Title : Hurmioituneet kasvot
Runoja
Author : Elina Vaara
Yrjö Jylhä
Olavi Paavolainen
Ilmari Pimiä
Katri Vala
Lauri Viljanen
Release date : March 23, 2024 [eBook #73239]
Language : Finnish
Original publication : Porvoo: WSOY, 1925
Credits : Tuula Temonen
Runoja
Kirj.
Elina Vaara
Katri Vala
Yrjö Jylhä
Olavi Lauri
Ilmari Pimiä
Lauri Viljanen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
Netkron sadusta
Suleika I-V
Odaliski
Luutun helähdyksiä
Yö keitaalla
Hajuherneet
Oleanderisatu
Ihana päällikkö
Meren rannalla
Venhelaulu
Valkoiset pyhimykset
Ikävä
Syksyinen kuu
Tyrmästä tullut
Ad astra
Jäätynyt
Painajaisuni
Kotimatkalla
Sirkuksessa
Härkätaistelija I-II
Iltatähti
Aamutunnelma
Sydänpäivä
Kuuma yö
Kaukana merellä
Tummat illat
Outo serenaadi
Akordi
Herännyt kevät
Puutarha-odotus
Kuu paistaa
Syksyinen lähtö
Pitkä ilta
Tää kukkanen
Laulu iltatähdille
Näkinkenkä
Ensi hyväily
Poppelit
Pilvi
Eron tuska
Laskeva aurinko
Syksyinen kukkatarha
Syksy ja kevät
Hiljaisessa metsässä
Tähtikeinu
Netkron laulu.
Ma kylven aamun noustessa Niilin rannalla, kun taivas sinihehkuvana palaa. Soi pääni yllä palmujen raikas humina, ja vesiheinä polviani halaa.
Mun ruumiini on nuori ja ruusuntuoksuva,
sen syleilyynsä sulkee vilpas Niili.
Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla,
mut poskeni on polttavat kuin hiili.
Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla, ja tyttö valkein kaupungissa lienen, mut poskeni on punaiset, ah, pelon hurmasta: on kotka vienyt sandaalini pienen!
Pyhä lintu.
Ja kedolla juur' oikeutta jakaa ruhtinas, kun huutoon puhkee tuhatpäinen kansa: sen yllä kaartaa korppikotka, ilman valtias, ja kohu kuuluu siiveniskuistansa!
Kuin tervehtien pudottaa se pienen sandaalin
nyt maahan mahtavimman jalkain juureen,
ja taivaan sineen kohoo jälleen komein
kaarroksin!
Jää kansa kaikki ihmetykseen suureen.
Mut papit viisaat selittää: »Oi poika Auringon,
tää ennusmerkki onnea on tuova!
Näin pyhä lintu valinnut lie sulle puolison.
Oot hänen kanssaan kulta-ajan luova.»
»Ape rek!»
Tää mistä torven toitotus ja rumpuin pauhu tuo
ja huudot, jotka valtatiellä kajaa?
Käy Farao nyt viininmyöjän, muukalaisen luo.
Hän majan eteen vaunuillansa ajaa.
On kautta pyramiidein maan hän neittä etsinyt,
ken sandaalin vois tuta omaksensa.
Oi Netkro, synnyinhetkelläs on tähti hymyillyt:
sun ruhtinas nyt nostaa rinnallensa!
Oi Netkro, laske viiniruukku kädestäsi pois,
mi liian kaunis halpaan ompi työhön.
Hän vaunuissaan sua odottaa, ei viipyvän
sun sois.
Vain kiinnä kukka tummain hiustes yöhön!
Minä talomme katolta kerran sun ohitse kulkevan näin, ja niinkuin erämaan palmupuu sa olit silmissäin. Tosin kertoivat köyhyydestä sun ryysyiset vaattehes, mut kuitenkin korkein haaveeni ois olla arvoises.
Sillä mustien silmäisi liekki oli ylpeä, ylhäinen. Ah, tuhkaksi palaa tahtoisin ma tulessa liekin sen! En muuta autuutta tunne, kuin että sinut nään: jos ohi talon taas et käy, ma kuolen ikävään!
Joka ilta sun askeleesi mun luokseni johtavat ja raoista ristikkoportin sataa kuumat suudelmat. Mikä onni: on kolkassa muurin tuo tuuhea öljypuu. Sen ryhmyiset oksat suojellen yli päittemme kaareutuu.
Kas, tähtivalo kirkas läpi lehvien lankeaa! Sen taakse tummat kasvonsa yötaivas hunnuttaa. Sano, tyttöä lempiä voitko, jok' on huntunsa poistanut? Joka yö minä nyyhkytän vuoteellain, kun oot mua suudellut.
Minä riemusta väristen varron sitä päivää, mi valjetessaan sinut vieraaksi isäni huoneeseen tuo tytärtä anelemaan! Sinä viet minut matalaan majaan. On puutarha ympäri sen. Minä puutarhurin vaimo olen nuori, onnellinen.
Käyn aamuin kaivolla kantain saviruukkua päällä pään. Ma jauhan, leivon, askaroin ain' iltapimeään. Kukat, hedelmät, joilla ei vertaa, sinä vaalit ja korjailet. Yön tullen käymme nukkumaan kuin pesässä kyyhkyset.
Oi, miksi halvan neidon näin petit, mahtavin? Et köyhä armaani ollutkaan, josta lauloin, haaveksin! Oot rikas, kultaa sulla on täynnä kammiot ja kallein helmin kivetyt sun linnasi permannot.
Tuhat vaimoa haaremissas on kaunista, kiemailevaa. Mua kaipaat hetken leluksi vain, millä ikävääs haihduttaa. Mut vaikka parvessa neitoin olen halvin, mitättömin, on puhdas lempeni liian kallis kaliifin linnaankin!
Minä koraaninlausetta silkkiin nyt kirjailen viheriään. Voi häntä, ken enää armastaan ei kohtaa eläissään! Sen poskilta punaiset valmut pian haaltuu, varisee, pois hiusten kimmel katoaa, säde silmäin himmenee.
Yks ajatus mieltäni vainoo, en rauhaa siltä saa: hänen omansa olla voisin nyt, hänen luonansa asustaa. Oi Allah, ankarasti et takana kuoleman mua tuominne, jos rintahain ma tikarin painallan!
Hän lojuu pieluksilla divaanin, ja olkapäältä liukuu silkkihiha. On huulet punaiset kuin luumun liha, mut kasvot kuultaa lailla balsamin.
Ja ikkunansa peittyin ruusuihin kuin hiillos hehkuu — silmissään on viha: ei riitä niille puisto, pylväspiha, ne köynnösverkoin kietoo seraljin.
Niin tukehduttaa lemu myrhan, myskin, ja unhottunut ilmain heleyskin on tällä puolen tumman ristikon.
Ah, siellä virta välkkyy auringossa, ja täysin purjein keinuu aallokossa nyt laiva lähtövalmis, levoton —!
Keltainen onni.
Verhottuna sitruunanväriseen silkkiin on minun tumma lemmittyni kuin auringonkukka sulttaanin suurissa puutarhoissa! Istuen jalat ristissä kultaompelein kirjaillulla matolla punaa hän kynsiään, joista jokainen on siromuotoinen ja kiiltävä kuin ihmeen pieni, soikea kuvastin.
Oletko ehtinyt laskea suudelmiani, armas?
Punainen onni.
Taivaalla paloi tulinen loimotus
ja venheemme luutunsoittajineen keinui hiljaa virralla,
jonka vesi oli kuin liekehtivää viiniä.
Vedin pääsi puoleeni katoksen alla
ja hämmästyin,
sillä sinun suusi oli aivan veripunainen ja kuuma.
Kysyin syytä levottomana ja nauraen vastasit:
Olen syönyt sydämesi, rakas valtiaani!
Valkea onni.
Oletko lainkaan huomannut,
että puutarhat lainehtivat tulvillaan jasmiinin valkeita kukkia?
Älä vihastu, oi minun rakas valtiaani,
ymmärtämättömään orjattareesi,
jos sanon, että monina unettomina öinä
olen itkenyt lempemme tummaa paloa!
Emmekö nouse sen hiilloksesta, valtiaani,
ennenkuin olemme tuhkaa?
Oi lausu,
emmekö nyt laskeudu marmoriportaita
puutarhaan, poimimaan valkeita kukkia
sitoaksemme niistä köynnöksiä
pylvässaleihimme!
Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.
Punaisin liekein leimuaa nuotion palo.
Jalkaisi juuressa uskollisna ma valvon,
telttas on minulle armahin asuintalo.
Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.
Muistatko kangastuksen kaupunkia?
Kuin sen korkeat minareetit hohti,
hartain kaipuin kohoten taivahalle,
niin minun sieluni halaa sinua kohti.
Muistatko kangastuksen kaupunkia?
Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.
Kylmä on yö, mutta poveni polttavan kuuma.
Hengitä oliivintummilta kasvoiltani
suloisimpain yrttien tuoksu ja huuma!
Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.
Hajuherneet, kukkani, jotka ylenette kuumassa yössä viileinä ja täynnä kuultavaa tuoksuvaa, teille tahdon sanoa salaisuuden, jota ei päivällä ole, mutta joka öisin saa minut niin väriseväksi.
Painan kasvoni poskianne vasten, te rakkaat, täynnä lempeätä hekumaa, sillä olen nyt kovin nuori ja tunnen punastuksen lyövän yli otsani: joku on suudellut olkapäitäni pitkään ja kiihkeästi.
Hymyilettekö te kaikki
hievahtamattomassa yössä?
En näe silmiänne,
mutta tunnen hymyilynne lehahtavan
kasvoilleni.
Itkien ja nauraen sukellan tuoksuvaan syliinne, ja teidän pienet kukkassuudelmanne putoavat kuumeisen ruumiini yli kuin lempeät, hiljaiset pisarat.
Minä olen hyljätyn linnan pieni murheellinen neito; ja sinä olet suuri väkevä sankari kaukaa ihmeellisestä maailmasta. Ehkä olet jonkun kreikkalaisen jumalan poika.
Olemme kulkeneet koko päivän loistavassa metsässä. Sinne on valunut sineä ja kultaa taivaalta ja putoilee yhä oleanderinkukkia.
Sinä ihana hullu, luulisi taivaan olevan viiniä täynnä! »Olet liian säteilevä tänään», sanot. »Mieluummin katson suoraan aurinkoon. Ja niin pieni olet, sopisit oikeaan käteeni!»
Ja silmäsi kääntyvät minuun täynnä jumaloivaa hellyyttä. ja minä katselen nauraen oikeaa kättäsi, väkevää ja kaunista ja minusta tuntuu, että ulottuisin suutelemaan sitä, jos nousisin varpailleni.
Mikä tuoksu palmujen alla!
Ah!
Ruusunpunaiset kakadut hämmästyen
pudottavat puoleksisyödyt hedelmät maahan.
Ooo — nuori päällikkö kulkee kosioteillä!
Hän valmisti suloisen voiteen kokosmaidosta ja lemuavista yrteistä, ja hänen ruumiinsa tuoksuu kuin laiva täynnä hedelmiä ja kukkia ja kanelia.
Mikä jumalallinen päällikkö! Hänen molempiin poskiinsa ja rintoihinsa on tatuoitu valkoinen aurinko, ja seppele hehkuvia kukkia kiertyy hänen lanteillensa.
Ja tytöt kirkuvat niin rakastuneesti: »Ooo, ihana päällikkö!» ja seisovat somina kuin ruukkunsa, kun hän astuu keikaroiden kaivolle palmujen alta.
Meri aukaisi huikaistuneet silmänsä.
Aurinko oli noussut
riemastuneena kuin nuori kuninkaanpoika.
Oi Rarahu, miksi ovat silmäsi kaihomieliset?
Punainen koralli nauroi: meri on kantanut rannalle nukkuvan nuorukaisen. Hänen jäsenensä rusentavat kaikki sinun kukkasi.
Kuin kaksi kiihkeätä perhosta riensivät Rarahun silmät nuorukaisen kasvoja kohden. Aurinko, sinä et ole niin ihana!
Nuorukainen nousi ja hämmentyi.
Rarahu, olet kauniimpi kuin iltapilvi.
Hänen sydämensä rakasti.
Kuin välähtelevät linnut
he kylpivät meressä,
ja taivas oli sinisiä kukkia täynnä.
Rarahu, Rarahu,
sinä loistat kuin kultainen rengas!
Venheemme yllä on suuri valkea kuu.
Lootukset kuihtuvat hiuksillani,
ja sydämeni tahtoo huutaa.
Rannalta tulevat läikkyen hullut tuoksut,
puhkeavan bakulan ja mangopuun.
Oi kukat, olen humaltunut huumeestanne!
Soutakaamme kauemmaksi, armas,
missä tähdet loistavat yllä ja alla!
Kaukainen huilu soi rakkautta, kuolemaa.
Hän ei voinut mitään tehdä, sytytti vain punaisen lyhdyn ja suitsutuksen pienen epäjumalan eteen. Hän katseli nöyrästi joutilaita käsiä helmassaan. »Ystäväni on niitä suudellut, ne ovat pyhät.»
Hän olisi tahtonut panna ne kapealle alttarille pitkien kynttiläin keskelle, ettei noiden suudelmain jälki olisi kulunut pois. Hän olisi tahtonut palvella niitä kuin kahta valkoista pyhimystä.
Yötaivas, ystäväni, kaartuu ylitsemme kuin kukka sinimusta, valtainen, ja ovat tähdet niinkuin kultakuoriaiset ja käyvät hunajata etsien.
Niin nuorina, niin täynnä ikäväämme yön terälehtein alla kumpikin me valvomme ja lyövät sydämemme kuin häkkilinnut taivaan laitoihin.
On monta päivää taivaanrannan taakse jo käynyt, monta kiitänyt yön kultakuoriaista kauas välkkysiivin,
kun syliis kuumaan huikaistuen hiivin. Se kaikki kauas liitänyt on päiväin lailla taivaanrannan taakse.
Seison värisevänä mustien varjojen keskellä. Ilma on kuin himmeää, sinistä lasia. ja autiolla taivaalla kulkee kuu niin tuskallisen vaikenevana.
Sen säteet pistävät läpi sydämeni kuin ohuet kylmät miekat. Kaikki ilo on sammunut minusta
Ja äkkiä näen säikähtäen, että käteni riippuvat ruumiistani niin kylminä, kylminä ja täynnä kuolleita lehtiä.
Ne löivät mun kahlerautoihin kuin murhaajan vaarallisimman, ja kytkivät lyijyliiveihin hävittääksensä vastustusvimman.
Yöt päivät käsiä vääntelin,
purin hampaani hajalle rautaan.
Pian kauhusta suunnilta huomasin:
elävält' olin heitetty hautaan.
En huudoksi tuskaa pusertanut,
en, vaikka se aivoja särki.
Oli kielikin kitaan kuivanut,
ja päässä jo sumeni järki.
Kai kuolleeksi vihdoin luulivat,
kun olin vain nahkaa ja luuta,
ja tunkion pieleen potkivat
kuin raadon mun ilman muuta.
Eräs lumppuri luita kootessaan
se minutkin kelkkaansa heitti,
vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan,
teki kääreet ja lääkkeet keitti.
Tulin terveeksi, taas olen voimakas ja ilosta hulluna aivan, taas sappea täynnä ja raivokas, oi kiitos vankilan: vaivan!
Jo juoksee liekki sihisten kyyn kiemuroivan lailla; pian dynamiittipitkäinen lyö tulta taivaanmailla.
Miesjoukko kaukaa tähystää
sen sytyttäjän työtä.
He näkevät: hän sinne jää
kuin aikois mennä myötä.
Niin, ilmaan nousta aikookin
hän kerran näinkin tavoin!
Ei päästä muuten pilvihin,
tää ainut tie on avoin.
Hän monta kertaa noussut on,
mut aina maahan lyöty;
ei sentään vielä toivoton,
ei viime keino myöty —
Ja vuoren kylki halkeaa, kun panos syttyy, laukee. Kivisuihku pilviin singahtaa — ja kallioille raukee.
Jäin pinnalle yksinäni uimaan;
jäävuori laivan upotti.
Käy navalta talvenhenki tuimaan.
Vain tuhtopuu on turvani.
On tyyni ja kylmä meri alla.
Yön haamut esiin liukuvat.
Ne kasvoni veteen painamalla
mun kohta tukehduttavat.
Jääseittejä syntyy ympärille.
Ne aamutuuleen särkyvät.
Ja pohjasta nousten näkyville
veen hirmut hiljaa väijyvät.
On tukkani kalisevaa jäätä.
On puku puuhun jäätynyt.
En omaksi tunne jalkopäätä,
ja käsi pois on kierinyt.
Jo silmiä kova huurre painaa;
en enää niitä auki saa.
Olen laudalle pelastunut vainaa.
Vain sydäntäni paleltaa.
Painajaisunta ma yöllä näin: pölkyssä mestauskirveen, vieressä ruumiini päättä näin uhrina tuomion hirveen.
Pää oli nostettu seipääseen
ihmisten pilkattavaksi.
Huomasin kuoleman muuttaneen
ilmeeni inhoittavaksi.
Sukuni myöskin ja ystävät
joukosta löysin ne sieltä.
Muutamat silmänsä ristivät —
näky lie vaivannut mieltä.
Kukaan ei nimeltä maininnut, surren ei muistellut kukaan: jokainen oli mun tuntenut elämän naamion mukaan.
Pisarat pyörteenä ryöpyten saartavat majaan miehen, joka vain matkalle himoiten tuijottaa ulos tiehen.
Erämaan taivalta kulkenut
aamusta iltaan asti,
myrskyä pakoon on poikennut
leväten raukeasti.
Silloin taas hänet yllättää
entinen kaipaus salaa,
hereille nukkuja hätkähtää,
virraten voimansa palaa.
Koholle rintansa riehahtaa; valveilla untaan hän jatkaa. — Ovessa pitkään narahtaa: myrskyssä kulkija matkaa.
Sirkuskupoolin alla näin minä ihmettä monta, huimaa ja uskomatonta; suosionmyrskyllä kuumimmalla trapetsityttönen palkittiin, mutta narrin itkulle naurettiin.
Yhtä en näkyä milloinkaan mielestä saa minä erkanemaan: seinälle notkea nuorukainen hypähti kätensä ojentaen, vastassa kaunis ja ylpeä nainen seisoi veitsiä lennättäen.
Kylmän uhrinsa ympärille terästä sateli sukkelaan, nousten nilkoista ryntähille, kättä, kaulaa jo kaartamaan; ihoa nuollen ne sulkivat piiriinsä kasvotkin kalpeat.
Jäsenin pelosta jähmettyvin aseista jonkun ma vartosin syöksyvän suuhun tai silmihin… — Havahdin vihdoin ja vaaratta, hyvin tajusin leikin sen päättyneen, katsomon riemuhun puhjenneen.
Vain muodottoman, villin pään ja huohottavat silmät nään. Sain kuulla juuri: pettänyt mun nainen on — ja siksi nyt taas tyyntä kättä tarvitaan. Se meistä, ken on maltiton, se saaden lopun autuaan jää saalihiksi hietikon.
Tein työni lailla mestarin, ja kautta Santta Pietarin nyt vannon valan hurjimman: se tyttö, jota rakastan, ei huomispäivää nähdä saa! Ja mieheen, jota halveksin, saa kautta Santta Pietarin! myös säiläni mun sukeltaa.
Vyö silkkinen ympäri vain,
ja hän käymähän valmis on
läpi suosionhuutojen raivoavain,
yli hehkuvan hietikon.
Veri syyttäen miekasta huus:
Olet armaasi murhannut!
Jätä mielestä maine ja kunniakkuus,
olet kuoleman ansainnut.
Kuin mieletön taisteli hän
tulenleimuvin viittoineen.
Härän nähtiin villisti syöksähtävän,
hänet heittävän ylitseen…
Tunnetko suontesi kohisevan tullessasi vastaani huhtikuun öinä taivaan sinisten holvien alla vihreitten tähtien vihma hiuksilla?
Kaikki hanget ovat mustia haavoja täynnä,
maan sulava veri virtaa solisten yössä;
sen maku tuntuu kuumana huulillamme —
pelkäätkö minua? Vapiset!
Oletko unohtanut talven pitkinä iltoina, minkä nyt tunnet humisevassa yössä: olet vaatteiden tummien verhojen alla aivan alaston — — —
Kuin nuoret eläimet seisomme huohottaen. Ja iltatähti värisee suuren kyynelen lailla; se kohta putoaa sinisen ilman halki ja särkyy riemusta helisten otsaimme yllä — — —!
Aikainen aamu.
Nymfit kylpevät pyöreässä metsäjärvessä
keltaisessa ja sinipunaisessa vedessä.
Haihtuvien pilvien varjo
kuvastuu lepänlehtien kasteessa.
Paljaisiin jalkoihini tarttuu kosteita
heinänkorsia.
Katselen oksien lomitse: nymfit kylpevät metsäjärvessä. Hyvin aikainen aamu, onnellinen, keltainen ja sinipunertava.
Kaikki auringonruusut ovat kääntyneet
etelään päin
kuin pitkät, liikkumattomat rukoilijat.
Lyhyet varjot
pakenevat suurten puitten alle,
ja keltainen kuumuus
sakenee raukeitten kukkien lemusta.
Suljetuin silmin kuulen sen suhisten
kohoovan ilmaan.
Hiljaisuudessa kuuluvat ainoat äänet talosta, krassojen riutuvien liekkien nuoleksimasta: avoimista ikkunoista virtaa hämärä viileys ja kuuluu hiljaista helinää kuin olisi se vanha, kulunut soittorasia, hymyilyttävä ja laiska: eksyneen kimalaisen surina, kärpästen uninen riita — —
Puun alla, violettien varjojen verkossa lepään alastomana ja huohottaen kuin maalle vedetty kala. Ja oman ruumiini tuoksu uuvuttaa minua.
Yö vaipuu puutarhaan kuin lämmin, uninen lintu pehmeään, harmaaseen pesäänsä. Kuin hapan viini tuoksuvat kaikki ruusut, ja kiihkeän levottomana värähtelee rusko varisevien sireenien yllä —— — —
Mikä liikkumaton huume! Kaikki kukat puristuvat toisiinsa kasteisina ja auenneina, ja pakahduttava autuus pusertaa kyyneleen himmeistä kuvuista. Ja suristen lentää ilmassa hämärä nuoli, ponnahtaa otsaani pudoten kädelleni: taintunut, värähtelevä kiitäjä, vielä tuoksuva, kostea sinisten terttujen medestä — — —
Oi puutarhani
— jähmettynyt ääni, hievahtamaton hekkuma —
minä pakahdun kanssasi liikkumattomassa riemussasi,
ja kaikki tuoksusi painavat raskaana harsona kasvojani — —
Ah, nouse, ponnahda, elä,
alastomana, kasteesta vihteänä,
mielettömän juhlan kohinana,
jokainen tuoksu pitkänä huutona! —
minä johdan kaikki kukkasi
yli aitasi ahtaan rajan
ulos suurille niityille karkeloon
cancanin villissä vauhdissa
keltaisen taivaan alla —
minä siunaan sinut valkeilla käsilläni
ja murskaan liikkumattomuutesi tappavan loihdun!
— — — — — — —
Minä olen niin tumma ja kaunis,
ja ihmeelliset aarteet uinuvat aaltojeni alla,
olen öisin kaikkien tähtien hiljainen vuode
ja auringon kullan ja helmien äänetön vahti.
Mutta minä olen niin yksin,
rikkauteni on minulle kärsimys
ja kauneuteni tekee murheelliseksi.
Miten ikävöinkään rakkautta ja punaista verta!
Ah — te itkette, ihmisten tyttäret, valkeita ja väkeviä sulhojanne, jotka kerran luotanne lähtivät eivätkä palanneet koskaan: suurempi ja mahtavampi olin minä teitä, ja joka ei rakastanut minua, sen minä väkevämpänä otin!
— Mutta kaikki ovat he niin hiljaisia ja kylmiä nukkuessaan linnani salissa; olen sulkenut heidät näkinkenkiini ja ympärilleen kasvavat hohtavat helmet. Luulen, että he ovat onnellisia — mutta miksi eivät he vastaa minulle kun myrskyisinä öinä huudan tuskaani simpukkatorviin tai intohimoni huokaus saa iltaisin mainingit levottomiksi? Ah, tahtoisin näyttää teille kauneimman heistä: hän oli niin nuori ja lämmin kun kiihkoisna tempasin hänet kohisevassa pimeydessä! Miten väkevänä tunsinkaan voimansa syleilyssäni silloin!
— nyt lepää hän jäykkänä halliten muita nukkujia suuressa salissa, lyhtykalojen himmeässä valossa aaltoilevat hiuksensa hiljaa. Joka yö suutelen häntä kun ylhäältä kuuluu ihmisten puhe ja nauru ja hiljainen musiikki liukuvista venheistä — — — Itken mustia helmiä hänen rinnalleen.
Iltojen tummuessa ovat kaikki tähdet välähtäneet näkyviin: kylmät naulat kuolleen kesän mustalla arkulla.
Mutta pimeän maan kamaralla tuoksuvat
ympärilläni kaikki kukkaset
ja puutarhat ovat
kuin ruumiskappelit
täynnä suitsutusta ja mykkien
rukousten tuskallista kiihkoa.
Ja minun vihani nousee vastaanne,
te kylmät ja rauhalliset siellä korkealla,
kuin välähtelevä, pitkä veitsi
kaikkien kuolevien verestä huuruavana!
Ja teidän jumalallista ikuisuuttanne vastaan asetan
katoovaisuuden ihanan hurmion
ja suuren kärsimyksen!
Sillä ihanassa kristallivaa'assa
Jumalan kasvojen edessä
on ikuinen, valtava tähti
painava vähemmän kuin auringon oikusta elämään tullut,
yhdessä yössä kuoleva
pieni kukka.
Minä laulan sinulle hiljaa, mustiinverhottu Kuolema, kun sinä vihdoin saavut astuen syyskuun tähtien alla:
Niin ihanaa ompi sulkea lepohon silmät, jotka väsyneet ovat elämän kauneudesta, niin ihanaa ompi tuntea raukeiksi huulet, jotka huutaneet ovat rajuutta tuskan ja riemun.
Olet murheellinen, Kuolema, hyvä ja kaunis, olet lempeä ystävä, jolle voi uskoa kaiken, ja uupuneet unelmat viet sinä himmeään lepoon — siksi laulan sinulle hiljaa niinkuin yksin laulaa voi vain sille, joka on saanut ja ottanut kaiken — kun sinä kuolleitten kukkien seppele päässä kuljet ohitse syyskuun tähtien alla.
Kuin unelma kaunis luoksi tuli kukkiva kevätkuu. Sen syttämän riemun vuoksi vois' sammua kaikki muu.
Maat vihreät, tummat vuoret,
haan lehdikot varjokkaat
saa kätkeä tunteet nuoret,
salat sadat ja voimakkaat.
Ylin onni ja autuus suuri — kevätmuistelo elää voi, vaikk' kulkevi talvi juuri ja kylmät vihurit soi! —
Mikä siipien suhina ja sävelten helinä? —
Pääskyset! Ovatko ne jo tulleet?
Nyt on siis kevät — omiin vaaleanpunaisiin
ajatuksiini painuen en sitä huomannutkaan.
Puhkeavain omenapuiden alla olen istunut
käsi armahan kädessä, enkä ole tuntenut
tuoksujen huumaa:
hänen pyytävät silmänsä vain olen nähnyt ja
janoisesti väriseväin huulteni tuntenut olevan
hänen huulillaan —
muu kaikki on saanut huojuen kulkea ohitse
tajuntani.
Minä olen kuin uudesti syntynyt — uusi
elämä on vaikuttanut voimakkaasti,
elämä on minun, ei mikään maallinen mahti
saattaisi sammumaan saada sen syttämää tulta,
minä olen jo liiaksi ehtinyt imeä itseeni sen
kasvavaa suuruutta hänen kauttaan, joka on
minun onneni.
— Tunkekaa, tunkekaa sieluuni saakka, te
silmien säteet, jotka pitkien ripsien raosta
paistatte kuin kalvas kulta,
teidän ihmeellinen lämpönne on kuumempi
itse aurinkoa!
Miten kaikki lie tapahtunut, en ymmärrä.
Hän on äkkiä voittanut sydämeni —
se on asia, jonka salaperäisesti roihuva
rakkaus yksin kykenee selville tuomaan.
— Kevät, kevät! — Sinä vaarallinen kevät,
katso, sinä olet lumonnut minut niin, ettei
minulla ole tahdonvoimaa:
tiedotonna kuin humalainen painun onnesta
vavisten armaan aukaistuun syliin uupuen
suudelmainsa unijuomaan…
Suloinen on elämä! — Omenapuun kukat,
haudatkaa meidät tuoksuihinne!
Koko päivän minä olen kulkenut puutarhassa
poimien punaisia ruusuja.
Aurinko on vuodattanut valtaisen runsauden
säteittensä hohdetta ylitse pääni.
Tuon tuostakin olen nojannut säleaitaan ja
katsonut tomuiselle tielle:
se näyttää kovin hyljätyltä, mutta eiköhän
sieltä pian alkane kuulua askelten ääni,
kevyt ja hiljainen askelten ääni.
Minun armaani on mennyt, mutta hänen
pitäisi vielä tänään palata luokseni,
niin lupasi hän. — Ah, tiedän, että hän
rakastaa minua — sen olen monesti lukenut
kasvoiltansa.
Siksi palvelen häntä ja vien hänelle kimpun
poimimiani kukkia,
hän hymyilee niille, ne saavat painua poskeensa
ja juoda janoiset suudelmat hänen huuliltansa,
hänen pieniltä, kauniilta huuliltansa.
Sydämessäni on alkanut soida aavistelevana
värinänä heränneen lemmen sävel
ja se on saattanut uneksuvan sieluni vavahtamaan
salaperäisestä odotuksesta.
Sormiini on tullut haavoja, paljon punaista
verta tihkuvia haavoja,
mutta minä en huomaa mitään, olen kuin
päihtynyt pyörryttävän pyhästä onnesta,
nopeasti lähestyvästä onnesta.
Vihreä muratti, kohoa korkeammalle ja,
kukkaset, nostakaa päänne ylös —
te ette saa uupua päivän helteestä, pian
ympärillänne humisee kastehelminen puisto!
Oi puutarhani, miten suuresti sinua rakastan
hänen, minun armaani, tähden —
jokaisessa sopessasi väikkyy hohtavana
kuningaskukkana vierellään vietettyjen hetkien muisto,
unohtumattomien hetkien ihana muisto.
Kuu paistaa kukkulan takaa, puut tummat varjoja luo, tien yli ne pitkinä makaa — ei peljätä tummuus tuo.
Me kahden kuljemme lehtoon,
kylä jäänyt jo kauas on.
Ah, aina me tullessa ehtoon
näin painumme varjohon.
Ei ääntämme kenkään kuulle, yö mykkä se suojaa näin. Kuu kulkevi puulta puulle yli latvain väriseväin…
Miten tuntuneekin ihmisen elämä joskus
niin oudon autiolta ja tyhjältä,
on kuin unelmain kukat veisi halla ja sydän
turhaan itkisi mennyttä kesäänsä.
Kaikki on yhdentekevää, millään ei ole mitään
merkitystä, mikään ei ole pysyväistä —
näin ajatellen heitän jäähyväiset ystävälleni
ja jään tuijottamaan hänen jälkeensä.
Hänen täytyy lähteä ja minä en voi sille
mitään.
Syksyinen tuuli soi humisten ja laskeva
aurinko näyttää purppuranpunaiselta,
juoksevan veren lailla se värjää riippuvat
pilvet ja valuu alas tunturin pieltä.
Pian tulee hirveä sade itkien pitkään ja
äänekkäästi kuin syvästi loukattu lapsi.
Itseni hyljätyksi tuntien käännyn kotiin ja
koetan viihdyttää haavoittunutta mieltä.
Särkyneet unelmat eivät milloinkaan anna
lepoa!
Ruskeat lehdet lentävät ja kylmät aallot
kolkuttavat rantaa — niilläkin on suru.
Mikä voisikaan tänä vaikeana hetkenä nostattaa
raskaasti maahan painuvaa jalkaa!
Puutarha ympärilläni on paljastuttuansa
tullut kaamoittavan suureksi ja tyhjäksi.
— Oi ystäväni, tiesinhän, tiesinhän minä
että lähdettyäsi kärsimykseni alkaa!
Minun mieltäni ei saata enää ilahduttaa
mikään…
Istun, viettäen iltaa, vierellä majan. Vaappuu kun vanhaa siltaa vankkuri ajan.
Painuu peittohon puiden
aurinko vapaa.
Ääntä ei yhtään muiden
korvani tapaa.
Autius sieluun saartuu,
suuri ja syvä.
Kaste-kosteena kaartuu
yö lähestyvä.
Taisi jo linnut armaat
laulusta laata.
Hämärän hartiat harmaat
hipovat maata.
— — —
Lien ma valkea vainaa
lepoa vailla:
murheiset muistot painaa
turpehen lailla.
Yö hiljainen, ei lehden havinaa — ajatus arka säikkyy sydämessä: tää kukkanen, mi janoo suudelmaa, oi oisko onnen alku keväimessä?
Yö huumeinen — ja kaksi vavahtaa… käy joku äänetönnä ovessani. Tää kukkanen ja sata suudelmaa jää polttamaan kuin tuli povessani.
Yö kaukainen pois vierryt vuotten taa, ja armas entinen jo sydän jäässä! Tää kukkanen, mi salaa suudelmaa: suruinen merkki tarinamme päässä.
Ilta oli tullut suurena ja kauniina —
kauniimpana kuin koskaan ennen.
Kaukaa kuului etäisten korpien poveen
katoavan virran kohiseva juoksu.
Me olimme kulkeneet paljon ja istuutuneet
väsyneinä hämärtyvän lehdon viileään syliin
ja ympärillämme oli puhjenneiden kukkien
voimakas tuoksu.
Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
Minä katselin, kallis, sinua: korkea otsasi
näytti kalpealta.
Liekö sen aiheuttanut ylhäällä väriseväin
tähtien valkea valo.
Äkkiä vapisutti, sillä tunsin, että raukea
ruumiisi oli oudon lähellä minua,
niin että sydäntäni lämmitti sun sydämesi
hehkuva palo.
Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
Sinä kuiskasit: »oi armaani», ja kiersit
käsivartesi ympärilleni,
ja sun rakkautesi oli janoinen kuin yrtti
suolaisessa erämaassa.
Koko yön vallan suutelin sinua, sillä tahdoin
juopua lumoavien huultesi hurmasta
ja vuodattaa sinuun olemukseni riemun unessa
autuaassa.
Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!
— — —
Sydämen liekki sammuu aikanaan ja punaisten
huulten hurma katoaa pois —
se on vain elämää: vihreän kesän jälkeen
tulee aina alaston syksyn kuu.
— Nyt olet sinä mennyt! Lehdossa on
tallattuja kukkia ja maahan kääntynyt ruoho
kuivettuu.
Lämpöä vailla pudottaa lehtensä sinun
lempesi loihtima puu…
Tähdet, ah tähdet — ette leimua enää! —
Jo kesän kutsui kuolema, jo tiirat lensi pois. Kuin ruumislaulu kalsea yön lakkapäissä sois.
On syksyn sade vihmonut nyt kylkeen kallion, sen louhisyliin paennut pien' näkinkenkä on.
Oi silmä, turhaan syttynyt sa ettet koskaan ois! Öin, päivin niin on kylmä nyt, siis sammu, sammu pois!
On pilven reunat pimeät, ei kultakuuta näy. Veet viluhiset, vihreät jääriittehesen käy…
Jo kesän kutsui kuolema, myös, näkinkenkä, mun. Oi helmisydän hohtava, tää murhe vie nyt sun!
Viel' unihisko, armas, palaa se onnen hetki autuas, kun ensi kerran, hiljaa, salaa sain hyväellä hiuksias? Mua painoi tuska niinkuin vuori ja levotonna rinta löi. En tiennyt, hellyyteni nuori se mitä janos, ikävöi.
Sa tulit. Haavaani se valoi kuin uuden kivun polttehen. Ja suruaan sun silmäs paloi, kuin iltataivas, tummuen. Sa pääsi painoit. Käsilläni ma tunsin kuumat kyyneles, sun ihos lämmön lähelläni ja oudon tuoksun hiuksies.
Ja liekki hellyyden kuin tuli loi valoon koko maailman, ja kultahehkuun tuska suli yön pimeän ja katkeran. Ah, ylivoimaisesti nousi yks ainut tunne rintahain, mun sieluni luo sielus sousi yl' aaltoin ruusunpunervain!
Niin uusi, outo olit mulle ja sentään tuttu, läheinen. Sen sanoa ma tahdoin sulle, mut kasvojasi nähnyt en. Ma käsilleni vaipunehen näin pääsi tumman, rakkahan, ja niskaan hienoon, lämpöisehen ma painoin ensi suudelman.
Sataa, sataa, ilta saa ja suruharsoon hienoon
verhoo ilman tummuvan ja hämärtyvän tienoon.
Puistikossa poppelit on tummat, korkeat.
Korkeammat vuoret vielä, metsät tummemmat
silmänkantamattomina aukee välillämme,
ja pilvistäkin yli maan soi itku ikävämme!
Avaan hämyyn ikkunan, ja sisään tulvahtaa
poppelien lemua niin unenhuumaavaa.
Olentooni lämpö virtaa läsnäolos armaan,
niinkuin halki sumusään ja sateen vihman harmaan
korvani mun valtimojes sykkeen kuulla vois,
ja syömet yli yön ja eron samaan rytmiin sois!
Ah ystäväni, tumma on ja vihmanraskas yö, ja sateen itku voimaton vain ikkunahan lyö!
Mun mieleni on väsynyt
kuin pelto yöllinen,
jot' aura syvä kyntänyt
on päivän umpehen.
Ah ystäväni, minuhun
jo ootko väsynyt
kuin sade, joka runnellun
maan yli valuu nyt?
Sun aatoksesko ylitsein
kuin pilvi kumartuu,
jok' käsivarsin uupunein
nyt yöhön kurkoittuu?
Se itään, länteen leviää,
se päivää rukoilee,
miss' ilmain hurmaa heräävää
maa, taivas värisee!
Sa ilo, onni, autuus mun, sa rakas ennen, nyt, ah sano, onko minuhun jo lempes väsynyt?
Joka aamu ilmahan värisevään kesän tuoksuvan viiniä valuu, ja valtimot paisuu, kuin viestiä tois meren ääriltä aaltojen paluu. Mut kun en kuule kaikua äänesi armaan, veren läike laulutta haihtuu, kuin kalliohon aallon vihreän harmaan vesi särkyy, vaahdoksi vaihtuu.
Joka ilta merehen himmenevään kesän kultainen malja vaipuu — ma pimeään hiljaisuuteen jään, mua repii hillitön kaipuu, kuin salaa kaikki valtimot katkeis ja en haavaa kääriä voisi, kuin hirveä, tuhkanharmaa tyhjyys mun vereni kuiviin joisi.
Keltainen kehrä pakenee, ulapan tummuus tihenee. Takana pitkät varjot on, edessä hehku rannaton!
Kuljinko kauan, muista en.
Ruususatehen keltaisen
vuodatit purteen, ihanin,
vuodatit käsin runsahin!
Oranssinpunervat ulapat
kaukana kehrääs kantavat.
Taaksesi pimeys lankeaa,
edelläs purppura kimaltaa.
Oi sinä sydän punainen,
jumala kuumain tähtien!
Viel' ei käteni uupuneet,
sätehes silmää ei sokaisseet.
Pimeys ylläni tihenee,
sylistä ruusut varisee.
Iloinen hurmas mulle suo,
vereeni tulinen lämpös luo!
Varjot painavat purjeeseen, lasketan liekkis sydämeen! Päästä en, jumala, sinua, ennenkuin siunaat minua!
Nyt nousee syksyn usva mun ikkunani luo
ja tarhastani verkkaan se kaiken veren juo.
Kas, aamun sarastaissa ma vielä nähdä voin:
kuin liekit sammuvaiset on terät unikkoin.
Mut keltatäplät säihkyy jo orvokkien vyön
kuin syvät tähdet syksyn, sen sinimustan yön.
Ah sinä, joll' orvokin tuoksu kasvoillas
ja unikoiden liekkejä keväthameessas!
En löydä enää laulun ma villihunajaa
niin kultaista ja tummaa ja onnenhuumaavaa.
Nyt nousee syksyn usva mun ikkunani luo
ja tarhastani kohta, ah, kaiken veren juo.
Kuinka lähellä syksy on kevättä! Ellen näkisi ikkunastani keltaisten lehtien verkkaan leijailevan väsyneistä puista, luulisin, että on maaliskuu tänä keveänä, onnellisena aamuna, jolloin kaikki katot hehkuvat kultaisessa valossa, ja auringon utuisessa vihmassa putoilee räystäiltä silloin tällöin suuria pisaroita ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä…
Kuinka lähellä murheeni on onnea!
Ellen näkisi ympärilläni
aution ja yksinäisen majani ilottomia seiniä,
jotka muistuttavat minulle, kuinka kaukana
olen sinusta,
luulisi onnellinen sydämeni,
joka on täynnä läsnäolosi pakahduttavaa riemua,
sinun astuvan sisään seuraavalla hetkellä
silmäteriesi säteillessä
kyynelhimmeän helmiäisen keskeltä
kultaisia läikkiä
ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä…
Tääll' liukuu suksi ääneti, kuin all' ei lunta ois,
vain syvä hiljaisuus, jok' aaltoilee ja hohtaa!
Mut kuinka loitos humiseviin metsiin painun pois,
yön yhden laulua mun korvani ei kohtaa.
Sua metsätiellä katsomahan, armas, unohduin.
Pääs painoit hymyillen sa eessä silmieni.
Ma punehtuvan salaisuuden kasvoiltasi luin.
Sun kuuman hellästi ne sanoi omakseni.
Sua kietoi hurma nuoruuden kuin pilvi, hohtaneet
ei havut vihreät niin villin raikkahalta,
niin pehmeästi hämyssä ei lumet säteilleet
kuin poskes turkisten ja tumman hatun alta.
Mua poltti onni yöllinen kuin kuuma väristys.
Pois luota ihmisten, sa yksin kerallani!
Ja tähdet paloi, kohisten soi metsän pimeys
kuin tuska, autuus tulevainen rinnassani.
Niin liukuu sukset ääneti, kuin all' ei lunta ois,
vaan itse hiljaisuus, jok' aaltoilee ja hohtaa!
Ah armas, hurman yöstä yhä kauemmaksi pois,
kuin aallot hiljaiset, mua eron vuodet johtaa.
Keinu heilahda kultainen pitkin yöllistä Linnunrataa! Usmat tähtien ylhäisten unhon valkeaa vihmaa sataa…
Näin en silmäisi loistavan
koskaan nähnyt, mun armahani:
heräät paareilta kuoleman
tähtikeinuhun rinnallani.
Katso, armahin, kimmeltää
tuolla sininen aamutähti!
Vuos jo miljoonas vierähtää,
illan tähdestä tie kun lähti.
Illan tähdestä kaulalles
poimin rubiinin hehkuvimman,
aamutähdestä hiuksilles
saan ma safiirin kirkkahimman.
Keinu heilahda tähtien
pitkin hiljaista Linnunrataa!
Usmat sinisen korkeuden
unhon valkeaa härmää sataa…
Annan safiirin hiuksilles
ensi helluntaisuudelmasta,
kuuman rubiinin kaulalles
kesän onnesta polttavasta.
Keinu, heilahda hiljemmin hiilenmustalla taivahalla! Armas, muistatko kyynelin keinun vaahterapuiden alla —!