ERÄMAAN MATKAAJILLE

Saarnoja

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLTÖ:

Alkulause.
Jumalan valtakunta, 1. Adventtisunnuntai.
Älä heitä pois uskallustasi! 2. Adventtisunnuntai.
Todellinen suuruus. 3. Adventtisunnuntai.
Nöyrien luo tulee Kristus 4. Adventtisunnuntai.
Mikä merkitys on joululla meille? Joulupäivä.
Uhrautuvaisuus. 2. Joulupäivä.
Arkielämässä. Joulun jälk. sunnuntai.
Vapahtaja luottaa meihin. Uudenvuodenpäivä.
Häviämätön omaisuus. Uudenvuodenpäivän jälk. sunnuntai.
Toivo. Loppiainen.
Lapsemme. 1. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Kuuliaisuus. 2. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Anna! 3. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Elämän taistelussa. 4. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Kilparadalla. Septuagesima.
Kylväjä lähti kylvämään siementänsä. Sexagesima.
Veisatkaa Herralle uusi virsi! Kynttilänpäivä.
Käy sisään kärsimysportistasi! Laskiaissunnuntai.
Mistä meidän on iloittava. 1. Paaston aik. sunnuntai.
Eräs elämäntarina. 2. Paaston aik. sunnuntai.
Tulesta temmattu kekäle. 3. Paaston aik. sunnuntai.
Jumalan siunaus. Puolipaastosunnuntai.
Ristin voima. 5. Paaston aik. sunnuntai.
Äiti. Marian Ilmestyspäivä.
Vanha muistolahja. Palmusunnuntai.
Se on täytetty! Pitkäperjantai.
Minä uskon iankaikkiseen elämään. Pääsiäispäivä.
Kun elämä vaikenee. 2. Pääsiäispäivä.
Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse. 1. Pääsiäisen
jälk. sunnuntai.
Herra on minun paimeneni. 2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Mieskohtainen usko. 3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Sielun jano. 4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Kaikkien sydänten päivä. Rukoussunnuntai.
Kuinka pääsemme taivaaseen? Helatorstai.
Opetuslapsena olemisen vaara ja ihanuus. 6. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Pyhä Henki. Helluntai.
Hyvä sanoma. 2. Helluntaipäivä.

ALKULAUSE.

Useimmat näistä saarnoista ovat syntyneet Lapissa, kaukana suuren maailman elämästä ja hälinästä. Siis yksinäisyydessä.

Siitä johtuu, että ne melkein poikkeuksetta pyörivät yhden ja saman kysymyksen ympärillä: kuinka ihminen jaksaa kestää? Mutta samasta syystä johtuu myös, ettei tämä kysymys monessakaan näistä tule selvästi näkyviin. Yksinäisyydessä ei ajatella »ohjelmanmukaisesti». Siellä tyydytään vain siihen, että voidaan lausua rohkaiseva sana itselle ja lähimmäiselle, joka kamppailee saman yksinäisyyden painon alla.

Mutta — sellaiseksihan muodostuu elämä monelle nykyajan ihmiselle muuallakin. Suuressa kaupungissa voi ihminen tuntea itsensä vielä yksinäisemmäksi kuin erämaassa. Näiden »erämaan matkaajien» puoleen tahtoisin siis tällä kokoelmallani kääntyä. Tahtoisin sanoa jotenkin tähän tapaan: »Älkäämme hätäilkö! Ehkäpä tämän synkän metsän läpi sittenkin johtaa jokin tie ja mekin pääsemme — vaikka ehkä yksinäisiä polkuja kulkien — sille portille, joka vie elämään.»

Jos siis tämä kokoelma voi jotakin yksinäistä, tuskassa ja pimeässä kamppailevaa lohduttaa, on sen tarkoitus saavutettu.

Tekijä .

JUMALAN VALTAKUNTA.

1. Adventtisunnuntai. — Jes. 25, 6—10.

Vanha kirkkovuosi on loppunut; me seisomme uuden kynnyksellä. Me suuntaamme katseemme tulevaisuuteen: mitä on tämä uusi kirkkovuosi tuova tullessaan?

On niin somaa nähdä, että päivän evankeliumikin viittaa tulevaisuuteen — siihen aikaan, jolloin Jumalan valtakunta ilmestyy täydessä kirkkaudessaan.

Milloin se tapahtuu?

Toiset sanovat sen jo tavallaan tapahtuneen tahi että se tapahtuu parhaillaan; toiset taas ovat sitä mieltä, että se tapahtuu tulevaisuudessa.

Emme rupea väittelemään tästä; olemme yksinkertaisesti sitä mieltä, että se tapahtuu tulevaisuudessa. Pääasia on vain, että Jumalan valtakunta kerran ilmestyy täydellisenä. Ja silloin toteutuu se, mistä tekstin sanat puhuvat.

Kaikki kansat kokoontuvat Jumalan vuoren ympärille, — tuon vuoren, jolla toimeenpannaan »pidot parhaasta viinistä, ydinrasvasta ja puhtaasta viinistä». Silloin pannaan myös pois »kääriliina», joka nyt verhoaa kansoja, t.s. kaikki se, mikä nyt estää näkemästä Jumalan tarkoituksia ja kunniaa.

Silloin on kuolema nielty iankaikkisesti, silloin on kyynelet pyyhitty pois ihmislasten kasvoilta. Silloin on »kansan häpeä» poistettu koko maasta.

Silloin antavat kansakunnat Jumalalle tunnustuksen: »Katso, meidän
Jumalamme, jota me odotimme!»

Tällaisina aikoina kuin nämä on lohdullista ajatella, että Jumalan valtakunta kerran ilmestyy kirkkaudessa.

Nyt ovat kansakunnat vielä kaukana rauhasta. Aseet on kohotettu taisteluun. Ihmiskunta väänteleikse maailman sodan iskemissä haavoissa. Jumalalla näyttää olevan kovin vähän sanottavaa. Maailman on vallannut suuri huvitteluhalu; heikko sorretaan, väkevä esiintyy röyhkeänä.

Se, mikä erityisesti meitä nostaa ja kannattaa, on Jumalan sanan antama toivo , — toivo paremmasta ajasta. Silloin kun ei apua näy, saamme kiinnittää katseemme toivon tähteen.

Tiedämmehän, että — kuta pimeämpi yö on, sitä kirkkaammin tuikkivat tähdet. Niin tämäkin lupaus Jumalan valtakunnan tulosta loistaa kirkkaana nykyisenä raskaana aikana.

Toivo ylläpitää ja kannattaa, antaa uusia voimia, uutta rohkeutta ja elämänhalua. Niinhän olemme jo kokeneet maallisessa elämässä.

Me työskentelemme täällä toivossa. Yhtä kannattaa yksi, toista toinen toive. Mutta yhteistä kaikille on, että toivo ylläpitää.

Ihmiskuntakin kamppailee toivossa. Jokaisella kansakunnalla on omat toiveensa. Sodassa tappiolle joutunut toivoo pääsevänsä kerran kostamaan. Ja voittajaa elähdyttää toivo hyötyä voitostaan niin paljon kuin mahdollista. Mutta ihmiskunnan jaloimpia elähdyttää lopullisen rauhan toivo — sellaisen ajan odotus, jolloin kansakunnat, lyöden sovinnon kättä toistensa kanssa, sanovat: »Katso, meidän Jumalamme, jota me odotimme!»

Entäs me yksityiset ihmiset — mitä sanoo tämä sana meille?

Se kehoittaa meitäkin katsomaan tulevaisuuteen luottamuksella, toivorikkaina. Se kehoittaa meitä viipymään tämän tulevaisuuden kuvan tarkastelemisessa lapsen tavoin, joka kaunista kuvakirjaa katsellessaan unohtaa ikävänsä. Sillä katso — äsken se vielä itki ja suuret kyynelet vierivät sen poskia pitkin. Sillä oli niin kovin paha olla. Mutta nyt se hymyilee kyyneltensä lomasta, koska äiti on ojentanut sille kauniin kirjan. Sitä se nyt ihmetellen selailee ja sen surulliset ajatukset vaihtuvat kirkkaiksi, onnellisiksi. Sen mielikuvitus kantaa sen toiseen maailmaan, — maailmaan, jossa on vain hyvää ja kaunista.

Tällaisina aikoina kuin nämä painaa meidänkin sydäntämme usein raskas murhe. Missä on Jeesus Kristus? kysymme me. Eikö hän näe, kuinka surullisella kannalla täällä ovat asiat? Missä on Jumalan valtakunta, josta kirkoissa saarnataan? Me näemme vain tuskaa, kärsimystä, kyyneleitä ja kuolemaa, kalpeita, nälkäisiä kasvoja ja sammuneita silmiä, joiden kerrallisen kirkkauden murhe on himmentänyt. Missä on lupaus »kaiken uudelleen asettamisesta»?

Ystäväni, se lupaus on tässä esilläolevassa sanassa. Kerran koittaa aika, jolloin kaikki kyynelet kuivataan. Jumala itse tekee sen ja — oi, kuinka hellällä kädellä hän sen tekee! Aivan kuin äiti, jonka luokse lapset tulevat itkien. He ovat riidelleet ja nyt on jokainen pikku sydän murhetta täynnä; ja he vielä syyttävät toisiaan. Mitä tekee äiti? Hän nuhtelee heitä lempeästi ja kuivaa sitten vuorotellen itsekunkin silmät.

Tämänkaltaisen ihanan kuvan luo päivän sana eteemme. Tulee aika, jolloin kuolemaa ei enää ole; se on menettänyt peljättäväisyytensä. Silloin on sulanut viha ja katkeruus ihmissydämistä. Kokonaiset kansat kohtaavat toisensa veljinä. He ojentavat toisilleen kätensä ja sanovat: »Katso, tämä on meidän Jumalamme, jota me odotimme, ja hän pelastaa meidät!» Kuinka mielellämme tahtoisimme olla mukana tuona päivänä!

Tällainen valoisa kuva sielussamme aloitamme nyt uuden kirkkovuoden. Meillä ei ole täällä Hoosianna-laulua niinkuin etelän edistyneissä ja väkirikkaissa seurakunnissa. Mutta minusta tuntuu siitä huolimatta, että nyt on adventti. Sillä mehän voimme laulaa tuon laulun sydämissämme, kun astumme kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä, — hyräillä sitä matkalla koteihimme, kulkiessamme kirkasta talvista tietä pitkin. Ja me voimme kuvitella, että puiden oksilla kimaltelevat lumihiutaleet ovat kyyneleitä, — kärsivän ihmiskunnan kyyneleitä, jotka Jumala on kerran pyyhkivä pois. Amen.

ÄLÄ HEITÄ POIS USKALLUSTASI!

2. Adventtisunnuntai. — Hepr. 10, 35—39.

Uskallus merkitsee tässä samaa kuin ujostelemattomuus, — siis ominaisuutta, jonka tuntomerkkinä on se, että ihminen jokaisessa tilaisuudessa näyttää »oikeaa väriä». Siis jokseenkin samaa kuin teeskentelemättömyys.

Se on tavallisesti ominaista nuoruudelle.

Nuorina ollaan teeskentelemättömiä, — ainakin suuremmassa määrässä kuin vanhempina, enemmän elämää kokeneina. Silloin ei tavallisesti olla herkkiä ilmaisemaan sisimpiä ajatuksia. On tultu varovaisiksi.

Se voi kyllä käydä päinsä monella elämän alalla. Onhan maailmassa toimialoja, joilla sisimpien ajatusten ja todellisten tarkoitusten salaaminen luetaan elämän suurimpiin taitoihin kuuluvaksi. Sellainen on esim. valtiomiehen toimiala.

Maailman valtioviisaus, jonka tarkoituksena on lujan otteen pysyttäminen oman maan käsissä, rakentuu suurelta osaltaan sille taidolle, kuinka kulloinkin osataan olla taitavia ja salaperäisiä. Luulen, että meidän Jumalallamme taivaassa on paljon näitä miehiä vastaan.

Toista on hengen elämän, Jumalan valtakunnan alalla. Siellä ei valtioviisaus saa tulla kysymykseen. On aina näytettävä oikeaa väriä.

Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että olisi aina oltava valmis todistamaan niinkuin esim. Pelastusarmeijassa. Päinvastoin tuollainen pakollinen todistaminen voi hyvin usein tukahduttaa oikean uskonelämän. Se on olevinaan uskallusta, ujostelemattomuutta, mutta pakon orjallinen ies muuttaakin sen teeskentelyksi, uskalluksen vastakohdaksi.

Ei, minä tarkoitan, että olisit aina rehellinen ja suora. Silloinkin, kun olet joutunut epäilyksiin. Se on sittenkin parempaa uskallusta kuin vastakkaisen käsityksen antaminen itsestäsi.

Mutta — sinä sanot — tämähän ei oikeastaan kuulu minulle. Minähän olen tavallaan luopio kirkollisessa merkityksessä. Minähän en voi uskoa niinkuin muut. Olen luopunut noilta uskon suurilta valtateiltä, joita joukot kulkevat. Löysin oman polkuni ja luulin sen johtavan perille. Mutta — huomaankin eksyneeni suureen, pimeään metsään, ja polku on häipynyt olemattomiin.

Mitä sanoisin sinulle?

Sanoisinko: käänny takaisin, palaa tutuille, entisille poluille, joita lapsena vaelsit?

En, sillä tiedän, ettet kuitenkaan voisi sitä tehdä.

Mitä siis sanoisin?

Sanon: älä heitä pois uskallustasi! Pyri vain eteenpäin! Seuraa vakaumustasi, jonka olet suurten taistelujen kautta saavuttanut. Älä rupea tuskailemaan uskonkappalten kanssa. Jos olet ne kerran heittänyt, niin anna niiden olla. Sillä sydämessäsihän asuu kuitenkin voimakas totuuden löytämishalu. Älä heitä pois uskallustasi, jonka palkka on suuri!

Luuletko, ettei Jumala taivaastaan seuraa sinun kulkuasi? Oi, sinun matkaasi hän juuri seuraakin. Hän on itse istuttanut poveesi tuon kipinän, tuon halun tinkimättömään tutkimiseen ja arvosteluun. Sinä olet uskollinen itsellesi juuri tuota halua seuratessasi.

Sanot: onhan minulla jo joku pieni sirunen, joku kallis kultajyvänen. Olen saanut sen ihanan, vapisuttavan vakaumuksen, että Jeesus Kristus on ihminen. En tahdo kieltää hänen jumaluuttaan, mutta en käsitä sitä vielä. Mutta — ihminen, se ajatus lämmittää ja rohkaisee minua sanomattomasti.

Niin — älä heitä pois uskallustasi. Pidä kultajyväsi. Sinulla on jo
Vapahtaja, joka kuljettaa sinua eteenpäin.

Katso: urhoollisimmat sotilaat palaavat taistelusta haavojen peittäminä. He eivät säästäneet itseään. He eivät halunneet vetäytyä pois. Heidän olisi ollut toisinaan helppo suojata itseään ja siten välttyä iskuilta. Mutta — heidän intonsa, paras osa heissä, vaati ryntäämään eteenpäin.

Luuletko, ettei Jumala pysty arvostelemaan sinua oikein, sinä epäilysten haavoittama sielu? Kerran kun pääset perille — ja sinä pääset! — hän osoittaa sinua enkeleilleen ja sanoo: »Katsokaapa tätä taivaltajaa. Hän valitsi sangen vaikean tien. Hän lähti kulkemaan sen suuren korven läpi, jonka nimi on Yksinäisyys. Hänellä ei ollut toveria matkalla. Hän uupui ja lankesi monta kertaa, hän repi vaatteensa piikkipensastoissa, mutta perille hän on kuitenkin päässyt. Hoitakaa hänen haavansa ja antakaa hänelle uudet, ehyet vaatteet.»

Niin — älä heitä pois uskallustasi. Kulje eteenpäin. Sinähän et tahdo kuulua niihin, jotka »vetäytyvät pois». Sinä pyrit päämäärään. Tietysti sinun olisi paljon mukavampi astua uskonnollisen tavanmukaisuuden teitä. Siellä olisi sinulla paljon tovereita ja saisit olla rauhassa. Ei kukaan tuomitseisi eikä arvostelisi sinua. Nyt jokainen osoittaa sinua sormellaan ja sanoo: »Katsokaa hullua miestä, joka lähti metsään, vaikka edessä oli selvä maantie.»

Niin — siellä olisi turvallista ja paljon matkakumppaneja, noita pyhiinvaeltajien joukkokaravaaneja, jotka oppaittensa johdolla matkaavat majapaikasta toiseen, uskotellen, että heidän tiensä on ainoa, joka vie Pyhään maahan.

Ei — kulje sinä vain yksinäsi. Perille sinäkin pääset. Saat kerran hämmästyksellä todeta, että sinuun sovellutetaan tekstimme loppusanat: »… vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi». Amen.

TODELLINEN SUURUUS.

3. Adventtisunnuntai. — Matt. 11, 11—19.

Olette kuulleet puhuttavan suurmiehistä. Tiedätte ehkä jonkun nimenkin. Suurmiehillä tarkoitetaan sellaisia miehiä, jotka ovat saaneet aikaan jotakin suurta joko henkisen tahi aineellisen elämän alalla, — sellaista, mikä tulee koko kansan hyväksi.

Jumalan valtakunnallakin on omat suurmiehensä. Päivän evankeliumi esittää meille yhden heistä: — Johannes Kastajan. Hänestä antaa toinen, häntä vielä suurempi, todistuksen: »Hän on vaimoista syntyneiden joukossa suurin.»

Suuruutta mitataan vain tässä näkyväisessä maailmassa toisin kuin
Jumalan valtakunnassa. Siellä tulee yksinomaan kysymykseen henkinen
suuruus. Tämä saavutetaan hengen yhteyden kautta kaikkein suurimman,
Jeesuksen Kristuksen, kanssa. Sen vuoksi kehoittaa apostolikin:
»Jokaisella olkoon se ajatus, mikä Jeesuksella Kristuksella oli.»

Tämä henkinen suuruus on usein samaa kuin nöyryys ja vaatimattomuus.
Pienin taivaan valtakunnassa on suurempi Johannes Kastajaakin.

Maallinen suuruus saavutetaan esimerkiksi suurten tietojen kautta. Sanotaanhan, että tieto on valtaa. Niiden avulla avaantuvat hyvin monessa tapauksessa yhteiskunnalliset valta-asemat, päästään ylhäisten ja mahtavien suosioon. Sekin voi olla tavoiteltava päämäärä. Mutta suurempaa kuin tämä, on se kuninkaallinen elämä, jonka avulla voitetaan tämä maailma ja sen ruhtinas. Tämä suuruus on lähtöisin Jumalasta. »Sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on voittanut maailman, meidän uskomme.» (1. Joh. 5, 4.)

Monet ihmiset saattavat olla suuria tässä maailmassa, mutta maailma on voittanut heidät. He ovat heikkoja suuruudestaan huolimatta.

Johannes Kastaja oli kohonnut ihmisten yläpuolelle. Hän ei ollut riippuvainen ulkonaisista tavoista eikä siitä, mitä ihmiset pitivät tärkeänä. Näkyväinen oli menettänyt merkityksensä häneen nähden. Sen vuoksi hän esim. esiintyi perin vaatimattomasti puettuna. Hän ei kuulunut »hienoihin vaatteisiin puettuihin». Siinä oli yksi piirre hänen suuruudestaan.

Toinen oli siinä, ettei hän halunnut riistää itselleen kunniaa, joka ei hänelle kuulunut, vaikka hän aivan hyvin olisi voinut sen tehdä. Hänen julkinen esiintymisensä oli tehnyt siksi voimallisen vaikutuksen, ettei kukaan olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi julistanutkin itsensä Kristukseksi. Mutta sitä hän ei tehnyt, sillä hän oli nöyrä. »Hänen tulee kasvaa, minun tulee vähetä», sanoi hän, puheen johtuessa näihin asioihin.

Kolmas piirre, jonka voimme helposti havaita, ja joka tekee hänestä suurmiehen Jumalan valtakunnassa, on se, ettei hän peljännyt ihmisiä. Hän uskalsi mennä nuhtelemaan Herodesta tämän synnistä. Missä meillä on nykyisin sellaisia miehiä?

Mutta — tämä suuruus, joka Jumalan edessä kelpaa, on vaikeuksia tuottava ominaisuus. Sen omistaja saa olla aina valmis kärsimyksiin. Sen todistaa meille Johannes Kastajan elämä.

Hän oli juutalaisten mielestä liian ankara, kovin ahdasmielinen. Hänen herransa, Vapahtaja, oli taas liian lempeä, liiaksi vapaamielinen.

Samoin on asianlaita vielä tänäkin päivänä. Kristitty on ympäristönsä mielestä joko liian maailmallinen tahi liian vapaa. Käyttäytyipä hän miten tahansa, hän ei koskaan kelpaa. Hän saa olla aina valmis ottamaan vastaan moitteita ja tuomiota.

Mutta — jos hän — niinkuin Johannes Kastaja — on kokonaan antautunut Jumalan valtakunnalle, hän ei välitä maailman tuomiosta. Häntä kannustaa vain yksi ainoa suuri intohimo, jos niin tahtoisimme sanoa: halu voittaa Jumalan valtakunta kokonaan. Hän tahtoo olla väkevä, joka »repii» sen itselleen.

Kuulutko, kuulijani, noihin väkeviin, noihin sankarisieluihin, jotka panevat kaikki alttiiksi päämääränsä saavuttamiseksi? Apostoli Paavali kuului niihin. Hän sanoo muutamassa lähetyskirjeessään: »En tahdo mistään muusta tietää kuin Jeesuksesta Kristuksesta, siitä ristiinnaulitusta». Hän oli »väkevä»; hän »repi» Jumalan valtakunnan itselleen.

Samanlaisen väkevän esittää Vapahtaja meille vertauksessa kauppiaasta, joka etsii kalliita helmiä. Kun hän löytää yhden sellaisen, hän menee pois, myy kaikki, mitä hänellä on, ja ostaa sen helmen.

Jos maalliseen suuruuteen pyrkiminen tuottaa pyrkijälleen kieltäymyksiä ja taisteluita, niin ennen kaikkea pyrkiminen suureksi Jumalan edessä. Siinä jos missä on kilvoitus tarpeen. Ja se kilvoitus on tavallisesti niin tulista, niin vaivaa kysyvää, ettei siinä ole aikaa tuudittautua suuruuden unelmiin. Se, joka on suuri Jumalan edessä, tietää sen itse kaikkein viimeksi.

Ehkä sanot nyt: Mitä sitten kannattaa taistella sellaisen suuruuden puolesta? Eikö ole paljon järkevämpää koettaa saavuttaa hyvä yhteiskunnallinen asema kuin jättäytyä kärsimyksille ja pettymyksille alttiiksi? Jos Jumalan valtakunnan valloittaminen on niin kovan takana, saa se minun puolestani jäädä. Hyvä on. Se on ainakin järkevää puhetta ja moni kuuntelee sitä mielellään. Mutta se, joka niin ajattelee, et ole sinä; se ei ole sinun sielusi ääni. Ja sinun sielusi ja henkesi kaipaa Jumalan valtakuntaa ja sitä taistelua, jolla se on voitettava. Senvuoksi et sinä voi jäädä toimettomaksi sivultakatsojaksi, vaan sinä lähdet mukaan siihen taisteluun, joka on pyhin ja jaloin kaikista taisteluista, — taisteluun, jossa ratkaistaan sinun sielusi pelastus. Sillä sinähän tahdot olla väkevä, joka tempaat itsellesi parhaimman voittosaaliin — Jumalan valtakunnan. Amen.

NÖYRIEN LUO TULEE KRISTUS.

4. Adventtisunnuntai. — Joh. 1, 19—28.

Nöyrien luo tulee Vapahtaja — siitä puhuu päivän teksti. Nöyrät saavat hänet nähdä ja omistaa, »Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon.»

Päivän evankeliumi puhuu miehestä, joka todella oli nöyrä: — Johannes Kastaja. Hänellä oli loistavat lahjat, tällä tulisieluisella, hehkuvalla miehellä. Kun hän puhui, oli kuulijoiden pakko kuunnella.

Mutta niin vaatimaton. Metsä, tuoksuva metsä oli hänen asuntonsa, sammalmätäs hänen päänsä alanen. Kun hän aamulla heräsi, kimaltelivat kastehelmet hänen mustassa tukassaan. Kameelinkarvainen vaippa yllään ja vyöllänsä nahkainen vyö hän astui joen rannalle auringon paisteeseen ja saarnasi. Hän saarnasi siitä, mistä koko luontokin hänen ympärillään puhui, — tuo auringon valossa kylpevä, rehevä luonto: — Jumalan valtakunta on lähestynyt!

Kuulijoita virtasi hänen luokseen. Niitä tuli kaupungista ja maakylistä, — monenmoisia ihmisiä, joilla kullakin oli omat harrastuksensa, omat surunsa ja omat ilonsa. Johannes Kastaja puhui heille kaikille ja hänen puheensa teki valtavan vaikutuksen.

»Hän on Kristus!» Niin kuului kuulijoiden arvostelu. »Hän on varmasti joku profeetoista.» Luuletteko, ettei Johannes kuullut noita kuiskeita, nähnyt kuulijainsa kasvoista, minä häntä pidettiin?

Kyllä — kyllä hän sen huomasi. Ja varmasti kiusaaja kuiskasi hänen korvaansa: »Omista tuo arvo, niin tulevaisuutesi on taattu. Kansa kantaa sinut käsillään pyhään kaupunkiin ja sinusta tulee kuuluisa mies!»

Mutta — Johannes Kastaja voitti kiusauksen. Ei hän halunnut omistaa itselleen Kristuksen arvoa eikä profeetoiden mahtiasemaa. »Minä olen huutavan ääni korvessa», hän sanoi vain.

Yksi vain oli suuri hänen mielestään: Jeesus Kristus. Hänestä tahtoi Johannes todistaa, kääntää ihmisten ajatukset pois itsestään ja kiinnittää ne Kristukseen. Tämän miehen rinnalla hän tunsi itsensä pieneksi, niin vähäpätöiseksi, ettei katsonut olevansa ansiollinen edes hänen kengännauhojansa päästämään.

»Teidän keskellänne seisoo mies, jota ette tunne.» Niin hän saarnasi. Hän tahtoi tehdä tämän tuntemattoman tunnetuksi. Mutta nuo ylpeät fariseukset eivät nähneet Kristusta. He näkivät vain köyhän puusepän pojan, vaatimattoman kansanmiehen, mutta Messiasta he eivät hänessä tunteneet. Tämä oli heidän mielestään toisenlainen: — hän esiintyisi loistavan seurueen kanssa ja hänen ensimmäinen päämääränsä olisi roomalaisten karkoitus, noiden sortajien, jotka pitivät hallussaan Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin maata. Sellaisen Messiaan he kyllä olisivat tunteneet ja vastaanottaneet.

Mutta Johannes Kastaja näki hänet. Hänen henkensä silmä oli tunkeutunut Natsaretin miehen halvan ulkoasun läpi havaitsemaan enemmän, kuin mihin muut pystyivät. Hän näki Messiaan ja kuninkaan, sen vuoksi, että hän itse oli nöyrä.

Niin on vieläkin. Näin joulun lähestyessä vaeltaa Vapahtaja jälleen ihmisten keskellä, mutta kuka tuntee hänet. Ehkä joku, jolla on hengen terävä silmä. Hän kulkee kylän tiellä ja vaeltaa kaupungin katuja. Mutta suurimpaan osaan ihmiskuntaa sopii sana: »Teidän keskellänne seisoo mies, jota ette tunne.»

Mistä tämä johtuu? Siitä, että on niin harvassa nöyriä ihmisiä. Jokainen tahtoo olla jotakin, tulla ensimmäiseksi. Ja se, joka pyrkii ensimmäiseksi, ei näe viimeisiä. Ja niiden joukossa vaeltaa Vapahtaja.

Johannes Kastaja oli nöyrä. Siinä oli hänen voimansa. Sen vuoksi hän saattoi niin selvästi osoittaa Jeesusta Kristusta ja nähdä hänen suuruutensa.

Mitä on nöyryys? Onko se omien puutteellisuuksien jokapäiväistä ruikuttamista? Sitähän kyllä usein kuulee. Siitä päättäen olisi nöyriä ihmisiä enemmän kuin ylpeitä.

Ei, nöyryys ei ole ruikuttamista. Se on päinvastoin omien lahjojen ja oman elämäntehtävän täyttä tuntemusta ja iloa tämän tuntemisen johdosta. Mutta sellaista iloa ja tuntemista, joka johtuu siitä, että Jumala on kaiken Herra. Tällaiseen nöyryyteen liittyy aina erikoinen voiman tunto. Sitä tarkoittaa Paavalikin sanoessaan: »Kun minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen».

Jos ihmiset omistaisivat tällaisen nöyryyden, he voisivat enemmän iloita Vapahtajan tulosta. He iloitsisivat siitä samalla tavoin kuin oppilas, joka on ensi kertaa omin päinsä ratkaissut vaikean laskutehtävän ja nyt odottaa, että opettaja tulisi sitä katsomaan ja antamaan hyväksymisensä. Sellaisen oppilaan ilossa on suuri annos nöyryyttä, koska hän tietää, että taito on opettajan antama.

Niin — laskutehtävä. Mikä se on näin joulun edellä?

Se on sisäisen ihmisen saattaminen sopusointuiseen, lapsenomaiseen mielialaan kaikista suruista ja murheista huolimatta, — mielialaan, jossa soi tämä sävel: — on ihanaa olla ihminen, kärsivä, taisteleva ihminen, koska sellaisille ennenkaikkea kuuluu lohdutus ja lepo näin joulun edellä ja joulun aikana. Amen.

MIKÄ MERKITYS ON JOULULLA MEILLE?

Joulupäivä. — Matt. 1, 18—25.

Jos olisin lapsi, olisi joululla merkitystä minulle, sanoo moni nykyajan ihminen. Voisin kuvitella, kuinka enkelit hiiviskelevät pimeässä ja kurkistelevat tuvan ikkunoista sisään, ja että iltatähti on juuri se sama tähti, joka johti Itämaan tietäjät Vapahtajan seimelle. Taikka seisoessani ulkona pimeällä pihalla saattaisin kuvitella, että tuvassa takan ääressä istuu Neitsyt Maria Jeesus-lapsi sylissään. Kuinka jännittävältä minusta silloin tuntuisikaan avata tuvan ovi!

Mutta meille aikuisille — mitä merkitystä on joululla meille?

Annapas, kun kerron sinulle. Toivon saavani sinut vakuutetuksi.

Sanon, että jouluenkelillä on sinulle jotakin puhumista. Tietysti et usko mihinkään jouluenkeliin. Se kuuluu lasten maailmaan ja lapsille myönnät mielelläsi oikeuden siihen.

Mutta — kuvitelkaamme, että sellainen olisi olemassa. Mitä sanottavaa sillä silloin olisi meille — aikuisille?

Jouluenkeli kertoisi meille tarinan pienestä pojasta tahi tytöstä, joka kerran eli lapsuutensa onnellisia päiviä. Hän kuvailisi tuon lapsen niin elävästi, niin ilmehikkäästi, että tuntisimme kuvassa itsemme.

Sinä ehkä kohautat olkapäitäsi ja sanot: »Niin … se oli siihen aikaan.»

Mutta jouluenkeli ei antaisi tuon häiritä itseään, vaan jatkaisi. Hän kertoisi meille ajasta sen jälkeen, — ajasta, jolloin jo olimme suuria, aikaihmisiä. Ja hän näyttäisi, kuinka nuori mies tai nuori nainen joutui vieraalle maalle ja tuhlasi siellä omaisuutensa, eläen irstaasti.

Ja jälleen hän puhuisi niin elävästi, niin ilmehikkäästi, että tuntisimme kuvassa itsemme.

Me ehkä kohauttaisimme uudelleen olkapäitämme ja sanoisimme: »Niin… entä sitten?»

Silloin jouluenkeli kääntäisi meihin suuret, kirkkaat silmänsä, katsoisi meitä vakavasti, mutta samalla lempeästi ja kysyisi: »Eikö mielesi tee puhtauteen, kirkkauteen ja vapauteen t.s. Jumalan ihanaan valtakuntaan? Sillä puhtaus, kirkkaus ja vapaus on samaa kuin Jumalan valtakunta». Ja sen jälkeen hän jättäisi meidät, sanoen: »Nyt menen tuonne ylös… taivaaseen. Sillä sielläkin vietetään joulua nyt ja joulukynttilät sytytetään sielläkin.»

Eikö totta — jouluenkeli on oikeassa siinä, että maailma kulkee kadoksissa ja sen mukana niin monta ihmistä, sinäkin ehkä niiden joukossa. Sinä tunnet sen, ehkä myönnätkin sen. Sanot: »Niin… se on totta. Toivoisin monen asian olevan toisin, mutta minkä sille enää voi.»

Sanon sinulle: Kristus, Vapahtaja on syntynyt. Ja tahdon näyttää, mitä se sana on saanut ja yhä! vieläkin saa aikaan.

Ennen vallitsi maailmassa pakanuus ja pimeys Kreikan ja Rooman valtakunnat olivat suuresta sivistyksestään huolimatta sentään sangen turmeltuneita — ainakin loppuaikoinaan. Ihmiset kaipasivat jotakin, joka olisi rauhoittanut heidän sydäntään. Ja sitten tuli Kristus. Hänessä löysivät tuon ajan ihmiset jumalansa.

Entä vielä nytkin. En puhu nykyisten sivistysmaiden suuresta avuttomuudesta. Myönnän, että nykyaikainen sivistys voi tyydyttää sangen monia ihmissydämen tarpeita. Mutta synnistä se ei voi puhdistaa. Ajattelen lähinnä nykyajan pakanamaita, esim. Etelämeren saaria. Tiedämme, että monilla niistä on vieläkin tapana ihmissyönti. Mutta miten käy, kun Jeesus Kristus tulee tunnetuksi? Tuollaiset tavat häviävät eikä meillä lie syytä valittaa.

Entä Vapahtajan aikaan? Silloin ei vielä käsitetty esim. sairasten hoitoa, ei ainakaan sillä tavalla kuin nykyään. Oltiin päinvastoin monessa suhteessa sangen julmia. Esim. spitaalisten piti asua kylien ulkopuolella maakuopissa. Nyt on toisin. Nyt hoidetaan sairaat erityisissä laitoksissa, spitaalitautisetkin. Mene sairaaloihin, kunnalliskoteihin, vanhojen koteihin ja niissä selvenee sinulle joulun merkitys. Saat nähdä kalpeiden kasvojen hymyilevän, sammuneisiin silmiin syttyvän uuden loisteen. Sen saa joulukuusi aikaan, — tuo vertauskuva valosta, joka Vapahtajan kautta on levinnyt yli maailman. Mikä voima on nuo laitokset pystyttänyt? Järkikö? Ei, se on rakkaus, kristillinen lähimmäisen rakkaus, josta joulun lapsi, Jeesus Kristus, aikamiehenä puhui ihmisille.

Sanot ehkä, että maailmassa on kuitenkin niin niin paljon kurjuutta, paheita ja rikoksia. Se on totta, maailma ei ole mikään paratiisi. Mutta jouluna hiipii jouluenkeli joka paikkaan, vankilan komeroihin ja kurjien majoihin. Joulutunnelmaa on sentään jonkun verran kaikkialla. Ja se on merkki siitä, että taivaan pyhät vieraat ovat hetkeksi laskeutuneet maan päälle.

Maailmaan on tullut uusi voima Jeesuksen Kristuksen kautta. Se on tosiasia, jota ei voida kieltää. Ja tämä voima pystyy myös sinuun, kuulijani.

Sen alkulähde on siinä, että tuo mies, joka syntyi jouluna, meni vapaaehtoisesti kuolemaan sinun tähtesi. Sinua se ehkä ei liikuta. Sitä paitsi on siitä jo kulunut niin mahdottoman pitkä aika. Mutta — ajattelepas, että talosi syttyisi palamaan ja jokin tuntematon mies pelastaisi lapsesi. Etkö rakastaisi tuota miestä? Luulenpa, että ottaisit häntä kaulasta välittämättä siitä, että olisi paljon ihmisiä ympärilläsi. Mitä merkitsevät sopivaisuussäännöt silloin, kun on kysymyksessä ihmishenki.

Oi, kuinka valoisa olisikaan tämä joulu sinulle, jos rakastaisit tuota miestä, jonka synnyinhetkellä enkelit lauloivat kunniaa Jumalalle korkeudessa!

Me, tämän kaukaisen lapinseurakunnan jäsenet, olemme nyt kokoontuneet joulukirkkoon. Minä myönnän, että monessa pitäjässä on kirkko paljon kauniimpi, paljon valoisampi, ja että jouluvirsi kaikuu voimakkaammin. Mutta — siitä huolimatta — etkö luule, että Vapahtaja on täällä, tässä vaatimattomassa temppelissä? Minusta ainakin tuntuu siltä enkä luule olevani niinkään väärässä.

Sillä katsopas: siellä, missä sydän avaantuu hänelle, siellä hän on siunaamassa: »Rauha olkoon sinulle, rauha, joulurauha!»

Sen vuoksi, ystäväni, heitä surusi, unohda murheesi, älä muistele elämäsi kovaa taistelua, sillä Vapahtaja Jeesus Kristus lohduttaa ja siunaa sinut. Amen.

UHRAUTUVAISUUS.

Tapaninpäivä. — 2. Kor. 4, 10—18.

Eilen käsittelimme kysymystä: »Mitä merkitystä on joululla meille?» En tiedä, mahdoitko huomata erästä ajatusta, joka kyllä sisältyi eilispäivän saarnaan, mutta joka ehkä ei tullut kyllin selvästi lausutuksi. Se oli uhrautuvaisuus.

Ehkä sentään käsitit, että Vapahtaja on uhrannut itsensä, ja että nuo monet kristilliset laitokset, joissa nytkin joulua vietetään, ovat näkyviä todistuksia uhrautuvaisuudesta.

Tämän päivän epistolassa meille puhuu mies, joka myös omalta osaltaan tunsi uhrautuvaisuuden. Se on apostoli Paavali. Ei niin, että hän olisi ylpeillyt sillä, vaan että hän toteaa sen rauhallisesti — mielisin sanoa: peloittavan rauhallisesti.

»Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.»

Tuntuu, kuin huokuisi näistä sanoista kuoleman kylmyys. Se on kuitenkin erehdys: ne ilmaisevat pikemmin maailman myrskyissä vaeltaneen miehen tyyntä alistuvaisuutta, — mutta sellaista alistuvaisuutta, joka ei ole taistelun menettäneen miehen herpautumista, voimien puutetta, — vaan alistuvaisuutta, josta hän juuri ammentaa voimansa kuin matkamies, joka melkein näkymättömänä pulppuavasta metsälähteestä sammuttaa janonsa.

Sellainen alistuvaisuus saavutetaan pitkien taistelujen jälkeen, jolloin ihminen kokoaa voimansa, tietäen, että juuri alistuvaisuus kuuluu hänen elämänsä kutsumukseen. Sellaiseen kutsumukseen sisältyy aina määrätyn elämäntarkoituksen toteuttaminen ja ihminen toteuttaa sen sitä riemullisemmalla mielellä, kuta ylevämpi tuo elämäntarkoitus on.

Apostoli Paavalille oli hänen elämänsä tarkoitus selvinnyt todella jaloksi ja yleväksi. Hän lausuu sen esilläolevassa tekstissä useampaan kertaan hiukan eri sanoilla: »Jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin», ja: »Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä.» Tällaiselle miehelle sopii meidän omistaa hetkinen huomiota.

Paavalilla olisi ollut kaikki edellytykset saavuttaa tässä maailmassa huomattava yhteiskunnallinen asema, — asema, johon olisi kuulunut ajallinen hyvinvointi ja arvonanto vallassa-olijain taholta. Hän oli kunnianarvoisaa sukua, hänellä oli roomalainen kansalaisoikeus; sitäpaitsi hän oli oppinut mies. Hän omisti aikansa korkeimman sivistyksen, tuntien hyvin kreikkalaisen kirjallisuuden, — vieläpä sellaisiakin kirjailijoita, jotka olivat outoja useimmille sen ajan sivistyneistä. Sen näemme niistä muutamista lainauksista, joita tapaamme hänen lähetyskirjeistään.

Siis sanalla sanoen: hänestä olisi voinut tulla esim. etevä yliopistomies, nykyajan kieltä käyttääksemme.

Mutta hän hylkäsi tämän loistavan tulevaisuuden, muutamana päivänä Damaskon tiellä tutustuttuaan ylösnousseeseen Kristukseen. Hänestä tuli vain yksinkertainen teltantekijä, joka loma-aikansa käytti hullun opin julistamiseen.

Minä ajattelen, että hän kyllä tiesi, mihin antautui. Kannattaa tosiaankin lukea Apostolien Tekoja ja Paavalin lähetyskirjeitä ja ottaa selvää tämän apostolin vaivanalaisesta elämästä. Hän joutui maamiestensä vainoamaksi. Joka paikassa nämä olivat ensimmäiset nousemaan häntä vastaan ja yllyttämään viranomaisia hänen kimppuunsa. Saattaa melkein ihailla — jos niin sanoisin — sitä johdonmukaisuutta, millä nämä Idän suurissa kaupungeissa asuvat juutalaiset kävivät apostolin kimppuun. Voi melkein kuvitella, kuinka Paavalin lähdettyä jostakin paikasta sananviejä lähti hänen edellään juoksuttamaan tietoa tuon vihatun miehen saapumisesta: »Nyt Tarsolainen tulee! Olkaa valmiit!»

Ja valmiita he olivat, nuo vannoutuneet vainolaiset. Missä he yllyttivät roskaväen väsyneen apostolin kimppuun, missä taas toimittivat hänet muitta mutkitta lukkojen taakse, kuten esim. Makedonian Filipissä. Kerran apostoli heräsi Lystran kaupungin muurien ulkopuolella puolikuoliaaksi kivitettynä. Murheelliset opetuslapset luulivat hänet jo kuolleeksi, mutta hän tulikin tajuihinsa ja kulki ystäväinsä avulla takaisin kaupunkiin. Hänellä oli siellä jotakin toimittamista… jokin köyhä leski lohduttamatta, jokin sokea tai rampa puhuttelematta. Totisesti… sellaisina hetkinä hän saattoi sanoa: »Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.» Katsokaa, kuinka hänen väsyneet kasvonsa kirkastuvat ja kuinka silmiin syttyy niiden entinen tuli, kun hän jatkaa: »… jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.» Väistykää, ystäväni! Minä voin käydä taas. Haavat eivät tuota minulle enää vähintäkään vaivaa. Väistykää, ystäväni… älkää turhan vuoksi panko henkeänne alttiiksi! Minä kyllä löydän sen syrjäkadun, jonka varrella tuo sokea harjantekijä asuu…

Ihmeellinen mies! Aina uupumaton, aina valmis työhön, aina voimaa ja uskoa täynnä. »Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu», hän sanoo vain.

Sellaiset miehet kantavat kirkkoa hartioillaan. He ovat hengen jättiläisiä. Me emme arvostele heitä heidän ulkonaisen asemansa mukaan, niinkuin heidän oma aikansa luultavasti teki. Me arvostelemme heitä heidän henkensä suuruuden, heidän sankarillisen uhrautuvaisuutensa mukaan. Paavali, teltantekijä, on yksi ihmiskunnan suurmiehistä, ei käsityöläisammattinsa, vaan perustavaa laatua olevan työnsä vuoksi kirkon hyväksi.

Hän kykenee siis meitä opettamaan. »Älä kiinnitä huomiotasi näkyväisiin, vaan näkymättömiin. Katso… tämä meidän jokapäiväinen työmme… tämä, josta saamme leipämme, on vain tätä elämää varten. Me katsomme tämän yli tulevaisuuteen.. hengen maailmaan. Sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.» Amen.

ARKIELÄMÄSSÄ.

Joulun jälk. sunnuntai. — Matt. 2, 19—23.

»Ja hän asettui asumaan kaupunkiin, jonka nimi on Nasaret.» Tämän lauseen lukee helposti niin, ettei siihen sen suurempaa huomiota kiinnitä. Ja kuitenkin se sisältää tärkeän totuuden. Se nim. sanoo, että arkielämälläkin on omat puolensa, joita ei suinkaan saa jättää huomioonottamatta, vaikka on kysymys; iankaikkisesta.

Raamattu ei kerro meille mitään pyhän perheen elämästä tuossa pienessä galilealaisessa kaupungissa Mutta saatamme kuvitella siitä yhtä ja toista.

Minkälaista oli tuossa pienessä kodissa, keskellä hiljaista maaseutua?

He olivat vasta palanneet Egyptistä, Joosef ja Maria ynnä heidän pieni poikansa. Aika vieraalla maalla oli kulunut Jumalan varjeluksen turvissa. Siinä suhteessa se oli ollut heille juhla-aikaa. Vaikkakin koti-ikävä oli heitä vaivannut — sen saatamme arvata — oli tuo aika sittenkin muodostunut jonkinlaiseksi pyhien pidoksi, jota nyt oli seurannut arkielämä kotona, kotoisessa ympäristössä.

Tietysti Joosef ryhtyi säännölliseen työhönsä, puusepän ammattiin. Hänen höylänsä olikin jo pitkän aikaa levännyt. Maria taas rupesi järjestämään kotia. Siitä olikin jo kauan, kun hän oli viimeksi häärinyt kotoisen lieden ääressä. He puuhailivat siis kumpikin tahollaan ja olivat tyytyväisiä.

Mutta — yhdessä kohden oli heidän kotinsa muuttunut sen jälkeen kuin he viimeksi sen jättivät — noina suurina verollepanopäivinä. Se oli saanut alttarin — jos niin tahtoisimme sanoa. Se alttari oli heidän pienen poikansa kehto.

On aina jotakin pyhää siinä kodissa, missä on kehto ja kehdossa vasta syntynyt lapsukainen. Tuntuu siltä, kuin olisivat enkelit vierailleet talossa ja jättäneet yhden pienimmistään, poistuessaan takaisin taivaallisiin asuntoihinsa.

Kehtoon Marian ja Joosefin huoneessa suuntautui päivän kuluessa useampi tutkiva ja hellä katse. Maria seuraili sitä lieden luota ja Joosef höyläpenkkinsä äärestä. Olihan tuosta poikasesta ennustettu ihmeellisiä asioita. Hänestä oli tuleva kansansa Vapahtaja.

Niin kuluivat päivät arkielämää elettäessä. Mutta arkielämään valoi hohdettaan kehto, jossa pyhä lapsukainen lepäsi.

Rakkaat kuulijani! Olemme juuri viettäneet joulua, Jeesuslapsen syntymäjuhlaa. Meillä on ollut juhlapäiviä, jolloin ajatus on lennähtänyt tuohon kaukaiseen tapahtumaan. Joulukuusen ääressä istuessamme ja katsellessamme sen kynttiläin loistetta, olemme muistelleet Betlehemin lapsukaista, joka syntyi valoksi maailmaan. Nyt on taas tullut arkielämän aika, jokapäiväisten töiden ja toimien aika. Millä mielellä alamme sen?

Onko joulusta, vastapäättyneistä juhlapäivistä, jäänyt kotiimme mitään pyhää, vai onko juhla loppuessaan myös vienyt juhlatunnelman mukanaan? Tunteet ja tunnelmathan ovat haihtuvia. Sellaisessa: mielenvireessä kuin missä olimme jouluaattona, emme luonnollisesti voi elää vuotta ympäriinsä. Olemme ihmisiä. Mutta sittenkin toivoisin, että tämä joulu olisi jättänyt kotiisi, sydämeesi, jotakin, joka säilyisi siellä keskellä arkielämän aherteluakin.

Tarkoitan pyhää lapsukaista, Jeesusta Kristusta. Onko hän jäänyt jäljelle, vaikka joulu onkin mennyt?

Useimmista kodeista poistuu joulu ja joulun lapsi joulukuusen mukana, joka juhlien jälkeen kannetaan ulos. Joulukuusen koristeet kääritään talteen seuraavaa joulua odottamaan. Ja se tehdään tavallisesti kaihomielin.

Mistä johtuu tuo kaihomieli?

Useimmissa tapauksissa siitä, että joulu, joka oli muodostanut suloisen levähdyshetken keskellä elämän kuumeista kamppailua, on ohi. Vastassa on arkielämä monine velvollisuuksineen, elämän harmaus. Mutta pääsyynä siihen huokaukseen, joka joulukuusen koristeita kokoonkäärittäessä kohoaa rinnasta, on — tunnettiinpa se sitten tai ei — se, ettei elämällä ole mitään kiinteää pohjaa.

Laita Jeesuslapselle olopaikka sydämessäsi. Silloin voit turvallisin mielin, ilman kaipausta, aloittaa arkielämän juhlien jälkeen.

»Kuinka?» sanot sinä. »Tuo kaikki on kyllä kaunista, mitä tänään puhut eikä minulla ole mitään itse asiaa vastaan. Mutta kuinka se tapahtuu?»

En minä osaa selittää, kuinka se tapahtuu. Tiedän vain, että se tapahtuu ja on tapahtunut monelle ennen minua. Tiedän vain, että tarvitaan vastaanottavaista mieltä, — samanlaista, jolla odotat rakkaan ystävän tuloa. Eihän sitäkään osaa selittää, kuinka tuo ystävä valtaa sydämen. Tiedät vain, että kun hän tulee, on hyvä ja turvallinen olla.

Valmistu samalla mielellä vastaanottamaan Jeesusta Kristusta. Jos sinusta tuntuu, että hän uhkaa mennä pois joulun keralla, rukoile: »Jää luoksemme, Herra. Ilman Sinua on päivämme pitkä ja iltamme raskas. Jää luoksemme, Herra, sillä ilman Sinua tuntuu elämä, arkielämä, kovin harmaalta ja painostavalta.»

Silloin tapahtuu se, jota on vaikea selittää: Jeesus Kristus jää.

Joosefilla ja Marialla oli elämässä kiinteä pohja: heillä oli lapsi, johon kaikki heidän toiveensa kohdistuivat. Sinä sanot: »No niin… onhan meilläkin lapsemme. Miks'emme ottaisi rohkein mielin vastaan arkipäiviä, kun työskentelemme heidän hyväkseen?»

Se on kyllä totta.

Mutta — jos sydän, oma sydän, on tyhjä. Silloin on raskasta työskennellä, vaikka kysymyksessä olisivat omat lapsemmekin.

Marian ja Joosefin elämä olisi muodostunut sanomattoman raskaaksi, jos heidän poikansa olisi saanut surmansa Betlehemin lastenmurhassa. Nyt hän oli pelastunut. Arkielämä ei tuntunut tukalalta. Päinvastoin he kumpikin tekivät työtä kaksinkertaisilla voimilla, kun heidän kodissaan oli kehto ja siinä äskensyntynyt lapsukainen.

Niin sinäkin pystyt työskentelemään kaksinkertaisilla voimilla, jos sydämeesi on jäänyt joulun lapsi, pyhä lapsukainen, Jeesus Kristus. Amen.

VAPAHTAJA LUOTTAA MEIHIN.

Uudenvuodenpäivä. — Luukk. 13, 6—9.

(Pidetty Helsingin Nikolainkirkossa 1/1 1926.)

Vuorokausi taaksepäin elimme vielä vanhassa vuodessa ja sangen erilaisin tuntein saattelimme sitä hautaan. Muutamista meistä oli raskasta ajatella, että tuo vuosi loppui. Siitä erosi kuin rakkaaksi käyneestä ystävästä, joka muuttaa kauas pois. Toisista oli ehkä mieluista ajatella sen päättymistä, sillä olihan se tuonut heille vain tuskia, taisteluja ja kärsimyksiä.

Joka tapauksessa oli jotakin surullista noissa vanhan vuoden viime minuuteissa: se oli ollut meille kovin tuttu.

On jotakin tavattoman vakavaa tällaisessa ajan käänteessä kuin esim. vanhan vuoden vaihtumisessa uuteen.

Kuin itsestään kääntyy katse silloin taaksepäin. Ajatus vaeltelee vuoden varrella kuljettuja polkuja, ja syvä huolestuneisuus valtaa mielen: toivoisi monen asian käyvän toisin nyt alkavana uutena vuotena.

En tiedä, onko se kuvittelua, mutta minusta tuntuu, kuin näin vuoden vaihteessa näkisin enemmän huolestuneita kasvoja kuin tavallisesti muulloin. Mutta se on ainakin varma, että kauppahuoneissa tehdään nyt tilinpäätöstä ja siksi ovat liikemiehet huolestuneita. Voittoko vai tappio — se on hetken suuri kysymys.

On niin omituista, että päivän evankeliumi kehoittaa myös tilinpäätöstä tekemään, sisäistä tilinpäätöstä, — tarkastamaan sitä »varastosuojaa», johon elämän varrella keräämme henkiset hedelmät: — sydäntämme.

Evankeliumissa on kaksi kohtaa, joihin huomiomme erikoisesti kiintyy.
Ne ovat nämä: »Hän tuli etsimään hedelmää» ja: »Katso, kolmena vuonna».

Hän tuli etsimään hedelmää. Niin — hedelmää Jumala meiltä odottaa. Ja mikä se hedelmä on? Se ei ole yksinomaan uskoa eikä parannuksen tekoa — niinkuin sitä tavallisesti selitetään — vaan se on edistymistä kaikessa hyvässä.

Kuulen joidenkin sanovan: »Olen käynyt säännöllisesti kirkossa», »olen ollut säännöllisesti lähetysompeluseurassa».

Hyvä on! Mutta — onko sydämesi tullut jalommaksi kuluneen vuoden aikana? Oletko kyennyt menestyksellisemmin taistelemaan esim. kateutta ja ahneutta vastaan, turhamaisuutta ja panetteluhalua vastaan — mainitakseni vain muutamia, henkisempiä syntejä.

Katso, ystäväni: eivätkö hyvät päätöksesi makaa kuolleina kuin kukkaset tien varrella, — kukkaset, jotka lapset poimivat vainiolta ja sitten viskasivat menemään? Ja moni niistä oli kaunis, niinkuin sinun hyvä päätöksesikin, jota et jaksanut toteuttaa.

Kuinka on nyt? Evankeliumissa sanotaan: »Hän tuli etsimään hedelmää, mutta ei löytänyt». Emmeköhän tunne itseämme näistä sanoista?

Ja sitten: tutkinto käy ankarammaksi. »Katso, kolmena vuonna olen käynyt etsimässä hedelmää tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt.»

»Kolmena vuonna» — eikö totta? Me muistamme edellisiä vuosia. Samalla tavoin on käynyt hyvien päätöstemme: ne jäivät toteuttamatta.

Oi, me näemme viinitarhan omistajan ankaran muodon. Hän tuntee puutarhanhoidon, sillä hän on taloudellinen mies; hän ei halua pitää hedelmättömiä puita tarhassaan.

Mutta sitten — tuo viinitarhuri. Hän on kasvanut puidensa parissa; hän on seurustellut niiden kanssa. Hän muistaa erikoisesti tuon pienen viikunapuun. Itse hän sen istutti ja jalosti. Hän muistaa paikankin, josta hän sen löysi: muutaman vuoren rinteen, hiljaisessa laaksossa. Ja puulla oli ollut kaikki jalostettavaksi kelpaavan puun tuntomerkit. Hän oli kantanut sen olallaan ja toimittanut istutuksen kaikkien sääntöjen mukaan. Nyt oli kysymys hänen kunniastaan puutarhurina, hänen rakkaudestaan tähän yhteen puuhun, josta oli tullut hänen »murhelapsensa». Eikö se vielä voisi kantaa hedelmää?

Totta kai.

»Herra, anna sen vielä tämä vuosi olla.»

Me olemme tämän ystävällisen, helläsydämisen puutarhurin puolella. Me yhdymme hänen pyyntöönsä. Hänen kaunis uskonsa ei saa joutua häpeään. Viikunapuun täytyy kantaa hedelmää.

Rakkaat ystävät! Mikä lohdullinen alku tälle uudelle vuodelle! Taivaallinen viinitarhuri Jeesus Kristus luottaa meihin. Olemme liian lähellä hänen sydäntään. Hän on liian paljon ajatellut meitä, Hän on suuren vaivan nähnyt.

Eikö hän taistellut puolestamme muutamana kevätpäivänä Golgatan kukkulalla? Aurinko nousi silloinkin loistavana ja kauniina, mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä: hänen oli kuoltava.

Ja eikö hän luottanut meihin sanoessaan: »Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät»?

Mekö antaisimme nyt, tänä uutena vuotena, hänen kauniin uskonsa meihin joutua häpeään? Ei, sitä emme tahdo!

Tiedätkö, kenestä nyt oikeastaan on kysymys?

Ihmislapsista ihanimmasta, jaloimmasta ja puhtaimmasta. Hän luottaa sinuun ja minuun.

Olet kai kokenut, miltä tuntuu, kun hyvä, jalo ihminen luottaa sinuun? Olet ehkä kurja ja onneton omasta mielestäsi. Et tunne ansaitsevasi luottamusta. Joku on sanonut sinusta totuuden jossakin seurassa: sellainen ja sellainen sinä olet. Mutta tuo ystävä on puolustanut sinua. Hän on näyttänyt sinut toisessa valossa. Hän on selittänyt, mistä heikkoutesi johtuu. Hän on kääntänyt kaikki parhain päin.

Kuinka sinua rohkaisi tuo, kun sait siitä sattumalta kuulla. Sait uusia elämän voimia. Tunsit, että maailma oli muuttunut hyvän joukon kauniimmaksi entistään. Halusit yrittää uudelleen. Mutta — ennenkaikkea iloitsit siitä, että maailmassa saattoi löytyä niin jalo ihminen kuin tuo sinun ystäväsi. Jo yhden sellaisen ihmisen vuoksi kannatti elää.

Ja entä sitten tämä, tämä Jeesus Kristus, joka rukoilee: »Anna sen vielä tämä vuosi olla.» Kuka on jalompi kuin hän, täydellisempi kuin hän? Hänellä on sinuun rakkauden oikeus sen yhden kevätpäivän perusteella Golgatan kukkulalla. Häneen toki voit luottaa, koska hän kerran luottaa sinuun.

Rakkaat ystävät! Me aloitamme nyt uutta vuotta. Emme voi enää mitään sille, että viime vuosi oli sellainen kuin se oli. Mutta nyt seisomme uudella avatulla portilla ja tie on suorana edessämme. Olkoon kulkumme sillä tiellä vakaisempaa kuin viime vuonna. Sisältyköön tuohon kulkuun lujempi luottamus taivaallisen Isän johtoon ja apuun!

Yksikään meistä ei tiedä, istummeko tässä kirkossa vuoden päästä, tahi ylimalkaan missään kirkossa, t.s. olemmeko yleensä elossa. En tahdo sinua peloitella kuolemalla, mutta soisin vain, että turvallisemmalla mielellä lähtisit nyt jatkamaan taivaltasi kuin vuosi taaksepäin. Niin että jos ystävä- tai tuttavapiirissäsi sinusta tämän vuoden kuluessa sanottaisiin: »Hänkin on nyt kuollut», — sinusta olisi jäänyt sellainen muisto, että luotit elämään, ikuiseen elämään, — ja että olet vain siirtynyt sinne — toiselle rannalle, missä voit sydän riemua ja vapautuksen tunnetta täynnä tervehtiä — uutta vuotta. Amen.

HÄVIÄMÄTÖN OMAISUUS.

Uudenvuodenpäivän jälk. sunnuntai. — Ps. 73, 23—28.

Taivaassa — sikäli kuin pystymme sitä ajattelemaan — on kaikki sellaista, mikä miellyttää ja ihastuttaa meitä. Siellä on lukemattomia ihanuuksia, joita ihmiskieli ei kykene edes kuvaamaan.

Ja maankin päällä on paljon kaunista ja näkemisen arvoista. Sen ihanuuksia me paremmin pystymme käsittämään. Lyhyessä tuokiossa on mahdotonta luetella edes vähäistä osaa siitä, mistä ihmismieli voi maan päällä iloita. Näiden asioiden luetteleminen täyttäisi kokonaisen kirjan, monta kirjaa. Ajatelkaamme esim. matkoja vieraissa maissa. Olet kai joskus tuntenut halua päästä matkustamaan. Olet ajatellut: »Ah, kun pääsisi kerrankin näkemään maailman merkillisyyksiä!» Niin — paljon tuollaisella matkalla varmasti näkisi. Jo yksin Euroopassa. Ajatelkaamme esim. Italian taideaarteita, sen museoita, sen muita merkkipaikkoja. Ajatelkaamme Roomaa, »ikuista kaupunkia», josta olemme kuulleet ja lukeneet. Mitä kaikkea olisikaan siellä nähtävää ja kuultavaa.

Ja kuitenkin sanoo psalmin veisaaja: »Kun sinä, Herra, vain omani olet, ei minua mikään taivaassa eikä maan päällä miellytä.»

Jos hän sanoisi vain »maan päällä», ymmärtäisimme sen paremmin. Mutta — taivaassa? Sitä on hiukan vaikea käsittää.

Mitä hän tarkoittaa?

Hän tarkoittaa sitä, ettei Jumalan omistamista voida verrata mihinkään taivaassa eikä maan päällä. Jumala on kaikki eikä mikään muu ole mitään.

Eivät myöskään ajalliset kärsimykset.

Nyt tulemme tutulle maaperälle. Kärsimykset — niistähän sinäkin jotakin tiedät. Ne eivät ole sinulle mikään »tuntematon seutu». Sillä niitähän tarjoaa tämä elämä kyllin runsaasti jokaiselle ihmislapselle.

Tuossa on eräs, joka jo syntymässä on saanut arat hermot. Hänen elämänsä on kuin kävelemistä pienten pistävien piikkien päällä. Elämä tuntuu hänestä monesti vallan hirvittävältä. Aamulla herätessään hänellä on se tunne, että olisi tuhat kertaa onnellisempaa olla kuollut. Hän on kuin eräässä kreikkalaisessa sadussa esiintyvä mies, joka on kytketty kallioon ja jonka maksaa kotka nokkii. Sellaisilta tuntuvat joskus arkahermoisen ihmisen kärsimykset. On, kuin olisi sielu alastonna, alttiina kaikille elämän pistäville okaille. Totisesti: sellaisen ihmisen sydän on rikkirevitty ja raadeltu.

Kuka voi luetella kaikki ihmiskunnan vaivat! Tämä maailmahan tekee toisinaan sen vaikutuksen, kuin olisi se suuri sairashuone, jossa ihmiset vaikeroivat tuskissaan. Mitä kuolettavaa toivottomuutta mahtaakaan sisältyä esim. sellaisen ihmisen elämään, joka on vuosikymmeniksi kahlehdittu tautivuoteeseen. Sen tietää ainoastaan se, joka on sitä kokenut. Entä kaikki sodan ruhjomat ja raatelemat, nuo monilukuiset invaliidijoukot, jotka matavat suurkaupunkien katuja sotaa käyneissä maissa ja koettavat elättää itseään mikä milläkin. Tuntuu siltä, kuin olisivat sielun kärsimykset sittenkin suuremmat kuin ruumiin. Ja niin varmaan onkin.

Voimme lyhyesti sanoa: kärsivien huokaukset täyttävät maailman kuin sumu syksyisen suon.

Nyt ehkä ymmärrämme paremmin, kuinka onnellinen on se ihminen, joka voi psalmin kirjoittajan lailla sanoa: »Vaikka vielä ruumiini ja sieluni vaipuisi, olet sinä, Jumala, kuitenkin aina sydämeni turva ja minun osani.»

Voiko sellainen olla mahdollista? Eikö tämä ole vain runollista haltioitumista, jonka vallassa kirjoittaja on unohtanut elämän kovan todellisuuden?

Kyllä. Näiden sanojen kirjoittaja on varmasti ollut runoilija Jumalan armosta, mutta sittenkään hän ei ole liioitellut. Hän on vain pukenut kauniiseen muotoon oman sydämensä kokemukset. Tämä on elävää todellisuutta. Ja sellaista se on jokaiselle, joka kerrankin on oikein kokenut Jumalan läsnäoloa.

Mikä onni, että heikko ihmislapsi voi jo tässä maailmassa kokea jotakin tällaista, päästä omistamaan tällaisen häviämättömän omaisuuden! Silloinhan menettävät merkityksensä tämän elämän vaivat. Ne muuttuvat niin äärettömän pieniksi. Ne ovat kokonaan toisarvoisia. Totisesti: jos tämä on totta — ja monen ihmisen syvin kokemus todistaa, että tämä on totta — niin silloinhan kannattaa taistella tämän omaisuuden puolesta, kannattaa enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa.

Sillä silloinhan voi joka aamu ja ilta sanoa sielulleen: »Sieluni, sinun onnesi on siinä, että Jumala on sinua läsnä.» Amen.

TOIVO.

Loppiainen. — Matt. 2, 1—2.

On jotakin sanomattoman viehättävää tuossa ajatuksessa, että tähti johti Itämaan tietäjiä Vapahtajan seimelle. Se puhuu mitä voimakkaimmin mielikuvituksellemme.

Kyllähän me — nykyajan ihmiset varsinkin — olisimme taipuvaisia kysymään, kuinka tuo on käsitettävä. Ja voisimmehan kai kysymykseemme jonkinlaisen selityksen myös saada: taivaalle oli ilmestynyt uusi, tavallista loistavampi tähti tahi tähtikuvio, jonka tähtitieteeseen perehtyneet Itämaan viisaat olivat erityisesti panneet merkille. Nykypäivien tähtitiedehän voi tuontapaisesta kertoa. Mutta — me emme välitä näistä kysymyksistä emmekä niihin annettavista vastauksista. Tiedämme, että kysymykset särkevät kuvittelun, ja tavallisesti sitä perusteellisemmin kuta terävämpiä ne ovat. Me tahdomme kerta kaikkiaan vain ajatella tähteä, joka johti Itämaan viisaat Betlehemin seimelle. Olkoonpa, että sellainen tähti on kerran loistanut taivaalla taikka — se ei asiaa muuta. Me näemme Betlehemin tähdessä vertauskuvan, jota emme mielellämme tahdo menettää, koska siinä tapauksessa elämämme —tämä taisteluista rikas elämämme, olisi paljon köyhempi.

Se tähti, joka meille loistaa keskellä tämän elämän taisteluja, on toivo — toivo siitä, että kaikki kerran päättyy kauniisti ja me saamme levätä Jumalan valtakunnan iätiviheriöitsevillä rannoilla.

Mutta — kysynee joku — eikö tällainen toivo ole samaa kuin toivottomuus? Toisin sanoen, että meillä kristityillä on tässä maailmassa niin tukala elää ja raskas työskennellä, että sen vuoksi antaudumme toivomaan korvausta haudan toiselta puolen? Ja epäilijä lisää: eikö ihminen siten heittäydy haaveen valtaan, joka tosin voi olla viehättävä, mutta kuitenkin yhtä pettävä kuin esim. tarina joulupukista? Sellainenhan ei enää sovi aikaihmisille.

Tiedän, että moni ajattelee näin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa kuljen pitkät matkat yhdessä, kunnes tässä kohden tiemme erkanevat. He eivät usko elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen, kun minä taas olen siitä lujasti vakuutettu.

Mutta — vastatakseni äskeiseen kysymykseen — toivon tulevasta levosta ei tarvitse merkitä toivottomuutta eikä siis sitä, että meillä kristityillä olisi tässä maailmassa ylen tukala ja raskas elämä. Sitähän se on kyllä monta kertaa, mutta toivottomuudeksi se ei koskaan käänny. Sitä on kyllä selitetty niin ja se on ehkä kaikkein tavallisin selitys. Mutta se ei pidä yhtä Jumalan sanan kanssa. Ei — se toivo, josta tänään puhumme, tekee meistä juuri ihmisiä, jotka iloisin mielin jaksavat täyttää tehtävänsä keskellä tuskaa ja ahdistustakin.

Onko siinä mitään omituista, että matkamies silloin tällöin pysähtyy lepäämään tien varrelle ja levätessään ajattelee matkansa päämäärää, kotitaloa, josta on ollut kauan poissa? Eikö päinvastoin ole aivan luonnollista, että hän ajattelee, miltä kaikki tulee näyttämään, kun hän pääsee perille… onko vanha pihakoivu vielä paikoillaan ja kasvaako ruohopenkin reunalla tuvan ikkunan alla vielä lemmikki niinkuin hänen lapsuutensa aikana.

Ei siinä pitäisi olla mitään luonnotonta.

Samoin ei siinäkään pitäisi olla mitään omituista, että kristitty silloin tällöin vaipuu ajattelemaan taivaallista kotitaloa… sitä hetkeä, jolloin hän saa astua sen suuria portaita ylös… hetkeä, jolloin Vapahtaja itse tulee häntä vastaan ja toivottaa hänet tervetulleeksi pitkän, vaivaloisen matkan jälkeen. Kristityllä on silloin suunnilleen samanlainen mieli kuin miehellä, joka kolmenkymmenen vuoden perästä seisoo lapsuutensa kurkihirren alla ja sydän onnea tulvillaan katselee vanhaa äitiä, joka laittaa hänelle ruokaa pöydälle, — hänelle, väsyneelle kulkijalle. Sillä hän kulki jalan viimeisen penikulman, koska ei malttanut jäädä odottelemaan kyytihevosta. Niin suuri oli koti-ikävä.

Minä en ainakaan pitäisi minään tunteellisuutena, jos tuo maailmalta palannut poika pyyhiskelisi silmiään istuessaan kotoisella penkillä niin monen pitkän vuoden jälkeen.

Tämänkaltainen on meidänkin toivomme. Mekin toivomme kerran pääsevämme vapaiksi kaikista tämän elämän rasituksista, kivuista ja murheista ja saavamme astua taivaallisen kotitalon avaraan tupaan, Silloin ei meitä enää vaivaa mikään. Ja tämä toivo auttaa meitä ponnistelemaan täällä mahdollisimman sitkeästi.

Tiedän, etten kerro mitään satua julistaessani tällaista toivoa. Tiedän, että puheeni vahvistaa todeksi jokaisen kristityn kokemus ja elämän varrella saavutettu vakaumus. »Niin on kuin sanot, pappi… meidän elämäämme kannattaa toivo Jumalan valtakunnan ikuisesta kesästä. Emme me nuru emmekä napise täällä. Päinvastoin olemme iloisia ja rohkeita kuin koululapset, jotka ponnistavat viimeiset voimansa läksyjensä ääressä tietäessään kesäloman pian koittavan…»

Eikö tällainen toivo ole jotakin oleellista… jotakin, joka kannattaa tulla liitetyksi elämäämme lisäpurje elomme haahteen… niin, tai oikeammin pääpurje?

Totta kai.

Ja mistä olemme tämän toivon saaneet?

Betlehemin lapselta, joka aikamiehenä lausui: »Minun Isäni kodissa on monta asuntoa. Jos ei niin olisi, sanoisin teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa.»

Sellainen on meidän toivomme, sellainen se tähti, jota me seuraamme. Se vilkuttaa meille yhtä ystävällisesti, yhtä kutsuvasti kuin iltatähti, joka tuikkii huoneemme ikkunaan. Me katselemme sitä, sen ihmeellistä väikettä, ja mielemme valtaa aavistus jostakin oikein suuresta ja ihanasta… kirkkauden maailmasta, jota kohti olemme matkalla.

Eikö Herran apostoli ole sanonut: »Toivo ei anna häpeään tulla»?

On.

Ja se on totta. Amen.

LAPSEMME.

1. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Luukk. 2, 42—52.

Joosefilla ja Marialla oli suuri huoli; he olivat palaamassa juhlilta ja olivat kadottaneet poikansa. Jeesusta ei löytynyt siitä matkaseurueesta, johon vanhemmat kuuluivat. He olivat käyneet kokonaisen päivämatkan, etsien häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Saattoihan nim. helposti kuvitella, että vilkas poikanen oli kulkenut edellekäsin ja oleili jossakin tuttujen joukossa. Tuollaistahan kyllä sattui. Mutta turhaan: — poikaa ei löytynyt. Silloin palasivat Joosef ja Maria Jerusalemiin syvästi huolestuneina.

Kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin he hänet löysivät. He olivat etsineet kaikki mahdolliset paikat, kadut ja kujat, torit ja kaupat; he olivat kyselleet tutuilta ja tuntemattomilta ja saaneet joka kerta kieltävän vastauksen. Oi, kuinka monta kertaa he olivat saaneet kieltävän vastauksen. »Ei ole nähty.» Ja sitten kylmä päännyökkäys. Kukapa suuressa maailmankaupungissa kiinnitti huomionsa kaksitoistavuotiaaseen poikaseen. Vihdoin, pitkän ja tuskallisen etsimisen jälkeen he löysivät hänet temppelistä.

Me sanomme: kyllä on lapsista huolta. Ja se on totta. Mutta — huolehdimmeko aina siitä, mikä on heille kaikkein tärkeintä?

Perheenisä, jolla on suuri lapsijoukko, tietää kyllä, mitä merkitsee työnteko heidän hyväkseen. Rahaa ruokaan, kenkiin ja vaatteisiin, rahaa kirjoihin ja koulunkäyntiin, rahaa mahdollisten sairaustapausten varalle. Mutta onko siinä kaikki?

Moni isä ajattelee: kun tämän kaiken kunnolla täytän, olen tehnyt velvollisuuteni. Mutta onko niin? Eikö ole mitään enää jäljellä?

Rakkaat kuulijani! Pääasia on vielä jäljellä: lapsen sielu. Kuinka olet huolehtinut siitä?

Ei riitä vain se, että ansaitsemme lapsillemme jokapäiväisen leivän. Tarvitaan vielä muutakin. Lastemme sielu odottaa myös vaalijaansa. Ja se vaalija olet sinä, isä ja äiti.

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että papinvirka on paljon yleisempi kuin mitä yleensä otaksutaan? Jokainen isä on pappi perheenä keskuudessa.

Mistä johtuu, että niin moni, joka kerran oli puhdas, on joutunut turmioon?

Sinä sanot: se on tavattoman vaikea tehtävä. Koko tuo kasvatuskysymys… se antaa päänvaivaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja kuinka pystyy siihen oppimaton isä ja äiti?

Ei ole kysymys opista eikä lahjoista. Nekin ovat kyllä kallisarvoisia, mutta sittenkään ne eivät ole pääasia. On kysymys sydämestä t.s. siitä, rakastatko lapsiasi koko sydämestäsi.

Se saattaa tuntua tarpeettomalta kysymykseltä. Kukapa isä tai äiti ei rakastaisi lapsiaan, noita herttaisia, viattomia olentoja, jotka antavat kodille sen oikean hengen. Niin — saattaa tuntua siltä. Mutta sittenkin tahtoisin väittää, ettemme riittävästi rakasta lapsiamme, jos jätämme heidän sielunsa viljelemättä.

Kuinka sitten voimme viljellä sitä?

Siihen kysymykseen annetaan kasvatusopin oppikirjoissa monta viisasta vastausta. Mutta minä en nyt välitä niistä. Otan asian käytännöllisemmin.

Sanon ensiksikin, että sinun on omistettava aikaa lapsillesi.

Kun tulet työstäsi ja olet hiukan levännyt, mene lastesi luo ja ota selvää heidän puuhistaan. Kuuntele kärsivällisesti heidän pieniä kertomuksiaan päivän menosta. Älä ajattele, että ne ovat vähäpätöisiä tahi jonninjoutavia. Muista, että niihin kiinnitetään huomiota sellaisessa paikassa kuin taivas.

Et usko, kuinka mielenkiintoiseksi muodostuu tuollainen iltahetki lasten parissa. Kun osoitat huomaavaisuutta heille kuuntelemalla heidän pikkujuttujaan, saavutat sen ehdottoman varman aseman, että he luottavat sinuun kaikessa. Siten kykenet ohjaamaan heidän pienet ajatuksensa myös näkymättömän maailman asioihin, pääset käsiksi heidän sieluunsa.

Onnellisia ne lapset, joiden vanhemmat omistavat aikaansa heille. Heidän pikku maailmansa portilla seisoo uskollinen vartija, joka estää pahan sinne pääsemästä. Se vartija on oma isä ja äiti.

Leiki lastesi kanssa. Se on toinen kohta, johon tahdoin tulla.

Moni isä ja äiti ajattelee, ettei heille kuulu leikkiä lasten kanssa. Lapset leikkikööt keskenään. Isä ja äiti korkeintaan valvovat, että leikit pysyvät oikeissa rajoissa. Mutta — se ei vielä riitä. Sinun tulee leikkiä lastesi kanssa.

Oi, kuinka leikki, iloinen, viaton leikki avaa lasten sydämen! Ja kun isä ja äiti vielä ottavat siihen osaa! Minä luulen, että useimmat lapset kuvittelevat Jumalan taivaassa leikkivän lasten kanssa.

Sitten voit puhua heille, kertoa jotakin Jumalasta ja Vapahtajasta. Ja saat nähdä, kuinka tarkkaavasti sinua kuunnellaan. Tai jos et osaa puhua, voit lukea heille. Ole varma siitä, että muisto tällaisesta vanhemmasta, joka näin ottaa osaa lastensa elämään, säilyy lapsen sydämessä vielä kauan senkin jälkeen, kun hän on jättänyt lapsuutensa leikit, — niin — saattaa säilyä elämän loppuun asti.

Nämä ovat niin tavallisia asioita, mutta kuitenkin ne usein laiminlyödään. Ja laiminlyönti tapahtuu lasten vahingoksi — ennen kaikkea heidän sielunsa vahingoksi.

Joskus elämän varrella saattavat nämä laiminlyönnit ruveta painamaan omaatuntoa.

Lähetyssaarnaaja David Livingstonesta kerrotaan, että hänet kerran valtasi suuri murhe. Hän silloin kaukana Sisä-Afrikassa, tuhansien penikulmien päässä kotimaasta. Se murhe, joka häntä tuolla kertaa painoi, johtui siitä, että hän oli niin vähän leikkinyt lastensa kanssa.

Ajattelepas — mies, jonka sydämellä on koko mustien maanosan hätä, itkee sen vuoksi, että on niin vähän joutanut leikkimään lastensa kanssa.

Eikö se ole merkillistä?

Niin — salaisuus on siinä, että suuri lähetyssaarnaaja tiesi, kuinka leikki avaa lasten sydämen. Hän katui sitä, ettei ollut tarpeeksi käyttänyt tuota keinoa päästäkseen käsiksi lastensa sieluun.

Katso: älä ota sitä taakan kannalta. Ethän tee niin, ahertaessasi muuten lastesi hyväksi. Sinähän teet työtä ilolla, tietäen, kuinka suurta on työskennellä jonkun hyväksi. Ota samalta kannalta tuo muukin… ajanvietto ja leikit lastesi kanssa… koko tuo sielunhoidollinen työ lastenkamarissa. Puhu sinä vain lapsinesi ja jätä seuraukset Jumalalle. Tässäkin pitää paikkansa Raamatun sana: »Toinen on, joka istuttaa ja toinen, joka kastelee, mutta Jumala on se, joka kasvun antaa.» Amen.

KUULIAISUUS.

2. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 12, 1—4.

Ei ole helppo lähteä omasta maasta vieraisiin, outoihin oloihin. Se, joka väittää päinvastaista, ei ole koskaan mitään sentapaista kokenut. Taikka sitten hän on kevytmielinen, pintapuolinen ihminen.

Voimme siis melko hyvin ymmärtää Abramin tunteet sinä hetkenä, jolloin Jumala hänelle sanoi: »Lähde maaltasi ja syntymäpaikastasi sille maalle, jonka minä sinulle osoitan.» Ei Abram varmaankaan tervehtinyt ilolla tuota käskyä. Päinvastoin hän tuli murheelliseksi. Olemme siitä aivan varmat, vaikkei sitä Raamatussa nimenomaan sanotakaan.

Silloin — tuon käskyn saatuaan — hän nimittäin vasta oikein huomasi, kuinka rakas oli kotiseutu. Tietysti hän oli rakastanut sitä ennenkin, mutta ei ollut tullut sitä erikoisemmin ajatelleeksi. Vasta sinä hetkenä, jolloin hänen käsketään luopua siitä, hän huomaa sen. Niin on tavallisesti, että jonkin asian arvo ja merkitys selviää vasta sitten, kun emme enää omista sitä.

Niin kävi Abraminkin. Vasta nyt hän huomasi, kuinka kaunis saattoi olla laaja ruohotasanko, missä tuuli hiljaa heilutteli täydeksi kasvanutta heinää. Vasta nyt hän havaitsi, kuinka runollisen kaunis oli kylän ulkopuolella sijaitseva kaivo palmujen siimeksessä ja kuinka hauskaa oli katsella, kun siellä karjaa juotettiin. Nyt hän näki tuon kaiken avoimin silmin. Ja nyt hänen käskettiin se jättää.

Abram suri, mutta totteli kuitenkin. Ei olisi johtunut hänen mieleensäkään ruveta Jumalan tahtoa vastustamaan. Vaikk'ei ollut tietoa matkan suunnasta eikä päämäärästä, hän lähti. Hän luotti niin lujasti Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa.

Tässä kohden Abram on suuri, hän kohoaa niin paljon yläpuolellemme, että on saanut uskon isän nimen. Hän sopii siis esikuvaksemme.

Elämässä joudutaan monta kertaa sellaiseen kohtaan, jolloin kysytään:
tahdonko tehdä, niinkuin Jumala käskee? Oma tahto panee vastaan, mutta
Jumalan tahto, joka on omalletunnolle kirkastunut, vaatii ratkaisua.
Mitä teemme silloin?

On kysymys esim. köyhän ystävän auttamisesta. Hän kertoo suoraan ja peittelemättä, millainen hänen taloudellinen tilansa on. Rahasummalle, joka tässä on kysymyksessä, hän ei voi antaa muita takeita kuin sen, että hän sen kyllä maksaa, jos saa elää. Siinä on tuo pieni jos . Vastakkaisessa tapauksessa se kaiken todennäköisyyden mukaan jää maksamatta.

Tämä ystävä on tuttu, hyvin tuttu. Tunnemme hänet kuin itsemme ja luotamme häneen ehdottomasti Siinä on vain tuo pieni jos ja rahasumma on suuri Mitä teemme?

Oma tahto ei olisi halukas taipumaan, mutta Jumalan tahto vaatii antamaan. Jos meillä on hituisenkin Abramin uskoa, me annamme, annamme arvelematta, iloisella, vapaalla mielellä. Olemme kuuliaisia Jumalan äänelle omassatunnossamme.

Tai voi ratkaisu olla vielä vaikeampi. Se on niin vaikea, että tuntuu siltä, kuin riistettäisiin rinnastamme sydän ja poljettaisiin maahan. Silloin nousee kaikki meissä vastarintaan. Ei… me emme tahdo… emme voi! Suostuminen sellaiseen on samaa kuin kuolema.

Mutta Jumalan tahto vaatii toisin. Se vaatii taipumaan, alistumaan, uhraamaan. Silloin on taas Abramin ratkaisu edessä: — lähde maaltasi!

Mitä teemme?

Kuuntelemme Jumalan ääntä, alistumme, taivumme. Tunnemme kyllä seisovamme kuin jyrkänteen reunalla ja syvyys ammottaa allamme. Mutta — jos luotamme Jumalaan — uskallamme hyppäyksen ja saamme iloksemme havaita, että meidät otettiin pehmeästi vastaan. Mahdoton muuttui mahdolliseksi.

Sinä, kuulijani, tiedät kyllä, milloin olet elämässäsi ollut suorittamassa Abramin muuttoa. Tiedät, että minä puhun totta. Se käy, se käy kyllä Jumalan ihmeellisellä avulla, jos vain ihminen uskaltaa kokonansa heittäytyä Jumalan käsiin.

Mutta — ehkä on joukossamme niitä, jotka ovat tähän saakka kiertäneet tuon kipeän paikan. Omatunto vie tavan takaa sen äärelle, mutta oma tahto, syntinen, heikko tahto, panee vastaan. Mitä teet? Aiotko edelleenkin jatkaa Jumalan kiusaamista?

Sillä se on Jumalan kiusaamista, jollei heti tottele häntä. Asia vain pahenee. Huomenna on paljon vaikeampi panna täytäntöön sitä, mikä kuuluisi tälle päivälle. Viikon ja kuukauden päästä se on vieläkin vaikeampaa. Päätä tänään! Kuuntele Jumalan ääntä omassatunnossasi.

Oli kerran mies, jonka oli hyvin vaikea taipua Jumalan tahtoon. Se oli niin vaikeaa, että tuskan hiki hänen otsaltaan tippui maahan veripisaroina. Jos hän olisi ollut syyllinen, olisi sen paremmin saattanut käsittää. Mutta — hän oli syytön, viaton. Hän koetti ajatella muita, mutta sittenkin se tuntui vaikealta.

Se oli Jeesus, meidän Vapahtajamme.

Sinä tiedät, kuinka kävi. Vapahtaja taisteli Getsemanessa ja voitti. Oli hyvä, että hän voitti. Miten olisi käynyt, jollei hän olisi voittanut? Emme uskalla ajatella sitä.

Sinulla ei koskaan voi olla vaikeampi kuin Vapahtajalla. Senvuoksi on sinun taivuttava, tuntukoon miltä tahansa. Vapahtajan ja Abramin kuuliaisuus on niin suurta — ensinmainitun vielä moninkertaisesti suurempaa kuin jälkimmäisen — että meidän kannattaa ottaa siitä vaarin. Meidän kannattaa seurata sitä. Amen.

ANNA!

3. Loppiaisen jälk. sunnuntai.

Tavallisesti selitetään tätä tekstiä siten, että vilutauti, josta Vapahtaja paransi Pietarin anopin, on synti. Jeesus Kristus parantaa meidät synnistä ja me »nousemme ja palvelemme häntä» t.s. antaudumme elämään hänen kunniakseen, hänen opetuslapsinaan.

Se on kaunis tekstin sovitus eikä minulla ole mitään muuta sitä vastaan, kuin että se on liian tavallinen eikä tyydytä enää nykyajan ihmistä.

Tätä älköön ymmärrettäkö niin, että tahtoisin väheksyä synnin merkitystä ihmiselämässä taikka aliarvioida sen ihmissydämessä synnyttämän levottomuuden. Ei — en ollenkaan tarkoita sitä. Myönnän, että synti saa aikaan onnettomuutta, — että se juuri on ihmiskunnan kurjuuden syvimpänä syynä. Mutta — olen sitä mieltä — että nykyajan yhteiskunnassa kiintyy ihmisten huomio enemmän n.s. yhteiskunnalliseen hätään, tauteihin, kurjiin asunto-oloihin, puutteeseen ja köyhyyteen, ja että synti uskonnollisessa merkityksessä tahtoo jäädä huomaamatta — synti, jonka seurauksia hyvin monessa tapauksessa juuri sairaus ja puute ovat.

Siksi tahtoisin käsitellä kysymystä toisessa järjestyksessä. Kysyn, voiko Vapahtaja puuttua aikamme yhteiskunnalliseen hätään, tuohon monikirjavaan kurjuuteen, joka vallitsee varsinkin suurkaupungeissa.

Vastaan: hän ei ainoastaan voi, vaan myös tahtoo puuttua siihen.

Asia olisi hyvin yksinkertainen, jos hän, tuo Natsaretin mies, vielä vaeltaisi täällä, jos hän esim. astuisi köyhään kotiin, missä isä sairastaa lavantautia, ja josta välttämättömimmätkin toimeentulovälineet puuttuvat. Ymmärtäisimme asian hyvin, jos Vapahtaja muutamalla sanalla parantaisi tämän isän ja muutamalla kädenliikkeellä muuttaisi ahtaan asunnon avarammaksi, silmäisi ruuan pöydälle ja halkoja tyhjään halkovajaan.

Mutta niin ei tapahdu. Vapahtaja ei enää kulje täällä. Taikka: jos kulkeekin, niin ei ainakaan näkyväisessä muodossa eikä tartu asioiden kulkuun edelläkuvatulla tavalla.

Mutta sittenkin hän puuttuu asioiden kulkuun, vaikka emme sitä ehkä huomaa.

Se tapahtuu pääasiallisesti kahdella tavalla.

Joko hän muuttaa olosuhteet tahi meidät. Kummassakin tapauksessa hän on voimakkaasti tarttunut asioiden kulkuun.

Ajatelkaamme, että on köyhä työläiskoti, missä jouluaattona vallitsee puute ja sairaus. Ei ole polttopuita, ei ole valoa, ei ole ruokaa — puhumattakaan lääkkeistä. Toivottomuus mielessä odottavat kodin jäsenet pyhän juhlan tuloa. Toivottomuus tuntuu vielä suuremmalta, kun on suuri juhla ovella. Kuinka siinä voitaisiin kiitosvirsiä laulaa?

Mutta — silloin kuin toivottomuus on korkeimmillaan, tulee apu. Kaupunginlähetyksen työntekijä astuu sisään. Hän antaa rahaa puihin, ruokaan ja lääkkeisiin. Kun jouluilta saapuu, palaa kynttilä pöydällä, uuni lämpiää, keitto on tulella ja sairas on saanut lievitystä.

Vapahtaja tuli »Pietarin majaan», sillä katsokaapa: Jumalan tahto tapahtuu ihmisten kautta, jotka ovat antautuneet hänen käytettävikseen.

Tässä tapauksessa Vapahtaja muutti olosuhteet. Mutta hän voi muuttaa myös meidät. Sehän oli toinen kohta.

Sinä sanot: tuo edellinen on niin naurettavan pientä, niin sanomattoman vähäistä apua siihen suureen hätään verrattuna, mikä maailmassa vallitsee. Se on kyllä totta. Mutta tuolle köyhälle perheelle se on paljon — saat olla vakuutettu. Ja juuri jouluiltana ennen kaikkea.

Miten on sitten jälkimmäisessä tapauksessa?

Palatkaamme samaan kotiin. Ajatelkaamme, että perheenisä sairastaa. Kalpea vaimo hoitaa häntä. Hän hoitaa niinkuin parhaiten taitaa. Lapset istuvat huoneen nurkassa puoleksi alastomina. Heillä on kylmä. Mutta siitä huolimatta he juttelevat toisilleen, mitä kaikkea ihmeellistä jouluna voi tapahtua.

Ei tapahdu mitään, ei ainakaan mitään näkyväistä. Ei tule kaupunginlähetyksen työntekijä tähän kotiin. Huone pysyy kylmänä. Pöydälle ei ilmesty kynttilää eikä leipää. Mutta sittenkin on tapahtunut jotakin, sillä sairas sanoo heikolla äänellä:

— Älkää olko huolissanne! Kyllä Jumala auttaa meitä.

Tällaisissa olosuhteissa tuota sanaa ei voida tulkita hurskaaksi lauseparreksi, kun hätä ja puute joka taholta puristavat. Se ilmaisee päinvastoin uskoa, horjumatonta luottamusta taivaan Jumalaan, vaikka koko nykyisyys hyökkääkin tuota luottamusta vastaan. Se ilmaisee muuttunutta mielenlaatua, jonka avulla kannetaan nurkumatta köyhyys ja sairaus — mielenlaatua, joka ei säikähdä sellaista ajatusta kuin: milläs nyt eletään? Saatte olla vakuutettuja, että tuossa kurjassa majassa on ehkä onnellisempi joulu kuin monessa rikkaassa kodissa. Siellä on Vapahtaja muuttanut ihmissydämen.

Sanot: tuohan olisi sangen helppo ratkaisu yhteiskunnalliselle hädälle, kun köyhien ja sairaiden pitäisi noin vain nurkumatta alistua kohtaloonsa, sillä aikaa kuin rikkaat hekumoivat ylellisyydessä. Olet oikeassa: se ei ole mikään ratkaisu. Mutta tuossa yksityisessä tapauksessa sillä on merkityksensä. Vapahtaja astui »Pietarin kotiin». Siitä ei päästä mihinkään.

Ei — olen kanssasi yhtä mieltä siinä, ettei yhteiskunnallista hätää ratkaista noin yksinkertaisesti. Eikä se ole Jumalankaan tarkoitus. Nuo tuollaiset käynnit ovat vain hätäkäyntejä. Ei Pietarin anoppikaan vielä vapautunut maallisesta puutteesta sillä, että Vapahtaja paransi hänet vilutaudista.

Sanoin, että Vapahtaja muuttaa meidät ja olen edelleenkin samalla kannalla. Ajattelepas, että Kristuksen henki muuttaisi rikkaitten sydämen, avaisi heidän kätensä antamaan, samaan aikaan kuin se muuttaa sairastavan työmiehen sydämen nöyrästi alistumaan Jumalan tahtoon. Ajattelepas, että jokaisesta kodista, jossa on runsaasti maallista hyvää, autettaisiin kärsivää lähimmäistä. Tämä maailma saisi toisen muodon; täällä olisi taivaan valtakunta.

Siihen tahdoin lopuksi tulla — että sinä antaisit — sinä, jolla on, mistä antaa; että avaisit kätesi ja jakaisit vähempiosaisille lujassa luottamuksessa siihen, että Jumala on rikas. Sillä — »autuaampi on antaa kuin ottaa». Amen.

ELÄMÄN TAISTELUSSA.

4. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Hepr. 12, 1—7.

I.

Tätä elämää on syystä sanottu taisteluksi. Sillä niin ankaraa, niin kiihkeää, niin epätoivoista se usein on, ja moni siinä sortuu.

Kaikki eivät kuitenkaan sitä huomaa.

On ihmisiä, jotka elävät huolettomina, siirtyen nautinnosta toiseen kuin perhonen kukasta kukkaan. He eivät milloinkaan tule syventyneeksi elämän ankaraan todellisuuteen. Joko heiltä puuttuu kykyä siihen tahi he kuuluvat niihin harvoihin, alituisesti päivän puolella asuviin, jotka eivät tiedä mitään siitä, miltä tuntuu varjossa istuminen. Heidän osalleen on langennut harvinainen menestys ja he hymyilevät vain sellaisille asioille kuin »vastoinkäyminen» ja »onnettomuus». He puolestaan eivät ole koskaan niitä kohdanneet.

Mutta suurin osa ihmiskuntaa elää kuitenkin painon alla. Meidän ei tarvitse olla erikoisempia ihmistuntijoita voidaksemme tämän todeta. Näemme sen väsyneistä katseista, kalpeista, kuihtuneista kasvoista. Eikä meidän tarvitse matkustaa kaupunkiin näitä havainnoita tehdäksemme; voimme todeta sen täällä maallakin, täällä ylhäällä tunturiseuduissakin, missä muuten tuntuu olevan keveämpi hengittää, t.s. terveempää ja raikkaampaa. Ei, elämän ankara todellisuus, sen puristava ote tuntuu täälläkin. Se kyyhöttää hämärtyvien pirttien loukoissa astuakseen esiin illan hiljaisina hetkinä, kun väki laittautuu levolle.

Olen toisinaan matkoilla ollessani joutunut odottelemaan tuollaisessa pirtissä yösydännä. Talon väki nukkuu vaatimattomilla vuoteillaan. Heidän kasvonsa ovat huolten uurtamat; he näyttävät nukahtaneen kesken murheita, joita eivät voi nimeltä mainita. He eivät tunne niiden nimiä — noiden kutsumattomien vieraiden, joiden läsnäolo saa heidät unessakin raskaasti huokaamaan.

Sellaisina hetkinä on sydämeni vallannut outo levottomuus: näitä ihmisiä painaa jokin, jokin salaperäinen vaiva, jonka tuottama tuska on kaksin verroin raskaampaa, kun ei voi sanoa, mitä se on. Se johtuu ehkä puutteesta ja köyhyydestä eikä kuitenkaan ole sitä. Sen syynä on ehkä pitkällinen sairaus eikä se kuitenkaan ole tuon vaivan pohjimmainen syy. Mitä, mitä se on? kysyn levottomana itseltäni. Kalpea tuska vain ojentaa käsivarsiaan jostakin minua vastaan ja minäkin tunnen, etten voi sanoa sen nimeä. Tiedän vain sen olevan saman, joka usein saa minut murheellisiin mietteisiin, pusertaa rinnastani huokauksen kesken töitäni, aivan kuin koetellakseen, elänkö vielä. Ah, minä tiedän! Se on sitä, jota apostoli tekstissämme nimittää nimellä »kaikki, mikä painaa», ja jonka hän kehoittaa meidän panemaan pois.

Kuinka, kuinka sen voimme tehdä?

Katsomalla uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään Jeesukseen.

Tässä on varmaankin jotakin meille, meille vaivanalaisille. Ja nyt pääsen puhumaan siitä, mikä on omiaan meitä lohduttamaan ja rohkaisemaan. Sydämeni, sinä arka ja levoton, ole rohkea, sillä on olemassa eräs, jonka nimi on Jeesus Kristus!

II.

Ajatelkaamme nyt hetken häntä, tätä Jeesusta Kristusta. Millaista oli hänen elämänsä?

Hän kuvitteli sen paljon kauniimmaksi, kuin miksi se lopulta muodostui. Hän kuvitteli esim. Jumalan valtakunnan syntyvän ihmisten keskuuteen jo hänen omana aikanaan. Sen käsityksen saamme, jos tarkkaavasti luemme evankeliumeita. Tuon valtakunnan ilmestyessä korjaantuisivat kaikki yhteiskunnalliset epäkohdat. Köyhät saisivat riittävän ravinnon, sairaat paranisivat, ontuvat kävelisivät ja kaikkien ihmisten kasvoilta loistaisi onni ja tyytyväisyys.

Totta on, että hän teki monta tästä onnesta osalliseksi. Mutta siinä laajuudessa, missä hän ajatteli tämän toteutuvan, se ei toteutunut. Päinvastoin; kuolema rupesi häämöittämään hänen silmäinsä edessä. Hänen näköpiiriinsä kohosi risti, kärsimyksen puu.

Olisi luullut Vapahtajan nyt sortuvan, murtuvan täydellisesti. Kaikki hänen ihanat unelmansa pirstaleina! Jumalan valtakunta ei tullutkaan. Maailma kulki entistä rataansa ja synti ja paha olivat edelleenkin vallassa.

Mitä hän tekee? Vaipuuko hän maahan itkemään? Rupeaako hän syyttämään kohtaloa?

Ei. Hänen kasvoilleen leviää vain kirkastuksen hohde, kun hän sanoo:
»Kun minut maasta korotetaan, minä vedän kaikki tyköni!»

Hän kohosi hengessään lähestyvän kärsimyksen yli. Hän — niinkuin apostoli sanoo — »odotettavanaan olevaa iloa varten kärsi ristin häpeästä välittämättä.»

Sillä tavalla hän voitti.

Entäs me, me vaivanalaiset, kuinka me voitamme? Katsomalla häneen, ottamalla esimerkkiä hänestä. Ajattelemalla, että tämä elämä on vain koulua, kärsimyksen koulua, mutta että sen tarkoitus on hyvä: — meitä kasvatetaan parempaa, täydellisempää varten. Kuten lasta, joka on saanut kurituksen isänsä kädestä ja tuntee itsensä sen jälkeen onnelliseksi tietäessään, että isä häntä rakastaa. »Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka ottaa omakseen. Sillä mikä on se lapsi, jota ei isä kurita?»

Tuntuu siltä, kuin aurinko taas pitkän ajan perästä paistaisi pirtin ikkunaan näihin sanoihin päästössämme, — kuin alkaisi elämä uudestaan, kuin varustautuisimme vastaanottamaan juhlaa pitkän ja raskaan työajan jälkeen, jolloin sydämen valtaa rauha ja kiitollisuus. Amen.

KILPARADALLA.

Septuagesimasunnuntai. — 1 Kor. 9, 24—10, 5.

Olemme kaikki kilparadalla. Se kilparata on tämä elämä. Kehdosta hautaan kestää tämä kilpailu.

En nyt ajattele lapsia, jotka viipyivät täällä vain tuokion. Olivatko hekin kilparadalla vai ei? Jos olivat — niin heidän kilpailunsa päättyi sangen kauniisti: — vain hetkinen ja he olivat määrän päässä. Ajattelen meitä aikuisia, jotka olemme joutuneet mukaan elämän väkevään virtaan. Saammeko me voittopalkinnon?

Kilpailua on monenlaista. Ja etupäässä tahtoo tämä elämä muodostuakin kilpailuksi ajallisten etujen ja palkintojen saavuttamiseksi. Eikä siitä suinkaan ole sanottava mitään pahaa. Maailma pysähtyisi kulussaan, jos kilpailu lakkaisi. Elämä muodostuisi kuolettavan yksitoikkoiseksi, jos ei kukaan enää viitsisi yrittää. Elämän ajallisia kilpakenttiäkin varten tarvitsemme tekstimme sanaa: »Juoskaa niinkuin hän, jotta sen saavuttaisitte.»

Mutta nyt on kysymys jalommasta kilpailusta kuin tämä ajallinen. Olkoonpa, että on ylevää ja jaloa kilpailla hengen vainiolla: tieteen ja taiteen hurmaavilla radoilla, — olkoon, että on kunniakasta saada tunnustus omalta kansaltaan joko henkisen tahi aineellisen elämän alalla saavutetusta voitosta, — vielä suurempaa on kerran saada voittopalkinto Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen kädestä, kun tämä mainen elo on päättynyt ja me seisomme iäisyyden rannalla, hämmästyneinä katsellen eteemme aukenevaa valtavaa näkyä.

Siitä kilpailusta puhuu tekstimme.

Mistä on tässä kilpailussa kysymys?

Sielun pelastuksesta.

Tämä on vanhanaikaista puhetta monen nykyaikaisen ihmisen mielestä. Sielu… pelastus… sopiiko siitä enää tänä kehittyneenä aikakautena puhua, — aikakautena, jolloin ihmisjärki voittaa voittoja yhden toisensa jälkeen?

Olen sitä mieltä, että siitä sekä sopii että tulee puhua. Sillä tiedän löytyvän monia, jotka kaikesta kehityksestään huolimatta eivät voi päästä erilleen kysymyksestä: Mikä on elämän päämäärä?

Sanon sen ja olen siitä lujasti vakuutettu: Elämän päämäärä on voittaa sielunsa, kuljettaa se perille pelastettuna.

Olen joskus joutunut katselemaan viestinjuoksukilpailua. Kaksi ryhmää viestinjuoksijoita ryhtyy kilpailemaan. Kummankin ryhmän miehet koettavat saada viestin perille mahdollisimman nopeasti. Kun yksi on kierroksensa juossut, varustautuu toinen ottamaan viestin vastaan ja lähtee kiidättämään sitä vereksin voimin, kunnes viesti lopulta saapuu määräpaikkaansa. Se ryhmä, joka toi sen nopeimmin perille, on voittaja.

Samanlaista on sekin kilpailu, jossa on kysymys sielun pelastuksesta.
Se, joka tuo sen pelastettuna perille, saa voittopalkinnon.

Ei ole apostoli Paavali sattumalta lainannut kuvaa kreikkalaisten kilpaleikeistä. Nehän olivat keskeisiä tapauksia sen ajan elämässä, varsinkin olympialaiset kisat. Näiden muinaisajan kilpailujen mainehikkuuden vuoksi on ne nykyaikana herätetty eloon. Koko maailman huomio on kiintynyt olympialaisiin ja niissä saavutettuihin voittoihin.

Noissa kilpailuissa kiintyy huomio usein varsinkin kahteen seikkaan: miten kunkin maan etevimmät kilpailijat harjoitellevat ja kuka heistä ensimmäisenä pääsee perille. Varsinkin n.s. Marathon-juoksun yhteydessä pohditaan näitä kysymyksiä.

Yleensä tiedetään, että kilpailijat noudattavat säännöllistä elämää. He kieltäytyvät esim. nautintoaineista. Se on välttämätöntä heidän kunnossapysymiselleen ja kehitykselleen. Yhtä välttämätöntä on sielujen kilpailussa kieltäytyminen kaikesta, mikä voi sielua vahingoittaa. »Jokainen kilpailija noudattaa itsensä hillitsemistä kaikessa», sanoo Herran apostoli, silmälläpitäen juuri tätä kilpailua.

Ei ole niinkään halveksittavaa tuo keskiajan munkkien itsensä kidutus. Vaikka se usein muodostuikin vain ulkonaiseksi toimitukseksi, ansiotyöksi, — oli se lähtöisin jalolta pohjalta. Sanoohan apostolikin tekstissämme: »Minä kuritan ruumistani ja masennan sitä.» Kieltäymys on siis välttämätön.

Kieltäymys — niin, sitä on monenkaltaista. Yhdelle on välttämätöntä yksi, toiselle toinen, mutta kaikille sellainen, joka auttaa päämäärää kohti. Sinä, kuulijani, tiedät, mistä sinun on kieltäydyttävä.

Muistan päivän, jolloin saapui sanoma ensimmäisistä olympialaisvoitoista kaukaiseen tunturipitäjään, missä silloin palvelin pappina Se oli ilon ja riemun päivä. Suomalainen mies oli niittänyt mainetta suuren maailman kilpakentillä.

Minkähänlainen mahtaa olla se päivä, jolloin kilpailija tästä synnin maasta saapuu taivaan portille ja lukemattomat enkelijoukot ja kaikki pyhät tervehtivät häntä riemuhuudoin? Varmasti se on päivä, joka voittaa kaiken muun. Korkeinkin maallinen ilo on silloin osoittautuva vähäpätöiseksi sen riemun rinnalla, joka silloin ihmisrinnan täyttää. Silloin vasta oikein tajuamme nämä tekstimme sanat:»… he tosin saadakseen katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.» Amen.

KYLVÄJÄ LÄHTI KYLVÄMÄÄN SIEMENTÄNSÄ.

Seksagesimasunnuntai. — Luuk. 8, 4—15.

Vaikka hanget vielä peittävät maan ja talvi on vakavimmillaan, ennustavat pitenevät päivät kevään tuloa. Päivän tekstikin vie meidät kevääseen, Jumalan valtakunnan kevääseen, jolloin siemen itää ja kasvaa, tuottaen satakertaisen hedelmän.

Mutta — sitä ennen on tehtävä paljon työtä pellolla: on saatava kovaksi tallatut polut pehmeiksi, kallioperäinen maa rikkiammutuksi ja orjantappurapensaat raivatuiksi pois, jotta muodostuisi enemmän hyvää maata.

»Kylväjä lähti kylvämään siementänsä.» Me papit ja saamamiehet olemme kylväjiä. Me seisomme sunnuntai sunnuntaina täällä ylhäällä saarnatuolissa ja siroittelemme siementä ympärillemme. Se siemen on kallista, kallisarvoisempaa kuin maallisen viljan siemen. Sillä se on Jumalan sanaa — niinkuin Vapahtaja itse sen selittää.

Mutta samanlaisia kokemuksia kuin peltomies tekee, teemme mekin kylväessämme: osa siementä putoaa tien viereen ja joutuu tallatuksi. Sana sattuu vain sydämen pintaan. Sen vaikutus jää lyhytaikaiseksi. Jo jumalanpalveluksen jälkeen se on noukittu pois. Taivaanlinnut tulivat ja söivät sen.

Taivaanlinnut — niitä on monenlaisia, suurempia ja pienempiä. Suurempien sinä kyllä uskot pystyvän noukkimaan siemenjyviä. Mutta pienempiä et pelkää. Ja ne ovat tavallisesti kaikkein pahimmat. Parvi varpusia vain, niin tie on puhdas. Ei yhtään jyvää näy.

Pidät ehkä viattomina noita pieniä juttuja, joita tavallisesti kahvipöydän ääressä kerrotaan. Sinusta ne kuuluvat asiaan, varsinkin kirkonmenojen jälkeen. Mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että monet niistä ovat ehkä juuri niitä lintuja, jotka »noukkivat siemenet pois» ja aiheuttavat sen, ettei sinulle jäänyt kirkosta mitään muistettavaa?

Pääsyy on tietysti se, että tien vierusta on kovaa; siinä ei siemen idä. Se pitäisi siis muokata pehmeäksi. Mutta mistä löytyy se aura, joka sen kyntää?

Jumalan varastossa niitä kyllä on. Tässä pyhässä sanassa on kohtia, jotka voivat pehmittää kovankin maan, vieläpä särkeä kalliopohjankin. Sillä kalliopohja on sittenkin ehkä vaarallisempi.

Se nim. pettää niin helposti. Päällä on tuoretta, pehmyttä multaa ja siinä itää siemen tavattoman joutuin. Sydän on herkkä; se tulee helposti liikutetuksi. Yksi sattuva sana nostattaa kyyneleet silmiin. Tuntuu niin hyvältä ja turvalliselta istua kirkossa ja kuunnella. Lukemattomia hyviä päätöksiä risteilee mielessä. »Sen minä teen! Jumalan avulla minä teen sen!» Mutta kotia tultua on tuo kaikki unohtunut. Sama henkilö, joka äsken itki kirkossa, käyttäytyy kotonaan kuin paatunut ilkimys. Hän haavoittaa ja loukkaa sanoillaan ja käytöksellään, ja hänen läheisyydessään on tuskallista olla. He uskovat ainoastaan ajaksi, mutta kiusauksen hetkellä he lankeavat pois. Heillä ei ole »juurta». Siinä syy.

Eikä orjantappurainen pelto ole juuri sen parempi. Siinä on kyllä maa kuohkeaa, mutta se on orjantappuran siemenillä saastutettu. Ja ne kasvavat paljon nopeammin kuin vilja, tukahduttaen sen alkuunsa.

Näitä ihmisiä on paljon. He aloittivat kerran kauniisti. He olivat päähenkilöstä kristillisissä yhdistyksissämme. Kuinka innostuneesti ja lämpimästi he puhuivat! Heitä oli ilo kuunnella. Jumalan seurakunta odotti heistä paljon, näistä voimakkaista, tulisieluisista nuorista. Mutta kun tapaamme heidät vuosien päästä, niin ihmettelemme ja oudoksumme. He ovat autioiden talojen kaltaisia, joiden asukkaat ovat kuolleet tai muuttaneet pois. Missä on tuli, tuo entinen hehkuva tuli? Missä on heidän äänestään lämmin sointu, joka ennen teki sydämelle hyvää, kun sitä kuunteli? Sammunut, sammunut! Tuli muita harrastuksia, rikkauden himo, elämän nautinnot ja ne sammuttivat pyhän tulen nuoresta rinnasta. Oi, heitä on paljon — näitä sammuneita tulivuoria, eikä ole minkäänlaista toivoa, että ne uudelleen alkaisivat toimia.

Ja sitten hyvä maa — tuo pehmeäksi muokattu. Sen pehmittivät elämän murheet, pettymykset, nöyryytykset. Se oli niin kovan muokkauksen alaisena, että sydämelle teki oikein kipeää. Mutta lopulta se valmistui. Ja kuinka vilja siinä nyt kasvaa! Se heilimöi niin kauniisti ja sen tähkässä suhisee lämmin, kesäinen tuuli. Vilja aaltoilee ja nuokkuu. Tuntuu kuin se kuiskailisi: »Nöyräksi, nöyräksi on tultava, sillä Jumala on ylpeitä vastaan». Tuntuu kuin tarinoisivat tähkäpäät: »Näin pää riipuksissa rintaa vasten näemme kaunista unta, unta ikuisesta levosta, rauhan maasta… Oi, rauhan maa! Ken meidät sinne vienee…? Se on Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme. Jolla on korvat kuulla, hän kuulkoon!»

Sellaista on hyvä maa, tuo siunattu musta multa, joka kasvattaa satakertaisen sadon.

Ja mitä sanomme lopuksi.

Sanomme: Oi, hyvä Jumala! Muokkaa meidän sydämemme, pehmitä se! Oi,
Jeesus Kristus, rukoile puolestamme, että sydämemme uudistuisi! Oi,
Pyhä Henki, sinä sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö! Etsi kaikkia
eksyneitä, meitä ja muita! Amen.

VEISATKAA HERRALLE UUSI VIRSI!

Kynttilänpäivä. — Ps. 96, 1—9.

Tuntuu omituiselta tänä raskaana aikana tällainen kehoitus. Ja vielä omituisemmalta, kun koko maan käsketään ottaa tähän veisuuseen osaa.

Sillä kansojen maailmassa raivoaa sota ja maa on täynnä verta ja kyyneleitä.

Kuinka silloin voidaan veisata Herralle uusi virsi?

Ihmiskunta näyttää vain kehittyvän pahuudessa. Missä on Herran kunnia?

Sotivien kansojen maissa kokoontuvat ihmiset kirkkoihin niinkuin mekin täällä kotimaassa. Mutta ettekö luule hyvin monen kysyvän: Missä on Jeesus Kristus? Eikö hän kuule, eikö hän auta?

Ja kuitenkin kuuluu meille tänä päivänä: »Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa Herralle kaikki maa!»

Eiköhän toivon sana hädän kovimmilla ollessa tunnu sittenkin kaikkein suloisimmalta?

Varmasti.

Tältä kannalta tulee meidän ottaa tämäkin kehoitus: meitä käsketään katsomaan läpi pimeydenkin uutta päivää kohti.

Jumalan suunnitelmat eivät muutu aikakausien vaiheissa. On ollut ennenkin sotia ja raskas aika maassa ja tulee edelleenkin olemaan. Mutta siitä huolimatta kuuluu meille kehoitus: »Julistakaa päivästä päivään hänen pelastustansa!»

Ja siinä on juuri tämän uuden virren sisältö, että Jumala pelastaa ja auttaa. Hänen apuansa saavat kansat ja yksilöt kokea tällaisinakin mullistusten aikoina. Epätoivon korkeimmillaan ollessa kuuluu huuto: »Älkää väsykö, ponnistakaa vielä voimianne! Sillä ennenkuin luulettekaan, olette pelastetut ja autetut.»

Mikä rohkaisee merihädässä olevia enemmän kuin kapteenin tyyni ja rohkea käytös. Hän on tottunut myrskyihin ja haaksirikkoihin. Monta kertaa hän on katsellut kuolemaa silmästä silmään. Hän on karaistunut ja koeteltu mies.

Sellainen luja usko on psalmin kirjoittajallakin. Hänkin on kokenut elämän myrskyjä ja nähnyt ahtaita aikoja. Psalmien kirjassa on monta todistusta siitä. Mutta siitä huolimatta hän kehoittaa: »Tuokaa Herralle, te kansain sukukunnat, tuokaa Herralle kunnia ja voima.» Se on juuri kykyä nähdä valo pimeydestä huolimatta, epätoivon ohella toivo, ja voimattomuudesta ja alakuloisuudesta huolimatta tuntea voimaa ja rohkeutta.

Tällaista valoisaa luottamusta tulevaisuuteen mekin tarvitsemme. Meidän on sanottava sielullemme: »Mitäs murehdit, minun sieluni, ja olet niin levoton minussa? Turvaa Jumalaan, sillä vielä hän sinua auttaa kasvoillansa». Se on oikeaa elämisen rohkeutta. Eräs viisas mies sanoo. »Ihmiselle on paljon tärkeämpää tietää onnen olevan, kuin siitä nauttia». Ja se on totta. Meillekin on paljon tärkeämpää tietää, että Jumalan apu löytyy, kuin päästä osalliseksi siitä. Sillä silloin kun me pääsemme siitä osallisiksi, osaamme myös antaa sille arvon, koska meillä ei ole sitä aina ollut.

Nyt on Kynttilänpäivä. Tänä sunnuntaina vihitään roomalaiskatolisissa kirkoissa ne kynttilät, jotka vuoden aikana käytetään jumalanpalveluksissa ja juhlakulkueissa. Meillä luterilaisilla kristityillä ei ole sellaista tapaa. Mutta mehän voimme suorittaa tuon saman hengessämme: sytyttää kaikki toivon kynttilät palamaan ja niin astua täältä kirkosta ulos.

Maailma ei ole suinkaan tänä lyhyenä hetkenä muuttunut. Sota raivoaa edelleen. Mutta sanokaamme me: »Kerran koittaa ikuinen rauha.» Jumalan apua ei näy, mutta sanokaamme me: »Minä julistan päivästä päivään hänen pelastustansa.» Epäjumalan palvelus rehoittaa eri muodoissa, mutta sanokaamme me: »Herra on taivaat tehnyt!»

Näin veisaamme Herralle uutta virttä ja kehoitamme siihen yhtymään koko maan. Amen.

KÄY SISÄÄN KÄRSIMYSPORTISTASI!

Laskiaissunnuntai. — Joh. 12, 23—33.

Roomalaiskatolisessa kirkossa aloittaa pappi jumalanpalveluksen laskiaisena lukemalla alttarilta loppuosan 31. psalmista: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!»

Nämä sanat sopivatkin päällekirjoitukseksi sille portille, joka ihmiselämässä johtaa kärsimyksen tielle.

Kärsimys on paastonajan johtava ajatus. Vapahtajan elämässä näemme tämän ajatuksen täydellisimmin toteutuneena. Hän jos kukaan oli kärsimyksen mies.

Olemme joskus maininneet hänen yksinäisyydestään. Hän oli nim. yksinäisin ihminen maailmassa. Hänen parhaimmat ystävänsäkin käsittivät hänet väärin ja ratkaisevalla hetkellä jättivät hänet. Ja loppuelämänsä ajan hän oli koditon mies. Hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa missään. Itse hän sanoi kerran: »Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi.»

Ja hänen elämäänsä loi risti varjonsa jo varhain.

Mutta — hän kesti kaiken tyynesti. Hän otti kohtalonsa vastaan ylevän rauhallisena. »Nyt on Ihmisen Poika kirkastettu», sanoi hän.

Ja hänen puheensa kohoaa runolliseen kauneuteen, kun hän huudahtaa. »Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, se jää yksin; mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon hedelmää».

Ja kuitenkin elämä oli hänellekin rakas. Totta kai se oli sitä miehelle, joka sanoi: »Katsokaa kedon liljoja!» Miehen, jonka silmä oli siinä määrin avoin luonnon kauneudelle, täytyi rakastaa elämää.

Nyt hän oli tullut sille kohdalle, jolloin elämä oli jätettävä: hänen oli kuoltava, astuttava kärsimyksen portista sisään. Oli hyvä, että hän saattoi lukea portin päältä tuon lohduttavan kirjoituksen: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!»

Me ihmiset emme haluaisi astua sisään kärsimyksen portista. Me tahtoisimme Eedeniin, paratiisiin — jo maallisesti. Meillä on niin paljon toiveita, suloisia, ihania toiveita, ja näiden toiveiden toteutumisessa näemme oman Eedenimme.

Yksi haluaisi saavuttaa hyvän toimeentulon, päästä niin pitkälle, että omistaisi kerran pienen talon puutarhoineen. Hän pettyy: tuleekin eteen köyhyys, loppuvat varat ja vielä kaiken kukkuraksi terveys rupeaa horjumaan. Talo puutarhoineen siirtyy saavuttamattomiin.

Toinen tavoittelee onnea toisella tavalla. Koko elämän kestävä liitto rakastamansa ihmisen kanssa on se päämäärä, johon hän pyrkii. Hän saavuttaakin sen. Mutta — eräänä päivänä hän seisoo paarien ääressä tuska ja epätoivo sydämessä: rakastettu lepää siinä kuolleena. Silmät, joiden uskollisesta katseesta hän oli iloinnut, ovat iäksi sammuneet; ääni, jonka sointua hän oli niin monesti sydän onnea täynnä kuunnellut, on iäksi vaiennut; käsi, jota hän oli niin monta kertaa kiitollisena puristanut, on iäksi kylmennyt.

Silloin on ihmiselämässä tullut laskiaissunnuntai. Ihminen on astunut kärsimyksen portille. Hän saa lähteä vaeltamaan suruineen, pettymyksineen; hänen taakkansa on raskas.

On hyvä, että kärsimyksen portin päällä on kirjoitus: »Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Sillä katsokaa: — ilman Jumalan apua se ei käy.

Meidän pienet, suloiset toiveemme ovat vehnänjyviä, joita emme hennoisi maahan heittää. Olemme kiintyneet niihin liian lujasti. Mutta elämä pakottaa meidät sen tekemään. Ja se on hyvä. Sillä siten niistä kasvaa meille aarre, jonka omistaminen tekee meidät lopultakin onnellisiksi.

Se aarre on kärsimyksen tulessa kirkastunut sielu.

Jo keskiajan munkit kirjoittivat luostarikammionsa seinälle: Per crucem ad lucem s.o. ristin kautta kirkkauteen. Se sana pitää paikkansa tähän ajalliseen elämään nähden. Tuskan ja kärsimyksen kautta saamme kestävimmän rauhan, varsinkin, jos olemme kantaneet kuormamme Jumalan avulla.

On siis hyvä meille, että yksi on käynyt edellämme kärsimyksen portista sisään: — Vapahtajamme. Hän on ensimmäisenä lukenut päällekirjoituksen:

»Ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan!» Tosin hänkin teki sen vapisevin sydämin, mutta astui kuitenkin rohkein mielin sisään.

Niin tahdomme mekin tehdä.

Meidän sydämemme vapisee vielä enemmän kuin hänen. Mutta — hänen esimerkkinsä silmäimme edessä emme kuitenkaan epäröi, vaan otamme tuon tuskallisen askeleen. Vähän ajan perästä saamme nähdä, että se käy. Vain itse läpikulku oli kaikkein vaikein. Siinä nim. eniten haavoittui. Sillä porttiaukkoa reunustavat orjantappurat repivät kasvot ja kädet verille. Mutta — mitäpä siitä. Vapahtajallemme, hänen läpikulkiessaan, jäi siitä orjantappuraseppel päähän. Se oli hänen voittoseppeleensä. Me kuljemme nyt hänen jäljessään, seuraten hänen tietään. Tosin tuon tien varrella on sellainenkin paikka, jossa enkelin täytyy vahvistaa meitä, niinkuin hän vahvisti Vapahtajaammekin. Se oli hyvä, että hänet lähetettiin siihen. Sillä varmaan Vapahtaja sanoi hänelle: »Jää tähän. Jäljessä tulee sellaisia, jotka eivät mitenkään tahdo jaksaa.» Ja siellä hän nyt seisoo — tuo enkeli — ollakseen valmiina meitä auttamaan. Hän sanoo: »Rohkeutta vain! Tästä kulki kerran eräs, jolla oli kaikkein vaikein, — niin vaikea, että hänen hikensäkin oli niinkuin veren pisarat. Mutta — sittenkin hän jaksoi.» Ja tarttuen käteemme hän auttaa meitä vaikean paikan ohi — tuo laupias samarialainen enkelien joukossa — ja me kuljemme hetken päästä paremmin, rohkeammin ja varmemmin. Amen.

MISTÄ MEIDÄN ON ILOITTAVA.

1. Paaston aik. sunnuntai. — Luukk. 10, 17—22.

Se oli ollut loistava lähetysretki täynnä ihmeellisiä voittoja. »Herra, riivaajatkin ovat meille alamaiset sinun nimesi tähden!»

Me ymmärrämme niin hyvin apostolien ilon. Totta kai he olivat iloisia nähdessään, minkälaisen vaikutuksen heidän puheensa sai aikaan. Se oli perin inhimillistä.

Sen vuoksi mahtoi heistä tuntua koko omituiselta, kun Vapahtaja ei ottanut osaa heidän iloonsa. Hyvä oli. Kyllä hän oli huomannut, minkälainen menestys oli seurannut opetuslapsia. Mutta ei pitänyt liiaksi kiinnittää huomiota yksityisiin voittoihin. Niiden vuoksi loppuisi ilo lyhyeen. Piti ennen kaikkea iloita siitä, että nimi oli taivaan kirjassa.

Mikä elämänkokemus, mikä tyyni viisaus. Sellaisesta on hyötyä jo ihmisen maallisessakin kutsumuksessa.

Tiedemies tekee työtään ja saavuttaa huomattavan voiton, josta koko maailma häntä kiittää. Hän ei kuitenkaan perusta iloansa yksin tämän voiton varaan. Sillä sellainen ilo on liian lyhytaikainen. Hän iloitsee siitä, että saa tehdä työtä, harrastaa rakasta tiedettään. Se ylläpitää häntä joka päivä.

Maamies kyntää peltojaan. Toisinaan hän saa erinomaisen sadon. Hän iloitsee siitä, mutta hän ei jää tästä yhdestä hyvästä vuodentulosta niin riippuvaksi, että rupeaisi halveksimaan tavallisia vuosia ja ehkä kiroamaan katovuotta. Ei, hän iloitsee siitä, että on pysynyt terveenä ja jaksanut tehdä jokapäiväisen työnsä.

Pappi työskentelee seurakunnassaan. Toisinaan hän onnistuu saarnoissaan ja saa ihmiset liikkeelle. Syntyy herätys, joka leviää yli koko pitäjän. Mutta jonkun ajan kuluttua tuo herätys lakkaa. Sinne tänne on tosin jäänyt joku yksityinen valvomaan, mutta suurin enemmistö on menettänyt ensimmäisen innostuksensa. Älköön pappi masentuko, vaikk'ei saisikaan uutta herätystä aikaan. Tyytyköön hän siihen, että saa julistaa sanaa ja olla mukana Herran työssä, vaikk'ei se näkyväisiä hedelmiä tuottaisikaan.

Me olemme kovin taipuvaisia perustamaan liian paljon hetken menestykselle. Mutta se on huonoa elämän taitoa. Täytyy muistaa, että juhlaa seuraa arkipäivä.

Vapahtaja on viisas kasvattaja. Joku toinen hänen asemassaan olisi menetellyt aivan päinvastoin. Hän olisi yhtynyt opetuslasten iloon, vieläpä kiihottanut sitä. Olisihan hän siten paraiten kirkastanut omaakin kunniaansa. »Katsokaapa, enkö sanonut! Niin kävi ja niin on aina käyvä!» Mutta Vapahtaja tietää, että into herpautuu, jos ihminen yksipuolisesti kiinnittää huomionsa vain suureen myötäkäymiseen.

Ei, meidän pitää tyytyä siihen, mitä meillä on Terveys ja työkyky riittäköön ilonaiheeksemme jokapäiväisessä elämässämme, samoinkuin tieto siitä, että meillä on Jumala, joka pelastaa sielumme. Jos rupeamme odottamaan suuria ja väkeviä hengellisiä kokemuksia, voi käydä niin, ettei niitä tulekaan. Sitä suurempi on ilomme, kun Jumala joskus antaa erikoisemmin kokea läsnäolonsa suloisuutta.

»Lapsenmieliset» iloitsevat vähästä, mutta »viisaat ja ymmärtäväiset» vaativat paljon, ennenkuin viitsivät ottaa harppunsa seinältä ja laulaa kiitoslaulun. Eikä se, että »nimemme ovat kirjoitetut taivaissa», ole suinkaan vähäistä. Se on varallakin yhtä suurta kuin tyytyväisyys sen johdosta, että saa olla kansalainen kansalaisten joukossa ja täyttää jokapäiväiset velvollisuutensa. Niin — se on vielä enemmän. Sillä tässä on kysymys taivaan kansalaisuudesta.

»Taivaan kansalainen» — kuka se on? Se olet sinä, jolle ei riitä yksinomaan tämä maallinen, vaan jonka sydän kaipaa korkeampaa, pysyvämpää, kestävämpää. Se olet sinä, jonka henki halaa hengen maailmaan. Se voi ehkä monen mielestä olla kovin epäkirkollinen — tuo sinun henkinen maailmasi. Mutta älä ole huolissasi: hengen maailma juuri on taivas. Ja sen, joka sinne halaa, sen nimi on pyrkijöiden joukossa.

Ja siitä sinun on ennenkaikkea iloittava. Amen.

ERÄS ELÄMÄNTARINA.

2. Paaston aik. sunnuntai. — Luuk. 7, 36—50.

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että Raamattu sisältää monta liikuttavaa elämäntarinaa, pieniä palasia ihmiselämästä, jotka välittömyydellään vangitsevat meidät? Sellainen on tämäkin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa.

Hänestä on tullut historiallinen henkilö, vaikka emme edes tiedä hänen nimeään emmekä sitä kaupunkia, jossa hän asui. Mutta — hänen kyyneleiset kasvonsa ovat niin painuneet ihmismieleen, että hänestä on tullut esikuva katumuksentekijästä, koskapa hänet mainitaan joka kerta, kun luetaan tuo liikuttavan kaunis rukous: »O sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus». Tällaisena katumuksentekijänä hän on saanut paikan Pietarin ja katuvan ryövärin rinnalla.

Hän oli viettänyt sangen kevytmielistä elämää, niin että hän kyllä oli hyvin tunnettu. Kaikki naimisissa olevat naiset ja nuoret siveät neitoset katselivat häntä halveksuen, kun hän joskus tuli heitä vastaan kaupungin kadulla. Oh, hän oli hyvin turmeltunut ja hyvin vaarallinen.

Hän asui jossakin kaupungin laitapuolella. Hänen asunnostaan emme tiedä mitään. Tiedämme ainoastaan, että hän omisti kauniin alabasteripullon, joka oli täynnä hyvänhajuista voidetta. Tuon pullon sisältö käytettiin synninpalvelukseen. Nainen voiteli sillä itseään lähtiessään öisille retkilleen.

Kuinka kauan hän oli viettänyt tällaista syntistä elämää — emme tiedä. Varmaankin monia vuosia. Hän oli paatunut; ei hän välittänyt itsestään eikä ihmisten ylenkatseesta. Hän eli huoletonna, vaipuen päivä päivältä yhä syvemmälle. Jokainen piti häntä parantumattomana.

Mutta — sitten tapahtui käänne. Hän oli kerran sattunut paikalle, kun Natsaretin profeetta saarnasi. Sellaista saarnaa hän ei ollut ennen kuullut. Hän oli kuvitellut sen käyvän samaan tyyliin kuin fariseusten ja kirjanoppineiden puheen, — noiden, jotka olivat niin pyhiä, niin tavattoman pyhiä virallisesti, mutta joiden joukosta löytyi yksi ja toinen sellainenkin, jolle hänenkin halveksittu, kirottu seuransa kelpasi. Sellaisille saarnamiehille hän oli hymyillyt pilkallisesti.

Mutta — tämä Natsaretin profeetta oli aivan toista maata. Hän itse oli puhdas. Jos kukaan niin hän olisi voinut tuomita. Hänellä olisi ollut valta siihen. Mutta — hän ei sitä tehnyt. Päinvastoin hän puhui lempeästi. Hänen puheestaan huokui syvä sääli kaikkia langenneita ja kovaosaisia kohtaan. Ilmankos publikaanit ja syntiset parveilivatkin hänen ympärillään eikä hän ajanut heitä pois. Tämä oli lähtemättömästi painunut naisen mieleen.

Siitä ajasta alkaen hän ei enää ollut rauhallinen. Hän jatkoi kyllä entistä ammattiaan, mutta hän ei tehnyt sitä enää samalla mielellä kuin ennen. Kotona yksin ollessaan hän itki, itki katketakseen, kurjaa, viheliäistä elämäänsä. Kerran hänkin oli ollut puhdas ja viaton ja ajatellut nuoren tytön puhtaita, kauniita ajatuksia. Mutta nyt — nyt oli elämä hukattu — hukattu täydellisesti.

Mutta — sitten hän eräänä päivänä kuulee, että Natsaretin opettaja vierailee kaupungissa. Hänet oli kutsuttu fariseus Siimonin taloon päivällisille. Silloin nainen tekee päätöksensä.

Hän lähtee kiireesti. Alabasteripullon hän ottaa mukaansa. Hän kyllä tietää, ettei Siimonin taloon ole hänen kaltaistensa juuri helppo päästä. Siellä on ovenvartijat ja edeskäyvät, suurilukuinen palvelusväki. Mutta vaimo raivaa tien rohkeasti heidän välitseen siihen huoneeseen, missä Vapahtaja parastaikaa aterioi talon isännän ja toisten pöytävierasten kanssa. Ja sitten tapahtuu se, mistä päivän evankeliumi kertoo.

Mitä me tässä kertomuksessa eniten ihailemme?

Vaimon rohkeus ansaitsee kyllä ihailuamme. Että hän uskalsi!

Mutta — hänellä oli niin suuri hätä, ettei hän enää kiinnittänyt huomiotaan sovinnaisuussääntöihin. Talon isäntä ja pöytävieraat kiinnittivät kyllä. Ja varmasti Vapahtajakin huomasi tuon kaiken, mikä tässä tilaisuudessa oli omiaan vaikuttamaan kiusallisesti. Mutta — hän ei antanut sen vaikuttaa itseensä. Hän oli jälleen se vapaa, suuri persoonallisuus, jota eivät sovinnaisuussäännöt sido. Hän näki sydämen.

Tämä puoli Vapahtajassa herättää tässä kertomuksessa eniten ihailuamme.

Sillä tässä tulemme siihen kohtaan, johon meillä jokaisella on täysi syy kiinnittää huomiomme. Vapahtaja ei ole samanlainen kuin ihmiset. Hän eroaa parhaistakin heistä.

Sillä — eikö usein käy niin, että parhaatkin ystävät, joihin täydellisesti luotamme, pettävät meidät ratkaisevina hetkinä. Heillä on kyllä halua auttaa, mutta he eivät voi sitä tehdä juuri nyt . Tilaisuus ei ole sopiva. Kuinka emme ottaneet huomioon tilaisuutta ? Me saamme nuhtelevia katseita osaksemme ja meidät työnnetään lempeästi, mutta samalla riittävän pontevasti ovesta ulos.

Jeesus Kristus ei ole sellainen. Hänelle ei ole olemassa erilaisia tilaisuuksia. Hän ottaa vastaan aina . Hän on niin täydellisesti ehyt, niin kokonansa vapaa, että hän herättää ehdotonta luottamusta.

Tällaista Vapahtajaa me tarvitsemme.

Meillä on itsekullakin omat huolemme, omat surumme ja kärsimyksemme. Elämässämme on sattunut tapauksia, joita parhaimpien ystäviemmekin olisi vaikea ymmärtää. Jollei Jeesusta Kristusta olisi, ei olisi ketään, kenen puoleen kääntyisimme.

Mutta — nyt on hän ja hän antaa synnit anteeksi.

Tästä, rakkaat ystävät, me iloitsemme. Vapahtaja tuntee elämän. Hän tietää, minkälaisia elämäntarinoita tämän vanhan maan pinnalla voi esiintyä — toinen toistaan murheellisempia.

Mutta — jos katumuksemme on vilpitön, on anteeksiantamus myös ehdoton.
Amen.

TULESTA TEMMATTU KEKÄLE.

3. Paaston aik. sunnuntai. — Sak. 3, 1—15.

Tämä teksti sopii erityisesti meille papeille, mutta myös jokaiselle ihmiselle.

Profeetta Sakaria näki ylimmäisen papin Joosuan seisovan Herran enkelin edessä; ja saatana seisoi hänen oikealla puolellaan häntä vastustamassa. Päällekantajalla oli paljon tätä johtavassa asemassa olevaa miestä vastaan. Hän oli hoitanut huonosti korkean virkansa. Hänen kotielämänsä antoi aihetta vakaviin muistutuksiin. Hän oli sortunut syntiin, mutta ruvennut katumaan ja armoa etsimään. Ja nyt hän oli tuomittavana.

Tuomio kääntyi anteeksiantamukseksi. Noista kahdesta olennosta, jotka seisoivat hänen rinnallaan, puolustaja, enkeli, jäi paikalleen, päällekantajan vetäytyessä pois.

Ihminen seisoo täällä enkelin ja paholaisen välissä. Hyvä ja paha kamppailevat hänestä. Monesti asuvat enkeli ja paholainen samassa sydämessä rinnakkain ja elämä muodostuu sen mukaiseksi, kumman ääntä ihminen kulloinkin noudattaa.

Enkeli, hyvän edustaja, pyrkii johtamaan meitä hyvään. Niinkauan kuin seuraamme häntä, menestymme. Hyvä omatunto todistaa, että olemme oikealla tiellä. Mutta tuo toinen »naapuri» kuvaa meille synnin kauniiksi ja luvalliseksi. Hän on taitava kääntämään käsitteitä, antamaan niille uusia merkityksiä. Hän vetoaa usein parhaimpiin ominaisuuksiimme, saaden meidät kulkemaan hyvinkin mutkikkaita teitä. Vasta sitten kun huomaamme, mihin nämä uudelleen arvioidut käsitteet johtavat, avautuvat silmämme näkemään, että tie on ollutkin väärä. Jos silloin kadumme ja pyörrämme takaisin, on meillä vielä anteeksisaamisen ja parannuksen mahdollisuus.

Tämä hyvän ja pahan välinen ristiriita näyttää sitä silmiinpistävämmältä, kuta edustavammassa asemassa ihminen on. Varsinkin kärjistyy tämä ristiriita erikoisesti silloin, jos paha saa vallan henkilössä, jonka ajalliseen kutsumukseen jo kuuluu olla esitaistelijana hyvän ja oikean puolesta, niinkuin esim. papin. Sellaisen henkilön heikkoudet huomataan paljon paremmin kuin tavallisen ihmisen. Ja sellaisen elämän esimerkillinen vaikutus kantaa paljon kauemmas kuin jonkin toisen.

Inhimillisesti katsoen näyttää päällekantaja olevan oikeassa. Kuinka tällainen mies soveltuu Herran seurakuntaa johtamaan, — mies, jonka yksityiselämä jo antaa aihetta mitä vakavimpiin muistutuksiin? Saarnaa muille, mutta ei itse elä siitä totuudesta, jota toisille julistaa. Eikö tämä ole pahennusta seurakunnassa?

Sitä se epäilemättä on, jollei synny muutosta, parannusta. Mutta maailma ei tavallisesti tätä muutosta huomaa. Se pitää vain kiinni aikaisemmista hairahduksista. Mutta Jumala tuomitsee toisin.

On vanha totuus, että Jumala on sielujen tuntija. Mutta vaikka se on niin vanha, on se kuitenkin useimmille ihmisille uutta. Jumala on heidän mielestään samanlainen kuin he itsekin ovat. Yhtä vaikeaa kuin heidän on unohtaa, luulevat he sen olevan myös Jumalalle. Mutta ylimmäisen papin Joosuan kohtalo osoittaa toista.

Siinä hän seisoo ylimmäispapillisessa puvussaan, mutta tuo puku on saastutettu. Sen arvomerkit on häväisty synnissä. Ei hän voi siinä puvussa astua temppelin pyhimpään toimittamaan uhria kansan syntien edestä. Päällekantaja on varma, että puku riistetään hänen yltään ja korkea virka otetaan pois. Ja sitä mieltä ovat myös ihmiset. He ovat monessa asiassa yhtä mieltä päällekantajan kanssa, varsinkin, jos saavat esiintyä syyttäjinä.

Mutta — Jumala näkee syvemmälle kuin päällekantaja; hän näkee tuon onnettoman miehen sydämen pohjaan saakka. Hän näkee, kuinka hän kärsii ja kuinka hän häpeää. Hän ei tahdo lausua yhtään sanaa puolustukseksensa, vaikka hän ehkä voisi senkin tehdä.

Joosua seisoo enkelin edessä saastaisessa puvussaan. Hän vetoaa Jumalan laupeuteen. Hän vetoaa siihen hyvään, jota hän on sydämessään tuntenut, mutta jota hän ei ole jaksanut seurata. Mutta nyt — hän tuntee senkin — jos hän vielä löytää armon, hän uskoo voivansa kaiken korjata. Eikä ikuinen hyvyys muuta vaadikaan. Se lausuu vapauttavan sanansa.

»Katso, minä olen ottanut sinulta pois sinun syntisi ja puetan sinut juhlavaatteisiin.»

Ylimmäinen pappi Joosua sai puhtaan päähineen ja uuden virkapuvun. Näin Jumala käy oikeutta katuvaisen kanssa. Päällekantajan on pakko väistyä. Hän on saanut tuomionsa. »Eikö tämä ole se kekäle, joka on tulesta temmattu?» Päällekantaja olisi halunnut nähdä sen palavan. Mutta Jumala tempasi sen pois yhdennellätoista hetkellä.

»Ja Herran enkeli jäi seisomaan.»

Oi, kuinka lohdullinen on tämä tekstimme viimeinen lause. Ikuinen hyvyys jäi jäljelle vaalimaan sitä hyvyyden orasta, joka syntisen sydämessä nyt oli puhjennut esiin. Oi, kunpa se voisi kasvaa ja vaurastua! Me vapisemme pelosta ajatellessamme ihmisen heikkoutta. Mutta muistaessamme, että Jumala on suuri ja voimallinen, me tunnemme mielemme tyyntyvän. Hän, joka tempaa kekäleen tulesta, kykenee siitä vielä jotakin tekemään.

Sillä hän on rakkaus. Amen.

JUMALAN SIUNAUS.

Puolipaastosunnuntai. — Joh. 6, 1—15.

Tämän päivän evankeliumissa kerrotaan, kuinka Vapahtaja kerran ruokki viisituhatta ihmistä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Suhtaudummepa nyt tähän kertomukseen kuinka tahansa, joka tapauksessa se sisältää yhden tärkeän totuuden: että Jumalan siunaus tekee rikkaaksi.

Toinen ajatus, joka esilläolevassa tekstissä erityisesti lämmittää mieltämme, on se, ettei Jumalalle ole suinkaan yhdentekevää meidän ajallinen toimeentulomme. Jokapäiväinen leipämme on Hänen sydämellään yhtä paljon kuin hengellinen edistymisemme ja kasvamisemme. Onhan Vapahtaja itse Isämeidänrukouksessa kehoittanut meitä anomaan Jumalalta jokapäiväistä leipää.

Sitäpaitsi: evankeliumi sisältää monta kertomusta siitä, että Vapahtaja auttoi maallisessa hädässä. Tästä vedämme sen johtopäätöksen, ettei ajallinen suinkaan ole mitään vähäarvoista. Jollei ensimmäinen sija elämässä kuulukaan sille, ei kuulu myös viimeinenkään. Jokin tarkoitus on Vapahtajalla varmaankin siinä, kun hän seitsemän Isämeidän eri rukouksen joukkoon asettaa maallisia tarpeita koskevan rukouksen neljänneksi . Se ei ole ensimmäinen, mutta ei myöskään viimeinen.

Tänään puhumme ajallisesta toimeentulosta, jokapäiväisestä leivästä, joka on monella nykyajan ihmisellä verrattain lujassa. Mutta minä en käsittele kysymystä opettaakseni sinulle, mitä kaikkea jokapäiväiseen leipään kuuluu. Sen on Martti Luther jo tehnyt neljännen rukouksen selityksessä. Vaan haluaisin kiinnittää huomiosi yhteen tärkeään kohtaan: että Jumala voi siunata leipämme.

Tämä ajatus edellyttää sitä, että Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin hyvyys. Se, joka ei sitä usko, ei usko Jumalan siunaukseenkaan. Hän on materialisti, jolle ei ole olemassa mitään yliaistillista maailmaa. Edellytän kuitenkin sinun uskovan tähän ja siis myöskin siihen, että Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin hyvyys.

Mutta — usko siihen ei vielä suoranaisesti johda meitä kokemaan , että
Jumala siunaa. Siihen vaaditaan, että ihminen ottaa ajallisen hyvyyden
Jumalan kädestä hänen järjestyksensä mukaisesti: rukoilemalla ja työtä
tekemällä.

Jos niin teemme, silloin näemme leivässä, jota syömme, osoituksen Jumalan hyvyydestä. Silloin tunnemme , että se on Jumalan lahja. Ja silloin luotamme lapsellisesti siihen, että Hän voi sen meille siunata.

Suhteessamme jokapäiväiseen leipään tulee myös näkyviin suhteemme Jumalaan. Toiset käyttävät ajallista hyvyyttä orjamaisesti, peljäten, että Jumala katsoo karsaasti heihin t.s. kuin hän ei oikein mielellään näkisi lastensa käyttävän ajallista hyvyyttä. Heidän suhteensa Jumalaan on orjan suhdetta isäntäänsä.

Toiset taas nauttivat Jumalan lahjoja ilolla ja kiitoksella, sisällisesti vapaina, tietäen, että Jumala mielellään suo heille jokapäiväisen leivän.

Sellainen oli Vapahtajan suhde ajalliseen hyvyyteen: hän kiitti Jumalaa siitä.

Se ihminen, joka uskoo Jumalan siunaukseen ja kokee sitä alituiseen elämässään, katsoo myös muiden parasta. Hän auttaa mielellään köyhiä, tietäen siten vain lainaavansa Herralle, joka on hänelle hänen hyvän työnsä jälleen maksava. Ajallinen omaisuus ei tuota hänelle huolta; hän tietää, että sen yllä on Jumalan siunaus. Ja se tieto antaa hänen sydämelleen rauhan.

Ja silloin on myös vähin kylliksi. Ihminen ei nuru, vaikka toimeentulo olisi niukkakin. Köyhyys ei karkoita iloa siitä kodista, missä ihmiset uskovat Jumalan siunaukseen. Elämän välttämättömimmät tarpeet ovat heille kylliksi ja he kiittävät Jumalaa niistä. Sellaisessa kodissa osataan myös vähästä iloita. Ja se on suuri Jumalan lahja, joka ei suinkaan tule kaikkien osaksi.

Ihmisjärki ei pysty ymmärtämään Jumalan salaisuuksia. Salaisuus on sekin, että Jumala voi siunata ajallisen leipämme. Me emme käsitä, kuinka se tapahtuu. Siinä kohden puhuu tekstimme totta: me emme käsitä, kuinka viidellä leivällä ja kahdella kalalla voi ruokkia viisituhatta ihmistä ja vielä päällepäätteeksi koota kaksitoista korillista muruja. Mutta — me voimme kokea, että siunaus on mahdollinen, vaikkumme kokisikaan sitä juuri tekstin kertomalla tavalla. Joka tapauksessa voimme sanoa, että Herran siunaus tekee rikkaaksi, enentää köyhän kodin leivän ja lisää jauhot vakkasessa, kun siellä kiitollisella ja palvelevalla mielellä Jumalan hyvyyttä käytetään.

Onnellinen se ihminen, joka tyytyy osaansa, olkoonpa tuo osa sitten kuinka pieni ja vaatimaton tahansa. Hän on silloin saavuttanut suuren voiton. Amen.

RISTIN VOIMA.

5. Paaston aik. sunnuntai. — Joh. 11, 47—57.

Poikasena lukiessani Robinson Crusoeta ihmettelin, miksi espanjalainen, jonka Robinson pelasti villien käsistä, tämän tiedusteluun, mitä kansallisuutta hän oli, vastasi latinankielellä: kristitty. Ajattelin, miksi hän ei voinut sanoa kotimaansa nimeä. Mutta — sitten jälkeenpäin minulle kirkastui, että jos espanjalainen olisi sanonut kotimaansa nimen, se ehkä ei olisi häntä niinkään auttanut. Sen vuoksi hän sanoi olevansa kristitty, ettei mitään väärinkäsitystä voisi syntyä. Sillä eihän hän tiennyt minkä maan miehiä hänen pelastajansa oli. Sen vuoksi hän vetosi korkeampaan kansalaisuuteen kuin tämä maallinen.

Tämän päivän tekstissä Johannes huomauttaa eräästä seikasta, jonka Vapahtajan kuolema on aiheuttanut. Hän on tahtonut sen kautta »koota yhdeksi hajalla asuvat Jumalan lapset», — siis tehdä rististä kaikkia kansoja yhdistävän tunnusmerkin.

Onko Vapahtajan toive täyttynyt?

On ja ei.

Toisin sanoen: on aloja, joilla eri maiden kristityt kohtaavat toisensa veljinä, antamatta kansallisuusrajojen eroittaa heitä. Mutta on toisia aloja, joilla ei yhteisymmärrystä synny, vaikka kaikki kunnioittavat ristiä.

Edelliseen ryhmään kuuluu esim. N.M.K.Y. ja N.N.K.Y., nuorten miesten ja naisten kristillinen yhdistys. Se on kansainvälinen liike, jonka tarkoituksena on koota kaikkien maitten nuoret miehet ja naiset ristin ympärille toteuttamaan Vapahtajan aatetta, rakkauden käskyä, josta hän ylimmäispapillisessa rukouksessaan puhuu.

Ne ovat suuria ja valtavia liikkeitä ja meillä kaikilla, jotka tahdomme olla Jumalan ystäviä, on täysi syy kiinnittää niihin mitä vakavinta huomiota. Niissä on jo osaltaan toteutunut Vapahtajan sana »Että he kaikki yhtä olisivat.»

Meihin tekee valtavan vaikutuksen kuullessamme, että jossakin N.M.K.Y:n maailmankonferenssissa on kahdellakymmenelläviidellä kielellä veisattu Lutherin mahtava taisteluvirsi: »Jumala ompi linnamme.» Me näemme siinä ristin voiman, joka kerran on oleva tunnustettu kaikessa maailmassa, ja tekevä maailman kansat veljiksi keskenään.

Niin — on oleva, mutta ei vielä ole. Se on surullista. Vielä eivät maailman kansat kohtaa veljinä toisiaan kaikilla elämän aloilla. Vielä on olemassa sotia ja taisteluita. Parastaikaa riehuu maailmassa suuri sota ja kaikki sotaakäyvät valtiot ovat kristityitä — niin, melkein kaikki.

Kuinka se on ymmärrettävä?

Risti ei ole tullut vielä voimaksi yhteisymmärrykseen ja veljelliseen rakkauteen. Siinä on syy.

Mutta — ilahduttavia merkkejä rupeaa jo näkymään. Itse taistelutantereillekin tunkeutuu risti, sovintokuoleman ja jumalallisen rakkauden merkki.

Luin äskettäin jostakin lehdestä kuvauksen Saksan itärintamalta. Siellä makaavat venäläiset ja saksalaiset vastakkain juoksuhaudoissaan ja kuoleman enkeli kulkee rintamain välillä, niittäen saalistaan. Mutta — tuli jouluaatto. Koko edellinen päivä oli ankarasti taisteltu. Ja kaiken todennäköisyyden mukaan taisteltaisiin seuraavanakin päivänä, jouluaattona. Niin tapahtuikin. Koko päivän riehui taistelu mitä kiihkeimpänä, kunnes se illan hämärtyessä vähitellen lakkasi. Ihmeteltiin aluksi tuota outoa hiljaisuutta, — kunnes yhden ja toisen sotilaan mieleen molemmilla puolin hiipi ajatus: nythän on jouluaatto! Jo kipuaa saksalainen sotilas juoksuhaudan reunan yli, kädessään pieni kuusi, jossa lepattaa muutamia kynttilöitä, ja lähtee hiipimään venäläisten linjoja kohti. Sykkivin sydämin hän kulkee, odottaen eikö laukausta kuulu. Ei kuulu. Koko seutu, missä äsken taistelu riehui, on aivan äänetön. Saksalainen saapuu vihollisten juoksuhaudalle. Hänen takanaan virittävät toverit jouluvirren. Ja ihme: vihollisten juoksuhaudasta ojentuu saksalaista vastaan ystävällisiä käsiä ja kyyneleisiä kasvoja. On jouluaatto, Jeesuslapsen pyhä syntymäjuhla. Nyt ei taistella, nyt annetaan aseiden levätä. Nyt vallitsee rauha maassa ja ihmisten kesken mielisuosio.

Ihmeellinen kertomus. Siinä ilmenee risti voimassaan. On, kuin näkisivät molemmat taistelevat kansat korkean ristinpuun ja Vapahtajan siinä riippuvan. On, kuin kuuluisi ääni yli hämärään kääriytyvän maan: »… vaan myös kootakseen yhdeksi hajallaolevat Jumalan lapset.» Sellaista saa risti aikaan.

Risti, pyhä ristinmerkki! Jospa se tulisi voimaksi kaikkien maailman kansojen elämässä yhdistämään kansat rakkauden siteillä toisiinsa. Amen.

ÄITI.

Marian Ilmestyspäivä. — Luukk. 1, 39—45.

I.

Ymmärrämme hyvin roomalaiskatolilaisia, jotka ovat Neitsyt Mariasta tehneet taivaan kuningattaren. Sellainen pyhä nainen, äiti, ei heidän mielestään voinut kuolla, vaan astui suoraan taivaaseen.

Me, luterilaiset, emme voi uskoa Neitsyt Marian synnittömään sikiämiseen paremmin kuin hänen taivaaseen astumiseensakaan. Meistä on luonnollista, että hän kuoli luonnollisella tavalla ja kuolemansa jälkeen kannettiin johonkin Juudanmaan kalmistoon monien onnellisten ja monien murheellisten päivien jälkeen. Mutta meidän, luterilaistenkin, täytyy syvästi kunnioittaa tätä pyhää naista, sillä hän on ollut jaloimman ihmislapsen äiti. Me emme jumaloi häntä, emme rukoile häntä, vaan rakastamme häntä, niinkuin rakastamme jaloja ihmisiä.

Neitsyt Maria on kokenut kaikki äidin ilot ja surut. Hänen sielunsa on käynyt läpi tuon inhimillisen asteikon, jossa muutamat kielet väräjävät onnea, toiset syvintä surua.

Siihen aikaan, josta tekstimme puhuu, hän eli vielä onnensa alkukautta. Pyhät, suloiset aavistukset täyttivät hänen povensa: hän odotti poikansa syntymää. Ihanat tulevaisuuden toiveet liittyivät tähän odotettuun lapseen: hänestä oli tuleva suuri kansansa seassa.

Pyhä Raamattu ei ole meille säilyttänyt tietoja Jeesuksen varhaisimmasta lapsuudesta. Mutta me voimme sen hyvin kuvitella. Onnellinen perhe eleli hiljaisessa Natsaretissa puuseppä Joosefin huoneessa ja onnellisista onnellisin oli varmaankin perheen äiti, Neitsyt Maria.

Ja hänellä oli täysi syy siihen, sillä hänen poikasensa, tuo odotettu, luvattu, oli kaunis. Sellaisia syviä, miettiviä silmiä ei ollut kellään toisella. Hän saattoi iltahetkinä takkavalkean ääressä vaipua syviin mietteisiin, kuunnellessaan kertomuksia Vanhasta Testamentista. Isä Joosef osasi niitä ja äiti Maria myös. Sellaisten hetkien jälkeen saattoi poikanen juosta äitinsä luo, painaa päänsä tämän syliin ja huudahtaa: »Oi, äiti! Minäkin tahdon tulla profeetaksi!»

Mitähän mahtoi Neitsyt Maria sellaisina hetkinä tuntea?

Äidin onnea, äidin levottomuutta.

Varmaankin hän silitti poikasensa päätä ja hymyili hellästi. Niin, hänen pojastaan oli kerran tuleva profeetta. Hän astuisi kansansa eteen saarnaamaan. Ja sitä auringon paistetta, sitä valoa, joka silloin tulvahtaisi yli maan! Silloin toteutuisi tuo ihana sana: »Sinun valkeutesi puhkeaa kuin aamurusko!» Mutta samalla hänen sydäntään vavahdutti pelko: profeetan kutsumus oli vaarojen alainen.

Neitsyt Maria sai nähdä poikansa profeettana. Hän sai kuulla tämän puhuvan. Hän sai nähdä, kuinka köyhä kansa kiitti ja jumaloi häntä, — mutta myös, kuinka hän joutui riitaan johtomiesten kanssa. Hänen äidinsydämensä kärsi.

Ja vielä: toisinaan muuttui hänen rakas poikansa niin omituiseksi, melkeinpä vieraaksi. Erikoisesti painui yksi tapaus lähtemättömästi Neitsyt Marian mieleen. Hän oli kerran poikaansa hakemassa. Sanottiin tämän oleskelevan jossakin Juudean puolessa. Ei milloinkaan aikaisemmin ollut Maria tuntenut sellaista levottomuutta kuin tällä matkalla. Yhtäältä hän ihaili poikaansa, tämän rohkeutta, tämän intomielisyyttä, mutta toisaalta hän taas pelkäsi hänen puolestaan. Miten kävisi tuon rakkaan pojan, jos hän suututtaisi ylhäiset fariseukset ja kirjanoppineet?

He pääsivät vihdoin perille. Talon edusta oli täynnä kansaa ja sisältä huoneesta kuului Jeesuksen ääni. Hän oli parastaikaa puhumassa. Maria lähetti jonkun sanomaan, että omaiset odottivat ulkona. Mutta mikä kylmä vastaanotto, mikä jäätävä vastaus! »Kuka on minun äitini? Jokainen, joka tekee taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni, sisareni ja äitini!»

Sinä hetkenä Neitsyt Maria harhaili pimeässä: hänen rakas poikansa häpesi häntä, ei tahtonut tunnustaa häntä omakseen.

Mutta — korkeimmilleen hänen tuskansa kohosi sinä hetkenä, jolloin tämä poika riippui ristillä. Silloin kävi miekka hänen sielunsa läpi.

Oi, hän oli ollutkin niin kiivas toisinaan… tämä poika, tämä iäkäs, tämä murheen ja ilon lapsi. Mutta hän tarkoitti sittenkin vain hyvää. Jos johtomiehet olisivat tunteneet hänet niinkuin hän, Maria, tunsi, eivät he olisi voineet noin julmasti häntä kohdella.

Vasta jälkeenpäin kirkastui Marialle, minkävuoksi hänen poikansa piti kärsiä ja kuolla.

II.

Mihin kehoittaa meitä Marianpäivä?

Se kehoittaa meitä iloitsemaan Neitsyt Marian kanssa, iloitsemaan siitä, että Vapahtaja on niin suuri ja ihmeellinen, niin ymmärtäväinen ja laupias, niin altis iloitsemaan iloitsevien kanssa ja kärsimään kärsivien kanssa.

Mutta tämä päivä kehoittaa meitä myös murehtimaan Marian kanssa, murehtimaan sitä, että tämä mies, tämä ihmiskunnan ihanin ja paras, naulittiin ristille, ja että tämä tapahtui meidän tähtemme.

Kun näin suremme ja iloitsemme Marian kanssa, asetamme hänet sille paikalle, joka hänelle kuuluu: ensimmäiseksi naisten joukossa, mutta samalla vertaiseksemme. Meidän ilomme ja surumme on se Pyhä savu, jota hänelle suitsutamme. Ja tähän suitsutukseen sisältyy yhtäältä syvän kunnioituksen ja toisaalta yhteisen surun ja katumuksen tunne: ihminen suree itseään, omaa huonouttaan ja kelvottomuuttaan Ihmisen pojan edessä.

Nyt paaston aikana Neitsyt Maria kulkee mustiin puettuna. Pukeutukaamme mekin mustiin, ei ulkonaisesti, vaan sisällisesti. Sillä kristikunnan suuri muistopäivä, Pitkäperjantai, lähestyy. Amen.

VANHA MUISTOLAHJA.

Palmusunnuntai. — Luukk. 22, 14—22.

Pyhä Ehtoollinen on muistolahja, jonka Vapahtaja on jättänyt opetuslapsilleen näkyväiseksi korvaukseksi poissa-olostaan. Ja sellaisena sillä on suuri ja pysyväinen arvo.

Joka kerta kun pappina valmistaudun p. Ehtoollista jakamaan, kun kirkonpalvelija ottaa sakariston kaapista esille pyhät astiat, kalkin ja ehtoollisleipälautasen, ja asettaa ne sakariston pöydälle pienine, hopealla kirjailtuine samettipeitteineen, valtaa minut juhlallinen tunne: jälleen otetaan esille muistolahja, joka on säilynyt muuttumattomana parisen tuhatta vuotta. Mieleeni muistuu ensimmäinen ehtoollisenvietto, kun »Jeesus asettui pöytään ja apostolit hänen kanssaan», ja kun Vapahtaja sanoi: »Minä olen halajamalla halannut syödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne, ennenkuin kärsin.»

Minä ajattelen niitä pitkiä vuosisatoja, jotka ovat kuluneet tuosta ensimmäisestä ehtoollisenvietosta nykypäiviin saakka. Kuinka lukemattoman monta kertaa on nämä pyhät astiat otettu esille ja lausuttu nuo sanat: »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni.» Eikä minua yhtään häiritse se ajatus, että näitä sanoja on aikojen kuluessa eri tavoin tulkittu, vaan minä näen p. Ehtoollisen vietossa merkin jumalallisesta ihmeestä, joka säilyy kautta aikojen, sukupolvesta toiseen, niinkauan kuin Kristuksen seurakuntaa on olemassa tämän maan päällä.

Sillä se on ihme , että jotakin on säilynyt muuttumattomana niinkin kauan kuin parisentuhatta vuotta — maailmassa, jossa kuitenkin kaikki muuttuu ja häviää.

Kaksituhatta vuotta — se on pitkä aika. Siinä on ennättänyt paljon tapahtua. Suuria valtakuntia on syntynyt ja jäljettömiin kadonnut. Kokonaiset kansakunnat ovat siirtyneet varjojen maahan ja uudet ihmiset, jotka puhuvat eri kieltä, ovat ottaneet haltuunsa heidän asuinpaikkansa. Suuret sodat ovat hävittäneet maailmaa. Satoja kaupunkeja ja kyliä on ollut yhtä aikaa tuhkana. On näyttänyt joskus siltä, että elämä on loppunut. Mutta — joidenkin vuosien jälkeen kohosi raunioitten keskelle pieni temppeli ja kellot kutsuivat kansaa kokoon. »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni…» Nuo sanat lausuttiin jälleen kuin hiljaisena kuiskauksena siitä, että Jumala pysyy, hänen armonsa kestää. Ja ihmiset, nääntyneet ja epätoivoiset, notkistivat polvensa alttarin ääressä ja ottivat vastaan pyhän sakramentin.

Eikä meidän tarvitse mennä näin kauaksi taaksepäin ajassa todetaksemme elämän muuttelevaisuuden. Jos sinä, vanhempi kuulijani, ajattelet omaa elämääsi… lapsuutesi aikaa ja nykypäiviä, huomaat, kuinka paljon elämä muuttuu jo yhden ihmisiän kuluessa. Sinun lapsuutesi aikana poltettiin pärettä ja matkustettiin hevosella ja jalkaisin. Ei silloin ollut sanomalehtiä eikä puhelimia. Kaikki oli yksinkertaista ja vaatimatonta. Mutta — miten onkaan kaikki siitä ajasta muuttunut.

Nyt käytetään sähkövaloa, öljylamputkin, joita lapsena ihmeenä ihailit, alkavat jo hävitä syrjäseuduiltakin. On saatu rautatiet ja puhelimet — puhumattakaan sellaisista kuin lentokoneista. Ihminen, joka nykyisin on siinä 70—80 vuoden korvilla, ihmettelee maailman kehitystä ja toteaa samalla, kuinka kaikki muuttuu. Tavat muuttuvat, vaateparsi muuttuu, kieli muuttuu. Sillä tavalla kuin sinun lapsuudessasi puhuttiin, ei puhuta enää nyt. Aika on tuonut niin paljon uusia käsitteitä, että kielikin on muuttanut muotoaan.

Jos yhden ihmispolven aikana voi näin paljon muuttua, kuinka paljon voikaan sitten muuttua kymmenen ja kahdenkymmenen sukupolven aikana. Luulen, että nyt ymmärrät asian: ihmiselämä on tavattomien muutosten alainen.

Eikö ole kaiken tämän muuttuvaisuuden keskellä turvallista panna merkille, että p. Ehtoollinen on säilynyt muuttumattomana niin kauan? Totta kai. Jos meillä on vähääkään kunnioitusta vanhuutta kohtaan, niin tässä on meillä pyhä toimitus, joka jo vanhuutensa puolesta ansaitsee kunnioituksemme.

Tavallisestihan me pidämme arvossa vanhoja esineitä — jos yleensä olemme ajattelevia ihmisiä; emme esim. halua myydä vanhoja, esivanhemmiltamme perityltä huonekaluja. Niitä ei meidän mielestämme voida rahassa arvostella.

Tässä on meillä muistolahja vanhoilta ajoilta, Herran pyhä Ehtoollinen. Se asetettiin sangen vakavana ajankohtana. Sen asettajan piti muutaman tunnin kuluttua kuolla. Jos millään, niin sillä on testamentin pyhyys, kalliin perinnön arvo. Ja sellaisena me kristityt sitä säilytämme.

Mitä Herran Ehtoollisella käynti vaikuttaa, mikä merkitys sillä on — siitä puhun toisella kertaa. Olen tänään vain tahtonut kiinnittää huomiosi p. Ehtoollisen korkeaan ikään, sen kunnianarvoisaan vanhuuteen. Se on nim. meille hyvänä tukena silloin, kun emme muita puolia sen arvosta ymmärrä. Sellaisellekin kohdalle ihminen toisinaan joutuu, — kylmäksi, penseäksi, välinpitämättömäksi. Silloin on hyvä muistaa, minkälaisen muistolahjan kanssa olemme tekemisissä. Se vaikuttaa ainakin sen, että kunnioituksesta paljastamme päämme. Sillä siinä, missä jotakin kunnioitetaan, voidaan myös kunnioituksen esineeseen syventyä. Amen.

SE ON TÄYTETTY!

Pitkäperjantai. — 5:des ahti.

Tänä päivänä kokoontuu kristikunta hengessä erään kukkulan ympärille, jolla 1900 vuotta sitten näyteltiin suurenmoinen, järkyttävä näytelmä. Kukkulalle pystytettiin kolme ristiä, joihin kuhunkin ripustettiin mies, kärsivä, kuoleva mies. Keskimmäinen noista kuolevista on käynyt meille erikoisen rakkaaksi, koska hän kuoli viatonna. Hänen nimensä on Jeesus Kristus ja kukkulan nimi on — Golgata.

Mutta — kysyt sinä — mitä liikuttaa meitä, nykyajan ihmisiä, Jeesuksen kärsimys ja kuolema? Eikö sillä ole yksinomaan vain muistoarvo, korkeintaan historiallisen tapahtuman arvo?

Me, nykyajan ihmiset, olemme sellaisia. Me kysymme aina: mitä varten?
Se on meillä ikäänkuin verissä.

Eikä se suinkaan ole väärin. Me saamme kysyä niin. Jumala sen kyllä hyvin ymmärtää.

Vastaan kysymykseesi.

Jeesuksen Kristuksen kuolema tarjoaa meille, kahdennenkymmenennen vuosisadankin ihmisille, korkeimman todistuksen Jumalan rakkaudesta.

Jos tämä on totta, niin se on hyvinkin huomioonotettava asia. Jos kerran tässä maailmassa voi järkähtämättömästi uskoa johonkin hyvään asiaan, tekee se jo tämän vaivanalaisen elämän helpommaksi. Ja nyt toivon voivani sinulle vakuuttaa, että Jumalan rakkauteen kannattaa aina luottaa.

Kuinka se tulee näkyviin Vapahtajan kuolemassa? Eikö se pikemminkin osoita, että tämän luottamuksen laita oli niin ja näin? Siltä saattaa näyttää, mutta asia muuttuu, kun sitä lähemmin tarkastelemme.

Vapahtajan elämä jos kenenkään oli ollut Jumalalle pyhitettyä. Voimme sanoa, että Jumala oli hänelle kaikki kaikessa. Olisi luullut Jumalan osoittavan hänelle mielisuosiotaan toisella tavalla.

Mutta ei — Vapahtaja joutui ristille riippumaan. Hänen tuskansa oli niin suuri, että hän tuntee itsensä Jumalan hylkäämäksi. Tuo epätoivon huuto: »Eli, Eli, lamma sabaktani?» on todistuksena siitä.

Kuinka olisi nyt voinut käydä?

Esim. siten, että Vapahtaja olisi huutanut ristiltä: »Ei kannata luottaa Jumalaan eikä hänen rakkauteensa! Katsokaa, minä olen koko elämäni ajan palvellut häntä. Minun ruokani ja juomani on ollut saada tehdä hänen tahtonsa. Ja tässä minä nyt riipun sanoin kuvaamattomien tuskien runtelemana!»

Mikä seuraus siitä olisi ollut?

Päivä olisi laskenut viimeisen kerran ihmiskunnalle. Olisi tullut ikuinen yö. Elämä olisi silloin mitä, voimallisimmin todistettu mielettömyydeksi. Ei kannata elää, koska elämä kerran johtaa kärsimyksiin sellaisen miehen kuin Jeesuksen Kristuksen. Parempi itse päättää päivänsä kuin jäädä laahautumaan elämän kilpa-ajovaunujen jäljessä.

Mutta — Vapahtaja ei kapinoi. Vaikka hänen sielussaan on pimeä kuin yöllä, hän ei puhkea herjauksiin. Vaikka hän ei kykene selittämään, minkä vuoksi tällainen kohtalo on hänen osakseen sallittu, hän kärsii äänettömästi. Jos hän jotakin ajattelee — ja varmasti täytyi hänen kuumeisessa päässään ajatusten toisinaan risteillä salamoiden tavoin hän keskittää ajatuksensa yhteen ainoaan asiaan: Jumalaan . Jos koettaisimme jollakin tavoin tulkita hänen sielunsa liikkeitä, niin ne olisivat tämänkaltaisia, »Jumala, Isäni! Olet peittänyt kasvosi minulta, joka kärsin, kärsin niin tavattomasti. Ojennan kätesi sinun puoleesi, mutta en saa otetta. En tunne, että pidät minusta kiinni. Minä kuolen nyt, mutta sittenkin tahdon turvata sinuun. Koko elämäni on ollut sinulle pyhitettyä, olkoon siis kuolemanikin. Olkoon, että se on ollut vain kaunista unta, en kuitenkaan tahdo herätä siitä unesta kuolemankaan hetkellä. Isä, Isä, älä hylkää, vaan auta minua!»

Silloin, rakkaat ystävät, silloin aukeni taivas. Vapahtaja näki Jumalan kasvot jälleen, näki murheellisina, mutta niin sanomattoman lempeinä ja rakkaina. Hänestä tuntui, kuin ottaisi Isä hänen päänsä käsiensä väliin ja puristaisi sitä hellästi, sanomattoman hellästi, ja kuin kuiskailisi hän hänen korvaansa lohdutuksen sanoja: »Poikani, rakas poikani! Hetkinen vielä, katso minä olen tässä. Tartu käteeni ja minä autan sinut rannalle tuskan merestä, joka on ollut upottamaisillaan sinut. Hetkinen vielä, poikani! Etkö kuule, kuinka enkelit laulavat? Ne laulavat sinulle, rakas poikani, sinulle, sankarille!»

Sinä hetkenä virtasi Vapahtajan sydämeen rauha, suloinen, syvä rauha. Hän oli päässyt perille. Niin … todellakin hänen korviinsa kantautui ihana laulu. Se muistutti hänen armaan äitinsä, Neitsyt Marian, laulua, jota tämä hänen pienenä ollessaan hyräili hänen kehtonsa ääressä. Mutta tämä oli vielä kauniimpaa, vielä suloisempaa. Ja ennenkaikkea: se oli paljon voimakkaampaa. Hän huokasi helpotuksesta ja lausui: »Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!»

Ja hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.

Suunnilleen sillä tavalla se tapahtui — sikäli kuin ihmiskieli kykenee sitä kuvaamaan. Mutta silloin olikin voitto jo saavutettu: ihmiskunta oli lunastettu.

Jeesus Kristus oli osoittanut, osoittanut voimallisesti, että Jumalan rakkauteen kannatti luottaa, kävipä tässä elämässä kuinka tahansa. Jokainen tuskan karpalo hänen pyhällä otsallaan oli todistuksena siitä. Jokainen veripisara hänen lävistetyistä käsistään ja jaloistaan todisti siitä. Ja ennen kaikkea — siitä todisti se rauha, joka levisi hänen kasvoilleen. Hän oli kuollut, mutta hän ei ollut yhtään kärsineen näköinen.

Totisesti: en pidä yhtään ihmeellisenä, että sellaisen vanhurskauden edessä maa rupeaa vapisemaan niin, että haudatkin aukenevat.

Näin siis meidät lunastettiin. Näin meidät siis ostettiin vapaiksi kaikesta kärsimyksestä ja tuskasta — niin… miksen sanoisi: synnistä. Sillä synnin vuoksihan on kärsimys ja tuska maailmaan tullut.

Ystäväni! Se on täytetty! Anna näiden sanojen soida povessasi, kun menet jumalanpalveluksen jälkeen kotiisi. Se on täytetty! Kärsimyksen ja tuskan kuorma on täytetty. Sinusta vain tuntuu toisinaan siltä, kuin olisi taakka laskettu sinun hartioillesi. Sinä erehdyt: se on täytetty! Amen.

MINÄ USKON IANKAIKKISEEN ELÄMÄÄN.

Pääsiäispäivä. — Joh. 20, 1—10.

Kolmannessa uskonkappaleessa tunnustamme: Minä uskon iankaikkiseen elämään.

Maailmassa on monta kertaa koetettu kieltää elämän jatkuminen kuoleman jälkeen. On sanottu ja vieläkin sanotaan: »Ei ole mitään elämää kuoleman jälkeen». »Mihin puu kaatuu, siihen se jää.» Kuoleman jälkeen tulee ikuinen yö ja pimeys.

Tyydyttääkö tämä meitä?

Seisot rakkaan omaisesi kuolinvuoteen ääressä.

Katselet hänen riutuvia kasvojaan, joilla kuoleman varjot jo häilähtelevät. Muistat, minkä näköinen hän oli ennen, — tarvitsi vain luoda silmäys häneen, niin tuntui jo hyvältä ja turvalliselta. Ja hänen naurunsa: — siinä soi hänen kultaisen sydämensä koko ihmeellinen rikkaus. Nyt hän ei ole enää viikkoihin voinut edes hymyillä: — hänen kärsimyksensä ovat liian suuret.

Mitä ajattelet hänen tulevaisuudestaan? Saatatko kuvitella, ettei häntä ole enää sen jälkeen, kun laskette hänen kylmenneen ruumiinsa hautaan? Lakkasiko tuo ennen niin reipas ja elämänhaluinen ihminen olemasta, — tuo rikas, henkevä sielu, jonka seurassa olet monta onnellista hetkeä viettänyt?

Ei — se on mahdotonta. Sinun täytyy läpi tuskan ja kyyneleidenkin ajatella: Minä uskon iankaikkiseen elämään.

Jollemme saa tarttua tähän sanaan, muuttuu ihmiselämä meille kokonaan tarkoituksettomaksi. Mitä järkeä olisi siinä, että ihminen elää ja kamppailee täällä 60—70 vuotta ja sitten kuoleman jälkeen vaipuu olemattomiin? Nykyajan epäuskoinen ihminen vastaa: Elämän tarkoitus on elämä itse. Se kuulostaa kyllä peräti viisaalta, mutta se ei tyydytä meitä.

Kuinka moni kuolee kesken ikänsä. Elämä oli vasta alussa. Tuo nuori ihminen ehti suunnitella tulevaisuutensa. Hänellä oli paljon toiveita, monta ajatusta, jotka hän halusi toteuttaa. Mutta keuhkotauti katkaisi hänen toivorikkaan elämänsä.

Pitäisikö meidän ajatella, että niin olikin oikein — että tuo kaikki kuuluu tämän elämän kulkuun, yrittämättä lohduttautua sen paremmin? Ei — nuo puheet »kohtalosta» ja »elämän ankarista laeista», joita usein kuulemme haudoilla, voivat kyllä olla tosia, — mutta sydäntämme ne eivät tyydytä. Ne jättävät sen kokonaan kylmäksi. Ei — me tahdomme jotakin kestävämpää, jotakin, joka voi lohduttaa — jotakin, joka saa sydämemme jälleen toivosta sykkimään. Ja se on tämä sana: Minä uskon iankaikkiseen elämään.

Tämän uskon lahjoittaa meille pääsiäispäivä.

Opetuslapset elivät Vapahtajan kuoleman jälkeen juuri tuollaisessa turtuneessa, toivottomassa mielentilassa, jonka synnyttää elämän ihanimpien kuvitelmien äkillinen luhistuminen ja sitä seurannut pimeys. He harhailivat kuin eksyksissä. Joka puolelta ympäröi heitä vain kuoleman hiljaisuus. He tunsivat, ettei sellaista saattanut ajan mittaan kestää: — heistä muodostuisi varjoja ihmisten keskellä, — olentoja, joilla ei tässä maailmassa enää olisi mitään tekemistä.

Tuota mielentilaa ei onneksi kestänyt kauan, — vain kaksi yötä ja yhden päivän. Mutta — kuinka toivottoman synkkiä ne olivatkaan. Sellaisia hetkiä ei ihminen voi elää kuin kerran elämässään. Toista kertaa ei niitä jaksaisi kestää. Oli siis hyvä, että aurinko jälleen nousi. Ja se nousi pääsiäisaamuna.

Jeesus, heidän Mestarinsa, eli; hän ei ollutkaan kuollut.

Pääsiäispäivän evankeliumiin sisältyy sanoma iankaikkisesta elämästä. Tämä päivä julistaa meille, että löytyy kuoleman jälkeinen elämä ihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja olentoja varten. Ja siinä elämässä kehittyy kaikki todellinen ja oikea ihmisyys täydellisyyteensä.

Sitä elämää elää nyt Jeesus Kristus, Vapahtajamme. Hän on kaikkein ensimmäisenä päässyt siitä osalliseksi, koska hän on sen täydellisesti ansainnut. Mutta — hän ei ole sitä voittanut ainoastaan itselleen, vaan myös jokaiselle, joka häneen uskoo.

Nyt ei meidän siis tarvitse peljätä enää. Me uskomme elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Nyt voimme turvallisin mielin painaa kiinni kuolleiden omaistemme silmät. Nyt voimme itsekin turvallisin mielin odottaa omaa kuolemaamme.

Tämä usko ylläpitää ja kannattaa meitä elämän taistelussa. Elämä ei ole meille enää tarkoituksetonta. Nyt emme kysy, miksi on niin ja niin. Nyt tiedämme, että ajallinen kärsimys kuuluu alkutaipaleen vaivoihin, jotka matkan päämäärä kerran moninkertaisesti korvaa.

Niinhän menettelemme tunturille noustessamme. Tiedämme jo lähtiessämme, että nousu on kaikkein vaivaloisin. Tunturin rinne on täynnä kallioita ja louhikoita, joissa jalka helposti livettää. Monta hikipisaraa pusertuu otsaltamme, ennenkuin olemme perillä. Mutta — olemme päättäneet kestää ponnistukset. Haluamme ylös, — sinne, mistä avautuvat eteemme avarammat näköalat kuin alhaalta laaksosta. Ja siksi ponnistelemme.

Niin tahdomme ponnistella myös tässä ajallisessa elämässä, toivoen, että kerran on oleva hiukan helpompaa siellä toisessa maassa, johon Vapahtajamme on jo edeltä mennyt. Amen.

KUN ELÄMÄ VALKENEE.

2. Pääsiäispäivä. — Luukk. 24, 13—35.

Nyt seuraamme kahta opetuslasta, jotka ovat matkalla Emaukseen. Toisen tunnemme nimeltäkin; hän on Kleofas.

He olivat kaiken todennäköisyyden mukaan olleet läsnä sinä päivänä, jolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin. Se oli ollut ilon ja riemun päivä.

Silloin oli kaupungissa oleskellut paljon kansaa, ulkomaalaisia Kreikasta, Roomasta, Afrikasta ja Vähästä-Aasiasta. Kaikki he olivat saaneet nähdä Herran. Se oli ollut juhlapäivä. Silloin oli tuottanut kunniaa Jeesuksen seurassa esiintyminen.

Ja nyt — vain viikko tuon suurenmoisen päivän jälkeen oli kaikki muuttunut: — Mestari kuollut ja opetuslapset pakosalla. Kuka saattoi sellaista käsittää?

He muistivat hetken, jolloin näkivät Mestarin Pilatuksen palatsin parvekkeella, sidottuna kuin suurin pahantekijä. He kuulivat kansajoukon raivokkaat huudot, näkivät Barrabaksen irti ja väkijoukon kantavan häntä olkapäillään, — tuon kuuluisan rosvon, joka oli monta murhaa tehnyt. Silloin he säikähtivät ja pakenivat kaupungista. He eivät voineet ymmärtää enää yhtään mitään.

Nyt he ovat matkalla Emaukseen. He olivat — ainakin Kleofas — sieltä kotoisin.

Ja he ovat niin tavattoman murheellisia: — pelko asuu heidän sydämessään. Mitä mahtanee heille itselleen vielä tapahtua? Olivathan he molemmat nimeltä tunnettuja. Eivätkö jerusalemilaiset olleet nähneet heitä Jeesuksen seurassa. Eivätkähän he olleet sitä salanneetkaan. Päinvastoin: he olivat sen tunnustaneet loistavin silmin. »Olitko sinäkin mukana, Kleofas?» »Olin, etkö nähnyt minua? Minähän johdin joukkoa, joka lauloi: 'Hoosiannaa Daavidin Pojalle!'»

Ilta pimenee. Puut heittävät synkkiä varjoja tien yli. Tuuli tohahtelee pahaenteisesti. Ah, kunpa he ehtisivät kylään ennen pimeän tuloa!

Mikä liikkuu tuolla puiden varjossa? Se on jokin — jokin olento. Varmaankin joku ylipappien lähettämä urkkija. He suhtautuvat äärimmäisen varovasti jokaiseen tuntemattomaan. Nyt ei uskaltanut luottaa ystäväänsäkään. Oli oma henki vaarassa.

Metsiköstä astuu heidän luokseen outo, tuntematon mies, ja liittyy heidän seuraansa. Oh, he kyllä osaavat olla varuillaan. Älköön tuo muukalainen luulko niin vain saavansa heitä ansaan.

»Mitä te kävellessänne puhelette keskenänne?»

Siinä se oli tuo tuhoa ennustava kysymys. He seisahtuvat hämillään ja pelon valtaamina. He luovat muukalaiseen epäluuloisia katseita. Mitä mies oikein tarkoitti?

Mutta — noissa kasvoissa oli jotakin, joka sai pelon poistumaan, epäluulon hälvenemään. Niin rauhalliset ja tyynet kasvot ja katse vakava ja syvä. Tuollaisessa katseessa ei voinut vilppi piileksiä.

Ja sitten alkaa keskustelu.

Eikö tässä tarjoudu katseltavaksemme mitä havainnollisin kuva ihmisen elämästä?

Mekin olemme monesti sanoneet: »Me toivoimme…» Ja eivätkö myös nuo, jotka haudoissa lepäävät, ole kerran sanoneet: »Me toivoimme…?» Ovatko toiveemme toteutuneet?

Sinä toivoit paljon pojastasi, jonka kuolema vei. Kuvittelit, minkälainen hän olisi aikamiehenä, ja kuinka hauskaa olisi silloin tällöin tulla käymään hänen kodissansa. Nyt hän lepää tuolla hautuumaassa kirkon vieressä. — Sinä toivoit elämältä hyvää osaa monen vuoden raadannan jälkeen, — pientä itsenäistä palstaa ja peltotilkkua, vanhuuden päivien varaa. Mutta sen sijaan menetit terveytesi ja jouduit kunnan hoitoon. — Sinä toivoit onnellista yhdyselämää rakastamasi miehen kanssa. Mutta — eräänä yönä hänet murhattiin ja talo, johon sinun piti astua vastavihittynä vaimona, poltettiin. [Sellainen tapaus sattui Sodankylässä.] Oi, meidän rakkaimmat toiveemme ovat jääneet toteutumatta. Me luulimme elämän vaikenevan, mutta se pimenikin täydellisesti.

Silloin — juuri synkimmän murheen hetkellä liittyy seuraamme mies, joka selittää meille kaiken. Hän kulkee vierellämme ja puhelee: »Niin… sinun poikasi kuoli. Ymmärrän murheesi. Mutta… ajattelepas, jos hänestä olisi tullut tuhlaajapoika… jos hän olisi tuottanut sinulle vain pelkkiä pettymyksiä. Taikka… jos hän juuri täysi-ikäiseksi päästyään olisi esim. tapaturmaisesti kuollut. Kumpi on parempi?

»Sinä et saanut haluamaasi palstaa, vaan sensijaan jouduit kunnalliskotiin. Mutta ajattelepas, jos olisit menettänyt sielusi. Etkö muista… sinä et viimeisenä kymmenenä vuotena puhunut muusta kuin tuosta palstasta ja miten sinä puhuit? Sinä kerskailit ja sanoit: 'Tämä mies kyllä saa, kun tahtoo! Ei siihen tarvita mitään Jumalan siunausta.' Entäs nyt… nyt istut täällä, mutta sieluusi paistaa ikuinen päivä: Jumalan valtakunnan ihana todellisuus. Kumpi on parempi?»

Näin hän puhelee meille, tämä mies, joka liittyy seuraamme. Ja me tunnemme, kuinka hänen sanansa tyynnyttävät ja virvoittavat meitä. Hän selittää meille »kirjoitukset». Elämä on kärsimystä ja kipua. Miksi? Siksi, että se on koulua, joka kasvattaa meitä iankaikkisuutta varten.

Kun nämä asiat rupeavat lämmittämään sydäntämme, tunnemme, että se on juuri tuo ristiinnaulittu Jeesus Kristus, joka meille puhuu. Hän ei olekaan kuollut, vaan hän elää. Me tunnemme hänet elämämme vaikeissa tilanteissa.

Mutta — ennen kaikkea tunnemme hänet »leivän murtamisessa» t.s. tuolla kirkon perällä, pyhää Ehtoollista nauttiessamme. Sen vuoksi ohjatkaamme askeleemme usein sinne. Se paikka on kaikkia murheellisia sieluja varten, kaikkia elämän raatelemia, kaikkia haaksirikkoon joutuneita varten. Siellä elämämme polku parhaiten valkenee.

Nuo kaksi opetuslasta palasivat Jerusalemiin suurella ilolla. Nyt heitä ei enää peloittanut pimeä, yksinäinen tie. Heidän sielussaan loisti uusi valo. Jerusalem tuolla tähtitaivaan alla näytti salaperäisen kirkkauden ympäröimättä. Se ei ollut enää se raakojen intohimojen kaupunki, joka äsken oli kammottanut heitä. Sitä valaisi ylösnousemuksen aamunkoi.

Sellaiseksi muuttuu meidänkin elämämme. Sekään ei enää peloita eikä kammota. Kaikkine kärsimyksineen, pettymyksineen ja taisteluineen se vaikenee meille ihanaksi Jumalan lahjaksi, jota ajatellessa sydämen valtaa kiitollisuus. Amen.

JA AURINKO NOUSI, KUN HÄN KÄVI PNIELIN OHITSE.

1. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 32, 24—31.

Tämä yö, joka alkoi siitä, että aurinko laski vuorten taa ja virran vesi muuttui mustaksi kuin Tuonelan joessa, epätoivoisen miehen mielen ollessa vieläkin mustemman, — tämä yö, joka alkoi näin ja lopulta loppui siten, että tuska helpotti ja lopulta häipyi pois, kun aurinko nousi, kullaten vuoren huiput ja virran veden — tämä yö on yksi Raamatun merkillisimpiä öitä.

Jaakob on palaamassa enonsa Laabanin luota. Hän on elänyt vaiherikkaita vuosia. Kaksikymmentä vuotta takaperin hän matkusti tätä samaa tietä, mutta silloin hän oli hento nuorukainen. Virran ylimeno ei tuottanut suurta vaivaa: hän ui sen poikki, sillä hän oli suuri ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana meno ei tuottanut suurta vaivaa, hän ui sen poikki, sillä hän oli nuori ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana kuin erämaan keidas.

Mitä kaikkea oli tapahtunutkaan noiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa?

Muistellessaan nyt tuota aikaa saattoi Jaakob koota vuosien kokemukset yhteen sanaan: — työtä … paljon työtä. Sillä hänen enonsa oli osannut käyttää hyväkseen sukulaisensa voimia. Hän oli suuresti pettynyt. Eno ei ollutkaan se mies, joksi hän tätä oli kuvitellut. Tuo aika oli ollut rikas unettomista öistä, jolloin kodin muisto kalvoi mieltä… vuoroin vilua ja vuoroin hellettä, koko elämä kuin pohjaa vailla. Eikä enon hymyilevä muoto ollut suinkaan herättänyt luottamusta. Jaakob oli saanut kokea, mitä on asua petollisessa ympäristössä, kuulla kauniita sanoja ja huomata ne vain sanoiksi.

Kunnes hän lopulta oli katkeroitunut ja paennut enon poissaollessa.

Ja nyt oli tultu tänne Jabbok-joen rannalle.

Kaikki vastukset olivat näyttäneet jo voitetuilta, kun seutua tarkastamaan lähetetyt palvelijat toivat sanan: Eesau tulee sinua vastaan neljänsadan miehen kanssa!

Se oli synkin ilta Jaakobin elämässä, vielä synkempi kuin Beetelissä vietetty yö, jolloin hän nukkui kivi päänsä alla.

Nyt olivat kaikki varovaisuustoimenpiteet tarpeen. Jaakob johti perheensä ja karjansa virran toiselle puolelle, jääden itse virran vastakkaiselle rannalle yksinään. Ja nyt alkaa se sydämen taistelu, jonka itämainen kuvakieli on pukenut niin havainnolliseen muotoon.

Siinä käytiin sydämen käräjiä ja päällekantajia oli paljon. Jaakob istuu rannan kivellä ja kuuntelee syyttäviä ääniä, jotka kohoavat hänen povestaan. »Sinä petit kerran vanhan isäsi ja ainoan veljesi…» »Niin… mutta enkö ole jo saanut tarpeeksi rangaistusta? Eikö merkitse mitään, että on elänyt erossa kodistaan kaksikymmentä vuotta?» »Niin — mutta … sinähän olet hyötynyt vain sillä aikaa. Onko tämä oikeastaan ollutkaan mikään rangaistusmatka? Rikkaanahan sinä palaat, Jaakob. Ja huomenna Eesau hyvittää kärsimänsä vääryyden…»

»Niin… mutta vaimo ja lapset… eivätkö ne sentään ole viattomat?» »Vai viattomat! Eikö Raakel lähtiessään varastanut isänsä kotijumalia, joita tämä kaikesta petollisuudestaan huolimatta rukoili?» »Oh, se oli viheliäistä jumalanpalvelusta!» »Niin… mutta se oli rikos sittenkin…»

Suuri on Jaakobin tuska ja synkkä on yö. Tähdet vilkuttavat taivaalta kuin ivaten: Jopa olet joutunut satimeen, Jaakob! Aurinko on laskenut ja seutua ympäröivät vuoret näyttävät uhkaavilta. Jabbok-joki virtaa mustana hänen edessään. Se on kuin kuoleman virta. »Noin pimeää, noin mustaa on elämä ja päättyy toivottomuuden yöhön».

Jaakobin tuska yltyy; hiki valuu hänen otsaltaan. »Siellä ovat kameelisi, aasisi ja lampaasi ja huomenna Eesau ryöstää ne, ja sinä itse, sinä rikas Jaakob, saat orjana palvella hänen majassaan… jos hän ylimalkaan jättää sinut henkiin…»

Tällaiset ajatukset risteilivät Jaakobin sielussa. »Oi, Herra, auta ja pelasta minut!»

Mutta tuska vain yltyy. Se kasvaa lopulta niin suureksi, että Jaakobista tuntuu, kuin painiskelisi hän miehen kanssa, — tuntemattoman miehen, joka on väkevä, niin tavattoman väkevä. Hän ontuu, hän horjuu tuskissaan. On, kuin olisi häntä satutettu lonkkaluuhun.

Taistelu yltyy vain; se ei helpota hetkeksikään. Jaakobin sydän on murhetta ja epätoivoa täynnä. Hän aivan läähättää suuren tuskansa alla. Jostakin sydämen sopukasta kohoaa hiljainen nyyhkytys. Se soi kuin lapsen itku. Mutta se kasvaa voimakkaammaksi ja nyt se on kuin miehen hätähuutoa: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua!»

Miten käy nyt Jaakobin?

Toteutuu vanha, paljon koeteltu sana: »Avuksi huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua.»

Jo punertuvat vuorten huiput. Aurinko heittää niille ensimmäiset säteensä. Aamun henkäys käy yli seudun. Jaakobin tuska helpottaa, hän käy rantakivelle istumaan. Hän on uupunut, kuolemaan saakka väsynyt, mutta hänen sielussaan heläjää hiljainen sävel: »Herra on auttava minua. Herra on siunannut minut!»

Ja kun hän nousee seisomaan, kohoaa aurinko esiin vuorten takaa. Sieltä, joen toiselta rannalta, näkyvät hänen omaistensa teltat. Siellä märehtivät kameelit rauhassa ja kilahtaa niin leppoisasti aasin tiuku. Oi, kuinka suloista on tuota katsella ja kuunnella, kun väsyneen miehen sydämessä vallitsee rauha. Hän on voittanut taistelussa, hän on nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin ja hänen sielunsa on pelastettu.

Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse.

Rakkaat ystävät! Tällainen oli Jaakobin kamppailu ja se kamppailu on uusiintunut monen ihmisen sydämessä sen jälkeen. Elämän taistelussa hän on joutunut kysymään itseltään: Mitä tämä kaikki merkitsee? Hallitseeko maailmaa jumalallinen oikeus, vai onko se väkivalta ja vääryys, joka voittaa? Eikö sattuma leikittele ihmislapsen kanssa? Oletko sinä todellakin ylösnoussut, Herra Jeesus Kristus? Näin pääsiäisen jälkeen tämä kysymys tuottaa pistävää tuskaa.

Mutta — jos taisteleva pitää kiinni vain tästä: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua» — niin taistelu päättyy voittoon. Ja aurinko nousee, kun sivuutamme tuon tuskallisen taistelun hetken. Amen.

HERRA ON MINUN PAIMENENI.

2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Ps. 23.

Se, joka on vaeltanut tunturiseudussa, tietää, kuinka vaivaloista kulku monesti on. Edessä on vuoroin jyrkkiä nousuja, vuoroin vielä jyrkempiä laskuja. Matkamies saa jännittää kaikki voimansa voidakseen säilyä vahingoittumatta. Sitten seuraa yhtäkkiä pohjaton suo, jänkä, jonka ylikulkeminen vie monia pitkiä tunteja. Se on hidasta matkantekoa, kärsivällisyyttä koettelevaa, voimia kysyvää — varsinkin jos on vielä taakka kannettavana. Mutta — sitten tulee ruohokas joenranta tahi kirkas, helmeilevä tunturipuro, jonka äärellä matkamies saa levätä ja sammuttaa janonsa. Matkan vaivat unhottuvat ja virkistynein voimin lähtee kulkija taivaltansa jatkamaan.

Ihmiselämä on juuri tuollaista, Sekin tarjoaa vaikeuksia, jos leppoisia, onnellisia hetkiäkin, — ensiksimainituita ehkä sentään enemmän. Päivät kuluvat yksitoikkoisessa, ilottomassa työssä, jolloin elämä tuntuu harmaalta, väsyttävältä. Vaikka työ on luotu meille siunaukseksi, emme silti aina jaksa yhtä valoisin mielin siihen suhtautua. Ajattelen maanviljelijää, jolla joka vuodenaika on edessään samat tehtävät: kyntö, kylvö, karhitseminen, sitten heinänteko vuoroin paremmalla, vuoroin huonommalla menestyksellä j.n.e. Ajattelen opettajaa, jonka joka vuosi on aloitettava alusta. Hänen tehtäväänsä kuuluu ehkä yhden ainoan aineen opetus. Sen piirissä hänen on liikuttava koko pitkä elämänsä. Entäs tehdastyöläinen, joka koko ikänsä valmistaa vain yhtä ainoata kappaletta. Silloin jo totisesti tuntee, kuinka työkin voi olla tappavaa.

Eivätkä elämän vaikeudet rajoitu vain tähän. Sillä on ylen rikas varasto juuri tätä »lajia» tarjottavanaan. Työ epäonnistuu. On saanut vuosikausia ponnistella ja sitten tulee pettymys. Kaikki vaivat ovat menneet hukkaan. Sattuu sairaustapaus, joka yhtäkkiä muuttaa kaikki ennakolta tehdyt suunnitelmat, — tai kuolema, joka katkaisee ne yhdellä iskulla. Tulee suuria taloudellisia vahingoita. On juuri pääsemässä vakavaraiseksi, kun yhtäkkiä lankeaa maksettavaksi suurempi takaus j.n.e. Silloin ei elämä tosiaankaan tunnu helpolta.

Ja — jos on säästynyt näiltä n.s. ulkonaisilta vaikeuksilta, on sitä enemmän saanut kamppailla sisäisten vaikeuksien kanssa. On saanut ehkä vuosikausia taistella epäilysten kanssa. Se tähti, joka kerran loisti sielussa kirkkaana ja kauniina, on sammunut. Elämä on muuttunut pimeäksi; ei näe enää mitään. Silloin ehkä mielellään vaihettaisi osansa sellaisen kanssa, joka on saanut osakseen vain ulkonaisia vaikeuksia.

Oletko, kuulijani, kokenut mitään tämänkaltaista? Luulen, että olet.
Mitäs me siis sanomme? Onko tähän mitään lisättävää?

On kyllä, tämä nim., että vaikeuksien jälkeen tulevat »virvoittavat vedet» ja »viheriät niityt».

Se »niitty» ei ehkä ole suuren suuri, vain tuollainen lyhyt hetkinen. Mutta sellainen hetki, joka tuntuu korvaavan vuosikausien odotuksen, pitkien vuosien ikävän ja kaipauksen. Se on ehkä vain iltahetkinen, mutta niin tavattoman virkistävä, niin täynnä elämää. Elämän onni tulvii sieluun yltäkylläisenä ja sykähdyttävänä. Se pirskähtelee ihmisen yli kuin tunturipuron pisarat, joita koetamme vangita kämmeneemme. Pitkä, paljon voimia ja aikaa kysyvä työ on esim. onnistunut. On saanut hyvien ystäviensä kanssa jakaa siitä johtuvan ilon.

Muistan, kuinka kerran muuan tuttavani soitti minulle ja ilmoitti saaneensa ulkomailta kirjeen, joka teki hänet tavallista iloisemmaksi. Satuin olemaan masentuneella mielellä, mutta tuntui, kuin olisi ystäväni ilo puhelinlankaa pitkin virrannut luokseni. Se oli siunattu hetki. Alakuloisuus haihtui ja loppuosan päivää tunsin itseni iloisemmaksi kuin moneen viikkoon.

Olen itsekin kokenut sellaisia hetkiä, jolloin on ollut melkein suoranainen pakko kertoa jollekin tuttavalle jostakin asiasta, mikä sillä kertaa oli tehnyt mielen iloiseksi. Se on ollut kuin yhteistä juontia virkistävästä tunturilähteestä tahi yhteistä lepäämistä viheriällä niityllä. Sellaiset hetket painuvat mieleen. Vielä vuosien takaakin on niitä virkistävä muistella.

Näin Jumala kuljettaa meitä. Hän ei anna meidän alituisesti asustaa virvoittavien vesien ääressä. Hän johtaa meidät työhön ja taisteluihin. Emmekä me enää sure, että on jälleen lähdettävä taivalta jatkamaan. Olemme saaneet kylliksi levätä. Nousemme siis ja sanomme: »Herra on minun paimeneni.»

Ja — jos olemme aina uskollisia tälle hyvälle paimenelle, luulen, että saamme elämämme lopulla sanoa: »Kaikki Herran tiet ovat hyvyys ja totuus niille, jotka hänen liittonsa pitävät.» Amen.

MIESKOHTAINEN USKO.

3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. 1 Piet. 1, 3—7.

Koulussa luki vanha rehtorimme usein aamurukouksissa esilläolevan tekstimme sanat: »Ylistetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä» j.n.e. Ja meihin, koulupoikiin, se teki aina erikoisen juhlallisen vaikutuksen.

Emme osanneet sitä silloin selittää, minkävuoksi; emme jaksaneet tunkeutua asian ytimeen. Mutta — se tehosi meihin kuitenkin sanoin selittämättömällä tavalla. Juhlasali ikäänkuin kirkastui. Oli kevät ja me tiesimme lukukauden kallistuvan loppuaan kohti. Juhlasalissa leijaili pääsiäisen tuntua. »Ylösnousemus» merkitsi meille heräävää kevättä, kukkaisvainioita, apilan ja hajuheinän tuoksua, talven kahleista vapautuvia virtoja ja järviä. Ja me kuuntelimme hartaina vanhan rehtorin sydämellistä äänensointua, joka yhdessä kohti melkein aina värähti syvemmin: »… jossa meitä nyt vähän aikaa — jos tarvitaan — moninaisilla kiusauksilla vaivataan…»

Sitä emme silloin ymmärtäneet. Emme käsittäneet, että vanhan rehtorin lukemisessa, äänen sydämellisessä soinnussa, koko tuossa hartaudessa, jolla hän rukoushetken toimitti, ilmeni mieskohtainen usko.

Vasta jälkeenpäin se on — ainakin allekirjoittaneelle — kirkastunut.

Mieskohtainen usko on ihana asia. Se on omaisuus, jonka arvoa emme voi kyllin korkeaksi arvostella. Se antaa turvallisuuden tunteen, kirkastaa mielen, antaa voimia alistumaan ja kärsimään, pitää yllä toivon loppuun asti.

Ei ole suinkaan sattuma, että tekstimme sanat on kirjoittanut apostoli Pietari. Ne olisi tietysti myös voinut kirjoittaa Paavali, mutta silloin ne olisivat saaneet toisen sävyn.

Pietari oli kerran kieltänyt Vapahtajan. Hän ei koskaan voinut unohtaa ylimmäisen papin pihalla vietettyä koleaa yötä, jolloin hän lämmitteli hiilivalkean ääressä. Hänen mielestään oli aurinko silloin laskenut viimeisen kerran. Pietari ei jaksanut uskoa, että se nousisi enää.

Mutta — se nousi, nousi kirkkaana ja suurena. Se tapahtui pääsiäisaamuna ja siinä oli Pietarinkin pelastus.

Mieskohtainen usko iloitsee siitä, että Jeesus Kristus elää. Järkeilköönpä ihminen pääsiäisaamun tapahtumasta miten hyvänsä — jos hänellä on mieskohtainen usko — hänen sydämensä iloitsee — siitä huolimatta. Monesti voivat sydän ja järki olla ristiriidassa keskenään, mutta, uskon ollessa kysymyksessä, ihminen kuuntelee sydämensä ääntä. Ja varmaa on, että silloin kuin ihminen antaa sydämensä puhua, hän on eniten itseään. Järki on vain tuollainen hieno herraspoika, joka kepillänsä huiskii kukkaisistutuksia voimatta niitä kokonaan hävittää, vaikka turmeleekin suurimman osan.

Mieskohtainen usko elää turvallisena ja tyytyväisenä niinkuin rikas talonpoika tilallaan. Hänellä on luja, aineellinen pohja eikä hän säikähdä, vaikka yhtenä vuonna vieraileekin halla: hänellä on säästöön pantua viljaa takavuosilta. Hengellisen elämän alalla johtaa mieskohtainen usko yhtä lujalle pohjalle: sekään ei petä vaivoissa.

Sellaisen lujan pohjan oli apostoli Pietari löytänyt. Senvuoksi vaikuttavat hänen sanansa niin tyyniltä ja arvokkailta. Niissä on vetoava voima, mieskohtaiseen kokemukseen vetoava voima. »Minä tiedän» — hän tahtoo sanoa — »minä, joka ennen olin kieltäjä, mutta nyt elävään, mieskohtaiseen vakaumukseen päässyt… minä tiedän, että Jumala on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta.»

Mutta — mieskohtaista uskoa ei saavuteta helposti. Se ei ole tavaraa, jota voidaan ostaa mistä tahansa. Se on aarre, joka kaivetaan päivänvaloon kärsimyksien maaperästä. Apostoli Pietari tietää sen kokemuksestaan.

Siitä johtuu, että mieskohtaiseen uskoon päässyttä eivät kärsimykset ja vaivat peloita. Ne ovat hänelle tuttua maata, sitä hengen kultaista kaskea, josta uskon vilja nousee. Hän riemuitsee kärsimyksistään, niinkuin maamies iloitsee uutisvainiosta, johon on paljon työtä ja vaivaa pannut. Hän tietää, että hänen on uudelleen iskettävä siihen — laajennettava ja perattava — tarpeen mukaan. Hänen menestyksensä maanviljelijänä riippuu siitä, kuinka paljon hän jaksaa ponnistaa.

Niin suhtautuu mieskohtainen uskokin ajallisiin kärsimyksiin. Ne ovat vain koetuksia, joissa hengen viljan viljelijää kasvatetaan. Niiden kautta usko puhdistuu ja vahvistuu.

Uudisviljelijä raivaa ja työskentelee toivossa, että esivallan edustaja kerran voisi hyväksyä hänen työnsä ja hän saisi kiinnekirjan taloonsa. Onnellinen se päivä, jolloin hän seisoo kädessään paperi, mikä takaa hänelle perintöoikeuden taloon, — hänelle ja hänen jälkeläisilleen.

Samanlaisessa toivossa kamppailee täällä mieskohtainen uskokin. Sekin odottaa perintöoikeuttaan. Ja se perintöoikeus saadaan silloin, kun Jeesus Kristus ilmestyy. Amen.

SIELUN JANO.

4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Joh. 7, 37—39.

Olemme joskus lukeneet, kuinka karavaani pitkällä erämaan taipaleella on nääntynyt janoon. Juomavesi loppui, kameelit ja miehet kävivät heikoiksi, ja kun hakemisesta huolimatta ei löydetty keidasta, kuoli koko retkikunta. Erämaan auringon paisteessa valkenevat luut osoittavat vielä vuosien perästä paikan, mihin sortui kerran karavaani, joka toivorikkain mielin lähti matkaan.

Ihmiselämää voi monessa suhteessa verrata erämaahan, jonka läpi johtaa karavaaniteitä. Jossakin kaukaisuudessa on matkan pää, viheriöitsevä palmukaupunki, joka tarjoaa lepoa ja suojaa väsyneille kulkijoille. Mutta moni uupuu matkan kestäessä — janoon.

Ruumiillisen janon me kaikki tunnemme; olemme kokeneet sitä jokainen suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Tiedämme, että se voi usein vaivata pahemmin kuin nälkä. Nälkää sentään voi jotenkuten sietää, mutta janoa — ei. Se vie voimat paljon nopeammin kuin yleensä luullaan.

On olemassa myös sielun janoa, hengen janoa — kuinka nyt sitä kulloinkin nimitämme. Se merkitsee sitä, että ihminen haluaa omistaa jotakin henkisesti varmaa ja pysyvää, esim. maailmankatsomuksen, joka ei jätä häntä koskaan pulaan.

Tämä ajallinen on menevää. Elämä täällä loppuu kerran ja meidät kannetaan vainajina johonkin kalmistoon. On ihmisiä, jotka pelkäävät hautuumaita. Ne muistuttavat hänelle liian voimakkaasti elämän loppua. Sielu tuntuu kovin avuttomalta; se ei uskalla lähteä lentämään sen tuntemattoman, kolkon maan ylitse, jonka nimi on kuolema. Sillä sielulla on jano eikä sillä ole, mistä juoda, juoda niin riittävästi, että uskaltaisi tehdä tuon matkan.

Ei mikään tyydytä sitä — tai tyydyttää vain hetkeksi. Kirjallisuus, tiede, taide — nuo ajalliset janon sammuttajat eivät riitä. Ihmisellä on sellainen tunne, kuin jos hän kulkisi tyhjän päällä. T.s. hän tuntee kyllä elävänsä täällä, mutta hänen sielullaan ei ole kiinteää pohjaa.

Eikä hän tunne tätä kammottavaa tyhjyyden tunnetta ainoastaan kuolemaa ajatellessaan; se tunne asuu hänessä aina. Hän on terve, hänellä on virka tai jokin toimiala, mutta se, joka tekee työtä, ei ole hän itse . Hän itse on jossakin muualla… vaeltelee pimeitä, rannattomia maita kuin eksyksissä oleva lapsi, joka ei enää muista nimeään. Se on kolkko, kammottava tunne, joka masentaa äärettömästi. Se on sielun janoa, jolle ei ole löytynyt tyydytystä.

Voi, kuinka paljon on näitä janoisia! He laahustavat elämän harmaassa erämaassa ja heidän katseensa on tuskaa täynnä. Oi, olen nähnyt tämän katseen joskus, — tämän sanomattoman surullisen, puoleksi sammuneen katseen. Ja minun silmiini nousevat kyyneleet, kun ajattelen sitä.

Miksi?

Siksi, että tunnen siinä toisinaan itseni.

Rakkaat ystävät! Teistä tuntunee pahalta kuulla, kun sanon: Minäkin olen niin monta kertaa eksyksissä. Minäkin harhailen ja kuulostan, ja sieluni valtaa toisinaan suunnaton hätä. Olen eksynyt elämän erämaahan enkä tiedä nimeäni. Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Mistä olen lähtenyt?

En tiedä.

Mutta — sitten… sitten minusta tuntuu, kuin kuulisin huutoa jostakin päin, kuin huhuilisi jostakin tuttu, lempeä ääni. Kuka se on? Herra, sinäkö se olet… sinäkö, Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme?

Ja kuin kaukaa… kuin hyvin kaukaa kuuluisi ääni: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon!»

Rakkaat ystävät! Ettekö voisi kuvitella, että tuo huuto kuuluu juuri nyt… nyt kun istumme tässä hiljaisessa kirkossa? Me kuulemme toisinaan puiden huminan tänne kirkkoon. Männyt tuossa kirkon vieressä huokaavat. Minusta tuntuu joskus, kuin kuulisin tuossa huminassa Vapahtajan äänen: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon!»

Joka tapauksessa voimme yrittää tätä ääntä kohti. Eikö niin?

Tällä kertaa en uskalla puhua mitään »juoksevista elävän veden virroista.» Se olisi — ainakin minulle itselleni — liian paljon. Tunnen saaneeni maistaa hiukan niiden vilvoittavaa vettä ja jään onnellisena, vaikka väsyneenä, niiden ääreen, hautautuen niiden autuaaseen kohinaan. Amen.

KAIKKIEN SYDÄNTEN PÄIVÄ.

Rukoussunnuntai. — 2 Moos, 17. 8—15.

I.

Israel taisteli Luvatun maansa puolesta. Teksti kuvaa muuatta kohtaa niiden monien sotien sarjassa, jotka Israel sai kestää. Tällä kertaa oli vastassa mahtava Amalek.

Niin kauan kuin Mooses jaksoi pitää käsiänsä koholla, voitti Israel. Mutta kun hänen kätensä uupuivat, voitti Amalek. Lopuksi täytyi Aaronin ja Huurin tulla auttamaan häntä.

Emme halua viipyä tällä taistelukentällä; loppu siinä kävi hyvin: — pystytettiin alttari, jolle annettiin nimeksi: »Herra on minun lippuni.» Vaan tahdomme tarkastella erästä toista taistelukenttää, jolla on suoritettu ja yhä vieläkin suoritetaan monta epätoivoista ja tuskallista kamppailua, — suoritetaan niin kauan kuin maailma seisoo.

Se taistelukenttä on ihmissydän .

Runoilija Koskenniemi antaa runossaan »Sydämen hauta» ihmissydämen lausua taisteluistaan:

»Leikkiä ollut on Marathon, on Zama ja Cannae,
S rinnalla taistelujen, jotka ma oon kokenut.»

Se on totta: maailman historian taistelut ovat pieniä ihmissydämen taistelujen rinnalla.

Kuinka moni sydän onkaan murtunut siinä epätoivoisessa kamppailussa, jota Israel ja Amalek vieläkin käyvät ihmisen omistamisesta. Israelin puolelle kuuluu kaikki hyvä, toivorikas, valoisa, iloa tuottava, voitokas, — sanalla sanoen: elämän onni. Amalek taas vyöryttelee sydäntämme vastaan ahneuden, huolten, himojen ja kaikenlaisten kiusausten valtavia joukkoja. Näiden kahden välillä käy nyt taistelu. Kumpi voittaa, siitä riippuu ihmissydämen onni.

Tässä taistelussa on ihmisellä voimakas apu, jota ei ole halveksittava, vaan päinvastoin pyrittävä se omaksumaan. Se on rukous. Näin rukoussunnuntaina on paikallaan puhua siitä.

Vapahtajamme ymmärsi rukouksen salaperäisen, ihmeellisen voiman. Hänen elämänsähän oli rukousta täynnä. Usein hän vietti kokonaisia öitä rukouksessa. Kerran hän joutui erämaahan, jossa houkuttelevat ajatukset täyttivät hänen mielensä: asevoimallako vai sanalla oli perustettava valtakunta, jonka luojaksi hän oli syntynyt. Hän voitti ja palasi tyynenä kotiseudulleen. Kuolemansa edellä hän taas taisteli suurimman taistelunsa Getsemanessa. Senkin hän voitti rukouksen avulla. Eipä ihme siis, että hän on kyennyt opettamaan meille kauneimman rukouksen, mitä ajatella saattaa: »Isä meidän, joka olet taivaissa.» Vapahtaja on siis kokenut, kokenut kipeimmin ja tuskallisimmin, minkälaisia taisteluita ihmissydän saattaa käydä. Mutta hän on myöskin kokenut täydellisemmin kuin kukaan muu rukouksen ihmeellisen voiman.

II.

Mitä kaikkea liikkuu ihmissydämessä, sen tietää yksin Jumala. Taivaastaan hän katselee, kuinka hänen lapsensa täällä alhaalla kestävät. Hän tietää, että taisteluita on paljon.

Maallinen köyhyys voi saattaa ihmissydämen hyvinkin ahtaalle: siinä ovat lapset, jotka pyytävät leipää eikä äidillä ole antaa. Suuri suru voi uuvuttaa ihmisen niin, ettei hän tiedä, kuinka siitä kykenisi nousemaan: on kohonnut hautuumaalle yksi kumpu lisää, — kumpu, joka kätkee rakkaan omaisen, — ehkä rakkaimman, mitä ihminen tässä maailmassa omisti. Heikko terveys, joka ratkaisevalla hetkellä aina pettää, on myös omiaan tuottamaan tuskia, jotka eivät varmaankaan kuulu helpoimmin kannettaviin. Toteutumattomat toiveet, jotka lepäävät kuin kuihtuneet kukkaset elomme polun varrella, muodostavat niinikään osaltaan sen taakan, mikä on sydämelle laskettu. Syvä lankeemus, jota on vaikea unohtaa, koskee ehkä kaikkein kipeimmin ja tuntuu vielä kauan jälkeenkin päin. Oi, kuka voisikaan luetella kaikki ihmissydämen kärsimykset! Me iloitsemme ja nauramme, mutta usein on sekin vain teeskentelyä: sydämemme itkee . Olemme vain taitavia salaamaan toisiltamme todellisen tilamme, mutta mitä se oikeastaan meitä auttaa.

Rakas kuulijani! Rukous on annettu meille sitä varten, että voittaisimme taistelussa. Käytä sitä siis omasta ja lähimmäistesi puolesta.

On lohdullista tietää, ettemme taistele yksin. Meillä on monta
osaveljeä ja -sisarta, jotka käyvät samaa epätoivoista kamppailua.
Rukoile niiden puolesta niinkuin Aaron ja Huur, jotka pitivät koholla
Mooseksen käsiä.

Roomalais-katolisilla kristityillä on — jollen väärin muista — eräs juhla, nimeltä »Pyhän sydämen juhla». Meillä evankelis-luterilaisilla ei ole mitään vastaavaa. Mutta tahtoisin ristiä tämän rukoussunnuntain »kaikkien sydänten päiväksi» — kaikkien taistelevien ihmissydänten muistopäiväksi. Se saisi myös muistuttaa lähimmäistemme sydämen taisteluista t.s. siitä, että koko maailma on täynnä epätoivoisia, sairaita sydämiä.

Mutta — samalla kuin se muistuttaisi meitä tästä, se myös kehoittaisi meitä väsymättömään rukoukseen itsemme ja lähimmäistemme puolesta. Jos tätä tosiaankin uupumatta harrastamme, saamme mekin taisteluista rikkaan elämämme varrelle ehkä silloin tällöin pystyttää alttarin, jonka nimi on: »Herra on minun lippuni». Ja sen alttarin ääreen on hyvä kiitollisena polvistua. Amen.

KUINKA PÄÄSEMME TAIVAASEEN?

Helatorstai. — Ap. Teot 1, 1—11.

(Gustav Frenssenin mukaan.)

I.

On paljon puhuttu Kristuksen taivaaseen astumisesta, sen puolesta ja sitä vastaan. Mutta mitä auttavat kaikki nämä todistukset meitä? Yksityiskohtiin ne voivat ehkä valaistusta luoda, mutta lopuksi jää kaikki kuitenkin uskon varaan. Ja meidän on helppo uskoa, että sellainen ihminen kuin Jeesus Kristus on mennyt taivaaseen.

Meillä on siihen sisäinen pakko, — jos niin tahtoisimme sanoa. Sellaisen täydellisen, kirkkaan ja puhtaan maallisen elämän jatkona täytyy olla taivas.

Me uskomme siis, että Vapahtaja on noussut taivaaseen, — uskomme, että hän elää nyt siellä kirkkaassa, puhtaassa maailmassa, johon mekin kerran toivomme pääsevämme.

Tässä tulemmekin nyt asiaan, joka on meitä paljon lähempänä: omaan taivaaseen astumiseemme. Sehän on kuitenkin tärkeä kysymys: pääsemmekö me kerran taivaaseen?

Tekstissämme on yksi sana, joka helposti voisi jäädä huomaamatta, mutta joka kuitenkin on tavattoman tärkeä, kun on kysymys meidän taivaaseen pääsystämme: »Hän puhui heille Jumalan valtakunnasta.»

Asia on nim. niin, että jos tulemme Jumalan valtakuntaan, pääsemme myös kerran taivaaseen. Sen vuoksi Vapahtaja viimeisinä hetkinään puhui opetuslapsilleen niin paljon Jumalan valtakunnasta. Hän halusi valmistaa heitä pääsemään taivaaseen.

Vapahtajan tärkein tehtävä hänen maallisen vaelluksensa aikana oli kutsua ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Voimme lyhyesti sanoa, että hän eli sitä varten ja myös sitä varten kuoli. Tämän suuren tehtävän taustaa vasten katsottuna näyttääkin hänen elämänsä tavattoman rikkaalta ja kauniilta samoinkuin hänen kuolemansa synkältä ja pimeältä.

Mutta, se jonka Vapahtaja elämänsä aikana lähtemättömästi istutti niiden aikalaistensa mieleen, jotka joutuivat lähemmin hänen kanssaan tekemisiin, oli usko hyvän lopulliseen voittoon. Ja se on se, joka vieläkin voimakkaasti kiinnittää ihmisiä häneen.

Maailmassahan on niin paljon pahaa, sellaista, mikä on omiaan tekemään ihmismielen synkäksi ja epätoivoiseksi. Onhan olemassa suunnattomasti onnettomuutta, sairautta, kuolemaa, surkeita elämänkohtalolta, epäterveellisiä asuntoja, kalpeita, kituvia lapsia, kylmyyttä, itsekkyyttä, paatuneita tuntoja, ja sydämetöntä armottomuutta. On välistä vaikea uskoa hyvän voittoon. Mutta — kun katsomme Jeesukseen Kristukseen, saamme sen iloisen varmuuden, että hyvä sittenkin voittaa. Kaiken hädän ja kurjuuden keskellä me sittenkin uskomme Jumalan rakkauteen. Tässä kohden on kristinusko juuri niin luja ja ehyt: se julistaa rakkautta keskellä vihaa ja taistelua, elämää keskellä kuolemaa ja katoavaisuutta. Se viittaa katoamattomaan päämäärään keskellä aineellisuutta ja mammonan palvelusta. Se julistaa: älä elä itseäsi, vaan lähimmäistäsi varten!

Ne, jotka ovat saaneet tällaisen vakaumuksen, tällaisen lujan lapsellisen uskon, kuuluvat Jumalan valtakuntaan. Emme nyt rupea puhumaan siitä, kuinka he ovat sinne tulleet; siitäkin kysymyksestä on aikojen kuluessa paljon riidelty. Pidämme vain kiinni pääasiasta: ne, jotka Vapahtajan lailla uskovat, että hyvä lopulta voittaa, kuuluvat Jumalan valtakuntaan.

II.

Mitä Jumalan valtakunnassa sitten tehdään?

Monella on sellainen käsitys, että siellä pidetään vain ainaista juhlaa, istutaan ja lauletaan. Se voi ehkä tyydyttää lapsellisia sieluja, mutta se ei suinkaan ole oikea käsitys.

Jumalan valtakunnassa tehdään työtä. Jokainen, joka luulee pääsevänsä sinne vain toisia arvostelemaan ja päältä katsomaan, erehtyy suuresti. Siellä tehdään työtä Jumalalle.

Ihmiset ovat kovin malttamattomia. Päästyään Jumalan valtakuntaan, he tahtoisivat suin päin rientää taivaaseen. Ja kun he eivät sinne heti pääse, he rupeavat kädet ristissä istumaan, ajatellen, etteivät heille nyt, kun ovat kerran tulleet Jumalan lapsiksi, enää kuulu »nämä maalliset». Se on väärä käsitys. Apostoli sanoo: »Joka ei tahdo työtä tehdä, hän olkoon myös syömättä.» Ei — Jumalan valtakunnassa tehdään työtä, tavattoman paljon työtä, ja siihen työhön tulee myös sinun ottaa osaa.

Sanoihan Jeesus kerran eräälle miehelle: »Mene tekemään työtä minun viinimäessäni». Ja opetuslapsilleen hän sanoi: »Ensin Jerusalemissa, sitten Samariassa ja sitten maailman ääriin.»

Työtä siis tehdään ja työnteko jakaantuu itsekunkin lahjojen ja kutsumuksen mukaan. Perheenisä tekee työtä perheensä keskuudessa kasvattamalla lapsistaan jumalaapelkääviä, kunnon ihmisiä. Pappi tekee työtä virassaan, opettaja kutsumuksessaan. Maanviljelijä tekee työtä pellollaan ja tiedemies työhuoneessaan. Työn arvo riippuu mielenlaadusta, millä sitä tehdään. Siinä tulee ennenkaikkea kysymykseen uskollisuus . Jumala katselee taivaastaan, palveleeko ihminen työllään lähimmäistään t.s. häntä. Tästä mielenlaadusta johtuu se hyvän olon tunne, joka ilmaantuu vanhurskautena, rauhana ja ilona Pyhässä Hengessä.

Kun siis olemme tulleet Jumalan valtakuntaan ja siinä ruvenneet tekemään työtä, pääsemme kerran taivaaseen. Monestihan meidät kyllä epätoivo valtaa. Mutta — »joka loppuun asti vahvana pysyy, hän tulee autuaaksi.»

Taivaassakaan emme saa jouten olla. Ei siellä yksinomaan lauleta ja kiitetä. Ei, vaan sielläkin tehdään työtä, eletään täydellistä elämää rakkaudessa.

Tällainen on päämäärä, rakas kuulijani. Sitä kohti pyri Herrasi ja
Vapahtajasi avulla. Amen.

OPETUSLAPSENA OLEMISEN VAARA JA IHANUUS.

6. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Luukk. 12, 4—12.

I.

Vapahtaja oli ollut aterialla erään fariseuksen luona ja siellä joutunut nuhtelemaan fariseuksia ja lainoppineita heidän ulkokultaisuudestaan. Vapahtajan puhe oli herättänyt ankaran vihan myrskyn ja saanut suuren väkijoukon kokoontumaan talon edustalle. Silloin hän puhuu ne sanat, jotka tänään ovat tekstinämme.

Hän puhuu opetuslapsena olemisen vaarasta ja ihanuudesta.

On vaarallista olla Kristuksen opetuslapsi. Vapahtaja sanoo, että maailmassa tulee olemaan vihamielisiä voimia, jotka suuntautuvat opetuslapsia vastaan. Ne ovat ihmiset.

Mutta — niitä ei tule peljätä, koska he pystyvät korkeintaan vain tappamaan ruumiin. On yksi, jota tulee peljätä vielä enemmän: häntä, jolla on valta, jonkun tapettuaan, syöstä hänet helvettiin, t.s. Jumalaa.

Tämä pelko oli apostoleilla ja on ollut kaikilla Jumalan valituilla. En uskalla mennä sanomaan, missä määrin he ovat peljänneet nimenomaan iankaikkista kadotusta — minkälainen käsitys heillä siitä on ollut. Mutta joka tapauksessa he ovat peljänneet Jumalan vanhurskautta ja tämä pelko on antanut heille sen merkillisen vakavuuden, jota maailma on aina ihmetellyt.

He ovat joutuneet esivallan ja valtamiesten eteen vastaamaan.
Lukemattomia kertoja. Mutta aina he ovat löytäneet oikeat sanat,
niinkuin Pietari ja Johannes korkean raadin edessä, Paavali kuningas
Agripan edessä ja Luther Wormsin valtiopäivillä.

Pitääkö Vapahtajan sana vieläkin paikkansa? Eikö maailma ole sentään jonkun verran muuttunut? Eihän nykyajan kristityitä julkisesti vainota.

Ei — se on kyllä totta. Mutta vaaroja tuottaa opetuslapsena oleminen vieläkin.

Suurin vaara on siinä, että nykyjään näyttää niin helpolta kristittynä oleminen. Opetuslapset joutuvat monessa asiassa mukautumaan. Ja tämä mukautuminen voi helposti johtaa kieltämiseen. Siinä on vaara, joka jokaisen Kristuksen seuraajan on otettava huomioon.

II.

Mutta — jos opetuslapsena oleminen tuottaa vaaroja, tuottaa se myös onnea ja iloa. Vapahtaja vakuuttaa, että taivaallinen Isä pitää heistä huolen kuten varpusista. »Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unohtanut.»

Voidaanko ottaa juuri vaatimattomampaa esimerkkiä. Varpunen… kuka meistä ei tuntisi sääliä, nähdessään varpusen talvipakkasessa höyheniään pöyhöttelevän. Kuinka se voi tulla toimeen, kun meitä, joilla on paksut turkit, vilu puistattaa? Mistä se saa elatuksensa, kun kaikki on jäässä?

Jumala pitää siitä murheen.

Varpunen saarnaa siis meille uskosta. Katsopas minua… täällä minä vain istun ja tirskutan. Kylmä on… mutta hyvin sentään tulen toimeen. Ja sinä … ihminen, epäilet. Ettekö te sentään ole suurempiarvoiset kuin me?

III.

Voimme siis olla vain kahdessa eri suhteessa Vapahtajaan. Joko tunnustamme hänet tai kiellämme.

Meidän ei suinkaan tarvitse olla julkisia jumalankieltäjiä. Voimme olla
kirkon uskollisia poikia ja tyttäriä ja kuitenkin kuulua kieltäjiin.
Taikka — voimme olla jumalankieltäjiä ja kuitenkin kuulua tunnustajiin.
Se on sydän, sisällinen ihminen, joka tässä ratkaisee.

Vaikka suun tunnustus onkin tärkeä, on elämä vielä tärkeämpi. »Sydämen uskolla me autuaiksi tulemme.» Ja tätä sydämen uskoa voi olla sellaisellakin, joka näyttää olevan Kristuksen julkinen vihollinen.

Minulla on eräs ystävä, joka väittää olevansa kirkon vihamies. Hän ei ole vuosikymmeniin avannut yhdenkään temppelin ovea eikä sano avaavansa. Hänen mieliharrastuksensa on kielteisen kirjallisuuden lukeminen ja hyvin mielellään hän juttelee näistä asioista.

Mutta — hänen elämänsä on hänen oppinsa täydellinen vastakohta. Harvoin olen tavannut siinä määrin epäitsekästä ihmistä, kuin on tämä ystäväni. Häneen jos kehenkään voi luottaa. Hän on harvinaisen auttavainen ja helläsydäminen; hän antaisi viimeisen leipäpalansa tarvitsevalle.

Kumpaan ryhmään hänet asettaisin: Vapahtajan ystävienkö vai vihollisten joukkoon?

Minä asetan hänet Kristuksen tunnustajien puolelle. Hän on sitä kaikesta kielteisyydestään huolimatta.

Varmasti Jumala katselee asioita toisin kuin me. Hän näkee uskoa siinä, missä me näemme vain uskottomuutta ja päinvastoin. Sillä onhan hän vanhurskas ja lahjomaton. Amen.

PYHÄ HENKI.

Helluntai. — Joh. 14, 15—21.

Ei ole helppoa puhua Pyhästä Hengestä. Liikumme silloin Jumalan salaisuuksissa. Mutta kun Jumalan sana puhuu siitä paljon ja päivän evankeliumi erikoisesti, on minun tänään siis saarnattava siitä.

Mitä opimme päivän tekstistä?

Opimme ensiksikin, että voi olla Kristuksen opetuslapsi, vaikka ei vielä olisikaan saanut kokea Hengen vaikutusta sydämessään.

Opetuslapsethan saivat Pyhän Hengen vasta helluntaina. Mutta sitä ennen he olivat jo olleet Vapahtajan vaikutuksen alaisina. Jos joku heistä olisi kuollut ennen helluntaita, hän aivan vannaan olisi tullut autuaaksi. Jos siis joku meistä on huolissaan siitä, ettei ole tuntenut hengen asumista sydämessään, olkoon huoleti: Herra tuntee omansa.

Toiseksi opimme, että kehitys hengellisessä elämässä kulkee omaa suuntaansa. Ja se kehitys on tavallisesti sellainen, että ihminen vähitellen rupeaa tuntemaan hengen läheisyyden, ja että tämä henki sitten ottaa asuntonsa hänessä: ihminen täytetään hengellä.

Erämaan matkaajille — 11

Opetuslapset olivat nyt siinä tilassa. »Te tunnette hänet», sanoo Vapahtaja, — »sillä hän pysyy teidän tykönänne». Helluntaina toteutui sitten tämä sana: »ja on teissä oleva».

Jotta siis ihminen tulisi täytetyksi hengellä, on hänen ensin koettava hengen läheisyyttä.

Kolmanneksi opimme sen, kuinka ihminen joutuu kokemaan hengen läheisyyttä. Se tapahtuu siten, että ihminen oppii rakastamaan Vapahtajaa ja pitämään hänen käskynsä. Hänessä ilmaantuu siten Jumalan hengen työ.

Rakastamaan Vapahtajaa, sanoimme. Kuinka se käy päinsä?

Siten, että opitaan rakastamaan hänen elämäänsä sellaisena kuin Uusi Testamentti sen meille esittää — hänen sanojaan, hänen antamaansa esikuvaa. Siten, että opitaan ihailemaan sitä nöyryyttä, uskon lujuutta ja puhtautta, joka hänessä ilmenee, — eikä ainoastaan ihailemaan, vaan toteuttamaan sitä omassa elämässä. Silloin saadaan kokea hengen läheisyyttä.

Sitä voivat toisinaan kokea sellaisetkin ihmiset, jotka eivät Jumalasta välitä, kun he taistelevat esim. jonkun jalon aatteen puolesta. Vaikka toiselta puolen on vähän vaikea ajatella ihmistä, joka ei välittäisi Jumalasta, ja kuitenkin taistelee jalon aatteen puolesta.

Neljänneksi opimme, ettei Jumalan henki ole määrätty meitä vain lähentelemään, vaan valloittamaan sydämemme. Ja väkirynnäköllä.

Se tapahtuu sinä hetkenä, jolloin meidän henkinen maailmamme avautuu
Jumalan hengelle.

Puhutaan kahden ihmisen henkisestä sukulaisuudesta. Mitä sillä tarkoitetaan? Sitä, että näiden ihmisten sielut ovat avautuneet toisilleen: he ymmärtävät toisensa täydellisesti. Kehittyneemmän ihmisen hengenelämä vaikuttaa aina voimakkaammin sellaiseen, joka on alemmalla kehitysasteella. Sen todistaa todeksi elämä.

Jumala on täydellinen henki. Hänen henkensä voi siis aina vaikuttaa meihin niinkuin alemmalla kehitysasteella oleviin. Ja kun se sen tekee, tapahtuu se voimalla, — suurella, valtavalla voimalla, niin että se ottaa haltuunsa koko meidän olentomme, henkemme ja ruumiimme.

Mutta tämä asia jää hämäräksi, jollemme ota tähän yhteyteen Jeesusta
Kristusta. Me voimme nim. kysyä, missä on Jumala ja hänen henkensä.

Se on Jeesuksessa Kristuksessa.

Jumala tuntee Kristuksen ja Kristus tuntee Jumalan. Hän tuntee myös meidät. Hän on siis porras, joka yhdistää meidät Jumalaan ja hänen henkeensä.

Sanoimme jo äsken, että ainoa edellytys hengen läheisyyden kokemiseen on tulla hengen täyttämäksi, oppia rakastamaan Vapahtajaa ja pitämään hänen käskyjään. Nyt ehkä käsitämme, kuinka »johdot» tässä kohden juoksevat.

Yksi seikka on meidän kuitenkin aina muistettava: älkäämme koskaan rakentako tunteille. Tunteet haihtuvat. Lämmintä vuodenaikaa seuraa syksy ja kylmä, pimeä talvi. Älä silloin joudu epätoivoon, jollet sydämessäsi tunnekaan suvisten helluntaituulten leyhyntää. Tottele vain Kristusta, ole hänen käskyillensä kuuliainen. Hän on kerta kaikkiaan antanut sanansa, johon voit luottaa: »Minä olen ilmaiseva itseni hänelle». Tulee jälleen kevät, hengen suloinen, lämmittävä kevät, jolloin saat iloita Jumalan armoauringon loisteesta ja kiittää häntä.

Hengen läsnäolo ei aina ilmaannu riemun ja autuuden tuntemuksena. Se voi myös ilmetä murheen ja ahdistuksen tunteina. Henki vei kerran Jeesuksenkin korpeen perkeleen kiusattavaksi. — Mutta sekä ilon hetkien että murheen ja alakuloisuuden hetkien tarkoituksena on vetää meitä vain lähemmäksi Jumalaa, henkien Isää. Amen.

HYVÄ SANOMA.

2. Helluntaipäivä.— Joh. 3, 16—21.

I.

Tuntuu niin hyvältä tänä vuoden aikana, jolloin luonto täällä Lapissakin julistaa kevään hyvää sanomaa, puhua siitä hyvästä sanomasta, joka tuo maailmalle pelastuksen.

Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa, jotta kuka ikinä uskoo häneen, ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Ihmiskunta oli elänyt kuin pimeää, raskasta talvikautta ennen Vapahtajan tuloa. Olihan kyllä kevään enteitäkin näkynyt. Vanhan Testamentin profeetat, varsinkin Sakaria ja Malakia, olivat olleet sellaisia kevään ennustajia Israelin kansan keskuudessa. Samoin oli pakanamaailmassa esiintynyt jaloja miettiä, joiden sana toisinaan oli voimakkaasti liikuttanut ihmisten sydämiä. Mutta heidän vaikutuksensa oli ollut lauhan suvipäivän kaltaista, joka keskellä talvea toisinaan saapuu, sulattaen hiukan hangen pintaa.

Sen ohimentyä on pakkanen tavallisesti entistä ankarampi.

Ei ollut ihme, että ihmiskunta oli vähitellen menettänyt toivonsa.
Koittaako enää koskaan kevät kärsivälle maailmalle?

Rooman valtakunta oli ennen Vapahtajan tuloa lopullisesti asettunut sille kannalle, että odotus oli turhaa. Pakanauskonnot olivat menettäneet merkityksensä. Vanhoja jumalia pilkattiin. Ei kannattanut uskoa mihinkään. Pilatuksen kysymys: »Mikä on totuus?» ilmaisee selvästi roomalaisen maailman toivottomuuden.

Mutta kevät oli tulossa. Pienessä Juudanmaassa syntyi merkillinen mies, joka sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä.» »Minä olen maailman valkeus!»

Ja niinkuin toukomettinen surinallaan ilmaisee, että kevät on tullut, niin rupesi ylt'ympäri Rooman valtakuntaa kaikumaan: »Jumala on rakastanut maailmaa! Hän on lähettänyt poikansa!»

Merkillinen julistus, ihmeellinen oppi. Se ei asettanut minkäänlaisia rajoja eri kansallisuuksille, ei mitään määrättyjä valmistustöitä ihmisille, niinkuin pakanauskonnot, vaan se kuulutti yksinkertaisesti: »Kuka ikinä häneen uskoo, se ei huku, vaan saa iankaikkisen elämän.»

Se oli hyvä sanoma, joka kiiri yli vanhan maailman kuin lämpöaalto yli talven kahleissa huokaavan maan. Syntyi liikettä, syntyi elämää. Routa suli mielestä, talven valta oli murrettu. Oli tullut kevät, Jumalan valtakunnan ihana kevätaika.

Tiedämme, että vuosisatoja sitten saapui tämä hengen kevät rakkaaseen Suomeemmekin, saapui tosin sotajoukkojen ja aseiden kera. Mutta kaikkialla, missä se kohtasi otollista maaperää, sen siunaukselliset vaikutukset tulivat näkyviin. Kristinusko kasvoi kuin kuusi keväisen mäen rinteellä ja aloitti Suomen kansa uutta tuon kuusen suojassa elämäänsä.

II.

Mutta nyt emme tahdo kauemmin viipyä menneissä tapahtumissa. On vain virkistävää todeta, miten hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta on lentänyt kuin muuttolintu maasta toiseen ja pesiytynyt lopuksi meidänkin kaukaisille rannoillemme. Se on ollut Hengen kultaista aikaa ja näin helluntaina on paikallaan muistaa sekin.

Mutta nyt tarkastelemme näitä kotiseudun oloja. Täälläkin on vallinnut hengen kevät aikoinaan, kun Laestadius, Lapin apostoli, saarnasi näillä main. Hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta lensi yli näiden tunturiseutujen ja sytytti sydämet kaikkialla palamaan. Ihmiset heräsivät syntiunestaan ja tekivät parannuksen. Tuo vanha sana: »ei hukkumaan, vaan iankaikkisen elämän saamaan» vapisutti sydämiä voimallaan kautta koko Lapinmaan ja yhtenä miehenä ylistettiin täällä silloin Jumalaa.

Missä on se hyvä sanoma nyt? Laestadius ja vanhimmat ovat kuolleet. Heidän äänensä on iäksi vaiennut. Onko hyvä sanoma mennyt heidän mukanaan hautaan?

Jumalan kiitos, ei ole. Se on vielä jäljellä, se voidaan vielä kuulla.
Toukomettisen ääni ei ole vaiennut. Joka helluntai se liitelee yli
Lapinkin ja sen rakas, tuttu ääni kuullaan yhä uudestaan: »Niin on
Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa.»

Onko täällä sydämiä, jotka iloitsevat tästä äänestä? Onko sydämiä, joille tämä hyvä sanoma on kuin vesi kuivalle maalle? Me odotamme näin keväisin lämmintä sadetta, joka pehmittäisi maan. Me tarkastelemme huolestuneina taivasta, eikö näkyisi millään ilman suunnalla pilveä, joka toisi tullessaan siunatun sateen. Ja, oi, mikä riemu, kun näemme pilven nousevan etelästä, lämpimän ilman suunnalta! Silloin iloitaan mataloissa tunturitaloissa.

Rakkaat ystävät! Tässä lähettää Jumala meille hengellisen sateen. Tämä on se taivaan vihma, joka käy yli maan, pehmittääkseen kovettuneita sydämiä: Jumalan pelastuksen evankeliumi, hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Antakaamme sen sattua sydämiimme.

Tämä maailma on kuin meri, myrskyä, kuolemaa ja tuhoa tuottava meri. Voimme sanoa niin, jollemme pyri asioita kaunistelemaan. Päivän evankeliumi tuo eteemme kuvan kirkkaasta päivästä, joka seuraa myrskyn ja pimeyden jälkeen. Se päivä on niin sanomattoman ihana ja rauhaisa, loppumattoman pitkä ja onnellinen, että sydämen valtaa ilo sitä katsellessa.

Kuulkaamme siis vielä kerran niitä suloisia sanoja, jotka tämän päivän meille tuovat: »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta, kuka ikänä häneen uskoo, ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän».

Kiitos olkoon Jumalalle hyvästä sanomasta! Amen.