The Project Gutenberg eBook of Ruotsin rajalta This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Ruotsin rajalta Tullikavalluskuvaus Tornionjoen laaksosta Author: Väinö Kataja Release date: January 29, 2024 [eBook #72810] Language: Finnish Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUOTSIN RAJALTA *** RUOTSIN RAJALTA Tullikavalluskuvaus Tornionjoen laaksosta Kirj. VÄINÖ KATAJA Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1912. I Ruotsin puolen maantietä Haaparannalta päin mennä junnasi rahtikuorma Tornionjokivartta ylöspäin. Mies, joka kuorman perässä käveli, oli lyhyenlainen, puettuna päällyksettömään lammasnahkaiseen turkkiin. Keli oli huono, sillä oli sydäntalven pakkassää, vitikeli, joka on tihmein talven keleistä. Mutta vaikka mies näyttikin kuluneessa turkissaan ja kelottuneessa naapukassaan olevan tavallisia rahtimiehiä, oli hänellä valjaissa hyvä ja lihava hevonen, joka kävellä huiski roimasti, huonosta kelistä huolimatta. Mies sai joskus pistää pientä juoksua pysyäkseen perässä. Hän olikin jo ajanut useista rahtikuormista edelle ja oli nyt ihan yksin saapunut kahden kylän väliselle metsätaipaleelle. Kuorma oli päältä päin peitetty loimilla ja nahkasilla, mutta pitkän matkareslan harvojen ohimoliistojen välitse näkyivät kuin jauhosäkkien valkoiset hurstit. Hän ei ollut vielä, sitten kun Haaparannalta läksi, kertaakaan levähdyttänyt hevosta eikä itsekään poikennut mihinkään tienposkessa oleviin tavallisiin syöttö- ja kahvipaikkoihin. Kiire oli. Taipaleella, jolla muutamin paikoin oli loivaa myötälettä, antoi hän hevosen juosta, ohjia kiinnittäen ja massautellen suullaan. Mies hymyili itsekseen, ja hänen silmänsä kiiluivat. Hevosen juostessa hän keikahti näppärästi istumaan reslan partaalle, otti pienoisen taskumatin povestaan ja maistoi herneen. Ei paljoa... ei paljoa! — vakuutti hän itselleen, löi korkin lujaan pullon suulle ja hyppäsi jälleen kuorman perään kävelemään. Lyhyt talvipäivä alkoi hämärtää ja pakkanen tuntui kiihtyvän. — Parahiksi kerkiän... määräajaksi kerkiän, — höpisi hän, päivän hämärtymisestä aikaa arvaten. Mutta kiire hänellä oli mielessä, sillä vaikka hevonen käveli, että höyry sieraimista punoi ja sen lavat ja kupeet olivat valkoisessa huurteessa, hoputteli hän yhä. Kun metsätaival loppui, oli siinä, ennenkuin kylä alkoi, taas rahtimiesten kahvila, pienoinen punainen mökki tienvieressä, Kaakkuri-Jannen pirtiksi mainittu. — Oikeinpa arvasin! — sanoi mies itsekseen, kun alkoi mökkiä lähestyä niin että jo näki pihalle. — Oikein arvasin, eivät ole vielä muut Haaparannalta palaavat ehtineet tänne syöttämään. Kovin hyvä, että ehdin sivuuttaa nuo rahtimies-hunsvotit... Mökin pihalla oli jo tunnin verran seisoskellut ruma, rokonarpinen mies, Rämä-Heikiksi nimitetty, Suomen puolelta kotoisin, ja kuunnellut ja katsellut alaspäin niinkuin jotakin vartoen. Rämä-Heikki kuuli jo etempää tulijan aisakellon ja tunsi sen äänestä, että oli oikea mies. Ennenkuin tulija ehti mökin kohdalle, riensi hän jo vastaan. »Onko se Ranta-Jussi?» kysyi hän, mutta tulija ei kuullut, kun pakkanen rääkkyi jalasten alla. Ei ajanut tulija pihaankaan, pysähdytti keskelle tietä, näppärästi vieden hevosen eteen laatikon, jossa oli kauroja. Siinä tunsivat miehet toisensa. Tulija oli Ranta-Jussi, Palomäen Santeri-vainajan kavala kumppani. »Jopa tulit täsmälleen», naurahti Rämä-Heikki. »Eikä taida olla tyhjänä reki...!» »On nyt tavaraa», naurahti toinen vastaan. »Monta säkillistä konjakkia ja vielä lisäksi muita juotavia... Mutta elä sinä...» »Minäkö...!» »No, luotan nyt sinuun, niinkuin ennenkin... Vaan elä sano mistä sait...» »No huihai...» Hevosen syödessä kauroja juttelivat miehet siinä minkä mitäkin tullikavalluksesta, joka nyt taas tänä talvena oli noussut entiseen voimaansa, vieläpä isommaksikin. Niissä hommissa olivat nytkin sekä Ranta-Jussi että Rämä-Heikki. Ranta-Jussi oli nyt päässyt Lampan uskotuksi mieheksi ja Jussi oli vuorostaan ottanut Rämä-Heikin apurikseen. Kuiskaamalla miehet puhelivat, vaikkei ketään kuulijaa ollut näkösällä. Mökin mies, Kaakkuri-Janne, joka oli molempien miesten uskottu, istuskeli ölvinä pirtissä, vaikka tiesikin, mitä miehet kuorman luona puuhasivat. Rämä-Heikki oli avannut suuren nahkalaukkunsa, johon Ranta-Jussi luki pulloja, »olkirokkiin» pistettyjä. Paljon niitä siihen meni, ja kun oli täyteen pannut, nauhoitti Rämä-Heikki laukun ja nostaen sen selkäänsä virkkoi: »Raskaspa siitä tuli, mutta kyllä se kevenee, kun Suomen puolelle pääsen...» Säkki, josta Ranta-Jussi oli pulloja ottanut, oli tyhjennyt puolilleen. »Kyllä Janne lopuista huolen pitää, enempää en uskalla ottaa tällä kertaa», sanoi Rämä-Heikki. Ranta-Jussi nosti säkkilopun olalleen ja läksi astumaan mökkiin. Rämä-Heikki seurasi perässä, varustellen laukkuaan olkapäille. Portaille kiepsahti mies pirtistä vastaan ja kuiskasi: »Joutukaa! Voipi tulla rahtimiehiä!» »Ohi ajoin Lamminpäässä, eivät ehdi vielä tänne!» vakuutu Jussi. Mökin mies aukaisi avaimella oven kamariin, joka oli porstuan perällä ja oli puolillaan kaikenlaista rojua ja roskaa. Sinne vei Jussi säkin, ja Janne pisti oven lukkoon. Rämä-Heikki oli sillä aikaa noussut suksilleen ja lähtenyt painaltamaan Suomen puolelle, josta mökille oli hiihtänytkin. »Olipa sillä nyt kiire», kummaili Jussi. »Olisi tehty tässä puoletkupit...» »Sinua varten on kahvi jo valmiina ollut pari tuntia», ilmoitti Kaakkuri-Janne, nähtävästi hyvillään siitä, että hänkin, »uskotun tavaran» erinomaisena hoitajana, saisi taas rennot ryypyt palkakseen. Miehet menivät pirttiin, jossa ei ollut ketään muuta kuin mökin vaimo, aivan kuuro ja melkein sokea. Janne sai itse olla sekä isäntänä että emäntänä. Ranta-Jussi istahti pöydän päähän ja Janne alkoi hommata kahvia pöytään. »Tuossa sinullekin taas, jos sattuu kipeä päivä», sanoi Jussi ja ojensi Jannelle täysinäisen konjakkipullon. Mutta povestaan otti hän toisen pullon, jonka laski pöydälle lisäten: »Tästä teemme puoletkupit, vaan pitkää aikaa en uskalla viipyä enkä juodakaan. Iltayöstä pitää joutua perille.» Ja maistettuaan kuppinsa nousi hän ikkunaan katsomaan. Maantie oli ihan mökin vieressä, niin että hän näki kuorman ja hevosensa, joka syödä rouskutteli kauroja. Mutta ei hän vielä tyytynyt siihenkään, vaan meni nyt portaille ja kuunteli. Ei kuulunut vielä taipaleelta minkäänlaisia kulkijain ääniä, pakkanen vain paukahteli, ja hämärän enetessä alkoivat revontulet syttyä pohjoisen taivaalla. Jussi palasi uudestaan pirttiin, teki toisen puolikuppisen ja supatteli Jannelle säkistä, jonka oli kamariin jättänyt. »Jos käyvät kahvilla nuo jälessä tulevat rahtimiehet, niin ymmärrä sinä pitää suusi kiinni», varoitteli hän mökin miestä, joka tyytyväisenä jo teki kolmatta puolikuppista. »Minäkö?» tokaisi toinen nousevassa humalassa. »Minä se juuri osaankin suuni kiinni pitää.» Jussi napitti turkkinsa, painoi naapukan lujaan päähänsä ja läksi. Juuri kun hän ehti hevosensa luo tielle, kuului alhaalta päin tulevien ääniä ja rekien rytinää, kun jalakset pakkastietä vasten rääkkyivät. Jussi hoputti hevosen matkaan, hyppäsi kuormalle ja ajoi hölkkää, ehtiäkseen tien mutkauksen taaksen ennenkuin jälestä tulevat saapuivat mökin luokse. Hän oli välttänyt tuttuja mökkejä eikä ollut kohdannut koko matkalla yhtään ihmistä, joka hänet olisi tuntenut. Nyt palatessa ei aikonut missään poiketa, niin oli patruuna neuvonut. Ruuna kyllä jaksaisi kotia asti yhtä kyytiä, oli vakuuttanut. Mainion hyvin oli Jussin matka onnistunut. Perillä, Haaparannalla, ei tarvinnut muuta kuin ojensi kirjeen, niin heti alettiin hommata ja äkkiä oli konjakkikuorma pantuna. Ei tiedusteltu eikä kyselty hänen nimeään eikä mitään mistään virketty. — Ei uskaltanut patruuna enää Joonasta tämmöiselle matkalle panna... Edellisellä kerralla kun oli käynyt, oli juonut itsensä hutikkaan ja syöttöpaikoissa reuhannut rahtimiesten kanssa. Viimein nukkui rekeen, ja kun heräsi, olivat konjakit melkein kaikki tiessään... — Vaan minuun nyt luottaa kuin Aaprahamiin... luottaa nyt varsinkin, kun olen keksinyt uusia konsteja, ja jos ne nyt onnistuvat, niin silloin... Uuden pirtin hinnan lupasi... Hänen suunsa meni muikeasti irviin ja hän tempasi ohjista. »Hei vaan ruuna!» karjaisi hän ja antoi taas hölkätä pitkän matkaa. — Isosti se nyt näyttää rupeavan yrittämään, patruuna, jatkoi Jussi taas mietteitään. Keskitaloon kuuluu saapuvan kuorma kuorman perästä, vaan vähän on vielä yli saatu ja vielä vaikeammaksi kai käy tästä puolin, kun kuulutaan tullimiehiä taas lisätyn... Mutta, vanherkki vieköön, jos kaikki käy niinkuin olen miettinyt, niin... Ja miksei käy, kun viisaasti ja varovasti ollaan parissa... On nyt konjakkia, ettei kesken lopu... Taas meni Jussin suu muikeaan irviin... — Oikeastaanhan tämä minun tuumani on Palomäen Santeri-vainajan keksintö, vaikkei hän sitä ehtinyt toimeen panna. Mutta usein siitä puhui minullekin... Viimeiseksi päivää kahta ennen kun tulivat ja löivät raudat jalkoihin. Oli se olemassa ovela ja viisas mies, Santeri-vainaja... Ei sitä ole toista tällä perällä... Keskitalon Hermanni tuo nyt yrittelee ja on rohkeakin ja julman vankka mies, mutta ei ole äly eikä hoksinki niin terävä kuin oli Santerilla... Eipä luota patruunakaan vielä häneen, omalla vastuulla saapi tuoda poikki, jos tahtoo... Ja on tuo tuonutkin ja onnistunutkin, mutta kuinka käynee, kun isommalta pitää liikkua... Jussi pääsi kylän raitille, jossa maantie teki mutkia, väliin ihan rakennusten seinän vieritse kulkien. Ketään kulkijaa ei kuitenkaan tullut vastaan ja Jussi antoi ruunan hölkytellä ehtiäkseen pian kylän toiseen päähän, jossa taas alkoi taival. Mutta ehdittyään kylän päähän kuuli hän edestään kovaa aisakellon kalkatusta, jonka tunsi Saalkreenin, vihaisimman ja nokkelimman rajavartijan, aisatiu'uksi... Patruuna oli varoittanut tullimiehistä, vaikkei konjakkikuorman kuljettaminen Ruotsin puolen maantiellä ollutkaan laissa kielletty. Heitä oli hyvä vältellä sekä patruunan että hänen itsensäkin vuoksi. Jos tullimiehet tuntisivat Jussin, alkaisivat he vainuskella ja arvella, että jotakin oli tekeillä. Ettei hän herättäisi mitään huomiota, jäi hän kuorman perään kävelemään ja ohjasi hevosta vasempaan tiepuoleen, niinkuin ruotsalaisten tapa on. Jo ajoivat kohdalle ja Jussi tunsi Saalkreenin äänen, joka kysyi: »_Varthän ska lasset?_» »_Från Haparanda till Kengis_», vastasi Jussi nostamatta naamaansa kauluksen sisältä ja pannen niukan ruotsinkielentaitonsa liikkeelle. Tullimiehet ajoivat menemään ja Jussi taivalsi edelleen. — Vielä te tästä kuormasta saatte maistaa, — naurahti Jussi, kun oli päässyt kappaleen matkaa eteenpäin. Ilta oli jo kulunut myöhäksi. Muutamissa taloissa kylän päässä sammutettiin jo tulet ja Jussi päätteli mielessään, että parahiksi hän ehtisi perille. Oli vielä tämä metsäinen taival ja kylä mentävä ennenkun tulisi se kylä, jossa Lamppa asui. Mutta levollisemmin Jussi nyt kuormalla istui, kun tullimiehiä oli vastaan tullut. Varmasti oli hän Saalkreenin tuntenut äänestä ja toisen, joka reen perässä istui, arvasi hän Jönssoniksi, miehen ko'osta. Kolmas, joka istui kuski pallilla, saattoi olla Fynke tai se vasta tullut uusi tullimies, Andersson. Kolme miestä oli reessä. Yksi oli siis jäänyt Lampan tienoille vahtaamaan... — Jospa nyt kaikki onnistuisi niin hyvin kuin tähän asti! — toivoi Jussi, ja jonkunlainen epäilys tuntui mieltä painavan. Mutta hetken mietittyään hymähti hän: — No, jos ei onnistu, niin eipä tuo tule minun vahingokseni! Ja Jussi ajeli eteenpäin, silmät ja korvat jännityksessä. Loppui taas taival ja alkoi kylä, nyt viimeinen ennenkuin Lampalle ehtisi. Joka talossa nukuttiin, eikä kylän raitilla näkynyt ketään liikkeellä. Keskikylällä tuli kaksi rahdista palaavaa hevosta vastaan. Mutta miehet nukkuivat reissään, tyhjien säkkien ja nahkasten alla, ettei näkynytkään. Jussi ohjasi hevosensa syrjään ja rahtimiesten lamakaakit kävellä vätöstivät sivu. Tie nousi nyt mäelle, josta Jussi näki Lampan komean kauppakartanon pohottavan revontulien valaiseman yön läpi. Se oli kylän ylimmäinen talo, lähempänä joen rantaa kuin muut talot ja loitolla naapureista. Ei näkynyt valoja Lampastakaan, mutta Jussi tiesi, että siellä valvottiin; sekä patruuna että Joonas jo vartoivat häntä. Mutta mäen alla, palasen matkaa tiestä, ihan metsän laidassa oli pienoinen punainen mökki, jossa oli sievä kuisti maantielle päin. Siinä asui kylän räätäli, nokkela ja hauska Tirkka-niminen vanhapoika. Asui ypö yksin somassa asunnossaan, ja kerrottiin hänen olevan hyvissä varoissa, koska oli säästäväinen ja ahkera mies. Mutta kohtelias oli vieraille kotonaan ja verraton juttuilemaan ja hauskoja kaskuja kertomaan. Maantiestä erkani Tirkan mökille hevostie, jonka molemmin puolin oli tienhaaraan pystytetty pitkät näreet viitoiksi. Tirkan tienhaaraan pysäytti Jussi hevosen ja kuunteli, nostaen naapukkansa pois korvilta. Ei kuulunut mitään. Hiljainen oli talven pakkas-yö, mutta levottomina roihusivat revontulet, valaisten joen uomaa ja sen kahden puolen olevia kukkuloita. Suoraan pohjoisessa remahtivat kellervänsinertäväksi jättiläislaineeksi, joka näytti kulkevan koko taivaanrannan poikki ja hipovan korkeimpien kukkuloiden huippuja. — Nytpä Ruijanmeri lainehtii, — ajatteli Jussi. — Taitaa kestää vielä pakkasia. Mutta hetken kuunneltuaan sitoi hän aisakellon kielen kiinni ja kääntyi kuormineen Tirkan mökille, ajaen ihan kuistin viereen. Sisältä kuului liikettä, ovia aukaistiin ja hetken päästä ilmestyi pienoinen mies kuistin ovelle. »Holl reit», sanoi mies. »Holl reit», vastasi Jussi ja kysyi samassa: »Onko kaikki selvää?» »Selvää on», vastasi toinen. »Jopa tulit juuri täsmälleen niinkuin aioitkin. Otanko tulta?» »Elä ota tulta», kielsi Jussi ja rupesi kaivamaan reestä pohjimmaista säkkiä. Saatuaan sen kiskotuksi pois, otti hän sen selkäänsä ja meni sisälle. »Mitä kuuluu?» kysyi hän. Mökin mies Tirkka ei kuitenkaan joutanut siihen vastaamaan, vaan kysyi vuorostaan: »Koko säkillisenkö sinä jätät?» »Niin on patruuna käskenyt. Tässä on monenlaista juotavaa... Kun vain nämä särpävät, niin eivät, piessä vie, kykenekään sinä yönä vahtaamaan...» »Eivät kahteen päivään sen jälkeenkään», naurahti toinen ja nosteli säkkiä. Jussi kertoi, että tullimiehet olivat tulleet Alakylän raitilla vastaan. Saalkreenin ja Jönssonin hän oli rekeen tuntenut, mutta kuskipallilla istuvasta miehestä ei tiennyt varmaan, oliko Fynke vai uusi tullimies, Andersson. »Andersson! se on ollut. Ne kävivät tässä mennessään...» »Joko kutsuit syntymäpäivääsi viettämään?» »Jo käskin. Selitin, että kun nyt täytän viisikymmentä vuotta, niin olen ajatellut käskeä muutamia tuttaviani merkkipäiväkseni... sanoin ja selitin niinkuin puhe on ollut...» »Niinpä tietenkin. Miltä näytti? Näyttivätkö tulleen hyvilleen?» tiedusteli Jussi. »Hyvilleen tulivat ja lupasivat saapua...» »Sen arvaa... jotka ovat kaikki muut niin persoja viinalle, paitsi Saalkreeni... Hän ei maista mitään?» »Ei mitään...» »Luuletko kirjeen tepsivän?» »Epäilemättä. Kirje on jo muuten valmis ja huomenna, vähää ennen kuin tänne tulevat, toimitan sen hänelle... kaikki niinkuin on puhuttu... Hyvin käy kaikki!» vakuutti Tirkka, joka oli alkanut tarkastaa säkin sisältöä. »Ne on kaikki valmiiksi pantu siellä Haaparannalla», sanoi Jussi. »Mitä lieneekin kaikkea...» »On täällä konjakkia ja likööriä...» Jussi otti pullon povitaskustaan ja siitä ryypyn Tirkallekin tarjosi. »Otamme tulta lamppuun», esitteli Tirkka. »Eikö helvetissä! Fynke on kylässä ja voipi olla liikkeellä... Jos täältä sinun tuvaltasi näkee tulen, niin pian kiepsahtaa tänne», esteli Jussi. »No, jo sinä olet hoksaava mies!» ihmetteli Tirkka. »Kummakos on, että patruuna sinuun luottaa!...» »Minä tämän syntymäpäiväjuhlankin keksin!» kehui Jussi, hyvillään toisen kehumisesta. »Olet sinä...!» kehui Tirkka yhä. He istuivat sitten penkille ikkunan viereen, josta näki hevosen ja reen kumottavan pihalta. Jussi vieläkin neuvoi ja varoitteli, kuinka oli tehtävä. Tirkka ei missään tapauksessa saisi juoda itseään juhlassa humalaan... piti olla vain maistavinaan, mutta ei kuitenkaan maistaa... »Enpä tietenkään... kyllä minä ymmärrän, että tässä on iso kysymys», lupasi Tirkka. »Mihin aiot juotavat kätkeä?» tahtoi Jussi tietää. »Minä panen kamarin parren alle ja sieltä noudan aina sen mukaan kuin tarvitsee», ilmoitti Tirkka. »Oikein on mietitty! Elä missään tapauksessa näytä, kuinka paljon sinulla on», varoitteli vielä Jussi. »Huihai!» Kun hetken olivat ääneti, sanoi Jussi: »Jaa, jos tämä nyt onnistuu, niin se tekee patruunasta rikkaan miehen, mutta jos ei, niin hullusti käy... Se Saalkreenin pahus...?» »Hänen suhteensa ei ole epäilemistä. Kirje on kirjoitettu sillä lailla, että hän ei malta olla menemättä ansaan, vaikka...» »No, niin minäkin uskoisin... Vaan luehan minullekin nyt se kirje, että kuulen, minkälainen on!» »Eihän tässä pimeässä...» »En muistanutkaan... No olkoon! Näkeepä sen, lähteekö vai eikö. Käyn tietenkin vielä muutenkin vakoilemassa ennenkuin ryhdymme toimeen...» Jussi nousi, napitti turkkinsa ja läksi. Tirkka seurasi häntä kuistin ovelle. »Jos Saalkreenin saamme puijatuksi ja muuten kaikki onnistuu, niin et palkatta jää», sanoi Jussi ikäänkuin hyvästiksi ennenkuin kuistin ovella erkanivat. »Hyvin käy kaikki... onpa nyt karvasta, että pysyvät talossa yhden yön seudun», uskoi Tirkka. Hän sulki sitten kuistin oven ja painui pirttiin. Jussi kuunteli ensin, kuuluiko tieltä päin mitään ääntä tai liikettä, ja kun kaikkialla tuntui hiljaisuus, käänsi hän hevosen tielle päin ja ajoi menemään, tienhaarasta Lampalle kääntyen. II Samana iltamyöhänä, jona Ranta-Jussi oli palaamassa Haaparannalta, istui patruuna Lamppa konttorissaan, otsa rypyssä miettien. Sitten viime näkemän oli patruuna vanhennut ja laihtunut, ja ennen sileihin, kiiltäviin leukapieliin oli kasvanut harvaa, kankeaa partaa, joka pohotti harmajalta. Kukaan ei tiennyt missä patruuna oli jälkeen Palomäen Santerin hukkumisen ollut, mutta monenlaisia huhuja oli liikkeellä. Mutta kotiuduttuaan hän alkoi hommata niinkuin ennenkin, entistä ehomminkin liikkua. Nyt varsinkin tänä talvena oli hän laajentanut liikettään, perustaen haarakaupan Makon kylään ja isontaen omaansa. Tikkatie, joka ennen takavuosina aina oli tehty suoraan Palomäestä Lampalle, oli nyt tikoitettu keskikylälle Keskitaloon, mutta nyt oli sitäpaitsi vielä muitakin teitä tikoitettu, niin että Lampalle nyt Suomen puolelta tuli kolme tikkatietä. Niistä yksi tie ei kuitenkaan vienyt Lampan rantaan, vaan nousi maihin Joenkäyrään, joka talo oli Lampan naapuri, Rantakäyrän talon vieressä, jossa tullimies Saalkreeni asui. Lamppa oli noin monta tietä tikkauttanut tullimiesten kiusalla, ja sen kyllä ymmärsivät sekä tullimiehet että muutkin ihmiset. Hän oli kärsinyt suuria vahinkoja tullikavallushommassaan ja nyt oli hän ikäänkuin uhalla ruvennut pelaamaan korkeaa peliä. Mahdollista oli perinpohjainen häviö, mutta mahdollista oli myös, onnen potkaistessa, verraton hyötyminen ja voitto. Koko syksyn oli hän keinoja miettinyt, oli öin ja päivin yksin sekä Ranta-Jussin kanssa yhdessä miettinyt. Mutta kaikki keinot tullimiesten pettämiseksi näyttivät loppuneen. Sillä vaikka kuinka varovaisia olisivat olleet, olivat rajavartijat myös valppaita ja pitivät pienintäkin liikettä silmällä. Syksyllä, joen ollessa sulana, oli kuitenkin Ranta-Jussin neuvon mukaan saatu monta veneenlastia voita tullimiesten tietämättä yli, sekä tupakkakulejakin useampia. Kerran oli patruuna, kun Ranta-Jussi oli hänen muilla asioillaan, innostunut itse johtajaksi, kun oli saatu selville, että tullimiehet olivat menneet Makonkylään. Iso-Joonas ja kaksi Suomen puolen miestä olivat käyneet hommaan, patruunan ollessa neljäntenä. Pimeä syys-ilta oli. Keskitalossa oli patruunalla varasto, johon päivää ennen oli ostanut viisi astiaa voita. Voilla olisi ollut kiire Jällivaaraan, jossa oli kova voin puute ja verrattoman korkea hinta. Lamppa päätti yrittää. Keskitalon rannassa nostettiin astiat veneeseen ja lähdettiin soutamaan joen yli. Iso-Joonas oli vahtina Ruotsin puolella, ja hänen oli määrä, jos tullimiehet kylään palaisivat, juosta rantaan ja aloittaa kovalla äänellä jotakin virren värssyä, koska Joonas ei osannut rekilauluja. Lamppa miehineen ja voilasteineen lähestyi ja lähestyi Ruotsin rantaa, hitaasti ja äänettömästi soutaen. Ei kuulunut Joonaksen ääntä, ja hyvissä toiveissa tultiin rantaan. Ei nähnyt eteensä mitään muuta kuin tulet kylän taloista. Mutta juuri kun vene ensi kerran kalahti rantakiviin, kuului Joonaan rämeä ääni, pimeän keskeltä, muutaman sylen päästä: »Sun haltuus, rakas isäni...» Miehet alkoivat työntää sauvoimilla raskaassa voilastissa olevaa venettä takaisin joelle, mutta siinä samassa hyökkäsivät tullimiehet rannalta, porhalsivat veteen ja tempasivat veneen melkein kuiville... Sen jälkeen ei patruuna ollut uskaltanut yrittää yksin, vaan aina piti Ranta-Jussin olla järkeä jakamassa ja neuvoja antamassa. Sitä ja monta muuta asiaa patruuna nyt mietiskeli ja muisteli odotellessaan Ranta-Jussia palaavaksi Haaparannalta. — En saata moittia Jussia, — jatkoi patruuna mietteitään. — En saata moittia, sillä viisaasti hän menettelee, on varovainen ja kavala... melkeinpä on ovelampi kuin Santeri-vainaja... Jaa... vissiinkin on ovelampi. Hän nousi kävelemään, sytytti uudelleen sammuneen sikaarin ja katsoi kelloon. — Jaa, jos ei nyt mitään vastusta ole taipaleella tapahtunut, niin Jussin pitäisi alkaa olla perillä, vaikka huono on keli... Mutta onpa ruunassa varaa huonollakin kelillä... Taas oli sikaari sammunut, ja taas hän sen sytytti. — Rohkeaa peliä tämä on ja kavala ja verraton on se keino, jonka Jussi on keksinyt! Minä en sitä ole hoksannut, vaikka olen pääni ympäri miettinyt... Mistä juukelista sen Jussi arvasi... Hän seisahtui taas kellon eteen ja näytti kuuntelevan ja katselevan kelloa, mutta muuta hän kuitenkin mietti. — Tokihan nyt Joonas-lorvi pysyy valveilla ja vartoo Jussia! Totta kai, sillä jos nyt on huoleton ja nukkuu, niin pois minä sen vätyksen ajan talostani... Ei kuulunut minkäänlaista liikettä ulkoa, ja patruuna oli vetänyt paksut uutimet ikkunaan, niin ettei minkäänlaista valoa päässyt tunkeutumaan pihalle. Hän istahti tuolilleen ja alkoi miettiä sitä Ranta-Jussin keksimää keinoa, jolla tullimiehet taas saataisiin petetyiksi. Hän oli sitä paljon miettinyt, väliin epäillyt, väliin toivonut sen onnistuvankin. Mutta kun ei hän itse keksinyt sen parempaa eikä varmempaakaan keinoa, suostui hän Jussin tuumiin ja oli sitä varten nyt Jussin pannut Haaparannalta väkeviä noutamaan. Sillä johonkin täytyi hänen nyt ryhtyä ja aivan pian. Tullinalaista tavaraa oli kuorma kuorman perästä tuotu Keskitaloon, johon ne Hermannin nimessä saapuivat, eikä ollut yli uskallettu tuoda kuin jokunen vaivainen savukekassi... Hän oli tehnyt suuret kaupat sekä Ylikainuun kauppiaiden että ylempänä olevien kauppiaiden kanssa ja luvannut tavarat määräaikana paikalle toimittaa. Liian rohkeasti hän ymmärsi yrittävänsä ja panevansa onnenkauppaan koko omaisuutensa, mutta niin oli hän sydäntynyt kaikkien viime rettelöiden ja vahinkojen vuoksi, että päätti yrittää, tappioitaan takaa-ajaa, voittaa tai menettää. Kaikki riippui onnennappulasta. Jos ne hunsvotit nyt menisivät ansaan vielä tämän kerran ja hän saisi tavaransa tullia maksamatta yli, olisi hänen taloudellinen asemansa taas taattu ja sitten voisi vain vähissä erissä yrittää... hyvin vähissä erissä Ranta-Jussin ja Joonaan avulla. Silloin kuuli hän pihalta askeleita, jotka pakkaslumessa antoivat kuuluvan, kitisevän äänen... Hän säpsähti kuin pahantekijä ja riensi kuistin ovelle, jonka oli jättänyt lukkoon panematta, Ranta-Jussia odotellessaan. Hän raotti ovea ja tirkisti pihalle... Ei ketään näkynyt, mutta tallin edestä hän kuuli sellaista liikettä, joka syntyy, kun hevosta riisutaan valjaista. Hän yritti jo karjaisemaan, oliko siellä Joonas vai joko oli Jussi tullut, mutta ei kuitenkaan uskaltanut, peläten, että hänen äänensä osuisi joku tullimies kuulemaan. Toivon ja epätoivon hänen mielessään mellastaessa seisoi hän kuistin ovella ja kirosi sekä Joonasta että Jussia... Ehkä oli Jussia kuitenkin matkalla vastus kohdannut? Juuri kun hänen malttinsa oli pettämässä, kuuli hän vihdoin askelten lähestyvän. Hän veti oven kiinni ja meni konttoriin, seisahtui keskelle lattiaa ja jäi siihen tulijaa odottamaan, oveen katsellen... Leveään nauruun meni hänen naamansa, kun hän tunsi Ranta-Jussin, joka naurusuin ja kiiluvin silmin astui sisään. »Kaikki on käynyt hyvin ja terveisiä», tervehti Jussi päästyään sisälle. Jo ilmestyi elämää ja virkeyttä patruunaankin ja kuin nuoret miehet alkoi hän liikkua. »Istu, Jussi... ja tässä olisi hyviä sikaareja... Pakkanen siellä taitaa olla... pakkanen kuin perhana... Minä tässä sanoin Tiltalle, että paneppa tuonne lämpöiseen paikkaan Jussille tuliaisryypyt...» Ja kun Jussi oli lämpöiset ryypyt saanut ja sikaarin sytyttänyt, piti hänen ruveta kertomaan koko matkansa. Jussi kertoi, valehteli joukkoon, ja patruuna lasketteli väliin pitkiä naurujaan kuin nahkanauhoja... Juurta jaksaen piti Jussin selittää, miten Saalkreenin kanssa, joka ei missään tapauksessa joisi väkeviä, Tirkka ja Ranta-Jussi olivat päättäneet menetellä. »Jo te olette, sinä Jussi ja tuo Tirkka, kuitenkin hoksaavia kelpo miehiä», kehui ja nauroi patruuna, nauroi, että ojenteli. »Minun keksimääni se on kaikki», kehaisi Jussi. »Ei Tirkka semmoisia hoksaisi, on se sen verran pökkelö...» Oli jo aamupuoli yötä, kun Jussi hiihteli mökilleen Suomen puolelle. Raskas laukku oli hänellä selässään ja kääröjä povessakin. Laukku sisälsi konjakkia, josta oli määrä antaa tullikavaltajille kavallusyönä rohkeutta ja intoa. Sillä tuleva iso yritys oli nyt valmiiksi mietitty. Rämä-Heikki ja Jussi olivat jo hommanneet miehet, jotka alkaisivat kuljettaa tavaroita rajan yli, kun sopiva hetki oli käsissä. Salassa oli kaikki tapahtunut, niin ettei kylässä aavistettu eikä tiedetty mitään. Hiihtäessään Jussi yhä asiaa mietti ja oli tunnossaan varma, että se onnistuu. Lapsellista oli, että patruuna epäili. Santeri-vainaja oli aikoinaan kerran Jussille sanonut, että jos Tirkka saadaan houkutelluksi puolelle, petetään tullihurtat kerran vielä, että hurisee. Ja silloin oli hän Jussille tullut selittäneeksi, kuinka olisi meneteltävä. Oli ollut sillä kertaa Santeri-vainajakin puheliaampi kuin tavallisesti, hauskimmillaan humalassa kun oli... »Olisi saatava Tirkka lahjomalla ja makeilla tuumilla puolelle. — Ja Tirkka kyllä suostuu, on siksi perso sekä viinalle että rahalle. — Tirkka, joka on hyvissä väleissä kaikkien tullimiesten kanssa, jotka siinä hänen tuvallaan käyvät vahtimatkoillaan jalkaansa lepuuttamassa ja kahvia juomassa, olisi mies paikallaan, parhaiksi kavala ja nokkela, kun tahtoo. Ei tarvitsisi Tirkan muuta kuin kutsua kaikki tullimiehet luokseen muka syntymäpäivää viettämään... että kerran eläissään hänkin nyt on päättänyt lystäillä ja vähän kestitä hyviä kamraatejaan. Syntymäpäiväksi olisi Tirkan luokse toimitettava niin paljon juotavia, etteivät loppuisi yhtenä yönä, vaikka useampikin mies olisi juomassa. Ja lisäksi pitäisi Tirkan houkutuksilla ja ystävyydenosoituksilla saada tullimiehet pysymään tuvassaan koko yö... Silloin saisi 'luntreijata' paljon ja aivan rauhassa...» Niin oli Santeri aikoinaan tuumaillut. Jussille oli se jäänyt mieleen ja hän oli asiaa kauan miettinyt. Kaikki muut tullimiehet tiesi hän juopoiksi, mutta tiesi myöskin, että Saalkreeni, joka samalla oli valppain ja virkuin rajavahti, oli aivan ehdottomasti raitis mies, jota ei millään valheella saisi humalaan juotetuksi. Siinä tuli umpi eteen. Mutta viimein keksi Jussi mielestään mainion keinon. Huhuna kulki Ruotsin puolella, että Saalkreeni jo pitemmän aikaa oli kosiskellut Isonrovan rikasta tytärtä, jonka koti oli kaukana Ruotsin puolen metsäkylässä, Rovanjärven kylä nimeltään. Tytär Manta kuului olevan komea neito ja rikkaan Isonrovan perijätär, mutta samalla ylen ylpeä ja vaativainen. Rukkaset kerrottiin Saalkreeninkin häneltä saaneen, mutta tietoonsa oli Jussi saanut, että Saalkreeni yhä kirjoitteli lemmenkirjeitä »_Till Fröken Manda Isorova, Rovanjärvi by, via Öfver-Kalix_». Mutta vaikkei Manta, joka ei osannut ruotsinkieltä, mitään vastannut, ei Saalkreeni hellittänyt, vaan jatkoi kirjeittensä lähettämistä, kirjoittaen suomeksi... Siinä uskoi Jussi olevan mainion koukun. Nyt ei tarvittaisi muuta kun kirjoittaa Rovan Mantan nimessä Saalkreenille rakkauden kirje, jossa Manta katuu entistä kovasydämisyyttä ja häpeää sitä, että niin kelpo miehelle kuin Saalkreenille oli ajattelemattomuudessaan rukkaset antanut... että nyt on hänen mielensä muuttunut ja sydämensä lämmennyt... että tulla nyt heti Isoonrovaan, heti, kun tämä kirje saapuu... Niin oli Jussi miettinyt ja ruvennut Tirkan kanssa tuumille. Tarjoten Tirkalle puolikuppisia oli hän puheensa aloittanut, kavalasti ja kautta rantain. Oikein oli Jussi arvannut: Tirkka oli heti valmis sekä syntymäpäivää viettämään että kirjoittamaan Rovan Mantan nimessä kirjeen Saalkreenille. Jussi oli hiihtäessään jo ehtinyt puolijokeen ja häntä nauratti, kun muisti, että kaikki ponnistukset nyt oli tehty ja että huomen-illalla oli syntymäpäivän vietto, ja silloin saisi Saalkreenikin kirjeen. Valmiina olivat muutkin varustukset, ja konjakkia oli kovasti... Jussi hiihteli mökkiään kohden, entistä suksen latua noudattaen. Suomen puolelta ei kuulunut, ei näkynyt mitään, harvoin tällä puolen osuikaan tullimiesten kynsiin, kun ei suoraan kohti hiihtänyt. Mutta päästyään rantatörmälle huomasi hän, että hänen mökiltään tuikki himmeä tuli joenpuolisesta ikkunasta. Olisiko Janne, hänen poikansa, sytyttänyt lampun, että hän paremmin osaisi hiihtää mökilleen? hän mietiskeli ja hiihteli mökin porrasten eteen. Ranta-Jussilla ei ollut mökillään minkäänlaista ulkohuonetta. Puuvaja oli pirtin pohjoispäässä, ja porstuan perällä oli laudoista kyhätty koppero, jossa isä ja poika säilyttivät kaikenlaista romua. Jussi painoi porstuan ovea, mutta se tuntui olevan sisäpuolelta säpissä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan kuin kerran nyrkillään kopauttaa oveen, ennenkuin sisältä joku tuli ja aukaisi säpin. Se oli Janne, Jussin poika. »Täällä on Ruhmulainen teitä vartomassa!» kuiskasi poika. »Illalla jo tuli ja nyt näkyy nukkuvan... Pankaa laukku piiloon», kuiskaili poika isälleen. Ruhmulainen oli kuuluisa tullikavaltaja ylempää jokivarrelta ja melkein samanmaineinen mies kuin Rämä-Heikkikin, joka oli linnassakin istunut. Ruhmulainen oli koko syystalven majaillut kylässä ja kerrottiin hänen myyvän viinaa tukkisavotoissa. Töissä ei hän viihtynyt, vaan kurraili nälässä, tyhjää toimitellen. Jussin puheilla oli monet kerrat käynyt, ja kuiskailleet olivat keskenään, kun Jussi lähti Haaparannalle. Ruhmulaisen viinanmyynti-afääri oli varsinkin tänä talvena mennyt kovin huonosti. Tullimiehet olivat häneltä ottaneet laukullisen konjakkia takavarikkoon, ja kun hän sitten pani viimeiset markkansa likoon ja onnistui pääsemään rajan yli ja tukkisavottaan asti, joi hän itsensä sikahumalaan, jolloin koko hänen viinavarastonsa joutui varkaiden saaliiksi. Nyt oli hän köyhänä kuin kirkon hiiri, ei ollut ruokaa eikä rahaa. Uutta viinankauppaliikettä oli hänen nyt mahdoton saada pystyyn, ellei saisi apua. Tuossa se nyt nukkui Jussin sängyssä eikä herännyt, vaikka Jussi ja Janne sisään tultuaan alkoivat kovalla äänellä puhua. Mutta kun hän hetken päästä heräsi, nousi hän vikkelästi ylös ja mainoi sitä, että oli niin raskaasti nukkunut. Ja hän alkoi Jussille kehua, ettei ollutkaan enää hänelläkään hätää. Hänelle olivat tukkimiehet uskoneet rahaa ja käskeneet noutamaan konjakkia, — olkoon minkä hintaista hyvänsä. »Ei minulla ole konjakkia!» ärähti Jussi. »Hae Ruotsin puolelta!» Mutta sitä ei Ruhmulainen uskonut. Hän tiesi, millä asialla Jussi oli käynyt, tiesi senkin, että suurta salakuljetusta oltiin hommaamassa ja että Lampan tavaraa olivat Keskitalon aitat ja niittyladot täynnä. »Vai niin», sanoi hän päätään kynsien. »Joko oli Haaparantakin niin kuivunut! Mitenkähän käy Lampan tavaroille?» Ruhmulainen sanoi sen pirullisella äänellä. Jussi ymmärsi heti, mihin Ruhmulainen tähtäsi. Se piru voisi mennä ja pilata koko hyvän yrityksen! Pian se sen tekee! Menee ja ilmoittaa tullimiehille, mitä ollaan hommaamassa... Parasta se oli pitää mielin kielin, tyhmä ja lurjus. Ruhmulainen kynsi päätänsä, nousi sängystä ja näytti alkavan hommata lähtöä. Jussi näki miehen naamasta, että hän oli vihassa. »Montako pulloa sinä...?» kysyi hän sitten, kun näki Ruhmulaisen hakevan lakkiaan. Toinen muuttui iloisemmaksi. »Kyllähän ne kymmenkunta pulloa neuvottivat... Ja olisi täällä rahaa...» Ruhmulainen veti povitaskustaan seteleitä. Jussi tiesi, ettei Ruhmulaisesta leikin pääse erilleen silloin, kun se varmaan tietää, että konjakkia on. »Täytyy sinulle sitten antaa», sanoi hän. »Täytynee sitten olla ilman, jos hommat tulevat.» »Hae lisää Lampalta... Tässä on rahaa...» Ja he sopivat niin, että Jussi antoi sopuhinnalla Ruhmulaiselle, jotta tämäkin saisi vaivoistaan. »Kyllä minä niiltä osaan hintaa kiskoa, kun kerran perille pääsen», arveli Ruhmulainen ja pani laukkuunsa pullot. Lähtöryyppyä hän ei kerjännyt, vaan saatuaan laukkunsa kiinni painui ulos, sanoen viikon päivät viipyvänsä. Mutta Ruhmulaisen mentyä virkkoi Janne: »Olisi sopinut minun antaa lähteä kaupalle. Kun kuuluvat tässä ensimmäisessäkin tukkisavotassa maksavan kymmenen kruunua litran pullosta...» »Viimeisen kerran se minulta nyt sai», sanoi Jussi. »Enkä minä olisi antanutkaan, vaan pelkäsin, että se piru menee ja ilmoittaa tullimiehille... Mutta kun saadaan tässä tavarat poikki, niin...» »Minä kyllä jo kykenisin», jatkoi Janne. »Eikä minua heti tavallinen suksimies saavutakaan.» Siihen ei Jussi vastannut, mutta molemmin miettivät samaa asiaa. Jussi oli sitä ennenkin pohtinut, mutta ei ollut koskaan päässyt saamaan niin paljoa rahaa kokoon, että olisi pystynyt aloittamaan liikettä. Mutta nyt oli yrittänyt, vaikkei poika isänsä hommista vielä tiennyt mitään. Syksyn ja talven kuluessa oli hän säästänyt ansioitaan ja Haaparannalle lähtiessään oli patruunalta saanut lainaa, jotta oli saanut ostetuksi säkillisen kaikkein halvinta konjakkia. Itse hän ei kuitenkaan uskaltanut kaupalle lähteä, mutta Rämä-Heikki, joka oli vanha viinanmyyjä ja tunnettu salakauppias, oli hyvää palkkiota vastaan luvannut lähteä myymään... Laukullisen oli Jussi nyt Rämä-Heikille Kaakkuri-Jannen pirtillä antanut ja loput saisi Heikki käydä noutamassa... Mutta nyt miettiessään, kuinka hän oli tehnyt, alkoi Jussia kaduttaa, että oli tavaransa Heikille uskonut. Ensiksikään ei hän saattanut luottaa Heikin raittiuteen, mikä oli ensimmäinen ehto sille, joka viinaa myi. Toiseksi oli Heikki siksi tunnettu jo viinanmyynnistä ja sen salakuljetuksesta Suomen puolen viranomaisille, että hän pian joutuisi kiikkiin ja menettäisi kaikki... Vaikka täytyihän Jussin taas toisaalta, kun asiaa ajatteli, myöntää, että Rämä-Heikki kuitenkin oli puolta luotetumpi mies kun esimerkiksi Ruhmulainen, joka aina joi itsensä sikahumalaan eikä ottanut murheeksi, jos huonostikin kävi. Mutta sittenkin tuntui Jussista, että liian paljon oli tullut annetuksi Rämä-Heikille... Laukullisessa olisi ollut kylliksi, vaan kun jäi vielä toinen laukullinen Kaakkuri-Jannen pirtille... Ja niin Jussi tunnossansa päätti, että vaikka Rämä-Heikillä nyt kauppa onnistuisikin, ei hän ikinä enää Heikin kanssa viinanmyyntihommaan alkaisi, vaan yrittäisi yksin poikansa, Jannen, kanssa... Ostaisivat poron, jolla poika kuljettaisi tukkisavottoihin ja hän puuhaisi tavaran ylitse... Kesken viinanmyyntimietteitään hän kuitenkin nukkui ja heräsi siihen, että poika sytytti takkaan kahvitulta. III Keskitalon Hermanni oli kylän varakkaimpia isäntiä. Palomäen Santeri-vainajan eläessä ei hän ollut isosti tullikavallushommissa ollut, mutta oli kuitenkin silloin tällöin ottanut osaa, kun Lamppa varta vasten oli käynyt pyytämässä. Mutta Santerin kuoltua ja Lampan palattua matkaltaan oli Keskitalon talosta tullut Lampan tavaroiden varastopaikka ja Hermannista vähitellen kehittynyt jokseenkin rohkea kavaltaja. Sanottiin kyllä, ettei Lamppa oikein luottanut Hermanniin, vaan aina piti Ranta-Jussin olla toisena. Mutta Hermanni itse uskoi itsessään olevan nokkeluutta ja rohkeutta enemmän kuin kenessäkään muussa, kehui taitoaan ja voimiaankin ja innostui tullikavallukseen niin, että olisi sitä tehnyt, vaikkei olisi palkkaakaan saanut. Se oli jännittävää ja hauskaa ja Hermannin mielestä erinomaisen hupaista, kun sai tullimiehiä pettää, öisin valvoa, olla salaperäinen päivin ja kahden kesken Lampan kanssa tuumailla... Nyt varsinkin, kun näin iso urakka ja yritys oli tulossa, kun Lampan kuormia toinen toisensa perästä saapui Keskitaloon ja laatikkojen ja säkkien kyljistä paistoi kookkain kirjaimin: Herra Herman Keskitalo, oli Hermanni vauhdissa ja touhussa aivan kuin hän itse olisikin kauppias. Hän liehui ja hommaili ja naurusuin puhutteli rahtimiehiä, otti rahtisetelit ja maksoi rahtipalkat. Rahtimiehet eivät olleet ymmärtävinään, mihin tavarat tulevat, vaikka hyvin tiesivät. Joku tekeysi tyhmäksi ja kysäisi Hermannilta. Hermanni hymähti salaperäisesti ja iski silmää... toinen oli siitä ymmärtävinään ja iski takaisin... Eräänä tammikuun aamuna, kun päivä vaisusti alkoi hämärtää, nousi Hermanni suksilleen ja läksi hiihtämään Ranta-Jussin mökille. Hänen aikomuksensa oli käydä Lampalla tuumailemassa ja kuuloilla, miten ylituonti oli järjestetty, sillä Hermanni ei vielä tiennyt, mitä Ranta-Jussi ja Lamppa olivat päättäneet. Jussi oli patruunaa kieltänyt Hermannille puhumasta, ennenkuin sitten vasta, kun käytiin toimeen. Hermanni ei malttaisi semmoista salaisuutta pitää omana tietonaan, vaan asia luiskahtaisi häneltä jollekulle tuttavalle. Äkkiä leviäisi se ensin Suomen puolelle ja siitä pian joku kertoisi Ruotsin puolellakin, ja niin tulisi se tullimiesten korville. Yleensä näytti Ranta-Jussi hyvin vähän luottavan Hermanniin, jota piti tyhmän rohkeana. — Patruunan kanssa on yhden veroinen, — ajatteli Jussi. — Molemmat kyllä touhuavat ja uskaltavat, mutta ovat varomattomia ja tyhmiä. Kerran olikin Jussi jo esittänyt patruunalle, että piti erottaa Hermanni koko hommasta. Se tekisi vielä kummat itsepäisyydellään. Mutta patruuna ei siihen suostunut, koska uskoi Hermannin kykenevän mihin hommaan hyvänsä. Hermanni ei niistä mitään tiennyt, mutta aina hän päinvastoin tunkeusi johtajaksi ja neuvonantajaksi. Pakkas-aamu oli, kun Hermanni hiihteli aika vauhtia Jussin pirtille, josta jo nousi paksu savu. Ei tiennyt Hermanni Jussin Haaparannalla käynnistä eikä siitä, että Jussi vasta yöllä oli palannut. Jussi oli kenkimässä, kun Hermanni astui pirttiin. »Kuormia niitä vaan saapuu ja saapuu, koska päässeekään yli viemään...» aloitti Hermanni. »Onko tänä aamuna tullut?» kysyi Jussi, kääntymättä Hermanniin päin. »Ei ole tänä aamuna tullut...» »Pitäisi tulla heti monta kuormaa... Rämä-Heikki on joukossa... Parasta että olet kotonasi vastaanottamassa», sanoi Jussi. »Aioin käydä Lampalla kuulemassa...» Jussi sai kengät jalkaansa, kääntyi nyt Hermanniin päin ja selitti: »Minä siellä kävin illalla, ja jos somasti sattuu, niin ensi yönä yritetään, vaan elä sinä hiisku kenellekään...» Hermanni innostui kuultuaan, että tässä päästään hommiin. »Vein minäkin menn'yönä kaksi säkillistä hevosenvaljaita», sanoi hän mahtavasti. »Lampalleko?» »Ei. Makon kylän haarakauppaan.» »Näkyikö hurttia?» »En nähnyt, vaan juuri kun olin lähtenyt takaisin Suomen puolelle, olivat hiihtäneet pihaan...» Jussi ei ihmetellyt vähääkään Hermannin uskallusta, vaikka Hermanni itse piti sitä kovin ovelana. Jussi tiesi, että Hermanni kovin mielellään olisi ottanut ryypyn näin pakkas-aamuna, mutta tiesi myöskin, että Hermanni kerran makuun päästyään ei malttaisi olla ryyppäämättä liikaa ja sen vuoksi ei antanut tippaakaan. »Kyllä minä iltahämyssä tulen sanomaan, miten asiat ovat», huomautti Jussi hetken kuluttua. »Mutta muista sinä, että jos hommat alkavat... pitää olla karvasta näin pakkasella...» »Sepä tietty.» Hermanni laverteli vielä minkä mitäkin. Hänkin oli miettinyt keinoja kuormien saamiseksi yli ja piti keksintöjään erinomaisen viisaina. Jussin mielestä ne olivat kerrassaan kelpaamattomia, ja hän sanoikin Hermannin puheisiin: »Kyllä ne konstit jo on ennen tiedetty ja tehty, vaan keksipä uusia. Eivät ne sentään tullihurtatkaan enää ole niin tyhmiä, että kepillä silmään saapi pistää... Mutta _joku_ keino kai on keksittävä, jos mieli yli saada... Muutoin jäävät tälle puolelle kaikki...» Hermanni ei osannut Jussin puheisiin vastaan sanoa. Ei osannut muuta kuin: »Sanotaan Lampan köyhtyneen, ja jos ei nyt onnistu, niin rutiköyhä tulee... »Lieneekö tuo vielä niin köyhtynyt», arveli Jussi, mutta sydämessään hän halveksi Hermannia. Se oli tyhmempi kuin Oinas-Matti ennen! Ettei patruuna sitä näe ja ymmärrä! Hermanni läksi. Jussi sytytti sikaarin ja nojausi katselemaan Ruotsin puolelle, kädet tukenaan molemmin puolin joenpuolisen ikkunan pieltä... Lampasta nousi paksu savu, ja joku ajaja juoksutti pihaan... Näkyi olevan joku menijä joen jäälläkin. Keskitalosta tulevaa tietä ajoi pikkuhölkkää ja näkyi kääntyvän sitä tietä, joka melkein Lampan rannasta poikkesi Joenkäyrään ja vei talon pihan läpi... Jussi seurasi ajajaa silmillä, mutta ajatukset kulkivat muualla. — Kaikkihan se menisi hyvin, mutta paha on, että Ruhmulainen kaikki tietää... Se voi pilata hommat; jos ymmärtävät sitä juottaa ja houkutella, niin se kertoo ja ilmaisee kaikki... Jos se nyt onnistuisi pääsemään sydänmaalle laukkuineen, niin menisi siinä ainakin viikon päivät ja sillä välin ehdittäisiin tavarat saada talteen, — mietiskeli Jussi. Hän oli kuitenkin niin levoton kaikin puolin ja monesta pikkuseikasta huolissaan, että päätti lähteä Lampalle. Monta asiaa oli järjestämättä, eikä ollut vielä tietona, montako hevosta otettaisiin... Jussi hiihteli Lampalle. Poika jäi kotia, ja hänelle antoi Jussi neuvoja, jos mikä sattuisi tulemaan tai tapahtumaan. Ei ollut patruuna nukkunut koko yönä. Oli miettinyt ja miettinyt. Kun Jussi astui konttoriin, jutteli patruuna erään Ruotsin puolen isännän, Korven Israelin, kanssa. Jussi tunsi Israelin ja tiesi, että juuri Korven taloon oli määrä viedä tuodut tavarat. Korven talo oli kahden kylän välissä taipaleella, ja siitä vei tie Ylikainuullekin. Hyvillään oli patruuna Jussin tulosta, istumaan käski ja sikaarin tarjosi. Korven Israeli oli ennenkin ollut patruunan hommissa ja olikin aika vikkelä mies. Ja nyt alkoivat kolmissa miehin asiasta puhua. Israelille uskottiin salaisuus, joka koski Tirkan syntymäpäivää ja tullimiehiä. Jussi selitti, patruuna nauroi, ja nauroi Israelikin. Sukkelana keksintönä piti hänkin sitä, mutta lausui kuitenkin epäilyksensä näin: »Mutta jos ne eivät juo itseänsä hutikkaan niin että nukkuvat tai jos parhaissa viinoissa lähtevät liikkeelle...» »Sitä varren Joonas hiihtelee koko yön ja tulee ilmoittamaan», tokaisi patruuna. Mutta Korven Israeli näytti sittenkin epäilevän. »Ei sitä käy Joonaan huoleksi jättäminen, kyllä siihen pitää olla valppaampi mies», sanoi Jussi. »Sillä sehän tässä juuri pääasia onkin. Paljon parempi, että Joonas ajaa tavaroita poikki ja joku muu jääpi tullimiehiä vahtaamaan...» Lamppa seisahtui kävellessään ja jäi miettimään. Hän muisti, kuinka nolosti syksyllä oli käynyt, kun Joonas oli jäänyt vahtimieheksi. »Kyllä niin taitaa olla, ettei ole Joonaaseen luottamista», sanoi hän ja katsoi molempia miehiä kysyvästi. »Kyllä se niin on», sanoi Korven Israeli, täydellisesti hyväksyen Jussin mielipiteen. Patruuna mietti. »Jaa, mutta kenenkä me sitten saisimme? Ehkä Hermanni...?» »Jos minä olisin... tai jos minun tavarani olisi... niin tuohon Jussiin luottaisin», virkkoi Israeli. »Mutta kuka sitten järjestää poikkituonnin Suomen puolella?» tokaisi patruuna. »Senhän voi jättää Hermannin toimeksi», vastasi Korven Israeli. Ja niin asiasta asiaan, seikasta seikkaan siirryttiin. Ja päätökseksi tuli, että Jussi jää vahtaamaan tullimiehiä, Joonas apumiehenään. Korven Israelin tuli olla kotonaan, purkaa ylitulevat kuormat pian ja toimittaa tuojat syrjätietä Makon kylään, josta vasta saisivat yksi kerrallaan palata Suomen puolelle ja ajaa toistamiseen Keskitaloon uusia kuormia panemaan. Oli selvää, että jos Saalkreeni saataisiin kirjeellä petetyksi ja hän viipymättä lähtisi Rovanjärveen, tuli hänen mennä ensin Makon kylään, josta Rovanjärveen oli lyhin tie. Makon kylään oli patruuna hommannut Sammelin Pekan, torpparinsa, pitämään vahtia, tokko Saalkreeni todella menee, silloin sieltä ajaakseen täyttä laukkaa ilmoittamaan. Kaikin puolin mietittiin asiaa, sillä suuri oli yritys, kymmenet tuhannet kysymyksessä. Huolissaan ja levottomana patruuna jo pelkonsa Jussille ja Israelillekin ilmaisi. »Jos vaan viisaasti ja varovasti menetellään, niin yhtenä yönä ovat kaikki kuormat tuodut yli», lohdutteli Jussi. »Kun ei vaan Hermanni menisi hätäilemään liiaksi...» »Kyllä Hermanni on mies puolestaan!» uskoi patruuna. Mutta Jussi näytti sitä seikkaa epäilevän. Jussin asiaksi jäi myös hankkia tarvittavat poikkituojat, joita kyllä aina oli saatavissa. Jussin mielestä ei viittä hevosta enempää saisi ottaa, ja niidenkin piti tulla yksi kerrallaan poikki ja joella aivan kävelyä. Kun Keskitalosta lähtisi kaksi hevosta ja Heikki, Lampan puotirenki, Lampan ruunalla, niin ei tarvittaisi kuin kaksi hevosta lisää Suomen puolelta. Jussi ehdotteli, että otettaisiin Friikon veljekset, jotka olivat tottuneita »yötöihin» ja joilla molemmilla oli hyvä hevonen. »Saatte Hermannin kanssa siitä päättää», sanoi patruuna. Patruuna tarjosi vielä kahvit ja konjakit molemmille miehille ja lupasi, jos hyvin nyt onnistuu, semmoisen palkan molemmille, että naurahtavat. Mutta ei tahtonut puhe oikein luistaa, sillä kovin pitkissä mietteissä oli patruuna. Käski Jussin kahden kesken puotikamariin ja vielä varoitteli... »Jättäkää vaan minun huolekseni», lohdutteli Jussi. »Kyllä tarkataan kaikki selväksi ennenkuin aloitetaan...» »Sitä minäkin...», sanoi patruuna. »Eipä niitä ole vahingoita minun tähteni tullut», kellahti Jussi. »Vai onko?» »Ei ole tullut... ei ole tullut... Ei ole todellakaan koskaan sattunut, kun sinä olet ollut matkassa!» Patruuna kävi keveämmälle tuulelle, kun sen nyt tässä yhtäkkiä muisti. »Kun eivät maistelisi itseään ylen humalaan», sanoi hän. »Alkavat remuta ja huutaa niinkuin tavallisesti. Juoppo se taitaa olla Hermannikin?» »Väliä nyt siitä, jos joisikin, vaan se ei humalassaan malta olla siivosti, vaan remuaa ja huutaa ja hakee riitaa tuttujen miesten kanssa», vastasi Jussi. »Jaa», sanoi patruuna. »Mutta kyllä kai nyt määrän pitää?» »Pitää määrän, kun ei anneta...» Jussi iski silmää ja patruuna ymmärsi, mitä Jussi tarkoitti. Jussi viipyi Lampalla koko päivän. Hän istui pirtissä; söi silavaa ja leipää ja tähyili ikkunoista ulos. Jos joku outo pirttiin tuli, vilahti Jussi uunin taakse. Puolenpäivän aikana hiihtelivät tullimiehetkin pihalle. Tarkastelivat Suomen puolelta tulevien rekiä, kävivät puodissakin ja puhelivat pihalta. Ikkunan pielestä seurasi Jussi heidän liikkeitään ja koetti Saalkreenin kasvoista päättää, oliko tämä jo rakkauden kirjeen saanut. Siinä viipyivät pihalta tunnin verran, hiihtelivät ympäri rakennuksia ja kävivät makasiinin luona ikäänkuin jälkiä nuuskien. Fynke kävi halkovajassakin, jossa Joonas pilkkoi puita, ja Saalkreeni ja Jönssonni hiihtelivät joelta mutkin. Koko talossa oli kuitenkin hyvin hiljaista eikä missään näkynyt mitään sellaista, josta olisi voinut epäillä, että oltiin puuhaamassa suurta kavallusta. Puodissa olivat he tiedustelleet patruunaa, ja Tilta oli patruunan neuvon mukaan vastannut, että patruuna oli ollut pahoinvoipa jo monta päivää. Jussia eivät saaneet nähdä, vaikka Fynke kävi pirtissäkin. — Mitähän ne tarkastelivat! — mietti Jussi, ja päätteli, että ne katselivat, oliko talossa minkäänlaisia hommia... tohtisiko huoletonna viettää Tirkan syntymäpäivää... Vihdoin läksivät hiihtelemään, kun alkoi jo hämärtää. Silloin Jussikin ilmestyi pirtistä, selitti jotakin Joonaalle ja nousi suksilleen. Hän hiihti Suomen puolelle, mutta ei lähtenyt mökkiään kohden, vaan oikaisi suoraan Keskitalon rantaan. Hermanni oli jo levottomana vartonut häntä, kuullakseen kuinka alkaa käydä. Aletaanko yrittää vai eikö? Jussi selitti, että valmiiksi piti taittaa reet ja hevoset, selitti senkin, että Lampalta tulee puoti-Heikki ruunalta ja että Friikon veljekset otetaan mukaan. Ja saisi Hermanni jo molemmat kuormansa panna valmiiksi... Kaikista asiaan kuuluvista seikoista Jussi selitti ja lopuksi kuiskasi Hermannille jotakin korvaan. Se oli hyvä uutinen Hermannille, koska nauruun meni suu. Mutta sen jätti Jussi sanomatta, että tullimiehet oli aiottu narrata Tirkan luokse syntymäpäivää viettämään. Eikä Hermannikaan ymmärtänyt mitään kysyä. Oli aivan niinkuin ei tullimiehiä olisi ollut laisinkaan. — On siinä kerran tolvana mies, kun ei mitään »hurtista» muista kysyä! — ajatteli Jussi. Pimeän tultua erosivat miehet. Hermanni läksi nopeasti hiihtämään Ranta-Jussin mökille konjakkia noutamaan, mutta Jussi hiihteli Ruotsin puolelle. Hän ei mennyt Lampan rantaan, vaan suoraan Rantakäyrään, jossa Saalkreeni asui. Saalkreenin huoneessa oli pimeä, eikä pihaltakaan näkynyt ketään. Hetkeksi Jussi seisahtui suksilleen, mutta kun ei ketään kuulunut, hiihti hän läpi pihan maantielle, sen poikki suoraan metsän laitaan. Metsän rantaa pitkin läksi hän verkalleen hiihtämään Tirkan tuvalle päin, jonka sivuikkunasta sopi valo näkymään metsän puolelle. Tirkan mökkiä lähestyessään hän seisahtui vähän väliä kuuntelemaan. Hitaasti hiihtäen hän lähestyi lähestymistään mökkiä metsän puolelta. Pääsi jo niin likelle, että näki ikkunan läpi miehiä liikkuvan pirtissä edestakaisin. Hiihti vielä muutamia syliä ja tunsi sisällä olijat. Siellä oli Jönssonni, joka nauraa hähätti, totilasi kädessä, Fynke, joka parhaillaan teki totia, ja Kruuki, joka istui pöydän päässä ja näkyi maistavan lasistaan. Tirkka näytti passailevan ja hoitavan tulta, uunissa. Mutta Saalkreenia ei näkynyt... Jussin teki mieli mennä vielä likemmäksi kuullakseen mitä sisällä puheltiin, sillä puhelevan ne näkyivät ja nauroivat väliin ja olivat iloisen näköisiä. Mutta juuri kun hän oli seinän viereen pääsemässä, kuului nopeatahtinen aisatiu'un helke maantieltä... ja tulija kääntyi Tirkan tietä mökille... Jussi painausi seinää vasten, toivoen, että hänelle pimeästä olisi apua... Hän kyykötti siinä, sompasauvat kädessä ja suksen kärjet metsään päin käännettynä, eikä uskaltanut juuri hengittääkään... Pirtistä alkoi kuulua liikettä ja nopeaa puhelua, niinkuin kuuluu, kun monta miestä yhtaikaa puhuu... Jussi kuuli mainittavan Saalkreenia... Ovi aukeni, ja Jussi erotti nyt selvään Saalkreenin äänen... »Terve tulemaan... terve tulemaan!» kuului Tirkka toivottavan. — Mitähän perhanaa tämä nyt on! — mietti Jussi ja teroitti kaikki kuulohermonsa. »Kiitän», kuului Saalkreenin ääni. »Mutta ikäväkseni en voi nyt viettää syntymäpäivää, niinkuin lupasin...» Tirkka ja toiset tullimiehet alkoivat päivitellä ja tiedustella, mikä este nyt niin äkkiä tuli... että sepä nyt oli... »Luin aivan vasta kirjeen ja se on niin tärkeä, että... Viivyn päivän tai pari matkalla... Mutta halusin tulla ilmoittamaan...» — Ahaa, — mietti Jussi ja hytkyi hyvästä mielestä. »No jopa se nyt oli, ja minä Saalkreenia varten nisutkin leivotin», kuului Tirkan ääni. »Halusin sanoa, että ette joisi humalaan itseänne ja muistaisitte velvollisuutenne», kuului taas Saalkreenin ääni. »Ei ole isoja juotavia», kuului Tirkka vakuuttavan. Sitten alkoivat puhella kaikin yhteen ääneen, niin ettei Jussi saanut selvää eikä kuullut kuin joitakin sanoja. Lamppaa kuuli hän mainittavan useamman kerran, ja kerran oli kuulevinaan Keskitalon Hermanninkin nimen. — Nyt siellä pohtivat, ja Saalkreeni antaa ohjeitaan, — mietti Jussi seinän takana, koettaen saada kuuloonsa joka sanan. — Nyt puhuu Jönssonni... nyt... Se on Fynken ääni... Nyt... rämisee Saalkreeni... Jo hyvästelevät!... jo hyvästelevät!... Kuului, että ovi aukeni ja portailta alkoi häly kuulua, mutta Jussi ei liikahtanut paikaltaan. Jo käännettiin hevosta, ja äänten seasta kuului aisatiuku helähtävän harvakseen hevosen kääntyessä... Mutta muutaman minuutin perästä se alkoi helistä nopeatahtisesti, josta Jussi ymmärsi, että hevonen oli poismenossa... Samalla ilmestyivät tullimiehet pirttiin ja alkoivat puhua kovemmalla äänellä. Tirkka pyöri joukossa, pullo kädessä, ja käski uutta totia tekemään... — Hyvä tulee! — myhähti Jussi, astui suksilleen ja hiihti suoraan Lampalle. Joonas sattui olemaan tallin luona. Hänelle puhui Jussi muutamia sanoja melkein kuiskaamalla ja puhalsi menemään rantakujasta jäälle. Konttorin ikkunaan ei vielä ollut vedetty kaihtimia, ja Jussi näki patruunan kävelevän lattialla sikaari suussa... Vinkeää vauhtia hiihti Jussi Suomen puolelle ja suoraan Keskitaloon. Pihalla pyöri miehiä, ja kaksi korkeaa kuormaa oli valmiiksi pantuna ranta-aitan edessä, mutta hevosia ei ollut valjastettu. Friikon veljekset olivat kumpikin hevosineen saapuneet ja olivat juuri lähtemässä kuormia panemaan, kun Jussi ilmestyi joukkoon. »Hee, mitä kuuluu?» kysyi Hermanni Jussin nähtyään. Hän oli nähtävästi ottanut hyvänlaisia ryyppyjä, — rohkeimmillaan oli ja puhuessaan höysti lauseensa kirouksilla. Maistaneet olivat jo Friikon veljeksetkin ja talon renki Käyrä-Helmeri jahkaili, sikaari suupielessä, että eikö jo saa valjastaa hevosia... »Malttakaa hetkinen vielä!» sanoi Jussi, käski sitten Hermannin nurkan taakse ja siellä kuiskailivat keskenään tovin aikaa. Hermanni keskustelun lopussa remahti nauruun ja virkkoi: »Voi saakeli!» Sitten erosivat. Jussi läksi takaisin Ruotsin puolelle. Ilma oli nyt lauhtunut, kuunpohja oli ja taivas oli paksussa pilvessä. Ei erottanut Ruotsin puolen taloista tulia eikä joella äskeistä suksen latua. Jussi noudatti tikkatietä, joka vei suoraan Lampalle. Kun hän pääsi pihaan, ajoi siihen samassa hevonen, Ruotsin puolen maantietä tullen. Yksin istui ajaja kappireessä ja löysäsi menemään tallin seinälle. Joonas pyrähti samassa tallista, kun Jussikin ehti tulijan luokse... Se oli Sammelin Pekka, joka oli ollut Makon kylän tienhaarassa vahtaamassa Saalkreenia ja nyt laukkaa tuli asiasta ilmoittamaan. »Niin ajoi, että höyry reen perässä punoi», selitti Sammelin Pekka. »Minä seisoin tienvieressä, kuusen suojassa...» »Kääntyikö Rovanjärven tielle?» tiedusti Jussi, silmät kiiluen ja hyvillään. »Varmaan... tienhaarassahan minä seisoin...» »Ja tunsit varmaan, että oli Saalkreeni?» »No aivan varmaan... aisatiuku pauhasi ja näin selvästi lakin ja viikset...» »Nyt, pojat!» Jussi sanoi sen ilosta väräjävin äänin. »Joonas, anna soida!» käski hän sitten. »Joko puoti-Heikki on mennyt?» kysyi hän samaan hengenvetoon. »Jo lähti palasta ennen kuin sinä tulit», vastasi Joonas, juostessaan suuren ruokakellon nauhaan, joka riippui pirtin päädyssä olevasta pienestä kellokatoksesta. Hän alkoi sitä tahtiinsa vetää, ja kello moikui... Patruuna, joka konttoriinsa kuuli soiton ja tiesi, ettei vielä ollut iltasen aika, rynnisti kuistin eteen ja huusi, että mikä siellä... Joonas ei kuullut häntä, vaan veteli rihmasta, niin että koko pirttirakennus jytisi. Mutta ennenkuin patruuna ehti mihinkään päin lähteä, livahti Jussi nopeasti hänen eteensä ja melkein kuiskaamalla kehoitti: »Menkää sisälle vain... Annamme lähtömerkkejä... Kaikki on käynyt hyvin...» Patruuna seisoi hetken ällistyneenä, eikä ymmärtänyt mitään vastata. Samassa Jussi katosi pimeään, ja ruokakello lakkasi soimasta. Hän palasi noutamaan lakin päähänsä konttorista ja meni pihalle, kävi tallissa ja haeskeli puuvajasta ja nurkkain takaa, mutta ei tavannut ketään. Pirtissä oli pimeä, mutta pihalla tallin seinässä oli hevonen kiinni. Näin pimeällä hän ei tuntenut hevosta. Hän meni pirttiin ja kysyi kovalla äänellä ovessa: »Onko täällä ketään! Mihin helvettiin ne katosivat?» Penkiltä kuului vastaus: »On täällä muuan...» Patruuna ei tuntenut äänestä ja kysyi toistamiseen, mutta hiljaisemmalla äänellä: »Kuka se on?» Se oli Sammelin Pekka. Pekka kertoi siinä kuiskaamalla, että oli nähnyt Saalkreenin ajavan kovaa vauhtia Rovanjärveen, mutta muuta hän ei tiennyt... Mutta se uutinen oli jo itsestään patruunalle erinomaisen hauska. Lyhyttä naurua hökerrellen käski hän Sammelin Pekan mennä puotiin ja komensi Tiltan Pekalle antamaan hyvät ryypyt ja sikaarit. IV Talonsa rannassa oli Keskitalon Hermanni kuunnellut, koska Lampan ruokakello helähtäisi. Se oli merkki, että saisivat lähteä. Kun kello, jonka ääni nyt helposti kuului Suomen puolelle, ensi kerran helähti, juoksi Hermanni pihaan. Kaikilla kavaltajilla olivat jo kuormat pantuina ja hevoset valjastettuina. Pihaan oli kellon ääni kuitenkin kuulunut yhtä selvään kuin rantaankin; kun Hermanni rannasta saapui juosten, istuivat miehet jo kuormillaan, valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Ennenkuin lähtivät, tarjosi Hermanni vielä pullostaan ryypyn kaikille muille paitsi Käyrä-Helmerille, joka oli jo melkein liiaksi maistanut. Jussi oli määrännyt, että ainoastaan yksi kuorma kerrallaan saisi ajaa poikki. Kaikki tiu'ut ja muut helisevät piti ottaa pois ja joen yli oli ajettava kävelyä ja noustava Ruotsin puolen maantielle sitä tietä, joka vei kylän laitaan ja siitä vasta nousi maantiehen. Maantietä oli sitten ajettava pikkuhölkkää Korven Israeliin asti. Hermanni muisti Jussin neuvon. Hän lasketti ensimäisenä jäälle ja käski toisten tulla perässä kymmenen minuutin väliajalla. Käyrä-Helmeri ei kuitenkaan malttanut vartoa, vaan sukaisi hevostaan ruoskalla ja antoi nelistää Hermannin perään. Friikon veljekset vartoivat hetken, mutta ajaa tomahuttivat sitten peräkkäin jäälle. Lampan puoti-Heikki ei halunnut yksin jäädä ja päästi menemään Friikon veljesten perään. Ruotsinpuolisella rannalla olivat jo kaikin peräkkäin, äänettöminä kuormiensa päällä istuen. Ei kuulunut isoa ääntä, vaikka viisi kuormaa jonona meni, sillä kun pakkanen oli lauhtunut, eivät reenjalaksetkaan naukuneet eivätkä reslat natisseet. Eikä yhtään tiukua ollut helisemässä! Hermannin hevonen nousi jo maantielle, ja hän läksi hölkkää ajamaan ja katosi pian pimeään. Käyrä-Helmeri saapui perässä, istuen korkealla kuorman päällä. Kun hänen piti kääntää Hermannin perään, notkahti hän tienkäänteessä kuormalta ja putosi pää edellä utukkaan. Ohjat sekaantuivat jalkoihin, hevonen kääntyi liiaksi ojaan päin ja kuorma kellahti kumoon, kuitenkin niin, ettei mitään pudonnut Helmerin päälle. Kun jälessä tulevat saapuivat paikalle, kirosi ja puikkaroi Helmeri kinoksessa. Hevonen oli kääntynyt poikki päin, mutta aisa ei, kumma kyllä, ollut katkennut. Kuormana olleet säkit ja laatikot olivat singonneet sikin sokin utukkaan. Onneksi ei näkynyt ketään kulkijaa tiellä, ja ensimäisiin mökkeihinkin oli melko matka. »Hiidessä siinä huuda ja kiroile!» sanoivat Friikon veljekset ja riensivät auttamaan Helmeriä pystyyn ja kuormaa kuntoon. Lampan puoti-Heikkikin ehti avuksi ja pian saivat kuorman reilaan, Helmerin kirotessa ja puhdistaessa lunta korvistaan. »Onko ryyppyä kenelläkään?» rämisi hän. »Tule kuormallesi eläkä äykkää siellä», vastattiin. »Hermannilla ryypyt ovat, ei muilla ole... Ka, joudu, tule... Pian aikaa olemme hukassa kaikin... Saattavat olla hurtat liikkeellä ja tulla milloin hyvänsä...» »Tulkootpa... tässä... äh!» Helmeri kompuroi kuormalleen ja yhä äykkyi ryyppyä. Kun sai ohjat käsiinsä, niin kiljaisi ja sivalsi hevosta ruoskalla ja ajoi laukkaa menemään. Toiset seurasivat perässä, täyttä neliä hekin. Niin katosivat eikä sattunut yhtään tulijaa vastaan ennenkuin siinä kohden, jossa Korven Israelin tie erkani maantiestä. Mutta sekin vastaantulija oli vain joku rahdista palaava mies, joka näytti nukkuvan raanujen alla. Kun ehtivät Korven Israelin pihaan ja ajoivat kookkaan aitan eteen, olivat Hermanni ja Israeli jo kuormaa purkamassa. Nopeasti ja supattamalla puhuen siinä liikuttiin ja keveästi nousivat säkit, nousivat varsinkin Friikon veljeksillä, jotka olivat kuuluisia voimastaan. Käyrä-Helmeri kyllä vieläkin äykkäili, eikä hänestä ollut isoa apua kuormien purkauksessa, mutta työ sujui hänen avuttaan niin, että ylen äkkiä olivat kaikki reslat tyhjennetyt. Kun kaikki tuodut tavarat oli saatu aittaan ja ovi lukittu, otti Hermanni pullonsa ja tarjosi kaikille, tarjosi Israelillekin, joka, vaikka ei ollutkaan viinamies, otti aika siemauksen. Sitten lähtivät täyttä juoksua ajamaan Makon kylään päin, josta vasta oli määrä poiketa Suomen puolelle. Nyt ajoivat kaikin peräkkäin, tyhjillä liisteillä istuen ja rallatellen. Ennen Makon kylää tuli taas joitakuita kuormahevosia vastaan, mutta kavaltajat ajoivat juoksua sivu, että lumi pölisi. Makon kylästä ajoivat jäälle ja siitä Suomen puolelle. Kun pääsivät perille Keskitaloon, oli määrä, että heti pannaan uudet kuormat ja lähdetään yhtäkyytiä toistamiseen, ellei Ranta-Jussi ole kieltoa lähettänyt. Mutta konjakki oli loppunut, sillä Jussi ei ollut Hermannille antanut kuin verrattain vähän, luvaten poikansa Jannen matkassa lähettää lisää, jotta saavat uudet virkistykset, kun toisen kerran lähtevät poikki viemään. Ja kun nyt yhtaikaa tomahuttivat ajaa Keskitalon pihaan, ilmestyi Ranta-Jussin Janne tallin porstuasta ja kuiskasi Hermannin korvaan: »Apepurtilossa on kaksi pulloa... Mutta käski olla vinkeästi matkassa ja panna heti uudet kuormat...» »Hyvä on!» sanoi Hermanni. »Mitä sanoi Jussi kuuluvan?» kysyi hän sitten Jannelta. »Käski sanoa, että tie on auki taivasta myöten», vastasi Janne, hänkin innostuneena kavalluksen onnistumisesta. Hermanni komensi toiset miehet panemaan kuormia ja alkoi itse kiskoa pulloista korkkia... »Vähänpä sitä tuli!» sanoi Käyrä-Helmeri, kun näki, ettei Hermannilla ollut kuin kaksi pulloa. »Ei kaikkia yhdellä kertaa», vastasi Hermanni. Ryyppyjen toiveessa Helmerikin innostui uusia kuormia panemaan. Yö oli jo silloin alkanut, ja kylän joka talossa nukuttiin. * * * * * Kun Joonas oli ruokakelloa soittanut, oli hän, Jussin käskyä totellen, mennyt maantielle vahtiin, mutta Jussi hiihteli itse Tirkan tuvalle, nähdäkseen ja ollakseen varma, ettei mitään vaaraa ollut pelättävissä. Metsän puolelta hän taas lähestyi pirttiä ja näki peitteettä olevan ikkunan läpi, että syntymäpäivän vietto oli kauniissa alussa. Jönssoni oli jo aika lailla humalassa ja lisää näkyi juovan. Fynke ja Kruuki näyttivät vielä olevan verrattain selviä, mutta vilkkaasti puhelivat ja nauroivat. Tirkka nousi kai kellarista, koska ilmestyi äkkiä keskelle lattiaa, aukaisematon pullo kädessään... Sen nähtyään tullimiehet hurrasivat ja nauroivat päälle. — Hyvä tulee! — arveli Jussi itsekseen, loittoni sitten metsän reunaan ja kuunteli siellä. Pari tuntia hän vahtaili. Tullimiehet pyörähtelivät jo aika keveästi, ja laulunloilotus kuului joukkoon. Silloin Jussi lähti hiihtämään Lampalle päin ja tapasi tiellä Joonaan, joka koko ajan oli kävellyt kahakäteen, tarkastellen kulkijoita. »Jää sinä nyt tähän vielä, minä käyn tuolla ylempänä», sanoi Jussi, mutta ylemmäksi hän ei hiihtänytkään, vaan meni suoraan Lampalle. Siellä olivat jo puodin ovet kiinni ja talossa näyttiin nukkuvan. Mutta patruuna valvoi konttorissaan, ja valveilla oli Tiltakin, vaikka liike jo oli Jussin neuvon mukaan lopetettu. Hiljaa hiipien Jussi meni konttoriin ja kuiskaamalla puheli patruunan kanssa. Lähtiessä olisi Jussilla povi täynnä konjakkipulloja. Niistä hän antoi kaksi pojalleen, joka vartoi ulkona ja oli tullut niitä noutamaan. Ne oli pojan määrä viedä Keskitalon Hermannille. »Eikö ole Rämä-Heikkiä näkynyt?» tiedusteli Jussi. »Ei ole!» vastasi poika ja sanoi sitten kuin nuhdellen isäänsä: »Menittekin antamaan semmoiselle juopolle koko säkillisen...» Sitä oli Jussikin katunut, vaikkei vielä tiennytkään, oliko Heikki myyntihommassaan menestynyt vai eikö. Mutta pahinta Jussi kuitenkin pelkäsi, sillä huhuja oli kulkemassa, että Suomen puolen tullimiehet nykyisin olivat vireitä ja valppaita ja kävivät metsäkylissäkin viinanmyyjiä ahdistelemassa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan nyt joutanut miettimään, vaan läksi hiihtämään ylöspäin siihen kohtaan, jossa tie joelta nousi Ruotsin puolen valtatiehen ja jota kavaltajien oli määrä kulkea. Kun hän ehti käänteeseen, huomasi hän heti pimeässäkin, että tienhaarassa oli kuorma kaatunut ja laaja siljo polkeentunut lumeen molemmin puolin tienhaaraa. Se harmitti Jussia samoin kuin sekin, etteivät poikkituojat olleet kääntäneet niin varovasti haarassa kuin Jussi oli neuvonut. Nyt näkyi selvään, että jalaksenjäljet veivät Makon kylään päin. — Ei ole siitäkään Hermannista! — sanoi hän ja häntä alkoi arveluttaa. Kuitenkin hän toivoi parasta ja palasi maantietä myöten Lampalle. Joonas käveli vielä tiellä eikä sanonut ketään sellaista henkilöä olleen liikkeellä, josta olisi mitään epäiltävää. Ehtivät siinä muutaman sanaparin vaihtaa, niin alkoi Tirkan tuvalta päin kuulua tallatusta. Jussi ja Joonas kuuntelivat henkeä pidättäen, ja Jussin tarkka korva erotti Jönssonin äänen. »Se piru on lähtenyt liikkeelle!» kuiskasi hän Joonaalle. Rallatus tuntui tulevan yhä likemmäksi, kuuluen nyt jo tieltä, suoraan heidän edestään. »Jönssoni on!» vakuutti Jussi, ja he lähtivät molemmin kävelemään Lampan tienhaaraan, josta kääntyivät pihaan. »Menemme piiloon, jos pihaan tulee», sanoi Jussi. »Jos se piru tuntee meidät, niin se arvaa, että jotakin on tekeillä!» He kuulivat Jönssonin rallattavan tienhaarassa ja askelen äänestä päättivät, että pihaan kääntyy. Ja kuta likemmäksi taloa saapui, sitä hiljemmin alkoi rallattaa, ja kun pihaan tuli, niin lopetti laulunsa kokonaan. Joonas ja Jussi piiloutuivat halkovajaan. He kuulivat Jönssonin kävelevän ympäri pihaa ja itsekseen kiroilevan. Talo oli aivan pimeänä ja ovet lukossa. Konttorista ei päässyt valo tuikkimaan, ja muissa huoneissa oli pimeää. Jönssoni kävi kuistin ovella, jyskytti pirtin ovea ja tallin oveen potkaisi ja itsekseen kuului kiroilevan. »Kyllä se siitä lähtee ja menee takaisin Tirkan tuvalle», toivoi Jussi... »Eivät sieltä juotavat kesken lopu!» Tallin luona tuntui Jönssoni kuitenkin seisahtuvan, koska ei askelten ääntä kuulunut. Mutta hetken kuluttua alkoi kuulua niinkuin kävelisi keskellä pihaa. Nyt ei kiroillut, vaan ärisi muuten. »Jo lähtee maantielle päin!» kuiskasi Jussi. Askelten ääni kuuluikin jo maantiehen nousevalta tieltä, mutta samalla alkoi maantieltä päin kuulua muita ääniä, jotka Jussi hoksasi heti Fynken ja Kruukin ääniksi. »No nyt tuli kumma! Ne tulevat toisetkin! Kelvotonta miestä sitä Tirkkaa, kun ei saattanut nyt noita viekastella pysymään sisällä, vaan päästi ulos!» päivitteli Jussi. Hän toivoi kuitenkin, että poistuvat pian takaisin, kun eivät mitään näe eivätkä kuule. Mutta tullimiehet olivat jo siksi maistelleet, ettei heidän ollut kylmä eikä nälkä. Jussin ja Joonaan harmiksi jäivät he, kun vastakkain tulivat, juttelemaan keskelle tietä. Yö oli hiljainen, lauhkea ja pimeä, eikä mistään päin kuulunut ääniä. Kerran kuitenkin tuntui Jussista, että ylempää, missä kavaltajain tuli poikki kulkea, kuului kuin ulvova huuto. — No, ei hätää vielä, — mietti Jussi. — Mutta jos lähtevät ylöspäin, niin... Hän ei saanut selvää, mistä tullimiehet puhelivat, mutta Jönssonin nauru kuului joskus joukosta. Silloin yhtäkkiä otti Jussin korva ääntä joelta päin, suoraan Lampan rannasta. Se ääni tuntui syntyvän siitä, että hevonen juoksi ja reki ratisi. »Kuka perkele...!» Jussi ei ehtinyt sanoa muuta ennenkuin hevonen porhalsi pihaan, ajaja istuen korkean kuorman päällä. Silloin vasta tullimiehetkin tulijan äkkäsivät, ja rohkeimmillaan kun olivat humalassa, karkasivat he hevoseen kiinni... Syntyi kauhea meteli. Jussi tunsi selvästi Keskitalon Hermannin äänen... Huutoa, kirouksia ja pauketta kuului, laukesi kerran revolverikin... Jussi kuunteli kuin tulisten hiilten päällä ja hänen ajatuksensa lensivät kuin salama... Sen se teki Hermanni! Siinä nyt patruuna näkee! »Missä Ranta-Jussi on? Hoi!» kuuli Jussi Hermannin hoilaavan. »Sinä saatana!» noitui Jussi, mutta hän ymmärsi hyvin, ettei mikään enää auttanut. Ja äkkiä selvisi hänelle sekin, minkävuoksi Hermanni oli suoraan Lampalle ajanut. Oli tahtonut näyttää, että hän uskaltaa! Ja ehkä sen vuoksi, että saisi lisää konjakkia! Melun kestäessä aukenivat paukahtaen molemmat kuistin ovet selälleen, ja patruuna pullahti pihalle niinkuin viskattu... »Kuka perkele...! Minun pihallani...» kuului patruunan järeä ääni. Salaman nopeudella käsitti Jussi, kuinka asiat ovat, ja Joonaan rientäessä joukkoon livisti hän suksilleen ja painui kujasta jäälle. Yhteen mellakkaan ja rähinään sotkeutuivat tullimiesten, patruunan, Joonaan ja Hermannin äänet. Mutta Jussi hiihti jäälle ja tielle. Hän arveli toistenkin poikkitulevien olevan yhtä hulluja kuin Hermannikin ja päätti ehtiä palauttamaan heidät... etteivät joutuisi tullimiesten käsiin. Oikein oli hän arvannutkin. Puolijoessa jo ajaa kaahatti Käyrä-Helmeri ja huusi, ja vaikka Jussi asian selitti, ei Helmeri sittenkään aikonut totella, vaan aikoi ajaa Lampalle. Jussi sai kuitenkin ohjat käsiinsä ja käänsi hevosen takaisin Suomen puolelle. Helmeriltä hän kuuli, että Friikon veljekset ja Puoti-Heikki olivat ajaneet entistä tietä, jota oli ollut määrä kulkea... Hän pyörsi takaisin Lampalle ja kirosi Hermannin tyhmää menettelyä. »Koko hyvän yrityksen pilasi!» hän noitui. »Mitä nyt patruuna sanonee!» Kun hän saapui pihaan, olivat kuorma, hevonen ja tullimiehet kadonneet. Pihalla makasi Hermanni ja valitti, että häntä oli potkaistu rinnan alle... Konttorista kuului kauhea elämä. Patruuna kirosi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä Joonaalle, joka seisoi oven suussa. »Auta minua ylös!» pyysi Hermanni Jussia. »Itsehän kehuit tullimiesten juovan Tirkassa...» »Mitä varten ajoit tänne!... Nyt menetit hevosesi ja pilasit koko hyvän yrityksen...» »Pimeässä kääntyi...» puolusteli Hermanni tekoaan. Jussi mietti hetkisen mitä tekisi. Patruunan puheille ei nyt ollut hyvä mennä ja koston himosta sekä patruunalle että Hermannille hän jätti Hermannin makaamaan pihalle ja lähti hiihtämään Suomen puolelle. »Siitä korjatkoon omansa!» arveli hän. Häntä kaiveli niin koko epäonnistunut yritys, että hän päätti jättää siihen kaikki. Kuka käski patruunaa ottamaan semmoista tolvanaa joukkoon ja johtajaksi vielä, joka tahallaan tekee tyhmyyksiä! Pitäköön nyt vahinkonaan... Mutta jäälle tultuaan alkoi hän kuitenkin katua ja päätti hiihtää Keskitaloon toisia kieltämään. Voisivat vielä joutua tullimiesten käsiin hekin. Ja patruunan vahinko oli jo melkoinen, sillä Hermannin kuormassa oli ollut viisi isoa voiastiaa, jotka olisivat olleet Jällivaaraan menevät. Kun hän rantakujasta nousi Keskitalon pihaan, seisoi Käyrä-Helmerin ajettava hevonen tallin edessä ja Helmeri itse oksenteli, kuorman päällä oihkaten. Jussi riisui hevosen ja vei talliin. Silloin ajoivat Friikon veljekset pihaan ja vähän ajan perästä puoti-Heikkikin. He palasivat jo kolmannelta kierrokselta, ja hyvin oli onnistunut. Mutta kuultuaan kuinka Hermannille oli käynyt he kirosivat, ja miehissä pantiin kaikki Hermannin syyksi. Jussi ojensi Friikon veljeksille pullon ja pyysi ryyppäämään. Ja kun olivat ryypänneet, niin alkoivat mainoa Hermannin tyhmyyttä. »Itse se joikin kuin sika ja tuota renkipörröään juotti, niin sillälailla nyt kävi», sanoivat Friikon veljekset, mutta ehdottelivat Jussille, että yritettäisiin vielä. Sillä hyvin luultavaa oli, että tullimiehet saadessaan monesta aikaa voikuorman ja hyvän hevosen eivät enää tänä yönä vahtaisi, varsinkin kun humalassa olivat ja Saalkreeni oli poissa. Sitä oli Jussikin miettinyt jo poikki hiihtäessään, sillä hän ymmärsi vallan hyvin, että tämän homman jälkeen oli mahdoton saada mitään viedyksi yli. Siinä nyt tuumailivat, hevosten seistessä valjaissa ja miesten ottaessa naukkuja Jussin pullosta. Käyrä-Helmeri torkkui vielä kuormansa päällä ja väliin yökkäili... Silloin kuulivat he jonkun hiihtävän saaloen ja huokuen rannasta pihaan. Mutta vaikka oli pimeä, tunsi Jussi pian hiihtäjän Tirkaksi, joka oli hiihtänyt, ettei tahtonut saattaa puhua, niin läähätti. Miehet kokoontuivat Tirkan ympärille, sillä he arvasivat hyvin, että hänellä oli tärkeitä uutisia. Ja kun Tirkka sen verran oli hengähtänyt, että alkoi saattaa puhua, niin kummia kertoi... Tullimiehet olivat ajaneet takavarikkoon ottamallaan hevosella kuormineen Tirkan pihaan, huutaneet kuinka he Keskitalon Hermannilta olivat saaneet viisi astiaa voita ja hyvän hevosen »peslaakiin». Hevonen oli pantu kiinni seinään ja itse olivat tulleet sisälle syntymäpäiväjuominkia jatkamaan. Tirkka kuultuaan kuinka oli käynyt oli lyönyt pullon pöytään ja käskenyt maistella sillä aikaa kun hän muka käy lisää juotavaa hakemassa. Oli selittänyt, että hänellä muka oli jonkun tuttavan huostassa vielä... Siihen olivat jääneet juomaan, nauraneet ja olleet hyvillään... Tirkka oli lähtenyt hengen hädässä asiasta ilmoittamaan, että nyt sopii... että nyt ne ryyppäävät siinä aamuun asti... »Ja siihen ne vielä nukkuvatkin», lopetti Tirkka. »Nyt joutukaa, pojat!» Äkkiä selvisi Jussille, mitä oli tehtävä. »Pankaa pian kuormat!» sanoi hän Friikon veljeksille ja puoti-Heikille. »Nyt yritämme! Muu ei auta!» Jussi valjasti Helmerin hevosen uudestaan äskeisen kuorman eteen, kiskoi Helmerin pois kuorman päältä, venytti talliin ja jätti siihen. Tirkka oli samaa vauhtia mennyt takaisin ja oli Jussi määrännyt, että juottaa tullimiehiä niin paljon kuin juovat, että nukkuisivat. Tulisesti nostelivat Friikon veljekset säkkejä ja laatikoita, ja äkkiä olivat kuormat pantuina. »Kuka ajaa edellä?» kysyi Friikon Antti, vanhempi veljeksistä. »Aja sinä edellä!» kehoitti Jussi. Friikon Antti, maankuulu naukka ja tappelija, löysäsi menemään edellä jäälle ja toiset seurasivat perässä, Jussi ajaen Käyrä-Helmerin äskeistä hevosta. Kiire oli kavaltajilla nyt mielessä eivätkä malttaneet ajaa kävelyä joellakaan, vaan antoivat juosten mennä väylän poikki. Hiljainen, tuuleton ja pimeä oli yö eikä Ruotsin puolen maantiellä näkynyt ketään kulkijaa. »Antakaa juosta!» huusi Jussi, joka oli jälkimäisenä. Friikon Antti ropsaisi ruoskalla hevostaan ja kiljaisi kerran ja ajoi nopeasti menemään. Pian olivat perillä Korven Israelissa, purkivat kuormat ja palasivat Makon kylän kautta. * * * * * Tullimiehet olivat, saatuaan »peslaakiin» kuorman voita ja hyvän hevosen, lähteneet takaisin Tirkan tuvalle. Siellä jatkoivat syntymäpäivän viettoa, koska viljalti oli juotavia. Nyt olivat he kuitenkin niin varovaisia, että kävivät joka viiden minuutin kuluttua katsomassa hevosta ja kuormaa. Tirkka tarjosi yhä lisää ja oli olevinaan itsekin jo hyvin humalassa. Jönssoni, Fynke ja Kruuki eivät olleet koko syystalvena saaneet mitään takavarikkoon; muualla, pitkin jokivartta, oli niitä tehty tuon tuostakin, ei kuitenkaan suurempaa. Tämä kaappaus oli onnen potkaus heille, nyt varsinkin kun saivat sen Saalkreenin poissaollessa. Senpävuoksi tekikin mieli vähän hihkaista ja laulella ja maistella näin onnistuneen homman jälkeen. Mietittiin miehissä, kenen voikuorma oikeastaan oli, oliko Lampan vai oliko Keskitalon Hermannin yksinään? Siitä eivät kuitenkaan selvää saaneet. Uskoivat lopuksi, että Lamppa ei tätä kuormaa omistanut, vaikka olikin tullut pihalle mellastamaan. »Hermannin on», päättelivät he. »Se oli viemässä tätä Jällivaaraan!» Ja sitten maistoivat taas. Aamupuoleen he kuitenkin väsyivät ja nukkuivat kaikin, mikä sänkyyn mikä lattialle. Oli jo selvä päivä, kun Jönssoni heräsi surkeassa kohmelossa ja kipeänä. Toiset nukkuivat vielä sikeää unta, Tirkka keskellä lattiaa. Jönssoni ei joutanut toisia ensiksi herättämään, vaan riensi ikkunaan nähdäkseen, oliko siepattu hevonen ja kuorma paikoillaan... Silloin hän kiljaisi niin että toisetkin heräsivät ja riennettiin kohmeloisina ja avopäin pihalle katsomaan... Marhaminta, jolla hevonen oli ollut kiinni, oli solmustaan jäänyt seinässä olevaan sinkilään. Siitä kohden, josta oli katkennut, näkyi selvään, että hevonen oli sen hampaillaan jyrsinyt poikki. Tirkan loimi, joka yöllä oli pantu hevosen selkään suojaksi, oli pudonnut pihalle... Siinä miehissä tutkivat ja miettivät, kirosivat ja toinen syytti toistaan. Reen jäljet veivät maantielle päin... Aamuilma virkisti heitä ja he tajusivat, kuinka onnettomasti on käynyt. Avopäin siinä kirosivat tyhmyyttään, sillä siinä uskossa olivat, että hevonen oli heidän nukkuessaan jyrsinyt marhaminnan poikki ja lähtenyt kävelemään. Kaikista merkeistä niin näytti. Ei osannut Tirkkakaan muuta kun kirota ja mainoi sitä, että kun tuli juoduksi niin paljon, että nukkui sitten niin siki... Mutta semmoinen kiire tuli tullimiehille, etteivät joutaneet Tirkkaa kiittämään eivätkä hyvästiä jättämään, vaan puolijuoksua painuivat tielle päin, jalaksen jälkiä seuraten. Ne näkyivätkin selvään maantielle asti, mutta siinä katosivat, kun kova tie tuli eteen. Kuitenkin näytti heistä, että ylöspäin oli hevonen kääntynyt, mutta mihin oli mennyt, sitä oli mahdoton arvata. Oliko osannut mennä takaisin Suomen puolelle, Keskitaloon, kotiaan? Vai oliko kävellyt suoraan maantietä ylöspäin? Olisiko kukaan nähnyt? »Helvete... i helvete», hoki Jönssoni, painellen kipeää päätään. »Viisi astiaa voita!» päivitteli Fynke. »Niin, ja hyvä hevonen ja luja reki!» sanoi Kruuki, joka jälkimäisenä kävellä juppasi, yökäten ja vatsaansa painellen. »Minä voin niin pahoin... yöh... yöh...» »Ole siinä... ei tässä ole aikaa...» He saapuivat Lampan tienhaaraan ja koettivat siinä nähdä jälkiä, että olisiko Lamppaan kääntynyt ja sieltä poikki mennyt. Mutta Lampallekin kääntyvä tie oli kovaksi ajettu, ja jälkiä oli paljon. He kääntyivät kuitenkin pihaan. Joonas seisoi tallin ovella eikä ollut näkevinäänkään tullimiehiä, jotka seisahtuivat keskelle pihaa neuvottomina. Katselivat rantakujalle, josta tikoitettu tie lähti Suomen puolelle, katselivat ylös- ja alaspäin, jossa kulkijoita näkyi tulevan ja menevän. Konttorin ikkunan läpi näkivät he patruunan seisovan ihan ikkunassa kiinni, sikaari suussa ja, niinkuin heistä näytti, ivallinen ilme kasvoillaan. Kohmelossa ja pahalla kiirillä siinä tullimiehet saamattomina töllistelivät eikä yksikään hoksannut tai älynnyt, mitä olisi tehtävä. Eivät tahtoneet tiedustella Joonaltakaan mitään, sillä sen he hyvin ymmärsivät, ettei Joonas kuitenkaan sano totuutta. Mutta siinä tallin luona Joonas kuitenkin toimitteli, mitä lie toimitellut, eikä ollut tietävinäänkään yöllisestä kahakasta. Jo Jönssoni viimein kysyi: »Tietääkö Joonas kenen voikuorma se oli, jonka otimme yöllä takavarikkoon? Onko se tämän talon vai onko se Keskitalon Hermannin?» Jönssoni teki kysymyksensä tuolla tavalla saadakseen selville, tiesikö Joonas kuorman katoamisesta mitään. Mutta silloin juuri pullahti patruuna kuistin eteen ja huusi: »Joonas! Tulepa tänne!» Joonas ei siis vastannut mitään, vaan riensi patruunan perässä konttoriin. Tullimiehet lähtivät pois pihalta ja näkyivät kävelevän kiivasta vauhtia ylöspäin, vastaantulevilta tiedustellen, oliko näkynyt vastaantulevaksi voikuormaa, jolla ei ollut ajajaa. Mutta ei ollut kukaan vastaantulevista nähnyt. Kiroten kävelivät he eteenpäin, haikeasti silmäillen Suomen puolelle. * * * * * Kun tullimiehet olivat poistuneet pihalta ja Joonas tullut konttoriin, remahti patruuna pitkään nauruun. »Jaa, jaa... Joonas», sanoi hän ja taputti Joonasta olkapäälle. »Mennyt yö oli hyvä yö... Katsos vaan sitä Tirkkaa, kuinka nokkela olikin...» »Tilta hoi!» huusi hän sitten puotiin. »Tuoppa... täällä on Joonas...» Tilta ymmärsi heti mistä on kysymys ja toi konjakkia. »Ja viisas ja hoksaava mies olit sinäkin, Joonas!» sanoi hän sitten. Ja kun Joonas oli pikarillisen maistanut, remahti patruuna uudestaan nauramaan: »Mutta jo niille kummasti sen peslaakin kanssa kävikin, ha, ha, ha...» »Joo», sanoi Joonas vain. Joonas oli yöllä lähtenyt saattamaan Hermannia Suomen puolelle, viinassa kun Hermanni oli, ja vienyt kotiaan nukkumaan. Kun palasi aamuvarhaisella takaisin, kävellä vihmoi Hermannin hevonen voikuormineen jäällä vastaan. Marhaminta oli katkennut. Joko oli vasiten laskettu irti taikka hevonen itse jyrsinyt marhaminnan poikki. Sitä ei Joonas joutanut miettimään, vaan ajoi menemään Keskitaloon, jossa tullikavaltajat vielä olivat. Eikä tiennyt Joonas vieläkään kuinka hevonen oli irti päässyt. »Tirkalla olikin juotavaa», hökerteli patruuna. »Kyllä se sentään Ranta-Jussi sittenkin on luotetuin mies... Näitkö sinä, kuinka ne silmäilivät Suomen puolelle...?» »Jo minä näin...» »Kyllä niitä hunsvotteja nyt harmittaa.» Patruuna kaatoi Joonaalle toisen ryypyn ja sanoi sitten: »Lähde nyt käymään siellä Jussin pirtillä ja käske tulla tänne, että saan kuulla...» »Ne ovat vieneet kaikki tavarat Keskitalosta Korven Israeliin», tiesi Joonas. »Jessus... kaikkiko?» siunasi patruuna. »Aivan kaikki!» Patruunaa alkoi mietityttää. Jos ne tullimiehet niistä vihiä saavat, niin silloin on hän hukassa; mutta tottapa kavaltajat ovat olleet varovaisia! Hän käveli pariin kertaan lattian poikki, asettui sitten Joonaan eteen ja kysyi: »Mitä sinä ajattelet?» »Kuului Jussi sanovan, ettei ala hän enää yötyöhön Hermannin kanssa», sanoi Joonas. »Jaa», arveli patruuna. »Riippuu siitä, kuinka saamme tavarat eteenpäin, niille, joille ne ovat tulevat... Mutta kaikessa tapauksessa mene ja käske Jussi tänne!» Joonas meni, otti sukset ja lähti hiihtämään Suomen puolelle. Patruuna jäi yksin mietteisiinsä. Tavaroita oli kyllä nyt saatu poikki, mutta vielä oli vaara tarjona, ja mahdollisimman pian ne pitäisi saada sisämaahan rantatietä ja jokivartta pitkin. Sillä tullimiehet kyllä koettaisivat parastansa... V Kolme päivää oli kulunut äsken kerrotuista tapauksista. Saalkreeni oli palannut Rovanjärveltä hirmuisen vihaisena ja kiukkuisena. Hänelle oli taipaleella kerrottu, että oli »luntreijattu» koko yö. Yhden voikuorman olivat tullimiehet saaneet, mutta sekin oli joutunut hukkaan, kun joivat niin, että nukkuivat Tirkan mökille... Oman asiansa epäonnistuminen Saalkreenia kuitenkin enimmin sapetti. Sillä hän oli saanut ymmärtää, että häntä oli petkutettu. Kirjeen oli hänelle Mantan nimessä joku lurjus kirjoittanut. Lampasta päätti hän kaikki johtuvan, mutta Tirkan syntymäpäiväjuhlaa ei hän osannut sovittaa matkansa yhteyteen eikä epäillä Tirkkaa mistään. Alkoi liikkua huhuja, että Lamppaan oli tuotu monta kymmentä kuormaa. Tullimiesten raivo, joka näinä päivinä oli noussut täyteen vimmaan, kohosi suunnattomaksi. Sillä tiedettiin kertoa, että Keskitalon Herman niitä takavarikoitu hevonen oli aamuvarhaisella nähty Keskitalon pihalla, voikuorma perässä. Saalkreenin vimma oli kaikkein vihaisin, sillä oli tullut tiedoksi, että hänet oli huiputettu lähtemään Rovanjärveen... Kolmantena päivänä saapuivat tullimiehet miesjoukolla Lamppaan, kotitarkastusta pitämään. Makon kylän ja Jafetin kylän tullimiehet olivat lisänä, niin että heitä oli kaksitoista miestä. Kaikki talon makasiinit, ulkohuoneet, tallit, navetat ja vainiolla olevat heinäladotkin tarkastettiin ja sysittiin rautakrasseilla. Mutta tullitta tuotua tavaraa ei löytynyt mistään. Patruuna seurasi toimitusta kahden todistajan läsnäollessa ja nauraa hökerteli. Tullimiehet kirosivat ja lupasivat muistaa. Kiukkuaan purkaen saivat tullimiehet lähteä talosta tyhjin käsin. Mutta he vannoivat kostavansa ja koettivat saada selville, oliko todella sinä yönä, jona Saalkreeni oli mennyt Rovanjärvelle ja toiset tullimiehet viettäneet syntymäpäivää Tirkalla, »luntreijattu» ja mitä oli tuotu ja kutka olivat olleet liikkeellä. Asia tuntui tullimiehistä hämärältä. He tiesivät hyvin, että Lampalla täytyi olla joku neuvonantaja ja rohkea mies Suomen puolella, joka järkeä jakoi ja neuvoja antoi. Lamppa itse ei hoksannut eikä uskaltanut, samoin tiesivät ja tunsivat tullimiehet Keskitalon Hermanninkin, ettei hänestäkään ollut neuvonantajaksi. Oli monta kertaa joutunut tyhmyytensä takia tullimiesten kynsiin ja menettänyt poikkivietävänsä. He vaanivat Lampan ympäristöllä joka yö, kulkivat päivillä Jafetin ja Makon kylässä ja koettivat saada selkoa. Sen verran he saivat eräältä rahtimieheltä tietää, että monta kuormaa oli tullut vastaan Makon kylän tiellä samana yönä, mutta yhtään miestä ei ollut rahtimies tuntenut. Kun lisäksi samalla viikolla tuiskusi kauhean paljon lunta, ei jälistä saanut mitään selvää. Korven Israelia eivät ymmärtäneet epäilläkään, eivät olleet koskaan häntä Lampan puheilla nähneet ja muutenkin tiesivät, ettei siinä talossa juuri kukaan käynyt. Tiedustelumatkoillaan saivat he kuulla vihdoin, ettei Tirkka syntymäpäiväänsä ollut omin varoin viettänyt, mutta muualta oli juotavat hankittu ja palkattu Tirkka juottamaan. Ja vähän kerrallaan alkoi heille selvitä, että heitä oli petetty hävyttömästi. Rovan Mantan kirje Saalkreenille — sekin kuului samaan juttuun. Mutta kuka oli tuon kaiken takana? Ranta-Jussi oli osannut niin viisaasti välttää, etteivät he olleet Jussia nähneet kahteen vuoteen. Jussi vältti aina tulemasta yhteen heidän kanssaan ja kun Lampalla kävi, niin kävi aina niin salaa, etteivät tullimiehet nähneet. He olivatkin unhoittaneet koko miehen eivätkä häntä nytkään muistaneet. Mutta sitten kun saivat kuulla, että Tirkan syntymäpäivänvietto oli keksitty heitä varten ja muistivat Ranta-Jussin joskus nähneensä Tirkan tuvalla, alkoivat he aavistaa, että Ranta-Jussi oli joukossa. Saalkreeni sen ensiksi hoksasi ja päätti eräänä yönä — viikon päivät olivat jo kuluneet kavallusyöstä — pitää vahtia, kävikö Jussi Lampalla. Saalkreeni tiesi jo vanhastaan, että Jussia ei näkösen päähän pääse, jos se saapi vähänkin vainua. Hän oli keksivinään mainion keinon. Hän kääriytyi valkoiseen lakanaan ja meni joelle tien viereen maata. Siinä makasi lakana ympärillään puoleen yöhön. Ja jo aamupuoleen yötä kuulee miehen hiihtävän Suomen puolelta, ja kun mies hiihtää hänen vierestään, tuntee Saalkreeni hiihtäjän Ranta-Jussiksi. Ei näytä Jussi huomaavan mitään, vaikka aivan läheltä hiihtää. Saalkreeni seuraa Jussia, yhä lakana hartioilla, ja kuulee, että Jussi menee Lampan pirttiin... Silloin hän arvaa, että Ranta-Jussilla oli osansa hommassa. * * * * * Lamppa ja Ranta-Jussi olivat yhdessä näinä öinä miettineet, miten nyt alkaisivat menetellä. Jussi oli käynyt Korven Israelissa ja tavarat olivat siellä lukkojen takana, kaikki hyvässä järjestyksessä, mutta niitä ei ollut aikaa liikuttaa, sillä tullimiehet olivat aina liikkeellä. Patruuna ei enää luottanut Keskitalon Hermanniin eikä tämäkään viimeisen epäonnistuneen yrityksen vuoksi ollut viitsinyt Lampalla käydä. Jussi tiesi kaikki, mitä tullimiehet hommailivat. Hän oli öisin hiihtänyt heidän perässään ja usein kuullut heidän keskustelunsakin ja tiesi, että he vainustelivat ylituotuja tavaroita. Hän oli miettinyt keinoja saadakseen tullimiesten huomion muualle, mutta pätevää, sukkelaa keinoa ei hän ollut hoksannut. Mutta kun hän eräänä yönä Lampalle hiihtäessään sattui menemään tienviertä hankea pitkin, osui hän hiihtämään Fynken päälle, joka makasi hangessa lakanan alla. Silloin hän ymmärsi, mitä peliä tullimiehet nyt pitivät. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, vaikka suksi töksähtikin lakanaan, vaan hiihteli menemään. Siitä rupesi hän asiaa miettimään ja kertoi patruunallekin. Kaksi päivää Jussi hommaili Suomen puolella, mutta joka yö hiihti hän Lampalle ja joka yö huomasi tullimiesten makaavan vaanimassa lakanain alla. Patruuna valvoi, kiroili ja hätäili, mutta Jussi lohdutteli, että hyvä tulee. Ja eräänä yönä, kun tullimiehet taas makasivat lakanainsa alla, hiihteli ensin mies Lampalle, ja kun oli koko ympäristön katsellut ja tarkastanut, niin hiihti takaisin jäälle ja vihelsi pilliin... Silloin ajaa karautti kolme hevosta suoraan Suomen puolelta Lampalle, korkeat kuormat resloissaan. Juuri kun kuormat ehtivät kohdalle, karkasivat tullimiehet ylös lakanainsa alta ja lähtivät perään hiihtäen henkensä kaupalla. Lampan kujalle oli Jussi asettunut, ja kun tullimiehet siihen ehtivät, niin rupesi hätäilemään ja huutamaan, että »voi hyvänsä sentään... nyt ovat tullimiehet tuossa...» Saalkreeni kirosi, että »ähä, lurjus, jopa petyit», mutta muuta ei ehtinyt. Sillä poikki tulleet kuormat eivät asettuneetkaan Lampan pihalle, vaan ajoivat täyttä laukkaa maantielle ja kääntyivät siitä alaspäin. »Ne ajoivat alaspäin... eivät menneet Kainuun tielle!» kuuli Jussi huudettavan. Ja kuuli sen, että Fynke lähti noutamaan hevosta, joka oli Saalkreenin hallussa Rantatöyrän talossa. Mutta ennenkuin hevonen saatiin valjaisiin, ehtivät kuormahevoset paeta melkoisen matkaa. Tulista laukkaa lähtivät tullimiehet perässä. Silloin Jussi, kun kuuli tullimiesten ajavan alaspäin, hiihti jäälle ja vihelsi. Muutaman minuutin perästä ajoivat Friikon veljekset Suomen puolelta tyhjin resloin, ja otettuaan Jussin rekeensä ajoivat he Lampasta läpi pihan ja kääntyivät vinhaa vauhtia Makon kylään, ylöspäin... He ajoivat syrjätietä Korven Israeliin, jonne jo sitä ennen oli ilmestynyt kymmenen hevosta. Tulisella vauhdilla avattiin aittojen ovet ja keveästi ja joutuin nakeltiin säkkejä ja laatikoita resloihin. Ranta-Jussi pyöri neuvonantajana ja opasti, mihin oli ajettava. Aina kun kuorma valmistui, sai se lähteä sinne päin ja sille omistajalle, jolle Jussi neuvoi. Kahta hevosta ei kertaakaan lähtenyt peräkkäin, vaan toiset menivät syrjätietä, toiset maanteitse, mitkä Ylikainuuseen päin, mitkä ylöspäin jokivarrelle. Kaikki se hommailu kävi näppärästi ja niinkuin listan mukaan, sillä selviä miehiä olivat kaikki juomalla vastuullaan liikkeellä. Friikon veljekset, jotka olivat tottuneimmat ja rohkeimmat kavaltajat, lähtivät viimeiseksi. Heillä oli kaikkein vaarallisin matka, mutta he luottivat voimaansa ja hevostensa nopeuteen. Aamuvarhaisella Jussi palasi Lampallc. Patruuna oli täysissä vaatteissa, vaikka tähän aikaan muulloin tavallisesti oli vuoteessa. Koko yön oli ollut hereillä, ja kun Jussi tuli, niin vei heti konttorin viereiseen kamariin. »Kaikki on hyvin!» sanoi Jussi. »Kuormat ovat menneet kukin haaralleen!» Patruuna oli enemmän kuin hyvillään, melkein halasi Jussia. »Jaa, minä sanon suoraan, ettei semmoista miestä ole koko jokivarrella», kehui hän. Mainiosti oli tullimiehet saatu petetyksi. Ne kolme kuormaa, joissa ei ollut muuta kuin lunta sullottuna säkkeihin ja joita tullimiehet olivat lähteneet takaa ajamaan, olivat paenneet niin nopeasti, etteivät tullimiehet olleet saavuttaneet. Joonas oli ajanut perässä nähdäkseen, seuraavatko tullimiehet kuormia, ja vasta Jafetin kestikievarista kääntynyt takaisin. Tullimiehet olivat uhanneet ajaa perässä vaikka Haaparannalle asti, niin oli Joonas kuullut Jafetissa kerrottavan. Kaikki oli Jussin ansiota. Sillä se oli Jussi, joka oli hommannut lumikuormat ajamaan alaspäin, saadakseen tullimiehet pois näkyvistä ja sitten voidakseen Korven Israelista toimittaa tavarat määräpaikkaansa. Hyvillään kovin, naurussa suin, nyt molemmin puolin selityksiä tehtiin, Tiltan kantaessa hyviä juotavia. Reiman palkan maksoi nyt patruuna Jussille ja käski tilittää kaikki apumiehet, joiden nimet Jussi luetteli ja paljonko kullekin oli luvannut. Niin kului tunti toisensa perästä, ja hauskalta tuntui olo sekä patruunasta että Jussista. »Mutta mitä sanovat ‘hurtat' silloin, kun saavat tietää, kuinka heitä Tirkassa on petetty?» sanoi patruuna. »Minä luulen, että jo tietävät, ja sen vuoksi ne nyt ovatkin kuin susia», arveli Jussi. »Entäs nyt lumikuormat...?» nauroi patruuna. Jussi naurahti. »Kuka heidät käski Tirkkaan juomaan ja kuka käski ajamaan lumisäkkikuorman perässä? En minä ettekä te, patruuna.» »Jaha, jahah... niinpä tietenkin... kuka käski... ha, ha, ha...» Silloin kuulivat he pihalta kiivasta aisakellon helinää niinkuin monta hevosta olisi pihaan ajanut. »Tullimiehiä tulee neljällä hevosella!» ehti Tilta sanomaan ovelta. Mutta samassa olivat tullimiehetkin sisällä. Heitä oli kahdeksan miestä, Saalkreeni etunenässä. Patruuna ehti nousta seisomaan, mutta Jussi pyörähti oven taakse piiloon. Puodinovi konttoriin oli auki, ja ihmisiä oli puoti puolillaan. Lamppa tointui pian ja meni konttoriin vastaan. »Mitä on asiaa?» tikasi hän vihaisesti. Leimuavin silmin ja vaahtosuin alkoi Saalkreeni selittää, että he tietävät nyt kaikki mitä patruuna on kavaltanut ja aikovat nostaa julman kanteen. He tietävät, että tavarat ovat Korven Israelin talossa, johon ovat menossa »peslaakia» tekemään. Omistaako patruuna tavarat, sillä asia on selvä? He tietävät lisäksi, kutka ovat olleet kavaltamassakin. »Vai niin», sanoi patruuna, koettaen hallita luontoaan. »Minä en siitä tiedä.» Mutta sitten hän yhtäkkiä unohti, että hänen piti pysyä levollisena, ja sanoa rokasi: »Taisivat olla minun ne lumisäkitkin, joiden perässä olette yön ajelleet.» Saalkreenin hahmo muuttui, ja vähältä oli, ettei karannut Lampan kimppuun. »Linnaan joudut!» huusi hän; mutta silloin loppui Lampan maltti. Hän vetäisi uuninloukosta hiilihangon ja alkoi sillä suomia tullimiehiä päähän, niskaan, käsiin, selkään ja huusi, että huoneet jymisivät: »Ulos! Pois! Ulos!» Ne, jotka jälkimäisinä olivat tulleet, ehtivät ulos, mutta Saalkreeni yltyi panemaan vastaan ja sai potkaistuksi patruunaa rinnan alle. Tilta huusi Joonasta avukseen. Joonas oli ollutkin puodissa väkijoukossa ja nähtyään, että patruuna sai potkun rinnan alle ja kuultuaan hänen pahoin parahtavan, rynnisti hän konttoriin ja heitti Saalkreenin semmoisella vauhdilla porstuaan, että ovet lonkosivat saranoiltaan. Jussi käytti yleistä hämminkiä hyväkseen ja vilahti puodin kautta pihalle ja lähti juoksemaan Suomen puolelle. VI Kun Jussi saapui mökilleen, istui Ruhmulainen loisteen lämpimässä kovin viheliäisessä tilassa, kankeita jäseniään lämmitellen. Poika, Janne, keitti isolla jalkaniekkapannulla kahvia. Jussi näki, etteivät olleet Ruhmulaisen kuulumiset hyviä. Oliko tapellut vai oliko häntä muutoin pahoinpidelty, mutta repaleina ja pitkissä palkeimissa oli takki ja suuri haava melkein keskellä otsaa. »No, kuinka kävi?» kysyi Jussi ja muisti Rämä-Heikkiä ja konjakkisäkkiään. Surkeasti oli Ruhmulaiselle käynyt. Taipaleella, kun oli juuri perille pääsemässä, oli tullut kolme tullimiestä vastaan ja ryöstänyt laukun ja vienyt kaikki. »Siinäkö sinua noin repivät ja haavoittivat?» kysyi Jussi. »Siinä», vastasi Ruhmulainen, mutta Jussi näki, että hän valehteli. Kun poika sai kahvin valmiiksi ja Ruhmulaisellekin oli annettu, kysyi Jussi: »Kuulitko mitään Rämä-Heikistä?» »Kuulin», vastasi Ruhmulainen. »Lurjus sai pettää minut, kun vannoi ja lupasi. Vaan viimeisen kerran minulta sai.» »Tuskin tuo enää tarvinneeltaan», sanoi Ruhmulainen, surkealla äänellä. »Mitä?» kysyi Jussi. »Konjakit oli otettu pois ja mies viety linnaan... Sillehän oli karttunut niitä viinanmyyntisakkoja ties kuinka paljon.» »Kun viheliäinen narrasi minulta koko säkillisen 'olkirokkeja'... sinne ne menivät!» päivitteli Jussi. »Myymäänkö se lähti?» kysyi Ruhmulainen. »Niinhän se muka lähti ja kehui voittavansa... ja puolet voitoista lupasin... Vaan kyllä minä olenkin arvannut, kun ei ole kuulunut takaisin ja toista viikkoa jo aikaa...» Juttua jatkui, ja Ruhmulainen, jolla oli nälkä ja vilu, oli kovin kiitollinen saadessaan olla Jussin lämpimässä pirtissä. Hän tiedusteli Jussilta, kuinka salakuljetus oli onnistunut, mutta Jussi ei kertonut asioita kuin syrjäpuolin. »Kuuluvat tietävän tuolla toisessa kylässä, että oli juotettu tullihurtat hutikkaan Tirkan tuvalla ja sitten luntreijattu koko yö», sanoi Ruhmulainen. Mutta Jussi ei muuta kuin hymähti siihen, josta Ruhmulainen ymmärsi, ettei se kaikki valetta ollut. Niin siinä juttelivat, ja kun Ruhmulainen oli saanut syödä vatsansa täyteen, nukkui hän penkille ja alkoi kuorsata. Ilta tuli. Jussikin oli nukahtanut sänkyynsä, ja poika oli mennyt kylälle. Herättyään alkoi Jussi miettiä ja ajatuksissaan selitellä sitä tuumaansa, jota jo kauan oli pohtinut. Viinakauppaa alkaa hän harjoittaa! Hän oli kuullut, että ylimaassa ja Lapissa päin tukkityömailla jätkät konjakkilitrasta maksavat vaikka kuinka paljon. Ei ollut Rämä-Heikistä, jolle säkillisen uskoi, enää viinakauppiaaksi. Se oli itse liian juoppo ja varomaton. Nyt kaikki menetti, kun suuret voitot toivoi saavansa. Ja linnaan itse joutui. Se sille paras olikin. Panisivat vielä kiinni tuon Ruhmulaisen, josta oli aina vastusta. Huonot kirjat sillä oli Ruhmulaisellakin, eikä paljoa tarvitsisi ennenkuin tarttuisi kiinni... Silloin siitä pääsisi. — Tuossa se kuorsaa lurjus ja olisi valmis juoruamaan tullimiehille kaikki, jos ei sitä lahjoisi ja hyvänä pitäisi. Nyt se on taas niin tyhjänä, ei ruokaa, ei rahaa, eikä se tästä lähde niin kauan kuin se näkee minulla syömistä olevan... Jos koettaisi sille toimittaa jotakin tehtävää, vaan konjakin kaupalle sitä ei uskalla panna ainakaan yksin... Mutta jos ottaisin sen voimaksi ja kumppaniksi... Jussia nauratti. Komentaisi Ruhmulaisen etupäähän, niin se pian joutuisi kruununmiesten kynsiin... — Kuuluu olevan jo Ruotsin puolen tullimiehillä semmoinen valta, että saavat ottaa Ruhmulaisen kiinni, milloin vain tapaavat Ruotsin puolella luntreijaamassa. Se on näinä vuosina tullut niin huonoon huutoon, kun Viikluntin kauppiaalle on luntreijannut... Ja kun viime talvena Viiklunti hävisi ja köyhtyi, niin loppui Ruhmulaiselta työ, ja nyt minun turviini pyrkii. Jussi mietti ja mietti. Nyt täytyi yrittää... Sitä ei tiennyt minä hetkenä Lampastakin tulisi köyhä. Rikas se oli olevinaan Makon kylän Viikluntikin, mutta kun meni takavarikkoon vähän enemmän, niin kintaat löi pöytään ja kuului nyt olevan Jällivaarassa laukkukauppiaana. Sillä lailla vielä voisi käydä kämpällekin, jos enemmältä vahinkoja alkaisi tulla... Jussi muisti kaikki, mitä tullimiehet olivat Lampassa sanoneet ja uhanneet. — Ne tiesivät, että tavarat olivat Korven Israelissa olleet! Mutta sieltä ne eivät niitä enää näppää ja tuskin pääsevät jäljille... en usko... Nyt oli kerännyt ja säästänyt rahaa niin paljon, että hänellä nyt oli enemmän kuin koskaan ennen eläissään. Jos Ruhmulainen tietäisi! Nyt olisi paras aika yrittää... Ostaisi koko kuorman konjakkia ja lähtisi ylimaahan... Mutta kuinka pääsisi erilleen Ruhmulaisesta, niin ettei se saisi vihiä! Jussi mietti ja mietti, ja viimein hän oli hoksaavinaan keinon... Ja siihen hänkin nukkui. * * * * * Seuraavina päivinä ei Jussi käynyt Ruotsin puolella ollenkaan. Kylällä oli käynyt, ja kerran oli Keskitalon Hermanni poikennut Jussin pirtille. Ruhmulainen makaili mökissä ja söi Jussin ruokaa ja keitteli väkevää kahvia. Jussin poika, Janne, oli kotoaan kadonnut, mutta Jussi ei ollut tietävinään, mihin oli mennyt. »Lienee mennyt ketunpyydyksiään katsomaan», sanoi Jussi Ruhmulaiselle. Janne olikin jo saanut useita kettuja ja kärppiä, joiden nahat riippuivat somassa järjestyksessä pirtin sivuseinällä. »Kuuluvat maksavan nyt hyviä hintoja Rovaniemellä metsäeläväin nahoista», tiesi Ruhmulainen. »Niin kuuluvat.» Eräänä iltana ei Jussia kuulunut kotia, mutta kun Ruhmulainen aamulla heräsi, oli Jussi tullut. »Jos tahdot ansiota, niin tulevana yönä saisit», aloitti Jussi keskustelun. »Kylläpä tästä joutaisi... jopa olen tässä liian kauan sinun eväilläsi ollut», vastasi Ruhmulainen. »No siinnyt ei mitään, vaan lieneekö sinussa vielä entistä voimaa, että kykenet...» »Kyllä minä...» »No yritämme tulevana yönä... Kuuluvat olevan tullihurtatkin väsyksissä... kun viikkomääriä ovat yötä päivää valvoneet ja kaikki loukot ajaneet...» »Ovatko saaneet?» »Kuuluivat viime yönä vieneen Keskitalon Hermannilta hevosen ja kuorman... ja aamulla Käyrä-Helmeriltä hevosen, Hermannin hevonen sekin.» »Ja Lampan tavarat tietenkin?» »Lampan tietenkin. Oli päivällä tullut Keskitaloon kaksi jauhokuormaa, niin Hermanni pöllö lähtee ajamaan yli ja ajaa suoraan tullimiehille syliin... Ja vielä komentaa renkinsä Käyrä-Helmerin perässä ajamaan... Sillälailla käy, jos aina juopi itsensä sikahumalaan, kun luntreijata aikoo, ja juottaa sen vähäjärkisen renkinsäkin... Nyt menetti molemmat hevosensa.» »Ei kuulu olevan siitäkään Hermannista enää siihen hommaan», arveli Ruhmulainen. »No minun laskuni mukaan on jo kymmenes kerta, kun hevosensa menetti, ja kuuluu näistäkin toinen, se musta tamma, olevan tuhannen markan hevonen.» »Sillä lailla... niin sitä miestä opetetaan.» Niin keskustelivat Jussi ja Ruhmulainen, muistelivat entisiä öisiä retkiään, jolloin ei tullimiehiä pelätty, vaan miesvoimalla ajettiin Ruotsin puolelle ja lyötiin ruoskalla sitä, joka ei edestä ehtinyt. Mutta nyt ei enää käynyt niin. Kun ilta tuli, lähtivät molemmat miehet suksilla liikkeelle, ylöspäin hiihtäen. He hiihtivät jokirantaa sivu talojen ja olivat jo kirkon kohdalla. »Mihin asti aiot?» kysyi Ruhmulainen, joka hiihteli perässä ja luuli, että Keskitaloon mentäisiin. »Vielä vähän ylemmäksi», vastasi Jussi. Pimeä ilta oli, mutta suksikeli oli hyvä. He saapuivat jo Makon kylän kohdalle. Sieltä tuikkivat tulet ja näkyivät selvästi suomenpuoliselle rannalle, kun joki oli kylän kohdalta hyvin kapea. — Mitähän se on? — mietiskeli Ruhmulainen, perässä hiihtäessään. Hän ei vähääkään ymmärtänyt, mitkä tuumat Jussilla olivat. Hän tiesi kyllä, että Lampalla oli kauppa Makon kylässäkin, mutta ei ollut kuullut, että sinne olisi koskaan uskallettu mitään kavaltaa, kun kolme tullintiestä asui kauppatalon vieressä... Piru se on uskaltamaan Jussi, ja mitä lienee näinä päivinä hommannut ja miettinyt. Makon kylän kohdalle asti hiihtivät he jäätä, mutta siinä kun Ruotsin puolelle menevä tikkatie tuli vastaan, läksi Jussi nousemaan suomenpuoliselle rannalle, hiihtäen taloa, Rantaojaa, kohden. Ruhmulainen tiesi, että ennen aikaan Rantaojassa tallennettiin Viikluntin kauppiaan tavaroita ja että Rantaojankin miehet usein ottivat osaa »yötyöhön», mutta eivät koskaan omilla hevosillaan. Olisiko Lampalla nyt Rantaojassa tavaroita? Juuri kun saapuivat pihaan, kuiskasi Jussi Ruhmulaiselle: »Mene sinä tuonne nurkan taakse!» Ruhmulainen totteli ja jäi nurkan suojaan seisomaan. Hän kuuli pihalla liikuttavan ja puheltavan, kuuli, että tallista talutettiin hevonen ja valjastetuin. Hetken päästä ilmestyi Jussi nurkan taakse, suuri sudennahkainen turkki olalla. »Pane nyt tämä päällesi ja nosta kaulus pystyyn», käski Jussi. »Ja kävele sinä niinkuin herrat... tämä on herrasturkki, näet, Lampan turkki...» »Mitä aiot?» Nyt vasta Jussi rupesi selittämään, mitä hän aikoi yrittää. Tässä Rantaojassa oli Lampalla monta säkillistä hevosenvaljaita, priima tavaraa, ruomia, suitsia, patusia, siloja, loimivöitä ja paljon muuta. Ne tarvitsi saada yli hyvin pian, olisi jo ennen tarvinnut saada yli, mutta ei ollut kukaan uskaltanut lähteä viemään, — niitten piti joutua isompaan maailmaan... »Tästäkö sinä aiot ajaa suoraan Makon kylän haarakauppaan?» kysyi Ruhmulainen ihmeissään. »Tästä suoraan, ja tie nousee kuten muistat rantamakasiinin ohitse ja vie sitten pihaan...» »Niin tekee, mutta tullihurtathan asuvat aivan vieressä.» »Antaa asua. Me menemmekin herroina. Sinä istut herrana perässä susiturkki ylläsi ja kaulus pystyssä...» »Ha, ha, ha», nauroi Ruhmulainen. »Ole hiljaa siinä!» varoitti Jussi. Sitten he kävelivät pihaan, Ruhmulaisella Lampan suuri susiturkki yllään. Hevonen seisoi jo tallin edessä valjaissa. Jussi komensi Ruhmulaisen rekeen, kantoi pihapuodista säkin syliin, turkin alle, niin, että Ruhmulainen näytti isomahaiselta patruunalta, joka selkä kenossa istui reessä. Peitti vielä herran nahkasilla ja veti rekipeitteen nahkasten päälle. Ruhmulainenkin alkoi ymmärtää mistä tulee kysymys ja innostui osaansa. Jussi oli itse lainannut pitkän lammasnahkaturkin, joka ulottui häntä kantapäihin, ja kääntänyt lakin korvilleen. Siinä asussa hän istahti kuskipallille ja laski menemään jäälle... Makon kylän tullimiehet asuivat Lampan haarakaupan vieressä. Siinä oli takavuosina ollut Viikluntin kauppa, mutta Viiklunti oli köyhtynyt, tehnyt konkurssin ja mennyt Jällivaaraan. Lampan kauppa olikin vasta ensi talvea tässä Viikluntin entisessä talossa. Vaikka siitäkin oli Suomen puolelle tikoitettu suora tie Rantaojaan ja vaikka ostajia Suomen puolelta joka päivä kävi kaupassa, eivät tullimiehet kertaakaan vielä olleet saaneet »peslaakia» eivätkä kauppaan nähneet tutuvan tavaroita Suomen puolelta. Jokaisen Suomen puolelta tulevan he kuitenkin tarkastivat ja valvoivat, ettei reissä mitään tavaraa Suomesta tuotu. Mutta paitsi Suomen puolelta saapuvia ostajia, kulki tätä Makonkylän—Rantaojan tietä paljon muita matkustavia Suomesta Ruotsin puolelle ja päinvastoin, kulki tukkiyhtiöitten herroja ja työnjohtajia sekä sen sellaisia, jotka ilmeisesti olivat omilla asioillaan matkassa eivätkä tullia kavaltamassa. Joelta nouseva tikkatie, joka kauppaan johti, oli jyrkkää vastaletta. Vastaleen alla, korkeimman nousun kyljessä, oli kookas kaksikerroksinen makasiini, joka oli kauppakartanoon kuuluva ja jonka kivisen partaan sivutse tie vei. Makasiinista ei pihalla seisoen näkynyt kuin yläkerran ovi, pääty ja katto, muu osa oli vastaleen suojassa. Nyt pimeänä iltana oli makasiinissa Lampan Joonas. Hän oli iltapimeää hiihtänyt jokea pitkin Lampalta, oli pistäynyt kaupanhoitajan puheilla ja hiipinyt aittaan, jossa nyt istui silavalaatikon päällä ja odotti. Kuta pitemmältä ilta kului, sitä tiheämpään Joonas raotti ovea ja kuunteli... Siitä oli jo kaksi hevosta mennyt ohi pihaan päin ja yksi oli ajanut pihasta Suomen puolelle, mutta ei ollut vielä näkynyt niitä tulijoita, joita Joonas odotti... Mutta kun hän taas raotti ovea, kuuli hän kiivasta aisatiu'un helinää joelta ja arvasi, että Jussi ja Ruhmulainen olivat tulossa... Tullimiehet olivat liikkeellä ja kuullessaan aisatiu'un äänen arvasivat, että joku oli tulossa Suomen puolelta. Hevonen tuntui tulevan aimo vauhtia, sillä aisatiu'un ääni kuului selvempään ja kovemmin... Heillä oli tapana odottaa kauppiaan pihalla, jonka läpi kulkijain täytyi tulla, siinä pysäyttää hevonen ja tarkastaa reki... Niin nytkin asettuivat pihalle, vaikka olivatkin varmat, että tulija, joka niin rennosti ajoi helisevin tiu'uin, oli luonnollisesti joku herra tai muu kulkija, jolla oli asiaa Ruotsin puolelle. Joonas kuuli hevosen lähestymistään lähestyvän... nousi jo rantatörmän päälle... Ja hän avasi enemmän ovea katsellen ulos. Pimeä oli niin, ettei hän nähnyt mitään, mutta kuuli selvästi, että hevonen nousi jo rantatörmän tällä puolen, jossa ei enää ollut niin tiukka vastale, ja hän raotti yhä enemmän ovea, vilkaisten samalla pihaankin päin... Yhtäkkiä puhalsi hevonen laukkaan ja karahti aitan kivirappusten eteen... Joonas ehti avata oven, kun samassa portaille lensi suuri säkki... Hevonen ei pysähtynyt vähääkään, mutta Joonas kuuli Jussin sanovan: »Työnnä pian makasiiniin!» Niin oli Jussi Joonasta neuvonutkin, ja hän heitti säkin aittaan sisälle, mennen itse perässä, ja löi oven kiinni. Mutta Jussi laski täyttä ravia pihaan, istuen tanakkana kuskipallilla, ja reenperässä selkäkenossa istui Ruhmulainen, korkea turkinkaulus pystyyn nostettuna... Hevonen tulla tömähti pihaan. Tullimiehet riensivät paikalle ja pysäyttivät. Mutta huomattuaan, ettei reessä näyttänyt olevan muuta kuin joku susiturkkinen herrasmies, kohottivat he vain vähän nahkasia ja käskivät ajaa menemään. »Tack!» sanoi Jussi ja laski menemään kujasta maantielle, niin että oli tienhaarassa lyödä kumoon. Mutta kun olivat päässeet palasen matkaa, pysäytti Jussi hevosen, päästi aisatiu'un pois aisasta ja sitoi pikkutiu'un kiinni. »Jopa kävi hyvin... Ryypyt tarvitsisimme!» sanoi Ruhmulainen. »Elä nyt hätäile! Vastahan tämä on alkua... Tulevalla kerralla otamme kaksi säkkiä... kyllä sinä ehdit kaksikin säkkiä heittää aitan portaille, kun minä siinä kohden ajan hitaammasti», sanoi Jussi. Ruhmulainen murahti. Hän ei ollut tyytyväinen, kun ei tämmöisessä hommassa saanut ryyppyä. Mutta Jussi antoi hevosen juosta ja käänsi takaisin Suomen puolelle Makon kylän heinätietä, joka kulki saaren poikki melkein Suomen puolelle asti. Kun pääsivät takaisin Rantaojaan, niin Jussi kantoi pihapuodista kaksi säkkiä Ruhmulaisen syliin ja kiskoi turkinliepeet päälle... »Piru, kun ei edes ryyppyä ole», ärähti Ruhmulainen. »Me saamme Joonaalta... elä hätäile!» lohdutteli Jussi. Jussi lasketti menemään jäälle ja ajoi tikkatietä samoin kuin ensi kerrallakin, suoraan poikki... Tullimiehiä ei näkynyt rantatörmällä, mutta Jussi antoi hevosen vastaleessa kävellä. Heidän tuloaan ei kuullut Joonaskaan, kun kaikki äskeiset helisevät tiu'ut oli otettu pois. Aitan portaitten luokse olivat juuri pääsemässä, kun Joonas raotti ovea ja tunsi... Ruhmulainen heitti samassa toisen säkin portaille asti, mutta kun toista aikoi heittää, ei se lentänytkään portaille, vaan putosi portaitten viereen... Mutta nyt Jussi rapsaisi vireää ruunaa lautaselle ja karautti menemään pihan läpi, että vilahti. Kaksi tullimiestä kyllä karkasi sisältä ja huusivat jotakin, mutta Jussi ei ollut kuulevinaankaan. Kolmaskin kierros onnistui heillä yhtä hyvin, vaikka Jussi aitan luona pysäytti hevosen muutamiksi sekunneiksi. »Anna sieltä pari pulloa», kuiskasi Jussi Joonaalle, joka samassa ikäänkuin asian arvaten työnsi povestaan rekeen kaksi konjakkipulloa. »No nyt», riemastui Ruhmulainen, ja täyttä vauhtia ajoi Jussi pihan läpi. Yksi tullimies puhalsi nurkan takaa, koettaen tarttua ohjista kiinni, mutta kompastui pitkäkseen reen antamasta vauhdista ja jäi siihen makaamaan. * * * * * Kun ehtivät taas takaisin Rantaojaan ja aikoivat neljättä kertaa poikki, oli jo aamupuoli yötä. Ruhmulainen oli jo kuitenkin ehtinyt juoda itsensä humalaan, niin että kiroili ja peuhasi pihalla, vaikka Jussi kielsi ja käski äänettömästi liikkua. »Nyt joit humalaan itsesi ja pilaat koko asian. En minä lähde enää juopuneen kanssa yli», ärähti Jussi Ruhmulaiselle. »Elä sinä... kyllä minä», kehuskeli Ruhmulainen. »Mene jos tahdot... minä en lähde!» tenäsi Jussi. »Ole lähtemättä!» Ruhmulainen oli pahapäinen ja haki riitaa juovuksiin tultuaan. Hän oli ottanut molemmat pullot haltuunsa eikä luovuttanut kumpaakaan pois. Jussia harmitti, mutta ei hän tohtinut paljoa vastaankaan turista, sillä Ruhmulainen oli peto voimistaan. Jussille juolahti mieleen kavala temppu. »Pannaan kelkkaan säkki ja lähde sinä viemään poikki... Minä tulen sitten hevosella perässä ja tuon loput... Ja sano Joonaalle...» »En minä lähde, jos en saa tätä turkkia matkaan.» Jussi mietti. Sekä hevonen että turkki olivat Lampan. Turkki oli jo kulunut. Jos sen tullimiehet veisivät, niin viekööt, samoin säkillisen loimivöitä... Mutta samalle matkalle se jäisi Ruhmulainenkin. »Ota vaan turkki päällesi, ja kun pääset onnessa yli, niin huuda... kyllä tänne kuuluu... minä ajan heti perässä», sanoi hän. Ruhmulainen oli siksi humalassa ja tappelunhalussa, ettei ymmärtänyt vaaraa, johon vapaaehtoisesti antausi... Eikä muistanut, että tullimiehillä oli oikeus hänet vangita. Jussi köytti säkin kelkkaan ja Ruhmulainen lähti kiroten ja turkki auki viuhtoen kävellä tappuroimaan tietä pitkin. Rantaan päästyään hän lankesi, mutta kömpi ylös ja keijaili menemään... »Ei siitä muutoin erilleen pääse... vaan menköön nyt... omapa on halunsa...» Jussi seisoi rekensä vieressä ja kuunteli... Ei kuulunut, ei näkynyt mitään. — Eivätköhän olekaan enää vartioimassa? — mietti Jussi ja alkoi jo pelätä, ettei hänen salainen toivonsa toteennukaan. Mutta silloin alkoi kuulua Ruotsin puolen rannalta huutoja ja kirouksia, tappelun rähinää ja monen miehen ääniä sekaisin... Silloin Jussi arvasi, että jo tullimiehet nyt ovat osanneet oikean miehen kimppuun... Hetken hän vielä kuunteli, pisti sukset rekeensä ja ajoi menemään kylän läpi Keskitaloon ja siitä poikki Lampalle. Ja mielessään oli hän varma, että hän toistaiseksi oli Ruhmulaisesta päässyt erilleen. VII Ylikainuun markkinat olivat ohi ja Rovaniemen markkinat ovella. Rovaniemen markkinoille hommailivat useat tornionjokilaisetkin mikä minkin kaupan tekoon. Jokivarren miehillä oli nahkaa, voita ja lihaa, järvikylän miehillä kaloja, lintuja ja metsäeläväin nahkoja. Rovaniemen markkinat olivat vuosi vuodelta saaneet suuremman merkityksen ja koko laaja Lappi ja Perä-Pohjola sinne pyrki, mikä myymään, mikä ostamaan. Niillä markkinoilla liikkui rahaa lujasti, ja hyvät olivat hinnat. Päästyään erilleen Ruhmulaisesta oli Ranta-Jussi poikineen alkanut hommata Rovaniemeen. Jussi oli ennen nuorempana miehenä usein poikki Kairankin käynyt Rovaniemellä. Hän tiesi kaikki mutkaiset talvitiet, jotka asumattomia kiveliöitä pitkin koukertelivat suuren kauppapaikan lähitienoille. Tuttua oli hänelle koko seutukin, jossa ennen tukkilaisena Olsenin homman aikana oleskeli. Salaperäisenä ja mitään aikeistaan virkkamatta isä ja poika hommailivat. Janne kulki porolla Ruotsin puolella, ja usein nähtiin hänen sillä porhaltavan metsäkyliin päin. Puhuttiin, että Janne keräili kärpännahkoja Rovaniemen markkinoille. Mutta Jussi aikoi nyt aloittaa omaa liikettä. Kaikilla säästörahoillaan oli hän Haaparannalta ostanut konjakkia, kuljettanut ne Tirkan tuvalle, josta Janne vähissä erin niitä toi porolla poikki. Mutta kun hänen mökkinsä aina oli ollut huonossa huudossa siitä, että sinne kaikki juopot kokoontuivat ja hän itse näinä vuosina oli joutunut epäluulon alaiseksi viinan ja konjakin salakuljetuksesta, ei hän tohtinut kotimökilleen varastoa kerätä. Kuluneena talvena olivat jo pari kertaa tullimiehet pitäneet hänen mökissään kotitarkastusta, mutta onneksi eivät olleet mitään löytäneet, vaikka silloinkin kaksi pulloa sattui olemaan perunakellarissa perunoihin kätkettyinä. Ja sen vuoksi oli hän keksinyt erilaisen keinon. Rovaniemen rajalla oli hänellä vanha tuttava Jyppyrä-Antti, jonka asunto oli synkässä kiveliössä, mutta jonka kautta jotkut järvikyläläiset kulkivat Rovaniemeen, vaikka vakituinen markkinatie meni paljon ylempää. Jyppyrä-Antin viekasteli Jussi uskotukseen, ja Antti suostui siihen, että Jussi sai kerätä pullojaan hänen heinälatoonsa, joka oli lähellä taloa. Nyt alkoi homma käydä hiljaa ja huomaamatta. Joka kerta kun Jussi öisin Tirkan tuvalta toi povessaan tai joskus laukussakin pulloja, lähti Janne aamuvarhaisella niitä viemään Jyppyrä-Antin asunnolle. Samoilla matkoilla tiedusteli hän aina kärpännahkoja, tehden jälkimmäisen pääasiaksi. Ei saanut kukaan vihiä, mitä isä ja poika hommailivat. Suomen puolen tullimiehet, joita tänä viime vuonna oli lisätty pitkin rajaa, niin että heitäkin nyt oli kolme kussakin kylässä, suurimmissa neljäkin, olivat kyllä jo pitkän aikaa aavistaneet, että Ranta-Jussi, joka oli kuuluisa tullikavaltaja ja Lampan apuri, ei tietystikään malttanut olla Suomenkin puolelle kavaltamatta. Ja kylällä kyllä puhuttiin, että Jussi kuljetti Ruotsin puolelta konjakkia ja myikin sitä. Mutta varovainen oli Jussi ollut. Useita kertoja oli hänkin ollut haastettuna viinanmyynnistä yhtaikaa Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin kanssa. Jussin niskaan ei kuitenkaan voitu todistaa mitään, jota vastoin Ruhmulainen ja Rämä-Heikki aina saivat sakkoa ja varain puutteessa linnaa. Rovaniemen markkinain lähestyessä kävivät Suomen puolen tullimiehet valppaammiksi, sillä edellisenä vuonna olivat Rovaniemen markkinat olleet tulvillaan ruotsalaista konjakkia, ja salakapakoitsijoita oli vilissyt melkein joka nurkan takana. Ja huhut kertoivat, että useimmat konjakkikuormat olivat rajan yli päässeet livahtamaan Lampan ja Makon kylän teitä. Sillä niiltä paikoin oli salakuljettajilla verrattain lyhyt matka paeta ensin kuormineen järvikylien metsätietä Rovaniemen rajalle asti ja sieltä vasta oikotietä pitkin markkinapaikalle. Mutta kyllä Jussikin sen tiesi ja kaikista tullimiesten vehkeistä oli ymmärtänyt, että häntä epäiltiin. Viimeinen suuri »luntreijaus» Ruotsin puolelle, tullimiesten huiputus Tirkan syntymäpäiville ja Saalkreenin retki Rovanjärvelle, oli tullut tunnetuksi Suomen puolellakin, vaikkei tietty kuka sen oli hoksannut ja kuka sen toimeenpannut. Mutta sen tiesivät kaikki, että oli siihen Jussikin nyt osaa ottanut, samoin kuin ennenkin Lampan hommiin. Sillä selvää oli, että jollakin keinoin hän ansaitsi, kun hyvää elämää eli, ei päivää tehnyt työtä koskaan ja vaurastuvan näytti vuosi vuodelta. Nyt jo osteli kärpän ja ketun nahkoja niinkuin mikäkin kauppias, ja pojalleen poron oli hankkinut, joka ei hänkään koskaan minkäänlaisessa työssä ollut. Kuta lähemmäksi Rovaniemen markkinat ehtivät, sitä valppaammiksi tullimiehet tulivat, ja kerran kuului huhu, joka myöhemmin toteutui, että tullimiehet Rovaniemen Kairalla olivat saaneet takavarikkoon puoli kuormaa Ruotsin konjakkia. Jussilla oli vielä Tirkan tuvalla viisikymmentä konjakkipulloa, jotka aikoi saada poikki ennen markkinoille lähtöä. Mutta yhä kireämmälle kävivät asiat, tullimiehet hiihtelivät öin ja päivin sekä joella että teillä. Eräänä aamuhämäränä oli Janne lähtenyt noutamaan Tirkasta konjakkia ja Jussi vahtaili mökkinsä luona, pilkkoen puita pirtin päässä. Hän näki Jannen tulevan pulkassa istuen ja tolvauttaen sivu Lampan ja kääntyvän Keskitalon tietä Suomen puolelle. Jussi oli määrännyt juuri aamuhämärän ylituloajaksi, sillä hän tiesi, että tullimiehet olivat yön valvoneet ja tavallisesti päivän valjetessa menivät levähtämään. Poro tulla kaahotti jo puoliväylässä, ja Jussi toivoi käyvän hyvin. Mutta kun Janne ehti Keskitalon rantaan ja poro jo nousi vastaletta pihaan, näki Jussi, vaikka matka oli pitkänlainen ja hämäräkin vielä, että kaksi miestä karkasi Keskitalon rantapuodin takaa poron kimppuun ja katosivat sekä poro että miehet huoneen taakse. »Nyt tuli perkele!» ulvahti hän, arvaten hyvin, kuinka käy. Hetken päästä Janne kuitenkin karautti kotiaan, mutta tyhjin pulkin. Laukun, jossa oli kymmenen konjakkipulloa, olivat tullimiehet vieneet. »Olipa hyvä, ettet ottanut enempää matkaasi» sanoi Jussi pojalleen. »Sakkoon nyt saavat, vaan siinä se onkin kaikki», arveli hän sitten hammasta purren. Mutta juuri kun isä ja poika pääsivät sisälle, tulivat tullimiehet perässä kotitarkastusta pitämään. Kaikki paikat penkoivat, ullakon, perunakuopan, jopa pirtin parren alta, sängyt ja tuhka-astian porstuassa. Hajoittivatpa halkopinonkin pirtin päästä, mutta eivät pullonkaulaakaan löytäneet. Olisivat arvanneet kaivaa sen suksenladun alta, joka Jussin pirtiltä suoraan lähti poikki väylän Lampalle, olisivat löytäneet toiset kymmenen pulloa, jotka Janne edellisenä iltana oli poikki tuonut ja jotka Jussi oli viisaasti ladun alle piiloittanut! Mutta eivät arvanneet, vaikka pirtin ympäristölläkin nuuskivat ja sauvoilla ja rautakrasseilla sysivät. Eräs tullimies hiihti latuakin palasen matkaa ja sysi molemmin puolin, mutta ei arvannut ladun kohdalta sysiä, vaikka aivan pullojen paikalla seisoi. Tullimiesten mentyä syntyi isän ja pojan kesken haastein, jota kesti koko ajan, kun kahvi kiehui. Mutta kun olivat kahvin juoneet, nousi Jussi ja meni ulos. Hän kaivoi kätköstään pullon, pisti poveensa ja lähti hiihtämään Ison-Liisan mökille, joka oli kylän takana mäen laidassa. Janne valjasti poronsa, otti aivan uuden laukun ja pani siihen evästä: leipää, kuivaa poronlihaa ja kimpaleen silavaa. Hän asetti laukun pulkan keulaan ja peitti sen säkillä. Sitten istahti pulkkaan ja läksi ajamaan kylän läpi. Kun hän ehti siihen tienhaaraan, joka valtatieltä poikkesi metsään ja josta kiertelemällä pääsi Rovaniemelle vievälle talvitielle, huomasi hän, että samalle tielle kääntyi hevonen, ja silloin hän hopitti poroaan. * * * * * Iltahämyssä Jussi palasi Ison-Liisan tuvalta ja naureskeli itsekseen. Iso-Liisa oli monesti ennenkin ollut apuna salapuuhissa, ja häntä oli Jussi nytkin käynyt avukseen pyytämässä. Sillä Jussi ymmärsi hyvin, että kun Jannelta oli saatu »peslaakiin» kymmenen konjakkipulloa, hänenkin hommiaan pidettäisiin silmällä ja jos tullimiehet osuisivat kohti silloin — ja siitä ei nyt, näin likellä markkinoita, ollut koskaan varma — kun jotakin oli tuomassa, niin saisivat yhä enemmän epäluuloja, joten markkinamatka voisi tulla kovin vaaralliseksi. Sen vuoksi ei hän nyt itse enää uskaltanut lähteä Tirkasta loppuja konjakkipulloja noutamaan, eikä enää sopinut poikaakaan panna. Täytyi olla ja elää varovasti, kun jo näinkin pitkältä homma oli onnistunut. Sitäpaitsi oli hän nyt pannut likoon kaikki rahansa, ja jos nyt onnettomuus... Mutta Iso-Liisa tuli avuksi. Jussin neuvon mukaan neuloi Liisa laajan, harmajan puolivillaisen hameensa sisäpuoliseen helmaan senkokoisia taskuja, että litran pullo reimasti mahtui. Liisan tuli ottaa laukku selkäänsä ja joku vanha rikkinäinen läkkiastia laukkuun ja olla menevinään läkkisepän luokse, joka asui Tirkan vieressä. Kun tulisi takaisin, piti laukun niinikään olla selässä. Seuraavana aamuna oli Liisa valmis lähtemään, mutta ettei mitään epäluuloja syntyisi, tuli Liisan hiihtää Keskitalosta poikki joen ja samoja jälkiä takaisin ja suoraan omalle mökilleen, josta Janne konjakit sitten noutaisi. Jussi katseli ikkunastaan, kun Liisa hiihtää hulmusi Ruotsin puolelle kaksin sompasauvoin ja suuri täysinäiseltä näyttävä laukku selässä. — Saapas nähdä... saapas nähdä! höpisi hän itsekseen. Sillä hän ei ollut varma, kuinka edes Liisa onnistuisi. Salakuljetuksesta oli Liisakin tunnettu, ja usein hänenkin säkkinsä oli tutkittu, mutta ei ollut luvatonta löydetty. Mutta Jussi luotti siihen, etteivät hoksaisi tullimiehetkään hameenhelmoja mennä tunnustelemaan, eikä taitaisi Liisa salliakaan... Hän koetti aikansa kuluksi valmistaa pärekoria, joka pitkän aikaa oli ollut keskentekoisena, mutta aina hetken päästä nousi hän työstään ikkunaan katsomaan. Jo viimein näkyi Liisa hiihtävän sieltä takaisin ja suoraan Keskitalon tietä näkyi tulevan... Jussi meni muka pirtin päähän puiden pilkkoamiseen, siitä näki Keskitalon rantaan ja rantapuodin eteen asti... Jo hiihteli Liisa likellä rantaa, melkein maanrantaan nousemassa... silloin hurahti kaksi miestä suksilla pihasta jäälle Liisaa vastaan. Jussi säpsähti ja nousi halkopinon päälle paremmin nähdäkseen. Pitkälle Jussi näkikin, tunsi Ruotsin puolelle asti selvillä ilmoilla ihmiset. Ja selvään hän nytkin näki, että Liisalta otettiin laukku selästä ja tarkastettiin. Mutta vähän ajan päästä näkyi Liisa hiihtävän mökilleen päin ja tullimiehet painuvan rantaa pitkin ylöspäin. Jussi arvasi hyvin käyneen, meni pirttiinsä ja odotteli iltaa. Myöhään illalla tuli Liisa Jussin pirtille ja kertoi kaikki pullot Tirkasta saaneensa. Hänellä oli ollut joka kerta poikkitullessaan viisi, joskus kuusikin pulloa, hameenhelmassa kolme ja sukissa yksi kummassakin. Jussi maksoi Liisalle palkan ja lupasi lisäksi pullon konjakkia... »Ja luottaa saat, ettei ole kenenkään tietona», vakuutti Liisa. »Niin luotankin, ja anna sitte Jannelle, kun tulee pyytämään», sanoi Jussi. »Tietenkin», vakuutti Liisa. Liisa lähti, ja Jussi rupesi nyt miettimään, kuinka viisaimmasti pääsisi huomiota herättämättä liikkeelle. Ei ollut enää kuin rapea viikko markkina-aattoon, ja vielä olisi pitänyt saada Liisan luona olevat pullot Jyppyrä-Antin latoon... sitten olisi kaikki valmista. Jussi toivoi kuitenkin kaiken hyvin käyvän ja Jannenkin ehtivän pian palaamaan, Liisan tuvalta loppuja konjakkipulloja noutamaan. Häntä nauratti vähän, kun muisti kaikkia keinojaan, joita tullimiesten pettämiseksi oli hoksannut, mutta harmitti taas se, että Jannelta oli saatu siepatuksi kymmenen pulloa... — Mutta ehkäpä pettyvät, kun Jannen perään lähtevät, — toivoi hän. Markkinamatkaansa varten aikoi hän korjata lapikkaitaan ja muitakin neuvojaan kuntoon laittaa, sillä ylihuomenna täytyi jo lähteä liikkeelle. Iltayöstä saapui Janne ja kertoi matkastaan. Hän oli tehnyt niinkuin isänsä oli neuvonut. Oli ajanut ensin metsätietä ja kääntynyt sitten talvitielle, joka vei Rovaniemen rajalle. Tullimiehet olivat ajaneet perässä ja nähtävästi vaanineet, mihin päin hän menee. Kun hän Kuusijärven rannalla ajoi Pekkalan Matin uutistaloon ja ehti olla sisällä palasen aikaa, ajoivat tullimiehet perässä ja karkasivat heti hänen laukkunsa kimppuun ja tyhjensivät eväät... Mutta kun eivät yhtään pulloa löytäneet, niin pitivät talossa kotitarkastuksen... Mutta tietysti eivät mitään löytäneet. »Pettyivätpä... pettyivätpä», nauraa siristeli Jussi. Juuri siinä mielessä olikin hän poikansa liikkeelle lähettänyt. Piti saada tullimiehet eksytetyiksi eri tielle, jotta eivät arvaisi kääntyä niille metsäteille, jotka Jyppyrä-Antin uutistaloon veivät. Nyt ne varmaan uskoivat, että Pekkalan uutistalon kautta kuljetaan. »No kuinka sitten kävi?» kysyi Jussi. Poika kertoi: »Siihen jäivät vielä Pekkalan Matin asuntoon ja minä läksin ajelemaan ja sanoin meneväni Pirttijärveen kärpännahkoja tiedustelemaan. Mutta päästyäni Islingin jänkälle käännyin takaisin ja ajoin Jäivaaran tietä Jyppyrä-Anttiin ja sieltä tänne.» Jussi oli kaikin puolin tyytyväinen poikansa matkaan ja varma siitä, että tullimiehet olivat eksytetyt ainakin hänen varastopaikaltaan. Yöllä läksivät he Liisan tuvalle, ja Janne pani kaikki siellä olevat konjakkipullot pulkkaan ja lähti ajamaan Jyppyrä-Anttiin, jossa hänen oli määrä vartoa Jussia. Jussi saapuisi Antin asuntoon toisia teitä suksilla. Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, jonka vuoksi Jussi uskalsi Jannea käydä auttamassa matkaan Liisan tuvalta. Kun hän palasi mökilleen, seisahtui hän hetkeksi portaille ja totuttuun tapaansa kuunteli... Oli kuin kuuluisi Ruotsin puolelta päin hiihtämistä. Varmaan oli siellä joku suksilla liikkeellä! Pimeä oli, mutta ilma selkeä, vaikka pakkanen ei ollut kova. Tähdet tuikkivat ja lumi narisi. Jussi kuunteli ja katseli pimeään yöhön, katseli ylös- ja alaspäin, mutta muualta ei minkäänlaisia ääniä kuulunut. Hän kuuli hiihtäjäin — sillä kuulosti niinkuin niitä olisi ollut useampia — lähenevän suomenpuolista rantaa, koska hiihto kuului nyt paljon selvemmin. — Olkoot keitä hyvänsä, — mietti hän, meni pirttiin ja pisti oven säppiin. Hän ei ottanut tulta, mutta alkoi siinä tuumia, miten viisaimmasti menettelisi sitten kun kerran markkinapaikalle pääsee. Ketun- ja kärpännahat aikoi hän panna laukkuun, jotta ei mitään epäilystä syntyisi, jos osuivat tullimiehet laukun penkomaan. Kun kerran pääsisi markkinapaikkaa lähelle, kyllä sieltä kätköpaikkoja löytäisi. Hän oli juuri myyntitoimen yksityiskohtia miettimässä, kun kuuli ovelle koputettavan. Joku tuli ikkunan taakse ja kysyi hiljaisella äänellä: »Onko Jussi kotona?» Hän oli tuntevinaan kysyjän äänestä. Se oli rämeä miehen ääni, pakkasen ja viinan kärventämä, tuttu miehen ääni. Mutta vakuudeksi kysyi hän: »Onko se Friikon Antti?» Friikon veljekset ne olivat, jotka pyysivät päästä Jussin puheille. Jussi meni avaamaan oven ja ihmetteli, mikä Friikon veljekset oli pannut nyt liikkeelle. Mutta kun hän heidän sisään tullessaan tunsi viinan lemua löyhkäävän, jyskähti hänelle mieleen, että taitavatpa olla Friikon veljeksetkin markkinoille menossa. Ja kun Jussi oli sytyttänyt tulen takkaan ja työntänyt kahvipannun tulelle, arveli Antti, vanhempi veljeksistä: »Ensi viikolla ne ovat Rovaniemen markkinatkin.» »Niinpä taitavat olla», myönsi Jussi, sillä äänellä, että sama hänelle on, olivatpa tai ei. Litteästä taskupullostaan tarjosi Antti Jussille ryypyn, kehuen: »Otappa tuosta... siinä on tulista rommia!» Friikon veljekset eivät tienneet Jussin hommista mitään, eivät Jussin konjakkimyyntihommista, eivät siitäkään, että Jussi aikoikaan markkinoille. Ja visusti vältti Jussikin mitään sinne päin mainitsemasta. Mutta itsekseen alkoi hän aavistaa, millä asioilla veljekset liikkuivat. Ja kun hän kahvin sai valmiiksi ja kaikin tekivät väkevät puolikuppiset Antin rommipullosta, alkoivat veljekset selittää, millä matkalla olivat. Rovaniemen markkinoille oli heillä matka. Kaakkuri-Jannen pirtillä oli heillä koko kuorma juotavia, viinaa ja spriitä pöniköissä ja konjakkipulloja säkeissä. Mutta nyt oli kysymys, miten pääsisivät ensiksikin yli rajan ja mitä tietä vapaammin poikki kairan Rovaniemelle. He olivat kuulleet, että Makon kylästä kun ajoi poikki ja lähti suoraan Suomen puolelta metsätietä, niin osasi oikeaan Rovaniemelle vievälle tielle. Nyt olivat varta vasten Jussilta lähteneet neuvoja kysymään ja jos mahdollista saamaan Jussia avukseen. Molemmin olivat he kyllä kulkeneet montakin kertaa poikki kairan Rovaniemelle, mutta eivät tienneet, kulkivatko tiet tänä talvena samoja maita kuin ennenkin. »Kyllä minä ymmärrän yskän», sanoi Jussi, ollen muka erinomaisen huvitettuna veljesten hommasta. »Mutta kyllä siellä taitaa olla huono päästä, kun kuuluvat tämän puolen tullimiehet näin ennen markkinoita olevan aina liikkeellä ja kaikki kuormat tonkivan.» »Meillä on hyvin hyvät hevoset... Kyllä pääsemme pakoon, kun kahteen kuormaan tavarat panemme... Mutta pitäisi saada kuorma sen näköiseksi, ettei se herättäisi epäluuloa... Etkö tietäisi keinoa?» Jussi kyllä olisi tiennyt erään keinon, jota ei kukaan ollut hoksannut käyttää, mutta ei ilmoittanut. »Mikäpä niitä arvaisi», arveli hän. »Ne ovat siksi tarkkoja tullimiehetkin, että tarkastavat kaikki kuormat.» Hetken olivat vaiti, mietteissään kukin. »Viime viikolla olivat muutamat Alatornion miehet menettäneet kuusisataa pulloa konjakkia. Haaparannalta olivat lähteneet ja onnellisesti Arpelan kautta ajaneet ja päässeet Tervolaan, vaan siinä hoksasivat poliisit, mikä kuorma oli liikkeellä», alkoi taaskin Antti kertoa. »Mihin ne olivat pullot panneet? Säkkeihinkö vai mihin?» kysyi Jussi. »Eivät toki», sanoi Antti. »Kyllä ne niin viisaasti kuormansa olivat laittaneet, että... tyhjiin sokeritoppipapereihin olivat panneet kaikki... Mutta sittenkin...» »Olivatko köyttäneet rihmat ympärille, niinkuin kaupasta ostetuissa sokeritopeissa on?» kysyi Jussi, silmät kiiluen. »Sitä en tullut tietämään...» »Siinäpä se onkin... Hetihän semmoinen herättää epäluuloa, kun ei rihmoja ole», sanoi Jussi. Taas vaikenivat, maistelivat kupeistaan ja Friikon Antti sanoi: »Keksipä, Jussi, keino, niin...» »Pankaa tekin sokeritoppeihin...» Mutta eivät pitäneet Friikon veljekset sitä neuvoa hyvänä. Muuta piti hoksata. Kun ei Jussi kuitenkaan sanonut tietävänsä minkäänlaista semmoista keinoa, jota jo ei ollut käytetty ja jota tullimiehet eivät olisi tienneet, alkoivat veljekset pyydellä, että Jussi lähtisi heille kolmanneksi. He antaisivat suuret voitot. »Ei minusta enää ole semmoiseen... enkä ole nykyään oikein tervekään», esteli hän. Mutta pyytämättä hän sitten neuvoi, että paras olisi heidän ajaa kuormineen Lampalta suoraan Keskitaloon ja siitä metsätielle, josta kyllä selviäisivät Rovaniemen tielle, kun kävisivät tien varrella olevista mökeistä kysymässä. »Ehtisikö tänä yönä vielä?» kysyi Antti. »Hyvin ehditte», käski Jussi. »Kun teillä on Lampassa hevonen, ajakaa Kaakkuri-Janneen ja pankaa kahteen reslaan tavaranne, niin pääsette pian takaisin ja laskettakaa menemään hyvää kyytiä!» Muuta neuvoa eivät he Jussilta saaneet, ja veljekset, jotka jo ennenkin olivat salakapakoimista harjoittaneet, läksivät sekavin miettein Jussin mökiltä. Heidän mentyään Jussi rupesi miettimään. Tänä talvena näytti viinankauppiaita olevan enemmän kuin koskaan ennen. Lukuunottamatta kulkurijätkiä, jotka tosin eivät pystyneet ostamaan kuin jonkun litran spriitä, tiesi Jussi pitkin jokivartta monta muuta, jotka varustelivat markkinoille. Mutta monelta olivat tullimiehet saaneet kaikki pois ennenkuin ehtivät saada myydyksi yhtään litraa. Tyhmästi menettelivät veljekset Jussin mielestä. Heidän olisi pitänyt ottaa muuta tavaraa kuormaksi ja sitten vähissä erin kuljettaa... Paha sitä oli koko konjakkikuormaa saada viedyksi ja vältetyksi kaikkia vastaantulevia tullimiehiä. — Tänne tulevat neuvoja kysymään! kivahti hän sitten. — Kysykööt muualta, eikä ole minun asiani, jos menettävät. * * * * * Hän nukkui vihdoin niin raskaasti, ettei herännyt ennenkuin oli selvä päivä. Mutta sitten hän heräsikin virkkuna ja alkoi laukkuansa valmistaa markkinamatkaa varten. Kuusi kaunista ketunnahkaa oli seinällä. Jussi kippasi ne sievästi ja pani uuteen, kookkaaseen nahkalaukkuun. Kärpännahkoja oli monta kymmentä, valkoisia ja hyvin kytkettyjä. Oli joukossa syysoravannahkojakin ja yksi saukonnahka, jonka oli syystalvella vaihtanut konjakkiin eräältä metsäkylän mieheltä. Jussi oli touhussa ja kuumissa markkinamietteissään, sulloessaan nahkoja laukkuunsa. Jos nyt kaikki onnistuisi niinkuin oli miettinyt, jos niin ja niin paljon pulloa kohti saisi voittoa, niin... niin semmoisiin rahoihin pääsisi käsiksi, ettei koskaan ollut tohtinut ajatellakaan. Sitten ostaisi hevosen ja sitten... — Kun kymmenen markkaa pulloa kohti ovat voittoa saaneet, jotkut vielä enemmänkin! — muisteli hän. Edellisellä viikolla oli hän jo paahtanut suksensa ja tehnyt uudet kierimet sauvoihinsa. Nyt oli laukkukin valmiiksi pantuna. Ei muuta kuin syödä vielä, niin oli valmis lähtemään. Mutta silloin hän sattui silmäämään joelle ja näki Lampan Joonaan hiihtävän mökkiään kohti. Jussi kirosi tuumassaan. Tänne se hiihtää... mitä sillä nyt on asiaa? Jussilla ei ollut oikein hyvä olla. Hän ei ollut käynyt Lampan puheilla ollenkaan sitten, kun Ruhmulaiselle oli tehty »peslaaki» ja mies pantu kiinni; turkkia, joka oli tunnettu Lampan omaksi, eivät tullimiehet olleet ottaneet. Muuten oli Jussi saanut tietää, että tullimiehet olivat Korven Israelissa käyneet, mutta eivät olleet saaneet mitään varmuutta. Mutta yhä he vainusivat ja koettivat asiaan valoa saada. Hän oli tässä markkinatouhussaan unhoittanut Ruhmulaisenkin ja koko Ruotsin puolen hommat. Mutta nyt ne äkkiä kaikki muistuivat mieleen, kun näki Joonaan hiihtää kaahottavan hänen mökilleen. — Olisi pitänyt lähteä vähä ennen! — arveli hän päätänsä kynsien. Hän ei ollut kuitenkaan tietävinäänkään Joonaan tulosta, seisoi selin oveen ja nauhoitti laukkuaan kiinni. »Nyt kuuluu kummia!» sanoi Joonas heti kun pääsi ovesta sisälle. Hän oli pelästyneen näköinen ja hengitti kuin ajettu poro. »Etkö sinä ole kuullut mitään?» »Mistäpä minä olisin kuullut!» vastasi Jussi välinpitämättömällä äänellä. »Nyt tietävät kaikki! Rautatieasemalla on otettu kaikki peslaakiin, ja peslaakiin on otettu Makon kylän makasiinista nekin säkit, jotka silloin tuonnoisena yönä luntreijasimme.» »Se ei kuulu minuun», ärähti Jussi. »Patruuna lisäksi kipeänä», jatkoi Joonas. Jussi toimitteli vain omia toimiaan ja hääri laukkunsa parissa. »Kuuluvat päästäneen sen Ruhmulaisen irti... Mitä päästit sitä yksin tulemaan ja annoit vielä patruunan turkin...» Jo Jussikin sen tiedon kuultuaan virkosi ja nähtävästi säpsähti. »Mistä sinä olet kuullut, että ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi hän kiivaasti. »No, on kulkemassa semmoisia huhuja. Keskitalon Hermanni niitä tiesi, että tullimiehet ovat lahjoneet ja houkutelleet Ruhmulaisen ilmoittamaan kaikki... ja kaikki on selittänyt, koskapa ovat osanneet Makon kylän makasiiniinkin mennä... Oli paha, että se Ruhmulainen joutui tullimiesten käsiin.» »Mistä tiedät, että silti ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi Jussi levottomana. ₄ »Niin on kerrottu...» »Luuletko, ettei olisi täällä jo liikkeellä ollut, jos irti olisi päässyt?» »No, olkoon kiinni tai irti, siitä ei mitään, vaan kuinka nyt käynee?» Jussi oli käynyt levottomaksi, sillä hän arvasi, että jos Ruhmulainen kerran on alkanut kertoa, on hän tietysti selvittänyt kaikki Jussinkin hommat. Ja nyt hän katui, että oli päästänyt Ruhmulaisen tullimiesten käsiin. Olisi pitänyt keksiä joku muu keino, että siitä olisi erilleen päässyt... »Patruuna käski sinun tulla poikki käymään», sanoi vihdoin Joonas, kun Jussi ei pitkään aikaan puhunut mitään. »Mitäpä asia paranee minun siellä käymällä! Jos ovat vieneet, niin ovat vieneet... Eivät niitä minulta ole saaneet, vaan huonot ovat patruunalla asiamiehet siellä rautatieasemalla... Eivätpä saaneet täällä, vaikka kynsissä pyörivät joka päivä.» »Miten käynee, kymmenet tuhannet ovat kysymyksessä ja päässeekö sakolla itsekään patruuna vai joko linnaa antavat», arveli Joonas. »Kävi kuinka kävi, vaan syytön minä olen!» »Et olisi päästänyt sitä Ruhmulaista sinä yönä...» »Minkä minä hänelle voin. Harkka ja härkäpäinen tolvana...» Niin keskustelivat Joonas ja Jussi. Joonas läksi vihdoin hiihtämään takaisin Lampalle, mutta Jussi rupesi valmistautumaan markkinamatkalle. VIII Pantuaan oven lukkoon, ja peitettyään mökkinsä ikkunat sekä sisä- että ulkopuolelta, läksi Jussi laukku selässä hiihtämään. Vilkas liike oli maantiellä. Ylös- ja alaspäin oli tulijoita ja menijöitä. Jussi hiihteli tienviertä ja aloitti keskustelun muutaman rahtimiehen kanssa. Rovaniemeen aikoi mieskin ja sanoi kuormana olevan lihaa ja voita. Kertoi olevansa outo eikä koskaan kulkeneensa poikki kairan Rovaniemelle. »Hyvä sinne kuuluu tie olevan, vaikken minäkään koskaan ole sitä tietä kulkenut», valehteli Jussi. »Tästähän se jo kääntyy vähän ylempää kirkkoa!» Kylän läpi hiihtäessään ei Jussi tavannut yhtään tullimiestä. Hän päätti kuitenkin hiihtää ohi kirkon ja palata sitten oikaisemaan suoraan läpi metsien Jyppyrä-Antin asunnolle. Ja kun rahtimies, jota oli puhutellut, kääntyi talvitielle, hiihteli Jussi eteenpäin. Hän ei tavannut kuitenkaan yhtään tullintiestä, ja hän pyörsi takaisin. Kirkon luona kohtasi hän kuitenkin Käyrä-Helmerin. Helmeri näytti olevan kohmelossa ja kertoi isäntänsä, Keskitalon Hermanninkin, lähteneen Rovaniemen markkinoille. »Yöllä tulivat Friikon veljekset taloon ja mitä lienevät hommanneet, mutta viinaa maisteltiin ja heinäsäkkejä pantiin kovasti matkaan, ja niin saivat Hermanninkin lähtemään markkinoille, vaikkei ollut aikonut», kertoi Helmeri. »Viinoissa näkyivät olevan, kun kolmella hevosella lähtivät ajamaan.» »Mitä tietä aikoivat mennä?» kysyi Jussi. »Kuulin, että aikoivat Pekkalan uutistalon kautta...» — Hyvä... hyvä! mietti Jussi ja kysyi sitte Helmeriltä: »Mihin sinä sitten nyt olet menossa?» Ja Helmeri kertoi, että tullimiehet olivat saaneet vihiä, että Friikon veljeksillä piti oleman konjakkikuormat ja lähteneet perään ajamaan. »Ja näkyi niillä olevan...», lopetti Helmeri kertomuksensa. Jussi ei puhunut Helmerille sinne ei tänne, vaan läksi hiihtämään. Hän oikaisi kirkolta suoraan kyläläisten metsätielle ja hiihteli sitä pitkin kauas takalistolle. Kun suksikeli oli jotenkin hyvä, päätti hän oikaista suoraan jänkkien poikki Jyppyrä-Antin asunnolle, vaikka mutkia tehden tiesi pääsevänsä entisiä suksenlatuja pitkin. Hän ei kuitenkaan tahtonut ketään taipaleella tavata ja tuntien kaikki maat ja vaarat hiihteli suoraan kuin viivalla vetäen Jyppyrävaaraa kohden, jonka takana tiesi Antin olevan. Siitä ei enää ollut Rovaniemen rajalle kuin majava vanha virsta. Jussi oli kyllä joskus ennenkin myynyt sekä viinaa että konjakkia kesäisin omassa rannassaan lauttamiehille ja talvisin tiellä rahtimiehille, mutta isommin ei hän ollut uskaltanut yrittää kuin vasta nyt. Ja vaikka hän tätä retkeään varten oli ottanut huomioon kaikki mahdolliset ja mahdottomat sattumat ja niiden mukaan matkansa, tavaransa asettanut, tunki pelko nyt yksin hiihtäessä mieleen tulemaan. Jos oli tosi se, että Ruhmulainen oli päästetty irti, niin epäilemättä se laittaisi luunsa Rovaniemelle, kun ensin oli saanut tietää, että hänkin, Jussi, oli sinne mennyt... Ja kuka tiesi mitä siellä vihastuisi tekemään... Varovainen täytyi olla, ja jos sattuisi tulemaan, niin lahjoa piti ja antaa konjakkia. Lampan asioista ei Jussi isoa huolta pitänyt. Jos köyhtyisikin ja joutuisi pois talostaan, niin alkakoon uudestaan. Viinan myynnillähän se kuului koonneen kaikki tavaransa, viinanmyynnillä, korttipelillä... niin että alkakoon alusta tai siirtyköön muualle, niinkuin Viikluntikin Jällivaaraan. Kun hän ehti Jyppyrävaaran alle, oli jo pimeä, mutta Jussi hiihti nyt vähän viistoon ja joutui pian sille tielle, jota Janne oli porolla kulkenut. Illalla maatapanon aikana saapui hän Jyppyrä-Antin pirtille. Markkinapaikka, Rovaniemen kirkonkylä, oli täynnä väkeä. Lapin kaikilta kulmilta oli sinne kansaa saapunut ja pitkin Perä-Pohjolaa kokoontunut. Markkinaväen seurassa pyörähteli pienoinen vilkassilmäinen mies, jolla oli saukonnahka olalla. Ostajat tahtoivat sitä häneltä ostaa, mutta toisille vastasi hän, ettei nahka ollut hänen omansa, ja toisille taas määräsi niin korkean hinnan, että ostaja heti loittoni. Koko päivän oli hän vähä väliä näkynyt sakeimmissakin ihmisjoukoissa, mutta joskus katosi syrjäpuoliin. Kuta illemmäksi päivä kului, sitä useampi kävi miestä puhuttelemassa ja korvaan kuiskaamassa... ja silloin aina katosivat syrjemmälle. Mies oli Ranta-Jussi, Juho Malmi, joka liikettään harjoitti. Kaikki muut nahat oli hän jo myynyt, mutta saukonnahan jättänyt myymättä. Sitä kantoi hän olallaan merkkinä, että hänet etempääkin tunnettaisiin... Kun viinanostajain kesken kerran tuli tiedoksi, että sillä pienellä, kavalasilmäisellä miehellä, jolla on saukonnahka hartioilla, sillä on... niin aina vähä vähä tuli joku korvaan kuiskaamaan, jolloin molemmat lähtivät pois väkijoukosta. Oli jo pimeä ilta ja pakkanen oli kiihtymään päin, kun muuan Sodankylän mies tapasi Jussin ja korvaan kuiskasi. »On vielä, vaan kallista on!» sanoi Jussi. »Ota mitä tahdot, vaan anna kuitenkin», mies pyyteli. Ja kun hän ja Jussi kävelivät kylän päähän ja siitä kääntyivät metsään päin, jutteli viinanostaja: »Minulle piti tulla kaksikymmentä pulloa konjakkia, vaan ovat taipaleella poliisit ryöstäneet koko kuorman.» »Mistä päin oli tulossa?» kysyi Jussi. »Tästä poikki kairan Ruotsin puolelta», selitti mies. »Kuka sitä oli kuljettamassa?» tiedusteli Jussi. »Kutsuvat Friikon Antiksi, Tornionjoelta... Syystalvella jo annoin rahat ja lupasi tuoda, vaan kaikki olivat ottaneet, Antin omatkin viinat...» »Olipa se...» arveli Jussi. Kun he pääsivät metsän laitaan, kaivoi Jussi erään kuusen juurelta säkin ja virkkoi: »Siinä ovat nyt viimeiset... viisitoista pulloa kolmen konjakkia.» »Myy kaikki! Ota mitä tahdot!» Jussi määräsi korkean hinnan, mutta Sodankylän mies laski pullot ja maksoi kylmäverisesti koko summan. Nosti sitten säkin selkäänsä ja läksi astumaan markkinapaikalle päin. Jussi oli juuri saamiaan rahoja lompakkoon panemassa, kun hänen poikansa, Janne, ilmestyi taempaa suksilla hiihtäen. Isä ja poika alkoivat keskustella. Viisaasti oli Jussi menetellyt. Janne oli vain vähissä erissä kuljetellut porolla konjakkipulloja Jyppyrä-Antin pirtiltä markkinapaikan taakse kuusikkoon, josta Jussi nouti pullon kaksi kerrallaan, milloin ei ostaja enempää tahtonut. Ei yhtään tullimiestä ollut sattunut Jussin eikä Jannen vastukseksi. Heitä oli onni suosinut. Ja niin kova menekki oli ollut, että nyt, kun ensimäinen markkinapäivä oli illassa, oli kaikki loppuun myyty. Molemmin olivat hyvillään, sillä ansio oli ollut satumainen, ja Jussilla oli nyt rahaa niin paljon, ettei koskaan ennen. Mutta Janne, joka oli hämyssä kävellyt kahakäteen pitkin markkinapaikkaa, oli tavannut Friikon Antin, joka oli Jussia tiedustellut. Hän oli kuullut, että eräässä puodissa olivat poliisit tiedustelleet, oliko näkynyt pienoista miestä, jolla oli saukonnahka olkapäällä. »Nyt ovat pirut jäljillä», sanoi Jussi. He vaihtoivat lakkia ja turkkeja ja Jussi köytti saukonnahan takkinsa alle. Mutta ettei heitä yhdessä nähtäisi, määräsi Jussi, että pojan piti heti lähteä porollaan poikki kairan ajamaan kotia päin. Hän antoi pojalleen rahaa, ja jos joku kysyisi häntä, niin saisi vastata, että mihin lienee joutunut, kun läksi Rovaniemelle ketun- ja kärpännahkoja myymään. Ja niin he erosivat. Kun Jussi palasi markkinapaikalle, alkoi väki vähenemistään vähetä ulkoa, mutta kaupoissa oli vielä vilkasta liikettä. Jussi ja Janne olivat öitänsä viettäneet eräässä mökissä, jossa oli kaikennäköisiä kulkureita kortteeria. Niillä ei ollut näyttänyt olevan minkäänlaista hommaa, ja Jussi oli ollut huomaavinaan, että he epäluuloisesti häntä tarkastelivat. Hän ei palannut enää yömökkiinsä, vaan poikkesi Ruokosen pihalle, aikoen jostakin taatusta paikasta pyytää yösijaa. Siinä oli pihalla paljon miehiä, ja muuan tukinajosta Kemijärveltä palaava etelänpuolen mies kauppasi hevostaan. Hevonen oli vankka ja nuori ja verrattain hyvässä kunnossa. Tukkirekensä oli mies jo myynyt, mutta lupasi samaan kauppaan kaikki valjaat ja hyvän reslan. Jussi sekaantui puheisiin ja tarkasteli hevosta. Hänen rohkeat tuumansa alkoivat toteutua. Rahaa oli hänellä paljo enemmän, kaksikin hevosen hintaa. Nyt sopi ostaa ja yrittää ylimaahan. Hän oli menestyksestään ja rahainsa paljouden takia huumauksessa, ikäänkuin humalassa, vaikkei hän koko markkina-aikana ollut maistanut yhtään ryyppyä. Mutta hänen mielikuvituksessaan lenteli hauskoja kuvia siitä, että oli oma hevonen, jolla pääsisi menemään, ja sopisi silloin mennä ylimaihin viinakaupalle... Jo rupesi Jussi kauppaa hieromaan ja alkoi keskustella miehen kanssa. Mies helpotti vielä tahtomastaan summasta, kun kuuli, että saisi paikalla rahat kouraansa. Kauppa tehtiin, ja Jussi maksoi rahat. IX Jussi oli eräänä yönä — kevättalvi oli jo alkanut ja Rovaniemen markkinoista kulunut kaksi viikkoa — saapunut Kaakkuri-Jannen pirtille Ruotsin puolelle. Jussin hevonen ja reki olivat Jannen vanhassa navetassa, sillä Jannella ei enää ollut moneen vuoteen ollut lehmää. Miehet olivat yöllä, kun yhteen tulivat, maistelleet aika lailla, niin että lopulta nukkuivat molemmat. Onnensa kukkulalla tunsi Jussi olevansa, kun Jannen pirtissä heräsi ja hommaansa muisti. Hän oli niin paljon näinä viikkoina komistunut, ettei Janne ollut tuntea. Hyvä hevonen oli, tilava resla ja pussissa itsellä aivan uudet vaatteet, uusi turkki ja kakilakki. — Jos olisi ennen hoksannut nämä hommat, ei olisi tarvinnut koskaan puutetta kärsiä — ajatteli hän herätessään ja kolisteli Jannenkin valveille. Jussilla oli ollut mökille tullessa koko resla täynnä konjakkipulloja, jotka oli säkeissään yöllä nostettu Jannen roskakamariin. Mutta kuorman päällä oli ollut kuusi tyhjää voidritteliä, jotka niinikään oli kamariin nostettu. »Hyvin sinua on onnistanut, vaan kyllä sinä taidatkin olla semmoinen veijari, etteivät sinua ensi yrityksellä petä tullimiehet eivätkä poliisit», kehui Janne Jussia, kun kohmeloonsa tekivät puolikuppisia. »Huonosti menestyi niillä Friikon veljeksillä...» »Mitäs juovat itsensä humalaan silloin, kun pitäisi selvänä olla... Oma on syynsä. Kenen vuoksi Rämä-Heikkikin linnaan joutui!» »Oma tyhmyytensä oli syynä.» Mutta kun olivat puolikuppiset maistaneet, alkoivat he hommaan. Jussi kantoi tyhjän voidrittelin pirttiin ja Janne toi kainalossaan olkirokkiin pantuja pulloja perässä. Siihen tyhjään dritteliin alkoi Jussi viisaasti ja varovasti, ja niin tiukkaan kuin voi, latoa konjakkipulloja. Ja kun oli saanut drittelin melkein täyteen, niin levitti voipaperin päälle ja paperin päälle tuumaa vahvalta voita, jota oli eri pytyssä tuonut matkassa. »No jo sinulla konstit ovat!» ihmetteli Kaakkuri-Janne. »Miltä näyttää? Näyttääkö voidritteliltä?» kysyi Jussi, viekkaasti hymyillen. »Näitä ne eivät osaa epäillä!» ihmetteli yhä Janne. »Kun ei kukaan ennen ole hoksannut! Siinähän nyt on valmis voidritteli...» Kun Jussi sai voin päällimmäiseksi levitetyksi, pani hän kannen kiinni, kuitenkin niin, että se olisi helppo aukaista, jos tarve tulisi. Kun olivat saaneet ensimmäisen astian valmiiksi, nosti Jussi sen porstuaan, ja toi toisen tyhjän pirttiin; niin alkoivat siihen latoa samalla tavalla ja samoin levitti Jussi siihenkin voita päällimmäiseksi. He jatkoivat työtään kunnes kaikki kuusi astiaa olivat täpösen täynnä. Janne, joka oli perso viinalle ja nyt sai ilmaiseksi juoda mahansa täyteen, maisteli lakkaamatta ja nauraa tärräsi, ihmetellen Jussin keksintöä. Kun ilta tuli, nukkui Janne humalassa, mutta Jussi hommasi taipaleelle. Koko päivän oli hän kuitenkin miettinyt, mitä tietä lähtisi. Lampalle asti hän ei tahtonut ajaa, peläten kohtaavansa tullimiehet, joilla nyt kuului olevan lupa ottaa hänetkin kiinni. Suomen puolella ei voikuormasta ollut tullia, mutta jos Suomen tullimiehet näkisivät hänen Ruotsista ajavan, ei saattanut olla varma, vaikka ne tahtoisivat kaivaa syvemmällekin dritteliin. Hän ei olisi halunnut tavata yhtään tuttua ihmistä, sillä pian siitä tieto leviäisi, että hän oli voikuormaa kuljettamassa. Ainoa, joka tiesi, että hän näillä mailla liikkui, oli Kaakkuri-Janne, johon Jussi luotti ja joka kyllä pitäisi tietonsa salassa, sillä siksi runsaskätisesti oli hän tätä lahjonut. Lopulta, kun jo oli pilkkosen pimeä, valjasti hän voikuormansa eteen hevosen ja läksi ajamaan... Tultuaan lähelle Jafetin kestikievaria muisti hän, että Jafetista joinakuina edellisinä talvina oli ollut Suomen puolelle tie, jota tosin hyvin vähän kuljettiin ja jota ei tikoitettu, kun niillä seuduin ei ollut kummallakaan rannalla kauppamiestä. Jafetin kestikievarissa ei kukaan häntä tuntenut, sen hän tiesi. Hän ajoi Jafetin pihaan. Talo oli aivan joen rannassa ja palasen matkaa maantiestä. Jussi ajoi hevosensa tallin luo kuten, ainakin reilut rahtimiehet, ja kun sattui renki tulemaan tallista, niin tiedusteli, oliko kuljettu talon rannasta Suomen puolelle. Renki selitti, että oli joku kulkija ollut, mutta tyhjin rein; ei ollut koko talvena yhtään kuormaa tullut eikä mennyt. Jussi mietti hetkisen, mutta Lampan ja Makon kylän tiet häntä pelottivat, sillä siellä tunsivat sekä tullimiehet että muut ihmiset hänet. Hän päätti yrittää Jafetin tietä ja ajoi kujasta joelle. Hän oli eräänä takatalvena tätä tietä paennut tullimiehiä muuanna pakkasyönä ja muisti että se nousi maihin Suomen puolelle syvästä ojankurusta, joka ulottui maantiehen asti. Hevonen noudatti entistä tietä, vaikka askel paikoin pudotti ja reki painui vähä väliä tahkoja myöten. Puolijoessa näytti lumi vähenevän ja tie alkoi kestää paremmin. Suomen puolelta näkyivät jo tulet taloista ja kuului kulkusten heluja maantieltä. Yhtäkkiä näki Jussi korkean jokitörmän edessään ja huomasi olevansa Suomen puolella. Syvää kurunpohjaa nousi tie maantielle. Edestäpäin kuului kulkusten helinää, mutta siinä, jossa tie nousi maantielle, ei näkynyt yhtään kulkijaa. Jussi tunsi kuin painon päältään putoavan, kun tiesi päässeensä Suomen puolelle. Muut kulkijat olivat poikenneet kahvilaan, Kelo-Kaisun mökkiin kahvia juomaan ja hevosiaan syöttämään, mutta Jussi ajoi menemään sivu. Juuri kun hän oli mökin kohdalla, oli hän sen pihalta kuulevinaan Ruhmulaisen käreän äänen. — Olisiko se piru sittenkin päässyt irti, niinkuin Joonas tiesi kertoa! — säpsähti Jussi ja nykäisi hevosen juoksuun. Hän ei millään hinnalla olisi tahtonut nyt tulla yhteen Ruhmulaisen kanssa. Kotimökillään oli Jussi aikonut yön aikana poiketa, mutta pimeän ollessa oli hän päättänyt sivuuttaa kirkonkylän niin, että päivän valjetessa ehtisi taipaleelle. Sen vuoksi hän kiirehtikin hevostaan ja ajoi myötälepaikoissa hölkkää. Kaakkuri-Jannelta oli hän kuullut, että huonosti olivat Lampalla asiat. Suuria vahinkoja oli tullut, ja mitä vielä tullee ennenkuin kaikesta selviää. Kaikki tavarat, jotka talvella Korven Israeliin »luntreijattiin», oli otettu rautatieasemalla takavarikkoon ja lisäksi Makon kylästä mitä Keskitalon Hermanni sinne oli talven kuluessa kuljettanut. Tyhmästi oli Lamppa Jussin mielestä liikkunut. Ei olisi pitänyt yhdellä kertaa niin paljoa, vaan vähissä erissä... Oli tiennyt Kaakkuri-Janne vielä kertoa, että tietää olivat saaneet tullimiehet senkin, kuka heidät Tirkan tuvalle syntymäpäivää toimitti viettämään ja kuka keksi rakkauskirjeen Saalkreenille. Ja Jussi ymmärsi, ettei ollut hyvä niiden hurttain kanssa nyt yhteen sattua. Ja monenlaisissa mietteissä, pelko ja epäilys sydämessään, ajeli hän eteenpäin. Suomen puolen tullimiehillä oli tapana ajella pitkin tietä ylös- ja alaspäin ja tarkastaa kaikki vastaantulevat kuormahevoset. Usein poikkesivat he tienvarsilla oleviin kahvipaikkoihin, joihin kuormamiehet pyrkivät hevosiaan lepuuttamaan, ja siellä ylimaihin menevät kuormat tonkivat. Kyllä Jussi kaikki heidän hommansa tiesi. Kahville, sokerille ja sen semmoiselle tavaralle piti kuljettajalla olla passi matkassa, mutta voita ja jauhoja sai viedä passitta. Kim Jussi saapui Kolu-Ollin mökille, jossa taas oli kahvila ja josta ei enää ollut kotikylään kun kymmenen kilometriä, kuuli hän pihalta hälyä ja näki, että tullimiehet siellä tarkastelivat kuormia sähkölamppujen valossa. Hän antoi hevosen kävellä ohi, itse astellen tyynenä miehenä perässä. »Seis! Mikä kuorma se on?» kuuli hän erään tullimiehen huutavan. Hän pysäytti heti hevosen, ja koettaen muuttaa ääntään vastasi hän: »Voikuorma tämä on.» Kysyjä saapui tielle kuorman luo rautainen keppi kädessään. Pimeä oli, mutta äänestä Jussi tunsi miehen. Se oli se sama harvaviiksinen tullimies, joka ryösti kaikilta kulkijoilta viinat ja jonka ääni oli aina kuin tervattu. Se nosti loimea reestä, tunnusteli Jussin laukkua ja pisteli heinä- ja silppusäkit rautakepillään läpi. »Kuusi astiaa voita», sanoi hän. »Mihin näitä viedään?» tokaisi hän sitten. »Ne ovat meneviä Muonioon kauppias Anttilalle», vastasi Jussi arvelematta. »Jahah, jahah... jassoo... Eipä taida siinä kuormassa viinoja olla...» »Ei pisaraakaan.» »Minä arvaan, koska näytte olevan aivan selvä mies...» »Selvä toki... joka ei juo mitään.» »Jahah... Jahah... Ajakaa vaan.» Jussi oli koko keskustelun ajan pelännyt, että harvaviiksinen tullimies hänet tuntisi, mutta onneksi ei tuntenut, kaiketi sen vuoksi, että Jussilla oli uusi puku ja kakilakki korville käännettynä. * * * * * Puolenyön aikana Jussi kävi kotimökillään, jossa Janne asui yksin, linnun ja jäniksien pyynnillä aikaansa kulutellen. Jannelta hän kuuli, että Lamppa oli saanut halvauksen, ettei voinut puhuakaan, ja konkurssi tulee. Häntä, Jussia, oli kaivattu. Lamppaan oli käyty kysymässä ja Keskitalon Hermannikin käynyt melkein joka päivä tiedustelemassa, eikö jo olisi kotiintunut. Hermannikin kuuluu sekaantuneen Lampan asioihin; huhuttiin, että menettää hänkin Lampan kanssa kaiken omaisuutensa. Konjakin salakuljetuksesta oli Hermanni haastettu. Lisäksi kertoi Janne vielä, että Ruhmulainen oli päästetty irti ja että hän oli kaikki kertonut Ruotsin puolen tullimiehille. Friikon veljekset olivat Rovaniemeltä palatessaan sen tienneet, olivat kysyneet Jussia ja olleet hyvin alakuloisia epäonnistuneen markkinamatkansa takia. Päivää ennen oli Ruhmulainen käynyt Jussin mökilläkin. Rahaa sillä oli näyttänyt olevan, ja humalassa oli ollut. Oli arvellut, että kun hän Jussin kohtaa, niin on heillä vähän entisiä laskuja selvittämättä. Kaikkien tiedusteluihin oli Janne vastannut, ettei hän tiedä isästään mitään. Viimeiseksi ilmoitti Janne, että nyt eilen oli hänkin saanut haasteen konjakin salakuljetuksesta Tornion raastupaan. »Vai niin», sanoi Jussi, mutta kysyi sitten melkein pelokkaasti: »No onko kuulunut minkäänlaisia huhuja minusta?» »On arveltu sinne ja tänne. Yksi huhu kertoi, että teillä oli ollut oma hevonen...» Jussi kuiskaili muutamia sanoja poikansa korvaan ja antoi tukon seteleitä. Poika naurahti ja virkkoi: »Miksei... valmis minä olen.» Yön aikana jatkoi Jussi matkaansa kotikylän läpi, ja kun hän oli sivuuttanut kirkon ja Rovaniemelle kääntyvän tienhaaran, tuntui hänestä, että hän oli vaarallisimmat seudut päässyt läpi. Vielä oli kuitenkin edessäpäin monta taajaa kylää, joiden läpi täytyi kulkea ennenkuin pääsisi syrjäteille, jotka veivät Lappiin, suuriin tukkiliikkeisiin, joihin hänen aikeensa oli. Päästyään ylemmäksi jokivarrelle levähdytti hän hevosta semmoisissa taloissa, joissa häntä ei tunnettu, mutta väitteli menemästä kahvimökkeihin. Tiellä häntä ei ollut sattunut vastaan yhtään tullimiestä. Hän ajoi yhteen menoon vielä toisenkin yön ja aamulla poikkesi erääseen mökkiin kahville ja pani penkille nukkumaan. Kuorma oli pihalla mökin ikkunan luona, eikä hänellä enää ollut kuin yksi taival ennenkuin pääsisi kääntymään pois valtatieltä ja Tornionjoen varrelta Ounasjoen varteen. Mutta hän nukkui penkille, ja sillä aikaa saapui kaksi tullimiestä mökkiin, hevosella hekin ajaen. Tullimiesten tullessa sisälle heräsi Jussi, ja heidän virkamerkeistään tunsi hän heidät tullimiehiksi, vaikka muuten olivat outoja miehiä. Jussi nousi istumaan ja pani piippuunsa. Toinen tullimies oli pitkä ja roteva mies, toinen lyhyt, mutta nuoria miehiä molemmat. »Voikuormapa siinä taitaa olla», sanoi toinen tullimies, se pitempi, katsellen ulos ikkunasta. »Voikuorma se on», vastasi Jussi haukotellen ja niin välinpitämättömällä äänellä kuin voi. »Mihin asti sitä viedään?» kysyi toinen. »Muonioon... mikä lienee kauppias Anttila, jolle tulee», vastasi Jussi ja koetti syrjäsilmällä tullimiehiä katsellen arvata, mitä heidän mielessään liikkui. Tullimiehetkin pyysivät kahvia mökin vaimolta. Jussikin arveli: »Jospa, että joisin minäkin vielä kupillisen ennenkuin panen taipaleelle.» Kahvia juodessa kertoivat tullimiehet kaikenlaisia asioita ja uutisia Rovaniemen markkinoilta, missä olivat olleet koko markkina-ajan ja monta päivää jälkeen markkinoidenkin. Paljon siellä oli saatu viinoja takavarikkoon, mutta paljon oli myytykin. Ja Lappiin, tukkityömaille, tulvaa konjakkia ja viinaa niin että huikuu. Jussi lausui kummastuksensa ja kysyi, kuinka suuri markkinapaikka Rovaniemi oli. Ei sanonut sillä jokivarrella koskaan käyneensä. Maksettuaan kahvinsa aikoi Jussi lähteä, mutta se pitempi tullimies sanoi: »Vaikka tällä miehellä onkin voikuorma, täytyy meidän kuitenkin se tarkastaa.» Jussi oli panemassa turkkiaan kiinni ja arveli: »Pian kai niistä kannen aukaisee, kun halunnette nähdä!» Hänen äänensä oli varma ja hän liikkui niinkuin vapaa mies ainakin. Hän koetti joutua voiastiasta kantta aukaisemaan, sillä pelko siitä, että tullimiehet sysivät rautapiikillään, ahdisti häntä hirveästi. »Mikä astia aukaistaan?» kysyi Jussi, kun tulivat kuorman luo. Toinen tullimies arveli, että maksaako vaivaa aukaista, mutta toinen vaati. »Aukaistaan vaan!» sanoi Jussi avomielisestä. Ja hän nosti yhden astian pystyyn ja kiskoi kannen auki. Voipaperia siinä oli päällä ja kauniin kellertävää voita sen alla. »Pankaahan kiinni!» sanoi tullimies tyytymättömällä äänellä. Heitä jo inhotti se, että kymmeniä kuormia päivässä saivat tonkia eivätkä mitään koskaan löytäneet. »Näyttää olevan hyvää voita», arveli Jussi, pannessaan kantta paikoilleen. Jospa olisivat arvanneet pistää piikillään syvemmäksi astiaan... Mutta eivät pistäneet! Eivät epäilleet! Hän oli pelastettu. Ja vaikka Jussi tunsi tunnossaan, että hänellä oli tavattoman kiire, koetti hän kuitenkin hyvin levollisesti lähteä matkaan, ettei mitään epäluuloa häneen lankeaisi. Mutta kun hän pääsi tielle ja nousi kuorman päälle istumaan, tempasi hän arvaamattaan niin hurjasti ohjista, että hevonen puhalsi juoksuun. Valtatie, joka tänne oli kulkenut pitkin Tornionjoen vartta, sen mutkia ja niemiä noudattaen, alkoi nyt painua loitommaksi järvikylään päin, niin että jokilaakso jäi syrjään. Jussi antoi hevosensa hölkätä ja levottomuus häntä vaivasi, vaikkei tosin mitään todellista pelkoa ollut. Hän oli kuitenkin mökissä tapaamansa pitemmän tullimiehen silmissä nähnyt vaanivan ja epäilevän ilmeen, ja viimeksi silloin kun tämä katseli ikkunan läpi Jussin lähtiessä matkaan. Olisiko piru tuntenut, vaikkei mitään maininnut! Eikä Jussi päässyt siitä rauhaan, vaan mietti ja oli viimein muistavinaan, että hän oli sen pitemmän tullimiehen joskus nähnyt, mutta ei muistanut missä. Oli vielä tämä kyläryhmä läpi päästävä, sitten alkoivat taipaleet ja saapuisi metsäteille, jotka Jussi vanhastaan tunsi ja joita pitkin pääsi Ounasjoki-varteen. Ei malttanut Jussi kauan kylässä levähtää, vaikka ilta oli. Hän päätti lähteä yön selkään, sillä vaikka taival olikin pitkä, tunsi hän hyvin tiet ja hän tahtoi päästä rantamailta syrjäteille. Kulkijoita oli niihin aikoihin ollut paljon ja lakkaamatta vietiin ylimaahan jauhoja, kauroja ja heiniä, niin että liikettä oli aina taipaleellakin. Kylään, josta Jussi illalla lähti yksin, jäivät muut rahtimiehet yöksi. Jussi ei tahtonut muiden joukossa kulkea, koska aina pelkäsi tapaavansa jonkun kotikyläläisen. Taloon jäi yöksi kymmenen rahtimiestä, ja he puhelivat keskenään, että mikähän hoppu tuolla voikuorman kuljettajalla oli, kun yön selkään pani taipaleelle. Mutta he eivät hoksanneet, että Jussin, joka oli kaikille kertonut voikuorman olevan Muonioon, ei enää käynyt valtatietä kulkeminen, jos Ounasjoki-varteen aikoi. Ja välttääkseen, etteivät muut näkisi, ettei hän Muonion tietä mennytkään, läksi hän yksin matkalle. Talossa, johon rahtimiehet olivat yöpyneet, alettiin jo asettua levolle. Miehet makailivat jo taljoillaan pirtin lattialla, poltellen iltapiippuaan, kun pihaan ajaa tomahti kaksi hevosta, tiu'ut ja kulkuset helisten, että koko piha raikui. »Tullimiehiä tulee!» kuului joku sanovan, joka oli hypännyt ikkunaan. Tullimiehet rynnistivät sisälle ja kysyivät, oliko taloon yöpynyt pienoinen mies, joka kuljetti voikuormaa. Siihen ei heti vastattu; tullimiehet, joita oli neljä kahdella hevosella matkassa, alkoivat penkoa jokaista pihalla olevaa kuormaa. Rahtimiehet pukeusivat, ja talossa nousi hirmuinen rähinä. Jo muisti joku, että se mies, jolla voikuorma oli ollut, oli lähtenyt taipaleelle. Mutta sitä eivät tullimiehet uskoneet, vaan hakivat joka mahdollisen ja mahdottoman paikan, epäillen, että kuorma oli johonkin kätketty ja mies piilotettu. Vihdoin tulivat he vakuutetuksi siitä, että mies todella oli lähtenyt matkalle. Silloin lähtivät he perään. * * * * * Lauleskellen tukkipojan laulua istuu Jussi kuormansa päällä ja on jo jotenkin levollinen. Ei ole enää kuin vajava vanha penikulma siihen, josta tie kääntyy Ounasjoelle. Hän on nyt yön aikana päättänyt ehtiä Ounasjoen tietäkin palasen matkaa ja vasta Kittilän rajojen sisälle päästyään levähtää. Yö on harvinaisen lauha ja aivan tuuleton, keli hyvä ja tie on tuttua, korkeaa rämeikköä molemmin puolin. Silloin kuulee hän, kun tie nousee mäelle, jossa tienvarrella oleva männikkö on harvempaa, hätäistä aisatiu'un helkettä jälestäpäin. Kuulee selvästi, että takaa tulevat ajavat täyttä laukkaa. Silmänräpäyksessä ymmärtää Jussi, ettei sieltä enää muita yösydännä semmoista vauhtia tule kuin tullimiehiä. Kukaan muu kulkija ei niin hurjasti aja, vaikka ei mitään painoa reessä olisikaan. Hänet on ainakin jossakin tunnettu ja joku on alkanut epäillä, ja ilmoittanut tullimiehille! Hän muistaa selvään taas sen pitkän tullimiehen silmänilmeen, ja nyt hänelle selviää äkkiä, että sen miehen on hän nähnyt Rovaniemen markkinoilla Ruokosen pihalla, jossa hevosen osti... »Saatana!» pääsee hänen suustaan, ja hän kuulee aisatiukujen helkkeen lähenemistään lähenevän. Taival on pitkä; hän käsittää, että hänen on raskaan kuorman kanssa mahdoton paeta. Silloin muistaa hän, että näillä paikoin piti oleman kapea porotie, jota poromiehet jolloinkin kulkivat oikaistessaan Ounasjoelle. Hän nousee seville, lyö hevostaan minkä jaksaa, ja vaikka on pimeä, koettaa hän tien poskeen teroittaa katsettaan. Nyt nousee hevonen jo sen mäen niskaan, josta hän muistelee porotien kääntyvän... Hän tyydyttää hevosensa kävelemään ja juoksee itse edelläpäin... Takaa kuuluvat aisatiu'ut helisevät nyt hitaammin, ja Jussi arvaa, että tulijat antavat vastaleessa hevostensa kävellä. Jo keksii hänen tarkka silmänsä jäljen, joka painuu metsään. Se on juuri se jälki, jota hän muisteli ja jota kerran nuorena miehenä oli kulkenut. Silmänräpäyksessä kääntää hän hevosensa tieltä pois, lyö selkään ja hevonen puhaltaa menemään jälkeä pitkin metsän peittoon... Jussi tulee takaisin tien viereen, silittelee jälkensä kuusen näreellä, niin että lumen pinta näyttää aivan sileältä. Sitten poistuu hän hevosensa luo, joka kuormineen seisoo paksussa lumessa. Takaa tulevien asiatiu'ut kuuluvat nyt aivan likeltä. Siinä ajavat taas kävelyä, kun on jyrkkä vastale. Jussi kuulee, että jotakin keskustelevat, mutta ei erota muita sanoja kuin »Muonio» ja »Ounasjoki». Eivät huomaa mitään, ja juuri kun pääsevät Jussin kohdalle, alkavat taas ajaa juosten. Helpotuksen huokaus pääsee Jussilta. Ja hän alkaa miettiä asemaansa. Siihen haaraan, josta toinen tie kääntyy Muonioon ja toinen metsäkyliin, Ounasjoelle päin, tietää hän olevan matkaa puolen vanhaa penikulmaa... Jos tietäisi kumpaa tietä ajavat. Menevätkö Muonion tietä vai kääntävätkö kohden? Mutta siihen hän ei saa vastausta. Ja kun hänellä on matkassa hevoselleen evästä ja itselleen laukku, päättää hän yöpyä siihen. Seuraava päivä on melkein puolessa, mutta Jussi kyyröttää vielä metsän peitossa kuormineen ja hevosineen. Hän on kuullut taloon yöksi jääneiden rahtimiesten menevän sivu ja keskustelevan siitä, että saapa kuulua missä asti saavuttavat sen voikuorman. Tulee ilta, mutta Jussi vartoo vielä kärsivällisesti. Alkaa yö, mutta Jussi tietää varmaan, että tullimiehet tulevat takaisin, kun ensin ovat kolunneet ja hakeneet kyllikseen... Ja iltamyöhällä ottaa Jussin korva vihdoin aisatiukujen ääniä. Tuntuvat ajavan aivan kävelyä... Kun kohdalle pääsevät, niin kuulee Jussi, että keskenään kiroilevat... Mutta kun tullimiesten aisakellot ovat lakanneet kuulumasta, on Jussikin kuormineen pian tiellä, ja vinkeää vauhtia lähtee hän ajamaan, kääntyy Muonion tienhaarassa Ounasjoelle päin ja sille tielle katoaa. X Kaksi vuotta on kulunut kaikista edelläkerrotuista tapauksista. Lampan entisessä kauppakartanossa on vilkasta liikettä ja hommaa. Koko suuri rakennus on muuttanut muotoaan. On tehty uusia ikkunoita, uudenaikaisia, entistä ehompia ja kookkaampia. Rakennus on laudoitettu ja maalattu vaalean sinertäväksi. Sisustus on aivan uusi. Väliseinä on purettu pois ja tehty suuren suuri sali, joka valtaa puolet koko rakennusta. Kesäkuu on kulumassa, valoisin ja hauskin aika. Sisältä kuuluu vielä höylääjien ja maalaajien puhelua. Siellä viimeistellään uutta koulua kuntaan. Lampan patruuna on kuollut halvaukseensa, kartano on myyty ja kunta on huutanut sen kansakouluksi. Eri ihmiset ja eri liike nyt on entisessä vilkkaassa kauppapaikassa. Työmiehet juttelevat siinä keskenään entisistä ajoista, takavuosista, jolloin patruunavainaja tässä parhaassa kukoistuksessa terhenteli, luntreijasi ja viinaa myi. Se oli hauskaa aikaa, arvelivat maalarit, nuoria miehiä kaikki. Silloin kun Suomen puolelta tulija oli, niin Tiltalle vain kuiskasi, kyllä sai. »On tässäkin huoneessa monta ryyppyä ryypätty», arvelee eräs, kun entisen konttorin lattiaa maalailee. »On, ja kellarista noudettu lisää», sanoo toinen. Niin juttelevat työtä tehdessään. Toimettomina ja haukotellen kävelevät tullimiehetkin ilman aikojaan, aikansa kuluksi katselemaan, kun entisestä kauppatalosta tehdään koulua. Ei ole heillä enää täällä vartioimista. Ei käy poikki Lampassa enää kukaan Suomen puolelta, ja salakuljetus on loppunut. Välistä toivovat, että jokukin yrittäisi, että vähänkin tulisi vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämään... Mutta ei kuulu ketään. Siihen nytkin kirkkaana kesäkuun iltapäivänä kävelevät ja antautuvat puheisiin maalarien kanssa, jotka ovat Suomen puolelta kotoisin. Tulee taas puhe entisistä rohkeista luntreijaus-yrityksistä ja rohkeista ja kavaloista miehistä. »Silloin ne taisivat teitä pettää, kun menitte Tirkan tuvalle», sanoo toinen maalareista vähän ivallinen hymy huulilla. Tullimiehet eivät salli siitä illasta mainittavan ja kovin kurttuun vetäytyvät Saalkreenin kulmat, kun maalarin kuulee kysyvän. Mutta kun siitä kerran on puhe tullut, niin Fynke kysyy: »Mihin lienee joutunut se Ranta-Jussi! Se oli kyllä äimä mieheksi, mutta kaikkein kavalin.» »Kuuluu tapetun», sanoo Saalkreeni ikäänkuin sillä äänellä, ettei kannata siitä puhua. »Ei ole tapettu. Vielä elää. Lienettekö lehdissä nähneet puhuttavan 'Lehtoherrasta'?» sanoo maalari melkein riemu silmissä. Lehtoherrasta olivat paikkakunnan sanomalehdet, mutta vielä enemmän kaikki jätkät puhuneet. Lehtoherra oli kavala viinakauppias, joka oli näinä vuosina kulkenut ympäri Lappia. »Ettäkö Ranta-Jussi vielä eläisi ja olisi se Lehtoherra, jota ei koskaan saada käräjille?» kysyi Saalkreeni. »Sama mies.» Ja maalari kertoo kuluneena talvena nähneensä Ranta-Jussin Sodankylässä poroaidalla, jossa oli myynyt viinaa ja konjakkia. Hänellä on kulkurijätkiä apunaan ja itse vaan johtaa liikettään. Aivan Lehtoherraksi häntä kaikki Lapissa kutsuvat eikä kukaan tunnu tietävän hänen oikeaa nimeään. »No voi perhana!» kummailee Fynke, mutta Saalkreeni ei virka mitään. Kaiketi muistaa hän Rovan-Mantalta saamaansa kirjettä, jonka on arvannut Ranta-Jussin keksinnöksi. Kun ilta tyvenee, alkaa ylempää kulkea tukkilauttoja. Tornionjoen vesi on verrattain korkealla ja lauttojen kuljetus on mainiota. »Ei tarvitse väistää muita kuin kirkkoja ja suurempia kyliä», on lauttamiesten hyvän veden aikana tapana sanoa. Valtaväylä, valtavin ja syvin, kulkee Lampan rannan ohi, ja siitä kulkevat tukkilautat nytkin, muutamat niin läheltä rantaa, että helposti tuntee lautalla miehet. Kun koulurakennuksella työskentelevät miehet katsovat ulos entisestä salin ikkunasta, näkyy yhdellä näkemällä toistakymmentä tukkilauttaa, jotka juhlallisina kulkevat myötävirralle. Erään tukkilautan päällä on useita joutomiehiä, jotka takovat korttia ja kiroilevat, joku mies keittää kahvia. Korttipeliä katselee toisten takaa pienoinen viekassilmäinen mies ja naureskelee miesten innolle... Mutta kun lautta saapuu Keskitalon kohdalle, nousee mies seisomaan ja katselee molemmille rannoille. Hän ei ole kahteen vuoteen käynyt kotikylässään, ei sitten kun ensimäistä konjakkikuormaansa kuljetti tätä jokivartta ylös ja Ounasjoelle painui... Hänen elämänsä oli siitä asti ollut alituista kulkemista paikasta toiseen, pelkoa ja toivoa, voittoa ja tappiota. Koko laajan Lapin hän nyt tunsi, oli sen kaukaisemmatkin kolkat kulkenut viinaa ja konjakkia myyden. Monta kertaa oli häneltä viinakset ryöstetty, mutta useammasti oli päässyt tuhansilla vehkeillä tavaroineen ylimaihin... Kaakkuri-Janne ja oma poika, Janne, olivat hänellä apurina, mutta tänä keväänä oli Janne, joka oli ollut viinanmyyntimatkalla Kemijärven sydänmailla, Martin kylän takalistoilla, sinne kadonnut ja alavesistä ruumis löydetty... Taisivat kulkurijätkät pojan tappaa ja hengettömän ruumiin heittää jokeen. Ryöstetty oli rahat ja hyvä kello... Vihamiehiä oli hänellä itselläänkin. Viranomaiset hakivat häntä kuin neulaa eikä hän enää uskaltanut Kemin jokivartta lähteä alas tulemaan. Siellä tunnettiin hänet nyt paremmin kuin täällä omalla jokivarrella... »Lehtoherra... Lehtoherra... onko sinulla viinaa...» Hengenvaarassa oli hän ollut monta kertaa. Kulkurijätkät vaanivat hänen henkeään, ryöstääkseen hänen rahansa... Ruhmulainen ja Rämä-Heikki olivat viime talvena lyöttäytyneet yhteen ja vainosivat häntä. Epäilemättä ne hengen ottaisivat, kun kohtaisivat... Hän oli kuitenkin aina päässyt livahtamaan pakoon... Mutta hän tiesi varmaan, että jälillä ne taas olivat ja voisivat ilmestyä yhtäkkiä... Niin ahtaalle kävi olo Lapissakin, ettei siellä enää uskaltanut olla... Kulkurit tiesivät hänellä olevan rahoja ja niitä himoitsivat... Kittilässä oli hän viimeksi tavannut Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin, jotka olivat esitelleet, että lähdettäisiin yksissä tuumin kotipitäjääseen... Otettaisiin puulaakilta lautat ja omaa jokivartta kulettaisiin... Mutta hän oli liian vanha uskomaan ja tiesi, mikä roistojen mielessä oli... Hän pääsi yöllä heidän joukostaan, saapui halki erämaiden Muonioon, eksyi kiveliöön ja eli kolme päivää syömättä... Muoniossa pääsi hän lautan mukaan, valehteli olevansa jäärien kuohari ja menevänsä kotipuoleen Alatornion Raumalle. Lautankuljettajat eivät häntä tunteneet, ja kun hän oli hyvä kahvinkeittäjä, sai hän vapaan kyydin... Oli ollut onni, että pääsi lautalla, ja onni, etteivät lautankuljettajat häntä tunteneet... Maisin olisikin ollut hankalaa ja hidasta tulla, ja maalla oli tuttuja... Ja niin hän nyt, lautalla miettiessään, oli päättänyt, että kun hengissä pääsee Haaparantaan, niin tiketin ostaa ja yli Atlantin hurauttaa... Ei uskaltaisi asettua tälle jokivarrellekaan eikä kotikylään ensinkään... Sillä ne kai olivat jo kaikki tietoon tulleet, mitä takavuosina oli tehnyt... ja nyt olikin määrätty kiinnipantavaksi ja käräjille tuotavaksi... Ainoa pelko, joka vielä rasittaa, on se, ettei tiedä milloin sattuisivat Ruhmulainen ja Rämä-Heikki vastaan.... ja se, että jos tässä, kotikylän ohi mennessä, sattuisi joku tuntemaan ja viranomaisille ilmoittaisi... Mutta kotikylän tutut seudut saavat hänen ajatuksensa kääntymään toisaalle. Ja kun hän katsoo Keskitaloon, muistaa hän kuulleensa, että köyhtynyt oli Hermannikin, talo oli myyty ja Hermanni muuttanut väkineen pois koko kylästä... Jo sattuvat hänen silmänsä omaan mökkiin, joka näkyy vielä entisessä paikassaan kallellaan kyyröttävän... Ikkunoissa ovat laudat ja oven päällä vankka pönkkä.... Ei ole siihen vielä koskettu... Eivät siitä paljoa hyödykään... vanha ja laho huone ja yksi resuinen sänky sisällä... Lautta kulkee hyvin likeltä Lampan rantaa, ja Jussi kuulee rannalta ääniä... Hän istahtaa tukille, selkä Lampalle päin... Mutta etempää on hän nähnyt, että Lampan talo oli muuttunut... Aivan oli kuin eri rakennus kauniine vaaleansinertävine seinineen ja suurine, uusine ikkunoineen... Halvaukseen kuoli Lamppa, aikansa hommannut reilu mies... — Olivat ne aikoja nekin! Silloin kun eli vielä Palomäen Santeri!... Jussi kuulee aivan selvästi Saalkreenin äänen rannalta ja rupeaa hommaamaan kahvin keittoa, mutta välttää katsomasta rannalle päin. »Onko sen lautan päällä miestä, jota Lehtoherraksi kutsutaan?» huutaa Saalkreeni rannalta, ja siinä näkyy seisovan Fynkekin hänen vieressään. »Lehtoherrahan on Kemijoella», vastaavat lauttamiehet. Mutta yksi niistä korttia lyövistä nuorista miehistä ei malta olla huutamatta: »On täällä muuan kuohari... olisiko kuohittamista?» Ja nauravat sitten miehissä, sillä he näkyvät tuntevan Saalkreenin, vaikkei Saalkreeni tunne heitä. »Tuo on se sama tullihurtta, joka kävi Rovanjärvessä Mantaa kosimassa», kuuluu toinen sanovan. Lauttajätkät ovat suulaita ja rivoja. Ei heidän kanssaan kannata ruveta sananvaihtoon ja vähän häpeissään kääntää Saalkreeni päänsä poispäin. Jussi on polvillaan kahvipannunsa vieressä, kaikki kuulee, pelkää väliin, mutta välistä on hyvilläänkin, kun korttimiehet haukuskelevat Saalkreenia... Yksi asia huolettaa Jussia enemmän kuin äsken. Mistä oli Saalkreeni arvannut Lehtoherraa kysyä? Oliko kysynyt aivan sattumalta juuri tältä lautalta, vai olisiko...? Jussi muisti Ruhmulaista. Olisiko se piru saanut vihiä, että hän oli lautalla lähtenyt Muoniosta ja sitten Ruotsin puolelta telefonoinut... Vai olisiko ehtinyt ennen jo saapua... Niissä mietteissä Jussi on, kun lautta kulkee sivu Lampan. On usvainen kesäyö, kun Jussi, lautan saavuttua Koskenniskaan, hyppää lautalta ja sanoo menevänsä käväisemään maalla. Mutta maalle päästyään rientää hän suoraan maantielle ja kävelee menemään Kaakkuri-Jannen pirtille... Hän on näinä vuosina, kun Kaakkuri-Jannen pirtillä piti varastoa, josta hänen poikavainajansa, Janne, niitä poikki kuljetti, Jannen haltuun jättänyt rahoja. Ne olivat kätkettyinä Jannen pirtin parren alle tuohikoppaan, joka oli kaivettu multaan. Jussi ei ollut vuoteen itse Kaakkuri-Jannen pirtillä käynyt, mutta tiesi missä rahat olivat ja paljonko oli. Suurimmat säästönsä hänellä kuitenkin olivat omassa taskussa, joka oli neulottu paidan sisäpuolelle; niistä ei kukaan muu kuin hän itse mitään tiennyt... Nyt ottaa hän rahansa pois ja sitten taipaleelle! Oli paras aika poistua, jos linnaa tahtoi välttää ja köyhyyttä ja kurjuutta... Nopein askelin hän lähestyy Kaakkuri-Jannen pirttiä. On niin usvainen yö, että aurinko, joka juuri alkaa kohota Suomen puolen vaarain takaa, ei jaksa vielä säteillään usvaa haistattaa... Hiljaista on mökin ympärillä. Metsä on liikkumaton, mutta lähelläolevan kosken pauhu kuuluu... Jussi koputtaa ensin ovelle, mutta kun ei mitään kuulu, astuu hän ikkunan luo ja koputtaa siihen... Jo kuuluu liikettä, Janne nostaa valkoista ikkunaverhoa ja tuntee Jussin. »Tässä ovat iltayöstä käyneet Ruhmulainen ja Rämä-Heikki ja sinua tiedustelivat... Kysyivät oliko sinulla rahoja minun kätkössäni, vaan eivät saaneet tietää... Paha niillä on mielessä, sen näin... Vältä niitä! Ryöstävät sinut ja tappavat... ovat ne sen luontoisia miehiä...» Niin puhelee Janne Jussille, joka kuuntelee melkein vavisten. »Moneen kertaan vannottivat, onko rahoja, ja moneen kertaan kysyivät, enkö tiennyt, koska tulet. Vaan eivät minulta tietoja saaneet... Ja kyllä ne vieläkin sinua tässä vaanivat...» »Minä olenkin valmis lähtemään!» sanoo Jussi. »Eivät astu minun hännälleni... kelvottomat! Molempia olen syöttänyt ja juottanut, ja nyt ryöstää aikovat...» Janne laskeutuu kellariin ja kaivaa Jussin tuohikopan näkösälle... Siinä ovat samalla tavalla kaikki rahat, enimmäkseen ruotsalaista setelirahaa, suurempaa ja pienempää, on sadan kruunun seteleitä joukossa. »Hyvinäpä ovat pysyneet!» Ja Jussi laskee rahansa. »Ovatko kaikki?» kysyy Janne. »Kaikki ovat; tuossa on vaivoistasi ja siitä, ettet pahaa minulle pyytänyt», sanoo ja ojentaa sadan kruunun setelin Jannelle. »No tuhannet kii... Nytpä olisi pitänyt olla viinaa... Voi kuitenkin...» »Elä huoli viinasta... Sitä ei ole nyt minullakaan, ei silmänvoiteeksikaan... Jää hyvästi nyt!» »No elä nyt vielä! Nytkö jo? Keitämme kahvit...» »En minä nyt...» »Mihin aiot?» »Menen, etteivät jäljet haise!» Eikä Jussi muuta sano. On jo ovella menossa, mutta siinä vielä pyörähtää takaisin ja Jannelle sanoo: »Jos vielä käyvät kysymässä, niin sano, että kävi ja Suomen puolelle aikoi...» Jussi lähtee nopein askelin Haaparannalle päin. Kun pääsee kylään, niin ottaa kyydin ja ajaa menemään suoraan Haaparannan ulkosatamaan. Seuraavana yönä saapuvat taas Ruhmulainen ja Rämä-Heikki Kaakkuri-Jannen pirtille. Ovat vähän humalassa kumpikin. Janne koettaa väittää vastaan, ettei ole Jussi käynyt, eikä ole hänen rahojaan täällä kätkössä. Mutta miehet ovat saaneet tietää, että semmoinen mies on lautalla tullut alas Muoniosta ja sanonut olevansa jääräkuohari... Mutta ei tunnusta Janne, ei sano tietävänsä. Silloin tarttuu Ruhmulainen häntä kurkusta ja puristaa niin että silmät pullistuvat... Kun hän hellittää kouransa Jannen kurkusta, joka on aivan mustaksi muuttunut, korahtaa mies kerran ja retkahtaa lattialle... »Kuoli se», sanoo Ruhmulainen. »Jokohan?» He kaivavat kaikki kätköt, ullakot, sängyn, kellarin... Löytävät virsikirjan välistä sata kruunua, mutta eivät muuta rahaa yhtään penniä... Silloin alkaa aurinko nousta. Janne makaa kaula mustana lattialla, ja suusta ja sieraimista valuu verta... Ruhmulainen nostaa miehen olalleen ja lähtee. »Joudu pois!» sanoo hän Rämä-Heikille, joka vielä hakee ja hakee. Joenranta on aivan lähellä, virtava ja syvä. »Ota kiinni!» käskee Ruhmulainen. Rämä-Heikki yrittää ottamaan jalkapäästä kiinni, hyvin ymmärtäen mitä Ruhmulainen tarkoittaa, mutta kivahtaakin äkäisesti: »Sinä tapoit... sinä rahat otit... korjaa omasi!» Mutta sitä sanoessaan hän parahtaa ja horjahtaa silmälleen rannalta kivikkoon... Ruhmulainen tempaa puukkonsa hänen rinnastaan ja heittää jokeen... Ottaa sitten Jannen ruumiin ja heittää virtaan, vetää Rämä-Heikkiä takinkauluksesta ja painaa menemään siihen kohti, jossa virta suurissa häränsilmissä pyörii... Aurinko nousee, ja Ruhmulainen soutaa yksin Suomen puolelle. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUOTSIN RAJALTA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.