi miestä, jotka ainakin ulkomuodoltaan olivat jotakin aivan toista kuin mitä hän oli odottanut saavansa nähdä. Mutta hänen ylpeä rauhallisuutensa ei siitä häiriintynyt ja hän tuskin suvaitsi katsahtaa puolialastomiin ja villin näköisiin miehiin, jotka vetelehtivät puoliympyrässä taempana. »Hyvää päivää, sir», huudahti Blood hänelle hilpeästi. »Minulla on kunnia toivottaa teidät tervetulleeksi _Arabellalle_. Nimeni on Blood — kapteeni Blood, nöyrin palvelijanne. Ehkäpä olette kuullut minusta aikaisemmin.» Kapteeni Calverley tuijotti hämillään. Pelätyn merirosvon hilpeä käytös oli jotakin, jota hän ei ollut osannut odottaa toivottomalta mieheltä, jonka oli pakko häpeällisesti antautua. Hieman hapahko hymy karehti upseerin ylpeillä huulilla. »Se kunnia kutistuu kyllä hirsipuussa, olkaa varma siitä», sanoi hän ylenkatseellisesti. »Mutta se kuulunee teidän tapaisillenne. Minä olen kuitenkin tullut tänne kuulemaan teidän antautumisestanne enkä teidän hävyttömyyksiänne.» Kapteeni Blood näytti hämmästyneeltä, pahastuneelta. Hän kääntyi valittaen lordi Julianiin. »Siinä nyt kuulitte! Oletteko kuullut mokomaa ennen? Mutta minähän jo sanoin teille. Näette, että tämä nuori mies on täydelleen erehtynyt. Ehkäpä säästymme luiden turhanpäiväisiltä rikkomisilta, jos selitätte hänelle kuka ja mikä minä oikeastaan olen.» Lordi Julian astui askelen eteenpäin ja kumarsi välinpitämättömästi, miltei ylenkatseellisesti ylenkatseelliselle, mutta nyt aivan hölmistyneelle upseerille. Pitt, joka peräkannelta käsin seurasi näytelmää, kertoo meille, että hänen ylhäisyytensä oli yhtä vakavan näköinen kuin pappi mestaustilaisuudessa. Mutta epäilen hieman, että hänen vakavuutensa oli vain naamio, jolla hän koetti peittää salaista iloaan. »Minulla on kunnia ilmoittaa teille, sir, että kapteeni Blood on kuninkaan palveluksessa valtakirjan nojalla, jonka on allekirjoittanut ja sinetillään varustanut lordi Sunderland, hänen majesteettinsa kuninkaan valtiosihteeri.» Kapteeni Calverleyn kasvot lensivät punaisiksi, ja hänen silmänsä suurenivat. Taempana olevat merirosvot nauroivat, ilkamoivat ja kiroilivat komedian aiheuttamasta ilosta. Pitkän aikaa tuijotti Calverley ääneti hänen ylhäisyyteensä ja huomasi, miten kalliisti ja loisteliaasti hän oli puettu, miten ylhäisen tyynesti ja kylmän hienosti hän sanoi sanottavansa, mikä kaikki oli omiaan muistuttamaan siitä suuresta maailmasta, johon hän kuului. »Ja kuka piru te sitten olette?» räjähti hän vihdoin. Yhä kylmemmäksi ja ylhäisemmäksi kävi lordin ääni. »Te ette ole varsin kohtelias, sir, kuten jo aikaisemmin olen huomannut. Nimeni on Wade — lordi Julian Wade. Olen hänen majesteettinsa lähettämänä tullut näille sivistymättömille perukoille ja olen mylord Sunderlandin läheinen sukulainen. Eversti Bishopille on ilmoitettu tulostani.» Äkillinen muutos Calverleyn käytöksessä lordi Julianin mainitessa nimensä ilmaisi selvästi, että ilmoitus oli tullut ja että hän tiesi siitä.. »Minä... minä luulen, että sellainen on saapunut», sanoi Calverley epäilyksen ja epäluulon välimailla. »Nimittäin, että eversti Bishopille on tullut ilmoitus lordi Julian Waden tulosta. Mutta — mutta... tällä laivalla?» Upseeri teki avuttoman eleen ja joutuen kokonaan hämilleen vaikeni äkkiä. »Olin tulossa _Royal Maryllä_...» »Niin on meille ilmoitettu.» »Mutta _Royal Mary_ joutui erään espanjalaisen merisissin käsiin, enkä ehkä olisi koskaan tullut tänne, ellei olisi ollut kapteeni Bloodia, sillä hän pelasti minut.» Kapteeni Calverleyn sielussa vaikeni. »Aivan niin, minä ymmärrän.» »Minä rohkenen epäillä sitä.» Lordin ääni ei ollut hitustakaan lempeämpi. »Mutta jääköön se toiseen kertaan. Jos kapteeni Blood suvaitsee näyttää valtakirjansa, niin se ehkä saa kaikki epäilykset kaikkoamaan ja voimme jatkaa edelleen. Olen iloinen päästessäni vihdoin Port Royaliin.» Kapteeni Blood ojensi pergamentin Calverleyn mulkoilevien silmien eteen. Upseeri tarkasteli sitä, varsinkin sinettiä ja nimikirjoitusta. Sitten hän astui askelen taaksepäin, nolona, voimattomana miehenä. Hän kumarsi avuttomasti. »Minun täytyy palata eversti Bishopin luo saamaan määräyksiä», ilmoitti hän heille. Sillä välin oli miesjoukko hajaantunut kahden puolen, ja aukosta astui esiin neiti Bishop sekarotuisen palvelijansa kanssa. Olkansa takaa huomasi kapteeni Blood hänen tulonsa. »Koska eversti Bishop on teidän laivallanne, niin ehkäpä viette hänen veljentyttärensä hänen luokseen. Neiti Bishop oli myös Royal Maryllä ja pelastin hänet samalla kun hänen ylhäisyytensäkin... Hän voi kyllä selvittää yksityiskohtiaan myöten sekä pelastumisensa että nykyisen asiain tilan.» Täten joutuessaan yllätyksestä toiseen ei kapteeni Calverley pystynyt muuhun kuin kumartamaan uudelleen. »Mitä minuun tulee», sanoi lordi Julian, joka koetti tehdä neiti Bishopin lähdön vapaaksi kaikista sekaantumisista merirosvojen puolelta, »niin jään _Arabellalle_ kunnes saavumme Port Royaliin. Viekää terveiseni eversti Bishopille. Sanokaa hänelle, että odotan saavani tehdä tuttavuutta hänen kanssaan siellä.» Kahdeskolmatta luku VIHOLLISUUKSIA Port Royalin suuressa satamassa, joka oli niin laaja, että siihen olisi mahtunut koko maailman laivastot, oli _Arabella_ ankkurissa. Näytti melkein siltä kuin se olisi ollut vankina, sillä sen edessä noin neljännesmailin päässä ylähangan puolella kohosi mahtavana korkeuteen linnoituksen ainoa pyöreä torni ja parin kaapelin mitan päässä sen takana alahangan puolella oli kuusi sotalaivaa, jotka muodostivat Jamaikan laivasto-osaston. Vastapäätä aivan _Arabellan_ kohdalla näkyi mahtavan, veden rajaan asti ulottuvan kaupungin tasakattoisia valkoisia taloja. Niiden takana kohosivat punaiset katot porrasmaisesti loivasti kohoavan mäen mukaan, jolle kaupunki oli rakennettu siellä täällä esiinpistävine torneineen ja huippuineen, ja tämän takana jono vihertäviä vuorenselkämiä, joiden äärimmäisenä taustana kohosi sininen taivas kuin kiilloitettu teräksinen tuomiokirkko. Ruo’oista punotussa lepotuolissa, joka oli nostettu häntä varten peräkannelle ja jota häikäisevältä, polttavalta auringonpaisteelta suojasi väliaikainen, ruskeasta purjekankaasta tehty katos, loikoi Peter Blood, nahkakantinen, paljon sormeiltu kappale Horatiuksen Oodeja unohdettuna kädessään. Aivan hänen alapuoleltaan kuului pesuharjojen suhina ja veden solina pyykateissa, sillä oli vielä aikainen aamu ja kannenpesijät olivat Haytonin, puosun, johdolla jo täydessä työn touhussa keski- ja keulakannella. Huolimatta kuumuudesta ja tyynestä ilmasta oli yhdellä työntekijöistä tarpeeksi ilmaa keuhkoissaan jaksaakseen loilottaa rivoa merirosvolaulua. Blood huoahti syvään, ja hymyn tapainen levisi hänen tarkkaaville, auringon paahtamille kapeille kasvoilleen. Sitten hänen tummat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen sinisten silmien yllä ja syvät mietteet eristivät hänet kokonaan lähimmästä ympäristöstä. Asiat eivät olleet luistaneet ensinkään hyvin niinä kahtena viikkona, jotka olivat kuluneet siitä päivästä, jona hän otti vastaan kuninkaan valtakirjan. Heti maihin noustua oli syntynyt kahnausta eversti Bishopin kanssa. Kun Blood ja lordi Julian astuivat maihin yhdessä, oli heitä vastassa mies, joka ei edes koettanutkaan salata harmiaan asiain käänteen johdosta eikä päätöstään muuttaa niitä oman mielensä mukaan. Hän odotti heitä laivasillalla muutamien upseerien ympäröimänä. »Tehän olette lordi Julian Wade, mikäli ymmärrän», oli hänen epäkohtelias tervehdyksensä. Sillä Bloodille ei hänellä sillä hetkellä ollut tarjottavana muuta kuin vihainen silmäys. Lordi Julian kumarsi. »Otaksun, että minulla on kunnia puhutella eversti Bishopia, Jamaikan varakuvernööriä.» Oli miltei kuin hänen ylhäisyytensä olisi antanut everstille pienen opetuksen käyttäytymisessä. Tämä ottikin sen onkeensa ja teki myöhästyneen kumarruksen, nostaen samalla leveälieristä hattuaan. Sitten hän jatkoi entiseen tapaansa. »Minulle on kerrottu, että te olette jättänyt kuninkaan valtakirjan tälle miehelle.» Hänen äänensäkin kertoi, kuinka katkera hänen vihansa oli. »Syyt teidän menettelyynne olivat epäilemättä jalot — kiitollisuus pelastumisestanne espanjalaisten käsistä. Mutta asia semmoisenaan on mahdoton, mylord. Valtakirja täytyy saada peruutetuksi.» »Enpä luule käsittäväni teitä», sanoi lordi Julian ylhäisesti. »Varmaankaan ette, sillä jos sen tekisitte, ette koskaan olisi toiminut tällä tavoin. Tuo mies on vetänyt teitä nenästä. Hänhän on ensiksikin kapinallinen, toiseksi karannut orja ja kolmanneksi ja viimeiseksi verinen merirosvo. Olen ajanut häntä takaa koko viime vuoden.» »Vakuutan teille, sir, että tiesin täydelleen tämän kaiken. Minä en jaa kuninkaan valtakirjoja kevytmielisesti.» »Vai ette, jumaliste! Mitä te muutakaan luulette tämän olevan. Mutta hänen majesteettinsa varakuvernöörinä Jamaikassa otan minä vapauden korjata erehdyksenne omalla tavallani.» »Niinkö! Ja mikähän tapa se on?» »Port Royalissa on hirsipuu, joka on odottanut tätä roistoa jo kauemman aikaa.» Blood oli puuttumaisillaan puheeseen, mutta lordi ennätti ennen häntä. »Huomaan, sir, että ette oikein ole perillä tilanteesta. Jos valtakirjan antaminen kapteeni Bloodille on ollut erehdys, niin ei syy ole minun. Minä toimin mylord Sunderlandin ohjeiden mukaan, ja täysin tietoisena olosuhteista on hänen ylhäisyytensä määrännyt valtakirjan nimenomaan kapteeni Bloodille, jos hän vain suostuu ottamaan sen vastaan.» Eversti Bishopin suu jäi auki hämmästyksestä ja harmista. »Määräsikö lordi Sunderland valtakirjan juuri hänelle?» »Nimenomaan hänelle.» Hänen ylhäisyytensä odotti hetkisen vastausta. Kun ei sitä kuulunut sanattomaksi mykistyneeltä varakuvernööriltä, teki hän puolestaan kysymyksen. »Vieläkö nytkin uskallatte sanoa sitä erehdykseksi, sir? Ja rohkenetteko käydä korjaamaan sitä?» »Minä... minä en saattanut uneksiakaan...» »Ymmärrän. Sallikaa minun esittää teille kapteeni Blood.» Väkisin oli Bishopin näytettävä niin tyytyväistä naamaa kuin hän vain kykeni. Mutta kaikille oli selvää, että se oli vain naamari, jolla hän koetti peittää raivoaan ja myrkyllistä vihaansa. Tästä huonoenteisestä alusta eivät asiat sittemmin olleet parantuneet, päinvastoin ne olivat tulleet pahemmiksi. Bloodin mietteet koskivat tätä ja muita asioita hänen loikoessaan lepotuolissaan. Hän oli ollut kaksi viikkoa Port Royalissa ja hänen laivansa oli tosiasiallisesti yhtynyt Jamaikan laivasto-osastoon. Ja kun tieto tästä kulkeutuisi Tortugaan ja häntä palaavaksi odottavien merirosvojen korviin, niin tulisi kapteeni Bloodin nimestä, jolla Rannikon veljeskunnan keskuudessa oli ollut niin suurenmoinen kaiku, herjasana, kauhistus, ja hän saisi ehkä vielä elämällään maksaa teon, jonka he käsittäisivät petolliseksi luopumiseksi. Ja minkä vuoksi hän oli saattanut itsensä tähän asemaan? Tytön vuoksi, joka vältti häntä niin itsepintaisesti ja tarkoituksellisesti, että hänen täytyi tulla siihen johtopäätökseen, että tyttö yhä halveksi häntä. Hänen oli tuskin vilaukseltakaan suotu nähdä tyttöä koko kahden viikon aikana, vaikka hän pääasiallisesti sen vuoksi päivittäin kävi hänen setänsä asunnossa ja joka päivä urhoollisesti alistui sietämään eversti Bishopin osoittamaa peittelemätöntä vihamielisyyttä ja ilkkuvaa kiukkua. Eikä se suinkaan ollut pahinta. Hänen annettiin selvästi ymmärtää, että tytön jokainen hetki oli omistettu lordi Julianille, tuolle nuorelle, hienolle ja kohteliaalle, St. Jamesista olevalle narrille. Mitäpä mahdollisuuksia hänellä, toivottomalla seikkailijalla, joka oli ollut lainsuojattomien kirjoissa, saattoi olla sellaisen kilpailijan rinnalla, joka sitä paitsi oli älykäs, kuten Bloodin täytyi myöntää? Ymmärtänette hänen mielensä katkeruuden. Hän piti itseään sadun koirana, joka oli päättänyt lopettaa yrityksensä tavoitella aina pakenevaa varjoaan. Hän haki lohdutusta Horatiuksen oodin säkeestä, joka osui hänen silmäänsä: »Levius fit patientia quicquid corrigere est nefas.» [Se mikä on mahdotonta korjata, on helpompi kantaa kärsivällisyyden avulla.] Hän haki, mutta ei sanottavasti löytänyt sitä. Vene, joka huomaamatta oli lähestynyt rannalta käsin, laski raappien ja jysähdellen _Arabellan_ punaista kylkeä vasten ja käheä ääni huusi merkinantajalle. Laivan kellotapulista kajahti kaksi hopeanheleätä kilahdusta terävinä ja selkeinä ja hetken perästä vihelsi puosun pilli pitkän valittavan vonkaisun. Äänet herättivät kapteeni Bloodin synkistä mietteistään. Hän nousi solakkana, vilkkaana ja huomiota herättävän hienona punaisessa, kultareunuksisessa takissaan, joka ilmaisi hänen uuden asemansa arvon, ja pistäen pienen kirjansa taskuun hän lähestyi leikkauksilla varustettua peräkannen kaidetta juuri kun Jeremias Pitt astui portaille. »Kirje varakuvernööriltä», ilmoitti laivuri lyhyesti ja ojensi Bloodille kokoontaitetun paperin. Blood mursi sinetin ja luki kirjeen. Pitt puettuna väljään paitaan ja housuihin nojasi sillä aikaa kaidetta vasten ja katseli häntä huolekas ilme kauniilla, rehellisillä kasvoillaan. Blood naurahti lyhyesti ja nyrpisti huuliaan. »Sangen käskevä kutsu», sanoi hän ja ojensi paperin ystävälleen. Nuori laivuri katsahti sitä harmailla silmillään. Miettiväisenä hän pyyhkäisi kullankeltaista partaansa. »Ethän mene?» sanoi hän puoleksi kysyen, puoleksi vaatien. »Miksikä en? Olenhan joka päivä käynyt linnoituksessa...» »Mutta hän tahtoo tavata sinua Wolverstonen asiassa. Siinä hänellä on vihdoinkin mihin käydä käsiksi. Tiedäthän, Peter, että yksinomaan lordi Julian on estänyt Bishopia purkamasta vihaansa sinuun. Jos hän nyt pystyy näyttämään, että...» »Mitä sitten?» keskeytti hänet Blood välinpitämättömästi. »Olenko minä sen suuremmassa vaarassa maalla kuin laivassakaan, kun ei miehistöstä ole jäljellä kuin viisikymmentä ja nekin sellaisia vetelyksiä, joille on yhdentekevää ovatko he kuninkaan vai minun palveluksessani? Jeremias, rakas poikaseni, asian laita on niin, että Arabella on täällä vankina, niin, niin, vankina tuon linnoituksen ja laivaston välissä. Älä unohda sitä. Jeremias puristi kätensä nyrkkiin. »Miksi annoitkaan Wolverstonen ja muiden lähteä», huudahti hän hieman katkerasti. »Sinun olisi pitänyt huomata siitä koituva vaara.» »Miten olisin kunniallisena miehenä voinut pidättääkään heitä? Se kuului kauppaan. Sitä paitsi, mitä apua heidän jäämisestäänkään olisi ollut minulle?» Ja kun ei Pitt vastannut hänelle mitään, hän jatkoi olkapäitään kohautellen: »Ymmärrätkö nyt? Lähden hakemaan lakkini, keppini ja miekkani ja sitten menen maihin. Pidähän huolta siitä, että vene on valmiina.» »Sinä menet ummessa silmin Bishopin käsiin», varoitti Pitt häntä. »No, no, ehkäpä ei minua oteta niinkään helposti kuin hän luulottelee. Minussakin on vielä pari okaa jäljellä.» Ja naurahtaen Blood lähti hyttiinsä. Jeremias Pitt vastasi hänen nauruunsa kirouksella. Hetken hän seisoi epätietoisena paikallaan, johon Blood oli hänet jättänyt. Sitten hän lähti verkalleen, vastahakoisesti jalkojaan vetäen, portaita alas antamaan määräyksen veneen kuntoonpanosta. »Jos sinulle tapahtuu jotakin, Peter», sanoi hän, kun Blood oli laskeutumassa veneeseen, »niin katsokoon eversti Bishop eteensä. Joskin nämä viisikymmentä miestä tällä hetkellä ovat välinpitämättömiä, kuten sanoit, niin tottavie, he ovat kaikkea muuta kuin välinpitämättömiä, jos sopimus aiotaan rikkoa.» »Mitäpä minulle tapahtuisi, Jeremias? Saat nähdä, että tulen päivälliseksi takaisin. Ole huoletta.» Blood astui odottavaan veneeseen. Mutta vaikka hän nauroikin, tiesi hän yhtä hyvin kuin Pittkin, että mennessään tänä aamuna maihin hänen henkensä oli vaarassa. Astuessaan kapealle laiturille ja seistessään linnoituksen matalan ulkovallin takana, jonka aukoista raskaiden tykkien mustat suut törröttivät, hän lienee sen vuoksi antanut määräyksen, että veneen tuli odottaa häntä siinä. Hän oivalsi, että hänelle mahdollisesti saattaisi tulla kiire takaisin. Astellen hitaasti hän kiersi taisteluvalmiina olevan muurin ja meni suuresta portista linnanpihaan. Siellä maleksi puolisen tusinaa sotamiestä, ja muurin tarjoamassa varjossa astuskeli verkalleen edestakaisin majuri Mallard, linnoituksen komentaja. Nähdessään Bloodin hän pysähtyi äkkiä ja tervehti häntä, kuten hänen velvollisuutensa vaati, mutta hymy, joka hieman kohotti upseerin jäykkiä viiksiä, oli pirullinen ja pilkallinen. Mutta Bloodin huomio oli kokonaan muualla. Hänen oikealla puolellaan oli pitkä, laaja puutarha, jonka takana kohosi valkoinen talo, jossa varakuvernööri asui. Puutarhan pääkäytävällä, jonka molemmin puolin kasvoi palmuja ja muita trooppisia kasveja, hän oli huomannut neiti Bishopin olevan yksin. Blood astui äkkiä linnanpihan poikki pitkin askelin. »Hyvää huomenta, neiti», hän sanoi päästyään tytön kohdalle. Ja sitten hän lakki kädessä lisäsi moittivalla äänensävyllä: »On suorastaan sydämetöntä juoksuttaa minua tällaisessa kuumuudessa.» »Miksi sitten juoksette?» kysyi tyttö välinpitämättömästi seistessään hoikkana ja suorana hänen edessään, kokonaan valkoisiin pukeutuneena ja hyvin tyttömäisenä, luonnotonta tyyneyttä lukuun ottamatta. »Minulla on kiire», ilmoitti hän, »joten antanette anteeksi, vaikka en joudakaan pysähtymään.» »Teillä ei näyttänyt olevan kiirettä, ennen kuin minä tulin tähän», esitti Blood vastalauseensa, ja vaikka hänen suunsa hymyili, oli hänen sinisissä silmissään oudon kylmä katse. »Koska kerran huomasitte sen, sir, niin minua ihmetyttää, miksi siitä huolimatta ahdistelette minua alituisesti.» Se pani miekat kalskahtamaan yhteen ja kaksintaistelun välttäminen oli Bloodin vaistoja vastaan. »Tottavie, te ainakin sanotte ajatuksenne selvästi», sanoi hän. »Mutta koska otin kantaakseni kuninkaan takin enemmän tai vähemmän teidän vuoksenne, niin pitäisi teidän sietää sitä edes sen verran kuin se pystyy verhoamaan entistä merirosvoa ja varasta.» Tyttö kohautti hartioitaan harmistuneena ja katuen sanojaan. Peläten ilmaisevänsä jälkimmäisen tunteen hän turvautui edelliseen. »Koetan parastani», sanoi hän. »Voitte siis olla armelias jossakin määrin!» Blood nauroi hiljaa. »Mikä taivaan armo, miten kiitollinen olenkaan. Ehkäpä kuitenkin olen liian julkea. Mutta en saata unohtaa sitä, että ollessani vain halpa orja setänne viljelyksillä kohtelitte minua joltisenkin ystävällisesti.» »Miksikäs en! Siihen aikaan teillä olikin jossain määrin oikeus vaatia minulta ystävällisyyttä. Tehän olitte silloin vain onneton herrasmies.» »Ja miksi te minua nyt sanoisitte?» »Tuskin ainakaan onnettomaksi. Tännekin on kulkeutunut maine teidän hyvästä onnestanne merillä — siitähän on tullut miltei sananparsi. Ja on tänne kulkeutunut huhuja teidän hyvästä onnestanne muissakin asioissa.» Hän puhui nopeasti, ajatellen mielessään mademoiselle d’Ogeronia, ja hän olisi heti peruuttanut sanansa, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta Peter Blood sivuutti ne kokonaan eikä tulkinnut niitä ensinkään sillä tavalla kuin tyttö oli pelännyt. »Niin — aika joukko valheita, epäilemättä, kuten voisin todistaa teille.» »En käsitä, miksi vaivautuisitte selittämään niitä valheiksi ja puolustamaan itseänne», sanoi tyttö vähentääkseen Bloodin rohkeutta. »Jotta ette ajattelisi minusta enää pahempaa.» »Se mitä teistä ajattelen, liikuttaa kai sangen vähän teitä, sir.» Se oli lamauttava isku. Blood jätti taistelun ja turvautui huomautukseen: »Voitteko nytkin sanoa niin? Voitteko sanoa sen, vaikka näette minut tässä asetakissa, jota halveksin? Ettekö sanonut minulle taannoin, että voisin ehkä osaksi sovittaa entisyyteni? Minä en todella välitä paljoakaan sen sovittamisesta muuta kuin teidän silmissänne. Omasta mielestäni en ole tehnyt mitään, mitä tarvitsisi hävetä, kun otan huomioon olosuhteet, joihin minut on pakotettu.» Tytön katse kävi levottomaksi ja hänen täytyi luoda silmänsä maahan Bloodin lujan katseen edessä. »Minä — minä en ymmärrä, miksi te puhutte minulle tuolla tavoin», sanoi hän ja ääni alkoi olla paljon epävarmempi. »Ettekö todellakaan?» huudahti Blood. »Sitten täytynee minun sanoa se teille.» »Oh, olkaa hyvä.» Hänen äänessään oli todellista hätää. »Minä käsitän täydelleen, mitä olette tehnyt, ja käsitän — ainakin osaksi — että teitte sen minun vuokseni. Uskokaa minua, minä olen teille hyvin kiitollinen siitä. Tulen aina muistamaan tekoanne kiitollisuudella.» »Mutta jos aiotte myös aina muistella minua merirosvona ja varkaana, niin saatte totisesti pitää kiitollisuutenne itsellänne, vaikka se tekisi minulle kuinkakin hyvää.» Tytön kasvoille levisi helakampi väri. Hänen hento rintansa kohoili valkosilkkisen puseron alla. Mutta vaikka häntä suututti Bloodin äänensävy ja sanat, hillitsi hän suuttumuksensa. Hän huomasi, että hän ehkä sittenkin itse oli aiheuttanut Bloodin vihastumisen. Hän halusi rehellisesti korjata tekonsa. »Te erehdytte», alkoi hän. »En tarkoittanut sitä.» Mutta kohtalo oli kerta kaikkiaan määrännyt, että he käsittäisivät toisensa väärin. Mustasukkaisuus, tuo järjen pimentäjä, oli ollut ahkerassa touhussa kummankin aivoissa. »Mitä sitten», kysyi Blood ja lisäsi sitten: »Lordi Julianiako?» Tyttö tuijotti häneen, uudelleen vihaisena. »Oh, olkaa suora minua kohtaan», pyysi Blood antamatta perään. »Se olisi edes pieni ystävällisyyden osoitus minua kohtaan.» »Te... te olette aivan sietämätön», sanoi tyttö. »Pyydän, antakaa minun mennä». Blood astui syrjään, ja leveällä lakillaan, joka yhä oli hänen kädessään, hän viittasi tytölle tietä taloon päin. »En tahdo pidättää teitä kauempaa, neiti. Mutta kirotun teon, jonka tulin tehneeksi tyhjän päiten, voin taas tehdä tekemättömäksikin. Perästäpäin voitte sitten muistutella mielessänne, että se oli teidän sydämettömyytenne, joka minut siihen ajoi.» Tyttö oli liikahtanut lähteäkseen, mutta pysähtyikin ja katsoi Bloodiin. Hän oli nyt vuorostaan puolustautumassa ja hänen äänensä vapisi vihasta. »Siinäkö äänilajissa! Ja te rohkenette puhutella minua sillä tavalla!» huudahti hän niin tulisesti, että Bloodkin hämmästyi. »Te olette kyllin julkea moittiaksenne minua siitä, etten halua teidän kättänne, kun kerran tiedän kuinka saastainen se on ja kun tiedän, että olette murhamies ja vielä muutakin.» Blood tuijotti tyttöön suu auki. »Murhaaja — minäkö?» kysyi hän vihdoin. »Täytyykö minun mainita uhrinne nimikin? Ettekö murhannut Levasseuria?» »Levasseuria?» Blood hymyili hieman. »Vai on teille kerrottu siitäkin!» »Voitteko kieltää sen?» »Tapoin hänet, se on totta. Ja muistan tappaneeni toisenkin miehen samanlaisissa olosuhteissa. Se tapahtui Barbados-saarella sinä yönä, jolloin espanjalaiset ryöstivät kaupungin. Mary Traill voisi kertoa siitä teille. Hän oli läsnä silloin.» Hän painoi lakin päähänsä tuimalla otteella ja lähti vihaisena pois, ja tyttö jäi seisomaan ennättämättä vastata sanaakaan ja pystymättä edes täydelleen käsittämään, mitä hänen sanansa merkitsivät. Kolmaskolmatta luku PANTTIVANKI Peter Blood seisoi hallitustalon pilarien kannattamassa eteisessä ja katseli mitäännäkemättömillä silmillään, joissa kuvastuivat suru ja suuttumus Port Royalin sataman toisella puolen kohoavia vihertäviä mäkiä ja Sinivuorten harjannetta, joka niiden takana näytti värisevän helteisessä ilmassa. Hänet herätti unelmistaan neekeripalvelija, joka palasi ilmoittamasta hänen tulostaan, ja hän lähti sitten orjan mukana talon läpi sen takana olevalle kuistille, jonka varjossa eversti Bishop ja lordi Julian paraikaa vilvoittelivat itseään. »Ahaa, vai jo te tulitte», tervehti varakuvernööri häntä ja sitten seurasi sarja epämääräisiä, mutta ilmeisesti pahaa tuulta ilmaisevia ähkimisiä. Hän ei viitsinyt nousta seisomaan, vaikka lordi Julian, noudattaen hienon kasvatuksensa juurruttamia vaistoja, oli hänelle hyvänä esimerkkinä. Vihaisten kulmiensa alta katseli Barbados-saaren rikas istutustenomistaja entistä orjaansa, joka hattu kädessä ja kevyesti nojaten nauhoilla koristettuun keppiinsä seisoi kuin eivät hänen kasvonsa vihan ilmettä tuntisikaan, vaikka ritarillinen vastaanotto samaista tunnetta yhtä mittaa kasvatti. Vihdoin puhkesi eversti Bishop puhumaan kulmat vihaisissa rypyissä ja ääni itsekylläisen kopeana. »Olen kutsunut teidät tänne, kapteeni Blood, eräiden vastikään saapuneiden uutisten johdosta. Minulle on ilmoitettu, että satamasta on eilen illalla lähtenyt eräs fregatti, jolla teidän liittolaisenne Wolverstone ja sataviisikymmentä entistä alaistanne miestä on poistunut. Hänen ylhäisyytensä ja minä olisimme iloisia, jos selittäisitte, miten tulitte sallineeksi sen.» »Sallineeksi?» kysyi Blood. »Minä käskin häntä lähtemään.» Vastaus sai Bishopin hetkeksi sanattomaksi. »Käskitte?» sanoi hän epäuskoisella äänenpainolla ja hänen ylhäisyytensä kohotteli kulmakarvojaan. »Jumaliste! Ehkäpä selitätte hieman tarkemmin asian. Minne Wolverstone on lähtenyt?» »Tortugaan. Hän lähti sinne viemään sanaani niille upseereille, jotka neljän laivansa kanssa odottavat minua siellä. Käskin hänen kertoa heille, mitä on tapahtunut ja miksi heidän ei enää tarvinnut odottaa minua.» Bishopin suuri naama näytti paisuvan yhä suuremmaksi ja sen puna kävi tuntuvammaksi. Hän pyörähti lordi Julianiin päin. »Siinä sen kuulitte, mylord. Hän on aivan tahallisesti laskenut Wolverstonen merille taas — Wolverstonen, joka on pahin koko rosvojoukosta hänen itsensä jälkeen. Toivon, että teidän ylhäisyytenne vihdoinkin huomaa, mikä mielettömyys oli antaa kuninkaan valtakirja tällaiselle miehelle vastoin kaikkia neuvojani. Tämä tekohan on... on suorastaan kapinaa... maanpetosta! Jumaliste! Se on kenttäoikeudessa ratkaistava asia.» »Lopettakaa jo lörpöttelynne kapinoista, maanpetoksista ja kenttäoikeuksista!» sanoi Blood, pani hatun päähänsä ja istuutui pyytämättä. »Olen lähettänyt Wolverstonen ilmoittamaan Hagthorpelle, Christianille ja Ybervillelle sekä muille pojille, että heillä on kokonainen kuukausi aikaa päättää, tahtovatko he seurata esimerkkiäni, jättää merirosvouden ja palata hirviensä ja tukkimetsiensä luo, tai muutoin poistua Karibian vesiltä. Siinä kaikki mitä olen tehnyt.» »Mutta miehistö?» keskeytti hänen ylhäisyytensä tasaisella kultivoidulla äänellään. »Nuo sataviisikymmentä miestä, jotka Wolverstone vei mukanaan?» »Ne kuuluvat siihen osaan miehistöäni, joille ei Jaakko-kuninkaan palvelus maistunut ja jotka sen vuoksi päättivät hankkia toimeentulonsa muulla tavalla. Se sisältyi sopimukseemme, mylord. Heidän piti saada esteettä lähteä.» »En muista sitä», sanoi hänen ylhäisyytensä rehellisesti. Blood katsahti häneen hämmästyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään. »Totisesti, minua ei ainakaan voi moittia siitä, että teidän ylhäisyydellänne on huono muisti. Sanon, että asia oli niin, ja minä en valehtele. En ole koskaan katsonut sitä tarpeelliseksi. Missään tapauksessa ette voi olettaa, että olisin muunlaiseen sopimukseen suostunut.» Silloin varakuvernööri räjähti. »Te olette antanut noille kirotuille roistoille Tortugassa varoituksen, jotta he pääsisivät meiltä karkuun. Sen te juuri olette tehnyt. Sillä tavalla te väärinkäytätte valtakirjaanne, jolla olette pelastanut oman kaulanne!» Peter Blood katsoi häneen lujasti, kasvot liikkumattomina. »Tahdon huomauttaa teille», sanoi hän vihdoin hyvin tyynesti, »että tarkoitukseni oli — kokonaan jättämällä laskuista teidän halunne, joka kuten jokainen tietää on lähinnä sukua pyövelille — puhdistaa Karibian meri merirosvoista. Nyt olen ryhtynyt mahdollisimman tehokkaaseen keinoon tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Tiedon siitä, että olen astunut kuninkaan palvelukseen, pitäisi jo sinänsä olla omiaan hajoittamaan sen laivaston, jonka päällikkönä minä vastikään olin.» »Aivan niin», ilkkui varakuvernööri pahanilkisesti. »Entä jollei se sitä tee?» »Siihen mennessä on aikaa yllin kyllin tuumia, mihin sitten on ryhdyttävä.» Lordi Julian ehätti ennen Bishopin uutta ryöppyä. »On mahdollista, että mylord Sunderland on tyytyväinen, jos asia saa sen ratkaisun minkä lupaatte.» Se oli kohteliasta ja sovinnollista puhetta. Bloodia kohtaan tuntemansa ystävällisyyden vuoksi ja käsittäen täydelleen sen vaikean aseman, mihin merirosvo oli joutunut, oli lordi valmis noudattamaan saamaansa määräystä aivan kirjaimellisesti. Sen vuoksi hän tarjosi nyt ystävällisesti kätensä auttaakseen Bloodia viimeisen ja vaikeimman vastuksen yli, jonka tämä itse oli rakentanut sovituksensa tielle Bishopin käytettäväksi. Pahaksi onneksi oli nuori aatelismies viimeinen henkilö, jolta Blood tällä erää halusi apua, siinä määrin oli katkera mustasukkaisuus hämmentänyt hänen mielensä. »Joka tapauksessa», vastasi hän vihaisesti ja ehkä vielä enemmän pilkallisesti, »on se kai korkeinta mitä te minulta voitte odottaa ja varmasti se on kaikki, mitä hän on minuun nähden saava.» Hänen ylhäisyytensä rypisti silmäkulmiaan ja kosketti nenäliinalla huuliaan. »En luule oikein pitäväni teidän puhetavastanne. Todellakin, kun lähemmin ajattelen asiaa, niin en ole enempää odottanutkaan teiltä.» »Olen sangen pahoillani siitä. Tosiaankin», vastasi Blood hävyttömästi. »Mutta siinä sitä nyt ollaan. Minä en ainakaan sen vuoksi ole taipuvainen lieventämään puhetapaani.» Hänen ylhäisyytensä vaaleat silmät laajenivat hieman. Hitaasti hän nosti silmäkulmiaan. »Ah», virkkoi hän. »Te olette hirvittävän epäkohtelias mies. Olen pettynyt teidän suhteenne, sir. Olin siinä uskossa, että olitte gentlemanni.» »Ja se ei suinkaan ole teidän ylhäisyytenne ainoa erehdys», pisti Bishop väliin. »Suuremman erehdyksen teitte siinä, että annoitte hänelle kuninkaan valtakirjan ja siten pelastitte tämän roiston hirsipuusta, jonka olin häntä varten varustanut Port Royaliin.» »Niin, mutta suurin erehdys koko valtakirjajupakassa», sanoi Blood hänen ylhäisyydelleen, »oli se seikka, että tästä likaisesta orjakauppiaasta tehtiin Jamaikan varakuvernööri, vaikka hänestä olisi pitänyt tehdä sen pyöveli, johon virkaan hän luonteensa perusteella olisi sopivin.» »Kapteeni Blood!» sanoi hänen ylhäisyytensä ankaran moittivasti. »Sieluni ja kunniani kautta, sir, te menette kerrassaan liian pitkälle. Te olette...» Mutta tässä keskeytti hänet Bishop. Hän oli kompuroinut seisoalleen ja vuodatti nyt raivoaan sanoilla, joita on mahdotonta painattaa. Kapteeni Blood, joka myös oli noussut, seisoi näennäisesti välinpitämättömänä odottaen myrskyn asettumista. Kun se vihdoin oli tapahtunut, kääntyi hän rauhallisesti lordi Julianin puoleen ikään kuin tämä olisi viimeksi puhunut. »Mitä teidän ylhäisyytenne pitikään sanoa?» kysyi hän hämäävän tyynesti. Hänen ylhäisyytensä oli jälleen entinen hillitty herrasmies ja hän oli taas taipuvainen sovitteluihin. Hän nauroi ja kohautti olkapäitään. »Peijakas vieköön, tässä on todellakin tulistuttu turhan vuoksi», sanoi hän. »Ja Jumala tietää, että tämä kiusallinen ilmanala on omiaan sitä lisäämään. Eversti Bishop, te olette ehkä hieman liian itsepintainen ja teissä, sir, on ehkä liian paljon pippuria. Olen jo sanonut, että lordi Sunderlandin puolesta tyydyn odottamaan kokeenne tuloksia.» Mutta eversti Bishopin raivo oli nyt kiehahtanut sille asteelle, ettei se enää ollut hillittävissä. »Vai tyydytte odottamaan, vai niin?» karjui hän. »Hyvä, mutta minä en tyydy. Tämä on asia, jossa teidän ylhäisyytenne saa tyytyä olemaan huonompi asiantuntija. Ja joka tapauksessa rohkenen minä tässä toimia omalla vastuullani.» Lordi Julian jätti taistelun sikseen. Hän hymyili väsyneesti, kohautti hartioitaan ja heilautti kättään antautumisen merkiksi. Eversti Bishop raivosi edelleen. »Koska hänen ylhäisyytensä tässä on antanut teille valtakirjan, niin minä en niin muodoin suoranaisesti voi ahdistaa teitä merirosvouksesta, kuten ansaitsisitte. Mutta te saatte vastata kenttäoikeudessa edesottamuksistanne Wolverstoneen nähden ja kärsiä siitä seuraavan rangaistuksen.» »Kas niin», sanoi Blood. »Nyt tulemme siis pääasiaan. Te varakuvernöörinä tulette olemaan ylituomarina tässä kenttäoikeudessa. Te voitte siten maksaa minulle vanhan kaunanne hirttämällä minut, huolimatta siitä, tapahtuuko se ansiosta vai ei!» Hän nauroi ja lisäsi sitten: »Praemonitus, praemunitus.» »Mitä se merkitsee?» kysyi lordi Julian terävästi. »Luulin, että teidän ylhäisyydellänne oli hieman koulusivistystä.» Huomaatte, että hänen välttämättömästi täytyi haastaa riitaa. »En kysy, mitä se sananmukaisesti merkitsee, sir», sanoi lordi Julian, »vaan haluan tietää, mitä te tahdotte minun ymmärtävän.» »Sen jätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi», sanoi Blood. »Toivotan teille kummallekin oikein hyvää päivän jatkoa.» Hän nosti lakkiaan ja teki sorean kumarruksen. »Ennen kuin menette», sanoi Bishop, »ja säästääkseni teitä turhilta hätäilyiltä, ilmoitan teille, että sataman ja linnoituksen päälliköt ovat saaneet määräyksensä. Te ette lähde minnekään Port Royalista, hieno, silmukkakaulainen pulmuseni. Piru vieköön, minä aion antaa teille ainaisen ankkuripaikan tuolla hirsipuun luona.» Peter Blood jäykistyi ja loi vilkkaat siniset silmänsä tulisesti vihamiehensä pöhöttyneisiin kasvoihin. Hän asetti pitkän keppinsä vasempaan käteensä, työnsi huolimattomasti oikean kätensä asetakkinsa rintamuksen alle ja kääntyi lordi Julianiin, joka miettiväisenä rypisteli silmäkulmiaan. »Muistelen teidän ylhäisyytenne vakuuttaneen koskemattomuuteni.» »Teidän oma käytöksenne tekee lupaukseni täyttämisen sangen vaikeaksi.» Hän nousi. »Teitte minulle, kapteeni Blood, suuren palveluksen ja minä toivoin, että meistä olisi tullut ystävät. Mutta koska kerran haluatte, että asiat menevät päinvastaiseen suuntaan, niin...» Hän kohautti hartioitaan ja viittasi kädellään varakuvernööriin päin. Blood täydensi hänen lauseensa omalla tavallaan: »Te tarkoitatte, että teillä ei ole kylliksi luonteen lujuutta vastustaaksenne mylvivän härän vaatimuksia.» Hän näytti ulkonaisesti aivan tyyneltä, jopa hymyilikin. »Hyvä — kuten sanoin äsken — praemonitus — praemunitus. Pelkään, ettette ole saanut klassillista sivistystä, sillä muutoin tietäisitte, että se merkitsee: varoitettu on varuillaan.» »Varoitettu! Haa!» murahti Bishop. »Varoitus tulee hieman liian myöhään. Te ette lähde tästä talosta.» Hän otti askelen ovea kohti ja korotti äänensä. »Hei siellä...», alkoi hän huutaa. Sitten hän kuuluvasti vetäisi henkeään ja vaikeni. Kapteeni Bloodin käsi oli äkkiä sukeltanut asetakin alta ja vetänyt esille pitkän, runsailla hopeakoristeilla helatun pistoolin, jonka hän jalan päästä ojensi varakuvernöörin päätä kohti. »Ja varuillaan», sanoi hän. »Älkää liikahtako paikaltanne, teidän ylhäisyytenne, muussa tapauksessa saattaa sattua tapaturma.» Ja hänen ylhäisyytensä, joka oli alkanut astua Bishopin avuksi, pysähtyi silmänräpäyksessä. Varakuvernööri, jonka kasvoilta komea puna oli äkkiä kadonnut, hätkähti ja alkoi horjahdella tuntiessaan polviensa notkahtelevan. Peter Bloodin tuima katse yhä lisäsi hänen kauhuaan. »Minua oikein ihmetyttää, etten ammu teitä muitta mutkitta, senkin rasvainen roisto. Mutta kun jätän sen tekemättä, tapahtuu se samasta syystä kuin kerran ennenkin pelastitte kurjan nahkanne, kun se oli jo menemäisillään. Te ette tunne sitä syytä, se on varma, mutta olkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että sellainen on olemassa. Samalla tahdon kuitenkin varoittaa teitä jännittämästä liian kireälle jalomielisyyttäni, joka tällä hetkellä on kokonaan sen sormen varassa, joka painaa pistoolini liipasinta. Te aiotte hirttää minut, ja koska se on pahinta mitä minulle saattaa tapahtua, niin haluan valaista teitä sillä tiedolla, ettei minua vähääkään arveluta lisätä syyllisyyttäni vuodattamalla teidän saastaista vertanne.» Hän heitti keppinsä pois vapauttaen siten vasemman kätensä. »Olkaa hyvä ja tarjotkaa minulle käsivartenne, eversti Bishop. Pian, pian, mies, käsivarsi tänne!» Tiukan äänen, päättäväisen katseen ja kiiluvan pistoolinsuun pakottamana totteli Bishop vastaan hangoittelematta. Hänen vastikään vuolas ja rumasanainen suulautensa oli kerrassaan tyyntynyt. Hän ei rohjennut puhua mitään. Kapteeni Blood tunki vasemman kätensä varakuvernöörin oikeaan käsipuoleen. Sitten hän pani oikean kätensä pistooleineen takaisin asetakkinsa alle. »Vaikkei sitä näykään, on pistoolini suu teihin päin ja vakuutan kunniani kautta, että ammun teidät kuoliaaksi vähimmästäkin häiriöstä, tulkoon se sitten puolelta tai toiselta. Pankaa se mieleenne lordi Julian. Ja nyt, saastainen pyöveli, alkakaahan liikutella jalkojanne niin rivakasti ja vilkkaasti kuin suinkin ja käyttäytykää niin luonnollisesti kuin vain taidatte, sillä muuten näette pian Cocytus-joen mustat vedet.» Toistensa käsipuolessa he astuivat talon läpi ja puutarhaan, jonne Arabella oli jäänyt odottelemaan Peter Bloodin paluuta. Miettiessään Bloodin lähtiessään lausumia sanoja oli hänen mielensä ensin vallannut levottomuus. Sitten oli hänelle äkkiä selvinnyt totuus Levasseurin kuolemaan nähden. Hän havaitsi, että nimenomainen johtopäätös siitä oli sama kuin Bloodin pelastaessa Mary Traillin. Kun mies sillä tavalla uskaltaa henkensä naisen puolesta, on muu asiassa helposti arvattavissa. Sillä sellaisia miehiä on sangen harvassa, jotka panevat alttiiksi niin paljon odottamatta siitä mitään henkilökohtaista etua. Blood kuului noihin harvoihin, siitä hän oli antanut selvän näytteen Mary Traillin tapauksessa. Arabella ei tarvinnut enempiä vakuutteluja Bloodin puolelta päästäkseen varmuuteen siitä, että oli tehnyt hänelle hirvittävää vääryyttä. Tyttö muisti Bloodin käyttämät sanat laivalla (jonka hän oli ristinyt _Arabellaksi_)sinä yönä, jolloin Blood oli pelastanut hänet espanjalaisen amiraalin käsistä, sanat, jotka hän oli lausunut, kun tyttö oli ilmaissut mielihyvänsä siitä, että Blood oli ottanut vastaan kuninkaan valtakirjan, ja vihdoin ne sanat, jotka Blood oli sanonut hänelle samana päivänä ja jotka olivat herättäneet vain hänen suuttumuksensa. Kaikki tämä sai nyt hänen mielessään uuden merkityksen, kun hän pääsi vapautumaan tolkuttomista ennakkoluuloistaan. Sen vuoksi hän oli jäänyt puutarhaan odottamaan Bloodin palaamista korjatakseen rikkomuksensa ja tehdäkseen lopun väärinkäsityksistä. Kärsimättömästi hän odotti Bloodia. Mutta näytti siltä kuin hänen kärsivällisyytensä olisi joutunut kovan koetuksen alaiseksi. Sillä kun Blood vihdoin tuli, hän tuli muiden seurassa — vieläpä tavallisuudesta poikkeavan läheisessä ja ystävällisessä seurustelussa — hänen setänsä kanssa. Harmistuneena Arabella oivalsi, että selvittelyt oli jätettävä tuonnemmaksi. Jos hän olisi voinut aavistaa, kuinka pitkäksi aikaa eteenpäin selvitys siirtyi, olisi hänen harminsa muuttunut epätoivoksi. Blood asteli tovereineen hänen ohitseen, poistui puutarhasta ja tuli linnoituksen pihamaalle. Siellä seisoi linnanpäällikkö, joka oli saanut määräyksen olla vankan miehistön kanssa valmiina tarpeen tullen vangitsemaan kapteeni Bloodin, ja hän hämmästyi perin pohjin nähdessään, että Jamaikan varakuvernööri astui näköjään mitä ystävällisimmissä väleissä sen miehen käsipuolessa, joka hänen oli määrä vangita. Sillä kulkiessaan jutteli ja lasketteli Blood iloisesti leikkiä. He astuivat portista kenenkään ahdistamatta ja saapuivat laivalaiturille, jonka vierellä Arabellan pikkuvene odotteli. He istuutuivat vierekkäin perätuhdolle ja vene lähti liikkeelle heidän yhä iloisesti jutellessaan ja ohjasi kulkunsa suurta punaista laivaa kohti, jossa Jeremias Pitt kärsimättömänä odotteli. Arvannette, miten laivuri hämmästyi nähdessään varakuvernöörin astuvan laivanportaita ylös Bloodin seuratessa hänen kintereillään. »Meninpä todellakin ansaan, kuten pelkäsit, Jeremias», tervehti Blood häntä. »Mutta minäpä riistäydyin siitä irti ja toin ansanasettajan tullessani. Tämä roisto rakastaa lujasti elämäänsä, näetsen.» Eversti Bishop seisoi keskilaivassa suuret kasvot kalpeina kuin kuolema. Huulet riippuivat velttoina, eikä hän tohtinut katsoa suurluukun kohdalla seisoskelevia uhkaavan näköisiä merirosvoja. Blood huusi keulakannen kaidetta vasten nojailevalle puosulle käskyn. »Heitähän silmukalla varustettu köysi tuon raakapuun yli, jos sattuisin tarvitsemaan sitä. Älkää nyt toki pelästykö; rakas eversti. Se on vain siltä varalta, että sattuisitte olemaan liian itsepäinen, jota minä en kuitenkaan usko. Puhumme asiamme selväksi syödessämme, sillä arvelen, ettette kieltäydy kunnioittamasta arvoisalla läsnäolollanne vaatimatonta päivällistäni.» Hän talutti tahdottoman, lyyhistymäisillään olevan öykkärin suureen hyttiin. Benjamin, Bloodin valkoisiin housuihin ja puuvillapaitaan pukeutunut neekeripalvelija kiiruhti hänen käskystään valmistamaan päivällistä. Eversti Bishop lyyhistyi alahangan puolella olevalle arkulle ja puhui ensi kerran. »Saanko... saanko kysyä, mikä teidän tarkoituksenne on?» hän änkytti vapisten. »No, ei mitään vaarallista, eversti. Vaikka te ette ansaitsekaan parempaa kuin köyden raakapuussa, niin vakuutan teille, etten käytä sitä muuten kuin äärimmäisessä tapauksessa. Te sanoitte, että hänen ylhäisyytensä lordi teki suuren erehdyksen antaessaan minulle valtakirjan, jonka valtiosihteeri oli minua varten määrännyt. Olen samaa mieltä kanssanne ja aion lähteä merille uudelleen. Cras ingens iterabimus aequor. Teistä tulee oikein klassillisesti sivistynyt mies, ennen kuin pääsette minusta eroon. Lähden takaisin Tortugaan merirosvojeni luo, jotka ainakin ovat kunniallisia ja siivoja poikia. Ja sen vuoksi olen tuonut teidät laivalleni panttivangiksi.» »Hyvä Jumala!» ähki varakuvernööri. »Te... te... ettehän tarkoittane, että viette minut Tortugaan?» Blood nauroi oikein sydämensä pohjasta. »Ei, ei, enhän minä toki tee teille niin huonoa palvelusta. Enhän toki. En vaadi muuta kuin että takaatte minulle vapaan lähdön Port Royalista. Ja jos olette sovinnollinen, niin en aio vaivata teitä uimisella tällä kertaa. Te olette antanut erinäisiä määräyksiä satamapäälliköllenne sekä inhottavan linnoituksenne päällikölle. Te saatte nyt olla hyvä ja lähettää hakemaan heidät molemmat tänne laivalleni ja minun läsnäollessani ilmoittaa heille, että _Arabella_ tänä iltana lähtee kuninkaan asioissa merelle ja että sen lähtöä ei millään muotoa estetä. Ja jotta olisin varma siitä, että he noudattavat käskyänne, on heidän seurattava mukana vähän matkaa. Kas tässä tarpeelliset välineet sitä varten. Kirjoittakaa heti — ellette mieluummin roiku raakapuussa.» Eversti Bishop nousi nyrpeänä. »Te pakotatte minut siis väkivallalla...», alkoi hän. Blood keskeytti hänet ystävällisesti. »Eihän toki. En pakota teitä ensinkään. Annan teidän aivan vapaasti valita joko kynän tai hirttonuoran. Asia jää kokonaan teidän päätettäväksenne.» Bishop tuijotti häneen. Nostellen sitten raskaasti hartioitaan hän otti kynän käteensä ja istuutui pöydän ääreen. Vapisevin käsin hän kirjoitti määräyksen upseereilleen. Blood lähetti sen maihin ja pyysi sitten vastahakoista vierastaan pöytään. »Toivon, että teillä on yhtä hyvä ruokahalu kuin ennenkin, eversti.» Onneton Bishop istuutui komennon mukaan. Syöminen ei kuitenkaan ollut vallan helppoa hänen asemassaan olevalle miehelle. Eikä Blood häntä siihen erityisemmin pakottanutkaan. Kapteeni itse kävi ruokaan kiinni tarmokkaasti. Mutta ennen kuin he olivat päässeet puoliväliinkään ateriaa, tuli Hayton ilmoittamaan, että lordi Julian Wade oli juuri saapunut laivalle ja pyysi tavata kapteenia heti. »Odotin häntä», sanoi Blood. »Tuo hänet sisään.» Lordi Julian tuli. Hän oli jäykkä ja arvokas. Hän huomasi yhdellä silmäyksellä tilanteen kapteeni Bloodin noustessa tervehtimään häntä. »Olittepa oikein ystävällinen, kun tulitte seuraamme, mylord», sanoi Blood. »Kapteeni Blood», sanoi hänen ylhäisyytensä ankarasti, »mielestäni on leikinlaskunne hieman uskallettua. En ymmärrä, mikä tarkoituksenne lienee, mutta kai teidän täytynee huomata, että olette liian uhkarohkea.» »Ja minä ihmettelen, käsittääkö teidän ylhäisyytenne, minkä uhkarohkean teon te teette tullessanne laivalleni — aivan kuten olin odottanutkin.» »Mitä sillä tarkoitatte, sir?» Blood antoi merkin Benjaminille, joka seisoi Bishopin takana. »Tuo tuoli hänen ylhäisyydelleen, Hayton. Lähetä hänen ylhäisyytensä vene maihin. Sano heille, että hän ei palaa vähään aikaan.» »Mitä tämä merkitsee?» huudahti hänen ylhäisyytensä. »Piru vie. Aiotteko pidättää minut täällä? Oletteko järjiltänne?» »Ehkäpä on parasta, että jäät tänne, Hayton, jos hänen ylhäisyytensä sattuisi tulemaan väkivaltaiseksi, sanoi Blood. »Sinä, Benjamin, kuulit käskyni. Vie se perille.» »Sanokaa heti, mikä on tarkoituksenne, sir», tiuskaisi hänen ylhäisyytensä vapisten vihasta. »Aion vain pelastaa itseni ja mieheni eversti Bishopin hirttonuorasta. Sanoin jo arvanneeni, ettei teidän ritarillisuutenne sallinut jättää häntä pulaan vaan että seuraisitte häntä tänne, ja olen juuri lähettänyt maihin hänen käskynsä, jossa hän kutsuu myös satama- ja linnanpäällikkönsä tänne. Kun he ovat tulleet laivalleni, on minulla se pantti, jonka juuri tarvitsen oman ja miesteni turvallisuuden vakuudeksi.» »Te roisto!» kirahti hänen ylhäisyytensä hampaittensa välistä. »Se riippuu kokonaan siitä, miten asioita katselee», sanoi Blood. »Se on niitä nimiä, joita minä en tavallisissa oloissa suvaitse joka miehen suusta sovitettavan itseeni. Mutta kun otan huomioon sen, että kerran teitte minulle omasta tahdostanne palveluksen ja nyt ilmeisesti teette minulle toisen vasten tahtoanne, annan teille epäkohteliaisuutenne tällä kerralla anteeksi. Todellakin teen sen.» Hänen ylhäisyytensä nauroi. »Te hölmö», sanoi hän, »luulitteko että minä tulisin rosvolaivallenne ryhtymättä vastaaviin varokeinoihin? Ilmoitin linnanpäällikölle tarkalleen, miten olitte pakottanut eversti Bishopin tulemaan mukaanne. Koettakaahan arvata, noudattaako hän tai satamapäällikkö käskyä ja sallivatko he teidän lähteä satamasta kuten kuvittelette.» Bloodin kasvot kävivät vakaviksi. »Olen hyvin pahoillani siitä», sanoi hän. »Niin minäkin luulisin», vastasi hänen ylhäisyytensä. »Oh, en suinkaan omasta puolestani. Olen pahoillani varakuvernöörin puolesta. Tiedättekö, mitä olette tehnyt? Mikäli ymmärrän, olette hirttänyt hänet.» »Hyvä Jumala!» huudahti Bishop äkkiä kauhun vallassa. »Jos he lähettävät yhdenkään laukauksen laivaani kohti, niin lentää varakuvernööri silmänräpäyksessä raakapuuhun. Teidän ainoa toivonne on siinä, että lähetän ilmoituksen heille aikomuksestani. Ja jotta saisitte tilaisuuden mahdollisimman täydellisesti korjata sen vahingon, minkä olette aikaansaanut, täytyy teidän itsenne lähteä viemään sanaa siitä, mylord.» »Sittenpä on piru, jos minä sen teen», huohotti hänen ylhäisyytensä. »Mitä kummia, sehän on järjetöntä ja itsepintaista puhetta. Mutta ellette te lähde, voi joku toinen toimittaa asian yhtä hyvin. Ja kun minulla on yksi panttivanki lisää — kuten alun perin olin suunnitellutkin — olen tietenkin enemmän voiton puolella.» Lordi Julian tuijotti häneen ja huomasi tarkalleen mitä lähtemästä kieltäytyminen tiesi. »Ehkäpä alatte taipua, kun käsitätte asian», virkkoi Blood. »Niin, Jumalan nimessä, menkää, mylord», ruikutti Bishop. »Ja pakottakaa heidät noudattamaan käskyä. Minä olen tämän kirotun merirosvon vallassa.» Lordi Julian loi everstiin katseen, joka ei juuri ilmaissut ihastusta. »No, jos kerran niin tahdotte...», alkoi hän. Sitten hän kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Bloodin puoleen. »Otaksun voivani luottaa siihen, ettei eversti Bishopille tapahdu mitään pahaa, jos saatte esteettä purjehtia täältä.» »Annan kunniasanani siitä», sanoi Blood. Ja myös siitä, että viipymättä lähetän hänet taas maihin.» Lordi Julian kumarsi jäykästi pelokkaalle varakuvernöörille. »Käsittänette, sir, että teen toivomuksenne mukaan», sanoi hän kylmästi. »Niin, niin!» kiiruhti Bishop vastaamaan. »Hyvä», lordi Julian kumarsi taas ja lähti. Blood saattoi hänet portaiden päähän, missä yhä kiikkui _Arabellan_ pikkuvene. »Tämä tietää nyt hyvästiä ainaiseksi, mylord», sanoi Blood. »Ja sitten on minulla vielä yksi asia.» Hän veti taskustaan pergamentin ja ojensi sen lordille. »Se on valtakirja. Bishop oli oikeassa sanoessaan, että se oli erehdys.» Lordi Julian katsoi Bloodia ja hänen ilmeensä lauhtui. »Olen pahoillani», sanoi hän rehellisesti. »Toisenlaisissa olosuhteissa...», alkoi Blood. »Mutta mitäpä siitä! Toivon että ymmärrätte. Vene odottaa jo.» Lordin jalka oli jo ensimmäisellä portaalla, mutta hän viivähti vieläkin. »En vieläkään käsitä... piru vieköön jos käsitänkään!... miksi ette lähettänyt jotakuta muuta henkilöä sananviejäksi linnanpäällikölle ja pidättänyt minua laivallanne lisävakuutena siitä, että teidän tahtonne täytetään.» Bloodin vilkkaat silmät katsahtivat toisen silmiin, jotka olivat kirkkaat ja rehelliset, ja hän hymyili hieman miettiväisenä. Hetken hän näytti epäröivän. Sitten hän selitti asian. »Miksipä en sanoisi sitä teille? Siihen oli sama syy, joka sai minut haastamaan riitaa kanssanne, jotta minulle olisi tarjoutunut tyydytys pistää pari jalkaa terästä sisuksiinne. Kun otin vastaan valtakirjanne, ajattelin, että siten ehkä puhdistaisin itseni neiti Bishopin silmissä — jonka vuoksi, kuten ehkä olette arvannut, tein sen. Mutta minä olen havainnut, että olen havitellut mahdottomuuksia. Minun olisi pitänyt tietää, että se oli vain sairaan miehen unia. Olen myös havainnut, että jos neiti Bishop valitsee teidät, kuten uskon hänen tekevän, niin hän tekee viisaasti, ja sen vuoksi en tahdo panna teidän henkeänne alttiiksi pidättämällä teitä laivalla, sillä aikaa kun toinen veisi sanan linnanpäällikölle ja ehkä saattaisi hutiloida asiassa. Ehkäpä nyt käsitätte minut.» Lordi Julian tuijotti häneen ymmällä. Hänen pitkät, ylhäissäätyiset kasvonsa olivat sangen kalpeat. »Hyvä Jumala», sanoi hän. »Ja te kerrotte tämän minulle!» »Kerron sen sen vuoksi... Oh, no niin... jotta kertoisitte sen tytölle; jotta se saisi hänet oivaltamaan, että merirosvossa ja varkaassa on vielä jäännös entistä onnetonta herrasmiestä, jona hän minua ennen piti, ja että hänen onnensa on minun hartain toiveeni. Kun hän tietää sen, niin hän ehkä muistelee minua ystävällisemmin tuntein — vaikkapa vain rukouksissaan. Siinä kaikki, mylord.» Lordi Julian tuijotti yhä merirosvoon äänettömänä. Ääneti ojensi hän vihdoin kätensä ja äänettömänä tarttui Blood siihen. »Enpä oikein tiedä, vaikka olisitte väärässä», sanoi hänen ylhäisyytensä, »ja vaikka olisitte sittenkin parempi mies.» »Mitä häneen tulee, niin pitäkää huolta siitä, että olen oikeassa. Jääkää hyvästi!» Lordi Julian puristi ääneti hänen kättään, meni portaita alas ja lähti. Kaukaa hän heilautti kättään Bloodille, joka seisoi laivan kaiteeseen nojautuneena ja katseli poistuvaa venettä. _Arabella_ lähti tunnin kuluttua kulkien hitaasti heikon tuulen viemänä. Linnoitus pysyi äänettömänä, eikä laivasto liikahtanutkaan estääkseen lähtöä. Lordi Julian oli vienyt sanan tehokkaasti ja hän oli lisännyt siihen vielä oman henkilökohtaisen käskynsä. Neljäskolmatta luku SOTA Avomerellä viiden mailin päässä Port Royalista, missä ei Jamaikan rannikosta enää erottanut yksityisseikkoja, kääntyi _Arabella_ tuuleen ja pursi, jota se oli vetänyt perässään, vedettiin laivan kylkeen. Kapteeni Blood saattoi pakollisen vieraansa portaiden päähän. Eversti Bishop, joka kahden pitkän tunnin ajan oli ollut kuolettavan pelon tuskassa, hengitti taas vapaammin. Ja sitä mukaa kuin hänen pelkonsa vuoksi laski, sitä mukaa virtasi hänen syvälle juurtunut vihansa rohkeata merirosvoa kohtaan taas tavalliseen uomaansa. Mutta hän oli varovainen. Vaikka hän sydämessään vannoikin, ettei hän Port Royaliin päästyään säästäisi mitään vaivoja eikä jättäisi käyttämättä mitään keinoja saadakseen Peter Bloodin lopulliseen ankkuripaikkaansa hirttopylvään juurelle, hän piti kuitenkin valansa tarkasti omana tietonaan. Peter Blood ei ollut mikään haihattelija. Hän ei ollut eikä hänestä koskaan olisi tullutkaan täysiveristä merirosvoa. Koko Karibian merellä ei olisi ollut toista merirosvoa, joka olisi kieltäytynyt ilosta vetää eversti Bishop raakapuuhun ja siten lopullisesti tukahuttamalla kostonhimoisen viljelystenomistajan vihan lisännyt omaa turvallisuuttaan. Mutta Blood ei ollut niitä miehiä. Mitä eversti Bishopiin tulee, oli Blondilla vielä omat erikoissyynsä pidättäytymiseen. Koska eversti oli Arabella Bishopin setä, täytyi kapteeni Bloodin olla kajoamatta hänen henkeensä. Niinpä kapteeni hymyili vasten everstin velttoja ja tuhkanharmaita kasvoja ja hänen pieniä silmiään, jotka tähysivät häntä niin häijynilkeästi, ettei niiden ilmeen suhteen saattanut erehtyä. »Onnellista matkaa kotiin, rakas eversti», sanoi hän jäähyväisiksi, ja hänen kevyen hymyilevästä ulkomuodostaan olisi ollut vaikea arvata, miten raskasta tuskaa hän rinnassaan kantoi. »Olette jo toisen kerran tehnyt minulle palveluksen olemalla panttivankinani. Tekisitte viisaasti, jos välttäisitte joutumasta kolmatta kertaa siihen asemaan. Minä en näy tuottavan onnea teille, eversti, kuten olisi pitänyt huomata.» Jeremias Pitt, joka seisoi joutilaana Bloodin vieressä, katseli synkin silmin varakuvernöörin lähtöä. Heidän takanaan seisoi joukko tuimannäköisiä vankkarakenteisia ja auringonpaahtamia merirosvoja, ja heidän haluaan murskata Bishop kuin kärpänen pidätti vain alistuminen johtajansa rautaiseen tahtoon. He olivat jo Port Royalissa kuulleet Pittiltä, missä vaarassa heidän kapteeninsa oli ollut, ja vaikka he olivat yhtä valmiit kuin hänkin jättämään kuninkaan palveluksen, jota heille vastikään oli tyrkytetty, he olivat kuitenkin suutuksissaan siitä tavasta, jolla heidät pakotettiin siitä eroamaan, ja ihmettelivät nyt Bloodin pidättyväisyyttä Bishopiin nähden. Varakuvernööri katsahti ympärilleen ja näki heidän uhkaavan vihamieliset katseensa. Vaistomaisesti hän tunsi, että hänen elämänsä sillä hetkellä oli hiuskarvan varassa ja että harkitsematon sana saattaisi aikaansaada vihan purkauksen, josta ei mikään inhimillinen voima saattaisi häntä pelastaa. Sen vuoksi hän ei sanonut mitään. Hän nyökkäsi ääneti kapteenille ja meni nopeasti hapuillen ja kompastellen portaita alas ja neekerisoutajien miehittämään veneeseen. He vetivät veneen _Arabellan_ punaisesta kyljestä eroon, nostivat purjeen ja käänsivät Port Royalia kohti, jonne toivoivat ehtivänsä ennen pimeän tuloa. Ja Bishop, valtava ruho kyyristyneenä perätuhdolle, istui äänettömänä, mustat kulmat rypyssä, paksut huulet lerpullaan, ja hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli nyt vaihtunut niin valtavaan ilkeyteen ja kostonhimoon, että hän kokonaan unohti raakapuun ja silmukan, jotka hän juuri oli hädin tuskin välttänyt. Port Royalin laiturilla, taisteluvalmiina kohoavan linnan muurin alla, seisoivat majuri Mallard ja lordi Julian odotellen Bishopia, ja he tunsivat tavatonta helpotusta auttaessaan häntä pääsemään purresta maihin. Majuri Mallard tunsi tarvetta puolustautua. »Olen oikein iloinen tavatessani teidän terveenä jälleen, sir», hän sanoi. »Olisin ampunut Bloodin laivan upoksiin, vaikka olittekin siinä, ellette lordi Julianin kautta olisi lähettänyt minulle sanaa ja ellei hänen ylhäisyytensä olisi vakuuttanut, että Blood oli antanut kunniasanansa siitä, ettei teille tapahtuisi mitään pahaa, ellei häntä ahdistettaisi. Minun täytyy tunnustaa, että pidän teidän ylhäisyyttänne hieman liian herkkäuskoisena, kun luotitte tuollaisen kirotun merirosvon sanaan...» »Minä olen havainnut, että hänen sanansa on yhtä hyvä kuin jonkun muunkin», katkaisi hänen ylhäisyytensä majurin innokkaan puhetulvan. Hän puhui harvinaisen jäätävällä arvokkuudella, jota hän tilaisuuden tullen osasi käyttää. Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä oli erinomaisen huonolla tuulella. Kirjoitettuaan kotiin valtiosihteerille, että hän oli tehtävässään onnistunut, hän huomasi nyt, että hänen oli pakko kirjoittaa uudelleen ja ilmoittaa, että tulos hänen onnistumisestaan oli ollut perin lyhytaikainen. Ja koska majuri Mallardin suippopäiset viikset nostelivat hieman kärkiään hänen pilkallisesti hymähtäessään sille ilmoitukselle, että merirosvon sanaan saattoi luottaa, lisäsi lordi Julian vielä kirpeämmin: »Se seikka, että eversti Bishop on onnellisesti palannut retkeltään, osoittaa, että olen oikeassa. Ja sellaista todistusta vastaan ei teidän mielipiteenne paina mitään. Teidän pitäisi käsittää se.» »Oh, aivan kuten teidän ylhäisyytenne sanoo.» Majuri Mallardin käytös oli hieman ivansekainen. »Totta on, että eversti Bishop on täällä taas terveenä ja vahingoittumattomana, mutta niin on myös kapteeni Blood tuolla meren ulapalla terveenä ja vahingoittumattomana ja valmiina alkamaan uudelleen konnantyönsä.» »Minua ei haluta väitellä kanssanne niistä asioista, majuri Mallard.» »Sitä hän ei tule kauan jatkamaan», murahti eversti Bishop, joka vihdoinkin oli saanut takaisin puhekykynsä. »Ei...» Hän korosti vakuutustaan sanoilla, joita ei voi painattaa. »Vaikka minun täytyisi uhrata viimeinen shillinki omaisuudestani ja viimeinen alukseni Jamaikan laivastosta, niin kierrän minä hamppuköyden sen roiston kaulaan ennen kuin lepään. Enkä minä aio viivytellä pitkiä aikoja.» Hän oli tullut tulipunaiseksi vihansa vimmassa ja verisuonet hänen otsallaan olivat korkealla kuin piiskan siima. Sitten hän lopetti. »Teitte oikein, kun seurasitte lordi Julianin määräyksiä», hän kiitti majuria. Sitten hän kääntyi ja otti lordia käsipuolesta. »Tulkaa, mylord. Meidän kahden täytyy ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.» He lähtivät yhdessä, kiersivät linnakkeen ja tulivat linnan pihan kautta puutarhaan, jossa Arabella levottomana odotti. Nähdessään setänsä hän tunsi suurta helpotusta — ei ainoastaan hänen, vaan myös kapteeni Bloodin puolesta. »Te panitte itsenne suurelle vaaralle alttiiksi, sir», sanoi Arabella vakavana lordi Julianille sitten kun tavanmukaiset tervehdykset oli vaihdettu. Mutta lordi Julian vastasi hänelle samaan tapaan kuin majuri Mallardillekin. »Siinä ei ollut mitään vaaraa, neiti.» Tyttö katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Lordin pitkät, ylhäiset kasvot olivat tavallista surumielisemmän miettiväiset. Hän vastasi tytön kysyvään katseeseen. »Jos Bloodin laiva estelemättä sai sivuuttaa linnoituksen, ei eversti Bishopia uhannut mikään vahinko. Siitä antoi Blood minulle kunniasanansa.» Heikko hymy karehti tytön huulilla, joilla tähän saakka oli ollut miettivä ilme, ja hänen poskilleen nousi vieno puna. Hän olisi tahtonut jatkaa keskustelua, mutta varakuvernöörin mieliala ei sitä sallinut. Hän mutristi suutaan ja murahteli ajatukselle, että Bloodin sanaan saattoi luottaa, unohtaen kokonaan, että hän sai kiittää sitä siitä, että vielä oli hengissä. Illallista syötäessä ja pitkän aikaa vielä sen jälkeen ei varakuvernööri puhunut mistään muusta kuin Bloodista, siitä miten hän panisi hänet jalkapuuhun ja mitä kauheita kidutuksia hän aikoi hänelle valmistaa. Kun hän illalla pitkään joi runsaasti, kävi hänen puheensa yhä raaemmaksi ja hänen uhkauksensa yhä hirvittävämmiksi, kunnes Arabella vihdoin poistui kalpeana ja miltei itkuun tyrskähtämäisillään. Bishop ei usein paljastanut itseään siinä määrin veljentyttärelleen. Omituista kyllä, tämä raaka ja röyhkeä viljelystenomistaja pelkäsi hentoa tyttöä. Oli kuin tyttö olisi perinyt isältään sen kunnioituksen, jota hänen setänsä aina oli tuntenut veljeään kohtaan. Lordi Julian, josta Bishop alkoi tuntua sietämättömän vastenmieliseltä, pyysi pian sen jälkeen anteeksi ja lähti etsimään ladyä. Hänellä oli vielä Bloodin terveiset toimitettavina perille ja nyt ajatteli hän sopivan tilaisuuden tulleen. Mutta neiti Bishop oli jo vetäytynyt yöksi huoneeseensa ja lordi Julianin täytyi hillitä kärsimättömyyttään — siihen saakka oli hän jo tullut — huomiseen asti. Sangen varhain seuraavana aamuna, ennen kuin päivän helle ennätti käydä sietämättömäksi lordille, hän koetti vaania tyttöä ikkunastaan ja näkikin hänen liikuskelevan puutarhassa atsaleain parissa. Sovitelma oli erittäin kaunis miehelle, jolle se uutuudessaan oli yhtä viehättävä naisellisen kauneuden kuvana. Hän kiiruhti tytön luo, ja mietteistään heräten tämä sanoi hänelle hyvän huomenensa hymyillen ja rehellisesti. Lordi selitti tulonsa aiheutuneen siitä, että hänellä oli terveiset kapteeni Bloodilta. Hän huomasi, että tyttö hieman hätkähti ja että hänen huulensa heikosti vavahtelivat, ja sitten hän vielä havaitsi, että tyttö oli kalpea ja että hänen silmäinsä ympärykset olivat tummat sekä että hän oli tavallista miettivämmän näköinen, seikka, joka häneltä illalla oli kokonaan jäänyt huomaamatta. He lähtivät avoimelta paikalta pengermälle, missä appelsiininipuiden muodostama katos tarjosi heille varjoisan kävelypaikan, joka oli samalla sekä viileä että hyväntuoksuinen. Heidän kulkiessaan lordi katseli tyttöä ihailevin silmäyksin ja ihmetteli, että hän oli tarvinnut niin pitkän ajan huomatakseen tytön hentouden ja tavattoman sulouden sekä havaitakseen, kuten hän nyt teki, hänet välttämättömän tarpeelliseksi, naiseksi, jonka viehättävyys varmaan sulostuttaisi minkä miehen elämän tahansa ja olemuksellaan muuttaisi jokapäiväisyydet taivaalliseksi riemuksi. Hän huomasi tytön punaruskean tukan loisteen ja miten somasti yksi sen raskaista kutreista kiertyi hänen hoikalla, maidonvalkealla kaulallaan. Tyttö oli pukeutunut kiiltävään harmaaseen silkkipukuun ja punainen vastapoimittu ruusu loisti kuin verenpisara hänen rinnallaan. Aina kun lordi tämän jälkeen muisteli tyttöä, muisti hän hänet sellaisena kuin hän tällä hetkellä oli, jollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt. Äänettöminä he astelivat lyhyen matkan vihreän vehmauden varjoon. Sitten tyttö pysähtyi ja katsahti lordiin. »Puhuitte jotakin terveisistä, sir», muistutti hän lordia osoittaen siten kärsimättömyyttään. Lordi hypisteli tekotukkansa kiharoita ja oli hieman epätietoinen siitä, miten aloittaisi selityksensä. »Hän tahtoi», sanoi hän vihdoin, »että ilmoittaisin teille seikan, jonka pitäisi osoittaa, että hänessä vielä on jäljellä jotakin siitä onnettomasta herrasmiehestä, jona... jona te kerran hänet tunsitte.» »Se ei ole nyt tarpeellista», sanoi tyttö hyvin vakavana. Lordi käsitti hänet tietenkin väärin. Hänhän ei tiennyt mitään siitä valaistuksesta, minkä tyttö edellisenä päivänä oli asiaan saanut. »Minä luulen... minä tiedän, että teette hänelle vääryyttä», sanoi lordi. Tytön pitkäripsiset silmät katsoivat jatkuvasti lordiin. »Jos ilmoitatte, mitkä terveiset hän lähetti, niin voin päättää, teenkö hänelle vääryyttä vai enkö.» Lordille sellainen puhe oli käsittämätöntä. Hän ei vastannut heti. Hän havaitsi, ettei hän ollut tarpeeksi miettinyt, mitä sanoja hän käyttäisi! ja asia oli erinomaisen arkaluontoinen. Nyt täytyi puhua harkittuja sanoja. Se ei koskenut niinkään paljon terveisten perille saattamisen muotoa kuin sitä, miten hän parhaiten saattoi käyttää sitä oman asiansa ajamiseksi. Lordi Julian, joka oli kuin kotonaan naissukupuolen kanssa käytettävässä kielessä ja joka tavallisesti oli varsin rauhallinen seurustellessaan suuren maailman naisten kanssa, tunsi itsensä oudon jännittyneeksi tämän suorasukaisen ja vilpittömän viljelystenomistajan veljentyttären edessä. He kävelivät edelleen äänettöminä aivan kuin yhteisestä sopimuksesta kirkasta auringonpaistetta kohti, jossa talolle vievä tie kulki lehtokujan poikki. Aurinkoisella paikalla tienristeyksessä leijaili kirjava perhonen, joka oli kuin mustaa ja punaista samettia ja yhtä suuri kuin miehen kämmen. Hänen ylhäisyytensä mietiskelevät silmät seurasivat sen lentoa, kunnes se katosi näkyvistä, ja hän puhkesi vasta sitten puhumaan. »Se ei ole helppoa. Hitto vie, se ei ole helppoa. Ja me olemme täällä olleet enteenä hänelle. Teidän setänne sen kautta, ettei hän ole saattanut »unohtaa vihaansa, ja te siten, että sanoitte hänelle ensin, että hän kuninkaan palveluksessa voisi sovittaa entisyytensä, ettekä sitten jäljestäpäin myöntänytkään hänelle, että hän oli sen tehnyt. Siitä huolimatta, vaikka teidän pelastamisenne oli päävaikuttimena siihen, että hän ensinkään ryhtyi tuohon palvelukseen.» Tyttö oli kääntynyt sivuttain lordiin, jotta tämä ei näkisi hänen kasvojaan. »Tiedän, minä tiedän nyt», sanoi tyttö hiljaa. Hetken päästä hän sitten teki kysymyksen: »Entä te? Mitä osaa teidän ylhäisyytenne on tässä näytellyt... koska luette itsenne meidän muiden rikollisten joukkoon?» »Minun osani?» Taas mies epäröi. Sitten hän syöksyi päistikkaa asiaan, kuten miehet tekevät päättäessään ryhtyä sellaiseen, jota pelkäävät. »Jos käsitin hänet oikein ja jos hän itse käsitti asian oikein, niin oli minun osani, vaikka toiminkin passiivisena, yhtä vaikuttava. Pyydän huomauttaa, että toistan vain hänen sanojaan. En puhu itsestäni.» Hänen ylhäisyytensä tavaton hermostuneisuus yltyi joka hetki. »Hän ajatteli, no niin, hän sanoi minulle, että minun läsnäoloni täällä oli pienentänyt hänen mahdollisuuksiaan puhdistaa itsensä teidän silmissänne. Ja ellei hän teidän silmissänne voinut puhdistautua, niin koko asialla ei ollut mitään merkitystä.» Tyttö katsoi miestä suoraan silmiin ja hänen huolestumista ilmaisevat kasvonsa näyttivät hämmästyneiltä. »Luuliko hän, että te olisitte tiellä?» kysyi hän. Oli selvää, että hän pyysi lisää valaistusta asiaan. Lordi kiiruhti antamaan sitä hieman pelästyneenä ja posket punaisina. »Niin hän luuli ja hän sanoi sen tavalla, joka kertoi minulle jotakin, jota ennen kaikkea toivon, vaikka en rohkenekaan uskoa sitä, sillä Jumala sen tietää, etten ole mikään narri, Arabella. Hän sanoi.. Mutta antakaahan kun ensin kerron, missä asemassa olin silloin. Olin mennyt hänen laivalleen — vaatimaan, että hän heti vapauttaisi setänne, jota hän piti panttivankinaan. Hän nauroi minulle vasten naamaa. Eversti Bishopin täytyi jäädä hänen panttivangikseen, jotta Blood tuntisi itsensä turvalliseksi. Mennessäni pikaistuksissani hänen laivalleen tarjosin omassa persoonassani hänelle toisen panttivangin, joka oli hänelle ainakin yhtä arvokas kuin eversti Bishop. Kuitenkin pakotti hän minut lähtemään laivasta. Ei sen vuoksi että olisi pelännyt seurauksia, sillä hän ei osaa pelätä, eikä myöskään minkään henkilökohtaisen arvonannon vuoksi minua kohtaan, sillä hän sanoi, että olin käynyt hän silmiään suorastaan halveksittavaksi — ja tämä juuri samasta syystä, josta hänen täytyi huolehtia minun turvallisuudestani.» »En käsitä», sanoi tyttö, kun lordi lopetti. »Eikö siinä ole täydellinen ristiriita?» »Se vain näyttää siltä. Tosiasia on, Arabella, että tuo onneton mies, hän... hän rohkenee rakastaa teitä.» Tyttö huudahti ääneen ja puristi käsiään rintaansa vasten, jonka rauha äkkiä häiriytyi. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän tuijotti lordiin. »Minä... minä olen pelottanut teidät», sanoi lordi huolestuneena. »Pelkäsin, että niin kävisi. Mutta se oli välttämätöntä, jotta käsittäisitte asian.» »Jatkakaa», pyysi tyttö. »No niin. Hän näki minussa henkilön, joka teki hänelle mahdottomaksi saada teidät omakseen, sanoi hän. Sen vuoksi hän olisi voinut mielihyvin surmata minut. Mutta koska minun kuolemani tuottaisi teille surua ja teidän onnenne oli hänelle pyhintä kaikesta, luopui hän siitä osasta turvaansa, jonka minun persoonani hänelle tarjosi. Jos hänet estettäisiin lähtemästä ja minä siinä kahakassa, mikä siitä olisi seurauksena, menettäisin henkeni, saattoi siinä olla se vaara tarjona, että te... te joutuisitte suremaan minua. Siihen vaaraan hän ei antautuisi. Te nimititte häntä merirosvoksi ja varkaaksi, sanoi hän ja lisäsi että — toistan vain yhä hänen sanojaan — jos te valitessanne toisen meistä kahdesta valitsette, kuten hän sanoi uskovansa, minut, niin on valintanne hänen mielestään viisaasti tehty. Sen vuoksi hän käski minua poistua laivalta ja lähteä maihin.» Tyttö katsoi häneen silmät kyynelissä. Lordi otti askelen häntä kohti, huokasi syvään ja ojensi hänelle kätensä. »Oliko hän oikeassa, Arabella? Elämäni onni riippuu teidän vastauksestanne.» Mutta tyttö katsoi häneen yhä äänettömänä kyynelten valuessa runsaina, ja ennen kuin hän puhui, ei lordi uskaltanut jatkaa. Lordin valtasi tuskallinen epäilys. Kun tyttö sitten puhui, havaitsi lordi, miten oikeaan osunut hänen vaistonsa oli herättäessään tuon epäilyksen, sillä tytön sanat ilmaisivat sen tosiasian, että kaikesta, mitä lordi oli puhunut, olivat ainoastaan ne seikat, jotka koskivat Bloodin käyttäytymistä tyttöön nähden, herättäneet hänen mielenkiintoaan. »Sanoiko hän niin!» huudahti tyttö. »Niinkö hän sanoi? Oh!» Tyttö kääntyi toisaanne ja hänen katseensa lipui tien varressa olevien hoikkien appelsiinipuiden runkojen välistä yli sataman kimaltelevien vesien kaukana häämöttäviä vuoria kohti. Hän jäi siihen hetkeksi, ja lordi seisoi jäykkänä, pelokkaana odottaen selvempää mielenilmausta tytön puolelta. Vihdoin se tuli, hitaasti, varovasti ja äänellä, joka silloin tällöin oli tukahtumaisillaan. »Eilen illalla, kun setäni ilmaisi vihansa ja kauhean raivonsa, alkoi minussa herätä ajatus, että niin voimakas kostonhimo saattoi asua ainoastaan sellaisissa ihmisissä, jotka itse ovat tehneet väärin. Se on sitä raivohulluutta, johon he ärsyttävät itsensä, jotta voisivat uskoa, että heidän intohimonsa on oikeutettua. Minun olisi pitänyt tietää, että olin ollut liian herkkä uskomaan kaikkia niitä kauheuksia, joita Peter Bloodin tilille pantiin. Toissapäivänä sain häneltä itseltään selityksen Levasseur-juttuun, jonka te kuulitte St. Nikolasissa. Ja nyt tämä... tämä yhä vahvistaa uskoani hänen arvostaan ja oikeamielisyydestään. Sellaiselle roistolle, jona minä häntä liian herkästi jouduin pitämään, olisi sellainen teko, josta juuri kerroitte, mahdoton.» »Sitä mieltä olen minäkin», sanoi hänen ylhäisyytensä lempeästi. »Niin sen täytyy olla. Ja vaikka ei niin olisikaan, ei se merkitsisi nyt mitään. Mutta se mikä jotakin merkitsee ja on niin raskasta ja katkeraa, on se seikka, että ellen olisi sanonut toissapäivänä hänelle niitä sanoja, joilla ajoin hänet luotani, niin hän olisi voinut pelastua. Jospa olisin saanut puhua hänen kanssaan ennen kuin hän lähti! Odotin häntä, mutta setäni oli hänen kanssaan, enkä osannut aavistaakaan, että hän oli lähdössä pois. Ja nyt hän on mennyttä miestä — uudelleen laittomuutta ja merirosvoutta harjoittamassa, ja siinä hän lopultakin joutuu kiinni ja tuhoutuu. Ja se on minun syytäni — minun!» »Mitä te puhuttekaan! Ainoat tekijät tässä asiassa ovat teidän setänne vihamielisyys ja hänen oma itsepäisyytensä, joka ei suostunut sovitteluihini. Teidän ei tarvitse syyttää itseänne mistään.» Tyttö kääntyi kärsimättömästi lordiin ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. »Ja te voitte puhua tuolla tavoin huolimatta hänen terveisistään, jotka sellaisinaan ilmaisevat, miten suuressa määrin minä olen syyllinen. Sehän oli juuri minun käytökseni häntä kohtaan ja ne nimitykset, jotka hänelle annoin, jotka saivat hänet lähtemään uudelleen. Senhän hän selvästi sanoi teille. Tiedän, että asia on niin.» »Teillä ei ole mitään aihetta mielipahaan», sanoi lordi. »Ja mitä suruunne tulee, niin voitte yhä luottaa minuun siinä — jos se tuottaa teille jotakin lievitystä — että teen voitavani pelastaakseni hänet siitä asemasta, mihin hän nyt on joutunut.» Tyttö vetäisi syvään henkeään. »Teettekö sen!» huudahti hän äkkiä kiihkeän toiveikkaana. »Lupaatteko sen?» Hän ojensi toiselle kätensä sydämellisesti. Lordi tarttui siihen molemmin käsin. »Minä lupaan», vastasi hän ja jatkoi sitten pidellen yhä tytön ojentamaa kättä omassaan. »Arabella», sanoi hän hellästi, »te ette vielä ole vastannut toiseen asiaan, jota kysyin.» »Toiseen asiaan?» Oliko lordi mieletön? tuumi tyttö. Saattoiko tällaisella hetkellä mikään muu asia olla minkään arvoinen? »Tämä asia koskee minua itseäni, koko tulevaisuuttani, ah, niin läheisesti. Tuo asia, jonka Blood uskoi tapahtuvan, joka pakotti hänet... tuo... että te hieman välitätte minusta.» Lordi näki, että väri tytön kasvoilla muuttui ja että hän taas kävi huolestuneen näköiseksi. »Välitän teistä?» sanoi tyttö. »Tottahan toki. Mehän olemme olleet hyviä ystäviä ja toivon, että olemme edelleenkin, mylord.» »Ystäviä! Hyviä ystäviä!» sanoi lordi pahantuulen ja katkeruuden välimailla. »En pyydä vain ystävyyttänne, Arabella. Kuulittehan mitä sanoin teille, mitkä terveiset toin teille. Ettehän sano, että Peter Blood oli väärässä?» Tyttö koetti hiljaa irrottaa kättään ja huolestunut ilme hänen kasvoillaan yhä lisääntyi. Hetken lordi epäröi. Sitten hän huomasi mitä tyttö teki ja laski käden irti. »Arabella!» huudahti hän tuskan valtaamana. »Tunnen ystävyyttä teitä kohtaan, mylord. Mutta ainoastaan ystävyyttä.» Lordin toiveiden linna lysähti romahtaen maahan ja hän jäi seisomaan puolipökerryksissä. Kuten hän itse oli sanonut, ei hän ollut mikään narri. Mutta siitä huolimatta oli tässä jotakin, mitä hän ei käsittänyt. Tyttö tarjosi hänelle ystävyyttä, vaikka lordi olisi voinut tarjota hänelle niin ylhäisen aseman, ettei hän, tavallisen siirtomaan viljelystenomistajan tytär, olisi varallisuudestaan huolimatta osannut uneksiakaan sellaisesta. Ja tämän hän hylkäsi ja puhui vain ystävyydestä. Peter Blood oli siis erehtynyt. Mutta kuinka paljon hän oli erehtynyt? Oliko hän erehtynyt tytön tunteista itseään kohtaan yhtä paljon kuin hän ilmeisesti oli erehtynyt tytön tunteissa hänen ylhäisyyttään kohtaan? Siinä tapauksessa... Hän keskeytti mietteensä äkkiä. Sen asian miettiminen oli turhaa itsensä kiusaamista. Hänen täytyi saada tietää totuus. Sen vuoksi hän kysyi tytöltä suorin sanoin: »Onko se Peter Blood?» »Peter Blood?» toisti tyttö. Ensin hän ei käsittänyt kysymyksen tarkoitusta, mutta kun se selveni hänelle, lensi syvä puna hänen kasvoilleen. »En tiedä», sanoi hän hieman sammaltaen. Se ei juuri ollut totuudenmukainen vastaus. Sillä sitten kun näköä himmentävä harso oli samana aamuna repäisty hänen silmiensä edestä, hän vihdoinkin näki Peter Bloodin suhtautumisen kanssaihmisiinsä oikeassa valossa, ja se näky, varsinkin kun se tuli neljäkolmatta tuntia liian myöhään, täytti hänen sydämensä säälillä, katumuksella ja kaipauksella. Lordi Julian tunsi tarpeeksi hyvin naiset, jotta hänen mieleensä enää olisi jäänyt epäilykselle sijaa. Hän kumarsi syvään, jottei tyttö olisi nähnyt hänen suuttumustaan, sillä kunnian miehenä hän häpesi sitä, mitä hän inhimillisenä olentona ei jaksanut vastustaa. Ja koska luonto hänessä oli voimakkaampi — kuten se useimmissa ihmisissä on — kuin totuttu tapa, alkoi lordi Julian siitä hetkestä, aivan kuin vastoin omaa tahtoaan, toimia tavalla, joka on sukua roistomaisuudelle. Olen pahoillani kun minun täytyy kertoa sellaista miehestä, jota kohtaan — jos olen häntä hiemankaan totuudenmukaisesti kuvannut — teidän on täytynyt tuntea jonkin verran kunnioitusta. Mutta totuus asiassa on, että senkin jäännöksen arvonantoa, mitä lordi vielä tunsi Peter Bloodia kohtaan, tukahutti kokonaan halu syrjäyttää ja kukistaa kilpakosija. Hän oli antanut kunniasanansa Arabellalle siitä, että käyttäisi mahtavaa vaikutusvaltaansa Bloodin hyväksi. Valitan että minun täytyy todeta, että hän ei ainoastaan unohtanut antamaansa lupausta, vaan vieläpä asettui salaa auttamaan ja yllyttämään Arabellan setää tämän hankkeissa saada kiinni ja tuhotuksi tuo rohkea merirosvo. Jos hänelle olisi huomautettu siitä, olisi hän tietenkin väittänyt toimivansa tarkalleen kuten hänen velvollisuutensa vaati. Mutta siinä tapauksessa olisi hänelle voinut vastata, että hänen velvollisuutensa oli vaihtunut mustasukkaisuuden orjuudeksi tässä asiassa. Kun Jamaikan laivasto muutamaa päivää myöhemmin lähti merelle, oli lordi Julian eversti Bishopin seurassa vara-amiraali Cranfurdin lippulaivassa mukana. Heidän kummankaan lähtö ei ollut vähääkään tarpeellinen; päinvastoin vaati varakuvernöörin nimenomainen velvollisuus häntä jäämään maihin, ja lordi Julianista taas, kuten tiedämme, ei ollut merellä mitään hyötyä. Sittenkin he lähtivät molemmat ajamaan kapteeni Bloodia takaa tehden kumpikin velvollisuudestaan verukkeen, jolla saattoivat tyydyttää omia henkilökohtaisia mielihalujaan. Ja tämä yhteinen tarkoitus aikaansai heidän välillään eräänlaisen ystävyysliiton, joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton kasvatukseltaan ja harrastuksiltaan niin erilaisten miesten kesken. Ajometsästys oli täydessä käynnissä. He risteilivät jonkin aikaa Hispaniolan vesillä tarkastellen Vähien Antillien seutuja ja saivat kestää kaikki äsken alkaneen sadekauden tuottamat vaivat. Mutta he risteilivät turhaan, ja kuukauden kuluttua he palasivat tyhjin toimin Port Royaliin, jossa heitä odottivat vanhasta maailmasta tulleet, suurinta levottomuutta herättävät uutiset. Ludvig XIV:n suuruudenhulluus oli sytyttänyt Euroopan sodan liekkiin. Tanskan legioonat hävittivät Reinin maakuntia ja Espanja oli yhtynyt niihin kansoihin, jotka olivat liittyneet yhteen puolustautuakseen Tanskan kuninkaan määrätöntä kunnianhimoa vastaan. Ja pahempaakin kuului. Kerrottiin, että Englannissa oli syttynyt kansalaissota, sillä kansa oli väsynyt Jaakko-kuninkaan tekopyhään tyranniuteen. Huhu kertoi, että Oranian Vilhelmiä oli kehoitettu tulemaan saarivaltakuntaan. Viikkoja kului, ja jokainen laiva, joka saapui kotimaasta, toi lisää uutisia. Vilhelm oli tullut meren yli Englantiin, ja maaliskuussa vuonna 1689 saivat jamaikalaiset tietää, että hän oli ottanut vastaan kruunun ja että Jaakko-kuningas oli turvautunut ranskalaisiin aseisiin saadakseen valtansa takaisin. Sunderlandin sukulaismiehelle olivat nämä todellakin levottomuutta herättäviä uutisia. Niitä seurasi sitten kirje Vilhelm-kuninkaan valtiosihteeriltä, ja siinä ilmoitettiin, että Englannin ja Ranskan välillä oli sota ja että sen johdosta mahdollisesti siirtomaissa sattuvien selkkausten varalta oli sinne tulossa kenraalikuvernööri lordi Willoughbyn persoonassa ja että hänen kanssaan oli lähetetty laivasto-osasto amiraali van der Kuylenin johdolla vahvistamaan Jamaikan laivastoa kaikkien mahdollisuuksien varalta. Bishop käsitti heti, että tämä tiesi loppua hänen rajattomalle vallalleen siinäkin tapauksessa, että hän yhä jäisi Jamaikan varakuvernööriksi. Lordi Julian taas ei tarkempien suoranaisten ohjeiden puutteessa tiennyt, mitä se hänelle merkitsi. Mutta hän oli Arabellaan kohdistuvien toiveittensa vuoksi ollut sangen läheisissä ja luottamuksellisissa väleissä eversti Bishopin kanssa ja eversti Bishop oli nyt hyvin kärkäs saamaan sukulaisekseen niin vaikutusvaltaisen ja huomattavan miehen kuin lordi Julian oli, varsinkin kun valtiolliset tapahtumat näyttivät uhkaavan syrjäyttää hänet. He pääsivät täydelliseen yhteisymmärrykseen asiassa, ja lordi Julian ilmoitti hänelle kaikki tietonsa. »Yksi vastus on tiellämme», sanoi hän. »Kapteeni Blood. Tyttö rakastaa häntä.» »Te olette varmaankin hullu!» huudahti Bishop saatuaan takaisin puhekykynsä. »Teillä on täysi syy ajatella niin», sanoi hänen ylhäisyytensä valittavalla äänellä. »Mutta minä satun kuitenkin olemaan täydessä järjessäni ja puhun sen mukaan kuin tiedän.» »Kuin tiedätte?» »Arabella on itse tunnustanut sen minulle.» »Turkasen kappale tytöksi! Jumaliste, minä saatan hänet vielä järkiinsä.» Se oli orjakauppiaan puhetta, miehen, joka hallitsi piiskan avulla. »Älkää olko mieletön, Bishop.» Hänen ylhäisyytensä halveksiva äänensävy sai everstin rauhoittumaan paljon paremmin kuin mitkään todistelut. »Sellaisia keinoja ei sovi sovelluttaa Arabellan tapaiseen tyttöön. Ellette halua turmella mahdollisuuksiani ainaiseksi, niin on parasta, että pidätte suunne visusti kiinni ettekä yritäkään käydä välittämään.» »Minäkö en kävisi välittämään? Hyvä Jumala, mitä sitten?» »Kuulkaahan, mies. Tytöllä on luja luonne. En usko, että oikein tunnette veljentytärtänne. Niin kauan kuin Blood elää, odottaa tyttö häntä.» »Ehkäpä hän sitten tulee järkiinsä, kun Blood on kuollut.» »Nyt näytte alkavan käsittää», kiitteli hänen ylhäisyytensä. »Se on ensimmäinen ja tärkein askelemme.» »Ja nyt on meillä siihen mahdollisuus», Bishop oikein lämpeni innostuksesta. »Sota Ranskan kanssa poistaa kaikki pidättymisemme Tortugaan nähden. Voimme vapaasti verhota hyökkäyksemme sotatoimilla. Voitto siellä, niin olemme uuden hallituksen suosiossa!» »Ah!» sanoi lordi Julian ja mutristi miettiväisenä huuliaan. »Huomaan että ymmärrätte», nauroi Bishop raa’asti. »Kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä, vai. Me kierrämme sen roiston oinaan pesäänsä aivan Ranskan kuninkaan nenän alla ja tällä kerralla otamme hänet kiinni, vaikka meidän täytyisi panna Tortuga soraläjäksi.» He lähtivät matkalle jo kahden päivän kuluttua — joka tällä erää oli suunnilleen kolme kuukautta Bloodin lähdöstä — ja ottivat mukaansa kaikki laivat sekä avuksi pienempiä aluksia. Arabellalle ja muulle yleisölle he ilmoittivat lähtevänsä ranskalaiseen Hispaniolaan, joka todellisuudessa oli ainoa paikka, jonne eversti Bishopilla oli jonkinlainen oikeus lähteä Jamaikasta sellaisena aikana. Hänen velvollisuudentuntonsa olisi kuitenkin pitänyt pidättää hänet Jamaikassa, mutta se oli vihan sokaisema — tuon tunteista hedelmättömimmän ja harhaanjohtavimman. Imperatorin, vara-amiraali Cranfurdin lippulaivan, suuressa hytissä joi varakuvernööri itsensä sinä iltana juovuksiin juhliessaan sitä vakaumustaan, että kapteeni Bloodin tiimalasissa viimeinenkin hieta oli nyt juoksemassa loppuun. Viideskolmatta luku LUDVIG-KUNINKAAN PALVELUKSESSA Sillä välin oli kapteeni Blood, helvetin tuli povessaan, kolme kuukautta ennen eversti Bishopin lähtöä hävittämään Tortuga maan tasalle, purjehtinut talvimyrskyjen tuomana sen kallioiden suojaamaan satamaan ja saapunut sinne kahta päivää aikaisemmin kuin se fregatti, jolla Wolverstone oli päivää aikaisemmin lähtenyt Port Royalista. Turvallisessa satamassa hän oli tavannut laivastonsa odottamassa. Sen muodostivat ne neljä laivaa, jotka olivat eronneet hänestä myrskyssä Vähien Antillien luona, ja miehistönä niissä oli seitsemänsataa merirosvoa. He tervehtivät häntä sitäkin innokkaammin, kun he olivat olleet sangen levottomia hänen kohtalostaan. Tykit jyskivät ja laivat liputtivat hänen tulonsa kunniaksi. Koko kaupunki heräsi satamasta kuuluvaan ryskeeseen ja riensi laitureille miehissä ja naisissa ottamaan vastaan kuuluisaa merirosvopäällikköä hänen tullessaan rantaan. Hän tulikin rantaan — arvatenkin vain siitä syystä, ettei yleisö pettyisi odotuksessaan. Hän oli vaitelias ja hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen huulillaan karehti pilkallinen hymy. Annahan Wolverstonen saapua, kuten hän aivan kohta tekisi, niin kyllä koko sankaripalvonta muuttuisi kiroukseksi. Hänen kapteeninsa. Hagthorpe, Cristian ja Yberville olivat laiturilla vastaanottamassa häntä ja heidän kanssaan oli muutama sata hänen merirosvojaan. Hän katkaisi lyhyeen heidän tervetulotoivotuksensa ja kun he kiusasivat häntä kysymyksinä siitä, missä hän oli viipynyt niin kauan, hän kehoitti heitä odottamaan Wolverstonen tuloa, jolloin he saisivat uteliaisuutensa perin pohjin tyydytetyksi. Siten hän pääsi heistä irti ja tunki yhtenäisen väkijoukon läpi eteenpäin. Siinä oli kaikenkarvaista väkeä, englantilaista, ranskalaista ja alankomaalaista kauppiasta, viljelystenomistajaa ja merimiestä mitä kirjavinta laatua, merirosvoja, joista toiset olivat laillisia hirvenmetsästäjiä Hispaniolasta, toiset taas rehellisesti ja avoimesti merirosvoja, metsätyömiehiä ja intiaaneja, sekarotuisia hedelmänmyyjiä, neekeriorjia, muutamia hempukoita ja tunkiokuningattaria vanhasta maailmasta ja kaikkia mahdollisia ihmiskunnan yhteisen perheen edustajia, jotka tällä hetkellä olivat tehneet Cayonan satamalaitureista Baabelin huonomaineisen jäljennöksen. Päästyään heistä kaikista vihdoin ja vaikeuksien perästä vapaaksi kapteeni Blood ohjasi kulkunsa M. d’Ogeronin upeaan taloon tervehtiäkseen ystäviään, kuvernööriä ja tämän perhettä. Alussa merirosvot joutuivat siihen luuloon, että Wolverstone oli tulossa mukanaan harvinaisen arvokas sotasaalis, mutta vähitellen tippui Arabellan pienentyneeltä miehistöltä aivan päinvastaisia tietoja, jotka olivat omiaan kääntämään heidän tyytyväisyytensä hämmästykseksi. Osaksi uskollisuudesta kapteeniaan kohtaan, osaksi havaitessaan sen, että jos hän oli syyllinen, niin olivat he itsekin kanssasyyllisiä, ja osaksi vihdoin siitä syystä, että he, yksinkertaisina, kädestä suuhun elävinä miehinä olivat itsekin ymmällä siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut, Arabellan miehistö koetti olla mahdollisimman vaitelias tortugalaisiin veljiinsä nähden niinä kahtena päivänä, jotka vielä olivat jäljellä ennen kuin Wolverstone tuli. Mutta he eivät olleet tarpeeksi vaiteliaita estääkseen erinäisten levottomuutta herättävien juorujen ja merirosvojen kannalta omituisten, rumia seikkailuja koskevien juttujen liikkeelle pääsemistä, seikkailujen, joihin kapteeni Blood oli tehnyt itsensä syylliseksi. Ellei Wolverstone olisi tullut sinä päivänä jona tuli, on varsin mahdollista, että olisi syntynyt räjähdys. Mutta kun Vanha Susi kahden päivän päästä laski ankkurinsa lahdella, kääntyivät kaikki uteliain kysymyksin hänen puoleensa. Wolverstonellahan oli vain yksi silmä. Mutta hän näki ainoalla silmällään ison joukon enemmän kuin moni mies kahdella. Ja huolimatta harmaasta päästään — sitä ympäröi varsin somasti punavihreä turbaani — hänellä oli sydän paikallaan kuin poikasella ja sydämeensä hän kätki paljon rakkautta Peter Bloodia kohtaan. Nähdessään Arabellan ankkurissa lahdella, kun hän kiersi kallioisen niemen linnoituksen edessä, hän hämmästyi ensin. Hän hieroi ainoata silmäänsä saadakseen sen selväksi ja katsoi uudelleen. Sittenkään hän ei voinut uskoa näkemäänsä. Silloin ilmoitti ääni hänen takanaan — se oli Dyken, joka oli halunnut purjehtia hänen kanssaan — ettei hän suinkaan yksin ollut hämmästynyt. »Taivaan nimessä, onko tuo Arabella vai onko se sen haamu?» Vanha Susi pyöritteli ainoata silmäänsä ja avasi suunsa puhuakseen. Sitten hän sulki sen taas heti ja sulki sen visusti. Hänellä oli varovaisuuden suuri lahja, varsinkin asioissa, joita hän ei ymmärtänyt. Alus oli Arabella, sitä hän ei enää voinut epäillä. Ja koska asia oli niin, täytyi hänen ajatella ennen kuin puhui. Mitä pirua teki Arabella täällä sen jälkeen kun hän oli jättänyt Jamaikan? Ja oliko kapteeni Blood laivalla ja komensiko hän sitä, vai oliko sen miehistön jäännös tuonut sen Tortugaan ja jättänyt kapteenin Port Royaliin? Dyke teki samanlaisia kysymyksiä. Tällä kertaa vastasi Wolverstone hänelle. »Sinulla on kaksi silmää käytettävänäsi ja kysyt kuitenkin minulta, jolla on vain yksi. Mitä näet?» »Mutta minähän näen Arabellan.» »Tietysti, koska se kerran tuolla keinuu. Mitä sinä muutakaan odotit näkeväsi.» »Odotin?» Dyke tuijotti häneen suu ammollaan. »Odotitko sinä sitten näkeväsi Arabellan täällä?» Wolverstone katsoi häneen halveksivasti, naurahti ja sanoi sitten niin kovalla äänellä, että sen kaikki hänen ympärillään olevat kuulivat. »Tietysti. Mitäpä minä muutakaan olisin odottanut!» Ja hän nauroi taas naurua, joka Dykestä tuntui kuin olisi häntä sanottu hölmöksi. Sitten Wolverstone kääntyi ja kohdisti huomionsa kokonaan ankkuroimispuuhaan. Kun merirosvot sitten maissa ahdistivat häntä kysymyksillään, huomasi hän heidän kysymyksistään, millä kannalla asiat olivat. Hän päätteli, että Blood joko rohkeuden puutteessa tai muista syistä oli kieltäytynyt antamasta mitään tietoja edesottamuksistaan sen jälkeen kun Arabella oli eronnut sisarlaivoistaan. Wolverstone onnitteli itseään siitä, että oli ollut niin varovainen Dyken suhteen. »Kapteenihan on aina ollut vaatimaton mies», selitti hän Hagthorpelle ja muille, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. »Hänen tapoihinsa ei ole kuulunut etsiä omaa kiitostaan. Niin on asian laita nytkin. Me jouduimme yhteen vanhan Don Miguelin kanssa ja ennen kuin meidän piti upottaa hänen laivansa, otimme _Arabelalle_ erään lontoolaisen sievistelijän, jonka valtiosihteeri oli lähettänyt tänne tarjoamaan kapteenille upseerin valtakirjaa siinä tarkoituksessa, että Blood jättäisi merirosvouden ja alkaisi käyttäytyä ihmisiksi. Kapteeni kirosi sielunsa helvettiin vastaukseksi sellaiseen tarjoukseen. Sitten kahahdimme yhteen Jamaikan laivaston kanssa, jonka päällikkönä oli tuo vanha piru Bishop ja silloin oli kapteenilla ja meillä jokaisella mammanpojalla silmukka kaulassa. Niinpä minä menin hänen luokseen ja sanoin hänelle: 'Ota vastaan tuo saastainen valtakirja', sanoin minä, 'rupea kuninkaan mieheksi ja pelasta siten sekä oma että meidän kaulamme. Hän otti sanastani vaarin ja lontoolainen antoi hänelle valtakirjan paikalla. Bishop oli tukehtua raivosta, kun hän sai kuulla asian, mutta se oli tapahtunut, ja hän sai niellä sen sellaisenaan. Me olimme kuninkaan poikia kaikki ja niin lähdimme purjehtimaan Bishopin kanssa Port Royaliin. Mutta Bishop ei luottanut meihin, hän tiesi liian paljon. Ellei tuota lontoolaista olisi ollut, niin hän olisi hirttänyt kapteenin valtakirjoineen päivineen. Blood aikoi livahtaa Port Royalista samana iltana, mutta tuo koira Bishop oli lähettänyt käskyn, että linnoituksesta tuli pitää tarkasti silmällä kapteenin hommia. Vihdoin, vaikka siihen menikin kaksi viikkoa, sai Blood hänet petetyksi. Hän lähetti minut ja suurimman osan miehistöään pois eräällä fregatilla, jonka minä olin ostanut tarkoitusta varten. Hänen juonensa oli muka lähteä ajamaan minua takaa. Käyttikö hän sitä juonta vai jotakin muuta ehkä, sitä en osaa sanoa, mutta tuossa hän nyt on edessäni, kuten olin odottanutkin.» Wolverstonessa meni hukkaan suuri historioitsija. Hänellä oli aitoa mielikuvitusta, joka tietää tarkalleen, kuinka pitkälle sopii turvallisesti poiketa totuudesta ja tarkalleen miten paljon väriä on käytettävä, jotta se saisi hänen tarkoituksiaan vastaavan hahmon. Esitettyään keitoksessaan valhetta ja totuutta ja lisättyään siihen vielä toisen Peter Bloodin urotöistä hän kysyi, missä kapteenin mahdollisesti saattaisi tavata. Saatuaan tietää, että kapteeni oleskeli laivallaan, astui Wolverstone veneeseen ja soudatti itsensä _Arabellalle_ ilmoittautumaan, kuten hän sanoi. _Arabellan_ suuressa hytissä hän tapasi Peter Bloodin yksinään ja vahvasti humalassa, tila, jossa ei kukaan ennen muistanut nähneensä häntä. Kun Wolverstone astui sisään, kohotti Blood verestävät silmänsä katsoakseen tulijaa. Hetkeksi niiden katse terästyi, tuijotti vieraaseen. Sitten hän naurahti tylsää, älytöntä naurua, jossa kaikesta huolimatta kuitenkin oli heikko ivan sävy. »Ah! Vanha Susi!» sanoi hän. »Vihdoinkin saapunut, vai?» Hän nikotteli äänekkäästi. »Ja mitä sinulla on minun kanssani tekemistä, häh?» Hän vaipui veltosti tuoliinsa. Vanha Susi tuijotti häneen synkän äänettömänä. Hän oli aikanaan huolettomin silmin nähnyt toimitettavan monta pirullista konnantyötä, mutta nähdessään Bloodin tällaisessa tilassa hän tuli äkkiä murheelliseksi. Ilmaistakseen tunteensa hän kirosi hartaasti. Se oli hänen ainoa tapansa ilmaista tunteitaan, olivatpa ne sitten mitä laatua hyvänsä. Sitten hän astui raskaasti eteenpäin, painui pöydän ääreen istumaan ja katseli kapteenia. »Hyvä Jumala, Peter, mitä tämä tietää?» »Rommia», sanoi Peter Blood. »Jamaikalaista rommia». Hän työnsi pullon ja lasin Wolverstonea kohti. Wolverstone ei ollut näkevinään niitä. »Minä kysyn sinulta, mikä sinua vaivaa?» kiljahti hän. »Rommi», vastasi kapteeni Blood uudelleen ja hymyili. »Juuri rommi. Minä vastaan kaikkiin kysymyksiisi. Miksi sinä et vastaa minun kysymykseeni? Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?» »Se on tehty jo», sanoi Wolverstone. »Kiitä Luojaasi siitä, että osasit pitää suusi kiinni kunnes minä tulin. Oletko kyllin selvä käsittääksesi mitä sanon?» »Humalassa tai selvänä, yhdentekevä. Minä ymmärrän aina sinua.» »Kuuntele sitten.» Ja nyt tuli juttu, jonka Wolverstone äsken oli keittänyt kokoon. Kapteeni jännitti itseään käsittääkseen sen. »Se käy todesta», sanoi hän Wolverstonen lopetettua. »Ja... oh... ei mitään vahinkoa! Kiitos sinulle, Vanha Susi... uskollinen Vanha Susi! Mutta maksoiko se vaivan? Minä en enää ole mikään merirosvo, en koskaan enää... Se on lopussa.... lopussa... sanon minä!» Hän paukautti nyrkillään pöytään ja hänen silmissään välähti äkkiä tuli. »Tulen luoksesi puhumaan uudelleen sitten kun aivoissasi on vähemmän rommia», sanoi Wolverstone nousten seisomaan. »Sillä välin on sinun muistettava se juttu, jonka kerroin sinulle, etkä saa sanoa sanaakaan, joka saattaisi tehdä minusta valehtelijan. He uskovat kaikki minua, nekin, jotka tulivat kanssani Port Royalista. Olen saanut heidät uskomaan. Jos he tietäisivät, että sinä vakavissasi olet ottanut vastaan valtakirjan ja samassa tarkoituksessa kuin Morgan sen teki, niin arvannet mitä siitä seuraisi.» »Helvetti siitä tulisi, mutta siihen minä olenkin kypsä», vastasi kapteeni. »Sinä tulet hellämieliseksi», sanoi Wolverstone. »Huomenna puhumme asiasta uudelleen.» Niin he tekivätkin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä sinä päivänä eikä liioin seuraavinakaan niin kauan kuin kesti sadekautta, joka juuri silloin alkoi. Pian ovela Wolverstone keksi, ettei se ollut rommi, joka Bloodia vaivasi. Rommi oli tosin tulos, mutta ei millään muotoa syy hänen täydelliseen välinpitämättömyyteensä. Hänen sydäntään jäyti haava, ja Vanha Susi tiesi tarpeeksi paljon käsittääkseen sen laadun. Hän kirosi kaiken, mikä hametta kantoi, ja koska hän tunsi maailmaa, hän odotti taudin paranemista. Mutta se ei mennyt ohi. Ellei Blood istunut noppaa pelaten ja juopotellen Tortugan rantakapakoissa — seurustellen olioiden kanssa, joita hän terveempinä päivinään olisi halveksinut, sulkeutui hän hyttiinsä Arabellalla yksin ja puhumattomana. Hänen ystävänsä kuvernöörin talossa hämmästyivät hänessä tapahtunutta muutosta ja koettivat käännyttää häntä paremmalle tielle. Mademoiselle d’Ogeron, joka erityisesti oli huolissaan hänestä, lähetti miltei joka päivä hänelle kutsun, mutta sangen harvoihin Peter Blood edes vastasi. Myöhemmin, kun sadekausi läheni loppuaan, tulivat hänen kapteeninsa hänen luokseen ja ehdottivat tehtäväksi tuottavia ryöstöretkiä espanjalaisiin siirtokuntiin. Mutta kaikkeen hän suhtautui välinpitämättömyydellä, joka, kun viikot kuluivat ja ilmat asettuivat, alussa aiheutti kärsimättömyyttä ja lopuksi suuttumusta. Christian, joka oli päällikkönä Clotholla, tuli eräänä päivänä suutuksissaan hänen luokseen ja moitti häntä toimettomuudesta sekä vaati määräystä päästä tekemään jotakin. »Mene helvettiin!» tiuskaisi Blood kuunneltuaan loppuun haasteen. Christian poistui raivoissaan ja seuraavana aamuna Clotho nosti ankkurinsa ja purjehti pois näyttäen siten esimerkkiä, jota seuraamasta Bloodin uskollisten kapteenien oli ajan pitkään mahdotonta pidättää miehiään. Joskus Blood kysyi itseltään, miksi hän ensinkään oli tullut Tortugaan takaisin. Ajatellen Arabellaa ja miten tämä pilkallisesti oli nimittänyt häntä merirosvoksi ja varkaaksi, oli Blood vannonut luopuvansa ainaiseksi merirosvoudesta. Miksi hän siis oli täällä? Siihen kysymykseen hän vastasi toisella kysymyksellä: Missä hän muuallakaan voisi olla? Näytti siltä kuin hän ei pääsisi eteen- eikä taaksepäin. Kaikkien nähden hän meni alaspäin päivä päivältä. Hän oli kokonaan menettänyt halunsa miltei turhamaiseen ulkoasustaan huolehtimiseen ja puki itsensä huolimattomasti ja epäsiististi. Hän antoi mustan pitkän parran kasvaa poskilleen, jotka olivat ennen aina olleet huolellisesti ajellut, ja hänen pitkä, vankka ja tumma tukkansa, joka ennen oli niin somasti käherretty, riippui nyt velttona ja takkuisena harjana hänen silmillään. Hänen kasvojensa raikas päivetys oli vaihtunut sairaalloiseksi kalvakkuudeksi, ja hänen siniset silmänsä, jotka ennen olivat olleet niin vilkkaat ja käskevät, olivat nyt synkät ja sammuneet. Wolverstone, joka yksin tunsi syyn hänen alennustilaansa, rohkeni kerran — mutta ainoastaan kerran — käydä suoraan hänen kimppuunsa siitä. »Hyvä Jumala, Peter! Eikö tämä koskaan ala loppua», murisi jättiläinen. »Aiotko sinä viettää päiväsi tylsästi ja juopottelemalla kalpeanaamaisen tyttörievun vuoksi, joka ei sinusta välitä. Piru vieköön! Jos kerran haluat hänet, niin miksi et, jumaliste, lähde ja ota häntä?» Siniset silmät tuijottivat häneen mustien kulmakarvojen alta ja niissä syttyi äkkiä entinen lieska. Mutta Wolverstone ei välittänyt siitä, vaan jatkoi: »Minä saatan olla hyvä tytölle, niin kauan kuin hyvyys auttaa hänen suosioonsa. Mutta piru vieköön, jos minä viitsin mädättää itseäni rommilla minkäänlaisen hametta kantavan otuksen vuoksi. Se ei kuulu Vanhan Suden tapoihin. Ellei sinua vedä mikään muu retki puoleensa, niin miksikä ei Port Royal? Mitä hittoa sillä on väliä, vaikka se on englantilainen siirtomaa? Sitä hallitsee Bishop, eikä sinun komennossasi ole ainoatakaan roistoa, joka ei mielihyvin seuraisi sinua vaikka helvettiin, kun vain Bishopin kaula on kysymyksessä. Vakuutan sinulle, että se käy päinsä. Meidän tarvitsee vain vakoilla, milloin Jamaikan laivasto on poissa. Kaupungissa on tarpeeksi saalistamista miehille, ja sinulle se tyttö. Kysynkö heidän mieltään asiassa?» Blood nousi seisomaan. Hänen silmänsä iskivät tulta, ja hänen kalpeat kasvonsa olivat vääntyneet. »Lähde tästä hytistä silmänräpäyksessä, tai on sinun raatosi kannettava täältä, kautta taivaan! Sinä likainen koira. Uskallatko sinä tehdä minulle sellaisia ehdotuksia?» Hän alkoi kirota uskollista upseeriaan sellaisella myrkyllisyydellä, ettei sitä kukaan tähän saakka olisi osannut hänestä aavistaa. Ja Wolverstone, säikähtäneenä hänen raivoaan, meni ulos sanaakaan lisäämättä. Kysymystä ei otettu enää koskaan esille, ja kapteeni Blood sai jäädä rauhassa jatkamaan tyhjää mietiskelyään. Vihdoin, kun hänen merirosvonsa jo alkoivat tulla katkeriksi, tapahtui jotakin, minkä kapteenin ystävä M. d'Ogeron oli aikaansaanut. Eräänä aurinkoisena aamuna tuli Tortugan kuvernööri _Arabellaan_ ja toi mukanaan pienen pyöreän herrasmiehen, joka oli yhtä miellyttävä ulkonäöltään kuin varma tavoiltaan. »Hyvä kapteeni», sanoi d'Ogeron, »tuon luoksenne M. de Cussyn, ranskalaisen Hispaniolan kuvernöörin, joka haluaisi puhua kanssanne pari sanaa.» Ystävänsä vuoksi otti kapteeni Blood piipun suustaan, pusersi rommin hieman vähemmäksi aivoistaan, nousi ja kumarsi M. de Cussylle. »Palvelijanne», sanoi hän. M. de Cussy vastasi kumarrukseen ja istuutui peräikkunan alla olevalle kirstulle. »Teillä on hyvänlainen voima käytettävissänne täällä, kapteeni», sanoi hän. »Noin kahdeksansataa miestä.» »Ja mikäli käsitän, käyvät he niskoitteleviksi joutilaisuudessaan.» »Menkööt vaikka helvettiin milloin vain haluavat.» M. de Cussy otti hienotunteisesti hieman nuuskaa. »Minulla olisi hieman parempaa ehdotettavana heille», virkkoi hän. »Ehdottakaa sitten», sanoi Blood innostumatta asiaan. M. de Cussy katsahti M. d’Ogeroniin ja kohotti hieman silmäkulmiaan. Kapteeni Blood ei tuntunut hänen mielestään oikein lupaavalta. Mutta M. d’Ogeron mutristi huuliaan ja nyökkäsi tarmokkaasti, ja Hispaniolan kuvernööri esitti ehdotuksensa. »Uutiset kertovat, että Ranska on joutunut sotaan Espanjan kanssa.» »Vai kuuluu sellaisia uutisia», murisi Blood. »Minä puhun virkani puolesta, herra kapteeni. En puhu epävirallisesti pikku otteluista enkä ryöstöretkistä, jotka olemme antaneet anteeksi tähän saakka. Ranskan ja Espanjan välillä on sota — todellinen sota Euroopassa. Ranskan tarkoitus on laajentaa sotaliikkeensä uuteen maailmaan saakka. Brestistä on tänne tulossa siinä tarkoituksessa laivasto, jota komentaa herra paroni de Rivarol. Olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän pyytää minua varustamaan apulaivaston osaston ja palkkaamaan vähintään tuhat miestä vahvistukseksi hänelle hänen saapuessaan tänne. Lyhyesti sanoen, olen tullut tänne ystävämme M. d'Ogeronin kehoituksesta tarkoituksella saada teidät liittämään voimanne M. de Rivarolin lipun alle.» Blood katsahti häneen heikko mielenkiinnon ilme silmissään. »Te siis tarkoitatte, että astuisimme Ranskan palvelukseen?» kysyi hän. »Millä ehdoilla, monsieur?» »Kapteenin arvolla teille ja sopivat arvot alaisillenne upseereille. Te saatte arvonne mukaisen palkan ja yhdessä miestenne kanssa teidät oikeutetaan kymmenenteen osaan kaikesta saadusta sotasaaliista.» »Minun mieheni eivät luultavasti tule pitämään tarjousta kovinkaan anteliaana. He sanovat teille ehkä, että he saattavat lähteä huomisaamuna täältä, puhdistaa jonkin espanjalaisen siirtokunnan juurta jaksain ja pitää koko saaliin omanaan.» »Niinpä kyllä, mutta sillä uhalla, että heitä syytetään merirosvouksesta. Meidän joukossamme asemanne tulee lailliseksi ja viralliseksi ja ottaen huomioon sen voimakkaan laivaston, joka M. de Rivarolilla on käytettävänään, tulee toiminta tapahtumaan paljon laajemmalla pohjalla kuin te omin voimin pystyisitte yrittämään. Joten siis kymmenes osa kaikesta saaliista edellisessä tapauksessa lienee ainakin saman veroinen kuin koko saalis jälkimmäisessä.» Kapteeni Blood mietti. Ehdotus ei ainakaan tiennyt merirosvousta. Se oli kunniallista työtä Ranskan kuninkaan palveluksessa. »Minä neuvottelen upseerieni kanssa asiasta», sanoi hän ja lähetti hakemaan heitä. He tulivat, ja M. de Cussy itse esitti heille asian. Hagthorpe ilmoitti heti, että ehdotus tuli sopivaan aikaan. Miehet harmittelivat pitkällistä toimettomuutta ja olivat varmaankin hyvin auliita ryhtymään toimeen, jota M. de Cussy heille Ranskan puolesta tarjosi. Hagthorpe katsoi puhuessaan Bloodiin. Blood nyökkäsi synkkänä hyväksymisen merkiksi. Siitä rohkaistuneina he ryhtyivät keskustelemaan ehdoista. Ybervillellä, nuorella ranskalaisella merirosvolla, oli kunnia huomauttaa M. de Cussylle, että heille tuleva osa saaliista oli liian pieni. Jos heille tarjottaisiin viides osa, niin saattaisivat upseerit mennä takuuseen miehistön suostumuksesta. Ei vähemmästä. M. de Cussy oli pahoillaan. Hänellä oli ohjeensa. Oli sangen uskallettua ylittää niitä. Merirosvot pysyivät lujina vaatimuksissaan. Ellei M. de Cussy voinut luvata viidettä osaa, ei asian vuoksi kannattanut tuhlata enempiä sanoja. Vihdoin suostui M. de Cussy ylittämään valtuutensa, pykälät laadittiin ja allekirjoitettiin samana päivänä. Merirosvojen tuli olla Petit Goaven luona tammikuun lopulla, jolloin M. de Rivarol oli ilmoittanut olevansa odotettavissa. Sen jälkeen seurasi touhun päiviä Tortugassa. Laivoja laitettiin kuntoon, lihaa suolattiin, varastoja koottiin. Näihin asioihin, joihin kapteeni Blood ennen oli kohdistanut koko huomionsa, ei hän nyt puuttunut ensinkään. Hän pysyi yhä välinpitämättömänä ja erillään kaikesta. Vaikka hän olikin suostunut yritykseen tai paremminkin antanut upseeriensa toiveiden taivuttaa itsensä siihen, tapahtui se vain siitä syystä, että toimi, joka hänelle oli tarjottu, oli kunniallinen ja laillinen eikä millään tavalla ollut tekemisissä merirosvouden kanssa, jonka hän sydämessään oli vannonut jättävänsä ainaiseksi. Mutta suostumuksestaan huolimatta hän jäi toimettomaksi katselijaksi. Palvelus, johon hän oli astunut, ei herättänyt hänessä minkäänlaista innostusta. Hän oli täydelleen välinpitämätön, kuten hän sanoi Hagthorpelle, joka kerran rohkeni esittää vastalauseensa. Hänestä oli aivan yhdentekevää, lähtivätkö he Petit Goaveen vai helvettiin, hänelle oli yhdentekevää, oliko hän Ludvig Neljännentoista vai saatanan palveluksessa. Kuudeskolmatta luku MONSIEUR DE RIVAROL Kapteeni Blood oli yhä samassa synkässä mielentilassa, kun he purjehtivat Tortugasta, ja sitä jatkui vielä hänen saapuessaan määräpaikkaansa Petit Goaven lahteen. Samassa mielentilassa hän otti vastaan paroni de Rivarolinkin, kun tämä aatelismies viisialuksisine laivastoineen vihdoin puolivälissä helmikuuta laski ankkurinsa merirosvojen laivojen viereen. Ranskalainen oli viipynyt matkalla kuusi viikkoa epäsuotuisten ilmojen vuoksi. Kutsuttuna käymään hänen luonaan lähti kapteeni Blood Petit Goaven linnoitukseen, jossa tapaamisen piti tapahtua. Paroni, pitkä, kyömynenäinen, neljänkymmenen korvissa oleva mies, jonka käytös oli ylhäisen kylmä ja kalsea, mittasi silmillään kapteeni Bloodia ilmeisen inhon ja ylenkatseen vallassa. Hagthorpea, Ybervilleä ja Wolverstonea, jotka seisoivat rivissä kapteeninsa takana, hän ei ollut huomaavinaankaan. M. de Cussy tarjosi kapteeni Bloodille tuolin. »Hetkinen, M. de Cussy. Luulenpa, että herra paroni ei ole huomannut, etten ole yksin. Sallikaa, sir, että esitän teille toverini: _Elisabethin_ kapteeni Hagthorpe, _Atrofioksen_ kapteeni Wolverstone ja _Lachesiksen_ kapteeni Yberville.» Paroni tuijotti kovana ja ylpeänä kapteeni Bloodiin, nyökkäsi sitten ylhäisesti ja tuskin huomattavasti kullekin esitetyistä. Hänen käytöksensä ilmaisi selvästi, että hän halveksi heitä kaikkia ja että hän halusi, että he sen myös heti ymmärtäisivät. Sillä oli omituinen vaikutus kapteeni Bloodiin. Se herätti hänessä pirun ja samalla se herätti hänen itsekunnioituksensa, joka viime aikoina oli kokonaan uinunut. Äkillinen häpeän tunne huolimattoman ja ruokkoamattoman ulkonäkönsä vuoksi teki hänet ehkä vieläkin uhmaavammaksi. Tavalla, jolla hän käänsi vyötään niin, että hänen käyttökelpoinen miekkansa tuli paremmin näkyviin, oli ilmeinen merkitys. Hän viittasi kapteeneilleen kehoittaen heitä siten istumaan. »Käykää pöydän ääreen, pojat, me annamme tässä paronin turhan päiten odottaa.» He noudattivat hänen kehoitustaan ja Wolverstone irvisteli ymmärtäväisesti. Yhä ylpeämmäksi kävi M. de Rivarolin katse. Hänen mielestään tiesi istuminen samassa pöydässä tällaisten roistojen kanssa kunnialle käypää samanarvoisuutta. Hänen tarkoituksensa oli ollut, että he seisten — paitsi ehkä kapteeni Blood — olisivat kuunnelleet hänen määräyksiään, kuten heidän kaltaistensa tuli hänen asemassaan olevan miehen edessä. Hän teki ainoan mahdollisen teon, mikä vielä oli tehtävissä, näyttääkseen, että heidän ja hänen välillään toki oli ero. Hän pani hatun päähänsä. »Teette viisaasti», sanoi Blood miellyttävästi. »Minäkin tunnen hieman vetoa.» Ja hän painoi töyhtöhatun päähänsä. M. de Rivarolin kasvoilla vaihtui väri. Hän vapisi huomattavasti vihasta ja kokosi hetken voimia hillitäkseen itsensä ennen kuin rohkeni puhua. »Sir», sanoi paroni jäätävän kylmästi, »te pakotatte minut muistuttamaan, teille, että teillä on kapteenin arvo ja että nyt olette Ranskan amerikkalaisten sekä meri- että maavoimien kenraalin seurassa. Te pakotatte minut edelleen huomauttamaan, että teidän arvoisellanne on kunnioituksen velvollisuus minun arvoani kohtaan.» »Olen onnellinen voidessani vakuuttaa teille», sanoi Blood, »että huomautus on tarpeeton. Minä alan tässä pitää itseäni gentlemannina, vaikka en ehkä tällä kertaa siltä näytä. Mutta minä en pitäisi itseäni sinä, ellen pystyisi kunnioittamaan niitä, jotka luonnostaan tai onnettaren suosiollisella avulla ovat minun yläpuolellani, sekä myös niitä, jotka arvossa ovat minun alapuolellani, mutta eivät kykene osoittamaan suuttumustaan silloin kun en esiinny herrasmiehenä.» Se oli hienosti sommiteltu moite. M. de Rivarol puri huultaan. Kapteeni Blood jatkoi antamatta hänelle tilaisuutta vastata. »Kun olemme selvillä tästä, niin voinemme käydä pääasiaan.» M. de Rivarol katseli kalsein silmin häntä hetken. »Ehkäpä se on parasta», sanoi hän sitten. Hän otti esille paperin. »Minulla on tässä jäljennös siitä sopimuksesta, jonka teitte M. de Cussyn kanssa. Ennen kuin siirrymme eteenpäin, täytyy minun huomauttaa, että M. de Cussy on ylittänyt valtuutensa myöntäessään teille viidennen osan sotasaaliista. Hänellä ei ollut lupa myöntää teille enempää kuin kymmenes osa.» »Se on teidän ja M. de Cussyn välinen asia, herra kenraali.» »Ei ensinkään. Se on teidän ja minun väliseni asia.» »Anteeksi, herra kenraali. Sopimus on allekirjoitettu. Mikäli se siis koskee meitä, on asia lukossa. Myös mitä M. de Cussyyn tulee, niin emme haluaisi olla kuulemassa niitä moitteita, joita te ehkä katsotte hänen ansainneen.» »Se, mitä minulla on sanomista M. de Cussylle, ei mahda liikuttaa teitä.» »Sitä minä juuri tarkoitin, herra kenraali.» »Mutta — jumaliste! — minä otaksun, että teitä liikuttaa hyvinkin läheisesti se, että me emme voi luovuttaa teille enempää kuin kymmenennen osan.» M. de Rivarol löi nyrkkiään pöytään harmissaan. Tämä merirosvo oli harmittavan taitava väittelijä. »Oletteko aivan varma siitä, että ette voi, herra paroni?» »Olen varma siitä, etten tahdo antaa.» Kapteeni Blood kohautti hartioitaan ja katseli pitkin nenänsä vartta. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »jää minun tehtäväkseni ainoastaan esittää teille pieni lasku siitä, mitä olemme kuluttaneet varustuksiimme, sekä sopia siitä summasta, jolla hyvitätte meidän ajanhukkamme sekä sen häiriön, minkä tänne tulonne on meille aiheuttanut. Kun se on selvä, voimme taas erota ystävinä, herra paroni. Mitään vahinkoa ei vielä ole tapahtunut.» »Mitä pirua te tarkoitatte?» Paroni nousi seisomaan nojautuen pöydän yli. »Ehkäpä en sano sanottavaani kyllin selvästi. Minun ranskani ei ole puhtainta laatua, mutta...» »Oh, teidän ranskanne on vallan riittävän sujuvaa, liiankin sujuvaa välistä, jos rohkenen huomauttaa. Kuulkaahan nyt, herra merirosvo, minä en ole niitä miehiä, joiden kanssa on hyvä leikitellä, kuten ehkä piankin olette tajuava. Te olette ruvennut Ranskan kuninkaan palvelukseen — te ja teidän miehenne. Teillä on kapteenin arvo ja nautitte kapteenin palkkaa ja nuo teidän upseerinne ovat luutnantin arvoisia. Niihin sotilasarvoihin liittyy erinäisiä velvollisuuksia, joita teidän olisi hyvä hieman tutkiskella, ja rangaistuksia näiden virkojen laiminlyömisestä, joita teidän sopisi tutkia samalla kertaa. Ne ovat jotenkin ankaria. Upseerin ensimmäinen velvollisuus on totella. Suosittelen sitä huomioonne. Älkää suinkaan pitäkö itseänne, kuten näytte tekevän, liittolaisinani niissä yrityksissä, joihin olen aikeissa ryhtyä, vaan minun alaisinani. Minussa te näette komentajanne, joka johtaa teitä, ettekä suinkaan toveria tai samanarvoista. Toivon, että ymmärrätte minua.» »Oh, olkaa huoleti siitä. Kyllä minä ymmärrän», nauroi kapteeni Blood. Hän oli ihmeteltävästi muuttumassa jälleen omaksi itsekseen väittelyn kiihottavassa tuoksinassa. Ainoa asia, joka hänen iloaan hämmensi, oli tietoisuus siitä, ettei hän ollut ajanut partaansa. »Vakuutan teille, herra kenraali, etten unohda mitään. Minä en esimerkiksi unohda sitä, minkä te näytte kokonaan unohtavan, että sopimus, joka on allekirjoitettu, on koko meidän palvelukseen astumisemme perusedellytys. Ja sopimus edellyttää, että me saamme viidennen osan saaliista. Jos te kiellätte sen, niin peruutatte sopimuksen, ja jos te peruutatte sopimuksen — niin me peräydymme palveluksesta. Siitä hetkestä alkaen meillä ei enää ole arvoasteita Ranskan kuninkaan laivastossa.» Hänen kolmen kapteeninsa suusta kuului enemmänkin kuin hyväksymisen mutinaa. Rivarol tuijotti heihin voimattomana. »Todellakin...», aloitti M. de Cussy arasti. »Niin, todellakin tämä on teidän aikaansaannostanne», säväytti paroni hänelle, hyvillään siitä, että sai edes johonkin iskeä harminsa terävät hampaat. »Teidät pitäisi nylkeä siitä. Te saatatte kuninkaan palveluksen häpeään ja pakotatte minut, hänen majesteettinsa edustajan, aivan mahdottomaan asemaan.» »Onko mahdotonta antaa meille viides osa?» kysyi kapteeni Blood liukkaasti. »Siinä tapauksessa ei ole tarpeellista tulistua ja tehdä vääryyttä. M. de Cussy tietää, ettemme olisi tulleet vähemmästä. Me lähdemme taas, koska vakuutatte, ettette voi tarjota meille enempää. Ja asiat ovat taas samalla kannalla kuin ne olisivat olleet, jos M. de Cussy olisi jyrkästi pysynyt saamissaan valtuuksissa. Toivottavasti olen tyydyttävästi osoittanut teille, herra paroni, että jos te hylkäätte sopimuksemme, niin ette voi vaatia meitä palvelukseen, ette myöskään estää meitä lähtemästä — ette ainakaan kunnian miehenä. »Kunnian miehenä, sir? Menkää helvettiin hävyttömyyksinenne. Tarkoitatteko, että minä saattaisin tehdä jotakin, mikä ei olisi kunniallista?» »En tarkoita sitä, koska se ei kävisi päinsä», sanoi kapteeni Blood. »Me pitäisimme kyllä huolen siitä. Teidän on nyt sanottava, herra paroni, hyväksyttekö sopimuksen vai ettekö.» Paroni istuutui. »Mietin asiaa», sanoi hän synkästi, »saatte sitten kuulla päätökseni.» Kapteeni Blood nousi ja hänen upseerinsa tekivät samoin. Kapteeni Blood kumarsi. »Herra paroni!» sanoi hän. Sitten hän merirosvoineen poistui kuninkaan amerikkalaisten maa- ja merivoimien kenraalin ylhäisestä ja vihaisesta seurasta. Käsittänette, että nyt koitti M. de Cussylle äärimmäisen vaikea tunnin neljännes. De Cussy kaipaa toden teolla meidän osanottoamme. Ylpeä M. de Rivarol puhalsi hänestä itsetunnon kuin syystuuli ohdakkeet. Kuninkaan maa- ja merivoimien kenraali haukkui hänet — Hispaniolan kuvernöörin — pataluhaksi kuin lakeijan. M. de Cussy puolusteli itseään painostamalla samaa asiaa, jota kapteeni Bloodkin oli painostanut hänen puolestaan, nimittäin, että ellei hänen merirosvojen kanssa tekemäänsä sopimusta hyväksytty, niin ei siitä ollut aiheutunut mitään vahinkoa. M. de Rivarol nolasi ja pakotti hänet äänettömäksi ylimielisyydellään. Haukuttuaan itsensä väsyksiin alkoi paroni syytää loukkauksia. Koska hän katsoi, että M. de Cussy ei ollut kyllin arvokas pitämään sitä virkaa, jossa hän oli, otti M. de Rivarol edesvastuun siitä itselleen niin pitkäksi aikaa kuin hän mahdollisesti viipyisi Hispaniolassa, ja antaakseen toimenpiteelleen enemmän voimaa hän tuotti laivoiltaan omia miehiään ja asetti ne vahdeiksi M. de Cussyn palatsiin. Tästä aiheutui heti harmia. Tullessaan seuraavana aamuna maihin maalauksellisessa asussaan joutui Wolverstone erään vasta maihin tulleen ranskalaisen upseerin pilkan esineeksi. Tottumattomana siihen, että häntä ivattiin, Wolverstone antoi sanan sanasta ja innolla. Upseeri käytti loukkaavaa puhetapaa, ja Wolverstone antoi hänelle läimäyksen, joka kellisti upseerin puoleksi tajuttomana siihen paikkaan. Tunnin kuluessa sai M. de Rivarol tietää tapahtumasta. Ennen puoltapäivää oli Wolverstone M. de Rivarolin käskystä arestissa linnoituksessa. Paroni oli juuri istuutunut päivällispöytään M. de Cussyn seurassa, kun neekeripalvelija ilmoitti, että kapteeni Blood halusi puhutella häntä. Ärtyneenä käski M. de Rivarol saattaa hänet luokseen, ja sisään astui keikarimaisesti ja muodin mukaisesti mustaan ja hopeaan pukeutunut herrasmies, tummat, teräväpiirteiset kasvot huolellisesti ajeltuina ja musta pitkä tukka käherrettynä levällään hienon pitsikauluksen yllä. Oikeassa kädessään piti herrasmies leveälieristä, mustaa hattua, jossa oli punainen kamelikurjen sulka, ja vasemmassa kädessään hänellä oli eebenpuinen keppi. Hänen sukkansa olivat silkkiä ja niitä kannatti tukku koreita nauhoja, ja mustat ruusukkeet hänen kengissään olivat hienosti hopealla reunustetut. M. de Rivarol ei heti tuntenut häntä, sillä Blood näytti kymmentä vuotta nuoremmalta kuin edellisenä päivänä. Mutta tummien kulmakarvojen alla välähteleviä sinisiä silmiä oli vaikea unohtaa, ja ne ilmaisivat, että niiden omistaja oli sama mies, jonka neekeripalvelija oli ilmoittanut. Hänen uudelleen herännyt ylpeytensä vaati, että hän esiintyi yhtä arvokkaana kuin paronikin ja että se näkyi myös ulkoasussa. »Tulen sopimattomaan aikaan», sanoi hän kohteliaasti. »Pyydän anteeksi, mutta asiani ei siedä viivyttelyä. Se koskee, M. de Cussy, _Lachesiksen_ päällikköä kapteeni Wolverstonea, jonka olette pannut arestiin.» »Minä hänet arestiin panin», sanoi M. de Rivarol. »Todellakin! Mutta minä luulin, että M. de Cussy oli Hispaniolan kuvernööri.» »Niin kauan kuin olen täällä, sir, olen minä korkein viranomainen Hispaniolassa. Olisi hyvä, jos osaisitte käsittää sen.» »Erinomaista. Mutta eihän liene mahdollista, että ette tunne sitä erehdystä, joka on tapahtunut.» »Erehdys, niinkö sanoitte?» »Sanoin erehdys. Ja yleensä olen sangen kohtelias nimittäessäni sitä erehdykseksi. Se on sitä paitsi sopiva nimitys. Se säästää turhan sananvaihdon meiltä. Teidän väkenne on vanginnut väärän henkilön, M. de Rivarol. Sen sijaan, että he olisivat vanginneet ranskalaisen upseerin, joka korskealla käytöksellään aiheutti koko jutun, ovat he vanginneet kapteeni Wolverstonen. Se on asia, jonka pyydän heti oikaisemaan.» M. de Rivarolin kotkankasvot leimahtivat tulipunaisiksi. »Sir, te... te olette hävytön. Ja kerrassaan sietämättömän hävytön!» Tavallisissa oloissa hän oli äärimmilleen hillitty, mutta nyt hän oli niin järkyttynyt, että hän todella sammalsi. »Herra paroni, te haaskaatte turhaan sanoja. Me olemme nyt uudessa maailmassa. Ja se ei ole ainoastaan uusi, vaan myös outo sellaisille, jotka ovat kasvaneet vanhan maailman ennakkoluuloisessa ilmapiirissä. Tätä outoutta teillä ei ilmeisestikään ole vielä ollut aikaa huomata. Sen vuoksi annan teille anteeksi loukkaavan sanontanne. Mutta oikeus on oikeus niin uudessa kuin vanhassakin maailmassa, ja vääryys on täällä yhtä sietämätöntä kuin sielläkin. Tässä tapauksessa vaatii oikeus, että minun upseerini heti lasketaan vapaaksi ja että teidän upseerinne vangitaan ja rangaistaan. Kehotan nöyrimmästi teitä toimittamaan tämän oikeuden järjestelyn.» »Nöyrimmästi!» toisti paroni raivoisan pilkallisesti. »Mitä nöyrimmin, monsieur. Mutta samalla tahdon huomauttaa teille, herra paroni, että minun merirosvojani on seitsemänsataa kappaletta. Teidän joukkojanne on viisisataa, ja M. de Cussy voi ilmoittaa teille sen mielenkiintoisen tosiasian, että jokainen merirosvo vastaa toiminnassa kolmea rivimiestä. Olen täysin suora teitä kohtaan, monsieur, säästääkseni kovia sanoja ja aikaa. Joko vapautetaan kapteeni Wolverstone heti, tai täytyy meidän itse ryhtyä vapauttamaan häntä. Seuraukset saattavat olla hieman hämmästyttävät. Mutta niinkuin suvaitsette, herra paroni. Teillähän on korkein käskyvalta täällä. Teidän sanastanne riippuu kaikki.» M. de Rivarol oli kalpea huuliaan myöten. Koko elämässään ei häntä ollut sillä tavalla nolattu eikä vastustettu. Mutta hän hillitsi itsensä. »Suvaitkaa käydä hetkeksi eteiseen, herra kapteeni. Haluaisin keskustella pari sanaa M. de Cussyn kanssa. Saatte heti kuulla päätökseni.» Kun ovi sulkeutui, purki paroni raivonsa M. de Cussyyn. »Vai tällaisia miehiä te olette ottanut kuninkaan palvelukseen, miehiä, joiden pitäisi palvella minun alaisinani, miehiä, jotka eivät palvele, vaan määräilevät ja vielä lisäksi aikana, jolloin retken, jota varten olen tullut tänne, juuri pitäisi alkaa! Miten selitätte sen asian, M. de Cussy? Varoitan teitä, sillä en ole tyytyväinen teihin. Olen, kuten ehkä huomaatte, todellakin vihainen teille.» Kuvernöörin lyhyt vartalo näytti pitenevän. Hän oikaisi itsensä jäykäksi. »Teidän arvoasteenne ei oikeuta teitä moittimaan minua, monsieur. Eivät myöskään asiat. Olen ottanut palvelukseen ne miehet, jotka halusitte. Ei ole minun vikani, ettette osaa käsitellä heitä oikealla tavalla. Kuten kapteeni Blood sanoi, on tämä uutta maailmaa.» »Vai niin!» M. de Rivarol hymyili häijysti. »Te ette ainoastaan jätä antamatta mitään selityksiä, vaan vielä rohkenette väittää, että minä olisin väärässä. Minä ihailen teidän rohkeuttanne. Kas niin!» Hän jätti asian silleen. Hän oli ylhäisen ivallinen. »Sanoitte, että tämä on uusi maailma — uusi maailma, uudet tavat, tarkoittanette. Aika on näyttävä, muodostanko minä ajatustapani uuden maailman mukaan, vai muutanko minä uuden maailman itseni mukaan.» Hän oli uhkaavan näköinen. »Toistaiseksi täytyy minun tyytyä siihen, mitä voin saada aikaan. Teidän velvollisuudeksenne, monsieur, joka tunnette tämän villin maankolkan, jää nyt neuvoa minut ulos pälkähästä.» »Herra paroni, oli puhtainta hulluutta vangita merirosvokapteeni. Vielä suurempaa hulluutta olisi nyt olla taipumaton. Meillä ei ole voimia vastustaa väkivaltaa.» »Siinä tapauksessa suvainnette sanoa minulle, mitä meidän on tehtävä tulevaisuuteen nähden. Onko minun alistuttava joka käänteessä tuon Bloodin määräyksiin? Onko se retki, joka meillä on edessämme, tehtävä hänen päätöstensä mukaan? Olenko minä, lyhyesti sanottuna, minä joka olen kuninkaan edustaja Amerikassa, kokonaan tämän roiston armoilla?» »Oh, ette millään muotoa. Värvään täällä Hispaniolassa vapaaehtoisia ja muodostan yhden sotilasosaston neekereistä. Arvelen, että kun se on tehty, niin meillä on tuhatkunta miestä käsittävä voima, lukuun ottamatta merirosvoja.» »Mutta miksi emme lähetä heitä siinä tapauksessa menemään?» »Sen vuoksi, että he tulevat aina olemaan paras taistelujoukko, olipa sitten kysymys mistä aselajista hyvänsä. Siinä lajissa sodankäyntiä, mikä meillä nyt on edessämme, he ovat niin taitavia, että siinä mitä kapteeni Blood äsken heistä sanoi, ei ole vähääkään liioittelua. Merirosvo vastaa aina kolmea rivimiestä. Mutta samalla on meillä tarpeeksi suuri voima käytettävänä heidän kurissapitämisekseen. Sitä paitsi, monsieur, on heillä myös jommoinenkin kunniantunto. He pitävät kiinni sopimuksestaan, ja jos me kohtelemme heitä oikeudenmukaisesti, niin he tekevät samoin meihin nähden eivätkä aiheuta mitään rettelöitä. Minulla on hieman kokemusta heihin nähden ja annan kunniasanani siitä, että niin on asianlaita.» M. de Rivarol suvaitsi lauhtua. Oli välttämätöntä, että hän ainakin näennäisesti pelastui voittajana tilanteesta, ja siihen tarjosi hänelle M. de Cussy jossakin määrin keinon, samoin kuin hänen värväämänsä joukot antoivat hänelle jonkinlaisen takuun tulevaisuuteen nähden. »Hyvä on», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja kutsukaa kapteeni Blood sisään.» Kapteeni tuli sisään varmana ja arvokkaana. M. de Rivarolista hän oli inhottava, mutta nyt hän salasi vaikutelmansa. »Herra kapteeni, olen neuvotellut herra kuvernöörin kanssa. Mikäli häneltä kuulin, on mahdollista, että on tapahtunut erehdys. Olkaa huoleti siitä, että oikeus tulee tapahtumaan. Jotta niin kävisi, otan itse ollakseni puheenjohtajana neuvoskunnassa, johon tulee kaksi vanhinta upseeria minun joukoistani ja te itse sekä yksi upseeri teidän miehistöstänne. Tämän neuvoskunnan toimeksi tulee tutkia puolueettomasti asia, ja sitä, joka osoittautuu syylliseksi loukkauksen aiheuttajaksi, rangaistaan.» Kapteeni Blood kumarsi. Hänen aikomuksensa ei ollut viedä asiaa äärimmäisyyksiin. »Erinomaista», herra paroni. Ja nyt, sir, on teillä ollut koko yö aikaa miettiä sopimusjuttuamme. Miten on minun käsitettävä se, hyväksytyksi vaiko hylätyksi?» M. de Rivarolin silmät kapenivat. Hänen päänsä oli täynnä M. de Cussyn esittämiä ajatuksia — että merirosvot muodostaisivat parhaan taistelujoukon missä aselajissa hyvänsä. Hän ei voinut laskea heitä menemään. Hän huomasi, että hän oli erehtynyt koettaessaan vähentää heidän saalisosuuttaan. Antautuminen sellaisessa asiassa tiesi varmaan arvonannon vähenemistä. Mutta sitten oli hänellä kuitenkin M. de Cussyn värväämät vapaaehtoiset, jotka tarjoaisivat voimakkaan otteen kuninkaan kenraalin kädessä. Heidän olemassaolonsa tekisi ehkä mahdolliseksi, että kysymys uudelleen otettaisiin esille. Mutta nyt täytyi hänen kuitenkin perääntyä niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista. »Olen miettinyt sitäkin», ilmoitti hän. »Ja vaikka olenkin samaa mieltä kuin aikaisemmin, niin minun täytyy tunnustaa, että koska kerran M. de Cussy on sopinut puolestamme asian, niin on meidän siihen suostuttava. Sopimus on vahvistettu, sir.» Kapteeni Blood kumarsi taas. Turhaan etsi M. de Rivarol merirosvon lujilta huulilta voitonilon hymyä. Kapteeni Bloodin kasvot olivat ankaran vakavat. Wolverstone pääsi vapaaksi samana iltana ja hänen loukkaajansa sai kaksi kuukautta vankeutta. Täten oli sopu taas palautettu. Mutta alku oli ollut huonoenteinen ja pian seurasi yhtä vaikeita erimielisyyksiä. Viikkoa myöhemmin kutsuttiin Blood ja hänen upseerinsa neuvotteluun, jossa pohdittiin Espanjaa vastaan aloitettavia sotaliikkeitä. M. de Rivarol esitti heille suunnitelman ryöstöretken tekemisestä Kartagenaan, rikkaaseen espanjalaiseen kaupunkiin. Kapteeni Blood näytti hämmästynyttä naamaa. Kun M. de Rivarol kehoitti häntä ilmoittamaan syyn siihen, teki hän sen erinomaisen suorasukaisesti. »Jos minä olisin kuninkaan Amerikassa olevien sotavoimien kenraali», sanoi hän, »niin en hetkeäkään olisi epätietoinen siitä, miten parhaiten palvelisin kuninkaallista herraani ja Ranskan kansaa. Minusta, samoin kuin M. de Cussysta, näyttää selvältä, että me heti hyökkäämme espanjalaiseen Hispaniolaan ja teemme tästä hedelmällisestä ja ihanasta saaresta Ranskan kuninkaan alusmaan.» »Se tulee perästäpäin», sanoi M. de Rivarol »Minun tahtoni on, että alamme Kartagenalla.» »Tarkoitatte siis, sir, että purjehdimme uhkarohkealle seikkailulle Karibian meren toiselle puolen ja laiminlyömme sen, mikä on aivan lähimmässä naapuruudessa. Meidän poissa ollessamme voi tapahtua, että espanjalaiset hyökkäävät ranskalaiseen Hispaniolaan. Jos me alamme nujertamalla espanjalaiset täällä, niin tuo mahdollisuus välttyy. Me olemme samalla liittäneet Ranskan kruunun omaksi halutuimman maan koko Länsi-Intiassa. Yritykseen ei liity sanottavia vaikeuksia, se voitaisiin panna toimeen nopeasti, ja kun se olisi tehty, olisi kyllä aikaa miettiä, mihin sitten ryhtyisimme. Tämä on minusta luonnollinen järjestys, jota tässä sodassa tulisi noudattaa.» Hän lopetti, ja kaikki vaikenivat. M. de Rivarol istuutui uudelleen hanhensulkakynä hampaiden välissä. Sitten hän yskäisi kurkkunsa selväksi ja teki kysymyksen. »Onko täällä ketään muuta, joka on samaa mieltä kuin kapteeni Blood?» Ei kukaan vastannut. Hänen omat upseerinsa pelkäsivät häntä ja Bloodin seuralaiset taas tietenkin pitivät Kartagenasta aloittamista parempana sen vuoksi, että sieltä oli odotettavissa suurempi sotasaalis. Uskollisuus kapteeniaan kohtaan esti heitä puhumasta. »Te näytte olevan yksin mielipiteinenne», sanoi paroni happamesti hymyillen. Kapteeni Blood nauroi ääneen. Hän oli äkkiä päässyt selvyyteen paronin ajatuksenjuoksusta. Hänen hienot ja sirot tapansa ja hänen ylpeytensä olivat siinä määrin vaikuttaneet Bloodiin, että hän nyt vasta näki niiden läpi, paronin kaupustelijasieluun saakka. Sen vuoksi hän nauroi, muutakaan hän ei voinut. Mutta hänen naurussaan oli enemmän vihan kuin halveksunnan sävy. Hän oli pettynyt luullessaan jättäneensä merirosvouden. Usko, että Ranskan palveluksessa oleminen ei tietäisi viittaustakaan siihen, oli ainoa syy, jonka vuoksi hän oli siihen astunut. Ja tässä oli nyt tämä ylpeä ja ylimielinen herrasmies, joka kutsui itseään Ranskan sotavoimien kenraaliksi, ehdottamassa ryöstö- ja varasretkeä, joka, kun siltä riisuttiin laillisen sodankäynnin peittämä naamio, oli merirosvoutta mitä loistavimmassa muodossa. M. de Rivarol, jota Bloodin iloisuus ei vähääkään miellyttänyt, katsoi häneen vihamielisesti. »Miksi te nauratte, monsieur?» »Sen vuoksi, että näen tässä ironiaa, joka on todella huvittavaa. Te, herra paroni, Ranskan Amerikassa olevien meri- ja maavoimien kenraali, ehdotatte tehtäväksi retkeä, joka laadultaan on puhtainta merirosvoutta, ja minä — merirosvo — kehoitan retkeen, joka lähinnä tähtää Ranskan kunnian ylläpitämiseen. Huomaattehan, miten lystikästä se on!» M. de Rivarol ei huomannut mitään sellaista. M. de Rivarol oli todella äärimmäisen vihastunut. Hän hypähti pystyyn ja samoin tekivät kaikki muutkin läsnäolijat — paitsi M. de Cussy, joka istui synkkä hymy huulillaan. Hänellekin selvisivät nyt paronin tuumat ja hän halveksi häntä. »Herra merirosvo», huusi Rivarol käheällä äänellä, »näyttää siltä kuin minun uudelleen täytyisi huomauttaa teille, että olen teidän korkein päällikkönne.» »Korkein päällikköni! Te! Taivaan Herra! Tehän olette aivan tavallinen merirosvo. Mutta minäpä sanon teille kerta kaikkiaan totuuden ja vieläpä tässä näiden kaikkien herrojen läsnäollessa, joilla on kunnia palvella Ranskan kuningasta. Minun, tavallisen merisissin, tehtäväksi näkyy jäävän sanella teille, mikä on Ranskan kunnian ja kruunun etujen mukaista, koska te, Ranskan kuninkaan määräämä kenraali, laiminlyöden ne kokonaan aiotte tuhlata kuninkaan voimia kaukana ja kaikkea merkitystä vailla olevan siirtokunnan anastamiseen, vuodattaen ranskalaista verta sellaisen paikan valtaamisessa, jota ette voi pitää hallussanne, ja kaikki vain siitä syystä, että teille on ilmoitettu, että Kartagenassa on paljon kultaa ja että sen ryöstäminen saattaa rikastuttaa teitä. Se sopii kaupustelijasielulle, joka koetti tinkiä meidän osuuttamme sotasaaliiseen ja joka koetti kieroilla itsensä irti sopimuksesta, joka oli jo hyväksytty. Kysykää M. de Cussylta, olenko väärässä. Ja jos olen väärässä, niin todistakaa se ja minä pyydän anteeksi sanojani. Mutta sillä välin poistun minä neuvottelusta, monsieur. En halua olla missään tekemisissä neuvottelujenne kanssa. Astuin Ranskan kuninkaan palvelukseen tuottaakseni hänelle kunniaa. En voi tuottaa hänelle kunniaa myöntymällä hengen ja varojen tuhlaukseen merkitystä vailla olevan siirtokunnan anastamisessa — ainoana tarkoituksena ryöstäminen. Vastuu sellaisesta päätöksestä jää teille, yksinomaan teille. Pyydän, että M. de Cussy ilmoittaa Ranskan ministerille, mitä olen sanonut. Teille, monsieur, jää vain antaa minulle määräykset. Odotan niitä laivallani — sekä mahdollisesti muuta, henkilökohtaista laatua olevaa, jota ehkä tunnette tarpeelliseksi vaatia minulta niiden sanojen johdosta, joita minun on ollut pakko käyttää tässä neuvottelutilaisuudessa. Herra paroni, minulla on kunnia sanoa teille hyvästi.» Hän astui ulos, ja hänen kolme kapteeniaan — vaikka pitivätkin häntä hulluna, seurasivat hänen perässään uskollisina ja ääneti. M. de Rivarol haukkoi ilmaa kuin vedestä nostettu kala. Väkevä totuus oli vienyt häneltä puhekyvyn. Toinnuttuaan hän kiitti taivasta siitä, että kapteeni Blood oli omalla teollaan vapauttanut neuvoston hänen enemmästä osanotostaan asiain käsittelyyn. Mutta sisimmässään hän oli sekä raivoissaan että häpeissään. Naamio oli riisuttu ja hän oli joutunut pilkan esineeksi — hän, kuninkaan amerikkalaisten maa- ja merivoimien kenraali. Kaikesta huolimatta he purjehtivat maaliskuun keskivaiheilla Kartagenaan. Vapaaehtoisia ja neekereitä oli saatu kokoon noin tuhat kaksisataa miestä ja he olivat M. de Rivarolin suoranaisen komennon alla. Niiden avulla hän arveli voivansa pitää merirosvot kuuliaisuudessa ja kurissa. Heidän laivastonsa oli mahtava. Sitä johti M. de Rivarolin voimakas lippulaiva _Victorieuse_, joka käsitti noin kahdeksankymmentä tykkiä. Kukin muista ranskalaisista laivoista oli ainakin yhtä vahva kuin Bloodin Arabella, jossa oli neljäkymmentä tykkiä. Sitten seurasivat pienemmät merirosvojen laivat _Elisabeth, Lachesis_ ja _Atropos_ sekä tusinan verran muona- ja ammusvaroilla lastattuja fregatteja ja pikkupursia sekä niiden vetämiä kanootteja. He olivat aivan vähällä tavata eversti Bishopin komentaman Jamaikan laivaston, joka purjehti Tortugaan kahta päivää myöhemmin kuin Rivarol oli lähtenyt etelään. Seitsemäskolmatta, luku KARTAGENA Purjehdittuaan Karibian meren poikki vastatuuleen saapui ranskalainen laivasto Kartagenan näkyviin vasta huhtikuun alkupäivinä, ja M. de Rivarol kutsui upseerinsa lippulaivalleen päättämään hyökkäystavasta. »On hyvin tärkeää, hyvät herrat», puhui hän heille, »että otamme kaupungin yllättämällä, ei ainoastaan sen vuoksi, että se siten ei ennätä ryhtyä puolustautumaan, vaan ennen kaikkea sen vuoksi, että sen asukkaat siten estyvät kuljettamasta aarteitaan sisämaahan. Ehdotan että viemme maihin jo tänä iltana pimeän turvin siihen tarkoitukseen kyllin vahvan osaston.» Ja hän selitti yksityiskohtaisemmin aivoissaan kypsyttämänsä suunnitelman. Hänen omat upseerinsa kuuntelivat häntä kunnioittavasti ja hyväksyen, kapteeni Blood teki sen pilkan hymy huulillaan ja hänen merirosvokapteeninsa välinpitämättöminä. Meidän tulee ymmärtää, että Bloodin kieltäytyminen neuvotteluista tarkoitti ainoastaan sitä äsken selitettyä tilaisuutta, joka koski yritystä millä sotatoimet piti aloittaa. Kapteeni Blood oli ainoa koko upseeri joukosta, joka täsmälleen tiesi mitä heillä oli edessään. Kaksi vuotta sitten hän oli suunnitellut ryöstöretkeä samaan paikkaan, oli todella tehnyt vakoiluretken sinne olosuhteissa, jotka hän kohta aikoi selittää. Paronin ehdotus oli juuri sellainen, mitä saattoi odottaa komentajalta, joka tunsi paikan olosuhteet ainoastaan karttojen mukaan. Maantieteellisesti ja strategisesti katsoen tämä on varsin omituinen paikka. Se on neliömäinen, idän ja pohjoisen puolelta vuorten suojaama, ja sen eteläpuolella oli toinen kahdesta satamasta, joiden kautta sinne on tultava. Reitti ulompaan satamaan, joka oikeastaan on vain kolme mailia leveä sisäjärvi, käy kapean salmen kautta, jota sanotaan Boca Chicaksi eli Pieneksi suuksi, ja sen turvana on linnoitus. Pitkä kaistale tiheämetsäistä maata on sen edessä länteenpäin luonnollisena aallonmurtajana, ja tultaessa sisempään satamaan pistää toinen niemeke suorassa kulmassa itään manteretta kohti. Se päättyy jyrkkänä syvään ja kapeaan, kujannetta muistuttavaan kanavaan, joka vie suojattuun ja turvalliseen sisäsatamaan. Itään ja pohjoiseen Kartagenasta on mantere, jonka voimme jättää huomioon ottamatta. Mutta lännessä ja luoteessa on tämä kaupunki, joka muilta ilmansuunnilta on niin hyvin turvattu, suoraan mereltä päin suojaton. Se on noin puolen mailin päässä rannasta ja näyttää siltä kuin ei sillä siltä puolelta olisi muuta turvaa kuin tukeva muuri. Mutta näkö pettää tässä ja se oli pettänyt M. de Rivarolin perin pohjin, kun hän laati suunnitelmansa. Kapteeni Bloodin asiaksi jäi selittää vaikeudet, kun M. de Rivarol ilmoitti hänelle, että merirosvoille oli annettu kunniakas terävä aloittaa hyökkäystoimet sillä tavalla kuin hän oli suunnitellut. Kapteeni Blood hymyili myrkyllisen kiitollisena hänen miehilleen osoitetusta kunniasta. Sitä hän juuri oli odottanutkin. Merirosvoille vaarat, M. de Rivarolille kunnia, maine ja tulokset yrityksestä. »Minun täytyy kieltäytyä siitä kunniasta», sanoi hän kylmän tyynesti. Wolverstone murahti hyväksyvästi ja Hagthorpe nyökäytti päätään. Yberville, jota yhtä suuressa määrin kuin muitakin suututti jalosukuisen maanmiehen ylimielisyys, ei koskaan horjahtanut uskollisuudessaan kapteeni Bloodia kohtaan. Ranskalaiset upseerit — heitä oli kuusi kappaletta läsnä — tuijottivat ylpeän hämmästyneinä merirosvopäällikköön, ja paroni sinkautti hänelle ankaran kysymyksen. »Mitä? Te kieltäydytte, sir? Kieltäydytte noudattamasta käskyäni, niinkö sanoitte?» »Käsitin, herra paroni, että olitte kutsunut meidät neuvottelemaan menettelytavoista.» »Siinä tapauksessa olette käsittänyt asian väärin, herra kapteeni. Te olette täällä ottamassa vastaan käskyni. Minä olen jo neuvotellut ja minä olen myös päättänyt. Toivon, että ymmärrätte.» »Oh, erinomaisesti», nauroi Blood. »Mutta minun täytyy kysyä, ymmärrättekö te?» Ja antamatta paronille aikaa lausua vihaista kysymystään, joka oli jo valmiina tämän huulilla, hän jatkoi: »Te olette neuvotellut ja päättänyt, sanoitte. Mutta ellei teidän päätöksenne pohjaudu haluun jouduttaa minun miehiäni surman suuhun, niin te muutatte sen, kun olen kertonut teille jotakin, mistä minulla on tarkat tiedot. Tämä Kartagenan kaupunki näyttää sangen helposti valloitettavalta pohjoisesta käsin, koska se näyttää niin suojattomalta meren puolelta. Ajatelkaahan, herra paroni, miksi olisivat espanjalaiset, kun he kaupungin rakensivat tähän, missä se nyt on, nähneet niin paljon vaivaa turvatakseen sen etelänpuolelta, jos se kerran pohjoisesta oli niin altis hyökkäyksille?» Tämä pani M. de Rivarolin miettimään. »Espanjalaiset eivät», jatkoi Blood, »ole niin hölmöjä kuin te luulette. Sallikaa minun kertoa teille, herra, että minä kaksi vuotta sitten tein tiedusteluretken Kartagenaan valmistuakseni hyökkäämään sen kimppuun. Tulin tänne muutamien ystävällisten, kaupittelevien intiaanien kanssa pukeutuneena intiaaniksi minäkin ja siinä valepuvussa oleskelin kokonaisen viikon kaupungissa ja tutkin tarkoin kaikki mahdollisuudet tunkeutua siihen. Meren puolella, joka näyttää niin viekoittelevalta hyökkääjälle, on matalikkoa ainakin puoli mailia — vakuutan teille, että siinä on matkaa yllin kyllin, jotta ei mikään laiva voi tulla niin lähelle, että sen tykit kantaisivat kaupunkiin, ja kolmeneljännes mailia lähemmäksi ei ole hyvä minkään laivan tulla.» »Mutta me viemme joukot maihin kanooteilla ja avoveneissä», huudahti eräs upseeri kärsimättömänä. »Tyynempänäkin vuodenaikana ehkäisevät rantatyrskyt sellaisen yrityksen. Ja teidän tulee myös muistaa, että vaikka maihinnousu kävisikin päinsä, kuten te väitätte, niin sitä ei voisi suojata laivastotykeillä. Tosiasiallisesti joutuisivat maihinnousujoukot vaaran alaisiksi juuri omien tykkien puolelta.» »Jos hyökkäys tehdään öiseen aikaan, kuten ehdotan, on tykistö suoja tarpeen. Te olisitte maissa jo ennen kuin espanjalaiset tietäisivät mitään aikeesta.» »Te näytte otaksuvan, että Kartagena on sokeiden kaupunki, että he tällä hetkellä eivät muka näkisi meidän purjeitamme ja ihmettelisi, keitä me olemme ja mitä meillä on mielessämme.» »Mutta jos he otaksuvat olevansa turvassa pohjoisen puolelta, niin juuri tuo tieto tekee heidät huolettomiksi», sanoi paroni kärsimättömänä. »Ehkä. Mutta hehän ovatkin turvassa. Luonto pitää huolen siitä, että jokainen yritys lähestyä kaupunkia siltä puolelta on etukäteen tuomittu epäonnistumaan.» »Siitä huolimatta me yritämme», sanoi itsepäinen paroni, jonka ylpeys ei sallinut, että hän myöntyisi upseerinsa neuvoihin. »Jos sittenkin teette sen kuultuanne mitä olen sanonut, niin on se oma asianne. Mutta minä en ota johtaakseni miehiäni vaaraan, josta ei lähde mitään hyötyä.» »Mutta jos minä käsken...», alkoi paroni. Mutta Blood keskeytti hänet muitta mutkitta. »Herra paroni, kun M. de Cussy palkkasi meidät teidän lukuunne, teki hän sen yhtä paljon tietojemme ja kokemuksemme vuoksi tämäntapaisessa sodankäynnissä kuin sen voiman vuoksi, jota me edustamme. Olen asettanut tietoni ja kokemukseni tässä asiassa teidän käytettäväksenne. Tahdon lisätä, että hylkäsin oman aikeeni ryöstää Kartagena sen vuoksi, että minulla ei ollut silloin tarpeeksi voimia tunkeutua sinne sataman kautta, joka on ainoa tie kaupunkiin. Se voima, joka teillä nyt on käytettävänänne, on paras siihen tarkoitukseen.» »Mutta sillä aikaa kun me raivaamme tiemme kaupunkiin, on espanjalaisilla kyllin aikaa viedä suuri osa aarteistaan pois. Meidän täytyy yllättää heidät.» Kapteeni Blood kohautteli hartioitaan. »Jos tämä on vain rosvoretki, niin on se seikka tietysti ennen kaikkea otettava huomioon. Niin oli minun laitani. Mutta jos te haluatte murskata Espanjan ylpeyden ja istuttaa Ranskan liljat tämän siirtomaan linnantorniin, niin ei vähäisten aarteiden menetyksen pitäisi painaa paljoakaan.» M. de Rivarol puraisi huultaan harmissaan. Hänen synkät silmänsä kipinöivät hänen katsellessaan varmaa merirosvoa. »Mutta jos minä käsken teitä — yrittämään....», sanoi hän. »Vastatkaa minulle, monsieur, antakaa meidän kerta kaikkiaan tietää, miten asia on ja kuka tätä retkeä komentaa.» »Totisesti, te olette väsyttävä», sanoi kapteeni Blood ja kääntyi M. de Cussyn puoleen, joka istui huultaan purren, äärimmäisen kiusaantuneena. »Pyydän teitä todistamaan kenraalille, että olen oikeassa.» M. de Cussy heräsi synkistä mietteistään. Hän yskäisi kurkkunsa y selväksi. Hän oli äärimmäisen hermostunut. »Siihen katsoen, mitä kapteeni Blood on esittänyt...» »Oh, hiiteen sellaiset asiat!» kivahti Rivarol. »Minusta näyttää kuin olisi minulla vain pelkureita mukanani. Kuulkaahan nyt, herra kapteeni, koska teitä kerran pelottaa lähteä ryntäämään, niin teen sen itse. Ilma on tyyni, ja arvelen onnistuvani hyvin maihinnousussa. Jos onnistun, niin olen näyttänyt, että te olette väärässä, ja minulla on ehkä huomenna sanottavana teille pari sanaa, joista ette ole pitävä. Minä alan olla liian suvaitsevainen teitä kohtaan, sir.» Hän heilautti kättään kuninkaallisen armollisesti. »Saatte mennä.» Häntä johti yksinomaan ylpeys ja itsepäisyys, ja hän sai sen mukaisen opetuksen kuin ansaitsi. Laivasto pysähtyi illalla noin mailin päähän rannasta ja pimeän turvin lähti kolmesataa miestä, joista kaksisataa oli neekereitä — koko neekerijoukko oli komennettu yritykseen — kanooteissa ja laivaveneissä rantaa kohti. Rivarolin ylpeys pakotti hänet, vaikka hän ei ensinkään pitänyt siitä, johtamaan retkeä itse. Ensimmäiset kuusi venettä nielaisivat tyrskyt ja pirstoivat ne palasiksi ennen kuin niissä ohjat ennättivät selvitä niistä irti. Tyrskyjen mylvintä ja haaksirikkoisten huudot varoittivat jäljessä tulijoita, jotka siten pelastuivat samanlaiselta kohtalolta. Paronin tiukasta käskystä he soutivat pois vaaralliselta paikalta ja pysähtyivät vain ottamaan ylös niitä, joiden oli onnistunut uimalla ponnistella heidän luokseen. Noin viisikymmentä miestä menehtyi yrityksessä, ja kuusi ammuksilla ja keveillä tykeillä lastattua venettä joutui meren saaliiksi. Paroni palasi lippulaivalleen raivoissaan, mutta ei millään muotoa viisaampana miehenä. Viisaus — edes kokemuksen kautta saatu katkera viisaus — ei ollut sellaista miestä varten kuin M. de Rivarol oli. Hänen vihansa esineeksi joutuivat kaikki, mutta pääasiassa se kohdistui kapteeni Bloodiin. Aivan ihmeellisiä sokkeloita kulkien tuli hänen järjen juoksunsa siihen tulokseen, että Blood oli kokonaan ja etupäässä syynä hänen epäonnistumiseensa. Hän meni nukkumaan miettien raivoissaan, mitä huomenna sanoisi kapteeni Bloodille. Hän heräsi aamunkoitossa tykkien kumeaan jyskeeseen. Noustuaan peräkannelle yöpuvussaan ja tohveleissaan hän näki näyn, joka yhä lisäsi hänen järjetöntä raivoaan. Neljä merirosvolaivaa liikehti täysissä purjeissa merkillisissä mutkissa puolen mailin päässä Boca Chicasta ja hieman kauempana muusta laivastosta, ja niiden sivuista syöksyi tulta ja savua joka kerran kun ne käänsivät kylkensä suurta pyöreää linnaketta vastaan, joka vartioi kaltaista sataman suuta. Linnake vastasi tuleen vilkkaasti ja vihaisesti. Mutta merirosvot sovittelivat laivojensa kylkiä erinomaisena arvostelukyvyllä ottaessaan huomioon sen hetken, jona puolustajat panostivat uudelleen tykkejään. Kun espanjalaiset ampuivat uudelleen, kääntyivät he taas, huolehtien ei ainoastaan siitä, että heidän laivansa koko ajan olivat liikkeessä, vaan myös siitä, ettei linnakkeella ollut maalitauluna muuta laivoista kuin joko keula tai perä ja että mastot olivat suorassa linjassa silloin kun oli odotettavissa järeämpi tuli. Kiroillen ja noituen seisoi M. de Rivarol peräkannella ja katseli toimitusta, jonka Blood niin häpeämättömästi oli alkanut omalla vastuullaan. _Victorieusen_ upseerit olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, mutta paroni ei avannut raivonsa sulkuja ennen kuin de Cussy yhtyi joukkoon. Ja M. de Cussy aiheutti itse niiden aukeamisen. Hän oli tullut ylös käsiään hykertäen ja nauttien asianmukaisesta tyydytyksestä, kun hän näki, miten tarmokkaasti hänen valitsemansa miehet toimivat. »Ahaa, M. de Rivarol», nauroi hän. »Hän tuntee ammattinsa, tuo Blood, vai mitä? Hän kohottaa Ranskan lipun linnakkeen lipputankoon ennen aamiaista.» Paroni kääntyi muristen häneen päin. »Vai tuntee hän ammattinsa, vai niin! Hänen ammattiinsa kuuluu, sallikaa minun sanoa se teille, M. de Cussy, että hän noudattaa minun määräyksiäni, ja minä en ole käskenyt häntä tekemään tätä. Jumaliste! Kun tämä on päättynyt, niin minä annan hänelle kirotusta tottelemattomuudestaan.» »Herra paroni, jos hän voittaa, niin hän on ollut oikeassa.» »Oikeassa! Piru vieköön! Voiko sotilas olla oikeassa silloin kun hän toimii ilman määräystä?» Paroni raivosi kuin vimmattu ja hänen upseerinsa yhä vain yllyttivät hänen vihaansa Bloodia kohtaan. Sillä välin jatkui taistelu iloisesti. Linnake kärsi pahoin. Merirosvotkaan eivät taitavasta liikehtimisestään huolimatta päässeet vaurioitta. _Atropoksen_ ylähangan parras oli ammuttu säpäleiksi ja yksi ammus oli sattunut sen peräpuolen runkoon. _Elisabethin_ keulakansi oli pahoin murskautunut ja _Arabellan_ suurmaston huippu ammuttu poikki. Loppupuolella taistelua huojui _Lachesis_ tulilinjalta pois saatuaan peräsimensä ruhjotuksi, ja sitä ohjattiin laahaimella. Mielettömän paronin tuimat silmät miltei paloivat tyydytyksestä. »Rukoilen taivasta, että se upottaisi hänen pirulliset laivansa», huusi hän raivoissaan. Mutta taivas ei kuullut häntä. Tuskin hän oli lausunut toivomuksensa, kun kuului hirvittävä räjähdys ja puolet linnakkeesta lensi ilmaan. Onnellinen laukaus merirosvojen tykistä oli sattunut ruutivarastoon. Saattoi ehkä kulua pari tuntia siihen, kun kapteeni Blood koreana ja tyynenä kuin olisi tullut vastaanotosta hovissa, astui _Victoriensen_ peräkannelle M. de Rivarolin eteen, joka yhä oli yöpuvussaan ja -myssyssään. »Saan ilmoittaa, että pidämme hallussamme Boca Chican linnaketta. Ranskan lippu liehuu sen tornin jäännöksillä. Ja tie sisäsatamaan on avoinna laivastollemme.» M. de Rivarolin oli pakko niellä raivonsa, vaikkakin se oli tukehduttaa hänet. Hänen upseeriensa ilo oli ollut niin suuri, että hän ei voinut jatkaa aloittamallaan tavalla. Mutta hänen silmänsä olivat siitä huolimatta pahansuovat ja hänen kasvonsa kalpeat vihasta. »Olipa onni teille, että menestyitte yrityksessänne. Jos olisitte epäonnistunut, olisi teille käynyt huonosti. Olkaa hyvä ja odottakaa seuraavalla kerralla määräyksiäni, jotta ette sattuisi olemaan väärässä, jos ei onni potkaisisikaan teitä kuten tällä kerralla.» Kapteeni Blood hymyili niin, että valkoiset hampaat välähtivät, ja kumarsi. »Ilomielin odotan määräystänne, herra kenraali, jotta voimme käyttää hyväksemme voittoamme. Huomannette, että nyt on toimittava kiireesti.» Rivarol jäi hetkeksi suu auki. Naurettavan vihansa vimmoissa hän ei ollut huomannut mitään. »Käykää hyttiini, jos suvaitsette», sanoi hän käskevästi ja oli kääntymäisillään edellä, kun Blood pysähdytti hänet. »Nöyrimmästi, herra kenraali, täällä on parempi. Tästä näette tulevan toimintamme näyttämön. Se leviää eteenne kuin paras kartta.» Hän viittasi kädellään sisäjärvelle, sitä rajoittavalle alueelle ja itse kaupunkiin päin. »Ellei sitä katsota hävyttömyydeksi, jos minä rohkenen viitata...» Hän vaikeni. M. de Rivarol katsoi häneen tiukasti epäillen, että hän teki pilkkaa. Mutta Bloodin tummat kasvot olivat hymyilevät ja hänen silmänsä olivat vakavat. »Antakaa kuulua», myöntyi paroni. Blood osoitti sisemmän sataman suulla olevaa linnoitusta, jota hieman näkyi välissä olevalla kielekkeellä kasvavien palmujen latvojen yli. Hän ilmoitti, että sen aseistus ei ollut niin pelottava kuin ulomman sataman linnoituksen, jonka he juuri olivat ampuneet rikki. Mutta toiselta puolen oli reitti siinä paljon kapeampi kuin Boca Chican luona, ja ennen kuin he siis saattoivat yrittää sitä tietä kaupunkiin, täytyi heidän saada haltuunsa linnoitus. Hän ehdotti, että ranskalainen laivasto lähtisi ulompaan satamaan ja alkaisi heti pommituksen. Sillä välin veisi hän maihin kolmesataa merisissiä ja hieman tykistöä sisäjärven itäiselle rannalle tuolla puolen kaunista puutarhamaista saarta, joka oli täynnä runsaasti hedelmiä kantavia puita, ja lähtisi sieltä samanaikaisesti ryntäämään takaapäin linnoitusta vastaan. Kun espanjalaiset täten joutuisivat kahden tulen väliin sekä olisivat jo äskeisen vahvemman linnoituksensa sortumisesta alakuloisia, ei Blood luullut, että heidän vastustuksensa kestäisi kovinkaan kauan. Sitten pitäisi M. de Rivarolin miehittää linnoitus, ja kapteeni Blood jatkaisi miehineen matkaansa ja ottaisi haltuunsa Nuestra Señora de la Poupan kirkon, joka näkyi selvästi kukkulalla aivan kaupungin itälaidassa. Sen tärkeä asema tekisi siitä strategisesti selvän ja arvokkaan tukikohdan ja samalla se hallitsisi myös sitä ainoata maantietä, joka vei Kartagenan kaupungista sisämaahan, ja kun se kerran olisi heidän hallussaan, niin ei tarvinnut enää pelätä, että espanjalaiset yrittäisivät viedä kalleuksiaan kaupungista. Se oli, kuten kapteeni Blood oli arvannut, M. de Rivarolille kaiken todistelun kruunu. Siihen saakka hän oli esiintynyt ylimielisenä ja olisi mielellään oman ylpeytensä vuoksi tahtonut arvostella Bloodin ehdotusta ylhäisen ankarasti, mutta nyt hänen käytöksensä äkkiä muuttui. Hän tuli tarkkaavaksi ja eloisaksi ja meni niinkin pitkälle alentuvaisuudessa, että kiitti kapteeni Bloodin suunnitelmaa hyväksi ja antoi määräyksen toimien aloittamiseksi heti. Ei ole tarpeellista seurata noita toimia askel askelelta. Ranskalaisten puolelta tapahtuneet erehdykset estivät niiden tasaista kulkua, ja heidän laivojensa huolimaton ohjaus sai aikaan sen, että linnoituksen tykit illan kuluessa upottivat kaksi alusta. Mutta illan suussa, suurimmaksi osaksi sen raivon ansiosta, jolla merisissit hyökkäsivät maan puolelta linnoituksen kimppuun, oli linnoitus antautunut, ja ennen pimeää vallitsi Blood miehineen muutamien muuleilla sinne kuljetettujen tykkien avulla Señora de la Poupan kukkulalta koko kaupunkia. Puolen päivän aikaan seuraavana päivänä Kartagena antautui puolustusvälineiden puutteessa ja Rivarolin uhatessa ampua sen raunioiksi. Voiton ylpistyttämänä, jonka hän laski kokonaan omaksi ansiokseen, paroni määräili antautumisehdot. Hän vaati luovutettavaksi kaiken kaupungin omaisuuden. Kauppiaiden tuli luovuttaa kaikki rahansa ja omaisuutensa, asukkaat saivat joko jäädä kaupunkiin tai lähteä sieltä, mutta niiden, jotka lähtivät, täytyi luovuttaa koko omaisuutensa, kun taas ne, jotka jäivät, pääsivät puolella ja tulivat samalla Ranskan alamaisiksi. Uskonnolliset kokoushuoneet ja kirkot säästettäisiin, mutta niiden rahavarat ja kalleudet täytyi ilmoittaa. Kartagena myöntyi, kun sillä ei ollut muutakaan neuvoa, ja seuraavana päivänä, joka oli viides huhtikuuta, marssi M. de Rivarol kaupunkiin ja julisti sen nyt ranskalaiseksi alusmaaksi määräten M. de Cussyn sen kuvernööriksi. Sitten hän lähti tuomiokirkkoon, jossa voiton kunniaksi pidettiin asianmukainen messu. Tämä vain hurskauden osoitukseksi. Mutta sitten lähti M. de Rivarol kaupungin katsastukseen. Ainoa seikka, jossa ranskalaisten voitto Kartagenassa erosi tavallisesta rosvoretkestä, oli se, että sotilaita oli ankaran rangaistuksen uhalla kielletty tunkeutumasta yksityisten asuntoihin. Mutta tämä näennäinen kunnioitus henkeä ja omaisuutta kohtaan pohjautui todellisuudessa vain M. de Rivarolin pelkoon, että pieninkin kolikko saattoi jäädä pois siitä valtavasta aarrearkusta, jonka paroni oli avannut Ranskan kuninkaan nimessä. Kun sitten kullan virta oli tyrehtynyt, hän peruutti kaikki määräyksensä ja jätti kaupungin miestensä mielin määrin ryöstettäväksi, ja nämä veivät asukkailta sen omaisuuden, joka heille uusina Ranskan kansalaisina oli luvattu jättää koskemattomaksi. Saalis oli suunnaton. Neljän päivän ajan kuljetti sata muulia kultakuormia kaupungista rannalla odottaviin veneisiin, joilla ne sitten vietiin laivoihin. Kahdeksaskolmatta luku MONSIEUR DE RIVAROLIN KUNNIA Kaupungin antautumisen ajan ja hieman sen jälkeenkin oli kapteeni Blood oleksinut miehistönsä suurimman osan kanssa asemassaan Nuesta Señora de la Poupan kukkulalla eikä niin muodoin tiennyt asiain kulusta mitään. Bloodille, jonka ansiosta todelliseksi aarreaitaksi osoittautuneen kaupungin pikainen valloitus pääasiallisesti johtui, ei ollut osoitettu edes sitä kunniaa, että hänet olisi kutsuttu siihen upseerien neuvotteluun, jossa antautumisehdoista päätettiin. Se oli loukkaus, jota Blood ei toisenlaisissa olosuhteissa olisi suvainnut. Mutta nykyisessä oudossa mielentilassaan ja haluten olla kokonaan erossa rosvoudesta hän tyytyikin hymyilemään äärimmäisen halveksivasti tuolle ranskalaiselle kenraalille. Mutta niin eivät tehneet hänen kapteeninsa eivätkä miehensä. Suuttumus kyti jonkin aikaa heidän mielessään, kunnes se viikon lopulla leimahti ilmiliekkiin. Ainoastaan lupaamalla ilmoittaa heidän mielialansa paronille onnistui heidän kapteeninsa rauhoittaa heidät hetkeksi. Hän lähti sitten heti etsimään M. de Rivarolia käsiinsä. Hän tapasi paronin eräässä virastossa, jonka tämä oli perustanut kaupunkiin, kirjurijoukon kanssa luetteloimassa aarteita, joita sinne oli tuotu, ja tarkastamassa niitä tilikirjoja, jotka hän oli vaatinut nähdäkseen, jotta hän pennilleen tietäisi miten paljon hänellä vielä oli saatavaa. Paroni istui tutkimassa tilikirjaa kuten ainakin kaupungin kauppias, tehden siihen merkintöjä ollakseen varma siitä, että kaikki oli pesolleen oikein. Kuninkaan maa- ja merivoimien kenraalin mielityötä! Hän katsahti ärtyneenä työstään, jonka Bloodin tulo keskeytti. »Herra paroni», tervehti Blood. »Minun täytyy saada puhua teille asiani suoraan ja teidän täytyy se sietää. Mieheni ovat nousemassa kapinaan.» M. de Rivarol katsoi häneen ja kohotti hieman kulmiaan. »Kapteeni Blood, minä tahdon myös puhua suoraan ja teidän täytyy se myös sietää. Jos miehenne nousevat kapinaan, niin saatte te ja teidän kapteeninne vastata siitä henkilökohtaisesti. Te erehdytte siinä, että puhutte minun kanssani kuin olisin teidän liittolaisenne, vaikka minä selvästi olen alusta pitäen antanut teidän ymmärtää, että olette astunut palvelukseen minun alaisenani. Kun asianmukaisesti käsitätte tämän tosiasian, niin säästyy paljon turhaa suukopua.» Blood hillitsi itsensä vaikeasti. Hän tunsi, että hänen jonakin kauniina päivänä täytyisi inhimillisyyden vuoksi katkaista heltta tuolta ylimieliseltä, ylpeältä kukonpojalta. »Määritelkää asemanne miten tahdotte», sanoi hän. »Mutta tahdon huomauttaa teille, että asian luonne ei muutu siitä, että te annatte sille toisen nimen. Minä käsittelen tosiasioita ja pääasiassa sitä tosiasiaa, että olemme sopineet kanssanne tarkoista määräyksistä. Nämä määräykset lupaavat meille erinäisen osuuden voittosaaliista. Minun mieheni vaativat sen nyt. He eivät ole tyytyväisiä.» »Mihin he eivät ole tyytyväisiä?» kysyi paroni. »Teidän kunniantuntoonne.» Lyönti vasten kasvoja olisi tuskin hämmästyttänyt ranskalaista enemmän. Hän jäykistyi ja oikaisihe, hänen silmänsä leimusivat ja hänen kasvonsa kävivät kuolonkalpeiksi. Kirjurit pöydän ääressä panivat kynänsä pois ja odottivat peloissaan räjähdystä. Pitkän aikaa oli aivan hiljaista. Sitten mahtava paroni korotti äänensä, joka sähisi vihasta. »Uskallatteko todella niin paljon, te ja teidän saastaiset varasseuralaisenne? Jumaliste! Saatte vastata vielä noista sanoistanne, vaikka teidän kanssanne taisteleminen tuottaakin vielä suuremman häpeän niskoilleni. Hyi!» »Tahdon huomauttaa teille», sanoi Blood, »että minä en puhu omasta, vaan miesteni puolesta. He ovat tyytymättömiä, he uhkaavat ottaa itse sen, mikä heille on luvattu, ellei sitä heti heille luovuteta.» »Ottaa?» toisti Rivarol vapisten raivosta. »Antaapa heidän koettaa, niin...» »Älkää olko liian hätäinen. Minun mieheni ovat oikeassa, kuten hyvin tiedätte. He tahtovat saada tietää, milloin saaliin jako tapahtuu ja milloin he saavat viidennen osan siitä, kuten sopimuksessa luvataan.» »Herra antakoon minulle kärsivällisyyttä! Miten voin toimittaa jaon, kun kaikki aarteet eivät vielä ole edes koossa?» »Miehilläni on syytä uskoa, että ne ovat jo kaikki koossa. Ja he eivät mielellään näe, että ne kootaan kaikki teidän laivoillenne ja jäävät teidän hoteisiinne. He sanovat, että sen jälkeen ei enää saada mitään varmuutta siitä, kuinka suuri saalis todellisuudessa on ollut.» »Mutta — Herran nimessä! — minähän pidän kirjaa niistä. Ne ovat kaikkien nähtävissä.» »He eivät halua nähdä tilikirjoja. Harvat heistä osaavat edes lukeakaan. He tahtovat nähdä itse saaliin. He tietävät — te pakotatte minut suorastaan töykeäksi — että tilikirjat ovat väärennetyt. Teidän kirjojenne mukaan nousee Kartagenasta saatu sotasaalis noin kymmeneen miljoonaan livreen. Miehet tietävät kuitenkin — he ovat sangen taitavia arvostelussaan — että se nousee suunnattoman paljon korkeammaksi — noin neljäänkymmeneen miljoonaan. He tahtovat, että itse aarteet tuodaan nähtäviksi ja että ne punnitaan heidän läsnäollessaan, kuten tapa vaatii Rannikon veljeskunnan keskuudessa.» »Minä en tunne merirosvojen tapoja.» Kenraali oli ylenkatseellinen. »Mutta te opitte tuntemaan ne pian.» »Mitä tarkoitatte, roisto? Minä olen sotavoimien päällikkö, enkä ryöstäjien ja varkaiden.» »Oh, tietenkin!» Bloodin pilkka irvisteli hänen silmissään. »Mutta olkaa mitä haluatte, minä varoitan teitä vielä siitä, että ellette suostu vaatimukseen, joka on oikeutettu ja jota minäkin sen vuoksi kannatan, niin saatte harmia, ja minua ei totisesti ihmetyttäisi, vaikka ette enää pääsisikään Kartagenasta tai ette veisi ainoatakaan kolikkoa Ranskaan.» »Piru vieköön? Onko minun käsitettävä asia niin, että te uhkaatte minua?» »Tyyntykäähän toki, herra paroni. Kehoitan teitä vain käyttämään hieman viisautta, jotta voisitte välttää ikävyyksiä. Te ette tiedä, millaisella tulivuorella seisotte. Te ette tunne merirosvojen keinoja. Jos olette itsepäinen, saattaa Kartagena tukehtua verivirtoihin ja olkoon lopputulos siitä mikä hyvänsä, niin ei ainakaan Ranskan kuningas siitä paljon hyödy.» Se muutti väittelyn kokonaan vähemmän vihamieliselle pohjalle. Hetken sitä vielä kesti loppuakseen vihdoin siihen, että M. de Rivarol vastenmielisesti päätti suostua merirosvojen vaatimukseen. Hän ilmoitti sen mahdollisimman epäkohteliaasti ja vasta sitten kun Blood oli saanut hänet uskomaan, että kieltäytyminen saattoi käydä sangen vaaralliseksi. Yhteenotossa hän saattoi mahdollisesti voittaa Bloodin miehet, mutta yhtä mahdollista oli, että hän saattoi hävitäkin. Ja vaikka voittaisikin, tulisi yritys hänelle niin kalliiksi mieshukkaan nähden, ettei hän sen jälkeen ehkä pystyisi vähäisillä voimillaan pitämään hallussaan sitä mitä oli saanut. Loppujen lopuksi hän lupasi heti ryhtyä tarpeellisiin valmisteluihin, ja jos kapteeni Blood ja hänen upseerinsa tulisivat huomenaamuna hänen laivalleen, tuotaisiin aarteet nähtäviksi, punnittaisiin heidän läsnäollessaan ja viides osa niistä luovutettaisiin siinä paikassa heidän haltuunsa. Sinä iltana vallitsi merirosvojen keskuudessa sanomaton ilo sen johdosta, että M. de Rivarolin suunnaton ylpeys vihdoinkin oli lannistettu. Mutta kun seuraava päivä vaikeni, saivat he selityksen siihen. Ainoat laivat, mitä satamassa näkyi, olivat _Arabella_ ja _Elisabeth_, jotka keinuivat ankkurissa, sekä _Alropos_ ja _Lachesis_, jotka olivat vedetyt matalikolle pommituksessa saamiensa vaurioiden korjaamista varten. Ranskalaiset alukset olivat lähteneet. Ne olivat rauhallisesti ja salaa liukuneet yön pimeydessä satamasta, ja kolme pientä ja häipyvää purjetta läntisellä taivaanrannalla oli kaikki, mitä niistä enää oli näkyvissä. Velkojiaan pakoileva M. de Rivarol oli mennyt aarteineen ottaen mukaansa Ranskasta tuomansa sotilaat ja merimiehet. Hän oli jättänyt jälkeensä Kartagenaan sekä tyhjin käsin tuijottavat merirosvot, jotka hän oli pettänyt, että M. de Cussyn ja Hispaniolasta tulleet vapaaehtoiset ja neekerit, jotka hän oli pettänyt yhtä taitavasti. Molemmat puolueet sulivat yhteisessä raivon tunnossa yhdeksi, ja sen edesottamuksia pelkäsivät onnettoman kaupungin asukkaat enemmän kuin olivat pelänneet mitään ennen tätä retkeä. Kapteeni Blood yksin pysyi tyynenä hilliten syvän suuttumuksensa. Hän oli luvannut itselleen, että hän vielä ennen eroamistaan M. de Rivarolista maksaisi tälle takaisin kaikki ne loukkaukset ja hävyttömyydet, joihin tuo käsittämätön mies — joka nyt näyttäytyi roistoksi — oli alistanut hänet. »Meidän täytyy ajaa heitä takaa», selitti hän. »Ajaa takaa ja rangaista.» Ensin nousi yleinen hyväksymishuuto. Mutta sitten seurasi ajatus, että ainoastaan kaksi merirosvojen laivaa oli siinä kunnossa, että ne pystyivät lähtemään merille — eikä niihin mahtunut koko miehistö, varsinkin kun muonavaroja oli liian vähän niin pitkää matkaa varten. _Lachesiksen_ ja _Atropoksen_ miehistöt ja heidän kapteeninsa Wolverstone ja Yberville vastustivat aietta, Kartagenassa saattoi vielä olla kyllin paljon aarteita. He aikoivat jäädä sinne ja kiristää loput niistä samalla kun korjasivat laivojaan. Menkööt Blood ja ne, jotka tulivat hänen kanssaan, jos halusivat. Silloin Blood huomasi, että hän oli hätiköinyt päätöksensä teossa, ja yrittäessään peräytyä siitä hän oli vähällä aikaansaada tappelun niiden kahden puolueen välillä, joihin hänen päätöksensä nyt oli jakanut merirosvot. Ja sillä aikaa pienenivät ranskalaisten purjeet pienenemistään taivaanrannalla. Blood oli vaipua epätoivoon. Jos hän nyt lähtisi, niin taivas tiesi mitä kaupungille tapahtuisi, sillä jäljelle jäävien mieliala oli vaarallinen. Jos hän taas jäisi, niin hänen ja Hagthorpen miehistöt yhtyisivät samaan hurjisteluun muiden kanssa lisäten vain siten niitä hirmutöitä, joita ei enää voitu välttää. Hänen epäröidessään puoleen ja toiseen ottivat hänen omansa ja Hagthorpen miehet ohjat käsiinsä, sillä heidän piti päästä ajamaan Rivarolia takaa. Heidän kostettavanaan ei ollut ainoastaan roistomaista petosta, vaan samalla oli anastettavissa suunnaton aarre käsittelemällä vihollisena tätä ranskalaista kenraalia, joka niin kurjasti oli pettänyt liittolaisensa. Kun Blood ristiriitaisten mietteittensä kiusaamana yhä epäröi, veivät hänen miehensä hänet miltei väkipakolla laivaan. Tunnin kuluttua, kun vesitynnyrit vihdoin oli täytetty ja viety laivalle, lähtivät _Arabella_ ja _Elisabeth_ tuimalle takaa-ajolleen. Kun oltiin selvällä merellä ja Arabellan suunta oli määrätty, meni Pitt etsimään kapteenia, koska tiesi, että hänen mielensä äskeisten tapahtumain johdosta oli kovin levoton. Hän tapasi hänet istumasta yksin hytissään, pää käsiin vaipuneena ja huolekas ilme silmissään, jotka tuijottivat suoraan eteenpäin näkemättä mitään. »Mitä nyt, Peter», huudahti nuori somersetlainen merimies. »Hyvä Jumala, mies, mikä sinua vaivaa? Varmaankaan eivät Rivarolia koskevat ajatukset!» »Ei», sanoi Blood käheällä äänellä. Ja kerrankin Blood oli puhelias. Voi olla, että hänen täytyi saada puhutuksi, sillä muuten hän olisi tullut hulluksi. Ja Pitt oli yhtäkaikki hänen ystävänsä, joka rakasti häntä ja oli niin muodoin luotettavin mies. »Mutta jos hän saa tietää sen. Jos hän saa tietää sen! Hyvä Jumala. Luulin päässeeni ainaiseksi merirosvoudesta. Ja täällä olen nyt tuon roiston kanssa ottanut osaa pahimpaan rosvouteen, mitä ikänäni olen tehnyt. Ajattele Kartagenaa! Ajattele, miksikä helvetiksi nuo pirut sen nyt muuttavat! Ja minun, täytyy kantaa syy siitä.» »Ei, Peter — se ei ole sinun syytäsi, vaan Rivarolin. Tuo saastainen varas on kaiken saanut aikaan. Mitäpä olisit voinut tehdä estääksesi sitä?» »Minä olisin jäänyt sinne, jos se olisi auttanut jotakin.» »Se ei olisi muuttanut asiaa, sen sinä tiedät. Miksi siis pahoitella sitä?» »Siinä on muutakin lisäksi», huokaili Blood. »Mitä nyt tehdä? Mitä on jäljellä? Minulle tehtiin mahdottomaksi palvella uskollisesti Englantia. Uskollinen palvelus Ranskan hyväksi vei tähän ja se on yhtä mahdotonta tästedeskin. Mitä jää? Merirosvous? Olen luopunut siitä. Totisesti, jos tahdon elää puhdasta elämää, niin luulen, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta jäljellä kuin mennä tarjoamaan miekkaani Espanjan kuninkaan palvelukseen.» Mutta jotain oli sittenkin jäljellä — jotakin, jota kohti he tropiikin auringon paahteessa nopeasti purjehtivat. Kaikki se, mitä hän nyt niin katkerasti soimasi, oli vain välttämätön aste hänen merkillisen kohtalonsa muodostumisessa. Määrättyään laivojensa suunnan Hispaniolaa kohti — koska he päättelivät, että Rivarolin täytyi mennä sinne korjaamaan laivansa ennen kuin lähti pyrkimään meren yli Ranskaan — kyntivät _Arabella_ ja _Elisabeth_ reippaasti merta kaksi päivää ja yötä ilman että vilahdustakaan heidän riitaveljistään näkyi. Kolmas päivä koitti ja toi mukanaan sumun, joka rajoitti heidän näköpiirinsä pariin kolmeen mailiin ja lisäsi heidän yhä kasvavaa harmiaan ja pelkoaan, että M. de Rivarol oli päässyt kokonaan livahtamaan heidän käsistään. He olivat silloin — Pittin lokikirjan mukaan — noin 75° 30’ läntistä pituutta ja 77⁰ 45’ pohjoista leveyttä, niin että Jamaika oli alahangan puolella noin kolmenkymmenen mailin päässä länteen, ja luoteessa näkyi todellakin heikosti kuin pilven hattara Sinivuorten suuri harjanne, jonka huiput pistivät taivasta kohti korkealle alempana olevan sumuverhon yläpuolelle. He kulkivat suoraan sivutuulessa ja se toi lännestä päin heidän korviinsa jyskeen, joka tottumattomalle olisi käynyt rantahyrskyjen pauhinasta. »Tykkejä», sanoi Pitt, joka seisoi Bloodin kanssa peräkannella. Blood kuunteli ja nyökkäsi. »Kymmenen mailin päässä, ehkäpä viidentoista, jossakin Port Royalin tienoilla, mikäli arvaan», lisäsi Pitt. Sitten hän katsahti kapteeniinsa. »Koskeeko se meitä?» kysyi hän. »Tykin pauketta Port Royalin tienoilla... se tietäisi sitä, että eversti Bishop on siellä työssä. Ja ketäpä vastaan hän toimisi, ellei meidän ystäviämme? Luulenpa, että se koskee meitäkin. Joka tapauksessa lähdemme kuulostamaan. Käske kääntää.» He kääntyivät tiukasti ylätuuleen ja purjehtivat taistelun ääntä kohti, joka heidän lähestyessään kasvoi voimassa ja laajuudessa. Siten kului tunti. Sitten, kun Blood kiikari silmiensä edessä koetti katsoa sumun läpi odottaen joka hetki näkevänsä taistelevat laivat, taukosi tykkituli äkkiä. He purjehtivat siitä huolimatta samaan suuntaan. Kaikki miehet seisoivat kannella innokkaasti tähyillen edessään olevaa merta. Äkkiä ilmestyi heidän eteensä esine, joka pian näyttäytyi palavaksi laivaksi. Kun _Arabella Elisabethin_ seuraamana purjehti lähemmäksi lounaaseen kääntyen, näkyivät loimuavan aluksen ääriviivat selvemmin. Äkkiä sen mastot pistivät mustina ja selvinä esille savusta, ja liekeistä erotti Blood kiikarillaan selvästi Pyhän Yrjön lipun kehuvan sen suunnastassa. »Englantilainen laiva!» huudahti hän. Hän etsi silmillään sen taistelun voittajaa, josta tämä synkkä näky oli todistajana, ja kun he tullessaan lähemmäksi turmioon tuomittua laivaa näkivät kolmen suuren aluksen hämärät ääriviivat noin kolmen neljän mailin päässä Port Royaliin päin, oli heidän ensimmäinen ja luonnollinen päätelmänsä se, että laivojen täytyi kuulua Jamaikan laivastoon ja että palava laiva oli jokin raajarikoksi ammuttu merirosvolaiva, ja sen vuoksi he kiiruhtivat ottamaan laivaansa sen kolmen veneen täyteisen miehistön, joka pysytteli jonkin matkan päässä palavasta hylystä. Mutta Pitt, joka kaukoputken avulla seurasi poistuvaa laivastoa, huomasi seikkoja, joita vain harjaantunut merimies saattoi erottaa, ja ilmoitti sen uskomattoman tiedon, että suurin näistä aluksista oli Rivarolin _Victorieuse_. He vähensivät purjeita ja saapuivat ajelehtivien veneiden luo, jotka olivat viimeistä sijaa myöten täynnä henkiinjääneitä. Meressä ajelehti sitä paitsi muitakin mikä minkin laivan kappaleen turvin ja ne täytyi myös pelastaa. Yhdeksäskolmatta luku VILHELM-KUNINKAAN PALVELUKSESSA Yksi veneistä jysähti _Arabellan_ kylkeen ja laivanportaita astui ensimmäisenä ylös pieni keikarimaisesti silkkisatiiniin ja kultareunuksiin pukeutunut herrasmies, jonka kuihtuneita, kellahtavia ja hieman ärtyisen näköisiä kasvoja ympäröi tuuhea musta tekotukka. Hänen muodinmukainen ja kallis pukunsa ei vähääkään ollut kärsinyt siinä seikkailussa, jonka hän juuri oli läpäissyt, ja hän käyttäytyi vapaan varmasti kuin ainakin ylhäinen henkilö. Hän ei selvästikään ollut mikään merirosvo. Aivan hänen jäljessään seurasi mies, joka kaikessa muussa paitsi iässä oli edellisen täydellinen vastakohta. Hän oli kookas ja jäntevälihaksinen, hänen kasvonsa olivat pulleat, pyöreät ja ahavoituneet, suupielessä oli ilmeinen veitikka, ja hänen siniset silmänsä räpyttelivät vilkkaasti. Hän oli hyvin, mutta koruttomasti puettu ja teki voimakkaan, käskevän vaikutuksen. Kun pieni mies astui portailta keskilaivaan, jonne Blood oli mennyt ottamaan häntä vastaan, katseli hän pikimustilla silmillään Arabellan eriskummallista miehistöä, joka oli kokoontunut tarkastamaan tulijoita. »Missä pirussa minä nyt olen?» kysyi hän ärtyisästi. »Oletteko englantilainen vai mikä juupeli te olette?» »Omasta puolestani minulla on kunnia olla irlantilainen, sir. Nimeni on Blood, kapteeni Blood, ja tämä on minun laivani Arabella, kaikki teidän palveluksessanne.» »Blood», kiljahti pieni mies. »Oh, perhana! Merirosvo!» Hän kääntyi jättiläisen puoleen, joka tuli hänen takanaan. »Kirottu merirosvo, van der Kuylen. Tuhat tulimmaista, me olemme joutuneet Skyllasta Kharybdikseen.» »Soo!» sanoi toinen syvällä kurkussaan. »Soo!» Sitten tilanteen hullunkurisuus valtasi hänet ja hän nauroi. »Piru vieköön! Mitä tässä on naurettavaa, senkin pyöriäinen», tiuskaisi silkkisatiininen mies. »Siitä tulee hieno juttu kotimaahan. Amiraali van der Kuylen eksyy ensin laivastostaan yöllä, sitten ampuu ranskalainen laivasto-osasto hänen lippulaivansa tuleen hänen allaan ja vihdoin hän joutuu merirosvojen vangiksi. Olen oikein iloinen, kun osaatte nauraa sille. Mutta vaikka syntieni vuoksi satunkin olemaan teidän mukananne, niin piru vieköön, minä en naura.» »Tässä on pieni väärinkäsitys, jos rohkenen huomauttaa siitä», tokaisi Blood rauhallisesti väliin. »Teitä ei ole vangittu, hyvät herrat. Teidät on pelastettu. Kun tiedätte sen, ehkäpä suvaitsette ottaa vastaan sen kestiystävyyden, minkä voin tarjota teille. Se ei tosin ole paljon, mutta se on parasta, mitä käytettävissä on.» Tuima pikku mies tuijotti häneen. »Piru vie! Rohkenetteko olla pilkallinen?» hän sanoi moittivasti, ja ehkäpä estääkseen sellaiset aikeet hän ryhtyi esittelemään itseään. »Minä olen lordi Willoughby, Vilhelm-kuninkaan kenraalikuvernööri Länsi-Intiassa, ja tässä on amiraali van der Kuylen, hänen majesteettinsa Länsi-Intian laivaston komentaja, jonka laivasto tällä erää on joutunut harhaan jossakin tällä kirotulla Karibian merellä.» »Kuningas Vilhelm?» kysyi Blood ja hän huomasi, että Pitt ja Dyke, jotka seisoivat hänen takanaan, olivat tulleet lähemmäksi ja olivat yhtä ihmeissään kuin hän itsekin. »Kuka on kuningas Vilhelm ja minkä maan kuningas hän on?» »Mitä tämä merkitsee?» Lordi Willoughby tuijotti häneen vielä enemmän ihmeissään kuin Blood. Vihdoin hän sanoi: »Tarkoitan hänen majesteettiaan, kuningas Wilhelm Kolmatta — Wilhelm Oranialaista — joka yhdessä kuningatar Marian kanssa on hallinnut Englantia enemmän kuin kaksi kuukautta.» Hetken vallitsi hiljaisuus, kunnes Blood tajusi, mitä hänelle kerrottiin. »Tarkoitatteko, sir, että kotona ovat nousseet kapinaan ja potkineet maasta tuon roiston, Jaakon, ja hänen samanlaiset apurinsa?» Amiraali van der Kuylen tuuppasi hänen ylhäisyyttään kylkeen ja hänen sinisissä silmissään välähti huumori. »Hänen poliittiset mielipiteensä ovat sangen terveet», sanoi hän. Hänen ylhäisyytensä hymy veti hänen ahavoituneet kasvonsa leveisiin vakoihin. »Saakeli, ettekö ole kuullut sitä? Missä pirussa olette ollut koko sen ajan?» »Kolme kuukautta kaukana ihmisten ilmoilta», vastasi Blood. »Tottavie, varmaankin. Noina kolmena kuukautena on maailma muuttunut melkoisesti.» Hän kertoi lyhyesti; Jaakko-kuningas oli paennut Ranskaan ja oli siellä Ludvig-kuninkaan suojeluksessa. Sen vuoksi ja muistakin syistä oli Englanti yhtynyt liittoon sitä vastaan ja oli nyt sodassa Ranskan kanssa. Siitä johtui, että M. de Rivarol oli hyökännyt hollantilaisen amiraalin lippulaivan kimppuun, ja siitä taas saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että ranskalainen matkallaan Kartagenasta. oli tavannut jonkin laivan, jolta oli kuullut uutisen. Sitten vei kapteeni Blood kenraalikuvernöörin ja amiraalin hyttiinsä uudistettuaan vielä kerran vakuutuksensa, että heitä kohdeltaisiin kunniallisesti, ja sillä välin jatkui muiden haaksirikkoisten pelastaminen. Uutiset, jotka hän oli kuullut, panivat Bloodin pään pyörälle. Jos kerran Jaakko-kuningas oli syösty valtaistuimeltaan ja karkotettu maasta, niin se tiesi loppua hänen omalle lainsuojattomuudelleen, johon hänet oli tuomittu muka osanotosta samaisen tyrannin aikaisempaan maastakarkottamisyritykseen. Hän saattoi taas palata kotiin ja jatkaa entistä elämäänsä, joka niin onnettomasti keskeytyi neljä vuotta sitten. Häntä häikäisi mahdollisuus, joka niin äkkiä oli hänelle auennut. Se täytti hänen mielensä ja liikutti häntä niin syvästi, että hänen täytyi saada se sanotuksi. Tehdessään sen hän ilmaisi ovelalle pienelle miehelle, joka tarkasti häntä kiinnostuneena, enemmän kuin oli aikonutkaan. »Menkää vain kotiin, jos haluatte», sanoi hänen ylhäisyytensä, kun Blood vaikeni. »Voitte olla varma siitä, ettei teitä kukaan häiritse merirosvoutenne vuoksi, sillä he ottavat huomioon sen, mikä teidät siihen pakotti. Mutta miksi hätäillä? Me olemme kuulleet teistä, olkaa varma siitä, ja tiedämme mihin te merellä pystytte. Nyt tarjoutuu teille suuria mahdollisuuksia, koska kerran sanoitte kyllästyneenne merirosvouteen. Jos te astuisitte Vilhelm-kuninkaan palvelukseen täällä sodan ajaksi, niin teidän Länsi-Intian tuntemuksenne saattaisi olla erinomaisena apuna hänen majesteettinsa hallitukselle, joka ei suinkaan tulisi olemaan kiittämätön. Tuumikaapa sitä asiaa. Piru vie, sir, sanon sen vielä kerran, teille tarjoutuu suuret mahdollisuudet.» »Jotka teidän ylhäisyytenne antaa minulle», korjasi Blood. »Olen hyvin kiitollinen, mutta tällä hetkellä, minun täytyy tunnustaa, en voi ajatella muuta kuin tuota suurta uutista. Se muuttaa kokonaan maailman. Minun täytyy ensin totuttaa itseni ajattelemaan sitä sellaisena kuin se nyt on, ennen kuin voin määrätä oman asemani siinä.» Pitt tuli ilmoittamaan, että pelastustyö oli suoritettu loppuun ja miehet nostettu laivaan — neljäkymmentäviisi kappaletta. Hän kysyi määräystä. Blood nousi. »Olen laiminlyönyt teidän ylhäisyytenne toivomukset omien asioitteni vuoksi. Te kai haluatte, että vien teidät maihin Port Royalissa?» »Port Royalissa?» Pieni mies väänteli istuimellaan vihoissaan. Vihaisena ja pitkään hän selitti Bloodille, että he edellisenä iltana olivat poikenneet Port Royaliin havaitakseen, että sen varakuvernööri oli poissa sieltä. »Hän oli lähtenyt jollekin villihanhienmetsästykselle etsimään Tortugasta merirosvoja ja ottanut koko laivaston mukaansa.» Blood katsoi häneen hetkisen hämmästyneenä ja alkoi sitten nauraa. »Arvaan hänen lähteneen ennen kuin oli saanut kuulla, että kotona oli tapahtunut hallituksen vaihdos ja että oli julistettu sota Ranskaa vastaan.» »Ei ensinkään», kivahti Willoughby. »Hänelle oli ilmoitettu kummastakin ja hän tiesi myös minun tulostani.» »Oh, sehän on mahdotonta.» »Niin minäkin olisin luullut. Mutta kuulin sen majuri Mallardilta, jonka tapasin Port Royalissa ja joka ilmeisestikin hoiti hallitusta tuon hölmön poissa ollessa.» »Mutta onko hän hullu, kun jättää virkapaikkansa tällaisena aikana?» Blood oli hämmästynyt. »Ja huomatkaa, että hän lisäksi otti koko laivaston mukaansa ja jätti paikan alttiiksi ranskalaisten hyökkäykselle. Hän näkyy olevan niitä varakuvernöörejä, joita äsken kukistettu hallitus katsoi sopivaksi nimittää. Sopiva muistokivi sen kurjalle hallinnolle, piru vieköön! Hän jättää Port Royalin suojattomaksi, paitsi kurjaa linnoitusrähjää, jonka ampuu mäsäksi yhdessä tunnissa. Saakeli! Se on uskomatonta.» Hymy katosi Bloodin kasvoilta. »Tietääkö Rivarol sen?» huudahti hän äkkiä. Hollantilainen amiraali vastasi tällä kertaa. »Purjehtisiko hän sinne, ellei tietäisi sitä? M. de Rivarol otti muutamia meidän miehiämme vangiksi. Voihan olla, että he kertovat hänelle sen. Tai ehkä hän panee heidät kertomaan. Hänellä on siihen hyvä tilaisuus.» Hänen ylhäisyytensä murisi kuin vuoristokissa. »Tuo Bishop roisto saa päällään vastata siitä, jos hänen poissaolonsa aikana tapahtuu jotakin vahinkoa. Entä jos hän on tahallaan lähtenyt? Jos hän onkin enemmän pelkuri kuin hölmö. Jospa hän tällä tavalla koettaa palvella Jaakko-kuningasta, jolta hän on virkansakin saanut?» Kapteeni Blood oli jalomielinen. »Tuskin sentään niin paljoa! Se oli vain hänen kostonhimonsa, joka sai hänet lähtemään. Hän lähti ahdistamaan minua Tortugaan, mylord. Mutta minä luulen, että sillä aikaa kun hän on niissä hommissa, meidän on parasta pitää huolta siitä, että Jamaika pysyy Vilhelm-kuninkaan hallussa. Käännä Port Royalia kohti, Jeremias, ja koeta kiirehtiä. Me olemme vielä jotenkin tasoissa M. de Rivarolin kanssa ja samalla voimme sopia muistakin vanhoista veloista hänen kanssaan.» Sekä lordi Willoughby että amiraali hypähtivät seisomaan. »Mutta ettehän te ole yhtä voimakas kuin hän, piru vieköön!» huudahti hänen ylhäisyytensä. »Jokainen noista ranskalaisista laivoista on yhtä vahva kuin teidän molemmat laivanne yhteensä, mies.» »Tykkien puolesta kyllä», sanoi Blood ja hymyili. »Mutta tässä hommassa tarvitaan muutakin kuin tykkejä. Jos teidän ylhäisyytenne haluaa nähdä tapeltavan merellä, kuten merellä tulee tapella, niin on teillä nyt tilaisuus siihen.» Molemmat herrat tuijottivat häneen. »Mutta voimien erilaisuus!» väitti hänen ylhäisyytensä. »Se on mahdotonta», sanoi van der Kuylen pudistaen suurta päätään. »Merimiestaito on tärkeä, mutta tykit ovat tykkejä.» »Ellen minä pysty heitä voittamaan, niin voin upottaa omat laivani salmeen ja sulkea hänet lahteen, kunnes Bishop palaa villihanhienmetsästykseltään laivoineen, tai kunnes teidän laivastonne saapuu.» »Ja mitä hyvää siitä lähtee, jos suvaitsette?» kysyi Willoughby. »Minäpä kerron teille. M. de Rivarol on täysi hölmö lähtiessään sinne, kun ottaa huomioon, mitä hänellä on lastinaan. Hänellä on mukanaan koko Kartagenasta ryöstetty saalis, joka nousee noin neljäänkymmeneen miljoonaan livreen.» He hypähtivät kuullessaan mainittavan niin suunnattoman summan. »Hän on mennyt Port Royaliin saaliinsa kanssa. Vaikka hän voittaisikin minut, ei hän enää tule takaisin sen kanssa Port Royalista, ja ennemmin tai myöhemmin aarteet löytävät tiensä Vilhelm-kuninkaan kirstuihin, kun — sanokaamme — kymmenes osa niistä on annettu minun merisisseilleni. Sellainen on sopimus, lordi Willoughby.» Hänen ylhäisyytensä hypähti seisomaan ja heilauttaen syrjään hihansuissa pilvenä hulmuavan röyhelöjoukon hän ojensi Bloodille hienon valkean kätensä. »Kapteeni Blood, minä huomaan, että te olette suurenmoinen», sanoi hän. »Teidän ylhäisyydellänne on perin tarkka silmä, kun huomaatte sen», nauroi kapteeni. »Aivan niin! Mutta miten aiotte suorittaa tehtävän?» huudahti van der Kuylen. »Tulkaa kannelle, niin minä näytän sen teille ennen kuin päivä on nykyistään paljoakaan vanhempi.» Kolmaskymmenes luku ARABELLAN VIIMEINEN TAISTELU »Miksi te odotatte?» kysyi van der Kuylen. »Niin — Herran nimessä!» tiukkasi Willoughby. Oli saman päivän iltapäivä ja molemmat merirosvolaivat keinuivat kevyesti ja lepattavin purjein pitkän niemen suojassa, joka varsinaisesti muodosti Port Royalin suuren, luonnollisen sataman. Oli kulunut jo kolmatta tuntia siitä, kun he olivat tulleet siihen hiipimällä, ilman että heitä oli huomattu kaupungista tai Rivarolin laivoista, ja koko ajan oli ilmaa vapisuttanut maalta ja mereltä tuleva tykkien jyske ilmoittaen, että taistelu oli käynnissä ranskalaisten ja Port Royalin puolustajien välillä. Pitkä, toimeton odotus jännitti ylen määrin sekä lordi Willoughbyn että van der Kuylenin hermoja. »Tehän sanoitte, että näyttäisitte meille jotakin hienoa. Missä tämä hienous nyt on?» kysyi van der Kuylen. Blood katsahti heihin hymyillen luottavasti. Hän oli pukeutunut taistelua varten mustaan teräksiseen rintahaarniskaan. »Minä en koettele kärsivällisyyttänne enää kauan. Huomaan todellakin, että ampuminen hiljenee. Mutta asia on nyt sellainen, että tässä ei kiireellä voiteta mitään, mutta viivyttelemällä voi saada aikaan yhtä ja toista, kuten toivon kohta voivani näyttää teille.» Lordi Willoughby katsoi häneen epäilevin silmin. »Ajattelette, että Bishopin tai amiraali van der Kuylenin laivasto saattaa sillä aikaa saapua?» »Sellaista en ajattele ensinkään. Mutta minä ajattelen, että M. de Rivarol, jonka olen havainnut hölmöksi, saattaa saada linnoituksen kanssa otellessaan niin suuria vaurioita, että me siten tulemme hieman tasaväkisemmiksi. Kun linnoitus on ampunut ammuksensa loppuun, on meillä vielä kyllin aikaa lähteä eteenpäin.» »Aivan niin, aivan niin.» Hyväksyminen tuli kuin yskänkohtaus pieneltä kenraalikuvernööriltä. »Käsitän tarkoituksenne ja uskon, että olette aivan oikeassa. Teillä on suuren päällikön ominaisuuksia, kapteeni Blood. Pyydän anteeksi, että käsitin teidät väärin.» »Se on kovin kaunista teidän ylhäisyytenne puolelta. Nähkääs, minulla on hieman kokemusta tämänkaltaisissa asioissa, ja samalla kun panen alttiiksi kaiken mikä on välttämätöntä, en pane alttiiksi mitään mikä ei ole tarpeellista. Mutta...» Hän vaikeni kuunnellakseen. »Kas niin, olin oikeassa. Tuli heikkenee. Se tietää sitä, että Mallardin vastarinta linnoituksessa on murrettu. Hei siellä, Jeremias!» Hän nojasi leikkauksin koristettua kaidetta vasten ja antoi määräyksiään tiukalla äänellä. Puosun pilli soi, ja silmänräpäyksessä alkoi laiva, joka näytti nukkuvan, elää, kuului askelten kopinaa kannella, väkipyörien natinaa ja purjeiden läiskinää. Peräsin kääntyi jyrkästi ja samassa he olivat liikkeellä perässään _Elisabeth_, joka aina noudatti merkinantoja Arabellasta, ja Ogle, jonka Blood oli kutsunut luokseen, sai häneltä viimeiset ohjeet ennen kuin sukelsi asemalleen tykkikannen alle. Neljännestunnissa he olivat kiertäneet niemen ja ilmestyivät nyt äkkiä Rivarolin laivojen näkyville ja niiden tykkien ulottuville. Siinä missä ennen oli ollut linnoitus, näkivät he nyt ainoastaan savuavan soraläjän, ja voitokas ranskalainen laivue liukui liljalippu liehuen mastojen huipussa eteenpäin anastaakseen kaupungin rikkaudet, joiden turvan se juuri oli ampunut maan tasalle. Blood katseli ranskalaisia laivoja ja nauroi hiljaa itsekseen. _Victorieuse_ ja _Medusa_ eivät näyttäneet saaneen mainittavampia vaurioita, mutta kolmas laivan Baleine, joka kallisteli pahasti alahankaan pitääkseen ylähangan puolella ammottavaa aukkoa veden yläpuolella, oli niin vahingoittunut, että sen saattoi jättää laskuista pois. »Siinä näette», huudahti hän van der Kuylenille, ja odottamatta hollantilaisen hyväksyvää vastausta hän huusi: »Kääntäkää vasempaan!» Kultakeulaisen, suuren punakylkisen laivan näkeminen, kun se käänsi sivunsa avonaisine tykinluukkuineen häntä kohti, mahtoi hieman taltuttaa Rivarolin voitonriemua. Sillä ennen kuin hän ennätti liikahtaa antaakseen käskyjä ja ennen kuin hän edes ennätti päättää, minkä määräyksen hän antaisi, syöksyi kuin tulivuoresta tulta ja metallia hänen laivoihinsa ja hänen kantensa yli kulki kuin kuolon viikate levittäen surmaa ja vauriota. Arabella jatkoi kulkemaansa suuntaa antaen tilaa _Elisabethille_, joka tuli aivan perässä ja teki saman tempun kuin edeltäjänsä. Ja kun ranskalaiset yhä olivat ymmällä ja kauhuissaan hyökkäyksestä, joka oli tullut aivan aavistamatta, oli Arabella kääntynyt ympäri ja palasi jälkiään takaisin, näytti alahangan tykkejään ja tyhjensi ne samaa tietä kuin ylähangankin. Sitten seurasi Elisabethin toisen laidan yhteislaukaus, ja silloin Arabellan merkinantaja puhalsi merkin, jonka Hagthorpe hyvin ymmärsi. »Nyt eteenpäin, Jeremias», huusi Blood. »Suoraan heihin käsiksi, ennen kuin he ennättävät tointua. Seisokaa siellä! Valmistautukaa kiinnittämään laiva! Haat esille! Ja viekää sana tykkimiehille perässä, että ampuvat niin nopeasti kuin vain voivat ladata.» Hän heitti pois sulkatöyhtöisen hattunsa ja pani päähänsä teräskypärän, jonka eräs neekeri oli tuonut hänelle. Hän aikoi itse johtaa iskujoukkoaan. Reippaasti hän selitti tuumansa molemmille vierailleen. »Hyökkäys laivaan on meidän ainoa mahdollisuutemme tässä tapauksessa. Meillä on liian vähän tykkejä muunlaiseen taisteluun.» Siitä he saivat kohta mitä selvimmän todistuksen. Ranskalaiset, jotka vihdoinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, käänsivät molempien laivojensa sivut _Arabellaa_ kohti ja koska se oli lähinnä ja suurempi ja niin muodoin sen puolelta vaara uhkaavin, laukaisivat he molempien laivojensa sivutykit sitä kohti ja miltei samalla hetkellä. Päinvastoin kuin merirosvot, jotka olivat suunnanneet tulensa vihollistensa kannelle, ampuivat ranskalaiset alemmaksi särkeäkseen ahdistajiensa aluksien rungot. Arabella keinui ja huojui pelottavan jysähdyksen alla, vaikka Pitt ohjasi sitä niin, että se tarjosi ranskalaisille mahdollisimman pienen maalitaulun. Hetkeksi se näytti pysähtyvän, mutta riensi taas eteenpäin kokka säpäleinä, keulakansi ruhjottuna ja ammottava aukko veden rajassa keulapuolella. Estääkseen veden tulon laivaan käski Blood heti heittää mereen keulatykit, ankkurit, vesitynnyrit ja mitä vain irti saatiin. Sillä välin olivat ranskalaiset kääntyneet ympäri ja antaneet Elisabethille samanlaisen vastaanoton. Arabella, jota tuuli huonosti auttoi, koetti eteenpäin päästäkseen kiristää kiinni ranskalaiseen. Mutta ennen kuin se pääsi aikomuksensa perille, oli _Victoriense_ ladannut uudelleen ylähangan tykkinsä ja laukaissut ne aivan läheltä lähestyvää vihollistaan kohti. Tykkien jyskeessä, puuosien rusahtaessa säpäleiksi ja haavoitettujen miesten huutaessa horjui ja heilui Arabella puoleksi hylkynä savun keskellä, joten se kadotti vihollisensa näkyvistä. Silloin kuului Haytonin varoittava huuto, että laiva oli keula edellä uppoamassa. Bloodin sydän oli pysähtyä. Silloin, aivan epätoivon hetkellä pilkisti _Victorieusen_ sinikeltainen kylki savun seasta. Mutta huomatessaan rohkaisevan pilkahduksen siitä hän havaitsi myös, miten hitaaksi heidän oma kulkunsa oli käynyt ja miten se joka hetki kävi yhä hitaammaksi. Heidän täytyi upota ennen kuin ennättäisivät ranskalaisen kimppuun. Niin arveli hollantilainen amiraalikin ja kirosi, ja lordi Willoughbyn suusta kuului moitteen sana Bloodin merimiestaidosta, kun hän oli pannut kaikki yhden kortin varaan. »Muuta mahdollisuutta ei ollut!» huusi Blood raivoissaan ja sydän murtumaisillaan. »Jos sanotte, että se oli uhkarohkeaa ja typerää, niin olkoon, mutta tässä tapauksessa ja niillä aseilla, mitä meillä oli käytettävinämme, ei voinut tehdä muuta. Minä häviän aivan voiton partaalla.» Mutta he eivät olleet vielä kokonaan hävinneet. Hayton itse ja parikymmentä muuta rotevaa miestä, jotka hän pillillään oli kutsunut luokseen, lymyilivät keulahytin jäännösten suojassa kiinnityshaat valmiina kädessään. Kun heidän kulkunsa jo näytti pysähtyvän ja he vielä olivat noin seitsemän jalan päässä _Victorieusestä_, jonka miehistö irvistellen ja pilkaten osoitti Arabellan veden alle vaipuvaa keulakantta, hypähtivät miehet pystyyn, juoksivat eteenpäin ja heittivät kiinnityskoukkunsa laivaa kohti. Neljästä heidän heittämästään koukusta lensi kaksi ranskalaiseen laivaan ja takertui siihen kiinni. Sitten seurasi tottuneiden merirosvojen toiminta nopeana kuin salama. Häikäilemättä he kävivät kaikki toisen koukun ketjuihin käsiksi ja kiskoivat siitä kaikin voimin vetääkseen laivat yhteen. Blood, joka peräkannella seurasi heidän työtään, korotti äänensä ja huusi kuin sotatorvi. »Muskettimiehet keulaan!» Muskettimiehet, jotka seisoivat asemillaan keskilaivassa, noudattivat käskyä nopeudella, johon pystyvät vain miehet, jotka tietävät, että totteleminen on heidän ainoa toivonsa eloon jäämisestä. Viisikymmentä heistä juoksi heti eteenpäin ja keulahytin raunioiden takaa he niittivät Haytonin miesten päiden yli maahan ne ranskalaiset sotilaat, jotka koetettuaan turhaan irrottaa laivansa puuosiin pureutuneita kiinnityskoukkuja valmistautuivat ampumaan Haytonin miehiä. Ylähanka ylähankaa vasten törmäsivät molemmat alukset rusahtaen toisiinsa. Silloin oli Blood jo keskilaivassa ja päätti toimia myrskytuulen nopeudella tilanteen vaatimusten mukaan. Purjeet oli pudotettu katkaisemalla ne köydet, jotka kannattivat raakapuita. Hyökkääjien iskujoukko, noin sata miestä, oli komennettu perään. Kiinnityskoukkumiehistö oli paikoillaan valmiina heti kun laivat joutuisivat laidakkain. Seurauksena oli, että uppoava Arabella pysyi sananmukaisesti veden pinnalla niiden puolen tusinan kiinnityskoukun avulla, jotka silmänräpäyksessä kiinnittivät sen lujasti _Victorieuseen_. Willoughby ja van der Kuylen olivat peräkannella seisten seuranneet ja henkeään pidättäen ihmetelleet sitä nopeutta ja täsmällisyyttä, jolla Blood ja hänen miehensä olivat käyneet työhönsä. Ja nyt tuli Blood rientäen ylös hänen torvensa puhaltaessa hyökkäysmerkkiä ja merirosvojen pääjoukon seuratessa hänen kintereillään. Jälkijoukko, jota johti Ogle, tykkimies, ja jonka tykkikannelle syöksyvä vesi oli karkottanut asemistaan, juoksi karjuen _Victorieusen_ keulaan, jonka tasalle veden täyttämä Arabellan korkea perä oli vaipunut. Bloodin johtamina syöksyivät he nyt ranskalaisten kimppuun kuin koirat haavoitetun metsäkarjun päälle. Heidän perässään tuli muita, kunnes joka mies oli mennyt, jättäen vain Willoughbyn ja hollantilaisen seuraamaan taistelun kulkua hylätyn Arabellan peräkannelta. Kokonaista puoli tuntia raivosi taistelu ranskalaisella laivalla. Alettuaan keulassa se siirtyi keulakannen yli keskilaivaan, jossa se nousi raivokkuudessa huippuunsa. Ranskalaiset tekivät itsepäistä vastarintaa ja heitä rohkaisi lisäksi suurempi mieslukunsa. Mutta huolimatta urheasta vastarinnastaan heidät tungettiin yhä eteenpäin laivan kantta pitkin, joka vedentäyteisen Arabellan painosta oli arveluttavasti kallistunut ylähangan puolelle. Merirosvot taistelivat raivokkaasti, sillä he tiesivät, ettei heillä ollut mitään alusta, mihin peräytyä ja että tässä heidän täytyi kestää ja tehdä _Victorieuse_ omakseen tai sitten kuolla. Ja omakseen he sen vihdoin saivatkin, mutta olivat myös menettäneet lähes toisen puolen miehistöstään. Työnnettyinä peräkannelle pitivät ranskalaiset siellä mielipuolena raivoavan Rivarolin kiihottamina vähän aikaa puoliaan. Mutta vihdoin Rivarol kaatui saatuaan musketinkuulan päähänsä, ja silloin loput ranskalaiset, tuskin pari tusinaa, ilmoittivat antautuvansa. Mutta Bloodin miesten työ ei vielä silloin loppunut. _Elisabeth_ ja _Medusa_ olivat tiukasti kiinni toisissaan ja Hagthorpe ja hänen miehensä olivat jo toistamiseen karkotetut omalle laivalleen takaisin. Kiireelliset toimenpiteet olivat nyt tarpeen. Pittin ja hänen merimiestensä suorittaessa työosuutensa purjeiden nostamisessa Ogle meni tykkimiehineen tykkikannelle ja Blood käski irrottaa kiinnityshaat heti. Lordi Willoughby ja amiraali olivat jo _Victorieusellä_. Kun he kääntyivät mennäkseen Hagthorpen avuksi, katseli Blood voitetun laivan peräkannelta viimeistä kertaa sitä laivaa, joka oli palvellut häntä niin erinomaisesti, laivaa, joka oli tullut miltei osaksi häntä itseään. Päästyään irti toisesta se huojui hetken aikaa ja painui sitten hitaasti ja vähitellen veden alle, kunnes meri nousi ja laski sen maston huippujen ääressä, ainoan näkyvän osan, joka osoitti paikkaa, missä se oli turmansa tavannut. Hänen seisoessaan _Victorieusen_ peräkannella, sen aavemaisten jäännösten yläpuolella, puhutteli häntä joku hänen takanaan. »Luulenpa, kapteeni Blood, että on tarpeen pyytää anteeksi teiltä toistamiseen. En koskaan aikaisemmin ole nähnyt mahdotonta tehtävän mahdolliseksi vain neuvokkuudella ja urhoollisuudella enkä häviötä muutettavan voitoksi.» Hän kääntyi ja tarjosi lordi Willoughbylle hirvittävän nähtävyyden. Hänen päähineensä oli mennyt menojaan, hänen rintahaarniskansa oli kuhmuja täynnä ja hänen oikea hihansa riippui riekaleina paljaan käsivarren yllä. Hän oli päästä kantapäihin veressä, ja hänen päässään olevasta haavasta vuotanut veri oli tehnyt hänen tukkansa takkuiseksi ja sekoittunut hänen ihojauheensa kanssa velliksi, joka teki hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Mutta tuon hirvittävän naamion alta tuikki kaksi vilkasta silmää luonnottoman kirkkaina ja kaksi suurta kyyneltä oli uurtanut vakonsa hänen poskillaan olevan lian läpi. Yhdesneljättä luku HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ KUVERNÖÖRI Kun voiton aiheuttamia kustannuksia tarkistettiin, niin havaittiin, että kolmestasadastakahdestakymmenestä merirosvosta, jotka olivat lähteneet Kartagenasta kapteeni Bloodin kanssa, oli jäljellä vain sata tervettä miestä. _Elisabeth_ oli saanut niin vaikeita vaurioita, että oli epätietoista, voitaisiinko siitä enää saada korjaamalla merikuntoista alusta, ja Hagthorpe, joka oli sitä viimeisessä taistelussa niin uljaasti komentanut, oli kaatunut. Tätä vastaan, tilin tulopuolella, oli se tosiasia, että Bloodin merisissit paljon pienemmillä voimilla ja pelkällä taitavuudella ja urhoollisuudella olivat pelastaneet Jamaikan pommitukselta ja ryöstöltä ja että he olivat anastaneet M. de Rivarolin laivaston ja tuoneet sen kuljettamat loistavat aarteet Vilhelm-kuninkaan kassakirstuihin. Vasta seuraavan päivän iltana asettui van der Kuylenin hidas, yhdeksän alusta käsittävä laivasto ankkuriin Port Royalin satamaan, ja sen upseerit — sekä hollantilaiset että englantilaiset — saivat kuulla, mitä heidän amiraalinsa heistä todellisuudessa ajatteli. Kuusi laivaa varustettiin heti merikuntoisiksi. Länsi-Intian muutkin saaret kaipasivat kenraalikuvernöörin pikaista tarkastusta, ja lordi Willoughbylla oli kiire Antilleille. »Ja sillä aikaa», valitti hän amiraalille, »täytyy minun viipyä täällä tuon hölmömäisen varakuvernöörin poissaolon vuoksi.» »Soo!» sanoi van der Kuylen. »Mutta miksi se pidättäisi teitä?» »Jotta minä saisin kurittaa sitä koiraa ansionsa mukaan ja nimittää hänen tilalleen sellaisen miehen, joka tietää, mitä hänen velvollisuutensa vaatii ja jolla myös on taitoa tehdä se.» »Ahaa! Mutta sen vuoksi teidän ei tarvitse viipyä. Ja sillä aikaa saattavat ranskalaiset kääntää huomionsa Barbados-saareen, joka on sangen heikosti varustettu. Teillähän on täällä juuri se mies jota tarvitsette. Hän ainakaan ei kaipaa mitään osviittoja. Hän tietää kyllä paremmin kuin te ja minä, miten Port Royal on varustettava.» »Tarkoitatteko Bloodia?» »Tietenkin. Kuka olisi sen sopivampi? Tehän olette nähnyt, mihin hän pystyy.» »Tekin siis olette sitä mieltä. Peijakas! Olen ajatellut samaa. Ja piru vieköön, miksipäs ei. Hän on parempi mies kuin Morgan, ja hänestäkin tuli kuvernööri.» Blood haettiin paikalle. Hän tuli hienona ja hiljaisena kuten aikaisemminkin, tyhjennettyään kaikki Port Royalin keinovarat. Hän hämmästyi hieman siitä kunniasta, jota lordi Willoughby hänelle tarjosi. Hän ei ollut sellaista edes uneksinutkaan ja epäili, tokko hän pystyisi niin vastuunalaisen toimen haltijaksi. »Piru vieköön!» tiuskahti Willoughby. »Luuletteko, että tarjoaisin sitä teille, ellen olisi tyytyväinen teidän 'kykyihinne'. Jos se on ainoa seikka, joka estää...» »Ei olekaan, mylord. Olin ajatellut lähteä kotiin. Kaipaan Englannin vihreitä kenttiä», hän huokasi syvään. »Somersetin puutarhoissa kukkivat kohta omenapuut.» »Omenapuut!» Hänen ylhäisyytensä ääni rätisi kuin raketti. »Mitä pirua...? Omenapuut!» Hän katsahti van der Kuyleniin. Amiraali kohotti kulmakarvojaan ja mutristi huuliaan. Hänen silmänsä vilkuttivat leikkisästi. »Soo!» virkkoi hän. »Sangen runollista!» Lordi kääntyi vihaisesti kapteeni Bloodiin. »Teillä on sovitettavana vanhoja juttuja, mies!» muistutti hän. »Te olette jo tehnyt yhtä ja toista siihen suuntaan, sen myönnän, ja sitä tehdessänne olette myös osoittanut mihin pystytte. Ja sen vuoksi tarjoan minä kuninkaan nimessä teille Jamaikan kuvernöörin toimen — koska pidän teitä siihen toimeen sopivimpana miehenä, mitä ikänäni olen nähnyt.» Blood kumarsi syvään. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä. Mutta...» »Jaa! Siinä ei ole mitään 'muttaa' tällä kertaa. Jos tahdotte, että teidän menneisyytenne unohtuu ja että teidän tulevaisuutenne on taattu, niin on teillä nyt siihen mahdollisuus. Ja te ette saa ottaa asiaa kevytmielisesti joidenkin omenapuiden tai muun kirotun tyhjänpäiväisen hellämielisyyden vuoksi. Teidän velvollisuutenne on jäädä tänne, ainakin niin kauaksi aikaa kuin sotaa kestää. Kun sota on ohi, saatte lähteä Somersetiin viinintekoon tai syntymäsijoillenne Irlantiin perunoita syömään. Mutta siihen mennessä sopii teille parhaiten Jamaika ja rommi.» Van der Kuylen räjähti nauramaan. Mutta Bloodia ei hänen iloisuutensa saanut hymyilemään. Hän pysyi miltei synkän vakavana. Hänen ajatuksensa pyörivät neiti Bishopissa, joka oli jossakin tässä samassa talossa, jossa he nyt olivat, mutta jota hän ei ollut nähnyt tultuaan Port Royaliin. Jos tyttö olisi edes osoittanut jonkinlaista sääliä häntä kohtaan... Sitten Willoughbyn rätisevä ääni keskeytti hänen ajatuksensa taas. Hän moitti Bloodia hänen epäröinnistään ja osoitti hänelle, kuinka uskomattoman tyhmä hän oli epäröidessään sellaisen kultaisen tilaisuuden tarjoutuessa. Blood jäykistyi ja kumarsi. »Mylord, te olette oikeassa. Minä olen hölmö. Mutta älkää luulko, että olen silti kiittämätön. Jos olen epäröinyt, niin on se tapahtunut asianhaarojen vuoksi, joilla en tahdo vaivata teidän ylhäisyyttänne.» »Kukkivat omenapuut, vai?» ivasi hänen ylhäisyytensä. Tällä kertaa Blood nauroi, mutta hänen silmissään oli yhä vakava ilme. »Teen kuten toivotte — olen hyvin kiitollinen, sallikaa minun vakuuttaa, teidän ylhäisyytenne. Olen tietävä, miten ansaitsen hänen majesteettinsa hyväksymisen. Voitte luottaa siihen, että tulen palvelemaan uskollisesti.» »Ellen tekisi sitä, niin en tarjoaisikaan teille kuvernöörin virkaa.» Asia oli siis päätetty. Bloodin valtakirja kirjoitettiin ja sinetöitiin Mallardin, linnanpäällikön ja muiden linnoituksen upseerien läsnäollessa. He katselivat menoa silmät hämmästyksestä pyöreinä, mutta pitivät ajatuksensa visusti takanaan. »Nyt voimme lähteä asioillemme», sanoi van der Kuylen. »Lähdemme huomisaamuna», ilmoitti hänen ylhäisyytensä. Blood hätkähti. »Entä eversti Bishop?» kysyi hän. »Hänen asiansa jää teille. Te olette nyt kuvernööri. Te saatte menetellä häneen nähden niinkuin parhaaksi näette. Hirttäkää hänet hänen omaan raakapuuhunsa. Hän ansaitsee sen.» »Eiköhän tehtävä ole hieman vastenmielinen?» tiedusteli Blood. »No hyvä. Minä jätän hänelle kirjeen. Toivon, että hän pitää siitä.» Kapteeni Blood kävi heti töihinsä käsiksi. Oli paljon touhua ennen kuin Port Royal oli asianmukaisessa puolustuskunnossa kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Hän tarkasti linnoituksen rauniot ja antoi ohjeita sen uudelleen kuntoonlaittamiseksi, johon oli viipymättä ryhdyttävä. Sitten hän määräsi kallistettaviksi kolme ranskalaista alusta, jotta ne taas saataisiin merikuntoisiksi. Ja vihdoin, Lordi Willoughbyn suostumuksella, hän järjesti merisissiensä asiat ja antoi heille kymmenennen osan saadusta sotasaaliista sekä jätti heidän valintansa varaan joko lähteä omille teilleen tai astua Vilhelm-kuninkaan palvelukseen. Parikymmentä heitä jäi ja heidän joukossaan olivat Jeremias Pitt, Ogle ja Dyke, joiden lainsuojattomuus, kuten Bloodinkin, oli päättynyt Jaakko-kuninkaan suistuessa valtaistuimelta. He olivatkin — paitsi vanhaa Wolverstonea, joka oli jäänyt Kartagenaan — ainoat elossaolevat siitä valtiopetoksesta tuomittujen joukosta, joka oli lähtenyt Barbados-saarelta kolme vuotta sitten _Cinco Llagasilla_. Seuraavana aamuna, kun van der Kuylen laivasto oli varustautumassa lopullista lähtöä varten, istui Blood suuressa valkoiseksi maalatussa huoneessa, joka oli kuvernöörin virkahuone. Silloin toi majuri Mallard hänelle sanan, että Bishopin kotiin palaava laivasto näkyi. »Se on hyvä», sanoi Blood. »Olen hyvilläni siitä, että hän tulee ennen kuin lordi Willoughby ennättää lähteä. Käsky on, majuri, että hänet heti vangitaan, kun hän tulee maihin. Tuokaa hänet sitten minun luokseni. Hetkinen vielä.» Hän kirjoitti nopeasti pienen kirjelapun. »Tämä lordi Willoughbylle amiraali van der Kuylenin lippulaivalla.» Majuri Mallard teki kunniaa ja lähti. Peter Blood painui takaisin tuoliinsa ja tuijotti kattoon kulmiaan rypistäen. Aika kului. Kuului koputus ovelta, ja vanhanpuoleinen neekeriorja astui sisään. »Suvaitseeko hänen ylhäisyytensä ottaa vastaan neiti Bishopin?» Hänen ylhäisyytensä kasvojen väri muuttui. Hän istui aivan hiljaa tuijottaen hetken neekeriin tietoisena siitä, että hänen valtimonsa löivät niille vallan tavattomaan tapaan. Sitten hän vastasi rauhallisesti myöntävästi. Hän nousi, kun tyttö astui sisään, ja ellei hän ollut yhtä kalpea kuin tyttökin, niin johtui se vain siitä, että hänen ruskettuneisuutensa esti sen näkymästä. Hetken vallitsi äänettömyys, kun he seisoivat ja katsoivat toisiinsa. Sitten tyttö astui eteenpäin ja alkoi vihdoin puhua epäröiden, epävarmalla äänellä, joka oli niin tavatonta hänen tyynelle ja vapaalle esiintymiselleen. »Minä... minä... majuri Mallard kertoi minulle juuri...» »Majuri Mallard on ylittänyt valtuutensa», sanoi Blood ja hänen koettaessaan puhua tyynesti kuulosti hänen äänensä karkealta ja tarpeettoman kovalta. Hän näki tytön säikähtävän ja pysähtyvän ja koetti heti pyytää anteeksi. »Te pelkäätte turhan vuoksi, neiti Bishop. Mitä minun ja setänne välillä lienee ollutkin, voitte olla vakuuttunut siitä, että minä en aio seurata hänen antamaansa esimerkkiä. En aio väärinkäyttää asemaani kostaakseni yksityisasioita. Päinvastoin aion väärinkäyttää sitä suojellakseni häntä. Lordi Willoughby käski minun käsitellä häntä ilman armoa. Oma aikomukseni on lähettää hänet takaisin istutuksilleen Barbados-saarelle.» Tyttö tuli nyt hitaasti lähemmäksi. »Minä... minä olen iloinen siitä, että teette sen. Ennen kaikkea iloinen teidän vuoksenne», tyttö ojensi kätensä hänelle. Blood katseli sitä tarkkaavasti. Sitten hän kumartui sitä, kohti. »En rohkene koskea siihen varkaan ja merirosvon kädellä», sanoi hän katkerasti. »Ettehän te enää ole sellainen», sanoi tyttö ja koetti hymyillä. »Siitä en ainakaan ole kiitollisuuden velassa teille», vastasi Blood. »Luulen ettei tässä olekaan sitten muuta sanomista kuin että voin lisätä sen vakuutuksen, ettei lordi Julian Wadellakaan ole minun puoleltani mitään pelkäämistä. Se on ehkä vakuutus, joka parhaiten keventää mieltänne.» »Teidän vuoksenne kylläkin. Mutta vain teidän vuoksenne. En tahtoisi, että tekisitte mitään, mikä on alhaista tai kunniatonta.» »Vaikka olenkin merirosvo ja varas?» Tyttö puristi kätensä nyrkkiin ja teki pienen kärsimättömyyttä ja toivottomuutta ilmaisevan eleen. »Ettekö koskaan aio antaa minulle anteeksi noita sanoja?» »Minun täytyy myöntää, että se on vaikeaa. Mutta mitäpä sillä enää on väliä, kun kaikki on jo tullut sanotuksi.» Tytön kirkkaat, pitkäripsiset silmät katsoivat häneen miettivinä. Sitten hän ojensi kätensä uudelleen. »Minun täytyy lähteä, kapteeni Blood. Koska te olette niin jalomielinen setääni kohtaan, niin palaan hänen kanssaan Barbados-saarelle takaisin. Emme arvatenkaan tapaa toisiamme enää — koskaan. Emmekö voisi erota ystävinä? Kerran tein teille vääryyttä, tiedän sen... Ja minä olen sanonut, että olen pahoillani siitä... Ettekö... ettekö sano minulle hyvästiäkään?» Blood näytti kokoavan tarmoaan yrittäen samalla heittää yltään tahallisen kovuutensa naamarin. Hän tarttui tytön ojennettuun käteen. Pitäen sitä omissaan hän puhui ja hänen silmänsä katsoivat tytön silmiin tutkivasti ja synkkinä. »Te palaatte takaisin Barbados-saarelle», sanoi hän hitaasti. »Lähteekö lordi Julian teidän kanssanne?» »Miksi sitä kysytte minulta?» vastasi tyttö rohkeasti. »Eikö hän sitten tuonutkaan perille terveisiäni, laiminlöikö hän ne?» »Ei. Ei hän niitä laiminlyönyt. Hän kertoi ne minulle teidän omilla sanoillanne. Se koski minuun kovasti. Se sai minut selvästi näkemään erehdykseni ja vääryyteni. Myönnän, että sanon sen teille pyytääkseni teiltä anteeksi. Tuomitsin teitä liian ankarasti, vaikka oli väärin tuomita teitä ensinkään.» Blood piti yhä hänen kättään omissaan. »Entä lordi Julian?» kysyi hän tarkaten tyttöä silmät kirkkaina kuin safiirit. »Lordi Julian lähtee kai kotiinsa Englantiin. Hänellä ei ole enää mitään tekemistä täällä.» »Mutta eikö hän pyytänyt teitä lähtemään kanssaan?» »Pyysi kyllä. Annan anteeksi julkeutenne.» Hurja toivo heräsi eloon Bloodissa. »Entä te? Hyvä Jumala, ettehän sano, että kieltäydyitte tulemasta ladyksi, kun...» »Oh, te olette sietämätön!» Hän vetäisi kätensä irti ja astui askelen kauemmaksi Bloodista. »En olisi tullut ensinkään tänne... Hyvästi!» Tyttö kiiruhti ovea kohti. Blood juoksi hänen perässään ja otti hänet kiinni. Tytön kasvot punoittivat ja hänen silmänsä iskivät tulta. »Nuo ovat merirosvon tapoja. Laskekaa minut irti!» »Arabella!» huudahti Blood rukoilevalla äänellä. »Tarkoitatteko todellakin sitä? Täytyykö minun laskea teidät menemään, jotta en sitten enää koskaan saisi nähdä teitä? Ettekö tahdo jäädä tänne tekemään maanpakoani siedettäväksi, kunnes yhdessä pääsemme lähtemään kotiin jälleen? Oh, nyt te itkette. Mitä minä olen sanonut, joka saa teidät itkemään, rakkaani?» »Minä... minä pelkäsin, että sinä et koskaan sanoisi sitä», laski tyttö leikkiä kyyneltensä läpi. »Niin, mutta siinähän oli tuo hieno lordi Julian, joka...» »Siinä ei ole koskaan, koskaan ollut ketään muuta kuin sinä, Peter.» Heillä oli tietysti paljonkin sanomista toisilleen, niin paljon, että heidän oli sitä varten istuuduttava. Sillä välin kului aika eteenpäin ja kuvernööri Blood unohti virkavelvollisuutensa kokonaan. Hän oli vihdoin päässyt kotiin. Hänen odysseiansa oli päättynyt. Sillä välin oli eversti Bishopin laivasto laskenut ankkurinsa ja eversti astunut maihin sillalle. Hän oli nolo, mutta oli tuleva vielä nolommaksi. Hänen seurassaan astui maihin myös lordi Julian Wade. Korpraalin komentama vartio oli häntä vastaanottamassa, ja sen edessä seisoi majuri Mallard ja kaksi muuta, joita varakuvernööri ei tuntenut, toinen hintelä ja hieno, toinen suurikokoinen ja ruskettunut. Majuri Mallard astui esiin. »Eversti Bishop, minulla on käsky vangita teidät. Miekkanne, sir!» Bishop tuijotti häneen ja kävi tulipunaiseksi. »Mitä pirua!... Vangita minut, niinkö sanoitte? Vangita minut!» »Jamaikan kuvernöörin käskystä», sanoi pieni, hieno mies majuri Mallardin takana. Bishop kääntyi häneen. »Kuvernöörin? Te olette hullu!» Hän katsoi miehestä mieheen. »Minä olen kuvernööri.» »Te olitte», sanoi pieni mies kuivasti. »Mutta me olemme vaihtaneet kuvernööriä teidän poissaollessanne. Teitä syytetään siitä, että ilman pätevää aihetta olette poistunut paikaltanne ja siten saattanut vaaranalaiseksi siirtokunnan, joka oli teidän hoidossanne. Se on vakava asia, eversti Bishop, kuten huomannette. Huomioon ottaen sen seikan, että olette saanut virkanne Jaakko-kuninkaan hallitukselta, on myös mahdollista, että teitä tullaan syyttämään maanpetoksesta. Riippuu kokonaan teidän seuraajastanne, hirttääkö hän teidät vai ei.» Eversti vetäisi henkeään, kirosi karkeasti ja säikähti sitten äkkiä. »Kuka piru te sitten olette?» kysyi hän. »Olen lordi Willoughby, hänen majesteettinsa kuninkaan Länsi-Intiassa olevien siirtomaiden kenraalikuvernööri. Teille oli kai ilmoitettu tulostani?» Bishopin viha suli siihen paikkaan. Hän alkoi hikoilla pelosta. Hänen takanaan seisovan lordi Julianin kasvot kävivät äkkiä kalpeiksi ja synkiksi. »Mutta, mylord...», alkoi eversti. »Sir, en halua kuulla teidän syitänne», keskeytti hänen ylhäisyytensä tiukasti. »Olen juuri lähdössä, eikä minulla ole aikaa.» Hän viittasi majuri Mallardille, ja Bishop, murtuneena ja kumaraan painuneena, antoi viedä itsensä pois. Koska kukaan ei pidättänyt lordi Juliania, lähti hän Bishopin kanssa. Toinnuttuaan tarpeeksi sanoi Bishop hänelle: »Tästä tulee Bloodin syntiluetteloon yksi lasku lisää. Hyvä Jumala, mikä selvitys siitä tuleekaan, kun saan hänet kerran käsiini!» Majuri Mallard käänsi päätään syrjään, jotta hänen hymyään ei huomattaisi, ja sanaakaan sanomatta hän vei vankinsa kuvernöörin taloon, joka niin kauan oli ollut Bishopin asuntona. Eversti sai sotilasosaston vartioimana odottaa eteisessä sillä aikaa kun majuri Mallard meni ilmoittamaan hänen tulostaan. Neiti Bishop oli vielä Peter Bloodin luona, kun majuri Mallard astui sisään. Hänen ilmoituksensa herätti heidät taas todellisuuden maailmaan. »Olethan armelias häntä kohtaan. Säästöthän häntä niin paljon kuin voit, minun vuokseni, Peter?» pyysi tyttö. »Siitä saat olla varma», sanoi Blood. »Mutta minä pelkään, että olosuhteet eivät voi.» Neiti Bishop poistui ja meni puutarhaan. Majuri Mallard toi everstin sisään. »Hänen ylhäisyytensä kuvernööri ottaa teidät puheilleen», sanoi hän ja veti oven selkoselälleen. Eversti Bishop horjui sisään ja jäi odottamaan. Pöydän ääressä istui mies, josta ei näkynyt muuta kuin huolellisesti käherretyn mustan pään laki. Sitten hänen päänsä kohosi ja pari sinistä silmää katsoi vakavasti vankia. Eversti Bishopin kurkusta kuului omituinen ääni, ja hämmästyksestä lamautuneena hän tuijotti Jamaikan kuvernöörin kasvoihin, jotka olivat saman miehen kasvot, jota hän omaksi turmiokseen oli etsinyt Tortugasta. Tilannetta kuvasivat parhaiten van der Kuylenin sanat, jotka hän virkkoi lordi Willoughbylle astuessaan lippulaivansa kannelle. »Sangen runollista!» sanoi hän ja hänen siniset silmänsä vilkuttivat leikkisästi. »Kapteeni Blood rakastaa runollisuutta — muistattehan nuo kukkivat omenapuut. Soo! Ha, ha!» *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAPTEENI BLOODIN VAIHEET *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.