The Project Gutenberg eBook of Portugallian keisari
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Portugallian keisari
        Kertomus Vermlannista

Author: Selma Lagerlöf

Translator: Helmi Krohn

Release date: February 6, 2024 [eBook #72888]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORTUGALLIAN KEISARI ***





PORTUGALLIAN KEISARI

Kertomus Vermlannista


Kirj.

SELMA LAGERLÖF


Suomentanut

Helmi Krohn





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1914






SISÄLLYS:

I.

Sykkivä sydän.
Klara fina Gulleborg.
Kaste.
Rokotus.
Syntymäpäivä.
Jouluaamu.
Tulirokko.
Vieraskäynti talonpoikaistalossa.
Tutkinto.
Koulukilpailu.
Kalanpyynti.
Agrippa.
Kielletty hedelmä.

II.

Lars Gunnarsson.
Punainen leninki.
Uusi isäntä.
Storsnipa.
Lähtöilta.
Laiturilla.
Kirje.
Nolin August.
Lokakuun ensimäinen päivä.
Unen alkupuoli.
Perintökalut.
Silkissä.
Tähtiä.
Odottaessa.
Keisarinna.
Keisari.

III.

Keisarin laulu.
Elokuun seitsemästoista.
Anne ja Katrina.
Hautajaiset.
Kuoleva sydän.
Viraltapano.
Lukukinkerit.
Vanha peikko.
Juhannuksen jälkeinen sunnuntai.
Kesäyö.
Keisarinvaimo.

IV.

Tervetuliaistervehdys.
Pako.
Pidätetty.
Jäähyväissäkäynti.
Katrinan kuolema.
Keisarin hautajaiset.






I.




SYKKIVÄ SYDÄN.


Niin vanhaksi kuin Skrolyckan Janne Andersson tulikin, ei hän koskaan
väsynyt kertomasta siitä päivästä, jolloin hänen pikku tyttönsä syntyi
maailmaan.

Jo varhain aamulla hän oli käynyt hakemassa kätilöä sekä muita
auttajia, ja koko aamupäivän ja kappaleen iltapäivääkin hän oli istunut
hakkuupölkyllä puuvajassa ja työttömänä vain odotellut.

Ulkona satoi niin rankasti kuin seipäitä olisi maahan viskelty, ja
olipa hänkin vähällä saada osansa sateesta, vaikka oli istuvinaan
katoksen suojassa. Kosteutena se tunkeutui sisään hatarien seinien
raoista ja suurina pisaroina tipahteli ravistuneen katon lävitse, ja
ennenkuin arvasikaan heitti tuuli ovettomasta vaja-aukosta sankan
ryöpyn hänen ylitsensä.

»Luuleekohan kukaan, että minä iloitsen tuosta lapsesta», mutisi hän
istuessaan siinä ja potkaisi samassa jalallaan lastua, jotta se lensi
aina pihalle saakka. »Sen suurempaa onnettomuutta minulle tuskin olisi
voinut sattua. Kun me menimme naimisiin, Katrina ja minä, niin teimme
sen siksi, että olimme kyllästyneet palvelemaan renkinä ja piikana
Fallan Erikin talossa, eikä suinkaan sen vuoksi, että saisimme tässä
vielä lapsia.»

Hän painoi päänsä käsiinsä ja huokasi syvään. Selväähän oli, että kylmä
ja kostea ilma sekä pitkä, ikävä odotus olivat lisänneet hänen pahaa
tuultansa, mutta oli siihen toinenkin syy. Hän valitti aivan toden
perästä.

»Työtä minä saan tehdä joka päivä aamusta iltaan», tuumi hän, »mutta
tähän asti olen ainakin saanut viettää yöni rauhassa. Nyt lapsi rupeaa
varmaankin öisin huutamaan, niin etten enää silloinkaan saa levätä.»

Nyt vieläkin suurempi tuska sai hänessä vallan. Hän poisti kädet
kasvoiltaan ja väänteli niitä, niin että luut naksahtelivat.

»Tähän saakka olemme tulleet hyvin toimeen, kun Katrinakin on voinut
olla työssä samoinkuin minä. Mutta tästä lähin hänen on pakko istua
kotona ja hoidella lasta.»

Hän tuijotti niin synkkänä eteensä kuin olisi hän nähnyt nälkäkuoleman
hiipivän pihan poikki ja tunkeutuvan hänen tupaansa.

»Niin», sanoi hän ja iski molemmat nyrkkinsä hakkuupölkkyä vasten
vahvistaakseen sanojaan, »sen minä vain sanon, että jos olisin tiennyt
silloin, kun Fallan Erik kehoitti minua rakentamaan hänen maalleen
ja antoi minulle hiukan hylkyhirsiä tupaa varten, jos olisin tiennyt
silloin, että siitä koituisi tällaisia seurauksia, niin kernaammin
olisin kieltäytynyt kaikesta ja jäänyt asumaan tallikamariin koko
iäkseni.»

Ne olivat kovia sanoja, nuo, sen hän tunsi, mutta hänen ei tehnyt
mielensä peruuttaa niitä.

»Jos sattuisi jonkunlainen — —» alotti hän, aikoen näet tuskissaan
sanoa, että olisi parasta, jos lasta kohtaisi jokin tapaturma,
ennenkuin se pääsisi maailmaan syntymään. Mutta hän ei ennättänyt
lopettaa lausettansa. Vikisevä ääni seinän toiselta puolen keskeytti
hänen ajatuksensa.

Halkovaja oli rakennettu tuvan seinään kiinni, ja kun hän nyt kuunteli,
kuului sisältä toinen vikisevä ääni toisensa jälkeen. Hän ymmärsi
tietenkin heti, mitä se merkitsi, ja nyt hän istui kotvan aikaa aivan
ääneti ilmaisematta surua tai iloa. Lopulta hän kohautti hiukan
hartioitaan.

»No, nyt se kai on siis tullut», sanoi hän, »ja minun täytynee kai
herran nimessä päästä tupaan hiukan lämmittelemään.»

Mutta sitä lievitystä ei hänelle suotu niinkään pian, ja taaskin hän
sai istua ja odottaa tunnin toisensa jälkeen.

Sade vuosi virtanaan niinkuin ennenkin, tuuli kiihtyi, ja vaikka vasta
okiinkin elokuun lopussa, niin oli ilma yhtä kolea kuin marraskuisena
päivänä.

Kaiken lisäksi hänen ajatuksensa eksyivät uudelle suunnalle, mikä yhä
lisäsi hänen suruansa. Hän tunsi olevansa halveksittu ja syrjäytetty.

»Kolme naista ja kätilö neljäntenä on sisällä Katrinan luona», puheli
hän puoliääneen. »Voisivathan he toki vaivautua sen verran, että joku
heistä pistäytyisi ilmoittamassa minulle, onko lapsi poika vai tyttö.»

Hän istui ja kuunteli, miten he virittivät tulen takkaan. Hän näki,
että he juoksivat lähteelle vettä noutamaan, mutta ei kukaan ollut
tietävinäänkään hänen olemassaolostaan.

Miten olikaan, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi tuuditella
itseään edes ja takaisin.

»Hyvä Janne Andersson», sanoi hän, »mikä sinua vaivaa? Miksi kaikki käy
sinulta aina päin mäntyyn? Miksi sinun aina on niin ikävä? Miksi et
saanut vaimoksesi jotakuta nuorta kaunista tyttöä, vaan tyydyit vanhaan
Karja-Katrinaan, joka palveli piikana Fallan Erikin talossa?»

Hän oli kovin suruissansa. Tunkeutuipa pari kyyneltäkin sormien lomista
esille.

»Miksi sinua ei pitäjälläkään pidetä paremmassa arvossa, hyvä Janne
Andersson? Miksi sinut syrjäytetään joka paikassa? Tiedäthän sinä, että
on toisiakin yhtä köyhiä ja huonotöisiä kuin sinäkin, mutta ei ketään
halveksita niinkuin sinua. Mitähän vikaa sinussa oikein on, hyvä Janne
Andersson?»

Tämän kysymyksen hän oli usein ennenkin tehnyt itselleen, vaikka
turhaan. Eikä hän nytkään voinut toivoa saavansa siihen mitään
vastausta. Ehkeipä hänessä mitään vikaa ollutkaan, kun kaikki ympäri
kävi? Ehkäpä oikea selitys oli siinä, että sekä Jumala että ihmiset
kohtelivat häntä vääryydellä?

Kun hänen ajatuksensa kääntyivät sille ladulle, otti hän kädet
silmiltään ja koetti näyttää topakalta.

»Jos joskus vielä pääset tupaasi, hyvä Janne Andersson», sanoi hän,
»niin älä edes vilkaise lapseen. Astu vain takan ääreen ja ala
lämmitellä itseäsi sanaakaan sanomatta.»

»Tai entäs jos lähtisit tiehesi — — Mitäpä sinun tarvitsisi täällä
sen kauemmin istua, kun tiedät, että kaikki on jo ohitse. Mitäs, jos
näyttäisit Katrinalle ja kaikille noille toisille naisille, että olet
mies puolestasi — —»

Hän aikoi juuri nousta pystyyn, kun Fallan emäntä ilmestyi halkovajan
aukolle. Hän niiasi kauniisti ja pyysi Jannea tulemaan tupaan katsomaan
lasta.

Jollei itse Fallan emäntä olisi ollut kutsumassa, niin kukapa tietää,
tokko hän olisi mennytkään sisään, niin harmissaan hän oli. Mutta
emännän mukana Janne seurasi, vaikkei kiirettä pitänytkään. Hän
koetti parhaansa mukaan näyttää yhtä juhlalliselta ja happamelta kuin
Fallan Erik, kun tämä astui pitäjäntuvan lattian poikki laskeakseen
vaalilippunsa uurnaan, ja se onnistuikin häneltä aika hyvin.

»Janne on niin hyvä!» sanoi Fallan emäntä ja avasi hänelle oven.
Samalla emäntä astui syrjään ja antoi Jannen mennä edeltä.

Ensi silmäyksellä Janne jo huomasi, että tuvassa oli kaikki siistiä
ja hienoa. Kahvipannu seisoi lieden reunalla jäähtymässä, ja
ikkunanalaiselle pöydälle oli levitetty lumivalkea liina sekä Fallan
emännän kahvikupit. Katrina makasi vuoteessa, ja kaksi muuta naista,
jotka olivat olleet apuna, oli painautunut seinää vasten, jotta Janne
voisi esteettä katsella kaikkia laitteita.

Kahvipöydän edessä seisoi kätilö käärö sylissään.

Janne ei mahtanut sille mitään, mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän
tällä kertaa olisi ollut tärkein henkilö koko joukossa. Katrina katsoi
häneen lempeästi, ikäänkuin kysyen, oliko hän tyytyväinen häneen.
Kaikki muutkin käänsivät katseensa häneen, ikäänkuin toivoen hänen
kiittävän heitä kaikesta siitä vaivasta, jota he hänen tähtensä olivat
nähneet.

Mutta ei ole niinkään helppoa tulla iloiselle mielelle, kun kokonaisen
päivän on palellut ja ollut pahalla tuulella. Janne ei voinut
karkoittaa kasvoiltaan Fallan Erikin ilmettä, vaan jäi seisomaan
paikalleen sanomatta sanaakaan.

Silloin kätilö astui askeleen lähemmäksi. Tupa ei ollutkaan sen
suurempi, kuin että hän yhdellä askeleella saattoi tulla aivan Jannen
eteen ja laskea lapsen hänen käsivarrelleen.

»Tässä Janne saa nähdä pienen tytön, ja kyllä sitä kelpaakin katsella»,
sanoi kätilö.

Siinä Janne nyt seisoi ja piteli käsissään jotain lämmintä ja pehmeää,
joka oli käärittynä suureen villahuiviin. Huivi oli sen verran
työntäytynyt sivulle, että hän saattoi nähdä pienet ryppyiset kasvot
ja kuivuneet kädet. Seisoessaan siinä ja tuumiessaan juuri, mitähän
naisväki toivoi hänen tekevän tällä kääröllä, jonka kätilö oli laskenut
hänen syliinsä, hän tunsi kovan täräyksen, niin että sekä hän itse että
lapsi hätkähti. Sitä ei kukaan muu läsnäolevista aiheuttanut, mutta
läksikö se pikku tytöstä häneen vai hänestä pikku tyttöön, sitä hänen
oli mahdoton selittää.

Heti sen jälkeen sydän hänen rinnassaan alkoi sykkiä lujemmin kuin
koskaan ennen, ja samassa hän ei tuntenut enää kylmää eikä pahaa
mieltä, ei huolta eikä vihaa, vaan kaikki oli hyvin. Ainoa mikä teki
hänen mielensä rauhattomaksi oli se, ettei hän käsittänyt, miksi
sydän niin lujasti löi, vaikkei hän ollut tanssinut eikä juossut eikä
kiivennyt vaaran rinnettä ylös.

»Hyvä ystävä», sanoi hän kätilölle, »tunnustelkaahan tästä kädellänne!
Minun mielestäni sydän lyö niin kummasti.»

»Oikeaa sydämentykytystä se on», sanoi kätilö. »Ehkäpä teille on joskus
ennenkin sellaista sattunut?»

»Ei, en minä koskaan ole tällaista tuntenut», vakuutti Janne. »En
koskaan tällä tavalla.»

»Voitteko sitten pahoin? Koskeeko mihinkään?»

Ei, ei hän kipeältä tuntunut.

Sitten ei kätilö voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. »Minä otan nyt
ainakin lapsen teiltä», sanoi hän.

Mutta silloin Jannesta tuntui, ettei hän lasta tahtonut luotaan päästää.

»Ei, antakaa minun pitää tyttö!» sanoi hän.

Mutta samalla naisväki varmaan huomasi hänen silmissään tai äänessään
jotain, joka ilahdutti heitä, sillä kätilö veti suunsa hymyyn, ja
toiset oikein remahtivat nauruun.

»Eikö Janne ole koskaan pitänyt kenestäkään niin paljon, että olisi
tuntenut sydämentykytystä sen johdosta?» sanoi kätilö.

»E—en», vastasi Janne.

Mutta samalla hän käsitti, mikä oli saanut hänen sydämensä näin kovaan
liikkeeseen. Eikä vain siinä kyllin, vaan hän alkoi myös aavistaa, mikä
häntä pitkin elämää oli vaivannut. Se, jonka sydän ei itseään ilmaise
enemmän surussa kuin ilossakaan, se ei varmaan ole edes oikea ihminen.




KLARA FINA GULLEBORG.


Seuraavana päivänä Skrolyckan Janne seisoi ja odotti useita tunteja
eteisessä, pikku tyttö käsivarrellansa.

Pitkällistä odotusta tämäkin oli, mutta kaikki oli nyt eilisestä
muuttunut. Nyt hänellä oli niin hyvää seuraa, ettei häntä väsyttänyt
eikä ikävystyttänyt lainkaan.

Hänen oli aivan mahdoton selittää, miten mieluisaa oli pidellä tuota
pientä, lämmintä ruumista painautuneena itseään vasten. Hänestä tuntui,
että hän tähän asti oli ollut varsin epämiellyttävä ja katkera omissa
silmissäänkin, mutta nyt hänessä ei ollut muuta kuin onnen autuutta.
Hän ei ollut koskaan tiennyt, että voisi tulla niin onnelliseksi vain
pitämällä oikein jostakin.

Hän ei ollut asettunut vain ilman aikojaan seisomaan tuvan kynnykselle,
senhän voi käsittää. Hänen oli määrä koettaa saada siinä tärkeä asia
ratkaistuksi.

Kaiken aamupäivää hän ja Katrina olivat koettaneet valita nimeä
lapselle. He olivat tuumineet kauan sekä sinne että tänne, mutta he
eivät olleet päässeet minkäänlaiseen ratkaisuun.

»Minä en tiedä muuta neuvoa, kuin että sinä asetut tytön kanssa
kynnykselle», sanoi Katrina vihdoin. »Ja sitten saat kysyä ensimäiseltä
ohikulkevalta vaimoihmiseltä hänen nimeänsä. Sen nimen, jonka hän
sitten mainitsee, me annamme tytölle, olkoon se sitten hieno tai ei.»

Mutta mökkihän sijaitsi hiukan syrjässä tiestä. Ei siitä niinkään usein
kulkenut ihmisiä ohi. Janne sai seisoa kotvan aikaa ovella näkemättä
ketään. Nytkin oli harmaa ja pilvinen päivä, vaikkei satanutkaan, eikä
ilma liioin ollut kylmää eikä tuulista, vaan pikemmin hiukan hiostavaa.

Jollei Jannella olisi ollut pikku tyttöä sylissään, olisi häneltä
kaikki toivo kadonnut.

»Hyvä Janne Andersson», olisi hän sanonut, »etkö muista, että asut
Duvsjön rannalla Askedalissa, jossa ei ole muuta kuin yksi ainoa oikea
talo ja sen lisäksi vain mäkitupia ja kalastajamökkejä? Kelläpä täällä
olisi niin hienoa nimeä, että se kelpaisi tälle pikku tytölle?»

Mutta kun tyttärestä kerta oli kysymys, niin ei Janne hetkeäkään
epäillyt, että kaikki päättyisi hyvin. Hän antoi katseensa kulkea
Duvsjön rantaan tahtomatta myöntää itselleen, miten eristettynä koko
muusta seudusta tämä järvi päilyi vuorennotkossaan. Voisihan sittenkin
sattua, että joku koreaniminen säätyläinen tulisi soutaen Duvnäsin
tehtaalta, joka sijaitsi järven alapäässä. Vain pikku tytön vuoksi hän
oli melkein varma siitä, että joku saapuisi.

Lapsi nukkui kaiken aikaa, niin että sen puolesta hän saattoi odottaa
vaikka kuinka kauan. Mutta pahempi oli Katrinan laita. Hän ihmetteli ja
kysyi vähä väliä, eikö ketään näkynyt. Sillä tuskinpa saattoi enää sen
kauemmin seisoa ulkona tytön kanssa.

Janne käänsi katseensa Storsnipaa kohti, joka kohosi suoraan Askedalin
helmasta pienten hakojen ja peltotilkkujen keskeltä ja vartioi
heitä kuin linnoitettu torni, jotta ei kukaan vieras pääsisi heidän
lähettyvilleen. Voisihan sittenkin tapahtua, että jotkut hienot
neitoset, käydessään vaaralla katselemassa koreaa näköalaa, kulkisivat
harhaan ja eksyisivät Skrolyckan maille.

Hän rauhoitti Katrinaa niin hyvin kuin taisi. Ei hänellä eikä
lapsellakaan ollut mitään hätää. Koska hän nyt kerran oli seisonut näin
kauan ulkona, saattoi hän kernaasti odottaa vielä hiukan.

Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, mutta hän oli varma siitä, että jos hän
vain kärsivällisesti odottaisi, niin apua saapuisi. Mikään muu ei ollut
mahdollista. Hän ei olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka itse kuningatar
olisi saapunut kultavaunuissaan vuorien ja salojen läpi antaakseen
nimensä pikku tytölle.

Vieläkin kului hetki, mutta nyt alkoi Janne tuntea, että päivä
kallistui jo iltaan, eikä hän sitten enää voinut viipyä ulkona.

Katrina saattoi nähdä kellon tuvassa, ja hän alkoi jälleen pyytää
Jannea tulemaan sisään.

»Maltahan vielä hetken aikaa mieltäsi», sanoi Janne, »minusta
häämöittää jotain tuolla lännen puolella.»

Kaiken päivää oli ilma ollut pilvessä, mutta juuri samassa aurinko
tunkeutui pilvien lomasta esiin ja pari sädettä laskeutui lapsen ylitse.

»Ei minua yhtään ihmetytä, että sinä tahdot katsella tyttöä, ennen kun
menet makuulle», sanoi Janne auringolle. »Kyllä häntä kannattaakin
katsella.»

Aurinko tunkeutui yhä voimakkaampana esille ja valaisi punertavalla
valollaan sekä lasta että tupaa.

»Ehkäpä haluat ruveta sen kummiksikin», sanoi Skrolyckan Janne.

Aurinko ei vastannut suuresti mitään. Se säihkyi vain kerran vielä
suurena ja punaisena, sitten se veti pilvihunnun ylitseen ja katosi.

Silloin kuului Katrinan ääni jälleen. »Kävikö siellä kukaan? Olin
kuulevinani sinun puhuvan jonkun kanssa. Nyt saat tulla sisään.»

»Nyt minä tulenkin», sanoi Janne astuessaan tupaan. »Oikein hieno
säätyläinen tästä kulkikin ohitse. Mutta hänellä oli niin kiire, että
tuskin ennätin häntä tervehtiä, kun hän oli jo kadonnut.»

»Herranen aika! Olipa se ikävä, kun niin kauan olimme odottaneet. Et
suinkaan sinä ennättänyt edes kysyä sen nimeä?»

»Kyllä, sen nimi oli Klara Fina Gulleborg, sen verran minä sain hänestä
irti.»

»Klara Fina Gulleborg! Eikö tuo nimi ole liian hieno!» sanoi Katrina,
mutta ei pannut sen enemmän vastaan.

Mutta Skrolyckan Janne ihmetteli mielessään, miten hänen päähänsä oli
voinut pälkähtää jotain niin hienoa kuin valita itse aurinko tytön
kummiksi. Niin, hänestä oli tullut kerrassaan toinen ihminen sinä
hetkenä, jolloin pikku tyttö laskettiin hänen syliinsä.




KASTE.


Kun Skrolyckan pikku tyttö vietiin pappilaan kastettavaksi, käyttäytyi
Janne, hänen isänsä, niin tyhmästi, että hän oli saada nuhteita
Katrinalta sekä kummeilta.

Fallan Erikin emännän oli määrä olla sylikummina. Hän ajoi pappilaan
pikku tyttö sylissään, ja Fallan Erik itse astui rattaiden rinnalla
ohjaten hevosta. Ensimäisellä taipaleellahan, aina Duvnäsin tehtaalle
saakka, oli tie niin huonoa, että sitä tuskin saattoi tieksi sanoa, ja
Fallan Erik tahtoi olla varovainen, koska hänellä oli kastamaton lapsi
rattaillaan.

Skrolyckan Janne oli seisonut vieressä ja katsellut heidän lähtöään.
Hän oli itse kantanut lapsen tuvasta, eikä kukaan tiennyt sen paremmin
kuin hän, miten kelpo väen huostaan hän jätti lapsensa. Hän tiesi, että
Fallan Erik oli yhtä luotettava ajomiehenä kuin kaikessa muussakin, ja
Fallan muori, hän oli synnyttänyt ja hoitanut seitsemän lasta, niin
että Janne saattoi olla täysin huoleton.

Mutta kun he olivat lähteneet ja Janne oli jälleen alkanut kaivaa ojaa
Fallan Erikin kesannolla, valtasi hänet hirveä tuska. Mitäs jos Fallan
Erikin hevonen pillastuisi, tai jos pappi pudottaisi lapsen ottaessaan
sen vastaan sylikummilta, tai jos Fallan emäntä käärisi liian
monta huivia pikku tytön ympärille, niin että hän heidän pappilaan
saapuessaan olisi tukehtunut!

Janne sanoi itselleen, että oli aivan väärin kiusata itseään
tuollaisilla huolilla, kun Fallan Erik ja hänen vaimonsa olivat
kummeina. Mutta levottomuus ei vain ottanut hävitäkseen. Ja miten
olikaan, niin hän laski kädestään lapion ja läksi astumaan pappilaan
aivan sellaisenaan kuin hän oli. Hän kulki oikotietä myöten vaaran yli
ja riensi niin kovasti, että kun Fallan Erik ajoi pappilan pihalle,
niin osuivat hänen silmänsä kaikkein ensinnä Janne Anderssoniin.

Ei ole lainkaan sopivaa, että isä tai äiti on läsnä lasta kastettaessa,
ja Janne huomasi heti, että Fallan väki pani pahakseen sen, että hän
oli juossut pappilaan. Erik ei kutsunut häntä auttamaan hevosta, vaan
riisui sen itse valjaista, ja Fallan emäntä nosti lapsen käsivarrelleen
ja sanaakaan sanomatta Jannelle nousi mäkeä, ylös pappilan keittiöön.

Kun kummit eivät olleet hänestä tietävinään, ei hän uskaltanut lähestyä
heitä. Mutta hän kuuli heikkoa vikinää kääröstä, naapurin emännän
astuessa hänen ohitseen, ja siitä hän ainakin sai tietää, ettei lapsi
ollut tiellä tukehtunut.

Omastakin mielestään hän käyttäytyi tyhmästi, kun ei palannut heti
kotiin, mutta nyt hän oli aivan varma siitä, että pappi pudottaisi
lapsen maahan, ja siksi hänen pakostakin täytyi jäädä.

Hetken aikaa hän odotti pihalla, sitten hän läksi asuinrakennusta kohti
ja astui eteiseen.

Ei mitään sen sopimattomampaa voi tapahtua, kuin että isä seuraa mukana
pappilaan, varsinkin kun kummeina on sellainen pariskunta kuin Fallan
Erik ja hänen emäntänsä. Ja kun papin virkahuoneen ovi avautui ja
Skrolyckan Janne Andersson huonoissa työvaatteissansa työntäytyi hiljaa
sisään heti sen jälkeen kun pappi oli alkanut toimituksen, niin ettei
ollut mitään mahdollisuutta ajaa tulijaa ulos, niin päättivät molemmat
kummit, että hän, heti heidän päästyään kotiin, saisi kuulla, miten
typerästi hän oli käyttäytynyt.

Kastetoimitus meni tavallista menoaan ilman vähintäkään
onnettomuuden uhkaa, eikä Janne Andersson voinut millään puolustaa
tunkeilevaisuuttaan. Juuri ennenkuin toimitus oli loppunut hän avasi
taas oven ja työntäytyi hiljaa eteiseen. Olihan hän nähnyt, että kaikki
kävi hyvin ja onnellisesti hänen avuttaankin.

Hetken kuluttua tulivat Fallan Erik ja hänen vaimonsa myöskin eteiseen.
Heidän piti mennä keittiön puolelle, jossa Fallan emäntä oli riisunut
lapsen yltä kaikki liiat peitteet.

Fallan Erik astui edeltä ja avasi keittiönoven vaimolle, mutta samassa
kun hän sen teki, hyökkäsi kaksi kissanpoikasta eteiseen kierien Fallan
emännän jaloissa, jotta hän oli kompastua niihin ja kaatua kumoon. Hän
ennätti parhaiksi ajatella: »Nyt minä menen lapsineni kumoon, ja lapsi
lyö itsensä kuoliaaksi ja minä tulen elinajakseni onnettomaksi», kun
samassa vahva käsi tarttui häneen ja esti häntä kaatumasta.

Ja kun hän katsoi ympärilleen, huomasi hän, että Skrolyckan Janne
Andersson oli kiiruhtanut hänen avukseen, sillä hän oli jäänyt
seisomaan eteiseen, aivan kuin hän olisi tiennyt, että häntä täällä
tultaisiin tarvitsemaan.

Ennenkuin emäntä ennätti tointua ja sanoa hänelle mitään, oli Janne
kadonnut. Ja kun hän miehineen ajoi kotiin, oli Janne jälleen
kesannolla ojaa kaivamassa.

Mutta Fallan Erik ei, enempää kuin hänen vaimonsakaan, sanallakaan
moittinut Jannea huonosta käytöksestä. Sen sijaan Fallan emäntä
kutsui hänet sisään kahville, niin savisena ja likaisena kuin hän oli
työskenneltyään syksyn hapattamalla kesannolla.




ROKOTUS.


Kun Skrolyckan pikku tyttöä piti rokotettaman, niin ei kukaan pannut
kysymykseenkään sitä, ettei Janne, tytön isä, lähtisi mukaan, koska
hän itse niin halusi. Rokotuksen piti tapahtua eräänä iltana elokuun
lopulla, ja oli jo niin pimeä Katrinan lähtiessä kotoa, että hän oli
hyvillään, kun matkassa oli joku, joka saattoi auttaa häntä porrasten
ja ojien sekä kaikkien pahojen paikkojen yli tuolla kurjalla tiellä.

Rokotus tapahtui Fallan Erikin luona, ja Fallan emäntä oli virittänyt
niin suuren tulen takkaan, ettei hänen mielestään tuvassa tarvittu enää
muuta valaistusta lisäksi kuin pieni talikynttilä sille pöydälle, jonka
ääressä lukkarin oli määrä suorittaa tärkeä tehtävänsä.

Skrolyckan väki, samoinkuin kaikki muutkin, arvelivat, että tuvassa oli
tavattoman valoisaa, mutta sittenkin seisoi pimeys kuin harmaanmusta
muuri seinävierustalla ja pienensi tupaa koko lailla. Keskellä tätä
pimeyttä oli joukko naisia ja alle vuoden olevia lapsia, joita oli
kannettava sylissä, heilutettava, syötettävä ja hoidettava kaikella
tavalla.

Useimmat purkivat parastaikaa pienokaistansa esiin huiveista ja
peitteistä. Sitten he riisuivat yltä kirjavat röijyt ja avasivat
paidannauhat, jotta yläruumis olisi helposti paljastettavissa lukkarin
kutsuessa heidät esille rokotuspöydän ääreen.

Huoneessa oli ihmeellisen hiljaista, vaikka niin monta porusuuta olikin
koolla. He näyttivät olevan niin huvitettuja toistensa katselemisesta,
että he unohtivat rähistä. Äidit taaskin olivat ääneti voidakseen
paremmin kuulla lukkarin äänen. Hän teki työtä ja jutteli kaiken aikaa.

»Sen hauskempaa tointa tuskin voi ollakaan kuin käydä pitkin kyliä
rokottamassa ja katsella kaikkia näitä kauniita pikkulapsia», sanoi
lukkari. »Katsotaanpas, onko tämänvuotinen sato hyvä.»

Hän ei ollut ainoastaan lukkari, vaan myöskin koulumestari ja koko
ikänsä hän oli asunut tässä pitäjässä. Hän oli rokottanut äidit,
opettanut heitä lukemaan, ollut läsnä heidän ripille päästessänsä ja
vihille mennessään, ja nyt hänen oli määrä rokottaa heidän lapsensa. Se
oli ensimäinen toimitus, joka saattoi lapset tekemisiin hänen kanssaan,
jolla sittemmin tulisi olemaan niin suuri vaikutus heidän elämäänsä.

Alku näytti hyvältä. Toinen äiti toisensa jälkeen astui esille,
istahti tuolille pöydän viereen ja piteli lastaan niin, että valo
lankesi vasemmalle, paljaalle käsivarrelle. Kaiken aikaa jutellen
lukkari vetäisi kolme naarmua kiiltävään, valkeaan ihoon pienokaisen
päästämättä vähintäkään ääntä.

Sitten äiti astui lapsineen takan luo ja pysytteli tulen läheisyydessä,
jotta rokotus kuivuisi. Sillä välin hän tuumi mielessään, mitä lukkari
oli sanonut hänelle ja hänen lapsellensa: että pienokainen oli suuri ja
kaunis ja oli tuottava kunniaa talolle ja varttuva yhtä kelvolliseksi
kuin isä ja isoisäkin, niin, ehkäpä vieläkin paremmaksi.

Siten kaikki kävi rauhallisesti ja tasaisesti, kunnes Skrolyckan
Katrinan tuli vuorossaan istuutua rokotuspöydän ääreen Klaransa kera.

Pikku tyttö ei tahtonut tietää vähääkään koko rokotuksesta. Hän huusi,
hutki käsiään ja sätkytteli jalkojaan. Katrina hyssytteli häntä, ja
lukkari puhui hänelle lempeästi ja ystävällisesti, mutta lapsi pelkäsi
siltä yhtä päättömästi.

Katrinan täytyi viedä hänet pois ja koettaa saada häntä rauhoittumaan.
Suuri, voimakas poika rokotettiin sen jälkeen, eikä tämä päästänyt
ainoatakaan ääntä, mutta kun Katrina jälleen astui esiin tyttöinensä,
alkoi sama juttu. Hän ei voinut pysyttää lasta edes sen vertaa hiljaa,
että lukkari olisi saanut kertaakaan pistetyksi.

Kaikki muut olivat jo rokotetut paitsi Skrolyckan Klara, ja Katrina
oli aivan onneton, kun hänen lapsensa käyttäytyi näin huonosti. Hän ei
tiennyt mitä tehdä, mutta samassa Janne äkkiä astui esille pimeästä
oven suusta.

Hän otti lapsen syliinsä, ja Katrina nousi paikaltaan ja teki tilaa
hänelle. »Niin, koetahan sinä, jos onnistuisit paremmin!» sanoi hän
hiukan ivallisella äänellä, sillä hänen mielestään tuo halpa renkimies,
joka Fallan Erikin palveluksessa oli vanhentunut ja jonka kanssa hän
oli mennyt naimisiin, ei ollut häntä itseään lainkaan parempi.

Mutta ennenkun Janne kävi istumaan, heitti hän takin yltään, ja silloin
kävikin ilmi, että hän pimeässä nurkassaan oli käärinyt paidan hihan
ylös, niin että vasen käsivarsi oli paljas.

Hän halusi myös tulla rokotetuksi, sanoi hän. Häntä oli vain kerran
eläissä rokotettu, eikä hän pelännyt mitään niin pahasti kuin
isoarokkoa.

Heti kun tyttö näki paljaan käsivarren, vaikeni hän ja tuijotti isään
suurin, viisain silmin.

Hän seurasi tarkkaavaisena, miten lukkari piirsi kolme punaista naarmua
käsivarteen. Hän katsoi isästä lukkariin ja huomasi kai, ettei isälle
kovin pahaa tehty.

Kun Janne Andersson oli rokotettu, kääntyi hän lukkarin puoleen.

»Nyt tyttö on niin rauhallinen, että ehkäpä lukkari voi yrittää
uudestaan.»

Niin, lukkari teki uuden yrityksen, ja tällä kertaa se onnistuikin.
Tyttö katseli koko ajan rikkiviisaasti eteensä eikä päästänyt
ainoatakaan ääntä.

Lukkarikin oli vaiti, kunnes oli lopettanut työnsä. »Jos Janne teki
tämän vain rauhoittaakseen lasta», sanoi hän, »niin olisimmehan me
voineet olla vain rokottavinammekin — —»

Mutta siihen vastasi Janne: »Ei, tietääkö lukkari, silloin se ei olisi
onnistunut. Lapset ovat älykkäitä. On aivan turhaa luulla, että voisi
uskotella heille sellaista, mikä ei ole totta.»




SYNTYMÄPÄIVÄ.


Sinä päivänä, jolloin pikku tyttö täytti vuotensa, kaivoi Janne, hänen
isänsä, ojaa Fallan Erikin kesannolla.

Hän koetti muistuttaa mieleensä entisiä aikoja, jolloin hänellä ei
ollut ketään, jota ajatella työskennellessään pellolla, jolloin hänellä
ei vielä ollut sykkivää sydäntä rinnassaan, jolloin hän ei ikävöinyt
mitään eikä koskaan ollut levottomalla mielellä.

»Kummallista, että ihminen voi sillä lailla elää!» sanoi hän halveksien
itseänsä.

»Niin», jatkoi hän, »siitä yksin kaikki riippuu. Jos olisin rikas
niinkuin Fallan Erik tai voimakas niinkuin Börje, joka luo ojaa
viereisellä pellolla, niin ei se olisi minkään arvoista verrattuna
sykkivään sydämeen.»

Hän vilkaisi toveriinsa, joka oli tavattoman vahva mies ja teki melkein
kaksi sen vertaa työtä kuin hän. Samassa hän tuli huomanneeksi,
ettei Börje tänään ollutkaan saanut niin pitkältä ojaa luoduksi kuin
tavallisesti.

He tekivät työtä urakalla. Börje otti aina enemmän työtä tehdäkseen
kuin Janne, ja sittenkin hän melkein aina sai työnsä valmiiksi miltei
yhteen aikaan kuin hänkin. Mutta tänään Börjen työ oli sujunut
hitaasti. Hän ei pysynyt Jannen rinnalla, vaan oli jäänyt pitkälle
jälkeen.

Mutta Janne olikin tehnyt työtä oikein voimainsa takaa, jotta hän
pian pääsisi kotiin pikku tyttönsä luo. Tänään hän ikävöi häntä vielä
tavallista enemmän. Tyttö oli iltauninen, ja jollei Janne pitänyt
kiirettä, niin voisi sattua, että tyttö hänen kotiin tullessaan olisi
jo yöpuulla.

Kun Janne oli saanut työnsä valmiiksi, näki hän, että Börjen urakka
oli tuskin puolitiessä. Sellaista ei ollut tapahtunut kaikkina niinä
vuosina, jolloin he olivat työskennelleet yhdessä, ja Janne hämmästyi
siinä määrin, että hän astui Börjen luo.

Börje seisoi ojassa ja ponnisteli turpeen kimpussa. Hän oli astunut
jalkansa lasisiruun ja saanut syvän haavan jalkapohjaan. Jalka ei
sietänyt saapasta, ja helppohan on ymmärtää, miten kurjaa oli painaa
haavoittuneella jalalla lapiota maahan.

»Etkö sinä jo lopeta?» kysyi Skrolyckan Janne.

»Minun täytyy saada työ tänään valmiiksi», vastasi toinen. »En saa
viljaa Fallan Erikillä, ennenkuin urakkatyö on suoritettu. Jauhot ovat
meiltä lopussa.»

»No, hyvästi sitten täksi päivää!» sanoi Janne.

Börje ei vastannut. Hän oli niin väsynyt, ettei hän edes jaksanut
toivottaa hyvää yötä Skrolyckan Janne astui pellon pientareelle,
mutta pysähtyikin siihen. »Mitäpä hyötyä siitä on pikku tytölle, jos
tulet kotiin hänen syntymäpäiväkseen?» tuumi hän mielessään. »Hänen
on yhtä hyvä siltä. Mutta Börjellä on seitsemän lasta kotona eikä
ruokaa heille. Sällitkö heidän nähdä nälkää, jotta itse pääsisit kotiin
leikkimään Klara Gullan kanssa?»

Hän alkoi tehdä työtä Börjen rinnalla, mutta hän oli jo ennestään
väsynyt, ja siksi työ ei sujunut nopeasti. Oli jo melkein pimeä,
ennenkun he olivat valmiit.

»Nyt Klara Gulla on jo aikoja nukkunut», tuumi Janne, kun hän vihdoin
heitti viimeisen lapiollisen maata.

»Hyvää yötä täksi päivää», huusi hän Börjelle toistamiseen.

»Hyvää yötä», sanoi Börje, »ja kiitoksia avusta! Nyt minä käyn heti
ottamassa rukiini. Toisen kerran minä autan sinua, siitä voit olla
varma!»

»En minä maksua halua. Hyvää yötä vaan!»

»Etkö sinä halua palkkaa siitä, että autoit minua? Mikä sinun sitten on,
kun olet niin jalomielinen?»

»Niin, katsos .. . tänään on tytön syntymäpäivä.»

»Ja siksikö sinä autat minua?»

»Niin, siksi, mutta myös toisesta syystä. Niin, hyvää yötä!»

Hän läksi nopeasti, voidakseen vastustaa kiusaustaan ilmaista sitä
toistakin syytä. Sanat polttivat jo hänen huulillansa: »Ei ole vain
Klara Gullan, vaan myöskin minun sydämeni syntymäpäivä.»

Mutta onneksi hän ei tullut sitä sanoneeksi, sillä varmaan Börje olisi
luullut hänen kadottaneen järkensä.




JOULUAAMU.


Kun pikku tyttö oli vuoden ja neljän kuukauden vanha, otti Skrolyckan
Janne hänet mukaansa joulukirkkoon.

Katrina, hänen vaimonsa, arveli tosin, että tyttö oli liian pieni
päästäkseen kirkkoon, ja pelkäsi, että hän rupeaisi huutamaan, samoin
kuin hän oli tehnyt rokotuspaikassa. Mutta mies sai tahtonsa läpi,
koska kuitenkin oli tapana viedä pikkulapsiakin joulukirkkoon.

He läksivät siis matkaan tyttöinensä kello viiden ajoissa jouluaamuna.
Taivas oli pilvessä ja ulkona niin pimeä kuin säkissä, mutta ilma
ei ollut kylmä, pikemmin leuto ja tyyni, niinkuin useasti joulukuun
loppupuolella.

Aluksi heidän piti astua kapeaa polkua pitkin peltojen ja hakojen
poikki. Sitten jyrkkää talvitietä myöten Snipavaaran ylitse, ja vasta
sen jälkeen he saapuivat oikealle tielle.

Fallan suuressa kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa oli valoa
joka ikkunassa, se teki ikäänkuin majakan virkaa Skrolyckan väelle,
jotta he löytäisivät Börjen tuvalle. Siellä he tapasivat muutamia
naapureita, jotka edellisenä iltana olivat kirkkomatkaa varten
valmistaneet soihtuja, ja he yhtyivät heidän seuraansa. Soihdunkantaja
astui aina pienen joukon etunenässä. Useimmat kulkivat ääneti, mutta
kaikki olivat iloisella mielellä. He mielestään vaelsivat aivan kuin
tietäjät itäiseltä maalta tähden johdattamina, etsien vastasyntynyttä
juutalaisten kuningasta.

Saavuttuaan harjulle tuli heidän kulkea suuren kiven ohitse, jolla
Frykerudin jättiläinen oli heittänyt Svartsjön kirkkoa, vaikka
se kaikeksi onneksi olikin lentänyt kirkontornin yli ja pudonnut
Snipaharjulle. Kun kirkkomiehet nyt lähestyivät kiveä, oli se
paikoillaan maassa, mutta kaikki tiesivät, että se yöllä oli kohonnut
kahdentoista kultapilarin varaan ja että peikko oli syönyt ja juonut ja
tanssinut sen alla.

Ei ollut niinkään hauskaa kulkea sellaisen kiven ohi jouluaamuna, ja
Janne vilkaisi Katrinaan nähdäkseen, puristiko hän pikku tyttöä lujasti
rintaansa vasten. Katrina astui levollisesti ja vakavasti niinkuin
ainakin jutellen erään naapurin kanssa. Hän ei näyttänyt lainkaan
huomaavan, miten vaarallinen paikka tämä oli.

Kuuset olivat ikivanhoja ja rosoisia harjun laella. Soihtujen valossa,
lumen painostaessa oksia saattoi selvästi nähdä, että monet niistä,
joita ennen oli luullut puiksi, olivatkin peikkoja, joiden terävät
silmät kiiluivat vaikeitten lumihilkkojen alla ja joiden pitkät kynnet
pistivät esiin paksuista lumikintaista.

Hätää ei ollut, niin kauan kuin ne pysyttelivät paikoillaan,
mutta mitäpä, jos joku ojentaisi käsi vartensa ja tarraisi kiinni
ohikulkevaan! Aikuisista ja vanhoista ei suinkaan ollut vaaraa,
mutta Janne oli aina kuullut sanottavan, että peikko rakasti pieniä
ihmislapsia, mitä pienempiä, sitä parempi.

Hänen mielestään Katrina piteli lasta kovin huolimattomasti. Miten
helposti peikko olisikaan voinut riistää suurine, terävine sormineen
lapsen hänen sylistään. Mutta Janne ei uskaltanut myöskään ottaa lasta
häneltä tällä vaarallisella paikalla. Se juuri olisi voinut saada
peikot liikkeelle.

Puupeikot alkoivat jo kuiskailla ja supista toinen toiselleen. Oksat
narahtelivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet lähteä liikkeelle.

Janne ei uskaltanut kysyä toisilta näkivätkö ja kuulivatko he samaa
kuin hänkin. Sellainen kysymys juuri olisi voinut saattaa heidät
liikkeelle.

Tuskissaan hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ruveta veisaamaan virttä
keskellä metsää.

Hänellä oli huono lauluääni eikä hän koskaan ennen ollut laulanut
toisten kuullen. Hänen oli niin vaikea pysyä oikeassa äänessä, ettei
hän edes uskaltanut yhtyä lauluun kirkossa, mutta nyt hänen sittenkin
täytyi yrittää, käyköön miten hyvänsä.

Hän huomasi, että naapurit hiukan ihmettelivät. Edelläkävijät
nykäisivät toisiaan kylkeen ja katsoivat taakseen. Mutta se ei saanut
estää häntä, hänen oli pakko jatkaa.

Mutta hetken kuluttua eräs naisista kuiskasi hänelle: »Odottakaahan
hiukan, Janne, niin minä autan teitä!» Ja sitten hän alotti jouluvirren
oikealla äänellä ja säveleellä.

Se kajahti kauniilta yössä puitten lomassa. Toisetkaan eivät malttaneet
olla ääneti, vaan yhtyivät lauluun. »Enkeli taivaan lausui näin: Miks
hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt
tulevan.»

Tuskan suhinaa oli kuuluvinaan peikkopuiden latvoissa. Ne painoivat
lumihilkkansa alas, niin ettei niiden vihaisia peikonsilmiä näkynyt,
ja vetivät piiloon ojennetut kyntensä kuusenhavujen ja lumen alle. Kun
ensimäinen virren säkeistö oli laulettu, ei kukaan voinut huomata muuta
kuin tavallisia vanhoja, vaarattomia kuusia harjulla.

       *       *       *       *       *

Soihdut, jotka olivat valaisseet Askedalin asukkaiden tietä heidän
kulkiessaan metsän halki, olivat palaneet loppuun, kun he pääsivät
maantielle. Mutta täällä valaistut talonpoikaistalot opastivat heitä
edelleen. Heti kun toinen talo hävisi näkyvistä, välähti toinen esiin
jonkun matkan päässä. Kaikissa ikkunoissa oli tulta, jotta köyhät
kirkkomiehet eivät eksyisi tieltä.

Lopuksi saavuttiin harjulle, josta kirkko näkyi. Kaikista ikkunoista
virtasi voimakas tulivalo ulos, aivan kuin jättiläissuuruisesta
lyhdystä. Kun kirkkomiehet näkivät sen edessään, täytyi heidän pysähtyä
ja vetää henkeään. Kuljettuaan niin monien pikku tupien ja matalien
ikkunoiden ohi tuntui heistä kirkko ihmeellisen suurelta ja loistavalta.

Kun Janne näki kirkon, tuli hän vaistomaisesti ajatelleeksi köyhää
pariskuntaa Palestinassa, joka eräänä yönä oli kuljettanut mukanaan
pientä lasta, ainoaa lohdutustaan ja iloaan. He saapuivat Betlehemistä
ja olivat matkalla Jerusalemiin, sillä lapsi oli ympärileikattava
Jerusalemin temppelissä. Mutta heidän oli pakko vaeltaa salassa ja
keskellä yötä siksi, että monet uhkasivat heidän lapsensa henkeä.

Askedalin asukkaat olivat lähteneet kotoa varhain liikkeelle
päästäkseen perille ennen ajomiehiä, mutta sittenkin kirkon
lähettyvillä nämä saivat heidät kiinni. He saapuivat pärskyvin hevosin
ja helisevin kulkusin ja ajoivat kovalla vauhdilla heidän ohitsensa,
jotta jalkamiesten oli pakko väistyä lumikinoksiin.

Nyt Janne vuorostaan kantoi lasta. Hänen täytyi vähä väliä astua
ajomiesten tieltä syrjään. Raskasta oli siten kulkea pimeällä tiellä,
mutta loistava temppeli oli heidän edessänsä, ja kunhan he vain
pääsisivät sinne saakka, olisivat he täydessä turvassa.

Takaa kuului kulkusten kilinää ja hevosten kavioiden kapsetta.
Suuri reki lähestyi parihevosien vetämänä. Reen perällä istui nuori
herrasmies mustassa turkissa ja korkea karvalakki päässä nuoren
rouvansa rinnalla. Hän ajoi itse, mutta jaluksilla seisoi ajuri palava
soihtu kädessä. Hän piteli sitä korkealla ilmassa ja liekki loimusi
kauaksi taaksepäin heittäen jälkeensä pitkän kipinä- ja savupyrstön.

Janne seisoi korkean kinoksen harjalla tien reunassa lapsi sylissään.
Se näytti peloittavalta, sillä hänen toinen jalkansa vaipui äkkiä
syvälle lumeen ja hän oli vähällä kaatua. Ohi ajava herra kiinnitti
äkkiä ohjaksiaan ja huusi niille, jotka hän oli karkoittanut tiepuoleen.

»Antakaa lapsi tänne, niin pääsee se minun kanssani kirkkoon!» sanoi
hän ystävällisesti. »On vaarallista kantaa tuollaista pientä, kun on
niin paljon hevosia liikkeellä.»

»Kiitoksia vaan!» sanoi Janne Andersson. »Kyllä tästä päästään.»

»Me otamme tytön väliimme, Janne», sanoi nuori rouva.

»Kiitos! Antaa vaan olla.»

»Vai et sinä uskalla heittää lasta sylistäsi?» sanoi ajaja ja läksi
nauraen matkaansa.

Jalkamiehet jatkoivat siis kulkuaan, mutta matka kävi yhä vaikeammaksi
ja vaarallisemmaksi. Toinen reki seurasi toistaan. Ei ollut ainoatakaan
hevosta koko pitäjässä, joka ei olisi ollut ajossa jouluaamuna.

»Olisit antanut tytön ajaa heidän kanssaan», sanoi Katrina. »Minä
pelkään, että kaadutte vielä kumoon.»

»Olisiko minun pitänyt antaa lapsi heille? Et tiedä mitä puhut. Etkö
nähnyt keitä he olivat?»

»Mikä vaara siinä olisi ollut, jos olisitkin antanut hänen ajaa
Duvnäsin patruunan kanssa?»

Skrolyckan Janne pysähtyi. »Oliko se Duvnäsin patruuna?» sanoi hän ja
näytti ikäänkuin heräävän unesta.

»Hänhän se oli! Keneksi sinä häntä luulit?»

Niin, missä Jannen ajatukset olivat kierrelleet? Mitä lasta hän oli
ollut kantavinaan? Minne hän oli ollut matkaavinaan? Missä maassa hän
oli ollut kulkevinaan?

Hän siveli otsaansa kädellään ja näytti hiukan nololta vastatessaan
Katrinalle.

»Minä luulin, että kuningas Herodes Juudanmaalta ja hänen vaimonsa
Herodias ajoivat meidän ohitsemme!»




TULIROKKO.


Kun Skrolyckan pikku tyttö oli kolmen vuoden paikkeilla, sairastui
hän tautiin, joka varmaan oli tulirokkoa, sillä hänen ruumiinsa oli
ylt'yleensä punainen ja se poltti kuin tuli, kun häneen kajosi. Hän
ei tahtonut syödä mitään eikä voinut nukkuakaan, vaan houraili kaiken
aikaa. Janne ei kyennyt poistumaan kotoa niin kauan kuin tyttö oli
sairaana, vaan istui tuvassa päivät päästään, niin että näytti miltei
siltä, kuin Fallan Erikin ruis olisi jäänyt puimatta tänä vuonna.

Katrina hoiti tyttöä ja kääri peitteen hänen ympärilleen joka kerta,
kun hän potki sen yltään, ja antoi hänen juoda veteen sekoitettua
mustikkamehua, jota Fallan emäntä oli hänelle lainannut. Tytön ollessa
terveenä Janne enimmäkseen hoiteli häntä, mutta heti kun hän kääntyi
sairaaksi, ei tämä uskaltanut tulla hänen lähelleenkään. Janne pelkäsi,
ettei hän osaisi kyllin varovasti häntä pidellä.

Mutta tuvasta hän ei poistunut, vaan istui uunin nurkassa ja tuijotti
pieneen potilaaseen. Tyttö makasi omassa vuoteessaan, mutta hänellä
oli vain pari olkipatjaa allaan eikä lainkaan lakanoita. Vaikeaa
ja epämukavaa oli pienen, hennon ruumiin, joka oli käynyt araksi
rohtumista ja ajettumista, maata karheilla rohdinpäällisillä.

Omituista, joka kerta kun Janne näki hänen heittelehtivän vuoteessaan
edestakaisin, täytyi hänen pakostakin ajatella hienointa, mitä hän
tässä maailmassa omisti, nimittäin pyhäpaitaansa.

Hänellä oli vain yksi pyhäpaita, joka oli valkeaa, kiiltävää liinaa
ja jonka etumus oli kovaksi kiilloitettu. Se oli niin hyvin ommeltu,
että se olisi kelvannut vaikka Duvnäsin patruunalle, ja Janne piti sitä
suuressa kunniassa. Muut alusvaatteet, joita hän käytti, olivat yhtä
karheat kuin patjanpäällinen, jolla tyttönen makasi.

Mutta mieletöntähän oli ajatella tuota paitaa. Katrina ei koskaan
sallisi hänen turmella sitä, sillä hän se oli antanut hänelle sen
sulhaslahjaksi.

Tekihän Katrina minkä ikänä saattoi. Hän lainasi hevosen Fallan
Erikiltä, kietoi pikku tytön huiveihin ja peitteisiin ja ajoi lääkäriin
hänen kanssaan. Kiitettävä teko se oli, vaikkei Janne huomannut sen
miksikään hyödyksi olleen. Ei mitään apua lähtenyt myöskään siitä
suuresta lääkepullosta, jonka Katrina toi mukanaan apteekista, eikä
liioin mistään muustakaan lääkärin antamasta neuvosta.

Ehkäpä ei tuollaista ihmeellistä lahjaa, kuin tämä pikku tyttö oli,
saanutkaan pitää, jollei ollut valmis uhraamaan hänen puolestaan
parasta omaisuuttaan. Mutta sitä ei ollut niinkään helppo saada
Katrinaa käsittämään.

Vanha Tietäjä-Karin tuli tupaan eräänä päivänä tyttösen maatessa
sairaana. Hän osasi parantaa eläinten tauteja, sillä hän oli
suomalainen syntyperältänsä, osasipa loihtujen avulla karkoittaa
naarannäppyjä ja paiseita ja pahoja puremiakin. Muihin tauteihin ei
hänen apuaan kernaasti käytettykään. Ei ollut näet oikein luvallista
pyytää noita-akan apua muuhun kuin pikkutautien parantamiseen.

Astuessaan tupaan hän huomasi heti, että lapsi oli sairas, ja Katrina
kertoikin hänelle tytön sairastavan tulirokkoa, silti pyytämättä
häneltä apua.

Hän näki kyllä, että vanhemmat olivat huolissansa, ja saatuaan
Katrinalta kahvia sekä Jannelta palan rullatupakkaa, sanoi hän aivan
itsestänsä:

»Tällaista tautia en minä kykene parantamaan. Mutta sen verran voin
sanoa teille, että voitte te itsekin ottaa selkoa siitä, onko tauti
elämäksi vai kuolemaksi. Pysytelkää hereillä kello kahteentoista saakka
ja painakaa sitten vasemman käden etusormi pikkusormea vasten siten,
että muodostuu silmukka, ja katsokaa sen läpi tyttöä! Pitäkää sitten
silmällä sitä, joka makaa hänen vieressään vuoteella, niin saatte
tietää, miksikä tauti kääntyy!»

Katrina kiitti kauniisti, sillä on parasta olla hyvissä väleissä
sellaisten ihmisten kanssa. Mutta ei hän silti aikonut seurata hänen
neuvoansa.

Ei Jannekaan kiinnittänyt huomiota tähän neuvoon. Hän ajatteli
ainoastaan paitaansa. Kunpa hän vain Katrinan vuoksi olisi rohjennut!
Mutta miten ihmeessä hän olisi voinut pyytää häneltä lupaa saada repiä
halki sulhaspaitansa. Eihän se voinut parantaa pikku tyttöä, sen hän
kyllä käsitti, ja jos hänen joka tapauksessa täytyi kuolla, niin
menisihän silloin paitakin hukkaan.

Illalla Katrina pani maata tavalliseen aikaan, mutta Janne ei voinut
nukkua, vaan istui nurkassaan tapansa mukaan. Hän näki miten Klara
Gulla tuskitteli. Alus oli liian karhea ja kova. Miten kernaasti hän
olisi tahtonut kohennella hänen vuodettaan ja levittää hänen alleen
viileän ja hienon ja sileän aluksen.

Paita oli pestynä ja käyttämättömänä vaatekirstussa. Kovin kipeästi
häneen koski sitä ajatellessansa, mutta tekisihän hän väärin Katrinaa
kohtaan, jos käyttäisi hänen lahjaansa lakanaksi pikku tytölle.

Miten olikaan, niin kellon lähestyessä kahtatoista ja Katrinan
nukkuessa aivan sikeästi, Janne astui arkun luo ja otti paidan esille.
Ensin hän repi siitä jäykän rinnan pois ja sitten hän halkaisi sen
kahtia. Toisen palan hän tunki pienen ruumiin alle ja toisen levitti
tytön ja paksun, lämpimän peitteen väliin.

Sitten hän hiipi taas nurkkaansa ja piti tyttöä silmällä niinkuin
ennenkin. Kauan hän ei ennättänyt siinä istua, ennenkuin kello löi
kaksitoista. Ajattelematta sen enempää Janne kohotti vasenta kättänsä,
painoi sormensa silmukaksi silmänsä eteen ja katsoi vuoteeseen.

Ja kas! Vuoteen reunalla istui pieni alaston Herran enkeli. Karheat
vuodevaatteet olivat repineet ja raastaneet hänen ruumistaan, ja hän
oli juuri poistumaisillaan vuoteesta. Mutta samassa hän käännähti,
koetteli kädellään hienoa paitaa ja silitteli sitä, eikä aikaakaan,
niin hän heitti jalkansa vuoteen laidan yli ja painautui alas
vartioimaan lasta.

Mutta vuoteen päätyä pitkin ryömi samalla musta ja hirvittävä olento,
ja kun se näki, että Herran enkeli oli poistumaisillaan, nosti se
päänsä esiin ja irvisteli ilosta saadessaan ryömiä vuoteeseen ja
asettua enkelin paikalle.

Mutta kun se näkikin, että Herran enkeli alkoi jälleen vartioida lasta,
veti se ikäänkuin hirveän tuskan vallassa jäsenensä kokoon ja laskeutui
taas lattialle.

Seuraavana päivänä pikku tyttö oli paranemaan päin. Ja Katrina oli niin
mielissään, ettei hän hennonut sanoa mitään revityn sulhaspaidankaan
johdosta, vaikka hän mielessään ajattelikin, että hänen miehensä oli
aika tollo.




VIERASKÄYNTI TALONPOIKAISTALOSSA.


Kun Skrolyckan pikku tyttö kävi viidettä ikävuottaan, tarttui Janne
Andersson eräänä sunnuntai-iltapuolena häntä käteen kiinni ja he
astuivat yhdessä metsään päin.

He kulkivat varjoisan koivuhaan läpi, jossa heillä muulloin oli tapana
levähtää. He astuivat mansikkamäen ohi, vieläpä pienen kiemurtelevan
puronkin sivuitse pysähtymättä sen rannalle.

He astuivat käsi kädessä, he olivat ääneti ja vakavat, ikäänkuin
osoittaakseen, että heillä oli jotain juhlallista mielessä.

He katosivat itäänpäin, kaikkein synkimpään metsään, mutta he eivät
pysähtyneet sinnekään, vaan ilmestyivät hetken kuluttua eräälle Lobyn
yläpuolella olevalle mäelle.

Sieltä he saapuivat tienristeykseen, missä maantie ja kyläntie
tapasivat toisensa, ja nyt kai ainakin piti käydä selville, minne
heillä oli matka.

Mutta he eivät poikenneet naapurien luo. Eivätpä edes vilkaisseet
lähimpiin taloihin.

Yhä edelleen he jatkoivat matkaansa. Oli aivan käsittämätöntä minne
he oikeastaan pyrkivät. Sillä ei suinkaan heillä ollut mielessä käydä
Lobyssä tervehtimässä Björn Hindrikssonia!

Olihan tosin Björn Hindrikssonin vaimo Jannen äidin sisarpuoli,
niin että Janne oli sukua pitäjän rikkaimmalle talolle ja saattoi
nimittää Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan enokseen ja tädikseen.
Mutta tähän saakka ei Janne ollut koskaan ollut tietävinäänkään koko
asiasta. Töin tuskin hän oli Katrinallekaan maininnut tästä korkeasta
sukulaisuudestaan. Hän väistyi aina Björn Hindrikssonin tieltä. Ei
edes mäntymäellä, kirkon edustalla, hänellä ollut tapana mennä häntä
tervehtimään ja antamaan hänelle kättä.

Mutta sen jälkeen kun Janne oli saanut ihmeellisen tyttärensä, ei hän
ollut enää vain köyhä päiväläinen. Nyt hänellä oli aarre, jota hän
saattoi toisillekin näyttää, kukkanen, jolla koristaa itseänsä. Nyt hän
oli rikas rikasten parissa ja mahtava mahtavien rinnalla. Nyt hän astui
suoraan Björn Hindrikssonin asuinrakennusta kohti ja läksi ensi kertaa
eläissään viemisille hienojen sukulaistensa luo.

       *       *       *       *       *

Pitkäksi ei tämä vierailu talonpoikaistalossa kuitenkaan venynyt.
Tuskin tuntiakaan oli kulunut, niin Janne ja pikku tyttö astuivat
jälleen pihan poikki veräjää kohti.

Mutta kun Janne oli päässyt niin pitkälle, pysähtyi hän ja katsoi
taaksensa, ikäänkuin hänellä olisi ollut halu palata takaisin.

Eihän hänellä ollut vähintäkään syytä katua käyntiänsä. Hyvin heidät
joka suhteessa oli otettu vastaan. Björn Hindrikssonin vaimo oli heti
vienyt pikku tytön siniseksi maalatulle kaapille, joka seisoi keskellä
pitkää seinää, ja antanut hänelle korpun ja sokeripalan. Ja Björn
Hindriksson itse oli kysellyt, kuinka vanha tyttö oli ja mikä hän oli
nimeltään, ja sitten hän oli avannut suuren nahkakukkaronsa, jota hän
kantoi housuntaskussaan, ja antanut hänelle kiiltävän hopearahan.

Jannelle oli tarjottu kahvia, ja hänen tätipuolensa oli tiedustellut
Katrinan vointia ja kysynyt oliko heillä lehmä vai porsas, oliko
tupa talvella kylmä ja maksoiko Fallan Erik hänelle niin suurta
päiväpalkkaa, että hän saattoi tulla sillä toimeen tarvitsematta tehdä
velkaa.

Ei, itse vieraskäynti ei tuottanut Jannelle minkäänlaista huolta. Kun
hän oli hetken aikaa keskustellut Björn Hindrikssonin kanssa, olivat
he ilmoittaneet hänelle — ja sekin oli aivan oikein — että he olivat
kutsutut vieraisiin nyt iltapuolella ja että heidän täytyi lähteä
puolen tunnin kuluttua. Siitä oli Janne ymmärtänyt, että he tarvitsivat
sen verran aikaa valmistuksiaan varten, ja hän oli noussut lähteäksensä
ja jättänyt hyvästi.

Mutta silloin hänen tätipuolensa oli kiiruhtanut ruokakaapille, ottanut
esille voita ja silavaa, pannut suurimoita pussiin ja toiseen jauhoja
ja käärinyt kaikki pieneen myttyyn, jonka hän oli antanut Jannelle
käteen lähtiessä. Siinä oli hiukan tuliaisia Katrinalle, sanoi hän.
Pitihän Katrinan toki saada hiukan palkkaa siitä hyvästä, että hän
istui kotona taloa vahtimassa.

Tämä mytty sai Jannen tuumimaan.

Olihan siinä paljon hyvää, sellaista, mitä ei heillä Skrolyckassa
ollut, mutta sittenkin hänestä tuntui väärältä pikku tytön vuoksi ottaa
se vastaan.

Kas, eihän hän ollut tullut Björn Hindrikssonin luo kerjäläisenä, vaan
tervehtimään sukulaisiansa. Hän ei tahtonut, että he tässä suhteessa
erehtyisivät.

Hän oli ajatellut sitä heti jo tuvassa, mutta hän tunsi niin suurta
kunnioitusta Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan kohtaan, ettei hän
uskaltanut olla ottamatta myttyä vastaan.

Janne palasi takaisin veräjältä ja laski mytyn tallin nurkan viereen,
missä talon väki alituisesti liikkui, niin ettei se voinut jäädä heiltä
huomaamatta.

Hänen oli sääli jättää se siihen. Mutta pikku tyttö ei ollut mikään
kerjäläistyttö. Ei kukaan saanut luulla hänestä ja hänen isästään, että
he kulkivat kerjuulla.




TUTKINTO.


Kun pikku tyttö oli kuuden vuoden vanha, läksi Skrolyckan Janne eräänä
kevätpäivänä Östanbyn koululle kuuntelemaan tutkintoa.

Se oli ensimäinen vakinainen koulu pitäjässä, ja kaikki olivat kovin
mielissään siitä, että se oli saatu aikaan. Sitä ennen oli lukkari
Svartling saanut kiertää oppilainensa talosta taloon.

Aina vuoteen 1860, jolloin uusi koulutalo valmistui, oli hänen ollut
pakko vaihtaa koulutaloa joka kolmas viikko, ja usein hän oli pienine
oppilaineen saanut istua samassa huoneessa, missä talon emäntä keitti
ruokaa ja isäntä höyläsi ja nikkaroi, missä talon vanhukset makasivat
kaiken päivää vuoteillaan ja kanoilla oli koppinsa penkin alla.

Opetus oli silti edistynyt hyvin, sillä lukkari Svartling osasi pitää
arvostaan kiinni minne ikänä hän tuli, mutta varmaankin hänestä tuntui
suloiselta saadessaan nyt työskennellä huoneessa, jota ei käytetty
muuhun tarkoitukseen kuin opetukseen. Täällä ei seinäkoristeina ollut
vuoteita, ei astiahyllyjä eikä työkaluja. Täällä ei kangaspuita
pystytetty ikkunan eteen, valon tielle, eikä naapurinemäntä saanut
tulla juttelemaan ja kahvia juomaan kesken tuntia.

Ei, täällä hän saattoi ripustaa seinille raamatullisia tauluja ja
eläinten kuvia sekä kuninkaitten muotokuvia. Täällä lapsilla oli
oikeat pienet pulpetit ja matalat penkit eikä heidän ollut pakko
istua korkeiden sarapöytien ääressä, niinkuin ennen, jolloin nenät
useinkaan eivät ulottuneet edes pöydän reunaan saakka. Ja täällä
lukkari Svartlingilla oli oma kateederinsa hyllyineen ja lokeroineen,
jossa oli tilaa suurille arvostelukirjoille ja jonka ääressä hän näytti
paljoa arvokkaammalta kuin ennen istuessaan useinkin vain liedellä
kuulustellessaan läksyjä, kelpo takkavalkea selkänsä takana ja edessään
lattialla koko lapsiliuta. Täällä oli mustalla taululla vakituinen
paikkansa ja koukkuja karttoja ja laskutauluja varten, joita ennen oli
pakko pystyttää vain kaapinovia tai sohvankansia vasten.

Nyt oli hanhikynilläkin oma paikkansa, ja hän saattoi opettaa lapsia
vetämään viivoja ja piirtämään soikioita, jotta koko pitäjä pian oppisi
kirjoittamaan yhtä kauniisti kuin hänkin. Hän saattoi opettaa lapsia
nousemaan yhtä aikaa ylös ja marssimaan ulos luokkahuoneesta kuin
sotamiehet. Ei mitään määrää ollut kaikilla niillä uudistuksilla, joita
oli helppo panna toimeen nyt, kun koulutalo oli valmis.

Niin suuresti kuin kaikki iloitsivatkin koulutalosta, niin tunsivat
vanhemmat sittenkin hiukan vieraantuvansa lapsista sen jälkeen kun he
alkoivat siellä käydä. Tuntuipa siltä, kuin lapset olisivat joutuneet
uuteen ja hienoon ympäristöön, jonne vanhat eivät voineet päästä
mukaan. Mutta olihan sellainen ajatus väärä. Pitihän heidän olla
tyytyväisiä, kun lapset saivat osakseen niin paljon hyvää, jota heille
itselleen ei oltu suotu.

Sinä päivänä, jolloin Skrolyckan Janne läksi tutkintoon, astui hän
kaiken matkaa käsikädessä pikku Klara Gullan kanssa, niinkuin heillä
oli tapana tehdä ja olivat kuin hyvät ystävät ja toverit ainakin.
Mutta kun Klara Gulla tuli koulun läheisyyteen ja näki toisten lasten
seisovan pihalla, veti hän kätensä pois ja siirtyi tien toiselle
reunalle. Ja niin pian kun he olivat päässeet perille, jätti hän Jannen
kokonaan ja yhtyi toisten lasten seuraan.

Tutkinnon aikana Skrolyckan Janne istui aivan lähellä opettajan
kateederia, herrasväen ja koulunjohtokunnanjäsenten parissa. Hänen oli
pakko istua siellä, sillä muussa tapauksessa hän ei olisi nähnyt muuta
kuin Klara Gullan niskan, sillä tämä istui kaikkein ensimäisellä
penkillä oikealla puolella kateederia, missä pienimmillä oppilailla
oli paikkansa. Janne ei olisi ikänä valinnut itselleen niin korkeaa
paikkaa, mutta eihän sen, joka oli sellaisen pikku tytön kuin Klara
Gullan isä, tarvinnut tuntea olevansa muita huonompi.

Aivan varmaan Klara Gulla näki paikaltaan isänsä, mutta hän ei
vilkaissutkaan häneen. Aivan kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.

Sen sijaan Klara Gullan katse oli kiintynyt opettajaan. Tämä kuulusteli
parastaikaa suuria lapsia, jotka istuivat kateederin vasemmalla
puolella. He saivat lukea sisältä ja näyttää maita ja kaupunkeja
kartalla ja laskea lukuja mustalla taululla, ja opettajalla oli töin
tuskin aikaa luoda ainoatakaan silmäystä oikealla puolella oleviin
pienokaisiin. Mitä se siis olisi merkinnyt, vaikka Klara Gulla olisikin
vilkaissut isäänsä, mutta tämä ei edes kääntänyt päätään sille puolelle.

Hiukan lohdutusta oli sentään siitä, että muutkin lapset tekivät
samoin. He istuivat kaikki kiinnittäen pienet kirkkaat katseensa
opettajaan. Ja nuo pikku elävät olivat ymmärtävinään, kun hän lausui
jonkun sukkeluuden, sillä silloin he työnsivät toisiaan kyynärpäillään
ja nauroivat.

Vanhemmille oli todellakin yllätys, että lapset osasivat käyttäytyä
niin taitavasti kuin nyt tutkinnossa. Mutta lukkari Svartling oli
merkillinen mies. Hän sai heidät vaikka mihin.

Skrolyckan Janne puolestaan alkoi olla sekä hämillään että tuskissaan.
Hän ei enää tiennyt istuiko hänen oma tyttärensä tuossa vai jonkun
muun lapsi. Miten olikaan niin hän siirtyi koulun johtokunnanjäsenten
parista lähemmäksi ovea.

Vihdoin suuret lapset olivat tutkitut ja nyt tuli pikkulasten
vuoro, jotka töin tuskin olivat oppineet sujuvasti lukemaan. Suuret
eivät tietenkään heidän tietonsa olleet, mutta jotakin heilläkin
oli kysyttävä. Ja sitten heidän tuli tehdä hiukan selkoa luomisen
historiasta.

Ensiksi he saivat vastata siihen kysymykseen, kuka maailman oli
luonut, ja siitä he kyllä selviytyivät, mutta sitten opettaja kaikeksi
onnettomuudeksi kysyi, tunsivatko he muuta nimitystä Jumalalle.

Silloin he joutuivat aivan ymmälle, kaikki nuo pienet vasta-alkajat.
Heidän poskensa alkoivat punoittaa, ja he vetivät otsansa ryppyyn,
mutta heidän oli aivan mahdotonta keksiä mitään vastausta sellaiseen
järkeiskysymykseen.

Niiden penkkien ääressä, missä suuremmat lapset istuivat, alkoivat
kädet kohota ilmaan ja kuisketta ja naurun tyrskinää kuulua. Mutta
nuo kahdeksan pientä vasta-alkajaa purivat huulensa yhteen saamatta
ainoatakaan sanaa suustansa, yhtä vähän Klara Gulla kuin kukaan muukaan.

»On olemassa rukous, jota me luemme joka päivä», sanoi opettaja. »Miten
me siinä nimitämme Jumalaa?»

Nyt Klara Gulla sen keksii Hän ymmärsi, että opettaja toivoi heidän
vastaavan, että he nimittivät Jumalaa isäksi, ja sitten hän alkoi
viitata.

»Miksikä me nimitämme Jumalaa, Klara Gulla?» sanoi opettaja.

Klara Gulla nousi punoittavin poskin seisomaan ja hänen pieni saparonsa
pyrki suoraan ylös niskasta. »Me nimitämme häntä Janneksi», vastasi
tyttö kovalla ja selvällä äänellä.

Samassa kuului nauruntyrskettä yli koko kouluhuoneen. Herrasväki ja
koulun johtokunnanjäsenet ja vanhemmat ja koululapset, kaikki he
vetivät suunsa nauruun, vieläpä itse opettajakin näytti liikutetulta.

Klara Gulla punastui ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, mutta
opettaja iski osoitinpuikkonsa pöytään ja huusi: »Hiljaa!» Sitten hän
lausui pari sanaa selitykseksi.

»Klara Gulla aikoi kai sanoa isä», sanoi opettaja, »mutta sanoikin
Janne siksi, että hänen isänsä nimi on Janne. Mutta meidän ei pidä
ihmetellä tätä pikku tyttöä, sillä tuskinpa kellään koko koulussa on
niin hyvää isää kuin hänellä. Minä olen nähnyt hänen odottavan häntä
koulun ulkopuolella sateessa ja pahalla säällä, olen nähnyt hänen
kantavan tyttöään kouluun, kun lumituisku on tupruttanut tien täyteen
lunta. Ei pidä ihmetellä, että hän sanoi Janne, kun hänen piti mainita
parasta mitä hän tiesi.»

Opettaja taputti pikku tyttöä päälaelle, ja ihmiset nauroivat ja olivat
liikutetut samalla kertaa.

Klara Gulla katsoi maahan eikä tiennyt minne piiloutua, mutta
Skrolyckan Janne iloitsi kuin kuningas, sillä hänelle oli äkkiä
selvinnyt, että tuo pikku tyttö oli hänen omansa, eikä kenenkään muun.




KOULUKILPAILU.


Olipa tuon Skrolyckan tytön ja hänen isänsä laita varsin omituinen.
Tuntui aivan siltä, kuin he olisivat olleet tehdyt yhdestä palasta,
kuin he olisivat voineet lukea toistensa ajatuksia. ‒ ‒ ‒

Svartsjössä oli opettaja, joka ennen oli ollut sotilas. Hän opetti
kaukana pitäjällä eikä hänellä ollut omaa koulutaloa niinkuin
lukkarilla, mutta kaikki lapset olivat kovin mieltyneet häneen. He
tuskin tiesivät käyvänsä koulua. Heistä tuntui vain, kuin olisivat he
olleet yhdessä leikkimässä.

Mitä parhain ystävyys vallitsi näiden kahden opettajan välillä, mutta
sattui joskus, että nuorempi koetti saada ukkoa seuraamaan aikaansa ja
yritti perehdyttää häntä äänneoppiin ja muihin uusmuotisuuksiin. Ukko
suvaitsi sitä enimmäkseen aivan rauhallisesti, mutta miten olikaan,
kerran hän kuitenkin suuttui. — »Sinä olet niin ylpeä siitä, Svarding,
kun olet saanut oman koulutalon», sanoi hän. »Mutta minäpä sanon
sinulle, minun lapseni osaavat lukea yhtä hyvin kuin sinunkin, vaikkei
meillä ole muunlaisia koulusaleja kuin tavallisia tupia.»

»Niin», sanoi lukkari, »sen minä kyllä tiedän, enkä ole koskaan muuta
sanonutkaan. Minä arvelen vain, että jos lapset voivat oppia saman
asian vähemmällä vaivalla — — —» »Entäs sitten?» sanoi ukko. Lukkari
kuuli äänestä, että hän oli loukannut häntä, ja hän yritti peräytyä.
»Sinähän teet lukemisen lapsille joka tapauksessa niin helpoksi,
etteivät he koskaan valita läksyjään.» — »Ehkäpä minä teen sen heille
liian helpoksi? Ehken opeta heille yhtään mitään?» sanoi ukko ja iski
kätensä pöytään.

»Mikäs ihmeessä sinua tänään vaivaa, Tyberg?» sanoi lukkari. »Sinähän
suutut kaikesta, mitä sinulle sanon.» — »Niin, sinä teet aina niin
paljon salaisia viittauksia.»

Muita tuli nyt paikalle, ja koulumestarien välillä saatiin sovinto
aikaan, niin että he erosivat yhtä hyvinä ystävinä kuin ennenkin. Mutta
kun ukko Tyberg astui yksin kotiinsa, muistuivat lukkarin sanat jälleen
hänen mieleensä ja hän suuttui melkein entistään enemmän. »Miksi tuo
pojannulikka tulee sanomaan minulle, että voisin opettaa lapsille
enemmän, jos seuraisin aikaani?» tuumi hän. »Hän arvelee varmaan, että
olen liian vanha, vaikkei hän tahdo sanoa sitä suoraan.»

Hän ei voinut voittaa harmiaan, ja kun hän tuli kotiin, kertoi hän
kaikki vaimolleen. »Ei sinun pidä välittää lukkarin puheista», sanoi
vaimo. »Vara vanhassa parempi, vaikka nuori notkeampi, on minulla
tapana sanoa. Te olette kumpikin taitavia, sekä lukkari että sinä.»
— »Mitä se auttaa vaikka sinä niin sanot?» vastasi mies. »Muut
ajattelevat sittenkin oman päänsä mukaan.»

Hän oli pari päivää niin synkkä mieleltään, että vaimon kävi häntä
oikein sääli. »Etkö voi näyttää heille, että he ovat väärässä?» sanoi
vaimo. — »Mitä minä voisin näyttää? Mitä sinä nyt tarkoitat?» —
»Pyydäppä, että kummankin lapsia tutkitaan yhtä aikaa.»

Ukko ei näyttänyt panevan huomiota vaimon sanoihin, mutta tuuma alkoi
silti kyteä. Parin päivän kuluttua sai lukkari kirjeen, jossa toinen
opettaja ehdotti, että molempien koulujen lasten annettaisiin mitellä
voimiansa.

Niin, eihän lukkarilla ollut mitään sitä vastaan, mutta hän toivoi,
että kilpailu pantaisiin toimeen joululuvalla, sillä samalla siitä
voisi tulla pieni huvitilaisuus lapsille eikä tarvitsisi pyytää siihen
kouluneuvoston lupaa.

»Olipa se oiva keksintö», tuumi lukkari. »Nyt ei minun tällä
lukukaudella tarvitse antaa laiskanläksyjä.»

Eikä hänen tarvinnutkaan. Kylläpä sitä nyt luettiin ja aherrettiin
kummassakin koulussa.

Tapaninpäivänä oli suuren kilpailun määrä tapahtua. Koulusali oli
koristettu kuusilla, ja niissä loistivat kaikki ne kynttilät, jotka
joulukirkosta olivat jääneet käyttämättä. Omenia oli niin paljon, että
niitä olisi riittänyt parikin joka lasta kohti, ja kuiskailtiin, että
kahvia tarjottaisiin vanhemmille ja holhoojille, jotka olivat tulleet
kuuntelemaan.

Mutta joka tapauksessa suuri kilpailu oli sittenkin pääasiana.
Koulusalin toisessa päässä istuivat Tybergin lapset, toisessa lukkarin
oppilaat. Ja nyt piti oppilaiden puolustaa opettajiensa mainetta, sillä
opettaja Tybergin oli määrä kuulustella lukkarin lapsia, ja lukkarin
Tybergin oppilaita. Jos toisen koulun oppilaat eivät voisi suoriutua
jostakin kysymyksestä tai laskusta, niin annettaisiin se toisen koulun
oppilaiden vastattavaksi. Ja jokainen sellainen kysymys pantaisiin
muistun, jotta voitaisiin määrätä, kummanko oppilaat olivat etevämmät.

Lukkari sai alottaa, ja saattoi kyllä huomata, että hän aluksi oli
hyvin varovainen, mutta päästyään selville siitä, miten taitavia ne
lapset olivat, joiden kanssa hän nyt oli tekemisissä, alkoi hän panna
heitä yhä kovemmalle ja kovemmalle. Olipa oikein komeaa kuulla Tybergin
lasten vastaavan. He olivat niin varmat asiastaan, etteivät he antaneet
ainoatakaan väärää vastausta.

Sitten piti ukko Tybergin vuorossaan kuulustella lukkarin lapsia.

Ukko ei ollut enää suutuksissaan, ja koska hänen lapsensa olivat jo
kunnostaneet itseänsä, päätti hän panna toimeen pienen pilan. Hän
asetti aluksi lukkarin oppilaille muutamia oikeita kysymyksiä, mutta
kauan hän ei malttanut pysyä vakavana, vaan alkoi laskea leikkiä,
niinkuin hänellä oli tapana tehdä omassakin koulussaan.

»Niin, tiedänhän minä, että te olette lukeneet paljon enemmän kuin me,
jotka tulemme pitäjän perimmäiseltä kulmalta», sanoi hän. »Te olette
lukeneet sekä luonnontiedettä että muuta. Mutta osaakohan kukaan teistä
sanoa, millaisia kivet Motalan virrassa ovat.»

Ei ainoakaan lukkarin lapsista viitannut, mutta toisella puolella
kohosi toinen käsi toisensa jälkeen.

Lukkarin puolella istui kuitenkin Olof Olsson, joka itsekin
tiesi olevansa kaikkein sukkelapäisin koko pitäjässä, ja Hindrik
Björnsson, joka oli vanhaa hyvää talonpoikaissukua, mutta kumpikaan
ei osannut siihen mitään vastata. Ja siellä oli Karin Svens, reipas
sotilaspuustellin tytär, joka ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan tuntia
koulussa, mutta hänkin, samoinkuin kaikki muut, saattoi vain ihmetellä,
miksei lukkari ollut opettanut heille, mitä kummaa noissa Motalan
virran kivissä oli.

Ja siellä istui Klara Fina Gulleborg, joka oli saanut nimensä itse
auringon mukaan, mutta hänenkin aivonsa olivat yhtä pimitetyt kuin
toistenkin.

Opettaja Tyberg näytti hyvin vakavalta seisoessaan luokkansa edessä, ja
lukkari tuijotti huolissaan lattiaan.

»Näyttääpä siltä, kuin te kadottaisitte tämän kysymyksen», sanoi
opettaja. »Kummallista, että näin monta sukkelaa poikaa ja tyttöä ei
keksi vastausta näin yksinkertaiseen kysymykseen!»

Aivan viime hetkessä Skrolyckan Klara kääntyi taakseen ja katsoi
Janneen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ollessaan jostakin asiasta
ymmällä. Janne seisoi niin kaukana Klara Gullasta, ettei hän voinut
kuiskata hänelle, mutta kun Klara Gullan ja isän katseet kohtasivat
toisensa, tiesi tyttö mitä hänen tuli vastata.

Hän ei ainoastaan viitannut. Hän nousi pystyyn, pitkin pituuttaan, niin
innoissaan hän oli.

Kaikki toverit kääntyivät häneen, ja lukkarin kasvot kirkastuivat, kun
hänen oppilaansa eivät sittenkään kadottaisi tätä kysymystä.

»Ne ovat märkiä!» huusi Klara Gulla odottamatta edes kysymystä, sillä
eihän siihen enää ollut aikaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän luuli vastanneensa kovin typerästi ja
pilanneensa siten koko jutun. Hän vaipui taas penkilleen ja piiloutui
miltei pulpetin alle, jotta ei kukaan näkisi häntä.

»Kas niin, se oli oikein, tyttöseni», sanoi opettaja. »Mikä onni
teille, lukkarinlapset, että edes yksi joukosta osasi vastata, sillä te
olitte jo joutua pietiksi, niin topakkoja kuin te yritättekin olla.»

Kaikki lapset kummallakin puolen purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja
aikuiset myöskin. Muutamien täytyi nousta pystyyn voidakseen nauraa
oikein sydämenpohjasta, toiset heittäytyivät suulleen penkille, eikä
järjestyksestä ollut enää jälkeäkään.

»Emmeköhän siirrä penkkejä nyt pois huoneesta ja rupea tanssimaan
joulukuusen ympärillä», sanoi Tyberg.

Näin hauskaa ei heillä koskaan ennen ollut koulussa ollut, eikä koskaan
sen jälkeenkään.




KALANPYYNTI.


Ei kukaan ihminen voinut pitää niin paljon Skrolyckan pikku tytöstä
kuin hänen isänsä. Mutta voihan sitä sittenkin väittää, että vanha
Nuotta-Olli oli hänen oikein hyvä ystävänsä.

Ystävyys alkoi siten, että Klara Gulla eräänä keväänä oli laskenut
polakoukkuja kotipuroon pyytääkseen pieniä taimenia, jotka siellä
uiskentelivat. Hänellä oli parempi onni kuin olisi voinut olettaakaan.
Jo ensi päivänä hän sai muutamia kaloja.

Hän oli ylpeä onnestaan, niinkuin sopiikin arvata, ja yksinpä äitikin
kehui häntä, kun hän kykeni tuomaan ruokaa taloon, vaikkei ollut kuin
kahdeksanvuotias. Ja hänen ilokseen Katrina salli hänen itse perata
kalat ja paistaa ne, ja Janne maisteli niitä ja sanoi, ettei hän
mokomaa kalaa koskaan ennen ollut syönyt. Ja totta se olikin, sillä
kala oli niin ruotoinen, kuiva ja savuttunut, että pikku tyttö töin
tuskin itsekään sai siitä mitään irti.

Mutta sittenkin hän oli yhtä innokas kalastamaan. Hän nousi yhtä
varhain aamulla kuin Jannekin. Hän otti korin käsivarrelleen
kantaakseen siinä kalat kotiin, ja pienessä läkkipurkissa hänellä
oli matoja. Täten varustettuna hän astui puron rantaa pitkin, joka
kisaillen ja monina jyrkkinä putouksina ja pitkinä pyörteinä kiiti
alas vaaralta, mutta sillä välin muodosti myös tummia, tyyniä lampia
ja kirkkaita kohtia, missä vesi hiljaisena ja läpikuultavana juoksi
hiekkapohjan ja sileitten paasien yli.

Mutta kalaonni loppuikin ensi viikon jälkeen. Madot hävisivät
koukuista, mutta kaloja ei vain niiden sijalle tarttunut. Tyttö siirsi
vehkeensä koskipaikoista hiljaisiin vesiin ja lampipaikoista kuohuviin
pyörteisiin, ja vaihtoi koukkujakin, mutta ei siitä mitään apua
lähtenyt.

Hän tiedusteli Börjen ja Fallan Erikin pojilta, kävivätkö he
auringonnousussa kokemassa hänen pyydyksiään, mutta nämä tuskin
viitsivät vastata sellaiseen kysymykseen, sillä ei mikään poika
alentunut kalastamaan niin pienessä purossa. Olihan heillä koko Duvsjö,
jossa he kävivät ongella. Vain pikkutyttöjen, joilla ei ollut lupa
mennä järven rantaan, kelpasi pyytää kaloja vaaranrinteeltä.

Niin topakasti kuin pojat vastasivatkin, ei tyttö kuitenkaan oikein
ottanut heitä uskoakseen. Joku kalat koukuista korjasi, se oli varma,
sillä olivathan hänen koukkunsa ihan oikeita eikä vain koukistettuja
nuppineuloja.

Päästäkseen selville asiasta, nousi tyttö eräänä aamuna varhemmin kuin
sekä Janne että Katrina ja juoksi puron rannalle. Tultuaan lähelle
hän hiljensi vauhtiaan, astui pienin, pienin askelin ja varoi ettei
kompastuisi kiviin eikä kallistelisi pensaita.

Ja kas vaan! Koko hänen ruumiinsa äkkiä jäykistyi, kun hän saapui puron
reunalle ja huomasi, ettei hän ollutkaan erehtynyt. Tuossahan seisoi
salakalastaja aivan sillä paikalla, jonne hän edellisenä aamuna oli
laskenut koukkunsa, ja koki niitä.

Se ei ollut kukaan pojista, niinkuin hän oli olettanut, vaan
täysi-ikäinen mies. Hän seisoi kumartuneena veden pinnan yli ja veti
juuri kalaa vedestä. Hän näki miten kala kimalteli, kun mies irroitti
sen koukusta.

Klara Gulla ei ollut kuin kahdeksan vuoden vanha, mutta pelkuri hän
ei ollut, ja siksi hän hyökkäsi nyt esille ja sai varkaan verekseltä
kiinni.

»Vai niin, tekö täällä käytte viemässä minun kalojani!» sanoi
hän. »Sepä hyvä, että vihdoinkin sain teidät kiinni, jotta tästä
varastelusta tulee loppu.»

Nyt mies nosti päätään, niin että Klara Gulla näki hänen kasvonsa. Se
oli vanha nuotankutoja, joka asui eräässä naapurimökissä.

»Kyllä minä tiedän, että nämä ovat sinun kojeesi», sanoi mies aivan
levollisesti vähääkään suuttumatta tai kiivastumatta, niinkuin ihmiset
usein tekevät, kun heidät saadaan kiinni jostakin väärästä teosta.

»Mutta kuinka te kehtaatte ottaa sellaista, mikä ei ole teidän
omaanne?» sanoi tyttö rukka.

Silloin mies katsoi häneen, eikä tyttö koskaan voinut unohtaa sitä
katsetta. Mielestään tyttö näki edessään kaksi tyhjää, syvää kuilua,
joiden pohjalla oli kaksi ilmeetöntä, puoleksi sammunutta silmää.

»Niin, katsos, minä tiedän, että sinä saat vanhemmiltasi mitä ikänä
tarvitset ja että kalastat vain huviksesi. Mutta meillä kotona nähdään
nälkää.»

Pikku tyttö punastui hiusjuuriaan myöten. Hän ei voinut selittää, mistä
se johtui, mutta nyt hän puolestaan häpesi.

Nuotankutoja ei sanonut sen enempää. Hän otti maasta lakkinsa, joka
oli pudonnut päästä hänen kumartuessaan koukkujen puoleen, ja meni
matkoihinsa.

Klara Gulla ei sanonut myöskään mitään. Pari kalaa sätkytteli rannalla,
mutta hän ei korjannut niitä. Katseltuaan niitä hetken aikaa hän
potkasi niitä jalallaan, niin että ne pulskahtivat takaisin veteen.

Kaiken päivää pikku tyttö oli tyytymätön itseensä ymmärtämättä mistä se
oikeastaan johtui. Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää.

Hänen oli aivan mahdoton saada ajatuksistaan vanhaa nuotankutojaa.
Ihmiset väittivät, että hän aikoinaan oli ollut rikas. Hänellä
sanottiin olleen seitsemän taloa, jotka kukin erikseen olivat yhtä
arvokkaita kuin Fallan Erikin. Mutta hän oli hukannut koko omaisuutensa
jollakin merkillisellä tavalla, niin että hän nyt oli rutiköyhä.

Seuraavana päivänä tyttö sittenkin läksi puron rannalle katsomaan
koukkujaan. Nyt ei kukaan ollut käynyt niitä kokemassa, vaan joka
ainoassa oli kala. Hän irroitti ne koukuista ja laski ne koriin, mutta
hän ei vienyt niitä kotiin, vaan astui suoraa päätä nuotankutojan luo.

Vanha ukko seisoi mäellä puita hakkaamassa, kun Klara Gulla saapui
korineen paikalle. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi ukkoon ennenkun
astui ylitse. Ukko oli kovin huonoissa ja risaisissa vaatteissa. Ei
Klara Gulla ollut koskaan nähnyt isäänsä sellaisissa.

Hän oli kuullut sanottavan, että varakkaat ihmiset olivat tarjonneet
tälle ukolle asuntoa talossaan koko hänen loppuiäkseen. Mutta hän
oli sen sijaan muuttanut miniänsä luo, joka asui täällä Askedalissa,
auttaakseen häntä voimiensa mukaan. Miniällä oli monta pientä lasta,
ja mies oli lähtenyt kauan sitten maailmalle, eikä hänestä sen koommin
oltu kuultu mitään.

»Tänään läksi koukuista kaloja!» huusi pikku tyttö seisoessaan
portaalla.

»Vai niin», sanoi nuotankutoja, »sepä oli hyvä.»

»Minä annan kernaasti kaikki kalat teille, kunhan saan itse kokea
pyydykseni», sanoi pikku tyttö.

Hän astui ukon luo ja tyhjensi korinsa hänen eteensä ja odotti, että
nuotankutoja tulisi iloiseksi ja kiittäisi häntä, sillä hän oli
tottunut siihen, että Janne, hänen isänsä, iloitsi kaikesta, mitä hän
sanoi tai teki.

Mutta ukko otti asian yhtä levollisesti kuin kaiken muunkin.

»Pidä sinä vain omasi!» sanoi hän. »Me olemme niin tottuneet näkemään
täällä nälkää, että kernaasti voimme tulla toimeen ilman muutamia
pikkukaloja.»

Jotakin omituista tuossa vanhassa köyhässä ukossa oli. Klara Gulla
tahtoi välttämättä voittaa hänen sydämensä.

»Saatte te käydä kokemassa ja laskea koukutkin, saatte ihan kaikki»,
sanoi tyttö.

»Ei, en minä tahdo riistää sitä iloa sinulta», sanoi ukko.

Mutta Klara Gulla piti puoliaan. Hän ei tahtonut lähteä matkoihinsa,
ennenkuin hän oli keksinyt jonkun keinon, millä ilahduttaa ukkoa.

»Tahdotteko, että tulen joka aamu teitä täältä hakemaan, niin että
voimme kokea koukut yhdessä ja jakaa kalat keskenämme?» kysyi tyttö.

Silloin ukko lopetti hakkuunsa. Hän käänsi omituiset, sammuneet
silmänsä tyttöön ja hymyn välähdys kirkasti hänen kasvojaan.

»Niin, nyt sinun onkeasi kala vihdoinkin nykäisi», sanoi hän. »Tähän
ehdotukseen en vastaa kieltävästi.»




AGRIPPA.


Tuo pikku tyttö oli hyvin merkillinen. Hän ei ollut kymmentä vuotta
vanhempi, kun hän tuli jo toimeen itse Agrippa Prästberginkin kanssa.

Kun ajattelemme vain miltä Agrippa näytti — hänellähän oli keltaiset,
punareunaiset, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat silmät,
monikyhmyinen nenä, suuri, pörröinen parta, joka törrötti kuin harja
suun ympärillä, syväuurteinen otsa, pitkä, hontelo vartalo ja päässään
repaleinen sotilaslakki, niin olihan pakko myöntää, että kuka hyvänsä
olisi pelännyt, joutuessaan hänen kanssaan tekemisiin — — —

Eräänä päivänä pikku tyttö istui aivan yksin laakealla kivipaadella
tuvan oven edessä ja söi voileipää iltasekseen.

Äkkiä hän näki pitkän miehen astuvan tietä pitkin, eikä kestänyt kauan,
ennenkuin hän tunsi hänet Agrippa Prästbergiksi.

Mutta ei hän siltä säikähtänyt. Ensiksi hän taittoi voileipänsä kahtia
ja asetti puolet vastakkain, niin ettei se tahrisi häntä, ja sitten hän
pisti sen esiliinansa alle.

Sen jälkeen hän ei yrittänyt juosta tiehensä eikä lukita tuvan ovea,
sillä hän tiesi, ettei siitä mitään apua sittenkään olisi sellaisen
miehen parissa, vaan jäi paikoilleen istumaan. Hän otti vain
sukankutimen, jonka Katrina oli jättänyt jälkeensä kivelle lähtiessään
hetki sitten viemään iltaruokaa Jannelle, ja alkoi kutoa, niin että
puikot helisivät.

Hän oli istuvinaan aivan levollisena ja tyytyväisenä, ja vain salaa hän
vilkaisi veräjälle. Aivan oikein, heille hän oli tulossa. Hän kohotti
juuri portin säppiä.

Tyttö siirtyi hiukan ylemmäksi paadellaan ja levitti hameensa, sillä
olihan hän nyt, sen hän selvästi tunsi, talon vartija.

Tietysti Klara Gulla oli sen verran asioista perillä, että hän tiesi,
ettei Agrippa Prästberg ollut mikään varas eikä hänellä myöskään ollut
tapana ruveta tappelemaan, jollei haukkunut häntä »Grepaksi» tai
tarjonnut hänelle voileipää. Kauan hän ei missään paikassa myöskään
viipynyt, jollei kaikeksi onnettomuudeksi talossa sattunut olemaan
taalalaiskelloa.

Hän kierteli pitkin pitäjää korjaten kelloja, ja kun hän tuli
tupaan, jossa oli tuollainen vanha, korkea kellokaappi, niin hän ei
rauhoittunut, ennenkun hän sai irroittaa kellon sisustan ja katsoa
oliko siinä jotain vikaa. Ja vikaa löytyi aina. Hänen oli suorastaan
pakko hajoittaa koko kello. Sitten saattoi kestää useampiakin päiviä,
ennenkun hän sai sen kokoon jälleen, ja sillä aikaa täytyi pakostakin
antaa hänelle asuntoa ja ruokaa.

Pahinta oli se, että jos Prästberg sai käsiinsä jonkun kellon, niin
ei se sen jälkeen enää koskaan käynyt yhtä hyvin kuin ennen. Ja
ainakin kerran vuodessa oli pakko antaa hänen tarkastaa sitä, muuten
se pysähtyi kerrassaan. Ukko koetti kyllä suorittaa työnsä niin
huolellisesti ja rehellisesti kuin suinkin, mutta mahdotonta sitä oli
välttää, kellot menivät aivan pilalle.

Siksi oli parasta, jollei hän koskaan sattunut kellon lähettyvillekään.
Sen Klara Gulla tiesi varsin hyvin, mutta hän ei keksinyt myöskään
mitään keinoa, millä hän olisi saanut pelastetuksi taalalaiskellon,
joka käydä tikutti tuvassa. Prästberg tiesi heillä sellaisen olevan,
ja kauan aikaa hän oli jo väijynyt sitä, mutta edellisillä kerroilla
käydessään talossa oli Katrina aina ollut kotona ja saanut vaaran
estetyksi.

Kun ukko tuli tuvan edustalle, pysähtyi hän pikku tytön eteen, työnsi
lujasti keppinsä maahan ja lopotti:

»Tässä tulee Johan Utter Agrippa Prästberg, kuninkaallisen majesteetin
ja kruunun rumpali. On ollut kuula- ja ruutisateessa, ei pelkää
enkeleitä eikä piruja. Onko kukaan kotona?»

Klara Gullan ei tarvinnut mitään vastata. Ukko marssi hänen ohitseen
suoraan tupaan ja ohjasi askeleensa heti suurta taalalaiskelloa kohti.

Tyttö kiiruhti hänen jäljissään sisään ja koetti vakuuttaa ukolle, että
kello kävi erinomaisesti. Se ei jättänyt eikä edistänyt. Sitä oli aivan
turha korjata.

»Mitenkä joku kello voisi käydä oikein, ellei Johan Utter Agrippa
Prästberg ole hoitanut sitä?» sanoi ukko.

Hän oli niin pitkä, että hän ylettyi avaamaan kellokaapin nousematta
tuolille. Samassa hän irroitti kellotaulun ja koneiston ja laski ne
pöydälle. Klara Gulla puristi nyrkkiään esiliinan alla ja kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä, mutta hänellä ei ollut voimaa estää häntä.

Prästbergillä oli kiire ottaa selkoa kellon viasta ennenkuin Janne tai
Katrina ennättäisi tulla kotiin ja sanoa, ettei se kaivannut korjausta.
Hänellä oli matkassaan pienessä mytyssä työkaluja ja rasvapurkkeja. Hän
avasi mytyn kiireesti ja hädissään pudotti osan sisällyksestä lattialle.

Klara Gulla sai käskyn noukkia maasta kaikki pudonneet tavarat. Ja
jokainen, joka on nähnyt Agrippa Prästbergin, käsittää kyllä, ettei hän
voinut olla tottelematta. Tyttö laskeutui lattialle ja ojensi hänelle
pienen sahan ja meisselin.

»Eikö ole muuta?» ärjäsi ukko. »Voit olla hyvilläsi siitä, että saat
palvella kuninkaallisen majesteetin ja kruunun rumpalia, senkin kirottu
torpparinvesa.»

»Ei minun luullakseni», vastasi tyttö ja näytti kovin onnettomalta.
Hänenhän oli määrä vartioida tupaa isän ja äidin poissa ollessa, ja nyt
kävikin näin hullusti.

»Entäs silmälasit?» kysyi Prästberg. »Ne putosivat varmaan myöskin.»

»Ei», sanoi tyttö, »ei täällä ole silmälaseja.»

Samassa välkähti pieni toivonkipinä hänen mieleensä. Mitäpä, jollei
ukko voisikaan silmälaseitta tehdä mitään kellolle! Mitäs, jos ne
olisivat kadonneet!

Samassa hänen silmänsä osuivat silmälasikoteloon. Se oli joutunut
pöydän jalan taakse.

Ukko helisytteli vanhoja hammasrattaita ja vietereitä, joita hänellä
oli mytyssä ja etsi niiden joukosta silmälasejaan. Ehkäpä kävisi niin
onnellisesti, ettei hän niitä löytäisikään?

»Ei tässä suinkaan muu auta, kuin että itse saan polvistua lattialle
etsimään niitä», sanoi ukko. »Ylös siitä, torpparinvesa!»

Pikku tytön käsi iski salaman nopeudella silmälasikoteloon ja kätki sen
esiliinan alle.

»Ylös siitä!» murahteli ukko. »En minä sinuun luota. Mitä sinulla on
esiliinan alla? Näytäppäs, kuuletko sinä!»

Tyttö ojensi heti kätensä esille. Toinen käsi oli koko ajan ollut
esiliinan alla. Nyt hänen täytyi ojentaa sekin esille, ja silloin ukko
näki voileivän.

»Hyi! Sinulla taitaa olla voileipä kädessä», sanoi Agrippa Prästberg
vetäytyen kauaksi tytöstä, ikäänkuin hän olisi pidellyt kyykäärmettä.

»Minä söin voileipää parhaillani, kun te tulitte, ja silloin pistin sen
piiloon, sillä tiedän kyllä, ettette te pidä voista.»

Ukko polvistui maahan, mutta turha vaiva. Hän ei löytänyt mitään.

»Varmaan te unohditte ne edelliseen taloon», sanoi Klara Gulla.

Samaa ukkokin oli ajatellut, vaikkei hän tahtonut uskoa sitä todeksi.

Joka tapauksessa hän ei voinut tehdä mitään kellolle, kun lasit olivat
kateissa. Muuta neuvoa ei ollut, kuin kerätä tavarat myttyyn ja asettaa
kello paikoilleen kaappiinsa.

Ukon kääntyessä selin seinää vasten tyttö pisti silmälasit takaisin
myttyyn.

Ja sieltä ukko löysi ne tiedustellessaan niitä Lövdalan kartanosta,
missä hän viimeksi oli työskennellyt. Hän oli avannut myttynsä
näyttääkseen, etteivät ne olleet siellä, ja silloin silmälasikotelo
olikin kaikkein päällimäisimpänä.

Ensi kerralla tavatessaan Jannen ja Katrinan mäntymäellä kirkon
edustalla, meni hän heitä puhuttelemaan.

»Tuo teidän tyttönne», sanoi hän, »tuo teidän sukkela pikku tyttönne,
hän tuottaa teille vielä paljon iloa.»




KIELLETTY HEDELMÄ.


Monet ennustivatkin Skrolyckan Jannelle, että hän saisi paljon iloa
pikku tytöstään, hänen suureksi tultuaan. Ihmiset eivät varmaankaan
uskoneet, että hän jo joka päivä ja joka hetki tuotti hänelle iloa.
Vain yhden ainoan kerran tytön koko kasvinaikana Janne suuttui häneen
ja häpesi hänen puolestaan.

Eräänä kesänä, pikku tytön käydessä kahtatoista, kulki Janne hänen
kanssaan harjun poikki Lövdalaan; oli seitsemästoista päivä elokuuta,
kartanon omistajan, luutnantti Liljecronan syntymäpäivä.

Elokuun seitsemästoista oli niin suuri ilonpäivä, että sekä Svartsjön
että Bron asukkaat odottivat sitä pitkin vuotta. Eikä yksin herrasväki,
joka sai ottaa osaa kaikkiin juhlallisuuksiin, vaan myös kansan
lapset ja nuoriso. He tulvivat suurin joukoin Lövdalaan katselemaan
koreapukuisia vieraita ja kuuntelemaan laulua, ja tanssimusiikkia.

Kaiken lisäksi viekoittelivat kaikki puutarhan herkut nuorisoa
Lövdalaan elokuun seitsemäntenätoista päivänä. Olihan heitä muussa
suhteessa kasvatettu ankaraankin rehellisyyteen, mutta pensaista ja
puista saattoi huoleti poimia niin paljon kuin halutti, kunhan ei vain
joutunut teosta kiinni.

Kun nyt Janne ja Klara Gulla tulivat puutarhaan, huomasi Janne heti,
miten pikku tytön silmät kävivät suuriksi, kun hän näki niin paljon
vihreitä raakaleita omenapuissa. Eikä Janne olisi kieltänytkään häntä
hiukan maistelemasta, jollei hän olisi huomannut, että vouti Söderlind
ja pari muuta kartanon miestä piti vahtia puiden alla, jotta ei mitään
pahuutta harjoitettaisi.

Janne kuljetti Klara Gullan mukanaan pihalle, jossa ei ollut mitään
viekoittelevaa. Mutta hän huomasi sittenkin, että tytön ajatukset
olivat koko ajan kiintyneinä karviaismarjapensaisiin ja omenapuihin.
Hän ei vilkaissutkaan hienopukuisiin nuoriin herroihin ja neiteihin
eikä liioin koreihin kukkapenkereihin. Janne ei voinut saada häntä
kuuntelemaan koreita puheita, joita Bron rovasti ja insinööri Boreaus,
Borgin kartanon isäntä, pitivät luutnantti Liljecronalle. Niin, eipä
hän huolinut edes kuunnella lukkari Svartlingin onnentoivotusrunoa.

Anders Osterin pillin ääni kajahti sisältä huoneista. Se soitti niin
iloista tanssimusiikkia, että oli vaikea pysytellä alallaan. Mutta
pikku tyttö koetti vain keksiä jotain veruketta voidakseen livahtaa
takaisin puutarhaan.

Janne piti häntä uskollisesti kädestä kiinni kaiken aikaa. Hän ei
hellittänyt otettaan, keksipä tyttö mitä tahansa päästäkseen irti.
Kaikki kävikin hyvin kunnes ilta alkoi pimetä.

Silloin sytytettiin kirjavia lyhtyjä palamaan sekä puihin että maahan
kukkien pariin ja rehevien köynnösten väliin, jotka kiemurtelivat talon
seinää pitkin. Se oli niin kaunista, että Janne, joka ei koskaan ollut
moista nähnyt, tuli aivan pyörälle päästään eikä tiennyt, oliko hän
enää maan päällä.

Mutta hän piti sittenkin pikku tyttöä kädestä kiinni.

Kirkonkylän kauppias ja hänen veljensä ja Anders Öster ja tämän
veljenpoika rupesivat laulamaan, kun lyhdyt olivat sytytetyt, ja
heidän laulaessaan tunsi Janne omituisen ilon täyttävän koko ilman.
Se karkoitti kaikki painostavat ja tuskalliset ajatukset. Se valtasi
mielen niin hiljaa ja suloisesti tänä leutona yönä, ettei Janne voinut
olla antautumatta sen valtaan. Ja samoin kävi kaikkien muidenkin.
Kaikki iloitsivat olemassaolostaan ja maailmasta, jossa oli niin hyvä
elää.

»Kyllä nyt huomaa, että on seitsemästoista elokuuta», kuiskattiin hänen
ympärillään.

»Tällaiselta sitä kai paradiisissa tuntui», sanoi eräs nuori mies
näyttäen oikein juhlalliselta.

Janne oli aivan samaa mieltä hänkin, mutta vielä hänellä oli sen verran
mielenmalttia, ettei hän päästänyt irti pientä lapsenkättä.

Laulun loputtua heitettiin muutamia raketteja ilmaan. Ja kun
pienet tulikuulat kiitivät suoraan tummansinistä yötaivasta vasten
ja pirstaantuivat sitten punaiseksi, siniseksi ja keltaiseksi
tähtisateeksi, joutui Janne niin ymmälle ja tunsi samalla niin
kummallista liikutusta, että hän hetkeksi unohti Klara Gullan. Ja kun
hän jälleen tuli tajuihinsa, oli tyttö kadonnut.

»Niin, minkäs sille mahtoi», tuumi Janne. »Toivokaamme, että hänen käy
hyvin niinkuin aina ennenkin, ja ettei vouti tai joku muu vahdeista saa
häntä kiinni.»

Turhaa Jannen oli ruveta etsimään tyttöä suuresta, pimeästä
puutarhasta. Viisainta oli pysytellä samalla paikalla ja odottaa hänen
takaisin tuloaan.

Kauan häntä ei tarvinnutkaan odottaa. Vieläkin laulettiin laulu, ja
tuskin se oli loppunut, kun vouti Söderlind astui pihalle Klara Gulla
käsivarrellaan.

Luutnantti Liljecrona seisoi toisten herrojen kanssa ylimmällä
portaalla ja kuunteli laulua. Vouti Söderlind pysähtyi hänen eteensä ja
laski pikku tytön maahan.

Klara Gulla ei huutanut eikä yrittänyt paetakaan. Hän oli poiminut
esiliinansa täyteen omenanraakaleita, ja hän piteli vain lujasti siitä
kiinni, ettei suinkaan mitään putoaisi maahan.

»Tämä veitikka istui ylhäällä omenapuussa», sanoi vouti Söderlind.
»Luutnanttihan sanoi, että jos saisin kiinni omenanvarkaita, niin
toisin ne luutnantin puheille.»

Luutnantti Liljecrona tarkasteli pikku tyttöä ja sitten poimut hänen
silmiensä ympärillä alkoivat nytkähdellä, niin ettei voinut lainkaan
tietää, aikoiko hän ruveta nauramaan vai itkemään.

Hän oli varmaan aikonut sanoa pari vakavaa sanaa sille, joka yrittäisi
varastaa hänen omeniansa, mutta huomatessaan, miten lujasti tyttö
puristi esiliinaa, kävi hänen kovin sääli häntä. Hän ei vain tiennyt,
mitä tehdä, jotta tyttö saisi pitää omenansa.

Sillä jos hän päästäisi tytön ilman muuta irti, niin voisi siitä olla
seurauksena, että kaikki omenat katoaisivat hänen puutarhastaan.

»Vai niin, oletko sinä ollut varastamassa omenia», sanoi luutnantti.
»Olethan sinä käynyt koulua ja lukenut Adamista ja Evasta, niin että
pitäisihän sinun tietää, miten vaarallista omenien varastaminen on.»

Samassa Janne astui esiin ja asettui Klara Gullan viereen. Hän oli
kovin harmistunut tyttöön, koska hän oli pilannut hänen ilonsa, mutta
täytyihän hänen kuitenkin auttaa häntä.

»Älkää tehkö mitään tälle pikku tytölle, luutnantti», sanoi Janne.
»Sillä minä annoin hänelle luvan kiivetä puuhun ja ottaa omenia.»

Tuskin hän oli sen sanonut, niin Klara Gulla katsoi harmistuneena
isäänsä ja alkoi puhua. »Se ei ole totta», sanoi hän. »Minä itse
halusin saada omenia. Isä piteli minua koko ajan kädestä kiinni, jotta
en lähtisi niitä ottamaan.»

Nyt luutnantti tuli kovin iloiseksi.

»Kas se oli oikein, tyttöseni», sanoi hän, »se oli oikein, ettet
antanut isäsi ottaa syytä päällensä. Tiedäthän, että kun Herra Jumala
suuttui Adamiin ja Evaan, niin ei siihen ollut syynä se, että he
varastivat omenia, vaan se että he olivat pelkurimaisia ja syyttivät
toinen toistansa. Saat mennä ja viedä omenat matkassasi, koska et
pelännyt tunnustaa totuutta.»

Sitten hän kääntyi poikansa puoleen.

»Anna Jannelle lasillinen punssia!» sanoi hän. »Juokaamme hänen
maljansa, koska hänen tyttönsä puolusti itseään paremmin kuin Eeva
aikoinansa. Mikä onni meille kaikille, jos Klara Gulla olisi ollut
paratiisin yrttitarhassa hänen sijallansa!»






II.




LARS GUNNARSSON.


Fallan Erik ja Skrolyckan Janne olivat eräänä kylmänä talvipäivänä
metsässä hirsiä kaatamassa.

He olivat sahanneet paksun puunrungon poikki. Puu oli juuri
kaatumaisillaan, ja he vetäytyivät syrjään, jotta eivät joutuisi oksien
alle puun syöstessä maahan.

»Varokaa, isäntä!» sanoi Janne. »Minun luullakseni puu kaatuu teidän
puolellenne.»

Erik olisi kyllä ehtinyt juosta pois tieltä sillä aikaa kun kuusi
hoippui ja kallistui syrjälleen. Mutta hän oli kaatanut niin monta
puuta eläissänsä, että hän mielestään ymmärsi tämän asian paremmin kuin
Janne, ja siksi hän jäi paikoilleen seisomaan. Seuraavassa tuokiossa
hän makasi kumossa maassa kuusen alla.

Hän ei päästänyt ainoatakaan ääntä kaatuessansa, ja kuusen oksat
peittivät hänet kokonaan. Janne katseli ympärilleen eikä ymmärtänyt
minne isäntä oli kadonnut.

Samassa hän kuuli äänen, jota hän koko elinaikansa oli totellut, mutta
se oli niin heikko, että hän töin tuskin saattoi sanoja eroittaa.

»Mene hakemaan hevosta ja apua, Janne, jotta minut voidaan kuljettaa
kotiin!»

»Enkö yrittäisi auttaa teitä ensin?» kysyi Janne. »Eikö teidän ole
vaikea siinä olla?»

»Tee niinkuin sanon, Janne!» sanoi Fallan Erik. Ja Janne tiesi
hyvinkin, että isäntä ennen kaikkea vaati kuuliaisuutta, ja siksi hän
ei pannut sen kovemmin vastaan.

Janne juoksi siis Fallan taloon niin pian kuin pääsi. Mutta matka ei
ollut kovinkaan lyhyt, hän tarvitsi koko runsaasti aikaa päästäkseen
perille.

Kaikkein ensiksi hän talonväestä tapasi Lars Gunnarssonin, joka oli
naimisissa Fallan Erikin vanhimman tyttären kanssa ja jonka oli määrä
saada talo haltuunsa vanhan isännän kuoltua.

Niin pian kuin Lars Gunnarsson oli saanut tiedon asiasta, käski hän
Jannen ilmoittamaan emännälle, mitä oli tapahtunut. Sitten hänen
piti mennä hakemaan renkipoikaa. Itse Lars Gunnarsson juoksi talliin
valjastamaan hevosta.

»Onkohan tarpeellista heti mennä ilmoittamaan onnettomuutta
vaimoväelle», sanoi Janne. »Turhaan vain viivytellään, he kun ovat niin
kärkkäät itkemään ja tuskailemaan. Isännän ääni kuului kovin heikolta,
jotta olisi parasta pitää kiirettä.»

Mutta Lars Gunnarsson oli pitänyt arvostaan kiinni aina siitä
saakka kun hän taloon tuli. Yhtä vähän hän peruutti käskyjään kuin
appiukkokaan.

»Mene heti sisään äitimuorin luo!» sanoi hän. »Etkö ymmärrä, että
heidän täytyy laittaa vuode kuntoon, jotta meillä olisi minne laskea
hänet, kun palaamme takaisin?»

Jannen täytyi siis mennä sisään Fallan emännän puheille, ja vaikka
hän koettikin kiirehtiä, niin aikansa se sittenkin kysyi, kun oli
kerrottava koko tapaus juurta jaksain.

Kun Janne palasi takaisin pihalle, kuuli hän Larsin meluavan ja
kiroilevan tallissa. Lars ei kohdellut hyvin eläimiä. Hevoset potkivat,
niin pian kun hän tuli lähellekin. Nytkään hän ei ollut kyennyt saamaan
ainoatakaan hevosta ulos pilttuusta koko sinä aikana, jolloin Janne oli
puhunut Fallan emännän kanssa.

Siitä ei koituisi mitään hyvää, jos Janne yrittäisi auttaa häntä, sen
hän ennestään tiesi, siksipä hän läksi toista asiaa toimittamaan,
renkipoikaa hakemaan. Omituista, ettei Lars ollut käskenyt häntä
pikemmin antamaan sanaa Börjelle, joka oli riihessä puimassa, vaan
lähetti hänet poikaa kutsumaan, joka raivasi nuorta metsää koivikossa
hyvän matkan päässä talosta.

Heikko ääni kuusen alta kaikui Jannen korvissa hänen toimittaessaan
näitä turhia asioita. Se ei kuulunut enää niin käskevältä, vaan se
rukoili ja pyysi häntä pitämään kiirettä. »Kyllä tulen, kyllä tulen»,
kuiskasi Janne vastaan, mutta samalla hänet valtasi samallainen tunne
kuin unissa, painajaisen painostaessa, jolloin ponnistaa kaikki
voimansa päästäkseen eteenpäin, mutta ei sittenkään voi hievahtaa
paikaltaan.

Nyt Lars oli saanut hevosen valjaihin, mutta sitten naisväki tuli
sanomaan, että hänen pitäisi ottaa olkia ja peitteitä mukaan, ja sehän
oli kylläkin hyvä, vaikka tuottihan sekin viivytystä, ennenkuin kaikki
oli järjestyksessä.

Vihdoin he läksivät liikkeelle, Lars, Janne ja renkipoika, mutta he
eivät päässeet metsänreunaa pitemmälle, ennenkuin Lars pysähdytti
hevosen.

»Sitä joutuu aivan pyörälle päästään saadessaan tällaisia uutisia»,
sanoi hän. »Nyt vasta muistuu mieleeni, että Börje on riihellä.»
»Niin», sanoi Janne. »Hän olisi ollut hyvä matkassa. Hän on kahta
vertaa voimakkaampi kuin kukaan meistä.»

Silloin Lars käski renkipojan juosta hakemaan Börjeä, ja taaskin oli
odotettava.

Sillä välin kuin Janne istui toimettomana reessä, tuntui hänestä,
ikäänkuin hänen eteensä olisi avautunut suuri, tyhjä, jäisen kylmä
kuilu, johon oli kamala katsoa. Mutta samalla se ei ollut mikään
kuilukaan, vaan ainoastaan varma tunne, että he saapuisivat liian
myöhään.

Börje ja poika tulivat vihdoin juoksujalkaa ja henki kurkussa, ja nyt
he ajoivat metsään.

Mutta matka ei sujunut nopeasti. Lars oli valjastanut vanhan,
jäykkäjalkaisen Ruskon reen eteen. Totta tosiaan, niinkuin hän itsekin
sanoi, hän mahtoi olla aivan pyörällä päästään.

Hetken kuluttua osoittautui jälleen, että hän oli aivan sekaisin.
Kesken kaikkea hän tahtoi ajaa väärää tietä. »Ei, jos me ajamme
tuota tietä, niin me joudumme suoraan Snipavaaralle», sanoi Janne,
»ja meidänhän on määrä päästä Lobyn tuolla puolen olevaan metsään.»
— »Niin, kyllä minä sen tiedän», sanoi Lars, »mutta kauempana on
toinenkin oikotie, jota on parempi ajaa.» — »Mikähän oikotie se mahtaa
olla?» kysyi Janne. »Sitä en koskaan ole nähnyt.» — »Maltahan vaan,
niin saat nähdä.»

Lars alkoi pyrkiä suoraan vaaraa ylös. Mutta Börjekin piti Jannen
puolta, ja silloin Larsin täytyi antaa perään. Joka tapauksessa oli
kulunut aikaa hukkaan heidän kiistellessään, ja Janne tunsi, miten
tuo musta tyhjyys levisi koko hänen ruumiiseensa. Käsivarret ja kädet
tulivat niin ontoiksi ja kohmettuneiksi, että tuskin saattoi niitä
liikutella. »Samapa se», tuumi hän. »Me tulemme kuitenkin liian
myöhään. Fallan Erik ei kaipaa enää meidän apuamme, kun pääsemme
perille.»

Vanha hevonen ponnisteli eteenpäin metsätiellä niin hyvin kuin
saattoi, mutta sillä ei ollut kylliksi voimia sellaista matkaa varten.
Se oli huonosti kengitetty ja kompastui kerta toisensa jälkeen, ja
ylämäissä täytyi miesten nousta pois reestä ja astua jalan. Poikettuaan
raivaamattomaan metsään oli hevosesta melkein enemmän haittaa kuin
hyötyä.

Vihdoin he kuitenkin tulivat perille ja huomasivat, ettei Fallan Erik
ollutkaan kovin pahoin vioittunut. Ei mikään jäsen ollut murskautunut
eikä taittunut. Oksa oli repäissyt toista reittä, ja siinä oli kyllä
vaikea haava. Mutta ei sekään ollut kuolemaksi.

Seuraavana aamuna, kun Janne tuli työhön, sai hän kuulla, että Erikillä
oli korkea kuume ja kovia tuskia.

Hän oli vilustunut maatessaan maassa niin kauan aikaa. Tauti kääntyi
keuhkokuumeeksi, ja kahden viikon kuluttua hän oli kuollut.




PUNAINEN LENINKI.


Kun Skrolyckan nuori tyttö oli seitsemäntoista vuoden vanha, tuli hän
eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä vanhempiensa kera kirkkoon.

Astuessaan tietä myöten oli hänellä hartioillaan saali, jonka hän
riisui yltään saavuttuaan kirkkomäelle, ja silloin kaikki näkivät, että
hänellä oli yllään leninki, jommoista ei kukaan koko pitäjässä ennen
ollut nähnyt.

Kuljeksiva kauppias, joka kiertää pitkin pitäjiä laukku selässä, oli
kerran eksynyt aina Askedaliin saakka, ja kun hän oli nähnyt Klara
Gullan kukoistavan nuoruuden, oli hän ottanut repustaan esille kankaan,
kehoittaen vanhempia ostamaan sen tytölle. Kangas oli punaista ja
välkkyi aivan kuin silkki.

Kangas oli yhtä kallista kuin kaunistakin, eivätkä Janne ja Katrina
mitenkään olisi kyenneet ostamaan sellaista leninkiä tyttöselle, vaikka
varsinkin Janne olisi ohut hyvinkin halukas siihen.

Mutta ajatelkaahan, kun kauppias oli hyvän aikaa turhaan tyrkyttänyt
sitä, joutui hän aivan suunniltaan, kun ei saanut tahtoaan läpi! Hän
oli päättänyt, sanoi hän, että Jannen tyttären tuli saada tuo kangas.

Hän ei ollut nähnyt ketään koko pitäjässä, jota se niin hyvin olisi
pukenut kuin häntä.

Ja sitten kauppias mittasi siitä sen verran kangasta kuin yhdeksi
puvuksi oli tarpeen, ja lahjoitti sen Klara Gullalle. Hän ei huolinut
mitään maksua siitä. Hän pyysi vain saada nähdä hänet puettuna
punaiseen leninkiin ensi kerralla, kun hän saapui jälleen Skrolyckaan.

Sitten pitäjän paras ompelija oli sen ommellut, hän, joka muuten ompeli
vain Lövdalan neideille. Ja kun Klara Gulla sai sen ylleen, näyttivät
he yhdessä niin kauniilta, että olisi voinut luulla tytön puhjenneen
esiin orjantappurapensaasta mäellä.

Sinä sunnuntaina, jolloin Klara Gullan oli määrä näyttäytyä uudessa
puvussaan kirkolla, ei Janne eikä Katrina malttanut pysyä kotona, niin
uteliaita he olivat kuulemaan ihmisten arvostelua.

Ja kävikin siten, että kaikki ihmiset huomasivat punaisen leningin, ja
nähtyään sen kerran, he kääntyivät taaksensa ja katselivat sitä vielä
uudestaan. Mutta toisella kertaa he eivät katselleet vain leninkiä,
vaan myöskin nuorta tyttöä, jonka yllä se oli.

Toiset olivat kuulleet jo aikaisemmin tästä leningistä puhuttavan,
toiset tahtoivat tietää, mitenkä mäkitupalaisen tytär saattoi esiintyä
niin koreana mäntymäellä kirkon edustalla. Janne ja Katrina saivat
kertoa koko jutun kauppiaasta ja kaikesta muusta moneen kertaan. Ja
kun ihmiset saivat kuulla asian perin pohjin, eivät he voineet enää
harmitella sen johdosta. He iloitsivat kaikki, että onni oli kerta
eksynyt köyhään mökkiinkin kaukana Askedalissa.

Olipa joukossa rikkaiden talojen poikia, jotka sanoivat aivan suoraan,
että jos tyttö olisi ollut sellaista sukua, että olisi käynyt päinsä
naida hänet, niin olisi hän ollut jo kihloissa kirkolta kotiin
palatessansa.

Ja olipa talontyttäriä, rikkaiden tilojen ainokaisia perijättäriä,
jotka tuumivat itsekseen, että he olisivat olleet valmiit antamaan
koko vuoden tulon väliä, jos he olisivat voineet saada omakseen tytön
punoittavat, nuoruutta ja terveyttä loistavat kasvot.

Mutta sattuipa nyt siten, että sinä sunnuntaina olikin Bron rovastilla
saarnavuoronsa Svartsjössä, eikä tavallisella papilla. Ja rovasti oli
ankara vanhanajan mies, joka paheksui kaikenlaista ylellisyyttä, niin
hyvin puvuissa kuin muussakin.

Kun hän näki nuoren tytön punaisessa leningissänsä, luuli hän varmaan
sitä silkiksi, ja lähetti lukkarin kutsumaan sekä tytön että hänen
vanhempansa puheillensa.

Huomasihan hänkin, että leninki ja tyttö sopivat erinomaisesti yhteen,
mutta siitä huolimatta herätti se hänen paheksumistaan.

»Kuulehan, tyttöseni, minäpä sanon sinulle jotakin», sanoi hän Klara
Gullalle ja laski kätensä hänen olkapäälleen. »Ei mikään estäisi minua
pukeutumasta piispan pukuun ja ripustamasta kultaristiä kaulaani,
jos mieleni tekisi. Mutta sitä minä en tee, sillä en tahdo näyttää
enemmältä kuin mitä olen. Ja samoin ei sinunkaan pitäisi pukeutua
yhtä hienoksi kuin herraskartanon neidit, koska olet vain köyhän
mäkitupalaisen tytär.»

Ne olivat ankaria sanoja, ja Klara Gulla tuli niin ymmälle, ettei
osannut vastata mitään. Mutta Katrina kiiruhti kertomaan, että tyttö
oli saanut kankaan lahjaksi.

»Niin, voihan se olla», sanoi rovasti. »Mutta ettekö te vanhemmat
ymmärrä, että jos te sallitte tyttärenne koreilla tuolla tavalla kerran
tai kaksi, niin ei hän sitten enää tyydy sellaisiin yksinkertaisiin
vaatteihin, joita te voitte hänelle hankkia?»

Rovasti kääntyi pois heistä, sillä nyt hän oli selvästi lausunut
mielipiteensä. Mutta Jannella oli vastaus valmiina, ennenkuin rovasti
ennätti poistua.

»Tämän tytön pitäisi olla hieno kuin aurinko, jotta hän olisi
sopivasti puettu, sillä meidän aurinkomme ja ilomme on hän ollut aina
syntymästään saakka.»

Rovasti palasi takaisin ja katseli vakavasti kaikkia kolmea. Sekä Janne
että Katrina näyttivät vanhoilta ja kuihtuneilta, mutta heidän silmänsä
loistivat keskellä ryppyisiä kasvoja, kun he kääntyivät katsomaan
kukoistavaa tyttöä keskellänsä.

Silloin rovasti varmaan tuumi mielessänsä, että olisi sääli häiritä
noiden vanhusten iloa.

»Jos sinä todellakin olet ollut köyhien vanhempiesi valona ja ilona,
niin voit kantaa koreuttasi kunnialla», sanoi rovasti lempeällä
äänellä. »Sillä lapsi, joka voi tuottaa onnea isälleen ja äidilleen, on
parasta mitä me silmiemme edessä voimme nähdä.»




UUSI ISÄNTÄ.


Kun Skrolyckan väki palasi kotiin kirkosta sinä samana sunnuntaina,
jolloin rovasti oli lausunut nuo kauniit sanansa Klara Gullalle, istui
kaksi miestä aidan harjalla aivan veräjän luona.

Toinen oli Lars Gunnarsson, joka nyt oli perinyt isännyyden Fallan
Erikin jälkeen, toinen kauppapalvelija eräästä Brobyn kauppapuodista,
josta Katrinalla oli tapana ostaa sokeria ja kahvia.

He näyttivät niin välinpitämättömiltä ja vierailta istuessaan siinä,
ettei Janne uskonut heillä olevan asiaa hänelle. Hän nosti vain
lakkiansa ja astui heidän ohitseen tupaan sanaakaan sanomatta.

Miehet istuivat edelleen paikoillansa, ja Janne toivoi, että he pian
olisivat valinneet jonkun muun istumapaikan, jotta hänen ei olisi
tarvinnut nähdä heitä. Hän tunsi vaistomaisesti, että Lars Gunnarsson
kantoi kaunaa häntä kohtaan metsässä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen.
Useampia kertoja hän oli kuullut hänen sanovan, että Janne alkoi jo
olla vanha eikä tehnyt enää täyttä hyötyä päiväpalkastaan.

Katrina asetti esille päivällisruoan, ja pian syöminen olikin
suoritettu. Lars Gunnarsson ja puotilainen viipyivät edelleen pihalla
vilkkaasti keskustellen keskenänsä. Jannen mielestä he istuivat siellä
kuin kaksi haukkaa. He odottivat siinä aikaansa ja tekivät pilaa
pikkulinnuista, jotka luulivat voivansa päästä heitä karkuun.

Nyt he vihdoinkin laskeutuivat alas aidalta, avasivat veräjän ja
lähestyivät tupaa. Jannelle heillä siis sittenkin oli asiaa.

Janne aavisti aivan selvästi, että heillä oli paha mielessä, ja hän
katsoi ympärilleen ikäänkuin etsien paikkaa, jonne hän olisi voinut
piiloutua. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat Klara Gullaan, joka myös
katseli ulos ikkunasta, ja hän sai jälleen rohkeutta.

Mitäpä syytä hänellä oli pelätä, kun hänellä oli sellainen tytär?
Klara Gulla oli viisas ja neuvokas eikä pelännyt mitään. Ja onni häntä
kaikessa suosi, mihin ikänä hän tarttui. Lars Gunnarssonin ei olisi
helppo saada häntä taipumaan.

Kun Lars ja puotilainen astuivat sisään, näyttivät he taaskin yhtä
välinpitämättömiltä ja vierailta kuin äskenkin. Lars sanoi, että he
istuessaan ulkona olivat niin kauan katselleet tuota sievää pikku
mökkiä, että heidän lopulta teki mieli tulla sisään.

He kehuivat kaikkea, mitä siellä oli, ja Lars sanoi, että Jannen ja
Katrinan tulisi olla kovin kiitollisia Fallan Erikille, sillä hän se
kai oli pitänyt huolta siitä, että tupa oli tullut rakennetuksi ja että
he olivat menneet naimisiin.

»Tulin ajatelleeksi erästä asiaa», sanoi hän heti sen jälkeen ja käänsi
pois silmänsä, niin ettei hän nähnyt Jannea eikä liioin Katrinaa.
»Kyllä kai Fallan Erik oli siksi viisas, että hän kirjallisesti
luovutti teille tämän maan, jolla mökkinne seisoo?»

Ei Janne enempää kuin Katrinakaan vastannut tähän mitään. He ymmärsivät
heti, että nyt Lars oli tullut varsinaiseen asiaansa. Parasta oli antaa
hänen ensin selittää kaikki perin juurin.

»Olen kuullut sanottavan, ettei teillä ole papereita», sanoi Lars,
»mutta en tahtoisi uskoa, että asiat olisivat niin huonolla kannalla.
Sillä silloin voisi sattua, että koko tupa lankeaakin maan omistajalle.»

Janne ei sanonut vieläkään mitään, mutta Katrina suuttui niin
silmittömästi, ettei voinut enää olla vaiti.

»Fallan Erik on antanut meille sen maan, jolla mökki seisoo», sanoi
hän, »eikä kellään voi olla oikeutta anastaa sitä meiltä.»

»No, eihän se tarkoitus olekaan», sanoi uusi omistaja sovinnollisella
äänellä. Hän tahtoi vain saada asian järjestetyksi. Ei mitään muuta.
»Jos Janne voisi antaa hänelle sata riksiä lokakuun markkinoihin
mennessä ‒ ‒ ‒»

»Sata riksiä!» huudahti Katrina, melkein kirkuvalla äänellä.

Lars ei sanonut sen enempää. Hän kohotti vain päätään taakse ja puri
huulensa yhteen.

»Sinä et sano sanaakaan, Janne!» sanoi Katrina. »Etkö kuule, että Lars
tahtoo ottaa meiltä sata riksiä?»

»Ehkäpä ei Jannen ole niinkään helppoa saada sata riksiä irti», sanoi
Lars Gunnarsson. »Mutta täytyyhän minun tietää, mikä on omani.»

»Ja siksikö teidän pitää varastaa meidän tupamme?» huusi Katrina.

»Ei, sitä en minä suinkaan halua. Mökki on teidän. Minä tahdon vain
saada maan takaisin.»

»No, silloinhan on mökki myös siirrettävä teidän maaltanne pois», sanoi
Katrina. — »Tokko teidän kannattaa siirtää pois sellaista, jota ette
kuitenkaan voi pitää.» — »Vai niin», sanoi Katrina, »te tahdotte siis
sittenkin anastaa sen itsellenne?»

Lars Gunnarsson teki kädellään torjuvan liikkeen.

»Ei, en minä tahdo anastaa teidän mökkiänne, mitä vielä?» Olihan hän
jo sanonut, ettei hän sitä halunnut tehdä, mutta Brobyn kauppias oli
lähettänyt tänne puotilaisensa kera muutamia laskuja, jotka olivat
vielä maksamatta.

Puotilainen otti nyt esille laskut. Katrina työnsi ne Klara Gullan
eteen ja pyysi häntä katsomaan, minkä verran velkaa oli.

Velka ei ollut sen vähempi kuin sata riksiä, ja Katrina aivan kalpeni
penkillänsä. »Teidän tarkoituksenne on karkoittaa meidät talosta,
sen minä näen», sanoi hän. — »Ei suinkaan», vastasi Lars, »se ei
ole lainkaan meidän tarkoituksemme, jos te vain maksatte velkanne
‒ ‒ ‒». — »Teidän pitäisi toki ajatella vanhempianne, Lars», sanoi
Katrina. »Heillä ei ollut niinkään hyviä päiviä ennenkun te pääsitte
talolliseksi.»

Katrina johti puhetta kaiken aikaa. Janne ei sanonut mitään. Hän
katseli vain Klara Gullaa, katseli ja odotti. Hän oli aivan selvillä
siitä, ettei koko tällä asialla ollut muuta tarkoitusta, kuin että
tyttö saisi näyttää mihin hän kelpaisi.

»Kun köyhältä riistetään hänen tupansa, on hän myös mennyttä kalua»,
sanoi Katrina.

»Enhän minä tahdo ottaa tupaa», puolusteli Lars Gunnarsson itseään.
»Minä tahdon vain, että asia tulisi selväksi.»

Mutta Katrina ei kuunnellut häntä. »Niin kauan kuin köyhällä on
mökkinsä, tuntee hän olevansa yhtä hyvä kuin kaikki muutkin. Mutta se,
jolla ei ole omaa kotia, ei ole edes ihminen.»

Jannen mielestä kaikki, mitä Katrina sanoi, oli aivan oikein. Tupa
oli rakennettu hylkyhirsistä ja oli kylmä talvella, sen perustus oli
kallellaan, ja ahdas ja pieni se oli, mutta sittenkin heistä tuntui,
että he olisivat mennyttä kalua, jos he sen menettäisivät.

Janne puolestaan ei hetkeäkään voinut epäillä niin huonosti käyvän.
Tuossahan Klara Gulla istui, ja hän huomasi, miten tytön silmät
alkoivat loistaa. Pian hän varmaankin sanoisi jotain, joka karkoittaisi
pois nuo kiusanhenget.

»Niin, te tarvitsette kai aikaa tehdäksenne päätöksenne», sanoi uusi
omistaja. »Mutta muistakaa, joko te muutatte pois täältä lokakuun
ensimäisenä päivänä, tai maksatte velkanne Brobyn kauppiaalle! Ja minä
olen saapa sata riksiä tontista!»

Katrina väänsi vanhoja, työssä kuluneita käsiänsä. Hän oli niin poissa
suunniltaan, että hän puhui itsekseen välittämättä siitä, kuunteliko
kukaan hänen sanojaan.

»Miten minä menen kirkkoon, miten minä näyttäydyn muitten ihmisten
parissa, jos minun käy niin huonosti, etten omista enää omaa tupaakaan?»

Jannen ajatukset olivat muualla. Hänen mieleensä muistuivat kaikki ne
kauniit muistot, jotka liittyivät tupaan. Täällä kätilö oli laskenut
lapsen hänen syliinsä. Tuossa kynnyksellä hän oli seisonut, kun aurinko
kurkisti esiin pilvien lomasta antaakseen tytölle nimen. Tupa oli
kasvanut kiinni häneen, Klara Gullaan ja Katrinaan. He eivät voineet
menettää sitä.

Hän huomasi, miten Klara Gulla puristi nyrkkiin toisen kätensä. Kyllä
hän varmaan nyt aivan heti tulisi heidän avuksensa.

Lars Gunnarsson ja puotilainen nousivat penkiltä ja lähestyivät ovea.
He heittivät hyvästit poistuessansa. Mutta ei kukaan tupaan jääneistä
vastannut heidän tervehdykseensä.

Niin pian kuin he olivat menneet, heitteli nuori tyttö kopeasti päätään
ja nousi ylös.

»Kunpa antaisitte minun lähteä maailmalle!» sanoi hän.

Katrina lakkasi mutisemasta ja vääntelemästä käsiään. Nuo sanat olivat
herättäneet hiukan toivoa hänessä.

»Eiköhän sitä voisi ansaita kaksisataa riksiä lokakuun ensimäiseksi
päiväksi», sanoi Klara Gulla. »Jos vain saan lähteä Tukholmaan ja
hankkia itselleni palveluspaikan, niin lupaan teille, että saatte pitää
tupanne.»

Kun Skrolyckan Janne kuuli nämät sanat, kalpeni hän ja pää painui
taaksepäin, ikäänkuin hän olisi mennyt tainnoksiin.

Miten kaunista se oli pikku tytön puolelta. Tätä hän koko ajan oli
odottanutkin. Mutta miten, miten hän saattaisi elää, jos tyttö lähtisi
pois hänen luotaan?




STORSNIPA.


Skrolyckan Janne asteli samaa metsäpolkua pitkin, jolla hän pari tuntia
sitten oli kulkenut naisväkensä kanssa iloisin ja onnellisin mielin
palatessaan kotiin kirkosta.

Katrina ja hän olivat kauan neuvotelleet ja tulleet siihen päätökseen,
että ennenkuin he lähettäisivät tytön pois kotoa tai ryhtyisivät
johonkin muuhun toimenpiteeseen, lähtisi Janne Storvikiin kysymään
valtiopäivämies Karl Karlssonilta, oliko Lars Gunnarssonilla oikeutta
riistää heiltä heidän tupansa.

Ei kukaan koko Svartsjön pitäjässä tuntenut niin hyvin lakia ja
säädöksiä kuin Storvikin valtiopäivämies. Ken vain ymmärsi pyytää
hänen apuaan jakoasioissa ja kaupanteoissa, pesäkirjoituksissa ja
huutokaupoissa sekä testamenttien laatimisessa, se saattoi olla
varma siitä, että kaikki kävi laillisesti ja oikeudenmukaisesti,
ja ettei jälkeenpäin ollut mitään mahdollisuutta rettelöihin eikä
oikeudenkäynteihin.

Mutta Karl Karlsson oli ankara ja arvostaan kiinnipitävä mies, joka
näytti kovin tylyltä ja puhui kovalla äänellä, eikä Jannesta ollut
lainkaan mieluista mennä hänen puheillensa. »Kaikkein ensimäiseksi,
kun astun sisään, pitää hän minulle nuhdesaarnan sen johdosta,
ettei minulla ole minkäänlaisia papereita», tuumi hän. »Useita hän
heti alussa on niin pahasti peloittanut, etteivät he ole lainkaan
uskaltaneet tuoda esiin varsinaista asiataan.»

Janne oli lähtenyt kotoa niin kovalla kiiruulla, ettei hän ensinkään
ollut ennättänyt ajatella, miten peloittavan miehen puheille hän aikoi
mennä. Mutta astuessaan Askedalin hakamaiden poikki korpimetsää kohti,
sai entinen pelko hänessä vallan. Miten tyhmää, ettei hän ollut ottanut
Klara Gullaa mukanaan.

Hän ei ollut nähnyt koko tyttöä kotoa lähtiessään. Ehkäpä hän oli
mennyt metsään johonkin yksinäiseen paikkaan itkemään suruaan. Hän ei
koskaan tahtonut näyttäytyä kellekään ollessaan alakuloisella mielellä.

Juuri kun Janne aikoi poiketa metsään, kuuli hän jonkun rallattelevan
ja laulavan vuorella hänen oikealla puolellaan.

Hän pysähtyi ja kuunteli. Nainen siellä lauloi. Mutta ei suinkaan se
voinut olla se ääni, jota se hänen mielestään muistutti?

Joka tapauksessa hän tahtoi ottaa asiasta selkoa, ennenkun astui
edemmäksi. Laulu kuului aivan selvästi, mutta laulaja oli metsän
peitossa. Janne poikkesi tieltä ja tunkeutui pensaikkojen läpi
tullakseen häntä vastaan.

Mutta hän ei ollutkaan niin lähellä kuin Janne oli luullut. Ei hän
seisonut myöskään paikoillaan, vaan siirtyi yhä kauemmaksi pois, mitä
pitemmälle Janne kulki. Yhä kauemmaksi ja korkeammalle, joskus Janne
oli kuulevinaan laulun äänen aivan yläpuoleltaan.

Varmaankin laulaja pyrki ylös Storsnipan laelle.

Janne arvasi, että hän astui tietä myöten, joka nousi vaaran rinnettä
pitkin melkein äkkijyrkkänä ylös. Tien reunoilla kasvoi niin tiheää
koivumetsää, että sen takaa oli tietenkin aivan mahdotonta häntä nähdä.
Mutta vaikka tie olikin kovin jyrkkä, niin reippaasti hän sittenkin
astui ylöspäin. Jannen mielestä hän kohosi kuin lentävä lintu yhä
ylemmäksi kaiken aikaa laulaen.

Janne sen sijaan kulki viistoompaan vuoren rinnettä ylös. Mutta
innossaan hän oli eksynyt tieltä ja puut hidastuttivat hänen
kulkuaan, niin että hän tietenkin jäi kauaksi jälkeen. Sitä paitsi
hän tunsi raskaan painon rinnallaan ja hengitti yhä vaivalloisemmin
kuunnellessaan tuota laulua.

Lopulta hän astui niin hitaasti, että hän töin tuskin liikkui
paikaltaan.

Mutta ei ole niinkään helppoa tuntea ääniä, ja metsässä on se vieläkin
vaikeampaa kuin muualla, sillä siellä on niin paljon suhisevaa ja
rasahtelevaa, joka ikäänkuin laulaa mukana. Hänen täytyi välttämättä
päästä niin pitkälle, että hän saattoi nähdä tuon nuoren ihmisen, joka
oli niin iloinen, että miltei lensi jyrkkää rinnettä ylös, muuten ei
hän ikinä voisi vapautua epäilyksistään.

Tiesihän hän pääsevänsä selvyyteen, niin pian kuin hän ennättäisi ylös
vaaralle, sillä se oli aivan paljas ja tyhjä, siellä ei kukaan voinut
hänen katseiltaan piiloutua.

Olihan aikoinaan Storsnipan laellakin kasvanut metsää, mutta
parikymmentä vuotta sitten oli metsäpalo riehunut siellä ja sen jälkeen
oli leveä vuorenharju paljaana. Kanervaa ja variksenmarjanvartta ja
jäkälää oli hiljalleen levinnyt paasien yli, mutta ei ainoatakaan
varjostavaa puuta ollut kasvanut sijalle.

Korea näköala avautui sieltä ylhäältä, sen jälkeen kuin metsä oli
kadonnut. Sieltä näkyi Lövenin pitkä järvi koko pituudessansa, järveä
ympäröivä vihreä laakso, kaikki laaksoa suojaavat sinertävät vaarat.
Kun Askedalin nuoriso nousi ahtaasta laaksostansa Snipavaaralle, tuli
heidän mieleensä se vuori, jolle kiusaaja johdatti Herramme Jeesuksen
näyttääkseen hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston.

Kun Janne vihdoin oli selviytynyt metsästä ja saapui vuoren laelle,
näki hän heti laulajan. Kaikkein korkeimmalle nystyrälle, josta
näköala oli avarin, oli pystytetty kivistä rajapyykki, ja korkeimmalla
kivellä Klara Fina Gulleborg seisoi punaisessa leningissään. Hän
kohosi selvästi vaaleaa iltataivasta vasten, ja jos ihmiset alhaalla
laaksoissa ja metsissä hänen jalkojensa juuressa olisivat kohottaneet
katseensa Storsnipaa kohti, niin olisivat he varmaan voineet nähdä
hänet korkealta paikaltaan.

Tyttö silmäsi kauas avaruuteen peninkulmien laajuisten maitten yli.
Hän näki valkeita kirkkoja järvien jyrkillä rantatörmillä, hän näki
tehtaita ja herraskartanolta puistojen ja puutarhojen siimeksessä,
talonpoikaistaloja pitkissä riveissä metsien reunassa, peltomaita,
pitkiä, kiemurtelevia teitä, loppumattomia metsiä.

Aluksi hän lauloi, mutta pian hän vaikeni ja katseli vain lakkaamatta
avaraa, aukeaa maailmaa edessään.

Lopulta hän levitti käsivartensa. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut
syleillä kaikkea, koko suurta, mahtavaa rikkautta, josta hän aina tähän
saakka oli ollut erossa.

       *       *       *       *       *

Vasta myöhään yöllä Janne palasi kotiin, eikä hän tullessaan kyennyt
tekemään mistään selkoa. Hän väitti käyneensä valtiopäivämiehen luona
ja puhuneensa hänen kanssaan, mutta minkä neuvon tämä oli antanut, sitä
hän ei enää muistanut.

»Ei maksa vaivaa tehdä mitään», sanoi hän yhä uudestaan. Muuta ei
Katrina saanut hänestä lähtemään.

Janne kulki kumarassa ja näytti kuoleman sairaalta. Takki oli sammalten
ja mullan tahrassa. Katrina kysyi oliko hän kaatunut ja loukannut
itseään.

Ei, sitä hän ei ollut tehnyt, hän oli vain levännyt hetken aikaa maassa.

Sitten hän oli varmaan sairas?

Ei, ei sitäkään. Jokin vain oli pysähtynyt.

Mutta mikä oli pysähtynyt sinä hetkenä, jolloin hän käsitti, ettei
pikku tyttö ollut tarjoutunut pelastamaan tupaa rakkaudesta heihin,
vaan siksi, että hän ikävöi ulos maailmalle, sitä hän ei tahtonut sanoa.




LÄHTÖILTA.


Iltaa ennen kuin Skrolyckan Klara Gullan oli määrä lähteä Tukholmaan,
oli Jannella, hänen isällänsä, niin paljon puuhaa, ettei hän mitenkään
tahtonut saada kaikkia töitään tehdyksi. Palattuaan päivätyöstään
hänen täytyi heti lähteä metsään polttopuita hakemaan. Sitten hän
rupesi laittamaan uutta sälettä veräjään, joka puoli vuotta oli ollut
rempallaan, ja kun se oli tehty, alkoi hän korjata ja järjestää
kalakojeitaan.

Koko ajan hän ajatteli vain sitä omituista seikkaa, ettei hän tuntenut
oikeaa surua. Nyt hänen laitansa oli aivan sama kuin kahdeksantoista
vuotta sitten. Hän ei voinut iloita eikä surra. Aivan kuin kello
saadessaan kovan sysäyksen, oli sydän pysähtynyt sinä hetkenä,
jolloin hän näki Klara Gullan ojentavan käsivarsiaan Snipavaaralla ja
syleilevän koko maailmaa.

Kaikki oli nyt aivan kuin kerran ennenkin. Sillä kertaa ihmiset
tahtoivat, että hän iloitsisi pikku tytön tulosta. Mutta hän ei ollut
välittänyt siitä hituistakaan. Ja nyt he kaikki odottivat, että hän
olisi epätoivoissaan ja suruissaan. Mutta ei hän sitäkään ollut.

Sisällä tuvassa oli paljon väkeä, sillä kaikki tahtoivat jättää hyvästi
Klara Gullalle. Janne suorastaan häpesi mennä sisään ja näyttää
toisille, ettei hän itkenyt eikä valittanut. Parasta hänen olikin
pysytellä ulkona.

Joka tapauksessa oli hänelle parasta, että näin oli käynyt. Jos kaikki
olisi ollut ennallansa, niin mitenkä hän olisi kestänyt niin suurta
surua ja ikävää.

Kulkiessaan äsken ikkunan ohi hän näki, että tuvan lattialle oli
sirotettu lehtiä. Ja pöydällä oli ollut kahvikuppeja aivan kuin sinäkin
päivänä, joka oli nyt hänen mielessänsä. Katrina oli tahtonut panna
toimeen pienet kestit tyttärensä kunniaksi, jonka oli määrä lähteä
maailmalle ja pelastaa kotinsa.

He itkivät varmaan tuvassa, sekä ne, jotka olivat tulleet jättämään
hyvästi, että kotiväki. Janne kuuli Klara Gullan itkun aina pihalle
saakka, mutta se ei liikuttanut häntä vähääkään.

»Hyvät ihmiset», mutisi hän seisoessaan ulkona, »kaikkihan on niinkuin
pitääkin olla. Katsokaa linnunpoikasia! Heidät viskataan pois pesästä,
jolleivät he lähde hyvällä. Ja oletteko nähnyt käenpoikasta? Ei
mitään sen pahempaa ole olemassakaan, kuin tuollainen lihava ja suuri
poikanen, joka huutaa ruokaa kasvatusvanhempien ahertaessa henkensä
edestä hänen tähtensä.»

»Ei, kaikki on hyvin niinkuin nyt on. Nuoret eivät voi istua kotona ja
jäädä vanhempiensa vaivaksi. Heidän täytyy lähteä maailmalle, hyvät
ystävät.»

Vihdoin tuvassa hiljeni. Nyt varmaan kaikki naapurit olivat poistuneet,
Janne uskaltaisi siis yrittää sisään.

Mutta hän järjesteli sittenkin vielä hetken aikaa kalastuskojeitaan.

Kun hän ei hyvään aikaan kuullut sisältä minkäänlaista melua, hiipi hän
hiljaa kuin varas tuvan edustalle.

Naisväki ei ollut kuitenkaan vielä mennyt levolle. Astuessaan avonaisen
ikkunan ohi hän näki Klara Gullan. Tyttö istui kädet pöydälle
ojennettuina ja pää oli painunut niitä vasten. Hän näytti itkevän.

Katrina seisoi peremmällä tuvassa. Hän kääri paraikaa saaliaan Klara
Gullan vaatteiden ympärille.

»Antakaa olla, äiti», sanoi nuori tyttö nostamatta päätään. »Näettehän
te, että isä on matkastani pahoillaan.»

»Hän saa luvan tulla hyvilleen jälleen», sanoi Katrina levollisesti.

»Niin, sen te voitte sanoa, sillä te ette välitä hänestä», jatkoi Klara
Gulla nyyhkyttäen. »Te ajattelette vain tupaa. Mutta nähkääs, isä ja
minä olemme yksi. Minä en matkusta pois hänen luotaan!»

»Entäs mökki?» sanoi Katrina.

»Mökin käyköön miten hyvänsä, kunhan isä taas on hyvä minulle.»

Janne poistui hiljaa ovelta ja istahti kynnykselle. Hän ei uskonut
Klara Gullan jäävän kotiin. Ei, hän tiesi paremmin kuin kukaan muu,
että hänen täytyi päästä lähtemään. Mutta sittenkin hänestä tuntui,
ikäänkuin toistamiseen hänen syliinsä olisi laskettu pieni, pehmeä
mytty. Ja sydän oli alkanut jälleen sykkiä. Se tykytti niin kiihkeästi,
kuin olisi se ollut pysähdyksissä vuosikausia ja olisi tahtonut nyt
ottaa takaisin kaiken kadotetun ajan.

Samalla hän tunsi olevansa kaikkea suojaa ja turvaa vailla.

Nyt suru ja ikävä lähestyivät häntä. Hän näki niiden piileksivän
mustina varjoina puiden alla.

Hän ojensi käsivartensa ja levitti sylinsä, ja hänen kasvoilleen
kuvastui onnellinen hymy.

»Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!» sanoi hän.




LAITURILLA.


Kun höyrylaiva »Anders Fryxell» läksi Borgin kartanon laiturilta vieden
mukanaan Klara Gullan, tuijottivat Janne ja Katrina sen jälkeen niin
kauan, ettei laivasta eikä tytöstä näkynyt enää hitoistakaan. Kaikki
muut ihmiset, joilla oli ollut asiaa laivarantaan, olivat jo menneet.
Pehtori veti lipun alas ja sulki tavara-aitan, mutta he seisoivat yhä
sillalla.

Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat siellä niin kauan kuin he
luulivat näkevänsä laivaa. Mutta miksi he eivät sen jälkeen lähteneet
kotiinsa, sitä he tuskin itsekään tiesivät.

Ehkäpä he pelkäsivät mennä kotiin ja astua kahden tyhjään tupaan.

»Nyt ei tarvitse laittaa muille kuin Jannelle ruokaa», tuumi Katrina,
»häntä yksin saan odottaa kotiin. Mutta mitä minä hänestä välitän?
Hänkin olisi yhtä kernaasti voinut lähteä matkoihinsa. Tyttö ymmärsi
häntä ja hänen lorujaan, mutta en minä. Parempi olisi olla yksin.»

»Helpompi minun olisi mennä kotiin suruineni, jollei tuo vanha, äreä
Katrina istuisi tuvassa», tuumi Janne. »Tyttö tuli niin hyvin hänen
kanssaan toimeen, hän sai hänet pehmenemään ja heltymään. Mutta tokkopa
siltä taholta tämän jälkeen enää koskaan saa kuulla ainoatakaan
ystävällistä sanaa.»

Kesken kaikkea Janne säpsähti. Hän kumartui eteenpäin ja löi polviinsa
ihmeissään. Eloa syttyi hänen silmiinsä ja hänen kasvonsa alkoivat
loistaa ja säteillä.

Hänen katseensa kiintyi veden pintaan, ja Katrinan täytyi väkisinkin
uskoa, että Janne näki jotain ihmeellistä, vaikkei hän itse sitä
eroittanutkaan. Hän ei nähnyt kerrassaan mitään, paitsi pieniä,
harmaanvihertäviä aaltoja, jotka ajoivat toisiaan takaa vedenpinnalla,
leikin koskaan lakkaamatta.

Janne astui niin lähelle laiturin reunaa kuin mahdollista ja kumartui
alas, kasvoillaan samanlainen ilme, joka syttyi niihin joka kerta, kun
hän puhui Klara Gullan kanssa, mutta jota ei kukaan muu voinut loihtia
esille.

Suu avautui, huulet hytkähtelivät, mutta Katrina ei kuullut vähintäkään
ääntä. Toinen hymyily toisensa jälkeen kulki kasvojen yli, aivan
niinkuin joka kerta, kun tyttö piti peliään hänen kanssaan.

»Kuulehan Janne», sanoi Katrina, »mikä sinun on?»

Janne ei vastannut, viittasi vain kädellään häntä vaikenemaan.

Heti sen jälkeen hän kohosi hiukan pystyyn, ja saattoi huomata, että
hän katseellaan seurasi jotakuta, joka poistui aaltoja pitkin, mikä se
nyt sitten mahtoikaan olla.

Se katosi nopeasti samaan suuntaan kuin laivakin äsken. Janne suoristi
nyt myös selkänsä ja varjosti silmiään kädellään paremmin nähdäksensä.

Siten hän seisoi, kunnes hän varmaankaan ei nähnyt enää mitään. Silloin
hän kääntyi Katrinan puoleen. Hän astui aivan hänen eteensäkin.

»Sinä ehkä et nähnyt mitään?» sanoi hän.

»Mitäpä muuta tässä olisi ollut nähtävänä kuin järven laineet?» kysyi
Katrina.

»Pikku tyttö palasi soutuveneellä takaisin», sanoi Janne ja alensi
samalla äänensä kuiskaavaksi. »Kapteeni oli lainannut hänelle veneen.
Siinä oli sama merkki kuin laivassakin. Hän sanoi unohtaneensa erään
asian lähtiessänsä. Hän tahtoi puhua meille jostakin.»

»Hyvä ystävä, oletko sinä täysissä tajuissasi!» sanoi Katrina. »Jos
tyttö olisi palannut takaisin, niin kai minäkin olisin nähnyt hänet.»

»Ole hiljaa, niin kerron mitä hän tahtoi!» kuiskasi Janne yhtä
salaperäisesti ja juhlallisesti. »Niin, katsos, hän oli huolissaan
siitä, miten meidän kahden nyt kävisi. Ennen aikaan, sanoi hän, oli
hän kulkenut meidän keskellämme, taluttanut minua toisesta ja sinua
toisesta kädestä, ja siten kaikki oli käynyt hyvin. Mutta nyt kun hän
ei voinut enää kulkea meidän keskellämme ja pitää meitä yhdessä, niin
hän ei tiennyt, miten tässä voisi käydä. Ehkäpä isä ja äiti astuvat nyt
kumpikin omalle tahollensa, sanoi hän.»

»Kas kummaa, että hän tuli sitä ajatelleeksi!» sanoi Katrina. Nuo
sanat, jotka paljastivat Katrinan omat ajatukset, iskivät häneen niin
voimakkaasti, että hän unohti kerrassaan, ettei tyttö mitenkään ollut
voinut palata laiturille ja puhua hänen kuulemattaan Jannen kanssa.

»Sen vuoksi minä tulin takaisin laskeakseni teidän kätenne yhteen,
ettekä te saa päästää otettanne, vaan teidän täytyy pitää kiinni
toisistanne minun tähteni, kunnes minä palaan kotiin ja tartun taas
kummankin käteen, niinkuin ennen vanhaan», sanoi hän. »Ja niin pian kun
hän sen oli sanonut, sousi hän taas pois.»

Laiturilla vallitsi hetken aikaa hiljaisuus.

»Ja tässä on nyt minun käteni», sanoi Janne epävakavalla äänellä,
ikäänkuin hän olisi sekä hävennyt että pelännyt, ja ojensi kätensä,
joka oli pysynyt niin ihmeellisen pehmeänä, vaikka hän tekikin kovaa
työtä. »Koska tyttö niin tahtoo», lisäsi hän.

»Ja tässä on omani», sanoi Katrina. »Minä en ymmärrä, mitä sinä näit,
mutta jos sinä ja tyttö tahdotte, että meidän tulee pitää yhtä, niin
kyllä minäkin tahdon.»

Sitten he astuivat käsi kädessä kaiken matkaa aina kotiin saakka.




KIRJE.


Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut pari viikkoa kotoa poissa, korjasi
Janne, hänen isänsä, eräänä aamupäivänä laidunhaan aitaa lähellä
korpimetsää. Metsä oli niin lähellä, että hän saattoi kuulla kuusten
huminan ja nähdä koppelon kävelevän puiden juurella koko liuta poikasia
perässään.

Kun hän oli saanut työnsä miltei valmiiksi, kuuli hän äkkiä mylvinää
yläpuoleltaan. Se kuului niin kamalalta, että häntä miltei peloitti.

Hän seisoi hiljaa kuunnellen, ja pian mylvinä uudistui. Mutta kuultuaan
sen toistamiseen, Janne käsitti, ettei siinä ollut mitään pelon syytä.
Päin vastoin joku varmaan huusi apua.

Hän heitti vitsat ja seipäät maahan ja kiiruhti koivuhaan läpi synkkään
kuusikkoon. Pitkälle hänen ei tarvinnutkaan samota, ennenkun hän
huomasi mikä oli hätänä. Täällä oli suuri ja vaarallinen suo, ja aivan
niinkuin hän oli pelännytkin, yksi Fallan lehmistä oli uponnut liejuun.

Lehmä oli paras koko karjasta, sen Janne huomasi heti, Lars
Gunnarssonille oli kerta tarjottu siitä kaksisataa riksiä.

Lehmä oli tarttunut niin lujasti liejuun ja oli niin peloissaan, että
se pysytteli nyt aivan hiljaa ja ammui vain heikosti silloin tällöin.
Mutta Janne saattoi nähdä, miten ankarasti se oli ponnistellut. Aina
sarviin saakka se oli liejussa, ja vihreät turpeet yltympärillä olivat
raastetut rikki.

Lehmä oli mylvinyt niin kovasti, että Jannen mielestä sen äänen olisi
pitänyt kuulua kaikkialle Askedalissa. Mutta ei kukaan muu kuin hän
ohut kiiruhtanut paikalle. Hän ei vitkastellut hetkeäkään, vaan heti
kun hän oli selvillä asiasta hän kiiruhti taloon hakemaan apua.

Kauan siinä saatiinkin tehdä työtä, ennenkuin lautoja ja seipäitä oli
saatu suohon ja nuora kiedottu lehmän alle ylösvetämistä varten. Se oli
vajonnut aivan selkää myöten ja vain pää oli liejun yläpuolella väen
saapuessa paikalle.

Kun se vihdoin oli saatu kuivalle maalle ja kuljetettu Fallan
kartanoon, pyysi emäntä sisään kahville kaikkia niitä, jotka olivat
olleet lehmää auttamassa.

Ei kukaan ollut niin innokkaasti ottanut osaa pelastustyöhön kuin
Skrolyckan Janne. Hänen ansiotaan oli kerrassaan, että lehmä oli saatu
pelastetuksi. Ja ajatelkaahan, että tuo lehmä oli vähintään kahdensadan
riksin arvoinen!

Olipa se erinomainen onnenpotkaus Jannelle, sillä ei kenenkään mieleen
voinut juolahtaakaan, ettei uusi isäntäväki kiinnittäisi huomiota
sellaiseen urotyöhön.

Kerran oli tapahtunut jotakin samankaltaista entisen isännän aikana.
Silloin hevonen oli pahasti loukannut itseään aitaa vasten. Se, joka
oli löytänyt hevosen ja huolehtinut sen kotiin saattamisesta, oli
palkakseen saanut Fallan Erikiltä kymmenen riksiä, vieläpä vaikka
hevonen oli niin pahasti vioittunut, että Erikin täytyi se ampua.

Mutta tämähän lehmä eli eikä ollut saanut mitään vammaa. Olihan päivän
selvää, että Janne huomispäivänä saisi mennä lukkarin tai jonkun muun
kirjoitustaitoisen miehen luo ja pyytää häntä kirjoittamaan Klara
Gullalle ja kutsumaan hänet kotiin.

Kun Janne astui Fallan suureen tupaan, niin hän hiukan oikaisi
selkäänsä. Vanha emäntä hääräili tuvassa kahvia tarjoten, eikä Janne
lainkaan ihmetellyt, että hän ojensi hänelle kahvikupin ennenkuin itse
Lars Gunnarssonkaan oli saanut osansa.

Kahvia juodessa kaikki kehuivat Jannen reippautta. Isäntäväki yksin ei
sanonut sanaakaan. Uusi omistaja ei enempää kuin hänen vaimonsakaan
avannut suutaan lausuakseen kiittävää sanaa.

Mutta kun Janne nyt niin varmaan tiesi, että huono aika oli voitettu ja
onni tulossa hänen mökkiinsä, niin ei hänen ollut vaikea keksiä jotain
lohdutuksekseen. Ehkäpä Lars oli vaiti vain siksi, että hänen sanansa
sittemmin tekisivät sitä suuremman vaikutuksen.

Kovin kauan Lars kuitenkin vitkasteli, ennenkuin hän lausui julki
kiitoksensa. Muutkin vaikenivat ja näyttivät hiukan noloilta.

Kun Fallan vanha emäntä tarjosi lisätilkkaa, kursailivat monet ja Janne
heidän mukanaan. »Juokaa te vain, Janne!» sanoi emäntä. »Jos te ette
tänään olisi ollut sukkela toimissanne, niin me olisimme menettäneet
lehmän, joka oli vähintään kahdensadan riksin arvoinen.»

Tämän jälkeen seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät
isäntään, sillä mitäpä sitä saattoi nyt muuta odottaa, kuin että hänkin
kiittäisi.

Isäntä rykäisi pari kertaa, ikäänkuin voidakseen kyllin painokkaasti
tuoda esiin sanottavansa.

»Minusta tämä asia tuntuu hiukan omituiselta», sanoi hän. »Kaikkihan
tietävät, että Janne on minulle velkaa kaksisataa riksiä, ja kaikki
tietävät myöskin, että keväällä minulle tarjottiin juuri saman verran
tästä lehmästä. Olipa se melkein liian mukavaa Jannelle, että lehmä
joutui suohon ja että hän sai pelastaa sen.»

Lars vaikeni ja rykäisi vielä kerran. Janne nousi pystyyn ja astui
lähemmäksi, mutta yhtä vähän hän kuin kukaan muukaan osasi vastata
siihen mitään.

»En tiedä miksikä juuri Janne sattui kuulemaan lehmän ammunnan suolta»,
jatkoi Lars Gunnarsson. »Ehkäpä hän onnettomuuden sattuessa oli
lähempänä kuin mitä hän tahtoo myöntää. Ehkäpä hän arveli voivansa
vapautua velastaan ja sen vuoksi itse ajoi lehmän — — —»

Samassa Janne iski nyrkkinsä pöytään niin kovalla voimalla, että kupit
hypähtivät korkealle lautasiltaan.

»Sinä tuomitset muita itsesi mukaan», sanoi Janne. »Sellaista sinä voit
tehdä, mutta en minä. Vaikka tiedä se, kyllä minä sinun ketunkonstisi
huomaan. Kerrankin viime talvena ‒ ‒ ‒»

Mutta juuri kun Janne aikoi sanoa jotakin, joka olisi nostattanut
leppymättömän vihan hänen ja isäntäväen välille, nykäisi Fallan vanha
emäntä häntä takinhihasta.

»Katsokaapas ulos, Janne!» sanoi emäntä.

Janne totteli, ja silloin hän näki Katrinan astuvan pihan poikki kirje
kädessä.

Tuo kirje oli varmaan Klara Gullalta, jota he olivat odottaneet aina
hänen lähdöstään saakka. Katrina tiesi, miten Janne siitä iloitsisi, ja
siksi hän oli tullut sitä hänelle tuomaan.

Janne katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Monet vihaa uhkuvat sanat
polttivat hänen kieltään, mutta nyt ei sellaiseen ollut aikaa. Mitäpä
hän olisi viitsinyt kostaa Lars Gunnarssonille? Mitäpä hän olisi
huolinut puolustaa itseään? Kirje veti häntä vastustamattomalla
voimalla puoleensa, ja hän oli hyökännyt ulos tuvasta Katrinan luo
ennenkuin väki, joka kauhulla odotti, mistä rikoksesta Janne aikoi
syyttää talon isäntää, oli ennättänyt pelostaan tointua.




NOLIN AUGUST.


Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut poissa kotoa noin kuukauden
verran, tuli Nolin August eräänä iltana Prästerudista Askedaliin.

Hän oli ollut Klara Gullan koulutoveri monta vuotta ja oli päässyt
esille samana kesänä kuin hänkin. August oli vakava, kelpo ja
hyvämaineinen poika. Vanhemmat olivat varakkaita, eikä kenenkään
tulevaisuus voinut näyttää sen rauhallisemmalta ja paremmalta kuin
hänen.

Viimekuluneena puolena vuotena hän oli ollut poissa paikkakunnalta, ja
vasta kotiin palattuaan hän oli saanut kuulla, että Klara Gulla oli
lähtenyt maailmalle ansaitsemaan kahtasataa riksiä.

Augustin äiti sattui tämän kertomaan hänelle, ja ennenkun poika oli
kuullut asiata loppuunkaan, oli hän ottanut lakkinsa ja lähtenyt ulos.
Hän kulki pysähtymättä kunnes saapui pienen vihreän pihamaan veräjälle
Skrolyckaan.

Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei hän jatkanutkaan kulkuaan,
vaan jäi siihen seisomaan katsellen tupaa.

Katrina huomasi hänet ja keksi asiaa lähteelle Mutta August ei
tervehtinyt eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut tahtovansa puhutella
häntä.

Hetken kuluttua saapui Janne metsästä kantaen halkoja sylissään. Kun
Nolin August huomasi hänen lähestyvän veräjää, vetäytyi hän syrjään,
mutta niin pian kun Janne oli astunut pihalle, palasi poika entiselle
paikalleen.

Hänen seisottuaan siinä hetken aikaa, avautui pienen mökin ikkuna, joka
oli vain parin askeleen päässä hänestä. Hän näki Jannen istahtavan
piippuaan polttamaan ikkunan ääreen ja Katrinan sukankutimineen hänen
viereensä.

»Niin, Katrina hyvä», sanoi Janne, »näin illan suussa meidän on oikein
hyvä olla. Yhtä ainoaa asiaa minä vain toivoisin.»

»Minä toivon paljon enemmän», sanoi Katrina, »ja vaikka kaikki toiveeni
täyttyisivät, niin en sittenkään olisi tyytyväinen.»

»Minä toivoisin vaan, että nuotankutoja tai joku muu lukutaitoinen
mies pistäytyisi meille», sanoi Janne, »ja lukisi Klara Gullan kirjeen
ääneen.»

»Sitä kirjettähän on sinulle luettu niin monta kertaa siitä saakka kun
sen sait, että varmaankin osaisit itse lukea sen ulkoa sanasta sanaan»,
vastasi Katrina.

»Voihan se olla», sanoi Janne, »mutta sittenkin sitä on niin hauska
kuulla. Silloin tuntuu minusta aina, kuin pikku tyttö juttelisi minun
kanssani ja minä näen hänen silmänsä koko ajan loistavan.»

»Niin, kyllä minä kernaasti kuulisin sen vielä kerran», sanoi Katrina
ja katsoi ulos ikkunasta. »Mutta näin valoisana ja kauniina iltana
ihmisten tiet kulkevat muuanne. Mitenkä joku eksyisi meidän mökillemme.»

»Paljoa paremmalta kuin vehnäleipä kahvin kanssa maistuisi minusta,
jos tässä tupakoidessani saisin kuunnella Klara Gullan kirjettä»,
sanoi Janne. »Mutta varmaan olen väsyttänyt kaikki Askedalin asukkaat
pyytämällä heitä lukemaan sitä kirjettä. En tiedä enää kenenkä puoleen
kääntyä.»

Janne hätkähti hämmästyksestä. Tuskin hän oli saanut suustaan nuo
sanat, niin ovi avautui ja Nolin August seisoi kynnyksellä.

»Jo nyt jotakin, sinähän tulet kuin käskystä, August hyvä», sanoi Janne
tervehdittyään ja pyydettyään vierasta istumaan. »Minulla on täällä
kirje, jota pyytäisin sinua lukemaan ääneen meille vanhuksille. Se on
sinun entiseltä koulutoveriltasi. Ehkä Sinäkin kernaasti tahdot tietää,
mitä hänelle kuuluu.»

Nolin August otti kirjeen ääneti käteensä ja alkoi lukea. Hän lausui
sanat hitaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä joka ainoan
niistä.

Kun hän oli lopettanut, sanoi Janne:

»Ihmeellistä, miten hyvin sinä luet, August hyvä. Eivät Klara Gullan
sanat ole koskaan kaikuneet niin kauniina kuin sinun suussasi. Etkö
tekisi minulle sitä iloa, että lukisit kirjeen vielä kerran?»

Poika luki kirjeen uudestaan yhtä suurella hartaudella. Aivan kuin hän
janoon nääntymäisillään olisi saapunut lähteen reunalle.

Kun hän oli lopettanut, käänsi hän kokoon kirjeen ja silitteli sitä
kädellään. Ja juuri kun hän aikoi antaa sen takaisin, huomasi hän
varmaan, ettei se ollut kyllin tarkasti käännetty kokoon, vaan hänen
täytyi tehdä se uudestaan.

Sitten hän jäi ääneti istumaan. Janne koetti saada keskustelua
käyntiin, mutta se ei onnistunut. Vihdoin poika nousi lähteäksensä.

»On niin hyvä saada joskus hiukan apua», sanoi Janne. »Erästä toistakin
asiaa minun tekisi mieleni pyytää. Se koskee tätä kissanpoikasta, joka
on Klara Gullan oma. Varmaankin se kuolee nälkään, sillä meillä ei ole
varaa pitää sitä, mutta en mitenkään henno ottaa sitä hengiltä, eikä
Katrinallakaan ole sydäntä hukuttaa sitä. Me puhuimme tässä juuri, että
meidän täytyy tarjota se jollekin vieraalle.»

Nolin August mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla.

»Panepas kissa koriin, Katrina», jatkoi Janne, »niin August ottaa sen
mukanaan ja pitää huolta siitä, ettei meidän tarvitse sitä enää nähdä.»

Vaimo otti kiinni pienen valkean kissanpoikasen, joka makasi vuoteessa,
pisti sen vanhaan koriin, sitoi kankaan sen yli ja antoi sen poika
rukalle.

»Olen hyvilläni, kun pääsen tästä kissasta eroon», sanoi Janne. »Se on
niin iloinen ja sukkela, aivan liiaksi Klara Gullan itsensä kaltainen.
Parasta että se joutuu täältä pois.»

Nolin August astui ovelle sanomatta mitään, mutta äkkiä hän kääntyi
takaisin, tarttui Jannea käteen ja puristi sitä.

»Kiitos!» sanoi hän. »Te annoitte minulle enemmän kuin te
aavistattekaan.»

»Sitä sinun on turha luulla, August hyvä», mutisi Skrolyckan Janne
itsekseen, kun poika oli lähtenyt. »Tuommoiset asiat minä ymmärrän.
Kyllä minä tiedän, mitä minä sinulle annoin, ja minä tiedän myöskin,
kuka minulle sen on opettanut.»




LOKAKUUN ENSIMÄINEN PÄIVÄ.


Lokakuun ensimäisenä päivänä Skrolyckan Janne makasi kaiken iltapäivää
pukineissaan vuoteella kasvot seinään päin kääntyneinä, eikä hänestä
parhaalla tahdollakaan voitu saada ainoatakaan sanaa.

Aamupäivällä hän oli Katrinan kanssa käynyt laivasillalla pikku tyttöä
vastassa. Ei sen vuoksi, että tyttö olisi ilmoittanut tulevansa, sitä
hän ei ollut tehnyt. Janne vain oli tuuminut, että niin pitäisi käydä.

Lokakuun ensimäisenä päivänähän rahat olivat maksettavat Lars
Gunnarssonille, ja Klara Gullan piti siis niine rahoineen tulla sinä
päivänä kotiin. Että hän saapuisi jo aikaisemmin, sitä Janne ei
ollut odottanut. Täytyihän tytön viipyä Tukholmassa niin kauan kuin
mahdollista saadakseen kokoon niin suuren summan. Mutta että hän
viipyisi vielä senkin jälkeen, sitä ei Janne uskonut, sillä vaikka
hänen ei olisikaan onnistunut haalia rahoja kokoon, niin eihän hänellä
sitten enää olisi ollut mitään syytä olla poissa, kun määräpäivä oli
mennyt ohitse.

Odottaessaan laiturilla tuumi Janne mielessään, että kun pikku tyttö
näkisi heidät laivasta, niin hän varmaan katsoisi heihin surullisesti
ja päästyään maihin sanoisi, ettei hän ollut saanut kylliksi rahoja
kokoon.

Ja kun tyttö sen olisi sanonut, niin sekä Katrina että hän itse
olisivat uskovinaan hänen sanojansa ja hän ihmettelisi, miten tyttö
lainkaan oli uskaltanut palata kotiin, koska hän kuitenkin tiesi, ettei
Katrina eikä Janne välittäneet mistään muusta kuin rahoista.

Janne oli varma siitä, että Klara Gulla vielä laiturilla vetäisi esille
paksun lompakon taskustansa ja laskisi sen heidän käteensä.

Hän oli tuuminut, että silloin hän antaisi Katrinan ottaa vastaan
setelit ja laskea ne. Hän itse ei tekisi muuta kuin katselisi Klara
Gullaa.

Tyttö aivan varmaan huomaisi, ettei hän, Janne, välittänyt mistään
muusta, kunhan hän vain saisi Klara Gullan takaisin, ja Klara
Gulla sanoisi hänelle, että hän oli yhtä mieletön nyt kuin hänen
lähtiessäänkin.

Siten Janne oli kuvitellut mielessään ensimäistä kohtausta. Mutta tuo
unelma ei ollut täyttynyt.

Sinä päivänä ei heidän, Katrinan eikä Jannen, tarvinnut kovinkaan
kauan odottaa laiturilla. Laiva oli tullut hyvissä ajoin. Mutta se oli
ollut niin täynnä tavaraa ja väkeä, joiden oli määrä joutua Brobyn
markkinoille, että ensi hetkessä oli ollut aivan mahdotonta huomata,
oliko Klara Gulla mukana vai ei.

Janne oli odottanut, että Klara Gulla kaikkein ensimäisenä hyppäisi
rantaportaalle, mutta laivasta tulikin vain pari miestä. Kun häntä ei
sittenkään näkynyt, läksi Janne häntä laivasta etsimään. Mutta hän
ei päässyt pitkälle tungoksessa. Joka tapauksessa hän oli niin varma
siitä, että tyttö oli laivassa, että kun rantaporrasta alettiin vetää
pois, hän huusi kapteenille, ettei hän mitenkään vielä antaisi laivan
lähteä. Laivassa oli vielä eräs, jonka piti päästä maihin.

Kapteeni kysyi laivamiehiltä, mutta he vastasivat, ettei ollut sen
useampia matkustajia Svartsjön laiturille, ja laiva läksi rannasta.
Katrina ja Janne olivat saaneet astua yksin kotiin, ja niin pian kun
Janne oli päässyt tupaan, oli hän heittäytynyt vuoteeseen. Hän oli niin
väsynyt ja mennyttä kalua, ettei hän käsittänyt, miten hän koskaan
jaksaisi enää nousta pystyyn.

Askedalin asukkaat olivat nähneet heidän palaavan rannasta ilman
Klara Gullaa, ja he alkoivat suuresti ihmetellä, miten asiat nyt
kääntyisivät. Naapureista toinen toisensa jälkeen keksi asiaa
Skrolyckaan kuullakseen miten siellä jaksettiin.

Oliko se totta, ettei Klara Gulla ollut laivalla? Ja oliko se totta,
etteivät he olleet saaneet kirjettä eikä terveisiä häneltä koko
syyskuun ajalla?

Janne ei vastannut sanaakaan kaikkiin näihin kysymyksiin. Hän makasi
äänettömänä vuoteellaan, tulipa sitten kuka hyvänsä tupaan.

Katrina sai luvan antaa heille tietoja niin hyvin kuin osasi. Naapurit
luulivat Jannen makaavan vuoteellaan tuolla tavalla siksi, että hän
suri tupansa kadottamista. Luulkoot vain kernaasti hänen puolestaan.
Siitä hän ei vähääkään välittänyt.

Vaimo itki ja valitti, ja ne, jotka kerran olivat tulleet tupaan,
arvelivat velvollisuudekseen jäädä, voidakseen osoittaa surkutteluaan
sekä lohduttaa heitä.

Eihän se ollut mahdollista, että Lars Gunnarsson saisi riistää heidän
tupaansa. Vanha Fallan emäntä ei sitä sallisi. Hän oli aina ennen ollut
oikeuttarakastava ja rehellinen ihminen.

Eikä päivä vielä ollut loppunut. Ehkäpä Klara Gulla antaisi kuulla
itsestään ennenkuin oli liian myöhäistä. Kyllä kai se oli kovalle
ottanut, jos hänen oli onnistunut ansaita kaksisataa riksiä vajaassa
kolmessa kuukaudessa. Mutta hänellä oli aina niin sanomattoman hyvä
onni, sillä tytöllä.

He punnitsivat asiaa puoleen ja toiseen. Katrina huomautti, ettei
Klara Gulla ensi viikkoina ollut voinut ansaita mitään. Hän oli asunut
erään Svartsjöstä kotoisin olevan perheen luona, joka oli muuttanut
Tukholmaan, mutta siellä hänen oli ollut pakko puolestaan maksaa.

Mutta sitten tyttö kaikeksi onneksi oli tavannut kadulla saman
kauppiaan, joka oli lahjoittanut hänelle punaisen leninkikankaan, ja
tämä oli auttanut häntä ja hankkinut hänelle paikan.

Eikö tuo kauppias mahdollisesti olisi voinut hankkia hänelle rahatkin?
Eihän se mikään mahdottomuus ollut.

Ei, mahdotonta se ei olisi ollut, sanoi Katrina, mutta eihän tyttöä
itseään ollut kuulunut eikä hän myöskään ollut kirjoittanut. Siitähän
saattoi päättää, ettei hän ollut onnistunut yrityksessään.

Kaikki tuvassaolijat kävivät yhä levottomammiksi ja pelokkaammiksi
sitä myöten kuin aika kului. He tunsivat, että mökin asukkaille pian
tapahtuisi jotain hirveää.

Kun surkeus oli kohonnut kaikkein korkeimmilleen, avautui ovi vielä
kerran ja sisään astui mies, jota tuskin koskaan ennen oli nähty
Askedalissa, sillä tällaisiin sopukkoihin ei hänellä ollut tapana
ohjata askeleitansa.

Tuvassa vallitsi äkkiä yhtä syvä hiljaisuus kuin joskus metsässä
talvi-öinä, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen, paitsi Jannen,
joka ei liikahtanut, vaikka Katrina kuiskasi hänen korvaansa, että
valtiopäivämies Karl Karlsson Storvikistä oli tullut heidän luokseen.

Valtiopäivämiehellä oli kokoonkääritty paperi kädessään, ja kaikki
pitivät luonnollisena asiana, että Fallan omistaja oli lähettänyt hänet
ilmoittamaan Skrolyckan väelle, mikä heitä nyt kohtaisi, koska he eivät
olleet kyenneet maksamaan hänen saataviansa.

Monet huolestuneet katseet kiintyivät Karl Karlssoniin, mutta tämä
näytti yhtä arvokkaalta kuin tavallisestikin, eikä kukaan voinut
arvata, miten kovasti hän tämän iskun singahuttaisi.

Hän ojensi kätensä ensin Katrinalle ja sitten kaikille muille.
He nousivat ylös tervehtimään, kukin vuorossansa. Ainoa, joka ei
liikahtanut, oli Janne.

»En ole erikoisen perehtynyt näihin seutuihin», sanoi valtiopäivämies.
»Mutta kai tämä paikka täällä Askedalissa on Skrolycka nimeltään?»

Niinhän se oli. He nyökkäsivät kaikki myöntävästi päätään, mutta ei
kukaan koko tuvassa kyennyt saamaan ääntä suustaan. He ihmettelivät,
että Katrinalla oli sen verran älyä, että hän nykäisi Börjeä, niin että
tämä nousi paikaltaan, ja valtiopäivämies sai istua.

Valtiopäivämies nosti tuolin pöydän ääreen ja laski paperikäärönsä
pöydälle. Sitten hän otti esille nuuskarasiansa ja asetti sen
paperikäärön viereen. Sitten silmälasit otettiin ulos kotelosta ja
pyyhittiin siniruutuisella nenäliinalla.

Kun hän oli päässyt näin pitkälle valmistuksissaan, katsoi hän vielä
kerran toisesta toiseen. Tuvassaolijat olivat kaikki pikkueläjiä, niin
ettei hän ollut oikein varma heidän nimistäänkään.

»Minä tahtoisin puhua Skrolyckan Janne Anderssonin kanssa», sanoi hän.

»Hän makaa tuolla noin», sanoi nuotankutoja ja osoitti vuodetta.

»Onko hän sairas?» kysyi valtiopäivämies.

»Ei toki», vastasivat monet yhteen ääneen.

»Eikä hän ole juovuspäissäänkään», lisäsi Börje.

»Ei hän myöskään nuku», sanoi nuotankutoja.

»Hän kulki tänään niin pitkältä ja väsyi», sanoi Katrina. Hänen
mielestään oli parasta selittää asia sillä tavalla.

Samalla hän kumartui miehen puoleen ja koetti saada hänet nousemaan
ylös.

Mutta Janne makasi liikkumatta.

»Ymmärtääkö hän mitä minä sanon?» kysyi valtiopäivämies.

»Kyllä, kyllä hän ymmärtää», vakuuttivat kaikki läsnäolijat.

»Eipä hän taida odottaa hyviä uutisia, kun valtiopäivämies Karl
Karlsson tulee Storvikistä hänen luokseen käymään», sanoi nuotankutoja.

Valtiopäivämies käänsi päätään ja tarkasteli nuotankutojaa pienillä,
punoittavilla silmillään.

»Tokkopa Ljusterbyn Ol’Bengtsa on aina pelännyt Storvikin Karl
Karlssonin käyntejä», sanoi hän.

Sitten hän kääntyi jälleen pöytään päin ja alkoi lukea kirjettä.

Toiset olivat kovin ihmeissään. Hänen äänensä oli kuulunut
ystävälliseltä, niin, voisipa melkein väittää hänen vetäneen suunsa
nauruun.

»Asian laita on näet sellainen», sanoi valtiopäivämies, »että
pari päivää sitten sain kirjeen eräältä Klara Fina Gulleborg
Jannentyttäreltä Skrolyckasta, ja siinä kirjeessään hän mainitsee
lähteneensä kotoaan ansaitsemaan kahtasataa riksiä, jotta hänen
vanhempansa voisivat maksaa velkansa Lars Gunnarssonille, Fallan
isännälle lokakuun ensimäisenä päivänä ja lunastaa omakseen sen maan,
jolla heidän mökkinsä seisoo.»

Hän pysähtyi hetkeksi, jotta kuulijat helpommin voisivat seurata
esitystä.

»Ja nyt hän lähettää rahat minulle», jatkoi valtiopäivämies, »ja
pyytää, että lähtisin Askedaliin järjestämään asiaa Fallan uuden
isännän kanssa, jotta tämä ei jäljestäpäin voisi enää ruveta
rettelöimään. Hän on viisas tyttö, tämä näin», sanoi valtiopäivämies
kääntäen kirjeen kokoon. »Hän kääntyy alusta käsin minun puoleeni.
Jos kaikki muutkin olisivat tehneet samoin, niin moni seikka tässä
pitäjässä olisi paljoa paremmalla kannalla.»

Ennenkuin hän oli ennättänyt puhua loppuun, oli Janne noussut vuoteen
laidalle istumaan.

»Entäs tyttö? Missä hän on?»

»Ja nyt minä tahtoisin kysyä, ovatko vanhemmat samaa mieltä kuin
tyttökin ja antavatko he minulle toimeksi saattaa päätökseen ‒ ‒ ‒»

»Entäs tyttö? Tyttö?» keskeytti Janne. »Missä hän on?»

»Missäkö hän on?» sanoi valtiopäivämies ja tarkasteli kirjettä. »Hän
sanoo, ettei hän mitenkään ole voinut ansaita niin paljon rahaa parissa
kuukaudessa. Mutta hänellä on paikka erään hyvän rouvan luona, joka on
antanut hänelle rahaa etukäteen ja hänen luokseen hänen täytyy jäädä,
kunnes hän on tehnyt selvän puolestansa.»

»Hän ei siis tule kotiin?» sanoi Janne.

»Ei ensi hädässä, sen mukaan kuin voin ymmärtää», sanoi valtiopäivämies.

Janne laskeutui vuoteelleen ja kääntyi taas seinään päin.

Mitä hän välitti tuvasta ja kaikesta muusta? Mitä hän välitti elääkään,
kun hänen pikku tyttönsä ei palannut kotiin?




UNEN ALKUPUOLI.


Ensi viikkoina valtiopäivämiehen käynnin jälkeen ei Skrolyckan Janne
voinut ryhtyä mihinkään. Hän makasi vain vuoteessa ja suri.

Joka aamu Janne nousi ylös, puki vaatteet yllensä ja aikoi mennä Fallan
taloon työhön. Mutta ennenkuin hän oli päässyt ovesta uloskaan, tunsi
hän niin suurta väsymystä ja voimattomuutta, ettei hän voinut muuta
kuin heittäytyä jälleen pitkäkseen.

Katrina koetti kohdella häntä kärsivällisesti, sillä hän tiesi, että
ikävöimisen laita oli aivan sama kuin muidenkin tautien, ja että se
vasta aikansa oltuaan menee ohi. Mutta hän ihmetteli mielessään,
kuinkahan kauan kestäisi, ennenkuin Janne, siinä määrin kuin hän ikävöi
Klara Gullaa, voisi voittaa tämän surunsa. Ehkäpä hän täten makailisi
aina jouluun saakka, niin, ehkäpä koko talvenkin?

Niin olisi varmaan käynytkin, jollei vanha nuotankutoja eräänä iltana
olisi tullut Skrolyckaan tiedustelemaan vointia ja saanut kahvia.

Nuotankutoja oli aina harvapuheinen niinkuin ainakin ihminen, jonka
ajatukset kulkevat hyvin kaukana ja joka ei seuraa tarkoin lähimpiä
tapahtumia. Mutta kun kahvi oli kaadettu kuppiin ja hän jäähdytteli
sitä teevadilla, arveli hän kai velvollisuudekseen sanoa jotakin.

»Tänään varmaan tulee kirje Klara Gullalta. Minulla on sellainen
kummallinen tunne», sanoi hän.

»Mehän saimme häneltä terveisiä kaksi viikkoa sitten valtiopäivämiehen
kautta», vastasi Katrina.

Nuotankutoja puhalsi kahviinsa pari kertaa ennenkuin jatkoi. Sitten
hänen mielestään oli taaskin sopiva keskeyttää hiljaisuutta parilla
sanalla.

»Olisihan hänelle voinut tapahtua jotain hauskaa, niin että hänellä
olisi ollut syytä kirjoittaa.»

»Mitähän hauskaa se nyt voisi olla?» sanoi Katrina. »Kun ahertaa
työssään, niin toinen päivä on toisensa kaltainen.»

Nuotankutoja puraisi sokeripalan kahtia ja nieli kahvinsa suurin
kulauksin. Kun se oli tehty, vallitsi tuvassa niin peloittava
hiljaisuus, että häntä suorastaan kammoksutti.

»Olisihan Klara Gulla voinut tavata jonkun ihmisen kadulla», sanoi hän
tuijottaen välinpitämättömästi eteensä sammunein silmin. Hän näytti
tuskin tietävän mitä hän sanoi.

»Voisihan olla mahdollista, että hän olisi tavannut jonkun vanhan
huonojalkaisen rouvan, joka olisi kompastunut kadulla Klara Gullan
kulkiessa hänen ohitseen», jatkoi nuotankutoja yhtä poissaolevana kuin
äskenkin.

»Olisiko siinä nyt mitä kerrottavaa?» sanoi Katrina ikäänkuin
harmistuen toisen itsepäisyyden johdosta.

»Niin, mutta ajatelkaahan, jos nyt Klara Gulla olisi auttanut
hänet jalkeille», sanoi nuotankutoja, »ja vanha rouva olisi tullut
niin iloiseksi tästä avusta, että hän heti paikalla olisi ottanut
lompakkonsa esille ja antanut tytölle kokonaista kymmenen riksiä!
Olisihan se sentään jotakin, josta maksaisi vaivaa puhua.»

»Olisihan kylläkin», sanoi Katrina kärsimättömällä äänellä, »jos se
olisi totta. Mutta sehän on vain sellaista, jota te kuvittelette
mielessänne.»

»Hyvä se on, niin kauan kuin ihminen voi ajatuksissaan pitää lystiä»,
sanoi nuotankutoja anteeksi pyytäen. »Sellaiset lystit ovatkin
makeampia kuin oikeat.»

»Niin, te olette saanut maistaa kumpaisiakin», sanoi Katrina.

Heti sen jälkeen läksi nuotankutoja kotiinsa, eikä Katrina hänen
lähdettyänsä ajatellut enää koko juttua.

Mitä Janneen tulee, niin ensimmältä hän piti sitä vain turhana puheena,
hän myöskin. Mutta maatessaan toimettomana vuoteellaan alkoi hän
ihmetellä mielessään, eikö siinä sittenkin olisi voinut piillä jotakin.

Eikö nuotankutojan ääni ollut kuulunut hiukan omituiselta hänen
puhuessaan kirjeestä? Olisiko hän voinut keksiä koko tuon pitkän jutun
vain jotakin sanoaksensa? Ehkäpä hän oli kuullut jotakin? Ehkä hän oli
saanut kirjeen Klara Gullalta?

Olihan se mahdollista, että tyttöä oli kohdannut niin suuri onni,
ettei hän uskaltanut sitä ilmaista suoraan vanhemmille. Ehkäpä hän oli
kirjoittanut nuotankutojalle ja pyytänyt, että tämä valmistaisi heitä.
Sitä hän kai oli yrittänyt tehdä tänä iltana, vaikkeivät he olleet sitä
ymmärtäneet.

»Huomenna hän tulee uudestaan», tuumi Janne, »ja silloin me saamme
kuulla koko totuuden.»

Mutta miten olikaan, nuotankutoja ei tullut seuraavana päivänä eikä
sitä seuraavanakaan. Kolmantena päivänä kiihtyi ikävä niin suureksi,
että Janne nousi vuoteeltaan ja läksi naapurin mökille saadakseen
tietää, mitä hän sanoillaan oli tarkoittanut.

Ukko istui yksin korjaten vanhaa nuottaa, joka oli annettu hänen
laitettavakseen. Hän kävi Jannen tulosta iloiseksi. Hänellä oli ollut
niin kova luuvalo, sanoi hän, ettei hän ollut voinut liikkua kotoa
viime päivinä.

Janne ei tahtonut kysyä häneltä suoraan, oliko hän saanut kirjeen Klara
Gullalta. Hän luuli helpommin pääsevänsä tarkoituksensa perille, jos
hän kulki samoja teitä kuin toinenkin.

»Minä olen ajatellut sitä, mitä te Klara Gullasta kerroitte viimeksi
meillä käydessänne», sanoi Janne.

Ukko katsoi ylös työstään. Kesti hetken aikaa, ennenkuin hän ymmärsi
mitä toinen tarkoitti.

»Sehän oli vain pieni päähänpisto», sanoi ukko.

Janne astui aivan hänen eteensä.

»Sitä oli sittenkin hauska kuulla», sanoi hän. »Ehkäpä teillä olisi
ollut enemmänkin kerrottavaa, jollei Katrina olisi lyönyt koko asiaa
leikiksi.»

»No niin», sanoi nuotankutoja, »tuollaisia huvituksia on meillä täällä
Askedalissa kyllä varaa hankkia itsellemme.»

»Minä olen ajatellut», sanoi Janne, jonka rohkeutta tämä myönnytys
suuresti lisäsi, »ehkei juttu vielä siihen päättynytkään, että vanha
rouva antoi Klara Gullalle kymmenen riksiä. Ehkäpä hän kutsui hänet
luokseen käymäänkin?»

»Ehkäpä kyllä», sanoi nuotankutoja.

»Ehkäpä hän oli niin rikas, että hän omisti kokonaisen kivitalon?»
ehdotti Janne.

»Ei se ole niinkään tyhmä ehdotus», kehui nuotankutoja.

»Ehkä rikas rouva maksaa Klara Gullan velankin?» alkoi Janne, mutta
samassa hän keskeytti puheensa, sillä ukon miniä tuli tupaan, eikä hän
tahtonut hänelle salaisuutta uskoa.

»Vai niin, te olette tänään jalkeilla, Janne», sanoi miniä. »Sepä hyvä,
että voitte paremmin.»

»Siitä minä saan kiittää Ol'Bengtsaa», sanoi Janne salaperäisellä
äänellä. »Hän se minut on parantanut.»

Janne heitti hyvästi ja läksi samalla. Ukko istui kauan tuijottaen
hänen jälkeensä.

»En ymmärrä, mitä hän saattoi tarkoittaa sillä, että minä olisin
parantanut hänet, Liisa», sanoi ukko. »Ei suinkaan hän vaan ole tulossa
‒ ‒ ‒»



PERINTÖKALUT.


Eräänä iltana syksypuolella oli Janne lähdössä kotiin Fallan talosta,
missä hän kaiken päivää oli puinut riihessä. Hän oli saanut taas
entisen työhalunsa keskusteltuaan nuotankutojan kanssa. Hän arveli
velvollisuudekseen koettaa pysyä pystyssä niin hyvin kuin taisi. Pikku
tyttöä ei saisi kohdata sellainen häpeä hänen palatessaan kotiin, että
hänen vanhempansa olisivat joutuneet vaivaishoitoon.

Kun Janne oli päässyt niin pitkälle, ettei häntä voitu enää nähdä talon
ikkunasta, kohtasi hän naisen tiellä. Oli jo hiukan hämärä, mutta
sittenkin Janne huomasi heti, että se oli itse emäntä, ei nuori emäntä,
joka oli naimisissa Lars Gunnarssonin kanssa, vaan vanha, oikea Fallan
emäntä.

Hän oli käärinyt ympärilleen suuren saalin, joka ulottui aina
maahan saakka. Janne ei ollut koskaan nähnyt häntä niin lämpimästi
puettuna, ja hän ihmetteli, olikohan hän sairas. Hän oli viime aikoina
näyttänytkin hiukan huonolta. Fallan Erikin kuollessa viime keväänä ei
hänellä ollut ainoatakaan harmaata hiusta päässään, ja nyt puoli vuotta
myöhemmin hänellä tuskin oli yhtään mustaa jäljellä.

Fallan emäntä pysähtyi tervehtimään ja sitten he alkoivat keskustella
yhdessä. Emäntä ei sanallakaan viitannut siihen, että hän varta vasten
oli odottanut Jannea, mutta Janne tunsi sittenkin vaistomaisesti,
että asian laita oli siten. Hänen mieleensä iski ajatus, että emäntä
mahdollisesti aikoi puhua Klara Gullasta, ja hän nolostui aivan, kun
tämä alottikin aivan muusta.

»Sanokaapa, Janne», sanoi emäntä, »muistatteko te vielä Fallan vanhaa
isäntää, minun isääni, häntä, joka oli isäntänä ennenkuin Erik tuli
taloon?»

»Kuinka minä en häntä muistaisi?» sanoi Janne. »Minä olin noin
kahdentoista-vuotias hänen kuollessansa.»

»Hänellä oli hyvä vävypoika», sanoi vanha emäntä. — »Niin, se on varma,
se», vakuutti Janne.

Emäntä oli hetken aikaa vaiti ja huokasi pari kertaa, ennenkun jatkoi.
»Minä olisin tahtonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, Janne.
Ettehän te ole niitä, jotka levittävät minun puheitani oikealle ja
vasemmalle?» — »Ei, kyllä minä osaan vaieta.» — »Sitähän minäkin olen
ollut huomaavinani tänä vuonna.»

Uusi toivo heräsi Jannen mielessä. Eihän olisi lainkaan mahdotonta,
että Klara Gulla olisi kääntynyt Fallan emännän puoleen ja pyytänyt
häntä kertomaan vanhemmille siitä suuresta onnesta, mikä hänelle oli
tapahtunut.

Vanha nuotankutoja oli sairastunut luuvalokuumeeseen heti sen
keskustelun jälkeen, jonka hänen miniänsä oli keskeyttänyt, ja hän oli
ollut niin huonona, ettei Janne viikkokausiin ollut voinut puhella
hänen kanssaan. Nyt hän oli taas jalkeilla, mutta edelleen hyvin
heikkona, ja pahinta oli se, että hän näytti kadottaneen muistinsa
sairautensa jälkeen. Janne oli odottanut, että hän itse kertoisi
jotakin Klara Gullan kirjeestä, mutta kun hän ei sitä tehnyt eikä
ottanut ymmärtääkseen viittauksiakaan, oli hän kysynyt häneltä aivan
suoraan.

Ja silloin ukko oli väittänyt, ettei hän ollut saanut mitään kirjettä.
Olipa vielä vetänyt pöytälaatikonkin auki ja avannut vaatearkun kannen
näyttääkseen Jannelle, ettei mitään kirjettä ollut olemassa.

Hän oli tietenkin unohtanut, minne hän oli sen pannut. Eipä siis ihme,
vaikka pikku tyttö olisi nyt kääntynyt Fallan emännän puoleen. Kuinka
sääli, ettei hän alun pitäen ollut sitä tehnyt.

Fallan emäntä oli seisonut hyvän aikaa ääneti ja kahden vaiheilla, ja
Janne oli ennättänyt tulla niin varmaksi asiastaan, että hänen oli
oikein vaikea seurata mukana, kun emäntä alkoi jälleen puhua isästään.

»Kun isä makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän Erikin luokseen ja kiitti
häntä siitä, että hän oli niin hyvä hänelle, vaikka hän jo monta
vuotta oli ollut aivan työkyvytön. — 'Älkää sitä ajatelko, isä', sanoi
Erik. 'Niin kauan kuin te haluatte pysyä meidän luonamme, pidämme me
kernaasti teidät täällä.' — Niin, siten hän sanoi, ja hän tarkoitti
myös täyttä totta.»

»Niin, kyllä se on varma», sanoi Janne. »Erikissä ei ollut
minkäänlaisia ketunkonsteja.»

»Malttakaahan, Janne!» sanoi Fallan emäntä. »Puhukaamme toistaiseksi
vain vanhoista ajoista. Muistatteko te sitä pitkää, hopeapäistä keppiä,
jota isä käytti?»

»Muistan kyllä, sekä sen että korkean hatun, jonka hän pani päähänsä
kirkkoon mennessään.»

»Vai muistatte te hatunkin? Tiedättekö mitä hän teki sairaana
maatessaan? Hän käski minun ottaa esille sekä kepin että hatun ja antoi
ne Erikille. — 'Olisin voinut antaa sinulle jotakin arvokkaampaakin',
sanoi hän, 'mutta minä lahjoitan sinulle nämä tavarat siksi, että
sinulle on suureksi kunniaksi saada sellaista, jota jokainen tietää
minun käyttäneen. Ne ovat sinulle hyvänä todistuskappaleena.'»

»Niin, se on aivan totta, ja hyvin hän ne ansaksikin.»

Samassa kun Janne lausui nuo sanat, huomasi hän, että Fallan emäntä
veti saalinsa kireämmälle. Hän oli varmaankin piiloittanut jotakin
sen alle, ehkäpä Klara Gulla oli jotakin lähettänyt. Kyllä hän siihen
asiaan vielä johtuisi, kun oikea aika vain tulisi. Tämä puhe isästä ja
hänen lahjastaan oli vain ylimenoa.

»Olen puhunut tästä lapsille monta kertaa ja myöskin Lars
Gunnarssonille», sanoi Fallan emäntä, »ja keväällä, kun Erik oli
sairaana, odottivat luullakseni sekä hän että Anna, että Lars
kutsuttaisiin kuolinvuoteen ääreen, samoinkuin Erik aikoinansa. Olin
ottanut tavarat esille, jotta ne olisivat käsillä, jos Erik olisi
tahtonut antaa ne Larsille. Mutta hän ei lainkaan aikonutkaan sitä
tehdä.»

Fallan emännän ääni vavahti, ja kun hän jälleen jatkoi puhettaan,
kuului se huolestuneelta ja epäilevältä.

»Minä kysyin häneltä kerta, kun olimme kahden, mitä hän halusi, ja
silloin hän sanoi, että minä, jos tahdoin, saisin antaa ne Larsille,
hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei jaksanut pitää puheita, sanoi hän.»

Näin sanoen Fallan emäntä aukaisi suuren saalinsa, ja nyt Janne näki,
että hänellä oli sen alla tavattoman pitkä, hopeapäinen keppi ja
jäykkä, korkea hattu.

»On olemassa sanoja, joita on raskas lausua julki», sanoi emäntä
hyvin vakavasti. »Vastatkaa minulle vain jollakin merkillä, jos niin
tahdotte, Janne: voinko antaa nämä tavarat Lars Gunnarssonille?»

Janne astui askeleen taakse. Kaikesta tuollaisesta hän oli joutunut
niin kauaksi. Hänen mielestään oli jo niin pitkä aika kulunut Fallan
Erikin kuolemasta, jotta hän tuskin muisti, miten se oli tapahtunut.

»Ymmärrättehän, Janne, etten tahdo tietää muuta, kuin onko Lars yhtä
oikeutettu saamaan tämän kepin ja hatun kuin Erik, ja te sen kyllä
tiedätte, sillä te olitte hänen mukanaan metsässä.»

»Minulla olisi kyllä siitä etua», lisäsi Fallan emäntä, kun Janne
edelleen oli vaiti, »jos voisin antaa ne Larsille. Luullakseni minulla
olisi sen jälkeen parempi olo kotona nuorten parissa.»

Ääni petti jälleen, ja Janne alkoi ymmärtää, miksi hän oli käynyt niin
vanhaksi. Hänen oma mielensä oli nyt niin täynnä toisia ajatuksia,
ettei hän muistanut enää vanhaa kostonhaluaan.

»Parasta on elää rauhassa ja sovussa», sanoi Janne. »Sillä pääsee
kuitenkin pisimmälle.»

Muori veti syvältä henkeään. »Vai niin, sanotteko te niin? Asia on
sittenkin siis niinkuin minä luulin», sanoi hän. Hän ojensi vartaloaan,
jotta hän näytti aivan peloitta van pitkältä. »En kysy teiltä, miten se
kävi. Parasta, kun en sitä tiedä. Mutta se vain on varma, ettei Lars
Gunnarsson saa käteensä isän keppiä.»

Emäntä oli kääntynyt mennäksensä, kun hän äkkiä pysähtyi. »Kuulkaahan,
Janne», sanoi hän, »te voitte saada kepin ja hatun myös. Minä tahdon,
että ne joutuvat hyviin ja uskollisiin käsiin. En uskalla viedä niitä
takaisin kotiin. He voisivat pakoittaa minut antamaan ne Larsille.
Ottakaa te ne muistoksi vanhalta isännältä, joka aina tahtoi teidän
parastanne!»

Emäntä meni suorana ja ylpeänä kotiinsa, ja Janne jäi tielle seisomaan
keppi ja hattu kädessään.

Hän tuskin käsitti, miten kaikki oli käynyt. Niin suurta kunniaa hän
ei olisi voinut odottaakaan. Jäisivätkö nuo perintökalut nyt hänen
omakseen?

Mutta äkkiä hän keksikin selityksen. Klara Gullahan oli kaiken tämän
takana. Fallan emäntä tiesi, että Janne tulisi pian niin korkealle
korotetuksi, ettei mikään olisi liika hyvää hänelle. Niin, jos keppi
olisi ollut hopeaa ja hattu kultaa, niin ehkäpä ne silloin vasta
olisivatkin olleet oikein sopivat Klara Gullan isälle.




SILKISSÄ.


Klara Gullalta ei saapunut kirjettä ei isälle eikä äidille, eikä
se niin vaarallista ollutkaan, sillä hän tahtoi tietenkin olla
vaiti, jotta hämmästys ja ilo olisi sitä suurempi hänen aikoinaan
ilmoittaessaan suuren uutisensa.

Mutta hyvä se sittenkin oli, että Janne oli saanut hiukan tirkistää
hänen kortteihinsa, sillä muuten muut ihmiset olisivat helposti voineet
pitää häntä pilkkanansa, he kun luulivat tietävänsä Klara Gullasta
enemmän kuin hän.

Esimerkkinä voisi nyt mainita Katrinan kirkkomatkan.

Katrina oli lähtenyt kirkkoon ensimäisenä adventtisunnuntaina, ja kun
hän palasi kotiin, oli hän sekä pelästyksissään että pahoillaan.

Pari nuorta miestä, jotka syksyllä olivat olleet rakennustöissä
Tukholmassa, olivat näet jutelleet muutamien muiden nuorten kanssa,
sekä poikien että tyttöjen. Ja kun Katrina näki heidät, ajatteli hän,
että hän heiltä ehkä voisi saada tietoja Klara Gullasta, ja niinpä hän
kysyäkseen kuulumisia astui heidän luoksensa.

Varmaankin he juttelivat jostakin hauskasta asiasta. Miehet ainakin
nauroivat niin ääneensä, että Katrinasta tuntui se suorastaan
sopimattomalta, koska he seisoivat aivan kirkon edustalla. Varmaankin
he itsekin tulivat sitä ajatelleeksi, sillä kun Katrina lähestyi heitä,
tuuppivat he toisiaan ja vaikenivat.

Katrina kuuli vain erään miehen sanovan pari sanaa, sillä tämä seisoi
setin häneen, niin ettei hän voinut nähdä häntä.

»Ja ajatelkaahan, hän kulki oikein silkissä!» sanoi mies.

Samassa eräs nuorista tytöistä sysäsi häntä niin lujasti, että hän
vaikeni siinä hetkessä. Hän katsoi ympärilleen ja punastui hiusjuuriaan
myöten huomatessansa, että Katrina seisoi aivan hänen takanaan. Mutta
heti sen jälkeen hän heitti niskaansa ja sanoi kovalla äänellä:

»Mikä sinua vaivaa? Miksikä en saisi sanoa, että kuningatar kulki
silkissä?»

Kun hän oli sen sanonut, alkoivat kaikki nuoret vielä entistä enemmän
nauraa. Katrina astui vain heidän ohitseen eikä kyennyt kysymään heiltä
mitään.

Hän palasi kotiin kirkosta niin huolissansa, että Janne oli vähällä
ilmaista hänelle Klara Gullan salaisuuden, mutta hän malttoi kuitenkin
mielensä ja pyysi vain Katrinaa kertomaan vielä kerran, mitä he olivat
sanoneet kuningattaresta.

Sen hän tekikin. »Mutta ymmärräthän sinä sen, että he sanoivat sen vain
sekoittaakseen koko asian», lisäsi hän.

Janne ei sanonut vieläkään mitään. Mutta hän ei voinut olla vetämättä
suutaan hiukan nauruun.

»Mitä sinä ajattelet?» sanoi Katrina. »Sinä näytät usein niin
lystikkäältä. Et suinkaan sinä tiedä, mitä he tarkoittivat?»

»Ei, sitä minä en tosiaankaan tiedä», sanoi Janne, »mutta sen verran me
kai voimme luottaa pikku tyttöömme, Katrina kulta, että uskomme kaiken
käyvän niinkuin pitääkin.»

»Minä olen kovin huolissani ‒ ‒ ‒»

»Heidän, yhtä vähän kuin, minunkaan ei sovi vielä puhua», keskeytti
hänet Janne. »Klara Gulla itse on pyytänyt heitä vaikenemaan eikä
kertomaan meille mitään, ja meidän täytyy rauhoittua, Katrina kulta,
meidän täytyy rauhoittua.»




TÄHTIÄ.


Kun Skrolyckan pikku tyttö oli ollut poissa kotoa lähes kahdeksan
kuukautta, tuli Hullu-Ingeborg eräänä päivänä Fallan riiheen, Jannen
puidessa siellä parasta aikaa.

Hullu-Ingeborg ja Janne olivat sisarustenlapsia, mutta Janne tapasi
häntä hyvin harvoin, sillä tyttö pelkäsi Katrinaa. Nytkin hän kesken
parasta työaikaa tuli tapaamaan Jannea, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä
tämän vaimoa.

Janne ei suuresti ilostunut nähdessään hänet. Eihän hän ollut oikein
hullu, ei tietenkään, mutta ei hänen puheistaan kukaan ymmärtänyt
mitään, ja hän jutteli aivan kauheasti. Janne heilutteli vain
varstaansa edelleen, ikäänkuin ei olisi huomannut häntä.

»Lakkaa puimasta, Janne», sanoi Hullu-Ingeborg, »jotta voin kertoa
sinulle, millaista unta minä viime yönä näin sinusta.»

»Parasta että tulet toiste uudestaan, Ingeborg», sanoi Janne. »Niinpian
kun Lars Gunnarsson kuulee, että lakkaan puimasta, tulee hän katsomaan
mikä on hätänä.»

»Minä puhun oikein nopeasti», sanoi Hullu-Ingeborg. »Muistat kai, että
minä olin sukkelin sisaruksista kotona. No, ne toiset olivatkin niin
kehnoja kaikki tyyni, aivan joka suhteessa, ettei siinä juuri kehumisen
varaa olekaan.»

»Sinähän aioit kertoa unesi», muistutti Janne.

»Heti, heti paikalla! Älä pelkää. Kyllä minä ymmärrän. Ankara isäntä on
nyt Fallassa, ankara isäntä! Mutta älä ole huolissasi minun puolestani!
Minun tähteni et saa nuhteita. Ei hätää mitään, kun on tekemisissä niin
viisaan ihmisen kuin minun kanssani.»

Janne olisi kernaasti kuullut, mitä Hullu-Ingeborg oli uneksinut
hänestä, sillä niin varma kuin hän olikin suurista toiveistansa, niin
yritti hän kuitenkin joka taholta saada niille vahvistusta. Mutta nyt
Hullu-Ingeborg oli eksynyt omien ajatustensa poluille, ja silloin ei
ollut helppo häntä hillitä.

Hullu-Ingeborg tuli aivan Jannen eteen, taivutti koko ajan puhuessaan
ruumistaan eteenpäin, puristi silmänsä kiinni, pudisti päätään ja
puhui, niin että sanat pursuivat suusta.

»Älä pelkää», sanoi Hullu-Ingeborg. »Rupeaisinko minä puhumaan
sellaisen kanssa, joka on Fallassa puimassa, jollen tietäisi, että
isäntä on mennyt metsään ja että emäntä on kylällä voita myömässä?
'Pidämme heitä silmäimme edessä seisoo katkismuksessa. Sen minä hyvin
tiedän. Minä pidän varani, etten tule sellaiseen aikaan, jolloin he
voivat nähdä minut'.»

»Pois tieltä, Ingeborg!» sanoi Janne. »Muuten voin vahingossa varstalla
lyödä sinua!»

»Ajattelehan, miten te pojat ennen maailmassa löitte minua!» sanoi
Ingeborg. »Ja selkääni minä vielä tänäkin päivänä saan. Mutta kun meitä
luetettiin kinkereillä, niin silloin minä teistä aina vein voiton. 'Ei
kukaan voi vetää Ingeborgia nenästä', sanoi rovasti, 'hän on niin varma
asiastansa.' Ja minä olen hyvissä väleissä Lövdalan pikkuneitienkin
kanssa. Minä luen heille katkismuksen kannesta kanteen, sekä kysymykset
että vastaukset. Ajattelehan, miten hyvä muisti minulla on! Osaan minä
raamattunikin ja virsikirjan ja kaikki rovastin saarnat. Tahdotko
kuulla vai laulanko mielemmin jotain sinulle?»

Nyt ei Janne vastannut enää mitään, vaan alkoi jälleen puida.

Mutta Hullu-Ingeborg ei lähtenyt siltä. Hän kävi olkikuvolle istumaan,
lauloi ensin virren ja kaikki sen kaksikymmentä värsyä ja luki sitten
pari lukua raamatusta. Vihdoin hän läksi hyvästi sanomatta ja oli hyvän
aikaa poissa. Mutta kesken kaikkea hän ilmestyi jälleen riihen ovelle.

»Hiljaa, hiljaa!» sanoi hän. »Nyt me emme puhu mitään muuta kuin
asiaamme. Hiljaa, hiljaa!»

Hän ojensi etusormensa pystyyn ja seisoi aivan hiljaa silmät suurina
päässä.

»Ei mitään sivuhyppäyksiä!» sanoi hän. »Pysytään asiassa. Lakkaa vain
hiukan puimasta!»

Hän odotti, kunnes Janne totteli häntä.

»Sinä tulit yöllä unessa minun luokseni, aivan niin. Sinä tulit
minun luokseni, ja minä sanoin tällä tavalla näin: 'Oletko ulkona
jaloittelemassa, Askedalin Janne?' — 'Ei', sanoit sinä, 'nyt minun
nimeni onkin Kaihonlaakson Janne'. — 'Vai niin, tervetuloa!' sanoin
minä. 'Siellä minä olen koko ikäni asunut'.»

Hullu-Ingeborg katosi kynnykseltä. Janne jäi ihmettelemään hänen
sanojansa. Hän ei jatkanut heti työtään, vaan vaipui mietteisiinsä.

Hetken kuluttua palasi Hullu-Ingeborg jälleen.

»Nyt muistan, mitä varten minä tulin tänne», sanoi hän. »Minun piti
näyttää sinulle tähtiäni.»

Hänellä oli käsivarrellaan pieni koppa, jonka yli liina oli sidottu.
Aukoessaan solmuja hän jutteli koko ajan.

»Nämä ovat oikeita tähtiä, nämä. Kun joutuu asumaan Kaihonlaaksoon,
niin ei tyydy enää maallisiin tavaroihin, vaan silloin on pakko etsiä
tähtiä. Muu ei auta. Kyllä sinäkin nyt saat lähteä niitä hakemaan.»

»Ei, tiedätkös Ingeborg», sanoi Janne, »minä pidän kiinni kaikesta
maallisesta.»

»Hiljaa kaikin mokomin!» sanoi Ingeborg. »Luuletko minua niin hulluksi,
että etsisin niitä tähtiä, jotka kimaltelevat ylhäällä taivaalla? Minä
kerään vain pudonneita. Olenhan minä järkevä ihminen, se on varma.»

Hän avasi korin ja Janne näki, että se oli täynnä mitä erilaisimpia
tähtiä, joita hän oli kerjännyt herraskartanoista. Siinä oli tinasia ja
paperisia ja lasisia tähtiä, joulukuusen koristeita ja karamelleja.

»Ne ovat oikeita tähtiä», sanoi Hullu-Ingeborg. »Ne ovat pudonneet
taivaalta. En kellekään muulle ole niitä näyttänyt, mutta sinä saat
pari niistä, kun tarvitset.»

»Kiitoksia vain, Ingeborg!» sanoi Janne. »Kun se aika koittaa, jolloin
minä tarvitsen tähtiä, eikä siihen niin pitkältä taida ollakaan, niin
en aio pyytää niitä sinulta.»

Nyt Hullu-Ingeborg vihdoinkin läksi, mutta kesti hetken aikaa,
ennenkuin Janne alkoi taas puida.

Tämäkin oli selvä osviitta. Ei silti, että sellainen hupsu kuin
Ingeborg olisi ollut selvillä Klara Gullan asioista, mutta hän aavisti
usein edeltäpäin, kun jotakin ihmeellistä oli tulossa. Hän kuuli ja
näki sellaista, josta viisailla ihmisillä ei ollut aavistustakaan.




ODOTTAESSA.


Insinööri Boraeus, Borgin kartanon isäntä, pistäytyi melkein joka päivä
laiturille, laivaa vastaan, eikä sitä kukaan ihmetellytkään. Hänellä
oli vain lyhyt matka kuljettavana kauniin puiston läpi, ja ainahan
laivassa tuli joku, jonka kanssa saattoi vaihtaa pari sanaa ja siten
saada hiukan vaihtelua maalaiselämän yksitoikkoisuuteen.

Aivan puiston rajalla, mistä tie äkkijyrkkänä laskeutui alas rantaan,
oli muutamia suuria laakeita paasia, ja sattuipa useasti, että
pitkämatkaiset kulkijat istahtivat siihen odottamaan laivaa. Ja Borgin
laiturilla oli aina paljon odottajia, sillä ei koskaan voitu aivan
tarkoilleen tietää laivan tuloa. Harvoin se saapui ennen kahtatoista,
mutta sattuipa joskus jo yhdentoista ajoissa olemaan paikalla. Eikä
mahdotonta ollut sekään, että se viivähti aina kello yhteen tai
kahteen, niin että varovaiset ihmiset, jotka saapuivat rantaan jo
kymmeneltä, saattoivat joutua odottamaan siellä koko aamupäivän.

Insinööri Boraeus näki huoneensa ikkunasta yli koko Löven-järven. Hän
näki milloin laiva pilkisti esiin niemien takaa, eikä hän koskaan
tullut laiturille ennen aikojaan. Hänen ei siis tarvinnut itsensä istua
noilla rantakivillä odottamassa, ja hän vilkaisi vain syrjästä niihin,
jotka olivat asettuneet sinne.

Mutta eräänä kesänä hänen huomionsa erityisesti kiintyi pienikasvoiseen
ja lempeän ja kiltin näköiseen mieheen, joka istui ja odotti
siellä päivän toisensa jälkeen. Hän pysytteli aivan hiljaa ja
välinpitämättömänä kunnes laiva alkoi näkyä. Silloin hän hypähti
pystyyn, kasvojen äkkiä kirkastuessa. Hän hyökkäsi mäkeä alas ja
asettui laiturin reunalle seisomaan, ikäänkuin odottaen jotakuta. Mutta
ei koskaan kukaan saapunut hänen luokseen. Laivan lähdettyä hän seisoi
yhtä yksin kuin ennenkin.

Nyt ilo kasvoilta oli sammunut, ja kun hän alkoi astua kotiinsa,
näytti hän vanhalta ja väsyneeltä. Saattoipa melkein pelätä, ettei hän
jaksaisi nousta ylös mäkeäkään.

Insinööri Borg ei tuntenut miestä, mutta eräänä aurinkoisena päivänä,
nähdessään hänen jälleen istuvan paikallaan ja tähystelevän järvelle,
alkoi hän puhella hänen kanssaan. Hän sai kuulla, että miehen tytär oli
matkoilla ja että häntä odotettiin kotiin minä päivänä hyvänsä.

»Tiedättekö te sitten niin varmasti, että hän tulee tänään?» kysyi
insinööri. »Olen nähnyt teidän istuvan ja odottavan täällä parin
kuukauden ajan. Varmaankin hän on ilmoittanut teille väärin.»

»Ei, sitä hän ei ole tehnyt», sanoi mies sävyisästi.

»Ei hän ole ilmoittanut väärin.»

»Mutta Herran nimessä!» sanoi insinööri kärsimättömästi, sillä hän
oli kiivasluontoinen mies, »mitä te tarkoitatte? Te olette turhaan
odottanut häntä täällä päivät pääksytysten, eikä hän muka sittenkään
ole ilmoittanut teille väärin!»

»Ei», sanoi pienikasvuinen mies ja katsoi insinööriin ystävällisin,
kostein silmin, »hän ei ole sitä tehnyt. Hän ei ole ilmoittanut meille
yhtään mitään.»

»Ettekö ole saanut häneltä kirjettä?» kysyi insinööri.

»Ei, meillä ei ole ollut mitään tietoja hänestä viime lokakuun
ensimäisestä päivästä saakka.»

»Mutta miksi te tulette sitten tänne rantaan?» ihmetteli insinööri.
»Täällä te istutte kaiket aamupäivät tekemättä mitään. Onko teillä
aikaa heittää työnne kesken?»

»Pahasti se on kai tehty», sanoi mies ja hymyili itsekseen, »mutta kai
asia tästä vielä paranee.»

»Miten ihmeessä te voitte olla niin järjetön», huudahti insinööri
Boraeus aivan suuttuneena, »että odotatte täällä ilman aikojanne?
Hulluinhuoneeseen teidän pitäisi joutua.»

Mies ei vastannut mitään. Hän istui käsivarret polvien ympärille
kiedottuina ja näytti aivan välinpitämättömältä. Hymy karehti yhä
suupielissä, niin, se muuttui yhä voitokkaammaksi, mitä pitemmälle aika
kului.

Insinööri kohautti olkapäitään ja läksi pois. Mutta päästyään
puolitiehen mäkeä katui hän ja palasi takaisin. Hänen kasvoilleen
levisi lempeä ilme, kaikki katkeruus, joka tavallisesti hallitsi hänen
ankaria piirteitään, oli kadonnut, ja hän ojensi kätensä miehelle.

»Minä tahtoisin vain puristaa teidän kättänne», sanoi hän. »Ennen minä
luulin, ettei kukaan koko pitäjässä voinut ikävöidä niinkuin minä,
mutta nyt huomaankin, että toinen on vienyt minusta voiton.»




KEISARINNA.


Skrolyckan pikku tyttö oli ollut poissa kotoa kokonaista kaksitoista
kuukautta, eikä Janne sittenkään ainoallakaan sanalla ollut ilmaissut
sitä onnea, mikä tytölle oli tapahtunut. Hän oli päättänyt vaieta,
kunnes tämä itse palaisi kotiin. Jollei Klara Gulla tiennyt, että Janne
aavisti jotain, niin sitä hauskempi tytön oli yllättää hänet suurella
ilosanomallansa.

Mutta tässä maailmassa tapahtuu paljon enemmän odottamatonta kuin
edeltäpäin tiettyä. Ja niinpä sattui eräänä päivänä, että Jannen oli
pakko puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa koko asia. Itsensä vuoksi hän
ei sitä tehnyt, hän olisi kernaasti kulkenut risaisissa vaatteissaan
ja antanut ihmisten luulla, että hän oli vain köyhä mäkitupalainen
niinkauan kuin se oli välttämätöntä. Pikku tytön tähden hänen oli pakko
ilmaista suuri salaisuutensa.

Eräänä päivänä, hänen ollessaan alhaalla rannassa tyttöä vastassa,
se tapahtui. Hän näet ei malttanut olla menemättä joka päivä laivaa
vastaan saadakseen nähdä hänen tulonsa, eikä tyttökään voinut sitä
pahakseen panna.

Laiva oli juuri laskenut maihin, ja Janne oli nähnyt, ettei Klara
Gulla ollut matkassa. Janne oli kuitenkin otaksunut, että tyttö olisi
ennättänyt jo saada kaikki kuntoon, niin että hän nyt olisi voinut
palata kotiin. Mutta varmaan uusia esteitä oli ilmestynyt, niinkuin
pitkin koko kesää. Hyvä ei sen ollut päästä irtaantumaan, jolla oli
niin paljon puuhaa.

Sääli kuitenkin, ettei hän tullut tänään, kun niin monta hänen
vanhaa tuttavaansakin oli rannassa. Siellä oli valtiopäivämies Karl
Karlsson Storvikistä ja Nolin August Prästerudista. Siellä oli Björn
Hindrikssonin vävypoika, ja yksinpä vanha Agrippa Prästbergkin oli
sattunut tulemaan laivaa vastaan. Agrippa oli kantanut vihaa aina siitä
saakka, kun tyttö oli narrannut häntä silmälaseilla. Jannen täytyi
myöntää, että olisi tuntunut kovin hauskalta, jos Klara Gulla juuri
sinä päivänä olisi seisonut kaikessa komeudessaan laivan kannella, niin
että Prästbergkin olisi nähnyt hänet.

Mutta koska hän ei nytkään tullut, niin ei Jannella ollut muuta
tehtävää kuin lähteä kotiin. Hän aikoi juuri laskeutua alas laiturilta,
kun ilkeä Greppa astuikin hänen tielleen.

»Vai niin», sanoi Greppa, »vai sinä olet tänäänkin tytärtäsi vastassa.»

Sellaisen miehen kuin Grepan kanssa oli parasta olla väittelemättä, ja
Janne väistyi syrjään päästäkseen hänen ohitseen.

»Niin, en ihmettele lainkaan, että tahdot olla niin hienoa naista
vastassa, kuin miksi hän kuuluu muuttuneen», sanoi Greppa.

Nyt Nolin August hyökkäsi Grepan luo ja nykäisten häntä takinhihasta
koetti saada häntä vaikenemaan.

Mutta Greppa ei taipunut.

»Koko pitäjä sen tietää», sanoi hän, »onhan siis jo aika, että
vanhemmatkin pääsevät asiasta selville. Janne Andersson on kelpo mies,
vaikka hän onkin hemmotellut tyttärensä piloille. En siedä sitä, että
hän istuu ja odottaa viikon toisensa jälkeen tuollaista ‒ ‒ ‒»

Hän lausui niin ruman sanan Skrolyckan pikku tytöstä, ettei Janne,
hänen isänsä, koskaan tahtonut sitä toistaa, ei edes ajatuksissaan.

Mutta koska Agrippa Prästberg oli singahuttanut sen sanan vasten
hänen kasvojaan niin kovalla äänellä, että kaikki ihmiset laiturilla
sen kuulivat, niin puhkesi kaikki se esille, jota Janne oli salassa
kantanut vuoden pitkään. Pikku tyttö sai suoda hänelle anteeksi, mutta
hänen täytyi nyt antaa hänet ilmi.

Janne sanoi sanottavansa ilmaisematta vähääkään vihaa tai ylpeyttä.
Hän teki valtavan liikkeen kädellään ja veti suunsa hymyyn, ikäänkuin
halveksien kaikkia.

»Kun keisarinna saapuu ‒ ‒ ‒»

»Keisarinna, kuka se on?» irvisteli Greppa, ikäänkuin hän ei olisi
kuullut mitään pikku tytön korotuksesta.

Mutta Skrolyckan Janne ei antanut häiritä itseään, vaan jatkoi yhtä
rauhallisella äänellä kuin äskenkin.

»Kun Portugallian keisarinna Klara seisoo tällä laiturilla
kultakruunu päässä, ja seitsemän kuningasta kantaa hänen viittaansa,
ja seitsemän jalopeuraa lepää kesyinä hänen jalkojensa juuressa,
ja seitsemänkymmentä ja seitsemän sotaherraa astuu hänen edellään
paljastetut miekat kädessä, niin saadaanpa nähdä, uskallatko sinä
toistaa nuo samat sanat hänelle itselleen, Prästberg, jotka äsken
lausuit minulle.»

Lopetettuaan puheensa hän seisoi hetken aikaa ääneti nauttien heidän
hämmästyksestään. Sitten hän käännähti ympäri ja meni tiehensä,
pitämättä vähintäkään kiirettä.

Laiturilla syntyi melua ja hälinää, niinpian kun Janne oli kääntänyt
heille selkänsä. Aluksi hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota,
mutta sitten hän kuuli raskaan kolauksen, ja silloin hänen täytyi
katsoa taaksensa.

Vanha Greppa makasi kumossa sillalla, ja Nolin August, joka oli
kumartunut hänen ylitsensä, pui hänelle nyrkkiä.

»Kyllä sinä tiesit, senkin lurjus, ettei hän voisi kestää totuutta»,
sanoi August. »Sinun rinnassasi ei mahda olla sydäntä.»

Sen verran Skrolyckan Janne kuuli, mutta kaikki riita ja tappelu
oli hänelle kovin vastenmielistä. Hän astui edelleen mäkeä ylös
sekaantumatta toisten peliin.

Mutta ihmeellisintä oli se, että niin pian kun hän oli kadonnut
ihmisten näkyvistä, sai raskas ja hillitön itku hänessä vallan. Hän
ei käsittänyt mitä se oikeastaan merkitsi. Varmaankin ne olivat
ilonkyyneliä, kun hän nyt vihdoinkin oli saanut ilmaista tuon suuren
salaisuuden. Hänestä tuntui kuin pikku tyttö olisi palannut hänen
luokseen.




KEISARI.


Ensimäisenä syyskuun sunnuntaina sai Svartsjön kirkkoväki ihmettelyn
aihetta.

Svartsjön kirkossa on suuri ja leveä lehteri, joka kulkee pitkin koko
kirkon pituutta. Ja aina miesmuistoisista ajoista on herrasväellä ollut
tapana istua lehterin ensimäisessä penkkirivissä, herrat oikealla ja
rouvat ja neitoset vasemmalla.

Tosin ei ollut kielletty muitakaan siellä istumasta. Kaikki paikat
koko kirkossa olivat vapaasti käytettävinä. Mutta jonkun köyhän
mäkitupalaisen päähän ei koskaan olisi voinut juolahtaakaan istahtaa
siihen penkkiin.

Jannen mielestä oli ennen vanhaan ollut hauska katsella tuota hienoa
väkeä, joka siinä penkissä istui. Ja vielä nytkin hän oli valmis
myöntämään, että sekä Duvnäsin patruuna että Lövdalan luutnantti ja
Borgin insinööri olivat komeita ja kauniita herroja. Mutta mitä he
olivat siihen komeuteen verraten, jota ihmiset nyt saivat katsella?
Oikeaa keisaria tuskin sittenkään oli ennen nähty tuossa herrasväen
penkissä.

Mutta sellainen miesten mies siellä nyt sittenkin istui kaikkein
ensimäisellä penkillä. Molemmilla käsillään hän nojasi pitkään,
hopeapäiseen keppiin, päässä hänellä oli korkea, vihreä hattu ja
rinnassa kimalteli kaksi suurta tähteä, toinen kultaa, toinen hopeaa.

Kun urut alkoivat soida, korotti keisari äänensä ja alkoi laulaa.
Sillä keisarin tulee laulaa kuuluvalla äänellä kirkossa, vaikkei hän
pysyisikään oikeassa äänessä. Ihmiset sittenkin kernaasti kuuntelevat
hänen lauluaan.

Herrat, jotka istuivat hänen vieressään, kääntyivät katsomaan häntä
kerta toisensa jälkeen, mutta eihän sitä käynyt ihmetteleminenkään.
Ensi kertaa heillä varmaankin oli sellainen korkea herra joukossaan.

Hattu oli tosin otettava päästä, sen keisarikin saa tehdä kirkkoon
astuessaan, mutta hän piti sitä niin kauan kuin mahdollista, jotta väki
saisi ilokseen sitä katsella.

Monet alhaalla kirkossakin käänsivät sinä päivänä päätään ja katselivat
ylös lehterille. He näyttivät miltei enemmän ajattelevan häntä
kuin saarnaa. Mutta olihan se anteeksi annettavaa. Kyllä he siitä
luopuisivat, kun tottuisivat ensin siihen ajatukseen, että keisari
istui heidän kerallaan kirkossa.

He näyttivät hiukan ihmettelevän hänen korotustaan. Mutta olisihan
heidän pitänyt ymmärtää, että se, joka oli keisarinnan isä, oli myös
itsekin keisari. Mikään muu ei ollut mahdollista.

Kun hän tuli mäntymäelle kirkonmenojen päätyttyä, kerääntyivät monet
hänen ympärilleen, mutta hän ei ennättänyt puhutella ketään, ennenkuin
lukkari Svartling pyysi häntä mukanaan sakaristoon.

Siellä istui pappi korkeaselkäisessä tuolissaan selin oveen ja jutteli
valtiopäivämies Karl Karlssonin kanssa Jannen ja lukkarin astuessa
sisään. Pappi oli pahoillaan jostakin, se kuului hänen äänestään. Eipä
paljon puuttunut, että hän itki.

»Kaksi hoitooni uskottua sielua olen sallinut turmeltua», sanoi pappi.

Valtiopäivämies koetti lohduttaa häntä. »Eihän pastori voi olla
edesvastuussa siitä pahuudesta, jota suurissa kaupungeissa
harjoitetaan», sanoi hän.

Mutta pappi ei rauhoittunut. Hän nojasi kauniit, nuoret kasvonsa
käsiinsä ja itki. »Enhän minä tietenkään voi siitä olla edesvastuussa»,
sanoi hän. »Mutta millä tavalla minä olen pitänyt huolta tuosta
kahdeksantoista-vuotiaasta tytöstä, joka turvattomana heitettiin ulos
maailmaan? Ja miten olen lohduttanut hänen isäänsä, jolla ei ollut
ketään muuta, jonka puolesta elää?»

»Pastori on niin vastikään tullut tähän seurakuntaan», sanoi
valtiopäivämies. »Jos edesvastuusta on kysymys, niin lankeaa se
pikemmin meidän muiden hartioille, jotka tunsimme olosuhteet. Mutta
kuka olisi voinut aavistaa, että niin huonosti kävisi? Nuortenhan
täytyy lähteä maailmalle. Samalla tapaa me kaikki tässä pitäjässä
olemme olleet maailmalle heitettyinä, ja useimmat ovat tulleet hyvin
toimeen.»

»Hyvä Jumala, jospa osaisin puhua hänen kanssaan», rukoili pastori.
»Jospa voisin saada haipuvan järjen lennosta kiinni — — —»

Lukkari Svartling rykäisi seisoessaan Jannen rinnalla, ja pappi kääntyi
heidän puoleensa. Hän nousi ylös, tarttui Jannea käteen kiinni ja
piteli sitä omassaan.

»Rakas Janne!» sanoi hän.

Pappi oli pitkä ja vaaleaverinen ja kaunis. Hänen puhuessaan pehmeällä
äänellään ja hänen lempeitten, sinisten silmiensä loistaessa
armeliaisuutta oli aivan mahdotonta häntä vastustaa. Siinä suhteessa ei
auttanut muu kuin heti paikalla ohjata hänet oikealle tolalle, ja niin
Janne tekikin.

»Tässä ei ole mikään Janne enää, hyvä herra pastori. Vaan Portugallian
keisari Johannes, eikä kellään, joka ei nimitä häntä oikealla nimellä,
ole mitään sanottavaa hänelle.»

Näin sanoen Janne nyökkäsi keisarillisen armollisesti päätään papille
ja painoi hatun päähänsä. Kaikki kolme sakaristossa nolostuivat, kun
Janne työnsi oven auki ja läksi matkoihinsa.






III.




KEISARIN LAULU.


Mäenrinteessä, Lobyn yläpuolella oli vielä jonkun verran vanhaa
maantietä jäljellä, sitä maantietä, jota kaikkien oli ennen vanhaan
ollut pakko ajaa, mutta joka nyt oli viralta pantu senvuoksi, että
se vain koukutteli kaikenlaisia mäkiä ja kukkuloita ylös ja alas
eikä koskaan ymmärtänyt kiertää niitä. Tämä maantienpätkä oli niin
äkkijyrkkä, ettei kukaan hevosmies sitä enää ajanut, mutta silloin
tällöin joku jalkamies sitä myöten vielä aherteli, sillä se oikaisi
kylläkin hyvän matkaa.

Se oli yhäti yhtä leveä kuin oikea kruunun maantie ja keltaista,
kaunista soraa oli siihen sirotettuna, niin, olipa se entistään
hienompikin, siinä kun ei ohut pyöränjälkiä, ei likaa eikä tomua. Tien
reunassa kukki yhä maantienkukkasia. Sekä koiranputkia, käenkukkia että
voikukkia kasvoi siellä runsaasti, mutta ojat olivat menneet umpeen
ja kokonainen rivi kuusia oli asettunut niiden pohjalle. Ne olivat
kaikki nuoria puita, kaikki yhtä korkeita, joiden oksat ulottuivat
pitkin koko runkoa. Ne seisoivat lujasti painautuneina toisiinsa aivan
kuin herraskartanon aitauksessa, mutta ei ainoakaan ollut kuiva eikä
risuinen. Kaikkien latvat olivat täynnä vaaleita kerkkiä, ja kaikki
ne soivat ja surisivat kuin kimalaiset kauniina kesäpäivänä, auringon
paahtaessa niitä kirkkaalta taivaalta.

Kun Skrolyckan Janne palasi kotiin kirkolta sinä sunnuntaina, jolloin
hän ensi kertaa oli näyttäytynyt keisarillisessa komeudessaan, tuli hän
poikenneeksi tälle vanhalle maantielle. Oli helteinen päivä, ja kun hän
astui mäkeä ylös, kuuli hän kuusten humisevan niin äänekkäästi, että
häntä oikein ihmetytti. Hän ei mielestään koskaan ollut kuullut kuusien
soivan tuolla tavalla, ja hän päätti ottaa selkoa siitä, miksikä ne
juuri tänään olivat niin kovassa äänessä. Ja koska hänellä ei ollut
lainkaan kiirettä, kävi hän istumaan keskelle hienoa soratietä kuusten
viereen, laski kepin maahan, otti hatun päästään voidakseen pyyhkiä
hikeä otsaltaan ja istui sitten hiljaa kädet ristissä kuunnellen.

Ilma oli aivan tyyni, niin ettei ainakaan tuuli noita pieniä
soittokoneita voinut saada liikkeeseen. Ei, täytyipä melkein uskoa,
että kuuset soittelivat siinä vain ilokseen, siksi että he olivat niin
nuoria ja että he seisoivat täällä kaikessa rauhassa hyljätyn maantien
varrella, tarvitsematta vielä moneen vuoteen pelätä, että kukaan tulisi
tänne hakkaamaan heitä maahan.

Mutta jos asian laita näin olikin, niin ei siitä silti selvinnyt,
miksikä kuuset juuri tänään soivat niin äänekkäästi. Kaikkien näiden
hyvien lahjojen vuoksi he saattoivat iloita aina, kun oli kesä ja
kaunis ilma, sen vuoksi heidän ei siis tarvinnut erikoisesti soittaa.

Janne istui ääneti keskellä maantietä ja kuunteli.

Miten kaunista tuo kuusien humina olikaan, vaikka se pysyi koko ajan
samassa äänessä eikä keskeytynyt hetkeksikään, niin ettei siinä ollut
minkäänlaista tahtia eikä säveltä.

Niin, suloista ja hyvää täällä mäen rinteessä oli olla, eipä siis ihme,
että puutkin olivat iloisia ja onnellisia. Mutta omituista, etteivät
kuuset osanneet sen paremmin soittaa. Janne tarkasteli niiden pikku
oksia, joissa joka ainoa neulanen oli hieno ja vihreä ja kauniin
muotoinen ja aivan oikealla paikallaan. Hän hengitti pihkan hajua,
joka levisi niistä. Ei ainoakaan yrtti niityllä eikä kukkanen ha'assa
tuoksunut niin hyvältä. Ja hän tarkasteli niiden puolikasvuisia käpyjä,
joiden suomut olivat niin taiteellisesti järjestetyt, jotta ne voisivat
hyvin vaalia siemeniä.

Näiden puiden, jotka olivat kaikista asioista täysin perillä, niiden
olisi kai pitänyt myös osata soittaa ja laulaa sillä tavalla, että muut
olisivat ymmärtäneet niiden tarkoitusta.

Mutta ne humisivat koko ajan yhtä ja samaa. Jannea alkoi nukuttaa hänen
istuessaan siinä ja kuunnellessaan tuota soittoa. Ehkei olisi niinkään
tyhmää ojentautua pitkäkseen tuolle hienolle, puhtaalle soratielle ja
nukahtaa hetkeksi.

Mutta maltahan! Mitä tämä oli? Juuri kun Janne laski päänsä maahan ja
painoi silmäluomensa kiinni, oli hän kuulevinaan jotain muuta. Nyt
huminassa oli tahtia ja säveltä.

Kaikki muu oli ollut vain alkusoittoa, niinkuin kirkossa on tapana
ennen virren alkua. Nyt kuului sanojakin, joita hän saattoi ymmärtää.

Niin, tätähän Janne koko ajan oli tuntenut, vaikkei hän ollut
uskaltanut sitä lausua ilmi, ei edes ajatella. Mutta puut olivat
perillä kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hänellehän he olivat
soittaneet niin äänekkäästi heti hänen saavuttuaan paikalle.

Nyt he lauloivat hänestä, se oli aivan selvää. Nyt, kun he luulivat
hänen nukkuvan. Ehkeivätpä he olisi tahtoneet ilmaista hänelle
itselleen, miten he häntä juhlivat.

Se vasta oli laulu, ja entäs sitten sävel! Janne makasi silmät kiinni,
mutta kuuli sitä paremmin. Ei ainoatakaan ääntä mennyt hänen korvansa
ohi.

Kun ensimäiset säkeet olivat lauletut, seurasi välisoitto, ilman
sanoja, mutta se olikin juuri kaikkein ihaninta.

Se vasta oli musiikkia! Nuoret kuuset vanhan maantien varrella eivät
enää soittaneet yksin, vaan koko metsä yhtyi siihen. Siinä oli
urkuja ja rumpuja ja torvia. Joukossa oli pieniä rastashuiluja ja
peippospillejä, puroja ja ahteja, heliseviä sinikelloja ja paukuttavia
tikkoja.

Ei eläessään Janne ollut kuullut mitään näin komeaa. Eikä hän koskaan
mitään soittoa ollut sillä tavalla kuunnellutkaan. Se takertui hänen
korviinsa niin lujasti, ettei hän koskaan voinut sitä unohtaa.

Kun laulu oli loppunut ja metsä hiljeni jälleen, havahtui hän kuin
unesta. Ja heti hän alkoi laulaa tätä metsän keisarilaulua, jotta se ei
häneltä unohtuisi.

    Keisarinnan isä säteilee,
    hän sydämessään iloitsee.

Nyt seurasi laulukerto, jonka sanoja Janne ei voinut oikein selittää,
mutta hän lauloi sittenkin umpimähkään niinkuin hän mielestään oli ne
kuullut.

    Kuten lehdet kertovi.
    Itävalta, Portugal,
    Metz, Japani, niinkuin oli.
    Bum, bum, bum ja kieri,
    bum, bum.

    Kultakruunusta hän hatun saa,
    kultamiekka pyssynään leimahtaa.
    Kuten lehdet kertovi.
    Itävalta, Portugal,
    Metz, Japani, niinkuin oli.
    Bum, bum, bum ja kieri,
    bum, bum.

    Ja kauniit kultaomenat
    kuin nauriit padassaan kelluvat.
    Kuten lehdet kertovi.
    Itävalta, Portugal,
    Metz, Japani, niinkuin oli.
    Bum, bum, bum ja kieri,
    bum, bum.

    Kun hän majastaan astuu metsään päin,
    hovineidot niiaavat rivittäin.
    Kuten lehdet kertovi.
    Itävalta, Portugal,
    Metz, Japani, niinkuin oli.
    Bum, bum, bum ja kieri,
    bum, bum.

    Kun hän metsähän astuu vihdoinkin,
    niin iloitsee lehvä pienoisin.
    Kuten lehdet kertovi.
    Itävalta, Portugal,
    Metz, Japani, niinkuin oli.
    Bum, bum, bum ja kieri,
    bum, bum.

Juuri tuo »bum, bum» oli kaikunut kaikkein kauneimmalta. Janne iski
keppinsä maahan joka bummin kohdalla ja lauloi niin syvällä ja
voimakkaalla äänellä kuin mahdollista.

Hän lauloi yhä uudestaan, niin että metsä kajahti. Tuo laulu oli
ihmeellinen. Hän ei väsynyt, vaikka hän lauloi sitä yhä uudestaan.

Mutta olihan se myös ihmeellisellä tavalla syntynyt. Todistuksena
siitä, miten erinomainen se oli, oli kai se, että tämä laulu oli ainoa,
jonka sävel ikänä oli tarttunut hänen korvaansa.




ELOKUUN SEITSEMÄSTOISTA.


Ensi kerralla, kun Skrolyckan Janne oli käynyt Lövdalassa elokuun
seitsemäntenätoista päivänä, ei tästä käynnistä ollut koitunut hänelle
niin paljon kunniaa kuin hän olisi toivonut. Hän ei ollut kertaakaan
uudistanut tätä käyntiään, vaikka hän oli kuullut sanottavan, että
vuosi vuodelta tätä päivää vietettiin Lövdalassa yhä hauskemmin ja
juhlallisemmin.

Mutta nyt, pikku tytön korotuksen jälkeen, oli Jannenkin elämä
kokonaan muuttunut. Nyt hän arveli, että luutnantti Liljecrona tuntisi
varmaankin suurta pettymystä, jollei sellainen miesten mies kuin
Portugallian keisari Johannes kunnioittaisi häntä käynnillään ja
toivottaisi hänelle onnea hänen syntymäpäivänään.

Janne pukeutui siis keisarivaatteihinsa ja läksi matkaan. Mutta hän
varoi joutumasta ensimäisten vieraiden pariin. Hänen, joka oli keisari,
ei suinkaan sopinut näyttäytyä, ennenkuin monet vieraat olivat hiukan
ennättäneet kotiutua ja kemut päästä vauhtiin.

Edellisellä kerralla hän ei ollut uskaltanut kauemmaksi kuin puutarhaan
ja hiekoitetulle käytävälle talon edustalle, eikä hän ollut rohjennut
astua esiin tervehtimäänkään, mutta eihän nyt voinut olla puhettakaan
siitä, että hän käyttäytyisi yhtä moukkamaisesti. Heti paikalla hän
suuntasi askeleensa suureen lehtimajaan kuistin vasemmalle puolelle,
missä luutnantti istui yhdessä useiden svartsjöläisten sekä kauempaakin
tulleiden herrasmiesten kanssa, otti häntä kädestä ja toivotti hänelle
pitkää ikää.

»Vai niin, Janne, oletko sinä ulkona jalottelemassa?» sanoi luutnantti
Liljecrona ja näytti hiukan hämmästyneeltä. Hän ei suinkaan ollut
odottanut sellaista kunniaa ja sen vuoksi hän ei kai myöskään muistanut
Jannen oikeaa nimeä, vaan puhutteli häntä entisellä.

Mutta niin hyväntahtoinen mies kuin luutnantti ei tarkoittanut sillä
mitään pahaa, sen Janne hyvinkin tiesi, ja siksi hän oikaisi häntä
vallan sävyisästi.

»Ei siitä ole niin tarkkaa lukua, koska tänään on luutnantin
syntymäpäivä», sanoi Janne. »Mutta oikeastaan pitäisi kai sanoa
Portugallian keisari Johannes.»

Janne lausui nämät sanat mahdollisimman lempeällä äänellä, mutta
muut herrasmiehet alkoivat sittenkin nauraa luutnantille, koska hän
käyttäytyi näin typerästi, ja sellaista harmia ei Janne olisi tahtonut
tuottaa hänelle hänen juhlapäivänään. Nopeasti hän kääntyi siis toisten
puoleen sekoittaakseen koko asian.

»Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät kenraalit ja piispat ja maaherrat!»
sanoi Janne tehden valtavan keisariliikkeen hatullaan. Sitten hän aikoi
paiskata kättä koko joukolle, niinkuin kesteissä on tapana tehdä.

Luutnantin vieressä istui pieni, lihava mies, jolla oli valkeat liivit
yllä ja kultakirjailtu kaulus kaulassa sekä miekka vyöllä. Kun Janne
tervehti häntä, ei tämä ojentanut hänelle koko kättään, vaan ainoastaan
kaksi sormea.

Ehkeipä hän tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta kas, sellainen mies
kuin keisari Johannes tiesi, että täytyi pitää arvostaan kiinni.

»Kyllä sinä saat luvan ojentaa minulle koko kätesi, hyvä piispa ja
maaherra», sanoi Janne hyvin ystävällisesti, sillä hän ei mitenkään
tahtonut häiritä tämmöisen suuren päivän iloa.

Mutta silloinpa toinen nyrpisti nenäänsä.

»Minä kuulin äsken, ettet sinä ollut hyvilläsi Liljecronan nimittäessä
sinua nimeltä», sanoi hän. »Mutta minua ihmetyttää, miten sinä uskallat
sinutella minua. Etkös näe näitä?» kysyi hän osoittaen samalla kolmea
pientä tähteä, jotka koristivat hänen frakkiansa.

Kun sellaisia sanoja lausuttiin, niin oli aika jättää nöyryys sikseen.
Nopeasti takki riipaistiin auki, ja kun liivit tulivat näkyviin,
olivat ne täynnä suuria, koreita tähtiä, sekä kultaisia että hopeisia!
Tavallisesti Janne piti takkinsa tarkasti napitettuna, sillä nuo
kunniamerkit olivat arkoja, ne mustuivat helposti ja loukkaantuivat.
Sitä paitsi nolostuvat ihmiset niin helposti suurmiesten seurassa, eikä
hän tahtonut peloittaa heitä näyttämällä turhan päiten komeuttansa,
mutta tällä kertaa se oli nyt paljastettava.

»Katsoppas tänne!» sanoi Janne. »Kas, näin sitä pitää olla, jos tahtoo
kerskailla. Kolme kurjaa tähteä, mitä niillä on virkaa?»

Ja silloinpa miehen kunnioitus kohosi. Ehkäpä sekin puolestaan auttoi,
että kaikki ne, jotka tunsivat keisarinnan ja tiesivät kaikki hänen
keisarikuntansa asiat, nauroivat miehelle oikein sydämensä pohjasta.

»Tuhat tulimaista!» sanoi vieras ja kumarsi syvään. »Oikea
majesteettihan minulla näkyykin olevan edessäni. Osaapa hän antaa sanan
sanastakin.»

Niin, niin sitä käy, kun tietää miten ihmisten parissa on
käyttäydyttävä. Ei kukaan noista herrasmiehistä jutellut sitten niin
halukkaasti Portugallian hallitsijan kanssa kuin juuri samainen, joka
alussa oli ollut kopea eikä tahtonut antaa Jannelle kuin kaksi sormea,
vaikka hän, joka oli keisari, oli ojentanut hänelle koko kätensä.

Turhaa on mainitakaan, ettei kukaan lehtimajassa olevista tämän jälkeen
enää kieltäytynyt kunnioittavasti tervehtimästä Johannesta. Kun
ensimäinen hämmästys ja nolous oli voitettu ja herrasmiehet huomasivat,
ettei hänen kanssaan ollut vaikea tulla toimeen, niin keisari kuin
hän olikin, tahtoivat he kaikki kilvan kuulla kerrottavan pikku tytön
korotuksesta ja hänen pikaisesta paluustaan kotipitäjään. Lopulta
sukeusi niin harras ystävyys Jannen ja herrojen välillä, että hän
lauloi heille vielä sen laulunkin, jonka hän oli oppinut metsässä.
Ehkäpä hän osoitti liiankin suurta alentuvaisuutta heitä kohtaan. Mutta
kun jokainen hänen sanansa tuotti heille niin suurta riemua, niin ei
hän malttanut olla heidän ilokseen laulamatta.

Mutta kun Janne korotti äänensä ja alkoi laulaa, niin silloinpa
vasta hälinä syntyi. Eivät yksin vanhat herrasmiehet kuunnelleet
häntä, vaan sekä vanhat kreivinnat että kenraalittaret, jotka olivat
istuneet vierashuoneen sohvassa teetä juomassa ja makeisia syömässä,
vieläpä nuoret paroonitkin ja hovineitoset, jotka olivat tanssineet
tanssisalissa, hyökkäsivät ulos häntä kuuntelemaan. He asettuivat
piiriin hänen ympärilleen, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen,
niinkuin pitääkin, kun nyt kerran on keisari.

Sellaista laulua he eivät tietenkään koskaan olleet kuulleet. Ja niin
pian kuin Janne oli laulanut sen loppuun, vaativat he häntä alottamaan
alusta. Hän kursaili hyvän aikaa, sillä eihän sitä saa olla liian
myöntyväinen, mutta he eivät tyytyneet, ennenkuin hän taipui. Ja kun
hän nyt alkoi laulaa laulukertoa, yhtyivät kaikki siihen, ja kun
jouduttiin »bum, bumiin», niin nuoret paroonit tömistivät jalkojaan ja
hovineitoset taputtivat tahdissa käsiään.

Niin, ihmeellinen laulu se oli. Kun Janne lauloi sen nyt uudelleen,
ja niin monet koreapukuiset ihmiset yhtyivät lauluun ja niin monet
kauniit nuoret tytöt iskivät hänelle ystävällisesti silmää ja niin
monet reippaat nuoret herrat joka säkeistön jälkeen kajahuttivat
hyvähuutojaan hänelle, niin alkoi hänen päätään pyörryttää, aivan kuin
hän olisi tanssinut. Hänestä tuntui kuin joku olisi tarttunut häntä
käsivarsiin kiinni ja kohottanut hänet korkealle ilmaan.

Janne ei kadottanut kuitenkaan tajuntaansa, hän tiesi koko ajan
seisovansa maan päällä, mutta samalla hänestä tuntui kovin suloiselta
voidessaan kohota niin korkealle, kaikkia muita ylemmäksi. Toiselta
puolelta kunnia kohotti hänet ilmaan, toiselta puolelta ihanuus. Ne
nostivat hänet voimakkaille siivilleen ja asettivat hänet keisarin
istuimelle, joka liiteli korkealla ruskottavien iltapilvien parissa.

Yksi asia häneltä vain puuttui. Jospa vain suuri keisarinna, Skrolyckan
pikku Klara Gulla olisi myös ollut täällä!

Tuskin tuo ajatus oli iskenyt hänen mieleensä, kun koko pihan yli
levisi punertava hohde. Ja tarkastettuaan lähemmin hän huomasi, että
tuo hohde levisi nuoresta tytöstä, joka oli astunut sisähuoneista
kuistille.

Hän oli pitkäkasvuinen ja vaaleatukkainen. Hän seisoi selin, niin ettei
Janne voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta se ei voinut olla kukaan muu
kuin Klara Gulla.

Nyt Janne ymmärsi, miksi hän oli tuntenut niin suurta onnea tänä
iltana. Se oli vain ennustanut Klara Gullan tuloa.

Janne keskeytti laulunsa, työnsi syrjään ne, jotka olivat hänen
tiellään, ja kiiruhti taloa kohti.

Tultuaan alimmalle portaalle oli hänen pakko pysähtyä. Sydän tykytti
niin voimakkaasti, että se oli murskata rinnan.

Vähitellen voimat palasivat ja hän saattoi liikkua taas eteenpäin.
Hitaasti hän nousi portaita ylös, askel askeleelta. Vihdoin hän seisoi
kuistilla ja levittäen käsivartensa hän kuiskasi Klara Gullan nimen.

Silloin nuori tyttö käännähti taakseen. Se ei ollutkaan Klara Gulla! Se
oli vento vieras, joka katsoi ihmeissään Janneen.

Janne ei saanut sanaakaan sanotuksi, mutta kyyneleet alkoivat silmistä
vuotaa. Hänen oli mahdoton niitä pidättää. Hän laskeutui portaita taas
alas, käänsi selkänsä kaikelle ilolle ja komeudelle ja alkoi poistua
lehtikujaa myöten.

Ihmiset huusivat hänen jälkeensä. He pyysivät häntä palaamaan ja
laulamaan heille. Mutta hän ei kuullut mitään. Niin pian kuin suinkin
hän kiiruhti metsään, jonne hän saattoi suruineen piiloutua.




JANNE JA KATRINA.


Ei koskaan Skrolyckan Jannella ollut niin paljon ajateltavaa ollut kuin
nyt, hänen tultuaan keisariksi.

Ensiksikin hänen täytyi olla tavattoman varuillaan, jotta hän,
kohottuaan näin korkeaan asemaan, ei yltyisi kovin kopeaksi. Hänen
täytyi alituisesti muistuttaa mieleensä, että me ihmiset olemme kaikki
luodut samasta aineesta, että me periydymme samoista esivanhemmista
ja olemme kaikki heikkoja syntisiä, niin ettei oikeastaan toinen ole
toistaan parempi.

Kaiken ikänsä oli Janne harmikseen huomannut, miten ihmiset yrittivät
nousta toisiaan korkeammalle, eikä hän tahtonut itse tehdä samoin.
Mutta hän tunsi selvästi, ettei ollut niinkään helppoa pysyä nöyränä
sen, joka oli korotettu niin korkealle, ettei koko pitäjässä ollut
ainoatakaan hänen vertaistansa.

Kaikkein enimmin hän tietysti pelkäsi tehdä tai sanoa mitään sellaista,
jonka johdosta vanhat ystävät, jotka edelleen ahersivat arkitöissään,
tuntisivat olevansa syrjäytetyt tai unohdetut. Parasta oli olla
mainitsematta heille mitään siitä huomiosta, jota hänelle aina
osoitettiin hänen saapuessaan pitäjän moniin kestoihin ja juhliin,
joissa hänen velvollisuutensa nyt oli olla läsnä. Hän ei tosin voinut
syyttää heitä kateudesta. Kaukana siitä! Mutta missään tapauksessa hän
ei tahtonut pakottaa heitä tekemään vertailuja.

Ei hän liioin voinut vaatia sellaisilta miehiltä kuin Börjeltä
tai nuotankutojalta, että he nimittäisivät häntä keisariksi. Niin
vanhat ystävät saivat toki sanoa häntä »Janneksi», niinkuin he aina
olivat tehneet. Muu ei heidän suhteensa koskaan olisi voinut tulla
kysymykseenkään.

Mutta kaikkein enimmin hän tietenkin sai olla varuillaan vanhan
vaimonsa vuoksi, joka istui kotona heidän mökissänsä. Mikä ääretön
helpotus ja ilokin olisi ollut, jos hänkin olisi tullut korotetuksi,
mutta niin ei ollut laita, vaan hän oli aivan sama kuin ennenkin.
Ehkeipä muu ollut mahdollistakaan. Klara Gulla käsitti varmaan, ettei
Katrinasta voitu tehdä keisarinnaa. Aivan mahdotonta olisi ollut
ajatellakaan, että hän olisi kiinnittänyt kultatähden tukkaansa
mennessään kirkkoon. Pikemmin hän varmaankin olisi pysynyt kotona, kuin
näyttäytynyt siellä muussa kuin tavallisessa mustassa silkkihuivissaan.

Katrina sanoi suoraan, ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään
sellaisesta, että Klara Gullasta olisi muka tullut keisarinna. Ja ehkä
olikin parasta, kun kaikki ympäri kävi, totella häntä tässä suhteessa.

Mutta saattoihan sen käsittää, ettei ollut niinkään helppoa sen, joka
säännöllisesti joka aamupäivä läksi laiturille ja tapasi siellä kaikki
ne, jotka odottivat laivaa, ja jota kaikki nimittivät keisariksi,
saattoihan käsittää, ettei ollut niinkään helppo sen luopua arvostaan
astuessaan oman kodin kynnyksen yli. Kummako se, vaikka puiden- ja
vedenkanto olisikin tuntunut hiukan kovalta, varsinkin kun usein sai
osakseen sellaisia sanoja, joiden johdosta olisi voinut luulla hänen
menneen alaspäin eikä kohonneen korkeammalle.

Jos Katrina olisi tyytynyt vain tähän, niin olisi elämä sittenkin
ollut mukiinmenevää, mutta hän valitti usein sitäkin, ettei Janne enää
tahtonut mennä päivätöihin niinkuin ennen. Mutta niin pian kun hän
alkoi tästä puhua, ei Janne ollut kuulevinaankaan. Tiesihän hän, että
Portugallian keisarinna lähettäisi hänelle niin paljon rahaa, ettei
hänen ikänä enää tarvitsisi pukea työvaatteita ylleen. Olisihan ollut
suorastaan väärin häntä kohtaan, jos Janne olisi tässä asiassa tehnyt
Katrinan mieliksi.

Eräänä iltapuolena elokuun lopulla, Jannen istuessa kivellä mökin
edustalla ja poltellessa piipunnysäänsä hän näki vilahdukselta vaaleita
pukuja ja kuuli nuorekkaita ääniä metsästä.

Katrina oli lähtenyt koivuhakaan hakemaan vastaksia, mutta ennen
menoaan hän oli sanonut Jannelle, että tästä lähin hänen kai piti
lähteä Fallaan ojaa kaivamaan, jotta Janne voisi istua kotona ja
keittää ruokaa ja paikata vaatteita, koska hän oli tullut liian
hienoksi tehdäkseen enää taloon työtä.

Janne ei ollut vastannut hänelle mitään, mutta raskaalta nuo sanat
olivat sittenkin tuntuneet, ja Janne oli oikein iloinen voidessaan nyt
kääntää ajatuksensa muualle. Niin pian kuin suinkin hän kiiruhti sisään
hakemaan keisarihattuaan ja keppiään ja ennätti parhaiksi veräjälle,
kun nuoret tytöt aikoivat kulkea siitä ohi.

Heitä ei ollut sen vähempää kuin viisi kappaletta. Siinä olivat
Lövdalan kaikki kolme pikkuneitiä. Muut olivat kai heidän vieraitaan.

Janne avasi veräjän selkosen selälleen ja astui heitä vastaan. »Hyvää
päivää, hyvät hovineitoset!» sanoi hän ja heilutti hattuaan niin
voimakkaasti kädessään, että se miltei tapasi maata.

Tytöt pysähtyivät ja näyttivät hiukan ujoilta, mutta Janne sai heidät
pian voittamaan hämminkinsä.

Siinä sitä sitten toivotettiin hyvää päivää keisarille, ja helppo oli
huomata, miten he iloitsivat saadessaan tavata häntä.

Nämät pikkuneidit olivat aivan toisenlaisia kuin Katrina ja kaikki
Askedalin asukkaat. He tahtoivat kernaasti kuulla jotain keisarinnasta,
ja he tiedustelivat heti paikalla, mitä hänelle kuului ja saapuisiko
hän pian kotiin.

He kysyivät myöskin, saisivatko he astua sisään ja katsella tupaa
sisäpuolelta. Eikä Jannen tarvinnut sitä kieltää, sillä Katrina piti
tuvan aina hyvässä järjestyksessä ja niin siistinä, että kuka hyvänsä
saattoi tulla heille käymään.

Kun pienet kartanonneidit astuivat sisälle, ihmettelivät he hiukan,
miten niin suuri keisarinna oli voinut tässä pienessä tuvassa kasvaa.
Se kävi kai ennen päinsä, kun hän ei ollut muuhun tottunut, mutta
mitenkähän kävisi, jos hän tulisi kotiin? Jäisikö hän asumaan tänne
vanhempien luo, vai palaisiko hän takaisin Portugalliaan?

Janne oli itsekin ajatellut samaa, ja hän ymmärsi hyvinkin, että Klara
Gullan olisi mahdotonta jäädä asumaan Askedaliin, kun hänellä oli
kokonainen valtakunta hallittavanaan.

»Kyllä kai keisarinna palaa takaisin Portugalliaan», tuumi hän.

»Silloin te varmaan seuraatte hänen mukanaan?» kysyi eräs
pikkuneideistä.

Janne olisi toivonut, ettei hänelle tuota kysymystä olisi tehty. Aluksi
hän ei vastannutkaan siihen mitään, mutta nuori tyttö ei antanut
hänelle rauhaa.

»Ehkäpä te ette sitä vielä tiedä?» sanoi hän.

Ei, kyllä Janne oli siitä asiasta jo selvillä, mutta hän ei tiennyt,
mitä ihmiset arvelisivat hänen päätöksensä johdosta. Ehkäpä heidän
mielestään keisarilla ei olisi ollut oikeutta sellaiseen.

»Ei, kyllä minä pysyn kotona», sanoi hän. »Katsokaas, enhän minä voi
jättää Katrinaa yksin tänne.»

»Vai niin, Katrina ei siis tule mukaan?»

»Ei, Katrina ei tahdo luopua tuvasta. Ja minun on kai parasta jäädä
hänen luokseen. Nähkääs, kun nyt kerran on luvannut olla uskollinen
sekä myötä- että vastoinkäymisessä.»

»Niin, sitä lupausta minun käsittääkseni ei voi pettää», sanoi se
kartanonneideistä, joka kaikkein innokkaimmin oli kysellyt kaikkea.
»Kuuletteko?» sanoi hän toisille, »Janne ei tahdo jättää vaimoaan,
vaikka kaikki Portugallian ihanuudet viekoittelevat häntä luokseen.»

Ja kummallista, miten suurta iloa tämä heille tuotti! He taputtivat
häntä olalle ja sanoivat, että siinä hän teki aivan oikein. Se oli hyvä
merkki, sanoivat he. Skrolyckan vanha, kelpo Janne Andersson ei ollut
vielä aivan mennyttä kalua.

Janne ei oikein ymmärtänyt, mitä he sillä tarkoittivat. Mutta varmaan
he iloitsivat siitä, että he edelleen saisivat pitää hänet pitäjässään.

He jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat menossa Duvnäsin tehtaalle
kesteihin.

Ihme ja kumma, heti heidän lähdettyään Katrina tuli sisään! Varmaankin
hän oli seisonut oven takana ja odottanut. Luultavasti hän ei tahtonut
tulla vieraita tapaamaan, mutta miten kauan hän oli seisonut siellä ja
miten paljon hän oli kuullut heidän puheistaan, sitä ei kukaan voinut
tietää.

Olkoon asian laita miten tahansa, joka tapauksessa hän näytti nyt
lempeämmältä ja ystävällisemmältä kuin pitkiin aikoihin.

»Sinä olet oikea pöllöpää», sanoi Katrina. »Mitähän muut vaimoihmiset
sanoisivat, jos heillä olisi sellainen mies. Mutta hyvä se sentään oli,
ettet tahtonut lähteä pois minun luotani.»




HAUTAJAISET.


Eihän tosin Skrolyckan Janne Andersson ollut saanut mitään sanaa eikä
häntä oltu käsketty Lobyhyn Björn Hindrikssonin hautajaisiin, mutta
vainajan omaiset eivät voineet myöskään tietää, tahtoiko hän pitää
heitä enää sukulaisinaan sen jälkeen kun hän oli kohonnut nykyiseen
suureen kunniaansa ja ihanuuteensa.

Ehkäpä he arvelivat myöskin, että sekä ruuan että kaiken muun
puolesta koituisi paljon vaikeuksia, jos hän saapuisi hautajaisiin.
Björn Hindrikssonin läheisimmät sukulaiset tahtoivat tietenkin ajaa
eellimmäisinä saatossa, mutta oikeudenmukaisesti siinä olisikin pitänyt
valmistaa tilaa hänelle, joka oli keisari.

Eiväthän he voineet tietää sitä, ettei Janne koskaan pannut huomiota
mihinkään sellaiseen, mikä toisten mielestä oli tärkeätä. Olihan hän
sittenkin se mikä hän oli. Hänen mieleensä ei koskaan edes juolahtanut,
että hän olisi tahtonut asettua niiden paikalle, jotka kesteissä
kernaasti istuivat ensimäisinä.

Välttääkseen kaikkea ikävyyttä hän ei siis mennyt hautajaistaloon
aamupäivällä, ennen ruumissaaton liikkeelle lähtöä, vaan astui suoraan
hautuumaalle. Ja vasta sitten, kun kellot alkoivat soida ja pitkä
saattojoukko järjestyi mäntymäellä, astui hän esiin ja yhtyi muitten
sukulaisten pariin.

Saattajat näyttivät hiukan hämmästyneiltä, kun hän liittyi heidän
joukkoonsa, mutta hän oli jo niin tottunut siihen, että ihmiset
ihmettelivät hänen alentuvaisuuttaan, ettei hän pannut siihen sen
suurempaa huomiota. Varmaankin he olisivat tahtoneet asettaa hänet
kaikkein ensimäiseen riviin, mutta siihen ei ollut enää aikaa, sillä
saattojoukko oli jo lähtenyt liikkeelle hautausmaata kohti.

Kun ruumis oli siunattu ja Janne seurasi hautajaisvieraiden mukana
kirkkoon ja asettui samaan penkkiin heidän kanssaan, näyttivät muut
taaskin hiukan noloilta. Mutta he eivät ennättäneet sanoa mitään
sen johdosta, että hän heidän tähtensä oli siirtynyt alas hienosta
paikastaan lehteriltä. Ei ollut aikaa minkäänlaisiin selityksiin, sillä
alkuvirttä alettiin juuri laulaa.

Jumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikki ajopelit, jotka kuuluivat
hautajaissaattoon, ajoivat esille mäntymäelle, kävi Janne istumaan
suuriin laverivaunuihin, joilla ruumis oli tuotu kirkolle. Vaunujen oli
määrä palata tyhjinä kotiin, sen Janne tiesi, siinä hän ei siis vienyt
kenenkään paikkaa. Björn Hindrikssonin vävypoika ja tytär kulkivat pari
kertaa hänen ohitseen ja katselivat häneen. Ehkäpä he olivat huolissaan
siitä, etteivät he voineet tarjota hänelle tilaa eellimäisissä
ajopeleissä, mutta eihän hän tahtonut, että kukaan hänen tähtensä
siirtyisi paikaltansa. Olihan hän sittenkin se, mikä hän oli.

Ajaessaan kirkolta hautajaistaloon ei Janne voinut olla ajattelematta
sitä kertaa, jolloin hän yhdessä pikku Klara Gullan kanssa oli käynyt
rikkaita sukulaisiaan tervehtimässä. Niin, kaikki oli nyt aivan toisin.
Kuka tässä nyt oli arvossapidetty ja mahtava? Kuka tässä kunnioitti
toisia läsnäolollaan?

Sen mukaan kuin vieraat saapuivat hautajaistaloon, saatettiin heidät
suureen arkihuoneeseen, jossa he riisuivat päällysvaatteet yltään.
Sitten naapurin väki, jota oli pyydetty hoitamaan isännyyttä, saapui
paikalle, ja he kutsuivat arvokkaimmat vieraat yläkertaan, jonne
päivällispöytä oli katettu.

Olipa se aika edesvastuullinen toimi, kun vieraista arvokkaimmat
olivat valittavat yläkertaan, sillä näin suurissa hautajaisissa eivät
kaikki voineet mahtua samalla kertaa syömään, vaan oli pakko järjestää
useampia pöytäkuntia. Mutta monet olisivat pitäneet kovin suurena
loukkauksena, jollei heitä olisi päästetty ensimäiseen pöytäkuntaan,
eivätkä he koskaan olisi voineet antaa sellaista anteeksi.

Mitä nyt erittäinkin Janneen tuli, joka oli keisariksi korotettu, niin
olihan hän monessa suhteessa hyvinkin myöntyväinen, mutta täytyipä
hänen sittenkin pitää siitä kiinni, että hän pääsisi mukaan ensimäiseen
pöytäkuntaan. Muutenhan ihmiset voisivat luulla, ettei hän tiennyt,
että hänellä oli oikeus kulkea kaikkien muiden edellä.

Eihän siinä tietenkään mitään hätää ollut, vaikkei häntä kaikkein
ensimäiseksi pyydettykään yläkertaan. Olihan päivän selvää, että hän
saisi syödä samalla kertaa kuin pappi ja herrasväet, niin ettei hänen
siinä suhteessa tarvinnut olla levoton.

Hän istui yksin ja ääneti eräällä penkillä, sillä täällä tietenkään
ei kukaan tahtonut tulla juttelemaan hänen kanssaan keisarinnasta.
Tahtomattaankin hän tunsi mielensä hiukan apeaksi. Hänen lähtiessään
kotoa oli Katrina sanonut hänelle, että hänen olisi parasta pysyä
näistä hautajaisista poissa, sillä talon väki oli niin suurta sukua,
etteivät he kursailleet enemmän keisareita kuin kuninkaitakaan.
Näyttipä melkein siltä, kuin Katrina olisikin ollut oikeassa. Vanhat
talonpojat, jotka maailman luomisesta alkaen olivat asuneet samassa
talossa, pitivät itseään kaikkia korkeita herroja parempina.

Nopeasti ei ensimäistä pöytäkuntaa saatu kokoon. Isäntä ja emäntä
kulkivat kauan paikasta toiseen etsien arvokkaimpia vieraita, mutta
hänen luokseen he eivät tulleet.

Jannen vieressä istui pari naimatonta vaimoihmistä, joilla ei ollut
vähintäkään toivoa päästä nyt jo pöytään, ja siksi he juttelivat
kaikessa rauhassa. He puhuivat siitä, miten hyvä oli sentään, että
Linnart Björnsson, Björn Hindrikssonin poika, oli ennättänyt ajoissa
kotiin voidakseen sopia isänsä kanssa.

Varsinaista riitaa ei ollut heidän välillään ollut, vaan asian laita
oli sellainen, että kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin Linnart oli
parinkymmenen vuoden vanha ja aikoi mennä naimisiin, oli hän kysynyt
ukolta luovuttaisiko tämä talon hänelle vai voisivatko he järjestää
asiat toisin, niin että hän pääsisi omille leiville. Mutta vanha Björn
oli vastustanut kumpaakin ehdotusta. Hän tahtoi, että poika tekisi
edelleen työtä kotona niinkuin tähänkin asti ja ottaisi talon haltuunsa
vasta sitten, kun ukko oli laskenut päänsä lepoon. — »Ei», kerrottiin
pojan silloin sanoneen, »en minä tahdo olla kotona teidän renkinänne,
niin isä kuin te olettekin. Mieluummin lähden maailmalle ja tulen omin
voimin toimeen, sillä minä tahdon olla teidän vertaisenne, muuten
ystävyytemme on lopussa.» — »Voi se siltikin loppua, jos sinä kuljet
omia teitäsi», oli Björn Hindriksson vastannut.

Sitten poika oli lähtenyt suuriin metsiin Duvsjön pohjois- ja
itäpuolelle, asettunut kauaksi salomaille asumaan ja raivannut siellä
itselleen peltoa. Hänen talonsa oli Bron pitäjässä, eikä hän koskaan
näyttäytynyt Svartsjön piirissä. Kolmeenkymmeneen vuoteen vanhemmat
eivät olleet nähneet häntä, mutta viime sunnuntaina hän oli sattunut
tulemaan kotiin juuri kun vanha Björn oli kuolemaisillaan.

Skrolyckan Janne tuli kovin iloiseksi. Nämähän olivat hyviä uutisia.
Viime sunnuntaina, kun Katrina oli tullut kotiin kirkosta ja kertonut,
että Björn Hindriksson oli kuolemaisillaan, oli Janne heti kysellyt
poikaa ja ihmetellyt, olikohan häntä lähetetty hakemaan. Mutta sitä
ei oltu tehty. Katrina oli kuullut, että Björn Hindrikssonin vaimo
oli pyytämällä pyytänyt saada lähettää pojalle sanaa, mutta häntä oli
jyrkästi kielletty. Ukko oli sanonut, että hän tahtoi rauhassa kuolla.

Mutta Janne ei ollut rauhoittunut. Hän ei voinut saada ajatuksistaan
Linnart Björnssonia, joka kulki nyt metsämaillaan aavistamatta mitään.
Ja silloin hän, Janne, oli päättänyt toimia vastoin vanhan Björnin
tahtoa ja viedä sanan pojalle.

Hän ei ollut kuullut lainkaan, miten asia oli päättynyt ennenkuin nyt
hautajaisissa. Hän kuunteli niin kiihkeästi näiden naisten puhetta,
että häneltä unohtui sekä ensimäinen että toinen pöytäkunta.

Niin, kun poika oli tullut kotiin, olivat he lempeästi puhelleet
yhdessä, sekä isä että poika. Ukko oli nauranut katsellessaan pojan
vaatteita. — »Sinä tulet työvaatteissasi», oli hän sanonut. — »Niin,
minun pitäisi kai olla juhlavaatteissa, koska on sunnuntai», oli
Linnart Björnsson vastannut, »mutta nähkääs, tänä kesänä on meidän
paikkakunnallamme ollut kovin runsaasti sadetta. Olin juuri aikonut
korjata hiukan kauraa puolen päivän jälkeen.» — »No, ennätitkö saada
mitään korjuuseen?» kysyi ukko. — »Sain parhaiksi ensimäisen kuorman
täyteen, mutta jätin sen pellolle, kun sanantuoja saapui. Läksin heti
matkaan vaihtamatta edes vaatteita.» — »Kuka sinulle toi sanan?»
kysyi ukko hetken kuluttua. — »Eräs mies, jota en koskaan ennen ole
nähnyt», vastasi poika. »En tullut kysyneeksi kuka hän oli. Hän
näytti kerjäläisukolta.» — »Siitä miehestä sinun on otettava selko ja
kiitettävä häntä minun puolestani», oli vanha Björn hyvin pontevasti
sanonut. »Hänelle sinun tulee osoittaa kunniaa, missä tahansa hänet
tavannetkin. Hän on tahtonut meidän parastamme.»

Noin hyvät ja rehelliset heidän välinsä olivat olleet loppuun saakka.
He olivat niin kovin onnellisia sovinnostaan, että kuolema pikemmin
näytti tuoneen heille iloa kuin surua.

Epämieluisan tunteen valtaamana oli Janne hätkähtänyt, kun hän kuuli
Linnart Björnssonin sanoneen häntä kerjäläisukoksi. Mutta käsittihän
hän sen, että koko juttu riippui vain siitä, ettei hänellä ollut
hattuaan eikä keisarikeppiään mukana salolla.

Siitä Jannen ajatukset siirtyivät jälleen nykyhetken huoliin.
Varmaankin hän oli nyt kyllin kauan odottanut. Nyt heidän olisi pitänyt
jo kutsua hänetkin syömään, jottei hän kokonaan myöhästyisi. Asia ei
mitenkään voinut olla oikealla tolalla.

Hän nousi, astui päättävästi huoneen lattian ja eteisen poikki, nousi
portaita ylös ja avasi yläkerran suuren salin oven.

Hän huomasi heti, että päivällinen oli jo täydessä käynnissä. Suuri
hevosenkengänmuotoinen pöytä oli täynnä ihmisiä, ensimäinen ruokalaji
oli jo tarjottu. Tarkoituksena oli sittenkin ollut jättää hänet pois
ensimäisestä pöytäkunnasta. Tuossa oli pappi, ja tuossa lukkari, tuolla
istui Lövdalan luutnantti rouvineen, ja tuolla kaikki ne, joiden
pitikin olla siellä, paitsi hän itse.

Eräs nuorista tytöistä, joka tarjosi ruokaa, kiiruhti Jannen luo heti
kun hän ilmestyi ovelle.

»Mitäs te täällä teette, Janne?» sanoi tyttö kuiskaten. »Menkää
alakertaan!»

»Mutta hyvä emäntä!» sanoi Janne. »Pitäisihän Portugallian keisari
Johanneksen toki päästä mukaan ensimäiseen pöytäkuntaan.»

»Vaiti, Janne!» sanoi tyttö. »Tänään teidän ei sovi tuoda esiin
tyhmyyksiänne. Menkää alas, niin saatte ruokaa, kun teidän vuoronne
tulee!»

Tunsihan Janne tietenkin suurempaa kunnioitusta tätä taloa kohtaan
kuin mitään muuta koko pitäjässä. Ja juuri siksi hän olisi pannut niin
suurta arvoa siihen, että hänet täällä olisi otettu vastaan hänen
arvonsa ja kunniansa mukaisesti. Hän tunsi äkkiä suurta masennusta
seisoessaan oven suussa, lakki kädessä. Hän tunsi itse, miten koko
hänen keisari-arvonsa häipyi kuin tuhka tuuleen.

Mutta kesken tätä tukalaa tunnetta hän kuuli Linnart Björnssonin äkkiä
huudahtavan.

»Tuossahan se mies seisookin, joka viime sunnuntaina tuli ilmoittamaan
minulle isän sairaudesta!» sanoi hän. — »Mitä sinä sanot?» kysyi hänen
äitinsä. »Oletko siitä aivan varma?»

»Olen kyllä, kukaan muu se ei voi olla. Näin hänet jo varhemmin tänään,
mutta en tuntenut häntä, hän kun oli niin lystikkäästi puettu. Mutta
nyt näen, että hän se on.»

»Niin, jos hän se todellakin oli, niin ei hänen tarvitse sen kauemmin
seisoa kuin kerjäläinen oven suussa», sanoi vanha emäntä, »vaan meidän
pitää tehdä hänelle tilaa tänne pöydän ääreen. Hänelle me olemme
suuressa kiitoksen velassa, sillä hän se nosti kuoleman taakan vanhan
Björnin hartioilta, ja minulle hän antoi ainoan lohdutuksen, mikä
saattoi keventää suurta suruani, kadottaessani sellaisen miehen.»

Ja tilaa siinä tehtiin, vaikka ennestäänkin näytti olevan
ahtaanpuoleista. Janne sai istua hevosenkengän sisässä, vastapäätä
pappia. Sen parempaa paikkaa hänellä ei olisi voinut olla.

Aluksi hän oli hiukan ymmällä, sillä hänen oli mahdoton käsittää,
miksi he pitivät niin suurta melua siitä, että hän oli juossut parin
peninkulman matkan metsän halki Linnart Björnssonille sanaa viemään.
Mutta sitten hän ymmärsi asian oikean laidan. Keisaria he tietenkin
sittenkin tahtoivat kunnioittaa. Ehkäpä he tekivät sen tällä tavalla,
jotta ei kukaan tuntisi olevansa syrjäytetty.

Muuta selitystä oli mahdoton keksiä. Sillä kiltti ja hyvänsävyinen ja
auttavainen, sitähän Janne oli kaiken ikänsä ollut, mutta eihän häntä
koskaan sen vuoksi oltu kunnioitettu eikä kestitetty.




KUOLEVA SYDÄN.


Kun insinööri Boraeus, Borgin kartanon isäntä, joka päivä käväisi
laivasillalla, ei hän tietenkään voinut olla kiinnittämättä huomiota
siihen ihmisjoukkoon, joka alituisesti pyöri Skrolyckan pikku ukon
ympärillä. Ukon ei tarvinnut enää istua yksin ja haihduttaa ikäväänsä
hiljaisilla unelmilla, niinkuin hänen oli ollut pakko tehdä edellisenä
kesänä. Sen sijaan kaikki ne, jotka odottivat laivaa, tulivat nyt hänen
luokseen saadakseen kuulla kerrottavan keisarinnan kotiintulosta,
varsinkin hänen maihinnousustaan täällä Borgin kartanon laiturilla.
Joka kerta insinööri Boraeuksen kulkiessa ohitse hän kuuli puhuttavan
kultatähdestä, joka kimaltelisi keisarinnan päässä, ja kultakukkasista,
jotka puhkeaisivat kaikkiin puihin ja pensaisiin niin pian kun hän
laskisi jalkansa rannalle.

Lokakuun loppupuolella, noin kolme kuukautta sen jälkeen kun Skrolyckan
Janne juuri tällä Borgin kartanon laiturilla ilmoitti suuren uutisen
Klara Gullan korotuksesta, näki insinööri eräänä aamupäivänä tavattoman
suuren ihmisjoukon hänen ympärillään. Insinööri oli aikonut vain
päätään nyökäten astua ohitse, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, mutta
hän muuttikin mielensä ja pysähtyi ottaakseen selkoa siitä, mitä täällä
oli tekeillä.

Ensi silmäyksellä hän ei voinut huomata mitään erikoista. Janne
istui odotuskivellä, niinkuin hänen tapansa oli, ja hän näytti
hyvin arvokkaalta ja juhlalliselta. Hänen vieressään istui kookas
naishenkilö, joka puhui niin nopeasti ja innokkaasti, että sanat
ikäänkuin pursuivat hänen suustaan. Hän pudisti päätään, siristi
silmiään ja kumarsi vartaloaan hitaasti eteenpäin, niin että kasvot
koskettivat melkein maata hänen saatuaan sanottavansa sanotuksi.

Insinööri Boraeus tunsi tietysti heti Hullu-Ingeborgin, mutta aluksi
hänen oli aivan mahdotonta ymmärtää, mitä tämä sanoi. Hänen täytyi
kysyä eräältä läsnäolevalta, mistä oikeastaan oli kysymys.

»Hullu-Ingeborg pyytää saada seurata keisarinnan mukana Portugalliaan,
kun tämä palaa sinne takaisin», selitti mies. »Hullu-Ingeborg on
puhunut siitä Jannelle jo hyvän aikaa, mutta Janne ei tahdo suostua.»

Nyt ei insinöörin ollut enää vaikea seurata keskustelua. Mutta se ei
tuottanut hänelle hyvää mieltä. Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja
alkoi punoittaa hänen tarkasti kuunnellessansa.

Tuossa oli ainoa ihminen, joka paitsi Jannea itseään uskoi Portugallian
ihanuuteen, eikä hänelle sittenkään annettu lupaa matkustaa sinne! Tuo
vanha raukka tiesi, ettei siinä maassa ollut nälkää eikä köyhyyttä, ei
raakoja ihmisiä, jotka pilkkasivat onnetonta, ei lapsia, jotka ajoivat
yksinäisiä, avuttomia maankiertäjiä pitkät matkat takaa ja heittelivät
heitä kivillä. Siellä vallitsi ikuinen rauha ja hyvät vuodet, ja sinne
hän halusi päästä elämänsä kurjuutta pakoon. Hän pyysi ja itki, hän
käytti koko suostuttamiskykyään, mutta hän sai vain jyrkän kiellon
vastaansa.

Ja tuo toinen, joka oli kuuro kaikille hänen rukouksilleen,
oli ikävöinyt ja surrut koko tämän viime vuoden! Ehkäpä hän ei
olisi vastannut kieltävästi muutamia kuukausia sitten, jolloin
hänen sydämensä oli vielä lämpimästi sykkinyt, mutta nyt varmaan
myötäkäyminen oli kokonaan sen kivettänyt.

Yksinpä hänen ulkomuotonsakin ilmaisi suurta muutosta. Hänen poskensa
olivat pyöristyneet, leuka tullut kaksinkertaiseksi, ja tiheä, tumma
sänki peitti ylähuulen. Silmät olivat hiukan ulonneet kuopistaan, ja
katse muuttunut jäykäksi ja tuijottavaksi. Niin, insinöörin mielestä
nenäkin oli kohonnut ja suurennut ja saanut jalomman muodon. Tukka
näytti kokonaan lähteneen, ei ainoatakaan haiventa pistänyt nahkahatun
alta esiin.

Insinööri oli pitänyt häntä silmällä siitä saakka, kun he ensi kerran
olivat puhelleet yhdessä viime kesänä. Miehen suuri ikävä ja kaipuu ei
enää pahoittanut häntä laiturille. Hän tuskin vilkaisikaan laivaan. Hän
tuli sinne vain tapaamaan ihmisiä, jotka nimittivät häntä keisariksi ja
tahtoivat kuulla hänen laulujaan ja mielikuvittelujaan.

Mutta maksoiko todellakin vaivaa tuollaisesta harmitella? Mieshän oli
mielipuoli.

Mutta ehkäpä hulluuden ei olisi koskaan tarvinnut niin syvälle
juurtua, kuin se nyt oli tehnyt? Insinöörin mieleen juolahti, että
ehkäpä hän olisi ollut pelastettavissa, jos hänet heti voimakkaasti ja
armottomasti olisi syösty alas keisarinistuimeltaan.

Hän katsoi vielä kerran tutkivasti Skrolyckan Janneen. Janne näytti
armollisesti valittavan asiaa, mutta pysyi yhtä jyrkästi kiellossansa.

Tuossa hienossa Portugallian maassa oli varmaan vain prinssejä ja
kenraaleja, vain koreapukuisia ihmisiä. Miltä Hullu-Ingeborg olisi
näyttänyt siellä pumpuliliinassaan ja kotikutoisessa nutussaan. Mutta,
hyvä Jumala! Insinöörin mielestä todellakin —

Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut itse läksyttää Jannea, mutta
sitten hän kohauttikin vain olkapäitään. Eihän hän ollut oikea mies
sitä tekemään, hän olisi vain pahentanut asiaa.

Hän poistui ääneti ihmisjoukosta ja astui alas laiturille juuri kun
laiva pilkisti esiin lähimmän niemen takaa.




VIRALTAPANO.


Jo paljoa aikaisemmin kuin Lars Gunnarsson oli joutunut naimisiin
Fallan Annan kanssa, oli hän kerran sattumalta ollut huutokaupassa
läsnä.

Huutokauppaa pidettiin erään köyhän miehen talossa ja varmaankaan
heillä ei ollut mitään hyvää tarjottavana asiakkaille, sillä kauppa
kävi aivan surkean huonosti. Heillä oli ollut syytä toivoa parempaa
tulosta, sillä Kisterudin Jöns oli huutajana, ja hän oli sellainen
hauskaheikki, että ihmiset menivät useinkin huutokauppaan vain
saadakseen kuulla hänen juttujaan. Mutta vaikka Jöns laski tavallisia
sukkeluuksiaan, niin ei hän sittenkään tällä kertaa saanut vauhtia
kaupantekoon. Lopulta hän ei keksinyt muuta keinoa kuin laskea syrjään
vasaransa ja sanoa, että hänen äänensä oli niin sortunut, ettei hän
jaksanut enää huutaa sen kauemmin.

»Valtiopäivämies saa panna jonkun muun huutamaan», sanoi hän Karl
Karlssonille, joka oli huutokaupanpitäjänä. »Minä olen huutanut ääneni
niin sorruksiin näiden kivinaamojen vuoksi, jotka seisovat tässä
ympärilläni, että saan lähteä kotiin ja istua tuppisuuna viikkokausia,
ennenkuin ääneni taas selvenee.»

Vakava asia tosiaankin, jos valtiopäivämies jäisi ilman huutajaa,
kun suurin osa tavaroita oli vielä myömättä, ja siksi hän koetti yhä
uudestaan kehottaa Kisterudin Jönsiä jatkamaan, mutta olihan aivan
luonnollista, ettei hän voinut antaa myöten. Hän ei tahtonut huonoilla
huutokaupoilla pilata hyvää mainettaan, ja äkkiä hänen äänensä sortui
siinä määrin, ettei hän voinut edes kuiskaamalla puhua. Hän vain kähisi.

»Niin, ehkäpä joku muu osaisi huutaa sillä välin kun Jöns hiukan
levähtää?» sanoi silloin valtiopäivämies.

Hän katseli juuri ympärilleen epäillen tokko hän voisi löytää auttajaa,
kun Lars Gunnarsson samassa astui hänen luokseen ja sanoi olevansa
halukas koettamaan. Lars näytti siihen aikaan niin nuorelta, että
Karl Karlsson vain nauroi hänelle ja sanoi, ettei hänellä ollut
apua ripillekäymättömistä pojista. Mutta Lars Gunnarsson vastasi
palvelleensa jo sotamiehenäkin ja pyysi niin kiihkeästi saada heiluttaa
vasaraa, että valtiopäivämies suostui vihdoin. »No, annetaan sinun
vähän aikaa yrittää», sanoi hän. »Huonommin ei juuri voi käydä kuin
tähänkään asti.»

Lars nousi Kisterudin Jönsin paikalle, otti vanhan voipytyn käteensä
tarjotakseen sitä kaupaksi, mutta malttoikin mielensä ja sen sijaan
alkoi sitä tarkastaa. Hän käänsi sen ylös-alaisin, naputti sekä pohjaa
että sivuja, näytti ihmettelevän, kun ei keksinyt siinä ainoatakaan
vikaa, ja tarjosi sitä sitten kaupaksi surkealla äänellä, ikäänkuin hän
olisi ollut kovin pahoillaan, kun oli pakko myödä tällainen kalleus.

Omasta puolestaan hän toivoi, ettei kukaan siitä tarjoaisi mitään. Hän
arveli edullisimmaksi omistajalle, ettei kukaan ymmärtäisi sen arvoa,
sillä silloin tämä saisi pitää sen omanaan.

Kun nyt toinen toisensa jälkeen teki tarjouksiaan, saattoi selvästi
huomata, miten pahoillaan Lars siitä oli. Kävihän se vielä laatuun niin
kauan kuin tarjoukset olivat niin alhaisia, ettei hänen tarvinnut ottaa
niitä varteen, mutta kun ne nousivat nousemistaan, vääntyivät hänen
kasvonsa surusta. Suuri oli uhraus hänen puoleltaan, kun hän vihdoin
iski vasaransa pöytään, ja vanha hapan voipytty oli myöty.

Sen jälkeen seurasi ämpärien, korvojen ja sammioiden vuoro. Lars
Gunnarsson oli jokseenkin myöntyväinen, kun vanhemmista astioista oli
kysymys, ja möi ne osoittamatta suurempaa surua. Mutta uudempia hän
töin tuskin tahtoi tarjota kaupaksi. »Ne ovat liian hyviä», sanoi hän
omistajalle. »Ne ovat niin vähän käytettyjä, että voisitte myödä ne
uusina markkinoilla.»

Ostajat eivät ymmärtäneet itsekään mistä se johtui, mutta he
alkoivat kohottaa hintoja yhä enemmän. Lars Gunnarsson näytti niin
huolestuneelta joka kerta, kun uusi tarjous tehtiin, etteivät he
ainakaan hänen mielikseen huutaneet. Mutta jollakin tavalla heille
oli selvinnyt, että nuo tavarat, joita he huusivat, todellakin olivat
arvokkaita. He tulivat ajatelleeksi, että moni tavara oli heille tuiki
tarpeellinen kotona. Nyt oli oikea tilaisuus kaupan tekoon, nyt he
eivät ostaneet vain huvin vuoksi, niinkuin Kisterudin Jönsin ollessa
huutajana.

Tuon mestarikokeen jälkeen Lars Gunnarssonia käytettiin alituisesti
huutajana. Yhtä hauskaa huutokaupoissa ei enää ollut sen jälkeen kun
hän oli ruvennut heiluttamaan vasaraa, mutta ei kukaan voinut niin
hyvin herättää ihmisissä halua omistaa kaikenlaista vanhaa roskaa eikä
kukaan osannut yllyttää ukkoja kilpaa huutamaan sellaisia tavaroita,
joita he eivät vähääkään tarvinneet, ainoastaan saadakseen näyttää
mihin heidän varansa riittivät.

Lars Gunnarssonilla olikin tapana myödä kaikki puhtaaksi niissä
huutokaupoissa, joissa hän oli toimihenkilönä. Yhden ainoan kerran
hänen oli käydä huonosti, nimittäin Storstugan Sven Österbergin pesän
huutokaupassa Bergvikissä. Siinä oli erinomaista tavaraa kaupan, paljon
väkeäkin oli saapunut paikalle, ja vaikka olikin jo myöhäinen syksy,
niin oli ilma siksi kaunis, että huutokauppaa voitiin pitää taivasalla,
mutta kaupanteko ei sittenkään tahtonut luonnistua. Lars ei voinut
saada väkeä innostumaan eikä kohottamaan tarjouksia. Näyttipä siltä
kuin hänen ei kävisi sen paremmin kuin Kisterudin Jönsin sinä päivänä,
jolloin Lars oli saanut ottaa haltuunsa vasaran hänen asemestaan.

Mutta Lars Gunnarssonin ei tehnyt mieli jättää virkaansa toiselle, vaan
sen sijaan hän koetti ottaa selkoa siitä, minkä vuoksi ihmiset olivat
niin hajamielisiä, etteivät halunneet tehdä kauppaa. Eikä kestänytkään
kauan, ennenkuin hän pääsi syyn perille.

Lars oli asettunut seisomaan pöydälle, jotta kaikki voisivat nähdä
mitä hänellä oli tarjona, ja siitä paikaltaan hänen ei ollut vaikea
huomata, että vastikään valtaistuimelleen noussut keisari, joka asui
pienessä mökissään Fallan naapurina ja kaiken ikänsä oli käynyt siellä
päivätöissä, kierteli väkijoukossa. Lars näki hänen armollisesti
hymyillen tervehtivän oikealle ja vasemmalle ja näyttävän kaikille
komeaa keppiään ja tähtiään. Suuri liuta lapsia ja nuorta väkeä seurasi
hänen kintereillään minne ikänä hän meni, eivätkä vanhemmatkaan ihmiset
pitäneet itseään liika hyvinä vaihtaakseen pari sanaa hänen kanssaan.
Kummako se, vaikka huutokauppa kävikin huonosti, kun sellainen suurmies
oli läsnä, joka veti kaikkien huomion puoleensa.

Lars ei heti keskeyttänyt huutokauppaa. Hän seurasi vain silmillään
Skrolyckan Jannea, kunnes tämä oli ennättänyt tunkeutua aivan
ensimäiseen riviin, huutokaupanpitäjän eteen. Turhaa oli pelätä, että
Portugallian Johannes jäisi syrjäiseen paikkaan. Hän tervehti kädestä
kaikkia tuttaviaan ja lausui heille pari ystävällistä sanaa, mutta
samalla hän tunkeutui heidän ohitseen, niin että hän hetken kuluttua
seisoi aivan piirin keskellä.

Samassa kun hän oli ennättänyt niin pitkälle, hypähti Lars Gunnarsson
alas pöydältä, hyökkäsi suoraan hänen kimppuunsa, riisti nahkahatun
ja keisarikepin hänen kädestään ja seisoi taas saaliineen pöydällä
ennenkuin Janne oli ennättänyt tehdä vähintäkään vastarintaa.

Janne huusi ääneensä ja tahtoi nousta pöydälle anastaakseen takaisin
ryöstetyt aarteensa, mutta Lars uhkasi häntä kepillä, niin että
hänen täytyi vetäytyä kauemmaksi. Samalla kuului paheksumisen ja
vastenmielisyyden murinaa väkijoukosta, mutta Lars ei siitä pelästynyt.

»Käsitän hyvinkin, että te ihmettelette minun käytöstäni», huusi hän
vahvalla huutokauppaäänellään, joka kajahti yli koko pihan. »Mutta tämä
lakki ja keppi kuuluvat Fallan kartanoon. Minun appiukkoni, Erik Ersa,
omisti ne, ja hän peri ne vanhalta isännältä, joka hoiti taloa ennen
häntä. Näitä tavaroita on kotona aina pidetty suuressa kunniassa, enkä
minä voi sitä sietää, että hullu mies saa niitä käyttää. En voi sanoa,
miten ne ovat joutuneet hänen haltuunsa, mutta sen tiedän, ettei hän
saa kopeilla enää tavaroilla, jotka ovat meidän omamme.»

Janne oli nopeasti rauhoittunut, ja Larsin pitäessä puhettaan seisoi
hän kädet ristissä rinnalla ja kasvoillaan välinpitämätön ilme,
ikäänkuin hän ei vähääkään olisi välittänyt Larsin puheista. Niin pian
kuin Lars vaikeni, kääntyi Janne läsnäolevien puoleen tehden arvokkaan
liikkeen kädellään.

»Nyt, hyvät hoviherrat», sanoi hän, »nyt te saatte luvan hankkia minun
omaisuuteni takaisin.»

Mutta ei ainoakaan liikahtanut auttaakseen häntä. Useat joukosta vain
nauroivat. Kaikki pitivät nyt Larsin puolta.

Yksi ainoa näytti säälivän Jannea. Hän kuuli erään naisen joukon
keskeltä huutavan huutokaupanpitäjälle: »Antakaa hänen pitää
keisarikoreutensa, Lars! Ettehän te itse voi kuitenkaan käyttää tuota
keppiä eikä hattua.»

»Minä annan hänelle jonkun omista lakeistani heti kun pääsen kotiin,»
sanoi Lars, »mutta näitä perintökaluja, sen minä sanon, hän ei enää saa
käyttää eikä saattaa niitä pilkan esineeksi.»

Näitä sanoja säesti väkijoukon äänekäs nauru, ja Janne tuli siitä niin
ymmälle, että hän jäi liikkumatta seisomaan paikalleen ja katseli
vain ympärilleen. Hän kääntyi toisesta toiseen eikä voinut tointua
hämmästyksestään. Hyvät ihmiset! Eikö ainoakaan kaikista niistä, jotka
ovat kunnioittaneet ja juhlineet häntä, tahtonut auttaa häntä hädän
hetkenä? Kaikki seisoivat liikkumattomina. Janne huomasi, ettei hän
merkinnyt heille mitään eikä kukaan tahtonut mitään hänen hyväkseen
tehdä. Hän kävi niin pelokkaaksi, että koko hänen keisariarvokkuutensa
karisi hänestä, ja hän näytti aivan lapselta, joka on purskahtaa itkuun
siksi, että hän on kadottanut leikkikalunsa.

Lars Gunnarsson kääntyi suuren tavarapinon puoleen, joka oli hänen
vieressähän, ja alotti myönnin uudestaan. Silloin Janne yritti tulla
toimeen omin voimin. Valittaen ja ruikuttaen hän lähestyi pöytää, jolla
Lars seisoi, ja päästyään sen ääreen hän kumartui nopeasti maahan ja
koetti kaataa sen kumoon.

Mutta Lars ei antanut yllättää itseään. Hän heilautti keisarikeppiä
ja iski niin kovasti Jannea selkään, että tämän oli pakko vetäytyä
kauemmaksi.

»Kuulehan», sanoi Lars, »nämä tavarat minä pidän nyt itse. Minun
mielestäni sinä olet jo hukannut kylliksi aikaa tähän keisariuteesi.
Nyt voit mennä kotiin ja ruveta taas ojaa kaivamaan. Sellaisilla kuin
sinulla ei ole mitään tekemistä huutokaupoissa.»

Eipä näyttänyt siltä, että Janne olisi aikonut totella, mutta
silloin Lars heilautti jälleen keppiään. Eikä muuta tarvittu, jotta
Portugallian keisari kääntäisi selkänsä ja lähtisi pakoon.

Ei kukaan liikahtanut seuratakseen ja lohduttaakseen häntä, ei
kukaan kutsunut häntä takaisin. Niin, useimmat eivät malttaneet olla
nauramatta, kun he näkivät, miten surkeasti ja kunniattomalla tavalla
koko hänen suuruutensa katosi.

Mutta sekään ei ollut Lars Gunnarssonin mieleen. Hän tahtoi, että hänen
huutokaupoissaan olisi yhtä juhlallista kuin kirkossa.

»Minun luullakseni on parempi puhua vakavasti Jannelle kuin nauraa
hänelle», sanoi hän. »Monet yhtyvät hänen hullutuksiinsa, vieläpä
nimittävät häntä keisariksikin, mutta siinä he eivät tee oikein.
Parempi on koettaa saada häntä käsittämään mikä hän on, vaikkei se
olisikaan mieluista. Minä olen ollut hänen isäntänsä siksi kauan, että
minun velvollisuuteni on kehoittaa häntä taas työtä tekemään. Muuten
hän hyvinkin pian joutuu pitäjän rasitukseksi.»

Sen jälkeen Lars piti oikein komeat huutokaupat, ja hinnat kohosivat
korkealle. Eikä hänen tyytyväisyytensä siitä vähentynyt, kun hän kotiin
palattuaan seuraavana päivänä sai kuulla, että Skrolyckan Janne oli
taaskin pukenut ylleen työvaatteensa ja alkanut ojittaa kesantoa.

»Ei puhuta enää koskaan hänen hulluudestaan», sanoi Lars Gunnarsson,
»niin ehkäpä hänen järkensä palaa jälleen. Se ei koskaan ole ollut niin
suuri, ettei hän sitä sellaisenaan olisi tarvinnut.»




LUKUKINKERIT.


Ei mistään Lars Gunnarsson ollut niin hyvillään kuin siitä, että hän
oli keksinyt ottaa kepin ja nahkahatun pois Skrolyckan Jannelta.
Näyttipä suorastaan siltä, että hän samalla oli riistänyt hänestä
hulluuden.

Pari viikkoa Bergvikin huutokaupan jälkeen oli määrä pitää
lukukinkereitä Fallassa. Ihmisiä kerääntyi sinne joka taholta Duvsjön
lähiseuduilta, ja Skrolyckan väki tuli muiden mukana. Ja kas kummaa,
oli aivan mahdoton huomata Jannesta, ettei hänen järkensä olisi
paikallaan!

Kaikki penkit ja tuolit, mitä vain Fallassa oli, oli siirretty suureen
tupaan. Sinne kinkeriväki asettui istumaan tiheihin riveihin, ja Janne
heidän mukanaan, mutta hän ei tunkeutunut nyt paremmalle paikalle kuin
mikä hänelle kuului. Lars piti häntä silmällä koko ajan, ja hänen
täytyi myöntää, että totta totisesti hulluus oli kadonnut. Janne
käyttäytyi aivan kuin kuka muu hyvänsä.

Hän oli varsin hiljainen, ja ken tervehti häntä, ei saanut muuta kuin
lyhyen nyökäyksen vastauksekseen, mutta saattoihan se riippua siitäkin,
ettei Janne tahtonut häiritä hartautta, sillä lukukinkerithän olivat
tavallaan jonkinlaista jumalanpalvelusta.

Ennenkuin varsinainen luetus alkoi, oli kaikkien läsnäolevien nimet
merkittävä, ja kun pappi mainitsi Skrolyckan Jannea nimeltä, vastasi
Janne siihen empimättä, ikäänkuin Portugallian keisari Johannesta ei
koskaan olisi ollutkaan.

Pappi istui pöydän ääressä huoneen perällä ja hänen edessään oli
valtava lukukinkerikirja. Hänen vieressään istui Lars Gunnarsson ja
auttoi häntä ilmoittamalla ketkä vuoden kuluessa olivat muuttaneet pois
tältä lukukin kotialueelta ja ketkä olivat menneet naimisiin.

Kun Janne nyt vastasi niin oikein ja selvästi, huomasivat kaikki
läsnäolijat, että pappi kääntyi Larsin puoleen ja kysyi häneltä jotain
kuiskaavalla äänellä.

»Se ei ollut niin vaarallista kuin miltä se näytti», vastasi Lars.
»Minä sain sen hänestä lähtemään. Hän käy joka päivä täällä työssä,
niinkuin ennenkin.»

Lars ei ymmärtänyt alentaa ääntään niinkuin pappi. Kaikki käsittivät,
kenestä hän puhui, ja monet katseet etsivät Jannea, mutta hän istui
niin rauhallisena kuin ei hän olisi kuullut mitään.

Sitten, kun kuulustelu oli käynnissä, kääntyi pappi vapisevien nuorten
puoleen, joilta kristinuskoa oli kysyttävä, ja pyysi yhtä joukosta
mainitsemaan neljännen käskyn.

Pappi ei vain sattumalta valinnut tätä käskyä puheensa aineeksi tänä
iltana. Kun hän istui täten vankassa ja komeassa vanhassa tuvassa,
jossa oli kiinteät penkit ja muutenkin vanhanaikuinen sisustus ja
kaikkialla, minne vain katseensa kiinnitti, selviä varallisuuden
jälkiä, niin piti hän velvollisuutenaan muistuttaa ihmisille, miten
hyvin niiden käypi, jotka pysyttelevät yhdessä polvesta polveen,
jotka antavat vanhojen hallita niin kauan kuin he jaksavat, ja sitten
kunnioittavat ja pitävät heitä arvossa koko heidän loppuikänsä.

Hän oli juuri alkanut puhua niistä suurista lupauksista, joita Jumala
antaa niille, jotka kunnioittavat isää ja äitiä, kun Skrolyckan Janne
kohosi pystyyn.

»Joku seisoo oven takana uskaltamatta tulla sisään», sanoi hän.

»Katsoppas sinä, Börje, joka olet lähimpänä!» pyysi pappi.

Börje nousi, avasi oven ja kurkisti eteiseen.

»Ei täällä ole ketään», sanoi hän. »Janne kuuli väärin.»

Kuulustelu alotettiin uudelleen. Pappi selitti kuulijoilleen, ettei
tämä käsky oikeastaan ollut mikään vaatimus, vaan hyvä neuvo, kehoitus,
jota oli tarkasti seurattava, jos tahtoi menestyä elämässä. Hän oli
vain nuori mies, sanoi hän, mutta sen verran hän oli jo ehtinyt nähdä
maailmaa voidakseen todistaa, että vanhempien halveksuminen ja heidän
käskyjensä vastustaminen laski varmimman pohjan kaikille elämän
onnettomuuksille.

Papin puhuessa käänsi Skrolyckan Janne vähä väliä päätään oveen päin.
Hän antoi merkin Katrinalle, joka istui reunimmaisesssa tuolirivissä
ja helpommin saattoi päästä liikkumaan kuin hän itse, ja käski häntä
avaamaan ovea. Katrina istui alallaan niin kauan kuin suinkin, mutta
hän ei kernaasti myöskään näinä päivinä ollut vastustanut Jannea, ja
siksi hän lopulta totteli häntä. Mutta saatuaan oven auki ei hän,
enempää kuin Börjekään, nähnyt eteisessä ketään. Hän pudisti päätään
Jannelle ja palasi paikalleen.

Pappi ei ollut häiriytynyt Katrinan ovella käynnistä. Kaikkien
lukupakollisten suureksi iloksi hän ei ollut tehnyt montakaan
kysymystä, vaan sen sijaan esitti vain kauniita ajatuksia, jotka
nousivat hänen mieleensä. »Ajatelkaahan», sanoi hän, »miten viisaasti
ja hyvin onkaan järjestetty rakkaiden vanhustemme suhteen, jotka
istuvat kotonamme! Eikö meidän ole suloista saada tukea heitä, jotka
auttoivat meitä silloin, kun me emme kyenneet mihinkään, saada keventää
heidän elämäänsä, jotka ehkä näkivät nälkää ja vilua voidakseen hankkia
meille leipää? Nuorelle parille on kunniaksi, jos heillä kodissaan on
vanha isä tai äiti, joka onnellisena ja tyytyväisenä — —»

Juuri kun pappi sanoi tämän, kuului hiljaista itkua huoneen
perimmästä nurkasta. Lars Gunnarsson, joka oli istunut pää hartaasti
alaspainuneena, nousi heti paikalla. Hän astui varpaisillaan lattian
poikki, jotta hän ei tuottaisi häiriötä, kietoi käsivartensa anoppinsa
vyötäisille ja veti hänet mukanaan pöydän ääreen, missä pappi istui.
Täällä sai vanha emäntä käydä Lars Gunnarssonin paikalle, jota vastoin
hän itse asettui tuolin taakse seisomaan ja katsoi emännän puoleen. Hän
antoi myös merkin vaimolleen, ja silloin tämä astui esille ja asettui
tuolin toiselle puolelle. Se näytti hyvin kauniilta. Kaikki ymmärsivät,
että Lars tahtoi näyttää heille, että täällä hänen talossaan olivat
suhteet sellaiset, kuin papin sanojen mukaan pitikin olla.

Pappi näytti iloiselta ja tyytyväiseltä katsellessaan vanhaa äitiä ja
hänen lapsiaan. Ainoa, mikä hiukan tuotti hänelle rauhattomuutta, oli
se, että eukko edelleen itki, aivan sukaksensa. Papin ei koskaan ennen
ollut onnistunut nostattaa sellaista liikutusta seurakuntalaistensa
parissa.

»Niin», jatkoi pappi, »ei ole vaikea seurata neljättä käskyä niin
kauan kuin me olemme vanhempiemme käskyjen alaiset, mutta sen jälkeen
se ottaa kovalle. Kun me itse olemme tulleet aikuisiksi ja arvelemme
olevamme yhtä viisaita ‒ ‒ ‒»

Nyt Janne taaskin häiritsi pappia. Hän oli vihdoinkin itse tunkeutunut
ovelle ja avannut sen.

Jannella oli parempi onni kuin toisilla. Saattoi selvästi kuulla, että
hän tervehti jotakuta, joka seisoi eteisessä.

Kaikki käänsivät katseensa oveen päin nähdäkseen kuka siellä koko
lukukinkerien ajan oli seisonut uskaltamatta astua sisään. He kuulivat
miten Janne pyysi ja kehoitti häntä tulemaan sisään ja he näkivät hänen
avaavan oven selkosen selälleen, mutta varmaankin ulkona olija esteli
yhä edelleen. Vihdoin Janne sulki oven ja palasi yksin sisään. Mutta
hän ei mennyt entiselle paikalleen, vaan tunkeutui suurella vaivalla
pöydän luo, jonka ääressä pappi istui.

»No, Janne», sanoi pappi hiukan kärsimättömästi, »saammeko nyt kuulla,
kuka kaiken aikaa on meitä häirinnyt?»

»Fallan vanha isäntä seisoi eteisessä», ilmoitti Janne olematta
vähääkään ihmeissään tai liikutettuna siitä mitä hänellä oli
kerrottavana. »Hän ei tahtonut tulla sisään, mutta hän pyysi minun
saattamaan hänen terveisensä perille ja sanomaan Larsille, että hänen
pitäisi olla varuillaan juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ensi kesänä.»

Ensi hetkessä ei monikaan käsittänyt, mitä noiden sanojen takana
piili. Taimpana istuvat eivät voineet selvästi kuulla sanoja, mutta
huomatessaan papin hätkähtävän he käsittivät, että Janne oli sanonut
jotakin hirveätä. He hyökkäsivät pystyyn ja tunkeutuivat lähemmäksi
kysyen oikealta ja vasemmalta, keitä ihmeessä Janne oli tuonut
terveisiä.

»No mutta Janne!» huudahti pappi ankaralla äänellä. »Tiedätkö mitä sinä
puhut?»

»Kyllä minä tiedän», sanoi Janne ja nyökkäsi vahvistukseksi päätään
papille. »Kuulinhan minä koko ajan, että hän oli eteisessä. Minä
pyysin häntä astumaan sisään, mutta hän ei tahtonut tulla, vaan läksi
matkoihinsa heti lähetettyään terveiset vävylleen. 'Sano hänelle',
sanoi hän, 'etten minä tahdo hänelle mitään pahaa, vaikka hän antoi
minun maata lumessa surkeassa tilassani eikä tullut ajoissa apuun!
Mutta neljäs käsky on ankara käsky. Tervehdi häntä ja sano, että
parasta olisi, jos hän katuisi ja tunnustaisi! Hänellä on katumuksen
aikaa aina juhannuksen jälkeiseen sunnuntaihin asti'.»

Janne puhui niin selvästi ja esitti ihmeelliset terveisensä niin
uskottavasti, että pappi sekä kaikki muutkin hetken aikaa olivat sen
ajatuksen kahleissa, että Fallan Erik todellakin oli seisonut vanhan
kotinsa ovella ja puhunut Jannen kanssa. Ja he käänsivät vaistomaisesti
katseensa Lars Gunnarssoniin nähdäkseen, minkä vaikutuksen Jannen sanat
olivat tehneet häneen.

Mutta Lars seisoi siinä nauraen. »Minä luulin, että Janne oli
tullut järkiinsä», sanoi hän, »muuten en olisi päästänyt häntä
lukukinkereille. Pastori on hyvä ja suo tämän häiriön anteeksi. Hulluus
puhkeaa hänessä jälleen ilmi.»

»Niin kai», sanoi pappi helpoituksen tunteella ja pyyhkäisi otsaansa.
Hän oli ollut vähällä uskoa joutuneensa tekemisiin yliluonnollisten
asioiden kanssa. Hyväpä todellakin, ettei tässä ollut kysymystä muusta
kuin hullun miehen päähänpistoista.

»Jannella on kaunaa minua kohtaan», jatkoi Lars selittäen, »ja se
puhkeaa nyt ilmi, kun hän ei voi järjellään sitä hillitä. Täytyyhän
minun tunnustaa, että tarkalleen asiata punniten olen syynä siihen,
että hänen tyttärensä oli pakko lähteä maailmalle rahaa ansaitsemaan.
Sitä Janne ei voi antaa minulle anteeksi.»

Pappia hiukan ihmetytti Larsin kiihkeä ääni. Hän loi siniset silmänsä
tutkivasti häneen. Lars ei voinut kestää hänen katsettaan, vaan kääntyi
poispäin. Hän huomasi tekevänsä siinä tyhmästi ja ponnisti voimiaan
voidakseen katsoa pappia suoraan silmiin, mutta se ei onnistunut
sittenkään, vaan hänen täytyi kiroten kääntyä toisaalle.

»Lars Gunnarsson!» huudahti pappi. »Mikä teitä vaivaa?»

Lars tointui heti. »Enkö voi päästä tuosta hupsusta rauhaan?» sanoi
hän, ikäänkuin hän olisi Jannelle kiroillut. »Tässä pastori ja kaikki
naapurit katselevat minua kuin murhamiestä vain siksi, että hullulla
miehellä on vanhaa vihaa minua vastaan. Sanoinhan minä, että hän tahtoo
vahingoittaa minua tyttärensä tähden. Enhän minä tiennyt, että tyttö
lähtisi pois ja joutuisi onnettomuuteen siksi, että vaadin saatavaani.
Eikö kukaan täällä voisi ottaa Jannea haltuunsa, jotta saisimme jatkaa
hartaushetkeä?»

Pappi pyyhkäisi uudestaan otsaansa. Larsin sanat tekivät pahan
vaikutuksen häneen, mutta eihän hän voinut puhua hänelle ankaria
sanoja, kun ei tiennyt mitään. Hän etsi katseillaan vanhaa emäntää,
mutta tämä oli hiipinyt pois. Sitten hän silmäsi — tutkivasti
seurakuntalaisiaan, mutta hän ei saanut siitäkään taholta mitään
johdatusta. Hän oli varma siitä, että joka ainoa tiesi, oliko
Lars rikollinen vai ei, mutta kun pappi kääntyi heidän puoleensa,
sulkeutuivat heidän kasvonsa, niin etteivät ne ilmaisseet yhtään
mitään. Katrina oli astunut esille ja tarttunut Jannea käsivarteen
kiinni. He olivat menossa ovelle, eikä pappi tahtonut ruveta
mielenvikaista kuulustelemaan.

»Tältä päivältä saa nyt riittää», sanoi pappi hiljaa. »Pitäkäämme vain
loppurukous.»

Hän rukoili lyhyen rukouksen ja sitten veisattiin virsi. Sen jälkeen
kaikki vieraat poistuivat.

Pappi läksi viimeisenä. Saattaessaan häntä käänsi Lars ehdoin tahdoin
keskustelun äskeiseen tapahtumaan. »Huomasiko pastori, että minun piti
varoa itseäni juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina?» sanoi hän. »Siitä
käy selville, että Janne ajattelee tyttöä. Juuri juhannuksen jälkeisenä
sunnuntaina viime vuonna minä kävin Jannen luona puhumassa hänen
tuvastaan.»

Pappia alkoi yhä enemmän kauhistuttaa, kun hän kuuli kaikki nämä
selitykset. Äkkiä hän laski kätensä Lars Gunnarssonin olalle ja koetti
katsoa häntä silmiin.

»Lars Gunnarsson!» sanoi hän lämpimällä ja kehottavalla äänellä.
»Minä en ole mikään tuomari. Mutta muistakaa, jos teillä on jotain
omallatunnollanne, niin voitte tulla minun luokseni! Minä odotan
teitä, Lars Gunnarsson, joka päivä. Älkää jättäkö tuloanne vain liian
myöhäiseen!»




VANHA PEIKKO.


Toisena talvena, Skrolyckan pikku tytön ollessa poissa kotoaan, oli
hirveän kylmä tammikuun loppupuolella. Pakkanen oli niin kova, että
Askedalissa oli pakko lapioida lunta pienten mökkien ympärille, jotta
lämpö pysyisi sisällä, ja lehmät olivat joka yö peitettävät oljilla,
jotta ne eivät paleltuisi kuoliaaksi.

Oli niin kylmä, että leipä jäätyi ja juusto jäätyi, niin, yksinpä
voikin muuttui jääkimpaleeksi. Kun pakkanen oli kaikkein kovimmillaan,
niin tuntui siltä, kuin ei tulikaan olisi enää kyennyt pysymään niin
lämpimänä kuin muulloin. Vaikka olisi virittänyt takkaan miten suuren
tulen tahansa, niin ei lämpö ottanut sittenkään levitäkseen lieden
reunaa edemmäksi.

Eräänä päivänä, jolloin oli vielä tavallista kylmempi, ei Janne
mennyt työhön, vaan istui sisällä ja auttoi Katrinaa tulen vireillä
pitämisessä. Ei hän eikä liioin vaimokaan ollut uskaltanut pistäytyä
ovesta ulos aamusta saakka, ja mitä kauemmin he istuivat sisällä, sitä
enemmän heitä paleli. Kun ilta alkoi hämärtää noin viiden tienoissa,
arveli Katrina, että he kernaasti voisivat laskeutua levolle. Siitä ei
ollut mitään hyötyä, että he edelleen istuivat ylhäällä kiusaantumassa.

Janne oli useamman kerran iltapuolen kuluessa astunut ikkunan ääreen
ja kurkistanut ulos ruudun nurkasta, joka pysyi yhä kirkkaana, vaikka
lasit muuten ylt'yleensä olivatkin paksujen lumikukkasten peitossa,
ja nytkin hän läksi sinne. »Sinä voit kernaasti panna maata, Katrina
hyvä», sanoi hän seisoessaan siinä ja katsellessaan ulos, »mutta minun
täytyy vielä hetken aikaa olla jalkeilla.»

»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Mitä tehtävää sinulla voi olla? Miksikä
sinä et voisi panna maata yhtä hyvin kuin minäkin?»

Janne ei vastannut suoraan kysymykseen. »Ihmeellistä, etten ole vielä
nähnyt Agrippa Prästbergin kulkevan tästä ohi», sanoi hän.

»Häntäkö sinä odotat?» sanoi Katrina. »Eipä hän juuri ole kohdellut
sinua sellaisella tavalla, että sinun kannattaisi hänen tähtensä valvoa
ja palella.»

Janne teki torjuvan liikkeen kädellään. Tämä oli ainoa kaikista
hänen keisariaikanaan omistamistaan tavoista, joista hän ei vielä
kokonaan ollut luopunut. Eihän siitä ollut puhettakaan, että Prästberg
olisi tullut heille, mutta Janne oli kuullut, että eräs Askedalin
kalastajista oli kutsunut hänet juominkeihin, ja hän ihmetteli vain,
ettei hän vielä ollut nähnyt hänen kulkevan tästä ohitse.

»Kai hän on ollut siksi viisas, että on pysytellyt kotona», sanoi
Katrina.

Kylmä yhä yltyi, mitä pitemmälle ilta kului. Nurkissa paukkui,
ikäänkuin pakkanen olisi kolkuttanut ovelle ja pyytänyt päästä sisään.
Kaikki pensaat ja puut olivat niin paksujen lumi- ja huurreturkkien
peitossa, että ne näyttivät aivan muodottomilta, mutta niiden oli
kai pakko, samoinkuin kaikkien muidenkin, pukea ylleen mitä ikänä
saattoivat irti saada, varjellakseen itseään pakkasta vastaan.

Hetken kuluttua Katrina uudisti jälleen ehdotuksensa. »Näenhän kyllä,
ettei kello ole enempää kuin puoli kuusi», sanoi hän, »mutta minä panen
sittenkin puuropadan tulelle ja laitan illallisen kuntoon. Sitten voit
panna maata tai istua ylhäällä ja odottaa Prästbergiä, miten vain itse
haluat.»

Janne ei ollut väistynyt ikkunan luota koko aikana. »Minusta tuntuu
aivan mahdottomalta, että hän olisi voinut minun huomaamattani päästä
tästä ohi», sanoi hän.

»Sinulle pitäisi kai olla yhdentekevää, tuleeko sellainen mies vai ei»,
sanoi Katrina terävällä äänellä, sillä nyt hän ei jaksanut enää kuulla
puhuttavan tuosta vanhasta maankiertäjästä.

Janne veti syvältä henkeään. Katrina ei aavistanut, miten oikeassa
hän oli. Janne ei välittänyt siitä vähääkään, kulkiko vanha Greppa
tästä ohi vai ei. Se oli vain veruke, jonka nojalla hän saattoi seisoa
ikkunassa.

Ei minkäänlaista merkkiä eikä sanaa hän ollut saanut suurelta
keisarinnalta, Skrolyckan pikku tytöltä, aina siitä päivästä
saakka, jolloin Lars Gunnarsson oli riistänyt häneltä kaiken vallan
ja ihanuuden. Janne tiesi, ettei se ollut voinut tapahtua hänen
tietämättänsä, ja siitä hän, Janne, saattoi päättää, että hän oli
jollakin tavalla pahoittanut hänen mieltään. Mutta mitä hän oli tehnyt,
sitä hänen oli mahdoton selittää. Hän tuumi sitä pitkinä talvi-iltoina,
hän tuumi sitä pitkinä, pimeinä aamuina puidessaan riihtä Fallassa, hän
ajatteli sitä lyhyen päivän kuluessa ajaessaan halkoja korpimetsästä.

Jannen oli mahdotonta uskoa, että hän olisi pannut hänen keisariuttaan
pahakseen. Kaikkihan oli käynyt niin onnellisesti ja hyvin kolme
kokonaista kuukautta. Hän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan, että
hän, köyhä mies, saisi kokea mitään sellaista, kuin tuo aika oli ollut,
eikä Klara Gulla mitenkään voinut olla sitä vastaan.

Ei, Janne oli varmaan sanonut tai tehnyt jotain, joka oli herättänyt
Klara Gullan tyytymättömyyttä. Siksi rangaistus oli kohdannut häntä.

Mutta ei suinkaan Klara Gulla voinut olla niin pitkävihainen, ettei
hän koskaan antaisi hänelle anteeksi? Jospa hän vain olisi tahtonut
sanoa hänelle, mistä hän oli sydäntynyt! Mitä ikänä Janne voisi tehdä
lepyttääkseen häntä, sen hän kernaasti valittamatta tekisi. Näkihän
Klara Gulla, että hän oli ottanut ylleen työvaatteensa ja mennyt
päivätöihin niin pian kuin hän oli ilmoittanut hänelle haluavansa sitä.

Janne ei tahtonut ilmaista mielentilaansa Katrinalle eikä liioin
nuotankutojallekaan. Hän tahtoi olla kärsivällinen ja odottaa, kunnes
saisi varman merkin Klara Gullalta. Monta kertaa hänestä tuntuikin
siltä, kuin se olisi ollut niin lähellä, ettei olisi tarvinnut muuta
kuin ojentaa kätensä ulottuakseen siihen.

Juuri tänään, istuessaan koko ajan sisällä, Janne oli tuntenut aivan
selvästi, että tietoja oli Klara Gullasta tulossa. Ja näitä hän nyt
väijyi tuon pienen kirkkaan ruudun takana. Hän tunsi myöskin, että
jolleivät ne nyt pian saapuisi, niin ei hän enää jaksaisi elää.

Nyt oli joka tapauksessa tullut niin pimeä, ettei Janne voinut nähdä
veräjää kauemmaksi, eikä siis tältä päivältä voinut enää mitään
toivoa. Janne ei vastustellutkaan enää makuulle menoa. Katrina pani
puuron kiehumaan, illallinen tuli syödyksi, ja ennenkuin kello oli
neljänneksen yli kuuden olivat he jo levolla.

He nukahtivat myöskin, mutta pitkältä ei unta riittänyt. Töin tuskin
suuri taalalaiskello oli ennättänyt puoli seitsemään, kun Janne hypähti
ylös vuoteesta. Hän kiiruhti lisäämään puita takkaan, sillä tuli ei
ollut vielä aivan sammunut, ja sitten hän alkoi pukea ylleen.

Hän yritti liikkua niin hiljaa kuin suinkin, mutta Katrina heräsi
sittenkin. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi oliko jo aamu.

Ei, aamu ei vielä ollut. Mutta pikku tyttö oli puhunut Jannelle unessa
ja käskenyt hänen heti paikalla mennä metsään.

Nyt Katrina vuorossaan huokaili. Mielenhäiriö oli varmaan puhjennut
jälleen. Hän oli odottanut sitä joka päivä viime aikoina, sillä Janne
oli ollut kovin alakuloinen ja levoton.

Katrina ei yrittänyt pidättää häntä kotona. Sen sijaan hän nousi ylös
ja puki myöskin päälleen.

»Odotahan hiukan!» sanoi hän, kun Janne seisoi valmiina ovella
lähteäkseen ulos. »Jos sinun täytyy mennä yön selkään metsään, niin
tulen minä sinun kerallasi.»

Katrina oli pelännyt, että Janne estelisi, mutta sitä hän ei tehnyt,
vaan odotti ovella kunnes Katrina oli valmis. Hänellä näytti tosin
olevan kovin kiire, mutta samalla hän oli selvempi ja rauhallisempi
kuin päivemmällä.

Olipa tämäkin ilta ulos menoa varten! Pakkanen oli kuin repivistä
ja pistelevistä lasisiruista kokoonkyhätty muuri, joka kynnyksellä
nousi heitä vastaan. Se pisteli ihoa, se oli riistää nenän kasvoista,
se kirveli sormenpäissä, ja varpaat olivat kuin poishakatut; niiden
olemassaoloa ei voinut lainkaan huomata.

Mutta Janne ei päästänyt valituksen ääntä, eikä Katrina liioin. He
astuivat vain edelleen. Janne poikkesi talvitielle, joka johti kukkulan
yli, samalle tielle, jota he eräänä jouluaamuna olivat kulkeneet Klara
Gullan kanssa, jolloin tyttö oli niin pieni, että häntä oli vielä
kannettava.

Taivas oli pilvetön, ja kapea, valkea kuunsirppi loisti lännessä, niin
ettei ollut lainkaan pimeä. Mutta sittenkin oli vaikea pysyä tiellä, se
kun oli lumivalkea. Kerta toisensa jälkeen he joutuivat liian kauaksi
reunalle ja vajosivat syvälle kinokseen.

He ponnistelivat sittenkin eteenpäin aina suuren kiven luo, jonka
jättiläinen kerran oli heittänyt vasten Svartsjön kirkkoa. Janne oli
ennättänyt jo sen ohi, kun Katrina, joka astui jäljessä, päästi huudon.

»Janne!» huusi hän, eikä Janne ollut kuullut hänen puhuvan niin
pelästyneellä äänellä siitä saakka, kun Lars oli käynyt heillä
vaatimassa heidän tupaansa. »Etkö näe, että tuossa istuu joku?»

Janne kääntyi ja palasi Katrinan luo, ja vähälläpä he molemmat olivat
lähteä käpälämäkeen, sillä totta totisesti, siinähän istui kiveen
nojautuneena ja melkein valkean huurteen peittämänä suuri vanha peikko,
jolla oli takkuinen parta ja käyrä, suuri nenä.

Se ei liikahtanut vähääkään, varmaankin se oli niin kangistunut
kylmästä, ettei se ollut voinut paeta maakuoppaansa tai missä se
milloinkin piileskeli.

»Kummallista, että tuollaisia vielä on olemassa!» sanoi Katrina. »Enpä
olisi sitä uskonut, niin paljon kuin olen niistä kuullut puhuttavankin.»

Se, joka ensimäiseksi tointui sen verran, että käsitti mikä otus tuo
oli, ei ollut Katrina, vaan Janne.

»Ei se mikään peikko ole, Katrina», sanoi Janne. »Sehän on Agrippa
Prästberg.»

»Hyvänen aika, mitä sinä sanot?» huudahti Katrina. »Niin, onhan hän sen
näköinen, että helposti hänestä voi erehtyä!»

»Hän on istahtanut tähän ja nukahtanut. Kunpa hän ei olisi kuollut!»

He huusivat ukkoa nimeltä ja pudistelivat häntä, mutta hän istui aivan
hiljaa ja liikkumatta.

»Juokse sinä kotiin kelkkaa hakemaan, jotta saamme hänet pois täältä!»
sanoi Janne. »Minä jään hänen luokseen ja hieron häntä lumella, kunnes
hän herää.»

»Kunhan et sinäkin paleltuisi!» sanoi Katrina.

»Katrina rakas», sanoi silloin Janne, »minun ei ole moneen vuoteen
ollut niin lämmin kuin tänä iltana. Minä olen niin onnellinen pikku
tytön vuoksi. Eikö se ollut kaunista, että hän lähetti meidät
pelastamaan sitä, joka on levittänyt niin paljon valheita hänestä?»

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa myöhemmin, juuri kun Janne oli menossa kotiin työstään,
kohtasi hän Agrippa Prästbergin.

»Nyt minä olen terve kuin pukki», sanoi Greppa, »mutta jollet
te sinä ja Katrina olisi auttaneet minua, niin ei ymmärtääkseni
Johan Utter Agrippa Prästbergistä näihin aikoihin olisi paljoakaan
jäljellä, ja siksi olen tuuminut, että tahtoisin tehdä teille jonkun
vastapalveluksen.»

»Sitä teidän ei yhtään tarvitse ajatella, Agrippa hyvä», sanoi Janne ja
teki valtavan liikkeen kädellään.

»Maltahan, niin saat kuulla!» sanoi Prästberg. »Kun minä sanon, että
aion tehdä teille vastapalveluksen, niin se ei ole vain turhaa suun
pieksemistä, vaan täyttä totta. Ja nyt se onkin jo tehty. Minä tapasin
tässä vastikään sen kauppiaan, joka antoi teidän tytöllenne punaisen
leninkikankaan.»

»Kenenkä?» kysyi Janne ja hän kiihottui siinä määrin, että alkoi
läähättää.

»Sen miehen, joka antoi tytölle leningin ja joka sitten oli syynä
siihen, että hänen kävi niin huonosti Tukholmassa. Minä annoin hänelle
ensin niin lujasti selkään teidän puolestanne, kuin vain hän saattoi
sietää, ja sitten sanoin hänelle, että jos hän milloin vielä näyttää
naamaansa tässä pitäjässä, niin saa hän yhtä paljon lisää.»

Janne ei ollut uskoa korviaan.

»Mutta mitä hän sanoi? Ettekö te tiedustellut häneltä Klara Gullaa?
Eikö hän tuonut terveisiä?»

»Mitäpä hän olisi voinut sanoa! Hän otti vastaan selkäsaunan ja oli
vaiti. Ja nyt minä olen tehnyt teille vastapalveluksen, ja me olemme
kuitit. Johan Utter Agrippa Prästberg ei tahdo olla kellekään velassa.»

Hän marssi eteenpäin, mutta Janne jäi tielle seisomaan ja valitti
ääneensä. Pikku tyttö, pikku tyttö! Hän oli tahtonut lähettää hänelle
sanaa. Kauppiaalla oli varmaankin terveisiä häneltä. Mutta nyt Janne ei
saanut, mitään tietää. Mies oli ajettu pois. Janne väänteli käsiään.
Hän ei itkenyt, mutta hän tunsi kipua koko ruumiissaan, kovempaa kuin
jos hän olisi ollut sairas.

Nyt hän ymmärsi Klara Gullan tarkoittaneen, että Prästberg, joka aina
oli liikkuvalla jalalla, ottaisi vastaan kauppiaan terveiset ja veisi
ne Jannelle. Mutta Prästbergin laita oli aivan sama kuin peikkojenkin,
yhdentekevää aikoivatko he auttaa tai vahingoittaa, onnettomuutta he
sittenkin vain saivat aikaan.




JUHANNUKSEN JÄLKEINEN SUNNUNTAI.


Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina kutsuttiin kaikki Askedalin asukkaat
nuotankutojan luo suuriin kesteihin, joita hänellä ja hänen miniällään
oli tapana panna toimeen joka vuosi näihin aikoihin.

Saattoihan sitä kummeksia, miten kaksi niin rutiköyhää ihmistä pani
toimeen kestejä joka vuosi, mutta ei kukaan, joka oli asiasta perillä,
sitä ihmetellyt.

Asian laita oli näet sellainen, että nuotankutoja rikkaana ollessaan
oli antanut kummallekin pojalleen talon. Vanhempi poika oli hoitanut
omaisuuttaan jokseenkin samalla tavalla kuin Ol'Bengtsa itse ja oli
kuollut perin köyhänä. Toinen poika oli vakavampi ja huolellisempi.
Hänellä oli lahjansa tallessa, olipa vielä kartuttanut sitä, niin että
hän nyt oli varakas.

Mutta hänen omaisuutensa oli kovin vähäinen siihen verraten mitä se
olisi voinut olla, jollei isä olisi elänyt niin kevytmielisesti ja
huolimattomasti ja hävittänyt sekä rahaa että kiinteää omaisuutta
aivan pilan päiten. Jos poika nuorena ollessaan olisi saanut niin
suuren rikkauden käsiinsä, niin on mahdotonta sanoa, miten pitkälle hän
olisi päässyt. Hän olisi voinut omistaa kaikki Lövsjön pitäjän metsät,
kaupan Brobyssä ja laivan Löven-järvellä. Niin, olisipa hän voinut olla
vaikkapa tehtaanisäntänä Ekebyssä.

Pojan oli tietenkin ollut vaikea antaa anteeksi isän tuhlaavaisuutta,
mutta hän oli aina hillinnyt itseään, niin ettei hän koskaan ollut
päästänyt harmiaan puhkeamaan esille. Kun Ol'Bengtsan asiat olivat
menneet kumoon, olivat ihmiset ja samoin isäkin odottaneet, että hän
olisi auttanut häntä, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut? Kaikkihan
olisi vain mennyt velkojille. Poika ei pannut omaa omaisuuttaan likoon
juuri sen vuoksi, että isällä, kadotettuaan kaikki, olisi jotakin,
johon turvautua.

Poika oli aivan syytön siihen, että Ol'Bengtsa oli asettunut asumaan
vanhemman veljen lesken luokse ja koetti elättää häntä ja itseänsä
kutomalla verkkoja. Poika oli pyytänyt isäänsä muuttamaan hänen
kotiinsa ei vain kerran, vaan monta monituista kertaa. Tämä oli miltei
uusi vääryys isän puolelta, sillä poika joutui huonoon huutoon niiden
silmissä, jotka tiesivät, miten tukalaa ukon elämä oli.

Mutta ei edes siitä syystä heidän välillään ollut syntynyt mitään
eripuraisuutta, ja osoittaakseen isälleen ystävyyttään ponnisteli poika
joka kesä hengenvaarallista tietä myöten Askedaliin vaimoineen ja
lapsineen ja vietti siellä kokonaisen päivän.

Jospa ihmiset olisivat tienneet, miten heidän mieltään ahdisti, sekä
pojan että hänen vaimonsa, joka kerta, kun he näkivät tuon pienen
mökin ja kurjat ulkohuoneet ja kivikkoisen perunamaan ja kälyn kaikki
repaleiset lapset, niin he olisivat käsittäneet, miten hän helli
isäänsä, koska hän saadakseen tavata häntä saattoi kestää tätä tuskaa
vuosi vuodelta yhä uudestaan.

Kaikkein vaikeinta sekä hänen että vaimon mielestä oli se, että heidän
kunniakseen aina pidettiin kestit. He pyysivät ja rukoilivat joka kerta
poislähtiessänsä, että isä ensi vuonna heittäisi kestit pitämättä,
mutta ukkoa oli mahdoton saada taipumaan. Hän ei tahtonut luopua
kesteistään, vaikkei hänellä ollut siihen varaa. Eipä olisi luullut
paljoakaan olevan jäljellä entisestä Ljusterbyn Ol'Bengtsasta, kun näki
hänen kulkevan vanhana ja sammuneena mäellään, mutta komeiluhaluaan hän
ei silti ollut kadottanut. Se oli saattanut hänet onnettomuuteen, eikä
hän näyttänyt koskaan voivan päästä siitä eroon.

Poika oli kiertoteitse kuullut, ja senhän hän muuten itsekin ymmärsi,
että ukko ja käly säästivät ja haalivat kokoon pitkin vuotta voidakseen
pitää kelpo kutsut hänen tullessaan käymään. Ja silloin sitä olikin
ruokaa aivan loppumattomasti. Kahvia ja haukattavaa jo ennenkuin he
pääsivät edes rattailta alas. Ja päivällisiksi koko naapuriväelle kalaa
ja lihaa ja riisikakkua ja marjakiisseliä ja juomia vaikka kuinka
paljon. Se oli niin surkeaa, että suorastaan itketti. Hän ja hänen
vaimonsa eivät millään tavalla yllyttäneet tätä hulluutta. Heillä ei
ollut mitään muuta tuliaisiksi kuin arkiruokaa. Mutta kestejä oli aivan
mahdoton välttää.

He arvelivat keskenänsä, että lopulta heidän kai täytyisi jättää
käyntinsä kokonaan, jotta isä ei heidän tähtensä joutuisi perikatoon.
Mutta he pelkäsivät, ettei kukaan ymmärtäisi heidän hyvää
tarkoitustaan, jos he jäisivät tulematta.

Ja millaista seuraa heillä olikaan noissa kesteissä! Vanhoja seppiä
ja kalastajaukkoja ja mäkitupalaisia. Jollei Fallan kelpo väki
tavallisesti myöskin olisi ollut läsnä, niin ei joukossa olisi ollut
ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut sanaakaan vaihtaa.

Ol'Bengtsan poika oli tietenkin pitänyt enimmin Fallan Erikistä
itsestään, mutta hän kunnioitti myös suuresti Lars Gunnarssonia, joka
appensa jälkeen oli ottanut talon hoitoonsa. Eihän hän ollut suurta
sukua, mutta siinä oli mies, joka oli osannut tehdä hyvät naimakaupat,
ja joka hankkisi itselleen sekä rikkautta että kunniaa, ennenkuin hän
luopuisi leikistä.

Siksipä poika tunsi suurta pettymystä, kun hän saapuessaan Askedaliin
kolmantena vuonna Fallan Erikin kuoleman jälkeen, heti perille tultuaan
sai kuulla, ettei Lars Gunnarsson luultavasti tulisikaan kesteihin. —
»Syy ei ole minun», sanoi vanha nuotankutoja. »Hän ei ole juuri minun
miehiäni, mutta sinun tähtesi minä kävin sittenkin Fallassa kutsumassa
häntä.» — »Ehkäpä hän on saanut kyllikseen kesteistä», sanoi silloin
poika. — »Eipähän», sanoi ukko, »kyllä hän luultavasti kernaastikin
olisi tullut, mutta hänellä oli toisia esteitä.»

Ukko ei selittänyt tarkemmin mitä hän tällä tarkoitti, mutta kahvia
juodessa hän palasi taas tähän asiaan. — »Älä ole pahoillasi, vaikkei
Lars Gunnarsson tulekaan tänne tänä iltana», sanoi hän. »Ehkeipä
sinusta olisi niinkään hauska olla hänen seurassaan, sillä hän on viime
aikoina ruvennut kovin epäsäännöllisesti elämään.» — »Ette suinkaan
tarkoita, että hän olisi ruvennut juomaan?» sanoi poika. — »Juuri niin,
hyvinpä sinä arvasitkin», vastasi ukko. »Keväästä saakka hän on juonut,
ja juhannuksen jälkeen hänellä on tuskin ollut ainoatakaan selvää
päivää.»

Pojan ollessa isänsä luona vieraisilla oli tapana, että heti kahvin
jälkeen he ottivat kumpikin onkivapansa ja menivät rantaan ongelle.
Ukko oli silloin enimmäkseen ääneti, jotta ei pelottelisi kaloja
pakosalle, mutta tällä kertaa hän teki poikkeuksen.

Hän alkoi jutella poikansa kanssa kerran toisensa jälkeen. Kankeasti
se kävi, niinkuin tavallisestikin, ja lyhyin lausein, mutta selvästi
saattoi huomata, että hänessä tällä kertaa oli enemmän eloa kuin muina
vuosina.

Tuntuipa miltei siltä, kuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi jotain
erikoista, tai pikemmin, että hän olisi halunnut pojaltansa vastausta
johonkin. Hän seisoi ikäänkuin tyhjän talon edessä huutaen ja kutsuen,
voimatta millään luopua siitä toiveestaan, että joku vihdoinkin tulisi
ovea avaamaan.

Useamman kerran ukko käänsi puheen Lars Gunnarssoniin. Hän kertoi yhtä
ja toista lukukinkereistä, eikä hän jättänyt mainitsematta kaikkia
niitä juorupuheitakaan, jotka olivat kierrelleet Askedalissa Fallan
Erikin kuoleman jälkeen.

Poika antoi hänelle myöten siinä, että Lars ehkei ollut aivan syytön.
Ja jos hän oli ruvennut juomaan, niin oli sekin huono merkki.

»Niin, minä olen utelias näkemään, miten hän suoriutuu tästä päivästä»,
sanoi ukko.

Kala nyki samassa pojan onkea, niin ettei hänen tarvinnut vastata.
Eihän koko tässä jutussa ollut mitään, joka olisi muistuttanut heidän
välisiä suhteitaan, mutta hän ei voinut sittenkään olla huomaamatta,
että ukko tarkoitti jotain erityistä sanoillaan.

»Toivottavasti hän lähtee tänään papin puheille», sanoi ukko. »Sillä
anteeksiantoa on olemassa, kun vain hän sitä haluaa.»

Kun ukko oli lausunut nämät sanat, oli hän hyvän aikaa vaiti. Pojalla
oli niin kiire asettaa uutta matoa koukkuun, ettei hän ajatellutkaan
sanoa mitään. Eikä hänen tarvinnutkaan siihen mitään vastata. Mutta
sitten nousi ukon rinnasta niin syvä huokaus, että pojan täytyi
vilkaista häneen.

»Ettekö te näe, että kala nykii?» sanoi poika. »Luulenpa, että annatte
ahvenen viedä onkenne mukanaan.»

Ukko hätkähti. Hän irroitti kalan koukusta, mutta hän käyttäytyi niin
kömpelösti, että se pulskahti takaisin järveen.

»Ei minulta kalastus tänään luonnistu, niin kernaasti kuin
tahtoisinkin», sanoi ukko.

Niin, aivan varmaan hän tahtoi saada pojan jotain sanomaan ja
tunnustamaan. Mutta ei suinkaan ukko voinut vaatia, että hän vertaisi
itseään mieheen, jota epäiltiin appensa murhasta.

Ukko ei pannut uutta matoa koukkuun. Hän seisoi kivellä kädet ristissä
ja tuijotti sammunein silmin ulapalle.

»Niin, anteeksiantoa on olemassa», sanoi hän. »Kaikki ne, jotka antavat
vanhusten palella ulkona kylmässä, voivat tähän päivään saakka saada
tekonsa anteeksi. Mutta sen jälkeen on kaikki lopussa.»

Eiväthän nämä sanat voineet tarkoittaa poikaa. Ukko ajatteli kai vain
ääneen, niinkuin vanhoilla ihmisillä oli tapana tehdä.

Joka tapauksessa juolahti nyt pojan mieleen, että hänen pitäisi koettaa
saada ukko puhumaan jostakin muusta.

»Mitenkä on tuon miehen laita täällä Askedalissa, joka tuli
mielenvikaiseksi viime syksynä?» kysyi hän.

»Vai niin, Skrolyckan Janneko!» sanoi ukko. »Niin, hän on ollut
järjissään koko talven. Hänkään ei aio tulla kesteihin tänään, mutta
tokkopa sinä häntä kaivannetkaan. Hän on vain köyhä mäkitupalainen,
niinkuin minäkin.»

Saattoihan se olla totta, mutta poika oli niin mielissään saadessaan
puhua jostakusta muusta kuin Lars Gunnarssonista, niin että hän
suurella myötätunnolla tiedusteli, mitä vikaa Skrolyckan Jannessa oli
ollut.

»Hän, näes, tuli sairaaksi siksi, että hän kaipasi niin kovasti
tytärtään, joka läksi täältä kaksi vuotta sitten eikä ole lähettänyt
mitään tietoja.»

»Sekö, jonka kävi onnettomasti ‒ ‒ ‒»

»Vai niin, vai muistat sinä sen asian. Mutta isä suree sen vuoksi
itsensä aivan hengiltä. Hän ei jaksa kestää tytön rakkauden puutetta.»

Ukon puheliaisuus oli kovin tuskallista. Hän puhui varmaan enemmän kuin
hänelle oli hyväksi.

»Tiedättekö, minäpä taidan lähteä tuolle ulommaisimmalle kivelle»,
sanoi poika. »Siellä kalat näyttävät hyppelevän.»

Siirtyessään sinne hän joutui niin kauaksi, etteivät he voineet kuulla
enää toistensa ääntä, eikä heidän välillään sen enempää keskustelua
syntynyt koko aamupäivän kuluessa. Mutta minne ikänä poika meni, tunsi
hän himmeiden, loistottomien silmien seuraavan itseään.

Hän tuli suorastaan hyvilleen tällä kertaa, kun vieraat saapuivat.

Pöytä oli katettu tuvan edustalle, ja kun isä istahti syömään, yritti
hän heittää kaikki huolet ja surut hartioiltaan. Ollessaan isäntänä
kesteissä oli hänessä jälleen niin paljon entistä Ol'Bengtsaa, että
saattoi hyvin kuvailla mielessään, millainen hän ennen vanhaan oli
ollut.

Ei kukaan Fallan väestä ollut läsnä, mutta sittenkin saattoi huomata,
että Lars Gunnarsson oli kaikkien mielessä. Eikä se ihmeellistä
ollutkaan, koska häntä oli varoitettu juuri tämän päivän johdosta.
Ol’Bengtsan poika sai kuulla niin paljon Fallan lukukinkereistä ja
siitä ihmeellisestä seikasta, että pappi juuri sinä iltana oli puhunut
velvollisuuksista vanhempia kohtaan, että häntä alkoi suorastaan
tuskastuttaa. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään, mutta vanha Ol'Bengtsa,
joka varmaankin huomasi miten nämä jutut kyllästyttivät häntä, kääntyi
hänen puoleensa.

»Mitä sinä arvelet tästä kaikesta, Nils? Varmaankin ihmettelet, miksikä
Jumala ei ole säätänyt lakia vanhemmille siitä, miten heidän pitäisi
käyttäytyä lapsiaan kohtaan?»

Tämä tuli aivan yllättäen. Hän tunsi punastuvansa, ikäänkuin hänet
olisi tavattu itse teosta.

»Mutta rakas isä!» sanoi hän. »Enhän minä ole koskaan sanonut enkä
ajatellut ‒ ‒ ‒»

»Ei, se on aivan totta,» keskeytti ukko hänen puheensa ja kääntyi
nyt vieraitten puoleen. »Minä tiedän, että teidän on vaikea uskoa,
mitä minä nyt sanon. Mutta totta se on, ettei tämä minun poikani ole
koskaan sanonut ainoatakaan pahaa sanaa minulle, yhtä vähän kuin hänen
vaimonsakaan.»

Ukko ei ollut kääntynyt kenenkään erityisen puoleen puhuessansa, eikä
kukaan myöskään tahtonut vastata tähän mitään.

»Suuria koettelemuksia he ovat saaneet kestää», jatkoi Ol'Bengtsa.
»Suuret omaisuudet ovat heidän käsistään menneet. He olisivat nyt
voineet olla säätyläisiä, jos vain olisin hoitanut hyvin asioitani.
Mutta he eivät ole koskaan moittineet minua. Ja joka kesä he tulevat
minua tervehtimään osoittaakseen, etteivät he kanna vihaa minulle.»

Ukon kasvot olivat jälleen aivan ilmeettömät ja hänen äänensäkin
hiljainen. Poika ei tiennyt, tahtoiko hän johtaa keskustelua johonkin
erityiseen asiaan, vai puhuiko hän vain jotakin sanoaksensa.

»Toista on Liisan laita tässä», sanoi ukko osoittaen miniäänsä, jonka
luona hän asui. »Hän toruu minua joka päivä sen johdosta, että olen
hukannut rahani.»

Miniä ei näyttänyt vähääkään vaivaantuneelta, vaan vastasi ukolle
hyväntahtoisesti nauraen: »Ja te torutte minua, kun minä en ehdi
paikata kaikkia reikiä poikien vaatteissa.»

»Niin, se on totta», myönsi ukko. »Kas, me emme ujostele toisiamme,
vaan me puhumme suumme puhtaaksi. Me voimme puhua mistä hyvänsä, ja
kaikki mikä on minun, on myöskin Liisan, ja kaikki mitä Liisa omistaa,
on myös minun. Niinpä minä alan uskoa, että hän onkin minun oikea
lapseni.»

Poika tuli jälleen hämilleen ja tuskalliselle mielelle. Ukko tahtoi
saada jotain esille pakoitetuksi. Hän odotti jotain vastausta. Mutta
eihän hän voinut vaatia, että se tapahtuisi nyt tässä, vieraiden
ihmisten keskellä.

Poika tunsi suurta helpotusta, kun Ol’Bengtsa katsoi eteensä ja
huomasi, että Lars Gunnarsson ja hänen vaimonsa seisoivat veräjällä
taloon tulossa.

Mutta ei yksin poika iloinnut heidän tulostaan, vaan kaikki muutkin.
Tuntuipa siltä, kuin kaikki synkät epäilykset äkkiä olisivat kadonneet.

Lars ja hänen vaimonsa pyysivät moneen kertaan anteeksi, että he
tulivat näin myöhään, mutta Larsilla oli ollut niin kova päänsärky,
etteivät he luulleet voivansa lainkaan tulla. Nyt se oli sentään hiukan
hellittänyt, ja siksi hän oli päättänyt yrittää tulla kesteihin. Ehkäpä
hän voisi unohtaa kipunsa ihmisten parissa.

Larsin silmät olivat hiukan kuopallaan, ja tukka oli harvennut
ohimoilta, mutta muuten hän oli yhtä iloinen ja pirteä kuin
edellisenäkin vuonna. Tuskin hän oli saanut pari suupalasta, kun
Ol'Bengtsan poika ja hän alkoivat keskustella metsäkaupoista, suurista
voitoista ja rahalainoista.

Pientilalliset ihmettelivät suuria summia, eivätkä uskaltaneet sanoa
mitään. Vain vanha Ol'Bengtsa sekaantui puheeseen.

»Kun te nyt puhutte rahoista», sanoi hän, »niin juolahti mieleeni,
tokko sinä, Nils, muistat sitä 17,000 riksin velkakirjaa, jonka minä
sain Duvnäsin vanhalta patruunalta. Muistat kai, että se oli joutunut
hukkaan ja etten pahimmassa hädässä ollessani voinut sitä löytää. Minä
kirjoitin joka tapauksessa patruunalle ja veloin häntä, mutta minulle
vastattiin, että hän oli kuolemaisillaan. Ja sitten, kun hän oli
kuollut, eivät pesänselvittäjät löytäneet saatavaani kirjoista. Minulle
ilmoitettiin, etteivät he voineet sitä minulle maksaa, koska velkakirja
ei ollut tallella. Me etsimme sitä, sekä minä itse että poikani, mutta
me emme löytäneet sitä mistään.»

»Ette suinkaan te tarkoita, että olisitte nyt sen löytänyt?» huudahti
poika.

»Se on hyvin kummallinen juttu», jatkoi ukko. »Skrolyckan Janne
tuli eräänä aamuna minun luokseni ja vakuutti tietävänsä, että tuo
velkakirja oli minun vaatearkkuni salalaatikossa. Hän oli nähnyt
unissaan minun ottavan sen sieltä esiin.»

»Mutta ettekö te ollut etsinyt sitä sieltä?»

»Niin, minä olin etsinyt sitä vasemmanpuolisesta salalaatikosta. Mutta
Janne sanoi, että se olikin oikealla puolella. Ja kun minä nyt aloin
tarkastaa, niin löytyi siltä puolelta myöskin salalaatikko, vaikken
koskaan ennen ollut sitä nähnyt. Ja siellä velkakirja oli.»

Poika laski hetkeksi kädestään veitsen ja kahvelin, mutta otti ne
jälleen pöydältä. Ukon ääni kuului varoittavalta. Ehkäpä koko juttu oli
valetta.

»Se oli kai vanhentunut?» sanoi hän.

»Niin», sanoi ukko, »sitähän se oikeastaan olisi ollut, jos velallinen
olisi ollut joku toinen. Mutta minä sousin Duvnäsin nuoren patruunan
luo, ja hän myönsi heti paikalla, että se oli oikea. 'Se on päivän
selvää, että minä suoritan isän velan teille, Ol'Bengtsa', sanoi hän,
'mutta te annatte minulle kai parin viikon lykkäystä. Se on suuri summa
kerrallaan maksettavaksi'.»

»Se oli kunnon miehen puhetta», sanoi poika ja laski kätensä raskaasti
pöydälle. Ilo alkoi saada vahan hänessä, kaikesta epäluulosta
huolimatta. Kas, kun ukko oli kaiken päivää hautonut mielessään jotain
niin erinomaista voimatta tuoda sitä ilmi!

»Minä sanoin patruunalle, ettei hänen tarvinnut maksaa yhtään
mitään», selitti nuotankutoja, »kunhan hän vain antaisi minulle uuden
velkakirjan, niin rahat voisivat kyllä jäädä hänen haltuunsa.»

»Olihan sekin hyvä», sanoi poika. Hänen oli vaikea pysytellä niin
rauhallisena kuin olisi pitänyt. Ääni tahtoi väkisinkin nousta
kimakaksi ja iloiseksi. Hän tiesi, ettei koskaan voinut olla oikein
varma vanhasta Ol'Bengtsasta. Seuraavassa hetkessä hänen päähänsä
saattoi pälkähtää sanoa, että kaikki olikin vain lorua.

»Sinä et taida uskoa minua», sanoi ukko. »Tahdotko nähdä velkakirjan?
Mene sinä noutamaan, Liisa!»

Heti senjälkeen sai poika velkakirjan silmiensä eteen. Hän katseli
ensin allekirjoitusta, ja hän tunsi heti paikalla selvän ja siron
nimikirjoituksen. Sitten hän tarkasteli summaa, ja sekin oli oikea.
Hän nyökkäsi päätään vaimolleen, joka istui häntä vastassa, ikäänkuin
sanoakseen, että kaikki oli paikallansa, ja ojensi samalla hänelle
sen nähtäväksi, sillä saattoihan hän arvata, miten halukas hänkin oli
näkemään sitä.

Vaimo luki sen tarkalleen läpi alusta loppuun saakka.

»Mitäs tämä on?» sanoi hän. »'Maksan Liisa Pietarintyttärelle
Askedalista, Bengt Olssonin leskelle Ljusterbystä — — —' Saako Liisa
velkakirjan?»

»Saa», sanoi ukko, »hän on saanut nämä rahat minulta, sillä hän on
oikea lapseni.»

»Mutta se on väärin — — —»

»Eipä niinkään», sanoi ukko väsyneellä äänellään, »se ei ole väärin.
Minä olen täyttänyt velvollisuuteni enkä ole kellekään velkaa. Olisihan
minulla voinut olla toinenkin velkamies», jatkoi ukko kääntyen poikansa
puoleen, »mutta olen ottanut selkoa asiasta ja tiedän, ettei sellaista
olekaan.»

»Niin, te tarkoitatte minua», sanoi poika. »Minua te ette koskaan
ajattele ‒ ‒ ‒»

Mutta kaikki se mitä poika nyt aikoi sanoa, jäikin sanomatta. Kova
huuto pöydän toisesta päästä keskeytti hänen puheensa.

Siellä Lars Gunnarsson oli äkkiä riistänyt täyden viinapullon käteensä
ja nostanut sen huulilleen. Vaimo huusi ääneensä tuskasta ja koetti
ottaa sen pois häneltä.

Lars työnsi hänet syrjään, kunnes hän oli juonut pullon puolilleen.
Sitten hän laski sen jälleen pöydälle ja kääntyi vaimonsa puoleen.
Hänen kasvonsa punoittivat, silmissä oli hurja ilme ja hän pui nyrkkiä.

»Etkö sinä kuullut, että Janne löysi velkakirjan? Kaikki, mitä hän
uneksii, käy toteen. Ymmärrät kai sinä, että hän näkee näkyjä. Ja saat
nähdä, että tänä päivänä kohtaa onnettomuus minuakin, niinkuin hän
ennusti.»

»Hänhän pyysi sinua vain varomaan itseäsi!»

»Sinä pyysit ja rukoilit, että lähtisin tänne, jolta unohtaisin mikä
päivä tänään on. Ja sitten sainkin tämän muistutuksen sen sijaan!»

Hän nosti jälleen viinapullon huulilleen, mutta vaimo heittäytyi hänen
ylitseen itkien ja rukoillen. Lars laski pullon nauraen pöydälle.

»Pidä se hyvänäsi, kernaasti minun puolestani!» sanoi hän. »Ja hyvästi
nyt, Ol'Bengtsa! Kai te suotte anteeksi, vaikka lähdenkin matkoihini?
Tänään minun täytyy mennä sellaiseen paikkaan, missä saan rauhassa
juoda.»

Hän astui veräjälle. Vaimo seurasi hänen jäljissään.

Mutta kun Lars astui veräjästä ulos, työnsi hän vaimonsa syrjään.

»Mitä sinä tahdot minusta? Minä olen saanut varoituksen. Minä astun
perikatoani kohti.»




KESÄYÖ.


Kaiken päivää, nuotankutojan viettäessä suuria kestejä, oli Skrolyckan
Janne pysytellyt kotona, mutta kun ilta alkoi lähestyä, läksi hän ulos
ja istahti kivipaadelle tuvan edustalle, niinkuin hänen tapansa oli.
Hän ei ollut erityisen sairas, vain väsynyt ja heikko, ja tupa oli
pitkän, lämpimän päivän jälkeen niin kuuma, että hän kaipasi hiukan
raitista ilmaa virkistyksekseen. Hän huomasi tosin, ettei ulkonakaan
ollut paljoa raittiimpaa, mutta hän jäi sittenkin paikalleen istumaan,
etupäässä siksi, että siellä oli niin paljon koreata katseltavaa.

Kesäkuu oli ollut tavattoman kuiva ja kuuma, ja metsäpalot, jotka
riehuivat aina kuivina kesinä, olivat jo päässeet valtaan. Sen Janne
saattoi päättää niistä kauniista, vaaleansinisistä savupilvistä, joita
kasaantui Duvsjö-järven vuorten yläpuolelle, vastakkaiselle rannalle.
Pian huomasi hän myöskin valkealta loistavan, kähäräisen pilvenpään
kaukana etelän puolella, ja kääntyessään länteen, Storsnipaan päin,
pisti sieltäkin korkeita, savunsekaisia pilviä esiin. Näyttipä siltä,
kuin koko maailma olisi ollut tulessa.

Janne ei nähnyt paikaltansa liekkejä, mutta sittenkin oli kammottavaa
tietää, että tuli oli päässyt irralleen ja että se sai riehua aivan
mielensä mukaan. Täytyi toki toivoa, että se pysyttelisi metsissä eikä
pääsisi asuinrakennusten ja talojen läheisyyteen.

Oli raskasta hengittää, ikäänkuin niin paljon ilmaa olisi palanut, että
se olisi loppumaisillaan. Vähä väliä tunkeutui nenään palaneen käryä.
Mutta tuo haju ei tullut mistään Askedalin keittiöstä, vaan se toi
tervehdyksensä noilta suurilta havu- ja sammal- ja risurovioilta, jotka
paloivat ja rätisivät monien peninkulmien päässä.

Aurinko oli laskenut tulipunaisena vähän aikaa sitten, mutta se oli
jättänyt jälkeensä kylliksi väriä koko taivaan kantta varten. Se
ei punoittanut vain siltä kulmaltaan, jossa aurinko vastikään oli
loistanut, vaan yltyleensä kaikkialta. Samalla Duvsjön vesi jyrkkien
vuorten juurella muuttui mustaksi kuin peililasi, ja keskellä tätä
mustaa pintaa kulki verenpunaisia ja loistavan kultaisia juovia.

Yö oli sellainen, ettei kannattanut luoda ainoatakaan katsetta alas
maahan. Taivas ja taivasta kuvastava vesi yksin olivat katselemisen
arvoiset.

Mutta juuri kun Janne katseli tuota koreutta, alkoi hän ihmetellä
erästä asiaa. Varmaankin hän erehtyi, mutta hänestä näytti aivan siltä,
kuin taivaankansi olisi laskeutunut alaspäin. Hänen silmissään se
ainakin näytti tulleen tavallista paljoa lähemmäksi.

Aivan varmaan ei mikään ollut paikoiltansa. Mutta ei suinkaan Jannekaan
voinut nähdä aivan harhaan. Totta tosiaan, suuri, vaaleanpunainen kupu
laskeutui alas maata kohti. Kuumuus ja helle lisääntyi samalla, niin
että Janne oli aivan menehtyä. Hän tunsi kovan kuumuuden huokuvan
sulinkuumasta kuvusta, joka laskeutui yhä alemmaksi hänen päälleen.

Jannehan oli usein kuullut puhuttavan maailman lopusta, ja
tavallisesti hän oli olettanut sen₍ tapahtuvan ukkosenjyrinällä
ja maanjäristyksellä, joka heittäisi vuoret järviin ja nostaisi
järvien vedet laaksoihin ja tasankomaille, niin että kaikki elollinen
menehtyisi. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että loppu voisi
tulla siten, että maa hautaantuisi taivaankuvun alle ja ihmiset
tukehtuisivat kuumuuteen ja tuleen. Hänen mielestään se olisi kaikkein
pahinta.

Hän laski piipun viereensä, vaikka se oli vasta puoleksi poltettu,
mutta jäi hiljaa paikalleen istumaan. Mitäpä muuta hän olisi voinut
tehdä? Tämähän oli jotain, jota hän ei voinut estää, jota hän ei
voinut paeta. Eihän siinä voinut millään aseella puolustautua, eikä
etsiä edes piilopaikkaa, johon kätkeytyä. Vaikkapa olisi voinut
tyhjentää kaikki järvet ja meret, niin ei niiden vedet sittenkään olisi
riittäneet sammuttamaan taivaan hehkua. Vaikkapa olisi voinut kiskoa
vuoret juurineen maasta ja tukea niillä taivaankantta, niin eivät ne
sittenkään olisi jaksaneet kannattaa sitä, kun sen kerran oli määrä
vaipua alas.

Omituisinta tässä asiassa oli se, ettei kukaan muu paitsi Janne
huomannut, mitä oli tekeillä.

Mutta kas! Mikä kohosi nyt tuolla vuorenharjanteen yläpuolella? Eikö
mustia pilkkuja noussut vaaleita savupilviä vasten? Ne kiitivät niin
nopeasti toistensa ohi, että ne näyttivät lyhyiltä viivoilta, aivan
kuin mehiläiset parveillessansa.

Lintuja ne tietenkin olivat. Mutta ihmeellisintä oli, että ne olivat
nousseet yöpuultaan ja kohonneet ilmaan keskellä yötä.

Ne tiesivät enemmän kuin ihmiset. Ne olivat tunteneet, että jotakin oli
tulossa.

Ilma ei viilennyt, niinkuin muulloin öiseen aikaan, vaan se yhä
kuumeni. Ja se olikin aivan luonnollista, sillä punainen kupu läheni
lähenemistään. Jannen mielestä se oli jo vajonnut niin alas, että se
kosketteli Snipavuoren harjua korkealla hänen päänsä yläpuolella.

Mutta jos maailman loppu oli niin lähellä eikä hän voinut toivoa
enää saavansa mitään sanaa Klara Gullalta, vielä vähemmän nähdä
häntä, ennenkuin kaikki oli lopussa, niin pyysi hän vain yhtä ainoaa
armonosoitusta: että hän pääsisi selville siitä, mitä hän oli rikkonut
Klara Gullaa vastaan, voidakseen sen vielä sovittaa, ennenkuin tämä
maallinen elämä oli loppunut. Mitä ihmeessä hän oli tehnyt, jota Klara
Gulla ei voinut unohtaa eikä anteeksi antaa? Miksi keisarinaarteet
olivat riistetyt häneltä?

Juuri tuumiessaan tätä osui hänen katseensa pieneen paperipalaseen,
joka kimalteli hänen edessään maassa. Se kimalteli, ikäänkuin se olisi
tahtonut vetää huomion puoleensa, mutta Janne ei ollut nyt lainkaan
halukas sellaiseen. Tuo palanen oli varmaan irtaantunut niistä
tähdistä, jotka hän oli saanut lainaksi Hullu-Ingeborgilta. Mutta hän
ei ollut välittänyt koko komeudesta talven pitkään.

Kuumuus yhä lisääntyi ja hengitys kävi yhä raskaammaksi. Loppu
lähestyi, ja ehkäpä oli hyväkin, ettei sitä sen kauemmin tarvinnut
odottaa.

Janne tunsi ruumiinsa heikkonevan. Heikkous lisääntyi yhä enemmän, niin
ettei hän jaksanut istua pystyssä, vaan hän liukui alas kiveltä ja
ojentautui suoraksi maahan.

Ehkäpä oli väärin Katrinaa kohtaan, ettei hän puhunut hänelle, mitä nyt
oli tulossa. Mutta Katrina ei ollut kotona, vaan hän oli yhä kesteissä
nuotankutojan luona. Jospa Janne vain olisi jaksanut sinne laahautua!
Vanhalle Ol'Bengtsalle hän kernaasti olisi lausunut jäähyväiset.

Janne ilahtui suuresti huomatessaan samalla, että Katrina astui tietä
pitkin nuotankutojan seurassa. Hän aikoi huutaa heille ja pyytää heitä
kiiruhtamaan, mutta hän ei voinut saada sanaakaan suustaan. Hetken
kuluttua he kumartuivat molemmat hänen ylitseen.

Katrina haki vettä ja antoi Jannelle juoda, ja hän virkosi sen verran,
että saattoi kertoa viimeisen tuomion olevan tulossa.

»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Viimeinen tuomioko? Sinä olet kuumeessa ja
hourailet.»

Silloin Janne kääntyi nuotankutojan puoleen. »Ettekö tekään näe,
Ol'Bengtsa, että taivaankupu laskeutuu yhä alemmaksi?»

Nuotankutoja ei vastannut hänelle mitään. Sen sijaan hän kääntyi
Katrinan puoleen.

»Tämä ei tiedä hyvää», sanoi hän. »Minun luullakseni meidän täytyy
koettaa sitä keinoa, josta juuri äsken puhuimme. Parasta että heti
paikalla lähden Fallaan.»

»Mutta Lars panee varmaan vastaan», sanoi Katrina.

»Tiedättehän, että Lars läksi kestikievariin. Eiköhän Fallan muori
rohkaise mieltään ja ‒ ‒ ‒»

Janne keskeytti heidän puheensa. Hän ei sietänyt kuulla heidän puhuvan
niin jokapäiväisistä asioista, kun niin suuria tapahtumia oli tulossa.
»Älkää sanoko enää mitään!» sanoi hän. »Ettekö kuule tuomiopasuunain
ääntä? Ettekö kuule, miten vuoret jyrisevät?»

He kuuntelivat hetken aikaa Jannelle mieliksi, ja heidän kasvojensa
ilmeestä saattoikin huomata, että hekin kuulivat jotakin ihmeellistä.

»Ajopelit rätisevät metsässä», sanoi Katrina. »Mitä ihmeessä se
merkitsee?»

Heidän hämmästyksensä yltyi mitä lähemmäksi ääni tuli.

»Ja sunnuntai-iltana vielä lisäksi!» sanoi Katrina. »Jos olisi
arkipäivä, niin voisi sitä vielä ymmärtää. Mutta kuka ajaa rattailla
metsätietä sunnuntai-iltana?»

Hän vaikeni jälleen kuunnellaksensa, ja nyt kuului selvästi, miten
pyörät raappivat kiviä vastaan ja hevonen laahusteli jyrkkiä mäkiä ylös.

»Kuuletteko?» sanoi Janne. »Kuuletteko?»

»Kyllä minä kuulen», sanoi Katrina, »mutta mitä minä välitän siitä,
kuka siellä on. Täytyy vain laittaa sinut vuoteeseen nyt kaikkein
ensiksi. Sitä minun tässä täytyy ajatella.»

»Ja minä lähden Fallaan», sanoi nuotankutoja. »Se on tärkeämpää kuin
kaikki muu. Hyvästi siksi aikaa!»

Ukko kiiruhti pois niin pian kuin hän pääsi, ja Katrina meni tupaan
vuodetta laittamaan. Mutta tuskin hän oli kadonnut näkyvistä, kun
tuo ratiseva ääni, jonka sekä Katrina että nuotankutoja luulivat
lähtevän tavallisista kärryistä, tuli aivan lähelle. Sotavaunut siinä
kumahtelivat ja koko maa jyrisi niiden lähestyessä. Janne huusi
ääneensä Katrinaa, ja hän kiiruhti heti hänen luokseen.

»Rakas ystävä, älä pelkää!» pyysi Katrina. »Nyt minä näen hevosen. Se
on Fallan vanha Rusko. Nouse istuallesi, niin sinäkin näet!»

Hän kietoi käsivartensa Jannen niskaan ja kohotti hänet pystyyn.
Pajupensaitten lomista, jotka reunustivat tietä, näki Janne
vilahdukselta hevosen, joka hurjassa vauhdissa kiiti Skrolyckaan päin.

»Näetkö nyt?» sanoi Katrina. »Lars Gunnarsson vain palaa kotiin.
Varmaankin hän on juonut itsensä humalaan kestikievarissa, niin ettei
hän tiedä, mitä tietä hän ajaa.»

Samassa kun hän sen sanoi, kiitivät kärryt heidän veräjänsä ohi, niin
että saattoi ne selvästi nähdä. Sekä Janne että Katrina huomasivat,
että kärryt olivat tyhjät, hevonen ilman ajomiestä.

Katrina päästi kimakan huudon ja vetäisi käsivartensa niin nopeasti
Jannen selän takaa, että tämä kumahtaen kaatui maahan.

»Herra varjele!» sanoi Katrina. »Näitkö sinä hänet, Janne? Hevonen
laahasi häntä perässään!»

Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan kiiruhti pihan poikki tielle,
mistä hevonen vasta oli kiitänyt ohi.

Janne antoi hänen mennä vastustelematta vähääkään. Hän oli iloinen
saadessaan olla taas yksin. Hän ei ollut keksinyt vielä vastausta
kysymykseen, miksi keisarinna oli sydäntynyt häneen.

Pieni kultapaperipala oli nyt aivan hänen edessään maassa ja se kimalsi
niin kirkkaasti, että Jannen täytyi vieläkin kerran katsella sitä.
Ja paperipalasta ajatukset siirtyivät Hullu-Ingeborgiin sekä siihen
päivään, jolloin hän oli tavannut hänet Borgin laiturilla.

Äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, että tässähän olikin vastaus hänen
kysymykseensä. Nyt hän tiesi, miksikä pikku tyttö oli ollut tyytymätön
häneen kaiken talvea. Hullu-Ingeborgille hän oli tehnyt vääryyttä!
Hänen ei olisi pitänyt kieltää häntä lähtemästä Portugalliaan.

Mitenkä hän oli voinut ajatella niin pahaa suuresta keisarinnasta,
ettei hän tahtoisi ottaa mukaansa Hullu-Ingeborgia! Juuri sellaisia hän
kaikkein kernaimmin tahtoihin auttaa.

Eihän ollut lainkaan kumma, että hän oli ollut pahoillaan. Olisihan
Jannen pitänyt ymmärtää, että köyhät ja onnettomat olivat aina
tervetulleita hänen valtakuntaansa.

Asia ei ollut juuri parannettavissa enää, jollei huomis-päivää
koittaisi. Mutta jos tästä ei vielä loppua tulisi! Silloin hän kaikkein
ensimäiseksi lähtisi puhumaan Hullu-Ingeborgin kanssa.

Janne sulki silmänsä ja laski kätensä ristiin. Kuinka suloista, että
tuo levottomuus oli nyt kadonnut. Nyt ei ollut lainkaan vaikea enää
kuolla.

Hän ei tiennyt kuinka pitkä aika oli kulunut, ennenkuin hän kuuli
jälleen Katrinan äänen vierestään.

»Rakas ystävä, miten sinun laitasi on? Ethän sinä vain kuole tässä
minun käsiini?»

Katrinan ääni kuului niin tuskalliselta, että Jannen täytyi väkisinkin
avata silmänsä.

Ja samalla hän näki Katrinan kädessä keisarikepin ja vihreän nahkahatun.

»Minä pyysin Fallan väkeä antamaan sinulle nämä. Minä sanoin, että
käyköön miten tahansa, niin on sittenkin parempi, että saat ne
takaisin, kuin että kadotat kaiken elämisen halun.»

Janne laski kätensä ristiin.

Pikku tyttö, suuri keisarinna oli todellakin ihmeellinen! Tuskin Janne
oli päässyt selville synnistään ja luvannut sovittaa sen, niin hän
antoi hänelle armonsa ja suosionsa jälleen.

Hän tunsi niin ihmeellisen suurta helpotusta. Taivaankupu kohosi
jälleen ylemmäksi ja päästi raitista ilmaa virtaamaan maahan ja
kuumuus hellitti. Janne jaksoi nousta pystyyn ja tavoitella käsiinsä
keisariaarteitaan.

»Niin, nyt sinä voit rauhassa pitää ne ominasi», sanoi Katrina. »Nyt ei
kukaan niitä sinulta enää riistä, sillä Lars Gunnarsson on kuollut.»




KEISARINVAIMO.


Skrolyckan Katrina oli tullut Lövdalan keittiöön kehruuksineen, ja
rouva Liljecrona itse otti langat vastaan, punnitsi ja maksoi ne ja
kehui työtä.

»Onpa se hyvä, Katrina», sanoi hän, »että te olette niin sukkela työtä
tekemään. Te taidatte nykyään saada pitää huolta sekä omasta että
miehenne elatuksesta.»

Katrina ojensi hiukan vartaloaan, ja puna kohosi kasvoihin, terävien
poskipäiden kohdalle.

»Janne koettaa kyllä parastaan», sanoi hän, »mutta eihän hän koskaan
ole ollut niin voimakas kuin tavalliset työmiehet.»

»Nykyään hän ei taida kuitenkaan mitään tehdä», sanoi rouva Liljecrona.
»Olen kuullut, että hän kulkee vain talosta taloon näyttelemässä
tähtiään ja laulamassa laulujaan.»

Rouva Liljecrona oli vakava ja velvollisuuksistaan kiinnipitävä
ihminen, ja hän piti muistakin työteliäistä ja ahkerista ihmisistä,
sellaisista kuin Katrina oli. Hänen kävi häntä sääliksi, ja sitä hän
juuri halusi osoittaa hänelle.

Mutta Katrina piti yhä miehen puolta.

»Hän on vanha, ja hänellä on ollut paljon surua viime vuosina. Hän voi
tarvita hiukan lepoa, sillä koko elinaikansa hän on raatanut kovassa
työssä.»

»Sehän on hyvä, että te voitte kantaa onnettomuutenne niin
levollisesti, Katrina», sanoi rouva Liljecrona hiukan terävästi. »Minun
mielestäni muuten teidän, joka olette niin järkevä, pitäisi koettaa
saada Jannen päästä nuo mielikuvittelut. Saattepa nähdä, että jos niitä
jatkuu, niin hänet lopulta on lähetettävä hulluinhuoneeseen.»

Mutta nyt Katrina nousi pystyyn ja näytti varsin loukkaantuneelta.

»Janne ei ole hullu», sanoi hän. »Mutta Jumala on laskenut varjon hänen
silmiensä eteen, niin ettei hänen tarvitse nähdä kaikkea sitä, mitä hän
ei sietäisi nähdä. Ja siitä me voimme olla vain kiitolliset.» Rouva
Liljecrona ei tahtonut väittää vastaan. Hänenkin mielestään oli oikein,
että vaimo asettui miehen puolelle. »Niin, sittenhän kaikki on hyvin,
Katrina», sanoi hän ystävällisesti. »Älkää unohtako, että täältä voitte
saada työtä koko talven varalta.»

Samalla hän huomasi, miten nuo vanhat, pinnistyneet kasvot pehmenivät
ja kirkastuivat. Kaikki, mikä piti vastaan, höltyi. Suru ja tuska ja
rakkaus puhkesivat esille, ja silmät sulivat kyyneleihin.

»Minun ainoa iloni on raataa hänen hyväkseen», sanoi Katrina. »Hän on
vuosien kuluessa tullut kovin ihmeelliseksi, niin että hän on enemmän
kuin tavallinen ihminen. Mutta juuri sen vuoksi kai hän minulta
otetaankin pois.»






IV.




TERVETULIAISTERVEHDYS.


Hän oli palannut kotiin, pikku tyttö oli palannut kotiin. Vaikea on
keksiä sanoja sellaisen suuren tapauksen kuvaamiseen.

Hän ei tullut ennenkuin myöhään syksyllä, jolloin matkustajalaivat
olivat jo lopettaneet kulkuvuoronsa Lövenillä ja vain pari pientä
lastihöyryä välitti enää liikettä. Näillä hän ei suinkaan ollut
halunnut kulkea — tai ehkei hänellä ollut tietoakaan niiden vuoroista —
vaan oli ajanut kyytihevosella rautatienasemalta Askedaliin. Skrolyckan
Janne ei siis saanut olla häntä vastassa Borgin laiturilla, missä hän
oli odottanut häntä viisitoista vuotta. Sillä viisitoista vuotta hän
oli ollut poissa kotoa. Kahdeksantoista vuotta oli Janne saanut pitää
häntä ilonaan ja melkein yhtä kauan oli hän saanut olla ilman häntä.

Ei sattunut edes niin hyvin, että Janne olisi ollut kotona tuvassa
vastaanottamassa Klara Gullaa, kun hän saapui kotiin. Hän oli juuri
mennyt hiukan juttelemaan Fallan vanhan emännän kanssa, joka oli
muuttanut suuresta rakennuksesta yksikseen asumaan pieneen kamariinsa.
Hän oli noita yksinäisiä vanhuksia, joita Portugallian keisarin
täytyi silloin tällöin käydä tervehtimässä ja lausumassa heille pari
ystävällistä sanaa, jotta he pysyisivät reippaalla mielellä.

Katrina yksin seisoi kynnyksellä vastaanottamassa, kun pikku tyttö
palasi jälleen kotiin. Katrina oli istunut kehräämässä kaiken päivää,
ja oli juuri pysäyttänyt pyörän levätäkseen hetken aikaa, kun hän
kuuli ajopelien ratinaa tieltä. Ani harvoin kukaan ajoi hevosella
Askedalin mailla, ja siksi hän ei malttanut olla menemättä ovelle
katsomaan, ja sinne tullessaan hän huomasikin, etteivät nuo ajopelit
olleet tavallisia työkärryjä, vaan vieterirattaat. Samassa Katrinan
kädet alkoivat vapista. Melkeinpä joka kerta ne alkoivat vapista, kun
hän pelästyi tai tuli liikutetuksi. Muuten hän oli hyvinkin reipas ja
työkykyinen, vaikka hän oli jo seitsemänkymmenenkahden vuoden vanha.
Hän pelkäsi vain, että käsien vapiseminen voisi yltyä siinä määrin,
ettei hän kykenisi enää hankkimaan elatusta Jannelle ja itselleen,
niinkuin tähän asti.

Näihin aikoihin oli Katrina jo lakannut melkein toivomasta, että hän
koskaan enää saisi nähdä tytärtään, eikä hän ollut ajatellut häntä
kertaakaan tämän päivän kuluessa. Mutta perästäpäin hän väitti, että
siitä hetkestä alkaen, jolloin hän kuuli ulkoa pyörien ratinaa, hän
myöskin tiesi, kuka oli tulossa. Hän aikoi ottaa arkusta esille
esiliinan, mutta kädet vapisivat niin kovasti, ettei hän saanut avainta
lukkoon. Hänen oli aivan mahdotonta korjata pukuansakin, vaan hänen
täytyi mennä vastaan sellaisena kuin hän oli.

Pikku tyttö ei tullut kultavaunuissa, hän ei edes istunut kärryillä,
vaan kulki vieressä jalan. Tie Askedaliin oli yhtä huonoa kuin
siihenkin aikaan, jolloin Fallan Erik ja hänen vaimonsa olivat ajaneet
pikku tytön kera pappilaan saadakseen hänet kastetuksi, ja nyt pikku
tyttö ja ajomies astuivat kumpikin omalla puolellaan ajopelejä ja
pitelivät kiinni parista taakse asetetusta suuresta arkusta, jotta ne
eivät putoaisi ojaan. Sen suuremmalla komeudella hän ei saapunut, eikä
sen enempää suinkaan voinut vaatiakaan.

Katrina oli parhaiksi saanut eteisen oven auki, kun kärryt pysähtyivät
veräjälle. Olisihan hänen pitänyt kiiruhtaa avaamaan, mutta sitä hän
ei tehnyt. Hän tunsi äkkiä niin kovaa ahdistusta rinnassaan, ettei hän
voinut astua askeltakaan.

Klara Gulla siinä tuli, sen Katrina tiesi, vaikka se, joka nyt työnsi
veräjän auki, näyttikin aivan herrasnaiselta. Hänellä oli sulkia ja
kukkia hatussa sekä ostovaatteet yllä, mutta sittenkin hän oli vain
Skrolyckan pikku tyttö.

Klara Gulla kiiruhti pihalle ennen ajopelejä ja astui Katrinan luo
käsi ojossa. Mutta Katrina seisoi liikkumatta ja sulki silmänsä.
Jotain katkeraa kohosi hänen mieleensä juuri samassa hetkessä. Hänestä
tuntui niin vaikealta antaa anteeksi tyttärelle sitä, että Hän eli ja
tuli noin terveenä ja reippaana kotiin, vaikka hän oli antanut heidän
turhaan odottaa itseään näin monta vuotta. Hän toivoi miltei, ettei
tytär koskaan olisi välittänyt tullakaan.

Varmaankin hän oli kaatumaisillaan kumoon, koska Klara Gulla äkkiä
kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puolikseen kantoi hänet
tupaan. »Rakas, rakas äiti, älkää pelästykö näin pahoin!» sanoi tytär.
»Ettekö te tunne minua?» Katrina avasi silmänsä ja katseli häntä
tarkemmin. Hän oli järkevä ihminen, eikä hän koskaan ollut olettanut,
että se, joka viisitoista vuotta oli ollut poissa kotoa, palaisi
samanlaisena takaisin kuin mennessään, mutta sittenkin se, mitä hän
näki, kauhistutti häntä.

Ihminen, jonka hän näki edessään, näytti paljoa vanhemmalta kuin hänen
tyttärensä olisi pitänyt olla, sillä eihän hän ollut kuin hiukan päälle
kolmenkymmenen; Katrina ei pelästynyt kuitenkaan sitä, että hiukset
olivat harmaantuneet ohimoilta ja että otsa oli noussut täyteen pieniä
ryppyjä, vaan se tuntui niin kauhealta, että Klara Gulla oli tullut
rumaksi. Ihon väri oli ihmeellisen harmaankeltainen ja suun ympärillä
oli jotain paksua ja karkeaa. Silmien valkuainen oli muuttunut
harmaaksi ja veristynyt ja iho niiden alla riippui suurina pusseina.

Katrina oli vaipunut alas tuolille, ja siinä hän nyt istui puristaen
käsiään kovasti yhteen, jotta ne eivät vapisisi, ja hän tuli
ajatelleeksi nuorta, kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä punaisessa
leningissään. Sellaisena hän oli säilynyt hänen mielessään tähän
saakka. Hän ihmetteli, tokko hän koskaan voisi iloita siitä Klara
Gullasta, joka nyt oli palannut takaisin.

»Sinun olisi pitänyt kirjoittaa», sanoi Katrina. »Sinun olisi ainakin
pitänyt lähettää meille terveisiä, jotta olisimme tienneet, että olit
vielä elossa.»

»Niin, sen minä kyllä tiedän», sanoi tytär. Ääni oli ainakin entinen,
se oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin. »Mutta minun kävi huonosti
alussa ‒ ‒ ‒ Niin, ehkäpä olette siitä kuulleet?»

»Kyllä, kyllä, sen verran me tiedämme», sanoi Katrina huoaten.

»Sen vuoksi minulta kirjoittaminenkin jäi», sanoi Klara Gulla ja
naurahti. Hänessä oli jotain voimakasta ja reipasta niinkuin ennenkin.
Hän ei suinkaan kiusannut itseään katumuksella eikä itsesyytöksillä.

»Älkää ajatelko sitä nyt, äiti!» sanoi hän, kun Katrina yhä
oli vaiti. »Nyt minun on oikein hyvin käynyt. Minä olen ollut
ravintoloitsijattarena, keittäjättärenä piti minun sanoa, suuressa
laivassa, joka kulkee Malmöön ja Lybeckin väliä, ja nyt syksystä
olen vuokrannut itselleni asunnon Malmööstä. Joskus ajattelin kyllä
kirjoittaa teille, mutta oli niin vaikea päästä alkuun. Jätin kaikki
siksi, kunnes pääsisin niin pitkälle, että voisin ottaa teidät ja isän
mukaani. Ja nyt, saatuani kaikki sellaiseen järjestykseen, että voin
ottaa teidät vastaan, oli minusta hauskempi tulla itse teitä hakemaan
kuin vain kirjoittaa.»

»Meistä sinä et suinkaan ole kuullut mitään?» sanoi Katrina. Kaikki nuo
tyttären uutiset olivat omansa ilahduttamaan häntä, ja sittenkin hän
yhä oli alakuloisella mielellä.

»En», vastasi Klara Gulla ja lisäsi, ikäänkuin anteeksi pyytäen:
»Tiesinhän minä, että saisitte apua, jos elämä kävisi liian vaikeaksi.»

Samassa tytär huomasi, miten Katrinan kädet vapisivat, vaikka hän
puristikin niitä lujasti yhteen. Hän käsitti, että heidän täällä kotona
oli ollut vaikeampi tulla toimeen, kuin hän oli aavistanutkaan, ja hän
yritti selittää käytöstänsä. »En tahtonut lähettää teille pikkusummia,
niinkuin muut. Tahdoin säästää, kunnes saisin oikean kodin itselleni ja
voisin ottaa teidät luokseni.»

»Emme me ole tarvinneet rahoja», sanoi Katrina. »Siinä olisi ollut
kyllin, jos vain olisit kirjoittanut.»

Klara Gulla koetti nyt karkoittaa äidin surumielisyyttä niinkuin hän
oli ennenkin tehnyt.

»Älkää pilatko tätä hetkeä minulta, äiti!» sanoi hän. »Olenhan minä
jälleen kotona. Tulkaa, niin nostamme matka-arkut sisään ja katsomme
mitä niissä on! Siellä on ruokatavaroita. Me panemme toimeen kestit,
kunnes isä tulee kotiin.»

Klara Gulla meni auttamaan matkatavaroita alas kärryiltä, mutta Katrina
ei seurannut hänen mukanaan.

Klara Gulla ei ollut kysynyt isän vointia. Hänen mieleensä ei muuta
juolahtanut, kuin että Janne kävi työssä Fallassa, niinkuin ennenkin.
Katrina tiesi, että hänen oli pakko kertoa Klara Gullalle, miten asian
laita oli, mutta hän siirsi sen yhä tuonnemmaksi. Pikku tytön mukana
oli sittenkin tullut raittiita tuulahduksia tupaan. Hän ei tahtonut
heti paikalla hävittää hänen iloaan, kun hän nyt kerrankin oli kotona.

Sillä aikaa kuin Klara Gulla auttoi tavaroita alas kärryiltä, huomasi
hän, että kuusi, seitsemän lasta lähestyi veräjää ja kurkisti pihalle.
He eivät sanoneet mitään, nauroivat vain, osoittivat häntä sormella ja
juoksivat tiehensä.

Mutta hetken kuluttua he palasivat jälleen ja tällä kertaa heidän
mukanaan oli pieni ukko, joka oli kellastunut ja käpristynyt kokoon,
mutta kulki sittenkin suorana, pää taaksepäin heitettynä ja astua
kopisteli aivan kuin sotilas.

»Onpas tuo lystikäs ukko», sanoi Klara Gulla ajomiehelle, juuri kuin
tämä lapsilauman saattamana tunkeutui pihalle. Klara Gullalla ei ollut
vähintäkään aavistusta siitä, kuka tuo ukko oli, mutta eihän hän voinut
olla panematta huomiota mieheen, jolla oli niin paljon koruja. Päässä
hänellä oli korkea nahkahattu, jossa suuri höyhentöyhtö rehenteli, ja
kaulassa sekä pitkin rintaa riippui jäykästä kultapaperista tehdyissä
ketjuissa tähtiä ja ristejä. Näyttipä siltä, kuin hänellä olisi ollut
kultainen kaulus.

Lapset eivät pysytelleet enää vaiti, vaan huusivat: »Keisarinna,
keisarinna!» niin paljon kuin kerkesivät. Ukko raiska ei koettanut edes
hillitä heitä. Hän astui eteenpäin, ikäänkuin nuo huutavat ja nauravat
lapset olisivat muodostaneet hänen kunniavartionsa.

Kun joukko oli ennättänyt aivan tuvan ovelle, huudahti Klara Gulla ja
pakeni Katrinan luo.

»Kuka se on?» sanoi hän näyttäen kovin pelokkaalta. »Onko se isä? Onko
hän tullut hulluksi?»

»On», sanoi Katrina. Hän alkoi itkeä liikutuksesta ja peitti kasvonsa
esiliinaansa.

»Minunko tähteni?»

»Hyvä Jumala teki sen armeliaisuudesta», sanoi Katrina. »Hän näki, että
se oli Jannelle liian raskasta.»

Sen enempää hän ei ennättänyt selittää, sillä nyt Janne seisoi
kynnyksellä koko lapsiliuta kintereillään, sillä nämä halusivat
nyt itse nähdä sitä kohtausta, josta he niin usein olivat kuulleet
kerrottavan.

Portugallian keisari ei astunut aivan tyttärensä eteen. Hän pysähtyi jo
kynnykselle ja lausui tervetuliaistervehdyksensä.

    Oi terve, oi Klara, sä rakas,
    sä hieno, sä rikas Gullborg!

Nämä sanat hän lausui niin hillityn arvokkaasti, kuin korkeasukuinen
juhlallisena hetkenä ainakin, mutta samalla nousi oikeita ilonkyyneliä
hänen silmiinsä ja hänen oli vaikea hillitä vapisevaa ääntään.

Kun nämä suuret, tarkoinmietityt tervehdyssanat olivat lausutut, iski
keisari kolmasti keisarikepillään lattiaan vaatien hiljaisuutta ja
hartautta, ja sitten hän alkoi laulaa ohuella, narisevalla äänellä.

Klara Gulla oli asettunut äidin viereen seisomaan. Näytti siltä kuin
hän olisi yrittänyt piiloutua, hiipiä äidin taakse piiloon. Tähän
saakka hän oli ollut ääneti, mutta kun Janne alkoi laulaa, huudahti hän
kauhusta ja yritti estää häntä.

Mutta silloin Katrina tarttui häntä lujasti käsivarteen.

»Anna hänen olla! Hän on niin hartaasti toivonut saavansa laulaa tätä
laulua sinulle aina siitä saakka kun sinua ei enää kuulunut.»

Silloin Klara Gulla pysytteli hiljaa ja antoi Jannen laulaa.

    Keisarinnan isä säteilee,
    hän sydämessään iloitsee.
    Kuten lehdet kertovi.
    Itävalta, Portugal, Metz, Japani, niinkuin oli.
    Bum, bum, bum, ja kieri,
    bum, bum.

Mutta sen enempää ei Klara Gulla kestänyt. Hän hyökkäsi esiin, sai
lapset nopeasti ajetuksi ulos ja sulki oven heidän jälkeensä.

Sitten hän kääntyi isän puoleen, vieläpä polki jalkaansakin hänelle.
Hän oli vihoissaan toden perästä.

»Olkaa vaiti kaikin mokomin!» sanoi hän. »Onko teidän tarkoituksenne
saattaa minut naurunalaiseksi sanomalla minua keisarinnaksi?»

Janne näytti hiukan nololta, mutta tyyntyi pian. Olihan hän suuri
keisarinna! Mitä ikänä hän teki, oli hyvin tehty. Kaikki mitä hän
sanoi oli hunajaa ja palsamia. Janne oli ilossaan aivan unohtanut
katsoa, oliko hänellä kultakruunua ja kultaista valtaistuinta sekä
kultapukuisia sotaherroja mukanansa. Jos keisarinna tahtoi tekeytyä
köyhäksi ja avuttomaksi tullessaan heidän luokseen, niin oli se hänen
oma asiansa. Olihan siinä jo iloa, että hän oli palannut takaisin
kotiin.




PAKO.


Viikkoa myöhemmin Klara Gullan palattua kotiin seisoi hän eräänä aamuna
äitinsä kera Borgin laiturilla valmiina lähtemään pois ikipäiviksi.
Vanha Katrina oli puettuna hattuun ja lämpimään päällystakkiin. Hänen
oli määrä seurata tyttärensä mukana Malmööseen ja tulla hienoksi
kaupunkilaisrouvaksi. Ei koskaan enää hänen tarvitsisi ahertaa leipänsä
edestä. Hän saisi istua kädet ristissä sohvassa ja viettää levollista
ja surutonta elämää koko loppuikänsä.

Mutta huolimatta kaikesta siitä hyvästä, mikä hänellä oli luvassa,
hän ei koskaan ollut mieleltään ollut niin kurja ja onneton kuin
seisoessaan nyt tällä laiturilla. Klara Gulla huomasi kai jotain,
sillä hän alkoi kysyä, pelkäsikö äiti laivamatkaa. Ja sitten hän
rupesi selittämään hänelle, ettei siinä ollut mitään vaarallista,
vaikka tuulikin niin kovasti, etteivät ihmiset voineet pysytellä
sillalla. Olihan hän, Klara Gulla niin tottunut merellä kulkemaan,
että hän tiesi, mitä hän sanoi. »Eiväthän nämä mitään laineita ole»,
sanoi hän äidilleen. »Näenhän tosin, että järvi on valkopäänä, mutta
en sittenkään pelkäisi soutaa vanhassa ruuhessamme järven toiselle
rannalle.»

Klara Gulla ei välittänyt myrskystä, vaan jäi sillalle seisomaan. Mutta
Katrina meni suureen tavara-aittaan, jotta tuuli ei puhaltaisi häntä
aivan mäsäksi, ja hiipi pimeään nurkkaan parin pakkalaatikon taakse.
Tänne hän aikoi jäädä, kunnes laiva tulisi, sillä hän ei tahtonut
kernaasti tavata ketään pitäjäläisiä ennen matkalle lähtöään. Samalla
kertaa hän tuumi, ettei hän suinkaan tehnyt oikein, koska hän häpesi
näyttäytyä muille ihmisille.

Yhdessä suhteessa hän oli aivan syytön. Hän ei lähtenyt Klara Gullan
mukana siksi, että hän olisi halunnut päästä paremmille päiville, vaan
ainoastaan sen vuoksi, etteivät kädet enää pystyneet mihinkään. Mitäpä
muuta hän saattoi tehdä, kun hän tunsi niiden käyvän niin huonoiksi,
ettei hän jaksanut niillä enää kehrätä?

Katrina näki lukkari Svartlingin tulevan aittaan, ja hän rukoili
Jumalaa, ettei tämä vain tulisi hänen luokseen ja kysyisi minne hän oli
matkalla. Mitenkä hän voisi kertoa hänelle, että hän aikoi lähteä pois
Jannen luota, jättää tuvan ja kaikki entiset olot?

Katrina oli koettanut järjestää asiat siten, että hän ja Janne olisivat
jääneet edelleen asumaan Skrolyckaan. Jos tytär vain olisi lähettänyt
heille hiukan rahoja, vaikkapa kymmenen riksiä kuussa, niin olisivat he
joten kuten voineet tulla toimeen. Mutta turhaan hän oli puhunut Klara
Gullan kanssa tästä asiasta. Tytär ei tahtonut antaa heille ainoatakaan
äyriä, jollei Katrina tulisi hänen mukanaan.

Katrina ymmärsi kyllä mistä se johtui, sillä Klara Gulla ei pahuudesta
kieltänyt. Hän oli vuokrannut itselleen asunnon ja laittanut kaikki
kuntoon molempia vanhempiaan varten. Hän oli niin suuresti iloinnut
siitä hetkestä, jolloin hän saisi osoittaa heille, miten hän oli
pitänyt heitä mielessään ja tehnyt työtä heidän hyväkseen. Ja hän
tahtoi nyt saada ainakin toisen heistä luokseen, jotta hän saisi
jonkunlaista hyvitystä vaivannäöstään.

Epäilemättä hän etupäässä oli ajatellut Jannea, kun hän järjesti
kotiaan, sillä olihan hän ollut niin hyvä ystävä isänsä kanssa ennen
vanhaan, mutta häntä hänen nyt oli mahdoton viedä mukanaan.

Siinähän koko onnettomuus olikin. Klara Gulla tunsi kovin
suurta vastenmielisyyttä isäänsä kohtaan. Hänen oli suorastaan
mahdotonta tulla hänen kanssaan toimeen. Isä ei saanut puhua
hänelle Portugalliasta, niin, töin tuskin hän sieti häntä
keisarikojeissaankaan. Yhtä paljon Janne hänestä sittenkin iloitsi
ja tahtoi alati olla hänen läheisyydessään, mutta Katrina oli aivan
varma siitä, että päästäkseen Jannea näkemästä tytär ei ollut viipynyt
kotonaan muuta kuin viikon.

Nyt Klara Gullakin tuli tavara-aittaan. Hän ei pelännyt lukkari
Svartlingia, vaan meni heti juttelemaan hänen kanssaan. Ensi työkseen
hän kertoi lähtevänsä kotiin ja ottavansa Katrinan mukaansa.

Lukkari kysyi silloin, mikä olikin aivan luonnollista, minnekä
hänen isänsä sitten joutuisi. Ja yhtä levollisesti, ikäänkuin hän
olisi puhunut ventovieraasta, Klara Gulla kertoi, miten hän oli
järjestänyt Jannen elämän. Hän oli saanut hänet asumaan Liisan, vanhan
nuotankutojan miniän luo, joka Ol'Bengtsan kuoltua oli rakentanut
itselleen uuden talon, ja hänellä oli huone vapaana, jossa Janne sai
asua.

Lukkari Svartlingin kasvot olivat sellaiset, etteivät ne ilmaisseet
hänen ajatuksiansa, jollei hän itse sitä tahtonut, ja ne pysyivät
aivan liikkumattomina Klara Gullan puhuessa. Mutta kyllä Klara Gulla
sittenkin tiesi, mitä lukkari ajatteli, hän, joka oli ikäänkuin koko
pitäjän isä. »Miksi vanhan miehen, jolla on sekä vaimo että tytär,
täytyy joutua vieraisiin ihmisiin? Liisa on kiltti ihminen, mutta eihän
hän sittenkään voi osoittaa hänelle niin suurta kärsivällisyyttä kuin
hänen omaisensa.» Niin lukkari mietti. Ja oikein hän ajattelikin.

Katrina katsoi äkkiä käsiinsä. Ehkäpä hän sittenkin petti itseään
syyttäessään niitä. Oikeana syynä siihen, miksi hän jätti Jannen, oli
kuitenkin se, että tytär oli häntä voimakkaampi. Hän ei jaksanut häntä
vastustaa.

Klara Gulla puhui yhä lukkarin kanssa. Nyt hän kertoi hänelle, miten
heidän oli ollut pakko salaa lähteä kotoa, ettei Janne saisi vihiä
heidän matkastaan.

Tämä olikin ollut vaikeinta Katrinalle. Klara Gulla oli lähettänyt
Jannen asialle kauppapuotiin kauaksi Bron pitäjään, ja niin pian
kuin Janne oli mennyt, olivat he panneet tavaransa kokoon ja
lähteneet. Katrina oli mielestään ollut kuin varas ja pahantekijä,
lähtiessään siten salaa kotoa, mutta Klara Gulla vakuutti, että se oli
välttämätöntä. Jos isä olisi aavistanut heidän aikeensa, niin olisi hän
kernaammin heittäytynyt ajopelien eteen ja antanut ajaa ylitseen, kuin
sallinut heidän lähteä. — Niin, nyt piti Liisan olla häntä vastassa,
kun hän palaisi kotiin, ja Liisa koettaisi kyllä lohduttaa häntä, mutta
kovin vaikeata oli sittenkin ajatella, miten Janne pahastuisi, kun hän
saisi tietää, että Klara Gulla oli lähtenyt hänen luotaan.

Lukkari Svartling seisoi ääneti ja kuunteli Klara Gullan puhetta.
Katrina alkoi juuri ihmetellä, tokkopa hän oli tyytyväinen kuulemaansa,
kun lukkari äkkiä tarttuikin Klara Gullaa kädestä kiinni ja sanoi hyvin
vakavasti:

»Niin, koska minä olen Klara Gullan vanha opettaja, niin sanon
ajatukseni suoraan. Klara Gulla tahtoo lähteä pois voidakseen jättää
täyttämättä velvollisuutensa, mutta ei ole sanottu, että se sittenkään
onnistuu. Olen nähnyt toistenkin tekevän samalla lailla, mutta se on
kostanut aina itsensä.»

Katrina nousi ylös ja veti helpoituksen huokauksen, kun hän kuuli nämä
sanat. Juuri samaa oli hänkin tahtonut sanoa tyttärelle.

Klara Gulla vastasi sangen nöyrästi, ettei hän tiennyt mitä muutakaan
tehdä. Hänen oli aivan mahdotonta ottaa hullua ihmistä mukanaan
vieraaseen kaupunkiin, eikä hän myöskään voinut jäädä Svartsjöhön.
Siitä oli Janne pitänyt huolta. Niin pian kuin hän astui jonkun talon
ohi, juoksivat lapset ulos ja haukkuivat häntä »keisarinnaksi» ja
kirkolla viime sunnuntaina olivat ihmiset niin kiihkeästi rientäneet
häntä katsomaan, että olivat juosta hänet kumoon.

Mutta lukkari pysyi sittenkin mielipiteessään.

»Kyllä minä sen ymmärrän, että se voi olla vaikeata», sanoi hän, »mutta
sinun ja sinun isäsi välillä on ollut niin läheinen suhde. Älä usko,
että sinä voit sitä niin helposti vain hävittää.»

Kun tämä oli sanottu, läksivät he molemmat ulos tavara-aitasta, ja
Katrina seurasi heidän mukanaan. Hän oli muuttanut mielensä ja tahtoi
nyt kernaasti puhua lukkarin kanssa, mutta ennenkuin hän astui hänen
luokseen, katsahti hän mäkeen päin. Hän tunsi selvästi, että Janne pian
saapuisi paikalle.

»Pelkäättekö te, että isä tulee?» kysyi Klara Gulla ja astui lukkarin
luota äidin rinnalle. — »Pelkäänkö!» sanoi Katrina. »Minä vain rukoilen
Jumalaa, että hän ehtisi tänne, ennenkuin olen päässyt lähtemään.»
Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja jatkoi: »Minusta tuntuu, tiedätkö,
ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Luullakseni saan kärsiä tämän
johdosta kaiken ikäni.»

»Sen te sanotte vain siksi, että olette saanut istua pimeydessä ja
kurjuudessa niin monta vuotta», sanoi Klara Gulla. »Toista se on, kun
pääsee ulos maailmaan. Eihän isä missään tapauksessa voi tulla, kun hän
ei edes tiedä, että me olemme lähteneet pois», lisäsi hän.

»Älä ole niin varma siitä», sanoi Katrina. »Janne tietää mitä hänen
tarvitsee tietää. Sellaista se on ollut siitä saakka kun sinä meiltä
hävisit, ja vuosi vuodelta se on vain lisääntynyt. Herra Jumala arveli
kai, että kun hän oli kadottanut järkensä, niin piti hänen saada uutta
valoa millä valaista itseänsä.»

Katrina kertoi nyt muutamin sanoin Klara Gullalle Lars Gunnarssonin
kuolemasta ja muutamia muitakin tapauksia viime vuosilta osoittaakseen
hänelle, että Janne näki näkyjä. Klara Gulla kuunteli hyvin
tarkkaavaisesti. Aikaisemmin oli Katrina koettanut puhua hänelle siitä,
miten hyvä Janne oli kaikille köyhille, mutta siitä ei tytär ollut
suuriakaan välittänyt.

Tämä sen sijaan näytti tekevän häneen niin valtavan vaikutuksen, että
Katrina toivoi hänen saavan toisen käsityksen Jannesta, niin, ehkäpä
hän vielä seuraisi hänen mukanaan kotiinkin.

Kauan hän ei kuitenkaan saanut tuossa toivossaan olla. »Nyt, äiti,
laiva tulee!» huudahti Klara Gulla iloisella äänellä. »Kyllä meidän
sittenkin käy hyvin, niin että pääsemme lähtemään.»

Katrinan silmiin nousi kyyneleitä, kun hän näki laivan laskevan
rantaan. Hän oli aikonut pyytää lukkari Svartlingia puhumaan itsensä
ja Jannen puolesta Klara Gullalle, niin että hän olisi antanut heidän
jäädä vanhaan kotiinsa, mutta siihen ei ollut enää aikaa. Hän ei nähnyt
enää mitään keinoa millä pelastua tästä matkasta.

Laiva oli varmaan myöhästynyt, koska sillä oli niin kova kiire päästä
taas liikkeeseen. Ei ennätetty edes laskea laivaporrasta maihin.
Laivamiehet miltei heittivät sillalle pari matkustajaa, joiden oli
määrä nousta maihin. Klara Gulla tarttui Katrinaa käsipuoleen, eräs
mies otti hänet vastaan, ja niin hän oli laivassa. Hän itki ja tahtoi
palata maihin, mutta armoa ei ollut.

Juuri kun Katrina oli päässyt kannelle, kiersi Klara Gulla käsivartensa
hänen ympärilleen ikäänkuin tukeakseen häntä. »Mennään toiselle
reunalle!» sanoi hän.

Mutta se oli jo myöhäistä. Vanha Katrina näki miehen juoksevan mäkeä
alas, ja hän tunsikin jo hänet.

»Se on Janne!» sanoi hän. »Voi, voi, mitä hän nyt tekee? Kunhan hän ei
vain heittäytyisi järveen!»

Janne pysähtyi aivan laiturin reunalle. Hän seisoi siinä niin pienenä
ja kurjana. Hän näki Klara Gullan poistuvan laivan kannella, eikä sen
suurempaa epätoivoa ja surua mitkään kasvot olisi voineet ilmaista kuin
hänen sillä hetkellä.

Mutta muuta ei tarvittu, kuin että Katrina näki hänet, niin hän sai
voimaa vastustaa tyttären tahtoa. »Sinä saat matkustaa», sanoi hän,
»mutta minä nousen maihin ensi sillalla ja menen kotiin.»

»Te saatte tehdä niinkuin tahdotte, äiti», sanoi Klara Gulla
pahoillaan. Hän käsitti kai, ettei hän voinut sitä estää. Ehkäpä
hänelle selvisi sekin, että he olivat olleet liian julmia isälle.

Mutta heille ei suotu hyvitykseen aikaa. Toistamiseen ei Janne tahtonut
kadottaa koko elämänsä iloa. Hän hyppäsi alas laiturilta ja heittäytyi
järveen.

Ehkäpä hänen tarkoituksensa oli uida laivan luo, ehkäpä hän
yksinkertaisesti tunsi, ettei hän jaksanut enää elää.

Sillalta kuului huutoja, vene laskettiin heti paikalla vesille, pieni
lastilaivakin pysähtyi ja lähetti avuksi soutuveneen, mutta Janne oli
jo vajonnut pohjaan. Hän ei kertaakaan enää noussut vedenpintaan.

Keisarikeppi ja vihreä hattu vain uiskentelivat järvellä, mutta keisari
itse oli kadonnut niin hiljaa, niin jäljettömiin, että ellei näitä
aarteita olisi ollut, niin tuskinpa olisi voinut uskoa hänen kadonneen.




PIDÄTETTY.


Ihmisten mielestä oli omituista, että Skrolyckan Klara Gullan oli pakko
päivät päästään seisoa Bron sillalla ja odottaa erästä, joka ei koskaan
tullut.

Klara Gullan odottaessa siellä eivät päivät olleet kauniita ja
kesäisiä, vaan hän odotti koko pimeän ja myrskyisen marraskuun ja
pimeän ja kylmän joulukuun ajan. Hän ei uneksinut myöskään kauniita ja
hienoja unia pitkämatkaisista matkustajista, jotka suurella komeudella
ja loistolla nousisivat maihin. Hänen katseensa seurasivat vain
venettä, joka sousi edestakaisin järvellä laiturin edustalla ja harasi
hukkunutta. Alussa hän oli luullut, että niin pian kuin alettaisiin
harata, löydettäisiin se, jota hän odotti, mutta niin ei käynytkään.
Päivän toisensa jälkeen harasi kaksi vanhaa, kärsivällistä kalastajaa,
mutta he eivät löytäneet mitään.

Lähellä Borgin laituria tiedettiin olevan pari syvää koloa
järvenpohjassa, ja monet luulivat Jannen hukkuneen sellaiseen. Toiset
sanoivat, että niemen nenässä oli kova virta, joka kulki suureen
Kirkkolähteen käsin. Ehkäpä hän oli ajautunut sinne. Klara Gulla antoi
pidentää harausnuoria, niin että ne ulottuivat Löven-järven kaikkein
syvimpiinkin kohtiin, ja hän antoi harata kaikkialta Kirkkolahdestakin,
mutta ei sittenkään hänen onnistunut saada isäänsä päivän valoon.

Heti onnettomuustapahtuman jälkeisenä päivänä Klara Gulla oli tilannut
ruumisarkun, ja kun se oli valmis, kuljetutti hän sen laiturille, jotta
ruumis voitaisiin heti panna siihen, kun se vain löytyisi. Se seisoi
senjälkeen siellä koko ajan, eikä Klara Gulla antanut sitä nostaa edes
tavara-aittaan. Tavara-aitta suljettiin pehtorin poistuessa laiturilta,
mutta arkun täytyi aina olla käsillä, jotta Jannen ei tarvitsisi sitä
odottaa.

Vanhan keisarin ympärillä oli aina ollut hyviä ystäviä, jotka
lyhensivät hänen odotusaikaansa, mutta Klara Gulla sai miltei aina
olla yksin. Hän ei puhutellut ketään, ja varmaankin hänen kernaasti
annettiin olla rauhassa, sillä ihmisten mielestä hänessä oli jotakin
pelottavaa, hän kun oli syypää isänsä kuolemaan.

Joulukuussa laivaliike loppui, ja sen jälkeen sai Klara Gulla
pitää laiturin aivan omanaan. Ei kukaan häirinnyt hänen rauhaansa.
Kalastajat, jotka harasivat järvellä, olisivat myös tahtoneet lopettaa
työnsä, mutta siitä Klara Gulla joutui aivan epätoivoon. Hänen ainoa
toiveensa ja pelastuksensa oli se, että isä löydettäisiin. Niin kauan
kuin järvi oli jäätönnä, täytyi heidän jatkaa etsimistään. Heidän
täytyi harata Nygårdin niemestä, Storvikin lahdesta, kaikkialta koko
Löven-järvestä.

Klara Gullan into löytää isänsä kasvoi päivä päivältä yhä
kiihkeämmäksi. Hän oli asettunut asumaan erään Borgin torpparin luo ja
alussa hän edes jonkun hetken päivästä malttoi pysyä sisällä. Mutta
vähitellen kasvoi tuska niin suureksi, että hän tuskin saattoi syödä ja
nukkua. Hän oleskeli alituisesti laiturilla, seisoi tai liikkui siellä
ei yksin koko lyhyttä päivää, vaan myöskin kaiket pitkät, pitkät illat,
kunnes tuli makuullemenon aika.

Kahtena ensimäisenä päivänä Jannen kuoleman jälkeen oli vanha Katrina
seisonut Klara Gullan vieressä laiturilla ja odottanut Jannea. Mutta
sitten hän oli mennyt kotiin Skrolyckaan.

Välinpitämättömyydestä hän ei poistunut laiturilta, vaan siksi, että
hänen oli mahdotonta olla siellä yhdessä tyttären kanssa ja kuulla
hänen puhuvan Jannesta. Sillä Klara Gulla ei teeskennellyt, Katrina
tiesi, ettei Klara Gulla rakkaudesta eikä omantunnonvaivojen vuoksi
niin innokkaasti halunnut saada Jannen ruumista siunattuun maahan,
vaan siksi, että hän pelkäsi niin kauan kuin se, jonka kuolemaan hän
oli ollut syypää, lepäsi hautaamatta järven pohjalla. Jos hän saisi
isänsä haudatuksi hautuumaan multaan, niin hän ei olisi hänelle enää
yhtä vaarallinen. Mutta niin kauan kuin hän oli siellä, missä hän oli,
tunsi Klara Gulla sanomatonta kauhua häntä kohtaan ja pelkäsi sitä
rangaistusta, jota isä tulisi vaatimaan hänelle.

Klara Gulla seisoi Borgin laiturilla ja katseli järvelle, joka
alituisesti oli levoton ja harmaa. Hänen katseensa eivät voineet
tunkeutua pintaa syvemmälle, mutta sittenkin hänestä tuntui, että hän
saattoi nähdä edessään avaran järvenpohjan.

Siellä hän istui, Portugallian keisari. Hän istui kivellä kädet polvien
ympärillä ja silmät tuijottivat harmaanvihreään veteen odottaen Klara
Gullaa.

Kaiken keisarikomeutensa hän oli riisunut yltään. Keppi ja nahkahattu
eivät olleet seuranneet mukana järven pohjaan, ja vedessä pahvitähdet
olivat kai liuenneet. Hän istui siellä vanhassa kuluneessa takissaan
tyhjin käsin. Mutta sen sijaan ei hänessä ollut enää mitään väärää eikä
naurettavaa. Nyt hän oli vain voimakas ja peloittava.

Täydellä syyllä hän oli nimittänyt itseään keisariksi. Niin suuri valta
oli hänellä elämässä ollut, että se vihollinen, jota hän oli vihannut,
oli tullut tuhotuksi, ja hänen ystävänsä autetuiksi. Se voima oli
hänellä yhä vieläkin tallessa. Se ei jättänyt häntä, vaikka hän olikin
kuollut.

Vain kaksi ihmistä oli tehnyt hänelle vääryyttä. Toiselle hän oli jo
saanut kostetuksi. Toinen oli Klara Gulla, hänen tyttärensä, joka ensin
oli ollut syynä hänen mielenhäiriöönsä ja sitten hänen kuolemaansa.
Häntä hän nyt odotti alhaalla syvyydessä.

Jannen rakkaus tytärtänsä kohtaan oli nyt sammunut. Hän ei odottanut
häntä enää kiittääkseen ja kunnioittaakseen häntä. Mutta kuoleman
synkkään maahan hän tahtoi viekotella hänet rangaistukseksi kaikesta
siitä, mitä tytär häntä vastaan oli rikkonut.

       *       *       *       *       *

Eräs asia viekotteli Klara Gullaa. Hän olisi tahtonut poistaa suuren,
raskaan kannen arkusta ja laskea sen veteen kuin veneen tähän laiturin
edustalle. Sitten hän olisi tahtonut itse astua siihen, työntää sen
vesille ja laskeutua varovaisesti lastuvuoteelle.

Hän ei tiennyt, uppoaisiko hän heti pohjaan, vai ajelehtisiko hän
jonkun aikaa järvellä, kunnes aallot tunkeutuisivat hänen veneeseensä
ja painaisivat sen syvyyteen.

Hän arveli myöskin, ettei hän ehkä lainkaan vajoaisi, vaan joutuisi
vain järven selälle ja ajautuisi maihin johonkin vihantaan niemeen.

Hän tunsi suurta kiusausta koettaa sitä. Hän aikoi maata aivan
hiljaa koko ajan, olla liikuttamatta jäsentäkään. Hän ei aikonut
käyttää käsiään eikä käsivarsiaan saadakseen arkkua liikkeelle, vaan
heittäytyisi kokonaan tuomarinsa valtaan. Hän saisi vetää hänet alas
luokseen tai antaa hänen pelastua, ihan niinkuin hänen mielensä teki.

Jos Klara Gulla siten saavuttaisi hänen mielisuosionsa, niin ehkäpä
suuri rakkaus jälleen heräisi. Ehkäpä hän säälisi häntä ja ottaisi
hänet armoihinsa.

Mutta hänen pelkonsa oli liian suuri. Hän ei uskaltanut enää luottaa
Jannen rakkauteen. Hän ei uskaltanut työntää arkkua vesille.

       *       *       *       *       *

Eräs Klara Gullan vanha tuttava ja ystävä tuli näinä päivinä häntä
tervehtimään. Hänen nimensä oli August ja hän asui yhä edelleen Nolin
talossa Prästerudissa vanhempiensa luona.

Hän oli levollinen ja viisas mies, jonka kanssa Klara Gullan oli
hyvä puhua. Hän kehoitti Klara Gullaa matkustamaan pois ja ryhtymään
entiseen työhönsä. Hänen ei ollut hyvä kulkea tällä yksinäisellä
laiturilla ja odottaa kuollutta. Klara Gulla vastasi, ettei hän
uskaltanut matkustaa, ennenkuin isä oli päässyt vihittyyn maahan, mutta
sitä ei August tahtonut ottaa uskoakseen.

Ensi kerran, kun August puhui Klara Gullan kanssa, ei mitään päätöstä
vielä tehty, mutta seuraavalla kerralla, kun hän palasi jälleen,
lupasi Klara Gulla seurata hänen neuvoansa. Erotessaan he päättivät,
että August seuraavana päivänä tulisi omalla hevosella hakemaan häntä
saattaakseen hänet asemalle.

Jos August olisi niin tehnytkin, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt hyvin.
Mutta hän ei voinut itse tulla, vaan lähetti renkipojan hevosen mukana.
Klara Gulla kävi kuitenkin rattaille istumaan ja läksi matkaan. Mutta
tiellä hän alkoi jutella renkipojan kanssa isästään ja kehoitti häntä
kertomaan isän näyistä, samoja juttuja, joita Katrinakin oli kertonut
laiturilla, ja vielä useita muitakin.

Kuunneltuaan hetken aikaa pyysi Klara Gulla pojan kääntämään hevosen.
Hän oli niin pelästyksissään, ettei hän uskaltanut jatkaa matkaa.
Tuolla vanhalla Portugallian keisarilla oli kovin suuri valta. Ja Klara
Gulla tiesi, miten kuolleet, joita ei oltu saatu hautaan, hätyyttivät
ja ajoivat takaa vihollisiaan. Hänen täytyi saada isä ylös järvestä,
hänen täytyi saada hänet arkkuun. Jumalan siunaus oli luettava hänen
ylitsensä, muuten ei Klara Gulla saisi hetkenkään rauhaa.




JÄÄHYVÄISSANAT.


Joulun tienoissa lähetettiin Klara Gullalle sana, että Katrina oli
kuolemaisillaan, ja tämä tapahtuma vihdoinkin sai hänet riistetyksi
pois laiturilta.

Hän astui jalkaisin kotiin, sillä se oli mukavin kulkuneuvo sille, joka
oli menossa Askedaliin, ja hän kulki tavallista tietä Lobyn kautta ja
sieltä korpimetsän ja Snipavaaran halki.

Astuessaan talon ohi, jossa vanha Björn Hindriksson aikoinaan oli
asunut, näki hän kookkaan ja vakavan näköisen miehen seisovan
tiepuolessa korjaamassa aitaa. Mies tervehti lyhyesti päätään nyökäten,
kun Klara Gulla astui ohi, mutta sitten hän katsoi hänen jälkeensä ja
vihdoin kiirehti hänen peräänsä.

»Se on varmaan Skrolyckan Klara Gulla», sanoi mies. »Olisin kernaasti
puhunut pari sanaa. Olen Linnart, Björn Hindrikssonin poika», lisäsi
hän huomatessaan, ettei Klara Gulla tuntenut häntä.

»Minulla on hiukan kiire», sanoi Klara Gulla, »ehkäpä se voisi jäädä
toiseen kertaan. Olen saanut sanan, että äiti on kuolemaisillaan.»

Mutta Linnart Björnsson ehdotti sen sijaan, että hän saattaisi Klara
Gullaa vähän matkaa. Hän oli monta kertaa aikonut tulla laiturille
häntä tapaamaan, eikä hän nyt tahtonut päästää hyvää tilaisuutta
käsistään. Oli hyvinkin tärkeätä, arveli hän, että Klara Gulla saisi
kuulla, mitä sanottavaa hänellä oli.

Klara Gulla ei estellyt sen enempää. Mutta hän huomasi, että miehen oli
vaikea tuoda esille asiaansa, ja siksipä hän ei odottanut mitään hyvää.
Mies yskäsi useampaan kertaan ja etsi sanoja.

»Klara Gulla ei taida tietää, että minä olin viimeinen, joka puhui
Klara Gullan isän, keisarin kanssa, niinkuin meillä oli tapana häntä
nimittää.»

Klara Gulla vastasi, ettei hän sitä ollut kuullut. Ja samalla hän
kiirehti askeleitaan. Hän olisi kernaasti tahtonut niin pian kuin
suinkin päästä tästä keskustelusta eroon.

»Minä seisoin pihalla eräänä päivänä syksyllä ja valjastin hevosta,
sillä aioin lähteä kauppiaaseen», jatkoi Linnart Björnsson, »kun
näin keisarin tulevan juoksujalkaa tietä pitkin. Hänellä oli hyvin
kiire, sen saatoin arvata, mutta hän pysähtyi sittenkin huomatessaan
minut, ja kysyi, olinko nähnyt keisarinnan ajavan tästä ohi. Sitähän
minun oli mahdoton kieltää, ja silloin kyyneleet alkoivat valua hänen
silmistään. Hän oli ollut menossa Bron pitäjään, sanoi hän, mutta äkkiä
hän oli tuntenut niin suurta levottomuutta, että hänen oli täytynyt
kääntyä takaisin. Ja kun hän oli tullut kotiin, oli tupa ollut tyhjänä.
Katrinakin oli poissa. He aikoivat varmaan matkustaa laivassa, eikä hän
tiennyt miten hän pääsisi Borgin laiturille ennen laivan lähtöä.»

Klara Gulla pysähtyi. »Hän sai kai ajaa teidän mukananne», sanoi hän.
— »Niin», vastasi isäntä. »Janne oli tehnyt minulle kerran suuren
palveluksen, ja nyt minä tahdoin palkita sen hänelle. Ehkäpä tein
pahasti auttaessani häntä?» — »Ei, syy on kokonaan minun», sanoi Klara
Gulla. »Minun ei olisi koskaan pitänyt pyrkiä pois hänen luotaan.»

»Hän itki kaiken matkaa kuin pieni lapsi», sanoi Linnart Björnsson,
»enkä minä tiennyt oikein miten lohduttaa häntä, ja siksi pysyttelin
ääneti. 'Kyllä me ennätämme ajoissa, Janne', sanoin minä vihdoin.
'Älä itke noin kovasti. Nuo pikku laivat, jotka syksyisin kulkevat,
eivät ole kovin nopeakulkuisia'. Mutta tuskin olin sen sanonut, kun
hän tarttui käsivarteeni kiinni ja kysyi luulinko minä, että ne, jotka
olivat ryöstäneet keisarinnan, kohtelisivat häntä pahasti.»

»Ne, jotka olivat ryöstäneet minut!» toisti Klara Gulla ihmeissään.

»Minäkin hämmästyin, aivan kuin Klara Gulla nyt, ja kysyin, keitä
hän tarkoitti. Niin, hän tarkoitti niitä, jotka olivat väijyneet
keisarinnaa koko ajan hänen ollessaan täällä. Kaikki ne viholliset,
joita Klara Gulla oli pelännyt niin kovasti, ettei hän ollut uskaltanut
panna päähänsä kultakruunua eikä edes sanallakaan mainita Portugalliaa,
kaikki ne, jotka nyt olivat hyökänneet Klara Gullan kimppuun ja vieneet
hänet vankeuteen.»

»Vai niin, silläkö tavalla», sanoi Klara Gulla.

»Juuri niin, Klara Gulla», sanoi Linnart Björnsson painokkaasti. »Klara
Gulla kai ymmärtää, ettei Janne itkenyt sen vuoksi, että hänet oli
hyljätty ja jätetty yksin, vaan siksi, että hän luuli Klara Gullan
joutuneen vaaraan.»

Linnart Björnssonin oli ollut vaikea saada viimeisiä sanoja suustaan.
Ne olivat takertua hänen kurkkuunsa. Ehkäpä hän ajatteli vanhaa Björn
Hindrikssonia ja itseään. Juuri tämä hänen oma kokemuksensa auttoi
häntä ymmärtämään, miten suurta arvoa oli pantava rakkauteen, joka ei
koskaan pettänyt.

Mutta Klara Gulla ei ymmärtänyt sitä vieläkään. Hän oli ajatellut
isäänsä ainoastaan inhoten, aina siitä saakka kun hän oli tullut
kotiin. Hän mutisi itsekseen jotain sellaista, että isä oli hullu.

Linnart Björnsson kuuli mitä hän sanoi, ja se loukkasi häntä. »Enpä
tiedä, oliko Janne niinkään mieletön», sanoi hän. »Minä sanoin hänelle,
etten ollut nähnyt vanginvartijoita Klara Gullan mukana. 'Eikö Linnart
Björnsson todellakaan nähnyt', vastasi hän, 'miten ne vartioivat
häntä, kun hän ajoi tästä ohi. Siinä oli Ylpeys ja Kovuus, siinä oli
Pahe ja Huvitus, kaikki ne, joita vastaan hänen täytyy taistella
keisarikunnassaan'.»

Klara Gulla pysähtyi ja kääntyi Linnartiin. »Entäs sitten?» sanoi hän
vain.

»Minä vastasin hänelle, että ne viholliset minäkin olin nähnyt,»
vastasi Linnart Björnsson tylysti.

Klara Gulla naurahti.

»Mutta minä kaduin heti sanojani», jatkoi isäntä.

»Sillä nyt Janne alkoi aivan epätoivoisesti itkeä. 'Rukoilkaa Jumalaa,
kiltti Linnart Björnsson', sanoi hän, 'että voisin pelastaa pikku
tyttöni kaikesta pahasta. Mitä minusta itsestäni vähä, kunhan hän vain
pelastuu'.»

Klara Gulla astui rivakammin eteenpäin eikä vastannut mitään. Jokin
tunne alkoi repiä ja raastaa hänen sydäntänsä, mutta hän pakotti sen
vaikenemaan. Jos se, mikä piileksi sisällä, pääsisi valloilleen, niin
mitenkä hän silloin voisi sitä kestää.

»Nämä olivat siis ikäänkuin hänen jäähyväissanansa», sanoi Linnart
Björnsson. »Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin hän sai näyttää
tarkoittaneensa totta. Klara Gullan ei pidä koskaan luulla, että Janne
hyppäsi järveen vapautuakseen omasta surustaan. Hän teki sen vain
pelastaakseen Klara Gullan vihollisten vallasta.»

Yhä nopeammin ja nopeammin Klara Gulla kiiruhti eteenpäin. Isän
rakkaus, joka oli kestänyt ensi hetkestä aina viimeiseen saakka, alkoi
käydä hänelle selväksi. Mutta hän tahtoi vain paeta pois. Hänen oli
mahdoton kantaa sitä.

»Me pidämme hiukan toisiamme silmällä tässä pitäjässä», jatkoi Linnart
Björnsson seuratessaan Klara Gullaa ilman vähintäkään ponnistusta.
»Mielet olivat hyvinkin Klara Gullaa vastaan heti keisarin hukuttua.
Enkä minä puolestani pitänyt Klara Gullaa sen arvoisena, että olisin
tahtonut ilmaista Klara Gullalle Jannen viimeisiä ajatuksia ja sanoja.
Mutta me olemme nyt muuttaneet mielemme. Me olemme hyvillämme siitä,
että Klara Gulla seisoo laiturilla ja odottaa isäänsä.»

Klara Gulla pysähtyi. Hänen poskiansa punoitti ja silmät säihkyivät
vihaa.

»Minä seison siellä vain siksi, että pelkään häntä», sanoi hän.

»Klara Gulla ei ole koskaan tahtonut tehdä itseänsä paremmaksi kuin
hän on. Sen me tiedämme. Mutta ehkäpä me ymmärrämme paremmin kuin
hän itsekään, mitä tämän odotuksen alla piilee. Meilläkin on ollut
vanhemmat. Emmekä mekään ole kohdelleet heitä oikealla tavalla.»

Klara Gulla oli niin suutuksissaan, että hän aikoi sanoa jotakin
hirveää, mutta siitä ei tullut mitään. Hän tahtoi polkea jalkaansa
Linnart Björnssonilie saadakseen hänet vaikenemaan, mutta hän ei
kyennyt siihenkään. Hänellä ei ollut siis muuta neuvoa kuin kääntyä
pois ja juosta tiehensä.

Linnart Björnsson ei seurannut hänen jäljessään. Hän oli sanonut, mitä
hän oli tahtonut saada sanotuksi, eikä hän ollut tyytymätön aamupäivän
työhönsä.




KATRINAN KUOLEMA.


Kun Klara Gulla astui Skrolyckan pieneen tupaan, makasi Katrina
vuoteessaan, kalman kalpeana ja silmät ummessa. Näyttipä siltä, kuin
loppu jo olisi lähestynyt.

Mutta niin pian kuin Klara Gulla seisoi hänen vieressään ja siveli
hänen kättään, katsoi hän eteensä ja alkoi heti puhua.

»Janne kutsuu minua luokseen», sai hän suurella vaivalla sanotuksi.
»Hän ei kanna minulle kaunaa sen johdosta, että läksin hänen luotaan.»

Klara Gulla säpsähti. Hän alkoi käsittää, miksi äiti kuoli. Hän,
joka oli ollut uskollinen kokonaisen elämän ajan, oli surrut aivan
kuollakseen sitä, että hän lopuksi oli pettänyt Jannen.

»Ei teidän sen vuoksi tarvitse olla levottomalla mielellä!» sanoi Klara
Gulla. »Minähän teitä pakotin lähtemään.»

»Sitä on joka tapauksessa ollut niin vaikea ajatella», sanoi Katrina.
»Mutta nyt on taas kaikki hyvin meidän välillämme.»

Katrina sulki jälleen silmänsä ja makasi aivan hiljaa. Vähäinen onnen
välähdys levisi hänen kuihtuneille kasvoilleen.

Mutta hän alkoi pian taas puhua. Oli sellaista, jota hänen täytyi
saada sanotuksi. Muuten hän ei saisi rauhaa. »Älä ole niin vihoissasi
Jannelle, vaikka hän juoksi sinun jäljissäsi! Hän tarkoitti vain hyvää.
Sinun ei ollut hyvä olla sen jälkeen, kun te jouduitte eroon. Sen hän
tiesi. Eikä hänenkään. Te kuljitte harhaan kumpikin omalla tavallanne.»

Klara Gulla oli tiennyt, että äiti tulisi sanomaan jotakin
senkaltaista, ja hän oli edeltäpäin karaissut mieltään. Mutta äidin
sanat liikuttivat häntä sittenkin enemmän kuin hän olisi voinut uskoa,
ja hän koetti vastata hänelle ystävällisesti.

»Minä koetan ajatella isää sellaisena kuin hän oli ennen», sanoi hän.
»Muistattehan te kuinka hyvät ystävät me siihen aikaan olimme?»

Katrina näytti tyytyvän tähän vastaukseen, sillä hän rauhoittui
jälleen. Hän ei suinkaan ollut aikonut sanoa sen enempää, mutta äkkiä
hän alkoi hymyillä tyttärelleen ja hänen kasvonsa ilmaisivat suurta
hellyyttä.

»Minä olen niin iloinen, Klara Gulla», sanoi hän, »että olet tullut
jälleen kauniiksi.»

Nuo sanat ja tuo hymyily mursivat Klara Gullan itsehillitsemisen
kokonaan. Hän laskeutui polvilleen matalan vuoteen ääreen ja alkoi
itkeä. Ensi kertaa kotiin tultuaan hän purskahti oikeaan itkuun.

»En tiedä, miten te voitte olla niin hyvä minulle, äiti. Minun syyni
on, että te kuolette nyt, ja isänkin kuolemaan olen minä syypää.»

Katrina hymyili edelleen ja koetti hiukan hyväillä kädellään.

»Te olette niin hyvä, äiti, te olette niin hyvä minulle», sanoi Klara
Gulla kesken itkuaan ja nyyhkytyksiään.

Katrina tarttui lujasti tyttären käteen ja kohosi istualleen
vuoteessaan voidakseen antaa vielä viimeisen todistuksensa. »Kaiken sen
hyvän mikä minussa on», sanoi hän, »olen oppinut Jannelta.»

Tämän jälkeen hän vajosi takaisin päänalukselleen eikä sanonut enää
mitään tajuttavaa. Kuolonkamppailu alkoi, ja hän kuoli seuraavana
aamuna.

Mutta kuolonkamppailun kestäessä makasi Klara Gulla itkien vuoteen
ääressä. Hän makasi siinä ja itki pois kaiken tuskansa, kuumehoureensa,
velkakuormansa. Hänen kyyneleillään ei ollut loppua.




KEISARIN HAUTAJAISET.


Joulun edellisenä sunnuntaina oli määrä saattaa Katrina hautaan, eikä
sellaisena pyhänä tavallisesti keräydy paljon väkeä kirkolle, sillä
kaikki tahtovat säästää kirkkomatkansa suuriksi juhlapäiviksi.

Mutta kun pieni saattojoukko Askedalista ajoi mäntymäkeä ylös kirkon ja
pitäjäntuvan välitse, nolostuivat he hiukan. Sillä niin suurta joukkoa,
kuin tänä päivänä, oli kirkolla ollut tuskin silloinkaan, kun vanha
Bron rovasti toimitti saarnavuoroaan Svartsjössä kerta vuodessa tai kun
papinvaalia pidettiin.

Olihan itsestään selvää, ettei mies talosta ollut lähtenyt vanhaa
Katrinaa saattamaan, vaan jotakin muuta täytyi olla tekeillä. Ehkäpä
odotettiin jotakuta suurmiestä kirkolle tai ehkäpä jonkun muun kuin
tavallisen papin oli määrä saarnata. Hehän asuivat niin syrjässä
Askedalissa, että paljonkin saattoi pitäjällä tapahtua heidän saamatta
siitä vihiä.

Ruumissaatto pysähtyi niinkuin tavallisesti pitäjäntuvan taakse
ja saattajat laskeutuivat maahan. Sielläkin oli väkeä yhtä paljon
kun mäntymäellä, mutta muuta ihmeellistä ei näyttänyt olevan.
Askedalilaiset alkoivat yhä enemmän ihmetellä, mutta he eivät tahtoneet
kysyä mitään. Saattojoukonhan pitää pysytellä erillään muista eikä
ruveta keskusteluihin niiden kanssa, jotka eivät ota osaa suruun.

Arkku nostettiin alas laverirattailta, joilla se oli kuljetettu
kirkolle, ja laskettiin mustille pukeille, jotka jo edeltäkäsin
olivat pystytetyt pitäjäntuvan edustalle. Siinä piti nyt sen sekä
kaikkien niiden, jotka kuuluivat siihen, seisoa ja odottaa, kunnes
kellot alkaisivat soida ja pappi ja lukkari olisivat valmiit lähtemään
hautausmaalle.

Oikea herran ilma oli kaiken aikaa. Satoi rankasti niin että
sadepisarat ratisivat vasten arkun kantta. Se vain oli varmaa: tuo
ihmisjoukko ei ollut saapunut kirkolle kauniin ilman vuoksi, olkoon syy
heidän tuloonsa mikä hyvänsä.

Mutta näyttipä siltä, kuin ei kukaan olisi välittänyt sateesta eikä
tuulesta tänä päivänä. Väki seisoi hiljaa ja kärsivällisesti taivasalla
etsimättäkään suojaa kirkosta tai pitäjäntuvalta.

Kantajat sekä muutkin, jotka olivat kerääntyneet Katrinan arkun
ympärille, huomasivat, että toisetkin pukit olivat asetetut ulos
paitsi niitä, joilla Katrinan arkku lepäsi. Toinenkin ruumis oli siis
siunattava. Siitäkään he eivät olleet kuulleet mitään. Eikä mitään
ruumissaattoakaan näyttänyt olevan tulossa. Aika oli muuten jo niin
pitkälle kulunut, että sen olisi pitänyt olla paikalla.

Kun kello oli kymmenen minuuttia vailla kymmenen, ja lähtö hautuumaalle
saattoi tapahtua milloin tahansa, huomasivat askedalilaiset, että
kaikki lähestyivät Nolin taloa, joka sijaitsi vain parin minuutin
matkan päässä kirkolta.

He näkivät nyt, vaikkeivät he tähän asti olleet sitä huomanneetkaan,
että pitäjäntuvalta oli siroitettu kuusenhakoja aina talon
päärakennuksen eteen saakka, ja oven molemmin puolin oli pystytetty
kuusia. Siellä oli siis ruumis talossa. Mutta sittenkään he
eivät voineet käsittää, miten he eivät olleet kuulleet mitään
kuolemantapauksesta sellaisessa talossa. Eikä ikkunoissa myöskään ollut
hursteja, niinkuin tulee olla, kun kuolema käy talossa.

Nyt eteisen ovet avattiin selkosen selälleen ja ulos tuli sittenkin
ruumissaatto. Nolin August astui ensimäisenä surusauva kädessä, ja
hänen jäljessään kantajat arkkuineen.

Saattoon yhtyi sitten koko ihmisjoukko, joka oli odottanut kirkon
edustalla. Tämän vainajan vuoksi he siis olivat saapuneet kirkolle.

He kantoivat arkun pitäjäntuvan edustalle ja laskivat sen toisen arkun
oikealle puolelle. Nolin August siirsi pukkeja, niin että molemmat
arkut joutuivat aivan rinnakkain.

Myöhempi arkku ei ollut yhtä uusi ja kiiltävä kuin Katrinan. Se oli
varmaan saanut monta sadekuuroa kestää jo ennen tätä päivää. Sitä oli
varomattomasti käsitelty, niin että se oli saanut naarmuja ja kolauksia.

Kaikki askedalilaiset vetivät syvältä henkeään, sillä nyt he alkoivat
ymmärtää. Tuossa arkussa ei maannut ketään Nolin Augustin sukulaista.
Ei minkään suurmiehen vuoksi noin paljon ihmisiä ollut saapunut
kirkolle.

Nyt kaikkien katseet kulkivat Klara Gullaan, nähdäkseen ymmärsikö
hänkin, mistä oli kysymys. Ja hänestä saattoikin selvästi huomata, että
hänkin sen ymmärsi.

Hän oli seisonut kalpeana ja itkettyneenä kaiken aikaa äitinsä arkun
vieressä, ja kun hän nyt tunsi toisen arkun, jota he kantoivat Nolin
talosta, näytti tämä iloinen yllätys saattavan hänet aivan pois
suunniltaan, niinkuin voi käydä, kun vihdoin saa sen, mitä kauan on
odottanut. Mutta hän rauhoittui pian. Hän hymyili surun voittoisesti
ja siveli pari kertaa hiljaa arkun kantta. »Nyt sinun on oikein hyvä
olla», näytti hän aikovan sanoa kuolleelle äidillensä.

Nolin August astui Klara Gullan luo ja otti häntä kädestä.

»Ei suinkaan Klara Gullalla ole mitään sitä vastaan, että järjestimme
asiat täten», sanoi hän. »Me löysimme hänet vasta perjantaina. Arvelin,
että se täten olisi Klara Gullalle helpompi.»

Klara Gulla vastasi vain pari sanaa. Ja huulet vapisivat, niin että
niitä tuskin saattoi kuulla.

»Kiitos! Hyvähän se on. Tiedänhän, ettei hän tule minun, vaan äidin
luokse.»

»Hän tulee teidän kummankin luo, sen Klara Gulla saa nähdä», sanoi
Nolin August.

Fallan vanha emäntä, joka oli kahdeksankymmenen vuoden vanha ja monien
surujen murtama, oli myös tullut kirkolle kunnioittamaan Katrinaa,
joka niin kauan oli palvellut häntä uskollisesti ja ollut hänen hyvä
ystävänsä. Hän oli ottanut mukaansa keisarikepin ja hatun, jotka olivat
annetut hänelle takaisin. Hän aikoi laskea ne hautaan Katrinan viereen.
Hän arveli, että Katrina kernaasti tahtoisi saada läheisyyteensä
jotain, mikä muistutti Jannea.

Nyt Klara Gulla astui hänen luokseen ja pyysi saada keisarikalut, ja
sitten hän asetti pitkän kepin pystyyn Jannen arkkua vasten ja hatun
sen päähän. Väki ymmärsi hänen ajattelevan sitä, ettei hän ollut
antanut Jannen kulkea keisarikoreudessaan palattuansa kotiin. Hän
tahtoi hyvittää sen verran kuin hän saattoi. Paljon ei kuolleen hyväksi
voi tehdä.

Tuskin oli keppi pystytetty arkun viereen, kun kirkon kellot alkoivat
soida, ja samalla tulivat pappi ja lukkari ja suntio sakaristosta ja
asettuivat saaton etunenään.

Sade virtasi kuurottain sinä päivänä, ja kaikeksi onneksi se piti
hiukan väliä, kun seurakunta järjestyi riviin, ensin miehet ja sitten
vaimoväki, ja valmistui saattamaan näitä kahta vanhusta hautaan.

Ne, jotka asettuivat saattoon, näyttivät ikäänkuin itsekin ihmettelevän
sitä, että olivat täällä mukana. Sillä eivät he juuri mitään
surua tunteneet, eivätkä liioin tahtoneet osoittaa kunnioitustaan
kummallekaan vainajalle. Asian laita oli vain sellainen, että kun
tieto oli levinnyt pitkin pitäjää, että Skrolyckan Janne oli löytynyt
juuri sopivaan aikaan, jotta hänet voitaisiin haudata yhteen hautaan
kuin Katrinakin, oli siinä kaikkien mielestä ollut jotain kaunista ja
ihmeellistä, ja he olivat halunneet nähdä, miten kuolema yhdistäisi
jälleen nuo vanhat aviopuolisot.

Eihän kukaan voinut aavistaa, että niin monet ajattelisivat aivan
samoin. Nyt oli nostettu melkein liiaksi melua kahdesta niin köyhästä
ja alhaisesta ihmisestä. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja olivat hiukan
häpeissänsä, mutta kun he nyt kerran olivat siellä, niin oli myös pakko
lähteä hautausmaalle.

Täytyihän heidän itsekseen hiukan hymyilläkin koko asialle, kun he
tulivat ajatelleeksi, että tämä olisi Portugallian keisarille ollutkin
hyvin mieleen. Kahta surusauvaa, sillä toinen oli seurannut Askedalista
mukana, kannettiin hänen ja Katrinan arkun edellä ja melkein koko
pitäjä seurasi mukana saattojoukossa. Sen paremmin ei olisi voinut
käydä, vaikka hän itse olisi saanut olla mukana järjestämässä.

Ja kukapa tietää, vaikka se olisi ollutkin hänen tointaan. Hän oli
tullut niin kummalliseksi kuolemansa jälkeen, tuo vanha keisari. Hän
oli varmaan jotain sillä tarkoittanut, että oli antanut tyttären niin
kauan odottaa itseänsä, ja aivan varmasti oli joku tarkoitus siinäkin,
että hän oli tullut syvyydestä esiin juuri parhaaseen aikaan.

Kun he kaikki olivat saapuneet leveän haudan partaalle ja arkut olivat
lasketut maan poveen, alkoi lukkari laulaa: »Ma kuljen kohti kuolemaa ‒
‒ ‒»

Lukkari Svartling oli tähän aikaan vanha mies. Hänen laulunsa toi Klara
Gullan mieleen toisen vanhan miehen, jonka laulua hän ei ollut tahtonut
kuunnella.

Tuo ajatus tuotti hänelle suurta tuskaa. Hän puristi kädet sydäntään
vastaan ja sulki silmänsä, jotta ne eivät ilmaisisi, miten syvästi hän
kärsi.

Hänen seisoessaan siinä silmät ummessa hän näki edessään isänsä kasvot,
sellaisina kuin ne Klara Gullan nuorena ollessa olivat olleet ja
jolloin isä ja tytär olivat niin hyviä ystäviä.

Hän näki ne sellaisina kuin ne olivat eräänä aamuna kovan lumituiskun
jälkeen, jolloin tiet olivat ummessa ja isän oli täytynyt kantaa hänet
kirkkoon.

Hän näki ne edessään sellaisina, kuin ne olivat sinä päivänä, jolloin
Klara Gulla meni kirkolle punaisessa leningissään. Ei kukaan ollut
näyttänyt niin onnelliselta ja hyvältä kuin Janne sillä kertaa. Sitten
Jannen onni oli sammunut, eikä Klara Gullakaan ollut enää oikein
tyytyväinen.

Klara Gulla koetti pysyttää silmiensä edessä nämä kasvot. Ne tekivät
hänelle niin hyvää. Katsellessaan niitä nousi voimakas hellyyden aalto
hänen rinnastansa.

Nuo kasvot tahtoivat hänelle vain hyvää. Niitä ei tarvinnut lainkaan
pelätä.

Sehän oli vain vanha, kiltti Skrolyckan Janne. Ei hän tahtonut tuomita
Klara Gullaa, ei hän tahtonut saattaa onnettomuutta ja rangaistusta
ainoalle lapselleen.

Klara Gulla tuli niin ihmeellisen rauhalliseksi. Hän oli tullut
keskelle rakkauden maailmaa, nyt kun hän saattoi nähdä isänsä
sellaisena kuin hän oli ollut ennen. Mitenkä hän saattoi olettaa, että
isä vihaisi häntä? Hän tahtoi vain antaa anteeksi.

Minne ikänä Klara Gulla meni ja mitä ikänä hän teki, siellä isäkin
tahtoi olla ja suojella häntä. Ei hän pyytänyt mitään muuta.

Vieläkin kerran Klara Gulla tunsi suuren hellyydentunteen kohoavan
sydämestään kuin valtavan aallon ja täyttävän koko hänen olentonsa.
Ja samalla hän tiesi, että kaikki oli hyvin. Nyt hän ja isä olivat
yksi, niinkuin ennenkin. Nyt, kun Klara Gulla rakasti häntä, ei mitään
sovitettavaa enää ollut.

Klara Gulla heräsi ikäänkuin unesta. Hänen katsellessaan isänsä hyviä
kasvoja oli pappi suorittanut hautauksen. Ja nyt hän lausui pari sanaa
kokoontuneelle kansalle. Hän kiitti heitä, että he olivat tulleet
niin lukuisin joukoin näihin hautajaisiin. Mies, joka täällä oli
vihitty lepoon, ei ollut suuri eikä ylhäinen, mutta ei kellään koko
paikkakunnalla ollut niin lämmintä ja rikasta sydäntä kuin hänellä.

Sitten hän lausui myös pari sanaa Klara Gullalle. Hän oli saanut
osakseen suurempaa rakkautta vanhemmiltaan kuin kukaan muu hänen
tietääksensä, ja sellaisen rakkauden täytyi kääntyä siunaukseksi.

Kun pappi sanoi sen, käänsivät kaikki katseensa Klara Gullaan ja he
ihmettelivät sitä näkyä, mikä heitä nyt kohtasi.

Siinä Skrolyckan Klara Fina Gulleborg, joka oli saanut nimensä itse
auringon mukaan, seisoi vanhempiensa haudalla ja hänen kasvonsa
loistivat ikäänkuin ne olisivat olleet kirkastuneet.

Hän oli yhtä kaunis kuin sinä sunnuntaina, jolloin hän tuli kirkolle
punaisessa leningissään, jollei vielä paljoa kauniimpikin.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORTUGALLIAN KEISARI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.