VAIHTEISSA

Veturinkuljettajan romaani

Kirj.

MIKKO TERVAS [Mikko Tervaskari]

Oulussa, Pohjolan Kustannus Osake-Yhtiö, 1921.

1

Ratapihan poikki tuli mies raskain, verkkaisin askelin. Hän oli tavattoman tanakkarakenteinen, leveä- ja vähän kumaraharteinen, arvioilta viidenkymmenen miehiä. Leveä leuka oli rintaan painuneena, ikäänkuin sille olisi ollut aivan välttämätöntä saada jostakin vahva tukikohta ja lakki oli syvällä päässä. Kädessään oli hänellä tuohinen eväsvasu, kontin tapaan tehty.

Nyt pysähtyi hän tallitien vaihteessa ja katsoa tuijotti eteensä tiehen. Vaihteen kielirauta ei ollut kai hänen mielestään sopivasti, koskapa hän katsoi sitä ison aikaa, jopa potkaisikin ja kävi kääntämässä kahvasta, katsoi jälleen ja murahti jotakin, josta oli mahdoton saada mitään selkoa. Vihdoin saapui hän veturitallille ja kävi varmuuden vuoksi katsomassa ilmoitustaululla olevaa varikonpäällikön kirjoittamaa työjärjestystä, olisiko siihen tehty mitään matkaa koskevia muutoksia. Tällä kertaa ei ollut, mutta hänen katseensa pysähtyi nimeen, joka oli kirjoitettu hänen nimensä jälkeen, ja nyt hän murisi parikin kertaa köntiessään pilttuusta toiseen. Viimein hän pysähtyi veturin 375:n luokse ja katsoi sitä etupäästä takapäähän moneen kertaan sellaisin silmäyksin, jotka tavallisesti panivat siivoojapojat huonolle tuulelle, ja niin pelottavalta hän näytti nytkin, etteivät he uskaltaneet häntä edes tervehtiäkään, vaan katsoivat parhaimmaksi kaikessa hiljaisuudessa vetäytyä pois.

Nyt kohosi hän hyttiin, tehden siellä tavanmukaiset työt täsmällisesti ja aina samassa järjestyksessä kuin jo vuosia taaksepäin. Eväskonttinsa hän asetti määrätylle paikalle, veti suuren kahvipullon taskustaan ja pani sen lämpenemään kattilan rintalevyn hyllylle vesilasin hanan taakse, otti hytin katolta jousi-istuimet ja asetti ne paikoilleen — kaikki tiesivät, ettei kukaan muu saanut niitä asettaa. Sen jälkeen tutki hän jokaisen kattilan varustimen hytin puolella, jokaisen tivistyksen, tutki tarkkaan, saattaen tuijottaa yhteen paikkaan hellittämättä, oikein minuuttikaupalla, vaikka siinä ei näkynyt tavalliselle silmälle mitään erikoista. Siitä siirtyivät silmät toiseen kohtaan pään hievahtamatta. Tällä tavalla hän tutki jokaisen osan, asettui sitten äskeistäkin hiljaisemmaksi, aivan kuin olisi henkeään pidättäen kuunnellut veden rauhallista kiehumista täyspaineisessa kattilassa. Hetken kuluttua otti hän pienen vasaran ja vaihtoavaimen sekä läksi alas. Siellä tarkasti hän jokaisen koneenosan yhtä huolellisesti.

Tällainen tarkkuus oli ollut hänelle ominaista aivan alusta alkaen, mutta eräällä matkalla oli hänen veturinsa halkovaunu jonkun huomaamatta kehittyneen vian takia sortunut pois kiskoilta ja uhannut vetää sekä koneen että matkustajavaunut mukanaan. Silloin oli leikki kaukana. Sen kuuli matkustajain surkeista valitushuudoista, sillä olivathan he paiskaantuneet junan äkkiä pysähtyessä seinästä seinään.

Mutta mitä teki kuljettaja?

Joko käsittämättä mahdotonta yritystään tai sokeasti luottaen tavattomiin voimiinsa asetti hän hartiansa suistuneen tenderin puskinpölkyn alle, nostaakseen kelvotonta, joka oli tehnyt tuon hävyttömän tekosen. Ja kun jättiläinen ei liikahtanut vähääkään, teki hänen mieli roiskia sitä rautakangella pitkin kiiltäviä kylkiä kuin tukinajaja koniansa. — Jokainen vähänkin asiaa ymmärtäväinen nauroi jo silloin ja monasti sen jälkeen hänen mielettömälle yritykselleen.

Tuon tapahtuman jäljestä, "josta oli päästy pelkällä säikähdyksellä, muutamilla verinaarmuilla ja mustelmilla" niinkuin paikkakunnan sanomalehdet olivat onnettomuuden johdosta kirjoittaneet, oli hänestä tullut "turhantarkka tuijottaja", ja ennen olisi voinut tapahtua mitä hyvänsä kuin häneltä olisi jäänyt tarkastamatta jokainen kiristysmutteri ja jousilevy, saksipuikko ja kaikki pienimmätkin osat koneessaan.

Tämä mies oli veturinkuljettaja Karhula, jonka toveriksi nuori, äsken teollisuuskoulusta päässyt veturinlämmittäjä Erkki Teräs oli määrätty.

* * * * *

Kuljettaja Karhulan pään ympärillä oli jo jonkunlainen kunniakehä. Sen ulkonaisena merkkinä oli kaksi valkoista nauhaa virkalakissa. Hänen veturiensa kattilain seiniin oli syöpynyt koloja ja orkamia ja hänen luonteeseensa ammatin lyömät poltinmerkit, joita nuoremmilla ei vielä ollut. Moni katkera mielennousu, moni tuhattulimmainen yhteenotto, joita oli tapahtunut työn kiivaassa touhussa ylä- ja alamäissä, metsissä ja lakeuksilla, tuulessa ja tyvenessä, oli tämän aiheuttanut.

Kun Karhula nyt tulla tallusteli koneensa luo, katsoi hän vetopyörän käsivarsien välistä koneen alla olevaan kanavaan, jossa, rahilla seisoen, Erkki Teräs juuri rasvasi epäkeskoja. Katse sanoi: vai sinä se nyt olet tullut lämmittäjäksi! Jokainen ele ilmaisi: nulikka, mitä sinä ymmärrät tästä, röhkiikö tämä vai hirnuu!

Tulevien työtoverien katseet yhtyivät seisovien koneenosien välitse, eikä Erkistä tuntunut oikein miellyttävältä ensi silmäyksen jäljestä, mutta hän ajatteli: lieneepä mikä lieneekin, ei kai kuitenkaan purematta nielle.

Kun yli puoli tuntia kestävä tarkastus oli vihdoinkin loppunut, asettui kuljettaja jälleen hyttiin ja lämmitti höyrysilinterit perusteellisesti ja varovaisesti aivan niinkuin pieninkin varomaton teko olisi ne halkaissut siihen paikkaan. Katsottuaan hyttiin kohonnutta toveriaan, joka järjesteli työkaluja paikoilleen sekä pyyhki puhtaiksi äsken nuhraantuneita rasva-astioita tervehti hän:

"Söitkö?"

"Söin."

Ajettiin ulos halkopinolle, ladottiin puita halkovaunuun, jolla aikaa siivooja teräsharjalla puhdisti savupiipun päässä olevat rautalankaverkot, kytkettiin, täytettiin junan jarrujohto ilmalla sekä tehtiin tarpeelliset lähtövalmistukset.

"Täällä nimittäin eivät saa suolet ruveta ruokaa huutamaan kesken matkan."

Tähän ei Erkki vastannut mitään, eikä kai Karhula vastausta odottaakseen sitä sanonutkaan.

Asemakello soi jo kahdesti.

"Luukku!"

Erkki avasi vetoluukun, ja paksu musta savu alkoi kohota piipusta sekä laskeutua väkijoukkoon.

Joku kukitettu lähtijä oli vaunusillalla. Ihmisjoukko lainehti junan edustalla. Nyt kohosi saattamaan tulleen laulukuoron ääni. Säveleet vyörähtelivät väkijoukon yläpuolella, kaikuivat asemahuoneen seinästä. Siihen hukkui hälinä, kuormarattaiden jyrinä asemapihan kivityksellä, junapalvelijain huudot toisilleen, väkijoukon puheen sorina.

Karhula kuunteli hartaana hytin akkunassa, johon oli tunkenut valtavan yläruumiinsa niin paljon kuin sitä sopi. Hän seurasi silmillään joukkoa tuolla ja hänestä tuntui juhlalliselta. Kun tuli viimein lähtöhetki, pani hän koneensa käyntiin mahdollisimman hiljaa niinkuin olisi todellakin joku juhlajuna tullut jäljessä. Sitten asettui hän jälleen akkuna-aukkoon, seuraten silmillään nenäliinojen liehuvaa kuohua päiden yläpuolella, kuunnellen toisella korvallaan laulua, toisella menohöyryn nelijakoista, yhä kiihtyvää jymähtelyä savupiipussa…

Mutta pianpa porhalsi juna jo etäällä niityllä, ja Karhula kohousi tavalliseen ajoasentoonsa. Ei hän juuri silloin istunut, jollei seisonutkaan, nojasihan vaan vähän istuimen kulmaan, kuin ujosteleva ihminen ollessaan ensikertaa kylässä herrasväessä, julman tukevat jalat yhteenpuristettuina niinkuin porsaan kiinniottajalla, yläruumis vähän kallellaan, niin että sopi näkemään ohi kattilan eteensä radalle. Oli jo menty pari aseman väliä, kun hän murahti:

"Nukuitko — viime yönä?"

"Nukuin."

Taasen muutamia kilometrejä.

"Täällä ei nukutakaan, ei työssä eikä perillä."

"Eikö perilläkään?"

"Ei — niinkuin saat nähdä."

Yli mäkien taasen, mutkasta mutkaan, ohi vahtitupien kuin lainehtien ylös ja alas, sivulle, toiselle. Niin tulivat he, tuoden metsien rauhaan yhtäkkiä huumaavan pauhun, kohta vieden sen pois jälleen, jälkeen jättäen pyörivän tomun ja ilmaan hupenevan savun.

Laajan lakeuden avautuessa eteen sanoi taasen Karhula äskeiseen sävyyn:

"Jos jää joku hetki yön selkää itsellesi, niin pidä hyvänäsi!"

Erkki tiesi tämän. Oli käsissä kesä kiireinensä ja se teki tyhjäksi "Kiertokirjesupistelman" loppusivuilla olevien pykälien muistutusten määräykset rautatiepalvelijakunnan työ- ja lepoajasta. Paljojen töiden takia vapaapäivät jäivät nimellisiksi, sillä niitä viettävien velvollisuutena oli olla ylimääräisillä junilla. Mutta hän ei nuorena ja täysvoimaisena ollut vielä sitä ajatellut, eikä vaivojansa laskenut.

"Istuuko sen vai makaa?" jatkoi Karhula päätänsä kääntämättä. "Riisuuko vai eikö? Jos panee housunsa naulaan, niin ne, totisesti, vielä heiluvat, kun niihin on jo hypättävä uudestaan. Potki saappaat jalkaasi kynnyksellä, vedä takki eteisessä, napita se pihalla! Siinä on sulle aikataulu ja ohjesääntö! ‒ Puita!"

Erkki tarttui halkoihin. — Mitä ihmettä: lähtikö Karhulasta noin paljon yhdellä hengenvedolla?

Mentiin taasen kilometrejä, asemien välejä, Karhula samassa asennossa kuin siihen valettu, samalla lailla kallellaan, leuka rinnalla, katse eteen tuijottaen kulmakarvarykelmien alta. Käsi oli höyrynsulkijalla, toinen suunnanvaihtajalla. Sanaakaan sanomatta sekaantui hän Erkin tehtäviin: löi kiinni pesänluukun, kun toinen mielestään piti hetkeä sopivana heittää puita, sulki syöttölaitoksen, kun Erkki juuri oli sen avannut ottaakseen vettä kattilaan.

Mikäpäs auttoi: täytyi tyytyä, ja sen sijaan koetti Erkki painaa muistiinsa ne mäet ja käänteet, joiden kohdalla tämä kaikki tapahtui, saadakseen varmuutta tehtävässään. Se oli äänetöntä puhelua, kysymyksiä ja vastauksia. Erkki alistui vastailemaan nöyrästi ja teki kysymyksensä arkaillen, sillä tässä koulussa hän sai tuntea kuinka huono veturimies hän vielä oli.

* * * * *

Erkki Teräs oli ratamestari Elias Teräksen poika. Vanhemmat olivat häntä suunnitelleet lukuteitä myöten virkauralle, kun pojalla tuntui päätä olevan, ja olihan hän jo käynytkin viisi luokkaa lyseota, mutta siihen se oli jäänyt. Siihen oli kaksikin tärkeää syytä: poika alkoi tuntea vastenmielisyyttä ja ratamestarin pikku palkoilla ei pantu väkisellä oppia nuoren miehen päähän.

"Olisinhan minä sinut kouluuttanut ylioppilaaksi saakka", sanoi isä, "mutta tähän kai se sitten jää. Ethän sinä nyt näinä vuosina olisi paljon mihinkään muuhun kyennytkään, joten tämä on sopinut kuin välityöksi. Enkä usko opin sinua ojaan kaatavan, valitsetpa minkä uran tahansa. Minä en suinkaan tahdo ylpeillä virkamiespojastani, mutta kyllä kunnon miehestä. Ja kunnon miehiä — entistä enempi kunnon miehiä tarvitaankin joka alalla."

Erkki oli silloin saanut ensikerran käsityksen, kuinka paljon hänen koulunkäyntinsä toisella paikkakunnalla oli kuluttanut isän varoja. Mutta se oli vain mieltä innostanut: tämä uran muutto ei saisi viedä asioita huonolle kannalle. Ja mieli oli kuohahtanut kiitollisena: vielä tulee sekin vuoro, että isä ja äiti saavat olla vanhuudenrauhassa kotona ja hän pitää huolen perheen toimeentulosta. Niin oli hän tullut malttamattomaksi, että oli heti pitänyt päästä kaupunkiin työtä kysymään. Vähitellen oli hänessä herännyt halu päästä konealalle, etusijassa rautatielle.

Mutta sielläpä olikin noussut tie pystyyn.

"Ei nyt tarvita miehiä millekään osastolle", oli ylityönjohtaja sanonut. — "Mitä te osaisitte tehdä?"

"Enpä minä kunnollisesti taida osata tehdä mitään", oli hän sanonut avomielisesti.

"Sillä tavalla! Ja työtä kysymässä?"

Erkkiä oli vähän harmittanut hänen hartiain kohottelunsa.

"Kai sitä kuitenkin oppisi tekemään, jos vain pääsisi opettelemaan", oli hän sanonut tyynesti.

"Vai niin. Mutta tehän olette jo suuri mies. Olisihan luullut jo jotakin oppineenkin tuohon tullessa."

"No, olen kai oppinutkin, mitä koulussa on opetettu, mutta nyt ei minulla enää ole varoja käydä koulua."

"Oletteko te käynyt koulua?" oli työnjohtaja sanonut ja astunut takaisin askeleen, jonka jo oli ottanut pois mennäkseen. — "Ovatko todistukset muassa?" Hän oli lukenut niitä sitten. — "Ohoh! — Hm! — Kas, kas! — Jahah!"

Ja siihen hän oli jättänyt hänet keskelle konepajan pihaa huiskin haiskin heitettyjen rautojen, veturien häkkien, savupiippujen ja kaikenlaisen kaman keskelle. Tuo aika oli hänestä tuntunut huimaavan pitkältä, ja siinä oli hän hikoillut epätietoisena, miten tämä päättyisi. Avonaisista akkunoista oli pauhannut työn melu: moniääninen pauke, yhtämittainen kiljuva ääni, pyörinnän humu, hartsattujen hihnojen narina. Seinän läpi pistävästä suuresta putkesta kohisi höyry kuin jonkun hengästyneen jättiläiseläimen läähätys…

Viimein työnjohtaja oli tullut ja ilmoittanut konepajan johtajan hyväksyneen hänet työhön.

Ja niin oli hän saanut kulkea kaikki mahdolliset osastot, olla maalarien ja vaununkorjaajien apulaisena, pestä vaunuja, kirkastaa ovien messinkisiä kädensijoja, kontata maalitölkin kanssa pitkin vaunujen lattioita, käydä käsiksi kaikkein likaisimpiin ja kurjimpiin töihin. Työtoverien mielestä oli koulua käynyt mies perinpohjin nöyryytettävä: "Kynsipäs nyt, että saat maistaa tätäkin herkkua! Täällä ei ollakaan kovat kaulassa."

Hän oli jo ollut miestä mielestään, kun oli päässyt sepän rengiksi, vaikka se olikin ollut rasittavin työ koko harjoitusajalla. Niin oli hän ollut kuin pieksetty iltasilla, kupeet hellinä ja vyörytellen oli hän päässyt aamusin vuoteestaan. Mutta hän oli hammasta purren tarttunut työhönsä, iskenyt sen lujemmasti, minkä jokainen jänne oli ollut kiinteällä, ja niin oli ruumis vähitellen tottunut ja alkanut kasvaa voiman pesiä, niinkuin miehet sanoivat hartioittensa ja käsivarsiensa lihasjyrkylöistä.

Näitä aikoja muisteli Erkki nyt ensimäisellä varsinaisella matkallaan Kunnaan päivystyshuoneelle. — Tuossa kuorsasi Karhula syvässä unessa, suu ammottaen, rautasänky tärähdellen voimakkaista särpäyksistä. Hänen vierellensä toiseen sänkyyn kallistui viimein Erkkikin.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli palattava takaisin varhain. Puoli kolme oli kone jo täysin valmiina tavarajunan edessä.

Luonnossa vallitsi raikas kesäaamun tunnelma. Aurinko nousi juuri kullaten Kunnaan pappilan päätyakkunan.

Etelästä oli saapunut pitkä tavarajuna.

"Tämäpä lupaa minulle hikisen aamuhetken", arveli Erkki itsekseen.

Kovasti olivat he varustaneet koneensa päästäkseen huolettomasti seuraavalle puiden- ja vedenottopaikalle.

"No, miltäs näyttää?" kysyi Karhula, kun he koneen vierestä katsoivat pitkin junaa, jonka toinen pää oli etelävaihteen ulkopuolella, ja ensikerran näki Erkki kankeilla kasvoilla kankean hymyn.

"Pitkältä näyttää."

"Ja pitkä se onkin." — Hän nosti toisen jalkansa koneen portaalle, tarttui kiinni hytin ja tenderin seinään kiinnitetyistä kädensijoista, katsoi yli käsivartensa vieressä seisovaa "poikaa" ja jatkoi: "Tänään saat näyttää, mitä ne lyseon ja teollisuuskoulun viisaudet auttavat ylämäessä."

Hymy vääntyi hetken kestäväksi omituiseksi irvistykseksi, sitten lukkousi suu, pää kohosi hieman ja viimein nousi koko valtava olemus ylös hyttiin.

Nämä silmänräpäykset selvittivät Erkille monta seikkaa.

"Vai niin! Pannaanpa mieleen!" kuohahti; hänen sisimmässään äänettömästi.

Karhulan sanoissa oli uhkaava ennustus alkavalle päivälle, mutta olipa mikä oli, eivät ainakaan häneltä voimat puuttuisi, jos taito puuttuisikin — vielä. Ja hänestä tuntui oikein somaltakin sentään ajatellessaan, että hän on ainoa, jonka hartiavoimien varassa oli koko junan eteenpäin vienti.

Junassa oli painoa, sen sai tuntea kohta ensi iskuista. Vaikka kone oli jo liikkeellä, ei viimeisissä vaunuissa vielä ollut tietoa lähdöstä. Omituinen, rautojen hankauksesta aiheutunut haju nousi kiskoilta, joilla pyörät pyörivät paikoillaan kymmeniätuhansia kiloja painavan jättiläisen alla. Viimein kuitenkin tapausivat pyörät hiekoitetuille kiskoille, kone alkoi saada yhä säännöllisemmän käynnin ja juna vieri pohjoisesta vaihteesta. Vauhdin kiihtyminen ei kuitenkaan ollut kunnollinen. Karhula oli tyytymätön. Häntä vaivasi epäilys, että jotakin oli huonosti "hännässä". Hän oli jo asemalla kävellyt ensimäisten vaunujen sivulla ja kuunnellut jokaista ilmajohdon kiinnityskohtaa.

"Mene katsomaan, käykö ilmapumppu vielä!" sanoi hän ensimäisen kilometrin mentyä.

Erkki avasi edessään olevan oven, josta puhdas aamuilma tulvi sisälle ja meni ulos kulkusillalle, joka kiertää kattilaa. Aivan kattilan etupäässä lämmittäjän puolella oli ilmapumppu, jonka toiminnasta ei voinut saada selkoa koneen käynnin aiheuttaman melun takia. Ylhäältä savusta satoi sammuneita hiiliä, jotka olivat savupiipun sihdeissä pirstoutuneet karkeain sorajyvien kokoisiksi.

Veturi ponnisteli eteenpäin. Jokainen männän isku tärisytti rautaista runkoa. Savupiippu antoi omituisen tummanhelähtävän äänen menohöyryn sitä kumahutellessa. Aamuauringon valo kimalteli kattilan kiiltävissä kupariputkissa, kirkkaissa tangoissa ja levyissä.

Pumppu todellakin kävi tavallista nopeammin, ja hän huomautti siitä kuljettajalle.

"Nyt on vuoto junan johdoissa", sanoi Karhula. "Jossakin vaunussa ovat jarrut kiinni, elleivät useammissakin."

"Mitäs nyt?"

"Emme pääse vastassa olevaa mäkeä ylös."

Seurasi hetkinen äänettömyyttä. Kuului, kuinka koneen käynti alkoi todellakin harventua.

"Olisiko sinussa miestä…?" — Karhulan katse mittaili Erkkiä päästä jalkoihin yli olkapään.

"Mihin?"

"Hoitamaan konetta, jos minä menisin alas eristämään vioittuneen vaunun."

"Enkö minä voi sitä eristää?"

"Siinä on vaara lähellä — tapaturma ja kuolemaki…"

Karhula laski kätensä höyrynsulkijalle, kääntyi ja katsoi suoraan toveriansa.

"Sen kyllä tiedän."

Karhulaan tuli eloa. "Uskaltaisitko sinä mennä eristämään vaunun kulkevasta junasta?"

Erkistä oli mieluista, että Karhula näinkin paljon puhui.

"Jos se vaan on mahdollista", vastasi hän varmasti toverinsa kysymykseen.

"Kyllä se on, etsii viallisen vaunun ja sulkee johdon. Mutta minä en käske sinua tähän."

"Jotakin meidän kuitenkin on tehtävä, sillä muutenhan emme pääse."

"Emme."

Vauhti olikin yhä pienentynyt.

Erkki laskeutui nyt veturin portaalle. Karhula seurasi välikköön ja siinä muutamin sanoin lausui arvelunsa, missä saakka vika olisi.

"Sinä tiedät, ettei siellä saa kompastua!" huusi Karhula jälkeen, kun
Erkki pudottausi tiepuoleen.

Hänen ohitsensa vierivät kuormitetut vaunut höllin jarruin, hiililastit, halkovaunut, öljylastit. Arviolta parikymmentä oli jo mennyt ohi. Seuraavan alta kuului sihinää. Siinä oli siis vuotokohta; jarrutkin olivat tiukasti kiinni.

Silmänräpäyksessä Erkki huomasi, että hänen oli mentävä vaunun eristettyään vielä toiselle puolen pinoa, koska siellä oli erään sulkijan johtolanka. Hän juoksi junan sivulla kunnes tuli eristettävän vaunun etupäähän, päästäkseen siinä paremmin selville menettelytavasta. Nyt vain tyynesti, mutta varmasti. Hän tarttui puskinpölkyn alla olevaan rautaan, juosten kumarruksissaan. Edessä pyörivät pyörät, takana noin kolmekymmentä vaunua valmiina kulkemaan kaiken yli. Nopeasti ja päättäväisesti hyppäsi hän yli kiskon vaunujen väliin, tarttui kytkimiin yhä edelleen juosten. Ilmajohdon sulkeminen oli vain vähäinen tehtävä, silmänräpäysliike, mutta sen avulla tulivat kaikki jäljessätulevat vaunut eristetyiksi johdosta, joka päättyi veturin ilmapumppuun sekä kuljettajan edessä olevaan hienorakenteiseen jarrulaitokseen.

Mutta vaikeampi tehtävä oli jälellä. Hänen oli mentävä yli kytkimien toiselle puolelle.

"Siellä ei saa kompastua!"

Hän hyppäsi varakytkimen ketjulle, siitä valtakytkimelle, joka tärisi kuormituksen suuruudesta. Kumpaisenkaan vaunun pääseinässä ei ollut mitään tukikohtaa, mutta kuitenkin väli oli kyllin suuri, joten saattoi hankaluuksitta, kytkimistä tiukasti kiinni pitäen vähitellen hivutella itsensä niiden yli. Nyt oli jo hänen jalkansa toisella varakytkimellä, pian maassa, ja sitten taasen juoksemaan mukana, kunnes saa uuden tuen toisella puolella olevasta kädensijasta; sen jälkeen yli kiskon. Tultuaan toiselle puolelle päästi hän ilman pois vaunun alla olevista laitteista. Jarrut irroittautuivat pyöristä ja tehtävä oli sitä myöten suoritettu.

Alkoi sitten kilpajuoksu junan kanssa. Tätä tehdessään Erkki huomasi, kuinka lähellä vaara oli ollut. Ennenkuin hän saavutti veturin oli iso valtaoja poikki radan. Hän tarttui lähimmän vaunun porrasrautoihin, kohosi niihin ja meni näin yli ojan. Pölkkyjen välit olivat peittämättömät ja niiden välistä ammotti tyhjyys. Jos hän olisi ollut vielä vaunujen välissä juoksemassa, olisi hän aivan helposti saattanut pudota noihin aukkoihin, menettää tukikohdan ja silpoutua. Täytyi pysähtyä portaalle vähäksi aikaa, niin valtavana tuo mahdollisuus näyttäytyi, ja hänelle tuli lyhyessä hetkessä tuskallinen kuumuus.

Karhula oli ylhäältä veturista seurannut toverinsa matkaa, eikä häneltä suinkaan jäänyt huomaamatta lähenevä vaara. Hän oli kulkenut edestakaisin toiselta puolen veturia toiselle nähdäkseen ilmestyisikö Erkki pois välistä ennenkuin saavuttaisiin sillalle. Hän jo katui, että oli ollenkaan päästänyt poikaa. Entä, jos hän oli jotenkin menettänyt tasapainonsa? Melkein kaikki työtoverinsa olivat antaneet hänelle pistosanoja säästäväisyytensä takia — nyt ensikerran hän huomasi itsekseen menneensä ehkä liian pitkälle. Oliko nyt todellakin järjellistä asettaa muudan pesällinen puita vastakkain ihmishengen kanssa. Olisihan ollut parempi pysähdyttää juna, korjata vika, palata takaisin ottamaan uutta vauhtia, ehkäpä vähentää vaunujakin. Ja niin pitkälle tilanne kiusasi häntä, että hän oli jo aikeissa sulkea höyryn ja jarruttaa junan siihen paikkaan. Mutta samassa ilmestyi "poika" toiselta puolelta esille, ja koneen käynnistä huomasi tempun onnistuneen.

Ei kuitenkaan ollut varaa ehkäistä junan vauhdin kasvamista edessä olevan, väsyttävän pitkän mäen takia, vaikka olisi tehnyt mielikin, auttaakseen toveriaan, joka ponnisteli junan sivulla. Karhulaa alkoi nyt jo huvittaa Erkin ponnistelu ja hänen hartiansa hytkähtivät pari kolme kertaa naurahduksesta.

"Kilpajuoksu", sanoi hän hengästyneelle toverilleen.

"Voitinpa kuitenkin."

"Hm!"

Rautalankakoukussa katon rajassa killuili kummallakin puolella pieni levystä tehty astia. Karhula viittasi verkkaisella liikkeellä Erkin puolella olevaa, ja Erkki ymmärsi sen merkitsevän: "Ota!"

Sitten haki hän pienestä kaapista istuimensa alta niinikään peltisen teerasian, joka toimitti sokeriastian virkaa, otti kuuman kahvipullon, asettaen sen kainaloonsa, vilkaisi radalle ja sanoi:

"Pane alle!"

Sitten hän taivutti kankean vartalonsa, kunnes kahvi alkoi pulputa pullosta.

"On se työ kahvin arvoinen."

Juotiin, ripustettiin astiat nauloihin jälleen ja alettiin touhuta ylämäessä. Sama äänettömyys, sama asento, sama tyyneys, sama leuan lepääminen rinnalla — näyttipä tilanne miltä näytti. Ja uhkaava se olikin, sillä mahdoton oli saavuttaa enää vauhtia, mikä olisi äsken saatu ilman hankaluutta. Erkki antausi kokonaan Karhulan käskyvallan alle. Hän ei luottanut itseensä nyt. Sitäpaitsi välähtivät mielessä siltapölkkyjen välit, kuin pahan unen muistot heräämisen jälkeen.

Ankara koneen työskentely kulutti puita kovasti. Erkki sai syytää alinomaa, ja ahnaat liekit ahmivat niitä kuin rohtimia. Hiki valui lämmittäjän kasvoilta ja paita oli selässä kiinni vääntömärkänä. Tuntui oikein hyvältä, kun välillä pääsi pikkuhetkeksi tenderiin latomaan uutta pinoa etualalle. Tuuli puhalsi vilpoisesti kosteaan ihoon. Terveenä miehenä hän vielä saattoi nauttia siitä.

Koneisto kävi kaikella mahdollisella voimallaan.

Akkunat tärähtelivät sen iskuista, ilma sihisi ja vinkui luukun rakosissa, kulki ulvoen vetolukkojen kautta läpi valkohehkuisen rovion. Siitä huolimatta hiljeni vauhti alinomaa. Oli tullut muutamien jännittävien minuuttien, muutamien määräävien kiskonmittojen aika. Mentiin jo niin hiljaa, että olisi pikkujuoksulla saattanut seurata mukana. Oli vaan odotettava, miten kävisi, sillä oli varustauduttu juuri näitä viimeisiä silmänräpäyksiä varten. Mäenharjun yli pääseminen tiesi matkan jatkamista, pysähtyminen takaisin palaamista melkein sinne, mistä oli lähdettykin.

Karhula oli kallellaan lysmäpolvisena, ikäänkuin hän siten olisi tahtonut ainakin ruumiinsa painon siirtää tuolle puolelle kirotun kukkulan, joka tällä tavalla saattoi koetella ihmisen kärsivällisyyttä. Saattoi nähdä, kuinka jotakin hänessä oli aivan kiehumapisteessään valmiina purkautumaan. Ja aivan kuin siihen todellakin tilanteen olisi pitänyt kehittyä, ikäänkuin joku epäilys olisi häntä vetänyt, kumartui hän katsomaan sivuakkunasta. Mutta nyt hän mylvi kuin raivostunut kontio:

"Yh! Menettekös marjailemaan, tuhannen vietävät?" Erkkikin riensi välikköön katsomaan Karhulan raivostumisen syytä. Tornista oli laskeutunut jarruttaja ja noppi jotakin maasta, toinen käveli sivulla ja työnsi muka auttaakseen. Se oli katkera hetki Karhulalle. Hän heristi nyrkkejään avonaisesta ikkunasta ja kirosi, että mäki tärähteli.

"Kömmi tapuliisi!" karjasi hän miehelle, tarttui viheltimen varteen ja antoi pitkän luihauksen merkiksi, että kone oli jo kukkulan harjalla ja palaamisen vaara vältetty.

Ja pianpa taasen alkoivatkin maat aleta ja metsät vilistä. Raskas juna kiisi alas mäkeä kasvavalla nopeudella.

2

Veturin 375 hytissä ei vallinnut oikea toverisuhde. Erkki sai kokea nöyryytyksen toisensa jälkeen. Karhulan omituisuudet eivät miellyttäneet häntä. Hänessä oli jotakin tavattomasti ärsyttävää, joka kuohutti mieltä. Hänen täytyi hillitä itsessään petoa, joka kiihoitti johonkin kamalaan tekoon, jota hän ei sen tarkemmin osannut määritellä. Ja joka kerta, kun hänen piti tulla yhteen Karhulan kanssa, ahdisti tuo epämääräinen tunne — matkalla, kahden ollessa enimmän. Veturiin astuttuaan olivat he kuin vihityt juuri samallaisiin tehtäviin, joita olivat suorittaneet viikkoja toistensa jälkeen, samoihin asentoihin, samoihin ammattisanoihin. Heidän katseensa kiertelivät höyrykelloon, vesilasiin, radalle. — Toiminta järjestyi niiden mukaan. Kun siinä sitten jostakin syystä rupesi kasvamaan erimielisyys, kääntyivät miesten seljät kuin itsestään vastakkain. Toinen katsoi vasemman olkansa, toinen oikean olkansa yli kumpikin akkunastaan eteensä radalle; siellä etäisyydessä näytti yhtyvän kaksi teräskiskoa, joita myöten heidän veturinsa kolisi eteenpäin. —

Erkki koetti torjua tätä sietämätöntä tilannetta yrittämällä saada keskustelua aikaan, mutta joko Karhula piti sopimattomana tarttua "pojan" tarjoamaan sanaan tai jotenkin tunsi vastenmielisyyttä tällaiseen, Erkin yritys ei onnistunut. Siitäpä alkoi kasvaa peloittava äänettömyys. Erkki ei enään yrittänytkään. Mitäpä siitä, ei kai hän ollut puheita kaupalla. Jos Karhula todellakin piti itseään niin paljon parempana, että katsoi arvoaan alentavaksi käydä keskusteluun, niin eipä suinkaan hän tahtonut häiritä. — Kaikkea muuta hän olisi kuitenkin ennemmin sietänyt kuin tätä. "Onhan Karhula tosin esimieheni, mutta onko mitään syytä käyttää esimiehyyttä tuolla tavalla, kohdella suorastaan halpamaisesti. Millä olen sen ansainnut? Enkö ole tehnyt työtäni säännöllisesti, koettanut kaikin tavoin oppia kunnolliseksi ammattimieheksi, joka kykenisi toimimaan omin päin? Vai onko juuri se Karhulalle vastenmielistä? Pitääkö minun odottaakin vain hänen käskyään ennenkuin saan mihinkään koskea, toimia kuin joku veivi tai kiertokanki? Ehkäpä hän juuri sitä tahtoo."

Kaikista merkeistä päättäen oli ensi vapaapäivien aikana kattilanpesu. Vesi oli käynyt jo sameaksi, joutui helposti kuohumistilaan, jos kattila oli täynnä ja höyrynmenekki suuri, meni sylintereihin ja teki monellaista kiusaa. Jo monta kertaa oli Karhula kähähtänyt itsekseen, kun sylinterit alkoivat paukahdella. Hän oli riuhtonut auki puhallushanat ja kirota sähissyt hammastensa välistä.

Muuta ei.

"Jos pestään, niin ilmoittakoon, muuten en ole tietääksenikään", päätteli Erkki. "Sanokoon tai viittokoon, mutta nyt minä odotan käskyä."

Tuli vapaapäivä. Ei sanaakaan, kun veturi heitettiin illalla talliin.
Erkki oli epävarma; ehkä Karhula oli jotenkin muuten ajatellut.

Erkki nukkui yönsä rauhallisesti, pukeutui aamulla vähän paremmin ja asettui todellakin nauttimaan tästä ainoasta lepopäivästä, mikä heillä oli ajovuorojen välillä. Aamupäivällä hän kuitenkin lähti tallille katsomaan, olisiko mahdollisesti tuotu joitakin määräyksiä ylimääräisellä junalla lähtemisestä. Jo etäältä hän näki, kuinka pilttuun ovi oli auki, työ parhaassa käynnissä: Karhula pesemässä kattilaa siivoojapoikain kanssa. Lattialla kierteli vesiletku, puhdistusreijistä juoksi likainen vesi koneen alle kanavaan. Karhula itse ohjasi suihkua, kuten tavallisesti, pää kallellaan, leuka rinnalla, märkänä ja likaisena. — Ei silmäystä, ei sanaa. Paine nousi molempien mielissä.

Erkki oli aivan suunniltaan palatessaan tallilta. Häntä harmitti tuollainen menettely. Eikö hänellä ollut suuta sanoa? Vai tahtoiko hän kaikkien silmissä heittäytyä poloiseksi, jonka piti yksin raataa likaisessa työssä, silloin kuin lämmittäjä käveli pyhäpukuisena.

Mutta Erkki ei voinut puolustaa omaakaan menettelyään. Olisi kai ollut hänen velvollisuutensa nuorempana kysyä. — Olisiko todellakin? — Rauhaa ei tullut. Uhkamielinen hän oli ollut, mutta oliko syytä matelemiseen. — "Jos menisin hänen luokseen ja tekisin kerrankin puhdasta jälkeä, puhuisin tyyneesti — tai riitelisin, jos se olisi parempi. Loppu tästä vain pitää tulla, tulkoon sitten miten tuleekin." Mielessä pysähteli, jalat veivät pois päin. Hän karkoitti huonot tuulet ja syventyi lukemalla kuluttamaan aikaansa. — "Kerkiääpä tuollaisia munia hautoa pesän lämpymässäkin."

Lähdettiin matkalle taasen, elettiin yhdeksänvuorokautinen ajo. Mäkeä ylös, alas, eteen, taakse, mutkasta mutkaan, halki kylien, keskellä ihanasti hymyilevän kevätkesän luonnon. Hymyttömin huulin. Syvä äänettömyys: "mökön turkkia paikattiin."

Erkki ei voinut enää entiselläkään huonolla tyyneydellä ottaa vastaan Karhulan luukkuihin ja vedensyöttölaitoksiin kajoamista. Jokainen sellainen teko tuntui kuin ruoskan sivallukselta ympäri kasvoja, ja hän puri hampaansa yhteen, mielessä katkera uhka: vielä kerran tämä laukeaa ja silloin…

Mutta eräs tapa ei ollut tänäkään aikana jäänyt Karhulalta pois: suuren kahvipullon yhteisesti tyhjentäminen. Erkin oli vaikea ymmärtää tätä. Ensimäinen kuppi juotiin Tiperon vahtituvan seutuvilla, mäen korkeimmalla huipulla. Olipa paikkaa vähitellen ruvettu kutsumaan Knorrimäeksi, sillä siinä myöskin kuljettaja Sirola säännöllisesti teki puolikuppisensa. Toinen juotiin Ojakylän tornilta lähdettyä. Samat paikat sopivat paluumatkallakin..

Mutta Erkkiä olivat alkaneet nämä juottelut kiusata. Mitä hän sitä tyrkytteli, joisi itse. Ensin ylimielinen kohtelu, sitten kahvikuppi, aivankuin piiskatulle lapselle piparikakku. Hän oli jo kauvan hautonut mielessään mitä tehdä, nakatako kahvi Karhulan eteen lattialle vai kieltäytyä siivosti ja kohteliaasti.

Noustiin Tiperon mäkeä, kattilassa ankara paine, koneella ankara työ, "hännässä" valtava paino.

Oltiin juuri pääsemässä vastamäestä, ja kun ei ollut erikoista syytä epäillä nousun onnistumista, otti Karhula jo kaapista sokeriastiansa.

Erkki kuuli sokeripalojen kalinan, kannen aukeavan, sillä koneen jyrinään tottunut eroittaa pienenkin äänen, joka on siitä poikkeava, nyt pullon kilisemisen hanojen metalleihin. Juuri silloin alkoi alamäki, ja hänen oli käännyttävä hoitamaan vedensyöttölaitoksia.

Pullo oli jo Karhulan kainalossa. Nyt viittasi hän katonrajassa koukussa olevaa astiaa. — "Ota!" sanoi katse.

Erkki otti sen vastenmielisesti, mielessä: en juo. Siitäpä syystä hän tarttuikin pohjasta, heittäen korvan vapaaksi Karhulaa kohti.

Nyt jo pulppusi kahvi, kuumentaen sormenpäitä. Erkki ei liikauttanutkaan kättänsä. Karhula katsoi pitkään ja viittasi käyrällä sormellaan sokeriastiaa kohden. Erkki ei ottanut, vaan sanoi sen sijaan:

"Ottakaa joutuin, polttaa sormiani!"

Karhulan silmät iskivät tulta. Kokonaan käsittämätön oli se mylvähdys, joka läksi pullistuneesta rinnasta. Samassa silmänräpäyksessä kuului jymähdys: Karhulan korko iski avainarkun kanteen.

"Juo!"

Ja Erkki joi.

Hän ei uskaltanut olla sitä tekemättä. Hän joi vapisevin käsin, kyyneleet silmissä, katkerin mielin, vihassa ja kiukussa, joi ja puhkesi puhumaan.

Veturi kiisi kuin riivattu rinnettä alas aivan kuin sekin olisi juonut jonkun hulluksi tekevän pisaran. Karhula repi vuoroin viheltimiä, vuoroin höyrynsulkijaa. Vaunut paiskautuivat kiskoilla, jarruttajat huojuivat torneissaan, sinkoillen seinästä toiseen, kauhistuen kamalaa vauhtia. Varaventtiilit puhalsivat pois kattilan liikaa painetta, joka oli kohonnut huomaamatta riidan aikana. Niin kiisi juna kähisten ja kiskojen liitekohtia hakaten halki metsän kuin saalistaan takaa ajava ärsytetty eläin. Oli onni, ettei ketään sattunut tielle…

Erkki potkasi ilmaluukun kiinni. Varaventtiilit alkoivat vähitellen sulkeutua. Tuli vihdoin aivan tyventä. Kuului vain avatusta pesästä tukahdutettu, nopea huounta. Juna vieri samalla painollaan nopeuden yhä kasvaessa…

Ne olivat kauheat kilometrit, jolloin satoi purevia sanoja niinkuin hauleja kummaltakin puolelta. Mutta tämä ei ollut mikään hävittävä räjähdys, vaan oikeita teitä purkautuva liikakuormitus. Kumpikin pohjimmaltaan kaipasi sovintoa ja se siitä vähitellen rupesi muodostumaankin. Tyynnyttiin, rauhoituttiin sekä käytiin avomieliseen keskusteluun, tunnustettiin, kuinka oli kyllä vika toisessa huomattu, mutta ei niinkään itsessään. Karhula sanoi monta kertaa hermostuneensa niin kovasti, että hänellä oli ollut täysi työ pidättää itseään kiinni tarttumasta, ja Erkki syytti nuoren mielensä intoa ja harkitsemattomuutta. Ja mitä pitemmälle he tulivat, sen sovinnollisemmalta tuntui. Karhula sanoi sanottavansa katkonaisin, takertuvin lausein, otti loppujen lopuksi pullonsa, asettaen sen kainaloonsa. Ei oltukaan ennen juotu tällaisin mielin…

3

Muutamia vuosia tekeillä ollut Norvamon rata pohjoisessa oli aivan äsken valmistunut. Liikkeen avaaminen aiheutti paljon muutoksia rautatien henkilökunnassa. Tarvittiin suuri joukko virka- ja palveluskuntaa. Tässä muutoksessa tuli Erkki Teräksestä vanhempi veturinlämmittäjä, ja kaikesta päättäen hänen kuljettajaksi nimityksensä ei ollut kaukana. Siihen hän olikin jo täysin valmistunut sillä viime talvena oli hän käynyt veturinkuljettaja-kurssin Helsingissä. Näiden nimityksien aikana oli hänestä tullut kuljettaja Sirolan hyttitoveri.

Tämä oli Erkkiä vanhempi mies, mutta siitä huolimatta nuortea ja reipas. Kaiken iloisuuden ja avomielisyyden ohessa oli hänessä kuitenkin paljon itseensä sulkeutunutta. Oli joitakin kammioita, joihin kukaan ei ollut päässyt katsomaan. Toisinaan valtasi hänet kiivas himo väkijuomiin. Saattoi mennä vuorokausia, jolloin hän ei erikoisesti näyttänyt niitä haluavan, mutta sitten taasen ryöstäysi himo valloilleen, ja hän oli kuin mennyttä miestä. Omituista kuitenkin oli, että vaikka hän olikin tällä tavalla poissa suunniltaan, tehtävänsä hän siitä huolimatta suoritti nuhteettomasti.

Erkistä oli aina tuntunut raukkamaiselta, että miehet huolensa ja murheensa upottivat lasiin. Hänen oli paha olla nähdessään toverinsa toisinaan juovuksissa. Vaikka Sirola oli silloin erinomaisen hauska toveri, olivat nuo matkat kuitenkin ikävimpiä. Sen hän sanoikin suoraan hänelle.

Sirolalla oli omituisia tottumuksia. Tuskinpa hän enää pääsi Knorrimäen yli puolikuppisetta, ja turmiollisinta oli, ettei hän voinut tehdä matkaa pohjoiseen rajakaupunkiin saamatta "rajantakaista". Hän oli jo itsekin alkanut tuota kammoksua. Raja kiusasi häntä, ikäänkuin sen takana olisi asustanut kiehtova paholainen, joka lopullisesti oli hänet nielevä kitaansa. Hän oli toisinaan näkevinään rajapyykin kiven vieressä tuhansilla tavoilla nauravan naamaan, ja hän niin hyvin tiesi, mitä se merkitsi: niin pitkällä siis jo oltiin.

Enempi kuin Sirola aavistikaan huolehti Erkki hänestä. Oli aivan kauheaa, että mies tällä tavalla vajosi vajoamistaan. Erkki aivan pelkäsi pohjoisen radan ajovuoroja, eikä ollut koskaan varma, kuinka ne päättyisivät. Saattaisihan Sirola jolloinkin jäädä sinne pitemmäksi aikaa, ohi lähtöajan, tai muuten tulla kykenemättömäksi tehtäväänsä. Miten silloin selviydyttäisiin? Mutta miten saada hänet pysymään poissa sieltä?

Erään kerran, kun taas oltiin rajalla, ehdoitti Erkki Sirolalle:

"Ei suinkaan sinun ole välttämätöntä mennä itse sinne, laita joku noutamaan."

Kun Sirola epäröi, jatkoi hän:

"Odota täällä, niin minä käyn."

Merkillisen helposti Sirola taipui, ja siitä Erkki ymmärsi hänen ehkä itsekin pelkäävän pahinta.

Näin tämä asia toistaiseksi korjaantui ja ilman mitään erikoisempaa kuukaudet kuluivat. Oli syksy taasen. Erkki oli yhdellä noista inhoittavista matkoista: tulossa rajan takaa konjakkipullo taskussaan. Hän käveli hitaasti sateen liottamia katuja.

"Sinä tulit jo! Saitko?⁰

"Mieluummin olisin tullut tyhjänä.⁰

"Älä, älä!"

Sirolan kasvoilla oli hymy, joka jo kuului hänessä asuvalle paholaiselle. Erkkiä inhotti. Sirola piti silmällä Erkin takkia ja otti vastaan pullon vapisevin käsin. Kurkusta kuului nieleskelemisen korina.

"Hyvä ystävä, älä juo nyt. Älä ainakaan noin paljon!" pyysi Erkki.

Sirolan huulet vavahtivat.

"Anna pullo minulle!" Erkki koetti saada äänensä sydämelliseksi. "Ota siitä jollakin toisella kerralla, jolloin olet levollisempi. Anna tämä nyt minulle!"

Sirola istui alasluoduin katsein, ja Erkki jatkoi:

"Tämän pyynnön teen sinulle ystävänä, jolle ei ole aivan yhdentekevää, juotko sinä tai et."

"Vie!" tuli kuin tuskan parahdus, mutta käsin piteli hän edelleenkin lasista kiinni. "Ei, salli edes tämä lasi!"

Hän joi sen ahmien kuin janoinen eläin, ja Erkki riensi pullon kanssa ulos. Ensi ajatuksensa oli lyödä se rikki rakennuksen kivijalkaan, mutta hän uskoi sentään asian selviytyvän ilman sitäkin, vei pullon omaan kaappiinsa ja pisti avaimen taskuunsa.

Mutta Erkki sai kokea, kuinka turhia kaikki keinot olivat.

He olivat silloin Kunnaan päivystyshuoneella odottamassa kotiinpäin lähtöä etelästä tulevalla matkustajajunalla.

He olivat kumpikin matkastakin väsyneitä, sillä he olivat tuoneet yöjunaa, saapuen Kunnaaseen kahden aikana aamulla. Keskipäivällä oli Erkki vielä nakkautunut päivystyshuoneen rautasänkyyn ja nukahtanut. Herättyään läksi hän talliin kunnostamaan konetta. Sirola istui hytissä tukkihumalassa. Hän oli murtautunut Erkin kaappiin ja juonut pullon melkein tyhjäksi. Erkki tarttui työhönsä ääneti miettien, kuinka olisi nyt meneteltävä, sillä Sirolan ollessa noin ylimmillään oli oltava varovainen.

Syksyinen iltapäivä alkoi jo hämärtyä ja puolipimeän tallin vielä pimeämmässä veturihytissä istui juopunut mies synkkänä ja äänettömänä.

"Jopa annoit lähdön rajantakaiselle," sanoi Erkki huolettoman leikillisesti.

Sirola naurahti tuskin kuultavasti, josta Erkki huomasi oikealla tavalla alkaneensa.

"Perhana vieköön! Mitäs Knorrimäessä? Vettäkö tenderistä?"

"Vasikka!" hönkäisi Sirola.

"Niin juuri, vettä ynisevä vasikka sinä olet, ellet anna pulloa tänne.
Loppu Knorrimäessä."

Sirola katsoi väsynein, toljottavin silmin, niinkuin ei olisi heti ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin.

"Mitä hittoa minä työnnän kitaani asumattomalla mäellä, ellei minulla ole tinakaulaa kaapissani? Vai luuletko sinä näitä useampia olevan? Ja jos olisi ollutkin, niin kyllä kai sinä olisit ne imenyt."

Sirolassa heräsi epäilys, ja hän tutki tarkoin, minkäverran pullossa vielä oli, käänteli ja katseli sitä vesilasin rasvalampun valossa.

"Ei siitä ole varaa ottaa ollenkaan."

Erkki tarttui pulloon vetääkseen sen pois, mutta Sirola piti sitä lujasti kiinni.

"Kelvoton! Minä lukitsen kaapin ja koetan siten säästää sinulle kunnollisen iltaryypyn vastamäessä, niin sinä kehtaat murtautua ja saada tällaisen häpeän aikaan. Mihin tästä nyt enää on? Silmän voiteeksi!"

Erkki ajatteli kauhulla, mihin tämä olisi päättyvä. Sirola oli juonut huimaavan paljon. Pullo täytyi saada pois ja siten viimeiset ryypyt siirretyksi lähemmäksi kotia. Hän laski matkaa, mikä oli Knorrimäestä Oulankaan. Onneksi ei tarvinnut ottaa puita sillä välillä. Ei hän oikein tiennyt, mistä syystä teki noita laskelmia. Ne vain tulivat mieleen. Saatuaan vihdoin houkutelluksi pullon Sirolalta pani hän sen kaappiinsa, mutta katsoi sitä tehdessä, mitä muuta sinne oli kertynyt aikojen kuluessa: tivistelankakerä, vyyhti sormenvahvuista männänvarren tivistettä, trasseleita, ruuveja, muttereita… pala köyttä — mitähän lämmittäjä Nevala sillä oli tehnyt?

Hytissä vallitsi alkumatkasta äänettömyys. Ulkona oli puhjennut myrsky. Sade pieksi hytin akkunoita ja salamat välähtelivät taivaalla. — Erkillä ei ollut syytä epäillä, ettei Sirola tekisi tehtäväänsä, vaikka hän katsoikin eteensä elottomin silmin ja puoleksi makasi suunnanvaihtajan yli. Kädet kuitenkin toimivat tottuneesti kuin määrätyt koneenosat. Kuten tavallisesti juopottelutuulella ollessaan oli hän nytkin enimmän kiusautunut, jos joku seikka asemilla myöhästytti. Siitä syystä oli vauhti hyvä ja he pyrkivät tulemaan asemille ennen määräaikaa.

Niin mentiin halki kylien ja lakeuksien, vinosti vasten painavaa itätuulta, keskellä säkkipimeyttä. Vaunun akkunain tulet luikertelivat tiepuolessa, mättäissä, kivissä ja ojan reunoissa, lyheten, pideten, vääristellen ja tuuli repi höyry- ja savupilviä junan sivulla.

"Piru!" kirkaisi Sirola yht'äkkiä kamalasti, ja Erkki tunsi kylmän väreen karahtavan seljässään.

"Mitä?" kysyi hän niin rauhallisesti kuin suinkin.

"Käyntisillalla, nokikaapin vieressä."

Erkin jäsenet vavahtelivat, mutta hän astui kuljettajan puolelle katsoen muka hänkin ulos.

"Kas vaan, eikö olekin!"

"No, onpa siinäkin 'pasiseerari‘!" jatkoi hän tietämättä mitä sanoa.

Sirola ratkesi nauramaan; se kuului kamalalta tällä hetkellä. —
"Iloinen piru!" — Hän nauroi jälleen.

"Miten niin?"

"Tanssii kuin kone roudan nostamalla radalla… ylös, alas… ylös, alas… noin, noin…"

Ja tietämättä taasenkaan mitä teki, sanoi Erkki:

"Annetaan tahtia sille." Hän alkoi viheltää, vaikka huulensa eivät tahtoneet pariksi sopia.

"Pa— pane puita… täyteen… Me annamme kyytiä sille. Ja anna pullo myös!"

Erkki oli toivonut, ettei hän sitä enää muistaisikaan, mutta huomasi erehtyneensä. Nyt oli mentävä mukaan niin pitkälle kuin suinkin. Hän antoi pullon, johon toinen tarttui kiihkeästi.

"Maljasi, herra Eerikki!" huusi Sirola, sitten hän nosti pullon suullensa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella sekä heitti ulos akkunasta.

Nyt he olivat juuri menossa Paavelan ja Tauvon välisellä kolmipenikulmaisella taipaleella asumattomien kangasmaiden yli, kiipesivät Knorrimäen rinnettä ylös, tai oikeammin kiisivät, minkä kone eteensä otti. Miten oli päättyvä tämä, sitä ei Erkki osannut ajatella, sillä hän eli sanan varsinaisessa merkityksessä silmänräpäyksen kerrallaan. Hän ei kääntänyt hetkeksikään selkäänsä, vaan oli joka silmänräpäys valmiina tarttumaan toveriinsa, jos se olisi tarpeellista. Onneksi kuitenkin Sirola istui paikallaan, etukumarassa suunnanvaihtajan yli, hullu katse suunnattuna ulos.

"Vihellä niille perkeleille!"

Ei koskaan ollut Erkistä pesä laulanut niinkuin tänä myrskyiltana. Iskujen yhtämittainen kaiku metsässä oli kuin saatanallisen naurun kieriskely korven pimeydessä. Ja kun pesän vihertävänkeltainen kirkkaus huikaisi hänen silmänsä ja saattoi ulos pimeyteen katsoessa tulipallot leimuamaan silmissä, näyttivät ne paholaisen silmiltä mustassa yössä…

Nyt saavuttivat he Knorrimäen huipun ja juna alkoi laskeutua alas, mutta Sirola ei kai huomannut sitä eikä vähentänyt koneen tehoa. Kauhulla katsoi Erkki häntä. Eikö hän todellakaan enää tiennyt mitä teki? Vauhti lisääntyi nopeasti.

"Siinä sivuutettiin mäen harja," sanoi hän, saadakseen Sirolan huomaamaan, missä oltiin.

Sirola tuijotti tylsänä eteensä…

Mitä tehdä nyt? Hänellä ei ollut oikeutta puuttua esimiehensä tehtäviin, mutta mitä seuraisi, jollei yhä kiihtyvää vauhtia pienennettäisi. Nyt jo alkoi veturi heittelehtiä kiskoilla. Pesä ei ulvonut niinkuin vastamäen kiihkeässä ponnistuksessa, vaan läähätti, nyyhki kuin suuri ihmisjoukko olisi tukahdettua itkua itkenyt…

"Nyt on suljettava höyryventtiili!" sanoi hän päättävästi.

Kun Sirola ei vastannut, sulki hän sen. Mutta silloin Sirola kohosi asennostaan ja hänen silmänsä leimahtivat heikossa valossa, joka peitetyn kattolampun kupuun leikatun raon kautta lankesi hänen kasvoilleen.

"Anna olla auki sen!" karjasi hän ja repäsi venttiilin selälleen.

"Me menemme kohti kuolemaa!"

"Antaa mennä — heee—i!"

Se oli mielipuolen karjaisu, joka saattoi Erkin vapisemaan.

"Ajattele, hullu ihminen: junallinen matkustajia…"

"Vihellä niille, vihellä sen…!"

Mutta nyt painoi Erkki uudestaan venttiilin kiinni. Tästä raivostui Sirola, hyökkäsi ylös, ja Erkki näki jotakin vilahtavan hänen kädessään. Samassa hän kuitenkin oli kiinni Sirolan ojennetussa kädessä ja tavattomalla voimallaan, joka tällä epätoivoisella hetkellä vaan kasvoi, sai hän väännetyksi kouran auki. Akkuna helähti ja avonainen veitsi lensi ulos. Syntyi hetken kestävä kiivas kahakka. He kiersivät molemmat nyyhkivän pesän edessä. Sirola oli vahvarakenteinen mies, mutta kuitenkin hän herpaantui, ja Erkki sai hänet nujerretuksi lämmittäjän puolelle kattilan ja seinän väliin. Kiivaalla otteella oli hän samassa kiinni jarruventtiilissä, ja junan vauhti alkoi vähetä. Oli jo aikakin, sillä pian alkoi Isonkaaran laskeutuma, jonka alla oli tiessä mutka. Sitä ajatellessa ja vielä äskeisestä ottelusta järkkyneenä täytyi Erkin tukea itseään akkunan pielukseen ja nojata istuimen kulmaan. — Nopeusmittarin viisari hamuili ennen kulkemattomilla alueilla. Hiki virtasi pitkin Erkin ruumista, mutta tällä järkyttävällä hetkellä häntä kuitenkin elähdytti tieto, että vaara oli vältetty. Oli vain saatava Sirola tyyntymään. Tämä yritteli vielä ylös, kirosi kamalasti, haki housuntaskuistaan jotakin, mutta käsi jäi taskuun ja mies raukesi vähitellen. Ja kappaleen ajan kuluttua kuului ainoastaan örähtelyä… yhä vaisummasti…

Juna saapui Tauvoon. —

4

Näihin aikoihin sai Erkki kirjekortin, johon oli kirjoitettu joustavalla käsialalla: "Olen päässyt Norvantoon. Et usko, kuinka olen iloinen. Irja." — Erkki kirjoitti lyhyesti vastaan: "Tervetuloa!"

Tuo kortti toi mieleen omituisia, valoisia muistoja. Irja, lapsuuden ystävä Tauvosta! Koko heidän monivuotinen, usein katkeillut ja epämääräinen suhteensa, jota hän ei ollut itselleenkään selvittänyt, sukeltausi muistiin. Ja sydän sykki voimakkaammin tapaamisen toivosta.

Erkki otti usein esille Irjan kortin ja katsoi sitä pitkään. Olipa siellä tyttö riemuissaan. Ja olihan siitä räiskähtänyt pieni pisara tännekin. Miksi oli hän siihen ollenkaan vastannut? Ensi vaikutuksesta kohta, ja olikin se vilpitön tervetuloa. Puuttui vain, että olisi sen saanut kädestä pitäen sanoa.

Eräänä päivänä, ollessaan toimestaan vapaana, meni Irja asemalta postia noutamaan.

Postijunan kuljettajana oli Erkki. Hän oli huomannut Irjan ja tuli alas veturista rientäen luokse.

"Joko sinä olet täällä!"

"Niinkuin näet. Missäs sinä olet ollut, kun ei ole täällä näkynyt?"

"Eteläisellä rataosalla, olen nyt pitkästä kotvasta täällä. — Siis sinä olet tullut." — Erkin äänessä soi hillitty riemu. — "Toivon sinun viihtyvän täällä paremmin kuin Kouvolassa."

Erkki oli muuttunut edukseen sitten viime näkemän. Hänen käytöksessään oli entistä enemmän itsetietoisuutta ja varmuutta, oli vähän laihtunutkin ja silmät syventyneet, mutta kasvoilla kuvastui lujuus ja päättäväisyys. Ja kuinka hän katsoi sieltä korkeudesta. Irjasta tuntui kuin olisi se aivan kohoksi nostanut. Miten komea! Häntä puki erinomaisesti uusi kuljettajanlakkinsa, joka oli edestä ylös kohonneena ja teki hänet niin erinomaisen reippaan, iloisen ja avomielisen näköiseksi. No, hän tiesi, miten sitä piti pitää päässä.

Erkki viivähti tuskin paria minuuttia, tarttui kädestä ja sanoi:

"Näkemiin. Minä tulen pian."

Samassa oli hän poissa.

* * * * *

Irja käveli malttamattomana asemasillalla. Minuutit kuluivat hitaasti. Viisari valaistussa kellotaulussa asemahuoneen seinällä näytti toisinaan pysähtyneen. Myrsky mylvi puistossa. Kaasulyhty huojui tuulessa, suhisi ja näytti toisinaan sammuvan. Vihdoin läpäsi lumiryöpyn veturin valo ja kinoksia kahlaten vyöryi pikajuna asemalle. — Irja käveli asemasillalla samaan suuntaan.

"Hyvää iltaa!" kuului ylhäältä veturihytistä. Ääni tuli pehmeänä ja lämpöisenä.

Samassa oli koliseva, lumikinosten peittämä veturi ohi ja pysähtyi asemalaiturin päähän. Irja saavutti sen sieltä. Erkki oli laskeutunut alas ja nosti lakkiaan.

"Niinhän sinä kuljet kuin lumivuoren sisällä", sanoi Irja.

"Me olemmekin kyntäneet halki kinoksien, eikä ole kumma, jos niitä onkin vielä osa niskassamme."

"Mitähän, jos jäitkin välille," kiusotteli Irja.

"Eläpäs! Sitäkö sinä toivoit täällä?"

"Sitä!" — Irja nauroi käsipuuhkansa takaa.

"Vai niin! Mutta minä tulin kuitenkin."

"Ja nyt minulla on sinulle eräs ehdotus: sopisiko sinun tulla luokseni tänä iltana?"

"Onko sinulla joku merkkipäivä?"

"Ei, muuten vain. Eräs tuttavani täältä, neiti Lillström tulee myöskin. Se johtui äsken mieleeni, kun tiesin sinun olevan tänne tulossa ja on tällainen huono ja kylmä ilma…"

"Kiitoksia ystävyydestäsi! Kutsuasi et olisi siltä kannalta katsoen voinut paremmin asettaa. Sillä suoraan sanoen: lämmin kahvitilkka ei nyt tee pahaa."

"Sen arvasin."

"Tulenko heti, kun joudun?"

"Tule vain."

Saavuttuaan asuntoonsa riisui Irja nopeasti päällysvaatteensa ja haki puita säiliöstä pannakseen pesään.

Kohta räiski iloinen tuli uunissa ja sen loimussa järjesteli Irja huonettaan ja iloitsi jokaisesta siirrosta, joka somisti sitä. Hymy kaunisti hänen kasvojaan tällä hetkellä.

Hän ei tahtonut kieltää itseltään, että todella odotti Erkkiä. Hän hymähti maltittomuudelleen, mutta samassa vakasivat viime tapaamisien muistot hänet ja hän palautti ne toisen toisensa jälkeen…

* * * * *

Nyt hän tuli, kun pystyvalkea oli iloisimmilleen kerjennyt.

"Neiti Lillström ei ole tullut vielä. Hänellä lienee joku este. Mutta voinemmehan odottaa kahdenkin?"

Heidän katseensa yhtyivät…

* * * * *

"Kummallinen on ihmisten elämänjuoksu," puheli Erkki kuin äänellään tarttuen johonkin mielessään kulkevista ajatuksista. "Jos jäisi jotakin näkyvää jälkeä, viivat tai jotakin sellaista, joka tehtyä matkaa kuvaisi, niin saisimme niistä nähdä, kuinka polkumme risteilevät."

"Aluksi ne kuitenkin kulkisivat yhdessä."

"Niin juuri," ilostui Erkki. "Muistatko sinä vielä jotakin noilta ajoilta? Eihän ollut ainoatakaan päivää noina vuosina, ettemme olisi leikkineet yhdessä."

"Tuskin yhtään."

"Voisimmeko vielä kerran loitsia esille nuo ajat?"

Erkki kertoi niistä. He muistelivat niitä yhdessä. "Muistatko sitäkin ja sitäkin?" kilpailivat he keskenään.

"Kuinka sinä saatkin ne henkiin heräämään!" huudahti Irja. "Ihan tulemme lapsiksi jälleen."

Erkin herkässä mielessä herätti Irjan sydämellinen osanotto voimakkaan tunteen. Irja tuli lähemmäksi häntä. Hänen mielessään ailahti, kuinka Irja on hänelle enempi kuin kukaan muu nainen. Hän tukahdutti sen ajatuksen, mutta siitä huolimatta rakentui siitä enempikin: kuva kodista, tällaisesta vastaanotosta, sydämellisyydestä, ystävästä, jota vastaan rientäisi, kun palaisi matkalta. Kuinka hänen tekikään mieli upottaa hento käsi omaan känsäiseen kouraansa, tai kohottaa se huulilleen. Hänen teki mieli sanoa Irjalle, mitä tunsi tällä hetkellä. Mutta oli kuin Irja olisi kohonnut paljoa korkeammalle silloin. Hän ei ollut enää entinen asemapäällikön Irja. Hänessä oli jotakin, joka kiihoitti, rohkaisi; hänen hymynsä saattoi ajatukset sekaisin. Kuitenkin joku hänessä ei sallinut tulla luokse. Mitä se oli ja mistä se johtui, ei Erkki saanut selville. Oliko aika vieroittanut heidät toistaan, tai olivatko he kasvaneet niin eri seurapiireissä, että heihin molempiin oli tullut toisilleen vierasta. Mistä syystä olikaan Irja kutsunut häntä?

Erkin mielessä risteili kysymyksiä, jotka turhaan etsivät vastausta.

Kuitenkin tunsi hän itsensä onnelliseksi tällä hetkellä, kun he muistellen kulkivat menneitä aikoja. Eivät he huomanneet kumpikaan, kuinka aika kului, eivät muistaneetkaan, että heille piti tulla joku seuraksikin, niin olivat he syventyneet katselemaan toisiaan, hymyilemään toisilleen.

* * * * *

Ovikello soi. Sen ääni tuntui kuin kylmän raudan kosketus lämpöiseen ihoon. Lumous katosi. Pienet hengettäret, jotka aivan äsken olivat ympäröineet heidät, pakenivat.

He katsoivat toisiaan hetken kuin viime tervehdykseksi ja sitten riensi
Irja avaamaan.

"Sinäpä olet niin pirteän näköinen; mikä sinulle nyt on tullut!⁰, kuuli
Erkki raolleen jääneestä ovesta tulijan kysyvän.

"Kiitoksia! Toivotaan, että se jäisi pysyväiseksi⁰.

"Sinullahan onkin täällä jo vieraasi… Oo… Irja!" — Erkki merkitsi tulijan äänen sävyn muuttuneen. Hän vaistosi, että tulijalla oli jotakin häntä vastaan.

Samassa he tulivat sisälle. Neiti Lillström jäykistyi teennäisen juhlalliseksi. Hän mittasi nopealla silmäyksellä Erkin päästä jalkoihin.

"Me olemme sinua odottaneet jo ison aikaa," sanoi Irja.

"Niin, katsos syy oli siinä, etten muistanut päivällä, kun kutsuit, että proviisori oli matkalla. Kun juna myöhästyi niin hänkin myöhästyi. Enkä ymmärrä, missä ihmeellä hän viipyi vielä sen jälkeen. Luulin jo että minun pitää jäädä apteekkiin yövuoroon.

"Vika on herra Teräksessä", sanoi Irja, "hän ei ole saanut junaa aikaisemmin tänne tänä iltana."

"Minä voisin siirtää syyn taasen johonkin toiseen", sanoi Erkki, "mutta olkoon nyt minun. Pahottelen, että olen neiti Lillströmille tahtomattani saattanut ikävyyttä."

"Siitä ei pääsyni ollut niinkään paljon riippuva, vaan tuli siihen vielä uusi viivytys. Kun juuri olin sulkenut oven ja vähin päässyt rauhoittumaan, niin soi yökello, kuin olisi tulenvaara kohdannut. Mene ja avaa! Täällä tohtorin määräys! Ryhdy laittamaan lääkkeitä! Siihen meni aikaa.⁰

"Varmaankin joku vaarallinen sairaus?⁰ kysyi Erkki.

"Ehkä se oli. Teikäläisiä muuten." — Neiti Lillström kääntyi Erkkiin päin. — "Herra Teräshän on rautatieläinen?"

Neiti Lillströmin katse arvosteli taasen julkeasti, niin että Erkki sisimmässään raivostui.

"Olen — veturinkuljettaja." — Ääni kalskahti kuin kysyen: mitäs sitten?

Irjan valtasi kummallinen levottomuus. Hän huomasi neiti Lillströmin katseet ja lieskan leimahduksen Erkin silmissä. Hän aavisti, että siitä seuraisi vielä enemmänkin. Mitä varten Eine käyttäytyi noin tahdittomasti? Mitä hän ajatteli Erkistä?

"Kuljettaja hänkin kuuluu olevan."

"Kuka?" — Erkki nousi nopeasti.

"Joku Sariola tai Sirola."

"Mitäs hänelle sitten on tapahtunut?" — Ilme Erkin kasvoilla oli muuttunut.

"Hän kuuluu saaneen matkalla ollessaan halvauksen."

Suokaa anteeksi, olen pakoitettu lähtemään heti. Sirola on toverini.⁰

* * * * *

"Vai niin", sanoi Eine Erkin mentyä, "sinä valittelet yksinäisyyttäsi, etkä pidä minään säätyläisseuraa, joka sinulla on täällä, mutta kyllä sinä saatat istua kahdenkesken omassa huoneessasi — jonkun veturinkuljettajan kanssa."

"Hänhän on lapsuuden leikkitoverini. Ja odotimmehan sinua."

"Niin, lapsuuden, mutta nythän ei olla enään lapsia, eikä samalla kehitysasteella."

Neiti Lillströmin suupielessä värähteli iva…

* * * * *

N:o 400, Teräksen veturi, seisoi valmiina junan edessä.

Lunta oli satanut jo monena vuorokautena perätysten; oli tullut sydäntalven lumikuukausien aika.

Iltapäivällä oli yltynyt tuulemaan. Puiden paljaat oksat pieksivät sekavaa ilmaa, ulvoivat ja vonkuivat. "Eikö lumiauraa ole lähetetty?" kysyi Erkki junailijalta, joka tuli merkitsemään kirjoihinsa konetta hoitajineen.

"Sen pitäisi juuri saapua. Äsken ilmoitettiin sen lähteneen Suvannolta ja ehkäpä ehtii tulla tänne kymmenen minuutin aikana, mikä meillä on vielä jälellä".

"Siitä me emme suuria välitä. Onhan meillä puita ja vettä."

Erkki haki avaimen ja meni kiristämään ilmapumpun tivistettä, joka näkyi vuotavan, hyppäsi alas sitten ja koetteli muutamia koneen osia, jotka olivat pitkällisenä ajokautena kuluneet.

Kun vielä oli koetettu jarrujen toimintaa koneiden vaihdon jälkeen, oli kaikki valmiina lähtöä varten Erkki meni odottaessaan alas asemasillalle.

Mahtoiko Irja olla toimessaan vai oliko vapaana. Hänestä tuntui heidän asiansa olevan kuin veitsenterällä eikä hän voinut saada mielestään pois eilisen illan kiusallista vaikutusta. Hän olisi mielellään halunnut nähdä Irjan, katsoa kerrankaan silmiin, saadakseen jotakin varmuutta asiaan.

Yhtäkkiä hän huomasi, että voisi käydä lippuluukulla, mutta samassa osui katseensa neiti Lillströmiin, joka seisoi vähän etempänä väkijoukossa puhellen ja nauraen kahden hienosti puetun naisen kanssa. Oli kuin jollakin teräaseella olisi pistetty. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja oikaisi ryhtinsä, katsoi yli väkijoukon huomaamatta ketään — huomaamatta edes, kuinka eräs katse oli häneen kiinnitettynä, virkahuoneen akkunasta, josta sopi aivan hyvin näkemään siihen paikkaan, missä Erkki käveli edestakaisin.

"Jos lumiaura meidät myöhästyttää, on Irjalla tilaisuus näyttäytyä, mikäli hänellä on siihen halua."

Hän asetti tämän ehdon, vaikka kohta tuntui, ettei olisi pitänyt sitä tehdä, sillä saattoihan Irjalla olla voittamattomia esteitä. Mutta toiselta puolelta pyörähti taasen voimakkaasti, että juuri niin piti tehdä, sillä häntä oli loukattu, Irjan ystävätär oli loukannut, mittaillut häntä katseellaan melkein kuin maantienkulkijaa, ja Irja oli sen huomannut. Sitä osoitti hänen kätensä vavahduskin hyvästellessä, sitä hämmästyksensä, sitä katseensa, joka oli käynyt merkillisen sulkeutuneeksi. Mistä syystä? — Mutta mitä ihmeen syytä tästä oli näin kiivastua. Jokaisellahan oli vapaus arvostella, muodostaa se tai tämä käsitys toisesta ihmisestä. — Kuitenkin kuohahti koskena jäljessä loukattu ylpeys, sillä neiti Lillströmin katse oli piirrellyt kuin polttoneula. Muulloin olisi hän sen voinut kestää — nyt ei. Eikä Irja jäänyt osattomaksi. Nuo kaksi olivat häntä vastaan, ja jollei hän voita, niin kaikki ratketkoon…

Tuli ilmoitus, että lumiaura oli viivästynyt. Lähtöä ei voinut enää viivyttää.

Erkki oli juuri nousemassa koneeseen ja katsoi asemahuoneen ovelle, joka avautui, ja asemapäällikkö virkapuvussaan tuli lähettämään junaa. Hän viittasi asemamiehelle, viittasi myöskin junailijalle, jonka antamaan merkkiin Erkki oli jo valmis vastaamaan.

Kun juna läksi sinä aamuna Norvannon asemalta, oli kuin sen veturi olisi ollut poissa suunniltaan. Ne matkustajat, jotka olivat seisoaltaan, horjahtelivat toisiaan vastaan ja junapalvelijat kerkesivät hädintuskin hyppäämään viimeisen vaunun portaalle.

Asemahuoneen akkunaan ilmestyi tyttö, joka levottomin sydämin katsoi kiitävän junan jälkeen…

5

Mutta juna riensi voimia kysyvään kamppailuun kiihtyvällä nopeudella. Kohta vaihteiden takana, pitkän makasiinirakennuksen suojassa vaani myrsky. Siellä se oli laitellut esteet tien poikki ja juoksutteli lumikuuroja pitkin hangen selkää, kuin uhitellen. Ja kun juna tuli esille, syöksyi se raivostuneena sen kimppuun. Se ei ollut enää salakähmäistä nätelemistä sieltä ja täältä niinkuin huoneiden suojassa, vaan avonaista taistelua, rehellistä sylipainia. Myrsky syöksyi korkealla sillalla kuin viime ponnistukseen. Mutta hurjasti ryntäsi junakin. Se tuli siltakaarien alle täysin voimin. Vielä sillä oli kasvava nopeus. Kytkimet natisivat vetämisen ankaruudesta, niiden jouset jännittyivät. Veturi kiskoi vaunuja kuin arkailevia nahjuksia, jotka eivät uskalla käydä silloin eteenpäin, kun tosi on kysymyksessä.

"Kylläpä se painaa," sanoi kuljettaja ja avasi höyrynsulkijaa yhä enemmän.

Hän antoi varoitusmerkin ja kun tiesi radan tässä olevan hyvin suojatun ja arveli tien olevan selvän, uskalsi hän hetkeksi poistua paikaltaan ja auttaa toveriaan pesän hoitamisessa. Yhdessä latoivat he kivihiilet tasaisesti, laittoivat kunnollisen pohjan, kun nyt vielä oli siihen tilaisuutta. Pikku seikoista riippui paljon.

"On siellä nyt tulta," sanoi lämmittäjä. "Niin ovat putket, kuin sulaa metallia täynnä."

"Hyviähän me kokkeja olemme ja hyvin sitä on hepoa ruokittavakin."

Tultiin juuri pieneen metsään, jossa myrskyn voima vähän lannistui. Luntakin oli tasaisemmin radalla, ja juna sai vauhtia yhä enemmän. Mutta sitä kesti vain lyhyen hetken. Ja metsän takaa avautui äärettömältä tuntuva lakeus. Myrsky painoi tässä vinosti vastaan. Koko junan sivu oli sen rynnistysalueena. Ja nyt se päätti käydä väsyttävään taisteluun. Se painoi vastaan yhtämittaa, hellittämättä, koko voimallaan.

"Minkälaista lieneekään Kourin leikkauksessa," arveli jo lämmittäjä.
"Tämä tuuli on kai tehnyt sinne oikein hiivatinmoiset patterit."

"Luultavasti, sillä se lyö siihen lännestä matalametsäisen kunnaan yli niinkuin viemäriojaan, ja sen pohjalta meidän pitäisi löytää kiskot."

Lämmittäjä pyyhki hikeä otsaltaan, tarttui hiililapionsa varteen ja alkoi työnsä jälleen. Joka kerta, kun hän polkaisi paininta lattiassa, rävähdyttivät automaattiset laitteet pesän luukut auki, ja vihertävän keltaisen liekin loimu valaisi hytin sekä savupilvet ja myrskykuurot ensimäisten vaunujen yläpuolella.

Kuljettaja avasi akkunan sivultansa estääkseen pesän kirkkauden huikaisemasta silmiään. Savupiippu ulvoi myrskyn seassa ja silmänräpäysliikkein syöksyi siitä sakeaa savua ulos, painautuen kohta vaunujen kattoja pitkin ja sieltä alas junan suojanpuoleiselle sivulle. Säkenet tanssivat tuulen pyörteissä, yrittivät ylös, mutta syöksyivät maahan, kuin tuperruksissa.

Varustauduttiin Kourin leikkausta varten.

Miehet häärivät hämärässä hytissä. He tarkastivat konettansa. Heillä oli kyllin kivihiiliä, kyllin vettä.

Kuljettaja Teräksen luonteenomainen reippaus ja rohkeus sekä neuvokkuus oli monesti ollut jo koetuksen alaisena — eikä suinkaan vähäisessä määrässä tänä myrskyisenä päivänä.

Ilta oli jo hämärtynyt siinä määrässä, ettei nähnyt pitkälle eteensä. Lyhdyt koettivat valaista läpi sakean lumisateen. Muutamista kohdista näkyivät niiden valossa kiskot tiellä, mutta useimmissa paikoissa ne olivat kokonaan hautautuneet. Siellä täällä häämöitti joku pensas tai heinälato tiepuolessa.

Pian hämärän keskeltä alkoi maasta kohota musta vastarinta. Se suureni suurenemistaan, ja sitä kohden kiisi veturi värisevin tulin, raivostuneen eläimen tavoin.

"Nyt se alkaa," sanoi Erkki.

Samassa syöksyi juna Kourin leikkaukseen. Lumivyöryt kohosivat korkealle ilmaan ja paiskautuivat sieltä alas, yli koneen ja ensimäisten vaunujen. Hetkeksi pimeni kaikki niinkuin olisi saanut iskun vasten silmiään.

"Terve!"

Lumi tunkeusi kaikista pienistä rakosista kattilan kuumiin osiin, joissa se pian muuttui usvapilveksi. Ryöpyt seurasivat toisiaan itsepintaisesti uhmaten…

Koko juna hätkähti vastarinnan kohdattuaan. Tieto meni puskimesta puskimeen, kytkimestä toiseen. Matkustajat huojahtivat penkeillään, ja lähellä akkunaa olevat koettivat katsoa ulos, kuitenkaan mitään näkemättä. Vaunut nytkyivät niinkuin olisi niitä tuupittu edestä ja takaa.

Joku oven lähellä istuvista koetti avata ovea, mutta sieltä syöksyi lumisade sisälle, ja myrsky pyyhkäisi vaunun päästä toiseen.

"Pankaa ovi kiinni!"

Pauhu kuoleusi jälleen, ja ihmiset kääreysivät vaatteisiinsa. Heitä puistatti sellainen kohtaus.

Veturihytissä oli ainoana kysymyksenä päästä läpi leikkauksesta. Erkki oli vielä suurentanut koneen tehoa, vaikka vesi olikin alkanut vähetä kattilasta. Höyrynpaine pysyi kuitenkin vielä entisellään.

Hänen neuvokkuuttaan yksinomaan nyt kysyttiin. Lämmittäjänkin oli vallannut epävarmuus. Koneen huimaava käynti nieli kovasti polttoaineita. Ei kauvan kestänyt ennenkuin pesä oli tyhjä ja vesikin alkoi vähetä. Kumpaa lisätä?

Erkki tunsi tien tarkemmin kuin lämmittäjä, joka väliaikaisena miehenä oli asetettu hänen toverikseen. Hän tiesi yksin kantavansa kaiken vastuun. Kun lämmittäjä yritti tarttua hiililapioon, sanoi hän vain lyhyesti: "Istu!"

Neljänneskilometrin matkalla oli höyrynpaine pysytettävä samana.

Jo kumahtelivat kiivaammat iskut junan etupäässä. Leikkauksen sivut laskeutuivat. Juna tuli metsään, joka tässä riensi avuksi, ehkäisten myrskyn voiman.

Nyt oli toimittava. Ei ainoakaan sekunti saanut luistaa ohi. Erkki vähensi höyryn menon, pani toisen syöttölaitoksen jälleen toimimaan ja auttoi lämmittäjää. Pian oli pesä kunnossa jälleen ja höyrynpaine nousemassa.

Lämmittäjän valtasi iloinen reippaus. Äskeinen alakuloisuus oli ohi.

"Niinhän se menee kuin messinkihöylällä!" sanoi hän.

"Mikäpäs estäisi. Mutta anna Pollelle evästä taasen vähän ajan kuluttua, sillä nuo tuolla jäljessä me tahdomme saattaa määräpaikkaansa tänä iltana, vaikka puukkoja sataisi. — Älä lataa tupakkaasi!"

Hän nykäisi savukkeen toverinsa suusta ja heitti pesään sanoen:

"Tämä se tepsii niinkuin Könni-Matin mälli Marttilan emännän hiivattomassa kaljassa. Heitäppäs kivihiiltä lisäksi, pari lapiollista kumpaankin poskipieleen sitä sinun 'hiivatinmoista' mujuasi, joka ampuu meitä vähän tuonnemmaksi!"

Oli kuin olisi vallattomuus tarttunut kaikkiin kolmeen, molempiin miehiin ja koneeseen. Pesä oli saanut annoksensa ja jälleen kiidettiin kuin leikkiä lyöden kohti leikkauksen toista osaa.

"Tämä vasta tanssia on!" sanoi lämmittäjä reippaasti.

"Vähintäänkin! onko sinulla, muuten, ketään, jonka luokse riennät, kun pääsemme perille?"

"Niin mitä?"

"Hemettiä, sellaista, joka vähän ruokkoaisi lunta hartioiltasi, kun saavut vihdoin…"

Samassa paiskautuivat kokonaiset kinokset yli koneen, ja miehet peittyivät höyrypilveen. Lunta satoi välikköön, jossa lämmittäjä seisoi moukaroiden suurimpia hiiliä pienemmiksi, satoi aina hytin lattialle saakka…

Kone taisteli raivostuneena. Sen pyörät tekivät vahvimmissa kinoksissa vaarallisia pyörähdyksiä, milloin ne eivät enää suoranaisesti ottaneet kiskoon kiinni. Yli savupiipun syöksähtivät lumiryöpyt toistensa jälkeen. Lumi kasautui jalkakäytävälle kattilan eteen ja molemmin puolin, kinostuen hytin seinää vastaan, peittäen akkunat. Kuumat osat kähisivät kuin kiukaassa ja koko veturi vapisi ja huojui äärettömässä ponnistuksessa.

"Mitähän jos joku kohta pettäisi?"

Se välähti mielessä salaman tavoin. Nyt oli luotettava koneen kestävyyteen, sillä ei vähimmässäkään määrässä auttanut luopua mistään. Se oli kuin taistelua elämästä ja kuolemasta.

Tuuli keräsi loppuvoimansa juuri tähän kohtaan, johon se oli rakentanut vahvimman esteen koko pohjoisella radalla.

Jännitys kasvoi miesten mielissä. Erkki ei voinut enää pysyä tavallisella paikallaan. Hänen korviaan huumasi ja ohimoissa takoi. Hän puri hampaansa yhteen ja puristi höyrynsulkijan kahvaa, että sormet rutisivat, sulkien venttiiliä, milloin kone teki vaarallisia iskuja, avaten kohta taasen. Veturi sai sysäyksen toisensa jälkeen. Jokainen kinostuma vähensi sen vauhtia.

Ja nyt alkoi myöskin ponne vähetä. Vesi oli laskeutunut. Ei ollut enää kattilassa sitä varastoa kuin äsken, mistä höyryä muodostua.

"Jokohan tuli köyhyys," arveli lämmittäjä.

"Ole hiljaa!" tuli kuin vasten suuta.

"Perhana!" kuohahti lämmittäjän mielessä. "Komentaa tässä…"

Mutta olihan tämä heidän yhteinen asiansa. Samalla hän myöskin tunsi, ettei hän olisi ymmärtänyt eikä osannut tehdä mitään varmasti tällä hetkellä. Hänen täytyi sittenkin ihailla uljasta toveriaan, joka seisoi lattialla, käsi työssä kuin sydämellä. Ja miten hän seisoi! Kuin kuningas! Hän on näkevinään hänen jokaisen lihaksensa jännityksen, silmiensä tulen, sydämensä lyönnin, ohimosuontensa tykinnän.

Koneen käynti yhä heikkenee, höyrykellon viisari on vähitellen alkanut laskeutua.

"Pitääkö jäädä kinokseen!" välähti taasen mielessä.

Mutta Erkki puri hampaansa yhteen yhä lujemmin ja katsoi eteensä kuin olisi tahtonut katseensa voimalla pakoittaa koneensa siihen mitä tarvittiin. — Nyt kumartui hän yht’äkkiä, katsoi nopeasti vesilasiin ja höyrykelloon sekä lisäsi koneensa tehoa, minkä tilaisuuden oli jättänyt viime varaksi. Ote oli rohkea, tehty määrätyllä hetkellä. Se meni kytkimestä kytkimeen pitkin pinoa, ja vaunut vyöryivät avattua tolaa raskaasti… vastustellen…

Samassa vilahti ohi puoleksi lumeen hautautunut kuusi. Erkki näki sen avatusta sivuakkunasta. Taistelu oli loppuun suoritettu.

Kappaleen ajan kuluttua saapui juna seuraavalle asemalle. Se tuli hiljaa laahustaen kuin väsynyt…

Erkki istui penkillään ja hetkisen hänestäkin tuntui niinkuin jokainen hermo olisi pyytänyt lepoa…

Asemalla viivyttiin enemmän kuin oli aikatauluun merkitty. Junan lähettäjä oli antanut lähtömääräyksen ja veturista oli vastattu, mutta siitä huolimatta seisoi juna yhä.

Matkustajat alkoivat tulla jo kärsimättömiksi. Heidän mielestään oli jo seisottu aivan määrättömiä. Mitä oli tällainen viivyttely! Lapset alkoivat olla iltaunissaan ja itkeä tuhersivat. Joukossa oli hermostuneita ihmisiä, jotka eivät voineet sietää tällaista. He katsoivat vihaisesti koko matkustavaa yleisöä, ikäänkuin jokainen olisi ollut osaltaan syyllinen viipymiseen. Heidän mielessään jo kasvoivat puolet minuutit minuuteiksi…

"Täällä saa ensin kärvöttää vilussa ja sitten vielä tuollaista viivyttelyä…" puhkesi joku.

"Tuleeko tässä vastaan juna?" kysyi toinen.

"Ei tule," vastasi junapalvelija.

"Mitä tässä sitten seisotaan?"

Mutta palvelija oli jo mennyt astioineen.

"Kuuluu höyry loppuneen", tuli tieto toisesta päästä.

"Minkälaisia miehiä siellä on?" usahti taasen joku.

Tuuli kiskaisi vaunun seinää, tohautti ilmaventtiilejä katolla, vinkui, valitti… Vaunun läpi kulki kalsea ilma ja värähdytti tuulen puolella istujia. Mielet alkoivat kuohua.

Vihdoin nuoren kirjurin sisu myöskin riehahti. Ja hän läksi kiivain askelin junan etupäähän.

Erkki oli lähettänyt toverinsa alas kiertämään koneistoa. Vaikka jokainen kohta hänen ymmärtääkseen oli kunnossa, oli kuitenkin varmistettava. Hän oli iloissaan, että oli päästy läpi Kourin leikkauksesta. Se oli parhaimpia saavutuksia huomioonottaen, että lumimyrsky oli tullut yllättäen, eikä auraa oltu voitu lähettää junan edellä kulkemaan. Heidät tosin oli saavuttanut "köyhyys", niinkuin lämmittäjä oli arvannutkin: vettä oli peloittavan vähän ja höyrynpaino mitätön, mutta läpi oli tultu.

Veturimiehet palasivat kiertomatkaltaan ylös hyttiin; alhaalla oli kaikki kunnossa.

"Sinä menetit matkalla tupakkasi. Istu nyt ja pane tuosta sillä välillä, kun minä laitan kaikki lähtökuntoon — äläkä muuten ole milläsikään," sanoi Erkki.

Toverista tuntui hyvältä. Teki mieli sanoa jotakin, mutta ei löytänyt sanoja.

"Mitäs siellä tehdään?" kuului samassa kirjurin kiukkuinen kysymys alhaalta.

"Istutaan," tuli ylhäältä hämärästä hytistä.

"Lähtökäsky on annettu aikoa sitten."

"On kuultu ja vastattu."

Erkki astui välikköön ja näki kirjurin virkalakki päässä, kaulus pystyssä, pitkänä ja hinteränä seisovan tuulessa. Häntä harmitti äänensävy ja teki mieli asettua kiusoittavaan vastarintaan.

"Kylläpä siellä ollaan nenäkkäitä; tiedättekö että minä junan lähettäjänä olen teidän esimiehenne?"

"En."

"Minä käsken teidän lähteä!" huiski kirjuri malttinsa menettäen.

"Se on teidän asianne."

"Ja teidän on lähdettävä!"

"Se on taasen meidän asiamme, mutta tuossa sävyssä annettuja käskyjä me emme tarvitse — emmekä missään sävyssä, sillä me kai jokainen tiedämme tehtävämme ja täytämme sen, miten mahdollista."

"Te… te…!" yritti kirjuri väliin ja rupesi nousemaan ylös veturiin.

"Tänne ei saa tulla!"

"Mitä…?" hämmästyi kirjuri.

"Tämä on minun paikkani ja teidän paikkanne on asemasilta."

"Tätä te saatte katua." — Kirjuri astui alas, mutta pysähtyi ihan portaan juurelle, luullen kuljettajan säikähtäneen uhkausta.

"Te esiinnytte röyhkeästi ja sopimattomasti."

Ei vastausta.

"Minä raportteeraan…!"

"Perhanan poika!" karjaisi Erkki. "Etkö osaa hoitaa syöttölaitoksia?"

Hän meni nopeasti hyttiin. Käsi taputti nauraa hykertelevää lämmittäjää olalle, samalla kun suu moitti ankarasti:

"Senkin hutilus, etkö sinä tiedä syöttölaitoksen hukkaputken päättyvän juuri portaan alle. Nyt sinä laskit kiehuvan veden esimiehesi kintuille."

Kirjuri meni.

6

Tästälähtien Erkkiä suorastaan kiusasi Norvannon asema. Milloin hän joutui kulkemaan sen sivuitse, pysytteli hän ikäänkuin piilossa kopissaan ja varoi katsomasta aseman virkahuoneen akkunaan.

Isoon aikaan ei hän kuullut Irjastakaan mitään. Mutta sitten tiesi joku kertoa, että kirjuri, samainen virastaan pöyhkeilevä nuorukainen, joka häntä oli yrittänyt komennella, hakkaili tyttöä. No niin, kaiketi hän olikin sopivampi seuranpitäjä kuin veturinkuljettaja, jota neiti Lillström niin oli osannut halveksia.

Mutta vähitellen, kevään joutuessa, mieli alkoi muuttua. Eikö kuitenkin ollut turhamaista noin sydäntyä mitättömästä kohtauksesta? Eikö ainakin ollut väärin lukea sitä Irjan syyksi? Irjan, jonka katse lämmitti enemmän kuin kenenkään.

* * * * *

Erään kerran joutui Erkki, saavuttuaan iltapäivällä Norvantoon, odottamaan siellä yöjunaa.

Kevät oli jo tullut. Hänen oma veturinsa oli konepajassa korjattavana ja hän teki matkoja enemmän tai vähemmän tilapäisesti, milloin ei ollut konepajalla koneensa vikoja neuvomassa.

Hämärtyvä ilta teki mielen pehmeäksi ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Olisi haluttanut mennä tapaamaan Irjaa, mutta jokin kummallinen tunne esti häntä edes vilkaisemasta virkahuoneen akkunaan. Hän käveli puistossa, poltteli, istuskeli penkeillä ja katseli haavemielellä iltaruskon kultaista valoa.

Yht'äkkiä rasahti käytävän hiekka. Mies ja nainen vaelsivat äänettöminä, rinnatusten ohi. Erkki hätkähti. Siinä olivat Irja ja kirjuri; nähtävästi he eivät hämärässä tunteneet häntä.

Sydän tykki pakahtuakseen ja veri humisi korvissa. Ajatukset risteilivät sekavina. Vai niin! Se oli siis totta kuitenkin. Mutta olkoon, niin kai olikin parasta.

Ja Erkin pää nousi pystympään ja ryhti suoristui.

* * * * *

Alkukesästä, olivat rautateillä varsinaiset talon työt käynnissä. Silloin eivät joutaneet veturit eivätkä miehet joutilaiksi. Kiven, soran, halkojen ja pölkkyjen veto toimitettiin kiireellisesti. Tervauslaitokset savusivat, pölkkypinot katosivat radan varsilta, ryhmittyivät toisiin paikkoihin ja hajaantuivat vihdoin merkittyihin kohtiin pitkin rataa. Ratavartijain johtamat "topparoikat" kulkivat radalla, tivistyskuokat heiluen, lapiot kalskaten. Kiilain varassa kevätkauden ollut roudan runtelema tie oikaistiin, kiskojen välit tarkastettiin ja niin saatiin kaikki taasen kuntoon vuoden ajaksi.

Erkki oli määrätty Hietamäen kuopalle kolmeksi viikoksi. Vahvasti varustettuina läksivät sekä "hepo" että miehet varhaisena maanantaiaamuna. Lyhyet soravaunut kuppelehtivat jäljessä, viimeisenä makuulavoilla ja lämmityslaitoksella varustettu tavaravaunu miehistön asuinsijaksi.

Junailijana oli matalarakenteinen Vahlmannin Jakke, säyseä ja taipuisa mies, liukas ja ketterä sekä erinomaisen nokkela nuljahtamaan pois nuhteenalaisuudesta, mainio itkettämään vaimoväkeä, milloin hän jollakin sydänmaan asemalla tapasi heitä ja kävi haastelemaan silmät sinihaikeina. Kuinka puhui hän silloin elämän katoavaisuudesta? Kuin parhain pappi. Ja mitäs arvelivat vaimot? No, tämän Vahlmannin Jaken he tahtoisivat asettaa seurakunnan eteen. Mutta Jakkea kutsuu tehtävänsä. Hän kohottaa särisevän sarvipillin suullensa, nousee muodoltaan sangen totisena punaisine lippuineen ylös vaunuun, tekee kunniaa rautatieläisten tapaan ristissä käsin huojutteleville naisille ja poistuu kuin ilmestys. — Joistakin aivan erikoisista syistä oli hän näiden työjunien vakinainen konduktööri, eikä se rautatieläisten mielestä ollutkaan suinkaan huonosti osunut, sillä reipasta, hilpeää ja vaihtelevaa mieltä osasi hän pitää vireillä.

* * * * *

Tuolla kohosi kangas loivarinteisenä molemmin puolin laajana aukenevista nevoista. Suon vaivaiskoivut loppuivat, missä maa alkoi yletä; vaihtuipa metsä vihdoin upeaksi kuusikoksi, joka kehyksenä kiersi suon ja kankaan rajoilla. Keskempänä katosivat kuuset ja tilalle tulivat petäjät, ensin rehevämmät, sitten matalammat ja huonompikasvuiset. Kangas päättyi valtavaan hiekkalakeen, jossa kasvullisuus oli harvempaa.

Mäellä oli ratavartijan asunto, ja sen luota poikkesi lyhyt sivuraide hietakuopalle. Vahtituvassa asui Hietamäen Antti, rata- ja hietakuopan vaihteen vartija.

Aamupäivällä saapui hietajuna. Se pysähtyi vaihteeseen vain siksi aikaa, että miehet kerkesivät nousta vaunuihin ja painui sitten kolisten kuoppaan. Työ alkoi. Neljännestunti oli tuskin kulunut ja nyt jo heiluivat urakkamiesten lapiot, kahahtivat juoksevaan hietaan.

Erkistä oli mieluista olla nyt vaihteeksi täälläkin, keskellä sydänmaita. Pieni kylä oli muutamien kilometrien päässä radasta, toinen joella vielä etempänä.

Ilta saapui. Varjot pitenivät ja kellertävään iltapoutaan laski aurinko. Metsän tutkaimet seisoivat totisina ja värähtämättä keltaruusun väristä taivasta vasten. Hämärä hiipi maan rajassa alimpien oksien alla. Vaappuen kiisivät yöperhoset metsätähdestä puolankukkaan, myykistyivät mustikan kostealle lehdelle, viipyivät hetken ja vaappuivat taasen. Ilmassa soivat sääskien viulut, soilla kuovien vaikerrus…

Kirahti vaunun ovi. Mies hyppäsi alas. Unessa oli joukko. Hän yksin oli valvonut ja kuunnellut yön ääniä seinän takaa. Äsken oli hän kuljeskellut vähän ympäriinsä, syönyt iltasen ja koettanut ruveta nukkumaan, mutta ei ollut saanut unta, ja koska ei tuntunut miellyttävän loikoilu ummehtuneessa vaunussa, hän lähti ulos. Vähän matkan päässä Erkki pysähtyi ja katsoi taaksensa. Heikko savu kohosi veturin piipusta, ja Erkin mieleen tuli kuva vanhasta miehestä, joka istuu porraskivellä syvissä ajatuksissa vähitellen sammuva piippu hampaissaan. Savu kohosi vaisusti melkein suoraan ylös, kallistuen sitten länttä kohden. Vähän matkan päässä se muutamien metrien etäisyydelle maasta muodosti ohuen, paikallaan pysyvän, sinisen kerroksen ilmaan. Rauhaa henki lempeä yö.

Erkki kääntyi jälleen menemään vahtituvalle päin. Pikku lintu pyrähti maasta, lensi säikähtyneenä äännähtäen samaan suuntaan ja pistäysi pihlajaan, joka kasvoi vahtituvan päässä. Pihakivellä istui Anni, ratavartijan tyttö, käsityö helmaan unohtuneena.

"Minä luulin yksin valvovani", puhutteli Erkki tyttöä radalta.

Anni punastui ja tuli vähän hämilleen vastatessaan: "Muut ne meilläkin ovat iltaunisia, mutta minulla ei tahdo tulla koko kesänä mennyksi ennen puolta yötä nukkumaa."

"Kukapa hennoisikaan tällaisena ihanana iltana".

"Saahan sitten talven pimeillä nukahtaa", vapautui Anni.

Erkki nousi jo pihaan ja meni korkean kiven juurelle, jolle tyttö oli istunut.

"Siinähän onkin komea valtaistuin".

"Onhan tämä", sanoi Anni ja siveli kädellään kiveä jotakin tehdäkseen.

"Ja mitäs te hallitsette tältä istuimelta?"

"Vaikka mitä", nauroi tyttö.

Keskustelu läksi käyntiin, kulki vähäpätöisyyksissä, mutta kulki kuitenkin. Vähän ajan kuluttua Erkki jo nojasi kiveen ja katsoi ylös, Anni hieman pää kallellaan vasemman olkansa ohi alas. Ja Erkistä oli mieluista katsoa kauniisiin silmiin.

Kun hän vähän ajan kuluttua loikoili vaunun lavalla, muisteli hän Annia. Eipä olisi uskonut, kuinka kaunis tyttö oli saattanut yletä täällä metsän yksinäisyydessä. Tukka oli vaalea, muoto kapea, suora nenä, jonka muutamat kasvojen liikkeet taivuttivat vähän kyömyksi, iho nuortevan raikas ja kuultavan puhdas, silmissä uneksiva katse… Mutta eipä antanut auttaa itseään kun laskeutui alas kiveltä. Kaunis kuva mielessään nukkui Erkki vihdoin.

* * * * *

Jo puoli viideltä oltiin seuraavana päivänä työssä ja sitä järjestystä aiottiin pitääkin koko aika, sillä joka suhteessa sopi aloittaa aamulla aikaisin ja lopettaa illalla varemmin, koskapa iltapäivällä ja illalla oli juuri näillä seuduilla pääasiallinen junien kulkuaika.

Pitkin junan sivua katsoessa näki lapioiden välähtelyt, käsivarsien ristivilahdukset ja vartalojen omituisen koivertavan liikkeen hietaruskeaa pohjaa vasten. Toisinaan keskeytti hiljaisuuden varoittava huudahdus, milloin rinnettä alas vieri kivi tai sortui petäjä. — Kun vaunut olivat vihdoin täydet, kokousivat miehet niihin, istuivat levähtämään tai nakkausivat pitkälleen puhtaaseen hietaan; he kerääntyivät myöskin toistensa luokse jutellen viettääkseen aikaa, mikä viivyttiin matkalla tyhjennyspaikalle.

Työn päätyttyä miehet istuivat vaunussa. Toiset polttelivat, toiset juttelivat.

Jarrumies Lotvonen kirjoitti vaimolleen:

"Pikanelli on lopusa, niin että lähätäppä lissää".

Muuta ei hän saanut kokoon, mutta niinpä sai kotiväki kuitenkin tervehdyksen.

Vahlmannin Jakke oli ottanut esille viulunsa. Hän istui ruhmolla kamiinin vieressä, selkä seinään, silmät puoliummessa ja soitti valssin tahdissa kulkevaa laulun säveltä.

Soiton kestäessä Erkki vaipui haaveisiin. Hänelle muistui mieleen Irjan lämpöinen kamari lumimyrskyisenä talvi-iltana. Istuiko siellä nyt kirjuri Irjan kanssa? — Hän hyppäsi alas lavalta, hän ei sietänyt nähdä ketään, vaunu kävi ahtaaksi. Hän hävisi metsään hietamäen taakse.

* * * * *

Mitä useampia päiviä täällä viivyttiin, sitä enemmän Erkki kiintyi ratavartian Anniin. Ihania iltoja viettivät he yhdessä, kun kajastus taivaalla vaaleni ja muut viipyivät unten mailla. Kuinka avonainen, vapaa ja turmeltumaton Anni oli — kokonaan toinen kuin Irja. Kuinka puhdas hänen sydämmensä. Ja kuitenkin saattoi rintaa oudosti polttaa, kun Erkki yksin jäätyään muisteli Irjaa, lapsuutensa ystävää.

7

Tuli seuraava kevät; suunnattomat lumimäärät olivat alkaneet sulaa. Satoi yhtä mittaa, yötä päivää. Jokivarsiasukkaat pelkäsivät jo pahinta. Kovin tuli tulva yhtäkkiä tänä kevännä. Vesi nousi alinomaa ja nosti jäät liikkeelle. Talojen myllyt olivat jo vaarassa ja kaikkein vaarallisimmissa kohdissa oli niitä kiinnitetty vahvoilla köysillä ja kettingeillä rantapuihin ja kiviin.

Huolen painamana käveli talonpoika rantavainiollaan, sillä syysrukiit olivat vaarassa.

Jokainen katse seurasi päivät pitkät virran kulkua, mielissä tuskainen odotus. Kaikki olisi pelastettu, ellei muodostuisi jääpatoa minnekään.

Mutta lämpöiset tuulet porasivat hankea hellittämättä. Sohjuna huljui koko maa.

Joki oli äyräitään myöten täynnä. Mahtavana ja varmana, tyyneenä ja rauhallisena vaeltaa sen vesi merta kohden. Se kantaa pinnallansa rannalta irti kiskomiaan puita ja pensaita, tukkeja ja paperipuita, heinäsuovia ja latoja, jotka kokonaisina pyörivät joen valtavissa käänteissä. Ja matkalla liittyi yhä uusia mukaan.

Hietamäen ratavartija nukkui levottomasti. Jo kolmisenkymmentä vuotta oli hän asunut tässä, käynyt tarkastamassa rataosansa säännöllisesti ja huolellisesti ennenkuin vuorokauden kiivain liike alkaisi. Näin keväisin oli oltava enimmän varuillaan, semminkin joella päin. Illalla oli siellä näyttänyt huolestuttavalta.

Rata oli petollinen, ikäänkuin siihenkin olisi tarttunut keväistä rauhattomuutta. Routa suli sen pengermästä, nosti kiskot, laski taasen toisin paikoin. Oli lyötävä kiiloja kiskojen ja pölkkyjen väliin ja koetettava saada lyömänteet tasaisiksi, sillä kovin pahasti keikahtelivat vaunut ohi kiitäessään.

Siellä nukkuivat nyt vaimo ja tyttö vartijan noustessa ylös.

Uunin piipussa tohisi myrsky raskain huokauksin ja sade pieksi akkunoihin. Oli yösydän, melkein pimeä. Vartija sytytti lyhtynsä. Hän oli mielestään nukkunut liikaa. Tänään oli lähdettävä aikaisin, oli pakosta, sillä tämä yö varmaan kätki jonkun salaisuuden…

Seinältä otti hän nahkaisen kotelon, jossa olivat merkinantoneuvot, liput ja räjähdyssignaalit. Näin varustettuna läksi hän ulos. Tuuli kiskoi eteisen ovea ja oli vähällä saada sen käsistä ryöstetyksi.

Metsässä hietamäen päällä pauhasi myrsky sysäyksin, repi kuin vihassa. Puun latvat painuivat kumarruksiin, ja taivaan kajetta vasten näkyi niiden huojunta.

Vartija työnsi vaununsa radalle ja läksi Ourun ojalle. Hänestä tuntui vain koko ajan, että juuri siellä oli vaaran paikka, mutta siitä huolimatta oli välilläkin joka hetki jokainen hermo jännityksissä. Saattaisihan olla jostakin ratakisko poikki, murtua pois paikaltaan raskaan junan alla.

Niin vyöryi vartija edelleen pidätellen alamäissä, ettei vain vauhti liian kiihtyisi ja hän kulkisi huomaamatta ohi vaaranpaikan. Nousiko rata tuossa tavallista enemmän… oliko tuossa routa sen laskenut? Niin kovin vähän saattoi nähdä pienen lyhdyn valossa.

Nyt mäkeä ylös, taasen alas. Mitä on tuon mutkauksen takana — pimeys sen kätki. Tuuli vain puhui, lennätinpylväät valittivat jaksottaista säveltään…

Niin kiisi hän edelleen kuin olisi joku takaa ajanut.

* * * * *

Pohjoisesta kiisi yöjuna. Värisevät valot ilmestyivät aukeaman laitaan, kasvoivat pimeässä etäisyydessä, nousivat maasta. Ja vähän ajan kuluttua kantausi sen ääni tuulen mukana.

Juna meni halki nukkuvan kylän. Rakennukset häämöittivät mustina ja niiden seinistä kajahtivat vastaan koneen iskut, vyörynnän pauhu.

Nyt se kohousi metsään, kääntyi mäen päällä, meni ohi kylän laidassa olevan vahtituvan.

Vaunuissa nukkuivat ihmiset.

Junapalvelijat liikkuivat äänettöminä ovissa. He olivat vetäneet verhot kaasukupujen yli, ainoastaan ohuen raon kautta tuleva valo valaisi käytävää.

Vaunut luisuivat pehmeästi eteenpäin, keinuivat ja tuudittelivat nukkujia.

* * * * *

Veturissa oli Erkki toverinsa kanssa. He olivat äänettömiä molemmat.
Erkkiä vaivasi joku ahdistava tunne, jonka syytä ei osannut selittää.
Oli kuin joku patoutuma mielessä.

Hän hoiti tehtäviään vaistomaisesti. Katse vain oli valpas, sillä kevät oli, luonto oikullinen. Tällä kertaa tunsi Erkki itsensä väsyneeksi. Ruumis kaipasi lepoa, mutta nyt ei saanut torkahtaa. Pysyäkseen virkeämpänä avasi hän toisinaan sivuakkunan ja antoi raittiin ilmavirran sivellä kasvojansa. Juna oli pimeä, ainoastaan viimeisenä olevan konduktöörivaunun akkunasta kajasti tuli. Joka kerta, kun hän katsoi nukkuvaa junaa, selvisi hänelle, mikä karkoitti unen silmistä…

Pyörät hakkasivat kiskojen liitekohtia nopeassa tahdissa. Ne muodostivat rytmillisen kolinan, joka tuulen pyörteiden lomissa kaikui takaisin joka puolelta. Näin syöksyi musta hirviö eteenpäin, ja pimeydestä näytti juoksevan kiskopari, jonka jättiläinen nieli. Sen otsassa paloi kolme silmää säihkyen…

* * * * *

Ourun oja oli oikeastaan pienoinen joki, joka kulki yhtä rintaa valtajoen kanssa, johon sitä esti yhtymästä kolme kilometriä leveä kangas. Vasta suupuolella se käytti hyväksensä jotakin notkelmaa ja purkausi jokeen. Mutta joskus tällaisina keväinä kuin nytkin, saattoi valtaväylä antaa sille mahdottomista varastoistaan. Ja nyt oli iltapäivällä sattunut sellainen tapaus. Yläkylien suvannot olivat laskeneet jäänsä.

Rannoilla vapisivat ihmiset tätä luonnon suurta näytelmää katsoessaan. Tyyni, kiihkoton oli virran kulku, mutta jokainen tiesi sen kätkevän itseensä mittaamattomat voimat, jotka kykenisivät lyhyessä hetkessä aikaan saamaan kauheat tuhot. Riippui kokonaan siitä, miten kävisi mutkauksessa vähän alempana ja saaren luona, jossa joki jakautui kolmeksi väyläksi. Kaiken varalta oli tuotu räjähdysaineita jään särkemistä varten. Kuinka siitä huolimatta kävisi? Sama kysymys kaikkien huulilla, sama tuska sydämessä.

Jo täyttävät tuolla varovaisimmat veneitänsä, ja katselevat navetoissa karjan kytkimiä, aukaistaksensa ne nopeasti, jos tarve vaatii.

Odotettiin jännittyneinä, tulisiko kauhun viestiä alhaalta…

Päivä kului. Yhä tuli lauttoja, mustia jäitä, talvitien kantoja. Muutamat olivat kääntyneet nurin ja kuljettivat irti kiskoutuneita pohjakiviä päällimmäisinä. Vesi oli läpinäkymättömän likaista.

* * * * *

Mies juoksee hengästyneenä pitkin joen rantaa. Pysähtyy taloon. Kohta lähtee toinen seuraavaan. Ylös jokivartta. Hirmuviesti mukana: jäät ovat patoutuneet.

Ei kysy kukaan, jokainen tietää.

Äsken vainioita, nyt järveä. Virta pauhaa pihoilla, koski kujilla kuohuu. Hämärtyvän illan kattamaan metsään laukkaa mylvien valloilleen päästetty karja…

Vesi solisee pitkin hakamaita, pensaiden juuritse, mättäiden välejä, nousee järveksi, katkaisee kankaan, leikkaa routaista hietikkoa…

Sitten alas rinnettä, laaksoon, nevalle…

Neva järveksi. Vaivaiskoivut veden alle.

Ourun ojalle!

Oja jokena, raivopäänä, rannat temmastuina etäälle toisistaan…
Pensaat upoksissa… metsät joessa.

* * * * *

Jo kuuli vartijan herkkä korva onnettomuutta ennustavan äänen. Merkit metsän rannassa jo viittasivat siihen. Tulvavesi oli jo etäällä vastassa, mustana tasapintana radan yläpuolella.

Hän kuitenkin meni vielä etemmäksi ja pysähdytti vaununsa kappaleen matkan päähän sillasta. Jalkansa olivat tampeuksissa, eikä hän tahtonut saada lyhtyä koukusta. Juoksujalkaa riensi hän sillalle valaisten lyhdyllään radan vartta. Tuskin parin korttelin päässä vallin harjasta oli jo veden pinta.

Sillan alla pauhasi koski huimasti. Yläpuolella oleva vesi painautui ankarasti tähän ainoaan purkautumiskohtaan.

Aivan siinä arkun vieressä kohisi pyörre, jonka syvennykseen vartija koetti katsoa. Maakerrokset laukeilivat leikkaavaan virtaan. Hän kuljetti lyhtyään pitkin arkun selkää, ja kätensä alkoivat vapista. Hän syöksyi kuin pakoon vaunulleen. Korviin jäi soimaan pyörteen korina, tukkien ja jäiden jymähtely, silmiinsä näkymään kohollaan olevat kiskot ja kuvitelmiinsa seuraavien hetkien tapahtumat Ourun sillalla.

Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä siellä. Ylös kotiin nyt.

Hän puristi lyhtynsä sangasta kuin hukkuva oljenkorresta, tuli rauhattomaksi, kun näki liekin lepattavan rakosista tunkeutuvassa ilmavirrassa ja suojeli sitä tuulelta. Varovaisesti käänsi hän punaisen lasin tulen eteen ja juoksi vaunun luo kopeloiden taskujaan, olivatko tulitikut tallella. Lyhdyn hän asetti koukkuun ja juoksi vaunun vauhtiin. Siihen hypättyään riisti hän sadetakin ja takin yltänsä sateesta huolimatta. Aivan hartioissa pakotti ja kun hän tarttui vaununsa vipuun, tuntui se entistä keveämmältä. Jokainen sekunti oli kallis.

Kotiin saavuttuaan heitti hän vaununsa tielle, ja juoksi pihalle.

"Herra Jumala, Herra Jumala!" hoki hän haparoidessaan lukkoa. Sai oven auki, riensi sisälle, kykeni sentään hillitsemään itsensä ja herätti tyyneesti vaimonsa ja tyttärensä.

"Ourun silta on sortunut".

Salamana välähti Annin mielessä, kuinka juna on suistunut. Kuka oli veturissa?

Hän huudahti tuskissaan.

"Ei vielä pahempaa ole tapahtunut, mutta pikajuna on tulossa".

"Juoskaa radalle!" hätäytyi Anni. "Herra Jumala, kiirehtikää!"

Anni oli aivan sekaisin niinkuin äitinsäkin.

"Tyyntykää nyt ja kuunnelkaa. Vartioikaa rataa ja pysähdyttäkää juna! Minä menen Ourulle uudestaan, viemään asemalle tietoa, jos vielä pääsen yli."

Samassa oli hän jo poissa. Myrsky pauhasi metsässä, mutta merkkituli paloi vielä. Nopeasti etsi hän vajasta toisen lyhdyn, käänsi vaunun ja lähti alamäkeä. Vaunun vyöryessä etsi hän kotelosta räjähdyssignaalit, pysähtyi ja kiinnitti ne kiskoon määrätylle etäisyydelle.

"Herra varjelkoon, ettei sammuisi Annin lyhty eikä kastuisi räjähdysaine!" —

* * * * *

Anni seisoi yksin radalla. Myrsky pieksi hameita ja painoi ne pitkin jalkoja. Siitä huolimatta hänellä oli lämmin.

Mikä juna nyt olikaan tulossa? Anni muisti numeron, tiesi kuljettajan.
Hän painoi kädellä sydäntään. Hän!…

Mitä? Näkyikö jo etäisyydessä veturilyhty? — Ei, silmissä vain jotakin sellaista vilahti.

Miten kaikki oli tapahtunut? Miten oli isä saanut tiedon tästä. Jumala itse sen oli ilmoittanut, hänet vuoteeltaan nostanut.

Hän kuunteli jälleen myrskyn ääntä. Se kiskaisi yli Hietamäen metsän, saattoi tulen lyhdyssä lepattamaan. Hätääntyneenä katsoi hän lyhtyänsä. Jumala, Jumala, jos se sammuisi juuri kun juna on lähellä! Hän koetti kätkeä sen vaatteidensa suojaan ja pitää vain tulta ulospäin.

Tuuli rämyytti vaihteen merkkipeltiä.

Oliko varma, että vaihdekkaan oli oikein?

Hän meni sen luokse ja tutki paikan. — Ja sydämeen hiipi tuska. Muistui mieleen mennyt kesä, jolloin työjuna oli ollut täällä, kulki tästä vaihteesta, oli tuossa aina yön aikana… Ne viikot… Hän oli odottanut niiden takaisin palaavan, odottanut ikävään menehtymäisillään… eivätkä ne olleet palanneet… Eikä ollut palannut hänkään, joka oli elämän täyttänyt ja taasen tyhjäksi tehnyt, murheen rintaan tuonut…

Oli ollut aikoja, jolloin hän ei voinut tätä paikkaa lähestyä, taasen toisia, jolloin ei olisi muualla ollutkaan kuin täällä ja radan varrella, suohon laskevalla rinteellä, josta silloin oli viime hyvästin vilkuttanut…

"Olenko tässä estämässä häntä syöksymästä kuolemaan?"

* * * * *

Juna laskeusi alamäkeen ja Erkki vähensi höyrynmenon. Sillä välin laitteli lämmittäjä pesän kuntoon. He kulkivat nopeaa vauhtia, sillä alkumatkasta oli juna ollut myöhästynyt ja tällä pitkällä välillä aikoi Erkki päästä jälleen oikeaan aikaan kiinni.

Lämmittäjästäkin oli kai jo äänettömyys alkanut tuntua pitkältä, koskapa veti päänsä pois suojanpuoleisesta sivuakkunasta ja sanoi:

"Aikaapa olla metsästäkin jo lumi vähänä."

Erkki oli omissa ajatuksissaan vastaamatta mitään.

"Sanoitko jotakin?" kysyi hän vähän ajan kuluttua kiinnittämättä ollenkaan huomiota, mitä toveri siihenkin vastasi. Mutta hetken perästä säikäytti hän lämmittäjän pahanpäiväisesti sanomalla yhtäkkiä:

"Tällainen tulva saattaisi saada suuria onnettomuuksia aikaan."

Ja hetken kuluttua:

"Mitäs sanoisit, jos tuolta pimeydestä ilmestyisi yhtäkkiä eteesi murtunut ratapenger, kiskot ja sillankansi hiivatissa — ja me myöskin?"

Hän tunsi jonkunlaista nautintoa kohoittaessaan kauhun kuvan hitaan ja nahjusluontoisen lämmittäjän mieleen.

Mutta Erkki vaipui jälleen omiin ajatuksiinsa.

Yhä viipyi hänen mielikuvituksessaan tuo katse, joka koko matkan oli häntä kiusannut. Nuo surulliset, anteeksipyytävät, syvät ja sykähyttävän lämpimät silmät — Irjan silmät. Nuo kalpeat värähtelevät kasvot, jotka olivat unelmissa häntä seuranneet lapsuusvuosilta saakka.

Sillä Norvannossa, juuri vihellettyään lähtömerkin, oli Erkki vilkaissut aseman käytävälle, ja siinä, yksinään, alakuloisena ja muista syrjässä oli Irja seisonut ja katsonut häneen. Katsonut liikahtamatta, jääden, kuin patsas paikalleen, kun juna oli mennyt…

Mutta nyt oltiin tulossa Hietamäkeen ja Erkki muisti Annin. Hänessä kuohahti. Omituinen toimintahalu valtasi hänet. Hän tarttui venttiiliin ja nykäisi täyden paineen koneeseen.

Nyt jo alkoivat astiat heittelehtiä nurkassa, puut liikkua pinoissa, kukkurat vyöryä välikköön. Lämmittäjä säpsähti ensimäisen halon putoamista lattialle ja nousi seisomaan. Hän hienosti huomautti kuljettajaa avaamalla pesän ja rupeamalla syytämään puita sinne. Ja aivan oikeaan osattu: Erkki ikäänkuin havahtui, tuntui häpeävän ja sulki venttiiliä.

* * * * *

Nyt kääntyivät he Hietamäen ojelmukselle. Erkki näki jo tulen, ja vaistomaisesti tarttuivat kädet höyrynsulkijaan sekä jarrulaitoksiin, vaikkakaan hän ei vielä tajunnut, mitä tämä kaikki merkitsi. Tuli oli siksi etäällä, ettei sen näkeminen vielä kyennyt herättämään häntä ajatuksistaan erilleen. Lyhyen hetken aikana ei hän oikeastaan ajatellut mitään erikoista. Kuin iskuna tuli sitten yht'äkkiä: punainen tuli!

Juna jatkoi matkaansa omalla vauhdillaan.

Mitä oli tapahtunut Hietamäessä, koska vaadittiin junaa pysähtymään?

Edessä on punainen tuli, sanoi hän lämmittäjälle, joka juuri täytti pesää.

Tuskin elämänsä päivinä lienee Kaijala tehnyt niin nopeaa liikettä kuin nyt hyökätessään akkunaan. Hapuilevat ajatukset ja järkyttävät kuvat, jotka sitten kuljettajan äskeisen kuvittelun olivat häntä vaivanneet, veti punainen tuli kuin magneetti itseensä. Mennessään ne koskettivat äitiä ja lapsia kotona, mutta hän mykistyi katsellessaan suurenevaa valopilkkua edessä.

Vauhti väheni ja he tulivat yhä lähemmäksi vaihdetta; nyt jo aivan hiljaa. Lyhtyjen valaisemalle alueelle ilmestyi Anni. —

Erkki pysähdytti koneen ja tuli alas.

"Mitä on tapahtunut?"

Anni punastui, vaikeni, lyhtyä pitelevä käsi vavahteli.

"Miksi juna on pysäytetty, Anni?"

"Ourun silta on sortunut", sai Anni liikutukseltaan vaivoin sanotuksi.

Sekavan riemun tunteen vallassa Erkki tarttui häntä ranteisiin, olkapäihin, painoi hellästi rintaansa vasten.

"Ja sinä olet minut pelastanut", sanoi hän hiljaa.

Mutta kun hän tunsi tytön käsivarsien kiihkeästi puristuvan ympärilleen ja poven valtavasti nousevan ja laskevan rintaansa vasten, silloin outo tuska vei veret hänen kasvoiltaan ja kuin ilmestyksenä palausi mieleen Irjan katse. Viiltävää kipua tuntien hän hiljaa irroitti tytön kädet ja hänen päänsä painui rinnalle…

Mutta siinä olivatkin jo hätääntyneet matkustajat heidän ympärillään selitystä vaatien.

8

Kun Irja ennen yöjunan lähtöä oli tullut asemasillalle, oli hän varmasti päättänyt puhutella Erkkiä, ylpeäksi käynyttä Erkkiä, joka ei enää luonut katsettakaan lapsuudentoveriinsa. Mutta kun hän oli nähnyt Erkin pikatavaratoimiston edessä puhelevan jonkun kanssa ja sitten varmoin askelin nousevan veturiinsa, oli sydäntä omituisesti kouristanut ja arkuus oli hiipinyt mieleen. Hän oli vetääntynyt syrjään ja koettanut katseellaan herättää hänen huomionsa, mutta Erkin kirkkaiden silmien ilme oli tyly ja kova, eikä hän ollut edes tervehdystä nyökännyt.

Tultuaan puolen yön aikana toimestaan, kulki Irja hitaasti sateen lioittamia käytäviä.

Toista käytävää kulki vastaan yövartija lyhty kädessään, tallin ja halkovarastojen luona näkyi liikkuvan toinen. Lyhtyjen tulet piirtelivät maata pitkin, nousten ja laskien astunnan tahdissa. Tallitiellä kulki päivystäjäveturi yöteloilleen, viheriä tuli palaen hämärässä hytissä.

Irjan mieleen johtui taasen Erkki. Tuollaisessa pimeässä hytissä oli hänkin valppaana valvoen matkustajien turvallisuutta. Miksi askartelikaan ajatus hänessä? Varmaankin sen takia, että tässä yössä oli yhtäläisyyttä erään myöhäisen talvi-illan kanssa kauvan, kauvan sitten. Niin kovin etäiseltä tapahtumalta se todellakin oli monesti tuntunut.

Irja ei tuntenut vähääkään väsymystä tultuaan asuntoonsa. Hän riisuutui ja peseytyi hitaasti, valellen itseään raittiilla vedellä. Veri rupesi kiertämään nopeammin. Suloinen lämmön ja hyvinvoinnin tunne palautui. Hitaasti päästi hän valloilleen hiuksensa ja valkoinen hipiä, pyöreät, kauniit olkapäät ja hartiat peittyivät mustien kutrien alle. Ne ylettyivät uumille saakka. Valkoinen kampa kulki niissä säihkyen.

Hän antoi muistojen tulla vapaasti tänne yön yksinäisyyteen, tänne, jossa ne olivat alkunsa saaneet.

Kuinka kauan siitä todellakin oli jo kulunut ja kuinka viehättävän illan he olivatkaan silloin viettäneet!

Ja kuitenkin oli saattanut käydä niin… että todellakin saattoi sitä ajatella kaukaiseksi tapahtumaksi, vaikka se silloin oli ollut niin läheinen… niin sydämen läheinen. Mitkä syyt olivat vaikuttaneet tämän pitkän väliajan?

Irja niin hyvin muisti, milloin se oli alkanut. Hän näki edessään Erkin silmien lieskan, joka oli hänelle ollut arvoitus kauvan aikaa, ja semminkin se mitä sen jälestä oli seurannut. Saattoiko Erkki todellakin loukkautua Einen, vieraan, tuskin tuntemansa naisen harkitsemattomasta silmäyksestä? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Hän oli monesti pitänyt sen mahdollisena, melkeinpä varmanakin, mutta toisinaan hän taas epäili: kenties ei Erkki välittänyt hänestä.

Mutta voi, että hän hädässään oli turvautunut liehittelevään kirjuriin, koettaen siten herättää Erkin mustasukkaisuutta. Silloinkin, eräänä iltana, kun hän selvästi oli huomannut Erkin ikävissään ja yksinäisenä kävelevän puistossa! Vain ilkeydestä ja kiusanhalusta hän oli tarttunut kirjuria käsivarteen ja johdattanut hänen askeleensa Erkin ohi. Mutta Erkki ei ollut edes tervehtinyt, niin vähän hän välitti… Ja senjälkeen oli Erkki ollut entistäkin ylpeämpi.

Irjan mieli kävi niin surulliseksi, että kyyneleet purkautuivat esille. Hän oli tuntenut itsensä monta kertaa nöyryytetyksi Erkin läsnäollessa, nyt hän tunsi samallaiseksi, vaikka vain muistot syyttivät.

Jospa hän vain olisi voinut lähestyä häntä, saada hänet kuuntelemaan selitystään, voinut pyytää anteeksi käyttäytymistään, ryhditöntä, ei harkittua.

Irja siirsi lampun yöpöydälleen, leikkasi auki ensi lehdet uudesta kirjasta, jonka oli äsken ostanut ja ryhtyi lukemaan, mutta ajatukset vakautuivat äskeiselle suunnalle.

"Miksei Erkki lähestynyt koskaan, puhunut?"

Hän katui, että oli edes itselleen tehnyt tämän kysymyksen. Erkkikö sen tekisi? Ei ikinä!

Oikein hän tunsi kesken kaiken ylpeäksi itsensä, että saattoi hänestä noin ajatella, niin varmasti sen sanoa. Niin juuri piti ollakin. Sellainen sisäinen ryhti ainoastaan sopi hänelle, jonka pää oli pystyssä, käynti luja ja koko ryhti miehekäs.

Irja ihastui häntä muistellessaan. Katse kulkeusi kirjan aukeaman yli uunin otsapykälällä olevaan komeaan rintakuvaan, jonka hän kaikesta huolimatta oli antanut olla siinä… Silmissä viipyi haaveksiva ilme…

Kello seinän takana löi. Irja havahtui vasta sitten, kun sen ääni oli lakannut jo kuulumasta. Mitä se mahtoi lyödäkään? Kaksi; niin hänestä tuntui kuin kaksi lyöntiä olisi jäänyt korvaan soimaan. Nyt päätti hän jo nukkua.

Mutta uni ei tullut. Ajatukset kiertelivät samoja teitä. Hän koetti kulkea Erkinkin mukana. Kuinka ihmeellistä olikin, että ajatukset olivat alinomaa siellä. Tapahtuiko tässä nyt sama ilmiö, josta hän oli lukenut, että välimatkoista huolimatta ihmisten ajatukset saattoivat koskettaa toisiaan ja yhteen sulautua. Kohtasivatko näin sielujen salaisia teitä heidän ajatuksensa toisensa? Jos niin todellakin oli ja jos niiden vaikutusta vielä saattoi tahdon voimallansa vahvistaa, niin nytpä hän sen tahtoi tehdä…

Tässä hän muisti Erkin kerran, kun ei ollut vielä tapahtunut ikävyyksiä heidän välillänsä, sanoneen tai oikeammin hämärästi viitanneen siihen suuntaan, että hän oli ollut jotenkin tarpeellinen hänen elämässään.

"Jospa voisin edelleenkin olla!" huokasi hän.

Myrsky pyyhkäisi yli rakennuksen. Kattolaudoituksessa liikkui valojuova, jonka liikunnasta saattoi päätellä yövartijan kulkevan asemahuoneelta. Valo pysähtyi ja Irja muisti yökellon avaimen olevan huoneensa nurkkauksessa. Kuului puhetta. Luultavasti huusi yövartija toiselle.

Ja ensimäiset sanat kohoittivat Irjan vuoteeltaan.

"… Valkiaisten ja Vuojoen välillä. — Ei tiedetä tarkemmin. — Minun piti lähteä pikatavaratoimistosta vetämään kelloa, etten… — Tulva on vienyt sillan… — niin, yöjuna."

"Kuka siellä olikaan… Teräskö? — Ja Kaijala? — No, minä arvelisin…"

Ei saanut enempää selkoa. Vartija tuntui poistuvan. Mutta kaikessa siinä, mitä Irja oli kuullut, oli jo kyllin tuskan syytä.

Hänen eteensä nousi kauhea kuva onnettomuudesta. Hän hyökkäsi akkunaan avatakseen sen ja huutaakseen vartijan jälkeen, mutta akkuna oli talveksi tukittu. Sitäpaitsi oli jo vartijan tuli etäällä, eikä huutaakaan voinut.

"Tulva vienyt sillan! Herra Jumala. Silloinhan on Erkki ollut ensimäinen uhri."

Tuska raateli hänen sydäntään. Hän vaikeroi itkussaan. Mielikuvitus nosti kauhukuvan toisensa jälkeen, ja hän oli menehtymäisillään.

"Erkki, Erkki! Rakas!"

Se tuli hänen sydämensä sisimmästä, jossa se tunne oli pohjimmaisena säilynyt. Nyt se valtautui esille kaiken muun tieltään syrjäyttäen, tuli voimakkaana ja yksinoikeutettuna. Mutta kuinka toivotonta kaikki!

Tapahtuman lähiaikaisuus teki sen vielä suuremmaksi. Juuri nyt, tällä hetkellä oli Erkki silpoutuneena jossakin.

"Rakas, rakas! En voi mitään, en mitään…"

Irja väänteli epätoivossaan.

"Jospa sittenkin jonkun ihmeen kautta Erkki on pelastunut", välähti toivo.

Mutta jälleen tulivat kauheat kuvat: henkiin jääneet pelastamassa onnettomia… paarit… Joillakin niistä Erkki.

"Enkä minä saa olla siinä… en mitään voi… en mitään… Kuolleenako makaat niillä, vaiko loukkautuneena?"

Irja puhkesi toivottomaan itkuun.

Kuin päivän säde mustien pilvien hämäryyden alta, alkoi toivo elää sittenkin: "Sinä voit kuulla, puhua vielä, minä saan nähdä sinut, puhua sinulle… Saamme kaiken sovittaa…"

Ristiriitaiset tunteet, toivo ja epätoivo repivät häntä, Mistä saada varmuus? — Mitä oli vartija sanonut. Tiesikö hän ihmisuhreista?

Irja joutui jälleen epätoivoon. Hän ei nähnyt mitään pelastumisen mahdollisuutta.

Silloin puhkesivat kyynelten lähteet…

Yön tunnit kuluivat. Hänellä oli vain tuska, itsesyytös, epätoivo, kärsimys… Näinä hetkinä oli hän elämänsä elänyt, taistelunsa taistellut. Poissa oli hän, joka siihen sisällön olisi antanut.

Viettäessään näitä raskaita hetkiä oli hän kuullut, kuinka ratapihalla oli ollut liikettä. Veturi oli liikkunut toisessa päässä ja kadonnut. Mitkä viestit sillä oli mukanansa palatessaan? Hän oli ollut jo monta kertaa aivan pukeutumaisillaan lähteäkseen asemalle, mutta häntä oli peloittanut kuulla pahinta. Hän ei olisi voinut kestää sitä. Epätoivoisena virui hän vuoteellaan.

Taivaan rantaan kohosi päivän kajastus…

Hän katsoi sitä rukoillen ja sielussaan toivoi sen tuovan mukanaan toivon säteen…

Ja niinkuin sen elähdyttämänä alkoi hän pukeutua, itsekään tietämättä, miksi. Konttoriin ei hän voisi mennä nyt, hän oli liiaksi järkytetyllä mielellä kohdataksensa ketään. Ehkä yövartijoilta voisi jotakin kuulla. Hän läksi ulos ja etsi katseellaan yövartijan lyhtyä, löytämättä sitä.

Tuuli vihelsi puiden paljaissa oksissa. Yhtäkkiä hän pysähtyi: loihtiko hermostunut mielikuvitus harhailevia ääniä esiin vai yhtyikö todellakin myrskyn pauhuun junan vihellys? Irja pysähtyi. Ilma puhui pitkään, yhtämittaa, kunnes eräässä virtansa käänteessä lennätti tutun kolinan… Miltä suunnalta? Sieltä, sieltä… Seurasi uusi toivon ja epätoivon kamppailu. Vapisten seisoi Irja koettaen katsoa, peljäten näkevänsä. Tulomerkistä junan saapumiseen tuntui olevan kokonainen iankaikkisuus, jonka kestäessä mitä synkimmät ja ihanimmat kuvat vaihtelivat hänen mielessään…

Vihdoin ilmestyi veturi tenderi edellä, häämöittivät matkustajavaunut. Irja kerkesi parahiksi sille paikalle, jonne veturi pysähtyi. Hän ei tahtonut nähdä kyyneliensä läpi, ja kun Erkki hänet huomattuaan tuli alas, täytyi Irjan tarttua häneen pysyäkseen pystyssä.

Nähdessään Irjan äkkiä koneensa vieressä, välähti Erkin mielessä: mistä tämä huomaavaisuus? Samalla hän myöskin vilkaisi konttorin akkunoihin. Mutta silloin hän tunsi Irjan kosketuksen ja hänen sielunsa täytti valtavan voimakas tunne.

"Erkki", sanoi Irja, koettaen itseään hillitä, "olen kärsinyt tänä aamuyönä niin etten voi sitä sanoa; tiedot tulivat niin epämääräisinä, enkä ole voinut tietää, oletko sinä kuollut vai oletko elossa vielä…"

Erkki kuunteli Irjan sanoja ihmeissään. Sitten hänestä tuntui kuin olisi hän herännyt pitkästä unesta.

"Oletko sinä ollut minusta huolissasi?" kysyi hän miltei katkerasti.

Mutta kuvaamaton, kyyneleinen katse vastasi hänelle enemmän kuin sanat. Lämmin aalto tulvahti hänen sydämeensä. Hän puristi hentoa, vavahtelevaa kättä ja hänen äänensä soi kuin riemukas laulu, kun hän hiljaa sanoi:

"Odota, Irja, odota hetkinen!"

Hän nousi veturiinsa, katsoakseen, että kaikki oli kunnossa. Mutta sydän jyskytti ja suonet tykkivät kuumeessa.

"Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua", soi riemuunsa pakahtuva sävel hänen rinnassaan.