The Project Gutenberg eBook of Kysymys, by Georg Ebers

Emännöitsijä ja huoneenhaltija.
Xanthe.
Lysander.
Kaksi porsasta.
Käynti merelle.
Vastaus.

"Suolainen merivesi tai öljy, se on teille yhdentekevä! Enkö minä ole kauan aikaa sitten sammuttanut lamppuni? Eikö tuli takassa valaise kyllin selvästi? Ovatko teidän silmänne niin uniset, ett'ette huomaa yhä enemmän kirkastuvaa päivän koittoa. Öljymarjat eivät vielä ole puserretut ja vanha öljy on loppumaisillansa; tiedättehän, kuinka paljon kypsiä hedelmiä nuo hävyttömät varkaat ovat meiltä varastaneet, mutta ennen kantavat varpuset viljan aittoihin, ennenkuin te vaivaatte itsenne säästämään herramme omaisuutta!"

Tuohon tapaan torui Semestre, syrakusalaisen Lysanderin vanha emännöitsijä, palvelustyttöjä Chloris'ia ja Dorippea, jotka väsyneinä pyörittivät käsimyllyä, eivätkä huomanneet, että heidän lamppunsa sammuivat.

Dorippe, joka oli nuorempi, tarttui sekavaan sysimustaan pääkoristeesen, jota ympäröi tumman sumuverhon tavoin tuhannen vielä kesyttämätöntä hiuskiehkuraa, ja veti ruskeanhohtavalle niskalle kiinnitetyistä suortuvista pronssisen nuolen, painoi sillä molempien lamppujen heikkoa liekkiä, ja sanoi sitten emännöitsijän puoleen kääntyen:

"Niinhän sen pitikin käymän. Vielä en voi mustaa lankaa valkoisesta eroittaa ja kuitenkin täytyy minun sammuttaa lamput, aivan kuin tämä rikas talo olisi jonkun kerjäläisen mökki. Kaksituhatta saviastiaa, täynnä kirkasta öljyä, seisoi vielä kahdeksan päivää sitten aitassa. Minkä tähden lastautti herra ne laivaan ja antoi veljensä ja Mopsoksen viedä ne Messeneen?"

"Ja miksikä ei hedelmiä korjata?" kysyi Chloris. "Öljymarjat ovat ylen kypsiä ja varkailla on hyvä tilaisuus, kun vahtimiesten on täytynyt mennä soutajina Messeneen. Meidän täytyy säästää joka pisaraa, vaikka meillä on kyhmyisiä puita enemmän, kuin päiviä on vuodessa. Kuinka monta ruukkua öljyä saatiinkaan maahan pudonneista hedelmistä! Naapuri Protarchon luona on korjuu kauan sitten loppunut, ja jospa olisin Lysanderina…"

"Niin säästäminen kaiketi lakkaisi", keskeytti emännöitsijä tyttöä. "Kuitenkin saatan tunnustaa, ett'ei minunkaan ollut helppo erota tuosta kultaisesta jumalan lahjasta, mutta mitäpä minä sille taisin? Herran veli Alkiphronhan on toivonut saada niitä; kysymys kuuluu olevan jostain suuresta vaihtokaupasta; mutta Alkiphron on viisas ja hänellä on hyvä onni, joten tuo juokseva kulta, jota me täällä vaivalla puserramme öljymarjoista ja huolellisesti hoidamme, muuttuu helposti hänen käsissänsä kaliseviksi kolikoiksi. Hän on ikäänkuin oma lapseni, sillä minä olen imettäjänä kasvattanut häntä suureksi. Me täällä maalla kartutamme omaisuuttamme huolenpidon, kärsivällisyyden ja tarkan säästäväisyyden avulla, kauppamiehellä kaupungissa täytyy olla laajalle näkevä silmä ja hänen täytyy ymmärtää nopeasti ottaa vaari tilaisuudesta; mutta minun Alkiphron'ini oli jo lapsena viisain Dionysion kolmesta pojasta, jos oli kysymys jonkin makeisen jakamisesta, tiesi hän aina siepata suuremman palan. Kun hänen äitinsä vielä eli, käski hän kerran poikaa antamaan hänelle paraimman vasta leivotuista kakuista, jotta hän, äiti, ottaisi sen uhriksi temppeliin; ja mitä vastasi poika? 'Ollakseni varma, etten erehdy, on parasta, että koitan jokaista;' ja kun Klytemnestra sitten…"

"Onko Alkiphron nuorempi kuin meidän herra raukkamme?" keskeytti
Dorippe tuota kertomusta.

"Ne olivat sesamikakkuja makean hunajan kanssa", vastasi emännöitsijä, jolta vanhus oli vienyt kuulon tarkkuuden, niin että hän usein ymmärsi väärin hiljaisempaa puhetta. "Ovatko liinavaatteet valmiit pestäviksi?"

"Minä en kysynyt kakuista", vastasi Dorippe ja vaihtoi Chloris'in kanssa kujeellisen silmäyksen, "minä tahdoin vaan tietää…"

"Te olette kuuroja, te tyttö-letukat, sen olen huomannut jo kauan aikaa", keskeytti Semestre palvelustyttöä. "Te olette vahingoittaneet kuuloanne ja tiedänpä mistä syystäkin: Satoja kertoja on minun jo täytynyt kieltää teitä illalla tanssista kuumentuneina heittäytymästä kasteiselle ruoholle. Kuinka usein saankaan hulluja vastauksia, kun kysyn teiltä jotain."

Toisen korkea ääni suli toisen matalampaan yhdeksi ainoaksi sointuvaksi säveleeksi, ja kaksi mustaa silmä-paria kohtasi taas toinen toistansa lystillisellä ivalla, sillä hepä tiesivät hyvin, kuka tässä kuuro oli ja kuka hienokuuloisempi satakieltä, joka tuolla ulkona, ennen auringon nousua, uudestaan vihertyvässä viikunapensastossa milloin riemasteli heleällä huilun-tapaisella äänellä, milloin taas sydämmen pohjasta haikeasti valitti.

Hämmästyneenä ja loukattuna katsahti emännöitsijä tyttöjä kasvoihin, löi sitten kätensä kovasti yhteen ja huusi:

"Työhön, letukat! Sinä, Chloris, valmistat aamiaisen, ja sinä, Dorippe, katsot, tarvitseeko herra jotain, ja tuot uusia polttopuita. Lopettakaa toki vihdoinkin hullu hihittämisenne, sillä nauru ennen auringon nousua tuottaa kyyneleitä illaksi. Viinamäen vahdin pilapuheet kummittelevat varmaankin vielä teidän päissänne. Nyt suoriutukaa pois, eikä kukaan saa koskettaa ruokaa, ennenkuin on järjestänyt tukkansa!"

Tytöt tuuppasivat toisiansa kyynärpäällä ja jättivät naisten huoneen, jota päivän koitto avonaisen katon kautta yhä enemmin ja enemmin valaisi.

Se oli komea marmoripilarien ympäröimä paikka, joka osoitti rakentajansa varallisuutta, sillä lattiassa, jolla emännöitsijän tuoli seisoi, oli runsaasti värikuvia, joita eräs taiteilija lähellä olevasta Syrakusasta oli yhteenasettanut eri värisistä kivistä kauniiksi mosaikiteokseksi. Ne esittelivät nuorta Dionysius-jumalaa, Hyadeneja, jotka häntä suojelevaisesti ympäröivät, ja kirjavina kuvina kaikkia niitten taivaallisten olentojen lahjoja, jotka suojelevat puutarhoja ja vainioita, sekä nysäiläisen jumalan antimia. Jokainen erityinen kuva ja koko taulu oli ympäröitty somalla reunuksella.

Takka, jonka puoleen Semestre juuri kumartui liehtoaksensa hanhen siivellä kytevään hiileen, oli keltaisesta marmorista.

Nyt palasi Dorippe ja ilmoitti lyhyesti, että herra tahtoisi vasta sitten tulla viedyksi ulkoilmaan, kun aurinko olisi korkeammalla, ja toi käskyn mukaan kyhmyisestä öljypuusta uusia halkoja sekä mantelipetäjän käpyjä, jotka nopeasti syttyvät palamaan ja hyväillen ympäröivät kirkkaalla liekillä puuta, siksikuin sen tuli niihin yhdistyy.

Räiskyen lensivät hehkuvat kipinät rätisevistä puista avonaista kattoa kohti ja niitten mukana kohosi lämmin savu pystysuorana alkavan aamun puhtaasen, viileään ilmaan; mutta kun ovi naisten huoneesen avattiin, karkoitti vetotuuli harmaan leijuilevan pilarin syrjään, hanhen siivellä löyhyttelevää Semestreä vastaan.

Hiukan yskähtäen, pyykkäsi hän silmiänsä sinisen peplosinsa reunalla ja kääntyi närkästyneenä kutsumattoman tulijan puoleen, joka uskalsi tällä ajalla avata naisten huoneen pääovea. Mutta heti tunnettuansa sisääntulijan, nyykäytti hän ystävällisesti päätänsä, mutta kuitenkin jonkinlaisella ylevällä jäykkyydellä, kohotti itseänsä hiukan, mutta sen sijaan, että olisi mennyt vierasta vastaan, laskeutui hän jälleen istumaan. Sitten asettautui hän entistä mukavammin istuimellensa ja mutisi ystävällisen tervehdyksen sijaan muutamia epäselviä sanoja.

"Iloitse!" huudahti vanhus emännöitsijälle syvällä äänellä. "Suo minulle sijaa takkanne ääressä, sillä aamu on kylmä. Ennen tuloansa antaa Helios omiensa kokea kylmyyttä, jotta he kaksinkertaisella kiitollisuudella tuntisivat lämmön suloa."

"Sinä olet oikeassa", vastasi Semestre, joka vaan muutamia sanoja oli ymmärtänyt vanhuksen puheesta, "täytyy olla kiitollinen lämpimästä tulesta; mutta minkätähden sinä menet ulos tällä iälläsi ja näin aikasin, nyt kun puut tuskin vielä ovat puhjenneet, paljaassa chitonissa ilman manttelia ja sandaleja? Te tuolla ylhäällä olette monessa kohden toisenlaisia, kuin muut ihmiset, ja tarkenette hyvin, mutta hattua ei sinun kuitenkaan tarvitsisi hävetä, Iason, sillä sinun hiuksesi ovat yhtä valkeat kuin minunkin."

"Ja päälaelta", naurahti vanhus, "ovat ne pudonneet aivan. Teille naisille on aine tuolla ylhäällä uskollisempi kuin meille, se kiittää teitä kai paremmasta hoidosta. Minä en tarvitse hattua, en kenkiä enkä vaippaa! Vanha maanmies ei huoli aamun kylmyydestä. Poikana olin minä yhtä vaalea, kuin sinun herrasi tytär, valkeaverinen Xanthe, mutta nyt ovat pääni ja kaulani, käteni ja jalkani ja kaikki ne paikat, joissa villainen chiton ei peitä ihmistä, ruskeat kuin viinasäkki, ennenkuin se ripustetaan savuun, ja tämä tumma väri on kuin suojeleva vaate, vieläpä parempikin, sillä se ei auta minua ainoastaan kylmyyttä helposti kärsimään, arvelen minä, vaan myöskin kuumuutta. Minulla ei ole mitään muuta valkoista kuin parta tässä leualla, harvat hiukset päälaella ja, jumalille olkoon kiitos, nämä kaksi riviä moitteettomia hampaita."

Iason hiveli tätä sanoessaan kovilla ruskeilla sormillansa ensin vahvojen hampaittensa ylä- ja sitten alariviä; mutta emännöitsijä vastasi suipolla suulla, sillä hän koetti hyvin tarkkaan salata varsin monta vaillinaisuutta omien huuliensa ta'a:

"Teille ovat hampaat yhtä uskolliset, kuin hiukset ovat meille, sillä miehet tietävät käyttää niitä paremmin kuin vaimot. Nyt näytä, mihin ne kelpaavat. Meillä on hyvää juustolientä nummekukan nuppujen kanssa ja kuivattua lampaan lihaa aamiaiseksi. Jos palvelustyttö vaan kiirehtii, niin eipä sinun tarvitse kauan odottaa. Meidän taloomme on jokainen vieras, ei ainoastaan ystävä, tervetullut."

"En minä tullut syömisen tähden tänne", vastasi vanhus. "Minä olenkin jo syönyt eineeni. Sydämmessäni on jotain, josta tahtoisin sinun, ymmärtäväisen emännän, niin, uskallanpa sanoa, tämän talon emännän ja sen ainoan tyttären uskollisen hoitajan, kanssa puhua."

Tämän puheen kestäessä kurotti Semestre ryppyiset kasvonsa vanhusta kohti, avasi silmänsä niin suuriksi, kuin taisi, ja huusi sitten kiivaasti takan ääressä askaroivalle Dorippelle:

Tyttö meni hitaasti ovelle ja koetti piilottautua esiin pistävän oven pielen taakse, kuunnellaksensa siellä; mutta Semestrepä huomasi hänet, kohosi istuimeltansa, ajoi hänet, myrtinsauvalla uhaten, ulos ja huusi:

"Ei kukaan saa tulla sisään, ennenkuin minä kutsun teitä. Ei Xanthekaan saa häiritä meitä."

"Ettepä te sittekään jää yksinänne, sillä tuommoiseen pariin yhtyvät pian Aphrodite ja kaikki Erotit", huusi tyttö, hyppäsi yli kynnyksen, ja paukahtaen lensi ovi kiinni hänen jälkeensä.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Semestre, ja katsoi epäileväisesi nauravan jälkeen. "Ei voi sanoin kuvailla, Iason, kuinka paljon harmia saa kärsiä noista palvelijoista; varsinkin senjälkeen kun ovat tulleet huonokuuloisiksi."

"Niinpä niinkin, tuskinpa he ymmärtävät kolmea sanaa oikeen, samaten Xanthekin, joka vast’ikään on päässyt kahdeksannelletoista, alkaa kärsiä kuuroudesta."

Vanhuksen kauniissa kasvoissa vilahti pikainen hymyily ja korottaen ääntänsä, sanoi hän mielistellen:

"Ei jokainen saa iloita niin hienoista aisteista kuin sinä, rouva
Semestre; onko sinulla aikaa kuunnella minua?"

Emännöitsijä nyykäytti toiselle myönnyttäväisesti, nojausi lähinnä uunia olevaan pilariin, tuki molemmat kätensä sauvaansa ja kumartui yläruumiillaan eteenpäin osoittaaksensa, että hän aikoi kuunnella tarkasti, eikä tahtonut kadottaa ainoatakaan sanaa hänen puheestansa.

Iason seisoi aivan häntä vastapäätä, ja heidän tarkastellessa toisiansa oli hän varovaisen kissan kaltainen, joka odottaa vähemmän nopean, mutta vahvemman lammaskoiran päällehyökkäystä.

"Sinä tiedät", aloitti vanhus, "että kun me molemmat kauan aikaa sitten, sinä imettäjänä ja minä pehtorina, tulimme tähän taloon, olivat nykyisten herrojemme kauniit maatilat jakamattomina heidän isällänsä. Kolme poikaa olivat jumalat lahjoittaneet vanhukselle. Vanhin, Alkiphron, jota sinä olet pienenä lapsena ravinnut ja poikana hoitanut, muutti vieraalle maalle, tuli Messenessä suureksi kauppiaaksi, ja isän kuoleman jälkeen korvattiin hänen vahinkonsa runsaasti kullalla, hopealla ja kaupungissa meren rannalla olevalla talolla; maatilan jakoivat Protarchos ja Lysander. Minun herrani, näistä molemmista ensiksi syntyneenä, sai vanhemman talon, sinun herrasi rakensi itselleen uuden, kauniimman asumuksen. Meidän kattomme alla kukoisti yksi ainoa poika, komea Phaon, teidän kattonne alla suloinen Xanthe. Minun herrani matkusti nyt Messeneen, mutta ei ainoastaan myydäksensä meidän ja teidän öljyä, vaan myöskin puhuaksensa erään rikkaan perillisen holhojan kanssa, josta hänen veljensä oli kirjoittanut hänelle. Hän toivoo tyttöä Phaonille vaimoksi; mutta minä arvelen, että Phaon on luotu Xanthea varten ja Xanthe häntä varten. Ei puutukkaan mitään muuta, kuin että Hymen —"

"Että Hymen, arvelet sinä", keskeytti Semestre häntä, "että Hymen yhdistäisi heidät toisiinsa. Ei ole niinkään helppo perillisiä saada; eivät he anna poimia itseänsä kuni sinivatukoita. Jos hän on hyljännyt talonpoikaisen kosijan, niin näyttää se kai Protarchosta, sinusta ja teistä kaikista suotavalta, että Xanthe osoittautuu myöntyväisemmäksi, sillä silloinhan yhdistyisivät meidän ja teidän omaisuudet."

"Ei, Semestre, sekä meille että teille olisi se hyvä, sillä senjälkeen, kun sinun herrasi niin onnettomasti putosi korkealta viinamäen muurilta, puuttuu täällä käskijää ja moni asia ei käy niin, kuin sen pitäisi."

"Jota mielellään tahtoisi nähdä, sen näkeekin", huusi Semestre. "Ei niissäkään kohden hoideta meidän taloamme huonommin kuin teidän."

"Että sinusta näyttää teidän Phaon kyllin kelvolliselta täyttämään herrani sijaa. Minä ajattelen toisin siitä; ja jos näin jatkuu, silloin oppii Lysanderkin taas käyttämään jalkojansa."

"Parantuva tarvitsee rauhaa, ja koska riita sinun ja minun emäntien kuoleman jälkeen ei ole lakannut -"

"Ja meistä on riita vielä vastenmielisempää kuin teistä, mutta kuinka usein onkaan tappelua ja sinisiä mustelmia syntynyt paimenten ja viinatarhurien kesken lähteen tähden, joka on meille yhteinen, ja kauniisti rakennettu silta rannalla marmoripenkkineen on jo tullut turmelluksi ja on kokonansa joutuva rappiolle, koska sinun herrasi arvelee, että minun herrani täytyisi työn kulungit -"

"Ja minä vahvistan häntä joka päivä tässä uskossa. Me olemme laittaneet entiselleen lähteen uuden ympäryksen, ja sentähden on aivan kohtuullista, jos hän tahtoo, että Protarchos antaa korjata sillan muurit. Me emme anna perää ja jos te…"

"Jos me kieltäydymme noudattamasta Lysanderin mieltä, niin tulee siitä juuri tuo riita ja tappelu, jota minä tahtoisin estää Phaonin ja teidän Xanthen yhdistämisellä. Sinun herrasi on oppinut seuraamaan neuvoasi, aivan kuin sinä olisit hänen armas äitinsä. Semmoisen tavalla sinä hoidatkin tuota sairasparkaa, ja jospa sinä vaan tahtoisit -"

"Lysanderilla on toiset tuumat, ja hakeehan Phaonin isä pojallensa erästä perillistä!"

"Mutta ei ainakaan nuorukaisen onneksi, ja enkähän minä tule sinulle
Protarchon nimessä."

"Niinpä se sitten olet sinä, joka olet keksinyt nämä tuumat; mutta minä pelkään, kuitenkin ilman seurausta, sillä johan minä sen sinulle sanoin: minun isännälläni on toista mielessä."

"Niinpä koeta sinä häntä voittaa meidän puolellemme, ei, ei ainoastaan meidän puolellemme, mutta sille, jonka täytyy paraiten hyödyttää tätä taloa."

"Niin se onkin, sillä minä kaikkein vähiten tahdon semmoista, jota minä en ole huolellisesti punninnut. Ja tiedä se, että Alkiphron Syrakusassa, meidän herramme vanhin veli, on eräässä kirjeessä kosinut pojallensa Leonaxille meidän tyttöä, eikä teidän perillistä, joka hänestä kaiketi näyttää liian vähäiseltä omaa taloansa varten. Me olemme ilolla antaneet hänelle suostumuksemme ja näinä päivinä, kenties jo huomenna, tulee kosija sinun herrasi kanssa Messenestä tänne katsomaan morsiantansa."

"Ja kuitenkin pysyn minä sanassani: teidän Xanthe kuuluu meidän Phaonille, ja jos te tahdotte menetellä Dionysion mielen mukaan, niinkuin kohtuullisesti ajattelevat ihmiset -"

"Eikö Alkiphron, paras ja viisain kaikista ihmisistä, ole myöskin Dionysion lapsi? Hänen ensiksi syntyneelle suon minä kaikista ennen tämän hedelmällisen maatilan, ja kun rikkaan isän toimellinen lemmikki, Leonax, käskee täällä Xanthen sivulla, silloinpa ei tulekkaan puuttumaan keinoja rantarakennuksen ja muutamien marmori-istuimien uudistamiseen."

Tämän puheen aikana oli veri noussut vanhuksen päähän ja kiivaudella huusi hän:

"Sinä yhdistät ivan vääryyteen. Me tiedämme sen hyvin! Ollaksesi
Alkiphronille mieliksi, teet sinä meidät kaikki kerjäläisiksi. Jos
Lysander antaa tyttärensä Leonaxille vaimoksi, niin on se sinun
työtäsi, ainoastaan sinun, mutta me…"

Semestre ei antanut itseänsä peljästyttää, vaan kohotti myrttisauvaansa ja keskeytti Iasonia, kovalla vapisevalla äänellä huutaen:

"Sinä olet oikeassa. Alkiphroniin on tämä vanha sydän kiintynyt, joka kerran, kun se kuulee lemmikkinsä nimeä, tykyttää se nopeasti; mutta te, tosiaankin, te olette tehneet vähän voittaaksenne meitä itsellenne. Menneenä syksynä tuli runsaampi sato, kuin mitä olimme odottaneetkaan. Viinasäkkejä puuttui, ja kun me pyysimme apua teiltä…

"Silloin sanoimme me ei, kosk'emme itsekkään tienneet, mitä tehdä tuolla siunauksella."

"Se oli kiivennyt Phaonin kyyhkyislakkaan ja tappanut kauneimman kyyhkyisparin poikaset."

"Näätä se on ollut, eikä tuo hurskas, ystävällinen eläin. Teidän toimenne ovat vihamielisiä, sillä kun meidän punaisenruskea kana lensi eilen teidän puolelle, karkoitettiin se kivillä. Eiköhän Phaon ole kenties pitänyt sitä jonakin terävänokkaisena ja vahvakyntisenä korppikotkana?"

"Eräs piikatyttö karkoitti sen, koska teidän siipikarjanne päivä päivältä lihoo meidän ohralla, siitä saakka kun sinun herrasi on ollut kipeä, eikä ole sitten voinut oikeutta valvoa."

"Minua kummastuttaa, ettet sinä häpäise meitä murtovarkaiksi!" huusi Semestre. "Niin, vaikkapa sinä olisit pieksänyt minua itseäni sauvalla, sanoisit siliä kuitenkin, että jokin kuiva oksa jostakin öljy- tai viikunapuusta oli sattumalta pudonnut seljälleni. Minä tunnen teitä kylläksi. Leonax, Alkiphronin poika, eikä teidän uninen Phaon, josta sanotaan, että hän valvoo, silloin kuin hänelle paremmin sopii levätä kotona, saa meidän tytön puolisokseen. Sitä en sano minä, vaan niin sanoo Lysander, herrani ja käskijäni."

"Sinun tahtosi on myös hänen", keskeytti Iason vanhusta. "Kaukana olkoon minusta vaivata puheilla kärsivää miestä, mutta sen jälkeen, kun hän tuli kipeäksi, olet sinä herrana, ja häntä täytyisi kutsua emännöitsijäksi. Se on tosi, että sinä voit enemmän kuin kukaan muu tämän katon alla, mutta tuhat kertaa mahtavammat ovat Eros ja Aphrodite, sillä sinä vallitset padan, paistinvartaan ja pehmoisten tyynyjen avulla, mutta he hallitsevat sydämmiä jumalallisella, vastustamattomalla kaikkivallalla."

Semestre naurahti pilkallisesti, ja polkien myrtinsauvalla kovaa kivilattiaa huusi hän:

"Minun paistinvartaani on hyvä ja kenties tulee Eros sen avuksi nuolillansa, sillä Xanthe ei pidä lukua teidän Phaonista sen enempää, kuin minäkään huolin eräästä, joka seisoo tässä minun edessäni, kun hän vielä oli nuori. Eros rakastaa vaikeampia töitä! Ne jotka noin yhdessä kasvavat ja tapaavat toisensa aamulla, päivällä ja illalla, ne tottuvat toisiinsa hyvin, niinkuin jalka kenkään ja kenkä jalkaan, mutta sydän jäi haavoittumatta. Mutta jos joku kaunis vieras voidellulla tukalla ja kauniissa puvussa yhtäkkiä tapaa neidon, silloin asettaa Kyprisin poika nuolen kultaiselle kaarelle."

"Mutta hän ei ammu sitä", huusi Iason, "jos hän tietää, että toinen vasama on jo sattunut neidon sydämmeen. Jokainen voi voittaa jokaisen tytön, mutta ei sitä, jonka sielu on täytetty rakkaudella toista nuorukaista kohtaan."

"Harmaapäinen nuoripoika puhuu kokemuksesta", vastasi Semestre nopeasti. "Ja teidän Phaon, palaisiko hän tosiaankin rakkaudesta meidän tyttöömme? Oho, kuinka hän voisi sitten kosia toista tai antaa kosia; sehän on aivan sama asia. Mutta minä olen pahoillani, että olen paljon puhunut. Tiedä siis, että minä tunnen paremmin kuin sinä meidän Xanthemme, ja hän haluaa yhtä vähän leikkikumppaniansa, kuin pilari tuolla vasemmalla puolella uunia kaipaa sitä, joka on oikealla puolella, vaikkapa ne ovat olleet yhdessä kylläksi kauan saman katon alla."

"Ei mitään, Iason, tietysti ei mitään, se tahtoo sanoa juuri niin paljon kuin Xanthe Phaonin suhteen. Mutta mikä melu on siellä oven takana?"

Emännöitsijän vielä puhuessa aukesi yksi ovenpuolisko hiukan ja siitä syntyneestä aukosta huusi piika Dorippe:

"Päästä hänet sisään", huusi Semestre innoissaan, ja nyt aukeni ovi kokonansa ja naistenhuoneesen astuivat molemmat tytöt sekä Mopsos, iloisen Chloris'in veli, heidän kanssansa. Viimemainittu riippui hänen käsivarrellansa, ja kun Mopsos oli tullut pylväskäytävään, otti hän leviäreunaisen matkahatun pois hänen ruskeilta kiharoiltansa, mutta musta Dorippe kävi hänen takanansa ja työnsi vitkastelevaa naisten huoneen kynnyksen yli, niinkuin venettä työnnetään mereen.

Emännöitsijän kiihkeisiin kysymyksiin antoi hän vastaukseksi, että Protarchos on myynyt herran öljyn yhtä kalliisen hintaan kuin omansakin, ostanut naapurillensa Kleonille kaksi uutta hevosta, ja lähetti hänet näitten kanssa edeltäpäin. Jos ei tuuli käänny, niin voi hän jo tänään tulla.

Puhuessaan veti hän varovasti paperikaistaleen vyöstä, joka piti koossa hänen valkoisella reunustettua sinistä chitonia vyötärän yläpuolella, ja ojensi sen Semestrelie tervehdyksellä herrallensa.

Emännöitsijä tarkasteli keltaisen lehden kumpaakin puolta, käänsi sen vielä kerran ympäri, vei sen aivan lähelle silmiänsä ja katsahti sitten hidastellen ja vastenmielisesti Iasoniin. Nyt hänen täytyi vihdoinkin saada tietää, ett'ei hän ymmärtänyt lukea, mutta Xanthe osasi selittää kirjoitettuja lauseita ja hänenhän täytyisi piakkoin tulla aamiaiselle.

"Sitä taitaisin itsekin, jos vain tahtoisin", vastasi emännöitsijä ja veti sauvalla teräviä ja tylsiä kulmia lattiaan, ikäänkuin tahtoisi hän kirjoittaa. "Minä kyllä voisin sitä, mutta minä en kuuntele mielelläni uutisia tyhjällä vatsalla, ja se, mitä tässä kirjeessä sanotaan, koskee, luulisin minä, minua eikä ketään muuta. Mene, Dorippe, ja käske Xanthe aamiaiselle!"

"Minä tiedän jo, mitä tuossa seisoo", huusi tyttö, joka vastahakoisesti nyt jo tahtoi erota kumppaninsa veljestä, joka häntä sydämmestänsä rakasti ja joka olisi vielä paljon kertonut hänelle matkastansa Messeneen.

"Mopsos on kertonut sen meille: herran veljenpoika Leonax, Alkiphronin poika, on seuraava enoansa ja aikoo viipyä vieraana, ei tuolla Protarchon luona, vaan meidän talossamme. Hän kuuluu olevan komea poika; vielä pitempi kuin Phaon, ja Mopsos sanoo, että Alkiphronin puoliso on pistänyt kätensä syvälle kukkaroon meidän herramme Messenessä toimitettavan asian tähden ja on ostanut kultaisia rannerenkaita ja naistenpukuja, myös senlaisia, joita arvoisat rouvat kantavat."

Semestren rypistyneissä kasvoissa vilahti hänen tätä kuullessaan ilon ja toivon hymyily kuni kevään henkäys talven lehdettömäksi tekemän puutarhan yli. Hän ei ajatellut enään sitä vahinkoa, jota uutinen voisi tuottaa hänen tyhjälle vatsallensa ja samassa, kuin hän näki sisällisen silmänsä edessä sinisen rouvan puvun liehuvan ja Xanthen rikkaan morsiuslahjan hohtavan, kysyi hän kiireesti tervetulleelta sanansaattajalta:

"Minä itse kannoin vaatteita", vastasi Mopsos, "ja asetin ne semmoiseen kauniisen norsunluukuvilla koristettuun kirstuun, jonkamoisia vastanaineet saavat morsiuslahjan mukana. Siinä minua auttoi Praxilla Alkiphronin puolison komea sisar; hän antoi myöskin…"

"Niinpä menkää ja kutsukaa Xanthe", keskeytti Semestre sanansaattajaa, jonka puhuessa hän oli useampia kertoja hiljaa naurahdellut; ja kun tytöt sitten nopeasti poistuivat Mopsoksen kanssa, katsahti hän Iasoniin voittoriemuisella silmäyksellä. Sitten johtui hänen mieleensä, kuinka paljo vielä oli tehtävää nuoren kosijan Leonaxin vastaanottamiseksi, ja korottaen ääntänsä huusi hän:

"Dorippe, Chloris! Chloris — Dorippe!" Ei kumpainenkaan näyttänyt kuulevan, ja kun hänen täytyi heittää kaikki toivo vastauksesta, kääntyi hän olkapäitään nyykäyttäen Iasonin puoleen ja sanoi:

"Mopsos on heille rakkaampi kuin sinä, eivätkä he tahdo kuulla", sanoi
Iason ja nauroi.

"He eivät voi kuulla", kiivastui Semestre. "Mopsos on hävytön, kelvoton veitikka, jota minä jo usein olen halunnut ajaa pois talosta, mutta minä tahtoisin nähdä sitä, joka kieltää minulta tottelevaisuutta. Mitä sinun ehdoitukseesi tulee, niin olethan nyt huomannut kyllin selvään, että meidän tyttö on määrätty Leonaxille."

"Mutta jospa Xanthe ei huoli Leonaxista ja katsoo Phaonia etevämmäksi kuin tuota vierasta nuorukaista?"

"Alkiphronin poika ja 'vieras' tässä esi-isiensä talossa!" huusi Semestre. "Mitä kaikkea saakaan kuulla; mutta minun täytyy työhön, sillä kysymys on valmistaa parahin vastaanotto Leonaxia varten, jotta hän alusta saakka tuntisi, ett’ei hän ole täällä vieras, vaan kokonansa kotona. Mene vaan, jos tahdot, ja uhraa Aphroditelle, että hän yhdistäisi Xanthen ja Phaonin sydämmet, mutta minä pysyn paistinvartaani ääressä."

"Siinä olet sinä paikallasi", huusi Iason, "mutta etpä sinä käännä sitä vielä Leonaxin hääkemuja varten."

"Mutta kyllä tahdon valmistaa juhlapaistin Phaoninkin häitä varten, sen lupaan sinulle; mutta ei ennen, kuin uhrieläin, jota minä itse olen syöttänyt, määrää kuohusta syntyneen jumalattaren sytyttämään lempeää rakkautta Xanthen sydämmessä sinun herrasi Protarchon poikaa Phaonia, eikä Leonaxia kohtaan!"

"Xanthe, Xanthe", huusi Semestre vähän, myöhemmin, "Xanthe! Missä piiloittelee tuo tyttö?"

Eukko oli tullut puutarhaan, ja koska hän ymmärsi käyttää hyödyllisesti aikaansa ja mielellään yhdisti askareet toisiinsa, poimi hän, hakiessaan holhottiaan ja yhä uudelleen huutaessa tyttöä nimeltä, kaaliksia ja ruokayrttiä, joiden päällä helmen tavoin aikainen aamukaste puhtaana ja kosteana kiilsi. Mutta sen ohessa ajatteli hän paljon enemmän lemmikkinsä poikaa ja häntä varten valmistettavia paisteja, leivoksia ja kasviruokia kuin Xanthea.

Sitä, jota isä lapsena oli erittäin mielellään syönyt, sitä kaikkea aikoi hän huolellisesti valmistaa Leonaxille, sillä joka isästä maistui hyvältä, tuumaili hän, se lapsellekin maistuu.

Ainakin kaksikymmentä kertaa oli hän syvään kumartunut ottaaksensa vierestä lavendelia, viheriäistä salaattia ja nuorta punajuurikasta, ja joka kerta kun hän oli oikaissut itsensä myrttisauvaansa nojautuneena niin suoraksi, kuin hänen vanhuudesta koukistunut selkänsä sen salli, joka kerta oli hän huutanut "Xanthe" ja yhä vaan "Xanthe."

Mutta vaikkapa hän sitä tehdessään lopulta heitti päänsä niin paljon taaksepäin, että aurinko paistoi hänen avattuun suuhunsa, ja vaikk'ei hänen keuhkojensa voima ollut pieni, niin ei sittenkään kuulunut minkäänlaista vastausta.

Eipä hän kuitenkaan tullut levottomaksi, sillä ei tyttö saattanut olla kaukana ja Semestre oli tottunut, että hän antoi useampia kertoja huutaa itseänsä, ennenkuin hän totteli sitä.

Kyllä neitonen sittekin kuuli aivan hyvin vanhuksen kauas kuuluvan kimeän äänen, mutta hän ei välittänyt siitä enemmän kuin kanojen kaakotuksesta, riikinkukkojen kirkunasta ja kyyhkysten kuherruksesta tuolla pihalla.

Hän tiesi, että emännöitsijä kutsui häntä aamiaiselle, mutta palanen kuivunutta leipää, joka hänellä tavallisesti oli mukana ulkona, tyydytti kokonaan hänen nälkänsä. Vaikkapa Semestre olisi houkutellut häntä makeimmilla leivoksilla, niin ei hän tällä hetkellä olisi jättänyt lempipaikkaansa lähteellä.

Loristen kumpusi lähde korkeimmalta kalliolta hänen isänsä maatilalla. Usein ja etenkin, jos sydän oli liikutettu, tuli hän sinne mielellään, ja se olikin herttainen paikka!

Solisten tunkeutui kirkas vesi kallion halkeamasta ja kokoontui vasemmalle puolelle sitä penkkiä, jolla Xanthen oli tapana istua, läpikuultavan kirkkaaksi vähäiseksi lammikoksi, jonka reunat olivat ympäröidyt kauniisti tasoitetuilla valkoisilla marmorimöhkäleillä. Jokainen punainen piikivi, jokainen sileä pallonen lumivalkeasta ukonkivestä, jokainen suipukka, joka uurre ja pieni kaistale sievissä näkinkengissä sen hietaisella pohjalla oli niin selvästi tunnettava, kuin sitä pidettäisiin paljaalla kädellä silmien edessä, ja kuitenkin oli sitä peittävä aine niin syvä, että se olisi koskettanut Xanthen pyöreällä olkavarrella olevaa hohtavaa kultaista rengasta, niin, vieläpä tuota leikattua kallista kiveä, joka piti yhdessä hänen peplosiansa olkapäillä, jos hän olisi koettanut ulottua sormienpäillä lähteen pohjaan.

Aivan kuin kristalli, johon sitä sulatettaessa on heitetty smaragdipalasia, että nekin muuttuisivat juokseviksi pisaroiksi, niin vihertävän kirkas oli tämä vesi.

Edelleen kulkien juoksi se monenkaltaisilla kasveilla kokonaan täytetyn uurteen läpi.

Aivan nopeasti laaksoon putoavan veden reunojen kohdalla riippui sieviä köynnöksiä, rehevä sammal viheriöitsi hienoissa keveästi yli kivien luoduissa kaistaleissa ja kasvoi kallioon liitettynä rehevästi heruvissa kimpuissa. Hennot viheriäiset kasvijaksot, edestakaisin loiskivan veden heiluttamina, olivat ylt'ympäri juurtuneet lammikon pohjaan, ja siellä jossa se juoksullansa syvyyteen taisi levätä tasaisemmalla paikalla, siellä heiluivat sen ympärillä sananjalkalöyhyttimet somasti notkistuen, niinkuin kamelikurjen sulat nukkuvan kuninkaan lapsen kätkyellä.

Jos hän käänsi lempipaikaltaan silmänsä sivulle ja alaspäin, näki hän ensiksi isänsä ja enonsa sekä vasemmalle että oikealle puolelle lähdettä, vuoren vähitellen kaltavalle seinälle ja kapealle tasangolle rannalla, laajalle leviävät puutarhat ja istutukset.

Ja tämä kaikki oli aivan suurenlaisen villaisen maton kaltainen, jonka viheriälle pohjalle on neulottu valkoisia ja kullankeltaisia pisteitä tahi myös jonkun semmoisen korin kaltainen, jota neidot kantavat päittensä päällä Demeterin juhlana ja jossa on ko'ottuna korkealle yli reunojen monivärisiä lehtiä, joista loistaa esiin vaaleampia ja tummempia hedelmiä.

Nuoret kukkaan puhkeamaisilla olevat granati- ja myrttivesaikot pistivät hilpeästi esiin valkoisten kyhmyisten öljypuitten loistavassa lehdistössä.

Hehkuvan-punaisina, ikäänkuin olisi aurinko tulisella suutelulla herättänyt heidät elämään, loistivat tuoksuvat ruusut pensaissa ja pensasaidoissa, ja hienosti värjättyinä, ikäänkuin lapsen huulet olisivat herättäneet heidät unestaan, hohtivat manteli- ja persikkakukat puitten oksilla.

Kummallisesti sekaisin kudotuista viikunalatvojen oksista kasvoi kevätlehtiä ja noihin oli kiinnitetty täysinäisiä hedelmäsäkkisiä. Vahingoittamattomissa, välkkyvissä, talvenkestämissä lehdistöissä loisti kultaisia sitrunoita, ja pitkissä riveissä jäsenittöminä ja solakkoina kohosivat mustanvihreät sypressit kuin kuorilaulajain totiset sanat keskellä iloista juhlaleikkiä.

Laajalle kaaritetuista pyöreistä teltoista kokoonpannun leirin kalttaisilta näyttivät alaskatsovan silmissä hänen isänsä mantelipetäjämetsät, ja jos hän antoi katseensa liukua kauemmaksi, näki hän lepäävän meren, jonka avara pinta tänä suloisena aamuna välkkyi täällä kuin kirkas kyani, tuolla kuin hiottu safiri ja näytti koettavan kaikkialla omalla sinertävyydellä voittaa puhtaan taivaan värin. Ja yli taivaankannen kiiltelevien hattaroitten tavalla väikkyivät valkoiset purjeet merellä.

Lempeästi viheriöitsevät kummut ympäröivät tätä suloista kuvaa. Niitten hyvin kasvaneilla rinteillä kohosi täällä valkoisia temppeleitä, tuolla kyliä, taloja ja mökkejä, niinkuin karjalaumat ja yksinäiset lampaat, jotka makaavat puoleksi pensaisen lehdityksen peittäminä.

Samaten kuin iloisten ihmisten päitten ympäri sidotaan seppeleitä, samoin ympäröi täällä jokaisen varakkaan maanmiehen huonetta lehto tai puutarha.

Kumpujen takana kohosivat teräväksi leikatuissa jaksoissa korkean kaukaisen vuoriston paljaat kalliot, ja kirkkaana sumusta haamoittaen lepäävän Etnan luminen huippu.

Nyt näin varhain aamulla ympäröi merta ja puutarhoja, kukkuloita ja etäistä vuoristoa selittämättömän-värinen keveä huntu. Oli ikäänkuin meri olisi, antanut loimen ja langat, ja aurinko kuteen kankaasen.

Ihmeteltävä oli tämä taulu, mutta tuon tähden ei Xanthe tullut lähteelle, tuskinpa hän tiesi, että se oli kaunis.

Tosiaan arveli hän, kun meri kimalteli taivaan värisenä ja niinkuin tänä päivänä lepäsi liikkumattomana, että Glaukus, sinisen meren jumala, uinahteli päivänpaisteessa.

Toisina kuumempina päivinä, kun laineet ja aallot liikkuivat, kun valkoinen vaahto seppelöitsi niiden harjoja ja ne kastelivat rantaa näkymättömän pitkinä edestakaisin kulkevina juovina, silloin luuli hän, että viisitoista Nereus'en tytärtä laski leikkiä kirkkaitten aaltojen alla.

Ne olivat kaikki herttaisia naisia ja heidän leikkinsä oli ylimäärin iloinen.

Muutamat tuudittelivat itseänsä hiljallensa välkkyvässä vedessä, toiset heiluivat rohkeasti parakkadein tritonien seljillä ja pakoittivat niitä hilpeästi kantamaan heitä aallontapaisissa riveissä yli meren.

Kun meren tyrsky löi kuohuen rantaa vastaan, silloin arveli Xanthe kuulevansa, kuinka voimalliset haamut, jotka ohjasivat ruumistansa suomuisella pyrstöllä, puhalsivat leveillä huulillansa piikkisiä näkinkenkiä, ja moni tummansinisen aallon hohtava huippu ei ollut suinkaan vaan ilman kaltainen merenvahto, ei, sen hän huomasi selvään, se oli valkoinen niska, loistava käsivarsi ja hopeanhohtava jalka, Nereus'en tyttärien omat. Niin, hän luuli selvästi näkevänsä, kuinka he iloisina heittelivät itseänsä edestakaisin sinisessä vedessä ja milloin pää, milloin jalat edellä vaipuivat nyt syvyyteen, nyt taas liihoittelivat ympäri pyörien veden pinnalla. Toinen ojensi toisellensa suloisesti kätensä, ja silloin näyttäytyivät heidän kauniisti kaarevat kätensä sangen useasti laineitten kupealla laella.

Joka päivä oli heillä uusia leikkejä, samaten kuin merikin ei ainoanakaan päivänä ollut samanlainen. Niinpä joka hetkellä, muutti se siellä, täällä ja kaikkialla väriänsä.

Sinisenvihreäisen läpinäkyvän hunnun kaltaisia valosäteitä tunkeutui usein tummemman pinnan läpi, joka oli kuin purpuransininen vaippa kalliista fenisiläisestä kankaasta. Niin mustana, kuni yön silmä, ja valkoisena, kuni Leukotheanin niska, taisi meri loistaa.

Mutta silloinpa ilmestyi kanssa pian Amphitrite hajanaisilla hiuksilla ja kauas kaikuvalla äänellä ja hänen mukanansa Poseidon nelivaljakkoinensa.

Synkästi silmäillen satutti hän tuimasti läpi ilman vinkuvalla ruoskalla ratsuansa. Vihaisena syöksi hän kolmihaarikkansa syvälle mereen ja kohta paikalla muuttuivat aallot vaaleanruskeiksi, tummankeltaisiksi ja pilvenharmaiksi ja meri näytti rautapohjaiselta, matalalta lammikolta, johon työväki viskaa kiviä. Täydellisesti sekoitettu oli silloin veden puhtaus, kuohuen purskuivat aallot taivasta kohti, uhaten lyödä pirstaleiksi rajuilla huimauksilla marmorisen rantarakennuksen. Vavisten piilottuivat nereidit meren ijäti lepäävään pohjaan, mutta tritonit eivät tarvinneet enään koverrettuja näkinkenkiänsä, puhaltaaksensa niistä mieluisia säveleitä, ei, ne antoivat kuulua kumisevia sotalauluja, ikäänkuin olisi kysymys valloittaa vihollinen linna, ja Amphitrite löi molemmat kätensä pitkään liehuvaan tukkaansa ja korotti pitkälle eteenpäin kurotetulla kaulalla ja päällä hurjan kiljuntansa.

Mutta tänään lepäsi meri, ja kun Xanthe tuli lähteelle, hehkuivat maidon-karvaisen, keveänä ja haihtuvana toinen toisensa päälle kasaantuneen pilviryhmän reunat, vielä ruusun-värisinä, korkeimpien vuorien harjanteilla. Se oli katoavan Eoksen vaatteen lieve, se oli kukkien lehdet, joita Horit hajoittivat Helios'in merestä nousevan nelivaljakon tielle.

Tänä päivänä ja tällä hetkellä kohtasi aamun valo puhtaana noita korkeita kypressejä kukkulalla, tuulen hiljaisessa henkäyksessä nuokkuivat lehdistön latvat puutarhassa ja Xanthe nyykäytti niille päätänsä, sillä hän ajatteli, että puuta elättävät kauniit dryadit tervehtivät toisiansa viitaten. Alttarille, joka oli lähellä hänen lepopaikkaansa ja jonka hänen esi-isänsä oli pystyttänyt lähteen aallottarelle, asetti hän usein lyhyellä rukouksella kukkasia tahi myöskin pyöreän kakun uhriksi, — mutta sitä tehdäkseen ei hän ollut tänään tullut lähteelle.

Mikä veti häntä sitten näin aikaisin kotoa tuonne mäelle? Tulikohan hän kenties lähteelle ihaillaksensa sen kirkkaalla pinnalla omaa kuvaansa?

Kotona oli hänelle semmoista vaan harvoin suotu, sillä Semestren oli tapana, niin usein kun hän katsoi kiiltävään metallilevyyn, sanoa näin:

"Jos tyttö käyttää tavantakaa tuonlaista turhuutta, niin näkee hän aivan varmasti narrin kuvan sieltä."

Kielletyt asiat ovat houkuttelevaisia, mutta Xanthe katsahti ainoastaan harvoin tuohon juoksevaan kuvastimeen, ja kuitenkin olisi se voinut ilahuttaa häntä, että hän siinä itseänsä usein katseli, sillä hänen vartalonsa oli korkea ja solakka, niinkuin kypressin muoto, hänen paksut vaaleat hiuksensa kullanloistavat, kauniisti muodostunut oli hänen kasvojensa muoto, pitkäripsiset hänen suuret siniset silmänsä, jotka eivät tienneet salata mitään, mikä hänen sieluansa liikutti, ja kun hän oli itseksensä, näyttivät kysyvän; "Mitähän jumalat ovatkaan määränneet minulle tulevaisuudeksi?" Mutta voitiinpa myös usein hänen katseestansa lukea vastaus: "Varmaankin jotain kaunista."

Mutta eipä Xanthe tullut lähteelle maalataksensa tulevaisuuden kuvia, ei, hän tuli päinvastoin tänne, ollaksensa surullinen, oikein sydämestänsä surullinen, voidaksensa nuhteitta vuodattaa kyyneleitä. Hän ei itkenyt kiihkeästi, mutta kuitenkin virtasi hänen silmistänsä hitaasti nuo suuret, suolaiset pisarat, jotka juoksevat nuoria poskia pitkin, niinkuin kiiltävä mahla pitkin koivua tippa tipalta vuotaa, kun sitä on haavoitettu.

Niin, Xanthe oli surullinen täällä ylhäällä ja kuitenkin näytti kaikki, joka häntä ympäröi, niin iloiselta, ja vaikka hänen kodistansa nauru tuskin koskaan vaikeni ja hänen oma naurunsa usein ei ollut vähemmän iloinen ja hillitsemätön kuin vallattoman Chloris'in ja mustan Dorippe'n.

Hänen kipeä ja hitaasti parantuva isänsä ei voinut kieltää häneltä ainoatakaan toivomusta, ja jos Semestre sekaantui siihen, niin teki Xanthe kuitenkin lopulta tavallisesti sitä, mikä häntä halutti. Juhlia ja iloisia tansseja ei puuttunut, ei kellekään antaneet nuorukaiset hänen leikkitovereistaan niin kauniita nauhoja, ei kellekään ojentaneet mieluimmin kättänsä rinkitanssissa kuin hänelle. Kaikista tytöistä ylt'ympäri oli hän kaunein ja Phryxus'en puoliso Ismene oli sanonut, että Xanthen nauru leikeissä kaikui kyllin hilpeästi, houkutellaksensa rammatkin tanssiin; Ismenellä itsellä oli Xanthen-ikäinen tytär, ja niinmuodoin täytyi sen olla totta.

Onko neitoa täytynyt kohdata jokin onnettomuus, että hän tuntisi kaipausta itkeä?

Niin, senlaisesta ikävöimisestä jää juuri reippain huimapää kaikkein viimeiseksi säästetyksi.

Kun taivas on kauan loistanut täydessä selkeydessä ja ilma on niin kummallisen kirkas, että voi tuntea selvästi vuorien kaukaisimmatkin huiput, silloin ei sade anna itseänsä odotuttaa, ja kukapa voi kauan nauraa sydämmensä pohjasta, vuodattamatta lopulta itkevän tavoin kyyneleitä?

Joka saa kokea pieniä ikävyyksiä, — ei syvimpiä vaivoja, — jolle on suotu kohota ylimmälle onnenportaalle, ja tyttö, joka tuntee rakkautta, niille kolmelle antaa taivas mieluimmin kyynelten huojentavan voiman armolahjaksi.

Kyllä se voi olla mahdollista, mutta hän ei tunnustanut sitä itsellensä ja hän olisi vielä sitten silmiä räpäyttämättä voinut kieltää sen.

Mutta jos hän sittenkin rakasti jotakin nuorukaista ja hänen tähtensä meni lähteelle, niin täytyi hänen kai olla tuossa punaisessa talossa, joka kohosi komeana oikealla puolella mäkeä meren ja lähteen välillä maatilan kauniisti tasoitetulla kedolla, sillä vähän väliä katsoi hän sinne, ja sen katon alla oleskeli, paitsi palvelusväkeä, ainoastaan vanha pehtori Iason ja Phaon, hänen enonsa poika; Protarchos itsehän oli omaansa ja Xanthen kipeän isän öljyä mennyt laivalla Messeneen viemään.

Vanhoille tulee kunnioituksen almu, nuorille rakkauden lahja osaksi ja noista kolmesta miehestä, jotka tuolla alhaalla Xanthen oikealla puolella asuivat, taisi ainoastaan yksi vaatia semmoista lahjaa, ja sekin vielä päälliseksi erinomaisen hyvin perustetulla oikeudella.

Xanthe ajattelikin lähteensä luona Phaonia, mutta silloin vetäytyi hänen otsansa niin uhkamielisesti kokoon, ett'ei hän ensinkään muistuttanut neitoa, joka jättäytyy suloisten tunteiden valtaan.

Nyt aukeni punaisen talon ovi ja nopeasti nousi Xanthe katsomaan sinne. Eräs orja, kädessään suuri sangallinen kiviastia ruskeasta astiasavesta mustilla kuvilla, tuli varovasti astuen ulos.

Mitä oli tuo leveähartiainen, harmaapää ukko hänelle tehnyt, että hän noin polki jalallansa maata ja painoi valkoisilla ylähampaillansa alahuulta niin syvään, kuin pidättäisi hän jotain tuskaa!

Ei kukaan ole vähemmin tervetullut kuin kutsumaton, joka meitä kohtaa kaipauksella odotetun sijaan, eikä Xanthe toivonut orjaa nähdä, vaan hänen herransa poikaa, Phaonia.

Ei Xanthella ollut mitään sanottavaa hänelle, hän olisi juossut pois, jos Phaon olisi uskaltanut tulla hänen luoksensa lähteelle, mutta hän tahtoi nähdä häntä, hän tahtoi tulla vakuutetuksi, puhuiko Semestre totta, kertoessaan, että Phaon aikoi naida erään rikkaan perillisen, jota hänen isänsä on kosinut Messenessä. Rahan tähden, niin oli emännöitsijä eilisiltana vakuuttanut, halusi hän muka tuota ilkiötä ja käytti nyt hyväksensä vanhuksen poissaoloa ja hiipi paikalla, kun tuli oli takassa sammunut, joka ilta pois kotoa. Vasta myöhään auringon nousun jälkeen palasi tuo soma yölintu kotiin, ihan varmaan hurjista juomingeista, tuon törkeän Hermiaan ja muitten Syrakusan sivistymättömien sällien kanssa. Ne kyllä ymmärtäisivät irroittaa hänen hidasta kieltänsä!

Sitten oli tuo vanhus samana iltana vielä kuvannut, kuinka semmoisissa pidoissa käy, ja kun hän mainitsi myös maalatuista huilun soittaja-neitsyistä, joiden seurassa huikentelevat kaupunkilaiset tuhlasivat isiensä rahat, ja edelleen huomautti, että Phaon jo nyt käveli niin kuihtuneen ja uneliaan näköisenä, kuin olisi hän pahanmaineisen Hermiaan tarkka oppilas, — silloin vihasi Xanthe tuota eukkoa ja hän oli melkein unohtaa kunnioituksen, jota hän oli velkapää osoittamaan hänen harmaille hiuksillensa, ja huutaa vasten hänen kasvojansa, että hän panetteli ja valhetteli.

Mutta tyttö ei kyennyt puhumaan, sillä se, että Phaon kosi salaisesti rikasta tyttöä Messenestä, oli loukannut syvästi hänen ylpeyttänsä, ja hänen leikkikumppaninsa näytti todellakin tavallista väsyneemmältä ja haaveksivaisemmalta.

Semestren ylistystä hänen serkustansa, nuoresta Leonaxista, oli Xanthe kuunnellut yhtä vähän, kuin sirkan sirkutusta uunin raosta, ja ennenkun emännöitsijä lopetti puheensa, oli hän noussut, kääntänyt selkänsä ja jättänyt naisten huoneen, toivottamatta hyvää yötä, niinkuin hänellä muuten oli tapana tehdä.

Ennenkun hän pani levolle huoneessansa, käveli hän edestakaisin vuoteensa edessä. Sitten aloitti hän avaamaan paksua tukkaansa niin varomattomasti, että se oikein koski.

Kauniin valmunpunaisen liinasen, jota hänen oli tapa panna kultaisien hiuksiensa ympäri, etteivät ne sekaantuisi yöllä, oli hän sitonut niin pian ja niin kireelle leuan alle, että hänen taas täytyi hellittää sitä, ett'ei hän tukehtuisi.

Sandaalinsa, joista hän oli vapauttanut pienet jalkansa ja jotka hän tavallisesti, äitivainajan neuvon mukaan, pani tuolin viereen, jolla hänen vaatteensa olivat sileästi toinen toisensa päälle pantuina, nakkasi hän tänä iltana huoneen nurkkaan, ja sillä välin oli hän yhä vaan ajatellut Phaonia, tuota perillistä Messenessä ja leikkikumppaninsa häpeällistä käytöstä ja päättänyt tutkia, oliko Semestre puhunut totta, ja miettiä yön hiljaisuudessa, mitä hänen oli tehtävä, todistaaksensa Phaonia syylliseksi ja saadaksensa tietää, kuinka hänen isänsä kosimisen laita hänen puolestansa on.

Mutta Morpheus jumala tahtoi toisin, sillä tuskin oli Xanthe pannut levolle, sammuttanut lamppunsa ja kiertänyt lujasti peitteen ympärillensä, niin uni jo valloitti hänet.

Vasta vähän ennen auringon nousua heräsi hän, ja heti oli hän taas muistellut Phaonia, perillistä ja Semestren ilkeitä sanoja ja lähtenyt lähteellensä.

Sieltä taisi hän nähdä, palasiko hänen enonsa poika horjuvin askelin kaupungista, tahi niinkuin tavallisesti astuisi huoneesta varhain, sukiaksensa ja juottaaksensa ruskeita ratsujansa, joihin ei kukaan orja saanut koskea.

Mutta hän ei näyttäytynytkään, vaan hänen sijaansa tuli leveäharteinen palvelija pihalle.

Kun hän muulloin oli surullinen täällä ylhäällä, teki suru hänelle hyvää, mutta tänään vihlasi tuska veitsen terän tavoin hänen sydäntänsä, ja tuo palanen vehnäleipää, ojota hän söi, koska hän kaiken murheen ohessa oli nälkäinen, maistui hänestä niin karvaalle, kuin olisi se kastettu koiruohoon. Hänen ei tarvinnut suolata sitä, sillä siitä kyllä pitivät huolta kyyneleet, jotka putosivat sen päälle.

Hän kuuli kyllä emännöitsijän huutoa, mutta hän ei koskaan totellut sitä paikalla, ja ehk'ei olisi ensinkään ottanut vaaria siitä, joll'ei hän olisi huomannut, että hän, niin, hän ei erehtynytkään, — että hän oli aloittanut itkeä kuin lapsi, joka on saanut toria.

Tuon ilkeän, kullanhimoisen, huikentelevaisen nuorukaisen tähden tuolla alhaalla!

Hän itki harmista, ja nyt harmitti häntä niin kovasti taas se, että hän itki, jotta uusia kyyneleitä virtasi hänen poskiansa pitkin. Mutt'ei paljon, sillä ennenkuin hänen kauniit silmänsä olivat ehtineet punaisiksi, tulivat ne taas kuiviksi, niinkuin senlaisten tapa on, kun he ovat nuoret ja heitä kohtaa jotain uutta.

Kaksi lasta, erään viinamäen vartijan poika ja heidän karjapaimenen pieni tytär, lähestyivät lähdettä ääneen puhuen.

He olivat koristaneet itseänsä tuoreilla viheriäisillä köynnöksillä, joita olivat kiertäneet ympäri kaulan ja rinnan, ja aikoivat nyt yhdessä laskea kuoresta tehtyä laivaa lähteestä johtuvalle, pienelle, ympärimuuratulle lammelle.

Poika oli ollut veneen omistaja, oli lahjoittanut sen tuolle pienokaiselle, mutt'ei suostunut nyt sitä jättämään hänelle, joll'ei tyttö lahjoittaisi sen sijaan hänelle nuo kiiltävät näkinkengät, jotka hänen vanhempi veljensä oli löytänyt, kiilloittanut ne kauniiksi ja sitonut ne hänen ruskean käsivartensa ympärille somalla nauhalla. Poika pysyi vaatimuksessansa ja tavoitteli kädellänsä näkinkenkiä, mutta pienokainen puolustihen, itkeä nyyhkytellen.

Lapset eivät huomanneet Xanthea, joten tämä tuli koko tuon taistelun todistajaksi, jota nyt tuossa käytiin ylivoiman ja hyvin ansaitun oikeuden välillä, hän astui nopeasti riitelevien väliin, napsautti poikaa olalle, ja käytti itseänsä siinä aivan yhtä taitamattomasti, kuin kaikki muutkin tytöt, otti pojalta veneen pois, antoi sen pienokaiselle ja sanoi häneen kääntyen:

"No, leikkikää nyt sopuisasti yhdessä, ja jos ei Syrus jätä laivaa ja näkinkenkiä sinulle, tulet sinä minun luokseni, Stephanion parka."

Sitä sanoessaan pyhki hän omalla nutullaan tytön silmiä, otti häntä olkapäistä kiinni, tarttui pojan mustankiharaiseen päähän, painoi molemmat lapset hellällä väkivallalla toisiinsa ja käski heitä:

Pienokainen totteli uljaasti ja kuuliaisesti tätä käskyä, mutta suutelo, jonka poika antoi kumppanilleen, oli melkein kuin lyönti suulla.

Xanthe naurahti ääneen, käänsi lapsille selkänsä ja meni hitaasti laaksoon.

Kulkiessaan siinä välähteli salaman-nopeudella kaikenlaisia pieniä elämänvaiheita menneestä ajasta hänen muistossansa, niiltä päiviltä, jolloin hän itse oli vielä pieni ja ja Phaon leikki joka päivä hänen kanssansa, aivan kuin kähärätukkainen Syrus karjapaimenen tyttären kanssa.

Mutta kaikki kuvat, joita muisto nopeasti vei hänen sielunsa ohitse, olivat sangen paljon eroavia siitä, jonka hän vast’ikään näki.

Kun hän kerran oli sanonut, ett'ei puro voinut viedä edes kukkia ja lehtiä, joita hän sinne viskasi, mereen, oli Phaon vaan hymyillyt hiljaa, mutta seuraavana päivänä löysi Xanthe akseliin kiinnitetyn ristin, jonka Phaon itse oli veistänyt ja pistänyt kivien väliin. Virta, joka siinä paikkaa kävi, löi värttinän sivuihin ja pakoitti sitä taukoomatta pyörimään. Viikkokausia huvittelivat molemmat tällä hyvin onnistuneella leikkikalulla, eikä hän vaatinut siitä edes yhtä ainoatakaan kiitos-sanaa eikäpä Xanthe sanonutkaan mitään, mutta hän osoitti hänelle elävästi, että hän iloitsi, ja se oli Phaonille kylliksi.

Jos hän aloitti Phaonin kanssa rakentamaan huonetta hiedasta ja kivistä, eikä se tullut yhdellä kerralla valmiiksi, löysi hän sen aina, kun leikki seuraavana päivänä uudestaan aljettiin, katettuna ja puutarhalla varustettuna, siten että pienet oksat olivat puiksi pistetyt hiekkaan ja punaiset sekä siniset kukat kukkapensaiksi. Tuon istuimen lähteellä oli Phaon itse Xanthelle valmistanut, niinpä myöskin nuo pienet penkit meren rannalla, joitten avulla oli mahdollista päästä kuivin jaloin veneesen, jonka hänen ystävänsä myös oli värjännyt kauas loistavalla punaisella ja sinisellä värillä, koska erään naapurin kirjava venonen oli miellyttänyt Xanthea.

Nyt ajatteli hän tätä ja useita samankaltaisia tekoja, joita hänen serkkunsa oli hänelle tehnyt, ja ett'ei hän koskaan ollut luvannut hänelle mitään, vaan aina asettanut eteensä valmiita kaluja, ikäänkuin sen täytyisikin niin olla.

Ei Phaonille tullut koskaan mieleen vaatia korvausta lahjoistansa taikka kiitosta töistänsä, niinkuin kiharatukkainen Syrus teki. Äänetönnä oli hän tehnyt hänelle palveluksen toisensa perästä, mutta valitettavasti ei Xanthe tällä hetkellä ollut taipuva tunnustamaan tätä.

Miehiä ei harmita kukaan helpommin kuin se, jolta he ovat saaneet vastaanottaa monta hyvää työtä, joita he eivät ole voineet palkita; naiset, yhdentekevä ovatko nuoria tai vanhoja, ovat siinä jumalattarien kaltaisia, että he mielellään omistavat miehen jokaisen lahjan heille tulevana uhrina, niinkauan kuin he ovat suosiollisia antajaa kohtaan, mutta tänään oli Xanthe juuri taipuisa suuttumaan ystävällensä.

Tuhannet yhteiset ilot ja surut olivat yhdistäneet heidät toisiinsa, ja hänen muistojensa kaukaisimmalla näköpiirillä oli tapaus, joka antoi Xanthen mieltymykselle Phaonia kohtaan uuden suunnan. Phaonin ja hänen äitinsä olivat kuolleet samana päivänä ja siitä lähtien oli hän arvellut täytyvänsä pitää huolta Phaonista ja varjella häntä, alussa tosin niinkuin suuresta elävästä nukesta, mutta sitten totisemmalla tavalla. Ja nyt petti hän hänet ja saattoi itsensä perinpohjin häviölle! — Mutta kuitenkin oli Phaon aivan toisenlainen kuin nuo törkeät pojat Syrakusasta.

Hän oli lapsesta saakka kuulunut niihin, jotka toimivat pitkittä puheitta. Haaveksijan tavalla kävi hän mielellään yksinäisillä teillä, luoden suurien tummien silmiensä katseen maahan.

Hän ei koskaan kehunut voivansa täyttää tuota tai tätä taikka toimittaneensa jotain hyvin onnistunutta.

Hitaasti meni hän toimeen, mutta johon hän tarttui, sen tiesi hän myös hyvin lopettaa.

Häntä nähtiin mielellään kilpakentällä ja tanssipaikoissa, sillä nuorukaiset kunnioittivat hänen väkevyyttänsä, hänen notkeutensa täydellistä suloisuutta ja sitä pelkäämätöntä levollista tapaa, jolla hän ymmärsi pysyttää kerskailijoita ja riitelijöitä alallansa; mutta tyttöset katselivat mielellään kauniin haaveksijan syviin silmiin ja ihmettelivät, kun hän vallattomimmassakin rinkihypyssä taivutti itseänsä suloisesti, vaivatta ja tarkkaan seuraten tamburinin ja kaksipäisen huilun tahtia.

Tosin haukkui moni tyttö, jolle hän oli unohtanut osoittaa huomiota, hänen harvapuheisuuttansa ja Xanthestakin oli usein tuntunut tukalalta, kun ei hänen kielensä löytänyt ainoatakaan sanaa ainerikkaista tarinoista, joita hänen silmänsä Xanthelle kertoivat. Niin, ne tiesivät puhua! Ja jos hän loi häneen syvän sydämmellisen katseensa, joka häntä leimuamatta kohtasi, mutta hehkuvana ja valtavana kuin laavavirta, joka hiljaisella äänettömällä kulullansa kumoo kaikki esteet, arveli hän, että Phaon ei vaikenisi sielun ja sydämmen köyhyydestä, vaan sen vuoksi, että tunteet, jotka häntä liikuttivat, olivat niin rikkaat ja voimakkaat, ett'ei mikään kuolevainen suu voisi pukea niitä sanoihin.

Tästä kaikesta huolimatta oli Xanthe tänään suutuksissaan kumppanillensa, ja tytön vihalla on kaksi silmää, joista toinen on sokea, toinen terävämpi kuin haukan.

Mitä neitonen tavallisesti piti arvossa ja mielellään näki Phaonissa, ei hän ottanut lukuun tänään, mutta hänen puutteistaan hän nyt näki pienimmätkin.

Tosin oli hän osoittanut sanaakaan sanomatta paljon rakkautta, mutta hänhän oli mykkä kuin kala ja olisi kyllä kehunut itseänsä ja vaatinut kiitosta aivan kuin kaikki muutkin, jollei hänen hitaisuutensa olisi kahlinnut hänen kankeaa kieltänsä.

Vast’ikään täytyi hänen ojentaa laihalle Iphikselle kätensä, koska hän siinä liian hitaasti liikkui. Hän oli uninen, ujo haaveksija, ja hän tahtoi sanoa hänelle, että se olisi hänelle sopivampaa oikaista itseänsä mukavasti vuoteelle ja ennemmin opetella yhä enemmän hiljaisuutta, kuin kosia vieraita tyttöjä ja riehua hurjien poikien kanssa koko yön.

Kun Xanthe lähestyi isänsä huonetta, kuuluivat Semestren huudot ja monauluksen [soitannollinen kalu, jota puhallettiin niinkuin meidän flagelotia taikka klarinettia] iloiset säveleet.

Eräs silmänkääntäjä oli hankkinut sisäänpääsöä maatilalle ja näytti nauraville katsojillensa opetettujen kukkojensa temppuja.

Hän oli kääpiömäisen pieni mies, varustettu ulospäin kaarevilla säärillä.

Hänen lyhyellä kaulallansa oli suuri pää, pitkälle etenevällä otsalla, joka varjosti alttaanin tavoin läpitunkevia silmiä.

Tämän miehen höyheniset näyttelijät asuivat kaksipyöräisissä rattaissa, joita veti pieni kirjavasti koristettu aasi kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin.

Nyt seisoi kolme kukkoa ja neljä kanaa kärryin kannella, ja ne näyttivät hyvin lystillisiltä, sillä heidän viisas omistajansa, joka hyvin tiesi, mikä miellyttää lasten ja talonpoikien silmiä, oli maalannut heidän alkuaan valkoiset höyhenensä missä heleänpunaisiksi, missä loistavankeltaisiksi.

Kärryjen vieressä seisoi vaalea, surkeannäköinen poika, joka puhalsi iloista nuottia monauluksella.

Lysander, Xanthen isä, oli antanut tuoda itsensä huoneen edustalle auringon paisteesen ja katseli näytelmää kauniisti kiilloitetusta öljypuisesta nojatuolistansa.

Kohta kun hän huomasi tyttärensä, viittasi hän hänelle, silitteli hänen päätänsä, tytön koskettaessa huulillansa hänen otsaansa, ja sanoi:

"Hauska näytelmä! Molemmat kanat tottelevat tuota pientä miestä, kuin olisivat ne taipuvaisia lapsia. Minua ilahuttaa, että hän on tullut, sillä jolta kohtalo on kieltänyt, niinkuin minulta, nauttia hauskuutta tuolla ulkopuolella, sen täytyy olla kiitollinen, jos se löytää tien hänen luoksensa. Sinun jalkasi kepsuttelevat, Dorippe. Siellä jossa huilu korottaa ääntänsä, siellä panee se tyttöjen jalat liikkeelle, niinkuin tuuli poppelin lehtiä. Mieluimmin tahtoisitte te kai kohta aloittaa tanssilla!"

Tämän puheen aikana oli Mopsos lähestynyt soiton tahdin mukaan rakkahintansa. — Mutta Semestre astui hänen tiellensä ja huusi, puoleksi nuorukaiseen, puoleksi herraansa kääntyen:

"Niinpä mene sitten sisään, Chloris, ja tuo tälle kanojen kuninkaalle tuoppi viiniä, leipä ja kaksi juustoa."

"Yksi on enemmän kuin kylläksi", keskeytti häntä Semestre. "Sinä tuot vaan yhden, Dorippe."

Parantuva kohotti hymyillen olkapäitänsä, tarttui vieressään seisovan tyttärensä käteen ja sanoi niin hiljaa, ett'ei vanhus voinut kuulla:

"Enkö minä ole tullut aivan semmoiseksi kuin tuon pienen paksupään kanat? Semestre käskee, ja minun täytyy totella hyvällä taikka pahalla. Tuolla menee hän Chloris'in jäljessä pelastamaan toista juustoa."

Xanthe hymyili suostuvaisesti, mutta Lysander korotti äänensä ja huusi silmänkääntäjälle:

"No nyt, ystäväiseni, näytä, mitä sinun näyttelijäsi taitavat. Te, nuori väki, sinä, Mopsos, ja sinä, Dorippe, hypätkää minun mielikseni, niin kauan kuin monaulus kaikuu ja vanhus on sisässä.

"Ensin tahdomme me tietää, mitä kanat taitavat", huusi mustatukkainen palvelustyttö, ripustautui rakastettunsa käsivarteen ja kääntyi Mopsoksen kanssa näytökseen päin, joka nyt alkoi uudestaan.

Silloin kuului monta kummastuksen huutoa ja monta naurahdusta, sillä kun pieni mies komensi suurinta kukkoansa näyttämään ratsastus-taitoansa, hyppäsi se nopeasti aasin selkään; kun hän käski sitä puhdistaa hänen hevostansa, veti se punaisen sulan harmaan elävän pääkoristeesta, ja lopuksi näyttäytyi se myös rummuttajana, alkaen laulaa pitkälle kurotetulla kaulallaan.

Vielä vaikeampia tekoja tekivät kanat, sillä ne vetivät jokaiselle katsojalle puisesta laatikosta puun lehden, jossa oli nähtävänä merkkejä.

Ainoastaan silmänkääntäjälle oli tämä huono kirjoitus ymmärrettävä, mutta sen oli ilmoittaminen varmoja tietoja tulevasta onnesta, ja tuo pieni tarjoutui selittämään jokaiselle kirjoitusta.

Kanajoukon kasvattaja oli viisas mies ja tarkkakuuloinen. Hän oli selvästi ymmärtänyt, että Semestren toimesta oli hyvä juusto häneltä pääsevä, ja kun emännöitsijä nyt palasi takaisin, käski hän yhtä kanoista sanomaan jokaiselle läsnäolevalle, kuinka monta vuotta kukin on jo vaeltanut maan päällä. Xanthelle raaputti lumivalkea eläin kullankellertävällä päällä seitsemäntoista ja Mopsokselle täydellisesti oikean asianlaidan mukaan kaksikymmentäkolme kertaa.

"Nyt ilmoita meille myös tämän arvoisan rouvan ikää", käski silmänkääntäjä kanaa.

Semestre antoi Chloris'in kertoa, mitä tuo pieni oli sanonut, ja epäili jo, eikö hän kuitenkin hankkisi "arvoisan rouvan" tähden hänelle toista juustoa, kun kana alkoi raappia.

Kuuteenkymmeneen saakka seurasi hän linnun kynttä suostuvilla nyykäyksillä, viidennelläseitsemättä puristi hän huulensa lujasti yhteen, seitsemälläkymmenellä vetäytyivät hänen otsansa rypyt rajuilman tavoin kokoon, kahdeksannellakymmenellä löi hän myrttisauvalla maata, ja kun kana yhä nopeammin raappien lähestyi yhdeksättäkymmentä ja sataa ja hän näki, että kaikki katsojat nauroivat ja hänen herransa tyytyväisenä itseänsä piteli sivuista, kiiruhti hän vihoissaan takaisin huoneisin.

Niinpian kuin hän oli kadonnut oven taakse, heitti Lysander tuolle pienelle puolen drakmia ja huusi käsiään taputtaen:

"Nyt, lapset, pankaapas nyt tanssia, sillä ensi kiireessä me emme näe Semestre rouvaa uudestaan. Sinä olet hyvin tehnyt asiasi, ystäväni; mutta tule nyt tänne ja selitä meille kanojesi ennustuspuheet."

Silmänkääntäjä kumarsi, painaen ison päänsä alas ja nopeasti taas ylös nostaen, sillä hänen lyhyt selkänsä näytti olevan liikkumaton, lähestyi isäntää ja tarttui pienillä pyöreillä sormillansa Lysanderin kädessä olevaan lehteen; mutta tämä viimemainittu veti sen takaisin ja sanoi:

"Ensin tämä, sitten minä, sillä hänen tulevaisuus on pitkä, mutta minun —"

"Sinun", keskeytti häntä tuo pieni ja jäi seisomaan Lysanderin eteen, "sinun on muodostuva ilahuttavasti, sillä kana on vetänyt sinulle lehden, joka lupaa rauhallista onnea."

"Niin, orvokkilehden", toisti silmänkääntäjä. "Anna se minun käteeni!
Tuossa on, — katso vaan tänne, tuossa on seitsemän merkkiä, ja
seitsemän, — senhän tietää jokainen, — seitsemän on terveyden luku.
Hiljainen onni ja hyvä terveys, se on sinun orakelisi."

"Kyllä jumalat sitä olisivatkin minulle velkaa näin pitkän kärsimisen jäljestä", huokasi Lysander. "Kaikessa tapauksessa tule tänne jälleen yhden vuoden kuluttua, ja jos sinun kaakottava pythiasi ja tämä lehti ovat ilmoittaneet totuutta, annan minä sinulle ison kappaleen vaatetta uudeksi takiksi, jos minulle on silloin suotu ilman nojaa ja kainalosauvaa tuoda se sinulle, mutta koeta sentään onneasi mieluimmin jo kuuden kuukauden kuluttua, sillä sinun chitonisi on kipeämpi kuin minä ja on tuskin elävä kokonaista vuotta."

"Ei puoltakaan", vastasi silmänkääntäjä viekkaasti hymyillen. "Anna tuoda minulle jo tänään tuo vaatepalanen, jotta minä, palattuani kuukauden perästä, voisin huvittaa vieraita sinun parantumisjuhlassasi soveliaammassa puvussa. Enhän minä ole mikään jättiläinen enkä ole vähentävä erittäin sinun varojasi."

"Me tahdomme katsoa, mitä löytyy", nauroi Lysander, "ja jollen minä heitä sinua, kun sinä kolmenkymmenen päivän perästä palaat, huolimatta sinun komeasta takistasi, huonona ennustajana ovesta ulos, saa sinun huilunsoittajasi myös kappaleen liinavaatetta laihoille jäsenillensä. Mutta ilmoita nyt tyttärellenikin hänen tulevaisuutensa."

Tuo pieni otti lehden Xanthen kädestä ja sanoi: "Se johtuu öljypuusta, on erinomaisen pitkä ja sillä on valoisa ja pimeä puoli. Sinä olet saavuttava korkean i'än ja sinun elämäsi on muodostuva suloiseksi tai vähemmän onnelliseksi, aina sen mukaan kuinka sinä sen otat."

"Aina sen mukaan kuinka sinä sen otat", toisti tyttö. "Se on oikea kanojen-ennustus. 'Miten toimi, siten menestys', se oli jo imettäjäni kolmas lause."

Tätä sanoessaan heitti hän lehden pettyneenä ja suuttuneena maahan ja käänsi pienelle selkänsä.

Silmänkääntäjä katseli häntä terävästi ja tutkivasti, nostaessaan ei niinkään vähällä raivolla pientä lehteä. Sitten katseli hän ystävällisesti tytön isään, huusi tytön takaisin, näytti sormella öljylehden sisäpuolta ja sanoi:

"Katso vaan näitä viivoja pienillä pisteillä tässä päässä. Se on etana pienillä sarvilla. Hidas eläin! Se ei kehoita kiirehtimään. Jos mielesi tekee juosta, seisauta jalkasi ja kysy, mihin tuo tie vie."

"Ja kulje elämän läpi kuni alas laaksoon päin nariseva vaunu pidätinpölkyillä", keskeytti Xanthe häntä. "Sinun hupaiselta kanaltasi, joka kuormitti rouva Semestreä sadalla vuodella, toivoin minä kuulevani toisia asioita, kuin viisaita neuvoja."

"Kysy vaan siltä sitä, mitä sydämmesi haluaa", vastasi pieni, "eikä se jää sinulle vastausta velaksi."

Tyttö katseli silmänkääntäjää epäilevästi, mutta hän voitti kuitenkin halun, saada tietää enemmän tulevaisuudesta, sillä hän pelkäsi isänsä pilkkaa.

Tiesihän hän, että, kun Lysander oli terve ja vapaa tuskista, ei häntä mikään niin sydämmen pohjasta huvittanut, kuin kiusailla häntä kyyneliin asti.

Sairas arvasi, mitä hänen tyttärensä ajatteli, ja hän sanoi kehoittavasti. "Anna vaan kanoille tehtävää! Minä panen molemmat korvat kiini niinkauaksi, kuin sinä kysyt orakelilta. Niin, niin, tuskinpa sitä paitsi kuulee omia sanojansa monauluksen ja tuon hullun väen riemuhuutojen vuoksi. Niin varmaan kuin mesikakku houkuttelee kärpäsiä, niin varmaan tuommoinen ääni houkuttelee tanssihaluista väkeä luoksensa. Koira vieköön! Tuolla hyppii jo neljä iloista paria! Ainoastaan Phaonia tuolta ylhäältä minä kaipaan, Sanotaan, että vuode on tullut hänelle kotona liian kovaksi ja että hän on löytänyt Syrakusassa pehmeämpiä patjoja. Meillä on tämä päivä jo kauan sitten alkanut, kaupungissa kenties ei eilinen ole vielä lopussa; minun käy sääliksi tuota kunnon poikaa!"

"Onko se totta", kysyi Xanthe punastuen, "että eno hakee hänelle
Messenestä rikasta morsianta?"

"Niin se kai on, mutta kosimisessa ei aina saavuteta tarkoitusta. Eikö Phaon ole uskonut sinulle mitään isänsä toiveista? Niin pyydän minä sinua kysymään tuolta pieneltä, muutoin ansaitsee hän aivan liian vähällä vaivalla uuden vaatteen, ja sinä pelastat minut moitteesta, että minä olen tuhlari."

"Min'en tahdo; mitäpä tuommoinen hulluus olisikaan", vastasi Xanthe punehtuvilla poskilla ja hankki lähestymään taloa.

Hänen isänsä kohotti olkapäitään ja kasvonsa kääntäen huusi hän tytön jälkeen:

"Tee, mitä sinä tahdot, leikkaa kuitenkin kappale ruskeasta villakankaasta ja tuo se silmänkääntäjälle."

Tyttö oli kadonnut huoneesen. Yksitoikkoisesti soi sävel, jonka poika lakkaamatta houkutteli monauluksesta, mutta yhä iloisemmaksi tuli nuoriso, yhä vilkkaammin liikkuivat jalat.

Ikäänkuin myrsky olisi tarttunut heihin, niin liehui moni kirjava vaate, niin lensivät nauhat ja kädentaputukset soiton tahdin mukaan, eikä riemulla ollut mitään loppua.

Jos Mopsos taikka joku toinen poika korotti erinomaisella voimalla ääntänsä, taikka joku tyttö nauroi oikeen sydämmen kyllyydestä, loistivat tuoliinsa sidotun Lysanderin silmät auringonpaisteen tavalla, ja usein nosti hän kätensä ja taivutteli itseänsä iloisena soiton tahdin mukaan.

"Totta tosiaankin, sinun sydämmesi tanssii nuorison mukana", sanoi silmänkääntäjä.

"Mutta siltä puuttuu jalat", vastasi Lysander ja kertoi hänelle nyt putoamisestaan ja kärsimisiensä juoksusta, vaarasta, jossa hän oli häilynyt, keinoista, joita hän oli käyttänyt, ja kuinka kipu vihdoin kääntyi parempaan päin. Hän teki sen suurella mielihyvällä, sillä se huojensi aina hänen sydäntänsä, jos hänelle eli suotu kertoa kärsimishistoriastansa osaaottavaiselle kuulijalle, ja tarkemmin, kuin silmänkääntäjä oli seurannut hänen suutansa, osaksi todellisesta sääliväisyydestä, osaksi hänelle hämärtävän vaatteen tähden, oli vaan harva ihminen häntä kuunnellut.

Usein keskeytti tuo pieni Lysanderia ymmärtäväisillä kysymyksillä eikä kadottanut kärsivällisyyttä, kun kertoja keskeyttihe, vihjataksensa iloiselle väelle.

"Kuinka he nauravat ja kuinka he iloitsevat!" huusi sairas nyt taas.
"Ovathan he kaikki vielä nuoria, ja ennenkuin minä lankesin…"

Tätä lausetta ei sanottu loppuun, sillä yht'äkkiä vaikeni soitto, taukosivat tanssijat ja naurun ja soiton sijaan kuului Semestren ääni; mutta samassa lähestyi Xanthe sairasta, palanen ruskeata kangasta käsivarrella. Viimemainittu katsahti ensin hämmästyksellä tyttärensä punehtuneisin kasvoihin, mutta sitten katseli hän taas keskeytetyn tanssin paikkaa, sillä siellä tapahtui jotain, jota hän ei voinut hyväksyä ja joka sentään pakoitti häntä ääneen nauramaan.

Ilossaan toipunut nuoriso oli toipunut peljästyksestään ja yhdistynyt pitkäksi jonoksi.

Jokaista poikaa seurasi tyttö, ja koko joukko oli yhdistetty toinen toisiinsa, sillä jokainen jäsen oli asettanut molemmat kätensä edelläkulkevan seljälle.

Sulosointuista tanssilaulua laulaen, eteenpäin kumartuneina, sievästi jalkoja loikuttaen, kulkivat he nyt yhä nopeammin riehuvan emännöitsijän ympäri.

Tämä koetti ensin saada kiinni Chlorisia, sitten Dorippea, sitten toista tyttöä, mutta ennen kuin se hänelle onnistui, hajoutui jono ja yhdistyi hänen takanansa, ennenkuin hän taas taisi kääntyä. Mopsos ja hänen mustatukkainen rakastettunsa olivat taas johtajina, kun jono hajoontui, ja pojat ja tytöt heittivät toisillensa kätensä, tarttuivat nopeasti niihin ja ympäröivät pyörien tuota vanhusta laulavista ja nauravista nuorista ihmisistä sidotun seppeleen tavoin.

Kaukaan aikaan ei iloiselle talonherralle onnistunut pudistaa päätänsä moittivasti, mutta kun vanhan emännöitsijän, joka ei lakannut haukkumasta ja myrttisauvalla uhkaamasta, polvet vihasta ja yllytyksestä, horjuivat, oli Lysanderista tuo hillitsemätön leikki liikaa, ja tyttäreensä kääntyen huusi hän:

"Mene ja vapauta Semestre ja aja hullu joukko toisistansa. Ei leikkikään saa mennä yli reunojensa."

Xanthe totteli kohta tätä käskyä, kehä väistyi, sinne kiiruhtivat tytöt, tuonne pojat ja kaikki pääsivät pakoon; ainoastaan mustan Dorippen sai Semestre kiinni ja ajoi hänet ankarilla sanoilla ja tuuppauksilla huoneesen.

"Tuossa on aikaisen tanssin jäljestä kyyneleitä jo aamulla", sanoi Lysander, "ja minä neuvon sinua, ystäväni, jos sinä itse tahdot välttää soimauksia, ettäs sinä nopeasti höyhenisten taiteilijoittesi kanssa jätät kartanon. Anna miehelle kangas, tyttöseni."

Hän teki sen vienosti punehtuen, sillä kun hän oli aikonut leikata valmiista kankaasta riittävän kappaleen, oli Semestre ottanut veitsen hänen kädestänsä ja tylysti huutanut:

Tuo pieni mies otti vähäisen lahjan käteen, levitti sen kokonaan ja sanoi, Lysanderin puoleen kääntyen:

"Meidän iällämme koetaan vaan harvoin uutta. Mutta tänään toivoisin minä ensi kertaa, senjälkeen kuin unhotin kasvamisen, olevani vielä pienempi, kuin mitä minä nyt kerran olen."

Sairas pudisti tyytymättömänä päätänsä, nähdessään pikkuisen vaatepalan ja kun silmänkääntäjä nyt hankki sitä kokoonpanemaan polvensa päällä, sanoi hän totisesti, irroittaessaan hartijoilta chlamysia, jota hän itse kantoi:

"Ota tämä vaippa, sillä mitä Lysander lupaa, sitä hän ei pidä vaan puoleksi."

Nämä viimeiset sanat aiottiin yhtäpaljon tuolle pienelle kuin Semestrelle, joka syvään hengittäen ja vapisevilla käsillä lähestyi herraansa.

Hyviä sanoja ei nyt ollut odotettavina hänen suustansa, mutta kuitenkin vähemmin katkeria ja tuimia, kuin mitä hänen huuliltansa tunkeutui, kun hän huomasi, että hänen herransa lahjoitti tänne juosseelle maankuljeksijalle vasta vähän käytetyn chlamysin ja vielä lisäksi uskalsi palkita Semestren säästäväisyyttä pistosanoilla.

Hän oli omalla kädellä vaipan huolellisesti kutonut, ja näin nyt, huusi hän, kunnioitettiin hänen työtänsä!

Kangasta olisi vielä kylläksi kirstuissa, senhän voisi Lysander tulevilla markkinoilla Syrakusassa jakaa ilveilijöitten kesken. Mutta tämä kaikkihan oli tapahtunut ainoastaan solvaistaksensa häntä hänen huolenpidosta ja uskollisuudesta. Muissa maissa, itse villien raakalaistenkin joukossa, kunnioitettiin valkoisia hiuksia, mutta täällä opettavat vanhat nuoria häpäisemään heitä pilkalla ja ivalla.

Sairaan kasvot vaalenivat tämän puheen aikana, tumma varjo näyttäytyi hänen silmiensä alla ja syvän murheen juonne hänen suunsa ympärillä.

Hän näytti niin väsyneeltä, että olisi luullut elonkipinän hänessä olevan sammumaisillaan.

Jokainen kasvojenpiirre ilmaisi, kuinka tuon vanhan riitelevä ääni ja kiivas puhe tekivät hänelle, pahaa, mutta hän ei voinut saattaa häntä vaikenemaan kuuluvilla sanoilla, sillä ääni petti hänet. Ainoastaan laihalla kädellänsä rauhoittavasti viitaten ja rukoilevilla silmillä koetti hän tuottaa itsellensä lepoa.

Xanthe näki ja tunsi, että hänen isänsä tunsi tuskaa, ja huusi senvuoksi pelotta ja päättävästi:

Nämä sanat yllyttivät emännöitsijän vihaa, sen sijaan että ne olisivat sitä lauhduttaneet, ja puoleksi vihoitettuna, puoleksi itkien huusi hän:

"Sinne astihan sen täytyi käydä. Lapsi käskee eukkoa. Mutta ettäs sen tietäisit, Lysander, minä en anna itseäni pilkata aivan kuin narria. Tuo hävytön Mopsos on sinun vapautetun orjasi lapsi ja on palvellut kalliista palkasta tätä taloa, mutta hän on tehnyt sitä liian kauan, sillä vielä, tänä päivänä täytyy hänen jättää se. Hän taikka minä! Jos sinä tahdot pitää häntä, niin muutan minä Agrigentiin lasten-lasteni ja tyttäreni luo, jotka minua jokaisen sanansaattajan kautta kutsuvat luoksensa. Jos tuo julkea poika on sinulle mieluisampi kuin minä, niin jätän minä tämän kiittämättömyyden paikan. Agrigentiin…"

"Agrigentissa on kaunista!" keskeytti häntä silmänkääntäjä ja osoitti sormella pontevan selvästi tuon kehutun kaupungin suuntaan.

"Siellä on ihanaa", huusi vanhus, "niin kauan kun ei tapaa kadulla kääpiöitä semmoisia kuin sinä."

Emännöitsijä veti suurella ponnistuksella uutta henkeä, ja hänen herransa käytti hyväksensä tätä väliaikaa, sanoaksensa rukoilevasti ja hiljaisella äänellä kuin avutoin lapsi, jolta tahdotaan ottaa pois sitä, joka hänelle on rakkahinta:

"Mopsoksen täytyy mennä pois, tuon hauskan Mopsoksen; ei kukaan ymmärrä niin hyvin nostaa tahi kantaa minua."

Nämä sanat lepyttivät Semestren vihaa ja alentaen ääntänsä vastasi hän herrallensa:

"Sinä et tarvitse enään käyttää tuota poikaa siihen tarkoitukseen, sillä vielä tänään saapuu Leonax, Alkiphronin poika. Hän on sinua taluttava ja nostava, aivan kuin olisit sinä hänen rakas isänsä. Nuo tuolla Messenessä ovat ystävällisiä ja kunnioittavat vanhuutta, sillä niinkauan kuin te minua pilkkaatte, ajatellaan minua raukkaa tuolla ja lähetetään minulle kaunis arvoisan rouvan puku tulevien häitten varaksi."

"Semestre on minulle sen sanonut. Kun minä leikkasin tuolla kangasta, kertoi hän minulle, että Leonax tulisi kosijana."

"Jospa hänelle kävisi paremmin kuin Alkamenesille ja muille, joita sinä olet lähettänyt kotiin! Sinä tiedät, minä en tahdo sinua pakoittaa, mutta kun minä nyt kadotan Mopsoksenkin, toivoisin minä kyllä ystävällistä poikaa itselleni. Minkähän tähden on Phaon joutunut niin mielettömille ja huonoille teille? Nuori Leonax…"

"Hän on toista laatua", keskeytti häntä Semestre. "Tule nyt, kyyhkyseni, sillä minulla on vielä tuhansia toimia tehtävinä."

"Mene vaan", sanoi Xanthe. "Minä tulen kohta. Sinun on parempi olla, isä, jos sinä nyt lepäät. Anna nyt viedä itsesi huoneesen ja pane itsesi patjoille."

Tyttö koetti auttaa pystyyn isäänsä, mutta hänen voimansa olivat liian heikot tukemaan uupunutta miestä. Vihdoin onnistui Lysanderille silmänkääntäjän avulla nousta ylös, ja tämä viimmemainittu kuiskasi hänelle sillä välin innolla korvaan:

"Kanani sanovat minulle monia asioita, mutta täällä otsan takana puhuu vielä toinen orakeli. Sinä olet parantumises tiellä, mutta sinä et tule tarkoituksesi perille, joll'et sinä menettele tuon vanhan kanssa, joka tuolla huoneessa liikkaa, samalla lailla, kuin minä lintujeni kanssa, joita minä kasvatan."

"Minä opetan niitä tottelemaan minua, ja jos minä näen, että ne pitävät kiinni omasta tahdostansa, myyn minä ne ja haen itselleni toisia."

"Sinä et olekaan missään kiitollisuuden velassa noille heikoille eläimille."

"Sitten lahjoitan minä ne jollekin maamiehelle, jonka luona ne munivat, syövät ja kuolevat. Sinun kanaasi varten asuu Agrentissa oikea maamies."

Lysander kohoitti olkapäitään, ja sillä välin kun hän, tyttäreensä nojautuen, hitaasti horjui eteenpäin ja putosi melkein maahan kynnyksellä, lupasi Xanthe toimittaa hänelle pojan, johonka hänen olisi suotu nojautua varmasti, kelpo luotettavan miehen.

Neljännes tunti oli kulunut, ja yhä vaan hehkuivat vanhan emännöitsijän kasvot, — mutta ei enään vihasta, vaan koska hän täynnä intoa milloin muodosti kakkuja, milloin valoi paistinvartaalla paistia sen omalla mehulla.

Hänen vieressänsä seisoi vanha Iason, jok'ei voinut antaa nuoren herransa asian mennä hukkaan ja antautui vielä kerran Semestren pahojen sanojen nuolten alaiseksi, koska hän katui katkerasti, että hän sitä ennen sen sijaan, että olisi voittanut Semestreä, oli häntä härsyttänyt.

Niin, hän oli sydämmensä pohjasta pahoillansa, ja hän olisi voinut lyödä itseänsä, koska hän, rakkaan nuorukaisensa, Phaonin, onnen menettämisen uhalla, oli lainannut harmillensa sanoja.

Valitettavasti lankesi hänen lepyttävä puheensa kovalle maalle, sillä Semestre katsoi sitä tuskin yhden ainoan vastauksen ansaitsevaksi, ja vihdoin antoi hän Iasonin selvästi ymmärtää, että hän häiritsi häntä.

"Tarkkaavaisuus", sanoi hän, "on jokaisen oikean menestymisen äiti. Se on milt'ei vielä enemmän tarpeellinen ruoanvalmistamisessa, kuin kutomisessa, ja jos Leonax, jonka vuoksi minä tässä käsiäni käännähyttelen, on isänsä kaltainen, taitaa hän varsin hyvin eroittaa huonon hyvästä."

"Alkiphron", vastasi Iason, "söi myös mieluimmin meidän lehtisuojasta talon vieressä viikunoita, kuin teidän."

"Ja kun hän iloitsi niistä", huusi vanhus, "löit sinä häntä pähkinäpuun ruo'olla. Minä kuulen hänen vielä huutavan, tuon armaan sydänkäpysen."

"Liian paljon viikunoita on paha vatsalle", vastasi ukko oikein hitaasti ja selvästi, mutt'ei kuitenkaan liian kovin, jott'ei hän muistuttaisi emännöitsijää kuuroudesta. Sitten lähestyi hän Semestreä, kun hän näki hänen hymyilevän, ja jatkoi sydämmellisesti hymyillen: "Ole nyt ymmärtäväinen, eukkoseni, äläkä koeta eroittaa lapsia, jotka kuitenkin kuuluvat yhteen. Xanthe myös syö mielellään viikunoita ja jos Leonax'illa on isänsä maku, kuinka sinun lempipuittesi makeitten hedelmien silloin kävisi, jos hymen tosiaan yhdistäisi heidät? Phaon ei pidä makeisista. Mutta tositeossa: hakekoon hänen isänsä hänelle vaikkapa kaksikymmentä morsianta, niin ei hän itse kuitenkaan huolisi kestään muusta kuin Xanthesta. Ja voitko sinä kieltää, että hän on kaunis ja voimakas poika?"

"Sitä on myös tuo toinenkin", huusi Semestre, tulematta ollenkaan liikutetuksi näistä sanoista. "Oletko sinä jo tänä aamuna nähnyt lemmikkiäs? Et! Tiedätkö sinä, missä hän on maannut edellisen ja viime yön?"

"Minä en suinkaan juokse nuorukaisen jäljessä, sittenkuin hän on kasvanut isoksi.

"Me emme suinkaan tee sitä! Sinä vaivaat itseäsi turhaan, Iason, ja minä pyydän sinua totisesti, ett'et nyt kauemmin häiritse minua, sillä tuossa jo näyttäytyy tumma paikka paistissa. Pian, Chloris, nosta varras tulelta!"

"Hän on väsynyt, eikä tahdo ketään nähdä. Palvelusväen tähden on oltu suutuksissa."

"Koettaaksesi onneasi Xanthen luona? Minä sanon sinulle, se on turha vaiva, sillä hän järjestää hiuksiansa Messineläisen vieraamme tähden, ja jospa hän seisoisikin tuolla, jossa nuo kaalinlehdet ovat, niin ei hän kuitenkaan vastustaisi minua, jos minä tahtoisin sitä sinulle toistaa, jota sinä jo auringon noustessa kuulit tästä suusta. Ennen ei meidän tyttö ole tuleva Phaonin puolisoksi, kuin minä itse vien uhrin Aphroditelle, jotta hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia kohtaan."

Iason kohotti olkapäitään ja aikoi kääntää eukolle selkänsä, kun Dorippe astui ovesta takan ääreen. Hänen silmänsä olivat punaisiksi itkettyneet, mutta hänen käsivarrellansa lepäsi sätkytellen ja pieniä jalkojansa ilmaan ojentaen pyöreä, kellertävän-valkoinen luontokappale, joka huusi vielä kovemmin ja valittavammin ja niin surkean kirkuvalla äänellä kuin nälkäinen kapalolapsi.

Iason katsoi sitä ymmärtäväisesti, mutta Semestre tempasi sen piikatytön käsistä, painoi sitä omaa rintaansa vastaan, käänsi vanhukselle merkillisellä päättäväisyydellä selkänsä, ja sanoi kyllin kovaa, niin että Iason taisi kuulla sen, mutt'ei kovempaa.

Niinpian kuin Iason oli lähtenyt huoneesta, asetti hän puhtaaksi pestyn porsaan puiselle penkille, käski Chlorisia pitämään vaaria, ett'ei se likaisi itseänsä, otti lähellä kangaspuita seisovasta vakkasesta yhden sinisen ja kaksi punaista nauhaa, sitoi ensimainitun huolellisesti eläimen pikkuisen kierretyn saparon ympäri, mutta molemmat viimemainitut sen korviin, nosti porsaan uudestaan, katseli sitä, kuin äiti katselee somasti puettua lemmikkiänsä, taputti oikealla kädellänsä sen lihavinta paikka ja käski Dorippen paikalla viemään eläin Aphroditen temppeliin.

"Se on kaunis ja aivan moitteeton, ja pappi on teurastava sen kohta lempeälle jumalattarelle. Minä tulen itse sinne, kun kaikki on täällä valmiina, ja semmoisen lahjan jäljestä kuulee kuohusta syntynyt Kypris ihan varmaan minun rukoukseni. Kätke tuo aarre hyvin vaatteen alle, ett'ei kukaan näe sitä."

"Mopsos seisoo tuolla ulkona meidän aasin kanssa, viedäksensä kaikki kalunsa ja kampsunsa äitinsä taloon, mutta tänään palvelee hän vielä Lysanderia. Pane hänelle eläin yhteen noista korista, jotka ovat aasin seljässä, ja sitten voi hän viedä sen pian temppeliin. Pian ilman viivyttelemättä, sillä jos en minä tunnin kuluttua löydä sitä jumalattaren alttarilla, olet sinä sen minulle maksava! Sano se hänelle ja tuo samassa rosmarinia ja myrtin oksia takkamme seppelöimiseksi."

Ensin oli hänellä autettava Dorippea viheriäisten oksien taittamisessa, ja sitä tehdessä ei hän hakenut mieluisia lahjoja ainoastaan maasta, vaan myös rakastettunsa punaisilta huulilta, mutta sitten ajoi hän aasinsa kanssa ylöspäin mäkeä hyvin hitaasti, pakottamatta ensinkään harmaata eläintä. Tämä kantoi toista koria oikealla ja toista vasemmalla puolella satulaa, kirjavaa hanhensulkaa päässä ja tulipunaisia ohjaksia. Se näytti koristuksissansa kylläksi iloiselta, mutta se antoi kuitenkin päänsä riippua, mutta kuitenkin aina vähemmin syvälle, kuin nuori ajajansa, jonka Semestre oli ajanut pois herransa talosta ja rakastettunsa luota.

Pienen lehdon edessä portaitten vieressä, jotka veivät cellan luo, seisoi samaan aikaan vanha Iason.

Samalla lailla, kuin vähän aikaa sitten palvelija Lysanderin talossa, tuuditti täällä arvoisa vanhus jotain pientä kirkuvaa käsivarrellansa, ja myös tämäkin oli porsas; mutta sillä ei ollut minkäänlaisia nauhoja hännän ja korvien ympärillä, ei se ollut myöskään erinomaisen lihava ja oli täynnä mustia pilkkuja harvaan kylvetyn harjaksen ja terävän kärsän alla.

Vanhus ei katsellut tuota viatointa eläintä ensinkään sääliväisyydellä, vaan sangen vastenmielisesti, ja hänellä oli syytäkin suuttua sille, sillä papista ei se ollut kyllin arvoisa jumalattarelle mestattavaksi, sehän oli niin köyhä lihavuudesta ja rikas pahoista merkeistä.

Oi, eikä Iasonilla ollut ainoatakaan toista tallissa, ja hän tahtoi kuitenkin niin mielellään voittaa jumalattaren Phaonin asian puolelle!

Kohta kun hän oli nähnyt Semestren uhrin, oli hän kiiruhtanut kotiin, ehtiäksensä omallansa ennen häntä ja voittaaksensa jumalattaren sydämmen ennen kuin hän nuorelle herrallensa.

Tuolla seisoi hän ja kysyi itseltänsä, tappaisiko hän tuon onnettoman eläimen tai veisikö hän sen takaisin emänsä luo.

Säästäväisen talonhoitajan tavoin päätti hän tehdä viimeksimainitun, ja juuri kun kuvaili tuon täplikkään laihan luontokappaleen kuvaa, tulevassa kauniinpyöreässä tilassa, kuuli hän Mopsoksen ajaman aasin kavion-kapsetta, kepin vahvaa lyöntiä pullistuneelle lihalle ja jokaisen iskun jälkeen huudon: "Semestre."

Kohta sen jäljestä kulki Mopsos aasinensa vanhuksen ohi, ja kun poika, katsomatta kummallekaan puolelle, ei oikealle eikä vasemmalle, antoi harmaalle elävälle uuden iskun ja taas huusi emännöitsijän nimeä ja sen yhteydessä jonon katkeran-pahoja ja jäykkiä sanoja, katsoi Iason hyväksyvällä katseella ja melkein hellästi nuorta miestä.

Tämän oli tapana muutoin, kun hän tapasi vanhuksen, jo kaukaa huutaa hänelle "iloitse!" vastaan, mutta tänään vastasi hän hänen tervehdystänsä surullisella päännyykäyksellä ja hiljaisella murinalla.

Nyt astui talonhoitaja hänen tiellensä ja pani kovanahkaisen kätensä aasin pään päälle ja kysyi:

"Kaikkia aasintammoja kutsun minä vast’edes sillä nimellä, mutta tätä kutsui tuo vanha noita Iasoniksi ."

"Katsos tuota", huusi vanhus, "kuinka kauniisti tuo arvoisa rouva minua muistaa. Mutt’eipä häntäkään ole unhoitettu, sillä joka kerta, kuin sinä nostit sauvaa, ajattelit sinä häntä, luulisin minä."

"Sen tein minä!" huusi Mopsos ja lisäsi ystävällisesti sivellessään naarmuja aasin säärissä:

"Iason parka, ei sinunkaan ole mistään hyvyydestä sitä eukkoa kiittäminen."

"Minä tiedän", keskeytti häntä harmaaparta, "Mutta hän on kuitenkin aina vanha eukko, eikä sinun sovi häntä haukkua; hän on tuolla alhaalla talossa kipeän käskijän sijaisena."

" Häntä minä voisin käsilläni kantaa", huusi poika. "Mutta Semestre on ilman syyttä ajanut minut pois palveluksesta, pois täältä ja pois Dorippen luota, ja mistäpä minä kohta löydän paikan naapuristosta?"

Kummallisesti kaunisti tämä melkein itkien lausuttu valitus suuren leveähartiaisen Mopsoksen kasvoja, sen lisäksi nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, kun hän kertoi talonhoitajalle silmänkääntäjästä, tanssista ja Semestren vihasta, hänen, Mopsoksen, karkoittamisesta Lysanderin talosta ja emännöitsijälle toimitettavasta asiasta viedä porsas häntä varten Aphroditen temppeliin.

Iason kuunteli häntä ainoastaan puolella tarkkuudella, sillä paljon puoleensa vetävämpää, kuin poika paran kertomus, oli hänelle porsaan hiljainen murina, joka tunki hänen korvaansa aasin sivulla olevasta korista.

Hän tunsi jokaisen kotieläimen tavat, ja semmoisia ääniä antoi vaan pieni sika, jolla oli hyvä olla lihavuudessansa ja eli onnellisissa oloissa.

Suuri ajatus heräsi hänessä ja hän oli ihan varmaan hyvin iloinen siitä, sillä hänen silmänsä alkoivat loistaa, suunsa rypistyi muhoilevaisesti ja hän näytti aivan satyrilta, joka lähestytti huulillensa viinitarhan täysintä ja kypsintä viinirypälettä.

Kun Mopsos lopetti, huomasi hän harmiksensa, kuinka iloisesti hänen surullinen kertomuksensa oli vaikuttanut vanhukseen, mutta pian nauroi hänkin, sillä ennenkuin hän oli antanut osoitusta tyytymättömyydestä, oli Iason avannut korin aasin vasemmalla puolella, ottanut ulos Semestren koristetun porsaan, pannut sen sijaan oman vaillinaisen porsaansa ja sen ohessa tyytyväisesti hihittäen sanonut:

"Semestre ei ansaitse millään tavalla sen jälkeen, mitä hän sinulle raukalle on tehnyt, jumalattaremme suosiota. Anna minun uhrata Kyprisille tämän suloisimman kaikista pienistä porsaista ja tarjoo sinä hänelle emännöitsijän nimessä minun pieni ruma eläväni; silloin ei hänen rukoustansa varmaankaan kuulla."

Mopsoksen leveät kasvot kirkastuivat tämän puheen aikana, ääneen naurettuansa löi hän nyrkillä tyhjään vasempaan käteen, pyörähti oikean jalan korolla ympäri ja huusi:

Kohta sen jäljestä katseli hän kuitenkin niin arvelevaisesti sinne, kuin olisi näkymätöintä myrttisauvaa huiskuteltu hänen selkänsä takana, ja kysyi:

"Minä tiedän jo, kuinka me teemme", vastasi vanhus, antoi Mopsokselle Semestren porsaan käsivarrelle ja otti siltä nauhat pois korvista ja kiertyneestä saparosta.

Pieni sika röhki silloin niin valittavasti, kuin huomaisi se, että siltä anastettaisiin sen koristus ja tultaisiin liian lähelle sen kauneutta.

Kun Iason kohta sen jäljestä pani pojan avulla nuo nauhat omaan laihaan porsaasensa, ei se tullut sittenkään kauniimmaksi eikä näyttänyt ylpeemmältä kuin ennenkään, sillä ei se ollut juuri mikään onnellinen pieni sika ja oli tajuamaton jaloille lahjoille.

Sill'aikaa kuin Aphroditen pappi otti vastaan Iasonin lahjan, kiitti sen kauneutta, lupasi paikalla teurastaa sen, mutta sen ruman sian, jonka Mopsos Semestren nimessä oli tuonut, selitti hän voivansa ottaa uhrina vastaan ainoastaan antajan ja koristuksien tähden, astui Xanthe isänsä huoneesta.

Hän kantoi parasta pukuansa yllänsä ja oli järjestänyt kauniisti vaalean tukkansa ja oli sen ohessa miettinyt kaikenlaista, sillä tytöt ajattelevat mieluimmin istuessaan kangaspuitten tai kehruurukin ääressä tahi myös työksennellessään rauhassa tukan koristamisessa.

Semestre oli kiinni hänen kintereissänsä, ojensi hänelle pienen veitsen ja sanoi:

"On kohtuullista koristaa kukilla ovea tervetulleelle vieraalle. Pensaat ovat nyt täynnä ruusuja; mene nyt sitten ja leikkaa niin paljon, kuin tarvitaan komeaan seppeleesen, mutta vaan punaisia ja keltaisia, mutt'ei millään muotoa valkoisia, sillä ne eivät tuota mitään onnea. Täysinäisimpiä löydät sinä tuolla alhaalla meren rannalla penkin luona."

"Ilma on oivallinen, yöllä on tuullut hiljaisesti pohjoisesta, ja niin muodoin voi tapahtua, että laiva Messenestä jo ennen päivällistä on laskenut rantaan luoksemme."

"Mene vaan ja tarkastele purjeita, ja kun sinä näet meidän, kiiruhda tänne ja sano Chlorisille, että hän kutsuisi minua, sillä minun täytyy Kyprisin temppeliin.

"Minun, ja sinun sopii kaikkein vähemmin pilkata tätä käyntiä, jotta sinä voisit seurata minua."

Nämä sanat olivat lausutut semmoisella äänellä, jota emännöitsijä tunsi.

Joka kerran kuin Xanthe vaan käytti sitä, pysyi hän lujana tahdossansa ja teki, mitä itse tahtoi; mutta Semestre, joka ei tavallisesti koskaan myöntänyt, ett'ei hänen kuulonsa ollut samanlainen kuin aikaisempina vuosina, käytti mielellään semmoisissa tilaisuuksissa kuurouttansa hyväksensä, välttääksensä viisaasti peräytymistä.

Tänään varsinkin kartti hän härsyttää tuota helposti liikutettua tyttöä, ja vastasi senvuoksi:

"Mitä sinä sanoit? Eiköhän se olisi sentään parasta, että sinä menisit ruusujen luo, kyyhkyseni? Kiiruhda nyt, sillä laiva, jonka perään sinä aiot katsella, kantaa sinun onneasi. Kuinkahan kauniilta tuo koristus, jonka Leonax tuo sinulle, mahtaneekaan näyttää. Jotain sen vertaista, luulen minä, emme me ole täällä vielä koskaan nähneet. Eivätpä minuakaan raukkaa unhoittaneet, sillä minä olen kuullut hoettavan puvusta semmoisesta, jota rouvat kantavat. Se on, — se olisi; — no kyllähän me tulemme näkemään!"

Hiljaa naureskellen ja melkein häveliäästi katsoi hän puhuessaan maahan, kehoitti Xanthea vielä kerran kutsuttamaan häntä, niinpian kuin laiva Messenestä alkaisi näyttäymään, ja hoiperoitsi sitte myrttisauvaansa nojautuneena alas tietä pitkin, joka vei jumalattaren temppeliin.

Xanthe ei mennyt paikalla alas merelle; päinvastoin lähestyi hän ensin enonsa huonetta, hakeaksensa silmillänsä Phaonia tuolla.

Kun ei hän voinut huomata häntä talleista eikä viikunaoksilla ympäröidystä säleistö-käytävästä talon vieressä, kääntyi hän nopeasti pois ja tukahdutti ylpeydestä halun huutaa Phaonia.

Semestre ei ollut valehdellut. Phaon ei yhä vieläkään ollut palannut kotia yölliseltä lennoltaan, ja useampiakin päiviä sitten oli hän tullut kotiin vasta vähän ennen auringon nousua.

Ei, Phaon ei ollut mies, tarjoomaan hänen kipeälle isälle tukea. Hän haki rikasta perillistä, ja unhoitti huikentelevaisten veikkojen ja tyttöjen tähden hänet ja omansa.

Tämä ajatus karvasteli hänen mieltänsä, karvasteli niin, että hän mielellään olisi ruvennut uudestaan niinkuin lähteellä itkemään.

Mutta hän pakoitti kyyneleet takaisin, eikä yksi ainoakaan kastellut hänen poskiansa, mutta kuitenkin tahtoi hänestä näyttää siltä, kuin olisi hänen sydän parkansa saanut silmiä, jotka vuodattivat kyyneleitä.

Pieni veitsi hänen kädessänsä muistutti häntä toimitettavasta tehtävästänsä, leikata ruusuja ja tähystellä laivaa, jonka oli määrä tuoda tänne hänen enonsa poikaa Messenestä.

Jos Leonax oli semmoinen, kuin Semestre häntä kuvaili, ei hän tahtonut lähettää häntä pois, samaten kuin toisia kosijoita, joita hän naurusuin oli lähettänyt kotiin.

Niin, hän tahtoi ruveta hänelle puolisoksi, ei ainoastaan isänsä tahdon vuoksi, ei, myös rangaistaksensa Phaonia!

Haikeus, mielikarvaus semmoinen, jonkamoista ei hän vielä koskaan ollut tuntenut, täytti tämän päätöksen jälkeen hänen sydämmensä.

Sen sijaan, että olisi astunut alas merelle, kulki hän kokonaan noitten ristiriitaisten tunteitten hänen rinnassansa riehuessa aivan suoraan, siksi kuin hän saavutti suuren maatilalle vievän portin.

Siinä muistui hänelle taas ulosmenonsa tarkoitus, ja jo kääntyi hän palataksensa, kun silmänkääntäjä, joka lepäsi kärryissänsä portin ulkopuolella aidan varjossa, huusi hänelle:

"Sinä seuraat minun neuvoani, kaunis Xanthe, ja käyt eteenpäin miettien kuin sofisti."

"Senpätähden et saa häiritä minua", huusi tyttö nostaen uhkamielisesti päätänsä.

"Anna anteeksi, jos minä sen tein", vastasi toinen, "mutta minä tahdoin sinulle sanoa, että minä tietäisin kenties neuvoa sinun isällesi. Kototienoossani…"

"Siellä," keskeytti häntä silmänkääntäjä, "on paljon kokenut lääkäri."

"Myös häntä näin minä usein, sillä minun majani on merenrannalla vastapäätä sinun enosi laivojen laskemasijaa, ja nuorukainen johtaa aina lastausta ja purkausta. Jos kukaan, niin juuri hän kuuluu semmoisiin onnen lempilapsiin, jotka saattavat semmoisille kääpiöille kuin minä tehdä elämää vastenmieliseksi ja pakoittavat meikäläisiä nauramaan, kun ihmiset sanovat, että tuolla ylhäällä on vanhurskaita jumalia."

"Mutta minä olin kääpiö, ja hän on kasvultansa Akilleyn kaltainen; minä olin köyhä, hän ei tiedä, mitä tehdä rikkaudellansa, minua tytöt pakenivat, häntä ne taas etsivät; minä löydettiin kadulta, ja häntä johdattaa isä vielä tänä päivänä ja suutelee hellä äiti. Minä suon sen hänelle, sillä joka astuu elämään orpona, siltä säästyy tuska myöhemmin tulla semmoiseksi."

"En, sillä niin tukeva perustus kuin minulla olisikin valittamiseen, niin minä en sittenkään kadehtisi yhtäkään kuningasta, sillä ainoastaan yhdestä tiedän minä, kuinka sen laita on tuolla sisällä, ja se yksi seisoo sinun edessäsi."

"Sinä soimaat kohtaloa ja pidät kuitenkin mahdollisena, että meillä kaikilla on enemmän kärsimyksiä kannettavina kuin sinulla."

"Joll'eivät vaan useammat tyytyväiset olisi tuhmien joukossa! Muuten niin tänpäiväinen aamu on minulle mieleen, koska sinun isäsi antoi minulle tämän uuden vaatteen, ja ainoastaan harvoin täytyy minun joutua epätoivoon; ansaitsenhan minä kanoillani kylläksi leipää, juustoa ja viiniä, ja eihän minun tarvitse kysyä kenenkään ihmisen suosiota tai epäsuosiota."

"Tähän saakka näyttää hän olevan sitä, ja huikentelevainen jumalatar pysyy kenties hänelle kauemmin uskollisena kuin monelle muulle, sillä hän on uuttera varhaisesta myöhään ja isänsä oikia käsi. Ei hän ainakaan siihen kuoppaan, jota kohtalo kaivaa kuolevaisille, tule lankeemaan?"

"Ikävyydeksi. Tuhannet ovat ilkeämpiä ja vähemmän hyviä kuin sinun serkkusi; niin, se neito, jonka hän valitsee puolisoksi, voi iloita."

Xanthe punastui tämän puheen aikana, ja tuo pieni kysyi paikalla, astuessaan maatilalle:

"Niinpä tervehdä heitä sitten minulta!" huusi Xanthe, jätti silmänkääntäjän seisomaan ja juoksi oikotietä merelle vievää polkua kohti.

Siinä, jossa se poikkesi leveämmästä, myös vaunuilla kuljettavasta tiestä, seisoi omituinen muistopatsas, ja siinä pidätti hän jalkansa.

Kiitos, jota silmänkääntäjä oli jakanut Leonaxille, ilahutti häntä hyvin vähän, niin, hän olisi mieluummin kuullut moittivia sanoja Messenen kosijasta, sillä jos hän vastasi tuon pienen kuvausta, oli hän oikea mies olemaan hänen, Xanthen, isälle pojan sijaisena ja isännöimään talossa, jossa paljon kävi sillä tavalla, kuin sen ei pitäisi käydä, silloinhan olisi kysymys unohtaa tuo uskoton yöjalkalainen Phaon — jospa hän sitä voisi.

Jokainen omaisuus näyttää sillä hetkellä, jona meidän pitäisi luopua siitä, viehättävimmältä, ja niin lämpimästi ja haikeasti ei hän vielä koko elämässänsä ollut Phaonia ajatellut kuin juuri nyt ja tällä paikalla.

Muistopatsas, jonka edessä hän seisoi liikkumattomana, oli omituinen rakennus, joka, kukkivien köynnöskasvien ympäröimänä, oli rakennettu tiilikivestä hänen ja hänen enonsa puutarhojen välille.

Siinä nähtiin useampia riviä syviä komeroita kaarevalla laella; mutta pilareilla, jotka olivat kauniisti maalatut ruskean-punaisella pohjalla, näkyi soihtuansa vaivuttava kuoleman henki erään alttarin edessä, tuolla Orpheus, joka on pelastanut puolisonsa Manalasta ja vetää nyt pelastettua yläilmoihin.

Useammat komeroista olivat vielä tyhjät; mutta muutamissa seisoi majakoita puoleksi läpikuultavasta alabasterista.

Uusimmat, jotka olivat saaneet sijansa alimmaisessa rivissä, sisälsivät hänen isoisänsä Dionysuksen ja hänen puolisonsa ja toinen uurnapari kahden äidin, hänen omansa ja Phaonin äidin tuhan.

Molemmat vaimot olivat samana päivänä joutuneet ruton uhriksi, ainoan, joka miesmuistiin oli vaivannut tätä iloista rannikkoa.

Hän itse oli silloin vielä kuulunut lasten joukkoon, mutta Phaon oli silloin jo ollut iso poika.

Kymmenen kertaa päivässä tuli Xanthe tälle paikalle, usein ajatteli hän silloin myös noita rakkaita kuolleita ja viittasi, kun hän elävämmin muisti heitä, iloisen tervehdyksen kalliille tuhalle, koska se pakoitti häntä antamaan rakkaille muistoille ulkonaista osoitusta.

Sitävastoin tuli hänen sielunsa eteen vaan harvoin se päivä, jona polttorovio oli sammunut, ja molempien niin nuorina Manalaan kutsuttujen äitien tuhka koottiin, pantiin maljoihin, jotka asetettiin toiselle uurnalle. Nyt täytyi hänen ajatella tuota päivää, kuinka hän oli istunut erään hautapatsaan pilarin edessä, itkenyt katkerasti ja kysynyt itseltänsä yhä uudelleen, olisiko se mahdollista, että hänen äitinsä ei milloinkaan enää tulisi häntä suutelemaan, sanomaan hänelle ystävällisiä sanoja, järjestämään hänen hiuksiansa ja silittelemään häntä; niin ensimäisen kerran olisi hän silloin halunnut toruvaa sanaa rakkaasta, iäksi suljetusta suusta.

Phaon seisoi sinä hetkenä nojautuneena toiseen pilariin ja peitti silmänsä oikealla kädellä.

Niin surullisena ei Xanthe vielä koskaan, ei ennen eikä myöhemminkään, ollut häntä nähnyt ja se vihlasi hänen sydäntänsä, kun hän näki, että Phaon vapisi, aivan kuin olisi pakkanen tarttunut häneen, ja hän pyyhkäisi syvään huoaten hiuksensa, jotka sysimustan esiriipun tavoin peittivät puolet hänen otsastansa, taaksepäin.

Hän oli itkenyt täydestä sydämmestä, mutta Phaon ei löytänyt ainoatakaan kyyneltä.

Ainoastaan muutamia vaivaisia sanoja oli silloin heidän välillänsä vaihdettu, mutta jokainen kaikui vielä tänään, kuin olisi sen ajan ja nykyisen hetken välillä yhtä monta tuntia kuin vuosia, hänen sisällisen korvansa edessä.

" Minun oli niin hyvä", oli Xanthe niiskuttanut, mutta hän oli vaan nyykäyttänyt päätänsä eikä, hyvinkin neljännes-tunnin kuluttua, mitään muuta sanonut kuin: "Ja minun myös."

Huolimatta pitkästä väliajasta, joka eroitti tytön sanat pojan sanoista, olivat he kuitenkin sydämmellisesti liittyneet yhteen, sillä heitä yhdisti molemmissa lapsensydämmissä lakkaamatta elävä ajatus: "Minun äitini on kuitenkin ollut niin hyvä."

Xanthe se taas oli se, joka vähän ajan kuluttua katkaisi äänettömyyden, kun hän oli kysynyt:

Ja uudestaan kesti kauan, ennenkuin Phaon ainoana vastauksena taisi hiljaa kertoa häntä:

Nämä olivat taaskin vaan kaksi pientä mitätöntä sanaa, mutta niistä kaikui niin syvä suru, jonkamoista ainoastaan lapsen sydän voi tuntea.

Ne olivat tuskin ennättäneet päästä hänen huuliltansa, kun hän painoi vasemman kätensä silmiensä eteen, lyhyt suonenveto vavahdutti hänen rintaansa ja kuumien kyyneleitten virta tulvasi hänen poskillensa.

Olihan molemmilla lapsilla vielä isänsä, mutta he unohtivat sen tällä hetkellä.

Kukapa muistaisikaan kohta, kun lämmin aurinko sammuu, että on olemassa kuu ja tähdet?

Kun Phaon purskahti niin ankaraan itkuun, alkoivat Xanthen kyyneleet valua harvemmin ja hän katseli häntä kauan sydämmellisellä sääliväisyydellä, Phaonin sitä huomaamatta, sillä hän painoi käsiänsä yhä vielä silmiänsä vastaan.

Tuo pienokainen oli kohdannut tässä suurempaa surua kuin hänen omansa, ja niinpian kuin hän huomasi, että hän oli kuitenkin vähemmin surullinen, kuin hänen kumppaninsa, pakoitti se häntä helpottamaan pojan surua.

Niinkuin puhkeavassa taimessa on koko kasvi kukkinensa ja hedelminensä, niin on nuorimmassakin tytössä tuleva äiti, joka mielellään pyyhkii kyyneleet, huolehtii ja lohduttaa.

Kun Phaon silloin yhä jäi samaan asentoon, nousi Xanthe ylös, lähestyi häntä, veti arasti häntä takista ja sanoi:

"Tulehan nyt kuitenkin meille tuonne ylös; minä tahdon näyttää sinulle jotain nättiä; neljä nuorta kyyhkystä on kontannut ulos, niillä on aivan leveät nokat ja ovat hyvin rumia."

Phaon oli niin tottunut aina olemaan käsillä, jos oli kysymys parantaa jotain tuon pienokaisen leikkikaluissa, että hän seurasi häntä, ja myöskin seuraavina päivinä antoi tytön käskeä häntä moniin asioihin, joihin hänen ei olisikaan tehnyt mieli.

Phaon seurasi Xanthea senvuoksi, ett'ei hän surettaisi häntä, ja kun Phaon silloin taas tuli iloisemmaksi ja vieläpä yhdistyi hänen hilpeään nauruunsa, iloitsi hän siitä niin, kuin olisi hän vapauttanut Phaonia hänen murheestansa, ja sen jäljestä käytti Xanthe hänen palvelustansa aivan yhtä mielellään kuin ennenkin, mutta hänestä näytti, että hän oli pieni äiti ja valvoi hänen tekojansa ja toimiansa, kuin olisi hän siihen määrätty.

Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, ei hän arastanut kehoittaa taikka moittia, niin, hän taisi joskus suuttua ja harmistuakin tuolle pojalle, erittäinkin kun hän leikeissä tai tansseissa enemmän, kuin oli kohtuullista, hääräsi tyttöjen kanssa, joita vastaan oli paljon tai vähän ja välistä myös ei mitään muistutettavaa. Ei itsensä tähden, sanoi hän, sillä se voisi olla hänelle yhdentekevä, mutta hän tunsi tytöt, ja se oli hänen velvollisuutensa varoittaa häntä.

Mielellänsä antoi hän Phaonille paljon anteeksi, mutta tässä kohdassa oli hän ankara ja taisi kiivastua liiaksikin.

Kun hän nyt seisoi hiljaa hautapatsaalla, muisteli hän sitä hetkeä, jona hän oli lohduttanut Phaonia, ja huolenpitoansa häntä kohtaan, ja että kaikki oli nyt kuitenkin ollut turhaa, sillä huilunsoittajanaisten kanssa vietti hän nyt yöt.

Kadotetulta näytti Phaon senvuoksi hänen mielestänsä, täydellisesti kadotetulta.

Kun hänen oli täytynyt itkeä tänään lähteellä, arveli hän nyt, ett'ei hän ollut itkenyt tuon vieraan Messeneläisen neidon tähden, ei, hänen silmiinsä oli muka tunkeutunut ainoastaan semmoisia kyyneleitä, jommoisia äiti vuodattaa harhateille joutuneen poikansa tähden.

Hänestä hän tuntui sangen arvokkaalta ja olisi pitänyt sen aivan luonnollisena, jos harmaat hiukset olisivat koristaneet vaaleitten sijaan hänen tuskin seitsemäntoistavuotista pientä päätänsä.

Hän otti myös rouvamaisen arvokkaita askeleita, mutta oikein äidillistä ei se kuitenkaan ollut, kun hän ahkerasti vaivasi itseänsä pitkällä matkalla meren äärellä olevien ruusupensaitten luo, hartaasti väärin tuomiten ja kääntäen pahaksi kaikkea hyvää Phaonissa, sanomalla hänen rauhallista luontoansa haluttomuudeksi, hänen intoansa olemaan hänelle avulias heikkoudeksi, hänen harvapuheista olentoansa ujoksi tyhmyydeksi, ja vieläpä hänen kauniita haaveksivia silmiänsä unisiksi.

Kaiken tämän ohessa oli hänellä vaan vähän aikaa ajatella uutta kosijaa, ensinhän oli kysymys rikkoa vanha jumalankuva, mutta jokainen vasaranlyönti koski hänelle niin kovin, kuin olisi hän vienyt sitä itseänsä vastaan.

Se ruusupensas, jonka luo hän meni, oli rannalla aivan meren vieressä, joka kuului hänen isällensä ja enollensa yhteisesti, ja kauniisti silitetyn valkoisen marmorisen penkin luona.

Monet talvet olivat pehmittäneet yksityisten nelitahkoisten kivien liitteitä ja reunustaneet keltaisilla laidoilla.

Sen alla laski hänen lähteestänsä tuleva puro mereen, ja sen nopeasti virtaavassa vedessä oli piikatytöillä tapana pestä talon liinavaatteita.

Käyttivätkö he nyt penkkiä, levittääksensä sille huuhdottavia vaatteita ja liinoja?

Kovalla marmorilla makasi mies, ja varjellaksensa itseänsä yhä korkeammalle nousevan auringon loistolta, oli hän vetänyt vaalean vaippansa kasvojensa yli.

Hänen kengillä varustetut jalkansa ja hänen ikäänkuin matkalle vyötetyt nilkkaluunsa näkyivät verhon alta.

Hän olisi sen tiennyt, vaikkapa hän olisi nähnyt vaan kaksi sormea hänestä!

Auringon oli kohta saavuttaminen keskipäivän korkeuden, ja tuolla loikoi hän ja nukkui!

Ensin se oli häntä peljästyttänyt, että hän löysi Phaonin siinä, mutta kohta hän ei tuntenut mitään muuta kuin harmia, ja uudestaan astui huilunsoittajanaisten kuva, joiden kanssa hänen oli täytynyt riehua niin väsyksiin, hänen sielunsa eteen.

"Maatkoon hän vaan", mutisi hän ylpeästi, meni ylenkatseellisesti hänen luoksensa, leikkasi käden täydeltä ruusuja kokonaan purppuralla ja keltaisilla kukilla peitetyistä pensaista ja istuutui tyhjäksi jääneelle paikalle Phaonin pään viereen, katsasteli sitten laivaa Messenestä ja aikoi, kun ei sitä näkynyt, seppeleen sitomista.

Tätä työtä taisi hän täällä yhtähyvin kuin jokaisessa muussa paikassa tehdä, ja sanoi itsellensä, että se olisi hänelle aivan yhdentekevä, makaisiko Phaon siinä tai hänen isänsä liinavaatteet.

Mutta hänen sydämmensä rankaisi häntä näistä valheellisista ajastuksista, sillä se löi niin rajusti, että häneen koski.

Ja minkätähden eivät hänen sormensa tahtoneet liikkua, eivätkä hänen silmänsä voineet eroitta punaisia ruusuja keltaisista?

Hiljaa, täydellisesti äänettömänä lepäsi puutarha, sininen meri näytti uinailevan, ja jos joku leveä aalto nuoleskeli rantaa, niin teki se sen tuskin kuuluvalla hiljaisella sorinalla.

Unelman tavoin liihotteli mykkä perhonen hänen ruusujensa ympäri ja pikaisen ajatuksen lailla rientää suhisi sisilisko äänetönnä kivien liitokseen hänen jalkojensa luona.

Ei ainoakaan tuulen henkäys liikkunut, ei ainoakaan lehti tai oksa pudonnut puista.

Tuolla oli, aivan kuin sinisen hunnun alla maaten, kalabrialainen rannikko, lähempänä ja kauempana, mutta aivan kuulumattomina kiisivät hiukan kaarevilla seileillä laivat ja veneet kuni joutsenet yli veden. Itse cikaditkin näyttivät nukkuvan, ja niin hiljaista, niin kauhean hiljaista oli kaikki hänen ympärillänsä, kuin seisahtuisi mailman hengitys, joka ympäröi häntä kukoistavana ja valoisana.

Kuin kiinnisidottuna istui Xanthe nukkujan vieressä, ja yhä vaan löi hänen sydämmensä niin nopeasti ja voimallisesti, että hän luuli kuulevansa sen tykytystä ainoana äänenä tässä kiusallisessa hiljaisuudessa.

Auringon säteet kohtasivat hänen päälakeansa kuumina ja säälimättöminä, hänen poskensa hehkuivat, tuskallinen levottomuus valloitti äkkiä hänet, ja aivan varmaan ei Phaonia herättääksensä, vaan ainoastaan kuullaksensa jotain ääntä, yskäsi hän, vaan ei vaivatta, kerran ja taas uudestaan, ja kun hän teki sen kolmannen kerran, liikahti nukkuja, veti vaipan liepeen, joka peitti hänen päätänsä, kasvoiltansa syrjään, ojensi hitaasti itseänsä vähän ja sanoi, jättämättä makaavaa asentoansa, sointuisimmalla äänellä aivan teeskentelemättömästi ja levollisesti:

Pikemmin hiljaa kuin kovaa, mutta kuitenkin iloisilta kuuluivat nämä yksinkertaiset sanat.

Tyttö oli vaan pikaisesti katsahtanut heräävää kasvoihin, mutta sitten toiminut niin innokkaasti ruusujensa kanssa, kuin istuisi hän aivan yksinänsä.

"No?" kysyi Phaon edelleen, katsoessaan häneen kummastuneena ja tervehdystä odottaen suurilla mustilla silmillänsä.

Kun hän itsepintaisesti pitkitti vaitioloaan, huusi hän, yhä vielä samassa asennossa:

Tyttö katseli, vastaamatta tätä tervehdystä, taivasta kohti ja aurinkoa, niin pitkälle kuin hän taisi sitä kärsiä.

Sitä tehdessä vavahtivat hänen punaiset huulensa, ja kiihkeästi heitti hän ruusut, joita hän oli pitänyt käsissä, niitten sisarien luo syliinsä.

Phaon oli seurannut hänen katsettansa ja katkaisi uudestaan, eikä yhtään vähemmin levollisesti kuin ennenkään, äänettömyyden, sanoessaan hymyillen:

"Niin, tosiaankin aurinko näyttää, että minä olen tässä kauan maannut; ei puutu enään paljon keskipäivästä."

Hänen nopeasti liikkuva verensä virtasi kuohuen, ja hänen täytyi pakoittaa itseänsä, pidättääksensä heittämästä ruusujansa vasten hänen kasvojansa.

Mutta hänen onnistui hillitä itseänsä ja elävästi näkyviin tuodulla innolla varjosti hän kaarevalla kädellä silmiänsä ja tarkasteli laivoja, jotka näyttäytyivät.

"En minä tiedä, mikä sinun on", sanoi Phaon silittäessään oikealla kädellä mustaa tukkaansa, joka peitti puolen hänen otsastansa. "Joko sinä nyt odotat laivaa Messenestä ja minun isääni?"

"Ja Leonax serkkua", vastasi tyttö nopeasti, mainiten erityisellä painolla tuon nimen.

Nuorukainen pudisti päätänsä ja useampia minuuttia olivat molemmat ääneti.

Nyt nousi hän enemmän, käänsi kasvonsa kokonaan neidon puoleen, katseli häntä niin sydämmellisesti ja tarkasti, kuin haluaisi hän koko elämänsä ajaksi painaa tytön kuvan sieluunsa, veti hiljaa hänen peplosinsa pitkälle alas riippuvasta hiasta ja sanoi:

"Minä en luullut, että se olisi tarpeellista, — mutta minun täytyy kuitenkin kysyä sinulta jotain."

Xanthe nojasi sillävälin oikeata kyynärpäätä polveansa vasten, hypisteli sormillaan punaisia huuliansa, ja tarttui pitkäksi ojennetulla vasemmalla kädellä marmoripenkin selkänojaan.

Hänen silmänsä sanoivat Phaonille, että hän oli myöntyväinen häntä kuulemaan, mutta hän ei vastannut vieläkään ainoatakaan sanaa.

"Minulla; kenelläkös muulla sitten? Iason sanoi minulle eilen illalla, että minun enoni Alkiphron oli kosinut sinua pojallensa Leonaxille, ja että hän voi olla varma saavansa hyvää vastaanottoa vanhan Semestren ja sinun isä-raukkasi puolesta. Minä olin jo matkalla teille, mutta minä käännyin takaisin, sillä silloin oli jo myöhäistä, oli vielä muuta tehtävää, ja minä arvelin, että me molemmathan kuulumme kuitenkin yhteen, etkä sinä voisi olla kenenkään muun niin hyvin kuin minun. Minä en mielelläni puhu turhia sanoja, ja kuinka minun sydämmeni laita on, en minä osaa sanoa, mutta sinä tiedät sen jo kauan sitten. Nyt odotellen katselet sinä serkku Leonaxia. Emmehän me kumpikaan ole vielä koskaan nähneet häntä, ja minä ajattelin —"

"Mutta minä tiedän", keskeytti häntä tyttö ja kohosi niin nopeasti, että hänen ruusunsa putosivat hänen huomaamattansa maahan, "mutta minä tiedän, että hän on kelvollinen mies, isänsä oikea käsi, mies, joka häpee viettää yöt huilunsoittajanaisten seurassa ja antaa kosia tyttöjä vaan senvuoksi, että ne ovat rikkaita."

"Enhän minäkään tee sitä", vastasi Phaon. "Sinun kukkasi ovat pudonneet maahan…"

Näin sanoen nousi nuorukainen, kumartui ruusuja ottaaksensa, kokosi ne yhteen, tarjosi ne Xanthelle vasemmalla kädellä ja koetti tarttua oikealla hänen käteensä mutta hän astui takaperin ja sanoi:

"Ja siitä sinä uskallat kerskata?" kysyi Xanthe punoittavilla poskilla. "Min'en ole sinun äitisi, ja sinä saat tehdä ja toimittaa, mitä sinä vaan tahdot, mutta jos sinä ajattelet, että minä jo kuulun sinulle, sentähden että me olemme lapsina leikkineet yhdessä ja että min'en vastenmielisesti antanut kättäni ringissä sinulle, niin olet sinä erehtynyt. Min'en huoli ketään senlaista miestä, joka tekee päivän yöksi ja yön päiväksi!"

Viimeisien sanojen aikana olivat Xanthen silmät täyttyneet kyyneleillä ja Phaon huomasi sen kummastukseksensa.

Surullisena ja rukoilevaisesti katseli hän kauan aikaa maahan, mutta sitten alkoi hän vähitellen arvata syytä hänen mielipahaansa ja kysyi hymyillen:

"Niin", huusi Xanthe, veti toistamiseen häneltä kätensä pois ja kääntyi puoleksi hänestä.

"Ah", vastasi hän kummastuneena ja surullisesti, "sitä ei sinun sentään olisi pitänyt luulla."

"Minä ajattelin noita pahoja veitikoita, jotka ovat meiltä varastaneet hedelmiä monista puista. Tuolla ylhäällä muurin vieressähän asuu raju Korax varastavien poikiensa kanssa."

"Heidän tähtensä, Xanthe, ja kun sinun isäsi on kuitenkin kipeä eikä voi katsoa omansa perään, ja Mopsoksen ja teidän kalastajien ja orjien täytyi mennä Messeneen soutamaan ja purjeita asettamaan, menin minä aina, niinpian kuin tuli pimeä, tuonne ylös."

"Sanotaan, että hän kosii rikkaan Mentorin ainoata tytärtä sinun puolestasi."

"Ei tuota ainakaan! Jos et sinä olisi ajatellut niin hulluja asioita minusta, en minä olisi koskaan puhunut vahtimisestani tuolla ylhäällä. Kenen tehtätä se sitten olisi ollut, ennenkuin Mopsos tulisi takaisin, joll'ei minun."?

"Ei kukaan, ei kukaan ole sinun vertaisesi! Mutta nyt, nyt tee kysymyksesi vielä kerran!"

"Saanko minä? Oi Xanthe, rakas hyvä Xanthe, tahdotko sinä minut tai serkkumme Leonaxin puolisoksesi?"

"Sinut, sinut ainoastaan, enkä ketään muuta maan päällä!" huusi tyttö ja kietoi molemmat kätensä nuorukaisen kaulaan; mutta hän veti tytön vasten rintaansa ja suuteli onnellisena hänen suutansa, otsaansa ja huuliansa.

Meri ja taivas, kirkas aurinko ja kaikki, mikä oli kaunista ja loistavaa sekä lähellä että kaukana, kuvastui heidän sydämmissänsä ja heistä tuntui, kuin kuulisivat he sisällisellä korvallansa kaikki, mikä laulaa, soi, nauraa ja riemuitsee. Kumpainenkin heistä ajatteli omistavansa toisessa koko mailman kaikkine iloinensa ja onnellisuuksinensa. He olivat yksi, kokonansa yksi, heitä paitsi ei ollut mitään, ja niin olivat he toinen toisillensa erinomaisen autuas maailma, jonka rinnalla kaikki muu luotu vaipui tyhjäksi.

Minuutti kului minuutin perästä, tunti lähestyi kulkunsa loppua, ja seppeleen sitomisen sijaan kiersi tyttö kätensä Phaonin kaulaan, kaukaisuuteen katsomisen sijaan katseli hän hänen silmiinsä, ja sen sijaan, että olisi ottanut vaaria lähestyvistä askeleista, kuunteli nuorukainen ja kuunteli neitonen suloisia sanoja, joita rakastavaiset aina kertovat, eivätkä kuitenkaan koskaan väsy sanomasta tai kuulemasta.

Ruusut lepäsivät maassa, laiva Messenestä laski poukamaan maatilan vasemmalle puolelle ja Semestre liikkasi alas merelle, etsiäksensä Xanthea ja herransa sijassa lemmikkinsä poikaa, joka nyt kosijana lähestyi, vastaanottaakseen.

Useita kertoja huusi hän, ennenkuin hän saavutti marmoripenkin, tytön nimeä, mutta aina turhaan.

Kun hän vihdoin oli kiertänyt myrttipensaston, jonka takana rakastavaiset tähän asti olivat piilossa olleet, näkivät hänen silmänsä, mitä vähin olivat toivoneet näkevänsä.

Xanthe nojasi päätänsä Phaonin rintaa vasten, mutta hän kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen silmiänsä, hänen suutansa ja vieläpä lopulta — kuka olisi hänen iässä tehnyt semmoista — hänen hienosti muodostunutta pientä nenäänsä.

Minuutin ajan oli hänen kielensä kuni voimatonna, vihdoin kohotti hän molemmat käsivartensa ja hänen suustansa pääsi voihkuva kiljaus, josta kuului vihaa ja surkeata valitusta.

Xanthe hypähti ylös peljästyneenä, mutta Phaon jäi istumaan marmoripenkille, piti kihlattunsa kättä omassansa, eikä näyttänyt enemmän kummastuneelta, kuin jos joku hedelmä olisi pudonnut puusta.

Tämä nuorukaisen rauhallisuus yllytti vanhuksen vihaa, ja hänen huulensa avaantuivat sanomaan kukistavan virran vihaisia sanoja, kun vanha Iason, keveäjalkaisena kuin nuorukainen, astui hänen ja kihlattujen väliin, heitti lemmikkiinsä katseen täynnä lämmintä iloa, samassa kun hän kumarsi itseänsä naurettavalla arvokkaisuudella Semestren edessä.

"Näistä molemmista tulee pari, vanha ystäväni, ja he saavat vaatia sinun siunaustasi, jos et sinä muutoin ajattele häijysti rikkoa pyhää valaa."

"Etkö sinä ole minulle", keskeytti häntä Iason lujaksi korotetulla äänellä, "etkö sinä ole minulle tänä aamuna vannonut, että sinä tahdot valmistaa näille tässä juhlapaistin omalla kädelläsi, niinpian kuin sinä olisit pyhittänyt itse uhrin kyprisiläiselle jumalattarelle, jotta se yhdistäisi heidän sydämmensä?"

"Minä pidän sinun sanoistasi kiinni!" huusi Iason. "Sinun porsaasi vietiin ensiksi Aphroditelle, ja mielellään otti pappi sen vastaan ja teurasti sen minun silmieni edessä, rukoillessaan ääneen minun kanssani jumalatarta, että hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia kohtaan."

Emännöitsijä puristi molemmat kätensä nyrkkiin, astui vanhusta lähemmäksi, ja näytti aikoessaan karata hänen päällensä niin peloittavalta, että talonhoitaja, joka kyllä oli karannut monen metsäkarjun päälle, ei niinkään pelottomasti peräytynyt.

"Senpätähden siis ei pappi löytänyt ainoatakaan kiitossanaa minun herttaisesta porsaastani! Sinä olet varas, petturi. Minun suloisen pikku porsaani, jota kaikki muut jumalat saisivat kadehtia Erosin äidiltä, olet sinä anastanut itsellesi ja varmaankin pannut sijaan likaisen ruman elävän ja valehdellut, että se tuli minulta. Voi, minä ymmärrän koko leikin! Mopsos, tuo hyväkäs, on ollut sinun apurisi; mutta niin totta kuin minä -"

"Mopsos", nauroi Iason, "on astunut meidän palvelukseemme ja jos meidän Phaonimme morsian sen sallii, niin ottakoon hän mustan Dorippen vaimoksensa. Tästähän lähin kuuluu kaikki, mik'on meidän, teille."

"Ja teille, mik'on meidän", keskeytti häntä Xanthe. "Olehan nyt taas ystävällinen, Semestre; minä nyt en ota millään lailla ketään muuta kuin Phaonia miehekseni, ja isän saan minä pian puolellemme; luota siihen!"

Emännöitsijän kai täytyi uskoa noita sangen päättäväisesti lausuttuja sanoja, sillä lyödyn, mutta viisaan sotapäällikön tavoin alkoi hän taas ajattelemaan peräytymistä:

"Minä tulin viekkaudella voitetuksi; mutta jota minä eräänä heikkona hetkenä lupasin, sen olen minä nyt kerran vannonut. Minua pidättää vaan sinun isäparkasi, joka kyllä tarvitsisi luotettavaa poikaa ja kelpo Leonaxia."

Tässä silmänräpäyksessä astui, aivan kuin olisi hän kuullut omaa nimeänsä ja kuin hän kuuliaisena hänen kutsumuksellensa näyttäytyisi, Alkiphronin poika Messenestä Phaonin isän Protarchon kanssa myrttipensastosta esiin.

Monien kättenpuristusten ja sydämmellisien tervehdyksien jäljestä tarttui Phaon morsiamensa käteen, vei hänet vastatulleita vastaan ja sanoi:

"Anna Xanthe minulle puolisoksi, isäni. Me olemme yhdessä kasvaneet isoiksi, niinkuin muratti tuolla viiniköynnöksen kanssa alttarin luona, emmekä voi jättää toisiamme."

"Ei, aivan varmaan emme!" vakuutti Xanthe, hiipi aivan lähelle kihlattuansa ja katseli sitten punehtuen ja sydämmellisen rukoilevaisesti ensin enoansa ja sitten nuorta messeneläistä silmiin.

"Lapset, lapset!" huusi Protarchos. "Te teette tyhjiksi minun kauniimmat tuumani. Agaristea, rikkaan Mentorin ainoata lasta, pidin minä silmällä sinulle, sinä mieletön poika, ja olin jo yksimielinen tuon vanhan saiturin kanssa. Sano nyt vielä sitten, minä tahdon tai tämä ja tuo on huomenna tapahtuva! Rakastettava ja hyvähän sinä olet, tyttö, enkä minä väitä, että minä en muka iloitse, mutta — kaikkivaltias Zeus! mitä on minun veljeni Alkiphron sanova ja sinä, Leonaxini?"

"Minäkö?" kysyi nuori messeneläinen hymyillen. "Minä tulin tänne kuuliaisena poikana, mutta minä tunnustan, että minä iloitsen siitä, mitä täällä on tapahtunut, sillä nyt vanhemmat tuskin toista kertaa sanovat ei, kun minä pyydän heitä antamaan Kodrolisen tytärtä Ismeä minulle vaimoksi."

"Ja tuossa seisoo tyttö, joka näyttää kuulevan noin epäkohteliaita sanoja vielä mieluimmin kuin Helena Parisin hyväilyspuheita!" huusi Phaonin isä ja suuteli ensin tulevaa tytärtänsä poskelle ja sitten poikansa otsaa.

"Vielä silmänräpäys", vastasi Protarchos, "katsoakseni kirstuja, joita väki tuo tuolla. Te pojat siellä, ottakaa vaaria tuosta isosta laatikosta feniläisine sjaaleineen ja rouvanpukuineen!"

Semestre oli jo ensimäisen tervehdyksen jäljestä lähestynyt lemmikkinsä poikaa, sanonut hänelle, kuka hän oli, ottanut vastaan nuorukaisen isän tervehdykset, suudellut hänen kättänsä ja silittänyt hänen käsivarttansa.

Leonaxin selitys, että hän halusi erästä toista eikä Xanthea vaimoksi, ei rauhoittanut häntä vähän, ja kun hän nyt kuuli rouvanpuvuista, eikä vaan yhdestä puvusta, loistivat hänen silmänsä iloisina ja maahan katsoen kysyi hän:

"Ja mitä tarkoitusta varten, sen selitän minä tuolla ylhäällä. Nyt menemme ylös tervehtämään veljeäni."

Xanthe kiiruhti käsi kädessä kihlattunsa kanssa edellä joukkoa, valmisti isäänsä helläsydämmisesti edeltäpäin siitä, mitä oli tapahtunut, kertoi, kuinka isä, hän ja vanha Semestre olivat tehneet väärin Phaonille, vei nuorukaisen hänen eteensä, vaipui liikutettuna alas hänen edessänsä, kun isä oli pannut hänen kätensä tytön kumppanin käteen ja huutanut vapisevalla äänellä:

"Rakas olet sinä aina ollut minulle, sinä mustatukka, ja Xanthe tahtoo sinua puolisoksensa. Niin olisi minullakin sitten poika! Te korkeat olymppilaiset, kuulkaatte, hyvä, vahva, ystävällinen poika. Nosta minua ylös. Kuinka terveeksi minä itseni tunnen! Enkö minä ole saanut sinun kanssasi kaksi vahvaa jalkaa ja käsivartta? Tänään saa tuo eukko vallan hyvin tulla! Silmänkääntäjä opetti minulle, kuinka tuon kanssa pitää menetellä."

Phaonin vahvoille olkapäille nojautuneena astui hän onnellisena hymyillen ulos, tervehti nuorta komeata veljensä poikaa sekä veljeänsä ja sanoi:

"Anna Phaonin asua Xanthen luona minun talossani, joka kyllä kohta on oleva hänen omansa, sillä minä olen heikko ja tarvitsen apua."

"Mielelläni, sydämmeni pohjasta mielelläni", huusi Protarchos, "ja kaikissa tapauksissa on se sillä lailla hyvä, sillä, sillä, — no kerranhan sen kuitenkin täytyy tulla ilmi, sillä minä, minä hullu harmaapää…"

"No?" kysyi Lysander, ja Semestre kaaritti kätensä kokoon näkinkengän tavoin ja pani sen korvan taa kuullaksensa paremmin.

"Minä, — katsokaa vaan minua, — minä Protarchos, Dionysioksen poika, en tule enään toimeen tuolla talossa yksinäni harvapuheisen pojan ja vanhan Iasonin kanssa ja sentähden olen minä, — kenties se on hulluutta, mutt'ei ainakaan rikos, — ja sentähden olen minä valinnut Messenestä uuden vaimon."

"Protarchos!" huusi sairas ja nosti hämmästyneenä kätensä; mutta Phaon nyykäytti isälle suostuvaisesti ja vaihtoi iloisen katseen kihlattunsa kanssa.

"Minun äitini nuoremman sisaren on hän valinnut", sanoi messeneläinen
Leonax.

"Nuoremman, niin, ei kuitenkaan nuorimman", keskeytti Protarchos tätä puhetta. "Kolmen päivän perästä vietätte te häänne, lapset. Phaon hallitsee täällä sinun luonasi, Lysander, Xanthen kanssa, ja minä vanhassa talossa tuolla ylhäällä Praxillan kanssa. Kohta teidän naimisenne jälkeen menen minä Leonaxin kanssa Messeneen ja tuon minun pikku vaimoni tänne."

"Meilt' on jo kauan aikaa puuttunut emäntä ja minä siunaan sinun rohkeata päätöstäsi!" huusi Iason.

"Tällä kertaa en kuitenkaan niin paljon, kuin se voisi näyttää", vastasi Protarchos hymyillen. "Praxilla on arvoisa leski ja hänelle ostin minä nuo rouvanpuvut Messenestä, joista sinä kyselit, Semestre."

"Yksi on siellä sininenkin, joka on häntä kaunistava, koska hänellä on vaaleanruskeat hiukset, hienosti harmailla sekoitetut. Mutta hän on raitis, iloinen ja taitava kuni nuori ja on auttava Phaonia ja Xanthea uudessa talossa monella hyvällä neuvolla."

"Mene vaan", vastasi sairas ystävällisesti, "ja hoida itseäsi vanhoina päivinäsi säästöilläsi."

"Minulta saat sinä yhtä paljon ja sinisen rouvanpuvun eron päivänä", sanoi Lysander.

Rakennus meren rannalla oli uudistettu kauniiksi ja ilman riitaa, sillä maatila kuului nyt taas molemmille veljeksille yhteisesti, ja Xanthe löysi Praxillassa uuden, hyvän äidin.

Tuota marmorista leposijaa, jolla nuoren parin onni tuli päätetyksi, nimittivät rakkaudessa ja hyvässä sovussa vanhentuvan avioparin jälkeiset "kysymyksen penkiksi."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYSYMYS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kysymys

KYSYMYS.

GEORG EBERS

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE