The Project Gutenberg eBook of Paita, by Anatole France

1. Kuningas Kristoffer, hänen hallituksensa, tapansa ja sairautensa.
2. Tohtori Rodrigon parannuskeino.
3. Herrat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus etsivät onnellista miestä
kuninkaan palatsista.
4. Hieronymus.
5. Kuninkaallinen kirjasto.
6. Volmarin herttua.
7. Rikkauden suhde onneen.
8. Pääkaupungin salongit.
9. Onni olla rakastettu.
10. Onko onni siinä, että olemassaolon-tunto lakkaa.
11. Sigismundus Dux.
12. Onko pahekin avu.
13. Kirkkoherra Puolikinnas.
14. Onnellinen ihminen.

Anatole France (synt. 1844) on nykyisen Ranskan huomatuimpia nimiä henkisen elämän alalla — kaunokirjailijana suuri tyylimestari ja ajattelijana terävä elämänkysymysten seuloja. Hänen kirjallisen työskentelynsä johtavana aatteena on inhimillisen tiedon ja sivistyskehityksen kiitellyn oivallisuuden epäily, ja onpa hän toiselta puolen myös asettunut sille kannalle, että tietämättömyys onkin sekä onnen että olemassaolon ehto: nykyaikainen sivistys on hänen mielestään vain oppinutta raakalaisuutta, yksinkertainen iloitseminen kauneudesta ja luonnollinen sydämenhyvyys ovat todellisempaa kuin tieteily ja tietämyskyky. Näitä filosofisia käsityksiään hän vasiten esittää v. 1894 ilmestyneessä "Le jardin d'Epicure" teoksessaan, mutta ne ilmenevät hänen tuotannossaan kauttaaltaankin eivätkä vähimmin tässä pikku suomennoksessa, satunovellissa, joka kuuluu v. 1909 ilmestyneeseen kokoelmaan nimeltä "Les sept femmes de Barbe-Bleue? (”Siniparran, seitsemän- vaimoa").

Tietämättömyyden kaunopuheinen puolustaja on itse mitä monipuolisimmin sivistynyt lukumies, joten hän teoksissaan kykenee eloisasti asettumaan eri sivistys- ja aikakausiin, eläytymään niiden henkeen, esittäessään ihmiskuntaa kaikilta mahdollisilta näkökannoilta. France ei ole välittänyt tarkoin harkittujen romaanien luomisesta, vaan pikemmin yhdistelee mieleensä juolahtaneita eri aiheita, pidellen niitä kiehtovan taiteellisesti ja leikittelevällä mielikuvituksella. Hänen runsaanlaisesta tuotannostaan on vain muuan varhainen romaani tähän asti ilmestynyt suomeksi, ja tarpeelliselta on tuntunut esitellä hänet tällaisessa huokeahintaisessa sarjassa, jonka ohjelmana on edustaa laajalle pohjalle suunniteltua valikoimaa maailmankirjallisuudesta. Soveliaimmalta on näyttänyt tällöin satunovelli, jonka alkuperäinen muoto on yltyleiseen tunnettu; lukijalla on sitä parempi tilaisuus tarkkailla, millä tavoin ranskalaisen kulttuurin edustaja — kulttuurin arvoa halventaessaankin — laajentaa tällaista vanhaa aatetarinaa ja käyttää sitä omien opetustensa välineenä. Siinä myös ilmenee selkeästi kansallisluonne, jonka piirteistä kevytmielisyys on varmaan liiaksikin pistänyt ulkomaalaisen silmään, vaikka se useinkin merkitsee vain suorapuheisuutta asioista, jotka muualla eivät vaiteliaisuudella tule olemattomiksi.

1. LUKU.

Kristoffer V ei ollut mikään huono kuningas. Hän noudatti tarkalleen eduskunnallisen hallitusmuodon säädöksiä eikä milloinkaan vastustanut valtiopäiväin tahtoa. Tämä alistuminen ei tuntunut hänestä lainkaan raskaalta, sillä hän oli tullut huomaamaan, että jos onkin useita keinoja päästä valtaan, niin ei ole enempää kuin yksi pysyttäidä vallassa tai käyttää valtaansa — ja että kaikki hänen ministerinsä, mitä alkuperää he sitten olivatkin, ja mitä periaatteita, aatoksia ja mielipiteitä he kannattivatkin, kuitenkin hallitsivat samalla tavalla: muutamista puhtaasti muodollisista pikku eroavaisuuksista huolimatta he turvallisen tarkoin toistivat edeltäjäinsä menetelmiä. Sentähden hän empimättä hyväksyikin johtoon kaikki eduskunnan ehdokkaat, antaen kuitenkin etusijan vallankumouksellisille, koska nämä yleensä olivat kiivaimpia virkavaltansa toimeenpanijoita.

Omasta puolestaan hän parhaiten harrasti ulkoasioita. Hän teki usein valtiollisia matkoja, söi ja metsästi toisten kuningas-serkkujensa kanssa sekä kehui olevansa paras ulkoasiain ministeri, mitä suinkin saattoi ajatella. Sisäasioissa hän kunnostausi niin hyvin kuin huonot ajat sallivat. Kansa ei häntä erittäin suuresti rakastanut tai kunnioittanut, mikä seikka takasi hänelle sen kallisarvoisen edun, ettei hän koskaan tuottanut pettymyksiäkään. Ollen osaton kansan innostuksesta ei häntä myöskään uhannut epäsuosio, joka aina varmasti odottaa jokaista yleisön mielikkiä.

Hänen valtakuntansa oli rikas. Teollisuus ja kauppa kukoistivat siellä, mutta eivät kuitenkaan siinä määrin, että se olisi naapurivaltioissa herättänyt rauhattomuutta. Etenkin raha-asiat olivat oivallisella kannalla. Valtion luotto näytti järkähtämättömältä; rahamiehet puhuivat siitä innostuneina ja hartain mielin, silmät täynnä jalon mielisuosion kyyneleitä. Myöskin kuningas Kristoffer niitti osan tästä kunniasta.

Talonpojat panivat huonon vuodentulon hänen syykseen; mutta osittainenkin kato oli harvinainen tapaus. Maaperän hedelmällisyys ja raatajain kärsivällisyys saivat aikaan, että maassa oli runsaasti hedelmiä, viljaa, viiniä ja karjaa. Tehtaiden työmiehet peloittivat jatkuvilla ja tuimilla hyökkäyksillään porvareita, jotka vetosivat kuninkaaseen, jotta hän suojaisi heitä yhteiskunnallista vallankumousta vastaan; työmiehet eivät puolestaan voineet syöstä häntä valtaistuimelta, sillä he olivat heikompana puolena, eivätkä he sitä erittäin halunneetkaan, kun eivät voineet nähdä, mitä hyötyä heillä olisi tästä valtiokeikauksesta. Hän ei helpottanut eikä lisännyt heidän taakkaansa, jotta he muuttumatta koskaan vaaraksi pysyivät aina uhkauksena.

Tämä ruhtinas saattoi myös luottaa sotajoukkoon: siinä vallitsi hyvä henki. Sotaväessä vallitsee aina hyvä henki, kaikkiin toimenpiteisiin ja varokeinoihin on ryhdytty, jotta se siinä säilyisi; se on valtion ensimäinen välttämättömyys. Sillä jos se kadottaisi sen, olisi hallituskin tuossa tuokiossa kumottu. Kuningas Kristoffer suojasi uskontoa. Totta puhuen ei hän ollut mikään harras uskovainen, ja jotta hän ei ajattelisi vastoin uskonkappaleita piti hän varmuuden vuoksi hyödyllisempänä olla tutustumatta ainoaankaan niistä. Hän kuunteli säännöllisesti messua kappelissaan sekä jakeli runsaasti armon- ja suosionosoituksia piispoilleen; näiden joukossa oli kolme tai neljä kiihkokatolilaista, jotka eivät tehneet muuta kuin sättivät ja solvasivat häntä. Virkamiehistön orjailu ja halpamaisuus herättivät hänessä voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut ymmärtää, miten hänen alamaisensa saattoivat sietää niin väärää oikeutta; mutta nämä virkamiehet korvasivat häpeällisen heikkoutensa voimakkaiden suhteen heltymättömällä kovuudellaan heikkoja kohtaan. Heidän ankaruutensa oli täten yhteisten etujen valvomista ja erittäin kunnioitusta herättävää.

Kristoffer V oli huomannut, ettei hänen teoillaan ollut sanottavaa vaikutusta asiain menoon tai että niillä oli vallan päinvastainen vaikutus kuin hän oli odottanut. Sentähden hän toimikin mahdollisimman vähän. Julkiset ritarimerkit ja arvonylennykset olivat hänen parhaat hallitusvälineensä. Hän jakoi niitä etenkin vastustajilleen, jotka olivat siitä yhtaikaa nöyryytettyjä ja tyytyväisiä.

Kuningatar oli lahjoittanut hänelle kolme poikaa. Hän oli ruma, häijy, saita ja tyhmä, mutta kansa, joka tiesi kuninkaan laiminlyövän ja pettävän häntä, ylisti ja kunnioitti häntä kaikin tavoin. Tunnusteltuaan monenlaisia ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia naisia oli kuningas lopulta valinnut mielitietykseen rouva Kananheimon, jota hän kunnioitti säännöllisillä käynneillään. Naisissa hän oli aina rakastanut uutuuden viehätystä; mutta uusi nainen ei ollut enää mikään uutuus hänelle, ja vaihtelun yksitoikkoisuus kävi hänelle raskaaksi. Kiusaannuksissaan hän aina palautui rouva Kananheimon luo, ja tuo sama "ennen nähty", joka oli hänestä sietämätöntä, kun hän tapasi sen ensi kertaa näkemissään naisissa, kävi sentään jotenkuten laatuun, kun se kuului vanhalle ystävättärelle. Siitä huolimatta tämä ikävystytti häntä vahvasti ja jatkuvasti. Väliin, kun hän oli aivan suunniltaan tästä alituisesta tuhmansekaisesta samankaltaisuudesta, koetti hän saada vaihtelua aikaan valepukujen avulla ja puetti hänet tyrolittareksi, andalusialaiseksi, kapusinimunkiksi, rakuunakapteeniksi, nunnaksi, saattamatta silti hetkeksikään unohtaa kyllästymistään häneen.

Hänen pääasiallisena harrastuksenaan oli metsästys, tuo kaikkien kuninkaiden ja ruhtinaallisten sukuperintö, jonka he ovat saaneet lahjaksi alkuihmiseltä — muinaisajan välttämättömyys, joka vähitellen on muuttunut huvitukseksi; — väsyttävä toimitus, josta ylhäiset ovat tehneet itselleen ilon. Kaikki ilo on ihmisellä vaivan takana. Kristoffer V metsästi kuusi kertaa viikossa.

Eräänä päivänä ollessaan metsällä sanoi hän herra Nelilehdelle, ylimäiselle tallimestarille:

— Sire, — vastasi tallimestari, — tulette olemaan hyvin tyytyväinen voidessanne levätä ajon jälkeen.

— Nelilehti, — huokasi kuningas, — olen aina huvitteleinut juuri siten, että ensin olen väsyttänyt itseni ja sitten levännyt. Mutta nyt en keksi enää mitään hupia enempää toisesta kuin toisestakaan. Kaikki hommailu tuntuu minusta tyhjältä kuin laiskuus, ja lepo väsyttää minua niinkuin vaivaloinen aherrus.

Näin siis Kristoffer V kymmenen hallitusvuoden jälkeen, jotka olivat kuluneet ilman vallankumouksia ja ilman sotia ja joiden aikana hän alamaistensa keskuudessa oli saavuttanut taitavan valtiomiehen maineen ja saanut määräämisvallan kuninkaiden parissa, ei löytänyt enää mitään iloa eikä nautintoa maailmasta. Synkkään alakuloisuuteen vajonneena hän puhui useasti tähän tapaan:

— Minulla on lakkaamatta mustat lasit silmieni edessä, ja kylkirustojeni alla tunnen raskaan kivimöhkäleen, jonka päällä istuu suru.

— Minä en voi syödä enää mitään, — sanoi hän usein herra Nelilehdelle muhkeiden kulta- ja hopeakulhojensa edessä. — Kuitenkaan en, ikävä kyllä, osaa erityisesti kaivata pöydän iloja, sillä en ole koskaan saanut nauttia niistä; sitä iloa ei kuninkaalle suoda koskaan! Minulla on huonoin ruoka koko valtakunnassani. Ainoastaan yhteinen kansa syö hyvin; rikkailla on kokit, jotka varastavat ja myrkyttävät heitä. Suurimmat kokit ovat ne, jotka varastavat ja myrkyttävät kaikkein eniten, ja minulla on Europan etevämmät keittiötaiturit. Kuitenkin olen minäkin oikeastaan luonnostani herkkusuu ja olisin niinkuin joku toinenkin mielelläni syönyt makupaloja, jos vain asemani olisi antanut myöten.

Hän valitteli ristiluitaan säjöilevän ja vatsaansa painostelevan, tunsi yleistä heikkoutta, kärsien hengenahdistusta ja sydämentykytystä. Aika ajoin myös veri nousi ilkeästi päähän.

— Minä tunnen, — sanoi hän, — lakkaamatta jonkunlaista epämääräistä herkeämättömän tasaista kipua, johon kyllä tottuu, mutta jota silloin tällöin vihlovan tuskan salamat halkovat. Siitä johtuu voimattomuuteni ja levottomuuteni.

Hänen päätään alkoi usein huimata; hän sai pyörrytys- ja kouristuskohtauksia, hermosäryn ja puistatuksen puuskia sekä niin kovia pistoksia molempiin kylkiin, ettei hän voinut hengittää.

Kuninkaan molemmat henkilääkärit tohtori Tinaharkko ja professori
Aasinleuka totesivat hänen potevan neurasteniaa.

— Epäselvästi kehittynyt taudinpesä! sanoi tohtori Tinaharkko. — Riittämättömästi rajoittunut sairaustapaus, ja siksi melkein tavoittamaton…

— Eikö totta, Tinaharkko, tässä meillä on edessämme oikea patologinen Proteus, joka Merehisen tavoin vaihtaa muotoaan lakkaamatta lääkärin sitä lähennellessä, pukeutuen mitä omituisimpiin ja kauhistuttavimpiin hahmoihin, milloin vatsahaavan korppikotkaksi, milloin munuaistulehduksen myrkylliseksi käärmeeksi, — äkkiä se nostaa näkyviin keltataudin kelmeät kasvot, väliin taas keuhkotaudin punoittavat poskipäät tai vääntelee kuristushimoisia sormiaan niin, että voisi luulla sillä olevan rasvasydämen. Lyhyesti sanoen, se kummittelee kaikkien ihmisruumiin kuolintautien aaveena, kunnes se vihdoin väistyen lääkinnällisen käsittelyn tieltä tunnustaa itsensä voitetuksi ja pakenee todellisessa hahmossaan: tautien apinana.

Tohtori Tinaharkko oli kaunis, kohtelias, miellyttävä, naisten suosikki, joiden avulla hän ihasteli itseään. Ollen ylhäinen tiedemies ja hienon maailman lääkäri osasi hän erottaa ylimyksellisyyden vieläpä jokaisessa umpisuolessa ja mahalaukussakin ja tehdä tarkan luokkaeron yhteiskunnallisesti eri asemissa olevien kohtujen välillä. Professori Aasinleuka oli pieni, paksu, lyhyt, ruukun muotoinen ja suuri suunsoittaja, mutta muuten mitättömämpi kuin hänen virkaveljensä Tinaharkko. Hänellä oli samat vaatimukset kuin tällä, mutta vaikeampi puolustaa niitä millään. He vihasivat toisiaan; mutta tultuaan huomaamaan, että he taistellessaan toisiaan vastaan tuhoutuisivat molemmat, teeskentelivät he täydellistä yhteisymmärrystä ja ajatusten sopusointua, — toinen oli tuskin ehtinyt ilmaista ajatuksensa ennenkuin toinen jo kiirehti sen omaksumaan. Vaikkakin he molemminpuolisesti halveksivat toistensa kykyä ja älyä, eivät he kuitenkaan pelänneet vaihtaa mielipiteitä, tietäen hyvin, ettei siinä vaihtokaupassa olisi mitään vaaraa, ei häviämisen eikä voittamisen mahdollisuutta, koska oli kysymys ainoastaan lääketieteellisistä mielipiteistä. Alussa ei kuninkaan sairaus tuottanut heille mitään levottomuutta. He luottivat siihen, että sairas itsestään paranisi sillaikaa kun he hoitaisivat häntä ja että tämä onnellinen yhteensattuma luettaisiin heidän ansiokseen. Yhteisestä päätöksestä he suosittivat pidättyvää elämäntapaa ("hermosairaille ei lemmenleikkiä"), vahvistavaa ravintojärjestystä, ruumiinliikuntoa ulkoilmassa, järkevästi sovellettua vesiparannusta. Tinaharkko ehdotti vielä Aasinleuan suostumuksella sulfokarbonaattia ja kloorimetyyliä. Aasinleuka määräsi Tinaharkon myöntymyksellä lisäksi opiumia, Moraalin ja bromin sekaisia liuoksia.

Mutta useampia kuukausia kului kuninkaan tilan näyttämättä vähääkään parantuvan. Eikä aikaakaan, kun jo kärsimykset kävivät kovemmiksikin.

— Minusta tuntuu, — sanoi Kristoffer V lääkäreilleen makaillessaan eräänä päivänä leposohvallaan, — minusta tuntuu siltä kuin jyrsisi liuta rottia sisälmyksiäni ja kuin vatsassani asuisi joku hirvittävä kääpiö, tuollainen punaiseen hiippaan, mekkoon ja tossuihin piiloutunut vuorentonttu, joka lohkoo sitä pala palalta ja kaivelee sen syvyyksiä.

— Ei Teidän Majesteettinne vatsa eikä myöskään sisälmystö ole sairas, mutta jos ne kuitenkin aiheuttavat teille kärsimyksiä, niin se tapahtuu, sanokaamme vaikka näin, myötätunnosta keskushermostoanne kohtaan, jonka lukemattomat ärtyneet ja hämmentyneet säikeet riipovat joka suuntaan vatsaa ja sisälmyksiä ikäänkuin hehkutetut platinalangat.

Kun he olivat menneet, virkahti herra Pyhä-Sylvanus, kuninkaan yksityisasiain sihteeri:

— Niinpä niin, sire, sanoi herra Nelilehti, lähettäkää hakemaan tohtori
Rodrigoa. Ei ole enää muuta neuvoa.

Tähän aikaan tohtori Rodrigo herätti huomiota kautta maailman. Hän näkyi melkein yht’aikaa kaikissa maailman paikoissa. Hän otti käynneistään sellaisen maksun, että miljoonamiehetkin tunnustivat hänen arvonsa. Hänen virkaveljensä kautta koko maapallon, mitä he sitten yksityisesti ajattelivatkin hänen taidostaan ja luonteensa laadusta, puhuivat kuitenkin eräänlaisella kunnioituksella miehestä, joka oli äkkiä saanut nostetuksi lääkärinpalkkiot siihen asti kuulumattomaan korkeuteen; monet ylistivätkin hänen menetelmiään, väittäen osaavansa samoja ja käyttävänsä niitä halvemmalla, ja se vain lisäsi hänen maailmanmainettaan. Mutta kun tohtori Rodrigoa huvitti sulkea pois sairashoidostaan kaikki laboratoriotuotteet ja apteekkien valmisteet ja kun hän ei milloinkaan seurannut lääkekirjojen kaavoja, olivat hänen parannuskeinonsa hämmästyttävän outoja ja eriskummallisia.

Vaikka herra Pyhä-Sylvanus ei ollutkaan koskaan itse turvautunut
Rodrigon apuun, luotti hän kuitenkin täydellisesti häneen ja uskoi kuin
Jumalaan.

Hän pyytämällä pyysi kuningasta kutsuttamaan ihmelääkäriä. Mutta turhaan.

— Minä tyydyn, sanoi Kristoffer V, Tinaharkkoon ja Aasinleukaan, sillä minä tunnen heidät; minä tiedän, että heistä ei ole mihinkään, jota vastoin minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä Rodrigo kykenee.

2. LUKU.

Kuningas ei ollut koskaan oikein pitänyt kahdesta henkilääkäristään. Kun hän oli puoli vuotta sairastellut, kävivät he hänelle aivan sietämättömiksi. Heti kun hän vain kaukaakin näki nuo kauniit viikset, jotka seppelöivät tohtori Tinaharkon ikuista ja voitollista hymyä, ja nuo molemmat mustat hiussarvet, jotka olivat liimatut kiinni Aasinleuan päälakeen, kiristeli hän hampaitaan ja käänsi äkäisesti katseensa toisaalle. Eräänä yönä hän heitti ikkunasta ulos kaikki heidän lääkejuomansa, pillerinsä ja jauheensa, jotka täyttivät huoneen ilkeän masentavalla löyhkällä. Hän ei senjälkeen ainoastaan varonut tekemästä kaikkea, mitä he määräsivät, vaan lisäksi ehdoin tahdoin toimi juuri vastoin heidän ohjeitaan. Hän jäi makuulle silloin kun he ehdottivat liikehtimistä, rehki ja rimpuili silloin kun he määräsivät lepoa, söi silloin kun he vaativat häntä noudattamaan ankaraa elantojärjestystä, paastosi silloin, kun he suosittelivat voimakasta ravintoa, ja kaiken lisäksi osoitti hän rouva Kananheimoa kohtaan niin väärentelemättömän nuorekasta lemmenkiihkoa, että tämä ei voinut uskoa edes omien aistiensa todistukseen, vaan luuli näkevänsä unta. Missään tapauksessa hän ei parantunut, mistä seikasta voi päättää, että lääketiede on petollinen taito ja että sen ohjeet, kummin päin niitä sitten seurattaneekin, ovat yhtä turhia. Hän ei tullut niistä huonommaksi, mutta ei myöskään paremmaksi.

Hänen runsaat ja moni-ilmeiset tuskansa eivät luopuneet hänestä. Hän valitteli nyt, että hänen aivoihinsa oli asettunut kokonainen muurahaispesä ja että tämä toimelias ja sotainen yhdyskunta kaiverteli sinne käytäviä, huoneita, varastoaittoja, kuletti sinne muonavaroja ja rakennustarpeita, asetti sinne muniaan miljaardittain, ravitsi siellä pienokaisiaan, toimeenpani piirityksiä, teki ja torjui hyökkäyksiä ja kävi siellä koko ajan ankaraa taistelua. Hän tunsi selvästi, niin hän sanoi, joka kerran kun joku muurahaissoturi terävillä leukaperillään musersi vihollisensa hennon rintakehän.

— Sire, sanoi herra Pyhä-Sylvanus, lähettäkää hakemaan tohtori
Rodrigoa. Hän parantaa teidät varmaan.

Mutta kuningas vain nosti olkapäitään, ja muutamana heikkouden ja hajamielisyyden hetkenä hän pyysi takaisin lääkkeensä ja alistui jälleen lääkäriensä hoitoon. Hän ei mennyt enää rouva Kananheimon luo, vaan otti hartaasti salpietarihappoisia ukonhattu-pillereitä, jotka siihen aikaan olivat parhaassa uutuudenvoimassaan ja nuoruudenkukoistuksessaan. Tämä kieltäytyvä elämäntapa ja sairaanhoito tuottivat ennen pitkää sellaisen tukehtumiskohtauksen, että kieli oli revetä hänen suustaan ja silmät kieriä päästä. Hänen vuoteensa asetettiin silloin pystyyn niinkuin seinäkello, ja hänen tukehtumistuskaiset kasvonsa paistoivat siitä esiin niinkuin punainen kellotaulu.

Herra Pyhä-Sylvanus käytti tilaisuutta hyväkseen uudestaan suosittaakseen tohtori Rodrigoa, mutta kuningas torjui jäntevästi tämän ehdotuksen luotaan huomauttaen, ettei hän tarvinnut enää lisää lääkäreitä.

— Eikö todellakaan! huudahti Kristoffer V; tuo mitä nyt sanotte, herra Pyhä-Sylvanus, puhuu suuresti hänen edukseen ja virittää minut hänelle koko joukon suosiollisemmaksi. Hän ei siis ole lääkäri. Mikä hän sitten on?

— Suuri viisas, suuri nero, sire, joka on keksinyt säteilevässä tilassa olevan aineen ennenkuulumattomat ominaisuudet ja sovelluttanut niitä lääketieteeseen.

Mutta äänellä, joka ei sietänyt vastaansanomista, kielsi kuningas käskyläissihteeriään puhumasta mitään tuosta puoskarista.

Kristoffer V:n kesä kului jotakuinkin mukiinmenevästi. Hän teki pitemmän merimatkan kahdensadan tonnin kantoisella huvijahdilla rouva Kananheimon kanssa, joka sitä tilaisuutta varten oli puettu merenvaahdoksi. Hän antoi jahdissaan aamiaiset eräälle tasavallan presidentille, eräälle kuninkaalle ja eräälle keisarille sekä vahvisti siellä yksissä neuvoin heidän kanssaan maailman rauhan. Hänestä oli ikävää noin päätellä kansojen kohtalosta; mutta löydettyään sensijaan rouva Kananheimon kammiosta erään työläistyttösiä varten kirjoitetun vanhan romaanin, luki hän sen kannesta kanteen niin kiihkeällä mielenkiinnolla, että hän joksikin tunniksi suloisesti unohti koko elämän todellisuuden. Niinpä siis, lukuunottamatta joitakin tavallisen päänsäryn, hermokivun, reumatismin ja elämään kyllästymisen puuskia, hänen tilansa oli verrattain siedettävä. Syksyn tullen hän sai takaisin entiset tuskansa. Hän kärsi sanoin kuvaamattomasti, niinkuin ihminen, jonka ruumis jaloista vyötäisiin asti on jäässä, mutta koko runko liekkien vallassa. Mutta enimmin häntä kuitenkin kidutti ja hirvitti se, että häntä tämän lisäksi ahdistivat eräänlaiset tunnelmat, joita hän ei voinut edes selittää, — epämääräiset kauhuntilat. Toiset niistä, sanoi hän, olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn hänen päässään. Verenvähyys uuvutti häntä ja hänen heikkoutensa lisääntyi päivä päivältä, kärsimiskykynsä lainkaan vähenemättä.

— Herra Pyhä-Sylvanus, sanoi hän eräänä aamuna levottoman yön jälkeen, te olette minulle useamman kerran puhunut tohtori Rodrigosta. Antakaa hänen tulla.

Tohtori Rodrigo oli näihin aikoihin nähty Kap-maalla, Melbournessa, Pietarissa. Heti lähetettiin kaapeliviestit ja langattomat sähkösanomat kaikkiin näihin suuntiin. Ei ollut vielä viikkoakaan kulunut, kun jo kuningas alkoi hartaasti tiedustaa tohtori Rodrigoa. Seuraavina päivinä hän kysyi joku minuutti: "Eikö hän jo pian tule?"

Häntä lohdutettiin sillä, että Hänen Majesteettinsa ei ollut suinkaan mikään halveksittava potilas ja että Rodrigo matkusti uskomattoman nopeasti. Mutta mikään ei voinut tyynnyttää sairaan kärsimättömyyttä.

Genuasta saapui sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että Rodrigo oli tulossa Preussen -laivalla. Kolme päivää myöhemmin tuo suurmaailmallinen lääkäri, tehtyään ensin röyhkeän alentuvaisen vieraskäynnin virkaveljiensä Tinaharkon ja Aasinleuan luo, ilmestyi palatsiin.

Hän oli nuorempi ja kauniimpi kuin tohtori Tinaharkko ja hänen ilmeensä oli ylpeämpi ja ylväämpi. Kunnioituksesta luontoa kohtaan, jota hän totteli joka asiassa, hän antoi tukkansa ja partansa vapaasti kasvaa ja muistutti ulkonäöltään noita muinaisajan filosofeja, joita kreikkalaiset ovat veistäneet marmoriin.

— Sire, lääkärit, jotka puhuvat taudeista niinkuin sokeat väreistä, sanovat että teitä vaivaa neurastenia eli hermojen heikkous. Mutta täten todettuaan tautinne eivät he siitä huolimatta kykene sitä parantamaan, sillä elimellistä kudosta ei voida uudistaa muilla keinoin kuin niillä, joita luonto on käyttänyt niitä rakentaessaan. Mitkä ovat siis luonnon keinot ja menettelytavat? Luonnolla ei ole kättä eikä erikoista työkalua; se on hienon hieno, se on henkevä; kaikkein valtavimpiinkin rakennelmiinsa se käyttää äärettömän pieniä ainesosia, atoomia, protyylia. Näkymättömästä sumusta se luo kallioita, metalleja, kasveja, eläimiä, ihmisiä. Millä tavoin? Vetovoiman, painolain, erittyväisyyden, läpitunkevaisuuden, liukenevaisuuden, imeytyväisyyden, hiushuokoisuuden, sisäisen sukulaisuuden ja myötämielisyyden avulla. Yksin hiekkajyvänkin luo se samoin kuin se on luonut Linnunradan: avaruuksien sopusointuisuus vallitsee niin toisessa kuin toisessakin; molemmat ovat ne olemassa ainoastaan niitä muodostavien ainesosien liikkeen vaikutuksesta, mitkä ainesosat juuri ovat niiden soiva, rakastava ja ainaisessa liikkeessä oleva sielu. Ei ole mitään rakenteellista eroa taivaan tähtien ja noiden pölyhiukkasten välillä, jotka tuossa tanssivat edessämme huoneeseen tunkeutuvassa auringonsäteessä, ja pienin noista pölyhiukkasista on yhtä ihana kuin Sirius, sillä kaikissa luomakunnan olioissa tapahtuu tuo sama äärettömän pieni, muotoa antava ja elämää ylläpitävä ihme. Siten työskentelee luonto. Tuosta näkymättömästä, huomaamattomasta ja punnitsemattomasta se on kehittänyt koko tämän avaran, aistein havaittavan maailman, jota meidän henkemme nyt arvioi ja punnitsee, ja se, mistä se on meidät itsemme tehnyt, on mitättömämpää kuin hengähdys. Toimikaamme siis samoin kuin se tuon punnitsemattoman, näkymättömän ja huomaamattoman avulla, käyttäen hyväksemme samaa myötämielisyyden vetovoimaa ja hienon hienoa läpitunkevaisuutta. Siinä asian ydin. Miten sovelluttaa sitä kyseessä olevaan tapaukseen? Miten elvyttää jälleen loppuun kuluneet hermot, kas siinä seikka, joka meidän vielä on saatava selville.

Ja ensinnäkin, mitä ovat hermot? Jos kysymme niiden määritelmää keltä hyvänsä vähäpätöisimmältäkin fysiologilta, jopa vaikka esimerkiksi joltakin Aasinleualta tai Tinaharkolta, saamme heti vastauksen. Mitä ovat hermot? Lankoja, säikeitä, jotka lähtevät aivoista ja selkäytimestä ja jakautuvat ruumiin kaikkiin osiin, välittäen niihin tajunnan kiihoituksia ja pannen liikkeelle toimintaa välittäviä jäseniä. Hermot ovat siis aistimusta ja liikuntoa. Tämä riittääkin jo meille valaisemaan niiden sisäisen kokoonpanon, niiden oleellisimman olemuksen: annettakoon sille sitten mikä nimi hyvänsä, niin on se samaa, jota me aistimusten piirissä nimitämme iloksi ja siveellisyyden piirissä onneksi. Missä vain on ilon ja onnen atoomeja, siellä on myös hermojen uudistumisainetta. Ja kun minä sanon ilon atoomi, tarkoitan sillä todellakin erästä aineellista oliota, erästä määrättyä elinainetta, tuntevaa kappaletta, joka voi ilmetä kaikissa neljässä tilassa: kiinteässä, juoksevassa, kaasumaisessa ja säteilevässä, kappaletta, jonka atoomipainon voi määrätä. Ilo ja suru, joiden vaikutukset ovat tuttuja ihmisille, eläimille ja kasveille aina aikojen alusta, ovat todellisia elinaineita: ne ovat ainetta, koska ne ovat henkeä ja koska luonto kaikissa kolmessa ilmestymismuodossaan, liikkeenä, aineena ja älynä, on yhtä. Tarvitsee siis vain hankkia riittävä määrä ilon atoomeja ja istuttaa ne elimistöön ihohuokoisuuden ja hengityksen avulla. Sentähden määrään teidät pitämään onnellisen miehen paitaa.

— Mitä! huudahti kuningas, te tahdotte, että käyttäisin onnellisen miehen paitaa!

— Niin, aivan ihoa vasten, sire, jotta teidän kuivettunut nahkanne imisi itseensä niitä onnen ainesosia, joita tuon onnellisen miehen hikirauhaset ovat uhonneet eristyskanaviaan myöten hänen onnentäydestä kudoksestaan. Sillä tiedättehän, miten iho toimii: se hengittää sisään ja ulos, välittäen lakkaamatonta aineenvaihdosta ympäristössään.

— Ja tuo on siis se parannuskeino, jonka minulle määräätte, herra
Rodrigo?

— Sire, sen tehokkaampaa ei voi yleensä määrätä. Lääkeluetteloissa ei ole mitään, jota voisi vaikutuksiensa puolesta siihen edes verrata. Tuntematta luontoa, ja kykenemättä sitä mitenkään jäljentämään, meidän pillerinpyörittäjämme osaavat tehtaissaan valmistaa ainoastaan pienen määrän lääkkeitä, jotka aina ovat vaarallisia ja vain harvoin tehokkaita. Siispä ne lääkkeet, joita me emme osaa tehdä, ovat otettavat luonnosta valmiina, niinkuin esimerkiksi iilimadot, vuori-ilmasto, meri-ilma, kuumat luonnonlähteet, tamman maito, villikissan nahka ja onnellisesta miehestä uhonneet ruumiinnesteet… Ettekö siis tiedä, että raaka peruna, jos sitä pitää taskussaan, ottaa pois reumaattisen säryn? Te halveksitte luonnollista parannuskeinoa; teillä pitää olla keinotekoiset ja kemialliset rohdokset; teillä pitää olla tipat ja jauheet: teillä on mahtanut siis olla niistä paljon apua, noista tipoistanne ja jauheistanne?

— Antakaa vähän lämmittää sitä, sanoi hän, ennenkuin panette sen päällenne.

3. LUKU.

Herrat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus etsivät onnellista miestä kuninkaan palatsista.

Tahtoen mitä pikimmiten saada ylleen parannusta tuottavan paidan, Kristoffer V kutsutti luokseen Nelilehden, ylimäisen tallimestarinsa, ja Pyhä-Sylvanuksen, yksityisasiainsa sihteerin, sekä antoi heille tehtäväksi hankkia se hänelle mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Sovittiin siitä, että he pitäisivät täydellisesti salassa etsiskelyjensä esineen. Oli nimittäin pelättävää, että jos yleisö saisi tietää, minkälaatuista parannuskeinoa kuningas tarvitsee, suuret joukot onnettomia ja etenkin juuri kaikkein onnettomimmat, kaikkein eniten kurjuuden raskauttamat, tarjoisivat paitaansa palkinnon toivossa. Pelättiin myös, että anarkistit voisivat lähettää myrkytettyjä paitoja.

Nuo molemmat aatelisherrat luulivat voivansa saada käsiinsä tohtori Rodrigon lääkkeen tarvitsematta mennä palatsia ulommas, ja sentähden he asettuivat erään pienen pyörö-ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä ohikulkevat hovimiehet. Kaikki ne, jotka tulivat heidän näkyviinsä, olivat pitkänaamaisia ja happamen näköisiä, heidän vaivansa oli selvästi kirjoitettu heidän otsalleen, heitä kulutti hivuttava kurkoitus johonkin virkaan, johonkin arvoluokkaan, johonkin etuoikeuteen tai ritarimerkkiin. Mutta laskeuduttuaan suureen hovihuoneustoon Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus näkivät hra Lehdonrauhan, joka nukkui eräässä nojatuolissa suu auki korviin asti, sieramet levällään, posket punaisina ja loistavina kuin kaksi aurinkoa, rinta sopusointuisessa aaltoilussa, vatsa yhtä poljennollisena ja rauhallisena, kasvot naurussa, uhoten iloa aina pääkopan säteilevästä kupukatosta harittavien jalkojen varpaisiin asti, jotka mukavasti ojenteleivat keveissä puolikengissään.

— Älkäämme enää etsikö tämän enempää. Kun hän herää, pyydämme häneltä hänen paitansa.

Tuossa tuokiossa nukkuja heräsikin, hieroi silmiään, venytteli jäseniään ja katseli surkean näköisenä ympärilleen. Hänen suupielensä venähtivät alas, hänen poskensa painuivat lyttyyn; hänen silmäluomensa jäivät surullisesti riipuksiin niinkuin vaaterievut köyhien ikkunoissa; hänen rinnastaan tunkeutui valittava huokaus, ja koko hänen olentonsa ilmaisi ikävystymistä, kaihoa ja pettymystä.

— Ah, hyvät herrat, näin juuri niin kaunista unta. Uneksuin, että kuningas korotti Lehdonrauhan maat markiisikunnaksi. Voi, se oli ainoastaan unelma ja minä tiedän liiankin hyvin, että kuninkaan tarkoitusperät ovat aivan päinvastaiset.

— Mennään eteenpäin, sanoi Pyhä-Sylvanus. On myöhä, emmekä saa hukata aikaa.

He kohtasivat käytävässä erään valtakunnan päärin, joka hämmästytti maailmaa luonteensa lujuudella ja henkensä syvyydellä. Yksinpä hänen vihollisensakin myönsivät hänen epäitsekkyytensä, suoruutensa ja rohkeutensa. Tiedettiin, että hän paraillaan kirjoitti muistelmiaan ja jokainen mielisteli häntä, päästäkseen siellä kunniakkaalle paikalle jälkimaailman silmissä.

He lähestyivät häntä, vaihtoivat hänen kanssaan muutamia sanoja ja sitten johtaen keskustelun onneen, tekivät tuon kysymyksen, joka oli heidän sydämellään.

— Rikkaus ja kunnia eivät liikuta minua, vastasi hän, — ja minun sydämeni on vapaa yksinpä kaikkein laillisimmista ja luonnollisimmista hellyyssuhteista, kuten perhesiteistä ja ystävyyden iloista. En tunne kiintymystä muuhun kuin yhteishyvän asioihin ja se on kaikkein onnettomin intohimo, kaikkein hankalin rakkaus.

Olen ollut vallassa; silloin kieltäydyin ylläpitämästä valtion varoilla ja sotamiestemme verellä niitä retkikuntia, joita merirosvot ja kauppiaat olivat järjestäneet rikastuttaakseen itseään ja hävittääkseen valtiota; en luovuttanut laivastoa enkä sotajoukkoa hankitsijoiden saaliiksi, ja silloin jouduin kaikkien näiden veijarien vihoihin, jotka panettelivat ja soimasivat minua tyhmän väkijoukon säestäminä siitä, että olin pettänyt isänmaani kunnian pyhimmät edut. Näitä suurryöväreitä vastaan ei kukaan minua puolustanut. Nähtyäni kuinka typerä ja halpamainen kansan tuntemustapa on, olen ruvennut kaipaamaan itsevaltiutta. Kuninkaan heikkous tekee minut vallan epätoivoiseksi; suurien pienuus on minulle tuiki tuskallinen näky; ministerien kyvyttömyys, vilpillisyys, kansanedustajien tietämättömyys, alhaisuus ja itsensä kauppaaminen saattavat minut vuoroin tylsän välinpitämättömyyden, vuoroin raivon valtaan. Lievittääkseni jollakin niitä tuskia, joissa päivisin kidun, kirjoitan öisin ja puran siten esille sen sapen, jota alituisesti saan niellä.

Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus heilauttivat hattuaan jalolle paarille ja lähtivät eteenpäin. Ehdittyään muutaman askeleen käytävässä joutuivat he vastakkain muutaman aivan pienen miehen kanssa, joka nähtävästi oli kyttyräselkäinen, sillä hänen selkänsä kohosi esiin pään yläpuolelta, kun hän keikailevalla ja mielistelevällä tavalla keinutteli ruumistaan.

— Uskokaa minua: minä tunnen hänet, jatkoi tallimestari, — minä olen hänen uskottunsa. Hän on tyytyväinen itseensä ja joka suhteessa mieltynyt omaan olemukseensa, ja hänellä on siihen syynsä. Tämä pieni kyttyräselkä on naisten lemmikki. Hovinaiset ja kaupungin naiset, näyttelijättäret, porvarisnaiset, ilotytöt, niin keikailevat ja tekopyhät kuin uskovaisetkin, ylpeimmätkin ja kauneimmatkin, kaikki ovat hänen jalkojensa juuressa. Heitä tyydyttääkseen hän hukkaa terveytensä ja elämänsä, hän on käynyt synkkämieliseksi, onnenkantajan virka alkaa käydä hänelle raskaaksi.

Aurinko oli jo mailleen painumassa ja kuultuaan, ettei kuningas tänään ollenkaan näyttäytyisi, lähtivät viimeisetkin hovimiehet pois, jättäen hovihuoneustot autioiksi.

— Antaisin kyllä mielelläni oman paitani, sanoi Nelilehti; voinpa vakuuttaa, että minulla on erittäin onnellinen luonnonlaatu. Minä olen aina tyytyväinen; minä syön ja juon hyvin. Minua kehutaan kukoistavan näköiseksi; minun kasvojani pidetään miellyttävinä. Eikä minulla olekaan kasvojeni suhteen mitään valittamista. Mutta virtsarakkoani sensijaan kuumottaa ja painaa niin että se turmelee minulta elämänilon. Tänä aamuna päästin ilmoille kiven, joka oli suuri kuin kyyhkysen muna. Pelkään, että minun paidastani ei olisi mitään hyötyä kuninkaalle.

— Antaisin minäkin omani, sanoi Pyhä-Sylvanus. Mutta on sitä kiveni minullakin, ja se kivi on vaimoni. Olen naimisissa rumimman ja ilkeimmän luontokappaleen kanssa, mitä koskaan on maailmassa ollut, ja vaikkakin tiedän, että tulevaisuus on Jumalan kädessä, lisään vahvalla vakaumuksella: ilkeimmän ja rumimman kanssa, mitä koskaan tulee maan pinnalla olemaan, sillä sellaisen alkukuvan toistuminen on niin epätodennäköistä, että voi yksinkertaisesti pitää sitä mahdottomana…

— Nelilehti, ystäväni, olemme erehtyneet suunnasta. Onnellista ei tule etsiä hovista eikä tämän maailman mahtavien parista.

— Te puhutte kuin filosofi, tokaisi siihen Nelilehti; te haastelette aivan kuin tuo kerjäläinen Jean-Jacques [tarkoittaa Jean-Jacques Rousseauta]. Te teette siinä itsellenne vääryyttä. Onnellisia ja onnen arvoisia henkilöitä on kyllä yhtä paljon kuninkaan palatsissa ja ylhäisön salongeissa kuin kirjailijakahviloissa ja työväen kapakoissa. Jos emme olekaan tänään sellaista löytäneet näiden seinien sisältä, niin johtuu se siitä, että on myöhäinen hetki ja että meillä ei sattunut olemaan suotuista onnea. Menkäämme tänä iltana kuningattaren pelihuoneeseen ja me onnistumme varmasti paremmin.

— Etsiä onnellista ihmistä pelipöydän ympäriltä! huudahti Pyhä-Sylvanus, se on yhtä turhaa kuin etsiä helminauhaa naurismaasta tai totuutta valtiomiehen huulilta!… Mutta Espanjan lähettiläs pitää tänä yönä juhlat, koko kaupunki on siellä. Menkäämme sinne ja me saamme helposti käsiimme hyvän ja sopivan paidan.

— Minulle on kyllä sattunut joskus, sanoi Nelilehti, että olen pidellyt käsissäni jonkun onnellisen naisen paitaa. Se oli aina erittäin miellyttävää. Mutta meidän onnemme kesti vain lyhyen hetken. Jos puhun teille tästä, niin ei se tapahdu siksi, että tahtoisin sillä kerskua (se ei todellakaan kannata) tai että tahtoisin muistutella mielessäni menneitä iloja, jotka ovat milloin hyvänsä takaisin saatavissa, sillä aivan päinvastoin kuin sananlaskussa sanotaan: jokaisella ikäkaudella on sama ilo. Ei, tarkoitukseni on aivan toinen, se on vakavampi ja hyveellisempi ja suoranaisessa yhteydessä sen ylevän tehtävän kanssa, joka meille molemmille on annettu toimeksi: tahdon esittää teille erään ajatuksen, joka juuri äsken syntyi aivoissani. Ettekö usko, Pyhä-Sylvanus, että määrätessään lääkkeeksi onnellisen miehen paidan, tohtori Rodrigo käytti "mies" sanaa ylimalkaisessa merkityksessä, tarkoittaen sillä sukupuoleen katsomatta koko ihmissukua yleensä, ja siis naisen paitaa yhtä hyvin kuin miehenkin? Minä puolestani olisin taipuvainen näin ajattelemaan, ja jos teidänkin käsityksenne kävisi samaan suuntaan, voisimme laajentaa tutkimuspiiriämme ja lisätä suotuisia edellytyksiä enemmän kuin toisella mokomalla, sillä hienossa ja sivistyneessä yhteiskunnassa, kuten meidän, naiset ovat onnellisempia kuin miehet: me palvelemme enemmän heitä kuin he meitä. Kuulkaahan, Pyhä-Sylvanus, kun työalamme täten tavallaan laajentuu, niin voisimme kenties jakaa sen keskenämme. Siten esimerkiksi, että tästä illasta huomen-aamuun asti minä etsin onnellista naista sillaikaa kun te etsitte onnellista miestä. Myöntäkää, ystäväiseni, että naisen paita on laatuansa verraton. Kerrankin vanhaan aikaan tunnustelin erästä, joka oli niin ohut, että sen saattoi vetää sormuksen läpi: sen kangas oli hienompaa kuin hämähäkin verkko. Ja mitä sanotte, ystäväni, siitä paidasta, jota eräs nainen Ranskan hovissa Marie Antoinetten aikana piti tukkaröyhelönä tanssiaisissa? Luulenpa, että olisimme sangen tervetulleita, jos voisimme herralle kuninkaallemme ojentaa tuollaisen kauniin, hienon hienosta aivinasta valmistetun paidan, välipitseineen, valencienne-reunuksineen, ruusunvärisestä nauhasta solmittuine olkaruusukkeineen, paidan, joka olisi keveämpi kuin hengähdys ja joka tuoksuisi irikselle ja rakkaudelle.

Mutta Pyhä-Sylvanus vastusti kaikin voimin tällaista lääkärinmääräyksen tulkintaa.

— Ettekö ole tullut ajatelleeksi, Nelilehti, huudahti hän, että naisen paita tuottaisi kuninkaallemme vain naisen onnea, joka koituisi hänelle kurjuudeksi ja häpeäksi! Enpä rupea tässä tutkistelemaan, onko naisen mahdollisesti helpompi tulla onnelliseksi kuin miehen. Tässä ei ole sen asian aika eikä paikka; parasta on, että lähdemme päivällistä syömään. Fysiologit väittävät, että naisilla on herkempi tunteellisuus kuin meillä, mutta nuo puheet ovat sellaisia perusteettomia ylimalkaisuuksia, jotka menevät päitten yli eivätkä vakuuta ketään. En myöskään tiedä, onko, kuten te näytte luulevan, meidän sivistynyt yhteiskuntamme enemmän omiaan tekemään onnellisiksi naiset kuin miehet. Sen vain olen huomannut, että tässä meidän seurapiirissämme he eivät kasvata lapsiaan, eivät hoida talouttaan, eivät tiedä mitään, eivät tee mitään ja sentään ovat kuolla väsymyksestä; he kuluttavat voimansa loistamiseen, se on kynttilän kohtalo: en juuri tiedä, onko se kadehdittava Mutta kysymys ei ole siitä. Kenties vielä kerran tulee sellainenkin aika, jolloin ei ole enää muuta kuin yksi sukupuoli, tai kenties niitä tulee olemaan kolme tai enemmänkin. Siinä tapauksessa tulee myöskin sukupuolimoraali olemaan rikkaampi, vaihtelevampi ja kaikin puolin runsassisältöisempi. Mutta siihen mennessä saamme tyytyä kahteen sukupuoleen; kummassakin on paljon samaa, naisessa on paljon miestä ja miehessä paljon naista. Siitä huolimatta he ovat myös erilaisia; kummallakin on oma luonteensa, omat tapansa ja lakinsa, omat ilonsa ja vaivansa. Jos te naisellistutatte kuninkaan käsityksen onnesta, niin millä jäätävällä katseella hän vastedes tarkasteleekaan rouva Kananheimoa… Ja kukapa tietää, synkkämielisyyden ja pehmeiden elämäntapojen orjaksi vajonnut kun on, mitä hän vielä tekee, — kentiespä hän panee alttiiksi koko mainehikkaan isänmaamme kunnian. Siihenkö te siis pyritte, Nelilehti?

Luokaa pieni silmäys kuninkaallisen palatsin käytävän seinäverhoihin, joissa on kuvattuna Herkuleen tarina; siitä näette, mitä tapahtui tälle sankarille, joka oli siitä merkillinen, että hänellä oli aivan erikoisen huono onni paita-asioissa; hän pani leikillään Omfaleen paidan ylleen eikä senjälkeen osannut enää muuta kuin kehrätä villaa. Sellaisen kohtalon tahdotte siis varomattomuudellanne valmistaa myös mainehikkaalle hallitsijallemme.

— Oi-oi oi! valitteli ensimäinen tallimestari, otan takaisin sanani, älkäämme puhuko siitä asiasta enää mitään.

4. LUKU.

Espanjan lähetystö säteili yön pimeydessä. Valojensa heijastuksella se kultasi pilvenhattaratkin. Lyhtyseppeleet, jotka reunustivat puiston käytäviä, loivat läheisiin lehvistöihin smaragdin loistoa ja kuultavuutta. Bengalitulet punasivat taivaan suurien mustien puiden yläpuolella. Näkymätön orkesteri kaiutteli hekumallisia säveliä vienon virin viedä. Kutsuvieraiden komeat saattueet peittivät nurmimaton, hännystakit heilahtelivat hämärässä; sotilaspukujen nauhat ja ristit välkähtelivät; vaaleat naishahmot liukuivat sirosti ja suloisesti ruoholla, jättäen jälkeensä kukin oman tuoksunsa.

Nelilehti huomasi lähellään kaksi kuuluisaa valtiomiestä, neuvoston presidentin ja hänen edeltäjänsä, jotka keskustelivat yhdessä Onnen kuvapatsaan luona, ja hän oli juuri aikeessa yhtyä heidän seuraansa. Mutta Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.

— He ovat molemmat onnettomia, kuiskasi hän; toista kirvelee vieläkin se, että hän on menettänyt valta-asemansa, ja toinen pelkää joka hetki kadottavansa sen. Tämä heidän kunnianhimonsa on sitäkin surkuteltavampaa, kun he kumpikin ovat paljon vapaampia ja vaikutusvaltaisempia yksityisasemassa kuin valtion johdossa, jossa he pysyvät ainoastaan niin kauan kuin he nöyrästi ja häpeällisesti alistuvat kaikkiin valtiopäivien oikkuihin ja kansan sokeihin intohimoihin sekä pitävät silmällä rahamiesten etuja. Tätä mahtipontista alennustilaansa he siis niin kiihkeästi tavoittelevat. Ah, Nelilehti, parempi on jäädä omiin oloihinsa hevostensa ja koiriensa pariin kuin pyrkiä hallitsemaan ihmisiä!

He lähtivät eteenpäin. Tuskin olivat he ottaneet kahta askelta, kun heidän korviinsa kajahtivat iloiset naurunremahdukset läheisestä lehtimajasta. He astuivat sinne ja näkivät siellä pensaspyökin varjossa lihavan, riettaan näköisen miehen, joka istuen yht’aikaa neljällä tuolilla kuuman-imelällä äänellä kertoili tarinoita lukuisalle kuulijakunnalle. Tämän katseet olivat kiinni hänen antiikkista satyyria muistuttavissa huulissaan ja yli-inhimillisesti pullistuneissa kasvoissaan, jotka olivat ikäänkuin jonkunlaisen päihtymyksen sakan peitossa. Se oli valtakunnan kuuluisin mies ja ainoa todellinen kansan suosikki, Hieronymus. Hän puhui paljon hupaisesti, runsassanaisesi, heitteli ajatuksia ilmaan, punoi kokoon juttuja, joista toiset olivat erinomaisia, toiset vähemmän hyviä, mutta kaikki nauruhermoja kutkuttavia. Hän kertoi muun muassa, että Ateenassa eräänä päivänä tehtiin vallankumous, jolloin kaikki omaisuus jaettiin ja naiset tehtiin yhteisiksi; mutta pianpa rumat ja vanhat alkoivat valittaa, että heitä laiminlyötiin, ja silloin säädettiin heidän hyväkseen sellainen laki, että kaikkien miesten oli käytävä ensin vanhojen ja rumien luona ennenkuin saivat tulla nuorien ja kauniiden luo. Ja hän kuvaili leveällä ilomielisyydellä hullunkurisia rakkaussuhteita, näitä törkeitä syleilyjä ja noiden epätoivon rohkeudella varustettujen nuorukaisten kauhistusta, nähdessään tihrusilmäiset ja vuotavanenäiset rakastajattarensa, joilla nenä ja leuka koukistuivat kuin pähkinäpihdeiksi. Sitten hän kertoili paksuja ja höystettyjä kaskuja Saksan juutalaisista, kirkkoherroista ja talonpojista, lorun toisensa jälkeen, lystikkäitä sutkauksia ja hassutuksia.

Hieronymus oli pelkkää suunnatonta puhujakoneistoa koko ihminen. Kun hän puhui, niin koko hänen olentonsa päästä kantapäähän asti puhui, eikä koskaan vielä ole kukaan puhuja niin täydellisesti hallinnut sanojen leikkiä kuin hän. Hän oli vuorotellen vakava, leikillinen, ylevä, hullunkurinen, käyttäen hyväkseen kaikkia kaunopuheisuuden muotoja, ja tämä sama mies, joka pensaspyökkien varjossa itsensä ja joutilaan kuulijakuntansa iloksi täysverisenä huvinäyttelijänä esitti kaikenlaista hupaista koirankuria, oli juuri edellisenä päivänä eduskunnassa mahtavan äänensä voimalla loihtinut esiin vihan ja ihastuksen myrskyn, pannut ministerit vapisemaan ja kansan johtomiehet tärisemään, ja hänen puheensa kaiku kierteli ja kuohutti mieliä ympäri maata. Ollen taitava hyökkäyksissään ja Iaskevainen korkeimman innostuksensa lennossakin oli hän päässyt vastustuspuolueen johtajaksi, silti joutumatta pahoihin väleihin hallituksen kanssa, ja vaikka hänen varsinainen työmaansa olikin kansan keskuudessa, seurusteli hän samalla myös ylhäisön piirissä. Hänestä sanottiin, että hän oli oikea aikansa mies. Hän oli hetken mies: hänen henkensä sopeutui ajan ja paikan mukaan. Hänen ajatuksensa toimi aina hetken vaatimusten mukaisesti; hänen laaja ja ylimalkainen älynsä vastasi täydelleen kansalaisten ylimalkaista yhteistöä; hänen valtava keskinkertaisuutensa pimitti pois kaikki ympäröivät pienuudet ja suuruudet: ei nähty muuta kuin häntä. Jo yksin hänen terveytensä olisi voinut taata hänen onnensa; se oli lujaa ja jykevää tekoa niinkuin hänen henkensäkin. Ollen suuri juomari, suuri paistetun ja raa'an lihan ihastelija, hän piti itseään alati riemullisen yltäkylläiden tilassa ja rohmaisi itselleen parhaan palan tämän maailman ilosta.

Kuunnellessaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus nauroivat niinkuin muutkin, ja tuuppien toistaan olkapäällään he salamyhkää vilkuivat hänen paitaansa, jonka Hieronymus auliisti oli valellut viineillä ja kastikkeilla ilomielisen ateriansa aikana.

Ylpeän kansan lähettiläs, joka kaupusteli kuningas Kristofferille itsekästä ystävyyttään, sattui juuri silloin kulkemaan ohi nurmikentällä. Hän lähestyi tätä suurta miestä ja teki hänelle keveän kumarruksen. Heti Hieronymus muuttui; ylhäinen ja lempeä vakavuus, juhlallinen tyyneys levisi hänen kasvoilleen, ja hänen äänensä hilliintyvät soinnut alkoivat heti puhetaidon jaloimmilla hyväilyillä imarrella lähettilään korvia. Koko hänen asenteensa ilmaisi syvää ulkoasiain ymmärrystä, kokousten ja neuvottelujen henkeä: kaikki hänessä, yksin hänen sidottu kaulustimensa, hänen pullistuva paitansa ja elefantinlaajat housunsakin saivat yhtaikaa kuin ihmeen kautta saman valtioviisaan, arvokkaan ja korkealähetystöllisen ulkomuodon.

Muut kutsuvieraat loittonivat, ja nuo molemmat mainehikkaat henkilöt puhelivat kauan yhdessä ystävällisellä äänenpainolla ja näyttivät olevan erittäin hyvissä väleissä keskenään, joka seikka heti huomattiin ja pantiin erittäin merkille valtioasioita harrastavien miesten ja "arvoura"-naisten piirissä.

— Hieronymus, — sanoi eräs, — pääsee ulkoasiain ministeriksi, milloin vain tahtoo.

— Kun hän tulee siksi, — sanoi toinen, — pistää hän kuninkaan taskuunsa.

Kun keskustelu oli päättynyt, lähti Hieronymus pienelle kävelylle puutarhaan uskollisen Visulininsa kanssa, joka muistutti pöllönpäällä varustettua kahlaajalintua; tämä ei koskaan luopunut hänen viereltään.

— Hänen paitansa meidän juuri pitää saada, sanoi Nelilehti aivan hiljaa. Mutta mahtaako hän antaa sitä? Hän on sosialisti ja taistelee kuninkaan valtaa vastaan.

— Siitä ei ole pelkoa! Hän ei ole mikään paha ihminen, vastasi Pyhä-Sylvanus, ja sitäpaitsi hänellä on pää paikallaan. Hän ei saata toivoa muutosta, koska hänen paikkansa kerta kaikkiaan on vastustuspuolueessa. Hän on vapaa vastuunalaisuudesta, hänen asemansa on erinomainen: hän ei tietysti tahdo sitä kadottaa. Hyvä vastustuspuoluelainen on aina yhteiskuntaa säilyttävä voima. Ellen aivan erehdy, niin tuo rahvaan villitsijä olisi hyvin pahoillaan, jos hän jollakin tavoin tulisi vahingoittaneeksi kuningasta. Jos vain taitavasti osaamme hieroa kauppaa, saamme kyllä paidan. Hän on mielellään suhteissa hoviin niinkuin Mirabeau. Hänet täytyy vain saada vakuutetuksi siitä, että asia pysyy salassa.

Heidän näin puhuessaan Hieronymus käveli heidän edessään hattu korvalla pyöritellen keppiään ilmassa ja päästellen lakkaamatta ilomielisen luonnonlaatunsa purkaukseksi pilapuheita, leikinlaskuja, naurahduksia, huudahduksia, uskallettuja sanaleikkejä, rivoja tähtäilyjä, sikamaisuuksia ja laulunpätkiä. Silloin noin parinkymmenen askeleen päässä hänestä Aulnesin herttua, maun ja tapojen tunnustettu tuomari ja nuorison jumala, näkyi kohtaavan erään tuttavansa naisen; tätä hän tervehti hyvin yksinkertaisesti pienellä kuivalla eleellä, joka silti oli täynnä hurmaavaa suloa. Kansanjohtaja katseli häntä tarkkaavaisesti; sitten käyden äkkiä synkäksi ja miettiväiseksi hän laski raskaan kätensä kahlaajalinnun olkapäälle:

— Visulin, — sanoi hän tälle, — minä antaisin mielelläni pois koko kansansuosion ja kymmenen vuotta elämästäni, voidakseni kantaa hännystakkia ja puhutella naisia samoin kuin tuo tolvana tuolla.

Hän oli kadottanut iloisuutensa. Hän kulki nyt kolkon vaiteliaana, pää painuksissa ja tuijotteli surumielisesti omaan varjoonsa, jonka kuu ivallisesti heitti hänen jalkoihinsa niinkuin muodottoman pullean pallonuken.

— Hän ei ole koskaan ollut sen vilpittömämpi eikä vakavampi, vastasi Pyhä-Sylvanus. Hän on paljastanut meille sen sisäisen madon, joka häntä kalvaa. Hieronymus murehtii lohduttomasti sitä, että häneltä puuttuu ylhäisyyttä ja hienoutta. Hän ei ole onnellinen. Minä en antaisi neljää äyriä hänen paidastaan.

Aika kului, ja etsiskely rupesi näyttämään työläältä. Yksityisasiain sihteeri ja ylimäinen tallimestari päättivät jatkaa tutkimuksiaan kukin omalla tahollaan ja sopivat siitä, että he illallisten aikana kohtaisivat toisensa pienessä keltaisessa salongissa, tehdäkseen molemminpuolisesti toisilleen selvää tutkimustensa tuloksista.

Nelilehti tutkisteli etupäässä sotilashenkilöltä, korkeita herroja ja suuria tilanhaltijoita eikä tällöin myöskään laiminlyönyt tiedustella heidän tilaansa naisilta. Pyhä-Sylvanus, joka oli teräväkatseisempi, koetti lukea rahamiesten silmistä ja tunnustella valtiomiesten munaskuita.

He kohtasivat toisensa määrätyllä hetkellä, molemmat väsyneinä ja naama pitkällään.

— Minä en ole nähnyt muita kuin onnellisia, sanoi Nelilehti, mutta kaikkien onni on ollut jollakin tavoin pilalla. Sotilashenkilöt kuihtuvat jonkun ristin, arvonimen tai lahjatulojen toivossa. Heidän kilpailijansa saavuttamat edut ja kunniamerkit tyrehdyttävät heidän verensä. Kuultuaan uutisen, että kenraali Kalske oli nimitetty Comoresin herttuaksi, muuttuivat he keltaisiksi kuin kokospähkinät ja viheriäisiksi kuin sisiliskot. Eräs heistä tuli tummanpunaiseksi: hän sai halvauskohtauksen. Aatelisherramme kituvat yhtaikaa sekä ikävästä että niistä rettelöistä, joita heillä on maatiloillaan; aina käräjiä naapureitten kanssa, aina lakimiehet niskassa, he alituisen huolen alla laahaavat jälessään raskaan joutilaisuutensa taakkaa.

— En minäkään ole sen paremmin onnistunut, sanoi Pyhä-Sylvanus. Ja minua kummastuttaa ennen kaikkea se, että ihmisten kärsimysten syyt ja aiheet saattavat olla aivan vastakkaisia. Estellen prinssi esimerkiksi on onneton sentähden, että hänen vaimonsa pettää häntä, mutta ei siksi, että hän rakastaisi vaimoaan, vaan siksi, että hänen itserakkautensa kärsii siitä. Malvan ruhtinas taas on onneton senvuoksi, että hänen vaimonsa ei petä häntä ja menettelyllään pidättää häneltä mahdollisuudet parantaa rappiolle menneen talonsa asiat. Toista rasittavat lapset; toinen on taaskin epätoivoissaan siitä, ettei hänellä ole niitä. Olen tavannut porvareita, jotka eivät toivo muuta kuin päästä maalle asumaan, ja maalaisia, joiden ainoa unelma on tulla kaupunkilaiseksi. Minulla oli myös kunnia päästä kahden kunnon miehen uskotuksi: toinen oli aivan murtunut siitä, että oli kaksintaistelussa tappanut miehen, joka oli vienyt hänen rakastajattarensa; ja toinen suri, ettei ollut saanut kilpailijaansa hengiltä pois.

— Enpä olisi koskaan uskonut, huokasi Nelilehti, että olisi niin vaikeaa löytää onnellista miestä.

— Kentiespä me myös toimiskelemme taitamattomasti, huomautti Pyhä-Sylvanus; me etsimme sattuman varassa ilman määräperäistä menetelmää; emme edes tiedä varmaan, mitä oikein etsimme. Emmehän ole ollenkaan määritelleet onnea. Se meidän täytyy tehdä.

— Anteeksi, minä pyydän saada pysyä väitteessäni, intti Pyhä-Sylvanus. Kun olemme kerran saaneet määritellyksi onnen, s.o. kun olemme sen rajoittaneet, täsmällistyttäneet ja kiinnittäneet johonkin määrättyyn aikaan ja paikkaan, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet löytää se.

Kuitenkin he sopivat siitä, että kysyisivät tässä asiassa neuvoa valtakunnan viisaimmalta mieheltä, kuninkaallisen kirjaston johtajalta hra Tuliaivolta.

Aurinko oli jo noussut, kun he palasivat palatsiin. Kristoffer V oli viettänyt unettoman yön ja vaati kärsimättömästi lääkepaitaa. He pyytelivät anteeksi myöhästymistään, ja kiipesivät samaa tietä kolmanteen kerrokseen; siellä hra Tuliaivo otti heidät vastaan laajassa salissa, joka sisälsi kahdeksansataa tuhatta teosta, painettuja nidoksia ja käsikirjoituksia.

5. LUKU.

Pyydettyään heidät istumaan kirjastonhoitaja viittasi kädellään valtaviin kirjarykelmiinsä, jotka riveihin ladottuina täyttivät kaikki neljä seinää lattiasta kattoreunukseen asti.

— Ettekö kuule? Ettekö kuule, millaista meteliä ne pitävät? Korvani ovat melkein menneet siitä lukkoon. Ne puhuvat kaikki yhtaikaa ja kaikkia eri kieliä. Ne väittelevät kaikesta: Jumalasta, luonnosta, ihmisestä, ajasta, luvuista ja avaruudesta, tutusta ja tuntemattomasta, hyvästä ja pahasta, ne tutkivat kaikkea, väittelevät kaikesta, myöntävät kaiken ja kieltävät kaiken. Ne puhuvat järkeä ja järjetöntä. Niiden joukossa on keveitä ja vakavia, iloisia ja surullisia, lavertelevia ja niukkasanaisia; useimmat puhelevat vain ollakseen mitään sanomatta, laskien tavuja ja kooten yhteen äänteitä lakien mukaan, joiden alkuperä ja henki on niille itselleenkin outo: ne ovat kaikista tyytyväisimmät. Sitten on olemassa eräs hyvin ankara ja kolkko laji kirjoja, — ne käsittelevät ainoastaan sellaisia aiheita, jotka ovat tyystin puhtaat kaikista aistein havaittavista ominaisuuksista ja visusti turvassa luonnon oikuilta; ne käyvät taistelua tyhjyydessä ja liikkuvat olemattoman näkymättömissä ilmakehissä ja juuri nämä ovat vimman-villittyjä väittelijöitä, jotka puolustavat oleellisuuksiaan ja vertauskuviaan vallan verisellä raivolla. Sivuutan ne, jotka kertoilevat oman aikansa historiaa tai välittävät tietoja vanhemmista ajoista, sillä kukaan ei usko niitä. Kaikkiaan on niitä tässä salissa kahdeksansataa tuhatta, eikä ole edes kahta, jotka ajattelisivat samoin inistään asiasta, ja juuri ne, jotka eniten toistavat toisiaan, tulevat huonoimmin toimeen keskenään. Useimmiten ne eivät tiedä, mitä ne itse sanovat eivätkä mitä muut ovat sanoneet.

Hyvät herrat, tämän yleismaailmallisen metelin kuulemisesta tulen vielä kerran hulluksi, niinkuin ovat tulleet kaikki muutkin, jotka ennen minua ovat eläneet tässä lukemattomien äänien salissa, elleivät he nimittäin jo tullessaan ole olleet luonnostaan tylsämielisiä, niinkuin tuo minun kunnianarvoisa virkaveljeni, herra Jääpohja, jonka näette istuvan minua vastapäätä ja laittavan luetteloja rauhallisella uutteruudella. Hän on syntynyt yksinkertaiseksi, ja yksinkertaisena on hän myös pysynyt. Hän on syntynyt täydelliseksi ykseydeksi eikä ole koko elämänsä ajalla käynyt moninaiseksi. Sillä ykseydestä ei koskaan kehity moninaisuutta, ja juuri siinä on, johdatan sen tässä vain ohimennen mieleenne, hyvät herrat, ensimäinen vaikeus, joka kohtaa meitä etsiessämme olioiden alkuperää: kun ensimäinen alkusyy ei voi olla yksi, sen täytyy välttämättä olla kaksinainen, kolminainen tai moninainen, mikä taaskin on vaikeasti otaksuttavissa. Herra Jääpohjalla on yksinkertainen henki ja puhdas sielu. Hän elää luettelojen elämää. Hän tuntee kaikkien näiden seiniä koristavain nidosten nimen ja ulkomuodon ja omaa siten sen ainoan täsmällisen tiedon, minkä voi ainoastaan kirjastossa itselleen hankkia. Ja kun hän ei koskaan ole tunkeutunut minkään kirjan kansien sisäpuolelle, on hän säilynyt siitä selkärangattomasta epävarmuudesta, siitä satasuisesta erheen tulvasta, siitä hirvittävästä epäilystä ja kalvavasta levottomuudesta, joiden kummitukset lukeminen synnyttää hedelmällisiin aivoihin. Hän on tyyni ja rauhallinen, hän on onnellinen.

— Hän on onnellinen, toisti hra Tuliaivo, mutta hän ei tiedä sitä. Ja kenties ei ihminen voi ollakaan onnellinen muuten kuin tällä edellytyksellä.

— Voi! sanoi Pyhä-Sylvanus, mitä elämää se on, jos ei tiedä elävänsä; mitä onnea se, jos ei tiedä olevansa onnellinen.

Mutta Nelilehti, joka ei luottanut järkijohdelmiin, vaan kaikissa asioissa turvasi kokemukseen, lähestyi pöytää, jonka päällä virui kasoittain vasikannahalla, lampaanvuodalla, kiilto- ja silonahalla, pergamentilla, siannahalla ja pahvilla päällystettyjä, tomulle, homeelle, rotalle ja hiirelle haisevia kirjakuluja ja jonka ääressä Jääpohja laati luettelojaan.

— Herra kirjastonhoitaja, — sanoi Nelilehti hänelle, suvaitkaa vastata minulle. Oletteko onnellinen?

— Niin, ja kuitenkin, ajatelkaahan, hyvät herrat, jatkoi Tuliaivo, — me emme varmasti tiedä yhtään mitään. Tietämättömyytemme syyt ovat lukuisat, mutta olen vakuutettu siitä, että suurimpana syynä siihen on kielenkäyttömme epätäydellisyys. Sanojen epämääräisyys hämmentää aatoksiamme. Jos suuremmalla huolella määrittelisimme käsitteet, joiden avulla välitämme ajatuksiamme, niin olisivat ajatuksemmekin selvemmät ja varmemmat.

— Mitä minä teille sanoin, Nelilehti, huudahti Pyhä-Sylvanus voitonriemuisena.

— Herra Tuliaivo, se, mitä nyt sanotte, ilahuttaa minua sanomattomasti.
Ja minä huomaan, että kääntyessämme teidän puoleenne olemme vetoamassa
oikeaan henkilöön. Olemme teiltä tulleet pyytämään onnen määrittelyä,
Hänen Majesteettinsa palveluksessa.

— Vastaan teille siis niin hyvin kuin osaan. Jonkun sanan määritelmän tulee olla muoto-opillisesti ja johtoperäisesti perusteltu. Mitä siis tarkoitetaan sanalla onni, kysytte te. Sana on tietenkin samaa juurta kuin enne, s.o. suotuisa ennusmerkki, vastakohtana onnettomuudelle, joka merkitsee alkujaan, että ennusmerkkejä jonkun seikan suhteen tarkattaessa saatiin hyväksyttyihin enteisiin nähden kielteinen tulos.

— Mutta, — kysyi Pyhä-Sylvanus, — eikö onnellinen ihminen ole sellainen ihminen, jolla on menestystä, ja eikö ole olemassa joitakin ulkonaisia ja näkyviä merkkejä, joista voi päättää, milloin on hyvä menestys?

— Menestys — vastasi Tuliaivo — on niinkuin noppapelin heittoa, se on hyvä tai huono, miten sattuu. Jos olen teidät oikein ymmärtänyt, hyvät herrat, niin te etsitte onnellista ihmistä, menestyksellistä ihmistä, s.o. sellaista ihmistä, jolle merkit ennustavat ainoastaan hyvää ja jota noppapelin heitot lakkaamatta suosivat. Etsikää silloin tätä harvinaista kuolevaista ihmisten joukosta, jotka jo ovat elämän ehtoossa ja etenkin niiden joukosta, jotka jo makaavat kuolinvuoteellaan, siis niiden joukosta, joilla ei enää ole tilaisuutta epätietoisuuteen menestyksensä määrästä. Ainoastaan nämä voivat kerskua uskollisella menestyksellä ja pysyväisellä onnella. Eikö Sofokles ole sanonut Kuningas Oidipuksessaan : "Älkäämme sanoko ketään ihmistä onnelliseksi ennen kuolemaansa."

Nämä neuvot eivät miellyttäneet Nelilehteä, joka ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että hänen pitäisi etsiskellä onnea viimeisten voitelujen jäljiltä. Pyhä-Sylvanus ei myöskään tuntenut erikoisempaa kutsumusta mennä vetämään paitoja kuolevien yltä; mutta koska hän oli luonteeltaan tiedonhaluinen ja järkeilyyn taipuva, kysyi hän kirjastonhoitajalta, tunsiko tämä mahdollisesti jotakuta tällaista kaunista vanhusta, joka jo oli heittänyt viimeisen loistavasti onnistuneen noppasensa.

Tuliaivo pudisti päätään, nousi, meni ikkunan luo ja naputteli sormillaan ruutua. Ulkona satoi; asetori oli tyhjä. Sen toisessa päässä kohosi komea palatsi, jonka kattoreunus oli koristettu sotaisilla voitonmerkeillä ja jonka otsikossa seisoi suomushaarniskainen sodanjumalatar, lohikäärme-kypäri päässä ja roomalainen miekka uhkaavasti kädessä.

— Mitä! — huudahti Pyhä-Sylvanus hämmästyneenä: — Marsalkka Volmarin luo!

— Niin juuri. Kenellä kuolevaisella on ollut parempi onni taivaankannen alla kuin Elbruzzon ja Baskirin voittajalla! Volmar on suurimpia sotaherroja, mitä koskaan on ollut olemassa, ja kaikista heistä yhtämittaisimman myötäkäymisen suosima.

— Eikä voi sitä koskaan unohtaa, — jatkoi kirjastonhoitaja. Marsalkka Survinrauta, Volmarin herttua, joka oli tullut maailmaan sellaiseen aikaan, jolloin kansanväliset vahingonvalkeat eivät enää loimunneet aivan ympäri koko maanpintaa yhtaikaa, osasi ihmeteltävästi korjata tämän kohtalon kiittämättömyyden, rientäen sydämensä ja neronsa voimalla avuksi jokaiseen maapallon paikkaan, missä suinkin vain oli sodan mahdollisuuksia. Jo kahdentoista vuoden ikäisenä hän oli Turkin sodassa ja teki retken Kurdistaniin. Siitä asti on hän yhtämittaa käyttänyt voitollisia aseitaan kaikkialla tunnetussa maailmassa; hän on mennyt neljä kertaa Reinin yli, ja niin hävyttömän helposti, että tuo vanha kaislojen seppelöimä virta, kansojen erottaja, on tuntenut itsensä syvästi nöyryytetyksi ja solvatuksi; hän on, vielä taitavammin kuin Saksin Moritz, puolustanut Lys-joen linjaa; hän on mennyt Pyreneitten yli, valloittanut Tajo-joen suun, aukaissut Kaukasian portit ja tunkeutunut pitkin Dnjeprin vartta, hän on vuoron perään puolustanut ja ahdistanut kaikkia Europan kansoja, ja hän on kolmasti pelastanut isänmaansa.

6. LUKU.

Tuliaivo tuotti nähtäväksi Volmarin herttuan sotaretkien asemapiirrokset. Kolme kirjastoapulaista oli vallan nääntyä taakan alle. Avatut kartastot peittivät laajat pöydät silmänkantamattomiin.

— Tässä on, hyvät herrat, Styrian, Palatinan, Karamanian, Kaukasian ja Weikselin sotakartat. Armeijan asemat ja liikkeet ovat tarkoin merkityt näille kartoille somilla, pienillä lipuilla varustettuina suunnikkaina ja taistelujen järjestys on niissä mallikelpoinen. Tämä järjestys määrätään tavallisesti taistelujen jälkeen, ja suurten sotapäällikköjen nerous on juuri siinä, että he omaksi kunniakseen osaavat korottaa järjestelmän piiriin sattuman oikut. Mutta Volmarin herttua on aina kaikki edeltäpäin ottanut lukuun.

Silmäilkää esimerkiksi tätä mainehikkaan Baskirin taistelun asemapiirrosta, joka on tehty käyttämällä mittakaavaa 1:10000. Siinä Volmar voitti turkkilaiset harvinaisen nerokkaan asetelmataitonsa avulla. Taistelua oli käyty jo kello viidestä aamulla kello neljään iltapäivällä. Volmarin joukot, jotka olivat nihkiväsyneitä ja vailla ampumavaroja, alkoivat peräytyä epäjärjestyksessä, rohkea marsalkka seisoi viimein yksinään Alutan yli vievän sillan päässä, pistooli kummassakin kädessä, ampuen pakolaisia. Hän teki jo peräytymistä hänkin, mutta sai tietää, että viholliset täydessä epäjärjestyksessä syöksyivät Tonavaan. Heti hän kääntyi päin, alkoi vimmatusti ajaa heitä takaa ja sai heistä lopullisen voiton. Tämä voitto tuotti hänelle viisisataa tuhatta frangia tuloja sekä avasi hänelle ritarihuoneen ovet.

Hyvät herrat, luuletteko voivanne löytää onnellisempaa ihmistä kuin Elbruzzon ja Baskirin voittaja on? Hän on muuttumattomalla menestyksellä tehnyt neljätoista sotaretkeä, voittanut kuudessakymmenessä järjestetyssä taistelussa ja pelastanut kolme kertaa täydellisestä häviöstä kiitollisen isänmaansa. Nyt hän kunnian ja maineen kruunaamana, rikkaudessa ja rauhassa, jatkaa vielä korkeaa vanhuuttaan ohi elämän tavallisten päätepisteitten.

— Hän on totta tosiaan onnellinen, sanoi Nelilehti. Tai mitä te arvelette, Pyhä-Sylvanus?

— Pyytäkäämme päästä hänen puheilleen, vastasi yksityisasiain sihteeri.

Palatsin sisälle tultuaan astuivat he ensin avaran eteisen poikki, jossa kohosi marsalkan ratsas-kuvapatsas.

Sen jalustaan oli kaiverrettu seuraavat ylpeät sanat: "Isänmaan kiitollisuuden ja maailman ihailun huomaan uskon molemmat tyttäreni Elbruzzon ja Baskirin." Kunniaportaat johtivat kahtena valtavana marmoripykälä-kaarena haarniskoin ja lipuin koristettujen seinämien välitse laajalle sillakkeelle, ja tämä vei eräälle ovelle, jonka puoliskoita kaunistivat voitonmerkkeinä saadut aseet ja liekehtivät granaattit ja yläpuolella riippui kolme kultakruunua, jotka kuningas, parlamentti ja kansakunta olivat lahjoittaneet Volmarin herttualle, isänmaansa pelastajalle.

Pyhä-Sylvanus ja Nelilehti pysähtyivät syvän kunnioituksen jäykistäminä tämän suljetun oven eteen; ajatellessaan että ainoastaan tämä ovi enää erotti heidät tästä suuresta sankarista, joutuivat he sellaisen mielenliikutuksen valtaan, että jäivät kuin naulitut kynnykselle, uskaltamatta mennä häiritsemään niin suuren kunnian tyyssijaa.

Pyhä-Sylvanus muisteli Elbruzzon taistelun muistoksi lyötyä mitalia, jonka nurealla puolella näkyi marsalkka kruunaamassa siivekästä voitonjumalatarta sekä tällainen mahtava reunakirjoitus: Victoria Caesarem et Napoleonem coronavit; major autem Volmarus coronat Victoriam . [Voitonjumalatar kruunasi Caesarin ja Napoleonin; mutta vielä suurempana Volmar seppelöitsi voitonjumalattaren. Suom. ] Ja hän mutisi:

Nelilehti painoi molemmat kätensä sydämelleen, joka pamppaili haletakseen. He eivät olleet vielä oikein saavuttaneet tasapainoaan, kun kuulivat kimeitä huutoja, jotka tuntuivat tulevan huoneuston perältä ja vähitellen siirtyvän lähemmäksi. He erottivat vihaisia naisääniä ja iskujen läiskäyksiä sekä heikkoa voihkinaa.

Äkkiä tappelijat päästivät irti toisensa, ja samassa muuan aivan pikkuinen ukko, jonka roteva palvelijatar oli potkaissut menemään, kellahti nurinniskoin ovelle niinkuin jäsennukke, vieri alas portaita pää edellä ja putosi vihdoin pahoin kolhittuna, runneltuneena ja nyrjähtynein raajoin eteisen lattialle, juhlallisten vartioiden eteen. Se oli Volmarin ruhtinas. He nostivat hänet pystyyn. Mutta hajalla hapsin ja vaatteet epäjärjestyksessä ulvoi palvelijatar vielä ylhäältä:

— Hän tahtoi ottaa minulta viinani! Millä oikeudella? Senkin vanha romuläjä! Minun puolestani saat olla missä olet, vanha haaska!

Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus pakenivat kiireimmän kautta palatsista. Kun he jälleen olivat asetorilla, rohkeni Pyhä-Sylvanus huomauttaa, että viimeisessä pelissä näkyi hyvä onni ilmeisesti luopuneen tuosta sankarista.

— Nelilehti, lisäsi hän, näen nyt, että olen ilmeisesti erehtynyt. Tahdoin toimia määrätyn ja täsmällisen menetelmän mukaan; olin väärässä. Tiede vie meidät harhaan. Palatkaamme tavallisen terveen järjen ohjattaviksi. Ainoastaan mahdollisimman karkeaan kokemusperäisyyteen nojautumalla voi ihminen suunnata itseään hyvin. Etsikäämme onnea, tahtomatta määritellä sitä.

Nelilehti purki monin sadatuksin ja haukkumasanoin sisuaan kirjastonhoitajaa kohtaan, jonka hän luuli tahallisesti vetäneen heitä nenästä. Mutta eniten häntä kiusaannutti se, että hänen kaunis uskonsa oli mennyttä kalua, että koko se jumaloiva kunnioitus, jota hän oli suitsuttanut sielussaan kansallissankaria kohtaan, oli auttamattomasti romahtanut alas alttariltaan, tullut herjatuksi ja häväistyksi. Hän kärsi siitä. Hänen tuskansa oli jalomielistä laatua ja ilmeistä on, että jalomieliset tuskat sisältävät jo itsessään jonkunlaisen lievennyksen ja niin sanoaksemme oman palkintonsa: niitä voi kestää paremmin, keveämmin, helppohintaisemmalla rohkeudella kuin itsekkäitä ja omanvoitonhaluisia. Olisikin epäoikeudellista toivoa sitä asiaa toisenlaiseksi. Myöskin Nelilehti tunsi itsensä piankin sielultaan niin vapaaksi ja hengeltään niin kirkkaaksi, että hän huomasi silkkihatulleen putoilevan sateen turmelevan sen kiiltoa, ja hän huokasi:

— Taas yksi hattu pilalla! Hän oli ennen ollut sotauralla ja palvellut silloin kuningastaan rakuunaluutnanttina. Sentähden hänen päähänsä pälkähti eräs uusi ajatus: hän pistäytyi esikunnan kirjakauppaan asetorilla Suuren Tallikadun kulmassa ja osti sieltä valtakunnan kartan ja pääkaupungin asemapiirustuksen.

— Ei sovi lähteä retkeilylle ilman karttoja! sanoi hän. Mutta piru vieköön, luetaanpas näitä! Tässä on meidän kaupunkimme ympäristöineen. Mistä päin aloitamme? Pohjoisesta vaiko etelästä, idästäkö vai lännestä? On huomattu, että kaikki kaupungit kasvavat länteen päin. Ehkäpä siinä on osviitta, jota ei tule laiminlyödä. Onhan mahdollista, että läntisten kaupunginosain asukkailla, jotka ovat suojassa ilkeältä itätuulelta, on parempi terveys ja tasaisempi mielenlaatu ja että he siis ovat onnellisempia. Tai kenties on parempi aloittaa noista kauniista kukkuloista, jotka kohoavat tuolla virran partaalla kymmenen penikulmaa kaupungin eteläpuolella. Siellä asuvat tähän vuodenaikaan maan rikkaimmat ja mahtavimmat perheet. Ja sanottakoon mitä tahansa, niin on onnellista etsittävä juuri onnellisten parista.

— Nelilehti, vastasi yksityisasiain sihteeri, minä en ole yhteiskunnan vihollinen, minä en ole yhteisen onnen vastustaja. Puhun siis teille rikkaista kunnon ihmisenä ja kunnon kansalaisena. Rikkaat ovat kunnioituksen ja rakkauden arvoisia; he ylläpitävät valtiota samalla kun he kartuttavat omia rikkauksiaan ja ovat tahtomattaankin hyväntekeväisiä elättäessään suuria määriä ihmisiä, jotka työskentelevät heidän omaisuutensa lisäämiseksi. Oh, kuinka yksityisomaisuus sentään on kaunis, arvokas ja erinomainen asia! Kuinka viisaan lainsäätäjän tuleekaan sitä turvata ja vaalia, ja erioikeuksin suojata sen olemassaoloa! Ja kuinka toiselta puolen on kohtuutonta, väärää ja vilpillistä, kaikkien pyhimpien oikeuksien ja kunnioitettavimpien etujen vastaista sekä turmiollista valtion varallisuudelle, vahingoittaa pääomaa! On suorastaan meidän yhteiskunnallinen velvollisuutemme uskoa rikkaiden hyvyyteen ja suloista on myös uskoa heidän onneensa. Lähtekäämme siis matkaan, Nelilehti!

7. LUKU.

Päättäen ensin kääntyä kaikista parhaimman ja rikkaimman, Jaakko Felgina-Koburgin puoleen, joka omisti kokonaisia vuoria kultaa, kokonaisia kaivoksia timantteja, kokonaisia petroolimeriä, he kiersivät kauan hänen puutarhansa muurien vierustaa, jotka sulkivat sisäänsä äärettömiä niittyjä, metsiä, taloja ja kyliä; ja jokaiselta portilta, josta he pyrkivät sisälle tähän valtakuntaan, lähetettiin heidät jollekin toiselle. Väsyneinä vihdoin tähän edestakaisin kulkemiseen ja kieppumiseen he, nähdessään erään työmiehen, joka vaakunalla varustetun ristikon edessä muserteli rikki tien kiviä, kysyivät tältä, eikö tässä mahdollisesti ollut se käytävä, joka vei herra Jaakko Felgina-Koburgin luo, he kun tahtoivat häntä tavata.

Mies oikaisi vaivaloisesti laihaa selkärankaansa, kääntäen heihin kuopalliset, suurilla sankalaseilla naamioidut kasvonsa.

Sitten kumartuen uudestaan hän iski vasarallaan kiveen, joka pirstautui särähtäen.

— Hän on liian rikas, sanoi Pyhä-Sylvanus. Hänen omaisuutensa musertaa hänet painollaan. Hän on onneton ihminen.

Nelilehti oli nyt aikeissa lähteä ihan suoraapäätä Jaakko Felgina-Koburgin kilpailijan, rautakuningas Josef Tykinsuun luo, jonka aivan uusi linna läheisellä kukkulalla uhkaavasti kohotti hammasharjaisia tornejaan ja ampumareijillä varustettuja muurejaan, joita vahdit joka puolelta vartioivat. Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.

— Olettehan nähnyt hänen valokuvansa: hän on surkean näköinen; sanomalehdet kertovat, että hän on herännäinen, elää köyhän lailla, saarnaa evankeliumia pikku pojille ja veisaa virsiä kirkossa. Menkäämme mieluummin ruhtinas Kiiltokilven luo. Hän on todellinen ylimys, joka osaa nauttia rikkaudestaan, Hän karttaa kaikkea liike-elämän hyörinää eikä käy hovissa. Hän on innostunut puutarhaviljelykseen, ja hänellä on valtakunnan kaunein taulukokoelma.

He ilmoittautuivat. Prinssi Kiiltokilpi otti heidät vastaan antiikkisten teosten kabinetissa, jossa nähtiin muun muassa paras kreikkalainen jäljennös mitä tunnetaan Knidolaisesta Afroditesta, tuosta kuuluisasta patsaasta, joka todellakin on Praksiteleen taltan arvoinen ja täynnään suloa. Jumalatar näytti vielä meren aaltojen jäliltä kostealta. Muuan ruusupuinen rahalipas, joka aikoinaan oli ollut rouva de Pompadourin omaisuutta, sisälsi kaikki Kreikan ja Sisilian kauneimmat kulta- ja hopearahat. Ruhtinas, joka oli hieno taiteentuntija, piti itse huolta rahojen luetteloimisesta.

Hänen suurennuslasinsa virui kaiverruskivikokoelman kansilasilla; sen alla näkyi jaspiksia, onykseja, sardonykseja, kalkedoneja, joihin kynnen suuruiselle alalle oli kaiverrettu leveään tyyliin suoritettuja kuvioita ja mahtavalla runsaudella sommiteltuja ryhmiä. Hän otti hyväilevällä liikkeellä pöydältään pienen pronssifaunin, antaakseen vieraittensa lähempää ihailla sen ääriviivojen poljentoa ja sen vihreää vaskihometta, ja hänen kielellinen ilmaisumuotonsa oli yhtä arvokasta kuin se mestariteos, jota hän selitti.

— Odotan juuri parhaillaan, lisäsi hän erästä muinaisten hopeaesineiden lähetystä, lautasia ja maljakoita, joiden sanotaan olevan vielä kauniimpia kuin Hildesheimin ja Bosco-realen aarteet. Palan halusta saada nähdä niitä. Herra Caylus [Kuuluisa parisilainen muinaistieteilijä (1692-1765). Suom. ] ei tiennyt mitään suurempaa nautintoa kuin saada tavata kirstuja. Samoin on minun laitani.

— Kerrotaan kuitenkin, rakas prinssi, ettei mikään nautinnon laji ole teille tuntematon.

— Te imartelette minua, hyvä herra; mutta uskon kyllä, että mielihyvän taide on ensimäinen kaikista ja että muut saavat merkitystä ainoastaan sikäli kuin auttelevat sitä.

Hän johdatti vieraansa taulukokoelmaan, jossa mitä erilaisimmat värit, Veronesen hopeiset, Tizianin ambran-keltaiset, Rubensin punertavat, Rembrandtin ruskeahkot, Velasquezin harmaat ja ruusuiset tunnut sulivat kauniisti yhteen, muodostaen laulavine värisointuineen mitä loistavimman ja ihanimman sopusointuisuuden. Erään muotokuvan eteen oli nojatuolille unohtunut viulu; se muotokuva esitti ruskeaveristä naista, jolla oli sileästi jakaukselle kammattu tukka ja oliivinkeltainen iho; hänen suuret, pyöreät silmänsä näyttivät anastavan melkein kaiken tilan poskilta; joku tuntematon, jonka piirteet Ingres oli sivellyt varmalla ja hellällä taiteilijakädellään.

— Minun täytyy tunnustaa teille hulluuteni, sanoi ruhtinas Kiiltokilpi. Väliin, kun olen yksin, soitan näiden taulujen edessä ja kuvittelen voivani sävelin tulkita värien ja viivojen sopusointua. Tämän muotokuvan edessä koetan saada ilmi piirustuksen lujan ja kiinteän hyväilyn, mutta epätoivoissani saan aina laskea viuluni kädestäni.

Eräs ikkuna avautui puistoon päin. Ruhtinas ja hänen vieraansa nojautuivat kalteriin, katsellakseen ulos.

Kuvapatsailla, oranssipuilla ja kukilla koristetut pengermät johtivat verkallisin, kevyenmatalin portain pensaspyökeillä aidatulle nurmikentälle ja altaille, joista vesi suihkusi ilmaan valkeina sädekimppuina vedenhaltiain näkinkenkä-koteloista tai luonnotarten uurnista. Oikealla ja vasemmalla näkyi laaja ruohomeri, joka lempein mainingein aaltoili aina kaukaisen virran vieremille asti; tämän hopeinen vana välkkyi poppelipuiden lomitse ruusuisissa usvissa väikkyväin kukkulain alla. Ruhtinaskin hymyili, mutta äkkiä hänen katseensa huolestuneena pysähtyi erääseen tämän laajan ja kauniin näyttämön pisteeseen.

— Tuo savutorvi!… mutisi hän muuttuneella äänellä osoittaen sormellaan tehtaan piippua, joka savusi vähän enemmän kuin puolen penikulman päässä puistosta.

— Minä en näe mitään muuta kuin sen, — vastasi ruhtinas. Se turmelee minulta koko tämän näköalan, se tärvelee minulta koko luonnon, se myrkyttää minulta elämän. Ja tuohon pahaan ei ole mitään parannuskeinoa. Se kuuluu eräälle yhtiölle, joka ei tahdo luopua tehtaastaan mistään hinnasta. Olen kaikin tavoin koettanut peittää sitä, mutta en ole siinä onnistunut. Olen aivan sairas sen vuoksi.

— Tuo meidän olisi pitänyt arvata jo edeltäpäin, sanoi Nelilehti noustessaan vaunuihin. Hän on ylen herkkähermoinen ihminen: luonnollisesti on hän onneton.

Ennenkuin he jatkoivat etsiskelyään, istahtivat he hetkiseksi erään pienen ravintolan puistikkoon vuoren kukkulalle, josta näkyi kaunis laakso ja kirkas, polveileva virta pitkulaisille saarineen. Huolimatta näistä kahdesta epäonnistuneesta yrityksestä toivoivat he vielä löytävänsä onnellisen miljoonamiehen. Heillä oli vielä jälellä näitä noin tusinan verran lähistöllä, m.m. hra Bloch, hra Pullonkaula, parooni Nikolai, valtakunnan suurin teollisuudenharjoittaja, ja markiisi Suurkannus, kenties rikkain heistä kaikista ja lisäksi kuuluisaa sukua, jolla oli yhtä suuret kantamukset kultaa kuin kunniaa.

Heidän vieressään istui muuan pitkä, laiha mies juoden maitoa; hän istui kumarassa kaksin kerroin velttona kuin höyhenpatja; hänen suuret haljakat silmänsä valuivat puoliväliin poskia; hänen nenänsä riippui suun kohdalla. Hän näytti vajonneen tuskan valtaan ja katseli murheellisesti Nelilehden jalkoja.

Parikymmentä minuuttia niihin tuijotettuaan hän nousi synkästi ja päättäväisesti, lähestyi ylimäistä tallimestaria ja pyytäen anteeksi tunkeilevaisuuttaan sanoi:

— Hyvä herra, sallikaa minun tehdä teille kysymys, joka on minulle erinomaisen tärkeä. Paljonko maksatte puolisaappaistanne?

— Vaikka kysymyksenne onkin vähän omituinen, vastasi Nelilehti, ei mikään estä minua siihen vastaamasta. Olen maksanut tästä parista kuusikymmentäviisi frangia.

Kauan aikaa tarkasteli tuntematon sitten vuorotellen omaa ja puhetoverinsa jalkaa, vertaillen molempia jalkinepareja mitä yksityiskohtaisimman tarkasti.

Sitten hän vallan kalpeana ja liikutuksesta värisevällä äänellä huudahti:

— Te sanotte maksavanne tällaisista puolisaappaista kuusikymmentäviisi frangia! Oletteko aivan varma asiastanne?

— Ohoh! murisi Nelilehti, joka alkoi käydä kärsimättömäksi, olettepa te lystikäs suutari, hyvä herra.

— En minä ole suutari, vastasi muukalainen nöyränlempeällä vaatimattomuudella, — minä olen markiisi Suurkannus.

— Herraseni, jatkoi markiisi, minä juuri aavistin sitä; mielipahakseni huomaan, että minulta on taas varastettu! Te maksatte puolisaappaistanne kuusikymmentäviisi frangia ja minä maksan omistani, jotka ovat aivan samanlaiset kuin teidän, yhdeksänkymmentä. Hinnan suuruuteen en kiinnitä huomiota, se ei merkitse minulle mitään, mutta en voi sietää, että minulta varastetaan. Minä en ympärilleni näe, en hengitä muuta kuin epärehellisyyttä, kavallusta, petosta, varkautta ja valhetta, ja minä kammoksun rikkauksiani: ne turmelevat kaikki ihmiset, jotka minua vain lähestyvät, palvelijat, työnjohtajat, hankitsijat, naapurit, ystävät, vaimon, lapset; tuo kaikki tekee omaisuuden minulle inhoittavaksi ja halveksittavaksi. Asemani on kamala. En ole koskaan varma, ettei ihminen, joka seisoo edessäni, ole vilpillinen. Ja kuulua vielä itse tällaiseen ihmisrotuun, se aivan tappaa minut vastenmielisyydellä ja häpeällä.

Samassa kuului tieltä tuskan huutoja ja voivotuksia, ja molemmat kuninkaan lähettiläät näkivät kahden koreasti nauhoitetun lakeijan saattaman vanhuksen, joka valitteli ankarasti.

Tämä näky liikutti heitä. Mutta kahvilanisäntä virkahti kovin välinpitämättömästi:

— Se ei ole mitään, se on vain tuo hullu parooni Nikolai, joka on niin rikas!… Hän on tullut mielipuoleksi, hän luulee olevansa vararikon partaalla ja valittelee sitä yötä ja päivää.

— Parooni Nikolai! huudahti Pyhä-Sylvanus, siinä vielä eräs, jolta te olisitte tahtonut pyytää paitaa, Nelilehti!

Tämän viimeisen kohtauksen jälkeen he eivät enää viitsineet kauvemmin etsiä terveellistä paitaa valtakunnan rikkaiden parista. Mutta koska he olivat tyytymättömiä päiväänsä ja pelkäsivät saavansa huonon vastaanoton kuninkaan puolelta, alkoivat he molemmin puolin syyttää toisiaan vastoinkäymisistään.

— Kaikkea teidän mieleenne johtuukin, Nelilehti, lähteä noiden ihmisten luo hakemaan mitään muuta kuin eriskummallisia irvikuvia! Heidän tapansa, ajatuksensa, tunteensa, kaikki on epätervettä; heissä ei ole mitään säännönmukaista eikä luonnollista. He ovat epäsikiöitä.

— Mitä! Ettekö juuri itse sanonut, Pyhä-Sylvanus, että rikkaus on hyve, että on oikein uskoa rikkaiden hyvyyteen ja suloista uskoa heidän onneensa? Mutta huomatkaa: on ero rikkauden ja rikkauden välillä. Jos aatelisto on köyhää ja aatelittomat rikkaita, menee kaikki nurin ja koko valtio sekaisin.

— Nelilehti, ikäväkseni täytyy minun teille ilmoittaa, että teillä ei ole minkäänlaista käsitystä nykyaikaisten valtioiden rakenteesta. Te ette ymmärrä sitä aikaa, jossa elätte. Mutta samapa tuo. Jospa nyt tunnustelisimme tuota kultaista keskulaisuutta! Mitä siitä arvelette? Luulen, että tekisimme viisaasti, jos huomenna kävisimme kaupungin naisten, sekä porvarittarien että ylhäissäätyisempien, vastaanotoissa. Me voimme niissä nähdä erilaatuisia ihmisiä, ja jos luotatte minuun, niin käymme ensin vaatimattomammassa asemassa olevia porvarisnaisia tervehtimässä.

8. LUKU.

He tekivät niinkuin puhe oli ollut. He ilmoittautuivat ensiksi rouva Liemen luo, joka oli ruokavara-tehtailijan puoliso; hänen miehellään oli tehdas kaupungin pohjoisosassa. He tapasivat sekä herra että rouva Liemen onnettomina siitä, että heitä ei ollut kutsuttu rouva Kultapuntarin luo, joka oli valimomestarin ja eduskunnan jäsenen puoliso. He menivät rouva Kultapuntarin luo, joka oli vallan epätoivoissaan samoin kuin hänen miehensäkin, syystä että heitä ei ollut kutsuttu rouva Kyyhkyslakan luo, joka oli valtakunnan päärin ja entisen oikeusministerin puoliso. He menivät rouva Kyyhkyslakan luo ja tapasivat sekä päärin että päärittären silmittömästi raivoissaan siitä, että he eivät saaneet kuulua kuningattaren seurapiiriin.

Ne vierailijat, joita he tapasivat näissä eri perheissä, eivät olleet vähemmän onnettomia, epätoivoisia ja raivostuneita. Sairaudet, sydämentuskat ja rahahuolet jäytivät heidän rauhaansa. Ne, jotka omistivat jotakin, pelkäsivät kadottavansa sen mitä heillä oli ja olivat vielä onnettomampia kuin ne, joilla ei ollut mitään. Huomaamattomassa asemassa olevat henkilöt pyrkivät näkösälle ja kuuluisat tahtoivat loistaa vielä enemmän. Työ rasitti useimpia; ja ne, joilla ei ollut mitään tekemistä, vaivaantuivat ikävästä, joka oli vielä julmempaa kuin työ. Monet kärsivät myötätunnosta jotakuta toista kohtaan, kokien samoja tuskia kuin heidän vaimonsa tai rakkaat lapsensa. Vieläpä varsin monet riutuivat sellaisen taudin kourissa, jota heillä ei ollenkaan ollut, mutta jonka he luulivat saaneensa tai pelkäsivät saavansa.

Koleera oli juuri vast’ikään kulkutaudin luontoisena raivonnut kaupungissa, ja eräästäkin liikemiehestä kerrottiin, että hän, peläten saavansa tartunnan ja keksimättä mitään tarpeeksi varmaa turvapaikkaa, teki itsemurhan.

— Ja kaikkein pahinta, — valitteli Nelilehti, — on se, että nämä ihmisraukat, tyytymättä niihin todellisiin vastoinkäymisiin, joita sataa heidän päälleen tiheästi kuin rakeita, vielä lisäksi vaivaavat itseään kuviteltujen tuskien painajaisella.

— Ei ole mitään kuviteltuja tuskia, vastasi Pyhä-Sylvanus. Kaikki tuskat ovat todellisia heti kun ihminen kerran tuntee ne, ja tuskan unelma on todellista tuskaa.

— Olkoon miten hyvänsä, vastasi Nelilehti. Mutta kun minä joudun hellittämään kiviä rakostani, niin soisinpa kernaasti, että se olisi vain unta.

Ja uudelleen sai Pyhä-Sylvanus tilaisuuden todeta, että ihmiset usein murehtivat aivan vastakkaisista ja ristiriitaisista syistä.

Hän keskusteli nimittäin rouva Kyyhkyslakan salongissa peräkkäin kahden hyvin älykkään, valistuneen ja henkisesti varttuneen henkilön kanssa, jotka kiertäin kaartain vaistomaisesti pukivat ajatuksensa sellaiseen muotoon, että siinä heidän tietämättään paljastui se sisäinen paha, joka heitä kalvoi. Valtiollinen tila oli aiheuttanut molempain murheen, mutta aivan vastakkaisista syistä. Hra Hanhenkoura pelkäsi joka hetki jonkunlaista muutosta. Keskellä vallitsevia vakiintuneita olosuhteita, keskellä hyvinvointia ja rauhaa, jota maa par'aikaa nautti, hän odotti pelolla ja vavistuksella levottomuuksia ja perinpohjaista vallankumousta. Värisevin käsin avasi hän joka päivä sanomalehdet; hän oli varma siitä, että jonakuna aamuna saisi lukea kapinoiden ja mellakkain jo alkaneen. Tämän tunnelman painostuksen alaisina ollen muuttuivat kaikki mitättömimmät ja jokapäiväisimmät tapaukset ja sattumat hänen mielikuvituksessaan suurten vallankumousten ensimäisiksi enteiksi, maailmannielevän vedenpaisumuksen alkusoitoksi. Luullen aina olevansa tuon yleismaailmallisen romahduksen kynnyksellä hän eli ainaisen kauhun vallassa.

Aivan päinvastainen ja vielä ihmeellisempi ja harvinaisempi vaiva hivutti hra Kuhalampea. Tyyneys ikävystytti häntä, yleinen järjestys tuskastutti häntä, rauha oli hänestä inhoittava, inhimillisten ja jumalallisten lakien ylevä yksitoikkoisuus ylen tylsyttävä. Hän kaipasi salaa muutoksia ja toivoi hartaasti myllerryksiä, vaikka hän muiden kuullen oli niitä pelkäävinänsä. Tämä hyvä, lempeä, ystävällinen ja inhimillinen mies ei voinut kuvitella itselleen mitään muuta iloa kuin saada kerran nähdä maansa, maapallon ja koko maailmankaikkeuden tuhoutuvan ja hän koetti tähystellä tähdistä mahdollisesti läheneviä yhteentörmäyksiä ja mullistuksia. Hänen mielessään asui ainainen pettymys, alakuloisuus, surullisuus ja synkkyys, sillä valtiollisten asiakirjain tyyli ja katujen rauhalliset näyt muistuttivat hänelle aina olevien olojen muuttumattomuudesta, ja hän kärsi tästä sitäkin enemmän, kun hän ihmistuntemuksensa ja kokemusperäisen ymmärtäväisyytensä pohjalta tiesi, kuinka säilyttämisen, perintätapojen, jäljittelyn ja kuuliaisuuden henki on kansoissa voimakas, ja kuinka tasaisesti ja hitaasti yhteiskunnallinen elämä kehkeytyy.

Pyhä-Sylvanus pani merkille rouva Kyyhkyslakan vastaanotossa toisenkin, vielä laajempikantoisen ja tärkeämmän vastakohtaisuuden.

Eräässä pienen salongin kulmauksessa keskusteli hra Korkea-Kaulus, siviilioikeuden presidentti, rauhallisesti ja matalalla äänellä hra Vuori-Äyrään, eläintieteellisen puutarhan johtajan kanssa.

— Tunnustan teille, ystäväni, sanoi hra Korkea-Kaulus, että kuoleman ajatus on tappaa minut. Ajattelen sitä lakkaamatta, kidun kuoleman tuskissa joka hetki. Kuolema kauhistaa minua, ei itsensä vuoksi, sillä se itse ei ole mitään, vaan sen vuoksi, mitä sitten seuraa, tulevan elämän vuoksi. Minä uskon siihen; minä uskon ja luotan varmasti kuolemattomuuteeni. Järki, vaisto, tiede, jumalallinen ilmestys, kaikki todistaa minulle, että on olemassa katoamaton sielu; kaikki osoittaa minulle ihmisen luonnonlaadun, hänen alkuperänsä ja lopullisen kohtalonsa juuri sellaiseksi kuin kirkko sen meille kuvaa. Minä olen kristitty; minä uskon iankaikkiseen kadotukseen, ja noiden tuskien hirvittävä kuva seuraa minua kaikkialle; helvetti pelottaa minua ja tämä pelko, joka on minussa kaikkia muita tunteita voimakkaampi, hävittää minussa pelastuksen toivon ja kaikki siihen tarvittavat hyveet, upottaa minut syvimpään epätoivoon ja tekee minut siten vikapääksi juuri siihen ikuiseen tuleen, jota pelkään. Viimeisen tuomion pelko tuomitsee minut, helvetin kauhu syöksee minut siihen, ja minä kärsin jo eläissäni kaikkia kadotuksen vaivoja. Ei ole mitään kidutusta, jota voisi verrata siihen, mitä minä saan kestää ja joka yhä vain lisääntyy vuodesta vuoteen, päivästä päivään, hetkestä hetkeen, koska jokainen vuosi, jokainen päivä, jokainen minuutti vie minua lähemmäksi kauhuni lähdettä. Elämäni on yhtä ainoaa pitkää kuolinkamppailua täynnä tuskaa ja tukehduttavaa pelkoa.

Lausuessaan näitä sanoja oikeuden valvoja huitaisi käsillään ilmaa ikäänkuin torjuakseen niitä sammumattomia liekkejä, joiden hän jo tunsi itseään ympäröivän.

— Minä kadehdin teitä, rakkahin ystävä, — huokasi hra Vuori-Äyräs. Te olette onnellinen minuun verrattuna. Minuakin vaivaa kuoleman ajatus, mutta kuinka se eroaakaan teidän käsitystavastanne ja kuinka paljon hirvittävämpi se onkaan! Minun opintoni ja itse tekemäni huomiot, vertailevan anatomian jokapäiväinen harjoittaminen ja syvät aineen olemusta ja rakennetta koskevat tutkimukseni ovat johtaneet minut siihen vakaumukseen, että sanat sellaiset kuin sielu, henki, kuolemattomuus, aineettomuus, eivät merkitse muuta kuin fyysillisiä ilmiöitä tai näiden ilmiöiden kieltämistä ja että meille elämän käsite on myöskin samalla tietoisuuden käsite ja että kuolema vihdoin on samaa kuin meidän täydellinen häviämisemme. Ei ole olemassa mitään sanaa, jolla voisimme tulkita sitä, mikä seuraa elämää, sillä sana "tyhjyys" jota me siitä käytämme, on ainoastaan avuton kieltämisen ele, jonka me teemme luonnolle. Tyhjyys, se on joku ääretön "ei mitään", ja tämä "ei mitään" ympäröi meitä. Siitä me tulemme ja siihen me menemme; me olemme siis kahden tyhjyyden välillä niinkuin pähkinänkuori meren mainingeilla. Tyhjyys, se on jotakin mahdotonta ja sentään varmaa; sitä ei voi käsittää ja se on sentään olemassa. Ihmisten onnettomuus, näettekös, ihmisten onnettomuus ja rikos on juuri siinä, että he ovat keksineet nämä seikat. Muut eläimet eivät tiedä niitä, meidänkin olisi pitänyt jäädä ainaiseksi niistä tietämättömiksi. Olla ja lakata olemasta! Tämän ajatuksen hirmuisuus nostaa hiukset pystyyn päässäni; se ei hetkeksikään jätä minua. Olemattomuus turmelee ja nielee minulta olevaisuuden, ja tyhjyys upottaa minut kuiluunsa jo edeltäpäin. Julma järjettömyys! Minä tunnen ja näen sen varjon alati ylläni.

— Minä olen kuitenkin enemmän surkuteltava kuin te, vastasi hra Korkea-Kaulus. Joka kerran kun vain lausuttekin tuon petollisen ja suloisen sanan tyhjyys, hivelee se sieluani ja houkuttelee minua, niinkuin sairaan päänalainen, levon ja unen lempeällä lupauksella.

— Minun kärsimykseni ovat paljon sietämättömämpiä kuin teidän, koskapa yhteinen kansakin vallan hyvin kestää ikuisen helvetin ajatuksen, mutta jumalankieltäjänä oleminen aina vaatii harvinaisempaa sielunvoimaa. Uskonnollinen kasvatus ja salatieteilevä ajatustapa ovat herättäneet teissä pelkoa ja vihaa inhimillistä elämää kohtaan. Te ette ole ainoastaan kristitty ja katolinen; te olette lisäksi jansenisti ja te kannatte silmäänne edessä samaa kuilua, jota Pascalkin rakasti. Minä, minä rakastan elämää, tätä maista elämää, elämää sellaisenaan, tätä maan matojen kehnon viheliäistä elämää. Minä rakastan sitä, vaikka se on raakaa, huonoa, karkeaa; minä rakastan sitä, vaikka se on halpaa likaista ja turmeltunutta; minä rakastan sitä, vaikka se on tuhmaa, järjetöntä ja julmaa; minä rakastan sitä kaikessa sen riettaudessa ja häpeällisyydessä, kaikessa sen halpamaisuudessa ja ruttoisuudessa, sen rumuudessa ja iljettävässä löyhkässä, kaikessa sen turmeluksessa ja saastassa. Ja tuntiessani, että se livahtaa käsistäni ja pakenee pois minulta, minä vapisen niinkuin raukka ja tulen hulluksi epätoivosta. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä kuljeskelen tavallisesti väkirikkaissa kaupunginosissa, hukuttaudun ihmisjoukkoihin, jotka vyöryvät kaduilla, sukeltaudun keskelle miesten, naisten ja lasten sankimpia parvia, tungeskelen kuljeskelevien laulajien ympärillä ja seisoskelen ulkomaalaisten markkinakujeilijain kojujen edessä; en pelkää likaisten hameiden, en rasvaisten liivien kosketusta, vedän sisääni hien, hiusten ja hengityksen väkeviä ja kuumia tuoksuja. Tunnen olevani tässä elämän kuhinassa ikäänkuin kauempana kuolemasta. Kuulen äänen, joka koko ajan kuiskaa minulle:

"- Pelosta, jota minä sinussa herätän, voin ainoastaan minä sinut parantaa; väsymykselle, jolla uhkaukseni sinua rasittaa, voin ainoastaan minä antaa lepoa." — Mutta minä en tahdo! Minä en tahdo!

— Voi, — huokasi oikeuden valvoja. Jos emme kerran tässä elämässä parane niistä taudeista, jotka jäytävät sieluamme, niin ei kuolemakaan tuo lepoa.

— Ja se minua etenkin raivostuttaa, — jatkoi tiedemies, — että meidän molempain kuoltua en saa edes sitä tyydytystä, että voisin sanoa teille: "Siinä nyt näette, Korkea-Kaulus! Minä en siis erehtynyt; ei ole mitään." En saa edes nauttia siitä, että olin oikeassa. Ja te, te ette koskaan tule huomanneeksi erhetystänne. Kuinka kalliin hinnan maksammekaan ajatuksesta! Te olette onneton, ystäväni, sentähden että teidän ajatuksenne on laajempi ja voimakkaampi kuin eläinten ja useampain ihmisten. Ja minä olen vielä onnettomampi kuin te, sentähden että minä olen nerokkaampi.

Tämä keskustelu, jonka pääponnet olivat ulottuneet Nelilehdenkin kuuluville, ei häntä erikoisemmin tyrmistyttänyt.

— Nuo ovat henkisiä tuskia, sanoi hän; ne voivat kyllä olla julmia, mutta ne ovat verrattain harvinaisia. Enemmän huolta herättää minussa kansanomaisemmat vaivat, ruumiin kärsimykset ja epämuodostukset, rakkauden tuskat ja rahapula, jotka juuri tekevät etsiskelymme niin turhaksi ja tukalaksi.

— Sitäpaitsi, huomautti Pyhä-Sylvanus, nuo molemmat herrat pakoittamalla pakoittavat uskonkappaleensa itselleen onnettomuutta tuottaviksi. Jos Korkea-Kaulus kysyisi neuvoa joltakulta kunnon jesuiitta-isältä, rauhoittuisi hän piankin, ja Vuori-Äyrään taaskin pitäisi tietää, että ihminen voi olla jumalankieltäjä kirkkaan rauhallisena niinkuin Lucretius, tai suloisesti siitä nauttien niinkuin André Chénier. Muistelkoon hän Homeroksen säettä: "kuollut on Patroklos, mies itseäs arvokkaampi", ja valmistukoon kevein mielin eräänä päivänä astumaan sinne, missä häntä jo odottavat suuret opettajansa ja mestarinsa, antiikin filosofit, renessansin humoristit, nykyaikaiset tiedemiehet ja niin monet muut häntä itseään arvokkaammat. "Kuolla täytyy Helenan ja Pariksenkin", laulaa François Villon. "Me olemme kaikki kuolevaisia", kuten Cicero sanoo. "Me kuolemme kaikki", sanoo myös se nainen, jonka viisautta Raamattu ylistää toisessa Kuninkaiden kirjassa.

9. LUKU.

He lähtivät päivälliselle kuninkaalliseen puistoon, komeaan kävelypaikkaan, joka kuningas Kristofferin pääkaupungissa suunnilleen vastaa sitä, mitä Boulognen metsä merkitsee Parisille, Cambre Brysselille, Hyde-Park Lontoolle, Thiergarten Berlinille, Prater Wienille, Prado Madridille, Cascines Firenzelle ja Pincio Roomalle. Istuen ulkosalla keskellä päivällisvieraiden loisteliasta parvea seurasivat he katseillaan noita suuria, kukin ja töyhdöin koristeltuja hattuja, jotka kuten harhailevat huvimajat, kuten lemmenherhiläisten hempeät piilopirtit, kuten pyyteitä kokoavat kyyhkyslakat, liikkuivat heidän ympärillään.

— Luulenpa, sanoi Nelilehti, että etsimämme esine löytyy juuri täältä. Minullekin on sattunut aina joskus niinkuin muillekin, että minua on rakastettu: se on onnea se, Pyhä-Sylvanus, ja vieläkin epäilen vahvasti, että eiköhän se sittenkin vain liene ihmisten ainoa onni; ja vaikkakin minä poloinen rakossani raahaan kuormaa, jossa on enemmän kiviä kuin sorarattailla kivilouhimosta ulos työnnettäessä, niin on päiviä, jolloin voin olla rakastunut kuin kahdenkymmenen vuotias nuorukainen.

— Minä, vastasi Pyhä-Sylvanus, minä olen naisvihaaja. Minä en voi antaa naisille anteeksi sitä, että he ovat samaa sukupuolta kuin rouva Pyhä-Sylvanus. He ovat kyllä kaikki, minä tiedän sen, vähemmän tyhmiä, vähemmän ilkeitä ja vähemmän rumia, mutta sekin on jo liikaa, että heillä on mitään yhteistä hänen kanssaan.

— Jättäkää tuo puheenaihe, Pyhä-Sylvanus. Sanonpa teille, että se mitä etsimme on varmasti täällä ja että meidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätemme saadaksemme sen kiinni.

Ja viitaten erääseen hyvin kauniiseen mieheen, joka istui yksinään pienen pöydän ääressä, hän jatkoi:

‒ Tehän tunnette Jaakko Purjetuulen. Hän miellyttää naisia, hän miellyttää kaikkia naisia. Kas siinä on onni, tai sitten en ymmärrä siitä asiasta yhtään mitään!

Pyhä-Sylvanus tahtoi myöskin tulla vakuutetuksi tästä. He pyysivät Jaakko Purjetuulen kanssaan päivällisille ja siinä syödessään juttelivat tuttavallisesti hänen kanssaan. Lukemattomia kertoja he, pitkiä kiertoteitä ja äkillisiä yllätyksiä tehden, häikäilemättömästi ja verhotusti, vihjauksin ja aivan suoraan asiaan käsiksi käyden yrittivät päästä selville hänen onnestaan, tulematta silti sen viisaammiksi tämän kumppanuksensa suhteen, jonka siro sanontatapa ja viehättävät kasvot eivät ilmaisseet iloa eivätkä surua. Jaakko Purjetuuli puheli mielellään, vaikutti avomieliseltä ja luonnolliselta, kertoipa hän lisäksi joitakin salaisuuksiaankin, mutta ne vain yhä enemmän pimittivät hänen syvimmän salaisuutensa ja tekivät sen yhä saavuttamattomammaksi. Varmaa oli, että hän sai paljon rakkautta osaksensa; oliko hän siitä onnellinen vai onneton? Kun oli päästy päivällisessä hedelmiin asti, luopuivat kuninkaan molemmat inkvisiittorit turhasta tutkistelemisestaan. Viitsimättä enää terästää aseitaan he puhelivat nyt vain jotakin sanoakseen ja haastoivat itsestään: Pyhä-Sylvanus vaimostaan ja Nelilehti pitkiä valituksia peruskivestään, jolta kohdaltaan hän muuten muistuttaa Montaignea. Kerrottiin jos jonkinlaisia tarinoita likööriä maisteltaessa: siinä kuultiin juttu rouva Kalliskivestä, joka pakeni eräästä yksityisasunnosta leipurinsälliksi puettuna, vaatekoppa päälaella; uusi kasku kenraali Säyseästä ja rouva paroonitar Bildermannista; samoin toinen ministeri Visiiristä ja rouva Cereksestä, jotka Antoniuksen ja Kleopatran tavoin sulattivat kokonaisen valtakunnan suuteloihin, ja vielä useita muita, muinaiselta ja nykyajalta. Jaakko Purjetuuli kertoi erään itämaisen sadun.

— Nuori bagdadilainen kauppias, — kertoi hän, — tunsi itsensä eräänä aamuna vuoteessaan lepäillessään kovin lemmensairaaksi ja toivotteli suureen ääneen huutaen itselleen sellaista onnea, että kaikki naiset rakastaisivat häntä. Haltia, joka heti kuuli hänen sanansa, ilmestyi hänelle ja sanoi: "Toivomuksesi on täytetty. Tästä päivästä lähtien olet kaikkien naisten rakastama." Heti hyppäsi nuori kauppias iloissaan vuoteestaan ja uskoen käyvänsä kohti loppumattomia ja vaihtelevia huvituksia hän laskeutui alas kadulle. Tuskin oli hän kävellyt paria askelta ennenkuin muuan pahan näköinen vanha akka, joka siivilöitsi viiniä kellarissaan, syttyi hänet nähdessään kiihkeään rakkaudenliekkiin ja alkoi heittää hänelle lentomuiskuja kellarinaukosta. Hän käänsi inhoten päänsä toisaalle, mutta eukko veti hänet jalasta maanalaiseen koloonsa, jossa hän piti nuorukaista vankinaan kokonaista kaksikymmentä vuotta. Jaakko Purjetuuli oli juuri lopettanut satunsa, kun hovimestari tuli ilmoittamaan hänelle, että häntä odotettiin. Hän nousi ja synkin ilmein, pää kumarassa, hän ohjasi askeleensa puutarhan portille, missä häntä eräitten vaunujen nurkassa odotti jotenkin karkean näköinen olento.

— Hän kertoi oman tarinansa, sanoi Pyhä-Sylvanus. Tuo nuori bagdadilainen kauppias on hän itse.

— Olihan minulle tosiaan kerrottu, että hän oli lohikäärmeen vartioima; olin aivan unohtanut sen!

He palasivat palatsiin verrattain myöhään ilman muuta paitaa kuin omansa ja tapasivat silloin kuninkaan ja rouva Kananheimon itkemässä kuumia kyyneleitä erästä Mozartin sonaattia kuunnellessaan.

Seurustelu kuninkaan kanssa oli tehnyt rouva Kananheimon raskasmieliseksi, ja hän hautoi päässään synkkiä mietteitä ja mielettömiä kauhunkuvia. Hän luuli olevansa vainottu, hirvittävien salahankkeiden uhri; hän eli ainaisessa myrkytyksen pelossa ja pakoitti kamarineitonsa maistamaan kaikkia hänelle tarjottuja ruokia. Hän pelkäsi kuolemaa, mutta tunsi houkutusta itsemurhaan. Tämän naisen mieliala vielä pahensi kuninkaankin tilaa, ja he viettivät yhdessä ikäviä hetkiä.

— Maalarit, sanoi Kristoffer V, ovat kamalia valheen levittäjiä. He varustavat liikuttavalla kauneudella itkevät naiset, ja esittävät meille jonkun Andromaken, Artemiksen, Magdalenan tai Helenan aivan suloisina kyynelhelyissään. Minulla on sievä muotokuva Adrienne Lecouvreuristä Cornelian osassa, jossa hän kyynelillään kostuttaa Pompeijin raunioita: hän on ihana. Mutta heti kun rouva Kananheimo rupeaa itkemään, vääntyvät hänen kasvonsa rumasti, ja hänen nenänsä alkaa punottaa: hän on silloin pelottavan ruma.

Tämä onneton ruhtinas, joka kulutti kaiken aikansa vain tuon terveyttä-tuottavan paidan odotuksessa, soimasi ankarasti Nelilehteä ja Pyhä-Sylvanusta heidän huolimattomuudestaan, kykenemättömyydestään ja huonosta menestyksestään, luottaen kenties siihen, että näistä kolmesta syytöksestä ainakin joku osuisi oikeaan:

— Te annatte minun ilman muuta kuolla, niinkuin tekevät lääkärini Aasinleuka ja Tinaharkko. Mutta mitä heihin tulee, niin se kuuluu heidän ammattiinsa. Odotin toista teiltä; luotin älyynne ja ystävyyteenne. Huomaan, että olen erehtynyt. Palata tyhjin toimin! Ettette toki häpeä! Oliko teidän tehtävänne muka niin vaikea? Onko siis niin vaivaloista löytää onnellisen miehen paitaa? Jos ette edes kykene tällaista asiaa toimittamaan, niin mihin sitten oikein kykenette? Ainoastaan itse voi palvella itseään hyvin. Tämä pitää paikkansa yksityisihmisten suhteen ja vielä enemmän kuninkaihin nähden. Lähden aivan paikalla etsimään tuota paitaa, jota te ette kykene löytämään.

— Luuletteko te siis, sanoi kuningas, että onnelliset ihmiset nukkuvat niinkuin kanat? Eikö ole enää mitään huvittelupaikkoja minun pääkaupungissani? Eikö ole enää mitään yökahviloita? Poliisipäällikköni on antanut sulkea kaikki epäilyttävät ilopaikat; mutta totta kai ne siitä huolimatta toimivat? Mutta eihän minun edes ole tarvis mennä mihinkään huoneustoihin. Minä löydän kyllä sen, mitä tarvitsen, kadulta ja penkeiltä.

Nopeasti pukeuduttuaan Kristoffer V harppasi rouva Kananheimon yli, joka kiemurteli maassa kouristuskohtauksessa, syöksyi alas portaita ja riensi juoksujalkaa puutarhan läpi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus seurasivat häntä matkan päästä, ällistyneinä, puhumattomina.

10. LUKU.

Tultuaan suurelle valtatielle, jota kuninkaallisen puiston puolelta vanhat jalavat varjostivat, hän huomasi nuoren, kauniin miehen, joka nojaten puun runkoon, keveä ilon ilme kasvoillaan, katseli ylös tähtiä kohti, jotka säihkyvillä ja salaperäisillä merkeillään viitoittivat taivaan ääretöntä lakeutta. Vieno tuulen henki leyhytteli hänen kiharaista tukkaansa, ja taivaallisen kirkkauden heijastus hohti hänen katseestaan.

Hän lähestyi tätä hymyilevää ja kaunista nuorukaista, joka hieman säpsähti hänet nähdessään.

— Olen pahoillani, herraseni, sanoi ruhtinas, että häiritsen teidän haaveiluanne. Mutta kysymys, jonka aion teille tehdä, on minulle suorastaan elämänkysymys. Älkää kieltäytykö vastaamasta henkilölle, joka kenties kykenee hyvin palkitsemaan teidät ja joka ei suinkaan tahdo olla kiittämätön. Hyvä herra, oletteko onnellinen?

— Ei mitään. Tosin ei aina ole näin ollut laitani. Minäkin olen, kuten kaikki ihmiset, tuntenut elämäntuskaa, ja kenties olen tuntenut sen kipeämmin kuin monet muut. Se ei johtunut minun erikoisesta asemastani, ei myöskään tilapäisistä olosuhteista, vaan siitä alkusyystä, joka on yhteistä kaikille ihmisille ja kaikille luoduille; minä olen ollut suuressa ahdistuksessa: nyt se on kokonaan poissa. Nautin täydellistä rauhaa, suloista iloa; kaikki on minussa pelkkää tyytyväisyyttä, tyyntä kirkkautta, syvää sopusointua, yli-inhimillinen riemu täyttää koko olemukseni. Te näette minut, hyvä herra, elämäni kauneimmassa kohdassa, ja koskapa sallima on saattanut teidät tielleni, otan teidät onneni todistajaksi. Vihdoinkin olen vapaa, vapaa pelosta ja kauhusta, jotka tavallisesti ahdistavat ihmisiä, vapaa kunnianhimoisista pyyteistä, jotka heitä jäytävät, ja turhista toiveista, jotka heitä pettävät. Olen yläpuolella onnen heittelyjen ja ulkopuolella ihmissuvun kahden näkymättömän vihollisen, ajan ja paikan vaikutusvallan. Voin uhmata kohtaloa. Omistan ehdottoman onnen ja olen yhtä jumaluuden kanssa. Ja tämä onnellinen tila on omaa työtäni; siitä saan kiittää erästä äsken tekemääni päätöstä, joka on niin viisas, hyvä, kaunis, hyveellinen ja tehokas, että siinä pysyessään jumaloituu.

Minä aivan uin ilossa, minä olen ihanassa päihtymistilassa. Minä sanon täysin tietoisena ja tämän haltioittavan, innostavan ja hurmaavan käsitteen täydellisimmässä ja korkeimmassa merkityksessä: "En tunne enää itseäni."

— Ei kukaan voi pelastua muutoin kuin ottamalla esimerkkiä minusta.
Teidän täytyy jättää minut nyt. Hyvästi!

Ja sankarillisin askelin ja nuorekkain ryhdin loittoni tuntematon tien viereiseen metsään. Kristoffer, joka ei tahtonut noin vain luopua löydöstään, seurasi häntä… Hän oli tuskin ehtinyt ryteikön laitaan, kun hän kuuli pyssyn laukauksen; hän kiiruhti eteenpäin, taivutti oksia syrjään ja näki onnellisen nuorukaisen makaavan ruohikossa, ohimo luodin lävistämänä ja puristaen vielä revolveria oikeassa kädessään.

Tämän nähdessään kuningas pyörtyi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus riensivät hänen luokseen, auttoivat häntä palautumaan tajuihinsa ja kantoivat hänet palatsiin.

Kristoffer antoi ottaa selvää tästä nuorukaisesta, joka näin hänen silmiensä edessä oli löytänyt epätoivoisen onnen. Hän sai kuulla, että hän oli erään ylhäisen ja rikkaan perheen perillinen, yhtä älykäs kuin kauniskin ja koko elämänsä ollut kohtalon suosima.

11. LUKU.

Seuraavana päivänä Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus jälleen ollessaan paidan etsinnässä ja laskeutuessaan alas pitkin Perustuslakien katua tapasivat kreivitär Cecilian, joka juuri astui ulos eräästä musiikkikaupasta. He saattoivat hänet hänen vaunuihinsa.

— Herra Nelilehti, teitä ei näkynyt eilen professori Häränselän leikkausopillisessa näytännössä, eikä myöskään teitä, herra Pyhä-Sylvanus. Teitte kovin väärin, kun ette tulleet, se oli hyvin mielenkiintoista. Professori Häränselkä oli kutsunut sinne koko hienon maailman, yhtä lukuisan kuin valitunkin joukon kello 5:n leikkaukseensa, joka oli aivan ihana munasarjatapaus. Siellä oli kukkia, hienoja pukuja, musiikkia; jäätelöäkin tarjoiltiin. Professori esiintyi tässä tilaisuudessa erinomaisen ylhäisesti ja sirosti. Hän antoi myös ottaa kuvalaattoja eläviäkuvia varten.

Nelilehti ei erittäin hämmästynyt tästä kuvauksesta. Hän tiesi, että professori Häränselkä toimitti leikkauksensa huvitusten ja ja ylellisyyden ympäröimänä; hän olisi mennyt pyytämään häneltä paitaa, ellei hän muutamia päiviä sitten olisi nähnyt tätä kuuluisaa kirurgia vallan lohduttomana sentähden ettei hän ollut saanut leikata päivän suurimpia kuuluisuuksia Saksan keisaria, joka oli antanut professori Hilmacherin poistaa itsestään jonkun visvarakon, ja ihmenäyttelyn kääpiönaista, joka nieltyään noin satasen naulaa ei tahtonut antaa avata vatsaansa, vaan joi itsepintaisesti risiiniöljyä.

Pyhä-Sylvanus, joka oli pysähtynyt musiikkikaupan näyteikkunan eteen, tarkasteli Sigismundus Duxin rintakuvaa ja huudahti sitten äkkiä suureen ääneen:

Rintakuva, joka oli hyvin näköinen, esitti säännöllisesti ja ylväästi muovailtuina tuollaisia sopusointuisia ja täyteläisiä kasvoja, jotka muistuttavat maapalloa. Tuo suuri säveltäjä, vaikkakin hän jo oli kalju ja vanha, näytti siinä yhtä herttaiselta kuin komealta. Hänen päälakensa kaartui kauniina kuin kirkon holvi, mutta hänen hieman suuri nenänsä sensijaan piti kiinni tyvestään aivan maallisella, vantteralla halukkuudella ja tukevalla otteella; tasaisen leukaparran sisältä pistivät näkyviin lihalliset huulet ja aistillisuutta ja Bakkuksen palvelusta todistava suu. Niin, juuri tuollainen oli se nero, joka sävelsi kaikkein pyhimmät oratoriot ja kaikkien intohimoisimman ja aistillisimman teatterimusiikin. — Kuinka, jatkoi Pyhä-Sylvanus, emme ennen ole tulleet ajatelleeksi Sigismundus Duxia, joka niin täysin siemauksin nauttii tavattomasta maineestaan, — joka on kylliksi taitava käyttääkseen kaikki sen suomat edut hyväkseen ja juuri tarpeeksi hullu säästyäkseen korkean aseman aiheuttamista ikävyyksistä ja pakollisista velvollisuuksista, — Sigismundusta, joka on henkevin ja aistillisin kaikista neroista, onnellinen kuin jumala ja rauhallinen kuin eläin — joka lukemattomissa rakkausseikkailuissaan näyttää yhdistävän mitä hienoimman herkkätuntoisuuden mitä raaimpaan kyynillisyyteen!

— Hänellä on rikas luonnonlaatu, — myönsi Nelilehti. Hänen paitansa ei voi tehdä muuta kuin hyvää Hänen Majesteetilleen. Menkäämme pyytämään sitä.

Heidät johdettiin suojamaan, joka oli avara ja kaikuva kuin joku konserttikahvila. Kolmiaskelmaiselle korokkeelle sijoitetut urut peittivät osan seinästä lukemattomilla pilleillään. Puettuna upeaan myssyyn ja kirjailtuun viittaan Sigismundus Dux sepitteli uusia sävelmiä, ja hänen sormiensa kosketuksesta syntyi sointuja, jotka saivat sielut läikähtämään ja sydämet sulamaan. Noilla kolmella purppuraverhoisella askelmalla virui hänen jalkojensa juuressa joukko naisia, komeita, suloisia, pitkiä, hentoja, käärmemäisiä, pyöreitä, hempeän pehmeitä ja valtavan uhkeita, mutta kaikki yhtä kiihkeitä ja lempeensä hiutuvia, kaikki rakkautensa ja pyyteensä kaunistamia. Suojama oli täynnä ihmisvilinää, siinä nuoria amerikattaria, israelilaisia rahamiehiä, valtiomiehiä, tanssijattaria, laulajattaria, katolilaisia pappeja, protestanttisia, budhalaisia; siinä mustia ruhtinaita, pianonvirittäjiä, sanomalehtimiehiä, lyyrillisiä runoilijoita, impressarioita, valokuvaajia, miehiä naisen ja naisia miehen puvussa. He kaikki muodostivat vain yhden ainoan suuren, sekavan, tunkeilevan, yhteensulautuvan ihailijajoukon, jonka yläpuolella pylväiden, kynttiläjalkain ja kattokruunujen korkeudessa vyöryi tuo joka hetki uusi ja notkeakuvioinen hartausmusiikki. Koko tämä ääretön kansa oli haltioitumisen huumaama; tämän tilaisuuden nimenä oli "intiimi matinea".

Urut vaikenivat. Kokonainen pilvi naisia pimitti siinä silmänräpäyksessä mestarin, joka hetkittäin pilkahti siitä puoleksi näkyviin niinkuin kirkas tähti vaipuakseen sitten heti jälleen takaisin. Hän oli lempeä, mairitteleva, liukas ja viettelevä. Hän oli erittäin herttainen, ei sentään narrimaisempi kuin oli tarvis, suuri niinkuin maailma ja pikkuinen kuin lemmenjumala; hymyillen hän näytteli harmaan partansa keskestä pikkulapsen hampaitaan, jaellen kaikille helppotajuista ja sievää imartelua, joka ihastutti kuulijaansa; mutta sanoja oli mahdoton pitää mielessään, niin hennon ohuita ne olivat, joten siis koko niiden tenho jäi salaperäisyyden varjoon. Hän oli yhtä ystävällinen ja hyvä miehillekin, ja nähdessään Pyhä-Sylvanuksen syleili hän tätä kolmasti vakuuttaen pitäneensä häntä aina rakkaassa ja lämpöisessä muistossa. Kuninkaan sihteeri otti heti vaarin tilaisuudesta: hän pyysi saada puhua hänen kanssaan pari sanaa kahden kesken kuninkaan puolesta, ja esitettyään hänelle pääpiirteissään sen tärkeän tehtävän, joka hänelle oli uskottu, sanoi hän:

Hän keskeytti lauseensa nähdessään Sigismundus Duxin piirteiden äkkiä pahasti vääristyvän.

Joku posetiivi oli ulkona kadulla alkanut jauhaa Keltaisten narsissien polkkaa . Ja heti sen ensimäiset säveleet kuultuaan oli suuri mies kalvennut. Tämä vuodenajan lempisävel oli erään köyhän Pukki-nimisen nurkkatanssi-viuluniekan tekemä, joka muuten oli aivan tuntematon ja kurjissa oloissa elävä. Ja tuo jo neljäkymmentä vuotta kunnian ja rakkauden kruunaamana ollut mestari ei voinut sallia sitä, että vähänkään ylistystä lankesi Pukki-raukan osalle; hän tunsi sen sietämättömäksi omakohtaiseksi loukkaukseksi. Itse Jumalakin on kateellinen ja suree ihmisten kiittämättömyyttä. Sigismundus Dux ei voinut kuulla Keltaisten narsissien polkkaa tulematta sairaaksi. Hän jätti yhtäkkiä Pyhä-Sylvanuksen, ihailijajoukkonsa ja lempeen hiutuvain naistensa komean lauman sekä kiiruhti pesukammioonsa oksentamaan ulos myrtyneen sappensa.

Ja vetäen Nelilehteä mukanaan takin liepeestä hän astui ulos onnettoman sävelniekan talosta.

12. LUKU.

Neljätoista pitkää kuukautta he kulkivat aamusta iltaan ja illasta aamuun nuuskien kaupunkia ja sen ympäristöä, tehden huomioita, tarkastellen ja kysellen turhaan. Kuninkaan voimat heikkenivät päivä päivältä, ja hän oli jo saanut käsitystä sellaisen etsiskelyn vaikeuksista; hän antoi sisäministerilleen käskyn asettaa ylimääräinen valiokunta, jonka tehtävänä olisi herrojen Nelilehden, Tuliaivon, Pyhä-Sylvanuksen ja Jääpohjan johdolla täysin valtuutettuna salaisesti hankkia tietoja valtakunnan onnellisista ihmisistä. Poliisipäällikkö luovutti ministerin huomautuksesta kaikkein taitavimmat kätyrinsä valiokuntalaisten käytettäviksi ja pian etsittiin pääkaupungissa onnellisia yhtä vimmatusti ja kiihkoisasti kuin muissa maissa pahantekijöitä ja anarkisteja. Jos vain jotakuta henkilöä epäiltiin onnelliseksi, niin heti hänet annettiin ilmi ja ruvettiin häntä vakoilemaan ja pyydystämään. Kaksi poliisia oli asetettu kaikkien onnelliseksi epäiltyjen ihmisten ikkunain alle, missä he suurissa rautasaappaissaan marssivat edestakaisin hetkeksikään vartiopaikaltaan väistymättä. Jos joku maailmanmies tilasi itselleen aition Oopperassa, pantiin hän heti valvonnan alle. Jos jonkun hevosystävän hevonen oli voittanut kilpa-ajoissa, pidettiin häntä silmällä. Kaikkien rakkauskohtauksiin vuokrattavien talojen toimistohuoneessa oli myös poliisiviraston asiamies, joka teki muistiinpanoja tulijoista. Ja hra poliisipäällikön huomautuksen johdosta, että hyve tekee ihmisen onnelliseksi, annettiin ilmi myös kaikki hyväntekeväiset henkilöt, turvalaitosten perustajat, jalomieliset lahjoittajat, hyljätyt ja uskolliset aviovaimot, uhrautuvaisuudestaan tunnetut kansalaiset, sankarit ja marttyyrit, ja kaikki alistettiin yksityiskohtaisiin tutkisteluihin.

Tämä valvonta painoi koko kaupunkia, mutta kukaan ei voinut aavistaa sen syytä. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus eivät olleet kenellekään uskoneet etsivänsä onnen paitaa, peläten, kuten jo edellä olemme kertoneet, että kunnianhimoiset tai rahanahneet henkilöt, teeskennellen omaavansa täydellisen onnen, saattaisivat luovuttaa kuninkaalle muka onneatuottavana aivan kurjuuden, murheen ja huolen saastuttaman alusvaatteen. Poliisin tavattomat toimenpiteet herättivät levottomuutta ylhäisemmissä säätyluokissa, ja koko kaupunki näytti olevan jonkun verran kuohuksissa. Useat hyvin arvossapidetyt naiset joutuivat huonoon huutoon, ja monenlaisia häväistysjuttuja syntyi.

Uusi valiokunta kokoontui joka aamu kuninkaallisessa kirjastossa hra Nelilehden toimiessa esimiehenä ja herrojen Poran ja Makiaviinin suosiollisesti avustaessa, jotka viimeksimainitut olivat molemmat ylimääräisiä valtioneuvoksia. Joka istunnossa tarkastivat he keskimäärin noin viisitoistasataa asiakirjaa. Neljä kuukautta kestäneen istuntoajan jälkeen eivät he vieläkään olleet päässeet onnellisen miehen jäljille.

— Valitettavasti tuottavat paheet ihmisille kärsimyksiä, ja kaikilla ihmisillä on paheita.

— Ei minulla, huokasi hra Tuliaivo, ja minä olen siitä aivan epätoivoissani. Paheeton elämä on pitkästyttävää, painostavaa ja surullista. Pahe on ainoa huvi, mitä ihmisellä voi olla maailmassa; pahe on olemassaolon ainoa väritys, se on sielun suola, hengen kipinä. Mitä sanonkaan, pahe on ainoa omaperäinen, ainoa luova voima ihmisessä; se on luonnon pyrkimystä nousta uusine rakennelmineen luontoa vastaan, inhimillisen vallan voittoa eläimellisestä vallasta, inhimillisen luomistyön kunnioimista tuntemattoman luomistyön vastapainoksi, tietoisen maailman kehittymistä itsetiedottoman kaikkeuden sijaan; pahe on ihmisen ainoa omaisuus, johon hänellä on yksinoikeus, hänen todellinen isäinperintönsä, hänen oikea avunsa, sanan syvimmässä merkityksessä, koska sana avu on samaa juurta kuin auttaa.

Olen koettanut antautua paheelle; en ole voinut: siihen tarvitaan neroutta, siihen tarvitaan rikkaita luonnonlahjoja. Teeskennelty pahe ei ole mikään pahe.

— No tuopa kummalta kuulostaa, sanoi Nelilehti; mitä te sitten oikeastaan nimitätte paheeksi?

— Minä nimitän paheeksi tavaksimuuttunutta taipumusta sellaiseen, jota suurin osa ihmisiä pitää luonnottomana ja pahana; tarkoitan sillä yksilöllistä moraalia, yksilöllistä voimaa, yksilöllistä hyvettä, kauneutta, valtaa ja neroa.

— Olkoon menneeksi, sanoi neuvosherra Pora, voihan sen selittää tuollakin lailla.

— Älkää sitten puhuko mitään paheista, sanoi hän tälle, koska teillä kerran ei niitä ole. Te ette tiedä siitä asiasta mitään. Minulla on paheita, minulla, minulla on niitä useampiakin, ja minä vakuutan teille, että minulla on niistä enemmän harmia kuin tyydytystä. Ei mikään ole niin kiusallista kuin joku pahe. Sitä heittelehtii sinne tänne, hehkuttaa mielikuvituksensa ja kuluttaa voimansa voidakseen tyydyttää himonsa, ja heti kun se on tyydytetty, tuntee sitä kohtaan ääretöntä inhoa…

— Te ette puhuisi noin, hyvä herra, väitti Tuliaivo, jos teillä olisi kauniita paheita, jaloja, ylpeitä, ruhtinaallisia, pilvenkorkuisia ja todellakin hyveellisiä paheita. Mutta teillä ei ole muuta kuin häpeällisiä, pelokkaita ja naurettavia paheita. Te ette ole, herraseni, mikään suuri jumalien halveksija.

Pyhä-Sylvanus oli ensin vähän loukkaantunut tällaisesta puheesta, mutta kirjastonhoitaja todisti hänelle, ettei hänen sanoissaan piillyt minkäänlaista solvausta. Pyhä-Sylvanus uskoi sen mielellään ja puki ajatuksensa lopuksi seuraavaan viisauslauselmaan:

— Valitettavasti on hyve samoin kuin pahe, pahe samoin kuin hyve, ponnistusta, orjuutta, taistelua, vaivaa, työtä ja rasitusta: sentähden olemmekin kaikki onnettomia.

Mutta puheenjohtaja Nelilehti valitti, että hänen päänsä oli aivan halkeamaisillaan.

— Hyvät herrat, sanoi hän, älkäämme siis enää viisastelko. Emmehän me ole sitä varten luotuja.

Tämän onnen valiokunnan kanssa kävi samoin kuin kaikkien valiokuntain on eduskunnassa ja eduskuntien ulkopuolella käynyt kaikkina aikoina ja kaikissa maissa: se ei päässyt minkäänlaisiin tuloksiin, ja pidettyään istuntoja viisi vuotta se hajaantui, tuottamatta toiminnallaan mitään hyötyä.

Kuningas ei voinut paremmin. Tuo Merehisen kaltainen neurastenia pukeutui kerrassaan kukistaakseen hänet mitä erilaisimpiin ja hirvittävimpiin muotoihin. Hän valitti nyt, että kaikki hänen elimensä olivat ruvenneet vaeltamaan ja liikkuivat lakkaamatta hänen ruumiissaan kulkeutuen mitä tavattomimpiin paikkoihin, munuaiset nieluun, sydän pohkeeseen, suolet nenään, maksa kurkkuun, aivot vatsaan.

— Te ette voi kuvitella, lisäsi hän, kuinka nämä aistimukset ovat tuskallisia ja kuinka ne hämmentävät ajatuksia.

— Sire, käsitän tuon sitäkin paremmin, vastasi Nelilehti, kun minullekin nuoruudessani useasti sattui sellaista, että vatsaan menneet ainekset nousivat päähäni, ja sekös vasta sekoitti minun ajatukseni tavalla, jota on mahdoton kuvailla. Minun matematiikkaopintoni kärsivät siitä suuresti.

Mitä enemmän Kristoffer kärsi, sitä kiihkeämmin vaati hän tuota paitaa, joka oli hänelle määrätty.

13. LUKU.

— Minä alan jälleen uskoa, sanoi Pyhä-Sylvanus Nelilehdelle, että jos emme ole mitään löytäneet, niin on syy siinä, että olemme nurinkurisesti etsineet. Minä uskon hyveeseen ja minä uskon onneen. Ne ovat eroittamattomat. Ne ovat harvinaisia; ne ovat piilossa. Me löydämme ne mataloista majoista sydänmailta. Jos kallistatte korvaanne minun mielipiteilleni, niin etsimme niitä tästälähin etenkin noilta karuilta vuoriseuduilta, jotka ovat meidän Savoijamme ja Tyrolimme.

Kaksi viikkoa myöhemmin he olivat tutkineet kuusikymmentä vuorikylää tapaamatta yhtään onnellista. He näkivät näissä kyläpahasissa kaikki samat kurjuudenmuodot, jotka rehoittavat kaupungeissakin, mutta täällä tekivät ihmisten raakuus ja tietämättömyys ne vieläkin tuntuvammiksi. Nälkä ja rakkaus, nämä luonnon molemmat vitsaukset, kurittivat siellä ihmisparkoja ankarammin ja ja kiivaammin. He näkivät saitoja isäntiä, mustasukkaisia aviomiehiä, valheellisia vaimoja, palvelijattaria, jotka myrkyttivät, ja renkejä, jotka murhasivat, sukurutsaisia isiä, lapsia, jotka kumosivat taikinapytyn pankolla nukkuvan isoisänsä päähän. Näillä talonpojilla ei ollut muuta huvitusta kuin humala; heidän ilonsakin oli raakaa, heidän leikkinsä julmaa. Heidän juhlansa päättyivät verisiin tappeluihin.

Mitä enemmän he tarkastelivat heidän elämäänsä, sitä enemmän tulivat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus vakuutetuiksi siitä, että noiden ihmisten tavat eivät mitenkään voineet ollakaan sen parempia tai puhtaampia. He käsittivät, että saita maa teki heidät saidoiksi, että kova elämä kovetti heidät niin muiden kuin omienkin tuskien suhteen, että jos he olivat mustasukkaisia, omanvoitonpyyteisiä, kavaloita, valheellisia, joka hetki valmiit pettämään toisiansa, niin oli tämä kaikki vain luonnollinen seuraus heidän puutteestaan ja kurjuudestaan.

— Kuinka, tuumaili Pyhä-Sylvanus itsekseen, olen hetkeäkään voinut luulla, että onni asuu olkikaton alla? Se ei voi olla muuta kuin klassillisten opintojen vaikutusta. Vergilius sanoo maanviljelyshoidollisessa Georgica -runoelmassaan, että kaikki maanviljelijät olisivat onnellisia, jos he vain tuntisivat oman onnensa. Hän siis myöntää, että he eivät tiedä siitä mitään. Itse teossa olikin asianlaita sellainen, että hän kirjoitti Augustuksen käskystä, sillä tuo erinomaisen viisas hallitusmies pelkäsi, että Roomasta loppuisi leipä, ja koetti sentähden kansoittaa maaseutuja. Vergilius tietysti tiesi niinkuin kaikki muutkin, että talonpojan elämä on vaivanalainen. Hesiodos on antanut siitä hirvittävän kuvan.

— Yksi seikka on myös varma, sanoi Nelilehti, nimittäin se, että joka paikassa on maalaispoikien ja -tyttöjen suurin mielihalu päästä kaupunkiin rahatöihin. Rannikkomailla tytöt uneksivat sardiinitehtaista. Kivihiili-alueilla nuoret talonpojat eivät pyydä parempaa kuin saada laskeutua kaivokseen.

Oli kuitenkin yksi mies näillä vuorilla, jonka muoto kaikkien noiden huolestuneiden otsien ja nyreiden kasvojen keskellä paistoi vaivatonta hymyä. Hän ei osannut muokata maata eikä paimentaa eläimiä; hän ei osannut mitään siitä, mitä ihmiset tavallisesti osaavat, hän puheli asioita, joissa ei ollut mitään järkeä, ja lauleskeli pitkin päivää jotakin pikku sävelmää, jota hän ei koskaan laulanut loppuun. Kaikki ihastutti häntä. Hän oli aina kuin taivaassa. Hänen nuttunsa oli kursittu kokoon kaiken värisistä ja omituisesti yhteenliitetyistä kankaanpalasista. Lapset juoksivat pilkaten hänen kintereillään, mutta kun hänen luultiin tuovan onnea mukanaan, ei hänelle tehty pahaa, ja hänelle annettiin se vähä, mitä hän tarvitsi. Tämä mies oli Piki-Pietari, sielultaan pikkulapseksi jäänyt. Hän söi töllien ovilla pikku koirien kanssa ja nukkui kehdossa.

Huomatessaan, että hän oli onnellinen ja arvellen, ettei häntä tietystikään tällä seudulla ilman syviä syitä pidetty onnentuojana — lähti Pyhä-Sylvanus vihdoin pitkien arvelujen jälkeen vetämään paitaa hänen yltään. Hän tapasi hänet polvillaan maassa, kyynelien vallassa, kirkon esikäytävässä. Piki-Pietari oli juuri saanut kuulla Jesuksen Kristuksen kuolemasta, miten hänet oli ihmisten tähden ristiinnaulittu.

Palattuaan takaisin kylään, jonka vouti samalla oli kapakanomistaja, nuo molemmat kuninkaan lähettiläät ottivat pienen naukun hänen kanssaan ja kyselivät, eikö hän sattumalta ehkä tuntenut onnellista ihmistä.

— Arvoisat herrat, vastasi hän, menkää tuohon kylään, jonka valkoisten talojen näette heloittavan tuolla vuoren rinteellä laakson toisella puolella, ja menkää kirkkoherra Puolikintaan puheille; hän ottaa teidät hyvin vastaan, ja silloin näette edessänne onnellisen ihmisen, joka myös ansaitsee onnensa. Tuon matkan te suoritatte kahdessa tunnissa.

Kylävouti tarjosi heille vuokrattaviksi omat hevosensa. He lähtivät heti aamiaisen jälkeen.

Eräs nuori mies, joka ratsasti heidän jäljessään paremmalla hevosella, tavoitti heidät ensimäisessä ylämäessä. Hänellä oli avomieliset kasvojen piirteet, ja hän oli terveen ja iloisen näköinen. He ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan.

Kuultuaan, että he olivat menossa kirkkoherra Puolikintaan luo, virkahti nuorukainen:

— Viekää hänelle paljon terveisiä. Minä itse menen vielä vähän ylemmäksi Urpukummulle asti, jossa asun kauniiden laitumien keskellä. Sinne kiirehdin.

Hän kertoi heille, että hän oli nainut naisista suloisimman ja parhaimman, joka oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, kaunista kuin aurinko, tytön ja pojan.

— Minä tulen kaupungista, jatkoi hän iloisella äänellä, ja olen ostanut sieltä hyvin kauniita valmiiksi leikattuja pukukankaita muotilehtineen ja malleineen, joista näkee, miltä ne tulevat näyttämään valmiina. Liisi (se on vaimoni nimi) ei tiedä mitään tästä lahjasta, jonka hänelle tuon. Annan hänelle kääryt avaamattomina; onpa tosiaan hauskaa katsella, miten hänen somat sormensa kuumeisen kärsimättömästi irroittelevat sidelankoja. Hän tulee hyvin tyytyväiseksi; hänen ihastuneet silmänsä suuntautuvat minuun raikkaasta riemusta loistavina; ja hän rientää syliini. Me olemme onnellisia, Liisini ja minä. Neljä vuotta olemme jo olleet naimisissa ja me rakastamme toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Meillä on koko tämän seudun lihavimmat laidunmaat. Meidän palvelijamme ovat myöskin onnellisia; he ovat yhtä hyviä niittämään kuin tanssimaan. Teidän pitää tulla meitä tervehtimään jonakin sunnuntaina, hyvät herrat; saatte maistaa meidän kotitekoista valkoviiniämme ja nähdä, miten maan sorjimmat tytöt ja komeimmat pojat tanssivat, miten poika riuhtaisee tuosta viereltänne tanssitettavansa ja lennättää hänet ilmaan kuin höyhenen vain. Meidän talomme on noin puolen tunnin matkan päässä täältä. Käännytään ensin oikeaan noiden kahden kallionkielen välistä, jotka näette tuolla viidenkymmenen askeleen päässä edessänne ja joita nimitetään Kauriinjaloiksi; sitten mennään erään virran poikki vievän puusillan yli, jolloin tullaan pieneen mäntymetsään, joka suojelee meitä pohjoistuulta vastaan. Vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua olen jo pikku perheeni helmassa, jossa silloin on oleva neljä hyvin tyytyväistä ihmistä, sen takaan.

— Täytyy pyytää hänen paitaansa, kuiskasi Nelilehti Pyhä-Sylvanukselle; otaksun että se on ainakin yhtä arvokas kuin kirkkoherra Puolikintaan.

Juuri sillä hetkellä, jolloin he vaihtoivat keskenään näitä sanoja, syöksähti eräs ratsastaja näkyviin Kauriinjalkojen välistä ja pysähtyi synkkänä ja mykkänä matkustajien eteen.

— Herra, teidän puolisonne, joka kärsimättömästi odotti teitä tulevaksi, tahtoi lähteä teitä vastaan. Puusilta katkesi, ja hän hukkui virtaan molempine lapsineen.

Jättäen nuoren vuoristolaisen mielettömän tuskan valtaan he jatkoivat matkaansa kirkkoherra Puolikintaan luo, ja pappilaan tultuaan heidät ohjattiin erääseen suojaan, jota kirkkoherra käytti yhtaikaa sekä vastaanottohuoneena että kirjastona. Kuusihyllyillä oli noin tuhatkunta teosta ja valkeaksi kalkituilla seinillä vanhanaikaisia Claude Lorrainin ja Poussinin maisemien mukaan tehtyjä piirroksia; kaikki siellä ilmaisi sivistystä ja henkisen työn tottumusta, jollaista ei tavallisesti tapaa maalaispappiloissa. Kirkkoherra Puolikinnas oli keski-ikäinen mies, älykkään ja hyvän näköinen.

Kahdelle vieraalleen, jotka olivat tahtovinaan asettua näille seuduille asumaan, hän kehui laakson ilmastoa, viljavuutta ja kauneutta. Hän tarjosi heille valkoista leipää, hedelmiä, juustoa ja maitoa. Sitten hän vei heidät vihannestarhaansa, joka oli mainion hyvin hoidettu ja kukoistava; säleistöt levittivät auringon paahtamalle seinälle oksiaan mittausopillisen säännöllisesti; hedelmäpuiden kuontalot kohosivat kaikkialla täyteläisinä ja täsmällisinä ja yhtä etäällä toisistaan.

— Eikö teidän koskaan ole ikävä täällä, herra rovasti? kysyi Nelilehti.

— Aika tuntuu minusta lyhyeltä kirjastoni ja puutarhani kesken jaettuna, vastasi pappi. Niin rauhallinen ja tyyni kuin elämäni onkin, ei se silti ole vähemmän toimelias ja työteliäs. Hoidan jumalanpalvelukset, käyn sairaiden ja tarvitsevaisten luona ja ripitän seurakuntalaisiani. Noilla kunnon luontokappaleilla ei tosiaan ole paljon syntejä omallatunnollaan, voinko sitä pahotella! Mutta he kertovat ne pitkästi. Vähän aikaa on minun myös varattava saarnojen ja katkismusopetuksen valmistamiseen: etenkin katkismusopetus tuottaa minulle paljon päänvaivaa, vaikka olen jo sitä tointa harjoittanut enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. On niin vakava asia puhua lapsille: he uskovat kaikki mitä heille sanotaan. Sitten on minulla myöskin määrätyt virkistyshetkeni. Teen kävelyretkiä; ne ovat aina samoja ja sentään sanomattoman vaihtelevia. Maisema nimittäin vaihtelee vuodenaikojen, päivien, tuntien ja minuuttien mukaan; se on aina erilainen, aina uusi. Rumana vuodenaikana kuluvat pitkät illat miellyttävästi muutamien vanhojen ystävien, apteekkarin, veronkantajan ja rauhantuomarin seurassa. Me soittelemme. Morina, palvelijattareni, on erinomainen paistamaan kastanjoita, niillä me kestitsemme itseämme. Onko mitään sen parempaa kuin kastanjat ja siihen lasi valkoista viiniä!

— Herra rovasti, — sanoi Nelilehti kunnon miehelle, — me kuljemme kuninkaan asioissa. Me tulemme pyytämään teiltä erästä lausuntoa, joka on äärettömän tärkeä sekä isänmaalle että koko maailmalle. On kysymys hallitsijan terveydestä ja ehkäpä hänen hengestäänkin. Sentähden pyydämme teitä suomaan anteeksi kysymyksemme, niin kummalliselta ja epähienolta kuin se teistä saattaakin tuntua, ja vastaamaan siihen aivan suoraan ja väistelemättä. Herra rovasti, oletteko onnellinen?

Kirkkoherra Puolikinnas tarttui Nelilehden käteen, puristi sitä ja äänsi tuskin kuuluvasti:

— Minun elämäni on pelkkää kidutusta. Elän ainaisessa valheessa. Minä en usko.

14. LUKU.

Harhailtuaan turhaan kokonaisen vuoden valtakunnan eri osissa lähtivät Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus vihdoin Simasalon linnaan, jonne kuningas oli antanut viedä itsensä saadakseen nauttia metsän raikkaudesta. He tapasivat hänet tiedottomassa tilassa. Hovi oli kovin levoton hänestä.

Tässä Simasalon linnassa, joka ei ollut muuta kuin pienoinen metsästyspaviljonki, ei asunut ketään vieraita. Yksityisasiain sihteeri ja ylimäinen tallimestari olivat hankkineet itselleen asunnon kylästä ja joka päivä astelivat he metsän halki hallitsijansa luo. Tällä matkalla kohtasivat he usein pienen miehen, joka asui metsässä onton plataanipuun koverruksessa. Hänen nimensä oli Muski, ja hän ei ollut suinkaan kaunis litteine naamoineen, esiinpistävine poskipäineen ja leveine nenineen, jossa sieramet ammottivat leveän ympyriäisinä. Mutta hänen nelitahkoiset hampaansa, jotka vähän väliä punaisten huulten takaa paljastuivat iloiseen irvistykseen, antoivat jonkunlaista loistoa ja eloisuutta hänen metsäläiselle ulkomuodolleen. Kuinka hän oli tullut vallanneeksi asunnokseen tuon suuren onton plataanin, sitä ei kukaan tiennyt, mutta sinne hän vain oli laatinut itselleen siistin huoneen ja varustanut sen kaikilla välttämättömillä tarvekaluilla. Totta puhuen hän tarvitsi sangen vähän. Hän sai toimeentulonsa metsästä ja lammikosta ja eli pulskasti. Hänelle annettiin anteeksi hänen epäsäännöllinen asemansa sentähden että hän toimitti pieniä palveluksia ja osasi huvittaa. Kun linnan naiset ajoivat vaunuissaan metsässä, tarjosi hän heille pajuvasuista, jotka hän itse oli punonut, hunajakakkuja, metsämansikoita tai kitkeriä ja sokeroituja linnunkirsikolta. Hän oli aina valmis tulemaan hartiavoimineen hätään, jos kuorma oli tarttunut liejuun, ja auttamaan heiniä korjuuseen, jos sade uhkasi. Väsymättä hän silloin punnersi ja ahersi enemmän kuin muut. Hänen voimansa ja nopeutensa oli aivan harvinaista. Hän katkaisi käsillään suden leukaluun, juoksi jäniksen kiinni ja kiipesi puihin niinkuin kissa. Lapsien huviksi hän laitteli kaislapillejä, pieniä tuulimyllyjä ja suihkulähteitä.

Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus kuulivat kylässä usein sanottavan: "Onnellinen niinkuin Muski." Tämä lauseparsi jäi heidän mieleensä, ja eräänä päivänä, kun he kulkivat tuon suuren plataanipuun alitse, näkivät he Muskin leikkimässä pikku koiranpennun kanssa yhtä tyytyväisen näköisenä kuin koirakin. Heidän päähänsä pälkähti kysäistä oliko hän ehkä onnellinen.

Muski ei osannut vastata siihen mitään, sentähden ettei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi onnea. He selvittivät hänelle yleisin piirtein ja hyvin yksinkertaisesti, mitä sillä tarkoitettiin. Ja mietittyään hetkisen vastasi hän, että hänellä oli täydellinen onni. Tämän vastauksen kuullessaan huudahti Pyhä-Sylvanus rajusti:

— Muski, me annamme sinulle kaiken, mitä vain voit toivoa, kultaa, palatsin, uudet saappaat, kaiken mitä vain tahdot; anna meille paitasi!

Hänen hyväntahtoiset kasvonsa ilmaisivat silloin — ei pahoittelua eikä pettymystä, jota hän oli kykenemätön tuntemaan, vaan suurta hämmästystä. Hän teki kieltävän eleen, merkiten sillä, ettei hän voinut antaa sitä, mitä häneltä pyydettiin. Hänellä ei ollut mitään paitaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.