LEGENDOJA

Kirj.

Toivo Tarvas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

SISÄLLYS:

I.

Ehtoolliskalkki.
Risti.
Pitkä-Piena.
Scala santa.
Verikivi.

II.

Sydämenusko.
Lintujen laulu.
Galileanpuu.

III.

Kehto.
Punaiset helmet.
Rakkauden lahja.
Lummekukka.
Veripellon hinta.
Orjantappuraruusu.

IV.

Zemzem'in jousi.
Allâh'in hämähäkki.
Kuoleman kuvastin.

V.

Pyhä Ganges.

I.

EHTOOLLISKALKKI.

— No, astu vaan, älä pelkää, siinä sen pitäisi olla alttarilla, — mutta varo, ettet vaan puhalla öljylamppua sammuksiin tuossa ristin alla, silloin Se suuttuu! — —

— Astu itse, en minä uskalla, se niin lepattaa, jos sattuis sammumaan! —

— Mikä, elämäkö? —

— En minä elämää tarkoittanut, vaan tuota lamppua! —

— Eikä sammu, älä turhia — — -muista, että tuo tuolla on puhdasta kultaa, se on tuotu Roomista asti! — Ka, tuossa se nyt seisoo, se on — — täynnä viiniä! — — Älä nyt, vasta sakaristossa, siellä on turvallisempaa, ei tässä, no, no — — ei muuten, mutta, jos sattuisi liinalle läikkymään! —

— Risto, sinä olet pelkuri, etpäs silloin pelännyt kun me sen Muonion emännän hengen — — —

— Älä nyt semmoisia, tule nyt vaan —, sanoi Aslak ja hiipi varpaillaan sakaristoon jättäen oven auki perässään tulevalle Ristolle.

— Kiesus Maaria, oikein mua alkoi pelottaa, ja kun nuo polvetkin niin yhtäkkiä alkoivat kelata edestakaisin —, puhui Risto tullen sakaristoon ja asetti korkeajalkaisen, kultaisen kalkin pienelle pöydälle.

— Risto, otas tulta, että nähtäs —, sanoi Aslak.

— Mitäs turhia, juodaan tyhjäksi ja sitten matkalle, kas näin —, hän otti pitkän siemauksen maljasta ja ojensi sen Aslakille, joka vapisevin käsin tarttui siihen.

— Ooh, se onkin suuri, syvä kuin kaivo!

— On! —

— Otan vieläkin, se lämmittää! —

— Joo! —

— Tyhjänä sitä on huokeampi kulettaa! —

— Joo, kun pää on täynnä! —

— Kiesus, mitä — —, kulkuset kilisevät, joko ne nyt meitä — — —

— Omathan kulkuset ne! —

— Aslak, viimeinen tippa olkoon sinun! –

He hiipivät ulos sakaristosta omaan rekeensä. Risto tarttui ohjaksiin, ja Aslak piteli tyhjää maljaa käsissään.

— Se on raskas! —

— Joo, kyllä se synnit kuittaa, kun sen papille annamme, niin ihan se ilostuu ja unohtaa, että me sen Muonion emännän — — — Jokohan se unohtaa! —

— Joo, ja lukeekin pitkät luvut syntiemme yli, sillä ei sen kirkolla ole toista näin komiaa!

— Mutta, jos se kysyy! —

— No, tietysti me sen Roomista tilasimme, Turun kautta!

— Ei se usko! —

— Joo, tämä on puhdasta kultaa, kulta saa uskovaiseksi! —

Tiellä oli lunta ohuelti, ja reenjalakset iskivät toisinaan kiviin niin, että valkea välähteli.

— Risto, etkö kuullut — —?

— Mitä? —

— Kuinka se kohisee — — —

— Metsäkö? —

— Jaa, ehkä se olikin metsä! — He ajoivat matalamäntyiselle palolle, jossa oli miltei kuin aukealla, tuuli lakaisi kuivaa lunta, ja maa oli paikoin paljaana.

— Risto, kuuletko kuinka se kihisee — —?

— Viini päässäkö? —

— Jaa, taitaa ollakin viini! — Risto sivalsi ruoskalla hevosta, se tempasi itsensä kiivaampaan juoksuun, ja jalakset löivät säkeniä, tuuli ulvoi, ja lumi lenteli pyrynä.

— Huu, tunnetko kuinka sen henkäys on kylmä? — — —

— Tuulenko poskellasi? —

— Jaa, ehkä se onkin tuuli! He tulivat kiivaasti ajaen järviahdetta sileälle jäälle, jota pitkin ohuet luminietokset kiiloina liukuivat, kuu näkyi taivaan laella ja kuvasi ajajista heikon varjon jäälle.

— Kiesus armahda, nyt se tulee, pauhulla se tulee — —

— Mikä tulee? —

— Kiesus armahda — — — kuolema! — — — Samassa jää risahti ja kovasti paukahdellen murtui heidän allansa, he suistuivat aaltoilevaan avantoon, jossa teräväsärmäiset jääsirpaleet solisten soittivat kuoleman kylmää laulua. Hetken ponnisteltuaan vaipui hevonen raskasrautaisen reen painamana. Aslak piteli kiinni kultamaljasta ja yritti kiivetä jään päälle, mutta aina reuna murtui; uupuneena päästi hän kätensä irti maljasta ja vaipui kylmään hautaan. —

Voimakas Risto ponnisteli yhä, äkkiä huomasi hän veden pinnalla kelluvan maljan ja tarttui kiihkeästi siihen — —, se kannatti häntä. —

— Armahda Kiesus minua, armahda, me varastimme maljasi syntiemme sovitukseksi, sen kauhean murhan sovitukseksi Pohjan kirkolla! — Armahda minua, sillä sydämeni rauhan takia minä tahdoin muuttaa sinun maljasi sinun toiseen asuntoosi, asuntoosi Pohjan kirkossa — —, näin rukoili Risto.

— Armahda minua, minä vien sinun maljasi takaisin sinne asuntoon, jossa sinä parhaiten viihdyt —, rukoili hän epätoivoissaan, mutta kylmä tuuli lauloi matalaäänistä kuoleman säveltä, ja terävät jääsirut helisivät, Risto taisteli elämästään. —

Mutta hetken päästä kohosi hän taas pinnalle ja sai kiinni kelluvasta maljasta. Vielä muutama ponnistus, ja hän pääsi jäälle kädessään kultainen ehtoolliskalkki.

Kuun valo oli muuttunut valkeammaksi, ja tuuli oli tyyntynyt. Riston vaatteet olivat kimalteisessa riitteessä ja vihdoin ne kokonaan jäätyivät. Tultuansa rantapengermälle istahti hän hetkiseksi ja katseli sylissään olevaa kultaista maljaa. Se oli täynnä punaista vettä, se helmeili niin kiehtovasti kuun valossa kultaisessa maljassa. Hän kohotti sen huulillensa ja maistoi —, se oli viiniä, Kiesuksen verta!

Risto lähti liikkeelle, sillä niin ankarasti hän paleli, että vaivoin saattoi maljaa käsissään pidellä. Jos joisi siitä vähäisen, se niin lämmittäisi ajatteli hän. — Mutta se on sovituksen verta —, hän voitti kiusauksen ja juoksi raskas kalkki kädessään, pisaraakaan ei siitä läikkynyt, vaikka malja vaappui.

Pitkä oli taival, kylmä oli, vaikka kuinka juoksi.

— Jos sittenkin hiukan maistaisi, vain hiukan! —

Samassa näki hän kuinka puhdas, valkoinen jänis säikkyen hyppi yli tien, Risto säpsähti ja ajatteli:

— Viattomana saavu Herran huoneeseen, sillä hän on armahtanut sinut kylmästä kuolemasta — — ja hän kiihdytti juoksuaan. — —

Vihdoinkin seisoi hän avonaisella sakariston ovella, kirkosta lehahti hyväilevää lämpöä hänen kasvoillensa, ja hän pysähtyi hetkiseksi. Sitten kulki hän yli hohtavan kuun varjon lattialla ja pysähtyi ristiinnaulitun kuvan edessä.

— Olen täyttänyt lupaukseni, olen vapaa — — — vapaa kaikesta, — ajatteli Risto ja kohotti maljan huulillensa. Niin katkeran kirpelää se viini oli, mutta sittenkin hän siitä joi, hengittämättä joi — — —

Kalpeat aamutähdet jo katselivat kirkon pienistä akkunoista, ja yhä seisoi Risto alttarin ääressä kultainen malja huulillansa. —

Päivä jo paistoi, kun kirkon ovet aukenivat, ja papit saapuivat messuun, mutta yhä seisoi Risto ja joi.

Kauhuisina yrittivät papit riistää maljaa hänen käsistään, mutta jäätyneet kädet eivät taipuneet. Hiljaa tuskin kuultavasti kuiskasi Risto:

— Pohjattomat ovat ihmisten synnit! –

Pelon valtaamina koittivat papit viedä häntä ulos, mutta turhaan, sillä hän oli jäätynyt lattiaan kiinni. Ja kuollut ilme kasvoissaan sopersi hän:

— Loppumaton on sovituksen veri! -Mutta papit tupruttivat pyhääsavua, ja kuoripojat lauloivat katumusvirsiä, vaan turhaan, sillä onneton Risto vaan joi ja änkytti:

— Kaikki synnit eivät vielä ole sovitetut! —

Mutta silloin huusi piispa korkealla äänellä:

— Ken Herran pyhyyttä on pilkannut hän on ikuisen kadotuksen oma, sillä vaikka maailman valtameret huuhtelisivat hänen sydäntään, niin ei se sittenkään puhdistuisi, sillä pyhyyden pilkka on mustin synti! — Ja urut pauhasivat, ja savut tuoksuivat, mutta Risto huusi yli pauhun:

— Kiesuksen veri on mustien syntien peso! — Samassa kaatui hän kuolleena maahan, ja tyhjä kultainen malja vieri helisten pitkin kivistä lattiaa.

Kilvaten riensivät papit sitä ylösnostamaan, mutta kauhukseen huomasivat he, että sen pohja oli puhki — — — eikä siinä sittemmin mikään uusi pohja kestänyt, sillä yksi ihminen oli siitä juonut itsellensä -kuoleman ja anteeksiannon — —

RISTI.

Paljon oli luostareissa ja kirkoissa pyhäinjäännöksiä, joita hartaat munkit rukoilivat aamusta iltaan, ja uskovainen kansa suuteli lasikupuja, joidenka alla nämät pyhät esineet olivat nähtävinä.

Niin tapahtui, että Pyhä isä tahtoi Roomaan kerätä kaikki ne Kristuksen ristin palat, jotka vielä saattoivat mahdollisesti löytyä kirkoissa ja luostareissa. Ja hän antoi julistuksen, että ikuinen autuus tulee sen osaksi, joka tuo Roomaan Kristuksen ristin kappaleen. —

Ja sankat sarjat pappeja ja munkkeja matkusti Roomaa kohti mekkonsa alla palanen ristin puuta. Pyhä isä hymyili ja siunasi lahjoja kantavia alamaisiaan.

Mutta pian kuoli Pyhän isän hymy, sillä ristin palasia tuli liikaa. Hän kävi levottomaksi, sillä Vatikaanin kirkon sakaristo täyttyi kuivista puun kappaleista. Ja hän määräsi kokonaisia munkkikuntia niitä palasia ristiksi sommittelemaan, ja siten syntyi monia kymmeniä ristejä.

Pyhä isä katui koko julistustaan, sillä usko ristinpalasten voimaan oli vaarassa kadota. Mutta hän antoi asettaa kaikki ristit suurelle torille, ja kansa nauroi ristien paljoutta.

Niin saapui Pyhä isä suuren joukkueensa saattamana sille suurelle torille ja julisti, ettei oikea Kristuksen risti enään ole olemassa, ja kansa kalpeni. — Mutta Pyhä isä jatkoi, että näiden ristien suuri voima on ollut siinä, että niille on vihmottu vettä astiasta, josta Kristuksen ruumis pestiin, ja kansa lankesi polvilleen. —

Niin oli kirkon erehtymättömyys pelastettu, ja Pyhä isä iloitsi kardinaaliensa kanssa. Hän aikoi juuri poistua, kun läpi kansanjoukon tiensä raivannut vanhus astui keskelle toria ja huusi korkealla äänellä:

— Häväisty on Herran risti, joka lepää tuolla noiden lukemattomien joukossa! —

Kansassa syntyi voimakasta liikettä, ja Pyhä isä kalpeni, mutta hetken päästä tointui hän ja huusi:

— Astu esille oikean uskon solvaaja ja todista sinun suuri valheesi! — Mutta kansa taputti hyväksyen käsiään. Pyhä isä viittasi kädellään, syntyi kuoleman hiljaisuus.

Vanhus astui huojuvin askelin korkeata istuinta kohti ja lankesi maahan polvillensa, mutta Pyhä isä ei siunannut häntä. Kansa katseli henkeä pidättäen. Vanhus korotti vapisevat kätensä taivasta kohti ja rukoili väräjävällä äänellä:

— Herra, Herra älä anna palvelijasi häpeään tulla, vaan paljasta Sinun totuutesi — Ja väkijoukko seisoi vaieten.

Niin kuului äkkiä voimakas romahdus, paloista koottujen ristien korkeat pinot kaatuivat, ja puunpalaset sinkoilivat ympäri toria. Mutta vanhus vaan rukoili. Ja hänen siinä rukoillessaan alkoi hänen eteensä keräytyä pieniä laudanpalasia, jotka itsestään liittyivät toisiinsa ja vähitellen järjestyivät ristiksi. Vanhus katsahti Pyhään isään. —

Hän istui kalpeana, ja kansa tuijotti syntyvää ristiä. Kun se oli koossa, nousi vanhus ja katseli ympärillä seisovaa kansanjoukkoa, joka huusi ja taputti käsiään, sillä se oli saanut takaisin Herran ristin, mutta Pyhä isä oli pudota istuimeltaan.

Ja tapahtui, että kun vanhus siinä seisoi ja vastaanotti kansan suosionosoituksia, että liiallinen ilo pakahdutti hänen sydämensä, ja hän kaatui kuolleena ristin päälle. Kansa vaikeni, ja Pyhä isä nousi istuimeltansa ja huusi:

— Hän luuli tuntevansa ristin salaisuuden ja pilkkasi Jumalaa, mutta taivaan tuomio lankesi hänen päällensä! — Ja kansa lankesi maahan polvillensa, mutta Pyhä isä ei siunannut heitä — —

Vaan vanhuksen kuollessa lensivät ristinsirpaleet eri tahoille niin, ettei niitä voitu toisista sirpaleista eroittaa. Ja hurskaat munkit palasivat koteihinsa povellaan palanen Kristuksen ristiä, jolle oli priiskoitettu vettä siitä pyhästä maljasta. — — —

Mutta samana hetkenä kuin vanhus kuolleena kaatui Kristuksen ristin yli, syntyi etäisessä maassa lapsi, jonka sydämessä oli uskonpuhdistuksen voimakas itu — — —

PITKÄ-PIENA.

Monen monta unetonta yötä, monta ristiriitaisten ajatusten pimeää hetkeä oli Pitkä-Piena viettänyt! Niin tulisesti hän rakasti Rannan-Pirkkoa. Yksinpä ajatus, saada hänet omistaa, syöksi veren hänen poskillensa, kuuma huuma suonissansa souti, rintansa paisui, ja ikuisen onnen lämmittävä laine läikkyi povessansa. —

Vaan hiljaa hiipien, huomaamatta, epätoivo hänen sieluunsa sukelsi; tuskin vielä syntyneenä se jo kasvoi varmuudeksi, - niin hän tiesi sen varmaan, olihan Pirkko itse sanonut: — toista lemmin! — Vaan pilkistipä toivo sentään toisinaan hänen pimeään poveensa; — ehkä aikaa voittain Pirkko heltyisi, ehkä suuri lempensä sytyttäisi tulosen Pirkon rinnassa!

Mutta yhtäkkiä poljetun rakkauden loukattu ylpeys kohotti päätänsä; se nousi, vastustuksista huolimatta se kohosi, tummana kyynä se mateli ja vihan siitti. — Lailla syysyön se hitaasti hiipi, ensin hämäränä, vihdoin synkkänä pimeytenä se sielun valtasi ja pimitti sen. Tummuneessa sielussa asui vain yksi valtava, ihana tunne — kosto.

— Kostan, kostan, — puheli Pitkä-Piena itsekseen syöksyessään ulos talviseen yöhön. Taivaan ikitulet kirkkaina loistivat tummalla pohjallaan. Vinha viima puhui pohjoisesta, huokuen hyytävää kylmyyttä Pitkän-Pienan kuumille ohimoille. Nietos jalan alla ulvahteli Pitkän-Pienan hurjasti juostessa Rannan-Pirkon mökkiä kohti.

Pian oli hän suuren kivikirkon kohdalla, jonka kiilamainen katto näytti yhtyvän taivaanlakeen. — Yhtäkkiä hän pysähtyi, vaivoin pidättäen läähättävää hengitystään, hän kuunteli, — hän terästi kuuloaan, vaan ei kuullut muuta kuin tuulen kohinaa kalmiston kuusissa.

— Tuuli se vaan, — ajatteli hän ja joudutti juoksuaan. — Jo seisoi Pitkä-Piena Pirkon asunnolla. Hän painoi korvansa pirtin seinään, ei kuulunut risahdustakaan; - He nukkuvat kaikki —, mutisi hän itsekseen, jos surmaan hänet, surmaan samalla molemmat sisarensa, viattomat raukat — viaton Pirkkokin! —

Lemmen lämmittävä sisäinen tuli ei vielä kokonaan ollut sammunut, vielä kerran se hetkeksi hulmahti, Pitkä-Piena kotvan epäröi. Vaan ikäänkuin karkoittaen heikkouttaan hän läähättäen sopersi: — Kostoa sinulle, sieluni surmalle! —

Hän painoi raskaan tukin teljeksi ovelle. Notkeana, joka taholle vaanivana, kuin saalista tavoittava peto, hän liikkui kantaessaan tuohia ja risuja vajasta. Teräs kalskahti piin laitaan, taula hehkui, ja käpristyen tuohet tuleen syttyivät.

Hurjina silmänsä kiiluivat, vaahto suustansa pursusi, kun hän katseli kuinka ahnaat liekit lipoivat tuvan kuivia perushirsiä. -Komeana roihusi Pitkän-Pienan kokko jouluyössä! — — —

Kirkonkellot alkoivat kumahdella, Pitkä-Piena säpsähti; — he ovat nähneet tekoni! - Hurja riemunsa muuttui kauhuksi, — pois, pois —, ja hän alkoi rajusti juosta järven jäälle. — Kellojen soitto yltyi valtavaksi pauhuksi, ihmiset ajoivat kohti Herran huonetta, soitto kutsui jouluaamun jumalanpalvelukseen. —

* * * * *

Kirkkoon ajava seurue löysi kaukaa järven jäältä miehen ruumiin, jonka tunsivat Pitkäksi-Pienaksi, ja ajaessaan ylös Rannan ahdetta näkivät Rannan pirtin palaneeksi.

Pitkä-Piena oli tukehtunut ankaraan juoksuunsa. — — —

Vaan eipä onnettoman ruumis pysynytkään haudassaan. Haudastaan nousi Pitkän-Pienan luuranko ja asettui seisomaan kirkon eteiseen suureen seinäkomeroon vihkivesimaljan kohdalle, eikä poistunut ei rukouksilla eikä suitsutuksilla. Siinä seisoi Pitkän-Pienan luinen runko seurakuntalaistensa kauhuna siksi, että oli rikkonut joulurauhan surmaamalla kolme viatonta neitoa. —

* * * * *

Vuosikymmeniä on vierryt siitä kun Pitkä-Piena poltti Rannan pirtin; yhä seisoo hänen luurankonsa seinäkomerossaan.

Oli taaskin aikainen jouluaamu. Pappilan lapset heräsivät varhain unestaan ja tahtoivat leikkimällä kuluttaa aikaansa, kunnes kirkkoon lähdetään.

— Kuule Ursula, me tahdomme leikkiä jotain oikein hauskaa —, puhelivat lapset hoitajalleen.

— No, mitä hauskaa? —

— Nouda meille vaikka Pitkä-Piena kirkosta —, ehdotti vanhin, — niin tuo, tuo, huusivat lapset yhdestä suusta.

— Ei sitä sieltä saa —, vastusteli Ursula pelokkaana.

— Saa sen, se liikkuu mielellään jouluaamuna! —

Eikä Ursula voinut muuta kuin suostua lasten outoon ja kamalaan oikkuun, hän ei uskaltanut vastustaa, sillä lapset olisivat kannelleet äidilleen, joka oli nuori, vallaton rouva. –

Ursula sytytti tuohuksen ja astui ulos kylmään yöhön, hän värisi kylmästä ja pelosta. Pakkanen paukahteli pappilan tuvan nurkissa, Ursula oli pudottaa pelästyksissään tuohuksen kädestään — — — kylmä hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän saapui kantamuksineen lastenkammioon.

Lapset parkaisivat pelosta ja huusivat, — vie pois, pois — — sillä eivät he uskoneet Ursulan uskaltavan tuoda Pitkää-Pienaa. Juoksujalan palasi Ursula saman tien ja seisotti Pitkän-Pienan paikallensa, vaan juuri kun hän oli päästämäisillään siitä irti, tarttui luuranko lujasti häneen luisella kädellään. Kauhun tyrmistämänä pudotti Ursula tuohuksen ja yrittäissään riuhtaista itsensä irti astui hän sen päälle. Tuohus sammui — —, luuranko tarttui toisellakin kädellään ja painoi häntä vasten luisia ryntäitään. Hillittömästi itkien rukoili Ursula armoa — —

— Mene kirkkoon ja rukoile siellä olevalta morsiameltani minulle armoa, niin olet vapaa! —

— Mahdotonta, mahdotonta, ovethan ovat lukitut, — nyyhkytti Ursula.

— Vanno rukoilevasi, niin päästän sinut, ovet kyllä aukenevat! Ja
Ursula vannoi pyhän valan.

Tuskin oli Ursula vapautunut luisesta syleilystä, kun kirkon ovet juhlallisen hitaasti aukenivat. Kirkas valo loisti alttarilta, jonka ääressä kolme impeä hohtavan valkeissa puvuissa polvistuneina rukoili. Heidän ohimoillaan väreili jumalallinen kirkkaus, ja kultaiset kirjat heidän käsissänsä välkkyivät kuin aurinko. Urut soivat hiljaa, niin utuisen vienosti, ja heleät naisäänet yhtyivät urkujen hyminään. —

Ääniaallot paisuivat vähitellen valtavammiksi, tuntui kuin temppeli olisi avartunut — soitto paisui paisumistaan, ja valkeiden neitojen kiitosvirsi kaikui mahtavana. -Ursulan valtasi syvä hartaus, ja hän lankesi maahan impien eteen.

— Vapauttakaa Pitkän-Pienan sielu —, rukoili hän. Valo ristiinnaulitun edessä himmeni, ja päätään pudistaen herkesivät immet laulustaan.

— Päästä, oi päästä minut, olet tuomittu, armoa ei sinulle suoda! —

— Rukoile innolla, rukoile palavasti! –

Ursula polvistui toisen kerran ja rukoili:

— Lepoa, rauhaa suokaa hänen sielulleen rakkautensa tähden! —

Valo ristiinnaulitun edessä kokonaan sammui, urkujen pauhu taukosi, ja kaamea hiljaisuus täytti temppelin.

— Ikuisesti olet kadotettu, syntisi ovat liian suuret, oi päästä minut! —

— Rukoile kauniimmin, rukoile! Armonsa he minulle suovat, onhan jouluaamu, rauhanhuomen! —

Ursula ryömi pimeässä alttarin juureen ja rukoili:

— Kristuksen tähden armoa hänelle! - Samassa leimahti kirkas liekki ristiinnaulitun edessä, urut soivat pauhaten, ilman täytti pyhä suitsutus, ja hohtavat siivet puhkesivat impien hartioille, vieno tuulen henki väreili temppelissä, ja hohtosiipiset kohosivat kohti korkeutta häipyen katon hämärään.

Ursula palasi eteiseen, kuului kova kolahdus, kirkon ovet sulkeutuivat, ja laatta lattiassa liikahti. Tyhjä oli Pitkän-Pienan komero, tyhjä vihkivesimalja sen edessä. - Avoimesta eteisen ovesta näkyi jouluaamun taivas; vaaleat olivat taivaankannen kiiluvaiset, vaaleat olivat Ursulan posket. —

SCALA SANTA.

Laterani-kirkon edustalla Roomassa tunkeili paljon väkeä. — Scala santa, scala santa oli joka toinen sana odottavien keskustelussa.

Aina Jerusalemista saakka olivat ne laivalla tuodut Roomaan, Pyhän isän mahtavaan Roomaan. Lautaisissa laatikoissa ne olivat tulleet niin, ettei odottava väkijoukko ollut nähnyt vilahdustakaan siitä valkoisesta, hohtavasta marmorikivestä, mutta nyt olivat ne kivilohkareet rakennetut Laterani-kirkkoon, oli niiden vihkitilaisuus, ja kansa odotti levottomana ovien avautumista.

Vihdoinkin, kuin sulkunsa murtanut kevätkoski, tulvehti ihmisjoukko ovesta sisään, mutta vain pieni osa sinne mahtui, ja ulkopuolelle jääneet odottivat jännittyneinä kertomusta siitä mitä siellä sisällä tapahtui. Ja aina vähä väliä kertoi joku ulostuleva munkki odottavalle joukolle ihmeellisiä asioita niistä marmoriportaista, jotka olivat olleet Pilatuksen palatsissa ja joita myöten Kristus oli astunut, kun hän lähti ristinkuolemaan.

Ja eräs munkki kertoi:

— Tuskin olivat ovet avautuneet, kun eräs vaimo alkoi nousta niitä valkoisia portaita. Aluksi tuntui hänen käyntinsä niin helpolta ja kevyeltä, mutta mitä ylemmäksi hän tuli sitä raskaammilta tuntuivat hänen jalkansa, ja kolmannella portaalla ylhäältä lukien kompastui hän, mutta yrittäessään nousta tunsi hän itsensä voimattomaksi ja polvillaan ryömi ne viimeiset askeleet.

Mutta ylös tultuaan kaatui hän hengetönnä valkoiselle marmorilaatalle —, hän oli saanut armon Herran edessä! — — —

Kun tämä tapahtuma oli tullut Pyhän isän tietoon, julisti hän, että scala santaa on noustava polvillaan kulkien ja ken sen tekee hän saa suuren anteen.

Niin tapahtui, että ihmiset kilvan riensivät Laterani-kirkkoon ja polvillaan nousivat näitä portaita, vaikka se oli raskasta ja vaivaloista, ja he suutelivat kolmea ylintä porrasta, joissa Kristuksen veren jäljet olivat valkoiseen kiveen syöpyneet.

Mutta suuri oli katuvaisten syntisten luku, ja marmoriportaat alkoivat kulua, särmät pyöristyivät. Silloin laudoitettiin portaat, ja kilvaten kiipesi kristikunta näitä pyhiä portaita.

* * * * *

Pölyisenä, matkasta uupuneena astui vaaleatukkainen, sinisilmä nuorukainen eräänä iltapäivänä Laterani-kirkon pääovesta sisään: jaloissaan oli hänellä tuohiset kuluneet taniaiset ja kädessään pitkä, katajainen ryhmysauva.

Heti ovensuussa lankesi hän polvillensa ja alkoi ryömiä portaita kohti. Lähellä seisova avulias munkki tarjoutui tekemään tämän vaivaloisen työn pienestä maksusta, mutta pyhiinvaeltaja sanoi:

— Itse on minun noustava levottoman sieluni portaita! —

Ja hän suuteli ensimmäistä porrasta. Näin suudellen jokaista porrasta saapui hän vihdoin ylimmälle askeleelle ja hän rukoili:

— Herra minä kiitän Sinua, että sinä annoit minulle voimaa nousta minun sieluni sameista syvyyksistä sen kukkuloille! —

Mutta silloin puhkesi hänen sauvansa ryhmyistä ohuita oksia, hienot vehreät neulaset eivät koskettaissa pistäneet, ja vasta syntyneet katajanoksat kantoivat pieniä kukkia, vaan vaalea nuorukainen itki, sillä kukkivan katajan tuoksu oli tervehdys hänen kaukaisesta kotimaastaan.

Kun Pyhä isä kuuli sauvaihmeestä, kutsui hän sen hurskaan, vaalean nuorukaisen luoksensa ja pyysi nähdä sitä ihmeellistä sauvaa, ja Pyhän isän huone täyttyi kukkivan katajan tuoksulla.

— Pyhä, pyhä on tämän puun tuoksu oleva, sillä Jumalan armo on sinun kädessäsi kukalle puhjennut, palaja kotimaahasi puhdistuneena —, sanoi Pyhä isä ja siunasi polvistuvaa nuorukaista. —

* * * * *

Lunta sataa, suurina tähtinä putoilevat hennot lumihyötyvät. — Lunta sataa, Turun punaiset tiilikatot peittyvät valkoiseen untuvaan. Uupunut matkamies astuu verkalleen pitkin Auran siltaa, kädessään on hänellä katajainen ryhmysauva. — Lunta sataa, kevyet kiteet kimmeltävät hänen keltaisilla kiharoillaan. — —

Hän tulee tuomiokirkon portaiden eteen ja puhelee hiljaa:

— Scala santa, kaikki nousu elämässä kulkee sinua myöten! —

Nöyränä ja pelokkaana lähestyy hän kuoria, jossa harmaaparta pappi messuaa. Pappi tuntee jo kaukaa lähestyvän nuorukaisen ja huutaa: — Pakene Herran pyhästä, sillä vielä veljesi veri hänen hautakivellänsä kukkii! —

Mutta kalpea veljensurmaaja kulkee nöyränä kuorissa olevan veljensä hautakiven luo ja langeten polvillensa rukoilee:

— Herra, minä nousin kerran, älä syökse minua syvyyteen! —

Mutta sauvaan puhkesivat katajaiset kukkivat oksat, ja pienet katajankukat imivät itsensä punaisiksi hautakiven hyytyneestä verestä, ja kalpea nuorukainen lausui:

— Scala santa, raskas on elämässä nousu, scala santa, jokaisen on sinua kuljettava kerran, scala santa, sinä olet jokaisen sielussa! —

Ja veljensurmaajan sieluun palasi uuden elämän kirkas toivo, ja korkean temppelin ilma tuli pyhälle katajan tuoksulle — —

VERIKIVI.

Kopeana astui Herska suureen tupaan, jossa pitkän, yhdestä hongasta veistetyn pöydän ääressä istui joukko meluavia miehiä oluthaarikat edessään.

Herska oli pahamaineisen talon pahamaineisin vieras, hänellä oli pitkä, pörröinen, vaalea tukka, joka lakin alta valui otsalle niin, että miltei peitti hänen pienet, palavat silmänsä, Herska oli seudun kuuluisin tappelupukari.

— Lisää olutta, emäntä, tätä poikaa janottaa —, huusi hän ovea kiinni läimähyttäessään. Hänen lähestyessään pöytää antoivat nuoremmat miehet hänelle sijaa, vaikka olikin jo ahdasta.

Punakka tihrusilmä eukko laskeusi lattialuukusta kellariin hampaittensa välissä roihuava päre ja kädet täynnä tyhjiä haarikoita.

— Katosi kuin kärppä kivenkoloon —, nauroi Herska.

Keskustelu ei tahtonut enään oikein sujua, sillä Herskan tullessa tuntui kuin tuvan ilma olisi käynyt raskaammaksi. Nuori Iikka, joka oli tunnettu rohkeudestaan ja sukkeluudestaan, sanoa tokaisi kotvan kuluttua:

— On niistä pyhäpäivistä ainakin se apu, ettei tarvitse ruumistaan kiusata! —

— Onpa niinkin, mutta sielu se pyhäisin vaivaantuu —, yritti joku laskea leikkiä.

— Minusta sentään voisi kirkkoa rakentaa pyhänäkin, sillä sehän on pyhää työtä —, puheli eräs vanhanpuoleinen mies, joka jo silmin nähtävästi oli päihtynyt.

— Jaa rakentakaa te kirkkoa koska haluatte, minä en enään niihin töihin tule —, sanoi Herska vilkuttaen pieniä silmiään.

Mutta samassa palasi juomalan emäntä unkeasta kammiostaan, tuoksuva olut vaahtosi haarikoissa, ja lukemattomat kädet kurottautuivat niitä tavoittelemaan.

Nopsajalka Iikka ehti ennen ylpeätä Herskaa, mutta tuostapa Herska tulistui, hän sieppasi haarikan Iikan kädestä ja heitti sen sisällön vasten Iikan kasvoja. Iikka sivalsi puukkonsa, syntyi kauhea meteli. Päihtyneet miehet koittivat rauhoittaa kamppailevia, jotka taistelivat kunniansa puolesta.

Muori oli pudottanut päreen hampaittensa välistä ja pakeni huutaen peräkamarin ovelle, sillä silmänräpäyksessä oli tuvan lattia muuttunut päihtyneiden miehien hurjaksi temmellystantereeksi. Pöydällä palava korri kaatui ja sammui.

Kuului kova, sydäntä viiltävä kiljahdus, yhtäkkiä kaikki hetkeksi vaikeni — —, kuului sitten pehmeä jysähdys niinkuin joku olisi pudonnut maahan, ja äänettöminä pakenivat tappelijat tuvasta taivasalle.

Kauhuissaan oli muori vetäytynyt kamariinsa ja koitti kehoituksillaan ja huudoillaan saada ylös talon nuorta renkiä Hintiä, joka makasi sairaana ovivuoteessa, mutta turhaan, sillä kuumeen uuvuttama Hinti ei voinut liikuttaa itseään.

Eukko painoi päänsä oveen, tuvassa oli kaikki hiljaista. Hän sytytti päreen ja hiipi varovaisesti tupaan. Sinne tultuaan näki hän lattiassa punaisen veriviirun, avoimesta lattialuukusta kuului syvä huokaus, päre putosi, ja tiedotonna vaipui eukko lattialle.

* * * * *

Varhaisesta aamusta illan hämärään asti kuului maantien sivulta kiven kilkatusta, sillä suurta kivikirkkoa siellä rakennettiin.

Oli helteinen päivä, työväki piti paraikaa ruokalepoa.

He keskustelivat hiljaa miltei kuiskaten siitä kamalasta sunnuntai-illasta; siitä oli jo kohta pari viikkoa kulunut.

— Sitäköhän se Herska tarkoitti, kun se sanoi, ettei se enään kirkon töihin ryhtyisi, — puheli eräs joukosta.

— Ei se mitään, mitäs niistä juopuneen sekaisista puheista, puhui mitä sattui —, sanoi toinen.

— Mutta ei sitä vaan sen koommin ole työhön kuulunut —, puuttui puheeseen kolmas, — eikä se ole uskaltanut näyttäytyäkään sen jälkeen, pelkääköhän se joutuvansa rautoihin, mutta kukas sitä taitaisi todistaa, että juuri hän Iikkaan osui, silloinhan oli pilkkosen pimeä!

—Sitäpaitsi on talon renki, se kalpea Hinti jo vangittu, sillä häntä laki epäilee! —

— Mutta olihan se silloin sairaana! —

— Jaa mitäs siitä, mutta Hinti oli ainoa mies, jonka siinä talossa sinä iltana tiedettiin olevan, niin sanotaan! —

Miehet nauroivat hiljaa, mutta samassa kiintyi heidän huomionsa toisaalle. Pitkin pölyistä tietä näkyi kulkevan kolme miestä aivan lähekkäin, kun ne tulivat lähemmäksi saattoi helposti erottaa, että se keskimmäinen kulki sidottuna niiden kahden välissä.

— Siellä sitä kalpeata Hintiä kuletetaan, sanoi yksi työmiehistä.

Kirkon kohdalle tultuaan istuttivat saattomiehet sen nuoren köysillä sidotun eräälle kivilohkareelle kiviröykkiössä, joka oli ajettu kirkon rakennusaineiksi.

— Hintikö se on —, sanoi eräs työmiehistä.

Puhuteltu katseli väsyneesti miestä, joka oli lausunut hänen nimensä, ja sanoi:

— Niin, minä! —

— Mihinkä matka? —

— Kokemäelle —, vastasi Hinti.

__ Kokemäelle —, kertasivat miehet kauhun valtaamina, sillä he tiesivät mitä se nimi merkitsee miehelle, joka sinne sidottuna kuljetetaan!

— Murhanko olet tehnyt —, kysyi sama mies, hän ei tiennyt koko tapahtumasta mitään.

— En, olen viaton! —

‒ Viaton —, toisti toinen kuljettajista, — sinä tapoit Iikan siinä huonomaineisessa talossa! —

‒ En minä —, useat miehet säpsähtivät kuullessaan nuo sanat ja muuttuivat kasvoiltaan oudon näköisiksi.

‒ Vai et sinä, sinä olet sen talon renki, olet emännän kätyri, sinut sieltä peräkamarista tavattiin, kun Iikan ystävät tulivat häntä hakemaan, murhaaja olet, ja kuolema on palkkasi —, puhui toinen kuljettajista.

— Kysykää emännältä! —

— Niin siltä parhaimmalta, sitä paitsi ei se taida puhua, Herra rankaisi sitä halvauksella! —

— Jos olisin murhaaja kuolisin ilolla tekoni sovitukseksi —, nyyhkytti Hinti, -mutta viattomana kuolla, kuolla nuorena se on katkeraa! — Suuret kyyneleet vierivät pitkin kalpean nuorukaisen poskia, ja useat ympärillä seisovista miehistä käänsivät kasvonsa poispäin, sillä he tiesivät kaiken, mutta heistä tuntui edullisemmalta vaieta.

— Niin totta kuin olen viatoin itkeköön tämä kivi, jolla istun, ikuisesti verta —, sanoi Hinti ja nousi seisomaan.

Verkalleen asteli pitkin pölyistä tietä kolme miestä Kokemäkeä kohti, mutta se keskimmäinen hoiperteli, sillä hän oli kuoleman oma — — —

* * * * *

Rauhallisena virtaa Kokemäenjoki loppujuoksussaan merta kohti, keltaiset upukat sen liejuisilla rannoilla ovat sulkeneet upunsa ja keinuvat hiljaa, uupuneina, sillä on kesäinen ilta.

Jylhänä seisoo korkea, musta hirsipuu Kokemäenjoen partaalla, sen varjo makaa maassa niin pitkänä ja raskaana, sillä on kesäinen, myöhä ilta.

Rauhallisena astuu kookas, kalpea nuorukainen rahille hirsipuun alla, hänen kalpeat poskensa saavat auringolta punaisen hohteen, sillä on kesäinen ilta.

Kokemäen kellot kumajavat kesäisenä iltana, kuumasta maasta nousee viileä sumu, ja niinkuin kellojen soitto liitelee vapautunut, viaton sielu korkeuksia kohti — — —

* * * * *

Mutta siellä missä uutta kivistä kirkkoa rakennettiin, siellä oli ääntä ja liikettä. Herska oli palannut kirkon työhön, sillä vaara oli ohi, eikä kukaan enään uskaltanut puhua siitä tapahtumasta.

Eräänä iltana nosti Herska muiden miesten kanssa suurta kiveä kirkon seinään, se oli jo paikallaan, ja yksin hän täytteli savella muurissa olevia koloja; aurinko laski punaisena korkean harjun taa.

Yhtäkkiä huomasi hän, että hänen kätensä olivat veriset, eikä hän kuitenkaan voinut huomata niissä haavaa, hän katsahti kiveen, jota vasten hän nojasi toisella kädellään, ja huomasi, että kivi tihkui verta, viattoman verta! Hän alkoi huutaa kauheasti, menetti tasapainonsa ja putosi maahan lyöden ohimonsa terävään kiveen.

Kun toverit saapuivat paikalle löysivät he Herskan kuolleena maasta ja näkivät, että kivi kirkon seinässä tihkui verta, ja yksi miehistä lausui:

— Jumala on armollinen —, ja kaikki polvistuivat maahan verikiven kohdalla, johonka laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat. — —

II.

SYDÄMENUSKO.

— Miksi karjuu kohiseva koski, mitä huutaa Nokianvirta, hyytävät vedet, hyiset pyörteet, mitä itkette yössä! — Mitä ulvot, miksi uliset Jäämimaan pyhä virta —, näin puhui suurkodan uljas Pii-sydän ja kääntyi toiselle kyljelleen kodan pehmeällä poron taljalla.

— Emo, kuuletko sa Nokian laulun, kuuletko himohuokunan kamalan, — — nukut akka, naisesta ei valvojaksi! —

Hiillos riutuu paaden päällä, nukkuu emo, lapset nukkuu, Pii-sydän vaan ei nuku, silmänsä tuijottavat, korvansa kuuntelevat jokaista säveltä kosken laulussa. Hän tarttuu poronsuoniseen rihmaan hiilipaaden vierellä ja kiskaisee voimakkaasti siitä, talja siirtyy savuaukolta, tanot katossa aukon suulla väräjävät, ne soivat matalaäänisesti. —

Pii-sydän makaa selällään ja tutkien katselee korkeata taivaan kantta, tuuli vinkuu, koski huutaa, ja kevyet tuohet soivat — — —

Pii-sydän kuuntelee henkeään pidätellen ja tähystelee; tähtiä lentää tummalla laella.

— Mitä, lensikö sekin, pohjantähti itää kohden —, mutisee Pii-sydän ja nousee levotonna vuoteeltaan, hän vetää nahkamekkonsa ylleen ja mataa kodasta taivasalle.

Koskelle hän rientää, kuumana verensä kohisee, sydän niin oudon rajusti lyö.

— Mitä ulvot, koski pyhä, miksi riitteesi sulavat, miksi iljankos alenee! — Pii-sydän hyppää putouksen alla vesipaadelta toiselle ja pääsee vihdoin Hälläpyörteen kivelle, jonka juuria koski kuumimmin jauhaa. Hän kohottaa kätensä ja huutaa yli pauhun:

— Kuole ääni hurjan rinnan, vaikene itku vesien! —

Sitten laskeutuu hän polvilleen paadelle ja silmäilee hiidenkirnua kiven kupeella, se on tyhjä, ilman vettä. Hän sieppaa nahkaisen lakkinsa ja alkaa lippiä sillä vettä hiidenkirnuun, mutta se ei täyty, vesi on syönyt puhki kirnunpohjan.

— Jo tiedän, uhria Ukko ulisee —, lausuu Pii-sydän ja painaa jäätyvän lakkinsa suortuvilleen. Ketterästi kuin ilves hyppii hän kiveltä kivelle iljankoihin lipeämättä.

Tuuli ulvoo, pohja pölyttää lunta, Pii-sydän hiipii kotaansa, lämmin, unkea ilma lehahtaa hänen kylmille kasvoillensa, hän sulkee savuräppänän ja koittaa nukkua. - Otava ei vielä ole kiertoansa tehnyt, kun Pii-sydän akkansa herättää:

— Uhria Ukko ulisee, hae valkein uuhilammas, en tiedä mistä vihansa heitti! —

Emo palaa uuhikodasta, jäärän tuo.

— Unohdit isäntä, eihän Ukko uuhta huoli! —

Pii-sydän sitoo jäärän jalat ja heittää sen olallensa, sitaisee vielä uhripussinsa kupeellensa ja nousee suksilleen —

* * * * *

Pyrynä lumi tuprusi, kun Pii-sydän hiihti. Kuun viimeinen sakara paloi taivaan rannalla kellervänä, tähdet kelmenivät päivän puolla, nouseva rusko ennusti aamua, mutta levotonna kulki pohjantähti.

Sukset luisuivat, lammas määki hartioilla, ja rajusti hiihti Pii-sydän.
Kuu katosi, hän hiihti yhä.

Päivä nousi, ja itsekin hän nousi uhrivaaran harjanteelle.

Pyynikin pyhät petäjät hiljaa huojuivat, ja latu nousi, se taittoi polven ja nousi vieläkin ylemmäksi, jo kuului kosken laulu, Tammer lähellä huurusi huurtaen uhrilehdon puut.

Kuumat hikihelmet putoilivat Pii-sydämen kulmaluilta ja muuttuivat rakeiksi jäisellä hangella. Hän iski suksikeihäänsä suureen petäjään, oksat satoivat huurrettaan, ja kevyet lumihiuteet kimaltelivat uhrijäärän päällä puun juurella.

Pii-sydän katkaisi oksan puusta ja alkoi puhdistaa lumesta uhripaatta, asetti paadelle puita ja reunalle uhrikaluja. Sitten sieppasi hän aseen ja aukaisi teuraan rinnan, asetti sen paadelle ja kaikkosi itse suuren kiven taa tuulen suojaan tulta iskemään.

Punainen veri valui höyryten hangelle ja piirsi kauniita kuvioita.

Mutta äkkiä hyppäsi tupsukorva ilves pyhästä petäjästä maahan, juoksi uhrijäärään käsiksi ja pakeni sen kanssa ylös puuhun. Pii-sydän tyrmistyi kiukusta kun hän näki, että ilves raateli Ukon uhria, viimeiset veripisarat valuivat puusta valkoiselle hangelle.

Jo nousi hidas jäämiveri, Pii-sydän tempasi jousensa, pingoitti sen rivakasti, jousi joudutti nuolta, ilma suhisi, petäjänoksat huojuivat, ja raadellun lampaan ruumis putosi maahan. — Pii-sydän katsahti ylös petäjään, mutta silmänsä sattuivat pohjantähteen, joka levottomasti vilkkui taivaan laella. Ilves kiepsahti lumelle ja verinen sydän suussaan kiipesi toiseen puuhun. Piisydän tuosta enemmän sydäntyi.

Hän sieppasi keihäänsä ja tavoitti sillä ilvestä, mutta rauhallisena se vain pureskeli jäärän veristä sydäntä — — — mutta pohjantähti lepatti levottomasti — —

Ilves hyppäsi hangelle ja juoksi puiden lomissa. Pii-sydän nousi suksilleen ja ajoi pakenevaa petoa. Äkkiä pysähtyi ilves, sen silmät hehkuivat kuin tuli, ja punainen sydän sen suussa säteili kuin tulinen hiili. Pii-sydän kohotti keihäänsä ja iski, mutta osumatta.

Ilves vilisti, pitkin pyhän vaaran harjannetta, vihdoin alas Pyynikin mäkeä Pyhäjärven jäälle.

Siellä pysähtyi se ja katseli uhkamielisesti Pii-sydäntä, joka piirsi sauvallaan lumeen kolme tähteä, sitten hiihti hän sydämen muotoisen ladun pedon ympärille ja piirsi neljä ruusua sydämen kärkipuoleen, nyt ei peto enään voinut liikahtaa. Pii-sydän mutisi loihtuja ja iski keihäällään ilveksen hankeen, ja punainen uhriteuraan sydän värisi hangella.

Pii-sydän lankesi maahan ja kiitti Ukkoa, mutta hän näki, että pohjantähti oudosti taivaalla lepatti. Oli jo kirkas päivä, ja kuitenkin katseli yksinäinen pohjantähti lumisia metsämaita.

Pii-sydän uhrasi jäärän Ukolle, mutta sen punaisen sydämen kätki hän uhripussiinsa ja palasi kodalleen — —

* * * * *

Mutta pohjantähti seurasi häntä koko matkan ja pysähtyi hänen kotansa kohdalle.

Pii-sydän kuuli kodasta lapsen itkua ja ilokseen näki hän emon sylissä pienen lapsen. Hän asetti uhrikalunsa kodan pyhälle hiilipaadelle ja rukoili Ukkoa. Mutta vastasyntynyt nähdessään sydämen paadella avasi suunsa ja puhui:

— Pii-sydän, Ukko ei enään uhria kaipaa, ilves sydämen Ukolta riisti, riistä sinäkin sydämesi häneltä ja lahjoita se Kaikkivallalle! —

Ja tapahtui, että sydän hiilipaadella syttyi suureen liekkiin, ja säkeneet kohosivat kodan kattoa kohti, jossa ne muodostuivat tähtirenkaaksi, eikä ylhäinen pohjantähti enään värissyt korkeudessaan.

Mutta uhrisydän paloi poroksi paadella, ja tähtikehä laskeusi alas ja asettui lapsen pään ympärille, mutta Pii-sydän lankesi maahan lapsen eteen ja lausui:

—Ukko ei sydäntä kaipaa! — Mutta lapsi kohotti pienen kätensä ja sanoi:

— Sinun nimesi olkoon Sydän, nouse ja ilmoita heimollesi minun tulostani! —

Ja Jäämien apostoli nousi ja saarnasi — — sydämen uskoa! —

LINTUJEN LAULU.

Herra ja Pyhä Pietari kulkiessaan maailmaa saapuivat kerran Suomenkin saloille. - Matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen, ja väsyneinä istahtivat he sammaleiselle kivelle korkealla kivikkorinteellä.

Kevät teki tuloaan, pohjolan kevät! Ilma tuoksui puhkeavien koivunlehtien pihalle, ja täyteläiset purot solisivat iloisesti rinteitä alas kiitäessään. —

— Noiden purojen solinassa on kylmä sävel —, sanoi Pyhä Pietari —, yhtä kylmä kuin tämän kansan sydän! —

Silloin katsahti Herra Pietariin, tarttui hänen kuumaan käteensä ja sanoi:

— Simon Jonaanpoika, kuumakin koski voi joskus jäähtyä, ja kylmä puro voi kerran lämmetä! — Mutta Pietari ei ymmärtänyt Herran puhetta.

Hän aikoi juuri pyytää Herralta selitystä, kun harmaa lintu lensi heidän ylitsensä ja asettui istumaan nuoren kuusen latvaan aivan lähelle heitä.

Käki alkoi kukkua, ja kaiku vaaranteilta vastasi siihen, vaan kolme kertaa se kukahti ja kuunteli etäistä kuolevaa kaikua.

Ja Pyhä Pietari hämmästyi sen outoa ja suloista ääntä ja sanoi Herralle:

— Käske tuon linnun vielä laulaa, sen ääni on niin ihmeellinen! —

Ja Herra kohotti kehoittavasti kätensä. Käki kääntyi Pietaria päin ja kukahti kolme kertaa, vaarat vastailivat. Pietaria huvitti tämä outo lintu ja hän kysyi Herralta:

— Miksi se niin lyhyeen laulaa, miksi se vain kolme kertaa antaa laulunsa soida! —

Mutta Herra katsahti Pietariin suruisesti ja puhui:

— Kolmasti se laulaa vain siksi, että sen laulu paremmin mieleen painuisi! — Ja käki kukahti taas kolme kertaa, mutta Pietari nauroi, sillä sen kukahdukset olivat niin lyhyitä ja iloisia.

— Muistan, aina muistan minä ilolla sen lyhyttä laulua —, sanoi
Pietari, mutta Herra katseli häntä suruisesti.

Kylmä oli varhainen kevätilta pohjolassa, ja vilusta väristen lähtivät he kulkemaan alas laaksoa kohti. Hämärä hiipi maille, mutta niin hitaasti, että Pyhä Pietari sitä oudoksui.

Heidän astuessaan alas kivikkomäkeä vyöryi pyöreitä kiviä heidän edellänsä ja toisiinsa iskien löivät tulta. Pietari kääntyi Herraan päin ja sanoi:

— Anna meille tulta, sillä me palellumme! Vaan Herra ei vastannut mitään.

He kulkivat edelleen ja saapuivat hersyvän suon partaalle. Oli pimeä! —

Siellä täällä paloi suolla liikkumattomia vihreitä virvatulia.

Pietari ilostui nähdessään tulet ja riensi lämmittämään käsiänsä suon reunalla palavalla liekillä, mutta hämmästyneenä kääntyi hän Herran puoleen ja sanoi:

— Tulikin on täällä kylmää! — Mutta Herra vastasi:

— Kaikki lämmittävä tuli ei ole hyvää tulta! — Eikä Pietari taaskaan ymmärtänyt Herran sanoja.

Niin kulkivat he pitkin suon reunamaa ja nousivat taas harjanteen kaltoa ylös. Korkeassa pohjoisessa roihusivat revontulet, jotka valaisivat etäisen taivaan rannan, ja Pietari puhui:

— Pohjoinen palaa tullakseen lämpimäksi! — Vaan Herra lausui vakavasti:

— Tullakseen puhtaaksi! —

* * * * *

Kylmä oli etelän yö! Pietari istui ylimmäisen papin Kaifaan avarassa atriumissa ja lämmitteli palvelijoiden joukossa.

Himmeä oli hiillos Kaifaan suuressa salissa, mutta Pietari poltti siinä toisen kätensä, ja hänen mieleensä muistui yö kaukana pohjolassa, jossa tuli ei polttanut. —

Mutta voimakkaan melun joukosta kuului kukon pitkä laulu — — —

Niin tuli ihmisiä Pietarin luo ja kysyivät tunsiko hän Jesusta, mutta silloin kiehui hänen verensä kuumana koskena, tulinen oli kieltämisen sävy!

Mutta kukko lauloi toisen kerran, niin pitkään se lauloi, ja äänessä oli niin valittava sointu.

Ihmiset menivät ja tulivat ahdistaen Pietaria kysymyksillään, mutta hän kielsi kaiken, ja verensä paloi vihan ja häpeän tulta.

Nyt lauloi kukko kolmannen kerran, ja sen ääni oli särkynyt ja itkevä ja se lauloi niin pitkään — — —

Pietarissa heräsi muisto, lyhyet iloiset kukahdukset, mutta iloiten ei hän niitä muistanut, sillä hän tunsi, että kuuma koski oli kerran jäähtynyt — —, ja hän hiipi pimeään yöhön. —

Puhdistuksen korkea tuli ei taivaalla roihunut, mutta pimeässä povessa syntyi pieni tuli, joka poltti, ja onneton Pietari itki. —

GALILEANPUU.

Herra ja Pyhä Pietari kulkivat eräänä kesäisenä päivänä Laatokan kallioista rantaa pitkin. Oli niin kuuma, että he riisuivat jaloistaan ja kävelivät avojaloin aaltojen liukkaiksi hijomilla rantakallioilla, mutta kuumuus poltti heidän jalkojaan, ja he istuutuivat syvälle järveen pistäytyvälle kallioniemekkeelle ja jäähdyttivät jalkojaan viileässä vedessä.

Laatokka lepäsi rasvatyynenä heidän edessään, ja iloiset kalat hyppelehtivät vedessä ja synnyttivät renkaita sileään pintaan. Vaieten katselivat he kalojen iloista leikkiä kunnes Herra vihdoin puhui:

— Simon Jonaanpoika, katso noita eteneviä renkaita tuolla kuultavalla pinnalla, katso kuinka pienestä ne alkavat, pulpahtava kupla on niiden sydämenä, ja ne suurenevat kunnes vyöryvät yli avaran järven! — Niin on minunkin valtakuntani, yhdessä sydämessä se syntyy, laajenee ja valtaa koko maanpiirin! —

Mutta Pyhä Pietari oli katsellessaan huomannut, kuinka renkaat suuretessaan heikkenivät ja kuinka ne vihdoin kuolivat, ja hän kysyi:

— Herra kuoleeko sinunkin valtakuntasi suuruuttaan! — Mutta Herra hymyili ja sanoi:

— Niinkuin kala, joka pulpahtavan vesikuplan synnytti voi vielä toisenkin kuplan siittää, niin minunkin valtakuntani alkaa uudestaan minun toisessa tulemisessani! - Mutta Pietari ei täysin ymmärtänyt Herran puhetta. —

Vaan liian helteiseksi kävi kesäinen päivä, ja Pyhä Pietari ehdotti, että he astuisivat metsän siimekseen. He nousivat ja kulkivat metsää kohti.

Hiljaisina riippuivat koivujen oksat, värähtelemättä seisoivat sinikellot maassa, ja helmeilevä pihka valui pitkin vaikenevien mäntyjen kaarnaisia kylkiä.

He saapuivat korkeiden kuusien varjostamaan laaksoon, ja Herra istahti mättäälle suurilehtisen haapapuun alle, Pietari istui riippakoivun alla. Mutta haavan lehdet alkoivat levottomasti väristä. Ne liikkuivat kiihkeästi pyörien pitkissä kannoissaan, eikä tuuli käynyt —

Koivun lehdet riippuivat velttoina, väreilemättä, ja Pyhä Pietari katseli ihmetellen puiden elämää ja vihdoin hän sanoi:

— Herra, haapapuun sielu on herkempi kuin muiden, koska sen lehdet tyvenelläkin väräjävät! Herkät sielut aina värisevät! Herra, katso se laulaa ja haaveilee, eikä tuuli käy! —

Mutta Herra hymyili eikä vastannut mitään, vaan muutti istumaan suurineulaisen petäjän alle. Haavan lehdet vielä hetken löivät toisiansa, mutta vähitellen niiden elo kuoli, ja Pietari puhui:

— Nyt haaveet loppuivat, nyt näkee haapa unta! — Vaan Herra hymyili, sillä hän tiesi kaikki. — Pietari nousi ja keräsi sielukkaan puun untuvaisia siemeniä. —

Niin muutti Herra taas haapapuun alle istumaan, sillä petäjän runko valui pihkaa, mutta haavan lehtien tulinen taistelu alkoi, ja Pyhä Pietari luuli, että puu heräsi, kun Herra sen alle istuutui.

Mutta Herra nojasi puun runkoa vasten, ja silloin haavan oksat taipuilivat, ja tuoreita lehtiä satoi Herran tummille hiuksille, vaan Pietari luuli, että haapa itki ja riipi tuskassa hiuksiaan. — — —

* * * * *

Judeaan palattuaan kylvi Pietari kaukaisesta maasta tuomansa siemenet mustaan multaan Jerusalemin ulkopuolella.

Ja etelän ilmanalassa itivät siemenet hyvin, ja nopeasti kasvoivat taimet korkeiksi rikaslehtisiksi puiksi, joita kansa nimitti Galileanpuiksi. —

Mutta herkkäsieluiset haavat eivät haaveilleetkaan etelän taivaan alla, ja Pietari ajatteli, että ikävä kaukaiseen kotiinsa niiltä haaveet vei. —

Eräänä aamuna tulivat muutamat sotamiehet Galileanpuiden luo, niiden lehdet oli päivä kellastanut. Kun ensimmäinen isku sattui puun kylkeen, alkoivat sen lehdet ensikerran väristen valittaa etelän taivaan alla, ja sotamiehet puhuivat keskenänsä:

— Galilean puu on paras Juutalaisten kuninkaalle! — Ja kaksi raskasta runkoa kulettivat he kaupunkiin — — —

Niin tapahtui, että samana päivänä kulki pölyistä maantietä meluava joukko, jonka etunenässä vertavuotava mies laahasi raskasta ristiä.

Kun he tulivat Galileanpuiden kohdalle, alkoivat puiden keltaiset lehdet rajusti liikkua, eikä tuuli käynyt. —

Ja kultainen lehtisade lankesi yli meluavan joukon, ja Herra kääntyi
Pietarin puoleen sanoen:

— Aalto kuolee, mutta minun toinen tulemiseni alkaa — — —

III.

KEHTO.

Matalan majan edessä, jossa Josef asui vanhan isänsä kanssa, oli pienoinen puisto, jonka keskellä kasvoi suuri ja vanha viikunapuu. Sen lehdet olivat suuria ja varjoa suovia, sen kuori tuore ja mehevä. Jos joskus siitä oksa taittui, niin juoksi viljalti maidonkarvaista nestettä, puu oli terve ja voimakas, mutta se ei kantanut hedelmiä. —

Niin sanoi Josef kerran isällensä: — Liiaksi varjoinen on tuo suuri viikunapuu, eikä se hedelmääkään kanna, toisilta vaan voimat itseensä imee, se on kuoleman puu! Se on hakattava pois! —

— Tee se, se on isäsi mieleen! —

‒ Ei nyt vielä, vasta sittenkun minulle on syntynyt esikoinen minä siitä kehdon lapselleni laitan! —

— Miksi juuri siitä, sehän on kuoleman, hedelmiä kantamaton puu! —
Mutta Josef ei voinut vastata siihen kysymykseen. —

* * * * *

Oli kevät. Josef palasi nuoren vaimonsa Marian kanssa kaukaiselta pakoretkeltä isänsä matalaan majaan, ja pieni lapsi oli heillä mukanaan. —

Mutta sinä keväänä puhkesi vanhaan viikunapuuhun suuria silmuja, jotka kehittyivät meheviksi hedelmiksi, eikä Josef hennonut kaataa sitä puuta. Mutta eräänä päivänä varisivat siitä äkkiä kaikki lehdet, ja puu kuoli muutamassa hetkessä. Silloin sanoi Josef Marialle:

— Katso puuta, lapsi kaipaa kehtoa! — Hän kaatoi puun ja alkoi veistellä siitä lautoja.

Kuivaa ja kevyttä oli puu, hienoja lastuja siitä veistäen syntyi, ja pienokainen istui lattialla ja leikki pehmoisilla lastukiemuroilla. — —

Eräänä aamuna istui lapsi äitinsä polvella ja kiikkui siinä iloisesti nauraen, ja Josef istui ovensuussa ja vuoli hyvin ohuita, rikaskierteisiä lastuja.

Vaan yhtäkkiä solahti lapsi äidin polvelta lattialle ja alkoi leikkiä lastuilla. Äkkiä muuttui se vakavaksi ja alkoi kerätä niitä pienien sormiensa väleihin, joissa ne muuttuivat valkoisiksi liljoiksi, ja köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat! —

Mutta hetken aikaa liljoja pideltyään otti se kourallisen lastuja, heitti ne ilmaan ja puhalsi auttaakseen niiden lentoyrityksiä, ja ne muuttuivat suuriksi valkoisiksi perhosiksi, jotka lentelivät pienessä tuvassa ja istuutuivat liljojen terälehdille mettä imeäkseen. —

Iloinen lapsi nauroi, mutta Josef ja Maria lankesivat maahan ja rukoilivat Jumalaa.

Hetken leikiteltyään liljojen kanssa heitti hän ne ulos ovesta pihalle, ja perhoset lensivät jäljessä jääden istumaan liljojen punertaville varsille.

Sinä päivänä ei Josef enään voinut vuolla, sillä kaikki lastut jo ennenkuin ne täysin irtaantuivat puusta muuttuivat liljoiksi ja perhosiksi. — Ja köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat!

Kun Josef seuraavana aamuna ryhtyi työhönsä, oli lapsi äitinsä kanssa pienessä puistossa majan edustalla ja huvitteli itseänsä auttamalla kyyhkysiä poikastensa ruokkimisessa.

Laudat olivat valmiit kehdon koppaa varten, ja Josef naulasi niitä yhteen niin, että vasaran iskut kaikuivat kumeina puutarhaan. —

Mutta kun kehdon kori oli valmis, sahasi hän neljä yhtä pitkää lautaa ja asetti koitteeksi yhden laudan kunkin nurkan alle niinkuin vuoteessa oli ja aikoi juuri naulata yhtä niistä kiinni, kun mehiläinen suhahti huoneeseen ja pisti häntä käteen, laudat horjahtivat ja putosivat ristiin, ja silloin huomasi Josef, että ristijalat ovatkin paremmat. —

Hän tarttui vasaraan ja alkoi lyödä lautoja ristiin, vasaran iskut kaikuivat puutarhaan, mutta pienokainen keskeytti äkkiä lintujen ruokkimisen, se vaikeni —, tarkisti kuuloaan. — Iskut kovenivat, ja pelästyneenä juoksi pienokainen äidin helmaan painaen kasvonsa äidin povelle. —

Kun he tulivat sisälle seisoi kehto valmiina, pienokainen nähdessään sen kalpeni ja peräytyi äidin luo. Äiti asetti pehmeitä lastuja kehdon pohjalle, levitti villaisen vaipan niiden päälle ja nosti lapsen kehtoon.

Aluksi se pelkäsi siinä, mutta nukkui vihdoin! —

* * * * *

Golgatan kumpua kohosi pitkin kiemurtelevaa tietä ihmisjono, etummaisena kantoi Jesus suurta ristiään, hänen äitinsä seurasi häntä.

Golgatan laella makasi maassa suuri risti, Jesuksen äiti seisoi taampana väkijoukon peitossa. Kuului kumeita vasaran iskuja, ne kaikuivat kipeästi äidin korvissa, hän kalpeni, mutta ei ollut ketään, jonka helmaan olisi päänsä painanut. —

Golgatan kummulla maa tärähteli, kun suuri risti pystytettiin, mutta äidin sydän ei lyönyt — se kuunteli! —

Golgatan laella seisoi korkea risti kahden matalamman ristin välissä, ja kahden ristin väliin nukkui Hän niinkuin isänsä pieneen kehtoon — —

PUNAISET HELMET.

Niin kuumasti paistoi päivä Johanneksen tummille kasvoille, kun hän seisoi kirkasvetisen Jordanin rannalla ja saarnasi parannusta. Kuuma oli etelän päivä, kuumemmat Johanneksen sanat, ja kansaa tulvasi hänen luoksensa Jerusalemista, Judeasta ja koko Jordanin ympäristöstä. — —

Viileä ilta teki tuloaan, ja Johannes istui uupuneena joen rannalla.
— Niin saapui Jesus ja pyysi häneltä kastetta, mutta aluksi kielsi
Johannes sen.

Ja Jesus riisui itsensä ja astui polviaan myöten solisevaan veteen. Niin kauniina poimuili hänen nuorekkaan vartalonsa kuva väreilevällä pinnalla, niin iloisesti porehti vesi hänen jaloissaan, ja kirkkaat kuplat ponnahtelivat ylös hänen kuultavaa ihoansa kohti — Pohjalla uinuvat jokisimpukat aukoivat kuoriansa ja ahneesti joivat sitä vettä, joka Jesuksen päälaelta valui.

Mutta taivas aukeni, ja kirkas valo säteili korkeudesta, kun siunauksen henki kyyhkysenä laskeusi Jesuksen päälaelle. —

Sitten istuivat kastettu ja kastaja tummien cypressien alle ja myöhään yöhön puhuivat siitä valtakunnasta, joka tuleva on. - Kiihkoton Jordan vienosti solisi, kukkivat myrtit levittivät suloista tuoksua, ja kirkkaita tähtiä syttyi — —

* * * * *

Assa, köyryselkä vanhus saapui eräänä helteisenä päivänä pienen poikansa kera Jordanille. Hillitön jano ahdisti heitä, ja poika aikoi juosta virtaan, sillä niin häntä päivä poltti, mutta Assa pidätti hänet, sillä hän tunsi paikan ja kiven, jolle Jesus oli vedestä noustessaan astunut.

Hän lankesi polvillensa sille sileälle paadelle ja suuteli sen kuivaa, kuumaa pintaa. Mutta siinä, missä hänen huulensa kiveä koskettivat, pulpahti kirkasvetinen, kylmä suihku, ja Assa joi siitä.

Mutta pienokainen, joka ei malttanut odottaa, kumartui yli paaden reunan ja joi lämmintä ohikiitävää vettä, silloin näki hän joen pohjalla suuria simpukoita. Koko kiven vedessä oleva reuna oli täynnä niitä.

Ja he alkoivat poimia niitä, mutta se oli hyvin työlästä, sillä vanhus ei antanut pojan astua siinä veteen. Ja kun he aukaisivat ne simpukat sillä kivellä, niin löysivät he niistä runsaasti helmiä, ei sinerviä, valkoisen hohtavia, vaan punaisia veripisaran muotoisia.

He lankesivat maahan polvillensa ja kiittivät Jumalaa, joka oli antanut köyhille rikkautta. — — —

* * * * *

Niin saapui Assa Jerusalemiin ja möi kaksi helmeä, joista kultaseppä ihastuneena maksoi suuren hinnan, mutta ne muut helmet kätki vanhus visusti ja matkusti laivalla Roomaan.

Ja matkalla syntyi ankara myrsky, ja laivan päällikkö sanoi, että raivostunut Poseidon vaati kalleimman lahjan laivassa olijoilta.

Kalpeat naiset heittelivät kultaisia rannerenkaitaan, mutta meri ei vaan asettunut. Silloin etsi Assa helmilippaastaan helmen ja kulki vanhuuttaan vavisten laivan keulaan, mutta naiset nauroivat sitä, että köyhä vapiseva vanhus koitti Poseidonia viihdyttää. Ja Assa pudotti kuohuihin punaisen helmen. Mereen tultuaan keinui se aaltojen harjoilla valkoisten vaahtihelmien ympäröimänä ja se säteili hetken punaista valoa. Sitten painui se aaltojen helmaan, ja meri tyveni.

Mutta onnelliset naiset suutelivat vanhuksen kurttuisia käsiä, vaan hän esti sen ja sanoi:

— En minä, vaan Jesus Natsarealainen sen teki! — Ja kaikki tahtoivat kuulla hänestä. — — —

* * * * *

Roomaan tultuaan pyysi hän päästä keisarin puheille, sillä hän oli kuullut, että keisarinna Skribonia sairasti vaikeata kaulatautia, ja hän uskoi, että punainen helminauha parantaisi hänet.

Mutta Juutalainen kun oli, oli hänen vaikea päästä keisarin puheille, sillä keisari pelkäsi Juutalaisia. Kun hän vihdoin monen vaivan jälkeen pääsi keisarin eteen, kertoi hän helmistänsä. Mutta keisari suuttui ja huusi:

— Palestina on minulle surun maa, Juutalainen ei tuo mitään hyvää! —

Ja Assa heitettiin vankeuteen. Vaan kun Skribonia eräältä palvelijalta sai kuulla, että vankilassa virui ihmeellistä helminauhaa kantava Juutalainen, välähti hänessä paranemisen toivo. — —

Musta yö laskeusi keisarillisen palatsin yli. Skribonia makasi tuskissaan valvoen kuumalla vuoteellaan ja silloin päätti hän mennä Juutalaisen Assan luo.

Uskollisen palvelijansa saattamana hiipi hän yli kuun valaiseman palatsin pihan ja saapui vankilaan. Kuu paistoi pienestä rautaristikosta vanhuksen kasvoille, joka nukkui. Raskas ovi kiljahti valittavasti, Assa heräsi.

— Olen keisarinnasi, Assa —, puhui Skribonia.

— Valtiattareni, tässä ovat palvelijasi ihmeitä tekevät helmet! —
Ja sitten kertoi Assa, mistä ne olivat löydetyt, kuka oli Jesus
Natsaretista.

— Minä uskon niiden voimaan, huudahti keisarinna, suuteli helmiä ja asetti ne kaulallensa. Heti tunsi hän, kuinka uuden elämän voima virtasi hänen suoniinsa, ja hänen oli niin huokea hengittää. Iloisena juoksi hän linnaansa muistamatta edes kiittää vanhusta. — — —

Mutta kun hän seuraavana aamuna kutsui Juutalaista palkitakseen häntä, oli Assa — — poissa, sillä Jumalan työt ovat armo!

RAKKAUDEN LAHJA.

Varhain oli Martha noussut yhdessä päivän kanssa. — Hän oli huoneet siistinyt, vaan yhä viipyi Maria polvillaan huoneen tasaisella katolla eikä lakannut kohottamasta valkoisia käsiään taivasta kohti ja hän rukoili palavasti:

— Jehova, Jehova armahda minua minun synneissäni! —

Mutta alhaalta huusi Martha:

— Maria, etkö jo tule, sillä hetket ovat kalliit, ja Mestari voi tulla koska tahansa! —

Niin katsahti Maria viimeisen kerran Jerusalemiin päin, ja kirkkaat kyyneleet hohtivat hänen silmissään kuin kenttien aikainen kaste, ja hän kokosi avoimet hiuksensa ja astui hiljaa alas sisariensa luo.

Leppoisa aamutuli suloisesti tuoksui ja hiljaa heilutteli ovienpielissä kasvavia köynnösruusuja, pienen puiston punahiekkaiset käytävät hohtivat tummina aamukosteudessaan. Matalalla marmoripenkillä istui kalpea Latsarus nojallaan, silmissään kuoleman kaihi, hän keri verkalleen punaista lankaa. —

— Tulitte vihdoin —, sanoi hän, — langat jo odottivat! —

Maria ja Martha istuutuivat kauniin veljensä jalkojen juureen, ja hellästi hyväili Latsarus Marian tuoksuvia kiharoita. —

— Kaunis on oleva Mestarin hame, sillä rakkaus on kutonut siihen jokaisen silmun —, puhui Martha.

— Sillä rakkaus on kerinyt jokaisen langan —, sanoi Latsarus, mutta Maria vaikeni, ja kun sisarukset katsahtivat häneen kysyvästi, kuiskasi hän kainosti:

— Jokaisen säikeen on rakkaus punonut! - Mutta ennenkuin ilta tuli ja viileä yö lankesi maille, oli vihdoinkin rakkaudella kudottu punainen hame valmis, ja iloiten suutelivat sisarukset toisiansa, sillä he olivat valmiit Mestaria vastaanottamaan. — —

Ja seuraavana päivänä, kun aurinko korkeimmillaan kulki, saapui Mestari uupuneena heidän vilpoiseen majaansa; ja kun Martha oli pessyt Hänen tomuiset jalkansa, pukeutui Jesus uuteen hameeseen, ja onni kuvastui sisarien kasvoilla, ja Latsaruksenkin kalpeilla poskilla kaksi punaista ruusua näkyi hetken.

Illan hämärään asti viipyi Jesus heidän luonansa, ja hiljainen Maria ikäänkuin imi jokaisen sanan Hänen huuliltansa, mutta Martha puuhasi ahertaen, ja kalpea Latsarus nukkui Mestarin äänen suloiseen soittoon. - Illalla Mestari lähti yllänsä punainen hame. —

* * * * *

Jesus seisoi maaherran marmoriportailla purppuraviittaan puettuna ja sotamiehet jakoivat hänen vaatteitansa. Mutta punaista hametta, joka oli kudottu, kaikki halusivat, sillä he rakastivat sen lämmintä väriä, ja kun kiista yltyi, heittivät he vihdoin siitä arpaa. —

Ja arpa lankesi pitkälle, solakalle nuorukaiselle, joka vaieten seisoi syrjemmällä ja katseli toverien tulista kiistaa. Hänen surullinen katseensa harhaili etäisyyksissä, hänen ajatuksensa liitelivät muualla, sillä hän rakasti — —, rakasti onnettomasti. —

— Lucius, hame on sinun —, huusivat sotamiehet ja heittivät sen hänen eteensä. Luciuksen poskille kohosi puna, kirkas kuin hameen väri, kun hänen nimeänsä mainittiin.

— Ota, se tuottaa onnea, se on kuninkaan hame —, nauroi eräs vieressä seisova toveri.

— Kuninkaan hame —, kuiskasi Lucius värisevin huulin ja kohotti sen kiihkeästi käsivarrelleen, mutta voimakas huuto:

— Ristiin naulitse, ristiin naulitse —, sai hänet kalpeaksi, ja hän seisoi kyynelsilmin käsivarrellaan punainen kudottu hame. — —

* * * * *

Kauhea, vaiherikas päivä oli kulunut, Lucius seisoi huoneessaan ja riisui kiiltävää haarniskaansa. — Se tuottaa onnea —, kaikui kuin kehoitus hänen korvissaan, ja hän pukeutui punaiseen hameeseen, mutta nurkassa seisova verinen keihäs liikahti, sama keihäs, jolla Lucius oli päällikön käskystä puhkaissut Jesuksen kyljen, ja Lucius kalpeni, mutta pian valtasi hänet vaan yksi ajatus: — se tuottaa ehkä onnea, ehkä Dina syttyy häneen! —

Mutta kun hän katseli itseänsä, huomasi hän, että hame ulottui vaan polviin asti, se oli liiaksi lyhyt, hän ei siis voisikaan sitä käyttää, ja epätoivon runsaat kyyneleet vierivät pitkin punaista hametta, jonka voimaan hän uskoi.

Viimeinen toivon säde oli sammunut, Lucius vaipui polvilleen ja rukoili jumaliaan, ja kun hän nousi riisuakseen hameen, huomasi hän, että se oli tarpeeksi pitkä, ja hän tunsi, kuinka se levitti suloista lämpöä hänen nuoreen ruumiiseensa.

Hän seisoi hetkisen liikkumatta ja kuunteli verensä lämmintä laulua, kuunteli syntyvän onnensa herkkää hyminää — — — ja lähti ulos. —

— Dina, avaa! —

— Ken yössä? —

— Lucius, Dina — — avaa! —

— Luciusta vieron, pakene! —

— Dina, avaa ja katso! —

Dina raotti ovea ja näki heikossa lampun valossa miehen punaisessa puvussa, hän aikoi vetää oven kiinni, mutta tahtomattansa työnsi sen auki. Hän aikoi työntää luotansa lähestyvän Luciuksen, mutta ojensi kätensä hänelle tervehdykseksi.

Hän aikoi vaieta, mutta kysyi:

— Lucius, kenenkä hame? —

— Sen suuren profeetan, jonka Juutalaiset tappoivat! —

— Kuolleen puku, kuolleen — —, mutta puhdas rakkaus sinussa elää! —

Ja rakastava rinta painui vasten rakastavaa rintaa —

Mutta Lucius kuiskasi:

— Rakkaus on lahja! — —

LUMMEKUKKA.

Hiljalleen, tasaisesti löivät Genetsaretin meren vihertävät laineet vasten valkohiekkaisia rantoja. Päivä paistoi kuumasti, mutta vilvakkaalta tuntui yli lepattelevien laineiden puhaltava tuuli. — Opetuslapset puuhasivat rannalla järjestääkseen kevyttä purttansa vesille, sillä he aikoivat toiselle rannalle. Suuri, valkoinen purje lepatteli ja värisi vienossa tuulessa, sillä löyhinä riippuivat purjeen — valkoiset ohjaköydet.

— Uskallammeko me yksin, sillä tuolla idän taivaalla nousevat uhkaavat pilvet, - puhui Pyhä Pietari, Herra älä jätä meitä yksin! —

Mutta Jesus sanoi, — ei ole se yksin, jonka seurassa on Jumala, mutta
Jumala vaatii uskoa!

Niin vastasi Pietari, uskoa meillä on, uskoen me uskallamme! — Ja äkkiä taukosi purjeen lepatus, köydet vetäytyivät tiukalle, purje pullistui, ja kaartokylkinen laiva ponnahti rannasta leikkiville aalloille, mutta Jesus jäi yksin rannalle seisomaan. Hän katseli hetkisen loittonevaa alusta ja kaikkosi vihdoin korkeiden rantakallioiden taa. ‒ ‒ ‒

Kevyesti keinui opetuslapsien pursi vihertävän meren hohtavilla laineilla, ranta eteni, ja suuremmiksi kävivät aallot ulapalle tultaessa. Untuvaisen harjan saivat vihreät laineet ja voimakkaampina ne löivät vasten hintelön aluksen kaarevia kylkiä.

Vihurit alkoivat tempoa purjetta, tummina kiiloina ne lensivät aaltojen harjoilla, ja alus kallisteli!

Itäisen rannan tummat pilvet tulivat lähemmäksi, ja kuumana puhalsi vihainen tuuli, meri pauhasi kuohurintaisena, ja valkoiset touvit kitisivät. Laitojen kaarevat liitteet halkeilivat, ja porehtiva vesi pursusi purren halkeamissa.

Opetuslapset pelkäsivät, mutta Pietari puhui uskon voimasta! Pilvet olivat pimittäneet päivän, ja ankara sade pieksi kuohuvaa merta!

Mutta silloin kun kuoleman kauhut mustimpina heidän silmiensä ohi liitelivät, silloin näkivät opetuslapset salaman kirkkaassa valossa valkeaviittaisen olennon astelevan aaltojen harjoilla, mutta he luulivat, että se oli kuoleman lumiviitta viesti; kuului voimakas jyrähdys, salama sammui, ja kauhun valtaamina lankesivat opetuslapset polvillensa!

Niin tapahtui, että seuraavan salaman aikana näkyi aaltojen valkoviitta astuja uudestaan, mutta lähempänä, ja tuttu ääni huusi yli pauhun:

— Minä se olen, älkää peljätkö! –

Silloin ponnahti Pyhä Pietari yli purren kaarevan kaiteen ja käveli aalloilla niinkuin Jesus, mutta korkea aalto peitti Herran, ja uskon puute vajotti Pietarin kuohuihin.

* * * * *

Herra oli meren tyynnyttänyt! — Ilta-auringon kultainen silta hohti päilyvällä merellä, vihreä meri kuvasti sinervää, korkeata taivasta, ja verkalleen jolui raskas pursi opetuslapsien soutaessa, se kulki rantaa kohden, josta Jesus oli tullut. —

Mutta ihmeekseen huomasivat opetuslapset, että suuria, outoja lehtiä kasvoi suorassa rivissä meren hohtavalla pinnalla, airot särkivät ehyttä veden kalvoa, ja herkkinä kiikkuivat vehreät lehdet airojen rengasaalloilla. Eivätkä opetuslapset voineet ymmärtää, kuinka nämät oudot lehdet olivat syntyneet!

He soutivat vaieten! —

Mutta äkkiä huudahti Pyhä Pietari:

— Herra tätä tietä on astunut, ja hänen jalkainsa astumille ovat suuret vehreät lehdet puhjenneet, sillä Hän on — — elämä!

Lähemmäksi rantaa lipui pursi, ja opetuslapset näkivät, kuinka suuret valkoiset kukat vedenkalvolla aukoivat puhtaita terälehtiään! Ihastuneina kallistelivat he yli laidan ja poimivat niitä suuria, puhtaita kukkia veneeseensä, mutta Pyhä Pietari puhui:

— Herra, mikä on tämä suuri, tuoksuva kukka? —

Niin hymyili Jesus ja sanoi: — Kuohuista syntyy uskon valkea kukka!

Ja Pyhä Pietari vaikeni — — —

Pursi oli jo lähellä rantaa, mutta ranta oli syvä, ja opetuslapset ihmettelivät sitä, että tämä kukka kasvoi niin syvässä vedessä, mutta Herra sanoi lempeästi:

— Syvällä ovat uskon juuret, usko ilman syvyyttä ei voi kukalle puhjeta, ja kun myrsky nousee ja aallokko käy, niin kestää kamppailun vaan usko, jonka juuret ovat syvällä! — — —

Purren kokka kolahti rantakiveen, ja opetuslapset istuutuivat rantakivelle Jesuksen ympärille, sillä hän puhui heille kauvan uskosta! —

Ja päivä laski, ja meri tummui, mutta yhä istuivat opetuslapset rannalla kuunnellen Herran puhetta ja he näkivät, kuinka meren valkoiset kukat upunsa yöksi sulkivat, uskon valkoiset kukat; — ja sydämiinsä kätkivät opetuslapset ne suloiset sanat, jotka Herran huulilta lähtivät sinä tyynenä iltana — — myrskyn jälkeen! —

VERIPELLON HINTA.

Oli keskiyön hetki, kun Jesus kolmannen kerran palasi opetuslastensa tykö ja löysi heidät nukkumasta, ja hän puhui:

— Nouskaat, käykäämme, katso se lähestyy, joka minut pettää! —

Kuului kaukainen melu, niinkuin metsän kohina, — kuului valtava huuto kuin meren pauhu, loistivat hulmuavat soihdut kuin tähdenlennot, loistivat hiotut miekat kuin Judaksen silmät, kun hän joukkoansa johti.

— Terve Rabbi —, kuiskasi hän ja suuteli Jesusta, mutta sotamiehet sitoivat hänen kätensä ja kuljettivat ylimmäisen papin Kaifaan tykö.

Judas juoksi edellä ja sai luvatun palkkansa, kolmekymmentä hopeapenninkiä.

Iloisin mielin riensi hän kotiansa ja levitti rahansa asuntonsa halkinaiselle marmoripöydälle. Lekottavan lampun valossa ne olivat niin puhtaita, niin kirkkaita, ja kirkkaasti ne helisivät, puhdas ja iloinen oli niiden soitto ja valkoisin varmoin käsin helisteli Judas helppoa saalistaan. Hän kuunteli — rahatko soivat, vai sydänkö löi — — —

Hän tuijotti rahojaan pöydällä, mutta kumma, äsken niin kirkkaat rahat olivat lyijyn harmaita. Hän kasteli niitä suussaan ja hieroi niitä vaatettansa vastaan polvella. Ja Judaan rahat olivat kirkkaat! —

Hän kokosi ne kukkaroonsa, joka oli punaisesta langasta kudottu, ripusti sen nahkavyöllä kupeellensa ja lähti ulos, sillä sisällä oli tukahduttavan kuuma. —

Huomaamattansa oli hän kulkenut ylimmäisen papin Kaifaan asunnolle ja heräsi ajatuksistaan vasta silloin, kun atriumissa lämmittelevä kansanjoukko huusi:

— Terve Judas! —

— Terve Judas —, vastasivat atriumin avarat pylvästöt.

Häntä huumasi, sydän löi niin oudosti, tunne oli sekava puoleksi iloa, puoleksi tuskaa. — — —

Häntä värisytti, mutta ei rohjennut mennä hiilloksen luo istumaan, vaan asettui hän pylväiden pimentoon sieltä seuratakseen Jesuksen kohtaloa.

Tuntui niin raskaalta sydänalassa.

Kuului voimakasta huutoa, papit kiistelivät, ja sanojen tulvasta erottautui selvästi — Jumalan pilkkaaja —, mutta hiilloksen ääressä istuva väkijoukko huusi:

— Kuolema Jumalan pilkkaajalle! — Judaan polvet notkahtivat, hän oli vaipua maahan, mutta samassa putosi rahakukkaro vyöstä lattialle, sen kilahdus herätti hänet tuntoihinsa. Lämpöä ja iloa valui hänen suoninsa, kun hän taipui kukkaroa nostamaan, ja hiljaa kenenkään huomaamatta hiipi hän pois — —

Kotia tultuansa levitti hän taas rahansa pöydälle ja iloitsi niiden paljoudesta. Harmain käsin piteli hän rahojansa ja antoi niiden pudota sormiensa lomitse nauttiakseen niiden helinästä, mutta niiden ääni oli kuin halvan vasken. —

Hän kuunteli — rahatko soivat, vai sydänkö löi — — —

Hän katseli rahojaan pöydällä, mutta ihme, äsken niin kirkkaat rahat olivat punaisia ruostepilkkuja täynnä. Hän kasteli niitä suussaan ja kiillotti niitä vaatteellansa polvellaan. Ja Judaan rahat olivat kirkkaat! - Mutta sitten keräsi hän ne kouraansa ja heitti yhtaikaa kiviselle pöydälle, mutta siitä huolimatta oli niiden kilinä kalsea ja heikko kuin vasken.

Vapisevin, harmain käsin keräsi hän ne kukkaroonsa ja juosten kiiruhti ylimmäisen papin asunnolle. — Aamu jo valkeni, tähdet taivaalla alkoivat sammua, ja vaalea sirpinmuotoinen kuu näkyi taivaan rannalla, mutta Judaan mielessä oli yö. —

— Terve Judas, hän on kuoleva —, huusi kansanjoukko Judaalle, kun hän hengästyneenä saapui Kaifaan atriumiin.

— Kuoleva —, kuoleva —, kuiskasi Judas.

Hän pyysi päästä ylimmäisen papin puheille, mutta onnistumatta, sillä Kaifas juuri sopi pappien kanssa Jesuksen kuolemasta. Kun Judas kuuli tämän, juoksi hän kotiansa, mutta rahakukkaro kupeellansa tuntui niin raskaalta, että hän vaivoin jaksoi sitä kantaa.

Heti huoneeseensa tultuaan heitti hän sen pöydälle niin, että se halkesi, ja soimatta niinkuin lyijyiset rahat vierivät ne marmoriselle pöydälle. Judas vaipui hervotonna istumaan, sydämensä löi rajusti; hän sieppasi rahan pöydältä, se oli raskas ja kostea, hän katseli sormiaan, ne olivat punaiset.

— Verta, verta —, huudahti hän kauhuissaan ja pyyhki käsiään, mutta punaiset rahainjäljet näkyivät hänen kämmenillään.

Hän kuunteli — rahat eivät soineet, sydän vain löi — — —

Hän keräsi verta valuvat rahat pöydältä, repäisi hameensa liepeestä palasen ja sitoi rahat siihen. Judas lähti ulos ja saapui ylimmäisen papin Kaifaan luo, heitti rahat hänen jalkoihinsa ja huusi:

— Minä pahasti tein, minä petin viattoman veren! —

* * * * *

Kaupungin ulkopuolella oli savinen pelto, sen pellon viheriöivää pientaretta pitkin kulki Judas, ja ojanteilla kasvoi kukkivia orjantappuroita ja ohdakkeita, mutta Judas ei niitä huomannut, sillä hän kulki katsellen käsiänsä, joissa veriset rahojen jäljet näkyivät.

Pellon toisessa päässä kasvoi kolme matalaa palmua, ja Judas huomasi ne puut. Hän otti vyön, jolla rahakukkaro oli ollut sidottu, ja hirtti itsensä keskimmäiseen palmuun — — —

Mutta papit katselivat niitä kirkkaita hopearahoja ja ostivat niillä savenvalajan pellon vierasten hautaamiseksi, sillä ne olivat veren hinta.

Ja Judas oli ensimmäinen, joka haudattiin siihen — veripeltoon.

ORJANTAPPURARUUSU.

Pyhä äiti istui avarassa pylvästössä, ja autuuden kuultava hymy väreili hänen huulillansa, joilla elämän puhtain suudelma kimalteli, Jesus-lapsen kostea suudelma. - Hän taivutti päätänsä valkoista pylvästä kohti ja jäähdytti onnenkuumentamaa otsaansa sen kylmää silopintaa vasten. — Sylissä nukkui Jesus-lapsi.

Ja solakoiden pylväiden lomista näkyi illan kultaama ihana Betlehem. Puistojen kiiltolehtiset kameeliat ja rikkauttaan vaivoin kantavat viiniköynnökset hiljaa huojuivat lauhkeassa iltatuulessa. Mutta pian peitti tumma sini taivaan, ja terävinä kiiloina kohosivat läheiset cypressit, ja viinitarhat lepäsivät tummana lakeutena. Tähtiä syttyi taivaalle, ja Betlehemin tulet alkoivat loistaa, mutta onnellinen äiti istui vaan paikallaan ja hymyili illan lauhkeassa hiljaisuudessa.

— Minun ruusuni —, sopersi lapsi unissaan.

Äiti säpsähti, sillä lapsen tummanpunainen orjanruusu, jonka terälehdillä sen viattomat suudelmat vielä väreilivät, lepäsi maassa kirjavalla mosaiikkilattialla.

Värisyttävä epätoivo hiipi onnellisen äidin sydämeen, sillä hän ei voinut lastaan herättämättä itseänsä taivuttaa ruusua nostaakseen, eikä ruusu saanut jäädä viileälle lattialle — Jesus-lapsen ruusu. —

Neuvotonna harhaili äidin katse soihtujen lepattavassa valossa avarassa pylvästössä, ja kaihomielin liiteli katse yli Betlehemin loistavien tulien tumman taivaan kirkkaihin valoihin. Ja Pyhän äidin povesta kohosi huokaus niinkuin urkujen häipyvä hyminä, hiljaisena rukouksena.

Mutta samassa pieni, paljas lapsen jalka kaiutti hentoja askeleitaan sileällä lattialla; pieni paimenpoika vuonantalja kupeillansa juoksi läpi pylvästön kutsumatta Pyhän äidin luo.

Äiti katsahti poikaan ja tunsi rikaskutrisen pienen Johanneksen. Hänellä oli kädessään pitkä, ohut myrttipuinen sauva, jonka pää muodosti pienen ristin. Johannes taivutti itsensä ruusua ottaakseen, mutta silloin sauva putosi, ja korkeat kiviset kaaret kaiuttivat sen putoamista; Jesus-lapsi heräsi, katseli äitiänsä kysyvin silmin, mutta onnellinen äiti hymyili, sillä autuus säteili lapsen katseesta. —

Pieni Johannes oli nostanut ruusun lattialta, mutta sen puna oli käynyt valkeaksi, ainoastaan Jesus-lapsen suudelmien jäljet näkyivät punaisina veripilkkuina sen valkoisilla terälehdillä, ja Jesus puhui:

— Minun ruusuni kalpeni nähdessään ristin, mutta minä annan sille värinsä jälleen —, hän suuteli ruusua, ja tumma puna valui pitkin terälehtien hienoja suonia. Ja onnellinen äiti hymyili.

— Se on Johanneksen ruusu —, sanoi Jesus-lapsi ja ojensi sen pienelle paimenpojalle, joka ilosta väristen kohotti kättänsä ojennettua ruusua kohti. Ja niin suuri oli pienen Johanneksen ilo, että hän unhotti kaiken, — kaiken.

— Johannes, älä unohda ristiäsi, huusi Jesus-lapsi, kun iloinen paimenpoika juoksi pylvästössä kädessään tumma orjantappuraruusu. —

Hän tuli ulos pimeään yöhön, Betlehemin tulet olivat sammuneet, ainoastaan korkean taivaan tähdet tuikkivat lauhassa yössä. - Mutta ihme, kirkkaasti loisti punainen ruusu kulkijan pienessä kädessä, se säteili punaista valoaan, eikä koskettaissa polttanut. Tulena hehkui Jesus-lapsen tumma ruusu. Ja niinkuin aarretta suojeli Johannes kallista ruusuaan. Päivin kantoi hän sitä povellaan pehmeän taljan alla, mutta illan tultua antoi sen säteillä tenhoisata valoaan. —

Mutta kerran tuli Johannes suureen Jerusalemiin ja käveli iloiten kauneudesta maaherran avarassa puistossa. Pehmeällä ruohokentällä kasvoi hento kukka, jota hän taipui ottamaan, mutta samassa putosi ruusu povelta tasaiselle nurmelle. Heti maahan tultuaan se juurtui ja kasvoi äkkiä suureksi ruusupensaaksi.

Turhaan vuodatti Johannes kyyneleitä, sillä Jesus-lapsen ruusu oli ainiaaksi kadonnut; hän poimi pensaasta paljon ruusuja, mutta ne eivät palaneet pimeässä.

Suuria voimakkaita piikkejä varret kasvoivat, ja ahkeraan käyttivät maaherran soturit sen varsia syyllisiä ruoskittaissa, mutta voimakkaammaksi kasvoi vaan orjantappurapensas maaherran suuressa puistossa, ja mehiläiset sen suurista ruusuista iloitsivat. — — —

* * * * *

Valkeni se aamu, jolloin Jesus seisoi purppurapuvussa Pilatuksen palatsin marmoripylvästössä, ja ulkona odottava kansa meluten iloitsi. — Mutta onneton äiti itki! —

Saapuivat sotamiehet käsissään kukkivia orjantappurapensaan okaisia oksia. He alkoivat naurain punoa notkeita varsia, ja punaiset ruusut hohtivat. —

Ja kun sotamiehet olivat saaneet seppeleen valmiiksi, painoivat he sen Jesuksen päähän, mutta punaiset ruusut kalpenivat, ainoastaan veripisarat helmeilivät niiden valkeilla, värisevillä terälehdillä, ja Jesus puhui:

— Minun ruusuni, te kalpenitte, sillä te näitte ristin, mutta minä annan teille värinne jälleen —, hän kosketti kruunua, ja veripisarat levisivät imeytyen terälehtien valkoisia suonia pitkin. Sotamiesten nauru kuoli, ja onneton äiti itki. —

Sotamiehet tämän nähtyään riensivät pensaan luo ja löysivät sen täynnä valkoisia ruusuja, joiden terälehdiltä tummat veripisarat noruivat vihreälle nurmelle. Ja kun Pilatuksen sokea puoliso kuuli orjanruusuihmeestä, lankesi hän maahan polvillensa ja huusi: — Minä uskon, minä uskon, että hän oli Jumalan mies! —

Ja Pilatuksen puoliso antoi taluttaa itsensä sen suuren pensaan luo, jonka ruusuista verta tihkui, ja oudosta odotuksesta väristen taittoi hän ruusuja siitä pensaasta.

Mutta palvelijat pelkäsivät, sillä mailla lepäsi synkkä pimeys, vaikka oli keskipäivän hetki. Ja Pilatuksen puoliso painoi ruusuja silmiänsä vasten, ja hänen näkönsä palasi. Mutta kun hän aukaisi silmänsä, oli ympärillä pimeys kuin sokeuden yössä, ja ainoa mitä hän näki oli veripisarat, jotka loistavina tulihelminä putoilivat synkässä pimeydessä.

Mutta tämä tapahtui silloin kun Jesus ristillä riippui, ja kun onneton äiti seisoi ristin alla ja itki. — —

IV.

ZEMZEM'IN JOUSI.

Heikko Amina istui kaivon partaalla ja itki kuollutta miestään, ja kyyneleet putoilivat lähteen pyhään veteen.

— Ilta läheni.

Viimeiset pyhiinvaeltajajoukot pysähtyivät Zemzem'in partaalle ja joivat sen kirkasta vettä, eivätkä he tietäneet, että pyhän äidin kyyneleet olivat siihen sulaneet. Ja joukot kääntyivät vielä kerran pyhää Qa'baa päin ja rukoilivat matkarukouksensa. Mutta yhä vain istui pyhä Amina lähteen reunalla ja itki.

Oli jo miltei pimeä, kun iloinen nauru herätti surevan äidin, pieni kauniskasvoinen Mohamed juoksi surevan äitinsä luo, ja häntä seurasi heidän ainoa perintönsä Omm Aimân orjatar.

Mohamed kiipesi äidin syliin ja lepäsi siinä katsellen korkean kannen kiiluvia tähtiä, mutta äkkiä kääntyi hän ympäri ja koitti etsiä merkille panemiaan tähtiä Zemzem'in kirkkaasta pinnasta.

Hän makasi suullaan äidin helmassa ja katseli kaivon sileätä kalvoa, tuhansin siellä tähtiä kuvastui; — mutta putosiko jotain, lähteen pinta värähti, ja pienet rengaslaineet pakenivat toisiaan kuollen lähteen reunoja vasten.

— Äiti, heititkö mitään lähteeseen —, kysyi pieni Mohamed.

— En, lapseni, kohtalon tähdet vain lentävät —, kuiskasi äiti, ja taas putosi kyynel lähteen kalvoon, eikä Mohamed voinut sitä liikettä vedessä ymmärtää. —

Hän katseli ja etsi isonkarhun sikermää veden tummasta peilistä. — Tuolla, tuolla —, puhui hän itsekseen ja ummisti hetkeksi silmänsä. Kun hän ne taas avasi, huomasi hän sikermässä vain kuusi tähteä, jotka alkoivat hiljaa liikkua veden kalvon väreillessä, ne joluivat lähemmäksi toisiaan ja muodostivat jousen kuvan.

Mohamed katseli silmää räpäyttämättä, mutta hänen korviinsa tunkeutui suruinen, pitkäsävelinen kuolinlaulu, uskollinen Omm Aimân lauloi. — Vaan tähdet ne vetäytyivät terävälle kaarelle kuin kireäksi jännitetty jousi, mutta Mohamed iloitsi, ettei siinä jousessa ollut vasamaa.

Äkkiä lensi pitkässä kaaressa se seitsemäs tähti ja asettui jouselle poikittain kuin nuoli, ja sillä oli kirkkaasti loimuava pyrstö. Mohamed tuijotti hengittämättä, pieni sydän pälpätti kiihkeästi. — — Jousi laukesi, ja tuntui kuin tulinen nuoli olisi lentänyt hänen sydämeensä ja kirvellyt siellä — —

Lapsi parkasi, laulu taukosi, ja pyhä äiti painoi lastaan kuivuneita rintojansa vasten. — Tähtiä lenteli taivaalla ahkeraan. — —

* * * * *

Eräänä varhaisena aamuna nousi pyhä äiti lapsensa kanssa kameelin selkään, ja uskollinen Omm Aimân seurasi heitä. He olivat kotimatkalla Medinasta Mekkaan sukulaisensa Banû'Adij'an luota.

Verkalleen astui kameeli pitkin Medinan ja Mekan välistä hieta-aavikkoa. Ilma oli tukahduttavan kuuma, ja aurinko näytti veripunaiselta pallolta taivaan laella. Mutta äkkiä laskeusi laiha kameeli polvillensa ja painoi pitkän kaulansa maata vasten, sen kuivat sieraimet sulkeutuivat, ja palavat silmät värisivät odotuksesta.

Hiekkasade oli tulossa. —

Pyhä Amina laskeusi maahan lapsinensa kameelin suojaan ja painoi kiihkeästi lastansa poveansa vasten. Kuului kaukainen kohina, hieta liikkui, ja kuuma hiekkapilvi peitti aavikolla olijat.

Pieni Mohamed sulki silmänsä ja kuunteli hiekan lentoa. Mutta silloin välähti hänen silmiensä eteen kuusi tähteä, ne leijailivat jännitettynä jousena, vaan ennenkuin nuoli ehti singahtaa, painoi hän molemmat kätensä sydäntänsä vasten, mutta samassa tunsi hän, äidin poveen kun nojasi, ettei äidin sydän lyönyt.

Turhaan oli Mohamed suojellut pientä sydäntään, sillä äidin poveen se nuoli olikin singahtanut. Mohamed oli silloin kuuden vuoden vanha, ja sen paikan nimi oli Abwâ, jossa pyhä Amina kuoli. —

ALLAHIN HÄMÄHÄKKI.

Nuorukainen Mohamed kulki kuumassa hiekassa karavaaninjohtajan sivulla ja kuunteli hänen tarinoitaan.

— Mohamed —, sanoi hän, — sinun lapsuutesi tarina on vielä kertomatta!
— Ja näin kertoi hän:

"Tapahtui, että eräänä päivänä sinun hoitajasi Halima jätti sinut hetkeksi kahden oman poikansa kanssa. Mutta itkien juoksi tämä äitinsä Haliman jälkeen ja huusi: — Mohamed on murhattu! — silloin syöksyi Halima teltan luo ja tapasi lapsen kalpeana makaamassa maassa, mutta hänen oma poikansa kertoi, että hän näki kuinka kaksi miestä valkoisissa vaatteissa tuli Mohamedin luo. Ne tarttuivat häneen ja heittivät hänet maahan, aukaisivat hänen rintansa ja ottivat sieltä sydämen, josta he leikkasivat pois mustan verikokkareen ja heittivät sen pois huutaen: — Tämä on saatanan osa! —

"Sitten pesivät he sydämen hohtavalla lumella, jota heillä oli kultaisessa maljassa ja parannettuansa haavan katosivat." —

Näin kertoi karavaaninjohtaja, mutta Mohamed tuli suruiseksi ja koitteli rintaansa. Se tuntui hänestä niin tyhjältä ja ontolta, hän tiesi nyt, että sydämestään oli jotain poissa, ja hän huusi vaikertaen:

— Oi, aurinko, sinullakin on pilkkusi, mutta minun sydämeni on varjoja vailla! -Ja hän itki sydämensä puhtautta, sillä hän ei vielä silloin tiennyt — mikä puhdas sydän on. —

* * * * *

Allâh'in ainoa profeetta pakeni uskonsa vastustajia ja vihamiehiään ja läheni Thaurvuorta. Ammottavat kuilut avautuivat hänen eteensä, kun hän juoksi tuttuja teitä. Liikkuvat sorakivet vyöryivät hänen jalkojensa alla, ja kuumuus vaivasi häntä.

Hän kiipesi korkealle Thaur-vuorelle ja katsahti takaa-ajajiensa joukkoa. Ne olivat aivan lähellä; vain kaksi mahdollisuutta näyttäytyi Mohamedille — antautua surmattavaksi tai itse syöksyä Thaurinharjanteelta syvyyteen, mutta ääni povessa kuiskasi:

— Etsi luolaa vuoren juurelta! — — Mutta he tuntevat sen, he löytävät minut sieltäkin! — Mutta rinnan ääni sanoi käskevästi:

— Allâh varjoo sinua! — Ja Mohamed laskeusi vuorelta kierteistä polkua ja hiipi luolalle.

Mutta suuri, punainen hämähäkki oli kutonut verkkonsa sen suulle ja istui keskellä seittiä uhkaavan näköisenä. Mohamed aikoi särkeä sen seitin sauvallaan, mutta hämähäkki puhui:

— Anna minä tutkin sydäntäsi, niin minä autan sinua! — Eikä Mohamed ehtinyt kauvaa miettiä vaan huusi:

— Tutki minun sydäntäni, sillä se on puhdas, mutta auta minua! —

— Vanno vala! Ja Mohamed vannoi Allâh'in kautta. Hän syöksyi luolaan.
Seitti särkyi, mutta pian paikkasi lukki sen ja istuutui sen keskelle.

Vainoojat saapuivat luolan suulle. -Tänne päin hän katosi —, puhui yksi.

— Mutta tuolla luolassa hän ei ole, sillä siinä on ehjä lukinseitti suulla —, vastasi toinen, ja he jatkoivat ajoaan, mutta viileässä luolassa istui Allâh'in profeetta hartaaseen rukoukseen vaipuneena.

Kylmä vesipisara katosta nolpahti hänen kuumalle otsalleen, Mohamed heräsi ja nousi mennäkseen, sillä hän oli unohtanut lupauksensa, mutta punainen hämähäkki istui keskellä verkkoa uhkaavan näköisenä. Mohamed ailahti.

Hän tuijotti suurta hämähäkkiä, jonka punainen ruumis oli ihmissydämen kokoinen, pitkät nivelikkäät jalat haroivat verkkoa, mutta etujalkojensa välissä piti se jotain mustaa niljakasta.

— Lapsuuteni sydän —, kuiskasi Mohamed ja vaipui itkien maahan.

— Minä lahjoitan sen sinulle takaisin —, puhui hämähäkki, mutta Mohamed teki kädellään kieltävän liikkeen.

— Muut rukoilevat takaisin lapsuutensa sydäntä, mutta sinä sen kiellät! —

— Mutta miksi eivät varjot saaneet kasvaa valon kanssa, nyt on sydämeni valoisa, varjoista en huoli. —

— Mutta sinä itkit kerran sydämesi puhtautta, Allâh kuuli sen ja antaa sinulle varjotkin takaisin, että olisit — ihminen! —

Mutta Mohamed painoi kätensä sydäntänsä vasten ja itki.

Yhtäkkiä hyppäsi hämähäkki verkostaan hänen rinnalleen, halkaisi villaisen vaipan ja imutorvellaan puhkaisi hänen valkoisen rintansa. Tuntui ihana pistos, sydän pysähtyi ja hetken päästä kutoi hämähäkki niljakasta seittiä haavan päälle, joka heti parani.

Ja Mohamedilla oli rinnassaan ihmisen — koko sydän — — —

* * * * *

Kuollut oli Mohamedin ensimäinen puoliso Chadidja, ja Mohamed suri häntä — —

Mutta sydämen mustat varjot suurenivat, ja Mohamed valitsi itsellensä paljon vaimoja, joista rakkain oli ihana 'Ajischa.

Hän istui 'Ajischan kanssa patjaisella vuoteellaan ja lausui ankaria sanoja rakkaalleen, sillä sydämensä varjot olivat tummuneet, ja 'Ajischa itki.

Niin tapahtui, että Mohamed polttaissaan puhalsi suuria savurenkaita, jotka ajoivat toisiansa tyynessä huoneessa, ja renkaat leijailivat ylös lakea kohti. Väsyneen profeetan katse seurasi niiden kevyttä lentoa, mutta äkkiä heitti hän piippunsa ja alkoi kovasti vavista. Nurkassa katonrajassa oli suuri hämähäkin verkko, jonka keskellä istui sydämen kokoinen valkea hämähäkki. —

Mutta pian tointui hän hämmästyksestään, sivalsi käyrän miekkansa ja ponnahti seisomaan. Itkevä 'Ajischa pelästyi ja luullen, että hänen kuolemansa hetki oli tullut, kiljaisi kauhuissaan, vaan ääni katonrajassa lausui:

— Mohamed, puhdas sydämesi katsoo sinua! — Mutta Mohamed huusi polkien maata:

— Pakene kalpea omatunto! –

Paikallansa istui vaan hämähäkki, ja sen valkoinen rinta hohti. Mutta
Mohamed iski miekallansa hämähäkin kuoliaaksi.

Kuollut oli profeetan valkoinen, puhdas sydän —, ja varjot kävivät tummemmiksi!

KUOLEMAN KUVASTIN.

Seitsemän kertaa oli Mohamed ratsastanut pyhän Qa'ban temppelin ympäri ja seitsemän kertaa oli hän sauvallaan koskettanut sen mustaa kiveä ennenkuin hän nousi kameelin selkään matkustaakseen Minâ-laaksoonn rukoilemaan.

Mutta hetken ratsastettuaan tunsi hän mehiläisen piston otsallansa, otsa paisui, ja profeetta kaipasi pientä kuvastintaan. Se ei ollut matkassa, ja hänen vihansa oli suuri. Mutta otsa paisui yhä enemmän, ja Mohamed pelkäsi verenvihoja. —

Ja hän rukoili tuskassaan. Niin tapahtui, että kameelin jalka painui hiekkaan nilkkaa myöten, ja kuopasta kumpusi suloinen lähde. Mohamed laskeusi kameelinsa seljästä ja kumartui yli lähteen reunan, otsaansa katsellakseen, mutta kauhukseen huomasi hän ensi kerran elämässään, että hän oli — — vanha. Kurttuisella otsalla oli verinen paise.

Hän nosti kädellään vettä lähteestä ja valeli sillä kipeätä otsaansa. Kirkkaina helminä valui vesi hänen sormiensa lomitse, mutta hän huomasi, että ne olivat vanhan sormet. Mutta paisuma otsalla laski, ja kulkue jatkoi matkaansa.

Profeetan vierellä ratsastava Abu Bekr sanoi hiljaa:

— Allâh kutsui profeettaansa! Mutta Mohamed vaikeni.

He saapuivat Safâ- ja Merwa-vuorten väliseen Minâ-laaksoon, jossa
Abraham oli seitsemällä kivellä taistellut pahaahenkeä vastaan, ja
Mohamed heitti nuo tavanmukaiset seitsemän kiveä mustaa kallionseinää
vasten, mutta seitsemäs kivi kimmahti takaisin ja löi Mohamedia otsaan.
Syntyi taaskin painuma, ja Mohamed pelkäsi verenvihoja.

Niin tulivat he paluumatkalla lähteelle, joka oli syntynyt kameelin jalan astumalle, ja Mohamed polvistui lähteenreunan yli, mutta kauhukseen näki hän, että hän oli vanha ja raihnas, otsassa suuri paisuma.

Hän aikoi juuri nostaa kädellänsä vettä lähteestä, kun seitsemän mehiläistä tuli lentäen, ja jaloissaan niillä oli se pieni kivi, joka profeetan otsaan oli ponnahtanut, ne pudottivat kiven lähteeseen, vesi roiskahti profeetan otsalle, ja paisuma aleni, mutta ympärillä seisovat sanoivat:

— Mohamed, joku kutsui sinua — — —

Mohamed lepäsi uupuneena vuoteellaan, ja hänen lempivaimonsa 'Ajischa istui hänen vieressään silitellen otsaa, jossa oli kaksi pientä verinaarmua.

— Mohamed —, sanoi hän, — sinun kasvosi ovat kurttuiset ja vanhat, sinä olet jo vanha —

Mutta Mohamed nousi kiivaasti vuoteellansa ja tahtoi kuvastintaan. 'Ajischa antoi hänelle pienen teräväsärmäisen kirkkaan metallipalan. Hän katseli kuihtuneita kasvojansa siinä, mutta kuvastin ei ollut sileä, se valehteli, hän ei ollut vanha. Ja Mohamed iloitsi siitä, ettei hän ollut vanha.

— Se lähde oli kuoleman kuvastin, sillä se valehteli, tämä on elämän kuvastin, sillä se puhuu totta —, sanoi hän.

Mutta 'Ajischa sanoi:

— Kaunis on elämän kuvastin, sillä se on valhe, synkkä on kuoleman kuvastin, sillä se on totuus! — Ja sillä hetkellä oli 'Ajischa herraansa viisaampi.

Mutta Mohamed katsahti vielä kerran kuvastimeen, joka sanoi ettei hän ollut vanha; ja tämä ilo oli niin suuri, että vanha Mohamed, kuoli ilosta, ettei ollut vanha — —

V.

PYHÄ GANGES.

Rauhaisana virtaa suuri idän virta, vienot vuolteet hiljaa kulkevat. —

Rauhaisana istuu vanha Ganges, vienot hymyn vuolteet kasvoillansa kulkevat. —

Rauhaisana kuiskii illan tuuli, lempi sydämessä ihmiset kulkevat. —

* * * * *

Mutta iltaa seurasi yö, ja yöstä valkeni aamu. Vanha Ganges istui majansa ovella, ja valmisteli vapisevin käsin viimeisiä saviastioita. Ahdassuisia ne olivat, sitä viimeistä — suurta retkeä varten.

Hän oli jo saanut tarvittavan luvun valmiiksi ja asetteli niitä päivän paisteeseen: kuivamaan.

— Paista helteisesti, päivä, viimeisen kerran, lujaksi koveta savi, sillä sydämeni on jo niin pehmeä —, puhui hän.

Mutta mustat pilvet nousivat taivaalle, päivä pimeni, ja ukkosensade kasteli maan, ja saviastiat painuivat kokoon. Se päivä oli vanhan Ganges'in ensimmäinen suuren koetuksen päivä.

— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni on siis vielä kova —, puhui hän itseksensä ja itki.

Mutta seuraavana aamuna paistoi päivä pilvettömällä taivaalla, ja vanha
Ganges laittoi saviruukkujaan.

— Paista tulisesti, päivä, ja kuivuta ne koviksi, että minun sydämeni pehmiäisi —, puhui hän asetellessaan niitä kuivamaan.

Ja päivä paistoi helteisesti niinkuin ei koskaan ennen, mutta saviastiat halkeilivat ja putoilivat rikki. Se päivä oli vanhan Ganges'in toinen suuren koetuksen päivä.

— En ole valmis vielä kuolemaan, sydämeni siis on vielä kova —, puhui hän itseksensä ja itki.

Seuraavan päivän aamu oli viileä ja kuulakas, päivä paistoi hellästi ja lämpimästi. Vanha Ganges valmisteli saviruukkujaan ja laittoi niitä kuivamaan.

— Paista hellästi, oi päivä, ja kuivaa ruukut, että minun sydämeni pehmiäisi —, puhui hän itsekseen.

Ja päivä paistoi hellien, sopivasti kuivuivat ruukut, ei koviksi kuin kivi, vaan sitkeiksi ja kestäviksi.

— Joudu, ilta, olen valmis, sydämeni on otollinen —, puhui hän.

Tuli ilta. Palmupuiden suuret lehdet lopettivat huojuntansa, metsien laulut kuolivat, ja virran vuolteet keinuttivat lootoskukkia.

Valkoisia kiviportaita astui vanha Ganges kädessänsä saviruukkuja, ne olivat viimeiset ruukkujen koko luvusta. Huojuen nousi hän portaita ja taittoi notkean köynnöskasvin suuren palmun vyötäriltä. Hän punoi köynnöksen ruukkujen korvien läpi ja sitoi ne yhteen. Sitten kiinnitti hän ne hartioillensa ja laskeutui pitkään laulaen pyhään virtaan.

Tyhjät ruukut kannattivat häntä veden pinnalla ja vain hitaasti imivät vettä pienistä suistansa. Virran vuolteet veivät vanhusta mukanaan.

Tuli pimeys. Mustat joutsenet lähtivät kätköistänsä ja liittyivät vanhuksen seuraan, verkalleen jolui virtaa kuoleman jono.

Lootoskukka syttyi tuleen ja kuiskasi vanhukselle.

— Taita matkaasi elämän ilo! — Mutta vanhus vaikeni. Syttyi toinen kukka ja puhui:

— Taita matkaasi elämän rakkaus! — Ja vanhus vaikeni. Syttyi kolmas ja lausui:

— Taita matkaasi elämän tuska! — Mutta yhä vaikeni vanhus. Niin syttyivät sadat lootokset virran pinnalla ja tarjosivat hänelle kaikkea mitä elämällä on, ja se yö oli vanhan Ganges'in kolmas suuren koettelemuksen hetki; mutta hän vaikeni, ja hiljaa lauloi mustien joutsenten jono Intian yössä. Vaan ruukut liukenivat ja täyttyivät, ja syvemmälle painui vanhus. —

— Sydämeni ei enää ole kova —, sanoi hän kääntyen joutsenia päin.

Ja virran vauhti hiljeni, ja sen pinta avartui, sillä laaja meri avautui virran vuolteille. Punerva päivä nousi merestä ja valaisi kuolevan kasvoja. Ja vanhus kuiskasi:

— Totuutta ei elämä lahjoittanut, minä vaivun loistavimman lootoksen kultaiseen syliin, sillä elämällä ei ole totuutta! —

Ja nouseva aurinko punasi vilpoisen virran pinnalla kuolevia vesikuplia. Mutta mustat joutsenet sousivat ylös hiljaista virtaa ja lauloivat:

— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen pinnalla uinuu elämän ilo! —

— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen rinnalla hehkuu elämän rakkaus. —

— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen kuvastimessa näkyy elämän tuska. —

— Pyhä, oi pyhä on Ganges, sillä sen helmassa nukkuu — — totuus! Pyhä on kuoleman virta — —