PIMEYTTÄ

Kirj.

Leonid Andrejev

Tekijän luvalla venäjästä suomentanut

Sandra Laihia

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

I.

Tavallisesti tapahtui aina niin, että onni oli hänellä toverina kaikessa hänen toiminnassaan. Mutta kolmena viimeisenä päivänä olosuhteet olivat muuttuneet peräti vastahakoisiksi jopa vihamielisiksikin. Ihmisenä, jonka koko lyhyt elämä oli vaarallisen onnenpelin kaltainen, tunsi hän nämä äkilliset onnen vaihtelut ja osasi asettua niitten mukaan. Arpanappulana tässä pelissä oli itse elämä, sekä hänen omansa että muiden, joten jo tämä yksin oli opettanut hänelle nopean käsittämiskykytaidon sekä totuttanut hänet tarkkaavaisuuteen ja kylmänjyrkkään harkintaan. Tästä täytyi nytkin suoriutua. Joku sattuma, joku niitä vähäpätöisiä sattumia, joita ei voi edeltäpäin arvata, oli saattanut poliisin hänen jälilleen. Ja näin olivat urkkijat jo kaksi vuorokautta etsineet häntä, tuota kuuluisata terroristia ja pommien valmistajaa, saartaen hänet lopulta kierrokseen. Toinen toisensa jälkeen sulkeutuivat häneltä ne salaiset asunnot, joihin hän olisi voinut piiloutua. Jälellä oli enää ainoastaan muutamia katuja, bulevardeja ja ravintoloja, mutta kahden vuorokauden valvomisesta ja hermojen jännityksestä johtunut väsymys uhkasi uusia vaaroja. Hänhän olisi voinut nukahtaa jonnekin bulevardin penkille, taikka ajurin rattaille ja näin rumalla tavalla, kuten juopunut, joutua poliisiasemalle. Tämä oli tiistaina. Torstaina taas, siis ainoastaan yksi päivä väliä, piti tapahtua suuri terroristinen näytelmä. Koko heidän pienenpuoleinen järjestönsä oli viime aikojen kuluessa valmistautunut kärsimään kuolemantuomion ja "kunnia" heittää tämä viimeinen ratkaiseva pommi oli sattunut juuri hänen osalleen. Oli aivan välttämätöntä, keinolla millä hyvänsä, pysytellä vapaana.

Ja silloin, lokakuun iltana, seisoen kahden vilkasliikkeisen kadun kulmauksessa, päätti hän lähteä taloon, jossa suvaitaan kaikkia. Hän olisi jo ennenkin turvautunut tähän, tosin hieman epävarmaan keinoon, jollei muutamat asianhaarat olisi estäneet häntä siitä. Huolimatta kahdestakymmenestäkuudesta ikävuodestaan oli hän aivan puhdas, ei tuntenut naisia, siinä merkityksessä, eikä koskaan ollut käynyt porttoloissa. Aikoinaan oli hän taistellut ankaran ja vaikean taistelun kapinallista lihaa vastaan, mutta vähitellen pidättäytyminen muuttui tavaksi ja siitä muodostui rauhallinen, aivan toverillinen suhde naiseen. Ja nyt kun hän oli pakotettu kohtaamaan naisen, joka harjoitti rakkautta ammattina, kenties nähdä hänet alastomana, tunsi hän jo edeltäpäin omituista ja tuskallista vastenmielisyyttä. Pahimmassa tapauksessa, jos se osottautuu välttämättömäksi, päätti hän antautua naiselle. Sillä nyt kun liha ei enää kapinoinut ja kun edessä oli niin tärkeä askel, puhtaus ja taistelu sen puolesta kadottivat arvonsa. Mutta joka tapauksessa se oli vastenmielistä, aivankuin on joskus vastenmielinen joku pikkuasia jota ei voi välttää. Kerran kun suoritettiin tärkeätä terroristista tekoa, näki hän kuolleen hevosen, jonka takaosa oli pahoin runneltu ja sisälmykset juoksivat ulos. Ja tämä likainen, inhoittava, tarpeettomasti välttämätön pikkuseikka tuntui hänestä vastenmielisemmältä kuin pommin heitossa kaatuneen toverin kuolema. Mitä rauhallisemmin ja iloisemmin hän kuvitteli tulevaa torstaita, jolloin hänenkin luultavasti täytyy kuolla, sitä rumemmalta, täynnä jotain käsittämätöntä, lihallisen alhaista, likaista sohroa, tuntui olevan nouseva yö, jonka hän viettäisi langenneen naisen kanssa, naisen, joka pitää rakkautta ammattina. Mutta valitsemisen varaa ei ollut. Ja väsymyskin jo horjutti häntä.

II.

Oli vielä aivan aikaista, kun hän saapui, noin kymmenen tienoissa, mutta suuri valkoinen sali kullattuine tuolineen sekä peileineen oli valmis vieraiden vastaanottoon, ja kaikki lamput olivat sytytetyt. Pianon ääressä istui soittaja, nuori, hauskan näköinen mies mustassa lievetakissa — talo oli kallishintaisia — poltellen ja varovasti karisteli hän tuhkaa paperossista, ettei tahraisi pukuaan. Hän selaili nuotteja. Nurkassa, lähinnä puolipimeätä vierashuonetta, kolmella tuolilla vieretysten istui kolme tyttöä jutellen.

Kun hän astui saliin emännän seurassa, kaksi tytöistä nousi, mutta kolmas jäi istumaan. Ne, jotka nousivat olivat hyvin avokaulaisia, mutta istumaan jääneellä oli yllään korkeakauluksinen musta puku. Ja ne kaksi katsoivat häneen suoraan väsynein kutsuvin katsein, vaan tuo kolmas kääntyi poispäin ja hänen profiilinsa oli säännöllinen ja rauhallinen, kuten jokaisen kunnon tytön, kun se on vaipunut ajatuksiinsa. Nähtävästi oli hän kertonut jotain tovereilleen, jotka häntä kuuntelivat, ja nyt mietti hän kerrottua, ajatuksissaan jatkaen juttua eteenpäin. Ja siksi, että tämä vaikeni ja ajatteli, ja siksi ettei tämä katsonut häneen, ja siksi että tällä yksin oli kunnollisen naisen ulkomuoto, valitsi hän tämän. Hän ei ollut vielä koskaan käynyt yleisissä taloissa, eikä siis tiennyt että jokaisessa hyvässä talossa on yksi, jopa kaksikin tällaista naista. Nämä ovat tavallisesti mustiin puetuita kuten nunnat, tahi nuoret lesket, heidän kasvonsa ovat kalpeat, maalaamattomat, katseensa on synkkä; tarkoitus on — uskotella kunnollisia, jos joku sellaisia haluaisi. Mutta kun he lähtevät makuuhuoneeseen miesten seurassa ja päihtyvät, ovat he samallaisia kuin kaikki toisetkin, joskus pahempiakin. Toisinaan he tanssivat ihka alasti ja tämmöisinä näyttäytyvät salissakin, vieläpä he lyövätkin liian tunkeilevia miehiä. Nämä ovat juuri niitä naisia, joihin juopuneet ylioppilaat rakastuvat ja joita he koettavat saada alkamaan uutta, kunniallista elämää.

Mutta hän ei tiennyt tätä. Ja kun tyttö vastahakoisesti nousi, ja katsoi häneen yrmeästi, mustatuin silmin, vilahukselta kääntäen häneen päin himmeän kalpeat kasvonsa, tuli hän ehdottomasti vielä kerran ajatelleeksi: — "miten kunnolliselta hän näyttääkään!" — ja tunsi helpotusta. Mutta jatkaen sitä ainaista teeskentelyä, joka hänelle oli välttämätön ja joka jakoi hänen elämänsä kahtia, tehden sen näyttämön kaltaiseksi, pyörähti hän saappaansa koroilla, naksahutti sormillaan ja virkkoi tytölle tottuneen irstailijan vapaalla äänellä:

— No, lintuseni, mennäänkö sinun kamariisi, eikös niin? Missä täällä on pieni pesäsi?

— Nytkö? — ihmetteli tyttö, kohottaen kulmakarvojaan. Hän naurahti leikillisesti, näyttäen rivin tasaisia kauniita hampaita, punehtui hiusrajaan saakka ja vastasi: Mitäs me rupeamme kallista aikaa hukkaamaan?

— Täällä tulee soittoa. Saamme tanssia.

— Mitä me tanssista, kaunokaiseni. Sehän on vain tyhjää pyörimistä, ikäänkuin tahtoisi ottaa itseään kiinni hännästä. Soitto taas, luulen, kuuluu sinnekin? Tyttö katsoi häneen ja hymähti:

— Hiukan kuuluu. Hän alkoi miellyttää tyttöä. Hänen kasvonsa olivat leveät ja poskipäät ulkonevat. Posket ja kapea viiru lujasti yhteenpuristettujen huulien yläpuolella heikosti sinersivät, kuten on tavallista hyvin tummilla ihmisillä, jotka ajavat partansa. Olivat kauniit myöskin tummat silmät, vaikka niitten ilmeessä olikin jotain tuijottavaa ja ne liikkuivat hitaasti ja raskaasti ikäänkuin joka kerta olisivat kulkeneet pitkän matkan. Vaikka partansa olikin ajeltu ja käytöksensä vapaata ei hän sentään ollut näyttelijän näköinen, vaan pikemmin muistutti venäläistynyttä ulkomaalaista, englantilaista.

— Oletko saksalainen? kysyi tyttö.

— Hiukan. Pikemmin englantilainen. Pidätkö sinä englantilaisista?

— Mutta miten hyvin sinä puhut venäjää. Ei voi ollenkaan huomata.

Hän muisti englantilaisen passinsa, sen kankean kielen, jota oli puhunut viime aikoina, ja sen, että nyt oli unohtanut kunnolla teeskennellä, ja punastui uudestaan. Hänen kasvonsa synkistyivät ja kuivalla toimeliaisuudella, jossa ilmeni väsymys, tarttui hän tyttöä käsipuoleen vieden hänet nopein askelin huoneita kohti.

— Olen venäläinen, venäläinen minä olen. No, minne mennään? Näytäppäs.
Tännekö?

Suuressa, lattiaan ulottuvassa peilissä selvänä kuvastui tämä pari. Nainen mustassa puvussa, kasvot kalpeat ja kaukaa hyvin kauniit, mies pitkä, harteva, hänkin mustissa ja yhtä kalpea. Erityisesti kalpeilta näyttivät sähkökruunun valossa hänen avonainen otsansa ja ulkonevat poskipäänsä. Silmien kohdalla oli sekä hänellä että tytöllä mustat, hieman salaperäiset, mutta kauniit aukot. Ja niin omituiselta näytti tämä musta, vakava pari keskellä valkeita seiniä, kun se ilmaantui kultapuitteisessa peilissä, että hän pysähtyi hämmästyksestä ja ajatteli: aivankuin sulhanen ja morsian. Muutoin, luultavasti väsymyksestä, käsitti hän huonosti ja hänen ajatuksensa olivat hetkellisiä, synkkiä, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä, vilkaistuaan tuohon mustaan, vakavaan, surevaan pariin, ajatteli hän: ikäänkuin maahanpaniaisissa. Kumpikin ajatus oli hänestä yhtä vastenmielinen.

Nähtävästi siirtyivät hänen tunteensa ja ajatuksensa tyttöön, koska tämäkin ääneti, kummastellen katseli häntä ja itseään, itseään ja häntä. Yrittipä tyttö siristää silmiäänkin, mutta peili ei vastannut tähän vähäpätöiseen liikkeeseen, vaan yhtä raskaaksi ja synkäksi kuvasi tämän mustan, jähmettyneen parin. Lieneekö tuo tytöstä näyttänyt kauniilta, vai muistuttiko se hänelle jotain kotoista, hieman surullista, en tiedä, mutta hän hymähti vienosti ja kevyesti kosketti hänen lujasti koukistettua käsivarttaan.

— Mikä pariskunta! — sanoi tyttö miettiväisenä ja jostakin syystä heti pistivät esiin hänen mustat sädemäiset silmäripsensä heikosti ylöspäin kääntyvine päineen.

Hän ei vastannut, jatkoi vain päättäväisenä kulkuaan, liehakoiden tyttöä, joka korkeilla ranskalaisilla kengänkoroillaan kopsutteli parkettipermantoa. Oli eteinen, kuten tavallisesti, ja sen molemmin puolin pieniä pimeitä huoneita. Kaikki ovet olivat auki. He astuivat yhteen näistä huoneista, siihen, jonka ovelle epävarmalla käsialalla oli kirjoitettu "Ljuba".

— Kas niin Ljuba — sanoi hän ympärilleen katsellen ja tottunein liikkein hieroi käsiään yhteen, ikäänkuin olisi pessyt niitä kylmässä vedessä, — nyt täytyy saada viiniä, ja sitten vielä jotain? Mitähän jos hedelmiä?

— Hedelmät ovat meillä kalliita.

— Ei tee mitään. Juotteko te viiniä?

Hän oli taaskin unohtanut ja teititteli tyttöä.

Hän kyllä huomasi erehdyksensä, mutta ei korjannut sitä, sillä äskeisessä käsivarren puristuksessa oli jotain, niin ettei hänen tehnyt mieli tyttöä sinutella eikä rakastella, eikä haluttanut teeskennellä. Tämä sama tunne ikäänkuin siirtyi tyttöönkin. Tämä katsoi häneen tutkivasti, verkalleen ja epävarmuus äänessä, mutta ei lausuttujen sanojen merkityksessä, vastasi hän:

— Kyllä juon. Odottakaa, toimitan heti. Hedelmiä pyydän tuomaan vain kaksi päärynää ja kaksi omenaa. Riittäväthän ne teille?

Tyttökin puhui nyt "te", ja äänessä, jolla hän lausui tämän sanan, sointui yhä sama epävarmuus, heikko epäilys, kysymys. Mutta tähän ei hän kiinnittänyt huomiota ja yksin jäätyään ryhtyi pikaisesti tarkastamaan huonetta joka puolelta. Koetteli miten ovi lukitaan — se meni hyvin lukkoon, sitäpaitsi oli siinä vielä haka; astui akkunan luo, avasi molemmat puolet — oli korkealla, kolmannessa kerroksessa ja pihalle päin. Rypisti nenäänsä ja pudisti päätään. Sitten teki kokeita sähkövalolla: kaksi lamppua ja kun toinen ylhäällä sammuu silloin toinen sängyn luona, punasine varjostimineen, syttyy — kuten hienoissa hotelleissa ainakin.

Vuode sitten!…

Kohautti korkealle olkapäitään ja irvisti teeskennellen naurua, mutta ei nauranut, liikuttelihan vain kasvojaan — ominaisuus yleinen kaikille, jotka syystä tai toisesta pysyttelevät salassa, ja sitten vihdoinkin jäävät yksin.

Mutta se vuode!

Hän kiersi sitä, kosketti pehmeätä tikattua peittoa, jonka ulkoreuna oli heitetty syrjään ja hänet valtasi äkillinen halu heittäytyä siihen telmimään kuten poikana ennen muinoin unen edellä. Kallistaen päänsä, pisti hän suunsa suppuun ja muljotti silmillään, koettaen ilmaista hämmästystä. Tuossa tuokiossa hän kuitenkin muuttui totiseksi ja väsyneenä alkoi odottaa Ljubaa. Tahtoi ajatella torstaita, sitä että hän nyt jo oli kärsimysten kodissa, niin, kodissa, jossa paljon kärsitään, mutta ajatukset eivät olleet tahdolle kuuliaisia, ne olivat vastustuskannalla ja vain pistelivät toinen toistaan. Tämä merkitsi sitä että laiminlyöty uni yhä kiihottui.

Hän, joka äsken siellä kadulla oli ollut niin hellämielinen ja rauhallinen, oli nyt kadottanut tasapainonsa. Pyöritteli käsiään ja jalkojaan, venytteli ruumistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sen rikki repiä. Äkkiä rupesi raukeasti haukottelemaan, kyyneliin asti. Otti esille browningin, kolme luodeilla täytettyä varapatruunaa ja vihaisesti puhalsi piippuun kuin avaimeen — kaikki oli kunnossa, ja nukutti niin sietämättömästi.

Kun tuotiin viini ja hedelmät, ja kun saapui jostakin syystä myöhästynyt Ljuba, lukitsi hän oven — ensin vain hakaan — ja sanoi:

— Kas niin… juokaa nyt Ljuba. Tehkää niin hyvin.

— Entä te? — ihmetteli tyttö ja katsahti häneen pikaisin syrjäkatsein.

— Kyllä minä sitten. Minä nähkääs… minä olen kaksi yötä mässännyt, enkä ole ollenkaan nukkunut ja nyt… — hän haukotteli kauheasti väännellen jäseniään.

— No?

— Kyllä minä pian. Minä vain yhden tunnin… Niin, kyllä minä pian. Juokaa te vain, olkaa niin hyvä. Ja syökää hedelmiäkin. Miksi niin vähän tilasitte?

— Saanko mennä saliinkin? Siellä alkaa pian soitto.

Se olisi sentään sopimatonta. Hänestä, tuosta omituisesta vieraasta, joka paneutui maata, alkaisivat kaikki puhua, lausuisivat arveluita — ei, se olisi sopimatonta. Ja töintuskin pidätellen haukotusta, joka jo väänteli suupieliä, pyysi hän vakavasti:

— Ei Ljuba, minä pyydän teitä jäämään tänne. Näettekös minä en oikein uskalla olla yksin huoneessa. Se on tietysti oikku, mutta suokaa se minulle anteeksi…

— No miksi ei. Kun kerran olette rahat maksanut…

— Aivan niin, — punastui hän kolmannen kerran. — Luonnollisesti. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä. Ja… jos te haluatte… Voitte tekin panna maata. Jätän teille tilaa. Kuitenkin, pyydän, menkää te seinän puolelle. Eihän teillä ole mitään sitä vastaan?

— Ei, minä en pane maata. Minä istun muuten vain.

— Lukekaa jotain.

— Ei täällä ole kirjoja.

— Tahdotteko tämänpäiväisen sanomalehden? Minulla on se tässä. Siinä on paljon lukemista.

— En tahdo.

‒ Kuten tahdotte, vapaa valta. Mutta minä, jos sallitte… — ja hän lukitsi oven kiertäen avainta kaksi kertaa ja pisti sen taskuunsa. Eikä hän huomannut omituista katsetta, jolla tyttö saatteli häntä. Ja ylipäänsä koko tämä kohtelias, säädyllinen puhe, niin outo tässä onnettomassa paikassa, jossa ilma himmeäksi sakeni viinien höyrystä ja kiroussanoista, tuntui hänestä ihan luonnolliselta ja yksinkertaiselta sekä täysin sopivalta. Yhä samalla kohteliaisuudella, ikäänkuin veneessä ollessaan soutelemassa naisten seurassa, hän vähän aukasi takkiaan ja kysyi:

— Sallitteko minun riisua takkini?

Tyttö hieman yrmistyi.

— Tehkää hyvin. Tehän olette… hän ei sanonut mitä.

— Saanko liivitkin? Ovat niin ahtaat.

Tyttö ei vastannut, kohautti vain olkapäitään tuskin huomattavasti.

— Täällä on lompakkoni, rahani. Olkaa ystävällinen, piilottakaa se jonnekin.

— Teidän pitäisi antaa ne konttoriin. Meillä kaikki antavat sinne.

— Miksi niin? — hän katsahti tyttöön ja hämillään käänsi katseensa…
Niin kyllä, niinkin. Mitä joutavia.

— Mutta tiedättekö te, paljonko teillä tässä on rahaa? Tapahtuu, että jotkut eivät tiedä, ja sitten…

— Tiedän, kyllä minä tiedän. Ja mitäpä te… Hän pani maata, kohteliaasti jättäen tyhjäksi seinänpuoleisen paikan. Jumalallinen uni leveästi hymähtäen painoi untuvaisen poskensa hänen poskeaan vastaan — ensin toisen, sitten toisen — syleili hellästi, kutkutti polvia ja vaikeni autuaallisesti, asettaen pehmeän pörröisen päänsä hänen rinnoilleen. Hän naurahti.

— Mitä te nauratte? — kysyi tyttö vaistomaisesti.

— Muuten vain. On niin sanomattoman hyvä olla. Onpa teillä pehmeät tyynyt! Nyt saattaa hiukan puhellakin. Miksi te ette juo?

— Saanko minäkin riisua liivini? Sallitteko sen? Taitaapa tulla pitkällinen istuminen — tytön äänessä oli jonkunverran ivaa. Mutta kohdatessaan hänen suoran katseensa ja kuullessaan varmasti lausutun: "tietysti, olkaa niin hyvä!" selitti hän vakavasti ja yksinkertaisesti: kureliivini on niin tiukka. Se jättää uurteet ruumiiseen.

— Tietysti, tietysti, olkaa niin hyvä!

Hän kääntyi poispäin ja uudelleen punastui. Lieneekö johtunut siitä, että unettomuus sekotti hänen ajatuksiaan, tahi siitä että hän kuudennellakolmatta ikävuodellaan oli todellisesti viaton, mutta tämä "saanko" tuntui hänestä luonnolliselta talossa, jossa kaikki on luvallista, ja jossa ei kukaan koskaan kysy lupaa keneltäkään.

Kuului kuinka silkki kahisi ja miten kureliivi aukeni. Sitten kysymys:

— Oletteko te kirjailija?

— Kuinka? Kirjailijako? Ei, en ole kirjailija. Pidättekö te kirjailijoista?

— Ei. En pidä.

— Minkätähden ette? Nehän ovat… — hän haukotteli pitkään ja makeasti, — mukavia ihmisiä.

— Mikäs teidän nimenne on?

Hetken vaitiolon jälkeen uninen vastaus:

— Kutsukaa minua I…, ei, Pietariksi. Niin, Pietari.

— Vielä toinenkin kysymys:

— Kuka te olette? Mikä te oikeastaan olette?

Tyttö kyseli hiljaa ja varovasti mutta varmalla äänellä ja tuntui ikäänkuin hän yhtäkkiä olisi kokonaan siirtynyt lähemmäksi häntä.

Mutta hän ei enää tyttöä kuunnellut, hän oli jo nukkumaisillaan. Hetkeksi leimahti sammuva ajatus ja hänen eteensä kuvastui taulu, jossa aika ja avaruus suli yhdeksi kirjavaksi rykelmäksi: varjoja, pimeyttä ja valoa, toimintaa ja rauhaa, ihmisiä ja loppumattomia katuja sekä alati liikkuvia pyöriä… siinä kaksi päivää ja kaksi yötä hurjaa pakoa. Äkkiä tämä kaikki sammui, himmeni, romahti alas ja hänen eteensä kuvastui pehmeässä puolivalaistuksessa, syvimmässä hiljaisuudessa yksi taulukokoelman saleista, jossa hän eilen kokonaiseksi kahdeksi tunniksi oli saanut rauhan takaa—ajajoiltaan. Ikäänkuin istuisi hän punaisella, tavattoman pehmeällä samettisohvalla ja liikkumatonna katseleisi jotakin suurta mustaa taulua. Niin suuri rauha virtaa tästä vanhasta, halkeilleesta taulusta, niin suloista lepoa tuottaa se silmille ja ajatuksen on niin helppo olla että hän, vaikka jo olikin hetkeksi melkein nukahtanut, alkoi vastustaa unta, rauhattomasti pelästyi sitä kuten odottamatonta häiritsijää.

Alkoi kuulua soittoa salista ja tiheässä tahdissa, toisiaan tuuppien läksivät kaljupäät liikkeelle. Silloin hän ajatteli: "nyt saattaa ruveta nukkumaan" — ja heti vaipui sikeään uneen. Tuo suloinen uni otti hänet lämpimään syliinsä ja yhdessä, henkeään pidätellen, syvä hiljaisuus ympärillä kiitivät he läpikuultavaa, salaperäistä syvyyttä kohti.

* * * * *

Näin hän nukkui tunnin, toisenkin, samassa kohteliaassa asennossa, johon oli asettunut levolle käydessään. Oikeaa kättään piti hän taskussa, jossa oli avain ja revolveri. Ja hän, tyttö paljain käsivarsin ja kauloin, istui vastapäätä, tupakoi, joi verkalleen konjakkia ja katsoi häneen yhtämittaa. Joskus, voidakseen paremmin nähdä, kurotti hän pitkää, notkeaa kaulaansa ja yhdessä tämän liikkeen kanssa ilmaantui hänen huuliensa päihin kaksi syvää, pinnistettyä ryppyä. Ylimäisen lampun oli hän unohtanut sammuttaa ja sen kirkkaassa valossa ei hän näyttänyt nuorelta eikä vanhaltakaan, ei tuntunut läheiseltä eikä kaukaiselta, olihan vain kokonaan kuin jokin epämääräinen. Epämääräiset posket, epämääräinen nenä, koukkuinen kuten linnulla, epämääräistä oli myöskin tasainen, syvä hengitys. Tuuhea, tumma tukka oli leikattu lyhyeksi, sotamiehen malliin. Vasemmassa ohimossa, lähinnä silmää, oli pieni arpi. Ristiä hänen kaulassaan ei ollut.

Soitto salissa vuoroin taukosi, vuoroin uudelleen kajahti laulun ja tanssitöminän säestämänä, ja tyttö yhä istui, poltti paperossia ja tarkasteli nukkuvaa. Tarkalleen, kaulaansa venyttäen, katseli hän miehen vasenta kättä, joka lepäsi rinnalla: hyvin leveä kämmen, sormet pitkät ja rauhalliset — näytti siltä kuin olisi se painanut lujasti rintaa; varovalla liikkeellä veti tyttö sen pois asettaen pitkin vartaloa vuoteelle. Sitten hän nousi äkkiä ja meluten, voimakkaasti, ikäänkuin olisi taittanut luuta, sammutti ylimmäisen valon ja sytytti alhaalla, olevan lampun, sen jossa oli punainen varjostin.

Nukkuva ei tälläkään kertaa liikahtanut, ja hänen kasvonsa, joita nyt peitti heleä puna näyttivät yhtä epämääräisiltä sekä peloittivat liikkumattomuudellaan ja rauhallisuudellaan. Kääntyen poispäin ja kiertäen paljaat, heikosti punoittavat käsivarret polviensa ympäri, tyttö heitti päänsä taapäin ja liikkumattomana alkoi tuijottaa kattoon mustin silmin. Hänen hampaissaan, lujasti puserrettuna, sammui karrelle palanut paperossi, jota hän ei ollut vielä loppuun polttanut.

III.

Oli tapahtunut jotain odottamatonta ja kauheaa. Jotain suurta ja tärkeää oli tapahtunut sillä aikaa kun hän nukkui — hän ymmärsi sen ennenkuin oli kunnolla herännytkään, käsitti heti sillä hiotulla vaistolla, joka hänelle ja hänen tovereilleen muodostui ikäänkuin erityiseksi uudeksi aistiksi. Nopeasti kavahti pystyyn, istuutui sängyn laidalle ja kädellään tarttui lujasti revolveriin, sillävälin kuin silmät terävinä ja läpitunkevina harhailivat ruusunpunaisessa sumussa. Nähtyään tytön, yhä samassa asennossa, läpikuultavin ruusunpunasin olkapäin ja rinnoin, mustin, arvoitusmaisesti tuijottavin silmin, ajatteli hän: on antanut ilmi! Katsoi tarkkaavaisemmin, huokasi syvään ja muutti ajatusta: ei ole vielä sitä tehnyt, mutta pian tekee. Huonosti!

Huokasi jälleen ja kysyi lyhyesti:

— No?

Tyttö oli vaiti. Hymyili voitonriemuisesti ja ilkeästi, katsoi häneen ja oli vaiti — hän ikäänkuin piti miestä omanaan ja tahtoi nauttia vallastaan hitaasti, kiirettä pitämättä.

Mitä sinä sanoit äsken? — toisti mies synkistyen.

Mitäkö minä sanoin? Nouse ylös, sanoin minä Riittää jo. Olet nukkunut. Nyt riittää. On aika ajatella sopivaisuuttakin. Tämä ei ole mikään yömaja, rakkaani!

Sytytä lamppu! — käski mies. En sytytä.

Sytytti sen itse. Ja kirkkaassa valossa näki hän leppymätöntä vihaa säihkyvät mustat silmät ja suun luja yhteenpuristus ilmaisi vastenmielisyyttä ja halveksimista. Näki myöskin paljaat käsivarret. Näki hänet kokonaan niin vieraana, päättäväisenä, valmiina päätöksensä täyttämään. Vastenmieliseltä tuntui hänestä tämä prostituerattu nainen.

‒ Mikä sinua vaivaa — oletko humalassa? kysyi hän vakavasti levottomalla äänellä, ja vei kätensä korkeaan tärkkikaulukseen. Mutta tyttö ehkäisi hänen liikkeensä, tarttui kaulukseen ja heitti sen jonnekin nurkkaan kaapin taakse. En anna.

— Mitä tämä merkitsee? — huudahti hän hillitysti tarttuen tyttöä käsivarteen lujalla puristuksella, ja hoikan käden voimatonna haarottaen sormensa.

— Päästä, tekee kipeätä! — sanoi tyttö. Hän helpotti, kuitenkaan kättä irti päästämättä..

— Varo sinä!

— No, rakkaani? Aijotko ampua minut, niinkö? Mikä sinun taskussasi on, — revolveriko? Mitäs muuta, ammu vain, tahtoisinpa nähdä, kuinka sinä minut ammut. Kuinkas muuten, ajatelkaahan, on tullut naisen luo, ja itse paneutuu maata, juo, sanoo hän, mutta minä nukahdan hiukan. Lyhyttukka, parraton, luulee ettei kukaan saa tietää. Mutta tahdotko sinä poliisiasemalle? Rakkaani, tahdotko nähdä poliisin?

Tyttö nauroi ääneen ja iloisesti ja todellakin näki hän kauhukseen, että tytön kasvoilla oli villi, hurja ilo. Ikäänkuin hän olisi tullut mielipuoleksi. Ja ajatellessaan että kaikki oli kadotettu, että hän on pakotettu tekemään tämän tyhmän, julman ja tarpeettoman murhan, ja kuitenkin, arvattavasti hukkuu — tuntui hänestä vieläkin kauheammalta. Lumivalkeana, mutta näennäisesti yhä rauhallisena, yhä päättäväisenä katsoi hän tyttöön, seurasi jokaista hänen liikettään sekä lausettaan ja harkitsi.

— No, miksi vaikenet? Oletko pelosta kielesi pudottanut?

Ottaako tuo notkea käärmeen kaula ja kuristaa se, huutaa tyttö ei tietysti ehdi. Eikä tule säälikään, ei totta totisesti. Juuri nyt kun hän kädellään pitelee paikoillaan tyttöä, joka liikuttaa päätään ihan käärmeen tavoin, pitäisi se tehdä. Ei tule sääli, ei!

— Mutta tiedätkö sinä, Ljuba, kuka minä olen?

— Tiedän. Sinä olet — nyt hän puhui varmalla ja hieman voitonriemuisella äänellä — sinä olet vallankumouksellinen. Se sinä olet.

— Mistä sen tiedät?

Tyttö naurahti pilkallisesti.

— Emme elä metsämailla.

— No, olettakaamme.

— Sepä se, olettakaamme. Älä purista kättäni. Kyllä te kaikki osaatte näyttää valtaanne naisen yli. Päästä!

— Hän päästi tytön käden ja istuutui, katsellen häntä raskaalla ja itsepäisellä miettiväisyydellä. Hänen leukaluunsa liikkuivat ja levottomana juoksenteli niissä jokin pallo, mutta kasvot olivat rauhalliset, vakavat ja vähän surulliset. Ja uudelleen hän haaveineen ja murheineen muuttui joksikin epämääräiseksi ja luultavasti hyväksi.

— No, mitä siinä tarkastat! — huusi tyttö raa'asti ja tietämättään lisäsi kyynillisen kiroussanan. Mies nosti kummastuneena kulmakarvojaan, mutta ei kääntänyt silmiään hänestä, vaan alkoi puhua tyynesti, hiukan kumeasti ja vieraasti, ikäänkuin olisi ollut pitkä välimatka.

— Näetkös, Ljuba. Tietysti sinä voit pettää minut, etkä sinä yksin, vaan jokainen tässä talossa, vieläpä jokainen ihminen kadulta. Tarvitsee vain huutaa: Pidätä, ota kiinni! — heti ilmaantuu kymmeniä, satoja, jotka yrittävät ottaa kiinni, jopa tappaakin. Ja mistä syystä? Ainoastaan siitä, etten kenellekään ole tehnyt mitään pahaa, ainoastaan siksi että koko elämäni olen antanut juuri näille samoille ihmisille. Ymmärrätkö sinä mitä merkitsee: antanut koko elämänsä?

— Ei, en ymmärrä — vastasi tyttö terävästi, mutta kuunteli tarkkaavaisena.

— Toiset tekevät sen tyhmyydestä, toiset vihasta. Sillä, Ljuba, ei kärsi huono hyvää, eivät rakasta vihaiset jaloja…

— Miksi pitäisi niitä rakastaa?

— Elä luule, Ljuba, että vartavasten tahdon itseäni kiittää. Mutta katsohan: mitä on koko minun elämäni, koko elämäni? Neljäntoista vanhasta retustelen vankiloissa. Koulusta ajettiin pois, kotoa samoin — vanhemmat ajoivat. Kerran olin vähältä saada luodin päähäni, ihmeen kautta pelastuin. Ja niin tulee joskus ajatelleeksi, että näin menee koko elämä, aina vain toisille — ei mitään itselleen. Ei mitään.

— Miksi sinä sitten olet niin hyvä? — kysyi tyttö pilkallisesti; mutta mies vastasi vakavasti:

— En tiedä. Olen kai syntynyt sellaiseksi.

— Mutta minä olen syntynyt huonoksi. Ja kuitenkin olen tullut maailmaan samoin kuin sinäkin, pää edellä! Ota selvä sitten!

Mies ei ollut kuulevinaan. Heittäen silmäyksen sisimpäänsä ja menneisyyteensä, joka nyt niin odottamattomasti ja yksinkertaisesti kohosi hänen eteensä sankarimaisena, hän jatkoi:

— Ajattelehan: olen kuusikolmatta vuotias, ohimoillani on jo harmaita hiuksia, enkä minä vielä tähän saakka — hän takertui hetkeksi sanoihinsa, mutta lopetti varmasti, jopa ylpeästikin: — minä en tähän saakka tunne naisia. Ymmärrätkö, kokonaan. Sinä olet ensimäinen, jonka näen näin. Sanon totuuden, minua hiukan hävettää katsella paljaita käsivarsiasi.

Soiton säveleet hurjina kajahtivat uudelleen salista ja tanssijain jalkain töminästä tärisi koko permanto. Joku juopunut hurjasti huusi ikäänkuin olisi hän ajanut raivostunutta hevoslaumaa. Vaan heidän huoneessaan oli hiljaista, ja heikkona lainehti ruusunpunaisessa sumussa tupakansavu hälvetäkseen kokonaan.

— Niin, Ljuba, semmoinen on minun elämäni! — ja miettiväisenä loi hän silmänsä alas ja syventyi muistelemaan elämäänsä, joka oli ollut niin puhdasta ja tuskallisen suloista. Tyttö vaikeni. Sitten nousi ja heitti huivin paljaille hartioilleen. Mutta kohdatessaan hänen kummastelevan ikäänkuin kiitollisen katseensa, hän hymähti ja äkisti vetäsi huivin pois, asettaen paidan niin, että toinen läpikuultavan ruusunpunainen hempeä rinta paljastui kokonaan. Mies kääntyi poispäin ja kohautti olkapäitään.

— Juo! — sanoi tyttö. — Riittää teeskentelemistä.

— En minä juo ollenkaan.

— Etkö juo? Mutta minä juon! — ja tyttö nauroi taas ilkeästi.

— Mutta jos sinulla on paperossia, niin otan.

— Minulla on niin huonoja.

— Minusta on yhdentekevää.

Ottaessaan paperossia huomasi hän ilokseen, että Ljuba oli korjannut paitansa — heräsi toivo, että kaikki vielä muuttuu. Hän poltti tottumattomasti, ei vetänyt henkeen savua ja piti paperossia kuin nainen, kahden jännityksellä ojennetun sormen välissä.

— Ethän sinä osaa polttaakaan! — sanoi tyttö äkäisesti ja vetäsi raa'asti paperossin hänen kädestään. Heitä pois!

— Nyt sinä taas suutut…

— Niin suutunkin.

— Ja mistä syystä, Ljuba? Ajattelehan: totisesti en — ollut nukkunut kahteen yöhön; kuin koira kuleksin pitkin kaupunkia. Jos sinä annat minut ilmi, niin minut vangitaan — mitäs iloa sinulle siitä. Ja sitäpaitsi, Ljuba, minä en antaudu elävänä… Hän vaikeni.

— Ammutko sinä?

— Ammun.

Soitto katkeutui, mutta se raju viinan villitsemä ääni jatkoi yhä huutamistaan; nähtävästi joku joko leikillä tai tosissaan sulki hänen suutaan kädellä, joten ääni, joka tunki sormien läpi kuului vieläkin hurjemmalta ja kammottavammalta. Huoneessa tuoksui hajuvedelle tai huokealle hajusaippualle, ja löyhkä oli sakean kostea ja irstainen. Yhdellä seinällä riippui jotain rypistyneitä hameita ja liivejä. Tämä kaikki tuntui niin inhoittavalta, ja niin outoa oli ajatella että tämäkin on — elämää ja että tällaista elämää voivat ihmiset aina elää. Neuvottomana kohautti hän olkapäitään ja vielä kerran katsoi hitaasti ympärilleen.

— Mitenkä teillä täällä on… — sanoi hän epäröiden ja pysäytti silmänsä Ljubaan.

— No? — kysyi tämä lyhyesti. Katsahtaen tyttöön, kun se siinä seisoi, ymmärsi hän että onnetonta täytyy sääliä; ja heti kun ymmärsi sen, tuossa tuokiossa valtasi hänet syvä säälin tunne.

— Sinä Ljuba raukka.

— No?

— Anna kätesi.

Antaen tytön huomata että hän kohteli häntä ihmisenä, otti hän hänen kätensä ja kunnioituksella vei sen huulilleen.

— Minulleko sinä näin?

— Sinulle Ljuba.

Ja ihan hiljaa, ikäänkuin kiittäen häntä, lausui tyttö:

— Pois! Pois täältä tyhmyri!

Hän ei ymmärtänyt heti.

— Kuinka?

— Mene pois! Pois täältä!

Ääneti, pitkin harppauksin kulki tyttö permannon yli, otti nurkasta valkoisen kauluksen ja viskasi sen sellaisella inholla, ikäänkuin se olisi ollut likaisin riepu. Samalla tapaa ääneti, kunnioittamatta tyttöä katseellakaan, hän alkoi tyynesti ja verkalleen kiinnittää kaulusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiljahtaen Ljuba voimakkaasti löi häntä sileäksi ajellulle poskelle. Kaulus pyöri pitkin lattiaa ja itse hän horjahti, mutta kuitenkin pysyi pystyssä. Ja hirvittävän kalpeana, melkein sinisenä, yhä vain vaieten, ilmaisten ynseyttä ja ylpeää neuvottomuutta; pysäytti hän raskaat, liikkumattomat silmänsä Ljubaan. Tyttö hengitti tiheään ja katsoi häneen kauhulla.

— No?! — sai hän hengitetyksi. Mies tuijotti häneen yhä vaieten. Tämä röyhkeä äänettömyys saattoi tytön pois suunniltaan ja tarttuen miestä hartioihin pani hän hänet väkisin istumaan vuoteelle. Kumartui liki kasvoja, aivan silmiin:

— No, miksi sinä vaikenet. Mitä sinä minulle teet, konna, niin konna sinä olet. Kättäni suutelit! Olet tullut tänne kehuskelemaan! Kauneuttasi näyttelemään! Mitä sinä minulle teet, olenhan minä niin onneton!

Tyttö ravisteli hänen olkapäitään ja hänen hoikat sormensa, jotka vaistomaisesti, kuten kissalla, puristuivat yhteen ja taas aukenivat, raapivat hänen ihoaan paidan läpi.

— Et ole tuntenut naisia, lurjus! Ja tämän uskallat sinä sanoa minulle, jota kaikki miehet… kaikki… Missä on sinun häpeäntuntosi, mitä sinä minulle teet oikeastaan! Sanot, ettet antaudu elävänä! Mutta minä olen jo kuollut — ymmärrätkö, konna, minä olen kuollut! Annas kun syljen kasvoillesi… Siinä sait… elävä! Ota vielä, konna, ota! Ja nyt mene tiehesi!

Vihalla, jota ei enää voinut hillitä, sysäsi hän tytön luotaan niin että tämän takaraivo kolahti seinään. Nähtävästi hän jo käsitti huonosti, koska tätä seuraavalla yhtä äkillisellä ja päättävällä liikkeellä vetäsi revolverin — ikäänkuin olisi hymyillyt jonkun musta, hampaaton sisäänpainunut suu. Mutta tyttö ei nähnyt hänen syljetyitä, suunnattoman suuttumuksen vääristämiä kasvoja, eikä revolveria. Peittäen kämmenillä silmänsä, hän ikäänkuin olisi tahtonut painaa ne mahdollisimman syvälle pääkalloon ja lähtien nopein pitkin askelin, hän heittäytyi vuoteeseen suulleen. Ja samassa alkoi itkeä soinnuttomasti.

Kaikki tämä ei vienyt ollenkaan toivottuun tulokseen. Tuloksena oli tolkuttomuus, rumuus, josta pisti esiin jokin ryppynaamainen villi, päihtynyt, hysterinen sekasorto. Nykäyttäen hartioitaan pani hän pois tarpeettoman revolverin ja ryhtyi kävelemään pitkin huonetta. Tyttö itki. Kulki vielä kerran huoneen poikki ja vieläkin kerran — tyttö vain itki. Pysähtyi tämän eteen, kädet taskussa, ja alkoi katsella häntä. Siinä makasi suinpäin nainen ja itki mielettömästi, sietämättömän epätoivon vallassa, niinkuin voipi ihminen itkeä ainoastaan kadotettua elämää, jotakin suurta elämässä, jonka on kadottanut ainaiseksi. Terävistyneet paljaat lapaluut vuoroin vetäytyivät yhteen ikäänkuin alhaaltapäin rinnan alle olisi pistetty tulta, tulisia hiiliä; vuoroin erkanivat hitaasti — kuin olisi hän tehnyt lähtöä jonnekin, kuin olisi puristanut rintaansa vastaan syvän surunsa ja haikeat huolensa. Soitto kaikui jälleen, nyt soitettiin masurkkaa, kuului kannusten kilinää. Upseerit olivat luultavasti saapuneet.

Tällaisia kyyneleitä ei hän ennen ollut nähnyt ja hän hämmentyi. Veti kädet taskuista ties mistä syystä ja sanoi hiljaa:

— Ljuba!

Yhä itki.

— Ljuba, mitä sinä itket, Ljuba?

Tyttö vastasi jotain, mutta niin hiljaa, ettei hän voinut kuulla. Istuutui sängyn laidalle, kallisti lyhyeksi leikatun ison päänsä ja laski kätensä tytön olkapäille. — Oudolla väristyksellä vastasi käsi naisen paljaitten olkapäitten vavistukseen.

— En kuule, mitä sinä puhut… Ljuba!

Ja kaukaa, kumeasti, kyyneleinen:

— Älä lähde vielä… Sinne… ovat saapuneet upseerit. He voivat sinut… Herra Jumala, mitä tästä tulee!

Hän istui äkkiä sängylle ja jähmettyi. Lyöden kätensä yhteen alkoi hän liikkumattomana kauhistuksella tuijottaa avaruuteen silmät selki selällään. Tämä oli hirveä katse, ja sitä kesti ainoastaan hetken. Ja uudelleen tyttö makasi suinpäin ja itki. Ja siellä tahdissa helisivät kannukset ja soittaja, jota nähtävästi jokin seikka joko kiihoitti tai suututti, koetti sotkea rajun masurkan tahtia.

— Juo vettä, Ljuba!… Juo nyt vaan. Ole niin hyvä… — kuiskaili hän kumartuneena. Tytön korvaa peittivät hiukset, ja peläten ettei se kuullut, hän varovasti siirsi syrjään nuo mustat, kevyesti aaltoilevat suortuvat, jotka oli karheaksi poltettu käherryksellä, ja paljasti pienen, punaisen, hehkuvan näkinkengän.

— Juo, tee niin hyvin, minä pyydän sinua.

— En juo, en tahdo. Ei ole tarpeellista. Menee ohi muutenkin.

Tyttö todellakin alkoi rauhoittua. Lakkasi itku — jonkun kerran kumea, pitkä nyyhkytys ja hartiat taukosivat hytkimästä muuttuen jäykiksi ja ikäänkuin syvästi ajatteleviksi. Ja hän hiljalleen silitti tyttöä, kaulasta paidan pitsiin saakka, ja uudelleen.

— Onko sinun nyt parempi olla Ljuba?… Ljubotshka?

Tyttö ei vastannut, huokasi syvään ja kääntyen äkkiä, katsahti pikaisesti häneen. Sitten laski hän jalkansa alas ja istuutui hänen viereensä, katsahti häneen vielä kerran ja hiussuortuvillaan kuivasi hänen kasvonsa ja silmänsä. Huokasi vielä kerran ja pehmeällä luonnollisella liikkeellä asetti päänsä hänen olalleen, ja hän yhtä luonnollisesti syleili tyttöä ja hiljaa painoi hänet rintaansa vastaan. Eikä se, että hänen sormensa koskettivat tytön paljasta olkapäätä, nyt oudoksuttanut häntä. Näin istuivat he kauvan, ja vaikenivat, ja liikkumattomina tuijottivat eteensä heidän tummenneet, äkkiä pyöreiksi käyneet silmänsä. He huokasivat.

Yhtäkkiä alkoi käytävästä kuulua ääniä, askeleita, kilahtivat kannukset yhteen, niin pehmeästi ja kauniisti, kuten ne kilahtavat ainoastaan nuorilla upseereilla, ja kaikki tämä läheni — ja pysähtyi heidän ovensa taakse. Mies nousi nopeaan — oveen jo kolkutti joku, ensin sormilla, sitten nyrkillä, ja joku naisääni huusi kumeasti:

— Ljubka, avaa!

Hän katsoi tyttöön ja odotti.

— Anna tänne huivi! — sanoi tyttö häneen katsomatta ja ojensi kätensä. Pyyhki kasvonsa, niisti äänekkäästi nenänsä, heitti huivin hänen polvilleen ja läksi ovea kohti. Hän yhä katsoi ja odotti. Mennessään sammutti Ljuba sähkövalon ja heti tuli niin pimeä, että hän kuuli oman hengityksensä, jota koetti pidättää. Ja ties mistä syystä istui uudelleen tuolle heikosti narisevalle sängylle.

— Mitä nyt siellä? Mitä tahdotte? — kysyi Ljuba oven läpi, aukasematta sitä, ja hänen äänensä tuntui vähän tyytymättömältä, mutta rauhalliselta.

Heti, toinen toistaan keskeyttäen helähti muutamia naisääniä. Mutta yhtäkkiä ne katkesivat ja miesääni, niin oudon arvokas, alkoi rukoilevasti pyytää.

— En minä tule.

Jälleen helähtivät naisäänet, mutta jälleen, kuten sakset leikkaavat purkautunutta silkkilankaa, puuttui puheeseen miesääni, niin vakuuttavana ja nuorteana, ja sen takana tuntuivat valkoset, lujat hampaat ja viikset. Kannukset kilahtivat selvästi, ikäänkuin puhuja olisi kumartanut. Ja omituista: Ljuba naurahti.

— Ei, ei, en tule. — Kyllä on hyvä, oikein hyvä on olla. — Kutsukoot vain Ljubovj, en tule sittenkään.

Vielä kerran koputus ovelle, naurua, kiroussanoja, kannusten kilinää, ja kaikki siirtyi ovelta ja taukosi jossain käytävän toisessa päässä. Pimeässä, käsin haparoituaan, Ljuba istuutui hänen viereensä, mutta päätään ei enää kallistanut hänen olalleen. Lyhyesti hän sitten selitti:

— Upseerit panevat toimeen tanssiaiset. Tahtovat kaikkia mukaan.
Tanssivat kotiljonkia.

— Ljuba — pyysi hän ystävällisesti — ole hyvä, sytytä lamppu. Älä suutu.

Ääneti nousi Ljuba ja kiersi nappulaa. Eikä istunut enää hänen viereensä, vaan entiseen tapaan tuolille vastapäätä sänkyä. Hänen kasvonsa olivat alakuloiset, epäystävälliset, mutta ilme oli kohtelias, kuten emännällä, joka odottaa vastenmielisen, liian pitkään istuneen vieraan poislähtöä.

— Ettehän te vain ole suuttunut minuun, Ljuba?

— En. Miksi sitä olisin.

— Äsken juuri minä ihmettelin kun te niin iloisesti nauroitte. Kuinka te voitte?

Ljuba naurahti, katsomatta häneen.

— On niin hauskaa, siksi nauran. Mutta te ette voi lähteä pois nyt.
Täytyy odottaa kunnes upseerit ovat hajaantuneet. Kyllä ne pian.

— Hyvä on, kyllä minä odotan. Minä kiitän teitä Ljuba.

Tyttö taasen hymähti.

— Mistä syystä? Olettepa te kohtelias.

— Miellyttääkö se teitä?

— Ei erityisesti. Kuka te olette syntyjänne?

— Isä on lääkäri, sotilaslääkäri. Isoisä oli talonpoika. Olemme starovertsiä [uskonlahko Venäjällä].

Ljuba katsahti häneen nousevalla mielenkiinnolla.

— Vai niin! Eikä ole ristiä kaulassa.

— Ristiäkö?. — naurahti hän. Me kannamme ristin selässämme.

Tytön kasvot synkistyivät.

— Teitä nukutti. Panisitte ennemmin maata, kun näin aikaanne tuhlaatte.

— En pane maata. Minua ei nyt nukuta.

— Kuten tahdotte.

Seurasi pitkä, kiusallinen vaitiolo.

Ljuba katsoi alas ja lakkaamatta pyöritti sormusta sormessaan. Mies kiersi silmillään huonetta, tahallaan koettaen olla katsomatta tyttöön, ja pysähtyi pieneen, kesken jätettyyn konjakkilasiin. Ja yhtäkkiä tavattoman selvästi melkeinpä tuntuvasti hän kuvitteli, että kaikki oli jo tapahtunut: ja tuo keltainen pikari ja juuri se että siinä oli konjakkia, ja tyttö, joka tarkkaavaisena pyöritteli sormusta, ja hän itse — ei ollut enää se sama, vaan joku toinen, kuin jokin erityinen, omituinen ilmiö. Ja että juuri taukosi soitto, kuten nytkin, ja kuului vain hiljainen kannusten kilinä. Ikäänkuin olisi hän jo elänyt joskus ennen, mutta ei tässä talossa, vaan toisessa paikassa joka paljon muistutti tätä, ja että hän otti osaa elämään, vieläpä oli tärkeänä henkilönäkin, jonka ympärillä tapahtui jotain. Tämä outo tunne oli niin voimakas, että hän pelästyneenä ravisti päätään; pian se katosikin mutta ei kokonaan. Siitä mitä ei ollut ollut, jäi jälelle himmeä häipymätön muisto. Sitäpaitsi tapasi hän itsensä tämän omituisen yön kuluessa tuijottamassa johonkin esineeseen, tai joihinkin kasvoihin, joita koetti tarkoin painaa mieleensä, hän loihti esiin niitä menneisyyden syvästä pimeydestä, taikka jostakin olemattomasta.

Ellei olisi tiennyt varmaan, olisi hän sanonut, että oli täällä ollut ennenkin, niin tutunomaiselta ja tavalliselta tuntui tämä kaikki. Ja tämä oli vastenmielistä, sillä se vähitellen vieroitti hänet omasta itsestään ja tovereistaan ja omituisesti lähensi häntä tähän julkiseen taloon, jossa elämä on villiä ja inhoittavaa.

Vaitiolo alkoi tuntua raskaalta. Kysäsi:

— Minkätähden te ette juo?

Tyttö säpsähti:

— Kuinka?

— Joisitte vähän, Ljuba. Minkätähden te ette juo?

— En tahdo juoda yksin.

— Valitettavasti minä en juo.

— Ja minä en tahdo juoda yksin.

— Minä syön ennemmin päärynän.

— Syökää. Siksihän niitä ostettiinkin.

— Ettekö te tahdo päärynää?

Tyttö ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Mutta tuntiessaan paljailla läpikuultavan ruusunpunaisilla olkapäillään hänen katseensa, heitti hän niille harmaan kudotun huivin.

— Tuntuu vähän kylmältä, sanoi hän katkonaisesti.

— Niin tuntuu, — myönsi hänkin, vaikka pienessä huoneessa oli kuuma. Ja taaskin syntyi pitkällinen painostava vaitiolo. Salista tunkivat äänekkäät, kutsuvat tanssin sävelet.

— Siellä tanssitaan, — sanoi tyttö.

— Niin tanssitaan, — vastasi hän.

— Miksi te, Ljuba, minuun niin suutuitte… ja löitte minua?

Tyttö epäröi ja vastasi terävästi:

— Niin piti tehdä, siksi löin. Enhän tappanut, miksi sitten kysellä? —
Hän nauroi ilkeästi.

Tyttö sanoi "niin piti tehdä". Katsoi häneen suoraan mustin pyöristynein silmin, hymyili kalpeasti ja päättävästi ja puhui: "niin piti tehdä". Ja hänen leuvassaan oli kuoppa. Oli vaikeata uskoa että tämä pää — tämä vihainen kalpea pää — hetki sitten lepäsi hänen olallaan. Ja sitä hän oli hyväillyt.

— Vai sillä tavalla! — sanoi hän synkästi. Kulki jonkun kerran edestakaisin huoneessa, aina pysytellen askeleen matkan päässä tytöstä, ja kun hän istui entiselle paikalleen olivat hänen kasvonsa vieraat, synkät ja hiukan ylpeät. Vaikeni ja kohottaen kulmakarvansa katsoi kattoon, jossa leikki kirkas punareunainen pilkku. Joku ryömi, joku pieni ja musta, luultavasti myöhästynyt syksykärpänen, joka virkosi lämpimästä. Se heräsi keskellä yötä eikä luultavasti ymmärrä mitään ja pian se oli kuoleva. Hän huokasi.

Tyttö rupesi nauramaan ääneensä.

— Mikä teitä huvittaa? — äänsi hän kylmästi ja kääntyi poispäin.

— Muuten vain. Mutta te olette todellakin kirjailijan näköinen. Ettehän pane pahaksenne? Hänkin ensin säälii, vaan sitten suuttuu, kun en rukoile kumartelemalla hänelle kuin jumalankuvalle. Hän on niin arkatuntoinen. Jos hän olisi Jumala, ei hän antaisi anteeksi yhtäkään laiminlyötyä kynttilää… — tyttö nauroi.

— Mitenkä te tunnette kirjailijoita? Ettehän te lue mitään.

— Eräs käypi, — vastasi Ljuba lyhyesti.

Hän vaipui mietteisiinsä, kääntäen tyttöön liikkumattoman, raskaan, ikäänkuin liian rauhallisesti tarkastelevan katseensa. Ihmisenä, joka on viettänyt elämänsä taistelussa, tunsi hän tytössäkin kapinanhenkeä uhkuvan sielun, ja tämä kiihoitti häntä sekä pakotti tutkimaan ja arvailemaan: miksi tytön viha oli kohdistunut juuri häneen? Ja se että tyttö oli tekemisissä kirjailijain kanssa, ja luultavasti keskusteli heidän kanssaan, ja se että hän toisinaan voi käyttäytyä niin tyynesti ja niin arvokkaasti ja että hän puhui niin vihaisesti — tahtomattakin kohotti häntä ja antoi hänen lyönnilleen vakavamman ikäänkuin merkitsevämmän luonteen, kuin tavallisesti on puolihumalaisen puolialastoman langenneen naisen epähienoilla hysteerisillä vihanpurkauksilla. Alussa oli hän vain suuttunut, mutta nyt kun jo oli kulunut näin paljon aikaa, piti hän sitä loukkauksena.

— Minkätähden te löitte minua, Ljuba? Kun jotakuta lyödään vasten kasvoja, täytyy myöskin sanoa hänelle, miksi? — toisti hän entisen kysymyksensä äänellä, joka oli luja ja järkähtämätön. Itsepäisyys ja kivenkovuus ilmeni hänen ulkonevissa poskipäissään; hänen otsassaan, joka raskaana painoi silmiä.

— En tiedä, — vastasi tyttö yhtä itsepäisesti, mutta vältti hänen katsettaan.

Tyttö ei siis tahtonut vastata. Nykäytti hartioitaan ja uudelleen alkoi katsella tyttöä tuimasti ja mietti. Tällä haavaa oli hänen ajatusjuoksunsa kankea ja hidas; mutta kerran häiriytyneenä, alkoi se toimia, melkein mekaanisella voimalla ja järkähtämättömyydellä, muuttui hydraulisen painimen kaltaiseksi, joka laskeutuu hitaasti, murentaa kivet, oikasee rautatiekiskot, murskaa ihmiset, jos ne sattuvat sen alle — kylmäverisesti, hitaasti ja palauttamattomasti. Katsomatta oikealle tai vasemmalle, välinpitämättömänä viisauksille, tai viittauksille, hän antoi ajatuksensa liikkua raskaana jopa ankaranakin — siksi kunnes se leimahtaa liekkiin taikka saavuttaa sen äärimmäisen, loogillisen raja-aidan, jonka toisella puolella on tyhjyys ja salaperäisyys. Ajatustaan ei hän eroittanut itsestään, ajatteli kokonaan, koko ruumiillaankin, ja jokainen järkevä johtopäätös tuntui hänestä heti luontevalta, kuten on tavallista ainoastaan hyvin terveille, välittömille ihmisille, jotka eivät ajatuksestaan vielä ole tehneet leikkikalua.

Ja nyt jouduttuaan epäjärjestykseen, muistuttaen veturia, joka keskellä mustaa yötä on ajautunut kiskoilta ja jonkinlaisena kummituksena jatkaa hyppimistään yli kantojen ja kumpujen — hän etsi tietä, kävi miten tahansa tahtoi löytää sen. Mutta tyttö vaikeni, eikä nähtävästi ensinkään halunnut keskustella.

Ljuba! jutelkaamme rauhallisesti. Täytyyhän…

— En tahdo puhua rauhallisesti.

Taasen!

— Kuulkaa, Ljuba. Te löitte minua, enkä minä sitä jätä sikseen.

Tyttö hymähti.

— Mitäs te minulle teette? Haastatteko oikeuteen?

— En. Mutta rupean käymään luonanne, kunnes selitätte.

— Tervetuloa! Onhan emännälle tuloja.

— Tulen huomenna. Tulen…

Äkkiä, melkein samassa kun ajatteli, ettei huomenna eikä ylihuomenna hänen sovi tulla, selvisi arvoitus, hän oli melkein varma asiasta, miksi tyttö menetteli niin. Hän tuli vallan hyvälle tuulelle.

— Vai sillä lailla, siis niin! Te löitte minua siksi että minä säälin teitä, loukkasin teitä osanotollani? Niin, saattoi tuntua kömpelöltä… Todellakaan, en sitä tarkoittanut, mutta kenties se sittenkin on loukkaavaa. Tietenkin kun olette aivan samallainen ihminen kuin minäkin.

— Samallainen? — tyttö naurahti.

— Riittää jo. Antakaa kätenne, sovitaan pois. Ljuba kalpeni uudelleen lievästi.

— Te tahdotte että taaskin antaisin korvapuustin?

— Kätesi vain, toverillisesti! Toverillisesti! — huudahti hän sydämellisesti ja ties mistä syystä bassoäänellä. Mutta Ljuba nousi, ja siirryttyään vähän kauvemmaksi lausui:

— Tiedättekö mitä… Joko te olette tyhmä, taikka olette totisesti saaneet liian vähän selkäänne!

Sitte katsahti mieheen ja pyrskähti äänekkääseen nauruun:

— Kautta Jumalan olette kuin kirjailijani. Täydellisesti kirjailijani!
Kuinka en löisi teitä, rakkaani!

Nähtävästi, sana kirjailija oli hänen lempisanojaan ja antoi hän sille erityisen oman määrätyn leimansa. Nyt tyttö ei enää pitänyt häntä esineenä eikä parantumattomana hourupäänä; halveksiva ilme kasvoillaan kulki hän vapaasti huoneen poikki, sanoen välinpitämättömällä äänellä:

— No, löinkö minä kovasti sinua? Mitä siinä yhä mökötät?

Hän ei vastannut.

Minun kirjailijani sanoo, että minä lyön kipeästi. Mutta taitavatpa hänen kasvonsa olla vähän jalosukuisemmat, kuin sinun talonpoikaisnaamasi, jota saattaa lyödä kuinka paljon tahansa, ei se mitään tunne? Oh, paljon olen korvapuusteja jaellut, mutta ei ole ketään niin säälikseni käynyt kuin omaa pikku kirjailijaani. Lyö, sanoo hän, lyö, olen sen ansainnut. Juopunut, kuolainen, inhoittaa ihan lyödäkin. Senkin roisto. Mutta sinun naamaasi satutin kätenikin. Ota — suutele kipeätä paikkaa.

Hän työnsi kätensä hänen huulilleen ja alkoi uudestaan kävellä nopein askelin. Hänen mielenkiihkonsa yhä kasvoi ja väliin tuntui ikäänkuin olisi hän läähättänyt kuumuudesta, hieroi rintaansa, hengitti suu selällään ja vaistomaisesti hapuili akkunaverhoja. Ja kävellessään kaasi kaksi kertaa konjakkia ja joi. Toisella kertaa hän huomautti tytölle:

— Tehän ette tahtoneet juoda yksin?

— Ei ole tahdonlujuutta armaani — vastasi tyttö yksinkertaisesti. — Sitäpaitsi olen myrkytetty; kun olen juomatta jonkun aikaa rupeaa henkeä ahdistamaan. Siihen heitän henkenikin kerran.

Ja äkkiä, ikäänkuin nyt juuri olisi huomannut toisen, katseli hän kummastuneena ja alkoi nauraa.

— Vai et sinä vielä ole mennytkään pois. Istu vähän, istu vain, — hurja ilme silmissään heitti hän kudotun huivin pois ja uudelleen rusottivat hänen olkapäänsä ja hoikat, lempeät käsivartensa. — Miksihän minä näin kääriydyin? Onhan täällä muutenkin kuuma, ja minä tässä… Tämän tein säästääkseni häntä, kuinkas muuten, täytyyhän… Kuulkaapas, riisuisitte tekin housunne. Täällä kyllä voipi olla housuittakin. Kenties ovat alushousunne likaiset, niin annan teille omani. Kuulkaahan nyt, pankaa ne päällenne! No, rakkaani, mitäs se nyt olisi…

Tyttö nauroi niin että oli siihen läkähtyä ja pyyteli häntä ojentaen käsiään. Sitten äkkiä luisti lattialle, lankesi polvilleen ja koettaen tarttua hänen käteensä, rukoili:

— No, rakkaani, oma armahani, minä suutelen teidän kättänne!…

Hän väistyi ja murheellisena vastasi:

— Mistä syystä te minua, Ljuba? Olenko tehnyt teille jotain? Mielestäni olen käyttäytynyt hyvin teitä kohtaan… Miksi te siis minua, miksi? Olenko loukannut teitä? jos olen, antakaa anteeksi. Olenhan minä tässä, kaikissa näissä asioissa… niin kokematon.

Ravistaen halveksivasti paljaita hartioitaan, Ljuba notkeasti nousi polviltaan ja istui. Hän hengitti raskaasti.

— Siis ette pane niitä päällenne? Vahinko, olisin tahtonut nähdä.

Hän alkoi puhua jotain, hämmentyi ja jatkoi epävarmasti, sanoja venyttäen:

— Kuulkaahan, Ljuba… Tietysti minä… onhan tämä kaikki joutavaa. Ja jos te niin tahdotte, niin… voihan sammuttaa valkean. Sammuttakaa lamppu, Ljuba.

— Kuinka? — ihmetteli tyttö, heittäen silmänsä selki selälleen.

— Minä tahdon sanoa, — kiirehti hän, — että te olette nainen, ja minä!… Tietenkin olin minä väärässä… Älkää luulko että tämä on sääliä, Ljuba, ei ensinkään… Minä itsekin… Sammuttakaa tuli, Ljuba.

Levottomasti hymähtäen hän ojensi kätensä tyttöä kohti kömpelöön hyväilyyn, kuten se, joka ei koskaan ole ollut tekemisissä naisen kanssa. Hän näki Ljuban suonenvetoisesti puristavan yhteen sormensa ja vievän ne leukaansa ikäänkuin olisi kokonaan tahtonut tukahuttaa suunnattoman pitkän pidätetyn hengityksen. Hänen silmänsä olivat suuret ja katseessa ilmeni kauhu, suru ja rajaton halveksiminen.

— Mikä teitä vaivaa, Ljuba? — kysyi hän peräytyen. Ja kylmällä kauhulla, melkein hiljaa, lausui tyttö, sormet yhä puristuksissa.

— Oh, sinä konna! Jumalani, mimmoinen konna sinä olet!

Ja purppuranpunaisena häpeästä, hyljättynä, loukkautuneena siitä, että itse oli itseään loukannut, hän polki jalkaansa ja heitti noihin surunvoittoisiin kauhistuksesta pyöreiksi käyneisiin silmiin, lyhyet raa’at sanat:

— Prostitueerattu! Lutka! Ole vaiti!

Tyttö vain hitaasti heilutti päätään ja toisteli:

— Jumalani! Jumalani, mimmoinen roisto sinä olet!

— Ole vaiti, lutka! olet humalassa. Olet kadottanut järkesi. Taidat luulla että tarvitsen sinun saastaista ruumistasi. Taidat luulla että olen säästänyt itseäni sinun kaltaisellesi. Julkea, lyödä sinua pitäisi! — hän huitasi kädellään antaakseen korvapuustin, vaan ei lyönyt kuitenkaan.

— Jumalani! Jumalani!

— Ja näitä vielä säälitään! Hävittää ne pitäisi nämä viettelijät. Ja myöskin ne, jotka teidän kanssanne ovat, koko roska… Ja minusta sinä uskalsit ajatella, minusta! — hän puristi tytön kädet lujasti yhteen ja heitti hänet tuolille.

— Kyllä olet hyvä! Totisesti? Olet hyvä? — nauroi tyttö riemuissaan, ikäänkuin olisi rajattomasti iloinnut.

— Hyvä olenkin! Rehellinen koko elämäni! Puhdas! Mutta sinä. Mikä sinä olet, onneton narttu?

— Kyllä olet hyvä! — jutteli tyttö riemuisasti.

— Niin olenkin. Ylihuomenna menen kuolemaan ihmisten edestä, vaan sinä — niin sinä? Sinä sitten nukut pyövelieni kanssa. Kutsu tänne upseerisi. Heitän sinut heidän jalkoihinsa: ottakaa raatonne. Kutsu!

Ljuba nousi hitaasti. Ja kun hän, raivostuneen ylpeänä, sieramet selällään, katsoi tyttöön, kohtasi hän yhtä ylpeän ja vielä halveksivamman katseen. Kuvastuipa säälikin naisen ylpeissä silmissä. Hän oli kuin ihmeen kautta yhtäkkiä noussut näkymättömälle valtaistuimelle ja sieltä kylmäverisen ankarana katseli jotain pientä, piipittävää ja säälittävää olentoa, joka makasi hänen jaloissaan. Ei nauranut hän enää, eikä liikutuksesta näkynyt jälkiäkään, ja silmä vaistomaisesti etsi portaita, joilla tyttö seisoi — niin osasi tämä nainen katsoa korkeudesta alas.

— Mitä sinä nyt? — kysyi mies peräytymättä, yhä raivoissaan, mutta oli jo altis tuon rauhallisen, halveksivan katseen vaikutukselle.

Ja ankarasti, äänessä vihamielinen varmuus, jonka takana tuntui piilevän miljoonia murtuneita ihmiskohtaloita, kokonaiset meret kyyneleitä, ja tulinen katkeamaton taistelu oikeuksien puolesta, — kysyi tyttö:

— Onko sinulla oikeutta olla hyvä, kun minä olen huono.

— Kuinka? — ei ymmärtänyt hän heti, äkkiä kauhistuen kuilua, joka aivan hänen jalkainsa juuressa aukasi mustan kitansa.

— Olen kauvan sinua odottanut.

— Sinä minua odottanut?

— Niin. Hyvää olen odottanut. Viisi vuotta olen odottanut, kenties enemmänkin. Kaikki ne, jotka tähän asti ovat käyneet, ovat valittaneet että he ovat konnia. Sitä he kyllä ovatkin. Kirjailijani sanoi ensin olevansa hyvä, mutta tunnusti viimein että hänkin on huono. Heitä minä en tarvitse.

— Mitä sinä sitten tarvitset?

— Sinua minä tarvitsen, rakkaani. Sinua. Juuri tuollaista, — rauhallisesti tarkasti tyttö hänet kiireestä kantapäähän ja vakuuttavasti nyökäytti kalpeaa päätään. — Niin juuri. Kiitos, että tulit.

Häntä, joka ei pelännyt mitään, alkoi kauhistuttaa.

— Mitä sinä tahdot? toisti hän peräytyen.

— Piti lyödä hyvää, rakkaani, todellisesti hyvää. Niitä sylkisuita ei edes kannata lyödäkään-, kätensä siinä vain likaa. No, minä löin, nyt sopii suudella omaa kättänsä. Armas käsi, annoit hyvälle korvapuustin!

Tyttö naurahti ja todellakin silitti sekä kolmesti suuteli oikeaa kättään. Hän katsoi tyttöön kauhuissaan, ja hänen hitaat ajatuksensa kulkivat nyt rajun nopeasti; ja jo lähestyi kuin synkkä pilvi, se kauhea, joka oli kuin kuolema, jota ei voi välttää.

— Mitä sinä sanoit?… Mitä sanoit?

— Minä sanoin: on häpeä olla hyvä. Etkö sinä ole sitä tiennyt?

‒ En ole tiennyt — mumisi hän, äkkiä vaipuen ajatuksiinsa ja ikäänkuin unohtaen tytön läsnäolon. Istuutui.

— Tiedä siis nyt. Puhui tyttö rauhallisesti, ja ainoastaan siitä miten rinta paidan alla kohosi ja laski voi huomata että hänen sisällään raivosi myrsky, kaikui pidätetty tuhatääninen huuto.

— No, tiedätkö nyt?

— Mitenkä? — heräsi hän.

— Tiedätkö nyt, sanon minä?

— Odota!

‒ Odotan, rakkaani. Viisi vuotta olen odottanut, ja ettenkö nyt viittä minuuttia odottaisi!

Tyttö laskeusihe tuolille, ja ikäänkuin aavistus jostain odottamattomasta ilosta olisi vallannut hänet, alkoi hän väännellä paljaita käsiään ja peitti silmänsä:

— Voi sinä minun armaani, oma rakkahani!…

— Sinä sanoit: on häpeä olla hyvä?

— Niin, rakkaani, se on häpeä.

— Tämä on siis!… — hän pysähtyi kauhistuksesta.

— Siinäpä se onkin. Pelästyit? Ei tee mitään. Ensin vain peloittaa.

— Ja sitten?

— Kun jäät kanssani, niin saat tietää.

Hän ei ymmärtänyt.

— Kuinka jään?

Nyt kummastui tyttö vuorostaan:

— Voitko sinä nyt tämän jälkeen minnekään mennä? Varo, rakkaani, ettet petä. Ethän sinä ole konna, kuten ne toiset. Kun olet hyvä — niin jäät, et mene minnekään. Enhän suotta sinua odottanut.

— Sinä olet järkesi menettänyt! — sanoi mies äkäisesti. Tyttö katsoi häneen ankarasti, uhkasipa vielä sormellakin.

— Ei ole oikein. Älä puhu niin. Kun kerran on tullut luoksesi totuus,
niin kumarra sille syvään äläkä sano: olet järkesi menettänyt.
Kirjailijani sanoo: olet järkesi menettänyt, siksipä hän onkin konna.
Pysy sinä vain rehellisenä.

— Mutta jollen jääkään? naurahti hän synkästi, huulet vaaleina.

— Kyllä jäät! — sanoi tyttö varmasti. — Minnekä sinä nyt menisit? Et voi minnekään mennä. Sinä olet rehellinen. Sen huomasin jo silloin kun suutelit kättäni. Tyhmyri on, ajattelin, mutta rehellinen. Ethän loukkaannu siitä, että pidin sinua tyhmänä? Olet itse siihen syypää. Minkätähden tarjosit minulle viattomuuttasi? Ajattelit kai: annan tuolle viattomuuteni, niin hän jättää minut. Voi, tyhmyriä, sinua! Ensin minä ihan loukkaannuin ja ajattelin: mitä tämä nyt on, eihän tuo pidä ihmisenäkään, vaan sitten huomasin, että se johtui siitä sinun hyvyydestäsi. Ei rakkaani, se keino ei tepsi.

— Ei tepsi?

— E-i-i rakkaani, — venytti tyttö, — et joutunut tyhmän kanssa tekemisiin. Kyllä olen tarpeekseni kauppiaita katsellut. Tämä kokoaa miljoonat, antaa kirkolle ruplan, ja luulee että nyt on kaikki hyvin. Ei, rakkaani, rakenna minulle koko kirkko. Anna minulle mitä sinulla on kalleinta, nimittäin viattomuutesi! Kenties annat viattomuutesikin vain siksi että se on käynyt tarpeettomaksi, on ruvennut homehtumaan. Onko sinulla morsianta?

— Ei ole.

— Mutta jos olisi ja jos hän odottaisi sinua huomenna kera kukkaisten ja suutelojen, rakastavana — antaisitko sittenkin puhtautesi?

— En tiedä, sanoi hän miettiväisenä.

— Siinäpä se onkin. Olisit sanonut: ota ennen elämäni, mutta jätä kunniani! Mikä huokeampi, sen tietenkin annat. Ei, vaan anna sinä minulle kallein, anna se mitä ilman et itse voi elää!

— Miksi minä antaisin, miksi?

— Kuinka miksi? Ainoastaan siksi ettei tarvitseisi hävetä.

— Ljuba! — huudahti hän ihmeissään: kuulehan, sinähän olet itsekin…

— Hyvä, tahdot sinä sanoa? On se ennenkin kuultu. Kirjailijaltani olen tuon monasti kuullut. Yhtäkaikki rakkaani, se ei ole totta. Olen onnettomin ilotyttö.

— En jää! — huusi hän läpi hampaittensa.

— Älä huuda, rakkaani. Huutamalla et voi muuttaa totuutta. Totuus on kuin kuolema — kun tulee ota vastaan, oli minkälainen hyvänsä. Vaikeata on totuuden kohtaaminen, rakkaani, tiedän sen itsestäni, — ja kuiskaamalla, häntä suoraan silmiin katsoen, hän lisäsi:

— Jumalahan on myöskin hyvä!

— Entä sitten?

— Ei mitään… Koeta ymmärtää, minä en puhu mitään. Mutta siitä on jo viisi vuotta kun viimeksi kirkossa kävin. Se on totuus se!

Totuus — mikä totuus? Mikä uusi tuntematon kauhu tämä vielä on, jota hän ei ollut tuntenut kohdatessaan kuoleman kasvoista kasvoihin, eikä keskellä elämääkään. Totuus!

Siinä istui hän, joka ei tiennyt muuta kuin kyllä ja ei, käsivarsiin nojaten ja hitaasti liikutellen silmiään, ikäänkuin elämänsä toisesta päästä toiseen. Ja hajosi elämä, kuten huonosti liimattu lukittu laatikko, joka on joutunut syksyiseen sateeseen, eikä sen pirstaleista voinut hän löytää sielunsa äskeistä ihanan kokonaista, puhdasta rauhaa. Hänen mieleensä muistuivat rakkaat läheiset ihmiset, joitten kanssa oli elänyt koko elämänsä ja tehnyt työtä ilon sekä surun vallitessa. Nyt ne tuntuivat hänestä vierailta, heidän elämänsä käsittämättömältä ja työnsä mielettömältä. Ikäänkuin joku olisi äkkiä ottanut hänen sielunsa voimakkaisiin käsiinsä, ja taittanut sen polviinsa kuin kepin, ja heittänyt palaset kauvaksi. Ainoastaan muutaman tunnin oli hän ollut täällä, ainoastaan joku tunti sitten tullut sieltä — mutta tuntui siltä kuin olisi koko elämänsä viettänyt täällä, vastapäätä tätä puolialastonta naista, kuunnellen etäistä soittoa ja kannusten kilinää ja niinkuin ei välillä olisi missään muualla käynyt. Eikä hän tiedä onko korkealla vaiko matalalla — tietää vain että hän vastustaa, intohimoisesti vastustaa kaikkea sitä mikä vielä tänään päivällä muodosti koko hänen elämänsä ja täytti koko hänen sielunsa. On häpeällistä olla hyvä…

Muisti kirjat, joiden mukaan oli opetellut elämään, ja hymähti katkerasti. Kirjat! Tuossa on kirja — istuu paljain käsivarsin, ummistetuin silmin, autuaallinen ilme kalpeilla, kärsineillä kasvoillaan, ja odottaa kärsivällisesti. On häpeällistä olla hyvä…

Ja yhtäkkiä tuntien surua, kauhua, sietämätöntä tuskaa, huomasi hän että se elämä oli lopussa ainiaaksi, — ettei hän voisi enää olla hyvä. Oli elänyt ainoastaan siitä että oli hyvä, väin siitä oli iloinnut, se oli kuolemaankin rohkaissut — ja nyt sitä ei ole, ei ole mitään. Pimeyttä. Jääpikö hän tänne, vai palaako hän takaisin toveriensa luokse — eihän hänellä enää ollut tovereita. Miksi tuli hän tähän kirottuun taloon! Olisi ennemmin jäänyt kadulle, olisi antautunut urkkijain käsiin, olisi mennyt vankilaan — vankilahan ei ole mitään, siellä ei tarvitse hävetä sitä että on hyvä! Mutta nyt — vankilaankin on liian myöhäistä.

— Itketkö sinä? — kysyi tyttö levottomasti.

— En! — vastasi hän vihaisesti. — Minä en itke koskaan.

— Eikä tarvitsekaan, rakkaani. Me naiset kyllä saamme itkeä, mutta te ette saa. Jos tekin rupeatte itkemään, kuka sitten vastaa Jumalan edessä?

Onhan tuo meikäläisiä; ihan omia.

— Ljuba, — huudahti hän murheisena; — mitä pitää minun tehdä?

— Jää kanssani! Jää minun kanssani — sinähän olet nyt minun.

— Ja ne toiset?

Tyttö kävi synkäksi.

— Mitkä toiset?

— Ne ihmiset, ihmiset! huusi hän kuin mielipuoli — ihmiset, joiden eteen olen työtä tehnyt! Enhän itseäni varten, ei totisesti, en omaksi huvikseni kantanut kaikkea sitä — enkä kuolemaan valmistautunut!

— Älä puhu minulle ihmisistä! sanoi tyttö ja hänen huulensa vavahtelivat. — On parasta ettet puhu minulle ihmisistä, muuten annan toisen korvapuustin, kuuletko!

— Mitä tarkoitat? — ihmetteli hän.

— Rakkaani, säästä itseäsi! Piilouduit ihmisten tähden, johan siinä kylliksi. Älä pakene totuutta, siltä et voi minnekään piiloutua. Ja jos ihmisiä rakastat, säälit meitäkin raukkoja — ota minut. Sillä, rakkaani, — minä sinut kyllä otan.

IV

Tyttö istui kädet ristissä, suloisen raukeuden valtaamana, järjettömästi onnellisena, ikäänkuin mielettömänä. Heilutti päätään ja aukasematta autuaallisesti unelmoivia silmiään, hän puhui hitaasti, melkein laulamalla:

— Sinä oma armaani! Me juomme yhdessä sinun kanssasi. Me itkemme yhdessä — voi miten suloisesti itkemmekään yhdessä. Saan itkeä koko elämäni edestä! Jäit kanssani, et mennyt pois. Kun näin sinut tänään peilissä, heti juolahti mieleeni: tuossa hän on, minun valittuni, minun armaani. Enkä minä tiedä kuka sinä olet veljeni, vaiko sulhaseni, olet vaan kokonaan omainen, niin läheinen.

Hänkin muisti tuon mustan, mykän, surevan parin peilin kultakehyksissä ja silloisen ajatuksensa: ikäänkuin hautajaisissa — yhtäkkiä tunsi hän sietämätöntä tuskaa, kuin olisi ollut painajaisen vallassa kokonaan, ja hänen täytyi purra hammastaan. Ja siirtyen ajatuksissaan taaksepäin, muisti hän rakkaan revolverinsa taskussa, kaksi päivää kestäneen paon, litteän oven, jossa ei ollut ripaa, ja miten hän haki ovikelloa ja miten pöhöttynyt tarjoilija, joka vielä ei ollut ehtinyt pukeutua hännystakkiin, tuli pelkässä likaisessa karttunipaidassa avaamaan, ja miten hän emännän seurassa astui saliin ja näki ne kolme tuntematonta. —

Hänestä alkoi tuntua yhä vapaammalta ja lopulta selvisi että hän on samallainen kuin oli ollutkin ja aivan vapaa ja että hän voipi mennä minne ikinä haluttaa.

Ankarina kiersivät hänen silmänsä ympäri tuntematonta huonetta ja varmana niinkuin hetkeksi humalasta selvinnyt ihminen, joka huomaa olevansa oudossa ympäristössä, arvosteli hän kaikkea näkemäänsä:

— Mitä tämä on! Mikä mielettömyys! Mikä hirveä uni!

* * * * *

Mutta soitto yhä kuului. Ja nainen yhä istui, ristissäkäsin, nauroi kun ei ollut voimia puhua, oli menehtymäisillään rajun, ennen tuntemattoman onnen ikeen alle. Mutta tämä ei ollut unta.

* * * * *

— Mitä tämä sitten on? Onko tämä — totta?

— Totta, rakkaani! Eroamattomat olemme sinun kanssasi. Se on — totta. Totta — ovat nuo litteiksi rypistyneet hameet, jotka riippuvat seinällä kaikessa alastomuudessaan. Totta — on tämä sänky, jolla tuhannet päihtyneet miehet, ovat taistelleet ilettävän hekuman suonenvetoisissa puistutuksissa. Totta — on tämä hajuvedellä sekoitettu ummehtunut, kostea lemu, joka tarttuu kasvoihin ja joka tekee elämän sietämättömäksi. Totta — on tämä nainen, jolla on kalpeat, kärsivät kasvot ja surullisen onnellinen hymyily.

Asetti jälleen käsien varaan raskaan päänsä, katseli kulmainsa alta, kuin susi, jota joko tapetaan tahi joka itse aikoo tappaa, ja ajatteli hajamielisesti:

Tässä se siis onkin totuus… Tämä merkitsee: etten huomenna, enkä ylihuomenna mene, ja että kaikki saavat tietää miksi en tullut, jäin naisen luo, aloin juoda ja he sanovat minua petturiksi, raukaksi, konnaksi. Muutamat puolustavat, arvaavat asian oikean laidan… ei, siihen ei voi luottaa, parempi on näin. Tietenkin, tietenkin näin. Kun kerran on matka pimeyteen, niin antaa mennä. Entä sitten etempänä? En tiedä, pimeätä. Luultavasti jotain kauheata — enhän vielä osaa heidän tavallaan. Miten omituista: täytyy opetella olemaan huono. Keneltä oppia sitä? Tytöltäkö?… Ei hän kelpaa opettajaksi, ei hän itsekään tiedä mitään, vaan kyllä kai minä sen osaan. Huonoksi täytyy tulla kokonaan niin että… Oh, minä kadotan jotain suurta! Ja sitten? Ja sitten, joskus tulen tytön luo, taikka kapakkaan, taikka pakkotyöhön ja sanon: nyt en häpeä, nyt ei minun tarvitse tehdä tiliä teille mistään, nyt minä itsekin olen samallainen kuin te, likainen, langennut, onneton. Tahi menen torille, minä langennut ja huudan: katsokaa, mimmoinen minä olen! Minulla oli kaikkea: järkeä, kunniaa, minua pidettiin arvossa ja vieläpä — peloittaa ajatellakin — minulla oli sielun kuolemattomuuskin. Ja kaiken tämän heitin minä langenneen naisen jalkoihin, kaikesta kieltäydyin ainoastaan siksi että hän oli huono. — Mitä he sanovat? Aukasevat suunsa selki selälleen ja ihmetellen lausuvat: "järjetön!" Tietysti, järjetön. Olenko minä siihen syypää, että olen hyvä? Koettakoon hänkin, tyttö, koettakoot kaikki tulla hyviksi… Jaettakoon omaisuus niille, joilla sitä ei ole. Mutta tämä omaisuus on Kristus, johon minä en usko. Taikka toisin: kuka antaa sielunsa — ei elämää — mutta — sielun, niin minä tahtoisin. Mutta tekikö Kristus syntiä syntisten kanssa, joiko hän, tahi tekikö aviorikoksia? Ei, hän vain antoi heille anteeksi, rakastikin heitä. No, rakastanhan minäkin, annan anteeksi, säälin — miksi siis minun itseni? Mutta eihän tyttö käy kirkossa. En minäkään. Tämä ei tule Kristuksesta, tämä on toista, tämä on kauheampaa.

— Kauhistuttaa, Ljuba!

— Niin, rakkaani. Kauhistuttaa ihmistä totuuden kohtaaminen.

Tyttö jälleen puhuu totuudesta. Mutta miksi kauhistuttaa? Mitä minä pelkään? Mitä minun tarvitsee pelätä — kun kerran itse näin tahdon? Tietysti, ei ole mitään pelkäämistä. Enkö minä siellä torilla, olisi korkeammalla kaikkia niitä avosuita? minä alaston, likainen, repaleinen — minun kasvoni näyttäisivät hirvittäviltä — minä joka itse olen antanut kaikki — enkö minä olisi silloin ikuisen oikeuden ankara kuuluttaja, oikeuden, jonka alle itse Jumalankin täytyy alistua, muutoin ei hän olisikaan Jumala!

— Ei ole mitään kauheata, Ljuba!

‒ Ei rakkaani, kyllä on. Et pelkää, sepä hyvä, mutta älä kutsu sitä. Se ei ole tarpeellista.

Siis näin minä lopetin. En tämmöistä loppua odottanut. En toivonut tämmöistä nuorelle, kauniille elämälleni. Jumalani, tämähän on mieletöntä, olen tullut hulluksi! Ei vielä ole liian myöhäistä. Vielä voin lähteä.

— Sinä minun rakkaani! — sopersi nainen väännellen käsiään. Hän vilkaisi tyttöön. Tämän autuaallisesti ummistetuissa silmissä sekä harhailevassa onnellisessa hymyilyssä ilmeni sammuttamaton jano, pohjaton nälkä. Ikäänkuin olisi hän jo syönyt jotain suurta, ja vieläkin söi. Katsahtaen synkkänä tytön laihoihin käsivarsiin ja mustiin kainalokuoppiin, nousi hän hätäisesti. Ja ikäänkuin tahtoen pelastaa jotain kallisarvoista — elämän, taikka järjen, taikka sen entisen hyvän totuuden — alkoi hän hitaasti pukeutua. Ei tahtonut löytää kaulahuiviaan.

— Kuule Ljuba, etkö ole nähnyt kaulahuiviani?

— Mihin sinä? — heräsi nainen. Ljuban kädet vaipuivat alas ja hän itse kurottautui eteenpäin, hänen puoleensa:

— Minä lähden.

— Lähdet? —

Toisti tyttö. — Lähdet? Minne?

Naurahti katkerasti.

— Eikö minulla sitten ole paikkoja, minne mennä. Tovereitten luo tietysti.

— Niitten hyvienkö luokse? Olet pettänyt minut?

— Niin, hyvien luokse, — naurahti jälleen.

Viimein oli pukeutunut. Koetteli kämmenillä kupeitaan:

— Anna lompakkoni.

Antoi sen.

— Entä kello?

Antoi senkin. Se oli pienellä pöydällä.

— Jää hyvästi.

— Pelästyitkö?

Kysymys tehtiin rauhallisesti, luonnollisella äänellä. Hän katsoi ja näki: edessään seisoi pitkä, solakka nainen, jolla oli hienot, melkein lapselliset kädet, joka kalpeasti hymyili ja valkein huulin kyseli:

— Pelästyitkö?

Kuinka omituisesti hän muuttui: tuo juuri niin voimakas, jopa peloittavakin nainen oli käynyt surunvoittoiseksi, hempeäksi tytöksi. Mutta yhdentekevää. Hän otti askeleen ovea kohti.

— Ja minä kun luulin että sinä jäisit.

— Kuinka?

— Minä luulin että jäisit minun kanssani.

— Miksi?

— Avain on sinun taskussasi. Muuten vain, että minulla olisi hauskempi.

Lukko jo narahti.

— Mene sitten. Mene hyviesi luokse, vaan minä…

… Ja silloin, viime hetkessä, kun olisi ollut vain aukaistava ovi, jonka takaa hän olisi uudelleen löytänyt toverinsa, ihanan elämän sekä sankarimaisen kuoleman — teki hän julman, käsittämättömän teon, joka turmeli koko hänen elämänsä. Lieneekö johtunut mielettömyydestä, joka joskus niin odottamatta valtaa kaikkein voimakkaimmat ja rauhallisimmat luonteet, vai vaikuttiko sen todellakin juopuneen viulun vikinä porttolan seinien sisällä prostitueeratun naisen mustattujen silmien edessä — että hän nyt keksi jonkuntapaisen viimeisen hirvittävän elämän totuuden, oman totuutensa, jota eivät ole toiset ymmärtäneet eivätkä voi ymmärtää. Lieneekö ollut valheellista vai todellista hänen nykyinen tilansa, mutta hän otti sen vastaan rohkeasti ja häikäilemättä, sillä tosiasiain välttämättömyydellä, joka teki hänen entisen elämänsä tulisen viivan kaltaiseksi, jännittäen sen kuin jousen.

Siveli hitaasti kädellään karvaista vankkaa päätänsä, ja sulkematta edes ovea, meni ja istui entiselle paikalleen sängylle. Kalpeana, ulkonevine poskipäineen muistutti hän ulkomaalaista, englantilaista.

— Mitä sinä nyt? Unohditko jotain? — kummasteli nainen. Hän ei ollut odottanut sitä, mitä nyt tapahtui.

— En.

— Mitä sinä sitten? Miksi et mene pois?

Ja rauhallisesti, kuin kivi, johon elämä raskaalla kädellään on hakannut viimeisen julman käskynsä, hän sanoi:

— Minä en tahdo olla hyvä.

Nainen alkoi iloisena hääriä. Hän riisui häntä kuin lasta, päästeli auki hänen kengännauhojaan, silitteli hänen päätään, hänen polviaan, eikä edes nauranut — niin täysi oli hänen sydämensä. Äkkiä katsahtaen hänen kasvoihinsa tyttö kauhistui:

— Kuinka kalpea sinä olet! Juo, juo pian. Sinusta on vaikeata,
Petetshka?

— Nimeni on Aleksei.

— Yhdentekevä. Tahdotko, kaadan sinulle lasillisen? Mutta varo ettet polta kurkkuasi, tottumattomana on vaikeata juoda juomalasista.

Suu auki katseli tyttö miten hän joi hitaasti, hiukan epävarmoin siemauksin. Alkoi yskiä.

— Ei tee mitään. Kyllä sinä opit hyvin juomaan, sen huomaa heti. Olet kunnon poika. Miten iloinen olenkaan!

Viheltäen tyttö hyppäsi hänen päälleen ja tukahutti hänet lyhyillä, tulisilla suuteloilla, joihin hän ei kerinnyt vastata. Naurettavaa: vieras, ja noin suutelee! Lujasti puristi tyttöä käsillään, estäen häntä liikahtamasta, ja jonkun aikaa ääneti, itsekin liikkumattomana, piteli tyttöä ikäänkuin olisi koetellut tyyneyden voimaa, naisen mahtia — omaa valtaansa. Ja nainen nöyränä ja alistuvana puutui hänen käsissään.

— Olkoon menneeksi! — sanoi hän ja huokasi tuskin huomattavasti.

Jälleen hääri nainen, hehkuen hurjassa ilossaan, kuin tulessa. Ja niin hän täytti huoneen liikkeillään, että tuntui kuin ei hän yksin, vaan useita tällaisia puolihulluja naisia olisi puhunut, liikkunut, kulkenut ja suudellut. Juotti häntä konjakilla ja joi itsekin. Yhtäkkiä muisti jotain ja löi kätensä yhteen.

— Mutta revolveri! Revolverinhan me olemme kokonaan unohtaneet! Anna pian, se täytyy viedä konttoriin.

— Mitävarten?

— Minä pelkään sellaisia esineitä. Sattuu vielä laukeamaan!

Hän hymähti ja sanoi:

‒ Mitähän jos sattuu laukeamaan? Niin, jos se nyt yhtäkkiä laukeaa!

Otti esille revolverin ja hitaasti ikäänkuin olisi kädellään koettanut vanhan, kuuliaisen aseen painoa, antoi sen tytölle. Otti patruunatkin esille.

— Vie.

Jäätyään yksin, ilman revolveria, jota oli kantanut niin monta vuotta, kuullessaan puoliavoimesta ovesta kaukaiset tuntemattomat äänet ja hiljaisen kannusten kilinän, tunsi hän koko sen kuorman suuruuden, jonka oli hartioilleen ottanut. Hiljaa kulki yli huoneen ja kääntyen sinne päin, missä entisten toverien piti olla hän lausui:

— No?

Tämä lyhyt sana sisälsi paljon: siinä oli viimeinen hyvästijättö, sanaton vaatimus kaksintaisteluun, peruuttamaton päätös taistella kaikkien kanssa, omienkin, ja hitunen, aivan hiukan verran hiljaista sääliä.

Yhä samassa asennossa seisoi hän, kun Ljuba saapui ja innokkaana alkoi puhua kynnykseltä:

— Rakkaani, älä suutu? Älä ole vihoissasi, olen kutsunut tänne tovereitani. Muutamia vain. Ethän pane vastaan? Ymmärrätkö, kovin teki mieleni näyttää heille sinua, minun valittuani, omaa armastani. Eihän tee mitään? Ne ovat kilttiä tyttöjä, tänään ei heitä ole kukaan ottanut ja he ovat yksin siellä. Upseerit ovat hajaantuneet huoneisiin. Eräs heistä näki revolverisi ja kehui sitä: erinomaisen hyvä, sanoi hän. Ethän pane vastaan rakkaani, ethän? — tukahutti tyttö hänet lyhyillä, tulisilla suuteloilla.

Ne jo astuivat sisään, virnistellen, teeskennellen ja säädyllisesti istuivat riviin, toinen toisensa viereen. Heitä oli viisi tahi kuusi kaikkein ruminta, vanhanpuoleista tyttöä. Maali peitti heidän kasvonsa, silmät olivat mustatut ja hiukset kammatut otsalle kuin mikäkin hevosen otsaharja. Muutamat olivat häpeävinään, toiset rauhallisina odottivat konjakkia ja katsoivat häneen totisesti, sekä ojensivat käsiään tervehtiäkseen. Nähtävästi he olivat jo levolle menossa koskapa kaikki esiintyivät kevyissä aamupuvuissa ja yksi, suunnattoman lihava ja laiska kylmäverinen nainen, jolla oli uskomattoman paksut käsivarret, oli tullut pelkässä alushameessa. Tämä lihava sekä vielä toinen, jolla oli vihaiset linnunkasvot, joilla maali halkeili kuin likainen vanha rappaus seinällä, olivat aivan päihtyneitä, toiset vain sen verran että olivat hyvällä tuulella. Ja koko tämä puolialaston, avomielinen hihittävä joukko ympäröi hänet ja heti alkoi tuntua ruumiin, porterin ja sen saman irstaisen, saippuaisen hajuveden löyhkä. Tarjoilija, ruumiinmukaisessa hännystakissa tuli juosten ja toi konjakkia sekä porteria. Kaikki tytöt kuorossa tervehtivät häntä:

— Markusha! Rakas Markusha! Markusha.

Nähtävästi kuuluu tapoihin näin tervehtiä häntä, sillä juopunut lihavakin lausui laiskasti:

‒ Markusha!

Kaikki tämä oli niin kummallista. Joivat, kilistivät laseja, puhuivat kaikki yhtaikaa ja jotain omaansa. Se vihainen, jolla oli linnun naama, kiihtyneesti kertoi jostain vieraasta joka oli ottanut hänet lyhyemmäksi aikaa ja jonka kanssa taisi sitten riitaantua. Usein pistivät väliin kirosanoja, mutta eivät lausuneet niitä välinpitämättömästi kuten miehet tekevät, vaan aina erikoisen purevasti.

Kaikkia esineitä nimittivät omilla nimillään.

Ensimmältä kiinnittivät häneen vähän huomiota ja hänkin vaikeni itsepintaisesti ja katseli vain. Onnellinen Ljuba istui vuoteella hänen vieressään, käsi hänen kaulallaan, itse joi vähän, mutta hänen lasiaan täytti yhtämittaa. Usein kuiskaili ihan korvan sisään:

— Rakkaani!

Hän joi paljon mutta ei päihtynyt, vaan jotain muuta tapahtui hänessä, joka synnyttää ihmisiin salaista ja sangen voimakasta alkohoolia. Ikäänkuin olisi hänen juodessaan hänen sisällään tapahtunut nopea purkautuminen. Tuntui siltä kuin kaikki, mitä hän oli elämän kuluessa oppinut, rakastanut ja ajatellut, puheet toverien kanssa, kirjat, vaarallinen ja kunniakas työ, olisi hiljalleen palanut loppuun, kadonnut jäljettömiin. Mutta hän itse ei tästä kukistunut, vaan omituisesti vahvistui ja tuli lujemmaksi. Kuin olisi jokainen tyhjennetty lasi lähentänyt hänet hänen alkuperäänsä — isoisään, esivanhempiin, niihin ensimäisiin, alkuaineista kokoonpantuihin kapinoitsijoihin, joille kapina oli uskonto ja uskonto kapina. Niinkuin lähtevä väri kuumassa vedessä ‒ luopui ja vaaleni kirjaviisaus, ja sen sijalle asettui oma, niin kurja ja pimeä, kuin kaikkein mustimman mullan ääni. Tästä hänen viimeisestä viisaudestaan tuulahti rajaton vapaus, synkkien metsien äärettömyys ja niittyjen vieno tuoksu. Siinä näkyi tulipalojen verinen kajastus, siinä kuului kellojen sekava kumina ja jalkarautojen helinä sekä tuhansista kurkuista nousevat tylsät rukoukset ja pirullinen nauru — ja mustana tunsi taivaankannen lepäävän paljaan päänsä yli.

Näin istui hän, tämä kalpea, joka yhtäkkiä oli käynyt niin läheiseksi kaikille näille hänen ympärillään hyöriville. Tyhjentyneessä, poroksi palaneessa sielussaan ja hävitetyssä maailmassaan valkoisena tulena välkkyi ja valaisi kirkkaasti hänen hehkuva tahtonsa yksin. Tuntien valtansa mahdolliseksi kaikkea luomaan ja kaikki hävittämään, terästyi hänen ruumiinsa rauhallisena.

Äkkiä hän löi nyrkillään pöytään.

— Ljubka! Juo!

Kun tyttö, säteilevänä hymyillen täytti lasin, kohotti hän sen lausuen:

— Meikäläisten malja!

— Niittenkö? — kuiskasi Ljuba.

— Ei, näitten. Meikäläisten malja! Lurjuksien, konnien, pelkurien, maailmanmurjomien malja! Niitten malja, jotka kuolevat kuppaan…

Tytöt nauroivat, mutta lihava sanoi laiskasti:

— Tämä on jo liikaa ystäväni.

— Pidä suusi kiinni, — sanoi Ljuba kalpeana: hän on minun valittuni!

… Kaikkien syntymästään sokeiden malja. Näkevät! puhkaiskaamme silmämme, sillä hävettää, — hän löi nyrkkinsä pöytään, — sillä hävettää näkevän katsella syntymästään sokeita. Jollemme lyhdyillämme voi valaista koko tätä pimeyttä, niin sammuttakaamme lyhdyt ja syöksykäämme kaikki pimeyteen. Ellei ole paratiisia kaikille, niin en minäkään sitä tarvitse — tämä ei ole paratiisi, hyvät naiset, vaan yksinkertaisesti sikopahna. Juokaamme tytöt, kaikkien sammuneitten tulien malja. Juo, pimeys! Pimeyden malja!

Hän horjahti hiukan ja joi. Hän puhui vähän kankeasti, mutta lujalla äänellä, selvästi lausuen joka sanan. Ei kukaan ymmärtänyt tätä pontevaa puhetta, mutta hän itse tuo kalpea ja omituisesti äkäinen mies alkoi miellyttää kaikkia.

Yhtäkkiä alkoi Ljuba puhua, käsiään liikuttaen:

— Hän on minun omani. Hän jää kanssani. Hän oli rehellinen, hänellä on tovereita, mutta nyt hän jää minun kanssani.

Tule meille Markushan toimeen sanoi lihava laiskasti.

— Pidä suusi kiinni, Manjka, saat vasten naamaasi! Hän jää minun kanssani. Hän oli rehellinen.

— Kaikki me olemme olleet rehellisiä, sanoi vanha, äkäinen. Ja toiset jatkoivat:

‒ Minä olin rehellinen neljän vanhaksi… Minä olen nytkin rehellinen,
Jumalan kautta! — Ljuba oli pyrskähtämäisillään itkuun.

— Olkaa vaiti.

— Teiltä on väkivallalla kunnia riistetty, mutta hän on luopunut siitä vapaaehtoisesti. Hän antoi sen minun kunniastani! En tahdo mitään tietää rehellisyydestä ja kunniallisuudesta. Te olette kaikki… vaan hän on vielä viaton…

Ljuba takertui nyyhkytykseen, kaikki toiset remahtivat nauramaan. Niinkuin he nauroivat, voipi nauraa ainoastaan juopunut, joka on kadottanut taidon hillitä tunteitaan. Niin kuin he nauroivat, voipi nauraa ainoastaan pienessä huoneessa, jossa ilma jo on täyttynyt äänenväreillä eikä enää ota niitä vastaan, vaan kumeasti lähettää ne takaisin. He itkivät paljosta nauramisesta, retkahtelivat toistensa päälle ja vaikeroivat. Lopulta hänkin, heitä katseltuaan, pyrskähti nauruun. Ikäänkuin koko saatanan valtakunta olisi kokoontunut tänne naurulla saattaakseen hautaan pienen, viattoman kunnian — hiljaa nauroi itse kuollut kunniakin. Ljuba yksin ei nauranut. Mielenkuohusta vavisten, hän väänteli käsiään, huusi jotain ja lopulta yltyi nyrkeillä lyömään lihavaa, joka vaivoin voimattomana torjui hänen lyöntejään paljailla tukin paksuisilla käsivarsillaan.

— Riittää! — huusi vieras vielä kerran, mutta häntä ei kukaan kuunnellut. Viimein kaikki hiljeni vähitellen.

— Riittää! — huusi hän vieläkin kerran. — Malttakaa. — Näytän teille vielä jotain.

— Anna heidän olla, — puhui Ljuba pyyhkien nyrkillään kyyneleitä. — Täytyy ajaa ne kaikki pois täältä! — Pelästyitkö? — käänsi hän kasvonsa, jotka vieläkin värisivät naurusta. — Rupesi mielesi tekemään kunniaa? Tyhmä raukka, — sitä oletkin koko ajan halunnut! Jätä minut!

Vähääkään välittämättä Ljubasta, kääntyi hän toisten puoleen, nousi ja ojensi kädet ylös:

— Kuunnelkaa. Odottakaa. Heti näytän teille. Katsokaa tänne minun käsiäni.

Iloisina ja uteliaina tytöt tottelevaisesti, kuin lapset, katselivat hänen käsiään suu auki.

— Tässä, — hän pudisti käsiään — pitelen minä elämääni. Näettekö?

— Näemme! Eteenpäin!

— Se oli ihana, se minun elämäni. Se oli puhdas ja kaunis, se minun elämäni. Se oli kuin kaunis kristallimaljakko, tiedättehän. Ja nyt katsokaa: minä heitän sen! — hän laski kätensä alas ja kaikkien silmät kääntyivät maahan, ikäänkuin siellä todellakin olisi ollut jokin hauras ja siro, palasiksi särkynyt esine — ihana ihmiselämä.

— Polkekaa sitä, ilotytöt! Polkekaa, ettei jälelle jäisi palastakaan! —
Hän polkasi jalallaan.

Kuten lapset, jotka iloitsevat uudesta kepposesta, alkoivat kaikki tytöt vinkuen ja nauraen talloa sitä paikkaa, jossa näkymättömänä oli särkynyt siro kristallimaljakko — ihana ihmiselämä. Vähitellen valtasi heidät raivo. Lakkasi vinkuna ja nauru, kuului vain raskas hengitys ja raju, taukoamaton jalkain töminä.

Kuin loukattu kuningatar, katseli Ljuba häntä olkansa yli, silmissä raivoisa ilme ja äkkiä, ikäänkuin olisi tullut mielenvikaan, vaikeroiden heittäytyi hän keskelle naislaumaa ja alkoi kiihkeästi polkea jalkaansa. Ellei olisi huomannut juopuneitten kasvojen vakavuutta, eikä sammuneitten silmien hurjistunutta katsetta ja vääristyneitten suiden vihaa, olisi voinut luulla, että tämä oli jokin erityinen, uusi tanssi, ilman soittoa ja ilman tahtia.

Tarttuen käsin suureen, karvaiseen päähänsä katseli hän rauhallisena ja synkkänä.

* * * * *

Pimeydessä puhui kaksi ääntä.

Ljuban ääni oli niin läheinen, tarkkaavainen ja herkkä. Siinä tuntui pelon värähdys, kuten tavallisesti naisäänessä pimeydessä. Hänen äänensä oli voimakas, rauhallinen ja kaukainen. Sanat lausui hän liian kovaan, liian selvästi ja siitä voi huomata ettei hän vielä täydellisesti ollut humalasta selvinnyt.

— Ovatko silmäsi auki? — kyseli nainen.

— Ovat.

— Sinä ajattelet jotain?

— Ajattelen.

Äänettömyyttä ja pimeyttä, sitten uudelleen tarkkaavainen, valpas naisääni:

— Kerro minulle lisää tovereistasi. Voitko kertoa?

— Miksei? Ne olivat… Hän puhui "olivat", — kuten elävät puhuvat kuolleista tahi kuten kuollut voisi sanoa elävistä. Hän kertoi rauhallisena melkeinpä välinpitämättömänä, niinkuin vanhus kertoo lastenlapsille sankarisatua aikoja vierineiltä vuosilta. Ja pimeydessä kuvasi hän Ljuban lumottujen silmien eteen kourallisen hyvin nuoria, isättömiä ja äidittömiä ihmisiä, jotka olivat vihamieliset sille maailmalle, jota vastaan taistelivat sekä sille, jonka edestä taistelivat. Joutuneina mielikuvituksissaan kaukaiseen tulevaisuuteen, veljes-ihmisten luo, jotka eivät vielä ole syntyneet, kulkevat he koko elämänsä kalpeina haavoitettuina varjoina, aaveina, joilla ihmiset peloittavat toisiaan. Ja järjettömän lyhyt on heidän elämänsä. Jokaista heistä odottaa hirsipuu, tahi pakkotyö, taikka mielenvikaisuus. Heidän joukossaan on myöskin naisia…

Ljuba kiljasi ihmetyksestä ja kohottautui kyynärpäittensä varaan:

— Naisia! Mitä sinä puhut rakkaani!… Nuoret, hempeät neitoset, melkeinpä keskenkasvuiset tytöt, miehuullisesti kulkevat miesten jälkiä ja hukkuvat…

— Hukkuvat. Herra Jumala! — Ljuba pidätti henkeään ja puristautui lähemmäksi hänen olkapäätään.

— Mitä — tulitko liikutetuksi?

— Ei mitään, armaani, minä muuten vain. Kerro eteenpäin! Ja hän kertoi eteenpäin. Ja ihmeellistä: jää muuttui tuleksi, ja hänen kuolinkellojensa kajahduksesta, aukesi tytölle uuden, riemuisan, mahtavan elämän salaisuus. Kyyneleet rajusti nousivat hänen palaviin silmiinsä ja kuivivat kuin tulella. Liikutettuna tyttö ahnaasti. kuunteli ja jokainen vakava sana takoi hänessä uutta sointuvaa sielua, kuin vasara takoo rautaa. Tasaisesti laskeutui vasara ja yhä soinnukkaammaksi kävi sielu, ja äkkiä huoneen ummehtuneessa ilmassa selvänä kajahti uusi, tuntematon ääni — ihmisen ääni:

— Rakas! Minäkin olen nainen!

— Entä sitten?

— Voinhan minäkin mennä heidän luokseen!

Hän vaikeni. Ja siksi että hän vaikeni sekä siksi että hän oli ollut heidän toverinsa, elänyt heidän kanssaan, muuttui hän äkkiä tytöstä erityisen tärkeäksi, niin että alkoi tuntua pahalta maata hänen kanssaan. Siirtyi loitommalle ja asetti kätensä niin etteivät ne koskeneet häneen. Unohtaen vihansa hyviä kohtaan, kaikki kyyneleensä ja kirouksensa, pitkät vuodet yksitoikkoista yksinäisyyttä tässä luolassa, valtasi hänet pelko siitä etteivät ne ota vastaan häntä niin kauniiseen elämään, joka on täynnä itsekieltäymystä.

— Rakas! Mutta huolivatkohan ne minusta? Jumalani, mitenkähän sen käy? Kuinka sinä luulet, luuletko sinä että he huolivat minusta, luuletko etteivät he halveksi minua. Eivätkö he sano: sinulle ei ole luvallista, olet likainen, olet myynyt itseäsi? Sano pian!

Hiljaisuutta ja sitten vastaus:

— Kyllä he huolivat. Miksi eivät huolisi?

— Rakkaani! Miten he ovat…

— Hyviä, — lisäsi miesääni, ikäänkuin olisi pistänyt tylsän, pyöreän pisteen. Riemuissaan, liikuttavalla luottamuksella toisti tyttö:

— Niin. Hyviä.

Niin kirkas oli hänen hymyilynsä että tuntui kuin olisi itse pimeyskin alkanut hymyillä ja ikäänkuin olisivat tähdet tuikkineet. Saapui uusi totuus tyttöön, eikä pelkoa, vaan ilon toi se tullessaan.

Sitten reipas, rukoileva ääni:

Menkäämme heidän luokseen, rakas! Vietkö sinä minut, ethän häpeä että tällaisen olet tuonut? Kyllähän he ymmärtävät miten sinä tänne jouduit. Todellakin, ihmistä ajetaan takaa, minne hän menisi. Johan sitä voisi mennä vaikka lokaviemäriin. Ja minä…. minä… minä koetan. Miksi vaikenet?

Syvä hiljaisuus. Sen keskellä kuului miten kaksi sydäntä löi — toinen tiheästi, kiirettä pitäen, levottomasti — toisen lyönnit olivat voimakkaat, harvat, omituisen harvat.

— Hävettääkö sinua viedä tämmöistä?

Pitkällinen syvä hiljaisuus ja sitten vastaus, josta tuulahti kylmyys ja kivenkovuus.

— Minä en mene. En tahdo olla hyvä.

Hiljaisuus.

— He ovat herroja, — kaikui hänen äänensä omituisena ja kolkkona.

— Kutka? — kysyi tyttö kumeasti.

— Ne entiset.

Jälleen pitkällinen vaitiolo — kuin olisi jostain yläilmoista haavoittunut lintu pudonnut alas ja äänetönnä liikuttelisi siipiään ilmassa päästäkseen maahan, jota vastaan voisi murskautua ja sitten nukahtaa rauhallisesti. Pimeydessä hän tunsi miten Ljuba ääneti ja varovasti, koettaen niin vähän kuin suinkin koskettaa häneen, kiipesi hänen ylitsensä ja alkoi jotain hommata.

— Mitä sinä teet?

— En tahdo maata näin. Tahdon pukeutua.

Luultavasti oli pukeutunut ja istuutui, koskapa tuoli hiljaa narahti.
Oli niin hiljaista, ikäänkuin ei huoneessa olisi ollut ketään.
Hiljaisuutta kesti kotvan; ja rauhallinen, vakava ääni sanoi:

— Ljuba, pöydälle taisi vielä jäädä konjakkia. Juo lasillinen ja pane maata.

V

Päivä oli jo valjennut, ja talossa oli hiljaista, kuten jokaisessa semmoisessa, kun poliisivoima saapui. Monipuolisen arvelun ja harkinnan jälkeen, häiriön ja edesvastuun pelosta, lähetettiin Markusha poliisiasemalle, mukanaan seikkaperäinen kertomus salaperäisestä vieraasta, sekä hänen revolverinsa ja varapatruunat. Siellä heti arvattiin kuka se oli. Kolme päivää olivat poliisit uneksineet hänestä ja vainusivat että hän oli täällä lähitienoilla. Viimeiset jäljet katosivat juuri ———katujen kulmauksessa. Kerran jo määrättiin kaikki ilopaikat tarkastettaviksi, vaan silloin joku keksi uuden valheellisen tien, jonne etsijät lähtivätkin, unohtaen talot kokonaan.

Puhelin soi levottomasti. Puolen tunnin kuluttua, lokakuun viileässä aamussa, autioita katuja äänettömänä kulki suuri joukko poliiseja ja urkkijoita. Ensimäisenä, koko ruumiillaan tuntien arvonsa, astui poliisipäällikkö, pitkä vanhanpuoleinen mies, leveässä univormussa, joka sopi hänelle kuin säkki. Hän haukotteli niin että hänen punainen riippuva nenänsä katosi harmahtaviin viiksiin. Ja rauhattomana ajatteli hän, että olisi pitänyt odottaa sotamiehiä, että on mieletöntä lähteä kohtaamaan sellaista miestä ilman sotilaita, mukanaan unisia kömpelöjä poliiseja, jotka eivät osaa ampua. Ajatuksissaan ehti hän jo useamman kerran nimittää itseään "velvollisuuden uhriksi" ja samalla haukotteli pitkään joka kerta.

Tämä vanha poliisipäällikkö oli aina hieman humalassa. Hänen piirissään olevat huonomaineiset talot, joista hänkin turmelusta haki, maksoivat hänelle suuria summia olemassaolostaan; hän ei ensinkään tahtonut kuolla. Kun hänet tänään nostettiin vuoteesta, piteli hän kauvan aikaa revolveria vuorotellen toisessa ja toisessa hikisessä kädessään, ja vaikka aika olikin täpärällä, hän tiesi mistä syystä käski harjata takkinsa, ikäänkuin olisi lähtenyt tarkastusmatkalle. Eilen vielä poliisiasemalla, kun tuli puhe hänestä, josta koko poliisikunta uneksi, oli poliisipäällikkö juopuneen kyynillisyydellä kutsunut häntä sankariksi ja itseään vanhaksi koniksi. Ja kun apulaiset nauroivat vakuutti hän vakavana että tällaisia sankareita tarvitaan, vaikkapa sitten olisikin vain hirsipuuhun.

Hirttäminen on mieluista sekä hänelle että minulle. Hänelle siksi että menee suoraan taivaanvaltakuntaan ja minulle siksi että saan vakuutuksen siitä että vieläkin on urhoollisia ihmisiä. Mitä siinä irvistätte — totta se on!

Hän nauroi itsekin puheilleen, sillä hän oli jo ammoin unohtanut milloin hänen sanansa olivat totta, milloin valetta. Mutta tänä lokakuun aamuna, kulkien pitkin kolkkoja katuja tunsi hän selvään että eilinen oli valetta ja että hän itse oli roisto; eiliset poikamaiset sanansa hävettivät häntä.

— Sankari! Kuinkas muuten! Jumalani, jos se — sopersi poliisipäällikkö rukouksessa — jos se vain liikahtaa, tapan kuin koiran. Jumalani!

— Ja alkoi ajatella miksi häntä itseään, vanhaa miestä halutti elää? Ja äkkiä keksi: se on siksi että kadut ovat härmäiset. Kääntyi taakseen ja ärjäsi:

— Yhtä jalkaa! Astuvat kuin lampaat… p… p…

Tuuli puhalsi nutun alle, takki oli leveä ja koko ruumis kellui vaatteissa kuin keltuainen munassa — ikäänkuin olisi hän laihtunut yhtäkkiä. Huolimatta kylmyydestä olivat kämmenet hikiset.

Piirittivät talon ikäänkuin olisi ollut koko komppania vihollisia, eikä vain yksi ainoa, joka oli otettava. Varpaillaan hiljaa hiipivät he sen julman oven taakse. Kuului melua, koputuksia, raukkamaisia uhkauksia ampua oven läpi. Ja kun he ryntäsivät sisään, täyttäen pienen huoneen saappailla, takeilla ja pyssyillä näkivät he hänen istuvan sängyssä pelkässä paidassa, paljaat karvaiset jalat maassa. Hän istui ja vaikeni. Ei ollut pommia eikä muutakaan peloittavaa. Oli vain tavallinen ilotytön huone, joka näyttää likaiselta ja inhoittavalta aamun valossa, huiskin haiskin heitetyitä vaatteita, portterilla tahrittu pöytä ja leveä painunut sänky, jolla istui lyhyttukkainen mies ja vaikeni.

— Kädet ylös! — huusi toisten takaa poliisipäällikkö ja puristi lujemmin revolveria hikisessä kädessään.

Mutta hän ei nostanut käsiään, eikä vastannut.

— Eihän täällä ole mitään! Minähän vein revolverin pois. Hyvä Jumala! — huusi Ljuba, pelosta hammasta purren. Tyttö oli pelkässä rypistyneessä paidassa. Hänen vaatteensa tarkastettiin, sänky pengottiin, nurkat nuuskittiin, kurkistettiin piironkiin, eikä löydetty mitään.

— Minähän vein pois revolverin! — intti Ljuba itsepintaisesti.

— Suu kiinni, Ljubka! — kiljasi päällikkö. Hän tunsi hyvin tytön, oli pari, kolme yötä viettänyt tämän seurassa, ja nytkin uskoi hänen puhuvan totta, mutta niin odottamaton oli tämä onnellinen loppu, että ilosta teki mieli huutaa, jaella käskyjä, näyttää valtaansa.

— Nimenne?

— En sano. Enkä ylipäänsä vastaa mihinkään kysymykseen,

— Tietenkin, tietenkin! — vastasi päällikkö pilkallisesti, mutta äskeinen rohkeutensa alkoi kadota. Sitten katsahti hänen paljaihin, karvaisiin jalkoihinsa, nurkassa vapisevaan tyttöön, ja äkkiä valtasi hänet epäilys.

— Mutta onkohan tämä se oikea? — sopotti hän urkkijalle syrjempänä. —
Tuntuu kuin?…

Urkkija, joka tarkkaavasti tutki hänen kasvojaan, nyökäytti vakuuttavasti päätään:

— Sama on. On vain ajanut partansa. Poskipäistä voipi hänet tuntea.

— Poskipäät ovat kuin ryövärillä konsanaan, se on tosi…

— Ja katsokaa silmiä. Silmistä tunnen hänet tuhansien joukosta..

— Silmät, niin… Näytähän valokuvaa.

Kauvan tarkasti hän himmeätä varjostamatonta valokuvaa. Siinä oli hyvin kaunis, erityisen puhtaan näköinen nuorukainen, jolla oli muhkea parta. Katse kenties oli sama, mutta ei synkkä, vaan hyvin rauhallinen ja kirkas. Poskipäät eivät ensinkään pistäneet esiin.

— Näetkö: poskipäitä ei näy.

— Nehän ovat parran peitossa. Mutta kun oikein tarkkaan katsoo…

— Niinpä niinkin, mutta sittenkin… Mahtaakohan sillä olla joskus juomapuuska?

Pitkä, laiha keltanaamainen urkkija, joka itse hyvin usein juopotteli, hymähti suosiollisesti:

— Eihän niillä ole juomahimoa.

— Tiedän minäkin sen. Mutta sittenkin… Kuulkaapas, — lähestyi päällikkö: — olitteko te osallisena ———— murhassa? — kunnioittavasti lausui hän hyvin ylhäisen tunnetun nimen.

Mutta hän vain istui ja hymyili. Hitaasti hän keikutti jalkaansa.

— Teitä puhutellaan!…

— Jättäkää hänet. Hänhän ei rupea vastaamaan. Odottakaamme prokuraattoria. Hän kyllä pakottaa puhumaan!

Poliisipäällikkö naurahti, mutta mieleltään kävi hän yhä raskaammaksi.

— Ljubka hoi! — huusi hän: — minkä tähden et heti ilmoittanut kuka huoneessasi oli?

— Minähän…

Päällikkö löi kahdesti tyttöä poskelle, ensin toiselle sitte toiselle.

— Siinä sait! Kyllä minä teille näytän!

Hänen päänsä kohosi ja jalkakin lakkasi heilumasta.

— Tämä ei miellyttänyt teitä nuori mies? — päällikkö yhä enemmän ja enemmän halveksi häntä. — Minkä sille nyt voi! Te olette tätä lutkaa suudelleet, ja me…

Päällikkö naurahti ja koko poliisivoima kainosti hymyili. Ja ihmeellisintä oli että itse Ljubakin nauroi. Tyttö katsoi lempeästi vanhaan poliisipäällikköön, ikäänkuin olisi nauttinut hänen leikillisyydestään ja hyvästä tuulestaan. Siitä saakka kun poliisit saapuivat ei tyttö kertaakaan ollut katsahtanut häneen ja lapsellisen avomielisesti ilmaisi heille kaikki mitä tiesi hänestä. Hän näki ja kuuli tämän kaiken ja vaikeni ja hymyili omituisen pilkallista hymyä, aivan kuin jos metsässä vanha harmaa, maahan vajonnut kivi olisi alkanut hymyillä. Ovella jo tungeskeli puolialastomia naisia. Joukossa oli niitäkin, jotka illalla olivat istuneet heidän seurassaan. Mutta he katselivat kylmäverisinä, tylsin uteliain katsein, kuin olisivat ensi kerran nähneet hänet; selvästi huomasi etteivät he mitään muistaneet eilisestä. Pian heidät ajettiin pois.

— Ei ole luvallista, hyvä herrasväki, — puheli päällikkö laiskasti uteliaalle joukolle. Katsojat tulivat aivan lähelle, tarkastivat hänet kiireestä kantapäähän, vilkasivat Ljubaan ja ujostelematta tekivät huomautuksia.

— Kylläpä on hyvä! — sanoi nuori upseeri, se joka oli kutsunut kaikkia kotiljonkia tanssimaan. Hänellä oli todellakin ihanat valkoiset hampaat, tuuheat viikset ja lempeät silmät pitkine tyttömäisine silmäripsineen. Vangittua katseli upseeri säälin sekaisella inholla ja rypisti naamansa ikäänkuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. — Kuinkas te nyt noin hullusti herraseni, ai-ai-ai! — pudisti hän päätään ja rypisti nenäänsä.

— Siis, herra vallankumouksellinen, ette ole parempi meitä syntisiä.
Liha on siis teissäkin heikko? — nauroi toinen, vähän vanhempi.

— Minkätähden annoitte pois revolverinne? Voisitte edes ampua. Voin ymmärtää, että te jouduitte tänne, sellaistahan sattuu jokaiselle, mutta miksi annoitte pois revolverinne? Sehän on väärin tovereita kohtaan! — tulisesti puheli nuori upseeri vanhemmalle ja selitti: tiedättekö, Knorre, hänellä oli browninki, jossa oli kolme patruunaa, ajatelkaahan! Voi, kuinka rumaa.

Pilkallisesti hymyillen uuden hirmuisen totuuden kukkulalta, katseli hän nuorta kiihtynyttä upseeria ja huolettomasti heilutti jalkaansa. Eikä se että hän oli melkein alasti hävettänyt häntä. Ja vaikka hänet olisi viety kaikkein vilkasliikkeisimmälle torille kaupungissa ja pantu istumaan naisten, miesten ja lasten silmäin eteen, olisi hän yhtä välinpitämättömästi heiluttanut karvaista jalkaansa ja hymyillyt pilkallisesti.

— Luuletteko että he sitten tietävät mitä toveruus on! — sanoi poliisipäällikkö upseereille, heitettyään halveksivan katseen jalkaansa heiluttavaan. Mutta hyvät herrat, ei saa puhella. Tunnettehan itsekin asetukset.

Mutta yhtä vapaasti tuli yhä toisia upseereita ja yhtä vapaasti he vaihtoivat ajatuksiaan. Yksi, nähtävästi päällikön tuttu, tervehti tätä kädestä. Ja Ljubakin keikaili upseereille.

— Ajatelkaahan, browninki, kolme patruunaa, ja hän tyhmyri itse antoi ne pois, — kertoi nuori. — En voi käsittää!

— Etkä sinä Misha, sitä koskaan ymmärräkään.

— Eiväthän he ole pelkureita!

— Sinä, Misha olet idealisti, maito ei ole vielä huuliltasi ehtinyt kuivaa…

— Simson ja Delila! — sanoi pilkallisesti pienenläntä honottava upseeri, jolla oli puoleksi sisäänpainunut nenä ja harvat viikset.

Poliisipäällikkö, joka oli hyväntahtoisesti hymyillyt, astui äkkiä hänen luokseen ja koettaen ruumiillaan suojata häntä, alkoi puhua kuiskaamalla, hurjasti silmiään pyörittäen:

— Hävettää!… Panisitte housut jalkaanne! Upseerit!… Hävettää… Olette tekin sankari… rupesitte tytön kanssa, lutkan kanssa… Mitä toverisi sanovat? Voi, sinua konnaa…

Kurottaen paljaan kaulansa, kuunteli häntä Ljuba. Ja siinä seisoivat toinen toisensa vieressä nämä kolme totuutta, kolme erilaista elämäntotuutta: vanha, juoppo, lahjoja rakastava virkamies, joka luuli itseään sankariksi, irstas nainen, jonka sydämeen oli jo heitetty uuden elämän ja itsekieltäymyksen siemeniä, — sekä hän. Poliisipäällikön sanoista hän hieman kalpeni ja aikoi jotain sanoa, mutta sensijaan hymähti ja uudelleen alkoi rauhallisesti heiluttaa karvaista jalkaansa.

Vähitellen upseerit hajaantuivat, poliisit tottuivat ympäristöön, kahteen puolialastomaan ihmiseen, ja seisoivat unisina muistuttaen kaikkia muita vahteja, joitten kasvot ajattelemisen puute tekee aivan samannäköisiksi. Pannen kädet pöydälle päällikkö suruissaan mietti sitä, että tänään ei enää saa nukahtaa, että täytyy mennä hoitamaan virkaansa. Ajatteli jotain muutakin, vielä ikävämpää, vielä surullisempaa.

— Saanko minä pukeutua? — kysyi Ljuba.

— Et.

— Minun on kylmä.

— Ei tee mitään. Voit istua näinkin.

— Poliisipäällikkö ei katsonut tyttöön.

Ja taivuttautuen hänen puoleensa tyttö kurotti hoikan kaulansa ja kuiskasi jotain, hellästi, pelkin huulin. Hän kohotti kysyvästi kulmakarvansa, ja tyttö toisti:

— Rakas! Oma rakkaani!…

Hän nyökäytti päätään ja hymähti lempeästi. Ja se että hän hymähti hänelle lempeästi, eikä siis ollut mitään unohtanut ja se, että häntä, tuota ylpeätä ja niin hyvää pidettiin puolialastomana ja halveksittiin, täytti äkkiä tytön sydämen hellällä rakkauden ja leppymättömällä vihan tunteella. Kiljahtaen lankesi Ljuba polvilleen märälle lattialle ja tarttui hänen karvaisiin jalkoihinsa.

— Pukeudu, rakas! — huudahti hän tylsästi: — pukeudu!

— Ljubka, jätä! — veti päällikkö pois tyttöä. — Hän ei ansaitse sitä!

Tyttö hypähti pystyyn.

— Pidä suusi kiinni vanha roisto! Hän on parempi, kuin te kaikki yhteensä!

— Hän on konna!

— Itse olet konna!

— Kuinka? — äkkiä tokasi päällikkö. — Hoi Fedosejanko, korjaa pois tyttö. Pane nyt pyssysi pois tolvana!

— Rakas! minkätähden annoit pois revolverisi, — parkui tyttö polisin käsissä. — Miksi et tuonut pommia… Kyllä me olisimme heidät… me olisimme… heidät kaikki…

— Tuki hänen suunsa!

Hengästyksissään, ja vaieten, taisteli nainen epätoivoissaan ja koetti purra häntä piteleviä paksuja sormia. Hämillään, tietämättä miten painia naisen kanssa, repien häntä hiuksista ja rinnoista, kaatoi vaalea poliisi hänet lattialle ja honotti hirveästi. Eteisestä kuului ääniä ja santarmien kannukset kilisivät. Ja jotain jutteli suloisen sydämellinen, sointuva barytoni, aivan kuin olisi oopperalaulaja lähestynyt, ikäänkuin juuri olisi alkanut vakava todellinen ooppera.

Polisipäällikkö korjasi takkiaan.