The Project Gutenberg eBook of Häviävää Helsinkiä, by Toivo Tarvas

Suomenlahden helmi (Prologi).
Murtokadulla.
»Enkeltensävel».
Hautoja kohti.
Höyrylaivan palo.
Antti Peltari.
Kahviputka.
Vanha sauna.
Ottilia Silfverbäck.
Piilipuu (Epilogi).

SUOMENLAHDEN HELMI

Hän seisoo eräässä Helsingin edustalla olevassa merensaaressa korkean hotellirakennuksen ylimmällä parvekkeella. Keskipäivän aurinko loistaa täydellä terällään tänä heinäkuun kuumana päivänä. Häikäisevät auringon säteet kiloilevat kultana merellä, jota kevyt kesätuuli nostattaa pienille laineille, ja valaisevat voimallaan koko laajan näköalan.

Jos katsoo merelle päin, kukkii siellä saari saaren vieressä. Viaporin saariryhmästä suurin lukuisine rakennuksineen lepää rauhallisena ympärillä olevine pienempine saarineen niinkuin sotkaemo poikasineen jossain sisäjärven aurinkoisessa poukamassa, missä kytän luoti ei häiritse auringossa lekottelevien vesilintujen suloisen raukeata oloa. Mutta jos kiinnittää huomiotaan yksityiskohtiin, huomaa pian, että koko merenselkä poukamineen on täynnä liikettä ja elämää.

Lukemattomat höyrypurret halkovat aaltoja tupruttaen ilmoille sankkoja savupilviä, ja pienet purjealukset leppoisan tuulen kiidättäminä paistattavat valkoisia purjeitaan kesäauringossa. Mutta näköpiirin rajalla lepää raudanraskaina muutamia harmaita möhkäleitä tuijottaen joka suuntaan tykkiensä mustilla kaukoputkilla. Kaiken yllä heloittaa aurinko, ja meren ja taivaan välillä liitelee valkosiipisiä kalalokkeja vuoroin nousten ja laskien sekä päästäen ilmoille milloin nälän, milloin riemun synnyttämiä huudahduksia.

Hän katselee kauan tätä aavan merenselän ja sen lukemattomien poukamien elämää ja auringon säteiden leikkiä aalloilla. Hän katsoo ja katsoo…

Moni haikea ajatus ja muisto läikkyy hänen mielessänsä niinkuin meri, jonka kuvaa hän sieluunsa painaa. Mutta voimakkain kaikista ajatuksista on kaipaus vapauteen, ulos näköpiirin rannan taa, jossa aurinko aina paistaa… Hän on katsellut silmänsä uuvuksiin, niin että ohimoita pakottaa tässä häikäisevässä auringon paisteessa, ja lepuuttaaksensa silmiään hän suuntaa katseensa mannermaata kohti.

Hänen eteensä avautuu hurmaava näköala. Ikäänkuin Suomenlahden merenrannalle heittämä kaunis helmi hohtaa hänen edessään suuri kaupunki. Sen täydessä vihreydessä olevat lukemattomat puistot lepäävät rauhallisina, silmää viihdyttävinä täplinä tässä tuhansien rakennusten suuressa sikermässä.

Aurinko valaisee rakennusten päätyjä, ja tummat, kiiltävät katot sekä tuhannet akkunaruudut heijastelevat auringon kirkasta valoa. Hän saattaa selvästi nähdä, kuinka leveät, suorat kadut johtavat rantalaitureilta kaupungin sydämeen niinkuin suuret, vastakaivetut ojat hyvin viljellyillä vainioilla.

Ilma on niin seesteinen ja kirkas, että hän saattaa selvästi huomata vilkasta liikettäkin kaduilla. Eteenpäin rientävät ihmiset näyttävät täältä etäisestä korkeudesta muurahaispesän toimellisilta työntekijöiltä. Autot ja muut liikkuvat ajoneuvot muistuttavat suuria koppakuoriaisia tässä elämää ja liikettä täynnä olevassa järjellisten hyönteisten suuressa yhteiskunnassa…

Siellä täällä yli kattojen ja puistojen latvain kohoaa korkea torni, joka ikäänkuin nousseena elämän yläpuolelle nostaa runkoaan kohti jumaluutta upottaen kärkensä taivaan mittaamattomaan sineen, jonne ihmisen sielukin aina kaipaa…

Kaiken tämän, mitä hän näkee, yhdistää ehjäksi kokonaisuudeksi kaupungin ympärille kultavanteeksi kietoutunut aurinkoinen meri, ikäänkuin se olisi kihlannut toivikikseen tämän Suomenlahden merestä nousseen tyttären. Ja kaiken tuon kauneuden ja monivärisen helmihohteen yllä lepää tuhansien savutorvien ja lukemattomien katujen vähitellen nostattama siintävä huntu, joka lepää miltei liikkumattomana kaupungin yllä niinkuin vihille käyvän morsiamen huntu hänen kulmillansa…

Rannaton riemu valtaa hänet. Aikaisemmin herännyt kaipaus tuonne ulapalle näkörannan taa on kadonnut, ja hän tuntee sanomatonta onnea ja kiitollisuutta siitä, että tuo hurmaava kaupunki tuolla on hänen… Jo hänen syntymästään saakka sen sielu on sointunut samaan vireeseen hänen olemuksensa kanssa, sillä onhan hän osa tuosta kaupungista, jos kohtakin vain mitättömin murto-osa. Mutta siihen hän kuitenkin kuuluu — ‒ ‒

Merenhiomat rantakalliot siellä ovat hänen lapsuutensa uimarantoja, ja kaikki leikkitantereet ovat siellä. Hänen nuoruusvuosiensa kuutamounelmat kuuluvat sen puistoihin ja tanssisaleihin, ja hänen elämäntaistelunsa, surunsa ja ilonsa ovat tapahtuneet sen autereisen vaipan alla, joka nytkin värjyy kaupungin yllä… Siellä hän on syntynyt ja elänyt ja siellä hän toivoo löytävänsä viimeisen leposijansakin…

Hän istahtaa korkean parvekkeen leveälle kaidepuulle ja sulkee silmänsä katsellaksensa sisäisessä näkemyksessään edessään olevaa kaunista kaupunkia. Hän tietää, kuinka siellä muutamien katujen varsilla matalat puutalot laajoine, huonosti hoideltuine puistoineen uinuvat keskellä kaupungin melua ajastaikojen romanttista untaan, ja hän tietää myöskin mielipahakseen, että ne ovat häviävään Helsinkiin kuuluvina tuomitut pikaiseen kuolemaan.

Hän näkee kellertävistä lasiruuduista sisälle vanhoihin huoneisiin, joissa ikäloppuihmiset hiljaa liikkuvat vanhanaikuisten huonekalujensa keskellä…

Hänen sisäinen katseensa osuu esikaupunkien mutkikkaitten kujanteiden varsilla oleviin työläiskoteihin, ja sieltä se siirtyy aivan kaupungin reunamille, jossa metsä äänetönnä kuolee ja paljastaa korkeita kallioita, jotka louhitaan pois jättääkseen tilaa uusille kaduille.

Verkalleen joluu hänen katseensa keskikaupungin vilkasliikkeisimmille seuduille, joilla toisia taloja puretaan, toisia rakennetaan, ja kaikkien näiden ulkonaisten puuhien yhteydessä hän näkee kaupungin asukkaat eri tasoilta ja mitä erilaisimmissa tilanteissa…

Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan, sillä korkean parvekkeen portaita kiipesi meluava muukalaisjoukko, joka äänekkäästi ilmaisi ihastustaan nähdessään edessään olevan näköalan.

Hän ei tahtonut enempää kuunnella muukalaisten äänekkäitä ihastuksen ilmauksia, sillä hän ei kaivannut mitään vierasmaalaisia todistuksia siitä, että hänen edessään oleva kaupunki oli kaunis. Ylpeänä sydämessään siitä, että maan pääkaupunki oli ihana niinkuin Suomenlahden merenrannalle heittämä helmi, hän laskeutui alas parvekkeelta, sillä hänelle oli tullut vastustamaton halu todellisuudessa päästä unelmiensa kaupunkiin, sen erilaisten ihmisten pariin.

Mutta palatessaan kaupunkiin hän mietti kauan epätietoisena, oliko tämä maa sittenkään niin onnellinen…

MURTOKADULLA

Keskikaupunki, jossa vilkasliikkeiset pääkadut kulkivat pitkinä, yhdensuuntaisina viivoina seuraten uskollisesti toisiaan niinkuin rautatiekiskot, oli suuren liikkeen takia käynyt ahtaaksi ja epämukavaksi. Näitä pääkatuja katkovia poikkikatuja tuntui olevan liian harvassa, niitä oli saatava uusia, keinoilla millä hyvänsä.

Kaupungin yleisten töiden hallitus olikin päättänyt puhkaista läpi korkeitten kivimuurien uuden kulkureitin, maksoi mitä maksoi, ja paljon siihen puuhaan kuluikin sekä päänvaivaa että rahoja…

Vanha, noin seitsemänkymmenen korvilla oleva rappari Kristian Hartzell oli viisikolmattavuotiaan poikansa Vilhon kanssa purkamassa erästä nelikerroksista kivitaloa paikalla, johon »Murtokatua» rakennettiin.

Tämä tukeva kivitalo, jota hän nuoruusvuosinaan oli ollut rakentamassa ja joka kallioperustuksensa ja paksujen seiniensä nojalla hänen mielestään olisi voinut seistä siinä vaikka tuomiopäivään asti, oli nyt mitä kurjimmassa tilassa. Ruskea peltikatto oli revitty irti, ja käpristyneet, risareunaiset peltilevyt olivat sikin sokin pihalla niinkuin päremyllyn kupeella hylätyt susipäreet.

Ullakko ja ylin kerros olivat jo puretut. Muurien epätasaiset reunat muistuttivat jättiläissahanterää, josta muutamia hampaita on katkennut. Surkeilta ja avuttomilta näyttivät paljastuneet huoneiden seinät, sillä rakennusta ei oltu purettu kokonaan, se oli ikäänkuin leikattu poikki. Huoneistojen sisustat tulivat näkyviin niinkuin muurahaispesän kammiot, jotka ilkivaltainen, sydämetön ihmiskäsi on väkivaltaisesti saattanut päivänvaloon.

Repeytyneet, likaiset seinäpaperit lepattivat epätoivoisesti tuulessa. Taulujen ja huonekalujen jäljet antoivat katselijalle täyden kuvan asunnoissa valinneista huonekaluasetteluista.

Hartzellin sydäntä vihlaisi, kun hän katseli tätä hävityksen kauhistusta. Hän istui poikansa kanssa pihalla, erään lautakasan päällä suurustamassa. He söivät ääneti niukkaa aamiaistaan, jona oli pääasiallisesti kuiva leipä ja makkara. Palanpaineeksi he ryyppäsivät samasta himmentyneestä läkkikannusta heikkoa, hapanta kaljaa.

Hartzellista tuntui, niinkuin tuo hajoamaisillaan oleva kivimuuri lasittomine akkunoineen olisi muistuttanut hirvittävän suurta pääkalloa, jonka silmäreijistä aivot olivat valuneet ulos. Hänestä tuntui, niinkuin sen epäsäännölliset hampaat olisivat irvistelleet kuoleman ja häviön kaameata virnistystä…

— Mitä varten kaikki tämä? — ajatteli hän itseksensä ja huokasi syvään lopettaen syöntinsä. Samassa hänen katseensa kirkastui, sillä rakennusta ympäröivän lankkuaidan portille ilmestyi hänen nuorin lapsensa, Santra, joka oli tullut tuomaan Vilholle ja hänelle kahvia.

Santra oli yhdeksäntoistavuotias, punaposkinen tyttö, joka oli kauniisti puettu. Hän oli erään pankin palveluksessa, mutta vietti nyt kahden viikon kesälomaansa hoitamalla isänsä ja veljensä hunningolle joutunutta taloutta. Iloisesti nauraen hän tuli pihalle ja hyppeli ketterästi yli kalkin peittämien tiilikasojen ja heilutteli kädessään villasukkaan pistettyä posliinitulpallista limonaadipulloa.

— Tulitpa sinä tänäänkin, Santra. Enkös minä sinua kieltänyt, likaat vain vaatteesi täällä, ja onhan sinulla parempaakin tehtävää, — sanoi Hartzell lempeästi nuhdellen ja alkoi mielihyvällä hörppiä kuumaa kahvia pullosta, johon kerma tai oikeammin maito oli valmiiksi sekoitettu. Hän joi puolet pullon sisällyksestä ja tarjosi sitten sen Vilholle, joka paperossistaan pitkiä sauhuja vedellen nautinnolla joi loput siskon tuomasta kahvista.

Mieliala oli mitä parhain. Hartzellkin elpyi huolimatta päivänpaisteesta ja väsymyksestään ja suostui polttamaan Vilhon tarjoaman paperossinkin, vaikka hän aina periaatteen vuoksi soimasikin ankarasti poikaansa tämän suuresta rahan haaskauksesta. Vihdoin Hartzell oikaisi itsensä pitkäkseen korkean muurin pimennossa olevalle lastukasalle.

Hartzellia ei nukuttanut, hän vain muuten tunsi itsensä niin lopen väsyneeksi. Hänen ajatuksensa tuppasivat väkisinkin siihen yhteen ja samaan. — Miksikä näin hyvin rakennettu ja kestävä talo purettiin? Mokoman kadunko takia, niinkuin rakentamattomia maita ei olisi löytynyt kaduiksi. Siinä missä rakennus seisoi piti sen saada olla. Ei nykyaikana näin kunnollisia ja tukevia taloja pykättykään… Harakanpesiä ne nykyiset rakennukset olivat kaikki järjestänsä verrattuina oikeihin vanhan, hyvän ajan kivimuureihin. Ja nyt niitä revittiin vallan turhanpäiten. — Hän ihan kiihtyi sitä haaskausta ajatellessaan.

Nuorena poikana hän noin viisikymmentä vuotta sitten oli ollut rapparinopissa sen oikean miesten miehen, rappari Raskin johdolla. Siihen aikaan sitä osattiin tehdä työtä, ja rahoja tuli kanssa, niin että hurisi, mutta kyllä siinä urakassa heiluttiinkin ja hikoiltiin…

Rask oli ottanut koko rakennuksen urakalla sisältä rapattavaksi. Siinä lokakuussa se taksvärkki alkoi. Vastamuuratut, paksut tiiliseinät eivät vielä olleet täysin kuivuneet, kun yläkerran akkunareiät lyötiin laudoilla umpeen ja keskelle lautaluukkua pistettiin pieni, jostain vanhasta rakennuksesta otettu lasiruutu. Eihän siinä paljon valoa tarvittukaan, sillä olihan jo syksy, ja pahasti käryävän, lasittoman öljylampun kanssa siinä pääasiallisesti häärättiin.

Hän muisti vielä nyt niinkuin eilisen päivän, kun hän Raskin kanssa oli saanut erääseen suureen saliin rakennetut lankkutelineet valmiiksi. »Pruukijamakka» oli kantanut tiinut pruukia täyteen. Se sitten oli »jyry» muija se »Laulaja-Miina». Se kiipesi vakavasti kuin lastattu aasi »lankonkia» pitkin täysinäinen »pruukikontti» olkapäällään ja laulaa heläytti siinä samassa hauskan viisun niinkuin herran Siionissa…

Ja sitten se työ alkoi. Rask oli juuri saanut paikallensa passattua ne vaikeat »sampluunalistat» katon koristelistaa varten. Hän hääräsi ja heilui kuin hullu myllyssä, haukkui koko ajan, mutta valmista siinä tuli.

Sitten he rupesivat yhdessä oikein olan takaa mätkimään pruukia suurilla metallilastoilla katon ja seinän kulmaukseen, ja kun hän ei oikein jaksanut mäiskäyttää pruukia niin kovasti, että se heti olisi tarttunut kiinni päreiden muodostamaan katto- ja seinäsäleistöön, kirosi Rask, niin että »tellinkit» vapisivat. Hyvä Jumala, kyllä se oli menoa, mutta sellainen pitää oikean rapparin ollakin…

Rask lykkäsi »sampluunaa», niin että listat taipuilivat, ja hän taas keräsi lastalla »tellinkeille» valunutta pruukia minkä kerkesi. Sitten alkoi taas uusi rappaaminen samaan listaan, ja hyvää jälkeä siitä tulikin. Listan pullea »makkara» oli ehjä ja täyteläinen kuin parhain »metvursti». Kun Rask sitten viimeiseksi itse rappasi listan kipsinsekaisella pruukilla ja varovaisesti veti »sampluunalla» pitkin tehtyä rataa, niin kaunis, monipoimuinen lista loisti sileänä ja valkoisena kuin vastasatanut lumi.

Sitten huilattiin hetkinen ja juotiin »Laulaja-Miinan» kanssa pari »purkkia» olutta. Se sitten oli poikaa, kun »tellinkien» alla oleva peltikamiina läpi huoneen johdettuine savutorvineen hohti kuumuutta niinkuin seitsemän leivän uuni, ja rautakourissa roikkuvat petroolilamput antoivat katkuista savua, min että kurkkua kirveli ja sieraimet oli noesta mustana kuin riihimiehillä.

Nyt alkoi se kaikkein tärkein ja vaikein työ. Rask käski hänen ottaa esille »värkkilootasta» ne kaikkein pienimmät ja hienoimmat lastat ja »putspulikat». Niitä sitten oli monensorttisia, oli suoria ja vääriä, kuperia ja koveroita, suurempia ja pienempiä, ja kaikki ne piti latoa hyvään järjestykseen nelikulmaiseen plootulaatikkoon, jossa oli hiukan kipsinsekaista pruukia.

Rask hieroi ja putsasi, leikkasi ja rappasi käyttäen taitavasti milloin mitäkin pulikkaa ja lastaa. Siinä sitten kysyttiin sorminäppäryyttä, tarkkaa silmää ja kättä. Hän seisoi vieressä pidellen laatikkoa ja ihmetellen sitä taitavuutta, jolla mestari valmisteli listan nurkkaa. Aikaa siihen meni, mutta valmiiksi se vaan tuli ja niin hyvää jälkeä siitä lähti, että olisi voinut luulla nurkankin olevan tehdyn »sampluunalla», jos se vaan olisi ollut mahdollista. Mutta mistä sitä sellainen »sampluuna» saataisiin, jolla listojen kulmiakin tehdään…

Kun tämä tärkeä ja vaikea työ oli suoritettu, alkoi taas »krouvimpi» työ. Lujasti töitä siihen aikaan tehtiinkin, ja Raskin viikkopalkka saattoi parhaimpina aikoina nousta alulle kolmattakinsataa markkaa…

Tässä Hartzellin ajatukset hetkeksi keskeytyivät, sillä iastukasa, jolla hän oli rentonaan, tuntui hänen vanhalle, jomottavalle ruumiilleen epämukavalta. Hän pöyhi ja järjesteli lastuja ja muutti asentoa.

— Jopa se vanhuus tuppaa jäseniä vaivaamaan, — ajatteli hän siinä lojuessaan.

— Vaikka olisiko tuo nyt mikään ihme, jos alkaisikin herpaantua, sillä onpa sitä kanssa aikalailla vuosien kuluessa rääkätty.

Ja sitten muistuivat hänen mieleensä menneet vuodet, kuinka hän viidenkymmenen vuoden aikana oli ahertanut rakennuksilla. Hän oli ansainnut paljon rahaa, mutta juomiseen ne kaikki olivat kuluneet, sillä eipä koiran kaapissa luut säästy.

— Akoittunutkin hän oli, mutta akka oli häijy ja ahne. Aina se vain kärkkyi rahoja ja koetti niitä häneltä keplotella käyttääksensä sitten omiin »hepeneisiinsä», sillä kaksi perisyntiä sillä Ulla-vainaalla oli, silkkipuserot ja pitkä aamu-uni…

Kun se ei enää millään onnistunut vikittämään häneltä rahoja, keksi se kärmeellisen konstin. Se tuli joka »litviikipäivänä» työmaalle kannun viinapullo matkassaan. Sitten se lirkutteli ja maklakoi, ottipa vielä itsekin ryypyn, pari, ja niin se sai narratuksi hänet kotiin, jossa jatkettiin ryyppäämistä, kunnes hän nukkui, ja sitten se pulitti hänen taskunsa tyhjiksi ja pani rahat pankkiin omalle nimelleen, vaikka hänelle selitti käyttävänsä niitä kotitarpeisiin.

Tämän kaiken hän vielä olisi kärsinyt, mutta sitten selvisi hänelle vallan sattumalta koko salaisuus. Se akka riiviö pitikin seuraa erään nuoren konttoristin kanssa ja sille se niitä rahoja tuppasi, sillä eihän mokomalla retkulla mitään rahoja ollut.

Hän vihastui, niin että oli tappaa ne molemmat siihen paikkaan, mutta malttoi kuitenkin mielensä eikä sen koommin palannut kotiinsa…

Päivät hän oli töissä ja yöt makasi niinimatolla kosteissa kivihuoneissa kuuman kamiinin kupeella. Kun toista kylkeä paleli, niin toinen kuumotti kuin tulessa, eikä siinä uni tahtonut silmiin tulla. Aina sen Ullan ja sen kelvottoman Söderholmin kuvat tulivat väkisinkin mieleen juuri sellaisina kuin ne istuivat siinä hänen omassa keinutuolissaan sylikkäin, ja silloin sisuksia poltti enemmän kuin kamiininpuoleista kuvetta…

Hän oli ensin murheessaan juopotellut enemmän kuin koskaan ennen, mutta sitten oli omatunto herännyt ja hän oli liittynyt niiden lestadiolaisten eli hihhulien seuraan. Pyhät pitkät hän kuunteli seuroissa sananselittäjien puhetta Jeesuksen veren puhdistavasta voimasta ja Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa… Ja kun kanssaveljet seuroissa ääneen todistivat, että kaikki synnit olivat anteeksi annetut Jeesuksen veressä, niin vaiva sielussa helpotti, ja olipa hän muutamia kertoja ratkennut riemuunkin. Monena iltana hän nukkui hyräillen mielilauluaan:

»Jeesuksen veri, se lasinen meri, jonka päälle seurakunta rakettu on. Sillä sitten seilaa se uskovaisten laiva, ja Jeesus on itse sen perämies…»

Hän oli käynyt hyvin säästäväiseksi, sillä hän oli päättänyt kerätä jotain vanhain päiväinkin varaksi. Joka maanantai hän osti itsellensä kilon ameriikanläskiä ja ryssiltä kolme ryssänlimppua. Lisäksi hän osti kaksi litraa paksua piimää, johonka hän joka aterian jälkeen lisäsi vettä hiukan vähemmän kuin oli siitä sillä kertaa ryypännyt. Näin oli se tilkkanen piimäsintua, jonka hän pyhäiltana viimeiseksi nautti, jokseenkin sinistä, heikkoa ja hapanta. Mutta eli sitä vaan niilläkin muonilla, vaikka vatsassa tuppasikin toisinaan olemaan polttoja.

Näin olivat vuodet kuluneet hiljalleen. Mitään erikoisempaa ei tapahtunut, paitsi että se Ulla eräänä juhannusaattona hukkui ollessaan purjehdusmatkalla sen Söderholmin kanssa. Viinoja kuuluivat silloinkin molemmat nauttineen, ja siitä se onnettomuus lienee koitunutkin. Kauheata oli ajatella, että nekin ihmisparat niin surkeassa suruttomuuden tilassa saivat astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen…

Ahkerasti hän oli tehnyt työtä ja pysynyt kullakin työmaalla niin kauan kuin vaan siellä työtä riitti. Olipa hän viime vuosina väsyneenä liiallisiin ponnistuksiin palvellut yövahtina uutisrakennuksilla. Eikä se yövalvominen ollutkaan niin erikoisen rasittavaa, sillä vanhemmiten ei nukkumisesta muutenkaan tahtonut mitään tulla, ihan sitä mielikseen käveli joka »vartin» päästä vetämässä niitä vahtikelloja…

Näin olivat kaupungin monet uutisrakennukset käyneet hänelle tutuiksi ja rakkaiksi. Hän seurasi niiden syntyä aina perustuksien kaivamisesta asti, ja harjakannuja juotaessa hän tunsi rintaa paisuttavaa iloa uutisrakennuksen komeudesta, tukevuudesta ja korkeudesta. Hän muisti hyvin, minkälainen maapohja kullakin rakennuksella oli. Missä oli louhittu pois suuri kallio, missä taas oli liejupohjaan juntattu satoja hirsiä.

Kaikilla rakennuksilla oli oma syntymis- ja rakennushistoriansa. Kaikilla niillä oli omat etunsa ja varjopuolensa, ja hänestä tuntui, vastoin jumalansanan kieltoa ja opetusta, niinkuin niissä kaikissa olisi asunut jonkinlainen haltia, joka määräsi rakennuksen ominaisuudet…

Siksipä hänen mielensä oli niin sanomattoman apea ja katkera, kun tätä »Murtokatua» varten hävitettiin useita kunnollisia taloja. Oli kerrassaan sopimatonta häätää niin monta hyvää talonhaltiaa taivasalle, kadulle… Kostamatta ne eivät sitä jättäisi…

Ruokakello, jona käytettiin tukevan hirren nokassa riippuvaa rautakiskonpätkää, alkoi soida tuttua kalkutustaan häiriten työmiehiä heidän parhaassa ruokalevossaan ja katkaisten Hartzellin ajatukset.

Pian oli taas koko häviöön tuomittu rakennus vilkkaan elämän vallassa niinkuin säretty muurahaispesä. Kuului pauketta, ryskettä, kilkutusta ja romahduksia, kun hajoavista tiiliseinistä kalkkilaastin ympäröimät tiilet putosivat korkeudesta särkyen maassa ja kohottaen ilmoille valkoisia kalkkipilviä, keveitä kuin heinäkuun ukkospilvet.

Hartzell seisoi ylimmässä kerroksessa leveällä muurilla ja irroitteli hiljaa rautakangellaan lujasti toisiinsa liittyneitä tiiliä. Hänen poikansa Vilho oli uhkarohkeasti kiivennyt kadunpuoleisen akkunan puisen kehyksen kamanalle ja siellä seisten hakkasi rajusti kangellansa päätä poikki eräältä suurikokoiselta kipsikuvalta. Hän liikutteli kankeansa rajusti ja uhmaten, sillä muutamissa ihmisissä asuva luontainen hävittämisen halu oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa.

— Oleppas varovaisempi, poika siellä, — huusi Hartzell Vilholle nähdessään hänen uhkarohkean asentonsa.

— Ei hätää mitään, — huusi Vilho ja hakkasi rajusti kangellansa korinttilaista pylvästä, jonka puolitiessä oli kipsistä tehty isorintainen naisen vartalokuva. Hän hakkasi niin, että hiki valui pitkin poskia, kaulaa ja paljaita ryntäitä.

Hän suuntasi voimakkaan iskunsa kipsinaisen vasemmanpuoliseen silmään, mutta isku oli liian raju ja kipsipää onttoudessaan liian heikko. Kanki syöksähti voimalla silmästä sisään ja lävisti vinosti oikean posken. Pylväs liikahti, ja Vilho menetti tasapainonsa pudoten selälleen huimaavasta korkeudesta rakennuksen sisäpuolelle läpi kolmen kerroksen…

Kuului kamala parkaisu, ja korinttilainen pylväs syöksyi putoavan kera maahan haudaten siruihinsa onnettoman miehen. Hartzell kirkaisi, hän oli pudota leveältä muurilta ja vapisevin polvin hän vaivoin pääsi alas korkealta paikaltaan.

Tultuaan maahan hän kiiruhti poikansa luo, jonka ympärille oli kerääntynyt paljon työmiehiä. Nämä poimivat tiiliä hänen päällänsä. Tiedotonna lepäsi Vilho siinä silmät ummessa, ja suusta pursusi veristä vaahtoa. Ohimossa oli suuri, ammottava reikä, jonka sortuneen pylvään kipsinen akantuslehti oli siihen iskenyt. Veri syöksyi haavasta punaisena suihkuna ja valui pitkin paljasta rintaa, jossa se sekaantui kuivan kalkinporon kanssa tahmeaksi hyyhmäksi…

— Hän elää vielä, hän elää, — sanoi hän läähättäen ympärillä oleville, — auttakaa. Jumalan nimessä auttakaa, — vaikeroi hän käsiään väännellen.

Kun suuri tiilikasa oli saatu onnettoman ruhjoutuneen ruumiin päältä, kantoivat miehet hänet muurin pimennossa olevalle lastukasalle ja alkoivat odotellessaan paikalle kutsuttua lääkäriä pestä ja virvoittaa haavoittunutta kylmällä vedellä.

Loukkautuneen hengitys kävi heikommaksi. Onneton isä painoi likaisen kätensä poikansa ohimohaavan tulpaksi, ettei veri olisi kuiviin juossut.

Onnettomuuspaikalle saapunut lääkäri ei voinut tehdä mitään, sillä mieheltä oli pudotessa selkäranka taittunut ja sen mukana pidennelty selkäydinkin. Vilho oli auttamattomasti kuollut…

Vanhus oli polvillansa kuolleen poikansa ruumiin ääressä ja väänteli valitellen vapisevia käsiänsä, jotka olivat veren tahraamat. Itkettyänsä kotvan hän kääntyi muutamien paikalle jääneitten puoleen ja sanoi syyttävästi:

— Sellaista se on, kun rupeavat suottaspäiten hävittämään näitä vanhoja, oikeita taloja. Sen minä aina olen tiennyt, että haltia sellaisen kostaa… niin, haltia kostaa, mutta mistä se vihansa minuun nakkas, kun sen kosto koski näin kauheasti juuri minuun…?

Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli tylsästi eteensä. Ympärillä olevat pudistelivat merkitsevästi päätänsä, ja yksi kuiskasi toisen korvaan:

— Voi sentäänkin sitä Hartzell-raukkaa, nyt sen järki vissisti sekos.
Ei se uskovainen mies muuten puhuisi tuommoista haltian kostosta…

— Siitäköhän se suuttui, kun minä onneton ollenkaan suostuin hävittämään tätä samaa taloa, jota itse olen ollut rakentamassa…

Hän istui kotvan ääneti ja höpisi hiljaa itseksensä. Toiset olivat poistuneet hänen lähettyviltään ollen vakuutettuja hänen mielenvikaisuudestaan. Mutta heidän luulonsa oli turha, sillä todella hän uskoi tämän suuren onnettomuuden johtuneen siitä, että vanhaa, kunnollista taloa oli ryhdytty hävittämään, hänen käsityksensä mukaan, aiheettomasti.

Kun vainajan ruumis oli viety kotiin, otti Hartzell esille lestadiolaisten laulukirjan, asetti nenällensä messinkisankaiset silmälasinsa ja alkoi väräjävällä äänellä laulaa:

»Kun kutsumuskellomme kerta vaan soi, tuo Jeesuksen tulkaatte ääni, niin silloinpa koittavi Eedenin koi, ja ilolla kallistan pääni…»

Hän lauloi tämän laulun alusta loppuun useampaan kertaan. Vähitellen kuitenkin huoneessa hiljeni vanhuksen väräjävä ääni. Kuului vain Santran pidätetyt itkunnyyhkytykset, kun illan hämärä tummana hiipi yli kattojen ja katujen…

Hiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä voimakas tärähdys, joka sai huoneen akkunat vapisemaan. Santra ponnahti kirkaisten pystyyn.

— Älä huoli säikähtää, Santru — sanoi Hartzell rauhoittaen, — tuolla kadunpäässä ne vain poraavat kalliota uutta katua varten. Jospa olisi tyydytty vain uusien katujen tekoon, niin Vilhommekin vielä eläisi.

»ENKELTENSÄVEL»

Oli kevät. Peltiseppä Evert Pettersson ja maalari Anton Silvo olivat juuri kumpikin saattaneet vaimonsa lapsinensa asemalle. Perheet asuivat naapuruksina Hermannissa, ja Petterssonin ehdotuksesta he olivat yhdessä vuokranneet eräästä Kirkkonummen talonpoikaistalosta saunan ja kamarin, joihin molempien vaimot ja lapset oli päätetty sijoittaa pariksi kuukaudeksi. Nyt oli sinne iltajunassa matkustanut koko rääkyvä »rajamäenrykmentti», kuten Petterssonilla oli tapana nimittää vaimoaan ja lapsiliutaansa.

— Helkkarinmoisen hien se mööpelien muutto hattuuni nostikin, — sanoi maalari Silvo, joka oli ottanut pienen ryypyn »murheeseen». — Kyllä niiden klonttien ja akkaväen kanssa on helisemässä.

— Jumal’auta, sanos muuta, ehätti peltiseppä Pettersson. — Siinä sitten on kimpsua ja kampsua, kun ne lähtevät. Ota mukaasi pannut ja padat, lusikat ja lasit. Jumaliste, se sänkyvaatenyytti sitten oli raskas ja pullea kuin torimatami Läskeläinen. Sen hynttykasan kanssa minä sain pulata, niin että olin revetä, mutta minä ajattelin, että »sorovnoo», pulataan nyt vaan, kyllä siitä vielä litviiki lähtee…

— Ja luuletko sinä, että minulla oli yhtään helpompaa, kun se akkapahus tahtoi sen sinkerimasiinansakin mukaansa, se kun sanoi, että voisi sillä maalla vähän neuloskella kirkonkylän herrasväille alusvaatteita ja tienata jonkun pennin. Ota, ota koko roska, sanoin minä ja aloin traisata sitä masiinaa käsikärryille, mutta silloin se pahus ilkamustui ja karjaisi, että jos et sinä senkin viinalekku paremmin hantteeraa sitä lyyristä kalua, niin minä vedän sinut oikoseen tuohon piha-asfalttiin, ja sinähän tiedät, Silvo, että kun minä vaan aion, niin minä klippaan jo. Mutta minä olin vain hissuksiin, vaikka maksani kiehui kuin spakkeli palavassa seinässä, ja asemalle minä sen sain, ja nyt ajöös koko protupuulaaki…

— Kuules, Silvo, — sanoi Pettersson, — puulaakista johtui mieleen ne oikeat »puulaakit». Mitäs jos mentäis vähän pesemään hikeä kurkuistamme?

— No se sopii, selvähän se, ei minulla koskaan ole mitään oikeata asiaa vastaan. »Purkki kaljaa» ei tekis näin kuumalla pahaa.

He vihelsivät ajurin ja käskivät ajaa »Karuselliin». Ajuri, nuori kokematon poika, maiskautti suutaan ja alkoi ajaa Töölöön päin.

— On maar, missäs se sitten olis, — tiuskaisi poika ärtyneenä. — Kait minä sen tiedän, että siellä se pyörii ja helisee joka Jumalan ehtoo.

— Pyöri sinä missä pyörit, mutta meidän Karuselli pyörii Rööperillä, Punavuorilla, ymmärrätkö, häh? Stop, veivaappas nyt vaan koreesti ympäri ja sassiin, — sanoi Silvo.

Ajuri käänsi muristen hevosensa, ja sitten sitä lähdettiin täyttä ravia ajamaan Punavuoria kohti.

»Karuselli» oli tavallinen Anniskeluyhtiön kolmannen luokan kapakka, jossa tarjoiltiin olutta ja viinaa annoksittain. Sen avarassa salissa oli liinaton pöytä pöydän vieressä. Huone oli täynnä vieraita, pelkkiä miehiä, ja pöydät ihan notkuivat suurten, iltavalossa mustilta näyttävien olutpullojen painosta, joita kukin vieras sai itse noutaen »bufetista» yhden itsellensä, mutta joiden poiskorjaamisella ei pidetty kiirettä.

Sali oli täynnä tupakansavua, äänekästä puhetta, naurunhohotusta ja kaikenlaista melua. Kaksi sähkölläkäypää ilmanvaihtoluukkua surisi metallisine myllyineen kuin kaksi raivostunutta, huoneeseen eksynyttä jättiläisampiaista… »Karuselli» oli oikea paholaisen keilarata, jossa keiloina olivat mustat olutpullot ja palloina karusellin tahtiin huojuvat vieraitten humalaiset päät…

Pettersson ja Silvo asettuivat tiskin eteen jonottamaan ja pyysivät neidiltä kumpikin »purkin kahdenhevosenkaljaa». Silmänräpäyksessä olivat he juoneet oluensa, ja Silvo ehdotti, että he pyytäisivät neidiltä vielä »kirstunnaulankin», sillä eihän olut näin paljaaltaan tuntunut miltään.

Hetkisen jonotettuaan saivat he kumpikin pienen viina-annoksensa ja valitsivat tiskillä olevasta voileipäläjästä itsellensä ryyppyyn kuuluvan »sakuskan», jonka päällä oli viipale amerikanläskiä tai »metvurstia». Istuuduttuaan pöytään ottivat he pienet naukut.

— Vot,-se oli poikaa, se oikein vahvisti, — sanoi Silvo ja kulautti heti koko viina-annoksensa yhdellä hotkaisulla ja haukkasi päälle palan »sakuskasta».

— Saamari, se oli väkevää kuin »tenu», — sanoi Pettersson, naukkasi vain puolen pikaria ja kakoi kauheasti suutansa vääristellen ryypyn päälle.

— No, olet sinäkin heppu. Mikä mies ryypyn poikki puree! No, terveeks vaan, otetaan ryyppy toisellekin jalalle, — sanoi Silvo ja kulautti alas kurkustaan Petterssonilta jääneen ryypynpuolikkaan.

— Jaa mutta totisesti, minä nauttisin vielä enemmän, jos tuo kurkkupahus olisi edes tuumankaan pitempi, noin niinkuin sinulla, jolla on oikea kuikan kaula. Juuri kurkussa viina tekee niin hyvää, että se väkisinkin vetää varpaat käppyrään. Jaa-a olisikin sitä kurkkua vähän viljemmältä, niin hekkuma ei loppuisi niin äkisti.

Koska annokset olivat määrätyt, käväisivät he yläkerrassakin, aivan kuin vasta kadulta tulleet, ja saivat sielläkin annoksensa. Heidän mielialansa alkoikin käydä jo koko joukon hilpeämmäksi, ja puhe sujui kuin itsestään.

— Nyt en minä enää ole köyhä enkä kipee, — sanoi Silvo. — Tuossa matkalla sen akkapahuksen sturskius minua hieman vielä jurnutti, mutta nyt se on juur yhtä lystiä. Kyllä tämä kesäleskenä olo sentään on poikaa, ei ole naista naukumassa eikä lasta parkumassa. Enhän minä sen akan partasaarnoista nyt juuri niin suuria piittaa, mutta tuppaa se sentään toisinaan, varsinkin noin krapula-aamuina, käymään sisuksille, kun muutenkin sydänalassa niin kääntää ja päässä takoo oikea kupariseppä… Niin, niin, kyllä te peltisepät sentään olette koko joukon keljumpaa ja köykäsempää väkeä kuin oikeat kuparisepät…

— Meinaatko sinä maalihousu ruveta minua tässä nälvimään? — kysyi
Pettersson kasvoilla kiihtymyksen puna.

— Stop, stop, äläpäs nyt kirmase… enhän minä… leikki sijansa saakoon, sanoi akka kun sika nokan vei.

— Jaa, se oli akka, mutta minun nokalleni ei saa edes hypätä, saatikka sitä vielä viedä, taikka minä leikkaan peltisaksilla toiselta kurkut poikki, kas näin, — hän jäljitteli peltiöljyn mustuttamilla sormillaan saksien liikettä. He purskahtivat molemmat nauramaan ja tyhjensivät loput olutlaseistansa. »Karusellin» pyörryttävä hälinä ja melu lainehti jo salaisesti heidänkin olemuksissaan. He alkoivat käydä kovaäänisemmiksi.

— Nyt piipahdetaan pikimmältään katsomaan »Kukkuvan kellon» Mantaa, — sanoi Silvo, — se sitten on pulska ja hemaseva vaimoihminen, ja sydän sillä on aina selällään kuin maantienveräjä…

»Kukkuva kello» oli samanlainen »puulaakin» kapakka saman kadun toisella puolella, ja se oli saanut nimensä salin seinällä olevasta sveitsiläisestä kellopahasesta, jonka puuveistosten koristamasta kaapista joka kellonlyönnillä puinen käki pistäytyi pienestä luukusta ulos kukkuen kellonlyönnit.

Kun peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo astuivat »Kukkuvan kellon» saliin, kukkui käki parast’aikaa kymmentä. Käen kimakka ääni kuului yli meluavan joukon heikosti kuin kohisevan meren saaresta. Kaikki paikat pöytien ääressä olivat täynnä istujia, ja »Kukkuvan kellon» Mantan ympärillä liehui ja huojui miestä kuin heinää.

— Turkanen, täällähän on miestä kellaritöissä kuin talkoissa, — sanoi
Pettersson närkästyneenä, — eihän täällä ole platsia yhdellekään…

Maalari Silvon katse oli tarkkaavaisesti kiintynyt maalattuun kiviseinään, jolla kello juuri piti ääntänsä. Hän huomasi, että kellon soidessa sen kaapin takaa tulvehti pelästyneitä torakoita pitkin seinää säteittäin niinkuin vesihanasta vettä, kun sen päällä pitää peukaloaan. Kun käki lopetti kukuntansa, muuttivat torakatkin suuntaansa ja alkoivat varovaisesti pyrkiä takaisin kellokaapin alle.

— Mitä sinä siinä höpiset? — kysyi Pettersson kärsimättömänä. — Etkö sinä näe, ettei täällä ole platsia, ja täällähän on väkeä kuin helluntaiepistolassa?

— Näenhän minä, ei meidän passaakaan jäädä tänne, huomasin juuri, että täällä ei ole muita kuin torakoita. Jumaliste, niitä on seinillä ja joka lävessä… kaikki nämä ovat minusta torakan veroisia. Mutta me ollaan herroja, ettäs tiedät, ei me viitsitäkkään jäädä tänne, me mennään »Enkeltensäveleen»….

— Ajöös, »Kukkuva kello», kuku sinä vaan kundeillesi, — sanoi Silvo, ja he hoipertelivat ulos kapakasta.

Kadulle tultuaan he pysähtyivät erään porttikäytävän eteen, sillä
Pettersson muisti äkkiä erään tärkeän asian.

— Minullahan ei ole kauluksia, eikä niin fiiniin paikkaan pääse ilman maitolänkiä.

— Ykskaikki, ole huoletta, kyllä se jenkkaantuu, — sanoi Silvo ja kaivoi taskustansa jotakin. — Kas tässä on palanen valkoista paperia, äläs huoli nyt, kyllä minä värkkään…

Silmänräpäyksessä hän taittoi maalarin paperinkäsittelytaidollaan paperin kolminkertaiseksi, taivutti sen kaarelle ja vetäisi takinpielestä Petterssonin luoksensa. Hän asetti paperin toverinsa kaulaan, nosti hänen takinkauluksensa ylös, pisti kauluksen rinnustasta säppineulalla kiinni, taivutti takinkauluksen taas alas puolitiehen ja sanoi:

Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että Pettersson ei vieläkään täysin tajunnut muutosta, joka hänen ulkomuotonsa eduksi oli tapahtunut. Silvo vihelsi ajurin, ja sitten lähdettiin oikein herroiksi »Enkeltensäveltä» kohti.

Silvo maksoi ja koetti käyttäytyä niin hienosti kuin osasi ja säläsi parhaansa mukaan pientä päihtymystään. Ovenvartija loi heihin pikaisen silmäyksen ja avasi kohteliaasti kumartaen »herroille» oven.

»Enkeltensävel» oli yksikerroksisessa puutalossa sijaitseva toisen luokan ravintola, joka käsitti kaksi huonetta. Etuhuone oli suuri, salin tapainen. Peräseinällä oli punaisesta koivusta tehty »bufetti» tiskeineen, jolle oli ladottu runsaasti kaikenlaisia, eriarvoisia väkijuomapulloja. Bufetin takana istua lohotti lihava »frouva», kasvot kömpelösti maalattuina, halliten tätä punaisten samettisohvien, rautaisten pöytien ja savustuneiden uudinten koristamaa salia. Vieraita oli runsaasti, ja kaikkien edessä höyrysi sikurille tuleva, väkevä kahvi, ja punssi helmeili matalissa pikareissa.

Tulokkaat tervehtivät »frouvaa», joka armollisesti hymyillen näytti kellastuneita tekohampaitaan ja sanoi ranskanpullaa muistuttavalla kädellään viitaten:

— Härrat on hyvä ja astu vaan kammarin päälle, siellä vielä pitäisi olla joku platsi.

Pettersson seurasi Silvoa, ja he asettuivat pienen pöydän ääreen, jonka marmorilevy oli halki. Huoneen seinät olivat paperoidut tummanpunaisilla tapeeteilla, ja katossa riippui punakupuinen lamppu, joka levitti huoneeseen salaperäistä hohdettaan. He tilasivat kahvia ja puolikkaan punssia. Kun he olivat kallistelleet muutamia laseja, sanoi Pettersson:

— Jumaliste, tämähän on kaikki kuin unta, punaista unta, ja sen fröökinänkin povi kun on niin korkee ja valkee, että ihan minua pyörryttää.

— Äläs turhia, mitäs tyhjästä pyörtyy, saahan sitä hiukan taputella, jos näyttää lompsasta setelinkanttia…

Samassa alkoi kuulua etuhuoneesta soittoa. Orkesteriin kuului piano, viulu ja harppu. Kappale, jota soitettiin, oli jokin surunvoittoinen valssi, ja Pettersson vaipui suloisen raukeaan tunnelmaan. Kun soitto oli loppunut, huokasi hän:

— Jaa, kyllä täällä todella on kuin taivaan ilossa, ei tämän nimenä suotta ole »Enkeltensävel». Se soitto niin sulatti sydänalaa.

— Älä sinä Pettersson puhu pehmeitä… tavallista rämpytystä… sinussa vaan ei ole yhtään taiteilijaa, mutta me maalarit ollaan, jumaliste, tarkkoja konstin päälle… meitä ei turha huimase.

Nyt alkoi viulunsoittaja näyttää suurta taitoaan. Pettersson näki avoimesta ovesta, kuinka hän asetti jousen polviensa väliin ja alkoi hangata viulunkieliä paikallaan olevaa jousta vasten soittaen reipastahtista polkkaa. Soitto sujui mainiosti, sen loputtua oli yleisö haltioissaan. Kättentaputukset olivat myrskyisiä, ja sama kappale vaadittiin uudestaan.

Pettersson riehui ylinnä, tämä soitto oli hänestä taiteen huippu. Silvo oli moisesta esiintymisestä närkästynyt, sillä jouduttuansa alkoholin nauttimisesta vissille asteelle, herkistyivät hänen taiteilijavaistonsa. Hänen musikaalinen korvansa tuli tavallista tarkemmaksi, niin että hän kuuli paremmin kuin muulloin epäpuhtaudet soitossa.

»Enkeltensävel» oli täydellisesti pikkutuntien tunnelmassa. Nautitut juomat ja intomielinen soitto olivat irroittaneet kaikkien kielet ja vapauttaneet kaikkien mielet jokapäiväisten huolien pimennoista elämän päivänpaisteisille rinteille. Laulajia esiintyi tuhkatiheään, ja toisinaan tahtoivat kaikki laulaa yht'aikaa.

Vihdoin sai Petterssonkin tilaisuuden esittää oman lempilaulunsa. Hän nousi seisomaan ja horjui kuin »tärpästikkeli». Hän huusi minkä jaksoi:

Hän joutui voimakkaan tunnelman valtaan, vaikka joku viereisessä pöydässä huomauttikin kärmeellisesti, että niinhän se heiluu kuin laivan kannella, ettei sen enää merelle tarvitse vuovatakaan.

Kun Pettersson oli lopettanut laulunsa, soimasi Silvo häntä siitä, että hän oli laulanut »falskisti», niin turkasen keljusti, ettei sitä viitsinyt kuulla kukaan… sehän oli selvää sikolahtia…

— Sinä olet itse sika, pahuksen maalihousu, sinut minä lahtaan, — karjaisi Pettersson ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit hyppivät.

— Stop, stop, Pettersson, ollaanpas nyt herroiksi, tämä ei olekaan mikään puulaakin poksi.

Samassa Silvo mitään ajattelematta ponnahti pystyyn ja karkasi
Petterssonin kaulukseen. Silmänräpäyksessä sieppasi hän paperipalasen
Petterssonin takinkauluksen alta ja alkoi juosta ympäri huonetta
heilutellen paperia ilmassa ja huusi nauraen:

— Hei, kattokaas sällit Petterssonin maitolänkiä! Tämä kraaku on minun uuden hilsuni kirjeen takapuoli…

Aluksi Pettersson jäykistyi hämmästyksestä, mutta sitten hän karkasi pystyyn ja kaatoi pöydän, niin että halkinainen marmorilevy putosi kovalla melulla kahtena kappaleena lattialle.

Syntyi yleinen hämminki. Pettersson ajoi horjuen Silvoa, joka luikerteli ketteränä kuin kärppä pöytien välissä. Pettersson kaasi vielä pari pöytää saavuttamatta Silvoa, joka riehui paperikaulus kädessään. Samassa tarttuivat voimakkaat kädet Petterssonin niskaan takaapäin ja hänen rimpuilemisestaan huolimatta ovenvartija raahasi hänet ovelle ja heitti kadulle potkaisten perään.

— Tällä paperilla se peltiseppä pääsi tähän herrassakkiin, mutta ilman tätä se passitettiin ulos…

— Mutta te saatte pitää sitä paluupilettinä, — huusi ovenvartija ja heitti Silvon samaa tietä ulos. Kun rauha »Enkeltensävelessä» oli palautettu, soitti orkesteri Porin marssin, ja yleisö osoitti myrskyisästi suosiotaan.

Mitenkä peltiseppä Pettersson vihdoin aamuyöstä oli saapunut kotiinsa Hermanniin, sitä hän ei muistanut. Mutta kun hän vaatteet päällään makasi omassa vuoteessaan, joka heilui niin, että hän lujasta pitelemisestään huolimatta luuli siitä putoavansa, lauleli hän väsyneesti:

Ja hänen sielussansa soi vieläkin suloisen keinuttavana »Enkeltensävelen» pianon-, viulun- ja harpunsoitto. Vihdoin hän nukkui tähän suloiseen sävelaallokkoon…

Kun Pettersson seuraavana aamuna heräsi siihen, että aurinko kehtasi paistaa suoraan hänen kasvoihinsa, ihmetteli hän sitä, että huoneessa oli niin kuolemanhiljaista. Ei kuulunut lasten melua eikä akkapahus pitänyt tavanmukaista »partasaarnaansa».

— On niin suloista olla kesäleskenä, — ajatteli hän ja oikoi särkeviä
jäseniään; varsinkin istumalihaksissa tuntui kipeää jomotusta.
Siitä hän muistikin osan eilisestä retkestään, mutta muisto
»Enkeltensävelestä» jäi kuitenkin suloisena hänen mieleensä väikkymään.

— Jospa mamma tietäisi, kuinka hassusti pojan asiat nyt ovat, niin hän varmasti möisi viimeisen hameensa ja ostaisi pojalleen viinaa, — huokasi Pettersson noustessaan istumaan. Ja pidellessään kuumaa päätänsä, jossa »kuparisepät» takoivat, hän myönsi, että kyllä Silvo ainakin siinä oli oikeassa, kun oli sanonut, että peltisepät ovat koko joukon keljumpaa väkeä…

Sitten hän nousi ja riensi ensimmäiseen »puulaakiin» juomaan »purkin kaljaa», sillä niin häntä janotti…

Viisitoista vuotta oli kulunut. Sen ajan oli peltiseppä Pettersson perheineen asunut Oulussa, jossa hänellä oli ollut hyvää työansiota, mutta nyt oli liike, jonka palveluksessa hän oli ollut, tehnyt vararikon, ja häneltä oli työ siten Oulussa loppunut.

Pettersson kulki taas pitkästä aikaa ensi kerran syntymäkaupunkinsa tuttuja katuja. Suuresti oli kaupunki näinä vuosina muuttanut ulkomuotoansa, mutta kuitenkin tuntui se niin tutunomaiselta ja rakkaalta.

Peltiseppä Petterssonia janotti. Hän päätti pistäytyä »puulaakiin» ja ajatteli tänä iltana käydä niissä kaikkein tutuimmissa. Kun hän tuli »Karusellin» ovelle, huomasi hän hämmästykseksensä, että sisältä kuului voimakasta soittoa ja että koko kapakka oli muuttunut elävienkuvienteatteriksi. Häntä vihlaisi sydänalasta.

— Mitä hemmettiä? Olisivat nyt edes pitäneet nimen »Karuselli», sehän olisi hyvin passannut. Mitä tuo »Biograf» muka on olevinaan, — mutisi hän harmistuneena.

Kas helkkari, — sanoi hän itseksensä, onkos sekin käki lakannut kukkumasta, ja nyt siinä kukoistaa panttilainasto, tuo tyhjätaskujen kurjuuden pankki ja onnettomuuksien itara »roikutuskonttoori», tuo riistäjien kultainen »kani»…

Pettersson jatkoi matkaansa mieli kuohuksissa, ja kuivuus hänen kurkussansa alkoi tuntua sietämättömältä. Hän joudutti askeleitaan mennäkseen »Enkeltensäveleen», sillä nyt hänellä oli oikea kauluskin kaulassansa. Mutta kun hän tuli sille kadulle, jossa »Enkeltensävel» oli ennen ollut, oli hän jäykistyä mielenliikutuksesta. Sen puutalon tilalla, jossa tämä muistojen suloinen ravintola oli ollut, kohosi nyt viisikerroksinen kivitalo, oikea vuokrakasarmi.

Ilokseen hän huomasi kuitenkin, että eräästä suuresta lasiovesta meni ja tuli runsaasti ihmisiä. Hänessä heräsi pieni toivo, että »Enkeltensävel» sittenkin on tässä uudessa talossa. Suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän huomasi, että se olikin vain tavallinen automaatti…

— Kaikki tutut paikat ovat hävinneet kuin tina tuhkaan, — ajatteli hän. Eihän koko kaupungissa enää ole ainuttakaan paikkaa, jossa viitsisi ottaa ryypyn murheeseen.

Hän kulki kauan katua ylös ja toista alas alakuloisen haikea tunne rinnassaan, sillä nyt hän vasta huomasi, kuinka tuttu kaupunki sittenkin oli ehtinyt käydä oudoksi ja muuttaa ulkomuotoaan.

Joksikin aikaa hän oli unohtanut janonsa, mutta yht'äkkiä hän tunsi sen kahta kauheampana. Kuivuus kurkussa poltti miltei yhtä kovasti kuin sisuksissakin. Oli kuin hänellä olisi ollut kurkussa pala, jota hän lakkaamatta koetti niellä. Hän tarvitsi välttämättä palanpainetta ja poikkesi ensimmäiseen toisen luokan ravintolaan, joka hänen tiellensä osui.

Ravintola oli uusi nykyaikaisine kirjavapäällystäisine huonekaluineen. Koko sali oli jaettu pieniin osastoihin niinkuin tallin pilttuisiin. Hän valitsi itsellensä yhden sellaisen komeron salin perältä ja tilasi itsellensä olutta, viinaa ja punssia. Mutta hänen oli siinä sanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi. Tuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan niinkuin »Enkeltensävelessä»…

Kun hän oli istunut siinä pari tuntia, alkoi olo tuntua hiukan helpommalta, mutta ei häntä nyt haluttanut laulaa, vaan hän muuttui mieleltänsä pehmeämmäksi, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin esille silmänurkista.

— Täysi mies ja ämmän meiningit, — sanoi hän puoliääneen. Kirosi, maksoi, nousi ja lähti ulos kaduille, jotka olivat samoja kuin ennenkin, mutta jotka kuitenkaan eivät enää olleet samoja…

HAUTOJA KOHTI

Kivijalkakerroksessa olevan pesutuvan ovi oli selkoselällään. Ovesta tulvehti vesihöyryä, keveätä kuin vaaleat poutapilvet. Mahdotonta oli nähdä sisälle, sillä maaliskuun aurinkoinen päivä oli vielä siksi kylmä, että ovesta tuleva kuuma, kostea ilma heti muuttui sankaksi sumuksi. Tuvassa vallitsi usvainen hämärä, sillä huoneen ainoa akkuna, joka antoi viereisessä talossa olevan hautakiviveistämön pihalle, oli paksussa hiessä. Hämärässä pesutuvassa oli kaksi pesumatamia, jotka käsivarret kyynärpäitä myöten saippuavaahdossa pesivät kolmijalkaisissa »punkissaan» vaatteita. Suuren muuripadan alla paloi rätisevä tuli, joka loi märälle asfalttilattialle salaperäistä hohdettaan.

— Vallanhan tässä saa flunssan, — sanoi Vepsäläiskä, roteva, keski-ikäinen nainen Sundbergskalle, — kun te aina tuota ovea pidätte läämällänsä.

‒ Mitäs siinä turhia toimitat, tiuskaisi Sundbergska, alulla kuudettakymmentä oleva pienehkö eukko. — Nuori ihminen ja kehtaakin pitää tuosta ovesta aina sellaisen äläkän…

— No tartteekos Sunbergskankaan aina olla niin hassu niiden hautajaisten perään?

— Jotain vaihtelua kait minäkin sentään tarvitten. Tänään pitäisi olla oikein hauskat hautajaiset flakujen ja kranssien kanssa. Lehdissä luki, että ylioppilaatkin ottavat osaa professori Lindevallin hautajaisiin, ja tästähän niiden täytyy mennä ohi.

Sundbergska kuivasi käsiänsä esiliinaksi vyötäisille sitaistuun paitaan ja asettui pesutuvan ovelle, josta pihan yli pitkin porttikäytävää saattoi nähdä kadulle. Hän jäi siihen kotvaksi seisomaan ja puheli jotain itseksensä.

— Ihmeellinen ihminen tuo Sundbergska, — ajatteli Manta Vepsäläinen siinä pestessään. — Lähes viisikolmatta vuotta se on tässä pitänyt tuota peliään. Aina, jok'ikinen Jumalan päivä, se kyttää ja vahtaa hautajais-saattoja. Ihan se on kuin kipee, jos joku ruumis pääsisi livahtamaan tästä ohi hänen sitä näkemättään…

— Merkillistä kun ei niitä jo kuulu eikä näy, vaikka kello on jo kolme… Tähän aikaanhan niiden pitäisi tästä tulla, sillä ruumis kuulemma siunataan haudalla, — puheli Fiina Sundberg ikäänkuin itseksensä ovella.

Mutta Manta Vepsäläinen ei kuullut hänen puhettaan. Hänen ajatuksensa kulkivat omia latujaan. — Ja on se sentään ihmeen paikka, kun se ei väsy tuohon yhteen ja samaan. Aina se vaan jaksaa niitä varrota ja sitten se ampasee kuin vapsahainen portille ja katselee siinä syömättä vaikka koko päivän… Samassa Vepsäläiskän ajatukset katkesivat jostain hänelle tuntemattomasta syystä, ja hän rupesi hyräilemään: »Saammeekoohan tulla yhteen tuolla puolen Joortaanin…»

Maaliskuun aurinko paistoi lämpimästi. Räystäitten jääkynttilät kiloilivat kuin kristallipuikot ja tippuivat vettä. Muutamia kyyhkysiä kuhersi jossain akkunalaudan päällä, ja etäämmällä olevasta korkeitten kivimuurien ympäröimästä pihasta kuului posetiivin soittoa.

Sundbergskaa alkoi unettaa. Hän nojasi ovenpieleen, risti kätensä yli rinnan, ummisti silmänsä ja antoi auringon paistaa kurttuisille, laihoille kasvoillensa. Talon tumma tiiliseinä hohti suloista lämpöä, pesutuvan ovesta tulvehti lämmintä höyryä, ja ikäänkuin sen mukana tuli Sundbergskan korviin tutun laulun harras sävel ja sanat: »Yhteeheen, yhteeheen…»

Hänen oli lämmin ja hyvä olo, hän raotti silmiänsä niinkuin kissa auringon paisteessa ja näki jonkun lipun liehuvan silmiensä ohi. Hän huudahti hätääntyneenä:

— Auta armias, Vepsäläiskä, Vepsäläiskä, tulkaa herran nimessä, nyt ne ajaa ohitte…

Hän riensi portille minkä vanhoilla, luuvaloisilla jaloillansa pääsi, ja Vepsäläiskä seurasi käsiänsä pyyhkien perässä.

— Jestas sentään, kun olin aivan torkkua ohi koko hautajaiset, mutta kun kevätilma tuppaa niin ramasemaan. Onneksi kerkesin sentään nähdä, se oli sellainen vaalea tamminen kirstu, oikein niitä neljänsadan markan arkkuja pislaakeineen ja hanttaakeineen. Annas olla nyt kun lasken flakut, yksi, kaksi, … jaa-a, kokonaista seitsemän riepua. Kyllä professori-vainaa näkyy olleen tykätty ihminen, — puheli Sundbergska hengästyneenä, silmät ihastuksesta ja innostuksesta hehkuen, vaikka kasvoilla väreilikin tekopyhä hautajaisilme.

— Noi on niitä ylioppilaita ja tossa vissiin ajaa professorska flikkansa kanssa, synti niitä rassuja, — sanoi hän nyökäyttäen päätään hartaalla osanotolla. — Ja noi on niitä professoreja ja muita opettajia, ai, ai, kyllä siinä sitten ajaa järkeä… Vepsäläiskä, kattokaa nyt totakin kranssia, se on vissiin yliopiston kranssi, semmonen maksaa parisataa, niin että präikää; köyhä sillä rahalla eläisi puhtaasti puolisen vuotta, kyllä se sentään on synti sellaisia rahoja… Olkaas vai nyt, etten vaan sekoo laskussani, kaksikymmentäseitsemän, kaksikymmentäkahdeksan, kaksikymmentä… no on siinä hevosta ja saattajaa… Tossahan tulee pastori, ai, ai, rikas ruumis, rikas ruumis, ei tämä pastori köyhiä hautaakkaan. Kovin on tykätty rikkailta, kuuluu tekevän sen kaidan tien hiukan leveämmäksi, ja kannattaahan siitä vähän maksaakin, jos toi nyt sitten auttaa. — Hän puhui koko ajan ja viittoili käsillään tehden kaikesta havaintoja. Manta Vepsäläinen ei saanut suun vuoroa.

— Viisikymmentäkolme hevosta, olipa siinä, pariton luku… taisipa joutua helvettiin, sillä niinpä sitä vaan sanotaan, että suruttomien saattoon aina tuppaa väkisinkin epätasainen luku, vaikka mene nyt ja tiedä hänestä, — puheli Sundbergska asiantuntijan tavoin.

Saattue oli jo kaikonnut hautausmaan portille asti, mutta yhä seisoi Sundbergska paikallaan ja katseli päinvastaiseen suuntaan, näkyisikö sieltä toista saattoa, sillä tähän aikaan niiden kaikkien oli tapana siitä ohi jolua.

Portti, jonka pielessä Sundbergska seisoi, oli pimennon puolella, ja maaliskuun tuuli oli vielä kylmä. Sundbergskaa paleli. Hän aikoi poiketa portista sisälle, mutta samassa näkyi kadunkäänteessä uusi ruumissaatto, ja hän jäi paikalleen.

Kylmästä huolimatta hän teki tästäkin saattueesta kaikki samat havainnot kuin edellisestäkin. Hän arvosteli arkun hinnan, vainajan yhteiskunnallisen aseman ja varallisuuden ja luki nimen seppeleitten nauhoista sekä laski samaan aikaan saattojoukon hevosluvun.

Nyt hän tällä kertaa olisi ollut jo tyytyväinen näkemäänsä, sillä niin häntä vilutti, mutta vielä ilmestyi yksi ruumissaatto. Kaikkienhan niiden täytyy mennä siitä ohitse, jos mielivät kaupungin vanhalle hautausmaalle.

— Köyhää väkeä, köyhää väkeä, — mutisi hän itseksensä, mutta ei malttanut kuitenkaan poistua, ennenkuin oli laskenut hevoset, joita oli kahdeksan kappaletta. Sitten hän riensi hampaat loukkua lyöden pesutupaan, jonne Vepsäläiskä jo heti ensimmäisen saattueen nähtyään oli rientänyt. Hän oli sulkenut oven, ja tuvassa tuntui miellyttävän lämpimältä, kun tuli ulkoa.

— Eihän ne tahtoneet tänään loppua millään, paljon niitä ihmisiä näkyy kuolevan näin kevätpuoleen, — sanoi Sundbergska ja lähestyi muuripataa lämmitelläkseen itseään. — Ihan olin paleltua pilalle, niin mua vilutti…

— No ja tartteeko Sundbergskan kanssa siinä vahdata tuntikaupalla ihan kuin palkan edestä, vaikka saisitte kuolemantaudin.

Sundbergska ei ollut kuulevinaankaan koko huomautusta, vaan alkoi kaataa kiehuvaa vettä »punkkaansa» ja ryhtyi pesemään vaatteita…

Viimekeskiviikkoisen kylmässä kevättuulessa seisoskelemisen jälkeen oli Sundbergska saanut niin pahan yskän, että hänen täytyi pysytellä huoneessaan. Hän oli ahkerasti nauttinut »Tanskan kuninkaan rintatippoja», mutta siitä huolimatta oli yskä vain yltynyt, niin että henkeä toisinaan salpasi vallan tukehtumiseen saakka. Ja hän kun oli toivonut toipuvansa edes sen verran, että sunnuntaina kykenisi hautausmaalle katselemaan ja kuuntelemaan hautajaisia.

Aurinko paistoi lämpimästi akkunasta, joka antoi kadulle. Oli varhainen kevät ja kelirikon aika. Suuria lätäköltä näkyi likaisessa, pahalta tulevassa lumessa. Räystäät tippuivat, auringon säteet kimaltelivat putoilevissa vesipisaroissa ja heijastelivat kadun tummissa vesilätäköissä.

Sundbergska nojasi kyynärpäillään akkunalautaan ja katseli kaihoten ulos. Hän painoi kasvonsa lujasti ruutuun ja koetti kurkotella nähdäksensä, oliko kadulla mitään suurempaa liikettä.

Mitään erikoista ei näkynyt. Vain jokunen sunnuntai-aamupäivän kävelijä tai muutamia pika-ajureita, joissa istui mustiinpuettuja naisia sylissään kukkaruukku tai havuista ja keinotekoisista pihlajanmarjatertuista tehty seppele. He ajoivat sunnuntaitervehdykselle omaistensa haudoille.

Oli ikävystyttävän hiljaista. Aurinko paistoi raukaisevasti. Sundbergskan mustanjuovikas, puolisokea kissa lojui lattialla auringon paisteessa ja kehräsi kuuluvasti… Hiljaisuutta häiritsivät vain toisinaan ohitse ajavan raitiovaunun kellonkilahdukset ja öljyn puutteessa kiljahtelevan vanhan herätyskellon vongahdukset…

Samassa alkoivat kaupungin suurimman kirkon kalseaääniset kellot soida. Niiden tutut, kumeat lyönnit saivat Sundbergskan levottomaksi, sillä hän tiesi kokemuksesta, että nyt oli varmasti jokin suuri ruumissaatto tulossa. Eikä kestänytkään kauan, vaikka odottavan aika tuntui pitkältä, kun kadulle ilmestyi komea ruumissaatto. Siinä oli suuri joukko jalankävelijöitä, paljon hevosella-ajajia, kokonaista neljäkymmentä hevosta ja runsaasti seppeleitä.

Sundbergskan tuli paha olla, sillä hän saattoi arvata, että haudalla tullaan pitämään kauniita puheita. Pastori, jonka hän tunsi persoonallisesti, tulee pitämään oikeaan jumalansanaan perustuvan saarnan, kuoro tulee laulamaan, seppeleitä lasketaan, kukat tuoksuvat sulavan lumen kanssa kilpaa, ja kyyneleitä vuotaa runsaasti tänä kauniina sunnuntaina… Monta kertaa hän oli ollut syrjemmällä mukana itkemässä tällaisissa tilaisuuksissa, sillä se oli niin tunnelmallista…

Nytkin hän herkistyi pelkästä mielikuvituksesta miltei kyyneliin. Hänen päänsä oli niin hirvittävän kuuma, ja ohimot takoivat rajusti. Hän painoi otsansa ruutuun, mutta sekin tuntui näin auringonpaisteessa liian kuumalta. Saatto jolui verkalleen ohitse, ja viimeisen ajurin reen perässä oleva numero muuttui epäselväksi häipyen olemattomaksi. Kumeat kirkonkellojen lyönnit värisyttivät vieläkin keväistä, kuulakasta ilmaa, ja Sundbergskan mielen valtasi syvä hartaus. Hänen herkistynyt, kuumeinen mielikuvituksensa vieritti muistista kuluneen elämän monia raskaita muistoja hänen siinä nuokkuessaan aurinkoista akkunaa vasten.

Työtä, köyhyyttä ja ainaista ponnistelua oli elämä läpeensä ollut. Muiden hyväksi oli saanut raataa, niin että oli katketa, ja vaivoin henkensä pitimen oli ansainnut. Tuskinpa sitä muisti olleensakaan nuori, sillä niin varhain oli saanut alkaa taistella leipäkannikasta. Mutta olihan sitä sentään, vaikkapa vain lyhyeen, oltu nuorikin, ja silloin oli pidetty seuraa nuoren miehen kanssa niinkuin muutkin nuoret. Niitä herttaisia aikoja, sydänalasta oikein hemasi, ja komea se rakennusmestari Nordlund oli ollutkin. Siinä sitten oli ollut miesten mies, kun sen vain näki, niin polvet veti heikoksi, ja jalat olivat lentää alta. Ja vaikka se olikin ollut niin ylettömän nuori, niin oli se ollut niitä ensimmäisiä siinä ammatissaan ihan. Hyvät heidän välinsä olivat olleet, ja omaan kotiin oli päätetty muuttaa heti kun se osaketalo vain tulee valmiiksi…

Mutta toisin oli kaikkivaltias armossaan säätänyt. Kun sen osaketalon harjakannuja oli juotu, oli Nordlund hutikkapäissään pudonnut korkeilta tellinkeiltä ja itsensä kuoliaaksi satuttanut…

Auta armias niitä kauheita aikoja. Ihan sitä oli luullut tulevansa kaistapääksi, ja muutama kuukausi sen Nordlundin kuoleman jälkeen oli vielä syntynyt tyttölapsi. Voi sitä häpeää ja alennusta, mutta Jumalalle kiitos, lapsi oli heti pienenä päässyt tämän maailman pahennuksesta…

Toisten ihmisten likaisia vaatteita oli sitten pesty päivästä toiseen, vuodesta vuoteen, ja niin oli hiljalleen elää kituutettu. Mutta niistä ajoista pitäen olivat hautajaiset ja haudat käyneet rakkaiksi. Niitä katselemalla, niitä seuraten oli elämä sentään tuntunut ikäänkuin paremmalta, helpommalta, ja olihan siinäkin jotain sisällystä.

Ihmisten hautajaiset osasivat sentään olla niin erilaisia. Vuosien kuluessa hän oli pannut merkille, mikä niissä todella oli tähdellistä, mikä itse vainajia, mikä jälkeenjääneitä ihmisiä varten… Mutta yhteistä kaikissa oli ollut se juhlallisuus, jonka herättää itsekussakin asustava tunto siitä, että kerran meidän kaikkien on kuljettava sitä tietä.

Harvoin oli tullut kirkossa käydyksi, vaikka uskovaisten kirjoihin itsensä lukikin, sillä selvempää ja enemmän sydämeen käypää sanaa sai hautuumaalla kuulla, ja siksipä oli tullut tavaksi aina liittyä ruumissaattoihin. Varsinkin keväällä, kun luomakunta oli heräämässä uuteen elämään, saattoi haudalla puhjeta ankaraan synnintuntoon ja ratketa katumuksen karvaihin kyyneliin. Silloin parhaiten tunsi elämän turhuuden ja kuoleman varmuuden…

Näin olivat hänen ajatuksensa kulkeneet, kun ankara yskäkohtaus herätti hänet mietteistään; päätä huimasi ja hänen täytyi kiiruhtaa vuoteeseensa.

Kun hänen asuinkumppaninsa Vepsäläiskä iltahämärissä palasi kaupungilta kotiinsa, löysi hän Sundbergskan ankarassa kuumehoureessa, ja vielä samana iltana vietiin Sundbergska yleiseen sairaalaan.

Fiina Sundberg houraili ankarasti koko seuraavan yön ja eli mukana lukemattomissa hautajaisissa. Muutaman päivän kuluttua Sundbergska itse oli valmis haudattavaksi.

Seuraavana sunnuntaina lähti pitkä ruumisjuna Malmin hautausmaata kohti. Juna oli ahdinkoon saakka täynnä mustapukuisia ihmisiä, jotka saattoivat omaisiaan viimeiseen lepoon. Eräässä kolmannen luokan vaunussa istui Vepsäläiskä erään tuttavansa kanssa ja puheli tälle matalalla äänellä:

— Äkkiä sen Sundbergskankin lähtö täältä tuli, mutta tarvitsiko sen kanssa itsensä vilustaa niitä ainaisia maahanpaniaisia vahdatessaan siinä portinpielessä.

— Mutta kun sillä nyt kerran oli sellainen luonto ja hinku niiden hautajaisten perään, — sanoi Vepsäläiskän seuralainen.

— No, sehän se oli, mutta synti minun sitä, sittenkin käy, kun se saa näin viheliäiset hautajaiset, sillä kait se oli toivonut parempiakin, se kun pani niin suuren arvon komeuden päälle.

Malmilla kannettiin ruumiit kappeliin, jossa pappi siunasi ne kaikki yhdellä kertaa ikäänkuin summakaupalla. Sitten alettiin ruumiita kärrätä kapearaiteisilla vaunuilla avaran hautausmaan eri osiin.

Ruumis numero kolmetoista, jonka Vepsäläiskä tiesi Sundbergska-vainajaksi, laskettiin monien muiden kanssa pitkään linjahautaan.

— Kovin paha numero sen Sundbergskan kohdalle sattuikin. Se väitti aina eläissään, että kolmetoista oli paha luku hautajaissaatossa. Sielunvihollisen luku. Mahtoikohan se nyt joutua helvettiin?

— Kuka sen tietää, — sanoi Vepsäläiskän toveri rauhallisena, — mutta jonkun kait sekin numero pitää osalleen saada…

— Niin, ja jonkun kait vaivanpaikkaankin pitää joutua, oma vika, — lohdutteli Vepsäläiskä itseänsä.

Kun hauta oli luotu umpeen ja pehmeään, valkoiseen hiekkaan oli pistetty maalaamaton riuku, johon oli mustalla merkitty numero kolmetoista, kiinnitti Vepsäläiskä siihen pienen seppeleen, joka oli tehty kuivaneista lehdistä ja valkoisista vahakukista. Sitten hän kääntyi toverinsa puoleen ja sanoi:

HÖYRYLAIVAN PALO

Pääkaupunkilaisen sanomalehden nuori kesätoimittaja Einar Ruth makasi sairaana suuressa, autiossa huoneistossa, josta varsinaiset asukkaat, hänen varakas tätinsä perheineen, olivat matkustaneet maalle kesää viettämään. Huoneistoa vartioi ja kukkia kasteli perheen palveluksessa vuosikymmeniä ollut keittäjätär Liina, joka nyt hoiti Einar-herran taloutta näin kesäaikaan.

Ovelle kolkutettiin, ja Liina, joka oli tunnettu tavattomasta puheliaisuudestaan, astui sisälle kädessään pieni, helmellä koristettu kultasormus.

— No, tässä se nyt on se Einar-herran rinki. Kun minä tuolla kylpyhuoneessa siivosin, niin vilahti siellä ammeen alustaa lakaistessa jokin kirkas esine, ja eikös siellä ollut tämä, sormus. Ai, ai, kyllä ne nuoret herrat sentään ovat hunttiomia tavaroittensa kanssa. Tyyrishän tämäkin kalu on ja niin koree päärlykin kun siinä on, mutta välittääkös ne nuoret herrat semmoisista, — puheli hän innostuneena kaikki yhteen henkäykseen punniten sormusta kämmenellään.

— Sepä hauskaa, että Liina sen löysi. Kiitoksia vaan, minä olenkin ollut niin pahoillani sen katoamisesta, se on minulle hiukan niinkuin rakas, — sanoi Einar Ruth.

— Mutta tietääkös Einar-herra, että minullakin on yksi oikein tyyris sormus? — kysyi Liina silmät loistaen ja sivellen tyytyväisenä kädellään vuoroin leukaansa ja suupielihän.

— Vai on Liinallakin sormus? Taitaakin olla oikein kihlakalu, — nauroi herra Ruth.

— Ja vielä mun mitä! Jestas sentään mitä se Einar-herra minusta luulee. Johan minä nyt enää kihlakaluja… Ei, se onkin oikea klakkisormus kiven kanssa, sellainen rupiini sen päällä paistaa, — puhui Liina ylpeydellä.

— Jopa nyt jotakin, vai oikea rubiinisormus. Keneltä Liina sen on saanut? — kysyi herra Ruth leikkisästi.

Alma-rouvaltahan minä sen sain, kun pelastin eräässä höyrylaivan palossa ne rouvan hopeet, — sanoi Liina hiukan ihmeissään siitä, ettei Einar-herra todellakaan näkynyt tietävän mitään hänen sormuksestaan ja koko siitä tulipalojutusta, vaikka hän oli siitä niin monelle kertonut.

— Liina kertoo nyt, enhän minä ole sitä kuullutkaan, — sanoi herra Ruth silmissä pieni, iloinen veitikka, sillä kertomuksen höyrylaivan palosta hän oli kuullut Liinalta monta monituista kertaa. Hän tahtoi kuitenkin tällä tekosyyllä pidättää Liinaa jonkun aikaa huoneessaan, sillä yksin sairaana olo kuumassa, tuttavista tyhjässä kaupungissa oli niin ikävää.

Liinaa, jolla aina oli olevinaan hirvittävä kiire kotiaskareiden takia, ei kuitenkaan tarvinnut kehoittaa kahta kertaa, sillä paljon puhuminen kuului niihin hänen heikkouksiinsa, jotka eivät johtuneet vanhuudesta, vaan synnynnäisestä taipumuksesta. Hän seisoi keskellä lattiaa, otti lepoasennon nojaten kättänsä toiseen lonkkaansa, huojutteli hitaasti ruumistansa ja siveli leukaansa ja suupieliään.

— Voi voi Einar-herra, kun ei minulla olisi oikein tässä aikaa, mutta kyllä se vaan sitten oli kamala paikka se laivan palo. Mistäs minä nyt oikein alkaisin, puheli hän ikäänkuin itsekseen ja muutti ruumiinpainon toiselle jalalle.

— Juu, nyt minä muistankin. Se oli oikein hehkeä juhannusaatto. Höyrylaivan kansi oli ihan väärällään väkeä, vallan sen olisi voinut luulla uppoavan siihen paikkaan koko höyrypaatin. Vihreät juhannuslimot koristivat laivan akteria ja fööriä, ja niitä oli pitkin koko paatin stakettia. Se oli oikein juhlallista.

Vihdoin sitä monen mutkan ja viivytyksen jälkeen päästiin lähtemään Helsingin rannasta saaristoa kohti. Laivalla oli sitten yletön menoaminen ja hoittaaminen. Kolmella hanurilla soitettiin niinkuin viimeistä päivää, että ihan olivat korvat haljeta niiden nälkäurkujen pauhuun, ja niin siinä pidettiin pahaa ja rietasta ääntä, niinkuin Jumalaa ei olisi ollutkaan olemassa…

Meri makasi tyynenä ja kirkkaana kuin hyyhmä lahna-aladobin päällä, ja kun kapeissa salmissa mentiin, niin rannoilla koivujen kuvat tanssivat kuin häissä, ja kaislat niiasivat kuin koulutytöt…

Niin oli luonto hehkee ja hellä, että oikein mulle tuli kiitollisuuden tunto Jumalaa kohtaan siitä, että hän armossaan oli antanut meille niin suloisen suven. Mutta ihmiset täkillä ja kajuutoissa eivät piitanneet mistään, hoilattiin ja soitettiin, niin että päätä huimasi ja sydänalasta eto…

Ja auta armias, kuinka ne muutamat miehet matkan varrella tulivat hutikkaan. Kaikilla oli mukanaan juhannuseväitä, millä viinaa, millä konjakkia ja jos jotakin väkevää… Mutta totta sanoen, kyllä minua äklötti, kun minä näin parinkin retkaleen ryyppivän pullosta tinatööriä…

Eihän se Einar-herra taida tietääkään mitä »tinatööri» on? Juu, nähkääs Einar-herra, se on aivan selvää lamppuspriitä, semmosta kun pannaan priimuskyökkiin. No, eihän ne nyt sitä aivan semmoseltaan latki, kyllä sitä ensin värkätään ja tisleerataan senkin seitsemällä konstilla. Ensin halkaistaan hapanlimppu noin pitkin leveyttään ja sen läpi sitten fadin päällä filtataan eli siivilöidään tenu pariin, kolmeen rupeamaan, että se paha siitä lähtisi, se myrkky, joka miehen tappaa. Sitten siihen ajetaan konjakkiesanksia ja kolmensorttiset kuminat, ja kuuluvat ne sitä vielä kehuvankin. Mutta kyllä niiden henki vaan tulee niin pahalle, että ihan luulisi nuuskivansa trankkitynnöriä. Mutta siitä huolimatta näkyi se tinatööri menevän miehiin kuin voi kanaan…

Yhä se meno vaan yltyi ja paheni. Minä ajattelin sydän kurkussa, että jos Jumala auttais minua vielä sen verran, että antais minun hengissä päästä maihin tästä uivasta helvetistä.

Mutta herrajestas sentään, silloin se tapahtui. Minä istuin silloin föörissä Signe-neidin vaatekorilla ja riivin hiljaa oksasta koivunlehtiä ja nuustelin kämmeniäni, kun ne niin mukavasti tulivat vihreelle. Kuului kauhea huuto:

»Tuli on irti, laiva palaa, laiva palaa…» Siunatkoon, parkasin minäkin ja ampasin pystyyn. Yksi akterissa ollut muija juoksi lapsi sylissä minkä kerkesi fööriin ja kertoi minulle, kuinka valkea oli päässyt irti…

Ryyppyhommissa olivat miehet sielläkin olleet ja olivat tölmässeet vahingossa viiden litran spriipulion rikki. Sprii oli tulvinut pullosta ruutikuivalle täkille kuin kaffi ylikiehuvasta pannusta. Hätäyksissä oli sitten yhdeltä niistä onnettomista pudonnut palava paperossi spriihin, ja niin oli tulipalo valmis…

Voi sitä hötäkkää ja äläkkää mikä laivalla nousi. Vanhan laivan kuiva täkki syttyi tuleen äkkiä kuin rohtimet. Ja valkea otti heti kohta sellaisen vallan, ettei sitä pitänyt styyrissä kukaan. Ihmiset tulivat vallan kuin hulluiksi. Vaimoväki huusi ja parkui kuin tapettaessa, ja osa miehistä oli siksi hutikassa, etteivät voineet ryhtyä paljon mihinkään. Kaikki koettivat vain juosta alta pois minkä kerkisivät, mutta juokse nyt siinä, kun laiva oli ahdinkoon saakka väkeä täynnä ja vielä lisäksi tavaroita, kimpsua ja kampsua jos jonkin sorttista…

Täydellä höyryllä sitä sitten ajettiin suoraan maata kohti kivistä ja kareista piittaamatta. Mutta kun oltiin merellä niinkin kaukana kuin me, ei sitä vaan niin yks-kaks rantaan päästy. Laivan pilli vihelsi ja huusi kuin tuomiopasuuna, ja kyllä vaan siinä oltiinkin tuomiolle menossa täyttä vauhtia.

Ihmiset tuuppivat toisiaan ihan armotta ja tappelivat vallan kuin sodassa. Siinä sai jokainen katsoa eteensä. Palava laiva lähestyi rantaa kuin tuuliaispää, mutta vedosta valkea vain yltyi ja sai lisää virikettä… Pilli huusi, ja ihmiset huusivat. Ei nyt enää haitaria soiteltu, vaan kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja ryssäksi, ihmiset siinä rukoilivat Jumalalta apua, mutta kyllä se nyt tuntui olevan tulematta…

Hädissään muutamat paiskasivat itsensä mereen, mutta ei se sinnekään meno niin hääviä ollut, jos ei osannut uida. Toiset viskelivät tavaroitaan mereen niin paljon kuin vaan kerkesivät, ja tämmöisessä sekamelskassa laiva viimein pääsi joteskin lähelle rantaa. Sen kone pysähtyi siinä paikassa, sillä kuumuuden takia täytyi höyry päästää pannusta, ettei se räjähtäisi. Möljään saakka ei päästy, mutta hyvä niinkin…

Nyt uskalsivat useammat paiskata itsensä mereen, ja tavaroita tuli ihan satamalla. Vettä oli rannassa tavalliselle miehelle kainaloihin asti. En minäkään ollut siinä toimetonna, vaan mitään sen enempää ajattelematta heitin Signe-neidin vaatekorin mereen. Mutta sitten minä peljästyin, niin että jalat oli aitani mennä, sillä minä muistin samassa rouvan hopeet, jotka olivat väskyssä salongissa…

Siinä salongin ovella vasta sitten kävi kova rytäkkä ja käsirysy. Mutta minä piinasin itseni vaan sisälle kovasta vastavirrasta huolimatta ja palasin saman tien, vaikka siinä ovessa olinkin niin kovassa puristuksessa, että henki ei käynyt juuri hiventäkään. Mutta rouvan hopeet minä vaan sain täkille ja sitten suoraan mereen. Ajattelin, että kaitpa ne siellä ovat paremmassa tallessa kuin tulessa, niinkuin olikin…

Sitten minäkin pääsin viime tingassa yhteen pikkupaattiin, jolla vaimoihmisiä maihin soudettiin. Eikä siinä rantaa keritty varrota, mereen vaan vyötäisiä myöten, kun paatti palasi toisia noutamaan…

Vihdoin sen valkeankin valta saatiin laantumaan ja laiva hinattiin lähemmä rantaa, vaikka ei se juuri laivalta näyttänyt, kun sen melkein kaikki puuosat olivat palaneet karreksi. Siinä se hylky maata kehitteli mustana ja kamalasti katkuavana kuin pahasti palanut paistinpannu…

Mutta auta armias, minkä näköistä joukkoa sieltä maihin lossattiin. Minä istuin läpimärkänä valkoisella rantahiekalla ja ihan nääntyneenä, sillä pitkät hameet päällä vedessä kahlaaminen ei ole mitään leikintekoa. Ajattelin juuri, että milläs ihmeen konstilla minä saisin ne rouvan hopeet pelastettua sieltä merestä, kun samassa nostettiin rannalle eräs oikein hieno venäläinen rouva. Voi, sitä raukkaa, niin sen vaatteetkin olivat palaneet, ettei ollut jälellä kauniista protyyrihameesta kuin muutamia siekaleita, mutta jaloissa sillä oli ehjät, tulenpunaiset kengät kuin keitetyt hummerit. Voi hyvä Jumala sentään, hengissä se oli ja valitteli ryssäksi, ja ihan minun piti peittää silmäni, kun näin, että sen reidet olivat palaneet kuin käristetty rosspiffi. Minä parkasin kauhusta ja olin pyörtyä ihan siihen paikkaan…

Mutta ei sitä siinä kauan ehtinyt katsella, sillä samassa tuotiin pari lasta, jotka olivat menneet pieniksi kuin nyrkki, aivan kuin palaneet pyyt padassa, kuolleet lapsiraukat… Ja niin siihen rannalle hommattiin ihmistä jos jonkin näköistä. Toiset olivat palaneet enemmän, toiset vähemmän, mutta palaneita ne vaan olivat…

Kyllä siinä sitten piisasi itkua ja valitusta, enkä minäkään enää jaksanut itseäni pidättää, vaan porasin ihan ääneen, vaikk'ei minulla ollutkaan mitään hätää, mutta kun se oli niin ylettömän surkeeta…

Sitten minä rupesin oikein toden perään pelastamaan rouvan hopeita. Sain erästä pitkää laivamiestä, jonka nimen tiesin olevan Antersson, sillä olinhan minä niin monasti siinä laivassa reisannut, plyysin hiasta kiinni. Se oli sellainen sinisen ja valkean raitainen plyysi, niinkuin Einar-herra tietää merimiesten pruukaavan. Minä pyysin häntä hakemaan rouvan hopeet merestä paikasta, jonka minä viisaisin. Mutta se ei ottanut kuuleviin korviinsakaan minun puhettani, nauroi vain ja nyhtäsi itsensä irti. Silloin mulle tuli ihan hätä ja pyysin oikein ruotsiksi:

»Säärä Antersson, rettä rouvans hopeet, säärä Antersson, rouvans hopeet…»

Antersson vain nauroi ja aikoi lipottaa tiehensä, mutta silloin minä tarrasin häntä plyysinhiaan uudestaan kiinni kuin takkiainen ja rukoilin oikein poru kurkussa:

»Säärä Antersson, retta rouvans hopeet, retta ny, jaak jeer Antersson kaffe och allt, retta ny para.» — Ja silloin sen miehen sisu pehmeni, se nauroi minun uikutukselleni ja alkoi kahlata mereen. Minä seurasin niin pitkälle kuin uskalsin, ja kun se jonkun aikaa oli siellä meressä lorinut, niin rouvan hopeet se löysi ja Signe-neidin korin kans…

Voi, voi, kyllä minä sitten osasin olla iloinen ja onnellinen, kun ne hopeet saatiin merestä ja kun minä Signe-neidin vaatteita levittelin rannalle kuivamaan. Minä kiehautin oikein väkevää kaffeeta rouvan tyyriistä kaffeista siinä rantakivien välissä, ja mun mieleeni tuli niin sanomattoman suuri kiitollisuus Jumalaa ja Anterssonia kohtaan, että mun täytyi siinä puoliääneen veisata »Sun haltuus rakas isäni…», vaikka ihmiset vähän pitkään katselivatkin ja kai maar luulivat, että minä olin tullut kaistapääksi. Vaikka eihän se mikään ihme olisi ollutkaan, jos semmoisessa löylyssä olisi järkensäkin menettänyt, ja taisi se kuumuus siinä höyrypaatilla kysyä monenkin päätä…

Kun me sitten Anterssonin kanssa joimme siinä auringonpaisteisella rannalla hyvää kaffeeta — kerman minä olin juossut lähellä olevasta torpasta, — niin minä olin vallan hassusti rakastunut Anterssoniin enkä malttanut olla hiukan paijaamatta sen suurta, ruskettunutta kättä, jossa hohti Anterssonin naimasormus. Olihan se oikeastaan syntinen teko, hyväillä toisen miestä, mutta en minä silloin sille mitään mahtanut, kun minun kiitollisuuteni oli niin suuri Jumalaa ja Anterssonia kohtaan…

Tässä Liina hiukan hengähti, pyyhki muutamia liikutuksen kyyneliä uskollisista, tihruisista silmistään ja jatkoi sitten:

— Ja kun Alma-rouva sai hopeensa takaisin ja kuuli, kuinka minä ne olin pelastanut, niin hän kiitti mua oikein kädestä ja kysyi, että tahtoisinko minä palkkioksi rohkeudestani rahalahjan vai jonkin muistoesineen. Mutta mitäs minä rahoista, onhan minulla muutamia tuhansia pankkikirjan päällä, ja ne rahat minä olen määrännyt pakanalähetykselle.

— Vai aikoo Liina ostaa alastomille neekeripojille vaivalla ja hiellä keräämillään rahoilla taskuraamattuja? — sanoi herra Ruth leikkiä laskien. — Joutaisivathan ne rahat parempaankin.

— Ai, ai, Einar-herra ei saa pilkata, kyllä kristityn ihmisen pitää huolehtia siitä, että kaikki kansat tulisivat Jeesuksen opetuslapsiksi. No niin, minä pyysin Alma-rouvalta sormuksen, kun ei minulla, naimattomalla tytöllä, ole mitään semmoista. Ja sitten rouva antoi minulle kultasormuksen oikein rupiinin kanssa, ja siihen oli kaiverrettu sisäpuolelle »Liinalle uskollisesta palveluksesta».

Kun minä sain sen sormuksen, niin minä niiasin, niin että hameet maata veti, ja itkin niinkuin ensi kertaa Herran pyhälle ehtoolliselle käydessä. Minä näytän sen sormuksen Einar-herralle joskus, ei se nyt ole minulla matkassa, sillä minä pidän tavarani tyystimmin kuin Einar-herra, joka paiskoo sormuksiaan vaikka ammeen alle. —

Tämän huomautuksen nuorelle herralle piti vanha Liina oikeutenaan, vieläpä velvollisuutenaankin. Tämän sanottuaan hän pelästyi kauheasti ja huudahti hätääntyneenä:

— Jestas sentään, kun minä vallan unohdin perunat tulelle! Kait ne nyt ovat kiehuneet ihan puuroksi.

Einar Ruth tunsi väsymystä tämän yksinpuhelun jälkeen. Hän ei kaivannut enää seuraa. Helteinen, kesäinen aurinko paistoi uuvuttavasti akkunan edessä olevien keltaisten uudinten lomitse levittäen hiljaiseen huoneeseen kellertävää tulipalon loimotusta.

Hän vaipui horrokseen ja nukkuen levottomasti tässä kellertävässä valossa hän näki pahoja unia tulipaloista, merihädästä, tappeluista ja muista suurista onnettomuuksista…

ANTTI PELTARI

Pitkänsillan eteläisen pään oikeanpuolisen kaiteen vieressä istui pienellä kankaasta tehdyllä kirkkotuolilla vanha, parroittunut tupakkakauppias Antti Peltari. Hänen päällään oli paksu, kulunut talvinuttu, jonka yli oli heitetty vapaasti hartioille likaisenkeltainen, öljykankaasta tehty sadetakki, sillä lokakuun viileä ilma tuntui kostealta Kaisaniemenlahden lähettyvillä.

Katukäytävällä hänen edessään seisoivat vanhat, ruskeaksi maalatut lasten korivaunut, joiden rautaiset linjaalit olivat vanhuuttaan liian notkeat ja oikoisiksi painuneet. Vaunujen koriin oli sijoitettu kömpelötekoinen puulaatikko, joka oli täynnä erilaisia paperossi- ja tulitikkulaatikoita. Huomattavana osana tässä paperossivarastossa olivat Bergströmin »Kaukasia» ja Rettigin »Beirutski», joita tupakoita useimmat hänen ostajistaan käyttivät ja joita hän itsekin poltti ennemmin kuin noita kaikkein uusimpia ja miedoimpia paperosseja. Lukuunottamatta »Armiroa» ja »Fenniaa» hän suorastaan halveksi muita varastossaan olevia paperosseja, sillä hänen mielestään ne pääasiallisesti antoivat paperi- eikä tupakkisauhuja…

Väkevistä »Kaukaassioista» hän ensimmäiset »sauhunsa» poikaviikarina oli vetänyt ja niistä hän ensimmäisen pahoinvointinsakin oli saanut, mutta ehkäpä juuri siksi hän pitikin niitä parhaimpina.

»Beirutskin» räikeänsininen laatikko oli aina tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen. Nytkin, vaikka hän ei enää voinutkaan erottaa laatikkojen erivärisiä kansia, oli hänellä elävä sisäinen näkemys »Beirutskin» tummansinisestä laatikosta penniä pienempine kultaisine mitaleineen.

Tänään, lauantaina, kuten koko kuluneena viikkona, oli liian kostea ilma. Täysi työ oli suojella vanhalla, repaleisella takilla paperosseja kosteudelta. Ostajat olivat hänelle kiukkuisia, jos paperossit olivat nuoskeita ja huonosti palavia. Hän koetti aina leikillä selittää, että silloinhan ne kauemmin kestävät, mutta ei se selitys rauhoittanut ankaria ostajia, ja sentähden hän nytkin peitti tupakkansa huolellisesti.

Tämä ainainen kylmä kosteus teki hänet alakuloiseksi, ja särky jäsenissä yltyi. Istua ikuisessa pimeydessä ja kylmyydessä. Jospa hän olisi edes nähnyt ne ihmiset, joiden kanssa hän teki kauppaa ja jotka meluavana jonona hänen ohitsensa kulkivat… Mutta hänen silmiensä valo oli jo vuosikymmeniä sitten sammunut. Muut ihmiset valittivat sitä, että kaupunki nykyjään iltaisin ja öisin oli pimeä, mutta hänen kaupunkinsa oli päivälläkin valoton…

Eilen, perjantaina, viikon onnettomuuksien päivänä, oli hänelle sattunut järkyttävä tapaus. Hänen entinen asetoverinsa ja monivuotinen huonekumppaninsa Kustaa Ihantola oli kuollut vuoteeseensa halvaukseen. Ihantola oli saanut kuolla vuoteeseensa, ja se oli Antista suuri armo. Mutta tällä hetkellä tahtoivat hänen ajatuksensa väkisinkin palata niihin aikoihin, jolloin Ihantola ja hän yhdessä nuorina miehinä olivat lähteneet Suomen kaartin kanssa Turkin sotaan.

Silloin leikattiin vuosi 1878. Reipas ja iloinen oli heidän lähtönsä Helsingistä ollut… Ensin oli kokoonnuttu kasarmin avaralle pihalle, ja sitten neljässä eri osassa oli marssittu kasarmin pieneen kirkkoon, jossa sotarovasti oli pitänyt lyhyen, mutta rohkaisevan saarnan. Tämä saarna oli haihduttanut viimeisenkin jäännöksen siitä iloon sekaantuneesta pienestä ahdistavasta tunteesta, joka aluksi oli tuntunut sydänalassa, kun ilmoitettiin kaartin sotaanlähdöstä, ja rinnan täytti rohkeus ja uljas riemu…

Sitä väen paljoutta Kaartintorilla ja kaduilla! Kun he marssivat läpi kaupungin, täyttivät uteliaat, hurraavat joukot katujen syrjäkäytävät, ja talojen akkunoista kurkottelivat naiset, niin että olisi luullut niiden sieltä niskaan tippuvan. Sitä riemua ja sitä innostusta! Musiikki soitti, ja pojat marssivat reippaina…

Veret alkoivat kiertää kiivaammin Antti Peltarin suonissa, kun hän muisteli sitä lähtöä ja menoa. Ihantola ja hän olivat olleet pulskia poikia siihen aikaan. He olivat kumpikin pari tuumaa yli kolmen kyynärän pitkiä, ja poskilla paloi heillä terveet veret. Kookas ruumis oli notkea ja voimakas, ja paraatiformu keveltyi niin turkasen hyvin. Moni tyttö heidän lähtiessään oli hyvästiksi huiskuttanut nenäliinaansa, ja paljon sitä silloin likat olivat murheissansa »keittäneet hiirenviinaa». Oikein tuppasi naurattamaan…

Sitten kiitivät hänen ajatuksensa sotatantereelle. Olivathan ne kovia aikoja ja raskaita päiviä. Mutta suurin vaiva ja vastus tuppasi heillä sittenkin olemaan siitä ainaisesta koti-ikävästä, joka jäyti sydänalassa yötä ja päivää niinkuin paha omatunto. Hänen korvissaan soivat vieläkin nuo surunvoittoiset, marssin tahtiin lauletut sävelet, joihin he iltaisin leiritulilla keksivät yhä uusia värsyjä ja joiden loppusäkeenä oli aina tuo sydänjuuria hellyttävä kertaus:

Hänen mielensä valahti äkkiä niin lämpimäksi ja herkäksi. Moni haikea muisto hiipi mieleen, ja moni kaamea kuva järkytti sydäntä. Hänen teki mieli miltei itkeä… Jo ammoin unhotetut muistotko sen tekivät, vai ainoan ystävänkö äkillinen kuolema… Poissa oli joka tapauksessa hänen asetoverinsa Ihantola. Kaikki hävisi, kaikki pääsivät lepoon, hän vain yksin kulki täällä ainaisessa pimeydessä…

Vieretysten he olivat seisoneet Gorny Dubniakin luona sinä kohtalokkaana päivänä, jolloin he urhoollisesti puolustaen asemiaan ja torjuen vihollisen ankaran hyökkäyksen olivat valmistaneet tietä Plevnan valloitukselle. Siinä taistelussa oli Ihantola menettänyt oikean kätensä, ja hän itse oli tullut sokeaksi kranaatin räjähtäessä aivan hänen edessänsä. Moni reipas toveri oli jäänyt sinä päivänä ainiaaksi sille tantereelle…

Kylmä innostuksen väre kävi läpi koko hänen ruumiinsa. Ne olivat sittenkin olleet suurenmoisia, ikuisesti mieleen syöpyneitä päiviä, vaikka niiden hänelle lahjoittama muisto olikin niin vihlovan raskas kantaa. Siitä päivästä oli tämä ainainen pimeys alkanut.

Kun he vihdoin monen vaivan ja vastuksen jälkeen olivat palanneet kotimaahan, ei hän enää voinut palvella kaartissa, vaan täytyi hänen ryhtyä henkensä pitimiksi kaupittelemaan tupakkaa. Lähes neljäkymmentä vuotta hän oli harjoittanut tätä ammattia.

Aluksi hänen oli ollut vaikeata liikkua kaupungissa, jonka hän varsin hyvin tunsi lapsuudestaan, mutta joka vilkasliikkeisyydessään nyt oli käynyt hänelle vaaralliseksi. Yksitoistavuotias sisarentytär Liisa oli talutellut häntä, kun hän kulki kaupungilla kauppoja tehden, mutta kun Liisa varttui aikaihmiseksi, valitsi hän pysyväiseksi myymäpaikakseen Pitkänsillan korvan. Hänen kuulonsa ja tuntonsa olivat vähitellen vuosien kuluessa herkistyneet, niin että hän saattoi yksin ilman kenenkään ohjausta varovaisesti sauvallaan tunnustellen tulla joka aamu kello neljän tienoissa asunnostaan Hermannista myymäpaikalleen.

Näin varhain aamulla ei kaduilla vielä ollut suurta liikettä, jotenka hänen oli vaarattomampaa kulkea ja hänelle oli ennen kaikkea välttämätöntä olla ajoissa paikoillaan, kun tuhannet työmiehet joka aamu mykkänä jonona kulkivat hänen ohitsensa työmaalleen ja ostivat ensimmäiset »sauhunsa». Hyvin kauppa silloin luisti, ja monta sukkeluuttakin siinä lausuttiin aamureippaalla mielellä, ja sanoipa joku uusi ostaja hänelle jonkun ystävällisen, kehuvan sanankin nähdessään hänen rinnassaan kuluneessa nauhassa riippuvan kunniamitalin…

Kuluihan se elämä näinkin kauppaa tehden ja muinaisia muistellen. Hän oli syntynyt Hermannissa ja rakasti sitä kaupunginosaa, joka on Pitkänsillan pohjoisella puolella. Poikana hän oli leikkinyt Hermannin kiveämättömillä, pölyisillä kaduilla ja lähellä olevissa metsiköissä. Kevään ensimmäiset sini- ja valkovuokot hän oli poiminut kuritushuoneen lähellä olevasta männiköstä, ja »jääkonttinsa» hän oli heittänyt »Pyyholman» loivilla, liejuisilla rannoilla.

Hänen kuulonsa ja vaistonsa olivat kehittyneet Pitkänsillan korvassa istuessa, niin että hän vaivatta saattoi kuulon mukaan päättää mitkä ajopelit kulloinkin liikkuivat sillalla. Hän tiesi, että korkeassa pylväässä juuri hänen kohdallaan oli taulu, johon suurilla kirjaimilla oli kirjoitettu: »Aja hilja sillan yli, 10 markan sakko.» Mutta tästä varoituksesta huolimatta ajoivat toisinaan raudoitetuilla pyörillä varustetut maalaisrattaat juoksua kolisevalla sillalla, niin että silta vapisi.

Eräänä keväänä ilmestyivät sillan keskustaan rautaiset raiteet, joita pitkin hevosten kiskomat vaunut rullata jyristivät. Tämä lisä-ääni yleisessä melussa tuntui Antista aluksi häiritsevältä, se sekoitti kuminallaan kaikki muut äänet, mutta vähitellen hän tottui siihenkin. Kun vaunuja vetävät hevoset vaihdettiin sähköön, joka rätisten ja salamoiden, niin että hänenkin silmissänsä tuntui jokin säilähdys, kuljetti vaunuja yli sillan, ei ääniin sillalla tullut enää mitään muuta uutta suurempaa ja häiritsevämpää lisää…

Mutta vuosien kuluessa vanha Pitkäsilta alkoi lahota ja ränsistyä aivan samassa suhteessa kuin Kaisaniemen lahden vesi alkoi tuoksua yhä pahemmalle. Siltaa korjailtiin tuon tuostakin, mutta siitä huolimatta alkoi se yhä enemmän vavista ja natista niinkuin lahonnut puujaala myrskyssä.

Eräänä päivänä Antti Peltari tunsi nenässään tuoreen puupihkan hajua, ja pian alkoi kuulua sahan yksitoikkoista laulua, kirveitten ja vasarain pauketta. Kauan kestäneitten tiedustelujen jälkeen hän sai tietää, että vanhan sillan viereen alettiin rakentaa väliaikaista puusiltaa, ja vanha silta suljettiin liikenteeltä. Antinkin täytyi muuttaa paikkaa vaunuineen, telttatuoleineen ja repaleisine sateenvarjoineen väliaikaisen sillan kupeelle. Hänestä tuntui haikealta ja turvattomalta, kun hän kuuli vanhaa siltaa purettavan. Kun sillan palkkeja irroitettiin ja katkottiin, tuntui hänestä, niinkuin hänen omia kylkiluitaan olisi katkottu, sillä rakkaaksi oli hänelle käynyt tämä silta, jonka kupeella hän kymmeniä vuosia oli leipänsä ansainnut ja jonka hän tunsi täydellisesti joka palkkia ja kaiteenristikkoa myöten. Sitä paitsi hän oli nähnyt sen sillan nuorena ja muisti vielä hyvin sen ruskean, kiiltävän värin.

Kesti moniaita päiviä, ennenkuin hän oppi taas kopeloimalla ja tunnustelemalla tuntemaan tämän uuden, tilapäisen sillan. Sen jyrinäkin, kun sillä ajettiin, oli niin ohut ja väritön. Tuntui aivan siltä, kuin se ei olisi voinut kestää kaikkea sitä liikettä, mikä sillä tapahtui, eikä hän voinut kuulonsa mukaan päättää, mitkä ajopelit kulloinkin olivat sillä tulossa…

Eri kaupunginosia erottavaan salmeen ilmestyi melusta ja pauhusta päättäen suuria mudannostokoneita, jotka hirmuisesti jättiläisketjujaan kalistellen suurilla metallisangoilla nostivat pahalta löyhkäävää mutaa salmen pohjasta. Tätä työskentelyä kesti yöt päivät.

Antti Peltarin mielenrauha oli hävinnyt, ja hän olisi muuttanut toiseen paikkaan tekemään kauppojansa, ellei tupakalla olisi juuri tässä sillan korvassa ollut niin hyvä menekki ja elleivät hänen parhaimmat kauppatuttavansa olisi juuri tästä kulkeneet joka aamu ohitse.

Kun kivimiehet ilmestyivät vasaroineen ja perineen kilkuttelemaan, arvasi hän, että vanha silta oli kokonaan purettu ja että sen sijalle alettiin rakentaa uutta kivisiltaa. Hän oli tottunut tykkien paukkeeseen, mutta joka kerta kun dynamiittipanos räjähti hänen lähettyvillään, pelästyi hän pahanpäiväisesti, ja hänen sydämensä jyskytti kiihtyneesti kauan sen jälkeen, ikäänkuin hän olisi ollut hirmuisesti suuttunut, ja vihainen hän todella olikin niille jumalattomille ihmisille, jotka olivat särkeneet hänen rakkaan siltansa ja nyt rakensivat sen sijalle jotain kiviröykkiötä, josta ei tietänyt edes minkä näköinen siitä tulisi.

Sillan rakentamista kesti pari vuotta, ja Antti Peltari alkoi jo vähitellen tottua tuohon tilapäiseen puusiltaan. Mutta eräänä kevätpäivänä tapahtui kaikessa äkillinen muutos. Liikenne avattiin uudella kivisillalla, ja tilapäistä puusiltaa alettiin hävittää. Taas täytyi Antti Peltarin muuttaa tavaroineen ja asettua kivisillan eteläiselle korvalle, mutta vaikeata hänen oli tottua tähän uuteen rakennukseen…

Hän kulki ensin sen oikeata puolta koetellen tarkasti sen kivitystä ja leveätä graniittikaidetta pysähtyen jokaisen pilarin ja lyhtypylvään kohdalla tarkastellen ja tunnustellen niiden muotoja ja arvioiden niiden etäisyyttä toisistaan. Sitten hän kulki sillan poikki sen toisessa päässä ja palasi toista reunaa tutkien sen samalla tavalla ja päätyi vihdoin paikallensa tavaroittensa ääreen.

Hän myönsi kyllä itseksensä, että silta oli lujatekoinen ja tilavakin, mutta kuitenkaan ei hän voinut sitä hyväksyä, sillä sillan kova kivitys kolisi jokseenkin samalla tavalla kuin katu. Hänen oli mahdoton kuulonsa mukaan erottaa mitä liikettä sillalla kulloinkin tapahtui. Kuorma-ajurien, pika-ajurien, raitiovaunujen ja yleensä kaikkien ajoneuvojen synnyttämä melu muodostui tällä sillalla yksijaksoiseksi, kovaääniseksi jyrinäksi ja pauhuksi, jonka kokonaisuudesta ei voinut erottaa mitään yksityisiä ääniä, aivan samoin kuin torvisoittokunnan puhaltaessa kaikki torvet sointuvat yhdeksi, valtavaksi marssiksi…

Suurimpana syynä hänen tyytymättömyyteensä oli kuitenkin kaipaus, jonka oli herättänyt vanhan puusillan menettäminen. Sen hän tunsi perinpohjaisesti, sen hän oli nähnyt nuorena poikana, ja kaartilaisena ennen sotaanlähtöään hän oli monasti marssinut reippaan musiikin pelatessa toveriensa kera Vanhaankaupunkiin ja Fredriksbergiin aseharjoituksiin. Ja sitten kun hän kovan kohtalon lyömänä oli vihdoin vaivalloisten harhailujensa jälkeen asettunut ikäänkuin asumaan sen kupeelle, hän oli eläytynyt koko sen olemukseen ja tunsi itsensä kuuluvaksi siihen niinkuin simpukka kuuluu kuoreensa.

Hän oli ennen iloksensa kuullut, kuinka pakkas-aamuina pika-ajurien kulkuset olivat soineet heleästi hevosten koettaessa hiljaisessa hölkässä täyttää ajureille annettua määräystä »Aja hilja sillan yli». Hän oli kuullut, kuinka kevättalvella lumien sulaessa reet töyssyivät ja jyskivät sillan kuoppaisella kannella, ja hän oli tuntenut, kuinka ilman oli täyttänyt mätänevän maan ja lian kevättäennustava tuoksu. Hän oli tuntenut, kuinka Kaisaniemenlahdesta oli alkanut nousta yhä kosteampia, pahanhajuisia huuruja, kuinka jäät olivat ryskineet tuulisina päivinä lahden suulla…

Kesäisin hän oli tuntenut, kuinka lauhat tuulet olivat nostattaneet sillan kannella hienoa pölyä ja ajaneet sitä hänen silmiinsä, jotka eivät vaaran tullessa arvanneet ajoissa sulkeutua. Pakastavina syysaamuina olivat sillan palkit kolisseet kumeasti, ikäänkuin ne olisivat olleet kuivempia ja kaikuvia kuin viulun koppa. Jokaisena vuodenaikana oli sillan kolinalla ollut oma äänensä ja sointunsa, jonka Antti Peltari oli niin hyvin tuntenut.

Hän oli rakastanut sitä vanhaa, kulunutta siltaa, joka oli ollut yhdyssiteenä kahden niin erilaisen maailman välillä, hänen oman lapsuutensa kaupungin, Hermanninkaupungin, ja hänen sotilasmuistojensa kaupungin, keskikaupungin välillä. Oli ollut niin turvallista kulkea sen yli ja antaa kätensä hiljalleen solua pitkin sen puista kaidetta, jonka ihmiskädet olivat kuluttaneet niin tasaiseksi ja liukkaaksi ja josta ei lähtenyt tikkuja käsiin, vaikka sitä olisi kuinka painanut. Eikä siinä myöskään ollut tölmännyt kättänsä mihinkään outoon pylvääseen taikka kylmään, kiviseen korokkeeseen niinkuin tylyssä, uudessa kivisillassa…

Vuosikymmenien kuluessa oli sen Pitkänsillan yli kulkenut ihmisten ja eläinten loppumaton jono. Hän ei ollut nähnyt sitä kulkuetta, mutta hän oli kuullut minkälainen se kulloinkin oli ollut. Siitä olivat ohitse rientäneet reipastahtiset sotajoukot, meluavat nuorisolaumat, kovaääniset työväenkulkueet, ja siitä olivat soluneet ontuvatahtiset, verkat ruumissaattueet… Kaiken tämän hän oli kuullut ja sielussansa nähnyt…

Mutta ei hän enää kuullut eikä siis myöskään sielussansa nähnyt mitään. Kaikki ääni tällä uudella sillalla oli yhtenä kovaäänisenä pauhuna, jonka säveltä hän ei tuntenut.

— Kaikki vanha ja kaunis tässä kaupungissa häviää, ja kaikki kuolee, — sanoi hän puoliääneen itseksensä istuessaan siinä telttatuolillaan. Lukemattomia vanhoja, puisia taloja oli säälittä hävitetty siitä kaupunginosasta, jonne silta johti ja jonka hän parhaiten tunsi. Jokaisen häviävän puutalon kohdalla hän oli pysähtynyt ja saanut ikäänkuin piston sydämeensä.

— Senkin näön minä vielä muistan, — oli hän silloin itseksensä puhunut, — mutta ties Herra minkälainen siihenkin tilalle nousee.

Hänen Helsinkinsä oli alkanut yhä enemmän hävitä. Hän ei enää ollut tuntea sitä omaksensa. Keskikaupungilla, jossa liike oli kasvanut niin hirvittävän vilkkaaksi, ei hän enää vuosiin ollut uskaltanut yksin liikkua. Muutaman kerran hän oli jonkun saattamana käynyt kaartin kasarmin pihalla silittelemässä Gorny Dubniakin taistelussa kaatuneitten toveriensa muistoksi pystytetyn patsaan jalustaa ja samalla hän oli pistäytynyt pienessä kappelissa, jossa kaikki mielen levottomuus ja ikävä oli haihtunut niinkuin silloin sotaankin lähtiessä. Mutta eihän hänen enää viime vuosina sopinut sinne kappeliinkaan nykyisten epämiellyttävien kasarmiasukkaiden takia pyrkiä. Kaikki muuttui, kaikki hävisi… Tuntui niin kaihoisalta sitä ajatellessa… Ja nyt oli vanha siltakin poissa.

Tänään hän tunsi sen taas raskaammin kuin moneen aikaan, mutta kait sen vaikutti ystävän äkillinen poismeno. Poissa oli Ihantola, hän yksin oli jäänyt jälkeen. Nyt olisi hänkin toivonut, että hänetkin olisi »haudattu Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavaa», niinkuin siinä kaartilaisten laulussa sanottiin…

Oli alkanut sataa tihuttaa. Antti Peltari avasi reiällisen sateenvarjonsa ja koetti huolellisesti peittää repaleisella takilla paperossejaan. Häntä vilusti, ilma oli niin kostea ja kylmä, ja hänen mielensä oli niin alakuloinen. Poismenneen ystävän kuolema oli saattanut hänet elämään vanhoissa muistoissa, ja ystävän kuva värjötti kaipauksena hänen mielessään.

Sade yltyi. Hänen täytyi ryhtyä korjaamaan tavaroitansa kokoon, ja olihan jo iltakin. Hän peitti vaunut huolellisemmin, nosti telttatuolinsa vaunuille ja alkoi hiljalleen työntää niitä edellään.

Ilta oli pimeä, vain jokunen himmeä lamppu valaisi suurta kivisiltaa, jolla siitä huolimatta oli vilkas liike, sillä kaikilla oli kiire sateensuojaan. Antti Peltaria ei häirinnyt kenenkään kiire eikä pimeä, sillä hän oli tottunut ainaiseen pimeyteen. Mutta tänä iltana eli hän voimakkaammin kuin koskaan ennen omaa muistojensa elämää, ja hänen sielussaan oli entistä suurempi pimeys…

Satoi märkää lumiräntää. Ihmiset tunkeilivat hänen ohitsensa, kaikilla oli kiire, mutta kukaan ei huomannut häntä, kun hän jolui laahustaen ja tahdottomana ihmisvirrassa. Antti Peltari sai monta sysäystä, mutta hän ei huomannut mitään. Hän oli kuuro kaikille äänille ja tunnoton kaikille kosketuksille. Hänen sielussaan oli ystävän hautajaiset…

Hän kulki ajatuksissaan ja työnsi hitaasti edellänsä korivaunujaan, eikä hän ensinkään huomannut, että hän sohjuisella sillalla oli joutunut syrjäkäytävältä sillan ajotielle.

Yhtäkkiä ilmestyi sillan pohjoiseen päähän kovaa vauhtia ajava yksilyhtyinen auto, jonka silmiähuikaiseva valosuihku ikäänkuin paljasti kaikkien nähtäväksi elämän koko sillalla. Auton kuljettaja ei kuitenkaan voinut vastatuulessa nähdä tiheän lumentulon takia paria metriä pitemmälle eteensä. Matalaääninen auton torvi ammui kuin tuomiopasuuna. Kuului kauhistuneita huutoja, ja samassa silmänräpäyksessä Antti Peltari joutui auton alle…

Hänen korivaununsa kaatuivat, ja puulaatikko sisältöineen lensi kauaksi. Paperossi- ja tulitikkulaatikot sinkoilivat ylt'ympäri. Auto sätki ja jyrisi, ja kun vaunu oli saatu siirretyksi taaksepäin, nostettiin korivaunujen sirpaleiden keskeltä pahasti ruhjoutunut sokea tupakkakauppias…

Kun Antti Peltari kirurgisessa sairaalassa hetkiseksi virkosi tainnostilastaan, sanoi hän heikolla äänellä:

— Jumala on sittenkin armollinen… Tämän sanottuaan hän veti viimeisen henkäyksensä, ja Pitkänsillan tupakkakauppias oli siirtynyt katoamattomuuteen.

KAHVIPUTKA

Kahviputkan pitäjätär, lihava, aina herneitä ja ryynejä pureskeleva matami Iita Fagerlund, oli harvinaisen huonolla tuulella, kun hän eräänä sateisena lokakuun aamuna siinä kello viiden tienoissa avasi putkansa »kundeillensa».

Avain ei ottanut mitenkään sopiaksensa ruosteiseen munalukkoon, joita irtolukkoja paljojen varkaiden takia riippui hänen kojunsa lautaovessa kokonaista kolme kappaletta. Fagerlundska oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että hän epähuomiossa tuppasi lukkoon väärän avaimen. Se tarttui niin lujasti kiinni, ettei hän millään ollut saada sitä sieltä pois.

Hän nyki ja riehui, potki ovea hiljaa sadatellen, niin että koko putka tärisi. Vihdoin hän sai sen väärän avaimen irti lukosta ja avasi viimeisen lukon.

— Turkanen, sanon minä, mokomakin pahus, niinkuin minulla ei olisi muuta työtä kuin loria noita iankaikkisia munalukkoja, — mutisi hän itseksensä. Hän aukaisi sisäpuolelta suurella säpillä kiinni olevan luukun, joka paukahtaen putosi saranoillensa varassa ulospäin katkaisten kadunpuoleisen lautaseinän kahtia.

Pientä protkotusta pitäen hän meni ulos ja kiinnitti kahdella pitkällä rautahaalla seinänpuolikkaan sellaiseen asentoon, että se muodosti suuren pöydän kojun eteen. Sitten hän pystytti likomärän, repaleisen kangaskatoksen tämän »siivun» yli, kuten hän nimitti tarjoilupöytäänsä, ja raahasi putkasta nelijalkaisen, maalaamattoman rahin, jonka pinta kiilsi ahkerien istujien likaisten vaatteiden tummaksi »puleeraamana».

Palattuansa kojuun hän äityi yhä enemmän, kun huomasi, että tervahuovalla peitetty katto oli taas yöllisen rankkasateen aikana vuotanut ja vesi kastellut hänen piskuisen sokerivarastonsa.

— Kattiako minä tuota kattorähjääkään tässä rupesin tyyriinä aikana petraamaan, niinkuin se siitä olisi parantunut. Lahoa ja perstaantunutta se kattohuopakin on kuin Tossavaisen tossut, — mutisi hän itseksensä pyyhkien joka sokeripalaa erikseen likaiseen karttuuniesiliinaansa. — Ja jos sitten edes saisi pitää koko höskän, mutta vielä mun mitä, kehtaavatkin, — hän sylkäisi pitkän syljen ja puraisi poikki erään pahasti kastuneen sokeripalan.

Kuivattuansa sokerit hän alkoi sytytellä »priimuskyökkiä», mutta sekin teki tänä aamuna tenää, ei ollut millään syttyä.

— Tuo priikin on kuin silkkaa vettä, ei ota palaakseen, mutta kun ne miehet sitä niin nahkaansa ajavat, että kait se vähemmälläkin loppuu… ja sitten sitä vapriikit heruttavat vedellä, — ajatteli hän myrtyneenä saaden vihdoin priimuksensa vaivalla palamaan.

Hän järjesteli kojussa olevia tavaroita »tiskille» asetellen sille paperossilaatikoita, suuria posliinisia kahvimukeja ja muutamia »puntteja» tulitikkuja sekä lopuksi paperipäällisiä karamelleja puolillaan olevan, ruskean lasipurkin. Priimuskyökki kohisi ja täytti pienen lautaputkan, jonka seinät olivat paperoidut kellastuneilla sanomalehdillä, petroolinsavulla ja sikurinsekaisen kahvin höyryllä.

Fagerlundska paiskeli kiukulla kaikkia käsiinsä osuvia tavaroita, ikäänkuin ne olisivat olleet syynä hänen suureen onnettomuuteensa. Suoristaessaan tarjoiluaukon edessä olevia punareunaisia karttuuni-uutimia hän kiskoi toista niin rajusti, että se irtaantui yläpäästään ja jäi pahasti rempallensa roikkumaan.

— Olkoon ja menköön, — ajatteli hän katkerana. Kolmekymmentäviisi pitkää vuotta hän oli tässä pienessä putkassaan puutalojen ympäröimän torin nurkkauksessa harjoittanut pientä kauppaansa ja sillä henkensä elättänyt. Joka ikinen jumalan aamu hän ilmoista huolimatta oli kello viiden korvilla saapunut kojullensa liikettään harjoittamaan. Puuhaa ja vaivaa siinä »Fagerlundskan trahtöörin» pidossa oli ollut, mutta vaikeistakin ajoista huolimatta hän oli hankkinut kahvit ja sokerit, tupakat ja limonaadit, karamellit ja muut makeiset, voit ja »kilopullat» ynnä monet muut liikkeeseen kuuluvat tavarat, eikä yhdenkään kundin passannut moittia huonosta trahtöörin pidosta…

Hänen putkassaan lähityömaiden sekä miehet että naiset olivat varhaisen aamukahvinsa hörppineet, ja moni kilopulla sen tiskin ääressä oli läpensä löytänyt. Ei siinä oltu säästetty rahaa eikä tavaraa, antelias hän oli ollut. Ei mitään liikoja kiskomisia, kunhan vain tienasi vissit »rosentit» myydystä tavarasta.

Kunniallisesti ja ihmisiksi hän oli liikettänsä hoitanut, eikä sitä kukaan merkannutkaan… No jaa, eihän se nyt aina ollut niin kunniallistakaan ollut, jos nyt oikein syvimpiä sisuksia myöten alkoi tonkia. Olihan sitä viime vuosina hiukan tullut harjoitetuksi sitä »viinatrokarinkin» ammattia, mutta minkäs sille mahtoi, kun ne miehet olivat ihan kuin kipeitä, jolleivät saaneet joskus aamukylmään pientä »puolikupposta» viinan kanssa…

Jaa, totta puhuen, kyllä vaan tohtoritkin olisivat saaneet häntä kiitoksella mainita, jos olisivat tienneet kuinka monta vatsatautista Fagerlundska »suutareillaan» oli parantanut. Eikä hän ollut tästäkään kaupasta häävisti kostunut, enemmän se vain oli ollut sellaista niinkuin laupeudentyötä… Ja olipa se juoppo poliisi Närhikin aina silloin tällöin piipahtanut hänen putkaansa punaisen nokkansa färiä nostamaan. Oikein tuppasi naurattamaan, kun muisteli kaikkea, mitä vuosien kuluessa oli tapahtunut…

Hänen putkansa »parasollin» alla oli moni asia puhuttu oikein täyteen reilaan. Siinä tiedettiin ihmisten asiat ja maailman uutiset paremmin kuin monen aviisin toimituksessa. Useinpa vaan »etsivänkin» täytyi tulla hänen putkallensa tietämään siitä ja siitä jätkästä tai »reissusällistä», joka oli joutunut kiinni pitkäkyntisyydestään, kuinka se hänen kojullaan oli syönyt ja juonut ja oliko sillä ollut maksaessaan suurikin raha. Mutta kyllä hän silloin osasi pitää suunsa kiinni, sillä mitäs sitä olisi pahuuttansa parhaita kundejaan mokomillekin nuuskijoille kavaltanut…

Näitä miettiessä alkoi Fagerlundskan kiukku hiukan laantua, ja kun hän oli ryyppinyt pari mukillista kuumaa kahvia, hän tunsi itsensä kuin uudeksi ihmiseksi. Hän oli juuri alkanut juoda kolmatta mukillista, kun putkalle ilmestyi silmäpuoli kadunlakaisijatar Mimmi Juslin eli »Luuta-Jusu», kuten häntä yleisesti nimitettiin.

— No huomentapäivää, mitä hyvää näin aamutuimaan? — sanoi hän veikeästi vilkuttaen näkevällä herasilmällään.

— Huomenta, huomenta, Jusliinska, kyllä nyt asiat ovat ihan toptykkönään, että loppu tästä tulee ihan tässä paikassa, — sanoi Fagerlundska kaataen mukiin Jusliinskalle kuuluvan tavanmukaisen kahviannoksen.

— Niin, sanokaas muuta kuin asiaa, se kirottu maistraatti, — keskeytti Jusliinska innostuneena, — se sitten on viheliäistä koplaa. Tietääkös Fagerlundska, ettei ne herrat enää pistoovaa kunnollisia luutiakaan. Niin ne ovat pieniä kuin vispilät tai vanhat vihdat, lakaise ja kynsi niillä nyt sitten katuja, jos osaat, ja minkäsorttista jälkeä siitä sitten tulee, kaduilla on aina rivo uloskatsanto… — puhui Jusliinska yhteen hengenvetoon.

— Niin kait se on, mutta leipänsä Jusliinska sentään vissisti niillä luudantyngillä tienaa, mutta toista se on meikäläisen, kun leipä viedään ihan suusta, ihan tässä oitis saa ripustaa hampaansa naulaan…

— On ne hassumminkin, nälkään ne minut tahtovat tappaa, — kirkaisi
Fagerlundska kiihtyneenä.

— Mutta Fagerlundska toimittaa nyt Herran nimessä minulle asian.
Ihanhan minä voin saada vaikka slaakin, kun te ette puhu…

— No, totta se on joka sana, maistraatti on määrännyt tämän putkan tästä joko hävitettäväksi tai toisaalle siirrettäväksi. Pois se on tästä kuskattava.

— Herrajestas sentään, eikö ne yhtään häpee, vai pois, ja mukamas miksi?

— Juu, tässä lossataan ruveta pykäämään uutta kivimuuria ja tämän täytyy pois, koska tämä herrain mielestä muka on kaupungin arvoa ja ulkomuotoa alentava myymälä…

— Vai alentava, niinkö Fagerlundska sanoi? Mitäs sitten esimerkiksi se »narinkka» on, jota ne tuolla Kampin laidassa hyysäävät.

Voi, voi kyllä ne sitten osaavat olla häpeemättömiä, selkäänsä niiden pitäisi saada…

— Ne pitäisi pistää piikkitynnyriin, — kirkui Fagerlundska raivoksi kiihtyneenä. Sitten he yltyivät molemmat kilvan haukkumaan maistraattia. He puhuivat molemmat yht'aikaa, eikä kumpikaan kuunnellut mitä toinen sanoi. Puhe vain kiihtymistään kiihtyi, eikä siinä sanoja ja arvosteluja säästetty…

Vain hetkiseksi puheenääni laski, kun he hengästyneinä hörppäsivät kahvia väliin, ja silloin kuului hörppimisen lomassa priimuskyökin keskeymätön kohina niinkuin pienen kosken pauhu. Mutta kotvan kuluttua sanatulvan pyörteet vaimensivat tämän yksitoikkoisen kohinan.

Vähitellen alkoi putkalle kerääntyä joka-aamuisia vieraita, ja tieto kojun hävittämisestä herätti vieraissa yleistä suuttumusta. Fagerlundska ei enää jaksanut uudestaan ja uudestaan kertoa uteliaille kysyjille maistraatin päätöksestä. Hän oli jo puhunut äänensä käheäksi tässä syyskosteudessa ja istui nyt masentuneena kojun nurkassa olevalla jakkaralla syöden hermostuneesti auringonkukan siemeniä. Hän sylkäisi aina silloin tällöin siemenkuoria suustansa ja nieleksi väkisinkin esillepyrkivää itkuaan.

Mutta Jusliinska oli »ässässään»; hän tarjoili kahvia niinkuin putkan emäntä ainakin ja kertoi uupumatta kaikille, jotka vain tahtoivat kuulla, luutajuttunsa ja tämän viimeisen maistraatin hävyttömyyden. Joka kerta kun hän tuli siihen paikkaan kertomuksessaan, jossa mainittiin kojun hävittäminen perustuksiaan myöten muka sen tähden, että se oli »kaupungin arvoa ja ulkomuotoa alentava», sai Fagerlundska kovan yskäkohtauksen, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin hänen silmiinsä…

Vieraat panivat ankaria vastalauseita ja kirosivat maistraatin herrat siihen kuumimpaan paikkaan, ja niin jutellen ja hälyten kului se aamupäivä. Toisia meni ja toisia tuli, ja muutamassa tunnissa oli tieto »Fagerlundskan trahtöörin» häädöstä tunnettu koko Fagerlundskan laajassa kundi-piirissä. Fagerlundska tunsi itsensä heikoksi ja istui äänetönnä jakkarallaan marttyyrin ilme lihavilla kasvoillaan…

Kuukausi oli kulunut siitä, kun Fagerlundska oli saanut häätömääräyksensä, ankaran toran ja kiihtymyksen katkera kuukausi. Muuttopäivä oli koittanut.

Marraskuun tummat, raskaat pilvet satoivat lumiräntää, kun Fagerlundska apuriensa kanssa ryhtyi muuttopuuhaansa. Muutamat rantajätkät, jotka olivat olleet putkan uskollisimpia vieraita, olivat lupautuneet »hantlankareiksi» tänä kohtalokkaana hetkenä.

Fagerlundska oli äyskisellä ja trumantilla tuulella. Hänen surunsa ja häpeänsä oli kovettunut vähitellen kuukauden kuluessa »sturskiudeksi». Hän komenteli apureitaan kädet puuskassa niinkuin suuren laivan kapteeni, ja auringonkukan siementen kuoret pursusivat hänen suustaan niinkuin akanat viskuukoneesta hänen antaessaan määräyksiään.

»Luuta-Jusu» hääräsi ylinnä; hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ollut järjestämässä joitakin suuria pitoja taikka maahanpaniaisia, ja hautajaisethan nämä tavallaan olivatkin…

Nelipyöräisille »mööpelivaunuille» lastattiin jos jonkinlaista kojusta otettua tavaraa. Siinä oli lavitsat ja jakkarat, priimuskyökit ja pannut; varsinkin suurinokkainen »sumppipannu» vaikutti aika mahtavalta vaunujen etupuolella.

Jätkät raahasivat muutamia suuria ja painavia pakkalaatikoita, joissa oli laseja, posliinimukeja, pulloja, teevateja, lasipurkkeja, tupakoita, tulitikkuja, kaikenlaisia täysinäisiä paperipusseja, risaisia kirjoja, vanhoja sanomalehtiä, likaisia korttipakkoja, kynttilänpätkiä, leipää, teepaketteja, öljylamppuja, »tiskipalju» ynnä muita tähän talouteen kuuluvia tarvekaluja.

Fagerlundska tiuski ja komenteli ja antoi määräyksiään olantakaisesti niinkuin vallassa oleva keisarinna. Siitä huolimatta oli muuttajien mieliala mitä parhain, ja monta sukkeluuttakin siinä lasketeltiin, mutta Fagerlundska pysyi ylhäisen käskevänä ja kylmänä. Nauru ei koristanut hänen vakavia, lihavia kasvojaan.

Kun kaikki putkan tavarat oli saatu lastatuksi huonekaluvaunuille, alkoivat miehet nostaa kojua särkyneistä tiilikivistä tehdyltä kivijalustalta. He olivat hankkineet neljä pientä pyörää, jotka kahden pitkän rauta-akselin avulla kiinnitettiin putkan alle. Sitten siihen lyötiin parista rivasta tilapäiset aisat, joilla tämä »omnipussi», kuten jätkät sitä nimittivät, kiinnitettiin muuttovaunujen perään.

Kun koju nostettiin paikoiltaan, juoksi sen alta muutamia rottia, jotka olivat tehneet sinne pesänsä. Syntyi hirvittävän raju ja äänekäs rottajahti kesken kaiken. Tiilikiviä heiteltiin niiden päälle, huudettiin ja meluttiin. Taistelutantereelle jäi kaksi ruumista, toiset pääsivät pakoon erään lähellä olevan talon kellariin.

Nyt oli Fagerlundska valmis lähtöön. Hän istuutui muuttovaunujen etupuolella olevalle pakkalaatikolle ja piteli sylissään pientä, harvalehtistä fiikusta, joka kojun hämärässä oli käynyt kitukasvuiseksi. Muuttojoukko lähti liikkeelle, »mööpelivaunut» edellä ja koju epävarmoilla pyörillään huojuen ja keikkuen perässä pitäen pahaa räminää.

Märkää lumiräntää satoi Fagerlundskan silmille, kun hän istui siinä tavaroittensa keskellä. Hänen keinotekoinen jäykkyytensä alkoi sulaa, niinkuin alastuleva lumi, ja hänen mielensä herkistyi niin surullisen haikeaksi.

Ajettiin pikkuhiljaa läpi kaupungin, Söörnäisiin vievä Viertotie päämääränä, ja jota pitemmälle matka kului, sitä raskaammaksi kävi Fagerlundskan sydän, kun hän tässä tärkeässä elämänsä käännekohdassa ajatteli menneitä vuosia…

Nuorena, ihan liiankin nuorena, hän oli joutunut naimisiin parturi Oscar Fagerlundin kanssa, mutta liian lyhyitä olivat onnen kuukaudet olleet. Fagerlund oli tienannut paljon, mutta vielä enemmän hän oli hävittänyt juopotteluun ja kortinpeluuseen. Vuodesta toiseen oli sentään rähjätty, ja kokonaista seitsemän lasta hänellä oli ollut. Nyt niistä enää oli elossa vain nuorin poika, muut olivat lapsena kuolleet, ja Alvar-raasukin istui nyt Hakolassa varkaudesta…

Siihen aikaan kun heillä oli ollut oma parturinliike, olivat asiat olleet hiukan paremmin, mutta Fagerlundin hulttiomaisuuden takia oli liike lopuksi mennyt »nuijan alle», ja siitä se kurjuus sitten oli oikein alkanut… Fagerlundskaa itketti, kun hän ajatteli kaikkia kärsimyksiensä vuosia. Hän pyyhki vyöliinallaan räntää kasvoiltansa, mutta taisi siinä samassa joku kyynelkin kuivua…

Vaunu huojui edelleen, ja Fagerlundska jatkoi ajatuksiaan »Luuta-Jusun» juostessa siinä sivulla koetellen aina vähän väliä saada keskustelua käymään.

… Kun Fagerlund vihdoin oli kuollut nautittuansa liian paljon »hiuskonjakkia», oli hän leskenä alkanut elättää itseänsä ja ainutta lastansa kahviputkan pidolla. Ja hyvin asiat olivatkin käyneet, Alvar vain vuosi vuodelta oli käynyt pahantapaisemmaksi, ja vihdoin se raukka oli tehnyt sellaisia kolttosia, että oli joutunut linnaan… Fagerlundska niisti tässä nenäänsä vyöliinaansa oikein perinpohjaisesti.

Kulkue oli jo saapunut Viertotielle, ja Fagerlundskan mielenkiinto heräsi, kun hän näki ensimmäisen tien varrella olevan kahviputkan. — Siinä se »Ruiku-Leenankin» putka vaan näkyy kököttävän. Mahtaakohan sen koju-rähjä kannattaa? — ajatteli hän verraten katseillaan »Ruiku-Leenan» ja oman kojunsa ulkomuotoa. Mutta kohdalle tullen hän jäykisti kasvonsa, kohensi ryhtiään eikä katsonut sinnepäinkään.

Verkalleen jolui muuttojono kaupungin tullia kohti, ja Fagerlundska itki ääneen peittäen pöhöttyneitä kasvojaan esiliinaansa…

VANHA SAUNA

Oli ankara helmikuun pakkas-ilta. Lääketieteen ylioppilas Niilo Ottelin oli istunut useampia tunteja yhteen rupeamaan lueskellen luonnontieteellistä kirjaa, joka käsitteli suolenpiin hiussuoniverkkoja. Aine tuntui hänestä ikävältä ja joutavalta.

Hän veti pitkän haukotuksen ja katsahti taas ulos akkunasta, kuten hän jo useampaan kertaan oli tehnyt siinä pikkuhiljaa lueskellessaan. Kadun toisella puolella, aivan hänen akkunaansa vastapäätä, oli elävienkuvienteatteri, jonka erivärisistä sähkölampuista muodostettu otsikkokirjoitus »Koko maailma» loisti pimeydessä niinkuin Belsazarin pitojen tulikirjoitus.

Tämä Söörnäisissä oleva elävienkuvienteatteri oli ainoa, jossa ylioppilas Ottelin kävi, sillä hän kuului niihin ihmisiin, jotka löydettyänsä jonkun mieleisensä paikan, oli se sitten teatteri, ruokala, asunto taikka jokin muu sellainen, eivät sen jälkeen osaa käyttää toisia.

Ihmisiä meni ja tuli, ja yht'äkkiä ylioppilas Ottelin huomasi, että huone, jossa hän istui, alkoi taas antaa hänelle iltaisin huomattavaa päänsärkyä. Hän lopetti lukunsa, paiskasi kirjan kiinni, niin että tomu pölähti, ja syöksyi kadulle mennäksensä »Koko maailmaan».

Siellä hän katseli ihanaa etelämaalaista rakkausfilmiä, joka rullaltaan vierien suristen kehräsi hänen silmiensä eteen kauniita kuvia. — Nuori, häämatkalla oleva pari oli Venetsian Lidolla uimassa. Aurinko paistoi häikäiseväsi, vesi lainehti ja kimalteli. Niilo Ottelinin valtasi vastustamaton halu lähteä heti »kuvista» tultuaan saunaan.

»Tohtori» Ottelin oli pienestä maaseutukaupungista kotoisin. Hän oli kasvanut vaatimattomissa oloissa eikä hän tahtonut millään oppia elämään niin leveästi kuin useimmat hänen tovereistaan. Mikään varakas hän ei ollut, mutta ei niin köyhäkään, että hänen olisi ollut pakko sen tähden asua Söörnäisissä. Häntä miellyttivät pienet rakennukset ja ahtaat kadut, ja siksi hän oli asettunut asumaan tähän köyhälistön kaupunginosaan.

Kauan hän oli saanut hakea mieleistänsä saunaa, sillä komeat, uudenaikaiset saunakasarmit marmorisine pesulavitsoineen, höyrykaappeineen ja muine mukavuuksineen eivät miellyttäneet häntä. Ne olivat epäkodikkaita, ja siinä suhteessa hänellä oli suuret vaatimukset.

Lukemattomat olivat ne pienet saunapahaset, joissa hän oli kylpenyt, mutta ei yksikään ollut tyydyttänyt hänen vaatimuksiaan. Missä oli kiuas liian hatara ja löyly sen mukaan hikistä ja laimeata, missä taasen oli liian kylmä ja vetoinen pukuhuone, jota hän tulevana hermolääkärinä ei voinut hyväksyä.

Mutta löytyipä vihdoinkin aivan sattumalta, kuten useimmiten kaikki hyvä, tässä suuressa kaupungissa yksi sauna, joka sai armon »tohtori» Ottelinin silmissä. Kulkiessaan kaupungilla hän oli nähnyt eräällä rantakaduille vievällä poikkikadulla ränsistyneen puuportin, jonka päällystää kaunisti puuleikkauksilla koristettu lehtikiehkura, ja sen alla oli kömpelösti maalattu kyltti: Sauna . »Tohtori» Ottelin puikahti heti portista pihalle ja hämmästyi löytöään…

Korkeitten kivimuurien ympäröimässä, harvinaisen suuressa pihassa oli villiintynyt puisto, jonka keskessä oli pieni, harmaaksi rapattu, vino rakennus suurien pihlajoiden ympäröimänä. Sauna, oikein vanhaa, hyvää mallia. Tämän yksikerroksisen rakennuksen tiilikatto kasvoi sammalta, seinävieret olivat taikinamarjapensaiden peittämät, ja saunan akkunat olivat pienet ja vinot niinkuin jonkin maalaistöllin lasit.

»Tohtori» Ottelin astui uteliaana ylös portaita, jotka olivat tehdyt parista myllynkiven puolikkaasta. Kun hän avasi oven, tulvehti heti tulijaa vastaan tiivis, kostea lämpö, jossa »tohtori» oli tuntevinaan koivunlehtien suloista tuoksua. Holvikattoinen käytävä, jonka kummallakin puolella oli muutamia pieniä, numeroituja ovia, kaareutui tunnelmallisena niinkuin pienen maalaiskirkon katto.

Pukuhuoneessa kului häneltä paljon aikaa sen tutkimiseen. Sekin oli holvikattoinen ja matala. Harmahtavaksi maalatuissa seinissä ja katossa heijasteli kostea kiilto niinkuin itkua teettelevän naisen silmissä. Vaikka ulkona olikin täysi päivä, paloi katossa pieni öljylamppu lisäten kodikasta tunnelmaa haalistuneiden karttuuniuutimien läpi siivilöityvän, niukan päivänvalon kanssa.

Ottelin istuutui leposohvalle, joka muistutti muodoltaan Napoleonin aikuisia empire-sohvia. Hän kohotti karheata peitelakanaa ja huomasi, että sohva oli mahonkia ja saattoi polveutua jostain varakkaasta kodista, vaikka se aikansa palveltuaan vihdoin oli alennettu tähän ympäristöön.

Hän riisuutui hitaasti, tarkasteli huoneen muitakin nähtävyyksiä, ja joka paikasta huokuivat häntä vastaan vanhojen esineiden kuvitellut tarinat. Hän kotiutui tuossa tuokiossa ympäristöönsä ja oli jo miltei lopullisesti päättänyt rupeavansa tämän kylpylän vakituiseksi vieraaksi, kun ovelle koputettiin ja saunoittaja kutsui häntä kylpyyn.

Ensi työkseen hän kysyi saunoittajan nimeä ja saatuaan kuulla, että se oli Mimmi, hän arvosteli kriitillisenä, sopiko Mimmi tälle vanhalle, laihahkolle saunoittajalle nimeksi.

— Vai Mimmi, sehän sopii, — sanoi hän ääneen ikäänkuin jatkoksi omille ajatuksilleen ja astui saunaan.

Se sitten oli kodikas ja mukava »kamurkka», pieni ja sumuinen. Tummat, miltei lahot puuportaat johtivat lavolle, jonka penkki oli kaita kuin silityslauta. Hän oikaisi itsensä lauteille ja katseli selällään maaten holvikatossa liikkuvia vesipisaroita. Niin ne siinä pikkuhiljaa ikäänkuin laskettelivat mäkeä toinen toistansa takaa-ajaen ja yhdyttyänsä suureksi vesipisaraksi tippuivat somasti nolpahdellen alas lauteille ja hänen päällensä.

Seinällä paloi kituvaloinen öljylamppu, jonka liekki aina löylyä lisättäessä pieneni arveluttavasta mutta toipui kuitenkin taas kotvan kuluttua. Ammeeseen juokseva vesi pauhasi kuin pieni koski, ja kiuas, jonka päällä vihta oli räytymässä levittäen suloista juhannustuoksuaan, kähähti aina löylyä lyötäessä kuin villikissa.

»Tohtorista» tuntui olo oikein mukavalta; suloinen raukeus souti hänen suonissaan, eikä hän malttanut olla hiukan laulamatta siellä kelliessään.

— Eikös herra tiedä, ettei saunassa passaa hoilata, — sanoi Mimmi nuhdellen.

Molemmat purskahtivat nauramaan, ja siitä hetkestä he tulivat hyviksi ystäviksi. Kun löylyt oli otettu ja tarpeeksi vihdottu, alkoi peseminen alhaalla olevalla lavitsalla, joka vapisi kuin lankavyyhti tuulessa. Siinä pestessä kävi juttuaminen. »Tohtori» kyseli, ja Mimmi selitti minkä kerkesi.

Kolmekymmentä vuotta hän oli tätä ammattia harjoittanut, ja vaikka se väliin »otti luille», niin että lihat olivat lohjeta, tuntui se kumminkin koko joukon mukavammalta ja »metkemmalta» kuin pyykinpesu.

Kahdeksantoistavuotiaana maalaistyttönä hän oli työnhaussa tullut kaupunkiin ja joutunut heti tälle alalle. Siitä pitäen hän oli sitten kylvettänyt ihmisiä vuodesta vuoteen yhteen menoon. Täällä saunassa sitä sitten näki yhtä ja toista, näki ihmiset oikein täydessä alastomuudessaan sanan joka merkityksessä.

Monet kylpyvieraat, jotka astuivat kadulta pukuhuoneeseen koreina ja hepeneissään, vasta täällä näyttivät oman hienoutensa valheen. Auta armias varsinkin niitä naisenpuolisia! Niin nainen kuin hän olikin, täytyi hänen rehellisenä ihmisenä silti myöntää, että ne ne sitten vasta saattoivat olla oikeita pintapuolisuuden »mönstereitä». Niin kauheita alusvaatteita ei olisi luullut niin »fiinillä» ihmisellä olevankaan, ellei omin silmin olisi niitä saanut katsella, ja sillä »ootekolonkilla» ne monet koettivat asioitansa »petrata», mutta auttoikos se…

Ja niitä rasvaisia puheita sitten, joita varsinkin herrat kehtasivat pitää… Eivät ne liikoja kursailleet tai hävenneet. Saunoittajalle kait sai syytää suustaan mitä moskaa vaan, sillä olihan sauna yleinen puhdistuslaitos ja kait siellä täytyi saada likaiset ajatuksensakin ruumiinsa ohella puhdistaa. Mikäs hänen auttoi, täytyi kuunnella vain ja aina siihen väliin vielä jotakin tokaistakin, jos tahtoi saada kunnolliset juomarahat, ja juomarahojenhan varassa täällä elettiin. Mutta kyllä hän vaan usein ajatteli, että löylynlyömiä nuo heikkohermoiset ihmiset vissisti olivat, sillä eivät suinkaan ne muuten olisi arvanneet niin höyniä puhua…

Päätä häneltä sitten kysyttiin, ei siinä löyly saanut liikoja vaikuttaa, kestä ja kärsi vaan. Tämä oli sitten sitä oikeata helvetin esimakua, niin että kyllä hän vissisti oli jo täällä maan päällä tottunut kuumuuteen, jotta kait hän kuoltuaan pääsee vähän vilpoisempaan paikkaan, vaikk'ei muuta niin vaihteen vuoksi, sillä rehellisesti ja kunniallisesti hän työnsä oli hoitanut.

Tulla joka jumalan aamu ensin saunaa lämmittämään ja siivoamaan ja alkaa sitten kello kahdelta tuo jokapäiväinen ihmisten »tiskaaminen». Kyllä siinä vaan oli touhua ja puuhaa. Ja kaikensorttisia ihmisiä sitä saikin hangata. Oli lihavia kuin jauhosäkki ja laihoja kuin luukantele, tavallisia ja epätavallisia, ja olipa hän pessyt pari neekeriäkin, ihan oli tupannut ylenannattamaan niitä hangatessa, eikä niistä valkoista saanut millään. Kerran hän oli pessyt sirkuksen jättiläisen, joka oli suuri kuin kaksi miestä, ja »tupla» juomarahat se oli kouraan tupannut sanoen nauraen, että olihan hänessä pesemistäkin kahden edestä.

Muuten kyllä suuret ja lihavat olisivatkin saaneet antaa juomarahoja vähän enemmän. Ei hän nyt sitä työtänsä niin suureksi laskenut, mutta kun täytyi itse pitää itsensä saippuassakin, niin niihin suuriin rohjoihin kului sitäkin lyyristä tavaraa niin loputtomasti…

Äkkiä »tohtori» Ottelin keskeytti Mimmin sanatulvan, sillä hän huomasi, että pitkin lavolle johtavaa kaidepuuta juoksi jono torakoita.

— No onhan toki, kuinkas muuten, eihän tämä olisikaan mikään oikea, vanha sauna ilman niitä, — sanoi Mimmi rauhallisena.

— Älkääs huoliko, ensi kerralla minä tuon niille oikein suuren ja komean kuningattaren, — sanoi Ottelin astuessaan kuhmuiseen metalliammeeseen.

Kun kylpeminen oli suoritettu, antoi herra Ottelin Mimmille hyvät juomarahat ja sanoipa vielä nimensäkin ja ammattinsa.

— Kiitoksia, paljon kiitoksia, tohtori tulee nyt vaan pian takaisin, — sanoi Mimmi hyvillään hyvästellessään.

Seuraavalla kerralla »tohtori» toi lasipurkissa Töölön sokeritehtaalta saamansa peukalonkokoisen elävän sokeritorakan jättäen sen saunan hyönteismaailman kuningattareksi ja risti sen Anna-Liisaksi, sillä häntä huvitti toisinaan tehdä pientä viatonta pilaa.

— Voi, voi niitä herrain konsteja, — sanoi Mimmi nauraen, sillä häntäkin huvitti tämä pieni kuje.

— Mimmi muistaa nyt vaan antaa Anna-Liisalle hiukan sokeria, muuten se kuolee, — varoitteli »tohtori» mennessään.

Parin vuoden aikana kävi »tohtori» Ottelin säännöllisesti tässä vanhassa saunassa ja muisti joka kerta kysyä Anna-Liisan vointia. Ja hyvin se näkyi viihtyvänkin tässä kuumassa, kosteassa ilmassa. Kun Mimmi asetti sokeripalan akkunalaudalle, jossa se kosteuden vaikutuksesta alkoi sulaa, ilmestyi aina jonkun ajan kuluttua siihen Anna-Liisa syöden rauhallisesti, ellei sitä häiritty.

Kerran se oli pari päivää kadoksissa, ja Mimmi oli oikein levoton sen kohtalosta, sillä paljon iloa ja hupia oli hänellä ja kylpyvierailla ollut kuningatar Anna-Liisasta. Mutta sitten se taas ilmaantui ja oli nälkäinen kuin susi.

Enemmän kuin Anna-Liisaan oli Mimmi kuitenkin kiintynyt vanhaan saunaansa, jossa hän oli työskennellyt miltei koko kaupungissa olonsa ajan. Oli hänelle tarjottu paikkaa muissakin saunoissa, mutta aina hän vain oli kieltäytynyt, sillä hän oli tohtorini kanssa yhtä mieltä siinä, että tällainen tuli oikean saunan olla ja että eivät ne uudet saunat hienoudessaan passanneetkaan kaikille ihmisille.

Kolmas sotavuosi oli kulumassa, ja Mimminkin olo ja elämä alkoi käydä tukalammaksi, kun se saippuakin niin hirvittävästi kallistui. Mutta siitä kahvisokerista vasta oikea pula nousi. Kaffeeta hän tarvitsi, vaikka sitten olisi ollut syömättäkin, mutta se sokeri, se sokeri…

Vähäisestä annoksestaan hän kuitenkin koetti aina antaa silloin tällöin Anna-Liisallekin pienen murusen, mutta vähitellen sokeri loppui häneltä aina kesken kuun, ja vihdoin Anna-Liisa kuoli.

Kun »tohtori» Ottelin eräänä iltana saapui saunaan, kysyi hän tapansa mukaan Anna-Liisaa.

— Vainaja, kun sokeri loppui, — sanoi Mimmi hymähtäen. — Ja pian kait me kaikki kuolemme nälkään.

— Anna-Liisa taisi olla ensimmäinen suursodan uhri kotoisella pohjalla, — sanoi »tohtori» nauraen.

— Ei suinkaan suru nyt niin kovalle ottane, ja eläähän ihminen täällä saunassa ilman sokeriakin.

— Niin, eräs »kulassi» kuuluu ostaneen koko tontin, eikä suinkaan se rupea pitämään tällaista saunarähjää…

Syntyi hetken vaitiolo. Ammeeseen valuva vesi kohisi yksitoikkoisesti, sumupilvet leijailivat katossa, ja seinällä palava lamppu valaisi huonetta heikosti. Mimmi pesi äänetönnä ja huokaili tuon tuostakin. Pukuhuoneessa sanoi »tohtori» vihdoin:

— Sitäköhän sen Anna-Liisan kuolema oli ennustavinaan, että tämä on sitten niinkuin viimeistä edellinen saunareisu… Vai gulashi..?

Mieli masentuneena lähti Ottelin saunasta, nosti päällysnuttunsa karvakauluksen ja istuutui saunan iljanteisille rappusille. Vanhan saunan katolla olevat lumet olivat jo sen verran sulaneet saunasta tulevan lämmön ja maaliskuunauringon vaikutuksesta, että pitkien jääkynttilöiden rivi koristi räystäitä.

Suloinen raukeus sykki hänen suonissaan, kun hän istui siinä kuulakkaassa illassa katsellen kahden korkean kivimuurin lomassa näkyvää auringonlaskua ja hengitti vuoroin saunasta tulevaa kosteata höyryä ja kevätenteistä raitista ilmaa…

Hän istui siinä kauan ja mietti väsähtäneesti elämän menoa ja kaiken katoavaisuutta. Vihdoin vilu alkoi puistattaa hänen jäseniään, hän nousi, sulki päällysnuttunsa huolellisemmin ja lähti kaihoisasti silmillänsä hyväillen vanhaa saunaa ulos portista…

Kun Ottelin viikon kuluttua saapui vanhalle saunalle ottaakseen jäähyväislöylyt, jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan autiolle pihamaalle. Saunasta ei ollut muuta jäljellä kuin tulen ja savun mustuttamat seinät. Katto oli pudonnut sisään, ja lasittomat, mustapieliset akkunareiät tuijottivat aavemaisesti häneen. Saunan lähettyvillä olevat pihlajat olivat pahasti palaneet ja mustuneet.

— Siis tulipalo, — ajatteli hän katsellessaan vanhan saunan hiiltyneitä raunioita. — Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus, oliko vanha kiuas pettänyt?

Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä kummallinen ajatus, kun hän muisti
Mimmin salaperäisen puheen viime käynniltään.

— Olikohan vanha Mimmi kostanut…? Oliko hän ehkä siten tahtonut pelastaa saunansa polttamalla sen kuin rakkaan vainajan ruumiin…? Vai olikohan se sittenkin vahinko…?

Näitä aatoksia hautoen katseli Ottelin kotvan palaneen saunan raunioita ja poistui vihdoin verkalleen, sydänalassa outo tyhjyyden tunne…

OTTILIA SILFVERBÄCK

Vanha neiti Ottilia Silfverbäck istui kymmenhuoneisen huoneistonsa kaikkein pienimmässä kamarissa. Päivällisen jälkeen hän oli vetäytynyt tapansa mukaan tähän vanhojen muistojensa ja jo ammoin kuolleitten suurtoiveittensa hämärään pyhättöön.

Hän oli sulkenut ovensa lukkoon oikein huolellisesti, ettei vaan kukaan voisi häntä häiriten yllättää, sillä hän oli tänään tehnyt tavanmukaisen kuukausilopputilinsä, ja tässä tärkeässä tehtävässä ei kukaan saanut häntä häiritä.

Hän huokasi syvään, pudisti huolestuneena kahdeksankymmenenkolmen vuoden ikäistä päätänsä, jonka harvenneita, harmaita hiuksia peitti päälaella mustista pitseistä tehty pieni päähine. Sitten hän asetti laihalle, kaarevalle nenällensä kultasankaisten silmälasiensa lisäksi kultaiset pincenez'nsä sekä sytytettyään väkevän Bergströmin »Kaukasia» paperossin tarkasteli vielä kerran huolellisesti suurennuslasin avulla tilikirjojansa…

Huolimatta siitä, että tilikirjat vanhan arvioinnin mukaan osoittivat hänen omaisuutensa osakkeissa, rahoissa ja kaupungintalossa, jonka hän sisarustensa kanssa omisti, olevan miljoona kahdeksansataatuhatta, tuntui hänestä, että hän kuitenkin tulisi kuolemaan vaivaistalolla, sillä tänään oli hänelle kaupungin puolelta tapahtunut huutava vääryys, jaa, oikea hävyttömyys. Kaupungin maistraatti oli näet kehdannut huomauttaa hänelle, että hänen monien määräysten jälkeen sakon uhalla vihdoinkin täytyi korjauttaa katuosa, joka oli hänen kulmatalonsa kohdalla, sillä ne väittivät, että katu tällä kohtaa oli kerrassaan liikenteelle sopimattomassa kunnossa.

— Kamppailu olemassaolosta käy päivä päivältä vaikeammaksi, — huokasi hän puoliääneen. — Minun kotini on vielä varmasti oleva vaivaistalo, sillä ensimmäiset kahdeksankymmentä vuotta kuluivat jotenkuten, mutta nyt, nyt on elämä vallan mahdotonta. Nuorempana olin varma siitä, että minä tästä syntymätalostani, autuaasti nukkuneen Gustaf Vilhelmin talosta, lähtisin viimeiselle matkalleni, mutta nyt se tuntuu epätietoiselta. Äh, tämä on todella kauheata…

Köyhyyden ja alennuksen kauhea ajatus aivan pöyristytti häntä ja sai hänen laihat, luisevat olkapäänsä hermostuneesti nytkähtelemään. Hän laski laihan, kallisarvoisten jalokivisormusten koristaman ylhäisen kätensä tilikirjalle ja vaipui mietteisiinsä.

Koko ikänsä hän oli asunut tässä vanhassa, yksikerroksisessa puutalossa, joka nykyjään oli kaupungin keskustassa ja — kuten nykyajan ihmiset sanoivat — parhaimmalla liikepaikalla. Paitsi lyhyttä Ruotsinmatkansa aikaa ei hän ollut asunut muualla kuin tässä talossa. Heidän vanhalla maatilallaan Uudellamaalla ei hän viihtynyt, sillä maalaiselämä oli hänestä kovin yksitoikkoista ja vaivalloista, ja siksipä hän olikin viettänyt useimmat vuotensa kesät talvet kaupungissa.

Ja nyt, tänä kalliina aikana, vaati kaupungin maistraatti häntä korjauttamaan talon kohdalla olevaa katua. Jospa talon tontti olisi edes ollut pienempi, mutta ollen kulmatalo oli sen katuosuus niin hirvittävän pitkä… Ja mistä hän nyt saisi varoja ja työväkeä sen korjaamiseen näinä lakkojen ja inhoittavien temmellysten aikoina…

Aivan varmaan hän vielä tuli kuolemaan rutiköyhänä. Hänen kuolemaansa odottavat lukuisat sukulaiset saisivat varmasti vain rahanmenoa hänen hautaamisestaan. Toiselta puolen hän nautti tästä ajatuksesta, sillä se olisi ollut oikein niille ahneille ja hävyttömille sukulaisille, mutta samalla se olisi ollut hänelle itselleen niin hirvittävän suuri häpeä, ettei hän oikein kehtaisi kuollakaan… Niin, varmasti hän kuolee köyhänä, mutta hänen oli koetettava välttää tätä häpeällistä kohtaloa ja ansaita keinoilla millä hyvänsä…

Ottilia Silfverbäck ajatteli niinkuin yleensä useimmat vanhat, että elämä maksaa. Sen he ovat oppineet pitkän elämänsä taipaleella. He luulevat elävänsä loppumattomiin ja he tietävät myöskin mikä voima rahalla on; siksi heidän köyhyydenpelkonsa ja tuskansa on niin kammottavan suuri ja tosi, siksi he vanhemmiten muuttuvat niin itaroiksi.

Ovea jyskytettiin rajusti, Ottilia Silfverbäck hätkähti, heitti pois jo sammuneen paperossinsa sekä piilotti hätäisesti tilikirjansa pienen, mahonkisen kirjoituspöytänsä »klaffiin».

— Minä tulen, tulenhan minä, minä avaan, älkää nyt Herran tähden hakatko hajalle minun omaa, kallista oveani, — puhui hän hätääntyneestä Sitten hän sytytti uuden paperossin ja väänsi lukon auki. Huoneeseen syöksähti kaksi lasta.

— Täti, täti! — huusivat lapset yhteen ääneen. — Onko täti aatelia?
Tuolla pihalla talonmiehen Helmi sanoi, että täti ei ole aatelia.

Ottilia Silfverbäckin kasvot muuttuivat ylhäisen jäykiksi, kun hän nuhtelevalla, vihasta värisevällä äänellä sanoi:

— Voi rakkaat lapset, ettekö te tietäneet sanoa, että täti on enemmän kuin aatelia, täti on vapaaherrallista sukua N:o 157. Oppikaa nyt Herran nimessä se, te suvuttomat vekarat.

Hän kohotti kuihtunutta, kyyryistä vartaloaan ja loi lapsiin samalla kertaa sekä säälivän että halveksivan, ylhäisen katseen.

Lapset purskahtivat nauruun ja juoksivat meluten ulos, sillä tämä oli jo viides kerta tänään, kun he olivat tehneet tädillensä saman kysymyksen, ja joka kerta oli täti ollut yhtä järkytetty.

Ottilia Silfverbäck tuli huoneestaan kiihtyneessä mielentilassa ja tapasi sisarensa Auroren ja Augusten heidän suuressa salissansa. Tämä sali oli aikoinansa ollut kaupungin kauneimpia. Se oli kulmahuone, ja kaksi sen neljästä akkunasta antoi toiselle ja kaksi toiselle kadulle. Lattia oli maalattu neliöille jäljitellen tammilattiaa, ja sen kulunut pinta hohti joka-aamuisesta pyyhkimisestä ja öljyämisestä niinkuin yön vanha, lumeton jää. Pitkin seiniä oli kolme mahonkista sohvaa, sellaisia, joita Goethen kodissa Weimarissa sanottiin olevan, ja sohvien edessä oli kaunisjalkaiset mahonkipöydät, joiden päällä käsinvirkatut pitsiliinat mutkikkaine kuvioineen loivat pöydän punaista pintaa vasten kuvan vastasataneesta lumesta, jolla linnut ovat temmeltäneet jättäen siihen mitä ihmeellisimpiä jalanjälkiä. Kolme vanhaa, mahtavaa palmua levitteli suuria kämmeniään punertavilla mahonkijalustoillaan, akkunoiden välissä kertasivat lattiasta kattoon ulottuvat suuret peilit salin sisustaa, ja katossa riippui sadoista kristalleista kimaltava suuri empiretyylinen kruunu palamattomine, kellastuneine kynttilöineen.

Ottilia astui varovaisesti punavalkoista kesämattoa myöten, ettei vaan olisi kuluttanut permannon herkkää vahausta. Hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa, mutta koetti kuitenkin hillitä itseänsä, niinkuin hänen vapaaherrallinen kasvatuksensa häneltä vaati. Hän istuutui peremmällä olevaan nojatuoliin, jonka selustaa koristi virkattu valkoliina, pyyhki kasvojansa näennäisesti rauhallisena hienoon pitsireunustaiseen silkkinenäliinaansa, jonka kulmassa hänen nimikirjaimensa upeilivat vapaaherrallisen kruunun alla ja joka levitti huoneeseen mietoa orvokin, hyljätyn lemmen, kesäistä tuoksua.

— On kerrassaan sopimatonta, että sinä, Auguste, et ole voinut antaa niille papinlapsillesi edes sen vertaa kasvatusta, että ne tietäisivät vastata talonmiehen tytölle tämän kysyessä, että meidän sukumme on aatelia, jaa, enemmän kuin aatelia, mehän ollaan vapaaherrallista sukua N:o 157… Vaikka mitäpä ne tietäisivät, nehän ovat aatelittoman papin lapsia, ja sinun vertasi, Auguste, ei niissä näy olevan pisaraakaan…

Hän lopetti hetkiseksi sanatulvansa ja sytytti sammuneen, halpahintaisen paperossinsa, jonka väkevästä tuoksusta sisaret niin sanomattomasti kärsivät, mutta jota ikävää tapaa he eivät uskaltaneet häneltä kieltää. Auguste koetti heikosti mutista jotain väliin selitykseksi, mutta tuntien vanhemman sisarensa sekä tavat että tahdon hän keskeytti lauseensa jo yritykseen ja vaikeni nöyrästi.

— Niin, — jatkoi Ottilia kiihtyneemmin, — enkö minä sanonut sinulle, Aurore, ja autuaasti nukkuneelle sisarellemme Minettelle, että sinun avioliittosi, Auguste, oli täydellinen mésalliance … Ah, minä vieläkin punastun häpeästä muistellessani sitä kauheata juttua. — Hän huokasi syvään, löi käsillänsä kuihtuneita, korkean kureliivin pönkittämiä rintojansa ja jatkoi:

— Auguste, eikö se ollut kauheata, tunnusta, eikö…? Mehän olimme kaikki neljä luvanneet autuaasti nukkuneelle isällemme jäädä neitseiksi, mutta sinä, sinä petit isän ja meidät. Enkö minä silloin sanonut, kun sinä ilmoitit Aurorelle, Minettelle ja minulle sen kauhean asian, että sinä olet kihloissa yhden savuttoman papin kanssa, että, se on skandaali koko meidän suvullemme… Jaa, kuinka minä sanoinkaan…?

— Näinhän sinä sanoit, Ottilia, juuri näin… Mene sinä Auguste vaan pappisi luo, mutta me olemme aatelia, me …

— Niinhän minä sanoin, — keskeytti Ottilia kiihkoisasti, — juuri niin, ja sen minä sanon vieläkin. Mitä ovat Pärnäset, Pärnäset…? Onko koskaan kuultu kauheampaa nimeä, rouva Pärnänen…? Enkä minä silloinkaan erehtynyt, senhän osoittaa ja todistaa nykyisyyskin, sinun kauheat lapsesi, ne pikku Pärnäset…

— Ei mitään mutta, ei, ei, ei… siitä ei kannata puhua, ja olenhan minä jo antanut sinulle sen anteeksi, mutta kun ne sinun Pärnäsesi… Ah, se oli niin suuri, niin kauhea skandaali…

— No mutta Auguste, älähän nyt, olenhan minä jo antanut sinulle anteeksi, olenhan, ja sinähän kuulut leskeksi tultuasi taas meidän familjaan…

Samassa soitettiin ovikelloa. Kaikki sisarukset vaikenivat ja kuuntelivat jännittyneinä. Soitto uudistui. Kukaan ei mennyt avaamaan.

Ylioppilasneiti Hilma Orkamo sai odottaa kauan aikaa. Hän soitti vielä kerran, mutta sittenkään ei kukaan tullut aukaisemaan. Hänestä oli niin luonnollista, että tässä vanhassa talossa kaikki kävi hitaasti, ilman kiihkoa ja intomielisyyttä.

Neiti Hilma Orkamo oli juuri hiljan saapunut kaupunkiin, sillä syyslukukausi yliopistossa alkoi, ja hän haki itsellensä asuntoa. Hän oli jo aamulla varhain lukenut kaikkien lehtien asuntoilmoitukset ja juossut itsensä väsyksiin korkeissa portaissa. Hän oli menettänyt kaiken toivonsa, sillä joko huoneet jo olivat vuokratut taikka olivat ne niin viheliäisiä, ettei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut niitä asunnokseen hyväksyä. Nyt kulkiessaan ohi tämän keskikaupungilla olevan harvinaisen puutalon oli hän päättänyt koettaa vielä onneaan, koska sanomalehdessä oli ollut ilmoitus vuokrattavasta huoneesta täälläkin, mutta asunnon saaminen tuntui jo tähän aikaan mahdottomalta, sillä saattoihan huone jo olla pois vuokrattu.

Talon portti ja piha muistuttivat jotain hämeenlinnalaista taloa pihoineen. Aivanhan siinä oli samanlainen puuportti puisine, rautahakoihin päättyvine puomeineen kuin siellä kotona Hämeenlinnassa.

Hän astui kivettyä porttikäytävää pihalle. Mikä näky, keskellä meluavinta, korkearakenteisinta Helsinkiä? Mikä jumalien suojelema pyhättö…?

Hänen sydämensä ailahti niin kumman tutunomaisesti. Oliko täälläkin, tiilikivien, asfaltin ja nupulakivien kaupungissa, jokin paikka, jossa todella voisi lukea rauhassa…

Tässähän se oli aivan silmien edessä. Yksikerroksisena se siinä kohosi korkeitten kivimuurien pimentoisessa puristuksessa. Matala kivijalka kellarinluukkuineen, laudoilla vuorattu, kauhtuneen harmahtava puutalo, jonka akkunain päälliset kolmikulmiot olivat muisto Engelin monumentaalisista, julkisista kivirakennuksista.

Hän astui portista pihalle. Ah, kuinka hän oli väsynyt vuokrakasarmien korkeissa portaissa ja hänen mielestään epävarmoissa hisseissä. Päätä miltei huimasi ja polvet notkahtelivat. Mutta tässä, kas tässä oli tutunomainen, oikein herttainen talo pihoineen, puistoineen…

Oliko se mahdollista…? Tuossahan vasemmalla olivat ulkorakennukset talleineen, vajoineen… Ja siinähän oli oikea tavallinen hämäläisluhti pystyportaineen, sillä erotuksella vain, että luhdin kaiteen puolapuut muistuttivat klassillisten parvekkeiden juhlallisia pikku pilaristoja.

Tässähän oli kivetty pihamaa, avara ja väljä, aivan toisenlainen kuin korkeitten kivitalojen reunustamat asfalttipihat Pihan nupulakivityksen lomassa kasvoi heinää, voimakastuoksuisia juhannuskukkia ja lusikan terää muistuttavia rautalehtiä. Tuossa oli talli, jonka ovet kerran olivat olleet keltaisiksi maalatut. Ovessa oli suuri, varmaankin kyläsepän takoma avain, jonka mahtava lehti oli kuin äärettömän suuri kahdeksannumero.

Hän istahti punertavia pihlajanmarjaterttuja kantavan, suuren, seitsenhaaraisen pihlajan alle, jonka juurella oli vaappuvajalkainen, vihreä puupenkki. Hän hengitti syvään vihreän ruohon ja tuoreitten puiden puhdistamaa ilmaa. Penkin säleistä kyhätty, laho istuin taipuili ja kitisi arveluttavasti hänen siihen istuessaan, mutta hän luotti kuitenkin, ettei se pettäisi pikkukaupungin kevyttä, väsähtänyttä tyttöä. Tuntui niin suloiselta istahtaa hetkiseksi tähän kotoisen pihlajan alle, sillä hänestä tuntui, kuin hän aina olisi asunut tässä talossa…

Keskellä pihaa oli kaivo, jonka kehys kymmeniä vuosia sitten oli tervattu, sillä haalakka oli sen tervan väri niinkuin kirkkoveneessä, joka on vuosikausia kumollansa maannut Vanajaveden valkoisella rantahiekalla.

Hänen edessänsä kohosi matala asuntoryhmä. Yksikerroksinen puutalo, jonka kivijalan luukusta valkoinen, räämäsilmäinen kissa kyttäsi häntä uteliaana. Rakennuksen kaikkien kuistien ovet olivat vinossa eri suuntiin, niinkuin muodikkaan naisenhatun lierit. Vanhat, askelten kuluttamat kuistin kiviportaat olivat siirretyt syrjään, ja uudet, hyvin maalatut puuportaat johtivat kuistin pääsisäänkäytävään. Kuistin punaisista, sinisistä ja valkoisista laseista muodostetut vinoneliöt olivat säröisiä ja väriltään kauhtuneita.

Kuistin kupeella kohosivat kattoa kohti puiset tikkaat, joiden terva oli yhtä haalistunut kuin kaivon kehyksen ja valunut suuriksi, mustiksi helmiksi niinkuin pihka tervasmäntyjen kyljillä, ja niiden sivussa maata lohotti jykevätekoinen palokeksi ruostuneine kärkineen niinkuin jo ammoin käytännöstä poissa ollut tukkipojan jättiläiskeksi.

Pihan perällä oli sammaltuneen, puoleksi kumossa olevan aidan ympäröimä »trekooli». Veräjän molemmilla puolilla kasvoi kaksi suurta lehmusta, joiden lehdet olivat jo kellastumassa. Hän uskalsi varovaisesti sisälle portista, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi kotikaupungissaan… Vanhat muistot ja uteliaisuus antoivat hänelle tavallisuudesta poikkeavaa rohkeutta.

Hän astui villiviinin muodostamaan, lahojen ripojen tukemaan lehtimajaan. Siellä sammaltuneelta pöydältä hän löysi sateen käpristämän ruotsinkielisen kirjan, »Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta»… Niin, uskonnollisiahan tämän talon asujaimet olivat, sillä mitäpä muuta ne olisivat voineetkaan olla, he kun kuuluivat vanhaan, hyvään aikaan, — päätteli hän itseksensä.

»Parkin» keskellä oli kukkivien asterien ja suurten orvokkien ympäröimä puinen, doorilainen pylväs, jonka latvaa koristi suuri, lasinen pallo. Hopea oli jo tästä pallosta osaksi kulunut pois, ja sen kupu hohti kellertävänä niinkuin jonkin vanhan hämäläisen maalaiskirkon lasiakkunat.

Hänet valtasi sanomaton koti-ikävä, sinne Hämeeseen, Vanajanlinnan hiljaiseen, helkasavujen jo ammoin pyhällä savullaan siunaamaan kaupunkiin… Juuri täällä, tässä talossa hän luuli voivansa suorittaa rohkean unelmansa naisesta, joka kestää siirron työtätekevän luokan lapsesta sivistysihmiseksi, joka toimii yhteiskunnassa vapaana, itsetietoisena, ulkopuolella kodin ahtaan piirin…

Vaikka sanomalehdessä oli ollut ilmoitus tässä talossa vuokrattavasta huoneesta, valtasi hänet kuitenkin aavistamaton epävarmuus ja pelko, sillä hänestä tuntui tämä talo sittenkin erikoisen rauhoitetulta. Kuitenkin hän rohkaisi itsensä ja päätti lähteä kysymään, vaikka se jo olisikin myöhäistä.

Hän soitti kelloa, mutta sai kauan odottaa. Hän uudisti epävarmana soittonsa, ja vihdoin ilmestyi avaamaan vanha palvelijatar, joka ketjulla varustetun oven kapeasta raosta tirkisteli eteiseen ja kysyi mitä hänellä olisi asiaa. Mutta nähtyänsä, että sisään pyrkijä oli nainen, hän veti oven ensin kiinni, irroitti ketjun ja päästi pyrkijän sisälle.

Ottilian puhe oli katkennut ovikellon soittoon, ja sisarukset kuuntelivat henkeään pidättäen mitä vanha Justiina puhui eteisessä.

— Jaa, kyllä friiarinna ei ota tähän aikaan ketään vieraita vastaan, — kuului Justiinan puhe eteisestä, — mutta jos fröökynä varttoo, niin minä kysyn friiarinnalta, — kuului saliin, jossa sisarukset istuivat.

Ottilia, joka oli suvun vanhin ja aina tottunut hallitsemaan, otti helmineuleilla koristellusta käsilaukustaan kultasankaiset pincenez'nsä, antoi käskevän silmäyksen sisarilleen ja huusi Justiinalle:

Auguste ja Aurore poistuivat sanaakaan sanomatta, ja neiti Orkamo astui hiukan epävarmoin askelin saliin, jossa hänen aavistamattaan häntä odotti vapaaherratar. Hän punastui hiusrajaa myöten ja olisi mielellänsä ottanut pois ylioppilaslakkinsa, ellei hiuksiin kiinnitetty neula olisi sitä estänyt.

— Fröökinä on hyvä vaan ja ottaa sen stoolin. Mikä on fröökinän nimi…? — sanoi Ottilia Silfverbäck rauhallisen kohteliaasti ja viittasi kädellään ovensuussa olevaa mahonkituolia.

— Kiitoksia. Minä olen ylioppilas Hilma Orkamo Hämeenlinnasta. Ajattelin vain kohteliaimmin kysyä, olisiko mahdollisesti täällä vielä vuokrattavana huonetta, hiljaista huonetta, jossa lueskeleva ylioppilas voisi rauhallisesti harjoittaa opintojaan.

— Jaa, kyllä minä hyyrään kammareita fröökinöille, mutta asiat on nyt vallan niin hassusti, että minulla ei ole enään yksikään kammari vapaa, ne on kaikki ylösotettu, mutta kyllä minä mielelläni ottaisin hyyryvieraat, sillä minä on niin vallan köyhä.

Neiti Orkamo kuuli, että nainen, jonka kanssa hän puhui, käytti huonosti suomenkieltä, ja ollaksensa kohtelias hän vastasi ruotsiksi:

Ottilia Silfverbäck keskeytti samassa hänen lauseensa. Hän huomasi neiti Orkamon puheesta, että hän hallitsi huonosti ruotsinkieltä, ja tahtoi ainakin näin kahden kesken olla kohtelias ja jatkoi puhettaan suomeksi:

— Minä on friihärrinna, mutta minä on vallan köyhä ja minun olis kanssa tarpeen paljon rahat, sillä maistraatti tahtoo minun vallan konkkurssiin, ja minä kyllä ottas vähä inakordentti, mutta kun se nyt on niin hassusti, että minun kaikki kammarit on jo uloshyyrätty, niin ei minä voi antaa fröökinälle ulos ei niin yks kammari.

— Mutta onhan vapaaherrattarella tämä suuri sali, minä kyllä maksaisin kunnollisesti, sillä tämä talo on niin kaunis ja hiljainen, täällä voisi lukea, tämähän on ihan kuin maalla.

— Tämä salongi ei minä voi koskaan uloshyyrätä, sillä vaikka minulla ei enään ole yhtikääns vastaanotto, niin minä tarvitsen se aina.

— Luonnollisesti, mutta voisinhan minä vallan hyvin nukkua telttasängyssä, joka päiviksi siirrettäisiin pois, ja tämä sali olisi silloin täydellisesti vapaaherrattaren käytettävissä.

— Aivan niin, fröökinä on vallan oikeassa, kyllä te on praktillinen, ja kyllä minä niin tarvitsen ne hyyryrahat, mutta katsokaas fröökinä, siinä on yksi salaisuus.

— Niin, katsokaas fröökinä, asia on nyt semmoinen, että kun minä kuolen, niin täytyy minun maata tässä salongissa minun lit de parade , kuinka minä nyt sanois, minun ruumissänky…

— Ah, ymmärrän varsin hyvin, — sanoi neiti Orkamo, kuitenkin ällistyneen näköisenä tästä kummallisesta mielijohteesta.

— Niin juuri, kun minun koko fiini familja tulee katsomaan minun ruumis, niin täytyy minun maata au lit de parade tässä salongissa, sillä minä olen friihärrinna, ja kaikki meidän familja on maannut tässä oma ruumissänky…

— Mutta voisihan vapaaherratar maata ruumiina tuolla puutarhan kauniissa lehtimajassa, sehän on niin runollinen, — ehdotti neiti Orkamo Ottilia Silfverbäckin rahanhimon rohkaisemana.

— Ei koskaan, ei koskaan, yksi friihärrinna ei osaa maata blankin taivas alla, kyllä se täytyy olla yksi salongi.

— Jaa, voisinhan minä siinä tapauksessa, että vapaaherratar sattuisi kuolemaan minun teillä asuessani, jota en muuten ensinkään usko, sillä vapaaherratar näyttää niin terveeltä ja reippaalta, muuttaa heti pois.

— Kiitoksia fröökinä hyvä komplimangista, mutta en minä kuitenkaan osaa siihen luottaa, jos fröökinä ei sitten muuttas, niin minulle tapahtuisi yksi suuri skandaali. Suokaa nyt anteeksi, eihän minun passaa uskoa fröökinä falskiksi, mutta en minä voi, en voi…

— Siinä tapauksessa oli minun pyyntöni aivan turha. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että olen häirinnyt vapaaherratarta, mutta kun tämä talo oli niin vanha ja kaunis, — sanoi neiti Orkamo ja nousi teetellen lähtöä.

— Jaa, kyllä se on kovin suuri harmi, ettei minulla ole yhtään kammaria fröökinälle, sillä kyllä minä olis niin kipeesti kaivannut ne rahat, tämä aika on ihan vallan liian tyyris.

— Mutta eikö vapaaherratar voisi myydä tätä taloa, tämä tonttihan mahtaa olla kovin kallis, se kun on näin keskellä kaupunkia? — sanoi neiti Orkamo.

— Ai, ai fröökinä, ei Herran tähden, ei tätä myydä, minä tulen vallan kipeeksi, kun minä vaan sitä asiaa vähän fundeeraan. Kyllä tätä härrat on spekuleerannut ja luvannut minulle paljon rahat, mutta en minä sentään sitä voi, en voi, tämä on minulle niin rakas.

— Ymmärtäähän senkin, tällaisiin vanhoihin taloihin voi kiintyä niinkuin rakkaisiin ihmisiin.

— Vallan niin, fröökinä Orkamo, te puhutte vallan viisaasti, tämä on minulle niin rakas. Kahdeksankymmentäkolme ajastaikaa sitten minä synnyin tässä talossa; tässä pihassa ja parkissa minä olen leikkinyt ja näissä kammareissa ja tässä salongissa minä on ollut niin onnekas ja niin onneton.

Muutamille puheliaille, vanhoille ihmisille ominaisella ajattelemattomalla avomielisyydellä aikoi neiti Silfverbäck kertoa neiti Orkamolle elämänsä tarinaa, kun huomasi saaneensa tästä neitosesta kiitollisen kuulijan.

Nuorena hän oli rakastunut isänsä lapsuudenystävän poikaan, kreivi Gustaf Enzio Hamilton-Barccaaseen, mutta Tukholmassa, jossa hän sisarensa Auroren kanssa oli käynyt tervehtimässä sulhasensa vanhempia, hän oli saanut kuulla, että kreivi Hamilton-Barccaalla ja hovineiti De la Rochella oli lemmensuhde, jonka koko hovi tiesi.

Samalla matkalla oli kuningas häväissyt heidän vapaaherrallista sukuaan sillä, ettei ollut hovitanssiaisissa esityttänyt itsellensä hänen sisartaan Aurorea. Aurore oli syyttänyt häntä tästä skandaalista, ja riidassa he olivat palanneet isänsä luo Suomeen. Isä samoin kuin hänkin oli menehtyä kreivi Hamilton-Barccaan halpamaisuudesta ja siitä häpeästä, joka oli kuninkaan puolelta kohdannut heidän sukuaan…

Heinäkuun loppupäivinä, jolloin pihalla kasvavat kaksi suurta lehmusta pudottelivat kukintonsa viimeisiä, vaaleita suojuslehtiä, kuoli isä, ja hänen arkullensa murrettiin Silfverbäckien vapaaherrallinen vaakuna.

Isän kuolinvuoteella lupasivat he kaikki neljä sisarusta Minette, Auguste, Aurore ja hän pyhästi, etteivät he mene naimisiin. Ja kauan he uskollisesti pitivätkin lupauksensa, kunnes Auguste lähes neljänkymmenen vanhana häpeällisesti petti sanansa ja meni naimisiin suvuttoman papin kanssa…

Tässä Ottilia Silfverbäck hetkiseksi keskeytti kertomuksensa, sillä kylmä väristys puistatti hänen laihaa ruumistaan, kun hän ajatteli Augusten häpeällistä tekoa. Hän pyyhki silmiään ja jatkoi:

— Niin, Auguste-sisareni teko oli todella häpeällinen, mutta minä olen antanut hänelle vallan kokonaan anteeksi.

Samassa tulivat hämärtyvään huoneeseen Auguste ja Aurore, jotka olivat alkaneet epäillä, että Ottilia oli taas langennut tavanmukaiseen heikkouteensa ja ryhtynyt kertomaan heidän perheasioitaan.

— No mutta Ottilia, — sanoi Aurore närkästyneenä, — joko sinä taas olet parjannut ventovieraalle ihmiselle meidän sukuamme?

— Minä puhun mitä minä tahdon, — sanoi Ottilia kylmästi, — ja muuten kait te tiedätte, että on sopivaa ja ylhäistä puhua omista sukulaisistaan. Ainoastaan aatelittomat parjaavat ystäviään ja tuttaviaan, mutta me, jotka olemme »kirjassa», me puhumme omista, sillä meitä ei suvuttomat liikuta…

Nyt syntyi ankara kiista sisarusten kesken. Molemmat sisaret ryhtyivät yhdessä selittämään Ottilialle, että hän vanhuuden höperyydessään käyttäytyi sopimattomasti.

Neiti Orkamosta alkoi tilanne tuntua kiusalliselta. Hän pyyteli moneen kertaan anteeksi tuloaan ja poistui jättäen nuo ylhäiset, vanhat naiset kiistelemään siitä, mikä sopii, mikä ei…

Sen illan kiista sisarusten välillä oli ollut niin ankara, että Ottilia vihdoin oli saanut hermokohtauksen ja hänet oli täytynyt taluttaa vuoteeseensa.

Ottilia oli itkenyt katkerasti sitä, etteivät hänen sisarensa osoittaneet hänelle kylliksi kunnioitusta, vaikka hän oli suvun vanhin, ja että he olivat käyneet antamaan hänelle neuvoja asioissa, joista he hänen ymmärryksensä mukaan eivät käsittäneet mitään.

Kiista oli kehittynyt niin pitkälle, että Ottilia oli raivoissaan pilkannut Aurorea siitä, ettei tämä ollut tullut esitetyksi kuninkaalle, asia, josta he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta olivat olleet vaiti monta kymmentä vuotta. Lisäksi oli Ottilia syyttänyt Augustea hänen isälle antamansa lupauksen rikkomisesta, ja silloin oli Aurore vetänyt esille Hamilton-Barccas-jutun. Ottilia oli pyörtynyt…

Toivuttuaan pyörtymyksestään oli Ottilia itkenyt hillittömästi, ja kun sisaret olivat nähneet hänen suuren surunsa, olivat hekin vihdoin itkeneet. Kun he olivat itkeneet menehtyäkseen ja vanhat kyynelten lähteet olivat kuiviin noruneet, oli Ottilia vihdoin kysynyt heikolla äänellä:

Sitten he kaikki puuteroivat itsensä, pyysivät Ottilialta anteeksi, itkivät taas kotvan ja käyttivät ahkerasti puuteriviuhkaa…

Mutta sydämen pohjasta lähtenyt itku on vanhoille ihmisille epäterveellistä, ja Ottilia sai kuumetta. Yöllä hän oikein houri ja eli Tukholmassa nuoruutensa rakastetun, kreivi Gustaf Enzion seurassa.

Ottilian sairaus paheni, ja vaikka lääkärit tekivät parastansa, tuli hän päivä päivältä heikommaksi, sillä hänen vanha ruumiinsa oli jo alkanut lahota.

Eräänä aamupäivänä kuuli vuoteessaan makaava Ottilia paitsi katukivitystä suorittavien ryssien kilkutusta kadulla, joka toi hänen mieleensä kaikki köyhyyden kauhut, puhetta salista. Hän kuuli selvästi, että siellä oli eräs herra, jonka kanssa sisaret kiistelivät. Keskustelu kävi yhä kiihkeämmäksi.

— Me emme suostu, tätä taloa ei myydä, ei hyvällä eikä pahalla, siihen ei kaupungilla ole oikeutta, — kuului Augusten kiihtynyt ääni.

Ottilia ei kestänyt enää, hän soitti kelloa ja käski Justiinan kutsua salissa olevat huoneeseensa. Keski-ikäinen, kohtelias herra, jolla oli suuri, nahkainen salkku kainalossaan, astui hämärään huoneeseen, jossa sairas makasi. Hän kumarteli moneen kertaan kohteliaasti ja pyyteli anteeksi tuloaan.

— Selittäkää asianne, olkaa hyvä, — sanoi Ottilia Silfverbäck käskevällä äänellä.

— Asia on niin, että yleisten rakennusten hallitus on päättänyt kohteliaimmin ehdottaa, että tämän talon omistajat hyväntahtoisesti suostuisivat myymään tämän tontin taloineen kaupungille, sillä kaupungin uuden asemakaavan mukaan tulee tähän paikkaan rakennettavaksi tori. Tämä on kaupungin vilkasliikkeisimpiä paikkoja, ja tässä on avarampi tila aivan välttämätön.

— Me emme myy tätä taloa, niin kauan kuin meistä yksikään elää, — sai
Ottilia Silfverbäck vaivoin liikutukseltaan sanotuksi.

— Jaa, pyydämme arvoisilta daameilta anteeksi, mutta siinä tapauksessa on kaupunki pakotettu ostamaan tämän tontin käypään hintaan pakkoluovutuksella…

— Ei koskaan, niin kauan kuin minä elän! huudahti Ottilia Silfverbäck ja sai samassa ikäänkuin suonenvetokohtauksen. Sisaret kirkaisivat, ja herra poistui kohteliaasti kumarrellen ja anteeksi pyydellen.

Kaksi tuntia myöhemmin hän lepäsi au lit de parade'isiensä suuressa salissa valkoisten lakanoiden peittäessä salin neljää akkunaa, joista auringonpaiste pyrki tähän kuolemanhiljaiseen salonkiin. Ulkoa kuului katukivitystä tekevien ryssäin vasarankilkutus, ja sisarukset Auguste ja Aurora istuivat vainajan arkun ääressä lukien hiljaa mumisten kultakantisista virsikirjoistaan hautausvirsiä…

Vähäistä myöhemmin kulki saman, vanhan puutalon ohitse ylioppilasneiti Hilja Orkamo, joka yhä etsiskeli itsellensä sopivaa huonetta. Hän huomasi hämmästyksekseen valkoiset lakanat salin akkunoissa.

— Nyt siinä hiljaisessa talossa on vielä hiljaisempaa, — sanoi hän itseksensä puoliääneen, — ja se suuri, kaunis huone tulee nyt varmasti vapaaksi…

Ottilia Silfverbäckin arkulla oli vaakunan asemesta häviävän Helsingin kaikki katoavaisuuteen määräävän leimasimen jälki, ja että vinopielisen puuportin kamanassa heloitti sama säälimätön merkki…

PIILIPUU

Muutamia satoja vuosia sitten sijaitsi pienen merenrantakaupungin lähettyvillä, sen pohjoiseen päin vievän valtamaantien vasemmalla puolella, suoperäinen niitty. Niitty kasvoi korkeata korteheinää ja suovillaa, joiden yllä kesäöinä sankat sumupilvet liikkumattomina lepäsivät.

Joskus oli tätä niittyä ojitettu, ja sen ojanteilla kasvoi tiheää pajukkoa. Siellä täällä kohosi joku korkeampi piilipuu muodostuen ikäänkuin suoraksi, istutetuksi puuriviksi. Ihmiskäsi ei kuitenkaan ollut tätä kasvullisuutta luonut, vaan vapaa tuuli oli tuonut pensaiden ja puiden siemenet näille mutamultaisille ojanteille.

Korkeampana muita kohosi eräs elinvoimainen, kaitalehtinen piilipuu, jonka kaunispintainen kuori kosteutta tihkuen välkkyi auringon paisteessa. Tämä luonnon istuttama puu näkyi kätkevän itseensä suuria elämän mahdollisuuksia, lupaavampia ja kauniimpia kuin muut sen lähettyvillä…

Mutta pieni kaupunki niityn eteläpuolella mereen pistäytyvällä kallioniemekkeellään alkoi varttua ja vaurastua. Se valloitti vähitellen kivisine rantalaitureineen mereltä pieniä poukamia, se täytti hersyviä soita kivipeitteisiksi toreiksi, se kasvoi laajuutta ja korkeutta kuumeisella innolla ja peitti tienoon asumustensa ja tehtaittensa mustaan savuvaippaan.

Kaupungin kivetyt kadut oikoilivat itseänsä joka suuntaan niinkuin sataraajainen jättiläislonkeroeläin ulottimiaan. Ne valtasivat rämisevällä suomupeitteellään jokaisen pellon, puutarhan, niityn, metsikön ja vesilammikonkin, jotka niiden tielle osuivat.

Ulottuipa muutamia tällaisia katuja sen korteniitynkin luo, jonka ojanteella uhkea piilipuu varttansa taivasta kohti kohotti. Äkkiä kuivattiin niitty, pajupensaat kuolivat, ja ojien reunoilla kasvavat piilipuut kaadettiin armotta, sillä niitystä muodostettiin tori. Suurin piilipuu sai kuitenkin jäädä parin muun, sitä lähinnä suurimman puun kanssa kasvamaan torin reunalle.

Vaikeat ajat koituivat nyt näille vapaan luonnon herkille lapsille tästä muutoksesta. Ankara taistelu olemassaolosta alkoi niille tuolla kovaksi kivetyn torin reunalla, sillä sateiden suoma vesi ei voinutkaan läpäistä kivitystä eikä voinut tunkeutua niiden janoisille juurille.

Puut ponnistelivat voimiensa takaa taistellen henkensä puolesta. Ne koettivat tunkea juurensa yhä syvemmälle mustaan multaan, jonka uumenissa juurien herkät valkokärjet aavistelivat löytyvän pohjavettä ja suon ruosteista ruokamultaa. Niiden onnistuikin jonkun aikaa ulottaa janoiset juurensa kosteuden lähteitä kohti.

Mutta aavistaen pienet mahdollisuutensa päästä juurinensa lähitulevaisuudessa pitemmälle ryhtyivät ne tulevaisuuttaan järkevästi suunnittelevien ihmisten tapaan etsimään itsellensä muita mahdollisuuksia. Ne paisuttivat lehvistönsä mahdollisimman runsaaksi ja aukoivat silmujaan koko tarmollaan voidaksensa hengityselimillään lisätä sitä ravintoa ja kosteutta, jonka torin kuivuus niiltä kielsi.

Alussa tuntui kaikki jossain määrin onnistuvan. Puut varttuivat ja kasvoivat torin kaunistukseksi. Mutta vähitellen kävi niiden elämä kuitenkin tukalammaksi, sillä maa kuivui, ja ilma, jota puut hengittivät, kävi tomuisemmaksi ja savuisemmaksi, sillä torin ympärille kohosi korkeita kivirakennuksia, jotka lukemattomista savutorvistaan tupruttivat yöt, päivät ilmoille tukahduttavia savupilviä…

Kun sitten eräänä keväänä sille torin laidalle, jolla piilipuiden rivi seisoi, alettiin rakentaa suurta kivitaloa, alkoi puiden elämä tuntua kerrassaan mahdottomalta. Lehdille laskeutunut runsas kalkinpöly oli tukehduttaa puut. Niiden lehdet surkastuivat, ja heikommat oksat kuivuivat.

Seuraavana keväänä ei kevätaurinko voinutkaan tarpeeksi aikaiseen kohota piilipuiden lähettyvillä olevan kivimuurin takaa eikä herättää puita ajoissa talviunestaan. Silmut myöhästyivät, lehdet tulivat pieniä, ja erikoisen kuiva kesä teki taistelun elämästä ja kuolemasta kiivaammaksi. Ja syksyn tullen kuolema vihdoin voitti ja katkaisi kahden heikomman maaseudunlapsen lupaavan ja kauniin elämän. Sydämetön, karu kaupunki vaati nämä uhrit kuten niin monta muuta aikaisemmin…

Suurin, vielä elossa oleva piilipuu sairasti sinä kesänä ankaraa, kuivuudesta johtunutta tautia. Se ponnisteli kaikin voimin elääkseen, sillä se ei tahtonut vielä kuolla. Mutta sen voimia vähensi näky rakkaitten toveriensa kohtalosta, ja haikeasti valittaen se syksyn tullen riipi keltaiset lehtensä lähettäen viimeisen tervehdyksensä nuorina kuolleitten toveriensa haudoille.

Kun piilipuu taas keväällä heräsi talviunestaan ja oikoili talven kangistamia jäseniään lauhassa kevättuulessa, tunsi se erään sadeyön jälkeen puhjenneilla silmuillaan, että tovereistaan ei enää ollut jäljellä mitään, niiden kuolleet rungot oli korjattu pois.

Yksin maailmassa, yksin tässä karujen katujen kaupungissa! Ilman heimonsa ja ystäviensä seuraa täytyi sen tästä lähtien taistella maaseudunlapsen ankaraa taistelua olemassaolosta…

Keväinen kaiho valtasi sen herkän mielen koko voimallaan. Ikävä maalle, vapaaseen luontoon puistatti koko sen olemusta, mutta hentomielisyys ei auttanut tässä kohtalossa. Sen täytyi jäädä kaupunkilaiseksi siihen paikkaan, mihinkä sattuman oikku sen oli kiinnittänyt.

Se iski uudella tarmolla juurensa maan uumeniin ja oppi käyttämään hyväksensä kaikkia niitä vähäisiä etuja, joita elinehdoista kitsas kaupunki sille tarjosi. Vähitellen sen voimat varttuivat, ja se kasvoi vuosien kuluessa suureksi puuksi.

Sen runko vahvistui, ja seitsemän komeata haaraa se rungostansa työnsi ilmoille. Sen varsi kävi yhä paksummaksi, niin että kaksi miestä vaivoin sai sen sylillään mitatuksi, ja sen ennen niin sileä ja kostea kuori kävi tummaksi ja rosoiseksi. Kun latva pääsi kohoamaan yli vieressä olevan talon harjan, kävi elämä helpommaksi, sillä nyt se saattoi hengittää ikäänkuin paremmin ja iloita varhaisen aamuauringon ensi säteistä.

Sen varjoisan rungon juurella juttelivat ajurit helteisten kesäpäivien odotushetkinä, ja sateen yllättäessä pyrkivät kaikki ohikulkijat sen suojaan. Piilipuu oli saanut kaupungissa jonkinlaisen aseman, josta se itsetietoisena ylpeili, sillä vaivalla ja ponnistuksilla se sen oli hankkinut, ilman ihmisten apua. Mutta se vihasi kaupunkia ja sen itsekkäitä asujaimia.

Sydämettömiä ja ilkeitä olivat ihmiset piilipuulle. Milloin joku hurjaa vauhtia ohitseajava satutti sen kylkeä rattaillaan haavoittaen sitä pahasti. Usein sen sydännesteet olivat juosta kuiviin haavasta, jota poltti ja kirveli, mutta aina haava kuitenkin suurien kärsimysten jälkeen arpeutui. Näitä arpia syntyi vuosikymmenien kuluessa sen kupeeseen, niin että koko alaosa runkoa oli suurien, rumien känsien peittämä…

Milloin taasen ohiajavat kuorma-ajurit korkeilla rattaillaan seisten riipivät sen herkkiä lehtiä tai huviksensa taittoivat sen nuorimpia vesoja ja vuosikasvuja. Miten se koski, ja silloin se oppi vihaamaan kaupungin julmia ihmisiä. Se imi kuivasta torista itseensä sitä katkeruutta, jota hyljätyn yksinäisyys synnyttää…

Ylpeänä ja viileän ylhäisenä se seisoi siinä ja taisteli urhoollisesti olemassaolonsa puolesta. Ei kukaan tiennyt eikä huomannut sen suurta kärsimystä ja sisäistä kamppailua. Vasta sitten kun ikävän mato oli syönyt sen sydäntä, niin että puuhun ilmaantui suuri ontelo, joka uhkasi sen olemassaoloa, huomasivat ihmiset, että piilipuu oli sairas.

Ne täyttivät suuren ontelon sementinsekaisella laastilla ja vyöttivät puun kupeet kahdella paksulla rautavanteella, ettei sen runko halkeaisi, mutta muuta hoitoa ne eivät sille suoneet.

Mutta kun puu yhä varttui ja vaurastui torin kauneudeksi, alkoivat ihmiset yhä enemmän kiinnittää siihen huomiotaan. Vanha piilipuu oli käynyt ihmisille ikäänkuin välttämättömäksi. Kun puun lehdet toisinaan kuivina kesinä olivat pieniä ja aikaiseen kellastuvia, vapautti kaupungin puutarhuri sen juuren torin kovasta suomupeitteestä irroittamalla kivet ja rakennuttamalla sen ympärille matalasta katureunakivestä matalan, ympyränmuotoisen kehyksen. Se tunsi helpotusta tästä vapautuksesta ja palkitsi hyvän ihmisen vaivannäön uudella lehtiupeudellaan.

Toista sataa vuotta seisoi piilipuu siinä torin reunassa ja katseli, kuinka ihmispolvi meni ja toinen tuli. Samanlaisia ne kaikki olivat pääpiirteittäin, yhtä itsekkäitä, yhtä kevytmielisiä…

Siinä itse itsellensä taistelemallaan paikalla tämä luonnonlapsi katseli kaikkea, arvosteli kaikkea. Keväisin ensi silmujen puhjetessa se tuntien oman kaihonsa näki, kuinka kevätkaiho sydämissä ihmisetkin kulkivat. Yksinäisiä olivat ihmisetkin, mutta aina ne sentään löysivät jonkun elämänkumppanin. Sen yksinäisyys oli auttamaton.

Vaikka se vihasikin ihmisiä, saattoi toisinaan senkin sydäntä herkistää hellä myötätunto, kun jokin nuori pari pimeinä loppukesän öinä eksyi sen pimennossa sadetta pitämään ja siinä odotellessaan kuiski kuumia lemmen sanoja. Silloin sekin huminoi kauneimmat kaipauksensa laulut ja taivutteli alimpia oksiaan verhotakseen nuorilla vesoillaan lempiväisten salaisia syleilyjä…

Vuodet vierivät, piilipuu vanheni, ja kaupunki sen ympärillä kasvoi, niin että se vähitellen oli joutunut keskelle meluavinta kaupunkia, keskelle sen sankinta savua ja tomuisinta ilmapiiriä. Piilipuun olo kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi, ja ikävän mato jäyti yhä syvemmältä sen sydäntä, niin että korkeassa, arveluttavasti huojuvassa latvassa näkyi sen heikkous.

Piilipuu tunsi loppunsa lähenevän. Elämänsä viimeisenä keväänä se jo varhain aukoi keltaisten heteiden kaunistamia »kissojaan», synnytti silmuja ja aukoi lehtiä niinkuin konsanaan nuoruutensa keväässä. Se tahtoi kuolla kauniina ja voittajana vaikean kilvoituksensa jälkeen…

Eräänä heinäkuun helteisenä päivänä olivat uhkaavat pilvenhattarat taivaalla vähitellen kertyneet suuriksi möhkäleiksi, jotka ennustivat rajuilmaa. Vanha piilipuu seisoi oksat riipallaan väräjämättömin lehdin. Sen jokainen solu janosi vettä, ja siksi se lepäsi auringon paahteessa huumaantuneena niinkuin unen horroksissa ja näytti kuolleelta.

Tässä tajuttomuudenkin tilassaan se kuitenkin tunsi vihan myrskyn kiertävän kuumeisia suoniaan. Se vihasi ihmisiä, jotka jo ammoin olivat siltä riistäneet luonnonlapsen vapauden ja pakottaneet sen elämään sairaalloista elämäänsä tässä kuivassa kiviröykkiössä. Ja kuitenkaan he eivät suoneet sille pisaraakaan vettä lievitykseksi, sillä kaupungin lapset ovat niin itsekkäitä. Koristuksenaan, ilonaan ja hyötynään olisivat sitä kyllä pitäneet sillä oman vallan omistusoikeudella, joka imee itseensä maaseudun parhaat voimat. Mutta se tahtoi kostaa, kostaa…

Yht'äkkiä alkoi kuulua kaukaista ja sitten yhä lähenevää ukkosenjyrinää. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja ankara tuulenpuuska alkoi rajusti heilutella piilipuun velttona riippuvia oksia. Piilipuu heräsi horroksistaan. Sen oksat taipuilivat ankarasti, ja niinkuin kuumetautinen heittelee levottomana käsiään sinne tänne, heilutteli vanha piilipuukin valittaen pitkiä oksiaan. Kuivat lehdet putoilivat sankkana sateena ja lensivät pyrynä yli suuren torin.

Rankkasade lankesi yli tomuisen kaupungin. Tummat peltikatot rämisivät valtavana pauhuna sateen niitä rajusti naputellessa, ja räystäiltä johtavat vesirännit syöksivät vaahtoavaa vettä kidoistansa niinkuin satujen jättiläislohikäärmeet myrkkyvaahtoaan.

Katukäytävien mustalle asfaltille rajusti lankeavat vesipisarat muuttuivat särkyessään vesihöyryksi, jota vinha tuuli kiidätti eteenpäin, ja voimakkaat vesivirrat lakaisivat torin kivityksen lomista hiekkaa vieden sitä matkassaan syöksyessään kohti katuviemäreitä, joiden ahnaat suut eivät ehtineet niellä niin paljon vettä kuin taivas antoi.

Hätääntyneet, sateen yllättämät ihmiset juoksivat sateensuojaan leveitten räystäitten alle ja porttikäytäviin. Taivas salamoi, ja korkeitten kivimuurien kaiku kertasi ankaria jyrähdyksiä.

Eräs ryysyinen katupoika lähti torilta juoksemaan piilipuun suojaan, mutta ihmiset varoittivat häntä ukonilmalla turvautumasta korkeaan puuhun. Kielloista huolimatta juoksi kasvatusta ja kuuliaisuutta vailla oleva kadunlapsi vanhan piilipuun suojaan ja huusi puun alta, että siellä oli parempi olla kuin »porttikongeissa»…

Rajuilma oli kohonnut huippuunsa. Sade ja ukkosenjyrinä pauhasivat niin, että ihmisäänet eivät kuuluneet yli sen valtavan pauhun. Vanha piilipuu heilui ja taipuili arveluttavasti myrskyn kynsissä, ja rappaus sen lahossa kyljessä lohkeili.

Koko sen olemusta vavisti rajuilman jättiläisvoima, ja se tunsi vanhassa, sairaassa ruumiissaan, jota vasten katupoika nojasi, kuoleman ankaran tulon. Mutta kuoleman kamppailussaankin se vihasi tuota kirotun kaupungin kadunlasta, joka uhmamielisyydessään uskalsi etsiä siltä myrskyn suojaa…

Samassa leimahti kirkas salama, ja siinä silmänräpäyksessä kajahti ankara jyrähdys. Salama iski piilipuun korkeimpaan latvaan, ja suurella pauhulla ja ryskeellä kaatui taittunut piilipuu yli torin lähellä olevan porttikäytävän suuta kohti sulkien ihmisiltä tien.

Suuri melu ja hämminki syntyi ihmisjoukossa. Kuului hätääntyneitä huutoja ja kirouksia. Osa ihmisistä syöksyi kiipeilemällä yli puun lehtevien oksien pelastamaan lasta, joka makasi tiedotonna piilipuun tukevan rungon alla.

Muurisavi puun rungossa oli murtunut ja hajotessaan peittänyt katupojan soran alle. Kun lapsi vihdoin suurella vaivalla saatiin esille puunrungon alta, oli se pahasti ruhjoutunut. Salama ja kaatuva puu yhdessä olivat vieneet siltä hengen. Väkijoukosta kuului huudahduksia:

— Maistraatin olisi jo aikoja sitten pitänyt hävittää tämä iänikuinen, laho puurähjä, joka siinä vuosikymmeniä on seissyt ihmisten kiusana…

Mutta vanha, paljon kovaa kokenut piilipuu lienee kuollessaan tuntenut hyvitystä ja koston suloa niistä vääryyksistä, joita kaupunki ja sen itsekkäät ihmiset olivat sille vuosikymmenien vankeudessa tehneet…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄVIÄVÄÄ HELSINKIÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.