EI-JUMALAINEN KOMEDIA

Kirj.

Zygmunt Krasinski

Puolan kielestä suomentanut

Jalo Kalima

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

KIRJALLISHISTORIALLINEN JOHDANTO.

Jos kirjallishistoriallinen esipuhe on yleensä omiaan luomaan valoa kirjallisuuden merkkiteoksiin, on se »Ei-jumalaisen komedian» ymmärtämiselle erikoisen tarpeellinen. Sillä me olemme siinä tekemisissä sangen omasävyisen kirjailijapersonallisuuden kanssa, jonka filosofinen, aatteellisissa kuvissa askarteleva runoilija-henki ei uhraa mitään helppotajuisuudelle. Mutta jos tutustuminen tähän kirjailijaan vaatiikin hiukan enemmän vaivannäköä, on uuden tuttavuuden tarjooma henkinen sisältö siksi kallisarvoinen, että sen vaivannäön mielellään unohtaa.

Seuraavan pienen katsauksen tarkoituksena olisi antaa tästä puolalaisesta runoilijasta sellaisia kirjallishistoriallisia tietoja ja selityksiä, jotka valaisevat hänen kehitystään ja varsinkin ovat tarpeellisia sen teoksen ymmärtämiseksi, joka tässä nyt ilmestyy suomenkielisessä asussa.

»Ei-jumalaisen komedian» kirjoittajalla, Zygmunt Krasinskilla on kirjallisuushistoriassa vakaantunut sijansa kolmantena Puolan suurten runoilijain kolmimiehisessä ryhmässä. Hänellä ei ole Mickiewiczin — Puolan ja kaikkien slaavilaisten maitten suurimman runoilijan — syvää elämäntuntoa ja elävää maalauksellisuutta, eikä myöskään toisen maamiehensä ja aikalaisensa Slowackin helmeilevää runorikkautta, mutta hänellä on edellisiä kauemmas tähtäävä katse ja suurpiirteisempään filosofiseen tarkasteluun taipuva henki.

Syntyperältään oli Krasinski puhdasverinen aristokratti. Puolan ylimystön vanhat katolisaateliset traditsionit olivat Krasinskin suvusta saaneet monta kunniakasta puolustajaa. Kirjailijan isä Vincenty Krasinski, uljas, lujaluontoinen ja kunnianhimoinen sotilas, oli liittynyt puolalaisten jumaloimaan Napoleoniin ja voittanut laakereita hänen armeijassaan keisarin adjutanttina ja puolalaisen osaston »Chevaux-légers'in» päällikkönä.

Tämän napoleonilaisen kreivin ja ruhtinatar Maria Radziwillin avioliitosta syntyi Parisissa helmikuun 12 p:nä 1812 tuleva puolalainen kirjailija Zygmunt Krasinski. Napoleonin kukistuttua muutti perhe Varsovaan, jossa kreivi Krasinski jatkoi sotilasuraansa Aleksanteri I:n palveluksessa, vastaperustetun puolalaisen armeijan kenraalina. Täällä sai tuleva runoilija mitä huolellisimman kasvatuksen, jota ohjasi ensin eräs jalosukuinen ranskalainen kotiopettajatar, sitten kyvyistään tunnetut miehiset kotiopettajat, m.m. tunnettu puolalainen kirjailija Józef Korzeniowski.

Varakkaan ylimyskodin ainoana lapsena kasvaen, omaisten, kotiopettajain ja ystäväin alituisen huomion ja huolenpidon ympäröimänä, joutui tuleva kirjailija luonnottoman varhaisen kehityksen alaiseksi. Paitsi kodin ansari-ilmaa vaikutti siihen ennen kaikkea pojan herkkä luonne, jonka hän hennon ruumiinrakennuksensa ohella oli perinyt sairaloisen herkältä, melankoliaan taipuvalta äidiltään. Kerrotaan pojan jo kuusivuotiaana kirjoittaneen kotiopettajattarelleen ranskankielisen kertomuksen. Se on kuitenkin perhetarina, jonka todenperäisyyttä on vaikea taata. Mutta viiden-, kuudentoista ikäisenä hän jo kirjoitteli pitkiä kertomuksia, joista osa on painettukin.

Tätä kirjallista harrastusta ei riitä selittämään pelkkä luontainen kutsumus eikä kasvatuksen antamat vaikutelmat, vaan huomattavana tekijänä siinä oli ajan yleinen runollinen innostus, romantikan keväinen kuohunta, jonka pirskahtelut tuntuivat jo Varsovan lahjakkaimman nuorison keskuudessa ja josta nuori Zygmunt ei voinut jäädä tietämättömäksi. Lyseossa ja sittemmin yliopistossa tuli Krasinski välittömään kosketukseen sen nuorison kanssa.

Ajan suuret romantikot ne ensin leimahuttelivat hänen mielikuvitustaan. Byronin demoninen intohimo, Walter Scottin värikkäät menneisyyden kuvat ritari-elämän kangastuksineen, Victor Hugon veristä julmuutta huokuvat nuoruudenteokset olivat nuoren Krasinskin kuumeisen hengen himoruokana. Kokonaan niiden vaikutuksen alaisena kirjoitti vasta nuoruusikään astunut runoilija joukon teoksia, joista useimmat ovat laajoja pseudohistoriallisia romaneja hurjan intohimoisine sankareineen ja pöyristyttävine situatsioneineen.

Krasinski ei ollut vielä kasvanut siksi, mikä hänestä tuleva oli, ja siksi saattoi hän tulla ainoastaan vakavain elämänkokemusten ja niistä johtuvien sielullisten kamppailujen kautta… Ensimäiset vakavat kokemukset johtuivat runoilijan suhteessa isäänsä.

Tämä entinen napoleonilainen upseeri oli siihen määrin järkähtämätön uskollisuudessaan uutta herraansa Venäjän keisaria kohtaan, että hänen valtiollista malttiaan ja varovaisuuttaan alettiin vähitellen pitää venäjänmielisyytenä. Täydelliseen epäsuosioon omien kansalaistensa kesken joutui hän senjälkeen kun hän oli yksin n.s. »valtiopäivä-oikeudessa» äänestänyt kuolemanrangaistusta erään salaisen isänmaallisen kumousseuran sotilas-jäsenille.

Zygmunt oli silloin Varsovan yliopistossa, sen juridisessa tiedekunnassa. Suhteessaan isään, joka äidin varhain kuoltua oli hänen ainoa läheinen omaisensa, oli Zygmunt aina ollut kuuliainen ja kunnioittava lapsi ja sellaisena pysyi hän koko elämänsä läpi. Juuri tästä kuuliaisuudesta johtui hänen ensimäinen kova personallinen kokemuksensa. Äsken mainitun »valtiopäivä-oikeuden» esimies oli kuollut, ja koko akademinen nuorisoparvi otti mieltään-osoittavasti osaa hautajaisiin. Zygmunt yksin tuli isänsä käskystä eräälle luennolle. Seuraavana päivänä hän sai tovereiltaan suurinta ylenkatsetta osakseen. Häneltä revittiin kaikki akademiset merkit ja hänet saatettiin ulos luentosalista. Nuori Zygmunt vaati häväistyksen johtajaa kaksintaisteluun, mutta kenraali katsoi parhaaksi kiireimmän kautta lähettää poikansa rajan yli ulkomaille.

Arvelemme tämän yliopistomuiston olleen ensimäisenä virikkeenä sen tunne- ja ajatuselämän syttymiseen, joka muutama vuosi myöhemmin johtaa kirjailijan »Ei-jumalaisen komedian» luomiseen. Eräässä myöhemmässä teoksessaan (Niedokończony poemat), muistellessaan tätä tapausta, kertoo runoilija toverien silloin huutaneen hänelle »panicz, panicz!» (herraspoika, herraspoika!) ja lisää: »ikäänkuin se olisi häpeä, että voin osoittaa, missä niin moni esi-isistäni on antanut henkensä isänmaan edestä ja missä kirkossa kukin heistä nyt lepää». Päättäen tästä tunsi nuori ylimyssukuinen kirjailija silloin ensi kerran aristokratin aseman traagillisuuden kasvavan demokratian keskellä.

Jätettyään kotimaansa 1829 asettui Krasinski Geneveen. Täällä hän ystävystyi erään hienosti sivistyneen englantilaisen Henry Reeve'n kanssa ja sai häneltä hyviä vaikutelmia. Vielä syvemmän jäljen jätti tutustuminen isänmaastaan karkoitettuun Mickiewicziin kesällä 1830. Keskusteluista suuren runoilijan kanssa hänelle selveni, että — kuten hän kirjoittaa — »kaikki melu on tyhmyyttä, niin kirjoituksessa, teossa kuin puheessakin; että totuus ja totuus yksin voi olla kaunis ja kiehtova meidän aikanamme; että kaikki koristeet ja tyylikuvat ovat tyhjää, — kun ajatus puuttuu; että jos mieli olla jotain nykyään, on opiskeltava, opiskeltava ja etsittävä totuutta kaikkialta, antamatta hetken virvatulien vietellä itseään, sillä ne sammuvat kuin kiiltomadot toukokuun nurmella…»

Mutta enin kasvattivat kirjailijaa seuraavien vuosien sisäiset kamppailut. V:na 1830 oli Krasinski saapunut Roomaan ja ajatukset sen entisen mahtavuuden katoamisesta liikkuivat voimakkaina hänen sielussaan, kun saapui viesti Puolan kapinasta. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli silloin kiiruhtaa taistelutantereelle isänmaataan puolustamaan. Hän halusi sinne sitä kiihkeämmin kun hän tunsi itsensä väärin tuomituksi. Mutta isän kielto pidätti häntä. Hänen polttava epätoivonsa kuvastuu hänen muutamassa senaikuisessa kertomuksessaan, jossa ensi kerran tuntuu selvä personallinen sävy, ja useissa ranskankielisissä kirjeissä geneveläiselle ystävälleen Reeve'lle.

Se synnynnäinen taipumus mietiskelyyn ja skeptillisyyteen, joka runoilijassa oli haaveellisuuden ohella, auttoi häntä vähitellen tyyntymään ja opetti viileämmin asioita arvostelemaan. Sitä paitsi oli isä kirjeissään kiinnittänyt pojan huomiota tämän kapinataistelun toiseen puoleen, joka suuntasi runoilijan mietteet laajemmille aloille, yleisinhimillisten kysymysten piiriin. »Kansallisuudet ovat kadonneet — oli kenraali kirjoittanut — kaksi lippua hallitsee maailmaa: järjestys ja anarkia, ja kaikki tarkoittaa sitä, että ne, jotka omistavat, eivät omistaisi ja että ne, jotka eivät omista, tulisivat omistamaan».

Nuori herkkä runoilija, jonka mielenliikutuksista järkkynyt terveys pakoitti tuontuostakin kamarin yksinäisyyteen, ryhtyi ajatuksissaan tarkastamaan Europan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän ilmiöitä.

Wienin kongressista asti olivat kumoukselliset virtaukset alkaneet yhä enemmän vavahutella Europan monarkistista valtiojärjestystä. Dekabristien kapinan jälkeen Pietarissa (1825) ilmeni kumouksellista kiehuntaa ympäri Europpaa, kunnes se leimahti ilmiliekkiin melkein yhtaikaa Ranskassa, Puolassa ja Belgiassa. Nämä liikkeet olivat kuitenkin enemmän valtiollista laatua. Mutta syvemmällä koko olevaisen yhteiskuntajärjestyksen pohjalla tuntui kytevän voimakas yhteiskuntataloudellinen kumousliike. Sillä oli omat apostolinsa — ennen muita ranskalainen Saint-Simon ja hänen oppilaansa Bazard ja Enfantin — jotka saarnasivat koko yhteiskuntajärjestyksen muuttamista, naisten ja työtätekeväin luokkien vapauttamista, omaisuuden yhteistyttämistä, sääty-etuoikeuksien ja kirkon — etenkin katolisen — suistamista ja uuden uskon perustamista.

Siihen taisteluun kiintyi ylimyssukuisen runoilijan katse. Erikoisen merkitseväksi tuli hänelle tapaus, joka sattui vuosi jälkeen Puolan kapinan Lyonissa Ranskanmaalla ja jonka viestit saapuivat hänelle Geneveen. Se oli 40,000:n nälkääntyneen silkkityöntekijän marraskuussa 1831 puhjennut kapina, joka vei julmiin katutaisteluihin ja verenvuodatukseen… Tämän kapinan jälkeen kirjoittaa Krasinski eräässä kirjeessään: »Silminnähtävää on, että pian lähenee Europan nykyisen yhteiskuntajärjestyksen häviö, että tasapaino on kaikkialta rikkoutunut, sopu turmeltu, perusteet horjutetut, ja pyörteiden ja kiistan verhossa pyrkii jotain uutta tuntematonta etukynteen ja valtaamaan maailmaa. Olemme samassa asemassa kuin oli muinoin barbarien hyökkäyksistä kuoleva Rooman valtakunta. Ainoana panssarinamme on usko Kristukseen.»

Tämä kirjeen-ote viittaa selvästi ei ainoastaan »Ei-jumalaiseen komediaan», vaan myös »Iridioniin», Krasinskin toiseen pääteokseen.

Genevestä tuli kirjailija isänsä käskystä surulliseen, kapinanjälkeiseen Varsovaan ja sieltä Pietariin, jonne kenraali oli kapinan jälkeen muuttanut. Isä tahtoi tehdä pojastaan valtiomiehen, mutta siitä kirjailijalle itselleen vastenmielisestä toiminnasta pelasti hänet sisäisissä taisteluissa kehittynyt hermo- ja silmätauti. Kirjailijan koko virkaura rajoittui audienssiin keisarin luona. Koko muun Pietarissa-olonsa ajan hän pysytteli huoneessaan lukien, kirjoitellen ja ennen kaikkea mietiskellen. Näissä mietteissä selkeni hänen runohenkensä täyteen tietoisuuteen. Täällä hän laski perustan molemmille merkkiteoksilleen »Ei-jumalaiselle komedialle» ja »Iridionille». Ja kun hän viimein saatuaan passin pääsi lähtemään sumujen kaupungista takaisin ulkomaille terveyttään hoitamaan, kirjoitti hän ensimäisessä suuressa pysähdyspaikassaan, Wienissä, alun ensimäiseen täyskypsään, nerokkaaseen luomaansa, »Ei-jumalaiseen komediaan», ja lopetti sen Venetsiassa samana vuonna, 1833. Silloin hän oli kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Painosta ilmestyi teos vasta pari vuotta myöhemmin (Parisissa 1835) — ilman tekijän nimeä, kuten kaikki Krasinskin teokset.

Mitä nuori runoilija oli yksinäisissä mietteissään ajatellut noiden »kahden lipun» välisestä sodasta, »järjestyksen» ja vanhoillisen ylimysvallan taistelusta »anarkiaa» ja demokratiaa vastaan, sen on hän tässä teoksessa suppeiden, voimakkaiden ja kirkassointuisten replikkien avulla loihtinut draamallisiksi kuviksi. Vakuutettuna siitä, että runous »koskee koko ihmiskuntaa, eikä ainoastaan yhtä maata ja yhtä ajan ja paikan tilkkua, että se valtaa siipiensä alle ikuisuuden ja äärettömyyden», hän käsitteli kysymystä sen puhtaassa yleisinhimillisyydessä, yleistäen ja symbolisoiden sekä aatteita että niiden kannattajia. Hän veti äärimäiset johtopäätökset nykyisestä asiaintilasta, hän tutkisteli teitten lopullista suuntaa ja määrää, terästäen etsivän katseensa kauas tulevaisuuteen.

Teoksen piti tekijän oman tunnustuksen mukaan tulla »puolustukseksi sille, mitä niin monet ryysyläiset koettavat repiä alas: uskonnolle ja menneisyyden maineelle». Mutta runollinen inspiratsioni ja kirkas totuudentunto ei sallinut hänen tulla kummankaan puolen asianajajaksi, vaan antoi hänelle filosofin laajasydämisen tasapuolisuuden koko yhteiskunnallisvaltiollisten ilmiöitten kokonaisuuteen nähden. Se auttoi häntä katsomaan rohkeasti totuutta silmiin, sellaisena kuin se aikojen takaa hänelle kajasti. Ja sellaisena hän sen kuvasi ja se kuva tuli »syvä kuin meri ja surullinen kuin kuolema», kuten Krasinskin paras elämänkertoja on sanonut.

Vaikkakin tekijä tunsi sympatiojensa kuuluvan aristokratialle, johon hän itse syntymän ja kasvatuksen sitein oli sidottu, ei se estänyt häntä näkemästä siinä auttamattomia perikadon oireita. Esi-isiensä rikoksiin on se ylimysluokka lisännyt »epäröinnän ja pelon» eikä sen näennäinen alttarin ja isänmaan sekä esi-isien kunnian puolustaminen voi säästää sitä kuolemanrangaistukselta ja sen jälkeen unhoitukselta.

Näennäisesti on muita ylempänä kreivi Henrik, »mies», kuten häntä draamassa kutsutaan — »Mies» oli alkuaan ajateltu koko teoksen nimeksi —, aristokratian peloton ja taipumaton johtaja, joka halveksii niitä, joihin on liittynyt. Mutta hänen luja omistautumisensa aristokratian asian palvelukseen ei ole sisäisen vakaumuksen, vaan kuvittelun ja järkeilyn tulos. Hän on auttamaton »romantikko», runoilija, jolle teatralisten asentojen ja deklamatoristen lauseiden tavoittelu on tullut luonteeksi.

Vahingoksi teoksen yhtenäisyydelle on tekijä omistanut ensimäiset kaksi näytöstä tämän »miehen» luonnekuvaukselle. Oikeastaan voikin sanoa »Ei-jumalaisessa komediassa» yhdistyvän kaksi draamaa: kreivi Henrikin oman personallisen ja yhteiskunnallis-valtiollisen, joskin painopiste on jälkimäisessä. Tekijän ankara itse-erittely on saanut hänen antamaan Henrikin luonnekuvaukselle niin laajan sijan. Hän kuvaa siinä haaveen ja fantasian orjaksi joutuneen »kaunosielun» — käyttääkseni nykyaikaista sanaa —, jolle todellinen elämä velvollisuuksineen on proosaa ja joka rakastaa vain omia mielikuviaan. Ajaessaan takaa kauneuden ja maineen fantomeja, joilla helvetti häntä houkuttelee, hän tallaa maahan todellisuudessa elävän vaimonsa koruttoman, uskollisen sielun, joka hämärtyy surusta, ettei voi seurata rakastettuaan »runouden» maailmaan. Krasinski tuomitsee sellaisen taiteen, joka on irtautunut elämästä ja teoista. Teoksen ensi osan ihanien alkusanojen lopussa hän asettaa sellaisen taiteen runoilijalle vastakohdaksi toisenlaisen, jossa runous asuu itsetiedottomana, koko elämää ja toimintaa hedelmöittävänä voimana, — sellaisen, jollaiseksi hän tunsi Mickiewicz'in.

Kreivi Henrikin vaimosta tulee mielipuolisuudessa runoilija. Eikä siinä kyllin. Henrikin poika Orcio, surullinen, ennenaikaisesti kehittynyt, pelkästä hengestä elävä lapsi, ainoa olento maan päällä, jota Henrik todellisuudessa kykeni rakastamaan, tulee ikäänkuin kohtalon ivasta myös runoilijaksi, ja siinä on hänen onnettomuutensa. Lapsen hento organismi on tuomittu sortumaan runollisten ajatusten ja vaikutelmain painon alle. Orcion syvästi taiteelliseen kuvaan on tekijä ottanut piirteitä itsestään niiltä ajoilta, jolloin hän vastoin muitten lasten tapoja ei »ratsastellut keppihevosilla, ei huvitellut nukeilla», vaan luki, kirjoitteli ja haaveili… Orcio tulee sokeaksi — se on symboli aristokratian ruumiillisesta degeneroinnasta —, ja Henrik tuntee elämänsä tyhjyyden ja ikävän. Silloin puhuu hänelle suojelusenkelin hahmossa paremman tietoisuuden ääni kutsuen häntä rakkauden työhön. Mutta taaskin voittaa korskea deklamoiva runous, joka kotkana ilmestyy kehoittamaan Henrikiä maineen ja kunnian tekoihin.

Kolmannen osan alusta alkaa varsinainen yhteiskunta-draama. Sen ydinkohtana lienee pidettävä kreivi Henrikin l. »miehen» salaista vaellusta demokratian leirin läpi. Siitä on teos saanut nimensä. Kuten Dantella »Jumalaisessa komediassa» on »miehelläkin» opastajansa, ei kuitenkaan mikään enkelimäinen Beatrice, vaan revolutsionin sameassa vedessä kalastava viekas egoisti, »kastettu juutalainen»». (Juutalaisia oli paljon saint-simonistisissa järjestöissä.) Näyt, jotka »miehelle» avautuvat tällä öisellä retkellä, ovat kaikkea muuta kuin jumalaisia. (Ne nojautuvat kertomuksiin jakobinien klubeista Ranskan suuren vallankumouksen aikana 1793.)

Hälisevä lauma pyrkii vain aineelliseen nautintoon vanhan elämän-järjestyksen raunioilla. Se on juonut herrainsa viinit ja teurastanut kyntöhärkänsä yhteisiin pitoihin. Se ei näytä aavistavan, että sen, jollei se tahdo nälkään kuolla, on pian ryhtyminen työhön taas, ja siltä on, ruumiin- ja hengenvoimien erilaisuuden takia, nouseva ennen pitkää uusi ylimystö, jonka ituja jo tuntuu joukon keskuudessa.

Demokratian etunenässä on Pankratius. Hän on lauman valtias, kunnianhimoinen, kylmä, illusioniton järjen mies — »järjen, ei sydämen, pois sydän ennakkoluuloineen». Suurten joukkojensa kautta, jotka tottelevat häntä kuin Jumalaa, on hän Henrikiä voimakkaampi, mutta luovaa voimaa ei hänessäkään ole. Hän ei enää usko itseensä eikä asiaan, jota ajaa, ja hän halveksii johtamaansa laumaa ja on sitä tuskin koskaan rakastanut. Nousukkaan kunnianhimossaan tahtoisi hän saada valtansa alle kreivi Henrikin, jonka hengen ylimyksellinen voima on hänet imponoinut. Mutta kun moralinen triumfi osoittautuu mahdottomaksi, on aseiden ratkaistava.

»Minä tiedän — kirjoittaa Krasinski eräässä kirjeessään, jota voi pitää tämän teoksen paraimpana kommentariona — minä tiedän, että meidän sivistyksemme lähenee kuolemaansa, tiedän, että lähenevät ajat, jolloin uudet rikokset tulevat rankaisemaan vanhoja ja saamaan tuomionsa Jumalan edessä. Mutta minä tiedän, etteivät ne mitään luo, eivät mitään rakenna, menevät kuin Attilan ratsu ja autius jää heidän jälkeensä! Vasta kun se, jota et sinä eikä kukaan tiedä eikä käsitä, tulee, kehkeytyy kaaoksesta, on myös uusi Jumalan tahdon mukainen maailma rakentuva ihmissukukunnan edellämääräyksestä, mutta silloin ovat minun ja sinun luusi tomuna ja tuhkana.»

Pankratiuksen joukot ovat voittaneet. Aristokratian viimeinen linna on heidän hallussaan. Kreivi Henrik on syöksynyt linnanvallilta kuiluun. Mutta Pankratius ei voi iloita katsellessaan kättensä töitä.

— »Katso noita aavikoita, noita suunnattomia aloja, jotka ovat minun ja ajatukseni välillä. Nuo erämaat on kansoitettava, nuo kalliot lohkaistava, nuo järvet yhdistettävä, jokaiselle annettava maa-alansa, jotta syntyisi kaksi kertaa niin paljon elämää näille aavikoille, kuin niillä nyt on kuolemaa. Muuten hävityksen työ ei ole sovitettu.»

Ja Pankratius tuntee voimattomuutensa siihen positiviseen työhön, sillä hän on pyhittänyt elämänsä vihalle, eikä viha mitään rakenna.

Sen voiman, joka voi maailman uudistaa, on Krasinski symbolisoinut siinä näyssä, jonka epäilyksen valtaama Pankratius näkee: kuin Kristuksen tulemisen hetkenä häämöittää hänelle autioituneen maailman yllä ristiinnaulitun kuva, jonka silmäin loistoa hän ei kestä. Hän kuolee huutaen ne sanat, jotka tarinan mukaan huusi kuollessaan kristinuskon rehellinen vihamies Julianus Apostata: »Voitit, galilealainen!» Ja se huuto merkitsee sitä, ettei veljesmurhat ja taistelut aineellisista eduista, vaan rakkaus yksin voi saattaa ihmiskuntaa todelliseen onneen ja vapauteen. Tosin tämä loppu tulee »Ei-jumalaisessa komediassa» hiukan odottamatta, ilman taiteellista valmistelua ja psykologista perustelua. Mutta se on sittenkin paras mahdollinen ja Krasinskille erikoisen luonteenomainen.

»Ei-jumalaisen komedian» suuruus ja traagillinen syvyys on juuri siinä, ettei kummallakaan taistelevista ole pelastavaa periaatetta puolellaan. Runoilija ikäänkuin seisoo hajoavan maailman yllä ja tuomitsee sitä puolueettomasti ja intohimottomasti, mutta ei rakkaudettomasti.

En käy tässä syvemmin analysoimaan tämän teoksen taiteellista vaikutusta, vaan jätän sen lukijan oman vaiston varaan. Sanon vain, että teoksen vaikutusvoima ei ole vähääkään vähentynyt siitä, mikä se oli teoksen kirjoittamishetkenä, 75 vuotta sitten.

* * * * *

Krasinskin myöhemmästä elämästä ja tuotannosta mainitsen tässä vain päätapaukset.

Talvella 1833—1834 hän oleskeli taas Roomassa ja seuraavana vuonna hän kirjoitti toisen merkkiteoksensa, niinikään näytelmämuotoisen proosarunoelman, »Iridionin», jonka tapahtumapaikkana on Rooma. Siinä hän käsittelee kysymystä kansallisvihasta. Iridion, näytelmän sankari, omistaa sille elämänsä ja — hukkaa sen. Kreikkalaisen ja germanittaren poikana tahtoo hän hävittää Rooman, kostaa isänmaansa häviön, mutta joutuu keinoinaan käyttämänsä vihan ja pahuuden uhriksi. Mutta näytelmään liitetyssä epilogissa antaa sovitusta kaipaava runoilija taaskin ristin — rakkauden ja pyhityksen symbolin — voittaa.

Enkeli ja pahahenki taistelevat Iridionista. — Kuolematon vihamieheni, hän on minun, hän on elänyt kostossa, hän on vihannut Roomaa, — sanoo pahahenki.

— Hän on minun, — sanoo enkeli — sillä hän on rakastanut Kreikkaansa.

Ja enkeli lähettää hänet Puolaan, »hautojen ja ristien maahan», kieltäymyksessä, marttyriudessa ja rakkauden töissä hakemaan sovitusta erhetyksilleen.

1830-luvun lopulla Krasinski kiintyi Hegelin filosofiaan. Hänen tuotantonsa kävi sen jälkeen yhä symbolistisemmaksi. »Kolmessa ajatuksessa» tuntuu jo suuri slaavilaisuuden ihannoima ja »Aamunsarastuksessa», joka ilmestyi v:na 1843, on se kehittynyt oman kansallisuuden sairaalloiseksi jumaloimiseksi, »messianismiksi». Puola on hänen mielestään marttyri kansojen joukossa, ja sen marttyrius on kirkastava kansoille uuden ajan suuren aatteen: kansainvälisten suhteitten kristillistymisen, politikan sulautumisen uskontoon.

Krasinskin viimeinen huomattavampi teos on »Kolme psalmia», jonka juhlallisen vakavissa säkeissä väräjää tosin vanhoillinen mutta syvä ja harras isänmaallinen mieli. Sen jälkeen esti heikkenevä terveys ja kasvava sokeus Krasinskia enää kirjoittamasta. Hän kuoli v:na 1859 Parisissa, missä oli syntynytkin.

Krasinskin ylevä näkökanta, voimakas ja värikäs tyyli sekä kantava aatteellisuus takaavat hänelle vakavan aseman ei ainoastaan Puolan vaan koko Europan kirjallisuudessa. Hänen sopusoinnun ikävänsä ja rakkauden tien toistuva osoittamisensa puhuu vähentymättömällä voimalla nykyaikaisellekin lukijalle.

Eino Kalima.

I

»Isiensä vikojen suureen joukkoon he lisäsivät sen, mistä heidän esi-lsänsä eivät tienneet — epäröinnän ja pelon — ja tapahtui, että he kahmivat maan pinnan päältä ja suuri äänettömyys vain jäi heistä.»

Nimetön.

»To be or not to be, that is the question.»

Hamlet.

Pääsi ympärillä tähdet — jalkaisi alla meren aallot — meren aalloilla ajaa sateenkaari hajoittaen sumut edestäsi — mitä näet, on sinun rannat, kaupungit ja kansat ovat sinun — taivas on sinun niinkuin ei kunniallasi olisi mitään vertaa.

Sinä soitat vieraille korville käsittämätöntä ihanuutta. Sinä punot yhteen sydämiä ja irroitat kuin seppelettä, sormiesi leikiksi — puserrat kyyneleitä — kuivaat ne hymylläsi, ja uudestaan ajat huulilta hymyn hetkeksi — muutamiksi hetkiksi — väliin ainiaaksi. — Vaan mitä tunnet itse? — Mitä teet itse? — Mitä ajattelet? — Sinun kauttasi virtaa kauneuden vuo, vaan sinä et ole kauneus. — Voi sinua — voi. — Lapsi, joka itkee imettäjänsä sylissä — kedon kukka, joka ei tiedä tuoksunsa suloudesta, on arvokkaampi Herran edessä kuin sinä.

* * * * *

Mistä olet noussut sinä katoava varjo, joka kerrot valosta vaikka et tunne valoa, et ole nähnyt etkä näe! Kuka on vihassaan tai ivanhalussaan sinut luonut? — Kuka on antanut sinulle tuon kurjan ja niin pettävän elämän, että osaat näytellä enkeliä juuri ennen kuin vajoat likaan, ennen kuin lähdet matelijana ryömimään ja tukehdut liejuun? — Sinun ja naisen on alkuperä yksi.

* * * * *

Mutta sinäkin kärsit, vaikka sinun tuskasi ei mitään luo eikä mihinkään kelpaa. — Kurjimmankin vaivaisen vaierrus liittyy taivaan harppujen sävelten sekaan, sinun epätoivosi ja huokauksesi vajoavat syvyyteen, ja saatana mielissään kokoaa ne, lisäten omiin valheisiinsa ja petoksiinsa — mutta Herra on kerran ne kieltävä niinkuin ne ovat kieltäneet Herran.

* * * * *

En kuitenkaan tuomitse sinua, Runous, Kauneuden ja Vapautuksen äiti. Se vain on onneton, jonka täytyy eloon syttyneissä, katoamaan tuomituissa maailmoissa muistella sinua tahi aavistaa — sillä sinä viet vain ne turmioon, jotka ovat omistaneet itsensä sinulle, jotka ovat tulleet sinun kunniasi eläviksi ääniksi.

* * * * *

Siunattu se, jossa olet ottanut asuntosi niinkuin Jumala maailmassa, näkymättömänä, kuulumattomana, hänen kaikissa osissaan majestettisena valtiaana, Herrana, jonka edessä luodut nöyrtyvät ja sanovat: »Hän on tässä». — Sellainen on kantava sinua kuin tähteä otsallaan, eikä anna sanan kuilun eroittaa itseään sinun hyvyydestäsi. Hän on rakastava ihmisiä ja kulkeva miehenä veljiensä parissa. — Vaan ken ei sinua vaali, ken pettää sinut uskottomuudellaan ja jättää ihmisten turhaksi nautinnoksi, sen päähän sinä sirotat muutaman kukan, ja käännät selkäsi, ja hän leikkii kuihtunein kukin ja punoo itselleen hautaseppeltä kautta koko elämänsä. Hänen ja naisen on alkuperä yksi.

SUOJELUSENKELI.

Rauha niille, joiden tahto on hyvä — siunattu luotujen seassa se, jolla sydän on — hän saattaa vielä pelastua. — Vaimo hyvä ja siveä, ilmesty hänelle — ja lapsi syntyköön teidän kotiinne.

(Lentää pois.)

PAHOJEN HENKIEN KUORO.

Matkaan, matkaan haamut, lentäkää hänen luokseen. — Ensimäisenä, etumaisena sinä, eilen kuolleen jalkavaimon varjo, sumun somistama, kukkiin puettu runoilijan lemmitty, eteenpäin.

Matkaan myös sinä maine, helvetin vaivoihin sysätty vanha kotka, irroitettu paalusta, johon metsämies sinut syksyllä ripusti — lennä ja levitä suuret, auringon loisteessa välkkyvät siipesi runoilijan pään yli.

Tule ulos holveistamme sinä runneltu Edenin kuva, Belsebubin kätten työ — me muuraamme reiät kiinni ja kiillotamme lakalla — ja sitten nouse pilviin sinä taikavoimainen kangas ja lennä runoilijan luo — levittäydy äkkiä hänen eteensä, sulje hänet vuorien ja vesien keskeen, yön ja päivän vaihteluun. — Luonto-äiti, ympäröi runoilijaa!

* * * * *

Kylä. — Kirkko. — Kirkon yllä leijailee suojelusenkeli.

SUOJELUSENKELI.

Jos pidät ijäti valasi, olet oleva veljeni taivaan Isän kasvojen edessä.

(Katoaa.)

Kirkon sisusta. — Seurakuntalaisia. — Messukynttilä alttarilla.

PAPPI (vihkii).

Pitäkää se. —

Pari nousee. — Mies puristaa vaimonsa kättä ja jättää hänet sukulaiselleen. — Kaikki poistuvat. — Mies jää yksin kirkkoon.

MIES.

Olen suostunut maallisiin lupauksiin, sillä olen löytänyt sen, jota olen unelmoinut — kirous tulkoon ylitseni, jos milloinkaan lakkaan häntä rakastamasta.

* * * * *

Huone täynnä väkeä. — Tanssiaiset. — Soittoa. — Kynttilöitä. — Kukkia. — Morsian tanssii valssia ja muutaman kierroksen tehtyään pysähtyy, sattumalta tapaa väkijoukossa miehensä ja painaa päänsä hänen olkaansa vasten.

SULHANEN.

Miten olet väsymyksestä kaunis — kukat ja helmet ovat epäjärjestyksessä tukassasi, sinä hehkut kainoutta ja uupumusta — oi ijäti, ijäti olet sinä oleva minun lauluni.

MORSIAN.

Minä olen sinun uskollinen vaimosi, niinkuin äiti on käskenyt, niinkuin sydän käskee. — Mutta täällä on niin paljon väkeä, on niin kuumaa ja meluisaa.

SULHANEN.

Mene vielä kerran tanssimaan, minä seison täällä ja katselen sinua, niinkuin usein olen ajatuksissani katsellut liikehtiviä enkeleitä.

MORSIAN.

Menen, kun niin tahdot, vaikka oikeastaan en enää jaksaisi.

SULHANEN.

Tee niin, rakkaani.

(Tanssia ja soittoa.)

Pilvinen yö.

PAHA HENKI (lentää neidon haamussa).

Äsken vielä juoksentelin maan päällä, tähän samaan aikaan — nyt ajavat paholaiset minua ja käskevät näyttelemään pyhimystä.

(Lentää puutarhan yli.)

Kukkaset, katketkaa ja lentäkää hiuksiini.

(Lentää hautausmaan yli.)

Kuolleiden neitojen tuoreus ja sulo, jota ilma huokuu ja joka hautojen yli leijaa, lennä minun poskilleni.

Tuossa lepää mustahiuksinen tyttö — hänen kutriensa varjot tulkoot riippumaan otsalleni. — Tuon kiven alla on kaksi sammunutta sinistä silmää — minulle, minulle se tuli, joka niissä hehkui. — Tuon ristikon takana palaa sata messukynttilää — ruhtinatar on tänään haudattu — atlaskankainen, maidonvalkea puku, riistäydy irti hänestä — ristikon läpi kiitää puku minulle, lepattaen kuin lintu — vaan eteenpäin, eteenpäin. —

* * * * *

Makuuhuone. — Yölamppu palaa pöydällä ja valaisee kalpeasti miehen, joka makaa vaimonsa vieressä.

MIES (unissaan).

Mistä saavut sinä, niin kauan oltuasi näkymättömissä, kuulumattomissa — kuin vesi soljuu, niin soljuvat jalkapohjasi kahtena valkoisena laineena — pyhäinen rauha on sinun ohimoillasi — kaikki mistä olen unelmoinut ja mitä olen rakastanut,-on yhtynyt sinussa.

(Herää.)

Missä olen! — ahaa! vaimoni vieressä, — tuo on minun vaimoni.

(Katselee vaimoaan.)

Luulin, että sinä olisit unelmani, mutta nyt pitkän eron jälkeen on se palannut ja on toisellainen kuin sinä. — Sinä olet hyvä ja hellä, mutta hän…Jumalani, mitä minä näen — hereillä.

NEITO.

Olet pettänyt minut.

(Katoaa.)

MIES.

Kirottu olkoon hetki, jolloin otin vaimon, jolloin jätin nuoruuteni lemmityn, aatosteni aatoksen, sieluni sielun…

VAIMO (herää).

Mikä on — joko päivä on tullut — joko vaunut saapuneet — tänäänhän meidän on mentävä niin monille asioille.

MIES.

Sydänyö — nuku — nuku rauhassa.

VAIMO.

Oletko äkkiä sairastunut, armaani, minä nousen antamaan eteriä.

MIES.

Nuku.

VAIMO.

Sano, armaani, mikä sinun on, sillä äänesi on outo ja poskesi ovat kuumeesta turvonneet.

MIES (nousten äkkiä).

Tarvitsen raitista ilmaa — jää tänne — Jumalan nimessä, älä tule mukaani — älä nouse, pyydän vielä kerran.

(Menee ulos.)

* * * * *

Kuun valaisema puutarha. — Aidan takana kirkko.

MIES.

Vihkimäpäivästäni saakka olen nukkunut hervottomuuden unta, syömärin unta, saksalaisen tehtailijan unta saksalaisen vaimonsa vieressä — on kuin koko maailma olisi nukkunut ympärilläni — olen käynyt sukulaisten luona, lääkärin luona, puodeissa, ja kun lapsi on minulle kohta syntyvä niin olen ajatellut imettäjääkin.

(Kello lyö kaksi kirkontornissa.)

Tulkaa luokseni entiset väkirikkaat, elävät valtakuntani, jotka verhoudutte ajatukseni suojaan, jotka tottelette minun henkeni leimua — ennen oli öinen kellon kajahdus teidän taikananne.

(Kulkee ja vääntää käsiään.)

Jumalani, oletko Sinä itse pyhittänyt kahden ruumiin yhteyden; oletko Sinä itse säätänyt, ettei mikään saa niitä eroittaa, vaikka sydämet riistäytyvät pois toisistaan, kulkien kumpikin omaan suuntaansa, ja ruumiit kahden vainajan tavoin jäävät toistensa luo.

Taas olet sinä luonani — oi omani — omani, ota minut mukaasi — jos olet harhakuva, jos olen sinut keksinyt ja jos sinä olet syntynyt minusta ja nyt ilmestyt minulle, niin tahdon minäkin muuttua harhakuvaksi, tulla sumuksi ja savuksi yhtyäkseni sinuun.

NEITO.

Seuraatko minua koska tahansa, kun tulen sinua hakemaan.

MIES.

Joka hetki olen sinun omasi.

NEITO.

Muista.

MIES.

Viivy — älä unen tavoin haihdu.—Jos olet kauneuksista ylin, jos olet kaikkien ajatusteni ajatus, miksi et viivy hetken toivomusta, hetken aatosta kauemmin.

(Läheisen talon akkuna avautuu.)

NAISEN ÄÄNI.

Armaani, yön koleus käy rintaasi; tule pois, ihanaiseni, sillä minun on yksin ikävä tässä mustassa, avarassa huoneessa.

MIES.

Hyvä — heti paikalla.

Henki hävisi, mutta se sanoi palaavansa, ja silloin hyvästi puutarha ja koti ja sinä, joka olet luotu puutarhaa ja kotia vaan ei minua varten.

ÄÄNI.

Tulehan, rakkaani — kylmenee yhä aamunnousuun.

MIES.

Entä lapseni — oi Jumalani!

(Menee pois.)

* * * * *

Sali. — Kaksi kynttilää pianolla. — Nurkassa kehto, jossa makaa lapsi.
— Mies loikoo nojatuolissa pää käsien peitossa. — Vaimo pianon ääressä.

VAIMO.

Olin isä Benjaminin luona, hän lupasi ylihuomenna.

MIES.

Kiitos vaan.

VAIMO.

Leipurista olen tilannut muutamia leivoksia, sillä varmaan olet kutsunut paljon vieraita ristiäisiin — ajatteles — suklaaleivoksia Yrjö Stanislawin nimikirjoituksin.

MIES.

Kiitos vaan.

VAIMO.

Jumalan kiitos, että tämä toimitus vihdoinkin tapahtuu, että Orciostamme [Orcio on hyväilymuoto nimestä Jerzy (= Yrjö)] tulee kokonaan kristitty sillä vaikka hän jo onkin vedellä kastettu, on minusta koko ajan tuntunut, että hän on vielä jotain vailla.

(Menee kehdon luo.)

Nuku lapsoseni — näetkö sinä jo jotain unta, kun olet heittänyt peitteen pois — kas niin — nuku nyt — Orcio on tänään rauhaton — pienokaiseni, kultuni, nuku.

MIES (syrjään).

Kuumaa — tukahduttavaa — myrsky on tulossa — pian singahtaa salama, ja silloin sydämeni halkeaa.

VAIMO (tulee takaisin, istuutuu pianon ääreen, soittaa, keskeyttää soittonsa, taas alkaa soittaa ja taas keskeyttää.)

Tänään, eilen — ah! Jumalani, koko viikkoon, jo kolmeen viikkoon, kuukauteen et ole minulle sanaakaan sanonut — ja kaikki, joita olen nähnyt, ovat sanoneet, että olen huononnäköinen.

MIES (syrjään).

Hetki on tullut — ei häneltä enää voi mitään peittää.

(Ääneen.)

Minusta sinä päinvastoin näytät hyvinvoivalta.

VAIMO.

Sinusta on yhdentekevää, sillä sinä et enää katso minuun, käännät pääsi pois kun tulen sisään, ja peität kasvosi kun istun lähelläsi. — Eilen olin ripillä ja koetin muistella kaikkia syntejäni — mutta en voinut muistaa mitään semmoista, joka olisi voinut loukata sinua.

MIES.

Et ole loukannut minua.

VAIMO.

Voi Jumalani —Jumalani!

MIES.

Tunnen, että minun on sinua rakastaminen.

VAIMO.

Sinä olet surmannut minut tuolla yhäti samalla: »on rakastaminen». — Ah! parempi että nouset ja sanot — »en rakasta» — saan ainakin tietää kaikki — kaikki.

(Lähtee äkisti ottamaan lasta kehdosta.)

Älä jätä häntä, vaikka minä uhraankin elämäni sinun vihallesi — rakasta lastani — lastuni, Henrik.

(Polvistuu.)

MIES (nostaen häntä).

Älä välitä siitä, mitä satun sanomaan — minulla on usein synkkiä hetkiä — ikävän hetkiä.

VAIMO.

Yhtä sanaa pyydän sinulta — yhtä lupausta vain — lupaa, että rakastat häntä aina.

MIES.

Sekä sinua että häntä — usko minua.

(Suutelee vaimonsa otsaa — vaimo syleilee häntä — samassa kuuluu jyrähdys — heti perästä soittoa — sointu toisensa jälkeen yhä hurjemmin.)

VAIMO.

Mitä se on?

(Painaa lapsen rintaansa vasten. — Soitto taukoaa.)

NEITO (tulee sisään).

Oi armaani, minä tuon sinulle siunauksen ja elämän huuman — seuraa minua.

Armaani, heitä pois maalliset kahleesi, jotka kytkevät sinua. — Minä olen uudesta maailmasta, jossa ei ole ääriä eikä yötä. — Olen sinun.

VAIMO.

Pyhä Neitsyt, pelasta minut! — tuo kalpea haamu on kuin kuollut — silmät sammuneet ja ääni kuin vaunujen rattaiden räminä.

MIES.

Otsasi on kirkas, hiuksiisi on kukkia siroitettu, armaani.

VAIMO.

Ruumiin kääre putoaa riekaleina hänen hartioiltaan.

MIES.

Valo hyppelehtii ympärilläsi — vielä kerran kuulen äänesi — sitten olen valmis vaikka kuolemaan.

NEITO.

Hän, joka sinua pidättää, on valhetta. — Hänen elämänsä on katoavaa — hänen rakkautensa on kuin lehti, joka häviää tuhansien kuivuneiden lehtien lailla — mutta minä en häviä.

VAIMO.

Henrik, Henrik, suojaa minua, älä jätä minua — minä tunnen rikin ja haudan hajua.

MIES.

Savesta ja mudasta tehty nainen, älä kadehdi, älä toista — älä häpäise — katso, tuo on Jumalan ensimäinen ajatus sinusta, vaan sinä lähdit seuraamaan käärmeen neuvoa ja tulit siksi, mikä olet. —

VAIMO.

En laske sinua. —

MIES.

Oi armas! Jätän kodin ja seuraan sinua.

(Menee.)

VAIMO.

Henrik — Henrik.

(Menee tainnoksiin ja kaatuu lapsi sylissä. — Toinen jyrähdys.)

* * * * *

(Ristiäiset. — Vieraita. — Isä Benjamin. — Mieskummi. — Naiskummi. — Imettäjä, lasta pitäen. — Sohvalla syrjässä istuu vaimo . — Perällä palvelija.)

ENSIMÄINEN VIERAS (hiljaan).

Merkillistä, minne kreivi on joutunut.

TOINEN VIERAS.

Jossain huvittelee tai on kirjoittamassa.

ENSIMÄINEN VIERAS.

Mutta rouva on kalpea valvonnasta eikä puhu kenellekään mitään.

KOLMAS VIERAS.

Nämä ristiäiset muistuttavat tanssiaisia, joiden isäntä, lähetettyään vieraille kutsun, aattoiltana hukkaa korttipelissä omaisuutensa ja sitten ottaa vastaan vieraat epätoivon kohteliaisuudella.

NELJÄS VIERAS.

Jätin ihanan kirjan — saavuin — luulin tulevan komean aterian, mutta sen sijaan on täällä, kuten raamattu sanoo, itku ja hammasten kiristys.

ISÄ BENJAMIN.

Yrjö Stanislaw, tahdotko pyhän voitelun?

RISTI-ISÄ JA -ÄITI.

Tahdon.

ERÄS VIERAISTA.

Katsokaa, rouva on noussut ja kulkee kuin unissaan.

TOINEN VIERAS.

Menee kädet haralla ja hoippuen poikansa luo.

KOLMAS VIERAS.

Mitä sanotte — emmekö mene häntä tukemaan, sillä hän pyörtyy. —

ISÄ BENJAMIN.

Yrjö Stanislaw, luovutko saatanasta ja hänen menoistansa?

RISTI-ISÄ JA -ÄITI.

Luovun.

ERÄS VIERAISTA.

St — kuulkaa.

VAIMO (pannen kätensä lapsen pään päälle).

Missä on isäsi, Orcio? —

ISÄ BENJAMIN.

Pyydän ettei häiritä.

VAIMO.

Minä siunaan sinut, Orcio, siunaan, lapsukaiseni. Tule runoilijaksi, jotta isäsi rakastaisi sinua, eikä hylkäisi koskaan.

RISTI-ÄITI.

Mutta sallihan, Marysiani —

VAIMO.

Sinä tulet ansaitsemaan isäsi kunnioituksen ja suosion. — Ja sitten hän antaa anteeksi äidillesi.

ISÄ BENJAMIN.

Peljätkää toki Jumalaa, rouva kreivitär.

VAIMO.

Kiroan sinut, jollei sinusta tule runoilijaa.

(Menee tainnoksiin — palvelijat vievät hänet pois.)

VIERAAT (yhtaikaa).

Jotain erikoista on tapahtunut tässä talossa — lähtekäämme, lähtekäämme —

(Samalla toimitus päättyy — itkevä lapsi kannetaan kehtoon.)

RISTI-ISÄ (kehdon ääressä).

Yrjö Stanislav, nyt juuri on sinusta tullut kristitty ja olet astunut ihmisten yhdyskuntaan, mutta vastaisuudessa tulet kansalaiseksi, ja vanhempiesi avulla ja Jumalan armosta huomatuksi virkamieheksi — muista, että isänmaata tulee rakastaa ja että on kaunista kaatua isänmaan puolesta…

(Kaikki lähtevät.)

* * * * *

Kaunis seutu. — Mäkiä ja metsiä. — Etäällä vuoria.

MIES.

Sinua olen ikävöinyt, sinua olen pitkät vuodet rukoillut ja vihdoinkin olen päämäärääni lähellä — ihmisten maailman olen jättänyt taakseni — hyöriköön siellä kyllikseen jokainen muurahainen ja nauttikoon korrestaan, ja kun sen jättää, hyppiköön kiukusta tai kuolkoon murheesta.

NEIDON ÄÄNI.

Tänne — tänne.

(Kulkee ohi.)

Vuoria ja rotkoja meren äyräällä. — Sakeita pilviä. — Myrsky.

MIES.

Mihin hän minulta katosi — yhtäkkiä lemahtivat aamun tuoksut, ilma synkistyi — seison tällä huipulla, syvyys on allani, ja tuulet ulvovat kauheasti.

NEIDON ÄÄNI (etäältä).

Tule, rakkaani.

MIES.

Miten kaukana jo, enkä minä pääse rotkon yli.

ÄÄNI (läheltä).

Missä ovat siipesi?

MIES.

Paha henki, miksi teet pilkkaa minusta, minä halveksin sinua.

TOINEN ÄÄNI.

Sinun suuri kuolematon sielusi, jonka tuli yhdellä vedolla lentää taivaan läpi, kuolee nyt kallion kielekkeelle! — ja raukkamaisuus rukoilee jalkojasi, etteivät ne menisi kauemmaksi suuri sielu — suuri sydän!

MIES.

Tulkaa näkyviin, ottakaa muoto, jonka minä voin nujertaa ja kaataa. —Jos minä teitä säikähdän, suokoon Jumala, etten häntä koskaan saisi omakseni.

NEITO (rotkon toiselta puolelta).

Ota kiinni minun kädestäni ja lennä.

MIES.

Mikä sinun on — kukat irtautuvat ohimoiltasi ja putoavat maahan, ja heti kun koskettavat sitä, luikertavat kuin sisiliskot, ryömivät kuin käärmeet.

NEITO.

Rakkaani.

MIES.

Jumalani, tuuli on riistänyt puvun olaitasi ja repinyt palasiksi.

NEITO.

Miksi viivyttelet?

MIES.

Sade tippuu hiuksistasi — paljaat luut pistävät esiin povestasi.

NEITO.

Olet luvannut — vannonut.

MIES.

Salama on syönyt hänen silmäteränsä.

PAHOJEN HENKIEN KUORO.

Sinä vanha, palaa takaisin helvettiin — olet vietellyt suuren ja korkean sydämen, ihmisten ja itsesi ihastuksen. — Suuri sydän, mene armaasi perästä.

MIES.

Jumalani, siksikö minut tuomitset, että uskoin sinun kauneutesi olevan kokonaisia taivaita korkeammalla kuin tämän maan kauneus — siksi, että tavoittelin sitä ja sen vuoksi kilvoittelin, kunnes jouduin paholaisten leikkikaluksi.

PAHA HENKI.

Kuulkaa, veljet — kuulkaa.

MIES.

Viimeinen hetki lyö. — Myrsky kiertää mustin pyörtein — meri vyöryy kallioille ja pyrkii luokseni — näkymätön voima sysää minua yhä kauemmas — yhä lähemmäs — ihmisjoukko on takaa noussut hartioilleni ja tunkee minua kuiluun.

PAHA HENKI.

Iloitkaa, veljet — iloitkaa.

MIES.

Taistelu on turha — kuilun hekuma vetää minua — sieluni on pyörteessä
—Jumalani, Sinun vihamiehesi voittaa!

SUOJELUSENKELI (meren yllä).

Rauha teille, houkkiot, vaietkaa.
Tänä hetkenä sinun lapsesi pää
valellaan pyhällä vedellä.
Palaa kotiisi äläkä enää syntiä tee.
Palaa kotiisi ja rakasta lastasi.

* * * * *

Sali ja piano. — Mies astuu sisään. — Palvelija kynttilä kädessä.

MIES.

Missä on rouva?

PALVELIJA.

Armollinen rouva on sairas.

MIES.

Kävin hänen huoneessaan — se on tyhjä.

PALVELIJA.

Armollinen herra, kun armollinen rouva ei ole täällä.

MIES.

Missä sitten?

PALVELIJA.

Veivät hänet eilen…

MIES.

Minne?

PALVELIJA.

Hulluinhuoneeseen.

(Juoksee pois huoneesta.)

MIES.

Kuule, Maria, kenties olet olevinasi vihainen ja olet piilottautunut rangaistaksesi minua, tule esiin, ole hyvä — Maria — Mariaseni.

Ei — ei kukaan vastaa—Johannes — Katarina. — Koko tämä talo on tullut kuuroksi, mykäksi.

Sen, jolle vannoin uskollisuutta ja onnea, olen itse syössyt kadotettujen joukkoon jo tässä elämässä. — Kaikki olen tuhonnut, mihin olen koskettanut, ja oman itseni tuhoan lopuksi.

— Sitäkö varten helvetti päästi minut käsistään, että vielä hetkisen olisin sen elävänä kuvana maan päällä?

Millaiselle tyynylle hän nyt painaa päänsä.

— Mitkä äänet ympäröivät häntä öisin. — Hullujen voihkeet ja laulut. Näen hänet, otsallaan aina tyyni ja tervehtivä ajatus, herttaisena ja mietiskelevänä, pää alas vaipuneena, ja hyvän ajatuksensa hän on lähettänyt tuntemattomille aavikoille, kenties minua etsimään.

ÄÄNI JOSTAIN.

Sinä sepität draamaa.

MIES.

Haa! — minun paha henkeni ääntelee.

(Juoksee ovelle, paiskaa selälleen kaksoisoven.)

Satulaan ratsu, tänne vaippani ja pistolini.

* * * * *

Hulluinhuone vuorisessa seudussa. Ympärillä puutarha.

LÄÄKÄRIN VAIMO (oven suussa, avainkimppu kädessä).

Olette kenties kreivittären sukulaisia?

MIES.

Olen hänen miehensä ystävä, hän lähetti minut tänne.

LÄÄKÄRIN VAIMO.

Tehkää hyvin — paljon toiveita ei hänestä voi antaa — mieheni on matkustanut pois, hän olisi sen paremmin selittänyt — toivat hänet eilen — hän oli saanut kouristuksen.— Miten on kuuma.

(Pyyhkii kasvojaan.)

Meillä on paljon sairaita, ei kuitenkaan yhtään niin arveluttavaa kuin hän. — Kuvitelkaa, tämä laitos maksaa meille noin kaksisataatuhatta. Katsokaas, herra, millainen näköala vuorille — mutta te näytätte kärsimättömältä — eihän ole totta, että jakobinit ryöstivät hänen miehensä yöllä? — Tehkää hyvin, herra.

* * * * *

Huone. Ristikko-akkuna. Muutamia nojatuoleja. Vuode. Vaimo matalalla sohvalla.

MIES (astuu sisään).

Tahdon olla hänen kanssaan kahden.

ÄÄNI OVEN TAKAA.

Minun mieheni suuttuisi, jos…

MIES.

Jättäkää minut rauhaan, hyvä rouva.

(Sulkee oven jälestään ja menee vaimonsa luo.)

ÄÄNI VÄLIKATON YLÄPUOLELTA.

Te olette panneet kahleisiin Jumalan. Yksi on jo kuollut ristillä. Minä olen toinen Jumala ja samoin pyövelien keskellä.

ÄÄNI LATTIAN ALTA.

Kärventymään kuningasten ja herrojen päät — minusta alkaa kansan vapaus.

ÄÄNI OIKEAN SEINÄN TAKAA.

Polvistukaa kuninkaan, teidän herranne edessä.

ÄÄNI VASEMMAN SEINÄN TAKAA.

Pyrstötähti loistaa jo taivaalla, viimeisen tuomion päivä lähenee.

MIES.

Tunnetko minut, Maria?

VAIMO.

Olen vannonut sinulle uskollisuutta hautaan asti.

MIES.

Tule, anna kätesi, menkäämme.

VAIMO.

En voi nousta. Sielu on jättänyt ruumiini ja noussut päähän.

MIES.

Salli minun kantaa sinut.

VAIMO.

Suo vielä muutama hetki, ja minä tulen sinun arvoiseksesi.

MIES.

Mitä sinä?

VAIMO.

Olen rukoillut kolme yötä, ja Jumala on kuullut minut.

MIES.

En sinua ymmärrä.

VAIMO.

Kun kadotin sinut, tapahtui minussa muutos. »Herra Jumala», lausuin ja löin rintoihini ja panin pyhän messukynttilän rintaani vasten ja tein katumusta rukoillen »lähetä minulle runouden henki» ja kolmannen päivän aamuna tulin runoilijaksi.

MIES.

Maria.

VAIMO.

Henrik, nyt et enää minua ylenkatso. Olen pyhää hehkua täynnä; iltaisin et enää jätä minua.

MIES.

En koskaan, en koskaan.

VAIMO.

Katso minuun. Enkö ole päässyt sinun vertaiseksesi? Kaiken ymmärrän, käsitän, lausun julki, soitan, laulan. Merta, tähtiä, myrskyä, sotaa. — Niin, tähtiä, myrskyä, merta — ah! minulta unohtui vielä jotain — sotaa. Sinun pitää viedä minut sotaan — näen sen ja kuvaan — ruumiin, kääriliinat, veren, aallon, kasteen.

Ijäisyyden rannat aukee,
Ja mä linnun pienen lailla
Harhaan sinen ylhän mailla
Kunnes siipein voima raukee,
Ikimustan äänet laukee.

MIES.

Kirous — kirous!

VAIMO (syleilee häntä ja suutelee hänen huuliaan).

Henrik, oma Henrikini, miten onnellinen olen.

ÄÄNI LATTIAN ALTA.

Kolme kuningasta olen omin käsini surmannut, kymmenen on vielä jälellä — ja sata messuavaa pappia.

ÄÄNI VASEMMALTA.

Aurinko on menettänyt kolmannen osan valoaan, tähdet alkavat sattua vastakkain radoillansa — voi meitä, voi meitä.

MIES.

Minulle on tullut jo tuomionpäivä.

VAIMO.

Kirkasta otsasi, sillä muuten teet minut uudelleen surulliseksi. Mitä minulta puuttuu? Kuule, minä sanon sinulle vielä jotain.

MIES.

Sano, ja minä täytän kaikki.

VAIMO.

Sinun pojastasi tulee runoilija.

MIES.

Mitä?

VAIMO.

Kasteessa pappi antoi hänelle ensimäiseksi nimeksi runoilija, ja toiseksi, kuten tiedät, Yrjö Stanislav. Minä sen toimitin. Siunaukseen liitin kirouksen, hänestä tulee runoilija. — Ah! miten rakastan sinua, Henrik.

ÄÄNI VÄLIKATON YLÄPUOLELTA.

Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä tekevät.

VAIMO.

Tuo tuolla on kummallisesti hullu — eikö ole?

MIES.

Hyvin ihmeellisesti.

VAIMO.

Hän ei tiedä mitä puhuu, mutta minä sanon sinulle miten käy, jos Jumala menettää järkensä.

(Tarttuu miehensä käteen.)

Kaikki maailmat liitävät milloin alas, milloin ylös — jokainen ihminen, jokainen mato huutaa: »Minä ole Jumala» — ja joka hetki ne kuolevat toinen toisensa perästä — pyrstötähdet ja auringot sammuvat. — Kristus ei meitä enää pelasta — hän on ottanut molemmin käsin ristinsä ja heittänyt syvyyksiin. Kuuletko miten se risti, miljonien toivo, särkyy tähtiä vasten, murtuu, halkeaa, menee kappaleiksi, ja yhä alemmas ja alemmas — kunnes sen sirpaleista on syntynyt sakea sumu. — Pyhä Jumalan-äiti yksin vielä rukoilee, ja tähdet, hänen palvelijansa, eivät vielä ole häntä jättäneet — mutta hänkin menee sinne, minne koko maailma menee.

MIES.

Maria, ehkä tahdot nähdä poikaasi?

VAIMO.

Minä olen antanut hänelle siivet ja lähettänyt maailmojen keskeen, että hän imisi itseensä kaikkea, mikä on kaunista ja hirmuista ja ylevää. Hän palaa kerran ja tuo sinulle iloa. — Ah!

MIES.

Voitko pahoin?

VAIMO.

Joku on ripustanut lampun päähäni, ja lamppu heiluu sietämättömästi.

MIES.

Maria, kalleimpani, ole vaan tyyni kuten olet ennenkin ollut.

VAIMO.

Ken on runoilija, se ei elä kauan.

MIES.

Voi! apua, auttakaa!

(Sisään syöksyy naisia ja lääkärin rouva.)

LÄÄKÄRIN ROUVA.

Pilleriä, pulveria — ei, ei mitään kiinteätä, jotain nestelääkettä vain. Greeta, juokse aptekkiin. Herra, olette itse syypää, minun mieheni toruu tästä minua.

VAIMO.

Hyvästi, Henrik.

LÄÄKÄRIN ROUVA.

Te olette siis herra kreivi omassa personassanne.

MIES.

Maria, Maria.

(Pusertaa häntä itseensä.)

VAIMO.

Minun on niin hyvä, kun saan kuolla luoksesi.

(Hänen päänsä vaipuu.)

LÄÄKÄRIN ROUVA.

Miten kreivitär on punainen. Veri on syössyt aivoihin.

MIES.

Eihän hänelle vain tapahdu mitään!

(Lääkäri astuu sisään ja tulee sohvan luo.)

LÄÄKÄRI.

Hän ei enää tarvitse mitään, hän on kuollut.

II

Miksi lapsonen, et ratsasta keppihevolla, et leiki nukeilla, et tapa kärpäsiä, et seivästä perhosia, et kieriskele nurmella, et varasta makeisia, et tahraa kyynelin joka kirjainta A:sta Ö:hön? Kärpästen ja perhosten kuningas, ilveilijän ystävä, pikku pirunpoika, miksi olet niin enkelin näköinen? Mitä sanovat sinun siniset silmäsi, mietteiset silmäsi, joskin eloisat, ja niin muistojen täyttämät, vaikka vasta muutama kevät on vaeltanut pääsi yli? Miksi nojaat otsasi valkeita kätösiäsi vasten ja näytät haaveilevan, ja niinkuin kukkaa kastehelmi painavat ajatukset ohimoitasi.

Ja kun punehdut hehkuen kuin satateräinen ruusu, ja kutrisi taaksepäin valahuttaen singahutat taivaisiin nuoren katseesi, kerro mitä kuulet, mitä näet, kenen kanssa puhelet silloin? Sillä otsallesi nousee ryppyjä, näkymättömästä kerästä ohuitten lankojen tavoin valuen, — sillä silmissäsi säteilee kipuna, jota ei kukaan ymmärrä, ja imettäjäsi itkee ja huutaa sinulle ja luulee, ettet häntä rakasta, ja tuttavat ja sukulaiset huutavat sinulle ja luulevat, ettet heitä tunne. Vain isäsi on vaiti ja katsoo alakuloisena, kunnes kyynel valahtaa hänen silmäänsä ja jälleen katoo.

* * * * *

Lääkäri tarttui valtimoosi, laski lyönnit, ja sanoi että sinulla on hermot. Kummi-isäsi toi sinulle leivoksia, taputti olkapäälle ja ennusti, että sinusta tulee kansalainen suuren kansan pariin. Professori tuli luoksesi ja tutki päätäsi ja lausui, että sinulla on taipumusta täsmällisiin tieteisiin. Köyhä, jolle annoit hattuun lantin ohikulkeissasi, lupasi sinulle kauniin vaimon maan päällä ja kruunun taivaassa. Sotilas ehätti luoksesi, sieppasi syliinsä, heitti ilmaan ja huusi: »Sinusta tulee eversti.» Mustalaisakka luki kauan oikeata ja vasenta kämmentäsi, ei saanut mitään selvää, meni voivotellen matkaansa eikä tahtonut ottaa dukattia. Magnetisoija viuhtoi sormillaan silmiisi, veti kasvojesi ympäri pitkillä sormillaan ja pelästyi, sillä tunsi itse vaipuvansa uneen. Pappi valmisti sinut ensi kerran ripille ja oli vähällä polvistua eteesi kuten pyhänkuvan eteen polvistutaan. Taiteilija tuli kun sinä olit vihainen ja poljit jalkaasi ja piirsi sinusta pienen paholaisen ja asetti sinut tuomiopäivän kuvaan kadotettujen henkien joukkoon.

* * * * *

Samalla sinä kasvat ja kaunistut. Ei ole sinulla sitä maidon ja mansikan tuoksuvaa tuoreutta, joka on nuoruudelle ominaista, vaan sen sijaan ihmeellisten, käsittämättömien ajatusten kauneus, joka varmaankin vuotaa sinulle toisesta maailmasta, sillä vaikka silmäsi usein ovat riutuneet, poskesi kalpeat ja rintasi painunut, pysähtyy jokainen, joka sinuun katsoo, ja sanoo: »Miten ihana lapsi.» Jos kukalla, joka kuihtuu, olisi tulesta sielu ja taivaasta hengen pyhä lento, jos sen jokaisella maata kohti nuokkuvalla lehdellä olisi enkelin ajatus kastepisaran sijasta, niin se kukka olisi sinun näköisesi, oi lapseni — kenties ne olivatkin sellaisia ennen Aadamin lankeemusta.

Hautausmaa. Mies ja Orcio goottilaisten pilarien ja tornien peittämän haudan ääressä.

MIES.

Ota hattu päästäsi ja rukoile äidin sielun puolesta.

ORCIO.

Siunattu Neitsyt Maaria, Jumalan armoitettu, taivaitten Kuningatar ja haltijatar kaiken, mikä kukoistaa maassa, pelloilla ja virtojen äyräillä…

MIES.

Miksi muutat rukouksen sanoja? Rukoile niinkuin sinua on opetettu, äitisi puolesta, joka kymmenen vuotta sitten juuri tällä samalla hetkellä kuoli.

ORCIO.

Ylistetty Neitsyt Maaria, Jumalan armoitettu, Herra olkoon kanssasi, siunattu sinä enkelien seassa, ja jokainen heistä, kun sinä kuljet ohitse, tempaa sateenkaaren siivistään ja heittää jatkaisi alle. Sinä kävelet niiden päällä kuin laineilla…

MIES.

Orcio!

ORCIO.

Kun nuo sanat kiertelevät ja kirvelevät päässäni niin, että minun, isä rakas, täytyy sanoa ne.

MIES.

Nouse, semmoinen rukous ei tule Jumalan luo. Sinä et muista äitiäsi etkä voi rakastaa häntä.

ORCIO.

Näen äidin hyvin usein.

MIES.

Missä, pienokaiseni?

ORCIO.

Unissani, tahi oikeastaan ei kokonaan unessa, vaan silloin kun vaivun uneen, esimerkiksi eilen.

MIES.

Lapseni, mitä sinä puhut!

ORCIO.

Hän oli hyvin kalpea ja kuihtunut.

MIES.

Puhuiko hän sinulle mitään?

ORCIO.

Minusta tuntui, kuin hän olisi kulkenut suuressa ja avarassa pimeydessä, aivan valkoisena itse, ja sanonut:

Mä kauaksi harhaan,
Yön tähtien tarhaan,
Ja sielt' ihanuudet,
Tuon hohtoisat, uudet,
Sun niill' leikkiellä,
Oi lapseni hellä!
Ja lauluja viritellä.

Ja korkehimmilta
Ja alhaisimmilta
Hengiltä noudan
Varjot ja poudan;
Sointujen taikavuon
Sulle, oi lapsi, tuon.
Ett' oisit lapseni
Niin kuni enkeli.
Että sun taattosi
Sua rakastaisi —

Näet isä, että muistan sanasta sanaan. Uskothan, rakas isä, minä en valehtele. —

MIES (nojaten hautapylvääseen).

Maria, tahdotko oman lapsesi surmata ja panna minun hartioilleni kaksi kuolemaa… Mitä minä puhun? Hän on jossain taivaassa hiljaisena ja tyynenä, kuten eläessään maan päällä — poika-raukka näkee vain näkyjä.

ORCIO.

Nytkin kuulen hänen äänensä, vaikk'en mitään näe.

MIES.

Mistä, mistä päin?

ORCIO.

Aivan kuin noista kahdesta lehtikuusesta, joihin laskevan auringon valo lankee.

Kaadan huulillesi
Sointuin voiman lauhan,
Sidon otsallesi
Kirkkauden nauhan,
Loihdin äidinlemmelläni
Sinuun kaiken, kaiken sen,
Minkä nimin kauneuden
Kutsuu taivas sekä maa:
Että vois sua rakastaa
Taattos, hellimpäni.

MIES.

Seuraavatko kuollessa viimeiset ajatukset sielua, vaikka se joutuu taivaaseen? Voikohan sielu olla onnellinen, pyhä ja harhaantunut samalla kertaa?

ORCIO.

Äidin ääni hiljenee, häipyy jo melkein kalmiston muurien taakse, — tuolta, tuolta se vielä toistaa:

Että vois sua rakastaa
Taattos, hellimpäni.

MIES.

Jumalani, armahda lastamme, jonka osaksi näytät vihassasi määränneen mielettömyyden ja ennenaikaisen kuoleman. — Herra, älä riistä järkeä omilta luomiltasi, älä hylkää temppelejä, jotka olet itse itsellesi rakentanut. Katsahda minun kärsimyksiini, äläkä anna tuota enkeliä hornan omaksi — minulle olet ainakin antanut voimaa kestämään ajatuksien, intohimojen ja tunteiden painoa, vaan hänelle! Hänelle olet antanut ruumiin hennon kuin hämähäkinverkon, jonka jokainen suuri ajatus repäisee rikki. Voi hyvä Jumala, voi Jumalani!

Kymmeneen vuoteen en ole rauhallista päivää nähnyt. Sinä olet lähettänyt tielleni paljon ihmisiä, jotka ovat toivoneet minulle onnea, kadehtineet, suoneet hyvää — olet syössyt päälleni tuskien ja haihtuvien kuvien ja aavistusten ja haaveiden raesateen. Sinun armosi on tullut järkeni, ei sydämeni osaksi. Anna minun rakastaa lastani rauhassa, ja tulkoon vihdoin sopu luojan ja luodun välille. — Poikani, siunaa itsesi ja tule kanssani. Ikuinen lepo.

(Menevät.)

* * * * *

Naisia ja herroja kävelemässä. Filosofi. Mies.

FILOSOFI.

Toistan, että minun oma ja järkkymätön itsenäinen uskoni on, että naisten ja neekerien vapautuksen aika lähestyy.

MIES.

Te olette oikeassa.

FILOSOFI.

Jäsen edellä suuret muutokset inhimillisessä yhteiskunnassa yksityisesti ja yhteisesti — josta johdan ihmissuvun uudestisyntymisen veren kautta ja vanhojen muotojen häviön.

MIES.

Niinkö teistä näyttää?

FILOSOFI.

Samoin kuin maapallomme oikenee tai kallistuu akselissaan äkkinäisten vallankumousten kautta.

MIES.

Näettekö tuota lahonnutta puuta?

FILOSOFI.

Jonka alaoksilla on nuoria lehtiä?

MIES.

Niin. Mitä luulette, vieläkö se voi seistä monta vuotta?

FILOSOFI.

En tiedä. Vuoden, pari.

MIES.

Ja kuitenkin on siihen tänään puhjennut muutamia tuoreita pikku lehtiä, vaikka juuret mätänemistään mätänevät.

FILOSOFI.

Entä sitten?

MIES.

Ei mitään. Se vain kaatuu ja joutuu hiiliksi ja tuhaksi, sillä se on kelvoton puusepällekin.

FILOSOFI.

Vaan eihän siitä ole puhe.

MIES.

Mutta se on sinun kuvasi ja kaikkien hengenheimolaistesi kuva, sinun aikasi ja teoriasi kuva.

(Kulkevat ohi.)

* * * * *

Rotko vuorten välissä.

MIES.

Olen tehnyt työtä monta vuotta löytääkseni kaiken tiedon, riemujen ja ajatusten loppulangan ja olen löytänyt haudantyhjyyden sydämessäni. Tunnen kaikki tunteet nimeltään, vaan ei mitään halua, ei mitään uskoa eikä rakkautta ole minussa; vain muutamia aavistuksia kiertelee siinä tyhjyydessä: aavistuksia pojastani, että hän menettää näkönsä, yhteiskunnasta, jossa olen kasvanut, että se hajoaa. Ja minä kärsin yhtä paljon kuin Jumala on onnellinen omassa itsessään, omaa itseään varten.

SUOJELUSENKELIN ÄÄNI.

Sairaita, nälkäisiä ja murtuneita rakasta, rakasta lähimäisiäsi, köyhiä lähimäisiäsi, ja sinä saat pelastuksen.

MIES.

Kenen ääni?

MEFISTO (mennen ohi).

Nöyrin palvelijanne, välistä pysäytän matkustavia taidolla, jonka luonto on minuun pannut. Olen vatsastapuhuja.

MIES (kohottaen kätensä hattuun).

Jossain vaskipiirroksessa olen nähnyt samallaiset kasvot.

MEFISTO (sivulle).

Kreivillä on hyvä muisti.

(Ääneen.)

Ylistetty olkoon.

MIES.

Iankaikkisesta iankaikkiseen — amen.

MEFISTO (mennen kallioiden väliin).

Sinä ja sinun tyhmyytesi.

MIES.

Lapsi-raukka, isäsi syitten, äitisi heikkopäisyyden tähden ikuiseen sokeuteen tuomittu, keskeneräinen, intohimoton, vain haaveilusta elävä, ohilentävän enkelin varjo, joka on maahan heitetty ja harhailee häviäväisyydessään. — Jokin tavattoman suuri kotka nousi ilmaan siitä paikasta, jonne se mies katosi.

KOTKA.

Terve sinulle, terve.

MIES.

Se lentää minua kohti sysimustana, sen siipien viuhke on kuin tuhannen luodin vingunta taistelussa.

KOTKA.

Isiesi sapelilla taistele heidän kunniansa ja valtansa puolesta.

MIES.

Se on levittäytynyt päälleni, kalkkarokäärmeen katsein imee se minun silmäteräni — haa! minä ymmärrän sinut.

KOTKA.

Älä peräydy, älä mukaudu koskaan, ja vihollisistani, kurjista vihollisistani on jäävä vain tuhka.

MIES.

Jää hyvästi, kallioiden väliin katoava. Mikä lienetkin, valhe vai totuus, voitto vai turmio, minä luotan sinuun, sinä maineen sanansaattaja. — Menneisyys, anna minulle apuasi, ja jos henkesi on palannut Jumalan helmoihin, irroittukoon se sieltä uudelleen, astukoon minuun, tulkoon ajatuksekseni, voimakseni ja teokseni.

(Heittää käärmeen menemään.)

Mene, kurja mato — niinkuin heitin sinut eikä ole sääliä kohtaasi luonnossa, niin ne kaikki vyöryvät alas eikä jää sääliä heidän jälkeensä, ei jää mainetta, ei yksikään pilvi käänny purjehtiessaan katsomaan taakseen niin monen maan lapsen yhteistä hukkumista.

Ensin he. Sitten minä.

Ääretön sinitaivas, sinä kapaloit maan — niinkuin lapsi, nurkuu ja itkee maa jotain — vaan sinä et värähdäkään, et kuuntele sitä, sinä uit ijäisyyden merta.

Luonto-emo, jää hyvästi — minä menen muuttumaan ihmiseksi, menen taistelemaan veljieni kanssa.

* * * * *

Huone. Mies. Lääkäri. Orcio.

MIES.

Ei mikään ole häntä auttanut. Teissä on viimeinen toivo.

LÄÄKÄRI.

Sangen kunniakasta minulle…

MIES.

Sano tälle herralle mitä tunnet.

ORCIO.

En voi enää erottaa sinua, isä, ja tätä herraa. Kipunoita ja mustia lankoja lentelee silmäini edessä, joskus niistä muodostuu kapean käärmeen näköinen, ja nyt tulee keltainen pilvi — se pilvi liitää ylös, putoaa alas, siitä pirskahtaa sateenkaari, eikä se minuun yhtään koske.

LÄÄKÄRI.

Asettukaa, Yrjö-herra, varjoon. Kuinka vanha olette?

(Katsoo häntä silmiin.)

MIES.

Hän on täyttänyt neljätoista.

LÄÄKÄRI.

Kääntykää nyt ikkunaan päin.

MIES.

Entä nyt?

LÄÄKÄRI.

Silmänluomet ovat mitä kauneimmat, valkuainen mitä puhtain, suonet kaikki kunnossa, jänteet voimissaan.

(Orciolle.)

Olkaa ihan huoletta, te tulette yhtä terveeksi kuin minä.

(Miehelle.)

Toivotonta. Tarkastakaa itse, herra kreivi, silmäterää. Aivan tunnoton valolle. Täydellinen näköhermon surkastuminen.

ORCIO.

Pimeä peittää minulta kaiken, kaiken.

MIES.

Niin on: avoin, harmaa, eloton.

ORCIO.

Kun ummistan silmänluomen näen enemmän kuin silmät auki.

LÄÄKÄRI.

Ajattelu on turmellut hänen ruumiinsa. Häntä uhkaa katalepsis .

MIES (vieden lääkärin sivulle).

Kaikki mitä haluatte — puolet omaisuudestani.

LÄÄKÄRI.

Desorganisatsiota ei voi reorganisoida.

(Ottaa kepin ja hatun.)

Teidän nöyrin palvelijanne, herra kreivi, minun täytyy lähteä puhkaisemaan kaihi erään rouvan silmästä.

MIES.

Olkaa armollinen, älkää jättäkö meitä vielä.

LÄÄKÄRI.

Ehkä olette utelias tietämään tämän taudin nimen.

MIES.

Eikö mitään, mitään toivoa siis?

LÄÄKÄRI.

Kreikaksi sen nimi on amavrosis .

(Menee.)

MIES (pusertaen poikaansa rintaansa vasten).

Mutta sinä näet vielä jotain?

ORCIO.

Minä kuulen sinun äänesi, isä.

MIES.

Katso ikkunaan, sieltä näkyy aurinko, päivänpaiste.

ORCIO.

Kiertelee laumoittain olentoja silmäterän ja silmänluomen välillä. Näen näkemiäni kasvoja, tuttuja paikkoja, lukemieni kirjojen lehtiä.

MIES.

Näet siis vielä?

ORCIO.

Näen, sielun silmillä näen, mutta nämä ovat sammuneet.

MIES (vaipuen polvilleen).

(Hetken äänettömyys.)

Kenen eteen olen polvistunut — missä voin minä muistella lapseni kärsimää vääryyttä.

(Nousten.)

Parempi olla vaiti. Jumala nauraa rukouksille, saatana kirouksille.

ÄÄNI JOSTAIN.

Poikasi on runoilija — mitä toivot vielä?

* * * * *

Lääkäri. Risti-isä.

RISTI-ISÄ.

Varmaan on sokeana oleminen suuri onnettomuus.

LÄÄKÄRI.

Ja sangen harvinaista niin nuorella iällä.

RISTI-ISÄ. Hän on ollut aina heikkorakenteinen, ja hänen äitinsä kuoli jotenkin… noin…

LÄÄKÄRI.

Miten?

RISTI-ISÄ.

Jotenkin noin… Ymmärrättehän, armollinen herra, — ruuvit hiukan hataralla.

MIES.

Pyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät näin myöhäiseen aikaan — mutta jo useina päivinä on poika-raukkani herännyt aina noin kahdentoista aikaan, noussut ja unissaan puhunut, — pyydän tulemaan perästäni.

LÄÄKÄRI.

Menkäämme. Olen sangen utelias tämän ilmiön suhteen.

* * * * *

Makuuhuone. Palvelija. Sukulaisia. Risti-isä. Lääkäri. Mies.

SUKULAINEN.

Hiljaa.

TOISET.

On herännyt vaan ei kuule meitä.

LÄÄKÄRI.

Pyydän herrasväkeä olemaan aivan puhumatta.

RISTI-ISÄ.

Tämä on ylen ihmeellinen asia.

ORCIO. (nousten).

Jumalani, Jumalani.

SUKULAINEN.

Miten astuu hitaasti.

TOINEN.

Miten pitää käsiä ristissä rinnallaan.

KOLMAS.

Ei rävähytä silmiään, tuskin avaa huuliaan, ja kuitenkin lähtee niistä terävä, kimeä ääni.

PALVELIJA.

Jesus Natsarealainen!

ORCIO.

Pois luotani pimeydet. Olen syntynyt valon ja laulun lapseksi. Mitä tahdotte minusta, mitä pyydätte minulta?

En antaudu valtaanne, vaikka näköni on mennyt tuulten mukana ja ajelehtii jossain aavikoilla — vaan se palaa kerran rikkaana, tähtien säteissä, ja sytyttää silmäni leimuun.

RISTI-ISÄ.

Kuten äiti-vainajansa, hupertaa mitä sattuu. Järkyttävä näky.

LÄÄKÄRI.

Olen samaa mieltä kuin te, kunnioitettava herra.

IMETTÄJÄ.

Pyhä Tšenstohovan Neitsyt, ota minun silmäni ja anna hänelle.

ORCIO.

Äitini, minä pyydän — äitini rakas, lähetä nyt minulle kuvia ja ajatuksia elääkseni sisäisesti, luodakseni toisen maailman itseeni, yhtä hyvän kuin se, jonka olen kadottanut.

SUKULAINEN.

Mitä arvelet, veli, tämä vaatii perheneuvottelua?

TOINEN.

Odota — hiljaa!

ORCIO.

Sinä et vastaa minulle — voi äiti! älä jätä minua.

LÄÄKÄRI (miehelle).

Velvollisuuteni on sanoa totuus.

RISTI-ISÄ.

Niin on, se on velvollisuus — ja kunnia, herra tohtori.

LÄÄKÄRI.

Teidän pojallanne on ajatusten sekaannus, johon liittyy äärimmilleen kehittynyt hermojen ärtyisyys, joka aiheuttaa joskus niin sanoakseni uni- ja valvontatilan yhtaikaa, senkaltaisen tilan, jonka selvästi tässä havaitsemme.

MIES (sivulle).

Herra, katso, hän selittää minulle Sinun tuomiosi.

LÄÄKÄRI.

Haluaisin kynää ja mustetta. — Ceraris laurei , laakeritippoja, kaksi granumia j.n.e. j.n.e.

MIES.

Tuosta huoneesta löydätte kaikki. Pyydän kaikkia käymään sinne.

ÄÄNIÄ ERI TAHOILTA.

Hyvää yötä, hyvää yötä, huomiseksi.

(Menevät.)

ORCIO (heräten).

Hyvää yötä toivottavat minulle. Puhukaa pitkästä yöstä, ikuisesta kenties, vaan ei hyvästä ja onnellisesta.

MIES.

Nojaa minuun, minä vien sinut vuoteeseen.

ORCIO.

Isä, mitä tämä on?

MIES.

Peitä itsesi hyvin ja nuku rauhallisesti, sillä lääkäri sanoo, että saat takaisin näkösi.

ORCIO.

Minun on niin paha olla—jotkin äänet ovat häirinneet untani.

(Vaipuu uneen.)

MIES.

Levätköön siunaukseni sinun päälläsi — mitään enempää en voi sinulle antaa, en onnea, valoa enkä kunniata, ja tulee hetki, jolloin minun on taisteleminen, muutamien harvojen avulla vastustaminen kokonaisia kansanjoukkoja. Mistä löydät sinä suojan ypö-yksin ja sadan kuilun keskellä, sokea heikko lapsukainen ja runoilija yhtaikaa, laulaja-raukka ilman kuulijoita, joka elät sielullasi maan äären tuolla puolen ja ruumiillasi olet maahan kahlehdittu. Voi sinua poloinen, onnettomin enkeleistä, minun oma poikani.

IMETTÄJÄ (ovella).

Herra tohtori käskee pyytämään jalosukuista herraa.

MIES.

Hyvä Katarina, jää lapsen luo.

(Menee.)

III

Lauluun, lauluun.

Ken sen alkaa, ken sen lopettaa? — Antakaa minulle teräkseen panssaroitu menneisyys liehuvine ritaritöyhtöineen. — Goottilaiset tornit loihdin minä teidän silmienne eteen, pyhien tuomiokirkkojen varjon heitän minä teidän päittenne ylle. Mutta se ei ole sitä — Sitä ei enää koskaan tule.

Ken lienetkään, sano minulle, mihin uskot. Helpompi on sinun riistää elämä itseltäsi kuin löytää jokin usko, herättää usko itsessäsi. Hävetkää, hävetkää kaikki, pienet ja suuret! Välittämättä teistä, välittämättä siitä, että olette kohtuullisia ja viheliäisiä, vailla sydäntä ja aivoja, rientää maailmaa päämääräänsä kohti, tempaa mukaansa ja ajaa edellään, leikittelee kanssanne, heittelee nurin ja viskaa syrjään. Valssina pyörii maailma, parit häviävät ja nousevat, äkkiä kaatuvat, sillä on liukasta, — sillä on verta — kaikkialla verta — paljon verta, sanon minä.

Näetkö noita laumoja, jotka seisovat kaupungin portin luona, kunnaiden ja istutettujen poppelien keskellä, pystytettyjä telttoja, pölkyille ja puujalustoille asetettuja pitkiä lautoja, lihan ja juomien peittämiä… Malja lentää kädestä käteen, ja missä se huuliin koskee, sieltä kuuluu ääni, uhkaus, vala tahi kirous. Malja lentää, mutkitteleikse, kierii, tanssii, aina täytenä, helähdellen, välkähdellen tuhansien keskellä. Eläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja!

Näettekö, kuinka he odottavat kärsimättömästi, kuiskailevat toisilleen, valmistautuvat meluun? — Kaikki viheliäisiä näöltään, helteen leima otsallaan, pörrötukkaisia, repaleisia, ahavoittunein kasvoin, työstä rypistynein käsin. Toiset pitävät viikatteita, toiset ravistavat moukareita, höyliä. Katso: tuo pitkäkasvuinen pitää kirveensä alhaalla, vaan tuo tuolla heiluttaa rautakankea päänsä yllä; kauempana syrjässä, pajun alla pieni poika panee kirsikoita suuhunsa ja oikeassa kädessään puristaa pitkää naskalia. Naiset ovat myös saapuneet, heidän äitinsä ja vaimonsa, — yhtä nälkäisinä ja köyhinä kuin he, ajan kuihduttamina, kauneuden jälkeäkään vailla — hiuksissa maantien tomua, povella repaleiset puvut, silmissä jotain sammuvaa, synkkää, ikäänkuin kohtalon ivaa… Vaan äkkiä kaikki elostuu: malja lentää kaikkialla, ehättää kaikkialle. Eläköön juopumuksen ja meluisan ilon malja.

Nyt nousi suuri humu joukossa. Onko se iloa, vaiko epätoivoa? Ken erottaa tunteen tuhansien äänessä? Hän, joka tuli vastikään, on noussut pöydälle, hypännyt nojatuolille ja hallitsee heitä, puhuu heille. Hänen äänensä on kimeä, terävä, ilmeikäs, jokaisen sanan erottaa, käsittää, hänen liikkeensä ovat hitaat, keveät ja säestävät sanoja kuin musiikki laulua; otsa korkea, leveä, ei ainoatakaan hiusta päälaella, kaikki ovat pudonneet ajatusten karkoittamina; päälaelta ja kasvoilta on nahka kuivettunut ja kellertävänä ryppyilee luiden ja lihasten lomissa, ja ohimoista lähtien reunustaa musta parta seppeleen tavoin kasvoja; ei missään verta, ei missään värin muutosta koko kasvoilla; silmät liikkumattomat, kuulijoihin kiintyneet; ei epäilyksen tai hämmennyksen hiventäkään niissä. Ja kun hän kohottaa kätensä, ojentaa ja laskee ne heidän ylitsensä, kumartuvat päät, näyttää kuin he äkkiä polvistuisivat suuren järjen siunauksen edessä, järjen, ei sydämen! Pois sydän ennakkoluuloineen! Ja eläköön ilon ja murhan sana!

Hän on heidän vimmansa, heidän rakkautensa, heidän sielujensa ja innostuksensa valtias: hän lupaa heille leipää ja ansiota. Huudot kajahtivat ilmoille, vyöryivät ja raikuivat joka haaralle. — »Eläköön Pankratius!… leipää meille, leipää, leipää!» Ja pöytää vasten puhujan jalkojen juureen nojautuu puhujan ystävä, kenties toveri tahi palvelija.

* * * * *

Itämaiset mustat silmät, pitkien ripsien varjostamat, riippuvat olkapäät, väärät jalat, ruumis viallisesti sivulle kallistunut. Jotain hekumallista, jotain ilkeätä on hänen huulillaan — sormissaan kultasormukset — ja hänkin huutaa kähein äänin: »eläköön Pankratius!» — Puhuja loi katseensa hetkeksi häneen. — »Kansalainen, kastettu juutalainen, anna minulle nenäliina.»

* * * * *

Sillaikaa jatkuvat huudot ja kättentaputukset: »Leipää meille, leipää.
Kuolema herroille, kuolema kauppiaille — leipää leipää.»

Kenttämaja. Muutamia lamppuja. Pöydällä auki kirja. Kastettuja juutalaisia.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Halvat veljeni, kostonhimoiset veljeni, rakkaat veljeni, imekäämme Talmudin lehtiä kuin maitoista rintaa, ruokkivaa rintaa, josta voima ja mesi vuotaa meille, heille sappi ja myrkky.

KASTETTUJEN JUUTALAISTEN KUORO.

Jehova on meidän Herramme eikä kukaan muu. Hän on heittänyt meidät kaikkialle. Meidän kauttamme on hän kuin äärettömin käärmepalmikoin kietonut Ristin palvelijain maailman, meidän herrojemme, ylpeiden, tyhmäin, kirjan-oppimattomien maailman. — Sylkäiskäämme kolmasti heidän turmiokseen, kolmasti heidän kirouksekseen.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Iloitkaamme, veljet. Risti, meidän vihollisemme, on saanut iskun juureensa ja seisoo nyt lahonneena verilammikon äärellä, ja kun se kerran kaatuu niin se ei enää nouse. Vain siihen saakka herrat sitä puolustavat.

KUORO.

Täyttyy vuosisatain työ, meidän kiusallinen, tuskainen, vimmaisa työmme. Kuolema herroille! Kolmasti sylkäiskäämme heidän turmiokseen, kolmasti heidän kirouksekseen.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Vapaudelle vailla järjestystä, teurastukselle, jolla ei loppua ole, riidalle ja kiukulle, heidän tyhmyydelleen ja kopeudelleen me perustamme Israelin vallan. Vain muutama noita herroja, vaan muutama vielä maahan syöskäämme — heidän ruumiinsa haudatkaamme Ristin tomuun.

KUORO.

Risti on meidän pyhä lippumme, kasteen vesi on liittänyt meidät ihmisiin — ylenkatsojat uskovat nyt ylenkatsottujen rakkauteen.

Ihmisten vapaus on lakinamme, kansan vapaus määränämme. Kristittyjen pojat uskovat nyt Kaifaan poikiin. Vuosisatoja sitten esi-isämme kiduttivat vihamiestämme. Nyt me jälleen kidutamme häntä, eikä hän nouse kuolleista enää.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Muutama hetki vielä, kyyn myrkkyä muutama tippa vielä — ja maailma on meidän, meidän, oi veljet.

KUORO.

Jehova on Israelin Herra eikä kukaan muu. Kolmasti sylkäiskäämme kansain häviöksi, kolmasti heidän kirouksekseen.

(Kuuluu koputusta.)

KASTETTU JUUTALAINEN.

Työhönne! Ja sinä pyhä kirja, pois täältä, ettei kirottu katse saastuttaisi lehtiäsi.

(Piiloittaa Talmudin.)

Kuka siellä?

ÄÄNI OVEN TAKAA.

Omaa väkeä. Vapauden nimessä avaa.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Veljet, vasarat ja köydet käteen.

(Avaa.)

LEONARD (tullen sisään).

Hyvä, kansalaiset, että olette varuillanne ja hiotte tikarejanne huomiseksi.

(Menee yhden luo.)

Mitä sinä teet täällä nurkassa?

ERÄS KASTETUISTA.

Hirttonuoria, kansalainen.

LEONARD.

Teet viisaasti. Ketä ei taistelussa kaada rauta, se kuolee hirsipuussa.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Rakas kansalainen Leonard, ollaanko huomispäivän asiasta varmat?

LEONARD.

Hän, joka ajattelee ja tuntee voimakkaimmin meistä kaikista, kutsuu sinua minun kauttani keskusteluun. Hän vastaa sinulle itse siihen kysymykseen.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Minä tulen — vaan älkää väsykö työssänne. Jankiel, pidä huolta heistä.

(Menee Leonardin kanssa.)

KASTETTUJEN JUUTALAISTEN KUORO.

Köydet ja tikarit, seipäät ja sapelit, meidän kättemme työt, tulkaa heille tuhoksi. He surmaavat herransa niityille, hirttävät puutarhoihin ja kankaille, vaan sitten me tapamme ja hirtämme heidät. Ylenkatsotut nousevat vihassaan taisteluun, asestautuvat Jehovan kunniaksi; hänen sanansa, pelastus ja hänen rakkautensa on meitä varten, muille se on häviöksi. Sylkäiskäämme kolmasti heidän turmiokseen, kolmasti heidän kirouksekseen.

* * * * *

Teltta. Hajallaan pulloja, pikareja

PANKRATIUS.

Viisikymmentä henkeä melusi tässä äsken ja jokaiseen sanaani huusi: »eläköön»; ymmärsikö yksikään minun ajatuksiani? Ymmärsikö sen matkan päätä, jonka alussa meluaa? — oh! servile imitatorum pecus [orjamainen matkijakarja].

(Leonard ja kastettu juutalainen tulevat.)

Tunnetko kreivi Henrikin?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Suuri kansalainen, enemmän ulkonäöltä kuin sananvaihdosta. Muistan vain että hän kerran mennessään Herran ehtoolliselle huusi minulle »pois tieltä» ja katsoi valtiaan katsein — josta minä toivotin sielussani hänelle hirttonuoraa.

PANKRATIUS.

Laittaudu hänen luokseen huomis-aamuna niin varhain kuin suinkin ja ilmoita, että tahdon tavata häntä yksityisesti, salassa yöllä ylihuomenna.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Paljonko annat minulle väkeä? Sillä olisi varomatonta lähteä yksin.

PANKRATIUS.

Lähdet yksin, minun nimeni on sinun vartiasi — hirsipuu, johon toissapäivänä ripustitte paronin, on väkenäsi.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Voi, voi!

PANKRATIUS.

Sano, että tulen hänen luokseen kahdentoista aikaan ylihuomista vastaan yöllä.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Entä jos hän käskee pistämään minut vankeuteen tai antaa surmata minut?

PANKRATIUS.

Sinusta tulee silloin Kansan Vapauden marttyri.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Kaikki, kaikki Kansan Vapauden vuoksi.

(Syrjään.)

Voi, voi!

PANKRATIUS.

Hyvää yötä, kansalainen.

(Kastettu juutalainen menee.)

LEONARD.

Miksi nuo viivyttelyt, puolinaisuudet, myönnytykset ja keskustelut, kun olen vannonut jumaloivani ja tottelevani sinua, pitäväni sinua korkeimpana sankarinani, kotkana, joka lentää suoraan päämääräänsä, miehenä, joka uskaltaa panna itsensä ja kaiken kerrallaan peliin.

PANKRATIUS.

Vaikene, lapsi.

LEONARD.

Kaikki ovat valmiina, kastetut juutalaiset ovat takoneet aseet ja punoneet köydet. Joukot meluavat ja huutavat käskyä. Anna käsky, ja se kulkee kuin kipuna, kuin ukonnuoli ja muuttuu liekiksi ja jyrinäksi.

PANKRATIUS.

Veri on noussut päähäsi — se johtuu ijästäsi — et kykene sitä vastaan taistelemaan, ja sitä sinä sanot innostukseksi.

LEONARD.

Punnitse mitä teet. Ylimystö on voimatonna sulkeutunut Pyhän
Kolminaisuuden linnaan ja odottaa tuloamme kuin gillotinin terää.
Eteenpäin, mestari, viipymättä eteenpäin, heidän niskaansa.

PANKRATIUS.

Samantekevä. He ovat menettäneet ruumiinvoimansa nautinnoissa, hengenvoimansa toimettomuudessa. Huomenna tai ylihuomenna täytyy heidän murtua.

LEONARD.

Ketä pelkäät — kuka sinua pidättää?

PANKRATIUS.

Ei kukaan. Vain oma tahtoni.

LEONARD.

Ja onko minun sitä sokeasti uskominen?

PANKRATIUS.

Sokeasti, totisesti sanon sinulle.

LEONARD.

Sinä petät meidät.

PANKRATIUS.

Kuin jälkisäe laulussa on kavallus aina puheesi päätöksenä. Älä huuda, sillä jos joku kuuntelisi meitä salaa…

LEONARD.

Täällä ei ole vakoilijoita, ja mitä sitten?…

PANKRATIUS.

Ei mitään — vain viisi kuulaa rintaasi siitä että olet uskaltanut korottaa äänesi yhtä ääniaskelta ylemmäksi minun läsnäollessani!

(Menee hänen luokseen.)

Usko minuun ja rauhoitu.

LEONARD.

Myönnän innostuneeni liiaksi, vaan en pelkää rangaistusta. Jos kuolemani kelpaa esimerkiksi ja voi lisätä asiamme ryhtiä ja voimaa, niin käske.

PANKRATIUS.

Sinä elät täynnä toivoa ja uskot syvästi — onnellisin ihmisistä, en tahdo riistää sinulta elämää.

LEONARD.

Mitä puhut?

PANKRATIUS.

Ajattele enemmän, puhu vähemmin ja kerran olet minut ymmärtävä. —
Oletko lähettänyt varastohuoneeseen kaksituhatta latinkia?

LEONARD.

Olen lähettänyt Dejecin osastoineen.

PANKRATIUS.

Onko suutarien keräys lisätty meidän kassaamme?

LEONARD.

Mitä vilpittömimmin liittyivät he kaikki ja toivat sata tuhatta.

PANKRATIUS.

Huomenna kutsun heidät illalliselle. — Oletko kuullut mitään uutta kreivi Henrikistä?

LEONARD.

Halveksin liiaksi herroja uskoakseni mitä heistä kerrotaan.
Rappeutuneilla ihmisroduilla ei ole työkykyä, ei saa olla, ei voi olla.

PANKRATIUS.

Hän kokoaa kuitenkin talonpoikiaan ja heidän uskollisuudestaan varmana valmistautuu katkaisemaan Pyhän Kolminaisuuden linnan piiritystä.

LEONARD.

Kuka voi meitä vastustaa, meissähän on aikakautemme aate ruumiillistuneena.

PANKRATIUS.

Minä tahdon nähdä hänet, katsoa silmiin, tunkeutua sydämen syvimpään, vetää meidän puolellemme.

LEONARD.

Pinttynyt ylimys.

PANKRATIUS.

Mutta runoilija samalla. — Jätä minut nyt yksikseni.

LEONARD.

Annatko minulle anteeksi, kansalainen?

PANKRATIUS.

Nuku rauhassa. Jollen olisi antanut sinulle anteeksi, olisit jo vaipunut ijäiseen uneen.

LEONARD.

Huomenna ei siis tule mitään?

PANKRATIUS.

Hyvää yötä ja suloisia unia.

(Leonard lähtee.)

Hei, Leonard!

LEONARD (palaten takaisin).

Mitä, johtaja-kansalainen?

PANKRATIUS.

Ensi yönä lähdet kanssani kreivi Henrikin luo.

LEONARD.

Tottelen.

(Menee.)

PANKRATIUS.

Miksi se yksi mies on minun, tuhansien johtajan, tiellä? Hänen voimansa ovat pienet minuun verraten — muutama sata hänen sanaansa sokeasti uskovaa talonpoikaa, jotka ovat kiintyneet häneen kuin uskolliset kotieläimet… Ne merkitsevät yhtä vähän kuin tyhjä, kuin nolla. Miksi niin haluan hänet nähdä ja häikäistä? Onko henkeni tavannut vertaisensa ja hetkeksi pysähtynyt? Se on viimeinen vastukseni näillä tasangoilla, se on kukistettava, ja sitten… Ajatukseni, etkö saata pettää itseäsi kuten petät muita? Häpeä, sillä tiedäthän sinä päämääräsi, sinä olet ajatus, kansan hallitsija, sinussa on yhtyneenä kaikkien tahto ja mahti, ja mikä on muille rikos, on sinulle kunnia. Halvoille, tuntemattomille ihmisille olet hankkinut nimet, — ihmisille, joilta puuttuu tunne, olet antanut uskon, itsesi kaltaisen maailman, uuden maailman olet luonut ympärillesi. Mutta itse harhaat, etkä tiedä mikä olet. Ei, ei, ei — sinä olet suuri.

(Vaipuu nojatuoliin ja miettii.)

* * * * *

Kuusimetsä. Puihin ripustettuja liinoja. Keskellä niitty, siinä hirsipuu. Majoja. Telttoja. Nuotioita. Tynnyrejä. Väkijoukkoja.

MIES (mustaviittaisessa valepuvussa, vapauden punainen lakki päässä, tulee pitäen kastettua juutalaista kädestä).

Muista!

KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaan).

Jalosukuinen herra, minä ohjaan teidät, en anna ilmi, kunniani kautta.

MIES.

Jos väräytät silmääsikään tai nostat sormeasi, niin ammun otsaasi. Saat ymmärtää, etten välitä sinun elämästäsi, kun olen kerran pannut omanikin alttiiksi.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Voi, voi, sinä puristat kämmentäni kuin rautapihdeillä. Mitä minun pitää tehdä?

MIES.

Puhu kanssani kuin tuttavan, äsken saapuneen ystävän kanssa. — Mitä tanssia tuo on?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Vapaiden ihmisten tanssia.

(Miehet ja naiset tanssivat ja laulavat hirsipuun ympärillä.)

KUORO.

Leipää, ansiota, polttopuita talvisin, lepoa kesäisin — hurraa, hurraa!

Jumala ei ole säälinyt meitä, hurraa, hurraa!

Kuninkaat eivät ole säälineet meitä, hurraa, hurraa!

Herrat ne ei ole säälineet meitä, hurraa, hurraa!

Jumalaa ja kuninkaita ja herroja nyt kiitämme palveluksestansa, hurraa, hurraa!

MIES (tytölle).

Minua ilahduttaa että olet niin punakka ja iloinen.

TYTTÖ.

Jo sitä ollaan kyllin kauan varrottu tällaista päivää. Olen saanut ikäni lautasia pestä, haarukoita kiillottaa rievulla, ystävällistä sanaa en ole ikänäni kuullut. Vaan onpas se tullut aika minun itseni syödä, itseni tanssia, hurraa!

MIES.

Tanssi, kansalaisetar.

KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaan).

Varjelkoon teitä, jalosukuinen herra. Joku voisi tuntea, lähtekäämme.

MIES.

Jos joku minut, tuntee niin olet sinä hukassa. Menkäämme eteenpäin.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Tuon tammen alla istuu lakeijain klubi.

MIES.

Käykäämme lähemmäksi.

ERÄS LAKEIJA.

Minä olen jo tappanut entisen herrani.

TOINEN LAKEIJA.

Minä etsin yhä paroniani. — Terveydeksesi.

KAMARIPALVELIJA.

Kansalaiset, työtaakan alla, otsa hiessä ja nöyryytyksessä, kiillottaen kenkiä ja leikaten hiuksia tulimme me tuntemaan oikeutemme. Koko klubin malja!

LAKEIJAIN KUORO.

Eläköön puheenjohtajamme. Hän johdattaa meitä kunnian tietä.

KAMARIPALVELIJA.

Kiitos, kansalainen.

PALVELIJAIN KUORO.

Eteisistä, vankiloistamme, syöksyimme kaikki yhtenä miehenä. — Eläköön!
— Me tunnemme salonkien narrimaisuudet ja irstaudet. — Eläköön! —
Eläköön!

MIES.

Mitä ovat nuo kaikkein kovimmat ja hurjimmat äänet, jotka tulevat tuolta vasemmalla olevasta viidakosta.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Se on teurastajain kuoro, jalosukuinen herra.

TEURASTAJAIN KUORO.

Kirveen hamara ja puukko ovat aseemme, teurastus on elämäämme. Sama meille, karjaako vai herroja teurastamme.

Me voiman ja veren lapset katselemme välinpitämättöminä toisia heikompia ja valkeampia. Ken meidät kutsuu, hänen me olemme — herroille härkiä, kansalle herroja teurastamme.

Kirveen hamara ja puukko ovat aseemme, teurastus on elämäämme, teurastus, teurastus, teurastus.

MIES.

Noista pidän — he eivät ainakaan puhu mitään kunniasta eikä filosofiasta. — Hyvää iltaa, rouva.

KASTETTU JUUTALAINEN (hiljaa).

Jalosukuinen herra, sanokaa »kansalaisettareksi» tai »vapaaksi naiseksi».

NAINEN.

Mitä tuo arvonimi merkitsee, mistä se pääsi — hyi, hyi — sinä haiset menneisyydeltä.

MIES.

Kieleni sekaantui.

NAINEN.

Olen yhtä vapaa kuin sinäkin, olen riippumaton vaimo, ja annan yhteiskunnalle rakkauteni siksi, että se on tunnustanut oikeuteni.

MIES.

Yhteiskunta puolestaan on siksi antanut sinulle nuo sormukset ja nuo ametistivitjat. Oi, kaksinkerroin antelias hyvä yhteiskunta!

NAINEN.

Ei, nämä rihkamat riistin ennen vapautustani — mieheltäni, viholliseltani, vapauden viholliselta, joka piti minua vankeudessa.

MIES.

Toivon kansalaisettarelle hauskaa kävelyä!

(Jatkaa matkaansa.)

Ken on tuo kummallinen sotamies, joka nojaa kaksiteräiseen miekkaan, joka pitää poikkihakattua ihmisen päätä lakkinsa päällä, toista vyöllään, kolmatta rinnallaan? Eikö se ole kuuluisa Blanchetti, samanlainen kansan kondottieri nykyään kuin olivat ruhtinasten ja hallitusten kondottierit ennen?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Juuri hän, jalosukuinen herra — vasta viikon on hän ollut luonamme.

MIES.

Miksi kenraali on niin ajatuksiinsa vaipunut?

BLANCHETTI.

Te näette, kansalaiset, tuon aukeaman vaahterain välissä — katsokaa tarkoin — eroitatte tuolla vuorella linnan — näen selvästi kiikarillani muurit, vallihaudat ja neljä tornia.

MIES.

Se on vaikea valloittaa.

BLANCHETTI.

Tuhat tulimaista! — voithan kiertää hautoja myöten, kaivaa alle räjäytysjohdot ja…

KASTETTU JUUTALAINEN (vilkuttaen silmiään).

Kenraali, kansalainen.

MIES (hiljaa).

Tunnetko viritetyn hanan viittani alla?

KASTETTU JUUTALAINEN (syrjään).

Voi! voi!

(Ääneen.)

Kuinka olet siis päättänyt, kansalaisemme, kenraali?

BLANCHETTI (miettiväisenä).

Vaikkakin olette veljiäni vapaudessa, ette ole minun veljiäni nerokkuudessa — voittomme jälkeen saa jokainen kuulla suunnitelmistani.

(Menee pois.)

MIES (kastetulle).

Annan teille neuvon: surmatkaa hänet, sillä niin alkaa kaikki ylimyksellisyys.

KÄSITYÖLÄINEN.

Kirous, kirous.

MIES.

Mitä teet, mies raukka, sen puun alla. Miksi näytät niin hurjistuneelta ja nääntyneeltä?

KÄSITYÖLÄINEN.

Kirotut kauppiaat ja tehtaiden hoitajat! Parhaat vuodet, jolloin muut rakastavat tyttöjä, tappelevat avaralla kentällä, purjehtivat merien selillä, kituutin minä ahtaassa komerossa silkkiä kutoen.

MIES.

Tyhjennä pikari, jota pidät kädessäsi.

KÄSITYÖLÄINEN.

Voimani ovat lopussa, en jaksa nostaa huulilleni, töin tuskin sain tänne ryömityksi. Minulle ei enää koita vapauden päivä. Kirotut kauppiaat, jotka silkkiä myövät, ja herrat, joilla on silkkiä päällään, kirotut, kirotut.

(Kuolee.)

KASTETTU JUUTALAINEN.

Miten inhoittava ruumis.

MIES.

Vapauden pelkurilapsi, juutalaisuudesta kastettu kansalainen, katso tuota elotonta päätä, joka kelluu laskevan auringon verisessä rusossa.

Minne joutuvat nyt teidän komeat sananne, tasa-arvo, ihmissuvun täydellisyys ja onni?

KASTETTU JUUTALAINEN (sivulle).

Jospa sinäkin ajoissa kuolisit ja koirat raatelisivat ruumiisi palasiksi.

(Ääneen.)

Päästä minut — minun täytyy tehdä tiliä lähettilästoimestani.

MIES.

Sano, että pidin sinua vakoojana ja siksi otin kiinni.

(Katselee ympärilleen.)

Ihmisäänet vaikenevat takanamme. Edessämme on enää vain mäntyjä ja kuusia, joissa illan säteet välkähtelevät.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Puiden ylle keräytyy pilviä. Sinun olisi parempi palata oman väkesi luo, joka jo muutenkin on kauan odottanut sinua pyhän Ignatiuksen rotkossa.

MIES.

Kiitos huolenpidostasi, arvoisa juutalainen. Takaisin — tahdon nähdä kansalaiset vielä kerran illan hämärässä.

ÄÄNI PUIDEN VÄLISTÄ.

Hamin poika toivottaa hyvää yötä vanhalle auringolle.

ÄÄNI OIKEALTA.

Maljasi, sinä vanha vihollisemme, joka olet ajanut meidät työhön ja helteeseen. Kun huomenna nouset, tapaat orjasi lihapatojen ja kannujen ääressä — ja nyt, lasini, joudat helvettiin.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Joukko talonpoikia tulee tänne päin.

MIES.

Et saa hievahtaa. Seiso tuon puun takana ja ole vaiti.

TALONPOIKIEN KUORO.

Menkäämme, menkäämme telttojen suojaan, veljiemme luo — menkäämme, menkäämme vaahterain varjoon, uinumaan, hupaisasti tarinoimaan illalla — siellä tytöt odottavat meitä — siellä ovat tapetut härät, entiset auranvetäjät odottavat meitä.

ERÄS ÄÄNI.

Minä vedän häntä ja laahaan, se kyyristelee ja vastustelee — mars rekryytiksi, mars!

HERRAN ÄÄNI.

Hyvät lapsukaiseni, armoa, armoa.

TOINEN ÄÄNI.

Anna minulle takaisin kaikki verotyöhön menneet päiväni.

KOLMAS ÄÄNI.

Herätäppäs eloon, herra, kasakkaruoskan iskuihin nääntynyt poikani.

NELJÄS ÄÄNI.

Moukat juovat sinun maljasi, herra, pyytävät sinulta anteeksi, herra.

TALONPOIKIEN KUORO (ohikulkien).

Vampyyri on imenyt veremme ja hikemme. Nyt se on vankinamme, emme päästä vampyyriä. Hitto vieköön, hitto vieköön, sinä saat korkean lopun, — herra kun olet ja suuri herra, niin sinut vedetään meitä kaikkia korkeammalle. Surma tyranniherroille. Meille köyhille, meille nälkäisille ja uupuneille, syömistä, lepoa ja juomaa meille. — Heidän ruumiitaan on oleva kuin lyhteitä pelloilla. Kuin akanoita puimakoneesta, jää tuhkaa heidän linnoistaan. Viikatteittemme, kirveittemme ja puintivarstaimme nimessä, eteenpäin, veljet.

MIES.

En voinut eroittaa hänen kasvojaan joukon keskeltä.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Kenties on siellä joku jalosukuisen herran tuttava tai sukulainen.

MIES.

Häntä minä halveksin ja teitä minä vihaan — runous kultaa vielä joskus sen kaiken. — Menkäämme, juutalainen, menkäämme.

(Laskeutuu pensaikkoon.)

* * * * *

Toinen kohta havumetsää. Kunnaita, joilla leimuaa nuotioita. Kansaa koolla tulisoihtujen valossa.

MIES (sukeltaen esiin alhaalta puiden takaa kastetun juutalaisen kanssa).

Oksat ovat repineet riekaleiksi vapaudenlakkini. — Mikä punertavain loimujen helvetti nousee tuolta kahden metsänseinämän keskeltä, kahden pimeysröykkiön lomasta.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Olemme eksyneet etsiessämme pyhän Ignatiuksen rotkoa. Takaisin pensaikkoon, sillä täällä toimittaa Leonard uuden uskon juhlamenoja.

MIES (tullen esiin).

Jumalan nimessä, menkäämme — sitä juuri olen halunnut. Älä pelkää, ei kukaan tunne meitä.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Varovasti, hitaasti!

MIES.

Kaikkialla jonkin suurrakennuksen raunioita, joka on saanut kestää vuosisatoja ennenkuin on kukistunut, pylväitä, jalustoja, otsikkoja, kappaleiksi lyötyjä kuvapatsaita, sikin sokin piirtokoristeita, joita kierrettiin muinaisten kaariholvien ympärille. Jaloissani välähti juuri survottu lasilevy — on kuin Pyhän Neitsyen kasvot olisivat hetkeksi tulleet näkyviin varjosta ja taas häipyneet — tuossa, katso, on kokonainen kaariholvi — tuossa on soraan uponnut rautaristikko — ylhäältä välähti tulisoihdun valo — näen puolet ritarista, joka nukkuu keskellä hautaa — opas, missä olen?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Väkemme teki veristä työtään neljäkymmentä päivää ja yötä. Nyt he vihdoinkin ovat saaneet hävitetyksi viimeisen kirkon näiltä tasangoilta. — Nyt juuri kuljemme hautausmaan ohi.

MIES.

Teidän laulunne, uudet ihmiset, kaikuvat katkerilta korvissani — tummia ihmishaamuja tunkeilee takaa, edestä ja sivuilta, loimut ja varjot kulkevat tuulen ajamina joukkojen yli kuin elävät henget.

OHIKULKIJA.

Vapauden nimessä onnittelen teitä molempia.

TOINEN.

Herrojen surman nimessä tervehdin teitä kumpaakin.

KOLMAS.

Miksi ette kiiruhda, tuolla laulavat vapauden papit.

KASTETTU JUUTALAINEN.

On mahdotonta panna vastaan. Kaikkialta sysivät meitä.

MIES.

Kuka on tuo nuori mies, joka seisoo rakennuksen raunioilla? Kolme roviota palaa hänen allaan, keskellä savua ja hiillosta hän seisoo, kasvot hehkuvat ja äänessä on mielettömyyden kaiku.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Se on Leonard, vapauden intomielinen profetta. Ympärillä seisovat meidän uhripappimme, filosofimme, runoilijamme, taiteilijamme, heidän tyttärensä ja lemmittynsä.

MIES.

Haa! teidän ylimystönne. Näytä minulle hänet, joka sinut lähetti.

KASTETTU JUUTALAINEN.

En näe häntä täällä.

LEONARD.

Antakaa hänet minun suudeltavakseni, rintaani vasten puristaakseni, syleilykseni häntä kaunokaistani, riippumatonta, vapautunutta, verhoista ja ennakkoluuloista paljastunutta vapauden valittua tytärtä, kihlattuani.

NEIDON ÄÄNI.

Minä riennän sinun luoksesi, rakkaani!

TOINEN NAIS-ÄÄNI.

Katso, minä ojennan sinulle käteni — olen vaipunut maahan uupumuksesta — olen tahrautunut kulkiessani pitkin suitsuavia raunioita, armaani.

KOLMAS NAIS-ÄÄNI.

Olen päässyt heidän edelleen. Läpi tuhkan ja helteen, läpi tulen ja sauhun tulen luoksesi, armaani.

MIES.

Hiukset hajallaan, läähättävin rinnoin kapuaa hän raunioille intohimoisin liikkein.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Tällaista on joka yö.

LEONARD.

Tule luokseni, tule, oi hekumani, vapauden tytär. Sinä vapiset jumalaisessa tulessa — pyhä innostus, ota valtaasi minun sieluni. Kuulkaa kaikki, nyt minä ennustan teille.

MIES.

Naisen pää vaipui, hän menee tainnoksiin.

LEONARD.

Katsokaa, me seisomme molemmat vapautetun, ylösnousseen ihmissuvun kuvana vanhojen muotojen, vanhan Jumalan raunioilla. Kunnia meille että olemme Hänen jäsenensä repineet, nyt ovat ne tomuna ja tuhkana. Ja Hänen henkensä me olemme voittaneet omalla hengellämme, hänen henkensä on suistunut tyhjyyteen.

NAISTEN KUORO.

Onnellinen, onnellinen on profetan kihlattu. Me seisomme alhaalla ja kadehdimme hänen kunniaansa.

LEONARD.

Minä julistan uuden maailman, uudelle jumalalle luovutan taivaat. Vapauden ja hekuman Herra, rahvaan Jumala, jokainen koston uhri, jokainen tyrannin ruumis olkoon sinun alttarinasi. Verimeriin hukkukoot ihmissuvun vanhat kyyneleet ja kärsimykset — sen elämänä olkoon tästä lähtien onni — sen oikeutena tasa-arvoisuus — ja joka muuta luo, sille hirttonuora ja kirous.

MIESTEN KUORO.

Romahtanut on sorron ja ylpeyden rakennus. Ken siitä yhden kivenkään korjaa, sille kuolema ja kirous.

KASTETTU JUUTALAINEN (syrjään).

Jehovan häpäisijät, kolmasti syljen teidän perikadoksenne.

MIES.

Kotka, pidä lupauksesi, niin minä nostatan tähän heidän niskoilleen uuden kirkon Kristukselle.

ÄÄNIÄ SEKAISIN.

Vapaus — onni — hurraa — hei — hellerei — hurraa — hurraa.

PAPPIEN KUORO.

Missä ovat herrat, missä kuninkaat, jotka vielä äsken kuljeskelivat maan päällä valtikkoineen ja kruunuineen, korskeina ja tuikeina.

MURHAMIES.

Minä olen tappanut kuningas Aleksanterin.

TOINEN.

Minä kuningas Henrikin.

KOLMAS.

Minä kuningas Emanuelin.

LEONARD.

Kulkekaa pelottomina ja murhatkaa ilman tunnonvaivaa, sillä te olette valituista valitut, pyhistä pyhimmät, sillä te olette vapauden marttyrejä, vapauden sankareja.

MURHAMIESTEN KUORO.

Lähtekäämme yön pimeyteen pusertaen tikareja kourissamme, lähtekäämme, lähtekäämme.

LEONARD.

Herää, sulottareni.

(Kuuluu ukkonen.)

No, antakaa vastaus elävälle Jumalalle. Kohottakaa laulunne, tulkaa jälestäni kaikki, kaikki. Vielä kerran kierrämme ja tallaamme maahan kuolleen Jumalan temppelin.

Ja sinä, nosta pääsi, nouse ja herää.

NEITO.

Palan rakkautta sinuun ja Jumalaasi, koko maailmalle jaan rakkauteni — palan — palan.

MIES.

Joku on juossut hänen luokseen, vaipunut polvilleen, ponnistaa voimiaan, sopertaa jotain ja voihkii.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Minä näen, minä näen, se on kuuluisan filosofin poika.

LEONARD.

Mitä tahdot, Herman?

HERMAN.

Ylipappi, anna minulle pyhä voitelu murhatöihin.

LEONARD (uhripapeille).

Antakaa minulle öljy, tikari ja myrkky.

(Hermanille.)

Öljyllä, jolla ennen on voideltu kuninkaita, voitelen nyt sinut kuninkaita surmaamaan — entisten ritarien ja herrojen aseet panen herrojen hävittämiseksi sinun käsiisi — rintaasi ripustan medaljongin, myrkkyä täyden — minne ei rautasi ylety, siellä jäytäköön ja polttakoon myrkky tyrannien sisuksia. — Mene ja hävitä vanhat sukupolvet kaikista maan ääristä.

MIES.

Hän läksi liikkeelle ja nousee joukon etunenässä mäelle.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Väistykäämme tieltä.

MIES.

Ei, minä tahdon nähdä loppuun tämän unen.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Kolmasti sylkäisen sinua.

(Miehelle.)

Leonard saattaa tuntea minut, jalosukuinen herra. Katso miten suuri puukko riippuu hänen ryntäisillään.

MIES.

Peitä itsesi minun vaipallani — Mitä naisia ne ovat, jotka tanssivat edessämme.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Kreivittäriä ja ruhtinattaria, jotka ovat jättäneet miehensä ja siirtyneet meidän uskoomme.

MIES.

Muinoin ne olivat enkeleitäni. — Joukko on tulvinut kaikkialta hänen ympärilleen — hän on nyt hävinnyt näkyvistäni tungokseen, vain soitosta arvaan, että hän etenee meistä. Tule jälestäni, tuolta on meidän helpompi nähdä.

(Vetäytyy muurin jätteelle.)

KASTETTU JUUTALAINEN.

Voi, voi, voi, kuka hyvänsä voi huomata meidät täältä.

MIES.

Minä näen hänet taas. Toiset naiset tunkeilevat hänen jälestään kalpeina, mielettöminä, kouristuksissaan. Filosofin poika suu vaahdossa pudistelee tikaria. — He tulevat nyt pohjoisen tornin raunioille.

He pysähtyivät — tanssivat soraläjässä — repivät maahan pystyynjääneitä holvikaaria — heittävät kipunoita kaatuneille alttareille ja risteille. Liekit nousevat ja ajavat savupatsaita edellään. Voi teitä, voi teitä.

LEONARD.

Voi ihmisiä, jotka vielä kumartavat kuollutta Jumalaa.

MIES.

Mustat peikot kääntyvät tänne ja tulevat kiireesti meitä kohti.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Voi Abraham!

MIES.

Kotka, eihän toki hetkeni liene vielä tullut?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Me olemme hukassa.

LEONARD (pysähtyy kulkiessaan ohi).

Mikä mies sinä olet, veli, jolla on kasvot noin korskeina? Miksi et liity seuraamme?

MIES.

Olen kiiruhtanut kaukaa kuultuani teidän kumousliikkeenne herätyshuudon. Olen espanjalaisen klubin murhaaja ja vastikään saapunut.

LEONARD.

Entä tuo toinen, miksi hän on piilottanut päänsä viittasi poimuihin?

MIES.

Hän on nuorempi veljeni. Hän on antanut sanan, ettei näytä kasvojaan ihmisille ennenkuin on surmannut vähintään jonkin paronin.

LEONARD.

Kenen kuolemasta voit sinä itse ylpeillä?

MIES.

Vasta kaksi päivää ennen matkalle lähtöä antoivat vanhemmat veljeni minulle pyhän voitelun.

LEONARD.

Kuka sinulla sitten on mielessä?

MIES.

Sinä ensimäisenä, jos olet meille uskoton.

LEONARD.

Veli, sitä varten saat tästä tikarini.

(Vetää tikarin vyönsä alta.)

MIES (ottaa esiin oman tikarinsa).

Veli, siihen työhön omanikin riittää.

VÄKIJOUKON ÄÄNI.

Eläköön Leonard. Eläköön espanjalainen murhamies.

LEONARD.

Saavu huomenna johtaja-kansalaisen teltan luo.

PAPPIEN KUORO.

Tervehdimme sinua, vieraamme, vapauden hengen nimessä — sinun kädessäsi on osa pelastuksestamme. Ken taistelee taukoamatta, ken murhaa arkailematta, ken uskoo voittoon päivin ja öin, se vihdoin voittaa.

(Menevät ohi.)

FILOSOFIEN KUORO.

Me olemme kohottaneet ihmissuvun lapsuudestaan. Me olemme temmanneet totuuden pimeyden povesta kirkkauteen. Taistele sen puolesta, murhaa ja kaadu.

(Menevät ohi.)

FILOSOFIN POIKA.

Toveri ja veli, muinaisen pyhimyksen vadista juon sinun maljasi.
Näkemiin.

(Heittää vadin menemään.)

TYTTÖ (tanssien).

Murhaa minulle ruhtinas Juhana.

TOINEN.

Minulle kreivi Henrik.

LAPSET.

Me pyydämme kiltisti ylimyksen päätä.

TOISET.

Onnea ja menestystä tikarillesi.

TAITEILIJAIN KUORO.

Tähän goottilaisen temppelin raunioille me rakennamme uuden temppelin. Siinä ei saa olla kuvia eikä kuvapatsaita — holvit pitkistä tikareista, pylväät kahdeksasta ihmisen päästä, ja kunkin pylvään huippu kuin hiukset, joista veri tihkuu. Alttari yksin olkoon valkea ja vain yksi merkki sen päällä: vapauden lakki — hurraa!

TOISET.

Eteenpäin, eteenpäin, aamu jo sarastaa.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Hirttävät meidät heti. Missä on hirsipuu?

MIES.

Vaiti, juutalainen. He lentävät jo Leonardin jälestä eivätkä enää katsele meitä. — Luon viimeisen silmäyksen, kokoan vielä kerran ajatuksiini tuon kaaoksen, joka nousee ajan syvyyksistä, pimeyden helmasta minua ja kaikkia veljiäni tuhoamaan. Mielettömyyden ajamat, epätoivon repimät ajatukseni kiertävät koko voimallaan.

Jumalani, anna minulle voimaa, jota et ole koskaan minulta kieltänyt, ja minä suljen yhteen sanaan tämän uuden, äärettömän maailman, joka ei itse ymmärrä itseään. Mutta se sanani on tuleva koko tulevaisuuden runoudeksi.

ÄÄNI ILMASTA.

Sinä sepität draamaa.

MIES.

Kiitos neuvostasi. — Kostoa isieni häväistystä tomusta, kirous uusille
sukupolville. Niiden pyörre ympäröi minut, vaan ei vie mukaansa. —
Kotka, kotka, pidä lupauksesi. — Mutta nyt seuraa minua laaksoon pyhän
Ignatiuksen linnahautaan.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Päivä on jo lähellä. En lähde enää kauemmas.

MIES.

Näytä minulle tie, minä päästän sinut sitten.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Minne kuletat minua keskellä sumua ja raunioita, ohdakkeita ja tuhkaa?
Armahda minua, armahda.

MIES.

Eteenpäin, eteenpäin ja alas minun kanssani. Joukkojen viimeiset laulut vaikenevat takanamme. Siellä täällä enää liekehtii tulisoihtu. Näetkö noiden kalpeiden usvahöyryjen, noiden kosteiden puiden välissä menneisyyden varjoja, kuuletko noita valittavia ääniä?

KASTETTU JUUTALAINEN.

Usva peittää kaikki. Me kiidämme yhä alemmas.

HENKIEN KUORO METSÄSTÄ.

Itkekäämme Kristuksen tähden, poisajetun ja piinatun Kristuksen tähden.
Missä on jumalamme, missä on hänen kirkkonsa?

MIES.

Pian, pian miekan kahvaan ja taisteluun. Minä annan Hänet teille takaisin. Tuhansiin risteihin ristiinnaulitsen Hänen vihollisensa.

HENKIEN KUORO.

Me vartioitsimme alttareja ja pyhiä muistomerkkejä, kellojen kaiun kannoimme siivillämme uskoville, urkujen sävelissä soivat meidän äänemme, tuomiokirkon ikkunalasien väikkeessä, sen pilarien varjoissa, pyhän pikarin loisteessa, Herran Ruumiin siunaamisessa oli elämämme. Minne me nyt painamme päämme.

MIES.

Päivä kirkastuu kirkastumistaan. Heidän haamunsa haihtuvat aamuruskon säteissä.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Tuonne menee tiesi, siellä alkaa linnahauta.

MIES.

Hoi! — Jesus ja sapelini.

(Ottaen lakkinsa ja pistäen rahaa siihen.)

Ota muistoksi tämä ja tunnussana samalla kertaa.

KASTETTU JUUTALAINEN.

Olethan, jalosukuinen herra, sanallasi taannut turvallisuuden sille, joka tänään puoliyön aikaan…

MIES.

Vanha aatelismies ei toista sanaansa kahta kertaa. — Jesus ja sapelini.

ÄÄNI PENSAIKOSTA.

Maria ja sapelimme. — Eläköön herramme.

MIES.

Usko, tule minuun! — Hyvästi, kansalainen.

Usko, tule minuun! —Jesus ja Maria.

* * * * *

Yö. Pensaikko. Puita.

PANKRATIUS (väelleen).

Asettukaa kasvot nurmea vasten, maatkaa ääneti, tulta ei saa raapaista, ei edes piippuun. Ja heti ensimäisestä laukauksesta rientäkää minulle avuksi. Jollei laukausta kuulu, älkää liikahtako ennen selvää päivää.

LEONARD.

Kansalainen, vannotan sinua vielä kerran.

PANKRATIUS.

Pysy tuossa petäjässä kiinni ja ajattele siinä.

LEONARD.

Ota ainakin minut mukaasi. Hän on herra, hän on aristokratti ja petturi.

PANKRATIUS (käskien kädellään hänen jäämään).

Vanhat aatelismiehet pitävät joskus sanansa.

* * * * *

Pitkähkö huone. Vallasnaisten ja ritarien kuvia siellä täällä seinillä. Perällä pilari, jolla riippuu vaakuna kilpi. Mies istuu pienen marmoripöydän ääressä, jolla on lamppu, pari pistolia, ratsusapeli ja kello. Vastapäätä toinen pieni pöytä, hopeisia kannuja ja pikareja.

MIES.

Muinoin tähän samaan vuorokauden aikaan keskellä uhkaavia vaaroja ja samallaisia ajatuksia ilmestyi Brutukselle Cesarin henki.

Ja minäkin odotan nyt samallaista näkyä. Hetken kuluttua seisoo edessäni mies ilman nimeä, ilman esi-isiä, ilman suojelusenkeliä, mies, joka on noussut tyhjyydestä ja alkaa kenties uuden aikakauden, jollen minä syökse häntä nurinniskoin takaisin olemattomuuteen.

Esi-isäni, sytyttäkää minuun se henki, joka on tehnyt teidät maailman valtiaiksi, kaikki leijonasydämenne antakaa minun rintaani, ohimoittenne uljuus vuotakoon otsalleni. Usko Kristukseen ja Hänen kirkkoonsa, sokea, taipumaton, palava usko, teidän tekojenne innostaja maan päällä, kuolemattoman kunnian toivo taivaassa, laskeutukoon minun päälleni ja minä olen murhaava ja polttava viholliseni, minä sadan sukupolven poika, teidän ajatustenne ja toimienne, teidän hyveittenne ja paheittenne viimeinen perijä.

(Kello lyö kaksitoista.)

Nyt olen valmis.

(Nousee.)

ASEPUKUINEN PALVELIJA (astuu sisään).

Jalosukuinen herra, mies jonka piti tulla, on saapunut ja odottaa.

MIES.

Tulkoon sisään.

(Palvelija poistuu.)

PANKRATIUS (käyden sisään).

Tervehdin teitä, kreivi Henrik. — Sana kreivi kaikuu niin kummalliselta kurkussani. (Istuutuu, heittää pois viittansa ja vapauden-lakkinsa ja luo katseensa pylvääseen, jossa riippuu vaakuna.)

MIES.

Kiitos, että olet osoittanut luottamusta kodilleni. Vanhan tavan mukaan juon maljasi.

(Ottaa pikarin, juo ja antaa Pankratiukselle.) Vieraani,
ota vastaan.

PANKRATIUS.

Jollen erehdy niin noita punaisia ja sinisiä merkkejä nimitetään vaakunoiksi kuolleitten kielellä. Ne vähenevät vähenemistään maan pinnalta.

(Juo.)

MIES.

Jumalan avulla saat niitä pian nähdä tuhansittain.

PANKRATIUS (ottaen pikarin huuliltaan).

Sellainen se on vanha aateli: aina varma itsestään, ylpeä, itsepintainen, toivon elähyttämä, vaikkei ole enää äyriäkään rahaa, ei aseita eikä sotamiehiä. Uhkaileva kuin sadun kuollut kuskilleen hautausmaan portilla, Jumalaan uskova tai ainakin sitä teeskentelevä — sillä omaan itseensä on vaikea uskoa. Mutta näyttäkää minulle salamat, jotka ovat teidän puolustukseksenne lähetetyt, ja enkelien legionat, jotka ovat taivaasta laskeutuneet.

(Juo.)

MIES.

Saat nauraa omille sanoillesi! Ateismi on vanha laulu — minä odotin sinulta jotain uutta.

PANKRATIUS.

Saat nauraa omille sanoillesi. Minun uskoni on vahvempi ja suurempi kuin sinun. Huokaus, joka on tunkeutunut epätoivon ja tuskan läpi tuhansista rinnoista, käsityöläisten nälkä, maamiehen kurjuus, heidän vaimojensa ja tyttäriensä häpeä, ennakkoluulon ja horjunnan ja eläimellisen tottumuksen ikeeseen kytketyn ihmiskunnan alennus — kas siinä on uskoni ja Jumalani tällä hetkellä, siinä ajatukseni, siinä voimani, joka antaa heille leipää ja kunniaa ikuisiksi ajoiksi.

(Juo ja heittää pikarin.)

MIES.

Minä olen pannut turvani Jumalaan, joilta isäni ovat saaneet valtansa.

PANKRATIUS.

Ja koko elämäsi olet ollut paholaisen leikkikaluna.

Muuten jätän tämän asian teologien selvitettäväksi, jos ainoatakaan sen ammatin myyrää on vielä elossa koko seudulla. — Asiaan.

MIES.

Mitä sitten haluat minulta, sinä kansojen pelastaja, sinä kansalais-jumala?

PANKRATIUS.

Olen tullut tänne saadakseni tutustua sinuun — toiseksi, pelastaakseni sinut.

MIES.

Edellisestä olen kiitollinen, toisen voit jättää sapelini toimeksi.

PANKRATIUS.

Sapelisi samoin kuin Jumalasi on houretta. Tuhansien äänet ovat sinut tuominneet, tuhansien käsivarret ovat sinut kietoneet, maata on teille jäänyt muutama karpionala, joka tuskin riittää haudoiksenne. Kahtakymmentä päivää ette voi puolustautua. Missä ovat tykkinne, panssarinne, muonavaranne, ja lopuksi, missä on miehuus?…

Jos olisin sinun sijassasi, niin tietäisin mitä tekisin.

MIES.

Minä kuuntelen — näethän miten olen kärsivällinen.

PANKRATIUS.

Niin näetkös, kreivi Henrik, näin sanoisin minä Pankratiukselle:
Hyvä, minä lasken hajalleen joukkoni, ainoan joukkoni, en mene pyhän
Kolminaisuuden linnan avuksi, vaan säilytän sen sijaan nimeni ja
omaisuuteni, joiden koskemattomuuden takaat minulle sanallasi.

Kuinka vanha olet, kreivi?

MIES.

Kolmekymmentäkuusi, kansalainen.

PANKRATIUS.

Vielä korkeintaan viisitoista vuotta, sillä tuommoiset ihmiset eivät elä kauan — poikasi on lähempänä hautaa kuin nuoruutta — yksi poikkeus joukosta ei haittaa. Ole sinä sitten viimeinen kreivi näillä tasangoilla, hallitse kuolemaasi asti esi-isiesi talossa, käske maalauttamaan isiesi kuvia ja kaivertamaan vaakunoita. — Ja noita kurjia älä ajattele enää. Täyttyköön kansan tuomio mokomien kelvottomain yli.

(Kaataa itselleen toisen pikarin.) Terveydeksesi, viimeinen kreivi.

MIES.

Sinä loukkaat minua joka sanallasi. Näyttää kuin koettelisit, voitko tehdä minut orjaksesi riemujuhlasi päiväksi. Lakkaa, sillä minä en voi palkita hyvyyttäsi. Minun sanani suojelus turvaa sinut.

PANKRATIUS.

Pyhä kunnia, ritarillinen kunnia on astunut näyttämölle, tuo lakastunut rääsy ihmiskunnan lipussa. Oh, minä tunnen sinut, käsitän sinut perinpohjin. Sinä olet elämää täynnä, mutta liityt kuoleviin, sillä tahdot vielä uskoa kasteihin, mummon mummojen luihin, sanoihin isänmaa ja sensemmoisiin. Mutta sielusi sisimmässä tiedät itse, että veljiäsi kohtaa rangaistus ja rangaistuksen jälkeen unhotus.

MIES.

Ja sinuako ja joukkoasi taas jokin muu?

PANKRATIUS.

Voitto ja elämä. Tunnen vain yhden oikeuden ja sen edessä taivutan niskani, sillä oikeuden voimalla maailma kiitää yhä korkeammille radoille. Se oikeus on teidän turmionne ja huutaa nyt minun huulteni kautta:

»Koukkuselät, madon syömät, juoman ja ruuan täyttämät, antakaa tietä nuorille, nälkää nähneille ja voimakkaille.»

Mutta sinut tahdon minä pelastaa, sinut yksin.

MIES.

Turma sinut periköön tuon säälisi vuoksi. Minä myös tunnen sinun maailmasi ja sinut. Yön varjojen seasta olen katsellut ilakoivaa roskajoukkoa, jonka hartioilta sinä kurottaudut ylös. Olen nähnyt kaikki maailman vanhat rikokset uusiin pukuihin verhottuina, uutta tanssia pyörien — mutta heidän loppunsa on sama kuin tuhat vuotta sitten: tapainturmelus, paheet ja veri. Vaan sinä et ollut mukana, et suvainnut astua lastesi pariin, sillä sielusi syvimmässä sinä heitä halveksit. Muutama hetki enää, ja jollei järki sinusta pakene, niin sinä olet halveksiva omaa itseäsi.

Älä kiusaa minua kauempaa.

(Istuutuu vaakunansa alle.)

PANKRATIUS.

Minun maailmani ei ole vielä tuleentunut pellollaan, sen myönnän. Se ei ole vielä kasvanut jättiläiseksi, se himoitsee vielä leipää ja mukavuutta, — mutta tulee aika —

(Nousee, menee miehen luo ja nojautuu vaakunapylvääseen.)

Mutta tulee aika, jolloin se ymmärtää itsensä ja sanoo itsestään: »Minä olen», eikä ole oleva muuta ääntä maan päällä, joka voisi samoin vastata: »Minä olen.»

MIES.

Entä sitten?

PANKRATIUS.

Sukupolvesta, jota minä hallitsen, syntyy tahtoni voimasta heimo, viimeinen, korkein, tarmokkain. Maa ei ole vielä nähnyt sellaisia miehiä. He ovat vapaita ihmisiä, maan herroja äärestä ääreen. Koko maa tulee olemaan yhtenä kukoistavana kaupunkina, yhtenä onnellisena kotina, yhtenä ainoana rikkauksien ja teollisuuden työpajana.

MIES.

Sanasi valhettelevat, mutta kasvosi ovat liikkumattomat, kalpeat, ne eivät jaksa näytellä innostusta.

PANKRATIUS.

Älä keskeytä, sillä on ihmisiä, jotka ovat polvillaan pyytäneet minulta näitä sanoja, mutta minä en ole heille niitä lausunut.

Siellä lepää Jumala, jonka ei enää kuoleman pidä, Jumala, joka aikain työllä ja tuskalla on temmaistu verhoistaan. Hänet ovat valloittaneet taivaasta hänen omat lapsensa, jotka hän kerran heitti hajalleen maan päälle vaan jotka nyt ovat löytäneet ja ottaneet vastaan totuuden. Ihmiskunnan Jumala on ilmennyt heille.

MIES.

Vaan meille vuosisatoja sitten. Hänen kauttaan on ihmiskunta jo lunastettu.

PANKRATIUS.

Iloitkoon ihmiskunta, jos voi, sellaisesta lunastuksesta — kurjuudesta, jota on kestänyt kaksituhatta vuotta, aina Hänen kuolemastaan ristillä.

MIES.

Olen nähnyt, pilkkaaja, sen ristin vanhassa Roomassa. Hänen jaloissaan makasivat sinua väkevämmät voimat tomuna, sata sinun kaltaistasi jumalaa lojui tomussa uskaltamatta nostaa vaivaista päätään Hänen puoleensa, ja Hän seisoi korkealla, pyhät kädet ojennettuina itään ja länteen, pyhä otsa auringon kullassa sädehtien. Kaikki todisti Hänet maailman Herraksi.

PANKRATIUS.

Vanha loru, ontto kuin vaakunasi kalahdus.

(Lyö kilpeen.)

Mutta minä olen jo kauan sitten lukenut ajatuksesi. Jos sinä osaat käsittää äärettömyyden, jos rakastat totuutta ja olet sitä vilpittömästi etsinyt, jos olet ihmiskunnan ihanteen mies etkä lellilaulujen kiehtoma lapsi, kuule, älä hylkää tätä pelastuksen hetkeä; verestä, jota tänään kumpikin vuodatamme, ei ole huomenna enää jälkeäkään, — viimeisen kerran sanon sinulle: jos olet se, mikä näytit olevasi ennen, nouse, jätä kotisi ja seuraa minua.

MIES.

Sinä olet perkeleen nuorempi veli.

(Nousee ja kulkee edestakaisin huonetta pitkin.)

Turhia haaveita — kuka ne täyttää? Adam kuoli erämaassa, me emme palaa paratiisiin.

PANKRATIUS (syrjään).

Olen taivuttanut sormeni vasten hänen sydäntään ja löytänyt runouden hermon.

MIES.

Edistys, ihmiskunnan onni — olen minäkin siihen kerran uskonut: tässä olen, ottakaa pääni, kun vaan… Mutta ei enää. Sata vuotta, kaksisataa vuotta sitten onnellinen sovinto saattoi vielä… mutta nyt, olen siitä varma, nyt täytyy meidän murhata toisiamme, sillä nyt on kysymys heillä vain sukukunnan vaihtumisesta.

PANKRATIUS.

Voi voitettuja. Älä epäröi, sano vain kerran »voi!» ja voita meidän kansamme.

MIES.

Oletko tutkinut kaikki Kaitselmuksen tiet? Onko se näkyvässä muodossa asettunut yöllä telttasi ovelle ja jättiläiskädellään siunannut sinut, tai oletko kuullut Sen äänen sydänpäivällä, jolloin kaikki ovat nukkuneet helteessä ja sinä yksin olet mietiskellyt, kun niin varmana uhkailet minua voitolla, sinä maan tomusta tehty ihminen kuten minäkin, ensimäisen oivan luodin, ensimäisen kelpo iskun vanki.

PANKRATIUS.

Älä anna turhan toivon itseäsi pettää, sillä ei lyijy minuun satu eikä rauta koske niinkauan kuin yksikään teistä vastustaa minun asiatani. Ja mitä myöhemmin tulee, se ei kuulu teihin.

(Kello lyö.)

Aika pitää pilanaan meitä kumpaakin. Jos olet elämään uupunut, niin säästä ainakin oma poikasi.

MIES.

Hänen puhdas sielunsa on jo taivaaseen pelastettu, maan päällä odottaa häntä isänsä kohtalo.

(Pusertaa käsillään päätään ja nousee.)

PANKRATiUS.

Olet siis hylännyt?

(Hetken äänettömyys.)

Sinä olet vaiti, mietit. Hyvä, miettiköön se, joka seisoo haudan partaalla.

MIES.

Olet kaukana salaisuuksista, jotka sinun ajatustesi äärien takaa saapuvat nyt sieluni syvyyteen. Ruumiin maailma kuuluu sinulle, lihota sitä ruualla, huuhtele verellä ja viinillä, mutta kauemmas älä mene, ja pois, pois minun luotani.

PANKRATIUS.

Pelkän ajatuksen ja sen muotojen palvelija, pikkutarkka ritari, häpeä sinulle — katso minuun. Ajatukset ja muodot ovat vahaa minun käsissäni.

MIES.

Hyödytöntä, sinä et ymmärrä minua koskaan, sillä jokikinen esi-isistäsi on haudattu yhteen läjään roskaväen kanssa kuolleena esineenä eikä ihmisenä, jolla on oma voimansa ja sielunsa.

(Ojentaa kätensä muotokuvia kohti.)

Katsahda noihin kuviin. Isänmaan, kodin, syntymäseudun ajatus, tuo sinun vihaamasi ajatus on uurtein piirretty heidän otsalleen, ja mikä heissä on elänyt ja ollut, elää nyt minussa. Mutta sano sinä, mies, minulle missä on maasi. Illalla levität telttasi vieraan talon raunioille, aamulla varhain panet sen kokoon ja vaellat eteenpäin. Tähän saakka et ole löytänyt itsellesi kotiliettä etkä ole löytävä ennenkuin sadat ihmiset alkavat toistaa minun jälestäni: »kunniaa isillemme».

PANKRATIUS.

Niin, kunnia esi-isillesi niin maan päällä kuin taivaassa — niitä kannattaa todellakin ajatella.

Tuo ukko ampui noita-akkoja puista ja kärvensi juutalaisia elävältä. — Tuo, jolla on sinetti kädessä ja jonka allekirjoituksena on kansleri , väärensi asiakirjoja, poltti arkistoja, lahjoi tuomareja, myrkyllä joudutti perinnönsaantia — siitä ovat kotoisin kyläsi, tulosi, mahtisi. — Tuo mustaverinen, jolla on palava katse, on harrastanut salavuoteutta ystäviensä kodeissa. Tuo kultataljainen, yllään italialainen rautapaita, palveli tietenkin ulkomailla, ja tuo kalpea tummakutrinen rouva turmeli itsensä huonepoikansa kanssa. Tuo nainen tuossa lukee rakastettunsa kirjettä ja hymyilee, sillä yö on lähellä. Tuo tuossa, koira hienossa sylissään, oli kuningasten jalkavaimo. Sieltä ne lähtevät teidän keskeymättömät ja tahrattomat sukuluettelonne. — Pidän tuosta, jolla on vihreä viitta. Hän joi ja metsästeli aatelisveljiensä kanssa ja lähetti koiransa talonpoikien mukana ajamaan hirveä. Koko maakunnan villitys ja onnettomuus. Siinä on teidän järkenne ja voimanne. — Mutta tuomion päivä on lähellä, ja sinä päivänä lupaan teille muistavani jok'ikistä teistä, jok'ikistä esi-isäänne, jok'ikistä kerskaustanne.

MIES.

Erehdyt, porvarin poika. Et sinä eikä kukaan väestäsi eläisi, jollei sitä olisi elättänyt isieni armo ja suojellut heidän valtansa. He antoivat teille hädän hetkellä viljaa, ruton aikana järjestivät sairashuoneita, ja kun te villeistä elukoista vartuitte lapsiksi, pystyttivät he teille temppelejä ja kouluja — sodan aikana vaan jättivät kotiin, tietäen, ettei teistä ole sotatantereelle.

Sanasi särkyvät heidän kunniaansa vasten kuten muinoin pakanain nuolet heidän pyhiin panssareihinsa. Ne eivät koske edes heidän tomuaan, ne häviävät kuin vimmaisen koiran ulvonta, kun se suu vaahdossa juoksee kunnes kuolee jonnekin tielle. — Vaan nyt on sinun jo aika lähteä talostani. Vieras, päästän sinut vapaasti menemään.

PANKRATIUS.

Näkemiin Pyhän Kolminaisuuden valleilla. Ja kun teiltä loppuvat luodit ja ruuti…

MIES.

Niin lähenemme toisiamme sapelin ylettyville. Näkemiin.

PANKRATIUS.

Me olemme kuin kaksi kotkaa — mutta sinun pesäsi on salaman lävistämä.

(Ottaa viitan ja vapauden-lakin.)

Astuessani tämän kynnyksen yli jätän sille kirouksen, jonka se on vuosiensa tähden ansainnut. Ja sinut ynnä poikasi pyhitän häviölle.

MIES.

Hoi, Jakob!

(Jakob tulee.)

Opasta tämä mies minun viimeisiin vartioihini saakka mäelle.

JAKOB.

Siihen Herra minua auttakoon.

(Menee.)

IV

Pyhän Kolminaisuuden torneista kaikille mäkien kukkuloille, oikealle, vasemmalle, taakse ja eteen leviää luminen, kalpea, liikkumaton, äänetön usva, haamu valtameren, jolla kerran on ollut rantansa siellä missä nuo mustat, terävät, rosoiset huiput kohoavat, ja syvyytensä siellä missä on laakso, jota ei näy, ja aurinko, joka ei vielä ole noussut näkyviin.

Autiolta granittisaarelta nousevat linnan tornit, jotka ovat kallioon isketyt muinaisten ihmisten työllä ja kallioon kiinnikasvettuneet kuin ihmisenrinta kentaurin selkärankaan. Niiden yllä liehuu sotalippu, ypö yksin yli kaiken muun, harmahtavan sinen keskellä.

Uinuvat kentät alkavat vähitellen herätä. Ylhäällä kuuluu tuulten huminaa, alhaalla näkyy pilkistävä säde, ja musta pilvilauma kiitää tätä höyrymerta pitkin.

Toisia ääniä, ihmisääniä sekoittuu silloin tuohon katoavaan myrskyyn ja sumuröykkiöiden kiidättäminä häipyy linnan valleihin.

Näkyy rotko lohjenneitten sumukenttäin alta.

Mustaa on sen syvyydessä, ihmispäistä mustaa. Koko laakso on niiden peittämä kuin meren pohja kivien.

Aurinko nousee vuorten takaa kallioille, kullassa kiitävät pois, kultaan sulavat pilvet, ja mitä enemmän niitä katoaa, sitä selvemmin kuuluvat huudot, sitä paremmin näkyvät alhaalta tulvivat joukot.

Vuorilta ovat sumut jo kohonneet ja haihtuvat nyt taivaan siniseen tyhjyyteen. Pyhän Kolminaisuuden rotko on täynnä välkkyväin aseitten valoa, ja väki rientää kaikkialta sinne kuin viimeisen tuomion kentälle.

Tuomiokirkko Pyhän Kolminaisuuden linnassa. Herroja, senattoreja, neuvosherroja istuu molemmin puolin, kukin jonkin kuninkaan tai ritarin kuvapatsaan juuressa. Kuvapatsaiden takana joukottain aatelistoa. Perällä suuren alttarin edessä arkkipiispa kullatulla istuimellaan, miekka polvilla. Alttarin ääressä pappien kuoro. Mies seisoo kynnyksellä hetkisen, lähtee sitten hitaasti kulkemaan arkkipiispaa kohti lippu kädessä.

PAPPIEN KUORO.

Me sinun viimeiset palvelijasi, Sinun Poikasi viimeisessä kirkossa rukoilemme Sinua isäimme kunnian tähden: vihollisistamme pelasta meidät, Herra!

ENSIMÄINEN KREIVI.

Katso miten ylpeästi hän katselee kaikkiin.

TOINEN KREIVI.

Luulee maailman mullistaneensa.

KOLMAS KREIVI.

Ja hän vasta viime yönä pääsi tunkeutumaan moukkien leirin läpi.

ENSIMÄINEN KREIVI.

Sata kaatoi, vaan omiaan kaksisataa menetti.

TOINEN KREIVI.

Älkäämme antako hänen päästä päälliköksi.

MIES (polvistuu arkkipiispan eteen).

Sinun jalkaisi juureen lasken minä saaliini.

ARKKIPIISPA.

Pane vyöllesi tämä miekka, jonka pyhän Florianuksen käsi on siunannut.

ÄÄNIÄ.

Eläköön kreivi Henrik, eläköön!

ARKKIPIISPA.

Ja ota pyhän Ristin merkin kautta päällikkyys tässä linnassa, meidän viimeisessä valtakunnassamme. Kaikkien tahdosta nimitän sinut johtajaksi.

ÄÄNIÄ.

Eläköön, eläköön!

ERÄS ÄÄNI.

En hyväksy!

TOISIA ÄÄNIÄ.

Pois, pois, ulos ovesta! — Eläköön Henrik!

MIES.

Jos kenellä on jotain minua vastaan muistuttamista, astukoon esiin älköönkä piiloittautuko väkijoukkoon.

(Hetken äänettömyys.)

Isä, minä otan vastaan tämän miekan, ja antakoon Jumala minulle pikaisen, ennenaikaisen lopun, jollen sillä kykene teitä suojelemaan.

PAPPIEN KUORO.

Anna hänelle voimaa, anna hänelle Pyhä Henkesi, Herra. Vihollisistamme pelasta meidät, Herra!

MIES.

Nyt vannokaa kaikki, että tahdotte puolustaa esi-isienne uskoa ja kunniaa, että nälkä ja jano saavat näännyttää teidät kuolemaan, vaan ei häpeään, ei antautumiseen, ei ainoankaan teidän Jumalallenne tai teille kuuluvan oikeuden luovuttamiseen.

ÄÄNIÄ.

Vannomme.

(Arkkipiispa polvistuu ja kohottaa ristiä. Kaikki polvistuvat.)

KUORO.

Valanrikkojan ylitse tulkoon Sinun vihasi. Pelkurin ylitse tulkoon
Sinun vihasi. Kavaltajan ylitse tulkoon Sinun vihasi.

ÄÄNIÄ.

Vannomme.

MIES (ottaa miekan).

Nyt lupaan teille kunnian — voittoa pyytäkää Jumalalta.

(Poistuu joukon ympäröimänä.)

Pyhän Kolminaisuuden linnan piha. Mies. Kreivejä. Paroneja. Ruhtinaita.
Pappeja. Aatelistoa.

KREIVI (vie miehen syrjään).

Kuinka, onko kaikki hukassa?

MIES.

Ei kaikki, jollei vaan miehuutenne lopu ennen aikojaan.

KREIVI.

Ennen mitä?

MIES.

Ennen kuolemaa.

PARONI (vie hänet syrjään toisaannepäin).

Kreivi, kerrotaan että sinä olet nähnyt sen julman ihmisen. Onko hänellä pisaraakaan sääliä kohtaamme, kun joudumme hänen käsiinsä?

MIES.

Totisesti sanon sinulle, ettei yksikään isistäsi ole kuullut sellaisesta säälistä: sitä nimitetään hirsipuuksi.

PARONI.

Pitää puolustautua minkä voi.

MIES.

Mitä ruhtinas sanoo?

RUHTINAS.

Pari sanaa kahden kesken.

(Menevät syrjään.)

Se on kaikki paikallaan laumaa varten, mutta — meidän kesken — onhan päivänselvää, ettemme kykene puolustautumaan.

MIES.

Mitä on siis tehtävä?

RUHTINAS.

Sinut on valittu johtajaksi ja siksi on sinun ryhdyttävä sovitteluihin.

MIES.

Hiljaa, hiljaa!

RUHTINAS.

Miksi?

MIES.

Siksi, että sinä korkea-arvoisa ruhtinas olet jo kuolemaan vikapää.

(Kääntyy joukon puoleen.)

Ken hiiskahtaakaan antautumisesta, hänet rangaistaan kuolemalla.

KAIKKI.

Kuolemalla, kuolemalla. — Eläköön!

(Menevät.)

* * * * *

Pylväskäytävä linnassa. Mies. Jakob.

MIES.

Missä on poikani?

JAKOB.

Hän on istuutunut vanhan vankilan kynnykselle pohjoisessa tornissa ja laulaa ennustuksiaan.

MIES.

Miehitä lujimmin Eleonoran vallitorni, pysy itse siellä ja aina muutaman minutin perästä tähystele kapinoivain leiriä.

JAKOB.

Kannattaisipa, Herra minua auttakoon, antaa miehillemme lasi viinaa yllykkeeksi.

MIES.

Jos tulee tarvis niin käske avaamaan myöskin kreiviemme ja ruhtinaittemme viinikellarit.

(Jakob menee.)

(Mies nousee muutamia portaita ylemmäs aivan sotalipun alle, tasaiselle multavallille.)

Terästynein silmin, sydän täynnä vihaa katselen teitä, viholliseni. Nyt en enää turhin sanoin, voimattomin innoin ole kanssanne taisteleva, vaan raudoin ja miehin, jotka ovat antautuneet johtoni alle.

Miten ihanaa on olla herrana ja valtiaana, vaikkapa edes kuolinvuoteelta katsella ympärilleen liittynyttä vierasta tahtoa, ja teitä vastustajani, jotka olette rotkoon suistuneet ja sen syvyydestä huudatte minun puoleeni, kuten kadotetut huutavat taivaan puoleen.

Muutama päivä vielä, eikä kenties enään ole olemassa minua eikä ketään niistä kurjista, jotka ovat suuret esi-isänsä unhoittaneet. Oli miten oli, joku päivä on vielä jälellä, minä käytän heitä omaksi tyydytyksekseni, olen hallitseva, taisteleva, elävä. Se on viimeinen lauluni!

Aurinko vaipuu kallioiden taa pitkässä mustassa usvaisessa ruumisarkussaan. Välkehtivä veri virtaa kaikkialta laaksoon. Kuolemani ennustähdet, tervehdin teitä vilpittömämmin ja avonaisemmin sydämin kuin koskaan ennen olen tervehtinyt ilon, hurmaannuksen ja rakkauden lupauksia.

Sillä en ole kurjan teon, juonien tai laskelmien kautta saavuttanut toivomusteni päätä, vaan yhtäkkiä, arvaamatta, kuten alati olin haaveillut.

Ja nyt seison tässä ikuisen unen äärellä, kaikkien niiden johtajana, jotka vielä eilen olivat minun vertaisiani.

* * * * *

Tulisoihtujen valaisema linnan huone. Orcio istuu vuoteellaan. Mies astuu sisään ja panee aseensa pöydälle.

MIES.

Käske jättämään sata miestä vallituksille. Loput levätkööt niin pitkän tappelun jälkeen.

ÄÄNI OVEN TAKAA.

Siihen Herra minua auttakoon.

MIES.

Varmaan olet kuullut laukauksia ja ryntäyksemme melskettä, mutta älä ole huolissasi, lapseni, emme me vielä tänään eikä huomenna joudu vihollisen käsiin.

ORCIO.

Kuulin, vaan se ei koskenut sydämeeni — humu on kiitänyt ohi ja on nyt jäljettömissä. Kokonaan toinen asia panee minut vapisemaan, isä.

MIES.

Sinä olet ollut peloissasi minusta.

ORCIO.

En, sillä tiedän ettei sinun hetkesi ole vielä tullut.

MIES.

Olemme kahden. Paino on pudonnut sielustani täksi päiväksi, sillä tuolla laaksossa venyvät surmattujen vihollistemme ruumiit. Kerro minulle kaikki ajatuksesi, minä kuuntelen sinua kuin muinoin kodissamme.

ORCIO.

Tule jälestäni, jälestäni, isä. Tuolla toistuu joka yö viimeinen tuomio.

(Menee muurin sala-ovelle ja avaa sen.)

MIES.

Minne sinä menet? Kuka on sinulle neuvonut tuon käytävän? Siellä on ikuisesti pimeitä komeroita. Siellä mätänevät muinaisten uhrien luut.

ORCIO.

Missä sinun luonnollinen silmäsi ei eroita aurinkoa, siellä osaa minun henkeni kulkea. Pimeydet, menkää pimeyksiin.

(Laskeutuu alas.)

* * * * *

Maanalaisia komeroita. Rautaristikoita, jalkarautoja, rikki menneitä kidutusesineitä maassa. Mies tulisoihtu kädessä paaden vieressä, jolla Orcio seisoo.

MIES.

Astu alas, minä rukoilen sinua, astu alas luokseni.

ORCIO.

Etkö kuule heidän ääniään, etkö näe heidän haamujaan?

MIES.

Haudan hiljaisuus — ja tulisoihdun valo valaisee vain muutaman askeleen edessämme.

ORCIO.

Ne lähenevät yhä, ne käyvät yhä näkyvämmiksi, ne tulevat ahtaiden holvien alta toinen toisensa jälkeen ja istuutuvat tuonne perälle.

MIES.

Sinun mielettömyydessäsi on minun tuomioni. Sinä hourit, lapseni, ja hävität minun voimani juuri kun niitä niin tarvitsisin.

ORCIO.

Näen hengelläni heidän kalpeat haamunsa juhlallisina kokoontuvan viimeiselle tuomiolle. Syytetty saapuu jo paikalleen ja hiipii kuin usva.

ÄÄNIEN KUORO.

Voimalla, jonka me saanehet oomme kärsimästämme, me muinoin kahlitut, kiusatut, piestyt, me revityt raudoin ja juotetut myrkyin ja haudatut alle tiilein ja soran, nyt kiusatkaamme ja tuomitkaamme, tuomitkaamme ja kadottakaamme — ja saatanan valtahan luovuttakaamme.

MIES.

Mitä näet?

ORCIO.

Syytetty — syytetty vääntelee käsiään.

MIES.

Kuka hän on?

ORCIO.

Isä, isä!

ÄÄNI.

Sinuun loppuu kirottu suku. Sinuun, viimeiseen, on se koonnut kaiken voimansa, kaiken intohimonsa ja kaiken ylpeytensä, ainiaaksi kuollakseen.

ÄÄNTEN KUORO.

Siksi ettet mitään rakastanut, et mitään kunnioittanut paitsi itseäsi, paitsi itseäsi ja ajatuksiasi, olet kadotettu, kadotettu ainiaaksi.

MIES.

En voi mitään nähdä, mutta kuulen maan alta, maan yltä ja sivuilta huokauksia ja valituksia, ennuslauseita ja uhkauksia.

ORCIO.

Hän korotti nyt päänsä kuten sinä, isä, kun olet vihoissasi, ja vastasi ylpein sanoin kuten sinä, isä, kun halveksit.

ÄÄNTEN KUORO.

Turhaan, turhaan. Ei ole hänelle pelastusta maan päällä eikä taivaassa.

ERÄS ÄÄNI.

Muutama päivä vielä maallista, katoavaista kunniaa, jonka esi-isäsi riistivät minulta ja veljiltäni — vaan sitten hukut sinä ja sinun veljesi eikä sinun tomuasi saata hautakellot eikä ystäväin ja sukulaisten valitukset, niinkuin ei saattanut meitäkään tällä samalla murheen kalliolla.

MIES.

Kyllä tunnen teidät, kurjat henget, virvatulet, jotka juoksentelette enkeliparvien keskellä.

(Astuu muutamia askeleita eteenpäin.)

ORCIO.

Isä, älä putoa syvyyteen. Kristuksen pyhän nimen kautta vannotan sinua, isä.

MIES (kääntyen).

Kerro, kerro kenet näet.

ORCIO.

Se on haamu.

MIES.

Kenen?

ORCIO.

Tuo tuossa olet sinä, kalmankalpeana, kahlehdittuna. Nyt he kiduttavat sinua — minä kuulen sinun voihkeesi.

(Vaipuu polvilleen.)

Anna minulle anteeksi, isä. — Äiti tuli keskellä yötä ja käski…

(Vaipuu tainnoksiin.)

MIES (ottaa hänet syliinsä).

Tämä vielä puuttui — haa! oma lapseni on tuonut minut helvetin kynnykselle. Maria, lepyttämätön henki. Jumalani! Ja Sinä toinen Maria, jota olen niin paljon rukoillut.

Siellä alkaa kipujen ja pimeyden loppumattomuus. Takaisin — minun täytyy vielä taistella ihmisten kanssa — sitten ikuinen taistelu.

(Juoksee pois poikansa kanssa.)

ÄÄNTEN KUORO (etäältä).

Siksi, ettet mitään rakastanut, et mitään kunnioittanut paitsi itseäsi, paitsi itseäsi ja ajatuksiasi, olet sinä kadotettu, kadotettu ainiaaksi.

* * * * *

Pyhän Kolminaisuuden linnan sali. Mies. Naisia, lapsia, muutamia vanhuksia ja kreivejä polvillaan hänen edessään. Risti-isä seisoo salin keskellä. Väkijoukko perällä. Riippumaan pantuja aseita, goottilaisia pilareja, koristeita, ikkunoita.

MIES.

Ei, poikani kautta, vaimo-vainajani kautta, ei, minä sanon vielä kerran: ei.

NAISTEN ÄÄNIÄ.

Armahda. Nälkä polttaa omia ja lastemme sisälmyksiä, yöt päivät kalvaa meitä kauhu.

MIESTEN ÄÄNIÄ.

Vielä on tilaisuus, kuule lähettiä, älä laske lähettiä.

RISTI-ISÄ.

Koko elämäni on ollut kansalaispalvelusta enkä välitä sinun syytöksistäsi, Henrik. Jos olen ottanut vastaan lähetin viran, jota tänä hetkenä toimitan, niin siksi, että tunnen aikani ja ymmärrän sen oikean arvon. Pankratius on edustaja-kansalainen, niin sanoakseni…

MIES.

Pois näkyvistäni, vanhus.

(Syrjään Jakobille.)

Tuo tänne osastomme.

(Jakob poistuu. Naiset nousevat itkien. Miehet väistyvät muutaman askeleen päähän.)

PARONI.

Sinä olet vienyt meidät perikatoon, kreivi.

TOINEN.

Me kieltäydymme sinua tottelemasta.

RUHTINAS.

Me säädämme itse tuon kunnioitettavan kansalaisen kanssa linnan antautumisehdot.

RISTI-ISÄ.

Suuri mies, joka on lähettänyt minut, lupaa teille hengen, jos liitytte häneen ja tunnustatte ajan pyrkimyksen.

USEITA ÄÄNIÄ.

Me tunnustamme, tunnustamme.

MIES.

Kun valitsitte minut, vannoin minä kaatuvani näille muureille. Pidän sanani, ja te kaikki kaadutte minun kanssani.

Haa! te tahtoisitte vielä elää.

Haa! kysykää esi-isiltänne miksi he sortivat ja hallitsivat.

(Kreiville.)

Ja sinä, miksi näännytit alamaisiasi?

(Toiselle.)

Miksi kulutit sinä nuoren ikäsi korttipeliin ja matkoihin kauas isänmaastasi?

(Taas toiselle.)

Sinä matelit ylempien edessä, ylenkatsoit alempiasi.

(Eräälle naisista.)

Miksi et kasvattanut lapsiasi itsellesi puolustajiksi, ritareiksi? Nyt he kelpaisivat johonkin. Vaan sinä rakastelit juutalaisia, asianajajia — pyydä nyt heiltä elämää.

(Nousee ja ojentaa kätensä.)

Mikä kiire teillä on häpeään, mikä teitä niin viettelee tahraamaan viimeiset hetkenne? Eteenpäin toki ennen, minun jälessäni eteenpäin, arvoisat herrat, luoteja ja painetteja kohti, — eikä sinne missä hirsipuu ja äänetön mestaaja köysi kädessä odottaa kaulojanne.

MUUTAMIA ÄÄNIÄ.

Hyvin puhuttu. Luoteja ja painetteja kohti.

TOISIA ÄÄNIÄ.

Ei ole enään palastakaan leipää.

NAIS-ÄÄNIÄ.

Meidän lapsemme, teidän lapsenne.

USEITA ÄÄNIÄ.

On antautuminen. Sovitteluihin, sovitteluihin.

RISTI-ISÄ.

Lupaan teille elämänne, niin sanoakseni, personanne ja ruumiinne koskemattomuuden.

MIES (lähestyy risti-isää ja tarttuu häntä rintaan).

Lähettilään pyhä persona, mene kätkemään harmaa pääsi kastettujen juutalaisten ja suutarien telttoihin, etten tahraisi sitä omalla verelläsi.

(Sisään tulee ryhmä asestettua väkeä Jakobin johdolla.)

Ottakaa ja viekää maaliksenne tuo halpahintaisen opin uurtama otsa, samoin tuo vapauden lakki, joka sanojeni henkäyksestä vapisee tuossa aivottomassa päässä.

(Risti-isä katoaa näkyvistä.)

KAIKKI (yhtaikaa).

Kiinni hänet ja Pankratiuksen käsiin.

MIES.

Hetkinen vielä, arvoisat herrat.

(Kulkee sotilaasta sotilaaseen.)

Sinun kanssasi olen muistaakseni samoillut kauas vuoristoon metsästysretkille. Muistatko, kun nostin sinut kuilusta?

(Toisille.)

Teidän kanssanne jouduin haaksirikkoon Tonavan kallioille. Hieronymus,
Kristoffer, te olitte kanssani Mustalla merellä.

(Toisille.)

Teille rakennutin palaneiden mökkien sijalle uudet.

(Toisille.)

Te pakenitte luokseni pahaa herraanne. Sanokaa nyt, seuraatteko minua vai jätättekö minut yksin pilkka huulille, etten noin suuresta joukosta löytänyt ainoatakaan ihmistä.

KAIKKI.

Eläköön kreivi Henrik, eläköön!

MIES.

Mitä vielä on jälellä lihaa ja viinaa, se jakakaa heille. Ja sitten muureille.

KAIKKI SOTAMIEHET.

Viinaa, lihaa, ja sitten muureille.

MIES.

Mene heidän kanssaan ja ole tunnin kuluttua valmis taisteluun.

JAKOB.

Siihen Herra minua auttakoon.

NAIS-ÄÄNIÄ.

Pienokaistemme tähden kiroamme sinut.

TOISIA ÄÄNIÄ.

Isäimme tähden.

TOISIA ÄÄNIÄ.

Vaimojenne tähden.

MIES.

Ja minä teidät kurjan sielunne tähden.

* * * * *

Pyhän Kolminaisuuden vallit. Ruumiita ylt'ympäri. Pirstoutuneita tykkejä. Maassa aseita. Siellä täällä juoksee sotamiehiä. Mies nojaa vallitusta vasten. Jakob hänen vieressään.

MIES (työntäen sapelinsa huotraan).

Ei ole suurempaa riemua kuin leikkiä vaaraa ja voittaa aina, ja kun tulee tappion vuoro niin se ainoastaan yhden kerran.

JAKOB.

He ovat peräytyneet saatuaan viimeisen haulisateemme, mutta tuolla alhaalla he taas parveilevat ja palaavat pian hyökkäykseen. Turhaan — ei kukaan ole säädettyä kohtaloaan päässyt pakoon niin kauan kuin maailma on seissyt.

MIES.

Eikö ole enää raehauleja?

JAKOB.

Ei kuulia, ei sudenhauleja eikä raehauleja. Kaikki tyhjenee viimein.

MIES.

Tuo sitten tänne poikani syleilläkseni häntä vielä kerran.

(Jakob poistuu.)

Taistelun sauhu on sumentanut silmäni. Minusta näyttää kuin laakso kohoilisi ja kaatuisi takaisin. Kalliot pirstoutuvat sadoista saumoistaan ja risteilevät. Kummallisessa jonossa kulkevat myös ajatukseni.

(Istuu muurille.)

Ei kannata elää ihmisenä — eikä enkelinä. Muutaman vuosisadan kuluttua, samoin kuin me muutaman vuoden oltuamme olemassa, tunsi ensimäinen ylienkeli ikävää sydämessään ja himoitsi väkevämpiä voimia. On oltava joko Jumala tai olemattomuus.

(Jakob tulee Orcion kanssa.)

Ota mukaasi muutamia miehiämme, kierrä linnan salit ja aja muureille kaikki ketä tapaat.

JAKOB.

Pankkiirit, kreivit ja ruhtinaat.

(Menee.)

MIES.

Tule poikani. Pane kätesi tuohon minun kädelleni ja paina otsasi minun huulilleni. Äitisi otsa oli muinoin yhtä valkea ja pehmeä.

ORCIO.

Kuulin hänen äänensä tänään ennenkuin miehesi tarttuivat aseisiin. Hänen sanansa liitivät kevyesti kuin tuoksahdus, ja hän sanoi: »Tänä iltana istut minun vieressäni.»

MIES.

Mainitsiko hän edes nimeäni?

ORCIO.

Hän sanoi: »Tänä iltana odotan poikaani.»

MIES (syrjään).

Loppuvatko voimani tien päättyessä? Jumala siitä varjelkoon. Hetkinen rohkeutta — sitten saat pitää minua vankinasi läpi iankaikkisuuden.

(Ääneen.)

Poikani, anna anteeksi, että annoin sinulle elämän. Me eroamme — tiedätkö kuinka kauaksi?

ORCIO.

Ota minut äläkä jätä. Älä jätä, minä vedän sinut jälestäni.

MIES.

Meidän tiemme kulkevat erilleen. Sinä unohdat minut enkeliparvien keskessä, sinä et heitä ylhäältä minulle kastepisaraakaan, oi Yrjö, Yrjö, oma poikaseni!

ORCIO.

Mitä huutoja — minä aivan vapisen — yhä hurjemmin, yhä lähempänä. Tykkien ja pyssyjen pauke jyrisee, ennustettu viimeinen hetki saapuu luoksemme.

MIES.

Kiirehdi, kiirehdi, Jakob.

(Joukko asestettuja kreivejä ja ruhtinaita kulkee alapihan yli. Jakob sotamiehineen menee heidän jälkeensä.)

JONKUN ÄÄNI.

Olette antaneet aseiden palasia ja käskette taistelemaan.

TOINEN ÄÄNI.

Henrik, armahda meitä.

KOLMAS.

Älä aja meitä väsyneitä ja nälkäisiä muureille.

TOISIA ÄÄNIÄ.

Minne meitä ajetaan, minne?

MIES (heille).

Kuolemaan.

(Pojalleen.)

Tällä syleilyllä tahtoisin yhtyä sinuun iäksi. Mutta minun on meneminen toiseen suuntaan.

(Orcio kaatuu luodin satuttamana.)

ÄÄNI YLHÄÄLTÄ.

Tänne luokseni, puhdas henki! Tänne luokseni, poikaseni!

MIES.

Hei! Tänne luokseni, pieni väkeni.

(Vetää esiin miekan ja panee makaavan huulille.)

Terä on kirkas kuin äskenkin, henki ja elämä ovat kiitäneet pois yhtaikaa.

Hei, tänne, eteenpäin! He ovat tunkeutuneet jo sapelin ylettyville.
Takaisin kuiluun, vapauden pojat.

(Sekasortoa ja tappelua.)

* * * * *

Toinen puoli vallituksia. Kuuluu taistelun ääniä. Jakob pitkällään muurilla. Mies juoksee verissään hänen luokseen.

MIES.

Mikä sinun on, uskollinen vanhukseni?

JAKOB.

Maksakoon sinulle piru helvetissä itsepäisyytesi ja minun tuskani. Niin
Herra minua auttakoon!

(Kuolee.)

MIES (heittäen sapelinsa.)

En sinua enää tarvitse, väkeni on kaatunut, ja nuo tuolla polvillaan ojentavat käsiään voittajille ja änkyttävät armoa!

(Katselee ympärilleen.)

He eivät tule vielä tänne päin. On aikaa vielä, levätkäämme hetkinen.
Haa, he ovat jo päässeet pohjoisen tornin kimppuun, uutta väkeä on
tunkeutunut pohjoiselle tornille — katselevat eikö löydy kreivi
Henrikiä. — Täällä olen, täällä, mutta te ette pääse tuomareikseni.
Minä olen jo lähtenyt matkalle, minä astun Jumalan tuomiolle.

(Asettuu kuilun yli riippuvalle tornin jätteelle.)

Näen sen sysimustana, luokseni vyöryvinä pimeyden nummina, ijäisyyteni, rannattoman, saarettoman, loputtoman — ja sen keskellä Jumalan kuni auringon, joka ikuisesti paistaa, ijäti säteilee vaan ei mitään valaise.

(Siirtyy askeleen eteenpäin.)

He juoksevat, he näkivät minut. Jesus, Maria! Runous, ole kirottu sinä kuten itse olen ainiaaksi. Kädet, tulkaa ja lävistäkää nämä muurit.

(Syöksyy syvyyteen.)

* * * * *

Linnan piha. Pankratius. Leonard. Blanchetti joukkojen nenässä. Heidän edellään kulkee kreivejä ja ruhtinaita vaimoineen ja lapsineen rautoihin sidottuina.

PANKRATIUS.

Nimesi?

KREIVI.

Kristoffer Volsagunilainen.

PANKRATIUS.

Lausuit sen viimeisen kerran. Entä sinun?

RUHTINAS.

Vladislav, Tšarnolasin herra.

PANKRATIUS.

Lausuit sen viimeisen kerran, — ja sinun?

PARONI.

Aleksanteri Godalbergistä.

PANKRATIUS.

Poispyyhitty elävien kirjoista — mene!

BLANCHETTI (Leonardille).

Kaksi kuukautta ovat vastustaneet, vaikka aseet ovat kurjat ja vallitukset kelvottomat.

LEONARD.

Onko niitä siellä vielä paljon?

PANKRATIUS.

Minä jätän heidät kaikki sinulle. Vuotakoon heidän verensä maailman nähtäväksi. Vaan sille, joka sanoo minulle missä kreivi Henrik on, lahjoitan minä elämän.

USEITA ÄÄNIÄ.

Hän katosi aivan viime hetkessä.

RISTI-ISÄ.

Minä rupean nyt välittäjäksi sinun ja niiden arvoisain kansalaisten välille, jotka ovat laskeneet Pyhän Kolminaisuuden linnan avaimet sinun käsiisi ja ovat nyt vankejasi, suuri mies.

PANKRATIUS.

En tahdo tietää välittäjistä siinä missä olen omalla voimallani voittoni saavuttanut. Saat itse valvoa heidän kuolemaansa.

RISTI-ISÄ.

Koko elämäni on ollut tosi kansalaisen elämää, josta on paljon todistuksia, ja jos olen yhtynyt teihin niin en siksi että antaisin omat aatelisveljeni…

PANKRATIUS.

Kiinni tuo vanha viisastelija, pois! Samaan matkaan muiden kanssa.

(Sotamiehet piirittävät risti-isän ja vangit.)

Missä on Henrik? Eikö kukaan teistä ole nähnyt häntä elävänä tai kuolleena? Pussillinen kultaa Henrikistä — vaikkapa olisikin ruumiina.

(Joukko sotamiehiä laskeutuu muureilta.)

Ettekö te ole nähneet Henrikiä?

OSASTON JOHTAJA.

Johtaja-kansalainen, poikkesin kenrali Blanchetin käskystä vallien länsipuolelle juuri kun olimme saapumassa linnoitukseen ja näin vallitornin kolmannessa kaarroksessa haavoittuneen miehen seisomassa aseettomana toisen ruumiin ääressä. Käskin lisätä marssin kahta kiivaammaksi ottaaksemme hänet kiinni. Mutta ennenkuin olimme perillä, laskeutui mies hiukan alemmas, nousi huojuvalle kielekkeelle ja katseli hetken mielettömin katsein. Sitten ojensi hän kätensä kuin uija, joka aikoo heittäytyä sukeltamaan, ja ponnistihe kaikin voimin eteenpäin — me kuulimme kaikki kallionkamaraan putoavan ruumiin kumahduksen, ja tässä on sapeli, joka löytyi muutaman askeleen päästä.

PANKRATIUS (ottaen sapelin).

Veren jälkiä kahvassa. Alempana hänen sukunsa vaakuna.

Tämä on kreivi Henrikin sapeli. Hän yksin teistä on pitänyt sanansa.
Siksi kunnia hänelle, teloitusrauta teille.

Kenrali Blanchetti, pidä huolta linnan hajoittamisesta ja tuomion täyttämisestä.

Leonard!

(Astuu torniin Leonardin kanssa.)

LEONARD.

Niin monen unettoman yön jälkeen pitäisi sinun levätä, mestari.
Kasvoissasi näkyy väsymyksen jälkiä.

PANKRATIUS.

Ei ole vielä hetkeni levätä, lapseni, sillä vasta puolet työstäni on päättynyt heidän heittäessään henkensä. — Katso noita kenttiä, noita äärettömiä aloja, jotka ovat minun ja ajatukseni välillä. Nuo erämaat on kansoitettava, hakattava tieltä nuo kalliot, yhdistettävä nuo järvet, jaettava kullekin maa-alansa, että näille lakeuksille nousisi kaksi kertaa niin paljon elämää, kuin niissä nyt on kuolemaa. Muuten ei hävityksen työ tule lunastetuksi.

LEONARD.

Vapauden Jumala antaa meille voimia.

PANKRATIUS.

Mitä puhut Jumalasta — tässä jalka liukahtaa ihmisverestä. Kenen verta se on? Takanamme ovat linnan pihat — olemme yksin, mutta minusta tuntuu kuin joku kolmas olisi kerällämme.

LEONARD.

Kenties tuon surmatun ruumis.

PANKRATIUS.

Hänen uskollisen seuralaisensa ruumis, kuollut ruumis — mutta täällä hallitsee jonkun henki — entä tuo lakki — sama vaakuna on siinä. Katso tuonnemmas, kiveä, joka pistää kuilun yli — sillä paikalla pakahtui hänen sydämensä.

LEONARD.

Sinä kalpenet, mestari.

PANKRATIUS.

Näetkö tuolla, korkealla, korkealla?

LEONARD.

Terävän huipun yllä näen kaltevan pilven, johon auringon säteet sammuvat.

PANKRATIUS.

Kauhea merkki palaa siinä.

LEONARD.

Varmaan silmäsi pettävät.

PANKRATIUS.

Miljonajoukot kuuntelivat minua hetki sitten. Missä ovat joukkoni?

LEONARD.

Kuuletko heidän huutoaan? He huutavat sinua, he odottavat sinua.

PANKRATIUS.

Eukot ja lapset ovat lörpötelleet, että semmoinen on ilmestyvä, mutta vasta viimeisenä päivänä.

LEONARD.

Kuka?

PANKRATIUS.

On kuin lumivalkea patsas seisoisi kuilujen yllä — nojaa molemmin käsin ristiin kuten kostaja sapeliinsa — yhteenpunotuista salamoista orjantappurakruunu.

LEONARD.

Mikä sinua vaivaa? Mikä sinun on?

PANKRATIUS.

Tuon katseen salamasta voi elävänä kuolla.

LEONARD.

Puna pakenee pakenemistaan kasvoiltasi — menkäämme täältä — menkäämme.
Kuuletko minua?

PANKRATIUS.

Pane kätesi silmilleni, paina nyrkeilläsi silmäluomiani — eroita minut tuosta katseesta, joka musertaa minut tuhaksi.

LEONARD.

Onko nyt hyvä?

PANKRATIUS.

Sinulla on viheliäiset kädet — niinkuin hengellä, jolla ei ole luuta eikä lihaa, läpinäkyvät kuin vesi, läpinäkyvät kuin ilma. Näen kerrassaan kaikki.

LEONARD.

Nojaa minua vasten.

PANKRATIUS.

Anna minulle edes hiven pimeyttä.

LEONARD.

Voi, mestarini!

PANKRATIUS.

Pimeyttä, pimeyttä!

LEONARD.

Hoi, kansalaiset, hoi! Apuun, veljet demokratit. Hoi, apua, apua, auttakaa!

PANKRATIUS.

Galilæe vicisti.

(Vaipuu Leonardin syliin ja kuolee.)