The Project Gutenberg eBook of Veres vanhaa veikeämpi, by Heikki Välisalmi

Maijasstiina mennä hynttyytti maantietä, niin että pölisi. Oli juhannuksen aatonaatto ja helteinen päivä. Sinä kesänä olikin siunattu tuota lämmintä taas tavallista runsaammin. Tässä oli ollutkin välillä viileitä vuosia, mutta jo nyt paistaa lepetteli aurinko kuin ähmällä. Ei uskoisi, että kerran hänkin, Maijasstiina Poutiainen, ajoi reellä juhannuskirkkoon. Siitä on nyt jo kauan, hän oli silloin parahiksi aikaihmiseksi saapa ja palveli Pölökissä Hirvijärven takana. Oli se tosiaankin soma juhannus, kun Hirvijärven ylitse jäätä pitkin ajaa hurautettiin ja luntakin oli maassa toista korttelia. Sinä keväänä oli routa sulanut aikaisin ja jo huhtikuussa oli kauraa kylvetty, mikä ei ollut muuta kertaa tapahtunut hänen muistinsa aikana, mutta sitten oli pakastanut siinä juhannuksen alla ja tuhonnut kevätkylvöt, eikä ollut tainnut jäädä paljon jälelle rukiistakaan. Pettua oli purtu seuraavana talvena.

Mutta nythän tuo on Jumala antanut kunnon vuosia. Tämäkin on ollut niin säännöllistä ja lupaavaa, kun vaan saisi jatkua tällä tapaa.

Ohhoh, kylläpä räätääkin, tuumi Maijasstiina itsekseen ja solautti huivin kaulalleen. No, eipähän se lämmin luita säre, paistaa lekottele vaan Jumalan päivä, etpähän tuota taida tammikuussa paljon paistellakaan. Ja jos minkä joskus aitan harjan korkeudelle pääset, niin kovin on nuiva katseesi, ei siitä pahasti lämmintä lähde.

Siinä hipaisi maantie Hirvijärven rantaa. Lahden pohjukassa kyhjötti kallellaan pieni tupa, jonka katon jo aika oli sammaloittanut. Siinä se seisoi kuin ruotiukko kainalosauvojen varassa. Nuo pönkät olivat tosiaan ihan kuin kainalosauvat. Siinä oli tämä Maijasstiina syntynyt ja alkuvuotensa juoksennellut nurmikkoisella pihamaalla. — Ja niinpähän vielä lainekin liplattelee, kuten ennenkin. Se aina kesäisin kutitteli niin mukavasti pientä vaskenväristä pintaa ja yhdessä päivän säteitten kanssa sommitteli kiiltävän kuoren palleroisen perunamahalle, jota kantaessa sääret menivät mutkalle, kuten vanhemmat ihmiset sanoivat.

No, no, eipä ole enää tietoa siitä mahasta, sinne on hävinnyt maailman rannan markkinoille. Ja oijenneet ovat sääretkin. Eivätkä ne sen mahan painosta tainneet taipuakaan, vaan kun reikätuoliin pienenä pistettiin omaan hoitoonsa, niin siinä längiksi menivät. Se on tuo reikätuoli köyhän pereen ainoa lapsenpiika. Se kun ei tämä mökin väki osaa järjestellä niitä lapsensaannin välejä niin, kuin kuuluvat herrat kaupungissa sovittelevan, niin on äidin aina nuorimmaisen edellinen heitettävä reikätuoliin ja hätistettävä vanhempaa siitä lattialle omin nokkinsa ryömimään. Sillä tavalla se käypi tämä kansan lastenkasvatus, ja jos siinä sitten sääret vähän längelle kääntyvät, niin niillä säärilläpä häntä on nämä matkat matkustettu, ja kyllä se maailma aina yhdet sääret oikaisee, jos on oikaistakseen.

Sellaisia johtui Maijasstiinan mieleen siinä vanhan kotimökin ohitse kulkiessa. Tästä oli alkanut elämän tie, jota sitten on riittänyt jo lähes seitsemänkymmentä vuotta. Paimentyttönä oli Pölökissä, järven toisella puolella, aloittanut, sitten joutunut karjalle ja siitä rengin kanssa talosille, kuten sanotaan, vaikka pieneen oli se talosilla-olo supistunut. Kyhäsivät uutistorpan sydänmaakaistaleelle, siinä elää retustivat, mutta sitten oli ukko heittäytynyt kituliaaksi Parahiksi oli voimissaan ollen kerinnyt hommata lapsiliudan eukkonsa vastuksiksi, ja sitten kuolla kupsahtanut. No, hyvä oli ollut miehekseen, eipä sitä passannut pahalla muistella, ja minkä se sille teki, ettei terveys kestänyt. Se mökki siihen oli jäänyt, ja siinä oli Maijasstiina lapsineen reuhkaissut, kun oli isäntä, se Sakari-vainaa, ollut hyvä mies, eikä ollut veroista ylettömän tiukalle pannut. Vanhin poika nyt mökkiä hallitsee, ja taitaa tuo tuossa mennäkin, kun ei vaan isäänsä tulle ja kitumaan ruvenne, vaikka johan se on ikämies sekin, eikä ole tähän mennessä vielä potenut muuta, minkä vähän mahatautia; mutta ei taida sekään niin vaarallista olla. Ei ota sen maha sietääkseen tätä rukiista leipää, otrarieskalla sitä on elätetty, ja taitaa sekin suuruksen asian ajaa, koska Hööpel-Aapelikin tuossa Kissakuusen mökillä on sen turvin päässyt jo seitsemännellekymmenelle.

Pitäisi oikeastaan poiketa synnyinmökillekin, mutta mitäpä siellä vieraissa ihmisissä, sen puolesta, ja kun tässä on vielä olevinaan kiirekin. Pitää näet koettaa lytystää sinne Sukslevän Tarvaiselle niitä ketruuksia jouduttamaan, jotta pääsevät syksyllä leikkuun perästä oikeissa ajoin kangasta luomaan.

Näin höpisi Maijasstiina itsekseen ja kulki mökin ohitse. Mutta mäentöyräällä piti vielä kääntyä taakseen katsomaan. Hölähti siinä kulkijan mieli täyteen lapsuusmuistelmia, joista ei näytä vanhempikaan ihminen pääsevän. Tuosta nyt näkyi selvästi lahti, jonka pohjukkaan oli uurtunut ruohojen väliin kummallinen paljas vana. Siinä oli kova hietikkopohja, ihan kuin tämä maantie tässä nyt. Siinä sitä räpisköitiin lapsena. Miten tehneekin luonto sellaisia ihmeitä? Keskellä hiekkalattia, ja ympärillä mutapohjaa. Köyhän mökin lapsille hupainen leikkipaikka Hirvijärven lipajavissa laineissa.

Kyllähän niitä siinä olisi katsellut lapsuuden leikkipaikkoja ja muistellut muinaisia, mutta eipä tämä työstään elävä ihminen jouda takertumaan sellaisiin hompsotuksiin kauemmaksi aikaa. Eteenpäin, eteenpäin vaan kovaksi tarpoutunutta kärrinraidetta pitkin. Sukslevään, Sukslevään on Maijasstiina Poutiaisen matka!

Ja kelpaahan tätä pistellä tätä maantietä vanhemmankin ihmisen, ei se ota niin nivusille kuin kivikkopolut, joita Maijasstiina oli saanut marja- ja paimenreissuillaan tallata. Hyväthän nämä ovat nämä maantiet. Ja mukavaahan on, jotta maailma edistyy, kun vaan siinäkin, edistyksessä, pysytään kohtuudessa. Mutta kun rikkaille eivät enää kelpaa tavalliset kärrit, vaan pitää ajaa oikein vaunuilla, jotta saa lököttää kuin saunan lauteilla.

Sillä tavalla ne kulkivat Maijasstiinan ajatukset, ja mikäs oli kulkiessa, kun oli selvä maantie edessä, juuri keväällä korjattu. Sitä myöten ne astelivat nyt ajatukset, kuten itse Maijasstiinakin. Olihan hän jo lapsesta asti nähnyt tuossa tuon tien ja sitä taivaltanut, mutta sittenkin se oli Maijasstiinan mielestä kuin uusi, koska sitä ei ollut hänen mummovainaansa lapsuudessa ollut. Mummo-vainaan kertomukset salolaiselämästä kangastelevat yhä vaan Maijasstiinan mielessä.

Eikä sitä olisi uskonut Maijasstiina eikä moni muukaan, että se maantie todellakin noin komistaa seutukuntaa kuin nyt tämäkin sen perästä, kun sitä hiljan levitettiin. Se on näet olevinaan niin sileää ja tasaista, ja siinä kun on ne raviojat kahdenpuolen kuin kanttinauha, kivennyppylät porattu pois ja puskat kummaltakin puolelta raivattu. Sitä myöten tuntee jo vastaantulijan, hevosmiehenkin, kaukaa ja tietää varata hyvänpäivän. Ja se mutkittelee noita pahimpia mäkiä niin mukavasti kuin olisi varppi heitetty, pitkä varppi virstojen päähän. Pienemmille mäentöyräille se nousta jököttää vakavana ja sitten taas laskea hyräyttää toiselle puolelle, niin että siinä aina saa kulkija korvauksen vaivoistaan. Kun tuoltakin kumpareelta katselee tätä Luojan luontoa, niin oikein sydäntä sykäyttää, että onpa, onpa totisesti värkännyt se tämän maailman tekijä somia paikkoja tähän meidänkin pitäjään, on — ja liekö tuolla ollut paljonkin päänvaivaa näistä laitoksistaan?

No ja tuossahan se hököttää Sukslevän Tarvaisen talo ihan koko komeudessaan! Katsoppahan, kun ovat portin maalata sujauttaneet ätspunaiseksi! Nyt se alkaakin näyttää joltain!

Maijasstiinan kasvoille on levinnyt ymmärtäväinen hymy, mutta se jähmettyy äkkiä äkäiseksi rypistykseksi, kun hän huomaa lammaskatraan siinä portin lähettyvillä ja ison pässin-rotjakkeen hieromassa itseään portinpylvääseen. Hän sieppaa seipäänkappaleen tien vierestä, mätkäyttää pässiä selkään ja tiuskaisee:

— Peäsetkö siitä selekees syyhyttelemästä! Etkö nyt muuta paekkoo löytännä?

Maijasstiina on oikeastaan luontokappalten ystävä, mutta kaikella on sentään rajansa. Hänen oikea suupielensä väpättää vielä kauan kohtauksen jälkeen, eikä hän malta olla kujalta kääntymättä ja vilkaisematta tyhmänä töllistelevään pässiin:

Siinähän se Tarvaisen emäntä tulla ryöpsähti Maijasstiina vastaan vistillä yhtä touhakkana kuin ennenkin ja kantaen kummallakin kämmenellään olkapäittensä päällä isoa viilipyttyä.

— Mikäpähän minnuu' oes männä, eikähän se taival taitu astumata, eikä kala tule kastumata. Pyöräätän nua viilpytyt eloaittaa', ku' eivät ruokakonttuorissa sua raahoo kärpäsiltä. Mikä niitä nuitai ryökäleitä lie tellännä tuan pihanpuoljrakennuksen täätee?

Kesähän s'oon kärpäse' aika, millojnkapa nuita juur muullonj tavattannoonkaa?

No Maijasstiina ajjaikse vuan sinne tuvan puolelle, minä en ku' kään ja kiäntäyn.

Tekköö vuan työsä, emäntä, mitteepähä' tuassa yhen Maijasstiinan tautta ruppee töitääj jättämää…

Ja siellä se emäntä jo mennä pyrryytti keskellä pihaa, kun Maijasstiina vasta kerkesi kääntymään tupaan päin.

Oli juuri aurinko korkeimmalta kohdaltaan siirrähtänyt hiukan illan puolelle, kun Maijasstiina saapui Sukslevän taloon. Talon nuori tytär Emma oli paraillaan puolisen laittohommissa väelle. Solakkana, verevänä ja vaaleat hiukset letille punottuina se siinä lieden ääressä vellipataa hämmenteli.

Maijasstiina ei ollut käynyt tässä talossa vuodenpäiviin. Hänen silmissään oli Emma kuluneena aikana varttunut oikein aikaihmiseksi. Tulija ei voinut olla ihmettelemättä:

— Ihahhan sinust' on tullu aikuine' immeine'! No niihhän s'oon: vuosj vanahav vanahentaa, kaks lapsen kasvattaa. Joko sinull' on mitem paljo niitä ikijä?

— Johan seon tässä emälampaa' ikä. Mikonpäevä' aekaan neät jo yheksäästoista täättyy.

— Niihhä' se tuo aeka männöö, sitä alat sinnäi olla jo siinä naimisem partaalla. Kuulehha tuota…

Maijasstiina katseli ovelle, hivuttautui sitten aivan Emman viereen ja suhahti hiljaa hänen korvaansa:

Ja samalla nyökäytti Maijasstiina ymmärtäväisesti päätään ja hymyili samallaista leppoisaa hymyä kuin äsken siellä punaiseksi maalatulla maantieportilla, ennenkuin se pässi pilasi hetkeksi hänen hyvän tuulensa.

Emma punastui ja näytti hätääntyvän. Hän tuskin olisi osannut sanoa mitään, jos Maijasstiina olisi ehtinyt jatkaa keskustelua samaan suuntaan, mutta onneksi astui emäntä samassa tupaan, minkä johdosta terveisten tuoja siirtyi loitommalle ja Emmalta säilyi velli pohjaanpalamatta.

— Eu tuossa äskönj kerennä kuulumisiakkaa' kysellä, niij jotta onko sitä mittää tualle Maijasstiinalle verestynnä sittev viime näkemän? — tiedusteli emäntä.

Mualimoo oun vuan kiertännä, vaikkei sitt' ou paljo tuata Hirvijärverrantoo kaavemmaks kerinnä. Lensusta minä viimeks läksin, siellä parraillaal — lehmee poejittivat, en ies ennättännä kuulla, tuljko lehmävasikka… Mittee vuan itellennä?

— Eepähän sitä sen kummempoo… Vanahat vuav vanahenoo ja nuoret koittaa tulla kelekertöö perässä sen kun kerkijäävät… Semmosjtaha' seon tua' immeise' elämä.

Semmosjta, semmosjta o' elämä… Mitenkää' s'oon sittä niihen ketruuksiin kansa?…

Kerkiipähän nuo ketruut. Tässä juur tulloo syönninnii aika, niij jotta jos häntä ottasj ensiv vähä palasjta…

Tietysti siinä vähitellen tuli käsitellyksi hiukan muittenkin ihmisten asioita, sittenkun Maijasstiinan kielenkanta oli herkistynyt, mikä tapahtui jo kolmannen kahvikupin perästä. Tosin hän ei mitenkään olisi antanut talonväen keittää kahvia, koska puolinenkin oli juuri tulossa, mutta milläpä sen yks' akkanen ihminen estää, kun toiset hyvästä tahdostaan panevat vasken varistamaan. Ja siinähän se kiehahti kahvikin yksillä tulilla puolisvellin kanssa.

Enimmän Maijasstiina vaan ihmetteli, kun talon pihanpuolirakennus oli kengitetty ja porttikin ylvästeli punaisena kuin rovastilassa. Hän vihjasi hienoisittain, että taidetaan odotella niinkuin sulhasia taloon, mikä nyt ei ole ihmekään, kun ainoa tytär on päässyt aikuiseksi, ja samalla hän salavihkaa vilautti toista silmäänsä Emmalle, joka tästä huomautuksesta punastui hiusrajaa myöten.

—-Vae tulenoonko pijam minijä tuaha' emännä' avuks?—lopetti
Maijasstiina liplatuksensa.

— Senkö täätistä tähäv vielä minijöitä kiusaksee', vähäkö tuassa muute' o' hommoo? — sukaisi emäntä muka tosissaan, vaikka hänen suupielestään näkyi, että saattaa se niinkin käydä, olihan talossa täysikasvuinen poika ja toinenkin jo rippikouluiässä. — Ee sitä minijöihin tautta sentääm porttia punattu, mistä lie ukko vuan suanna peähäsä, että rotjoo hänet, portin, kun kerran tulj uus laitettua, — jatkoi hän selittääkseen vieraalle tämän maalausasian.

Sukslevässä oli perettä aivan parahiksi sellaiselle pienenpuoleiselle, mutta pääasiassa omillaan elävälle talolle. Talon oman joukon jatkoksi — omista väistähän tässä on jo päästy selville — oli vain roteva piian-möykky, nähtävästi oikein työihmiseksi syntynyt, ja renki, jolla kyllä oli miehen ikä, mutta miten lie jäänyt hiukan kitukasvuiseksi, niin ettei sitä pidetty oikein miesten rangissa, vaikka se vaolla miten-kuten pysytteli talon vanhemman pojan perässä. Tämä väki se nyt kokoontui ulkotöistä puoliselle.

Tuossa kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenluvun taitteessa oli isäntä Savon maakunnassa suuri herra, ainakin siinä Markkulan pitäjässä, jossa tämä kertomus liikkuu. Vaikkei tämäkään talo aloiltaan ollut kovin laaja, ei isäntä Tuavetti Tarvainen tuntenut eikä tunnustanut muita itseään ylempiä kuin kupernyörin. Kuuluihan niitä Helsingissä olevan sinatyörejäkin, mutta mitäs niistä helsingeistä ja -työreistä, tämä kupernyöri Aminohvi Kuopiossa se oli oikea päämies läänissä, ja sitten Taavit Tarvainen, kuten kirkonkirjoissa luki, tämän Sukslevän talon itse miehiään. Hän oli isänsä vielä eläessä talon vanhimpana ja ainoana poikana ollut vain Sukslevän Tuakko, mutta nyt on Taavit tai vähintään Tuavetti ja isäntä.

Ei hän kyllä mikään ylpeä ollut arvostaan tämä Taavit Tarvainen, Israjeelin kuninkaan kaima, sen saman Taavitin, jolla ei ollut muuta rikettä mainekirjassaan kuin Patseepa. Ja käypi se viisaskin vipuun, minkä se kuningas Taavitkin, eikä siitä tarvitse moittia, sillä herranmies oli Taavit sittenkin. Niin, ei tämä Sukslevän isäntä ylpeä ollut, sen verran vaan katsoi järjestyksen perään, ettei syödessä kukaan ennen häntä pöytään istunut, eikä siitä pois noussut, ja että vaimoväki sai syödä sitten jälkeenpäin, kun miehet olivat ehtineet eineensä puraista. Se oli vanha talon tapa. Eikä sitten syönnin aikana saanut turhaa suutansa ruukata, koska ruoka piti nauttia ristillisesti ja ajatuksen kanssa.

Eikä siinä nytkään sanoja tuhlattu miesten syödessä, vaan istuttiin hiljaisina aina siihen hetkeen asti, kun isäntä oli puukkonsa housunreiteen pyyhkinyt, sen tuppeen istuttanut, sitten hihalla suutansa sutaissut ja pöydän päästä syrjään siirrähtäen ruvennut piippuansa lataamaan.

Sitten se rupesi puhe luistamaan, sillä mitäpä siitä akkain syönnistä, sen aikana saattaa vähän lohventeeratakin.

Maijasstiina se vaan tahtoi kääntää puheen siihen porttiin. Se näkyi niin juuttuneen sen sydämelle.

— Minä kun täss' oun uappiloinna, jotta mittää varte' s'oon isäntä tuom portin mualuuttanna punajseks. Saeskoon tuota niinku' iteltää utsia?

Isäntä Tuavetti herkesi kovin salaperäiseksi. Myhähteli vaan ja tuhautteli kessusavuja piipustaan.

— Suaphan sitä tiijustella, vuan s'oon sitte' toine' asija, mikä sill' om meininkinä.

Eikä se sitä sanonut, vaikka ihan nenästä näki, että kyllä sillä on omat metkunsa sen portin kanssa, mitkä lienevät. Sen nenä tuhahteli taas niin omituisesti. Ei se tuollaista sihajamista pitäisi, jos punainen porttiin olisi ihan viattomasti vitaistu.

Mutta isäntä Tuavetti meni ruokalevolle, ja toiset miehet perässä. Se ruokalevollemeno tapahtui kohta kun piippu oli loppupuolilleen polttaa käryytetty ja perskat sujautettu suuhun. Tämä oli tärkeä toimitus, tämä ruokalepo, oikea elinehto, jolle ei saanut mitään estettä panna. Mihinkä sellainen mies olisi kelvannut, joka ei puolisen päälle puoltatoista tuntia nurvahtanut. Akkaväen kanssa on eri asia, niillä on sitä pientä hompsutusta aina, eikä niille tämä ruokalepo taida olla niin tarpeellistakaan.

Pihanmaan nurmikolle vääntyi pitkäkseen kolme kokonaista miestä ja neljäntenä talon nuorin poika, sellainen rippikouluiässä oleva joukeamuotoinen pojanhuiskale. Akkaväki hoiteli pirtissä omia toimiaan, mutta jos jollekin sattui asiaa pihanmaan yli, kohottautui hän varovasti varpailleen, sillä Sukslevän miesten pyhää unta ei saanut kesken häiritä.

II.

Jopa oli kimalteleva ja kaunis juhannusaatto sinä vuonna! Kun talollinen Tuavetti Tarvainen astui pihanmaalleen, venytteli pitkään jäseniään, sipaisi kämmenellään pitkää tukkaansa otsalta, hieraisi unen loput silmistään ja käänsi ne Hirvijärvelle, niin eipä tahtonut katse kestää sitä koreutta. Järvi, joka muodoltaan oli pitkä ja soukulainen, laajeni Sukslevän kohdalla parin virstan levyiseksi, niin että siihen jo sopi tuota kesäistä väikettä ihan huikaisemiin asti. Nyt sen pinnalla kävi sen verran viriä, että parahiksi vipaji kullalta koko leveys. Oli siinä soma näky, kun katsoi tuosta oman kaurapellon kohdalta yli järven toiselle puolelle. Ensin se kaurapelto laskeutui kuin viheriä matto veteen, sitten oli Hirvijärvi auringon leikkipaikkana välissä kuin kultainen lattia, ja tuolta toiselta puolelta taas lähti Vorrin Pulliaisen otramaa samallaisena mattona, jatkuen aivan pihaan asti. Pulliainen on vestänyt talonsa seinät valkoisiksi, ja ne kun paistaa lekuttelevat niin iloisen näköisinä sieltä silmään. Oikein ovat veikeät, peijuonit, siinä Rukasmäen mahtavaa kumpua vastassa! Ja Rukasmäen nyppylällä leijailee sininen auer, jota lienee kuinka pitkälle hyvänsä, vaikka ihan maailman rantaan.

Jos hän missä lie se ranta, miettii Sukslevän ukko. Nuo kiertokoulua käyneet näet kuuluvat oppineen senkin, ettei siellä tuolla ylhäällä ole rajaa eikä rantaa, vaan yhtä tyhjää höppelöä vaan, avaruus vai mikä lie. Joo, joo, mistäpä hänen tiennee niin taktillaan saattaa olla tyhjääkin, ja saattaa olla täyttäkin, kukapa tuolla lie käynyt niissä avaruuksissa ja muissa!

Katsoisihan näitä kauemmankin, katsoisi niinkin näitä Luojan luomisia ja tuotakin oman käden työtä. Tulipahan näet kengitetyksi tämäkin tuparakennus, ja kun ma siirräime tuohon nurkalle, niin sieltä se pälyilee se entisen Sukslevän Tuakon punainen portti. Olipa ennen vähän hurvakka luonnoltaan se Sukslevän Tuakko, mutta tulipa tuosta vaan Taavit Tarvainen ja rakennuksensa kengitti ja porttinsa punaiseksi maalasi, ja ristittyjen ihmisten kirjoissa kulkee Sukslevän isäntä. Pitäisi tämän portin näkyä ohiajajan silmään, vaikka isompikin herra olisi, se ajaja.

Mutta ne saa olla nyt katselemiset katseltuina tämän Tuavetin puolesta, väki on ajettava ylös ja töihin, vaikka kohta on juhannusaatto. Iltasella on kuitenkin kokolle meno, ja se rupsahtaa iltarupeamakin piloille, sillä ei niille enää työ maita, kun ovat mielessä kokkotanssit ja muut ryplötykset.

Emäntä olikin jo nähtävästi ylhäällä, koska pieni savu pillahti piipun nokasta ja kierähti heittämään häränpyllyä aamukostealle katolle, kunnes lopulta pääsi jalkeilleen ja alkoi ohuena viivana vetäytyä kuulaaseen ilmaan.

Se oli virkku eukko se Tuavetti Tarvaisen emäntä Justiina, ei sen silmäluomissa kiviriippaa ollut aamuisin. Monessa aitassa oli Sukslevän Tuakko käynyt, ennenkuin oli yhtynyt tähän Sammakontauksen Justiinaan. Tämä oli ollut tunnettu vähän ylpeäksi ihmiseksi, eikä ollut ennen ketään sen kanssa luonannut, mutta olipahan Tuakko suostutellut tytön puolelleen. Moni oli Justiinaa varoittanut Tuakon kelkkaan lähtemästä, mutta itsepäinen oli tyttö. Kun oli kerran sen pään ottanut, niin oli pitänytkin ja Tuakolle oli tullut. Eikä ollut tarvinnut kauppojaan katua, sillä mies on tämä Tuavetti siinä kuin joku toinenkin. Hyvin on eletty yhdessä Sukslevässä jo vuosia parikymmentä, ja aina vaan hiljalleen vaurastuttu.

Äkkiä se nytkin höyräytti, Justiina Tarvainen, omaa sukua Kolomainen eli kirkonkirjojen mukaan Kolehmainen, aamukahvin. Tämä kahvin juonti ei ollut läheskään yhtä tärkeä toimitus kuin syöminen, ei tarvinnut seurata isännän esimerkkiä; kukin nielasi kuppinsa miten parhaaksi näki. Naisetkin olivat samassa touhussa, ja Maijasstiinalle jäi vielä täysi teevadillinen vasemman käden sormien nokkaan, kun isäntä Tuavetti oli jo lopettanut ja hurauttanut asianmukaisen kuuluvan aamuröyhtäisyn, sellaisen, joka ei ihan tyhjästä mahasta lähde.

Kun miehet olivat jo painuneet työmailleen, sanoi emäntä Justiina
Maijasstiinalle, jotta:

— Otetaam myö vielä pien tirraus tuata kahvil lientä, se niät teäv vaimose' immeisen syvän vuatii voeteluva.

Eihän toki Maijasstiinaa tarvinnut kahta kertaa käskeä kahvikupposen kimppuun. Ottihan se Maijasstiina tirauksen, otti hyvinkin. Mutta hänelläkin oli ne ketruukset siinä sielunpainona, olisi näet ollut jo aika ryhtyä töihin, kun se elimenkin päivä oli mennä livahtanut omasta edestään, niin ettei ollut juuri niistä töistä, minkä vähän oli kauluulaudalla miesten paitoja pyöritellyt.

Mutta Justiina, joka tavallisesti oli aina menossa ja käsistään kiinni, ei näyttänyt tällä kertaa olevan millänsäkään ketruusten kanssa, vaan sanoi, jotta aletaan sitten pyhän perästä, se kun päivä kuitenkin on vähän niinkuin piloilla tämän aaton takia ja kaiketi se toki Maijasstiinakin lähtee kokolle Luvellahen pohjaan.

— Mitteepä tua vanaha immeinen siellä tehnöön, — epäili Maijasstiina, vaikka kasvonpäissä karehti semmoinen ilme, että niinhän se on ollut meininki, jotta jos vaan talonväen puolesta, niin mielellään lähtisi.

— Ei sunkaa' siellä ikkee kysytä, ja kovihhan tua ov vielä hepsakkoo mummoo tua Maijasstiina, ja männööhän siinä yhessä venneessä.

Sillä se asia olikin sovittu, eikä sinä päivänä Maijasstiina ketrännyt lainkaan, vaan näperteli minkähän mitäkin pientä emännän apuna.

Vaikka isä Tuavetti oli nuoruudessaan ollut vähän rillaantunut, niin jotta ukkivainaa oli sanonut, että tuolle meidän pojalle pitäisi panna hanko kaulaan, kun se on sellaista aitomussorttia, ei tämä Tuavetin vanhin poika Toloppi, joka kyllä oli ristitty oikein Adolphiksi, osoittanut mitään isänsä entisiä ominaisuuksia. Hän oli hiljainen ja vakava kahteenkymmeneen pääsemässä oleva mies ja julmettu työntekijä. No, hyvä työmies oli ollut isänsäkin, mutta yökaudet se oli juoksennellut omia juoksujaan ja tehnyt sellaista pientä ilkeyttä, josta ei tällä puolen maailmaa isoja asioita nosteta, vaikka se paneekin toisen korvanjuurtaan raapimaan. Isä Tuavetti toisinaan melkein pelkäsi, ettei taida tästä hänen pojastaan miestä tullakaan, koska on tuommoinen nuhjake nuorena, ja tuppaa vielä välistä postillaa lukemaan, ikäänkuin ei siihen hommaan olisi aikaa myöhemminkin, jos Luoja kerran ikää antaa.

Mutta eipä se Toloppi-poika jumalansanan vuoksi postiltaa lukenutkaan, vaan sillä oli sellainen kytö kaiken lukemisen perään, jottei mihin panna. Kun vaan mistä kirjan löysi, niin kohta oli nokka siinä kiinni, ja kun ei talossa muita kirjoja ollut kuin tämä Lutheruksen kirkkopostilla, virsikirja ja raamattu, niin se tutki niitä. Katkismuskin kyllä olisi tainnut löytyä, kun sitä rippikoulussa tarvittiin, mutta ei se sitä miellyttänyt, kun se oli niin väleen läpiluettu. Siitä pojasta olisi tainnut tulla koulunkäyjä ja vaikka kupernyöri Aminohvi, jos olisi ollut niitä kouluja tässä saatavilla, mutta mikäpä sen kustansi kaupunkiin asti, jossa olivat ne isot herrain koulut. Täällä oli käynyt jutuuttanut kiertokoulua, ja sieltä se oli sen avaruudenkin ja muun maan pyöreyden oppinut, ja saanut ihan tuhottoman iilin lukemiseen. Pappilasta oli väliin kulettanut kirjoja kotiin ja hotkaissut ne muutamana iltapuhteena, ja sitten oli pitänyt taas turvautua postillaan.

Sellainen lukuhevonen oli se Toloppi, Tuavetti Tarvaisen vanhin poika. Nuoremmassa taisi olla vähän isän vikaa. Ainakaan ei sillä niihin lukupuuhiin ollut halua, tuntui rippikouluakin pelkäävän. Sitä on näet koetettu kotona hätistelläkin vähän kirjalle, katkismukselle pääasiassa, jotta pääsisi ripille ja saisi lusikkansa pois pappilan saunan porstuasta No, kaipa se sen saa, vaikka mieluummin kirjan äärestä ongelle karkaa, taikka seisoo jossain tuolla rannalla ja katselee järvelle ikäänkuin näkisi siellä jotain erikoista, vaikkei toinen ihminen äkkää muuta kuin sorsaparin jossain heinikon syrjässä.

Semmoinen kummallinen kyhäys on tämä nuorempi poika Rieti, väliin virmapäinen ja vikkelä, väliin taas katsoa toljottaa yhteen paikkaan kuin olisivat päävärkissä, ihmisen tärkeimmässä verstaassa, koneet seisattuneet.

Mitä taas siihen keskimmäiseen, siihen tyttöön tulee, niin se nyt on tämän isäntä Tuavetin mielestä tavallinen akanalku; eikäpähän naiseläjän tarvitse muuta ollakaan. Kunhan rainta polvien välissä pysyy, osaa lehmän herutella ja vellipataa hämmennellä. Ja kyllähän se Emma siihen pystyy, ja eikö tuo niillä taidoillaan maailmaa läväisse, vaikka tämä sitten olisi kuinka pyöreä hyvänsä.

Se on sitten nyt semmoinen tämän Sukslevän Tuavetti Tarvaisen pere, tavallinen maatiaispere vaan Savon maakunnassa Markkulan pitäjässä. Se myrää nyt kiviä pellosta raunioihin, se pere, taikka oikeastaan vaan miehet, sillä tuskinpa sitä työtä naiselliset nivuset kestäisivätkään, koska naukumaan pakkaa tuo renginkänttyräkin, Ietu eli oikeastaan Eetvartti, pahanpäiväinen vätökäs, jolle kyllä alkaa kerääntyä ikää, mutta ei näy kokoa kertyvän. Kiviä, kiviä vääntelee nytkin taas muitten kiireellisten töitten toviksi päätyttyä Sukslevän miehinen väki. Vääntää hiki hatussa, ja isäntä Tuavetti edellä muitten. Sitä onkin kiveä tässä Markkulan pitäjässä. Liekö Luoja ennen näitten nykyisten markkulaisten esi-isiä kivittänyt joistain heidän pahoista töistään kun on niin ilmestynyt tuota kivenpuolta joka taholle? Mene tiedä sekin asia, mutta sieltä kivenkolosta se vaan leipä otetaan, ja jumalanviljan henkipä tuo on tuvassa pysynyt.

Mutta ei ollut työllä tänä päivänä oikein siunausta. Rieti-poika jäi tavallista useammin toilailemaan jonnekin etäisyyteen, ja rengin-vätyksen kädet isompaa kiveä kinatessa aina lipesivät. Se täpisköi vaan paikallaan kuin harakka katolla eikä kyennyt auttamaan juuri nimeksikään. Isä Tuavetti ja Toloppi kyllä kantrasivat parhaansa mukaan, mutta mitäpä ne kaksi miestä suuren pohjakiven kimpussa. Ja Tuavetillakin oli sydänalassa sellainen mukava tuntu kuin ennen nuoruudessaan näin juhannusaattona, jolloin ei työ maittanut, kun olivat mielessä kokkotanssit ja vähin Riähkä-Kekkosen viinaksetkin. Sitä näet tuli siihen aikaan tirautettua tilkkanen Riähkän tisleerauksia.

Aamupuoli päivää siinä oli vielä junnattu joltisessakin tahdissa, mutta päivällisrupeamalla rupesi jo kangertelemaan. Vähin itsekukin katsahteli aurinkoon ja vilkaisipa pihaankin päin, että minkälainen savu piipusta nousee: joko akat siellä puolista puuhaavat. Ja kun sitten Justiina-emäntä kilahutti kirkkaalla äänellään, jotta syömääh hu-ui, niin äkkiä pistettiin kanget ja lapiot syrjään, jätettiin puoliksi nostettu kivi siihen lönkälleen kesantomaan keskelle ja puitettiin puoliselle.

Iltarupeamalla ei töihin enää yritettykään: onhan se juhannusaatto vaan kerran vuodessa.

Tämä oli sitä aikaa, jona vielä Savonmaassa kaskessavut nousivat joka kylässä. Siinä juhannuksen edellä oli kasket poltettu ja palot vierretty, nokinaamoina tulevalla ruishalmeella myrätty. Pahin työ oli takana. Kyllähän ne vielä oli palohalmeet nurin raavittava puusahraisella aatralla, jossa ei luotintakaan ollut, mutta se nyt ei ollut pahinta. Pian sen piikkopaitainen kyntömies sitten kaaviskeli. Lujassa oli leipä muutenkin kivikkoisessa Markkulan pitäjässä. Kotitekoisilla aatroilla kynnettiin maat ja risukarhilla ajaa sossoteltiin päälle. Kyllähän ne kehuivat niitä välttiaatroja toispitäjäläiset, mutta tuoppa heidät Markkulan kivisiin peltoihin, niin eipä taida mennä sänki nurin; kiveen, kiveen kolahtaa kohta vältti, ja siihen menevät kalliit rakkineet, millaisia he sitten lienevätkin. Ei niitä täällä tunneta, eikä tarvitakaan tuntea, koukitaan vaan kivenkoloja näillä vanhoilla vehkeillä.

Ei se ohut ihme, että maamies päästyään kevättöistä ja heinäntekoa odotellessaan piti juhannusta tavallista suurempana juhlana, nuoria koivuja pihamaalleen haki, aattoiltoina kokolla kävi ja pyhän sitten koivujen alla varjossa unia veteli, jos ei sattunut niinkuin kirkolle lähtöä.

Tämä juhannus, se oli sellainen iloinen väläys niin rikkaan kuin köyhänkin elämässä, eikä niitä sen puolesta oikeita isoja rikkaita tässä Markkulan pitäjässä siihen aikaan ollutkaan. Mikä eli paremmin, mikä huonommin, mutta jokaisella taisi olla omat kiusansa. Ainahan se joku ylvästeli, kun ei tarvinnut talvella takkiraudan ajoon lähteä Kourun ruukilta Mömmölänlahteen, vaan tuli läpi vuoden omillaan toimeen ja siemeneksikin riitti, mutta, eiväthän ne toki kaikki ihmiset ole tehtyjä samalla lestillä, niin jotta suopihan heille pienen kopeudenkin ilon, kun vaan kuka sen katsoo niinkuin itseänsä puettavan.

No niin, Sukslevän väki oli pannut lukon oveen ja lähtenyt suurella nuottaveneellä soutaa luikuttelemaan Hirvikoskelle, josta vielä oli hyvänpuoleinen huippaus metsätietä Luvelahen pohjaan, kokkopaikalle. Tietysti oli ennen lähtöä haettu juhannuskoivut pihalle, ja muutapa sitä ei oltu iltarupeamalla tehtykään.

Siihen sopivat yhteen matkaan sekä isäntäväki että palvelijat ja vielä Maijasstiina Poutiainenkin. Mikäpähän se oikeastaan onkaan muu ero isännällä ja palkollisella kuin että toinen maksaa palkan ja toinen sen saa; yhtä työtähän ne muuten tavallisesti paiskivat. Ja jos nyt toinen käskee ja toinen tottelee, niin välipä tällä, kyllähän sen puolesta samaan veneeseen sopii ja peräkkäin metsäpolulle marssimaan. Sopii niinkin, ja aina oli sopinut tässä Sukslevässä ja melkein kaikissa muissakin taloissa. Se on sellainen maan tapa.

Tämä oli hyvä peränpitäjä tämä Tuavetti Tarvainen, se taito oli hänelle jäänyt perintönä isältään, jonka kanssa olivat ennen, isäntä Tuavetin ohessa vaan tavallinen Sukslevän Tuakko ja pahainen vielä siksikin, soudelleet Hirvijärven ristiin-rastiin. Sen piti tämän maalaisen kyetä jo pienestä pitäen airoille tyynessä, jos tuulessakin. Ukko Tarvainen, jonka oikeat ristimänimet olivat Helsingin horisontin allakasta otetut Optatus Anskaarius, oli ollut seutukunnan kovimpia kalamiehiä. Kohta kun keväällä oli rantaan vähän rakoa ilmestynyt, oli ukko Anskaarius siellä rysiään panemassa, ja niihin kun ajautui haukia ja lahnaa, jotta hirvitti. Ja jos oli sattunut jokin sären-sorrikka uteliaisuudessaan, tai ahven, joka on niitä kalojen vähimpiä tuon järkensä puolesta, menemään rysään isompien kalojen joukkoon, niin järveen takaisin heittää hujautti ukko semmoisen. Sanoi että kun ajakset, hylyt, sopimattomaan seuraan, eivätkä edes häpeä heiveröisyyttään. Vaikka ei se ukko muulloin särkeäkään ylenkatsonut, ei toki. Keväällä se niille tokeita teki ja mertojaan asetteli, ja särkikeittoon sai Sukslevän pere tyytyä kaiket keväät; parhaat kalansa ukko kuljetti Kourun ja Jyvänniemen ruukille herrojen särpimeksi. Mitenkäpä se muuten tämä vähävarainen talollinen pennin syrjään kiinni pääsee kuin ve'en viljasta ja aallon antimesta. Parempi on syöttää Kourun herroille kaloja kuin niitten takkirautoja talvikaudet rahdata, kun ei kuitenkaan pelto perettä elätä. Näin haasteli ukko, ja oikeassa se mahtoi ollakin. Siitä pitäen on nyt maakin jo ruvennut tuntuvammin tuottamaan, mutta sillä oli ukolla omat meininkinsä. Ja kun oli kalamies mieleltään, niin kalasta puhui.

Ja sitten se oli kesäkauden myöhäiseen syksyyn saakka tuhrannut verkkojensa kanssa, eikä ollut unohtanut edes salakan kutuakaan. Niitä oli aina kolme kesässä, ja nyt taitaisi juuri olla toinen tässä juhannuksen seudussa, mutta ei ollut isäntä Tuavetilta tullut niitä seuratuksi, se kun on nuottapeli nykyisin pääasiallisimpana pyyntikeinona, ja sillä lähtee aina kukkokalaa, joshan suolattavaakin. Ei tullut Tuavetista isänsä laista pyyntimiestä. Ainoa, mikä lie täysin isältä periytynyt, oli matikan kudettaminen talvella. Liekö tuo siksi niin veriin jäänyt, kun se oli kaikista vaikeinta. Kuta pahempi pyry, sitä vikkelämpänä ukko Anskaarius oli heilunut matikanrysillään. Ja tämän Tuavetti Tarvaisen luonto on myöskin semmoinen, jotta se aina rakastaa ankaraa työtä. Se se vasta on poikaa Tuavetin mielestä, kun tammipakkasessa ja pyryssä saa syteä avantoa matikanrysälle. Silloin pursuaa kaikista jäsenistä oikein esi-isien voima, ja uhallakin hän viskaa rukkaset hangelle ja huitelee paljain käpälin koetellen, jotta onko sinussa, tammikuun talvi, edes miehen käsille kävijää, saatko purruksi punaiseksi? Saahan se, peijuoni, mutta kun vähän puhaltaa kämmeniinsä, niin sillä se asettuu. Kun on kerran tämän muka pyöreän pallon kylmälle kantille sattunut Sukslevän talo, niin pitää sen isännän koprien talven kouristus kestää.

Vanhoja asioita Tuavetti muisteli veneen perässä istuessaan. Kyllä hän nämä vedet tuntee Talluskoskia ja Hirvikoskia myöten. Kiviä tässä on Hirvijärvessä, mutta totta Tuavetti kivet kiertää. Niin on hän ylpeä tästä taidostaan, että pitää venekunnalle huomauttaa, jotta:

— Sitä ei tämmösjtäkkää lastija joka mies ossoo ohjata oekeeta reittiä.
Niitä on neät nuita kivijä tässä järvessä melekeiv vier'vieressä.

Samassa raapaisee veneen pohja kiveä, niin että oikein heittää toiselle laidalle. Tuavetti ei siitä yhtään hämmenny, vaan jatkaa itsetietoisena:

Muuta kertaa ei onneksi raapaisekaan, joten Tuavetin maine taitavana perämiehenä jää vikaantumattomaksi. Yksi kolaus ei sille mahda mitään.

III.

Luvellahen pohjukka oli Hirvijärven, Pienen Talluksen ja Muuraisen ympäristöläisten vanha kokkopaikka. Kukapa hänen tiesi, miten kauan siinä oli juhannuskokkoja poltettu. Jokainen kyllä muisti siellä käyneensä pienestä mallukasta, mutta missäpä nuo lie olleet kirjoitetut Luvellahen kokkojen historiat ja aikakirjat?

Luvellahti pistää sujauttaa pohjukkansa Pienestä Tallus-järvestä noin ruotsinvirstan päähän Hirvijärven eteläpäästä, josta Hirvikoski lappaa vesiä Ylä-Muuraiseen. Siinä oli pari-kolme kyläkuntaa mainittujen kolmen järven ympärillä, sellaista pohjois-savolaista harvaa kylää, joissa naapuriin saattaa olla hyvinkin kilometrin matka. Ne ovat asutukset täällä päin harvasteessa, koska seutukunta ei ole sivistyksen rintamaita, vaan semmoista ilman aikojaan jälestätulevaa Markkulan pitäjää, jonka kansa kuitenkin on karun luonnon kanssa saanut käydä ankaraa olemassaolon taistelua, jollaisesta rintamaan rikkailla ei ole tietoakaan.

No, tarpeellisia ovat molemmat, niin rintamaitten äveriäät kuin nämä korven köyhätkin, samaa kansaa, eikähän sitä mistä jokaiselle niitä paraita paikkoja!

Mutta paitsi niitä kolmea mainittua kylää, kävi Luvellahen kokolla vielä paljon kansaa Hirvijärven toiselta puolelta. Varsinkin tämä Sukslevän väki oli jokakesäinen vieras. Kuka hänen tiesi, miten kauan Sukslevästä jo oli käyty Luvellahen kokolla? Ja mistä lie tällainen ihmeellinen tapa ilmestynyt, kun ei tiettävästi mitään veren ja sukulaisuuksien siteitä siellä päin ollut. Taisi olla vaan tottumus, joka usein kulettelee tämän maailman vaeltajaa enemmän kuin muihin vahvempiin vietteihin perustuvat suhteet.

Sitä se nytkin taivalsi Sukslevän väki ynnä Maijasstiina Poutiainen tuttua kinttupolkua Hirvikosken niskasta Luvellahtea kohti. Tuohon ihan lähelle pistää Matolahti Ylä-Muuraisesta, niin jottei kerkiä tämä jalankulkija kunnolle henkeään vetäistä, kun jo joutuu kiertämään sitä Matolahden pohjukkaa. Somasti on se Luoja näitä vesiään viskellyt. Mitähän varten se on tämänkin Matolahden tähän juohatellut, kun Hirvikoski pauhaa tuossa vieressä semmoisella voimalla, etteipä mieli tee lähteä laskemaan veneellä sitä myöten Hirvijärvestä Ylä-Muuraiseen? Eikö sen muka olisi passannut yhdistää näitä järviä tästä lahdesta käsin vähän säveämmällä luonnolla, kun nämä nyt kuitenkin pakkautuvat tästäkin kohden niin lähekkäin? No, mistäpä nuo Luojankaan työt ymmärtänee tämä syntinen ihminen, he vaikka ollut pahalla tuulella ja tuumannut, jotta sylkäisee häntä tuohon tuonkin Hirvikosken, niin on ihmisparalla vähän vaivaa, ennenkuin saa veneensä solutelluksi toiseen järveen.

Eikä se etäällä ole Talluskaan, tämä Pieni Tallus näet. Huippaat siitä sen ruohikkoisen Matolahden ympäri ja pistelet ylävää maata Rukasmäen hännälle, niin sieltä se alkaa välkkyä Pienen Talluksen pinta kirkkaana ja kapeana kuin hopeainen vyö. Rukasmäki ei ole enää tältä kohdalta kovin korkeata, mutta on siinä silmälle näkemistä tästäkin, kun vaan on katsojaa, ja onhan sitä. Ainapahan luonto lumoo tämän puolen ihmisen ja omituisen hykäyksen mielessä herättää, vaikka se ihminen niin kovin harvoin sen hyvänmielensä sanoiksi pukee. Mutta kyllä sen sielussa hetvahtaa semmoinen ajatus, että antoipa, antoipa se Maailman Mestari meille tätä näköalaa, joshan kiveäkin ja huonoa kasvumaata lykkäsi.

Sitä on aika lailla tätä kansaa, savolaista lapikas- ja lipokasjalkaa, koolla Luvellahen pohjassa, kun Sukslevän väki sinne saapuu. Siinä onkin soma kokoontumispaikka. Tanner tasainen kuin tuvan pöytä ja tarpeeksi laaja, jotta siinä passaa lyödä lapikasta lattiaan, olipa heitä sitten lyöjiä vaikka vähän enemmänkin. Sen tantereen kaikilla puolilla leviää lempeä lehdikko, jonne saattaa juosta, jos sattuu nuorelle väelle kertymään kahdenkeskistä asiaa. Ja sitä kun tulee näille nuorille, eikä turhanpäiten tulekaan, sillä se nuoruus, se on sitä kaikkein tärkeintä aikaa tämän ihmisen elämässä, ja ne on silloin ne asiatkin tavallisesti setvittävä kahdenkesken. Sitten siellä laitamilla on mättäitä ja joku kiven-kimpalekin istuksia vanhempien ja omasta mielestään viisaampien, vaikka sen viisauden kanssa tahtoo olla näin juliannuskokolla hiukan niin ja näin. Rupeaahan se veri valumaan vanhemmankin jalkoihin silloin tällöin, ja eikös vain joku ukkelikin liuhupartoineen välistä tempaudu samaan hölkkään nuorempien kanssa. Keskelle on luonto jättänyt nyppylän niinkuin nenän naamaan, ja siinä se nytkin kyhjöttää juhannuskokko, kuten on kyhjöttänyt jo monet kerrat ennen. Kolomkannan Karhulan vanha köysivene, johon oli aikanaan monen koho — jos pohjanuotankin köydet lapettu, on nyt täysin palvelleena nostettu pystyyn nyppylälle, sen ympärille kasattu kuivaa karahkata, jotta ei muuta kuin pistä tuleen vaan, niin pian höyrähtää ja liekki näyttää Talluksen rantamille, että siellä se nyt palaa se Luvellahen juhannuskokko.

Taitavat ollakin viimeisiä tulijoita nämä suksleväläiset, koskapa on niin monta käteltävää ryhmissä kokon ympärillä. Vanhemmat miehet seisovat hiukan loitommalla, ukoilla suussa omatekoiset piipunniverät, jollakin näkyy rojottavan leuvassa kaupunkitulijaisina tuotu letkuvarsi, silloin vielä harvinaisuus näillä mailla. Kiertelee, kierteleepä siinä keskustelu kevättöitä ja kalansaaliita. Onhan sitä juttua vanhoilla tutuilla, kun taas pitemmästä aikaa nokakkain pääsee. Seistään siinä jalat takakenossa, kädet kotikutoisten lahvihousujen taskussa, kaksirivinen nuttu jonkinverran taakse päin törsköttäen, savu renkaina tyynessä ilmassa kiemurtelee, ja tyytyväisenä väliin käsi menee naurusta vipajavaan liuhupartaan, kun joku joukosta paremmanpuoleisen veistoksen keväisistä lahnankudettamisistaan vetäisee.

Toisessa ryhmässä hököttävät eukot, mikä mustissaan mikä harmaissaan. Siellä käy vain sellainen hiljainen sipattelu, kuten vanhemman naisväen piirissä tavallisesti. Emäntäväki harvoin paisuu äänekkääksi, sen pitää säilyttää se äidillinen arvonsa, eihän iäkkäämpien eukkoisten ihmisten parvessa toki passaa lujempaa puhetta päästää. Ne on naurut naurettu ja kitkatukset kitkatettu tyttönä ollessa. Kun on kerran mustapohjaan leninkiin päässyt, niin on osattava pitää suu suipommalla. Ja usein menee äitiväen käsi vyötäryksille ja röijyn helmaa sivauttaa, jotta se suorassa pysyisi eikä pakkautuisi tekemään mitään kevytmielisiä röyhelyksiä. Mutta pyörii siinä toinenkin peukalo ja vikkelään pyöriikin, kun juttu oikein justeeraantuu näilläkin akoilla.

Entäs ne tytöt siellä omassa rykelmässään, juovikkaisissa vaatteissaan ja kirjavissa huiveissaan! Niilläpäs ei olekaan vielä mitään emännän velvollisuuksia eikä muita kotkotuksia. Saa olla vain niinkuin luonto laatii ja vaatii. Ja se vaatii esimerkiksi Luvellahen Anna-Lovviisan sihahtamaan juuri tulleelle Sukslevän Emmalle, että:

— Näitkös sinä, mitenkä meijä' Alapetin suu olj niinkuv vasta kuorittu reta, ku' se sulle kättä pist?

Johon Emma ei vastaa mitään, vaan alkaa lipposensa kärellä kuopia maata ja katsoo syntyvää kuoppaa pää kallellaan kuin vastasyntynyt vasikka. Toisista tytöistäkin on joku kuullut kysymyksen, se lähtee kiertämään, kunnes jokainen on päässyt asian perille, minkä jälkeen nokat siirtyvät ihan lähelle toisiaan, kuuluu pidätettyjä pyrskähdyksia, sitten nousee useampi kämmen suun eteen ja kasvot kääntyvät sivulle, mutta jokaisen silmät nauravat siinä kämmenen yläpuolella niin, että nenä rypistyy. No, se on sitä tyttöjen kiherrystä, jota kestää niin kauan, kuin kaikki viime kesästä kertyneet salaisuudet ovat yhteisenä tietona.

Mutta ne pojat, ne pojat! Nekös alkavat herrastua! Eipä kelpaakaan niille enää tallintakainen ei niinkään. Niillä on peijakkailla melkein jokaisella letkuvartinen, jossa kärisee venäjänlehti, ja muutamilla törröttää rintataskusta jo ihan rettinkilaatikko. Se sisältää turkulaista paperossitupakkaa, sitä sivistyksen etuvartijaa, tallintakaisen ja venäjänlehdenkin vihollista. Siitä sitten vasta lähtee savut, jotka muikeina mahaa kiertävät. Aijai, poikia, kunhan niihin ei menisi ylpeyden henki, kun tuollaisia herrojen tupakkia polttelevat täällä Luvellahen kokolla! Alavan kauppias kirkonkylästä kuuluu niitä puotiinsa tuottaneen. Kyllä ovat tällä maailmalla kiikut ja leikut, kun ei näet muuta kuin paneppas tupakka tuollaisiin keltaisiin papereihin, pakkaa ne sitten sinikantiseen loutaan ja laske kauppaan. Mihinkähän tässä lopulta joudutaan, kun yhä kummempaa alkaa tulla. Mutta kyllä siinä rettingin savukiekuroitten keskellä käykin sitten sorina ja porina. Siinä ne jutellaan asiat jullilleen ja nauraa räväytetään väliin, jotta tanner raikuu. Semmoisia ne ovat nämä pojat, reteviä ja iloluontoisia!

No niin, tottapa kaikki olivat koossa, koska Luvellahen Alapetti, likimmän talon ainoa miespuolinen perillinen, juuri täysikäiseksi päässyt roteva ja riuska poika, hyppäsi kokkonyppylälle ja pisti tulen kuiviin havuihin.

— Siitä se lähtöö kohta Kolomkannav vene taivaaseen niinku' Elija ennen tulisilla vaunujlla. Ja nyt, poejat ja tytöt, kinttukiänteet kippuraaj ja annappahal Lämpsän Aaku seh harmoonis laaloo! — huusi Alapetti ja koppasi kohta, kun Lämpsän Aaku oli saanut ensimmäisen polkan tahdin käsiharmonikastaan, kiinni laitimmaisen kylän tytön ja vei hänet vinhaan polkkaan.

Tämä kansa on vähän hidasta käänteissään kaikessa muussa paitsi tanssissa. Kun polkan tahti kuuluu, olivatpa he sitten häät tai kuuliaiset, taikka vain tavalliset talkootanssit eli muut hyppijäiset, niin ei nuoren väen jaloissa ole kivisiä töppösiä. Sen näki taaskin tässä Luvellahen kokolla. Kohta oli tanner yhtenä töminänä. Pojat olivat useimmat pistäneet letkuvartensa taskuun, ainoastaan muutamilla renkimiehillä, joille se ylpeys oli tehnyt tuntuvan loven pieneen vuosipalkkaan, roikkui se vielä toisessa suupielessä kuin voittosaalis. Tyttöjen helmat heiluivat, ja joskus täytyi oikein vinkeässä pyöräyksessä kädellä sipaista hametta hiukan alemma, jottei se pääsisi käsillä kudotun kirjavan sukkanauhan yläpuolelle, sillä siihen asti vaan sai punainen sukka vilkkaa.

Se oli sitä tanssia se, ja sitähän kesti. Ei ne varsin vaihtelevia olleet sen ajan tanssit, kun olivat vielä keksimättä ne myöhäisemmät höpsäykset, mutta välipä tällä sortilla, kunhan tuuri oli hyvä. Ja Lämpsän harmonikasta se lähti se tuuri. Sen tahdin mukaan oli tämä Hirvijärven, Muuraisen ja Talluksen seutujen karun kamaran kansa hyppinyt monet kihaukset, eikä ollut koskaan Lämpsän harmonikasta vieteri katkennut eikä kansi puhjennut. Jos nyt väliin joku paassikieli olikin ratkennut soimaan omia sointejaan, niin välipä tällä, kunhan tahti pysyi.

Mutta Sukslevän Emma jäi seisomaan ja supattelemaan Luvellahen Anna-Lovviisan kanssa. Kukaan ei heitä pyytänyt, mikä hänessä sitten lie kiikastanut? Pari keskenkasvuista rengin-retjaketta näkyi myöskin jääneen pois tanssista. Siinähän nuo justiin olisivat olleet parit näillekin tytöille, mutta eivät renkipojat vielä tainneet pitää itseään sen väärtteinä, jotta olisivat uskaltaneet talon tyttäriä pyytää, vaikka muuten ei tansseissa ollut mitään luokkarajoja. Toiseen tanssiin pääsi jo Anna-Lovviisakin, mutta Emma jäi yhä sinne sivuun nypläämään korean pyhähuivinsa nurkkaa. Tämä herätti jo huomiota emäntien ryhmässä.

— Taetaa olla jumalinen tua teijän tytär, ku' ei tanssikkaav, vaikka toiset riehkajsoovat kuv viimesjtä päevee, — huomautti Kolomkannan Karhulan emäntä Sukslevän Justiinalle.

Justiina-emäntä, kuten tunnettua, oli harnakka eukko, ja vainusi vieraan huomautuksessa pientä ivan pilkahdusta, minkä vuoksi oli heti valmis paneutumaan taisteluasentoon..

— Mikäpä tuo lie sej jumalisemp' kum muutkaav, vuan kun sitä ei näy näelle varattomille immeisille räkkeevä' ies tuota kengänpohjan kuluttamise' illookaa. Se niät suap' aina tua kööhä olla yksinää ku' orpo herja helevetissä! vastasi Justiina viivyttelemättä.

Siihen se alkuunsa katkesikin tämä vaimoväen sanailu, sillä samassa tuli Alapetti Emman luokse, kumarsi niin, että oli päällään pukata Emmaa mahaan, ja pyysi tanssiin. No, siinä se nyt oli! Justiina katsoi voitonriemuisena Kolomkannan emäntään, joka näytti ainakin Justiinan mielestä olevan hiukan kuin hämillään. No, jo toki vähemmästäkin: kun tuli heitetyksi hukkaan hyvät humalat, eikä saanutkaan nirhaistua naapuria niinkuin oli vähän meininki. Se näet menee niin usein vitalikkoon tämän akkasen ihmisen hyväkin ajatus. Menee se!

Siellä se nyt leiskahteli tanssin pyörteessä Emman vaalea letti, hypähteli harteilla kuin taivaan ilossa. Keveätä, keveätä oli meno siinä Alapetin käsivarsilla, niin teki mukavata, että olisi tehnyt mieli huudahtaa paljaasta hyvästä mielestä, tai edes sanoa Alapetille jotakin, mutta eipä siinä tullut sanoja suuhun, ei tullut. Eikä tuolle tullut Alapetillekaan, vaikka senhän sen olisi pitänyt puheetkin alkaa, totta kaiketi, sehän se on kavaljeeri, kuten poikaa aina sanotaan, kun häissä ranseessia tanssitaan. Ei tullut sana Alapetin kieleltä, vaikka se siinä pyöri. Joskus meinasi kysyä, että mitenkäs se tämä Emma nyt on jaksanut, mutta sitten taas rupesi niin somasti etomaan sydänalaa, eikä se lähtenyt sieltä, missähän nyt lie sitten ollut juuttuneena, se kysymys. Mutta tanssivat he, tanssivat, ottivat yhdessä seuraavankin tanssin, ja lienevät yhä vieläkin viilettäneet, sillä tulipunaisina hohtivat molempien posket, Emmalla oli huivi kaulalla ja Alapetin hattu keikkui takaraivolla.

Ukkojen sakissa oli sillä aikaa tarina yhä vilkastunut. Kolopuksen ukon käppyrä, joka ei ollut paljon minkään näköinen, olipahan vähän niinkuin kuivettunut käkkyräpetäjä, oli käskenyt Sukslevän Tuavettia ja Tervaharjun Herkko Tissarista jo muutamaan kertaan sivummalle ja sanonut, että hänellä olisi tärkeitä terveisiä kauppaneuvos Raniselta. No, kyllähän ne terveiset tiedettiin: mitäpä se Raninen muita terveisiä kuin sitä kahdesti kirkastettua, sillähän se Kuopiosta käsin maakuntaa tervehti. Ei tämä Kolopuksen ukko kyllä mikään ahkera Ranisen terveisten tuoja ollut, eikä sitä viinan viljaa ylimalkaankaan Markkulan pitäjässä paljon käytetty, mutta pitihän ne nyt toki kaupunkituliaiset tuoda ja koettaa, jotta minkähän äjäyksen se antaa tämä kaupungin kirkastettu, sitä kun oli totuttu enimmäkseen näille omille suuruksille. Ennenhän ne oli joka talossa ne keittokompeet, mutta eipä tuota sitten sen kiellon perästä taittu enää monessakaan paikassa viinapannua liikuttaa. Melkein oli jäänyt Riähkä-Kekkosen huoleksi se kiehuttaminen ja muu tisleeraus.

Mutta tällä nyt oli tällä Kolopuksen ukko Jahvetilla, käkkyräpetäjällä, sitä oikeata lientä, ja mainittua kahta kylänmiestä se sillä sivummalla kestitteli. Mitäpähän tuosta paljon pienestä putelista, mutta voitelihan vähän, minkä voiteli, kielenkantaa, jotta tämä juttu oli niinkuin joutuummin juoksevinaan. Ja samallaista hiljaista tissutusta taisi pitää Hööpel-Aapeli, halavattu, mistä hänet he senkin otrarieskan syöjän siihen paiskannut, toisten äijien kanssa. No, sehän tuo, Hööpel-Aapeli, ajoikin alvariin kaupungissa kauppiaan rahtia, ja kestipäs sen ryökäleen maha tätä Ranisen raania, vaikkei selvää rukiista leipää sisäänsä ottanut. Mutta menipäs tätä tisleerattua ja muuta puhdistettua, menipäs vaan!

Siellä nyt oli sitten se keskustelu käynnissä ukkojen rykelmässä. Välistä vilaistiin aina nuorten tanssia, ja sitten jauhettiin omia juttuja. Ja onhan niitä pakinoita ukoilla, kun harvasteeseen yhteen osuvat. Muuraismäen Mikko siellä niinkuin puheenkulettajan virkaa piti. Se olikin siihen koko mato. Vanha veitsentekijä ja suksien vuolija, käsistään pääsevä mies oli tämä Mikko. Pienenpuoleinen keppura, kasvot kuin kurtistunutta pohjanahkaa, ilman aikojaan laiha ruipelo, kitulias jotta joka toisen päivän uunin päällä makaili, mutta piisasipas sillä peijuonilla puhetta, piisasi sillä. Nyt se kertoi siitä uudesta kojeesta, jolla maitoa kuuluttiin kummattavan:

— Ilopurollehan ne kuuluuvat tuoneen sennii uuvvem maetomyllyn, separatyörj vai mikä se kuul' olova'. Hokkoovat,-jotta s'oon oikeel laakermasjsiina ja siin' on semmojset pillit sittä, joista toisesta juosta lorottaa reta ja toisesta tuasj se kummattu maeto. Ei se kylläkää ennee kuulu olovam mittää kuvam maetoo, semmosjta vuan sinistä höplötintä…

Hööpel-Aapeli, vanha kaupunginkävijä, jolla oli nopea puheentyyli, sanoa hötäisi siihen:

— Vettä, vettä s'oon pahhuus, ei yhtää' kummempoo kum meijän kaivossa. Kurriks' ne sitä tok' sannookkii, Ilopuror rengit on tehnä siitä jo laalunnii…

Kurrista ei tule kunnon ruoka, kurri se kuohuu niinkun suopa, vallatu vaa, kurri se on kura-aa…

Ukkoja nauratti, käsi meni vipattavaan huhupartaan. Joku löi kämmentä polveensa.

— Elähäm mitä… Vai semmosjta o' halavattu… Kurria, no kaikkee sitä… — kuului sekaisena kuorona.

— Ei meille vuan sittä tuuvva separtieria. Kun s'ei kerran kelepoo se kurri, muuvahta, ies piimävelliinkää, niin mitteepä sillä kojjeella sittä ov virkoo. Meijäv väk' on niir ranttuva nuaista ruuvvistaa…

— Nua herrathan ne vuntieroo niitä kaekellaisia värkkijä. Min noun tuassa aatellu' iteksen, jotta eiköön nuo oes yhellä väillään keksinnä semmosjta sätöstä, jotta kul lehmee hännästä pyörittäsj, niij juoksis yhestä tissistä kurnaalj ja toesesta reta. Ja riittäsjhän niitä tissijä, jos panis vielä kolomannesta tulemaan seleväv voen ja neljännestä saes sittä tippuva vaekka kirnumaetoo…

Nyt tuli yleinen naurun remakka. Naurettiin ilopurolaiselle, joka on olevinaan niitä eturinnan miehiä ja tarttuu jokaiseen herrain joutessaan keksimään koukkuun, niinkuin ei tämän maatiaisihmisen passaisi tulla toimeen näillä vanhoilla vehkeillä, joilla ovat huushollinsa pitäneet esi-isät ja hoitaneet sen hekin, Markkulan pitäjän nykyiset maanmuokkaajat.

— Ei pijäl lähtee herroin kelekkaan, siinä pijaj jukko katkii, — oli Kolopuksen Jahvetin lausuma loppupäätelmä, johon kaikki näkyivät yhtyvän.

Sitten se ukkojen jutustaminen säkeytyi eräisiin muihin kysymyksiin, jotka koskivat pääasiassa vaan näitä tavallisia jokapäiväisiä oloja. Kotvaksi aikaa joutui puheenaiheeksi Sukslevän Tuavetin portinmaalauskin. Siinä koetettiin utsia Tuavetilta syytä tähän toimenpiteeseen, joka katsottiin verraten harvinaiseksi. Tuavetti itse pysyi kauan aikaa salaperäisenä, mutta liekö viina vai mikä vaikuttanut, että hän lopulta sanoa paukautti:

— No, jos se nyt ei anna teille tunnor raahoo, niin suapahan tuon sannoo, jotta min noun Taavit Tarvainen Sukslevästä ja sen saesivat muuttii tietee. Kuuluu tänä kesänä vielä kulukovan kupernyörj Pielaveille siitä meijäm porti' ohite, nii' eihän tuo taija pahentoo, vaikka sekkii sais tiijoj, jotta s'oon niitä Sukslevän Tarvaisia se Tuavetti, joka sem punajsem portin takana talojaam pittää.

Tämä tunnustus synnytti kahdenlaisia mielipiteitä ukkojen joukossa: toiset katsoivat, että ylpeyden, ylpeyden henki on mennyt tähänkin entiseen Sukslevän Tuakkoon, mutta toiset hiukan kadehtien mietiskelivät, että semmoistahan se on, ainahan se tuo maantienvartelainen pääsee paremmin esille kuin tämä ihan korvessa asuja. Tuavetti itse oli oikeastaan tyytyväinenkin, että oli tullut sanotuksi tämäkin asia, onpahan sekin nyt poissa mieltä painamasta, ja tiesivätpähän naapurit, että ei sitä porttiakaan turhan tautta ole punattu.

Sillä välin oli nuorten tanssi vaihtunut piirileikiksi. Tällainen vaihdos tapahtui aina myöhemmin, sillä tanssi oli koko pitkäksi illaksi ja aamuyöksi liian raskasta. Sitäpaitsi oli kansalla halu karkeloida piirissä aina välillä ikäänkuin vaihteen vuoksi. Sieltä kuului nyt piiristä laulu:

Heijun veijun veikkoset ja keijun veijun venneet, missäs on se rakkavuus, jok' oli meissä ennen.

Surutonta hyörinää ja pyörinää, kesäistä välitöntä juhannusiloa! Nuorison huvitusta, jossa ei milloinkaan ollut mitään kaksimielisyyttä tai sivutarkoituksia.

Sillä tavoin kului yö puoleen. Ukot jatkoivat juttujensa jauhamista, akkojen puolella oli tarina vilkastunut myöskin, siinä oli setvitty lehmien poikimiset, mahdollisesti odotettavissa olevat naimiskaupat, vihjaistu vähin sinne vähin tänne, joskus asioita hiukan kärkevästikin käsitelty, mutta ei riitaan asti koskaan päästy. Mitäpähän tässä, annetaan sana sanasta, kaksi paraasta, sätvitään ja sätystellään jutut jengoilleen, mutta ei viitsitä välejä pilata.

Sitten siinä puolen yön tienoissa nousi Sukslevän Tuavetti miesten parvesta, meni akkain puolelle, otti Justiinaansa kädestä ja rauhallisesti sanoa jorautti:

— Tuleppahan eukko, nii' otetaam myökiip pien' pyöräys tuossa nuorten ringissä!

— Niät se sen, mittee vehtoo vanaha mies… — Justiina koetti estellä, mutta lähti vaan mukaan, ja hyvät pyöräykset ottivatkin.

Se Tuavetin temppu oli kuin merkki toisille äijille, ja niin ne hakivat omansa toinen toisensa perään, ja siellä heiluivat kohta miesten leikkotukat valoisassa juhannusyössä, ja eukkojen harmaa ja musta sekoittui somasti tyttöjen juovikkaisiin nuttuihin.

Kun tämä vanhojen piirileikki alkoi, oli Luvellahen Alapetti ottanut
Sukslevän Emmaa kädestä ja johdattanut hänet lehtoon sammalmättäälle.
Ei ollut Alapetti sanonut sanaakaan, ei pyydellyt eikä pokkuroinut, oli
vain juohattanut sinne pehmeälle mättäälle istumaan, mutta eipä ollut
Emmakaan vastustellut.

Siinä he nyt istuivat rinnan, mutta ei tahtonut vieläkään puhe luistaa, vaikkei ollutkaan muita kuulijoita kuin kesäinen yö, eikä sekään kuulemiaan kylälle kerro. Emmasta tuntui nyt, että hän kyllä kykenisi haastelemaankin, mutta kun ei tuo Alapetti, kavaljeeri, puhu, niin eihän hänen passaa alkaa, kainon tyttöihmisen.

Vihdoin Alapetilta lakkasi se ainainen etominen sydänalasta ja hän sanoi verkalleen:

— Kyllä se kertoj, kiitoksia vua' itelles, — lähti Emmalta niin herkästi, ettei toki uskonut olevan näin helppoa puhella silloin, kun hän tullessa otti Alapettia kädestä, eikä vielä silloinkaan, kun hän ensimmäiseen tanssiin meni Alapetin kanssa.

Sitten kului taas kotvan aikaa. Kumpikin katseli syrjään, pois päin toisestaan, Alapetti veteli heinänkortta huuliensa välitse, ja Emma nypelöi puolukan vartta omalla puolellaan. Olihan siinä jo niin paljon sanottukin, jotta mitäpä tästä enemmästä yhdellä kertaa.

Kuuluivat jo suksleväläiset tekevän lähtöä kokolta ja haikailevan
Emmaa, kun Alapetti sai taas sanoiksi:

Mutta Emman äänessä oli jotain kutsuvaa, tai ainakin sellaista, että ei hänellä puolestaan mitään vastaankaan ole.

Emma ei malttanut olla katsomatta taakseen muutamia kertoja, niin kauan kuin lehdon katvetta riitti. Siinä ihan laidassa huiskutti hän Alapetille huivinnurkallaan, ja toinen huitasi kädellään vastaukseksi.

Sitten sammui vähitellen Luvellahen senvuotinen juhannuskokko, sillä Kolomkannan Karhulan vanha köysivene oli jo mennyt tulisilla vaunuilla taivaaseen.

IV.

Juhannuksen jälkeen elämä taas laahusti Sukslevässä vanhaa latuaan. Sitä ei tässä maalaisen olossa milloinkaan tapahdu isoja myllerryksiä, vielä vähemmän niitä sattui siihen aikaan, josta tässä on puhe. Markkulan pitäjän yksinäisissä taloissa oli elämä vaan sellaista hiljaista nuhjaamista, ankaran luonnon kanssa kamppailemista, jossa ei ollut levähdyspaikkoja muuta kuin suurina pyhinä.

Sellaisia isompia tapauksia, joista kerrottiin vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin ja kerrotaan niissä pienissä piireissä vielä nytkin, olivat katovuodet, ne suuret surmanvuodet, jotka jokainen keski-ikään päässyt vielä hyvin muisti. Mutta niitä ei nyt, Jumalan kiitos, ollut enää sattunut, joten elämä kulki nyt sellaista tolaa kuin se kulkea saattoi karussa Markkulan pitäjässä. Tärkeimpiä tapauksia olivat silloin lehmän poikimiset ja lasten synnyttämiset, joista edelliset hoideltiin omin voimin, mutta jälkimmäisiin tilaisuuksiin haettiin joku apuvaimo saunan lämmittäjäksi ja muuksi passaajaksi. Siitä on näet tästä nykyisin elävästä keski-ikää lähentelevästäkin polvesta suurin osa kotoisin saunasta.

No niin, Sukslevässä elettiin kuin ennenkin. Heinänteko ei ollut vielä alkanut, eikä sitä oikeastaan sopinut ennen heinärippiä aloittaakaan, vaikkapa heinä olisikin kasvunsa kasvanut ja ilmoja olisi ollut. Ei näet katsottu olevan onnea semmoisella ripittömällä heinänkorjuulla. Tänä vuonna tuo oli heinä joutunut hyvissä ajoin, ja kyllä kättä syyhytti siltä paikalta, jotta oksi ollut tartuttava viitakkeen varteen, mutta ei se nyt passannut. Siitä olisi rovasti saattanut sanoa, että »minä olen kuullunna, että sinä Taavit Tarvainen olet tehnynnä niitä heiniä, etkä ole Herran pyhällä ehtoollisella käynynnä», ja se olisi, rovasti, voinut lukea siitä hyvinkin kovan tuomion. Onhan tuo jo ensi pyhänä heinärippi, niin jotta kyllä kaiketi tämä Tuavetti Tarvainen kestää vielä tämän viikon, ja sitten se saa tuppi ruveta heilumaan niinkuin hengenhädässä. Kestää, kestäähän tämä Tarvainen.

Tässä nyt on vielä semmoista väliaikaa, vääntelee häntä noita kiviä pois pellolta, sopiipahan niittenkin sijalle jokin jyvänen sitten, kun tulee kylvön aika ja sopimaan pannaan. Akkaväellähän ne ovat aina omat touhunsa pihasalla, niillä on sitä näppityötä ja hypeltämistä, ja nyt siellä on se Maijasstiina Poutiainenkin keträämässä.

Keträsihän se Maijasstiina, ja muu vaimoinen väki teki minkäpähän mitäkin. Nyt olivat leppäpösyläisiä taittamassa talveksi lampaitten ruuaksi piika ja emäntä, Emman olivat jättäneet puolisesta huolehtimaan.

— Lähempähäv vähä oekajsemmaan selekeen, — oli emäntä Justiina sanonut metsään lähtiessään. — Seon nyt tuo leppä parraalla lehellä, männään tuan piikapalavelijan kansa riipajsemmaav vähäl lampaille evästä.

Muutahan sillä ei ollutkaan tällä emäntä Justiinalla mielessä kuin koettaa vaan aikanaan tehdä nämä talon työt, eikä sitä yhden vaimoisen eläjän päässä tarvitse muuta ollakaan. Sitä on tässä talon emännän toimessa virkaa ihan tarpeeksi. Mutta isäntä Tuavettia painoi se kupernyöri-kysymys, niin jotta huomaakohan tuo sen portin ja kysyyköhän vallesmannilta, että kuka mahtaa olla tämän talon isäntä, kun noin siistinä pitää talonsa ja porttinsakin on punannut. Kun se sen verran oksi kysynyt, niin kyllä vallesmanni sitten olisi selittänyt, että sillä on tällä Taavit Tarvaisella ansioita muikkukannankin istuttamisessa tähän Hirvijärveen, jonka kuvetta herra kupernyöri nyt suvaitsee ajaa tämän halvan vallesmannin rinnalla. Siitä tulisi vähin kunniaa molemmille, sekä vallesmannille että tälle Taavit Tarvaiselle.

Se oli näet tapahtunut niinikään, että tämä Tuavetti oli vuosia kymmenen taaksepäin hakenut Poijakselan Lemetti Huttus-vainaan kanssa muikkukannan Rasvangilta Kallion koholta ja istuttanut sen tähän Hirvijärveen. Se Lemetti oli ohut kova muikunsyöjä, ja eikähän se muikku pahaa tehnyt kellekään, ja se oli sitten sanonut tälle Tuavetille, että kyllä ne nyt laitetaan muikut tähän omaan järveen, jottei tarvitse aina Rasvangille asti nuottaansa kulettaa. Ja haettuhan ne oli muikut. Sillä oli vielä Lemetti-vainaalla omat pienet taikansakin, eikä se kala kuulemma ihan ilman taikoja istuunnukaan, se on näet taidolla kuleteltava. No niin, olivat Lemetin kanssa ottaneet viidentoista kannun vaskisen kattilan, sen oli Lemetti vuorannut sammalilla ja sitten pannut mustan silkkihuivin pohjalle, ja siihen oli silkin päälle otettu muikut omine vesineen. Hyvin olivat eläneet Hirvijärveen asti, ja tuolta Vorrin hietikolta ne oli sitten laskettu uimasilleen. Ketterästi olivat lähteneetkin syväystä kohti, mutta samalla oli ilmestynyt siihen ahvenparvi hietikon reunaan ja puittanut muikkujen perään. Lienevät arvelleet ahvenet, jotta mikäs uusi kala nyt uitaksen tässä Hirvijärvessä, katsellaanpahan vähän, jotta passaisiko tuo eineeksi.

Sinne ne menivät muikut, mutta ei niitä ole sen perästä Hirvijärvessä näkynyt, vaikka määhnämahoja olivat, juuri kudulle valmistuvia. Olisivatko ne ahvenet, halavatut, syöneet sen siemenen, vai eivätkö nuo vielä olisi ehtineet vuosikymmenessä sikiintyä niin paljon, jotta itsensä ilmoittaisivat? Olkoonpa nyt miten tahansa, mutta kyllä on koettanut Tuavetti vallesmannille ja vähin muillekin ääntä pitää, jotta hän se muikkukannan Hirvijärveen toi ja kyllä se sieltä näytäksen, kunhan kerkiää. Saisi tuon nyt kuulla se kupernyörikin, kun kerran tästä kautta kuuluu kulkevan.

Ne olivat niitä Tuavetin huolia. Emma-tyttärellä olivat myöskin omat asiansa, joissa oli nuorelle mielelle ihan kylläksi. Oli semmoinen kumma ajatus ruvennut vatvomaan tuolla sydänalassa, vai missä hän oikeastaan lie se ajatusten asuinpaikka tässä ihmisen ruumiissa, että se Luvellahen Alapetti on sentään muita poikia parempi ja että oli sen kanssa ollut lystiä juhannuskokolla, varsinkin siellä lehdossa. Se oli katsonut kyllä pois päin, eikähän tuo ollut kohti katsonut Emmakaan, vaikka vähin mielikin oli tehnyt, mutta niin oli somasti jäänyt Emman mieltä etomaan se katse, ihan kuin olisi ollutkin suoraan silmiin suunnattu. Ja kun se Alapetti sitten vielä oli kysynyt, että tuletko heinäripille, eikä hän, Emma, ollut osannut antaa suoraa vastausta, niin siinähän se oli pahin mutka. Tietysti Alapetti miehisenä miehenä ja täyteen ikään päässeenä kykenee itse päättämään tulemisensa ja menemisensä, mutta päätäppähän tämä Emma, tyttönen ihminen, ja vielä nuori. Saattaa isä hyvinkin määrätä hänet kotilaiseksi, niinkuin oli määrännyt joskus tuonnoisina vuosina. Ja jos hän ei nyt pääse ja se Alapetti sitten tulee aittaan, niin mitä sille sanot hyväkkäälle. Eikä sitä voisi olla päästämättä, sillä kun on siihen vähän niinkuin oikeuskin.

Niin, niin se vaan tuntuu Emmasta, jotta kyllä se isä heittää hänet kotilaiseksi, kenenkäpä se muunkaan. Piikapalvelija nyt ei kuitenkaan jää, sille kun on pestissä luvattu kaksi rippipyhää vuodessa, ja kyllä se tämän heinäripin pitää. Silloin on näet kansaa kirkolla enemmän kuin muulloin. Ja naisellisen kotilaisen tässä pitää olla, jos sattuvat näet kirkolla viipymään yli iltalypsyn, vai minkä tautta tuo isä niin tahtonee? Kun uskaltaisi pyytää tuota Maijasstiinaa, saattaisihan hän, vanha ihminen, yhden heinäripin menettää, kun ei sillä ole heinäntekojakaan, omia enemmän kuin vieraitakaan. Kun rohkenisi, mutta jos se arvaa, että hänellä, Emmalla, on kytö sen Alapetin perään!

Se oli sellainen pulma, se ensipyhäinen, ettei Emma tiennyt, miten olla sen kanssa.

Piian-möykky, Riikka, rojo työihminen, käveli askareillaan niin huolettomana, jotta Emmaa oikein harmitti. Mikä hänessä lie, kun se toisille kasaa noita huolia ja murheita, minkä hänellekin, Emmalle, vaikka tuolla piialla olisi selkää niitä paremmin kestää. Mutta mitäpäs se, iltasilla lehmille haudetta antaessaan laulella loilotteli vaan, että:

Eikä sitä taita sammuttaa sitä rakkavuuten tulta, pittää se olla köyhälläkkii toki oma kulta…

Niin se laulaa jorottaa, mutta kun renki, se kitukasvuinen kitraus, jota Veertiksi kutsutaan, yrittää lähennellä, tiuskaisee piika kuin tulisella kekäleellä pistettynä:

— Senkö täätistä siinä kihnuttelet, mää tok' emosj alle höystymää', jottet huonouttasj hevojsen kakaraan kuavu!

Sillä tavalla se piika; sillä tuolla ei taida olla mitään sydämen suruja, vaikka sitä rakkauden tultansa laulaakin. Rengin-vätökäs näkyy olevan koomin niinkuin pahoillaan; sillä saattaa olla tosi mielessä, eikähän se rakkaus katso, onko toinen suuri, vai pieni, vai paraskokoinen.

Mutta mikähän lie mennyt tämän Tuavetti Tarvaisen vanhempaan poikaan, siihen Toloppiin, kun se ei sitten juhannuksen ole ollenkaan postillaa katsellut? Olisikohan tuokin pälynyt liikaa sen Tervaharjun Hintriikan silmiin? Kovin näkyi kokolla sitä tanssittaneen ja varsinkin piirissä oli pyörinyt kuin villiintynyt. Se kulkee nyt kuin mietteissään, eikä siltä tahdo sanaa saada. No, harvapuheinenhan se oli ennenkin, mutta nyt sillä on kuin pikilappu suun edessä. Sinneköhän haihtui Hintriikan hameisiin tämän lukumiehen postilla-harrastukset? Mene hänet ja tiedä. Hintriikka sille olisikin omansa, sekin kun kuuluu kirjoja harrastavan ja kirjoittavankin kuin lukkari. Jos ei lie sitten tämän Tolopin itsensä lukuhalu mennyt sen tien. Nyt se kuitenkin kävelee kuin unissaan. Rakkausko hänen mieltään kaivanee?

Se nuorempi poika, se nyt on aina tapaisensa, ja lapsihan tuo onkin vielä, ensi syksynä rippikoulua koettanee aloittaa. Sillä on vaan ne omat toilauksensa. Mikä liekään koko poika, toisinaan tekee kolttosiaan kuin paha mukula, toisinaan taas päästelee suustaan melkein kuin värssyjä. Mikä Vihta-Paavo tahi muu virrentekijä hänestäkin tulenee tähän maailmaan?

Oli keskiviikkopäivä siinä heinäripin edellisellä viikolla. Sukslevän miehet möyrivät pellolla kivien kimpussa. Niitä oli noussutkin maasta jo joltinenkin röykkiö, ihan oli pitänyt tehdä uusi raunio niitä varten. Isäntä Tuavetti oli jo kerran hätääntynytkin, jotta uskaltaneeko näitä enää ottaakaan irti; mene tiedä, vaikka jäisi maa liian kuivaksi ja kasvu pilaantuisi. Toloppi, se kirjamies, oli kuitenkin vakuuttanut, että se on vaan luuloa, kansaan juurtunutta taikauskoa. Ei se kivi kosteutta anna, jos ei häntä Luoja muuten sateen kautta siunanne. Ja niin oli puhunut vakuuttavasti, Toloppi, rovastilasta aikoinaan lainaamiensa kirjojen viisautta, että oli pitänyt itsensä Taavit Tarvaisenkin uskoa.

He vääntivät nyt maantien vieruspellolla, lähellä sitä Sukslevän punaista porttia. Oli yhä vaan pitänyt poutaa, minkä joskus vähän yönseutuina lie hiukan sataa rivautellut, ja tänäkin päivänä lekotteli lämmin semmoisena hienona autereena auringon edessä, kuten pitkäaikaisen poudan perästä usein havaitaan.

Mutta mikäs lintu sieltä pitkin maantietä lentää? Kaikki Sukslevän miehet isännästä hamaan renkipoikaan asti kääntyivät katsomaan tielle. Sieltä tulla viuhotti sievoista vauhtia kummallinen koje, joka näytti vähän niinkuin olisi kaksi rukinpyörää hyrrännyt peräkkäin ja niitten päälle sätystelty jokin häkki, jolla mies istui ja polki niinkuin rukkiakin poletaan, mutta vielä kivakammin, ja molemmilla jaloilla.

Sepä oli ihmeellinen laitos! Ei ollut mokomaa kulkuvehettä ennen liikkunut näillä mailla. Passaisipa tuota lähemmin tarkastella. No, siihen tulikin pian tilaisuus, sillä mies loikkasi pois kojeensa selästä, talutti oudon ajokkinsa aidan viereen ja alkoi juttelun. Se oli sellainen laihan sutjakka nuori mies, hiukset kuin puhdasta pellavaa, hampaat valkoiset kuin Ahinkolan Mustilla, naama vähän kuin sälöinen, mutta muuten ei mikään rumakaan. Sellainen tavallinen miehen naama, jolla pääsee tämän maailman läpi niinkuin ei mitään. Herrasmies näytti olevan miehiään, koska oli päällä vaatteetkin oikein ostoverasta.

— Hyvää päivää, mikäs tämä talo on nimeltään, jos saisi luvan kysyä? — tiedusti, tulija.

Pojat katselivat isäänsä, jotta se kuuluisi niinkuin isännälle tämä vastaaminen. Renki töllötti suu ammollaan tulijan kulkuneuvoa aidan vieressä. Tuavetti ruilautti pitkän sylen, tarkasteli sitten vierasta kiireestä kantapäähän, jotta kannattaisikohan tuolle vastata. Tarkastuksen tulokset osoittautuivat nähtävästi tyydyttäviksi, koskapa hän hetken perästä äänsi yksikantaan:

— Kah, suaphan sitä kysyä, Suksleväkshän ne tuata ouvat haakkunna. Ja hyvvee päevee vuan vieraallennii. Mistee kaakoo sitä niinku' ollaan?

— Kirkolta, minä olen kansakoulunopettaja. Koulunhan pitäisi syksyllä aloittaa toimintansa, kuten täälläkin lienee tiedossa.

— Vae ei sen kaavempoo! Noh, onhan sitä matkoo siinäi. Taetaa tästä tulla melekeen kolome vanahoo ruotivvirstoo… Vai kansan koolun… Sinne neät kirkolle tulloo semmojnennii? Ei tuostoo kuuluuna mittää.

Tämän puolen kansa ei ole erittäin herkkää vierasta vastaanottamaan, se kun on luonnoltaan hiukan sulkeutunutta. Mutta päästyään tarkempaan selvyyteen tulijan henkilöstä saattaa kotikutoisen nutun alta löytyä hyvinkin avomielinen puhetoveri. Tämä Tuavettikin oli nyt saanut vieraasta tarvitsemansa tiedot, ja siksi hän alkoi hiljalleen lämmetä.

— Eikö sev vieraam passois pistäätyvä tuonne pihhaan? Ehkä se akkaväkj siellä panis vaskee porroo'? Taluttakkoo se hevojsennokkii tuonne tuvan seivviereen, vaekka eihän tuo taeja apetta tarvita.

Ja siitä nousi Tuavetti opettajan kanssa pihaan, veipä vieraan ihan porstuanpohjakammariinkin. Sinnehän se aina tulija vietiin, jos häntä kerran vieraana ruvettiin pitämään. Sellainen oli paikkakunnan tapa, ja porstuanpohjakammarissa kyllä sitten kestitystä riitti.

— Vai kansan koolu? — kertasi Tuavetti käskettyään vieraansa istumaan ja käytyään tuvan puolella sanomassa akkaväelle, että pannu poroon, nyt on vieraita. — Mitähän tuossa sittä kansalle opetettaan siinä koolussa?

— Kaikkea yleissivistykseen kuuluvaa. Sitä nyt on vaikeata muutamalla sanalla ilmaista, mutta kansakoulun antamat pohjatiedot ovat jokaiselle kansalaiselle erinomaisen tärkeitä.

— Mahetaanko siellä kansan koolussai antoo ne semmojset tiijot, jotta tämä muakii om pyöree? Vua' eikö teistäi’ oes vähäh hontteroo seistap pyöreellä myvyllä?

Opettaja naurahti, hän ei nähtävästi ensimmäistä kertaa kuullut tätä kysymystä. Vasta kiertokoulujen ilmestyttyä pitäjiin oli kansa alkanut ajatella asiaa. Sitä ennen ei maan muoto ollut sen mieltä vaivannut. Opettaja vastasi hymyillen:

— Kyllä, kyllä siitäkin tulee puhetta olemaan. Se maan pyöreys on jo hyvin vanha totuus, vaikka se ei vielä ole juurtunut tämän puolen koulunkäymättömään kansaan.

— Vae nii' o', vae ov vuan kum myky tappaeskeitossa tämä mualima, no elähäm mitä!

Tuavetti tunsi mielessään jonkinlaista pettymystä. Hän oli ajatellut itsekseen, jotta vouhkikoot mitä vouhkivat kiertokoulussa, kyllähän sen silmä näkee ja suuremmat koulut käyneet muutenkin tietävät, ettei tämä maailma ole mikään kumipallo, jollaisilla pappilan lapset leikkivät. Oli ajatellut Tuavetti sopivan tilaisuuden tullen kysäistä rovastiltakin, taikka Neelmanni-papilta asiaa, mutta siihenpä se oli jäänyt, ja nyt tämäkin sanoo ihan vaan naurussa suin, jotta pyöreä mikä pyöreä. No, toisakseen: olkoon minkälainen hyviinsä maa, kunhan hänen pinnallaan seisovilla pysyy. Se hänellä, mokomalla asialla, ruvetkoon mieltään vaivaamaan.

Mitään muita viisaustieteellisiä kysymyksiä ei Tuavetti halunnut esille ottaakaan, tiedustelipahan vaan, jotta mistä tämä opettaja on niinkuin kotoisin. Keiteleeltä kuului olevan, ihan naapuripitäjästä. Siis yksiä Siekkisiä taitaa olla tämäkin, omasta maakunnasta. Saattaa olla mukavakin mies noin miehekseen. Ja puhettahan tuolta tuntuu tulevan, selväränttistä puhetta.

Opettaja kertoi lähteneensä hiukan tutustumaan piiriinsä, kun syksyllä pitäisi aloittaa opetustoimi vastaperustetussa kansakoulussa. Oli noin kautta rantain utelemassa mielialaa kylillä, että mitenkä suhtaudutaan uuteen kouluun, se kun on ensimmäinen pitäjässä. Kertoi kohdanneensa hyvinkin tiukkaa vastustusta, oli moniahtaalla pidetty koulua melkein synnillisenä laitoksena. No, ne nyt olivat niitä körttiläisiä, joista kaikki maallinen tieto on syntiä, vaikka niillä on papit johtajina. Toiset taas olivat sitä mieltä, että koulu vie työhalun nuorelta väeltä. Jos kerran kouluun panee perillisensä, niin pitäisi yksin tein kouluttaa herraksi asti, muuten siitä ei tule mitään, ei herraa eikä narria. Sitäkin käsitystä oli opettaja kiertomatkallaan oikaissut: eihän kansakoulu suinkaan vienyt ihmiseltä työlystiä, päinvastoin se sitä lisäsi, antoi tietopuolista ja käytännöllistäkin tukea oppilaittensa pyrkimyksille. Joissakin paikoin oli toki tervehditty ilollakin kansakoulun avaamista, mikä osoitti, että pitäjässä oli todellista valistusharrastustakin. Nyt halusi opettaja tietää, mitä Sukslevän isäntä, joka näyttää edistyshaluiselta mieheltä, koska on rakennuksensa korjannut niin siistiksi ja porttinsa punannut, ajattelee tästä kouluasiasta, ja onko hänellä mahdollisesti kouluun pantavia lapsia.

Tuavetin mieltä hykäytti mukavasti: katsohan vaan tuota opettajaa, taitaa ollakin viisas mies. Johan, joutava, juttelee ihan kuin kirjanoppinut ainakin. Pahuus sentään, kun ovat nuo musikatkin tuossa kasvaa hojottaneet niin isoiksi, panisi heidät muuten sinne kouluun, eiväthän nuo tuolla kait tuhmenisikaan.

— Tohtii se olla hyväkii, se koolu, vuan kun neijou tuassa se' ikäsjtä, eikä nuita taeja ennee kehata ruveta uusijakkaav värkkeemään neät sen koolun tautta…

— No, kyllähän tuota on ikää, mutta aikovat eräät muutkin isännät panna sen ikäisiä lapsiansa kouluun. Ne voitaisiin ottaa syyslukukauden loputtua toiselle osastolle ja siirtää keväällä, jos osoittautuvat hyväoppisiksi, kolmannelle. Sillä tavoin ne saavat päästötodistuksen kolmessa vuodessa.

Tuavetille tuli kiire lähteä hakemaan nuorinta poikaansa. Hän tapasi molemmat opettajan polkupyörää tarkastelemasta. Nuorempi ihmetteli kovasti, että mitenkä siinä pysyy kahden pyörän päällä, mutta vanhempi kuului selittävän jotain tasapainolaista. Mistä lie rovastilan kirjoista kaikkia niitä viisauksia onkinut? Tuavettikin viehättyi hetkeksi, katselemaan kojetta..

— No jo or rakkine! Kyllä sitä näkköö, ennenkun kuoloo, tässä maalimassa jos minniillaista sätöstä. On niillä herrojlla kiikut ja leikut! — ihmetteli hän unohtamatta silti asiaansa. — Tulehhar Riet' tänne kammarii', sillä opettajalla oes vähä asijan tapasjta… Ja tule sinnäi Toloppi, niij' jutellaah häntä oekeem miesvoimalla.

— Tämmöjnehän tämä o', isoj poijjar-rojjaus,— esitteli Tuavetti nuorimman poikansa opettajalle. — Ja tämä toinen s'oes kirjamies, vuan s'oon jo yljikäjne' siihen kouluhommaa'. Sill' on semmojnen kytö nuihin kirjoem perrään, jottei mihin panna.

— Me olemme tässä isäsi kanssa tuumineet, että sinä tulisit syksyllä kansakouluun kirkonkylään. Mitäs sinä itse asiasta arvelet… mikäs sinun nimesi taas olikaan?

— Rietikshän n'oon sitä kuhtunna, vaekka Reetrik se oikein kirjoem mukkaa o', — vastasi Tuavetti poikansa puolesta.

Poika näytti joutuvan ikäänkuin hiukan pahoilleen. Suunnitelma oli liian uusi, eikä ehkä sopinut yhteen hänen aikaisempien kuvittelujensa kanssa. Häntä oli verensä aina vetänyt järvelle ja metsiin. Kalastusinto oli hänessä asunut pienestä pitäen, ja hänen suuri unelmansa oli päästä vaarin rihlan haltijaksi. Sitä ei oltu juuri käytetty sitten vaarin aikojen. Ukko oli ollut vielä vanhanakin innokas metsänkävijä, mutta pojasta polvi muuttuu: Tuavetti oli harvoin nuorempanakaan heittänyt pyssyn olalleen, ja nyt se oli jo hänen puolestaan saanut olla kokonaan koskematta naulassaan. Vanhemmassa veljessä ei liioin ollut metsästäjän verta, hän nyykötti niitten kirjojensa ääressä. Rieti taas tunsi outoa halua metsälle, mutta hänelle ei oltu vielä pyssyä annettu; isä oli vaan sanonut, jotta kylläpähän kerkiät, kun ensin miehistyt. Ilman pyssyäkin oli hän sentään metsää samoillut ja sen kummallisia ääniä kuunnellut. Monta kertaa oli hän luonut kaipaavan katseen naulassa riippuvaan rihlaan ja toisinaan, kun oli sattumalta ollut yksin pihasalla, oli hän ottanut sen alas ja salapäiten sitä puhdistellut ja rassaillut. Muuten se kai olisi ruostunutkin ja tärveltynyt, mutta Rieti oli sitä kenenkään tietämättä vaalinut.

Ja nyt ehdotettiin hänelle kouluun-menoa. Tuntui kuin olisivat musertuneet salaiset toiveet. Mutta sitten hänen silmänsä äkkiä kirkastuivat.

— Jos minä suan hotteisiin' sev vuarin rihlan, niin suap häntä männä vaekka kooluunnii, — asetti poika ehtonsa.

Isä Tuavetti oli pelännyt, että Rieti kokonaan kieltää, sillä kun ei tuntunut olevan ollenkaan halua kirjalle, eikä väkisin puun juurelle ajettu koira hauku. Tämä lupaus ikäänkuin pudotti taakan hänen hartioiltaan. Kun nyt ei muusta ole kysymys kuin siitä vaarin rihlasta, niin antaa hänet pojalle. Tottahan tuon ikäinen mies jo osaa pyssyä pidellä. Sopimus siis tehtiin siekailematta: Rietistä oli syksystä alkaen tuleva kansakoululainen.

Kun opettaja jo oli lähdössä ja hommaili pyöränsä kanssa, lähestyi vanhempi poika, Toloppi, häntä ja kysyi, eikö hänkin saisi oppia jollain tavalla, hänellä kun olisi halua. Opettaja mietti hetkisen ja lupasi ottaa hänet koetteeksi yksityisoppilaaksi, koska hän varsinaiseen kouluun oli ehdottomasti liian vanha.

Sovittiin niin, että heinänteon jälkeen Toloppi tulee opettajan luokse koululle lukujaan aloittamaan.

Kaunispa oli sinä kesänä heinärippipyhä, oikein helakka päivä. Se lupasi hyvää heinänkorjuulle, kunhan sitten vaan muistaisi lupauksensa pitää.

Sukslevässä oli järjestynyt se kirkolle-meno kaikkien toivomuksen mukaan. Emmakin oli rohkaissut itsensä ja saanut kysytyksi Maijasstiinalta, suostuisiko tämä hänen etulaisekseen kotia jäämään, jos isä niinkuin häntä vaatisi. Ja olihan se suostunut, Maijasstiina; mitäpä tuota hän, vanha ihminen, joka kesä heinäripillä puurtamaan, kun ei ollut niitä heinäntekojakaan. Eikä kotona tarvittu sen enempää kuin yksi vaimoinen ihminen kaiken varalta, kuten isä oli sanonut.

Se oli suuri kirkkopyhä tämä heinärippi, jouluun ja pääsiäiseen verrattava. Tämän kansan kunniaksi täytyy myöntää, että se yleensäkin pitää asumuksensa puhtaana, mutta näiksi isoiksi pyhiksi, minkä heinäripiksikin, oli huoneet kuurattava oikein hiekan ja huosiamen kanssa, niin että ne suorastaan välkkyivät puhtautta. Ihan tahtoivat sälöt lähteä lattiasta, kun niitä akkavoimalla hangattiin. Kelpasi semmoisesta hohtavalattiaisesta tuvasta kirkkoon lähteä, ja mukava oli sinne tulla takaisin lattialle levitettyjen pihlajanoksien lemuun. Tosin siihen aikaan olivat näillä main enimmät tuvat vielä savutupia, mutta eipä se estänyt lattioita ja ikkunanpieliä puhtaaksi kuuraamasta. Mitäpä hänestä, vaikka seinillä asustikin vanha karsta, eihän se sieltä päätä pilannut, kun oli siksi ylhäällä. Tässä ajan taitteessa ja vähän sitä ennenkin olivat jo useimmat tupiaan korjaillessaan tai uusia laitellessaan muurauttaneet niihin uudet uloslämpiävät uunitkin, kuten oli tehnyt tämä Tuavetti Tarvainenkin silloin, kun oli rakennuksensa kengittänyt. Se alkoi se ajan henki vaatia näitä uloslämpiäviä, vaikka sisäänlämpiävän pirtin muhevassa lämpimässä oli ollut niin mukava kuhjottaa.

Kahdella hevosella ajoi kirkolle tämä Sukslevän väki. Eipä sitä tavallisesti pojille ja palvelusväelle hevosta pistouvattu, vaan kun viimemainitulle kuului kaksi rippipyhää melkein kuin palkkaan, niin piti niitä ne kaksi kertaa rahdata oikein hevoskyydillä. Tosin ei Sukslevässä ollut muuta kuin yhdet ajokärrit, joissa nyt köröttivät isäntä emäntineen ja Emma-tytär takaistuimella, mutta kelpasipahan noitten poikien ja palvelijoiden ajaa paukkulaudallakin. Siinäpä kekottivat paukkulaudan päällä molemmat talon pojat, ja piikapalvelija ynnä renkipoika istua nakottivat takana vierekkäin. No, eipä tuossa ollut pitkä matkakaan, kyllä sen kestivät nuoret nivuset. Eikä tuo kuulunut se saki tätä ehtoollista ottavankaan, muuten vaan kirkolle tulevat kihupyhänä. Tuavetti oli lauantai-iltana käynyt rippikirjoituksessa ja itsensä oli vaan emäntineen ja tyttärineen merkkauttanut, kuten oli lähtiessä sovittu. Niin no, mitäpä noista nuorista, kerkiävätpä he käydä ripillä, jos Luoja heille elonpäiviä suo.

Siinä kelloseppä Puustisessahan se oli näitten suksleväläisten kirkkokortteeri, ja mistäpä tuota olisi paremman paikan löytänytkään, kun se Puustisen mökki kykötti ihan kirkon mäen laidassa. Siitä oli näpäkkä pistäytyä kirkkoon, kun tulovirttä veisattiin, jos niinkuin koko kirkonmeininkiä kuunnella halutti, ja hyvin taas kerkisi kuuluutuksillekin, jos ei sitä muuta sielunruokaa tarvinnut. Ja kelloseppä itse, paljon maailmanrantaa reissannut ja sieltä sen kellonkorjuunkin oppinut, oli suustaan pääsevä mies, niin jottei sen kanssa ikävä tullut, vaikkei aina kirkkoonkaan olisi muuta kuin kuuluutuksille parahiksi mennyt. Kalakukko vietiin nytkin Puustisen väelle, se oli vanha tapa. Toiset toivat mikä nytysen voita, mikä kalaa, mikä muita kananmunia hilasi, joten taisi siitä kertyä viikkoinen eväs mestarin pienelle pereelle. No, kyllä se sen sietikin, kun ulkokyläläisille avuliaasti kortteeria piti. Ja varsinkin rippikouluaikoina sitä tuli muonaa mestarille, kun koululapsia useampia kotonaan kortteerasi. Taisi sillä ollakin se kellonkorjuu vaan niinkuin sivutyötä, sillä mistäpä niitä niin kelloja tästä Markkulan pitäjästä korjattaviksi. Vaikka mitäpä tuo sekään asia sivulliseen kuuluu, kukin elää kujeellaan.

Mitäpähän siinä muuta kuin terveiset kerrottua ja kuulumiset mestarin väeltä kyseltyä lähteä kirkkomäelle toisia kirkkoihmisiä tapailemaan. Se näet moni ei pitänyt vakituista kirkkokortteeria varsinkaan näin kesäiseen aikaan, vaan sitaisi hevosensa kirkkopetäikköön, olipahan tuota siellä tilaa. Paljon olikin väkeä jo Markkulan kirkolla. Se oli tämä heinärippi melkein paras kihupyhä, se kun sattui lämpimään vuodenaikaan ja muuten oli vanhoista ajoista pitäen tullut sellaiseen maineeseen, että silloin sitä toki pitää kirkolle päästä jokaisen, joka vähänkin kynnelle kykenee.

Ja kelpasi tulla tälle Markkulan kirkolle! Olivat osanneet ne kirkontekijät aikoinaan, mikä hänestä lie jo hyvän hollin yli sata vuotta, kun tämä kappeliseurakunnasta omintakeiseksi määrättiin, olivat osanneet valita paikan temppelilleen. Se on sitten niin keskellä pitäjää kuin olla taitaa, ja sellainen näkyvä paikka, jotta eipä mistään olisi parempaa ihmisen järellä keksitty. Uhkealla mäellä se siinä seisoo, kirkko, ja tapuli vähän matkan päässä samalla töyräällä. Siitä kun heläyttää kellot soimaan, niin jopa kuuluu laajalle ympäristöön, ja julistavat ne kellot kaikelle kansalle, jotta nyt olisi tultava osilleen, jos meinaa tätä sananrieskaa eväikseen saada. Ja siinä kummun alla levittäikse Markkulanlahti kapeana ja kirkkaana suikaleena, ja sen toisella puolella upeilee rovastin pappila koivikkoisella mäellä. Voi yhden kerran sitä komeutta! On siinä soma näky, kun kirkkoveneet Virmaan ja Kuttaselän puolelta viilettävät kirkkorantaan, onpa on! Passaa, passaa niinkin palvella Herraa tässä Markkulan pitäjän temppelissä, jos häneen muuten vaan lie halua, palvelemiseen.

Kylläpä tapaa Markkulan heinäripillä tuttavan, ei siitä tarvitse huolissaan olla. Se järjestys on täällä vähän samanlaista kuin juhannuskokolla, se vaan että täällä on mielessä niitä vakavampiakin asioita, eikä niinkuin juhannuskokolla ne maahiset metkut ja meiningit. Vaikka ei sen puolesta, ettei heinärippipyhänäkin kuontuisi kieli kevyemmistäkin juttelemaan; kuontuu, kuontuupa hyvinkin. Eihän sitä toki tarvitse suu tukossa mököttää, vaikka onkin ripille tullut; ei suinkaan se suu siitä pilaannu, jos sitä asian kohdalla käyttää.

Niin, tämä järjestys on täällä likipitäin samallaista kuin juhannuskokolla ja yleensä kansan kihauksissa. Isäntämiehet ja itselliset pohtivat omia pohdittaviaan eri ryhmissä, emännät myös erittäin, ja sitten se nuori väki, joka ei juuri käy ripilläkään, pitää omia seurojaan ja tirskuu poskemmalla. Niitä muuten nuoria häviää vanhalle hautuumaalle muka hautoja katselemaan, vaikka mitäpä ne oikeastaan nuoret haudoista, paremminhan ne elämää ajattelevat. Mutta kun ei ole muutakaan oikein sopivaa paikkaa, jonne voisi asiata tehdä, niin menee häntä hautuumaalle. Siellä ne kulkevat parittain ja sipattelevat omia sipatuksiaan. Siitä se monta kertaa vanhan haudan päältä alkaa tavallaan kuin uusi elämä.

Ukkojen kesken tuntui olevan puheenaineena se tavallinen kysymys vuodentulon toiveista. Mistäpä se muusta tämä maalainen osaisi ensi hätään jutella? Se kun on maalaisen elämässä sillä tavalla, jotta jos ei jalka kapsa, niin ei suu napsa, ja niistäpähän sitä tietysti omista aikaansaannoksistaan ja vaivannäöistään ensiksi haastelee vähän itsekukin. Sittenkun rovehtuu puheelle ja kielenkanta hiukan vertyy, niin kyllähän sitä sitten tulee muutakin.

Kun siinä isäntien piirissä oli päästy tästä vuodentulo- ja heinänteko-asiasta, niin jo kysyä säväytti joku Sukslevän Tuavetilta, jotta:

— Joko s'oon nyt se kupernyörj eli muu muaherra nähnä sen sinum punajsem porttis?

Tuavetti ei ollut toppanaankaan, vaikka hän kyllä huomasi, että toisen kysymykseen kätkeytyi hiukan ivaa. Kysyjä mikä lie ollut airakselankyläläinen, joka ei ollut kokolla silloin juhannusaattona. Taitaa vaan juria sitä itseään, kun ei hänen korpikyliään kupernyöri kuitenkaan kule. Näkyy levinneen tieto, kun tuli siellä kokolla sanotuksi; se oli sen viinan hyväkkään ansiota. Mutta mitäpähän tässä jokaisen syrjäkyläläisen puheista? Jos niitä kaikkia rupeaisi peräämään, niin ei muuhun kerkiäisikään. Vastasi sentään Tuavetti airakselankyläläiselle yksikantaan:

— Eij jou nähnä, mut näätetää! Sinulla tuot'ei taitasj olla näättämistäkääm muuta ku' ihtes ja sikopahnasj, vuan se ei kuulu teä kupernyörj olovan sikkoi' ystävä.

Se juttu loppui siihen. Airakselankyläläisellä ei tuntunut olevan halua jatkaa keskustelua tästä aineesta. Mitään välien katkeamista ei tämä pieni kahnaus toki merkinnyt. Se on näet tällä puolen maailmaa semmoinen tapa, että sanaan vastataan sanalla, eikä sana naarmua tee.

Siinä käpsehti Muuraismäen Mikkokin miesten joukossa, ja toiset kyselivät häneltä, miten ovat ne separaattoritutkimukset edistyneet. Mitenkäpähän ne. Mikko sanoi koettaneensa nyt tuumia, miten saisi heinistä suoraan maitoa lehmän lävitse käyttämättä. Jos sen keksisi, niin saattaisi melko lailla säästää aikaa ja vaivoja. Ei tarvitsisi pitää kallista karjaa, eikä touhuta sen kanssa. Joutaisi paremmin muihin hommiin, kun se maitotalous yksinkertaistuisi. No, ne nyt olivat sen Mikon, ainaisen irvileuvan, puheita, joita se aina joukossa lateli.

Sitten lähti ukkojen parvi kirkkorantaan. Kesäisinä sunnuntaina oli tapana käydä rannassa katsomassa, ketä sieltä oikein tulee kirkkoveneillä. Oli vielä hyvää aikaa. Kunhan papinkellojen soidessa lähtee nousemaan kirkkomäkeä ylös rannasta, niin hyvin ennättää kirkonmenojen alkuun, ja alkuunhan sitä on ennätettävä näitten ripille kirjoittautuneitten, mitenkäs muuten. Vaikka monta kertaa tavallisina pyhinä on juostu vaan kuuluutukset kuulemaan, niin ei sitä rippilapsi saa semmoista peliä pitää sen on istuttava kirkossa koko toimituksen ajan.

Siinä juuri rantatielle käännyttäessä tulla hivotti mies kahden pyörän päällä kunnantuvalta päin pienen pappilan sivuitse.

— No, elähäm mitä, joko nyt paholaenen kirkkomaille työnnäksen! —huudahti Kolomkannan Karhunen, — vai kahtooko minun silimänj vikkaa? Vilikajskoopaham muuttiiv vieraammiehem puolesta!

Sukslevän Tuavetti ja jotkut muut, joitten talot sijaitsivat maantien varrella, nauraa päräyttivät.

— Kyllä sen näkköö, jotta tua kolomkantalainen on korvesta, kun nei tunne polokupyöree. Meillä päin nuit' on kun kärpäjsijä, — kehaisi Tuavetti.

— Vai semmojnen! No se tule ja puserra, kaikkeen se tuo rymä immeiset lapser riivoo, määppäs neät mokomav vehkeen selekää ja ala männä luirottoo! Minä luulij, jotta s'oon se ite peämestarj, taikka on siitä jokkuu lähtennä sillä separatierillä ajamaa… Vai polokupyörä, no elähäm mittää!

Semmoisia se kolomkantalainen päivitteli. Ajaja oli sama opettaja, joka jo oli kerinnyt käydä monessa maantienvarren talossa, niin että hänet kerran pyörineen nähneet olivat jo olevinaan hyvinkin viisaita tämän rakkineen päälle.

Mutta odottipa ihme Sukslevän Tuavettiakin ja muita, jotka olivat niin välinpitämättömiä polkupyörän suhteen. Olivat kerinneet siinä rannassa kätellä Kutan ja Virmaan rantalaiset, jotka suurilla, monihankaisilla kirkkoveneillään olivat saapuneet rantaan. Oli istuttu siinä mättäällekin ja pistetty kessuja piippuun papinkelloja odotellessa, kun se alkoi näkyä se ihme.

Lehmisalmelta päin rupesi kuulumaan kummaa uhkamista ja puhkamista, vähän niinkuin hevosen tuhritusta, mutta paljon kovempaa. Se kuului hyvän aikaa se puhke, ja sitten vääntäytyi Lehmisalmeen valkoinen möhkäle, hiukan niinkuin venekin näköjään, mutta paljon suurempi ja korkeampi kookastakin kirkkovenettä. Siinä oli oikein kattokin ja pyöreä piippu kuin savutuvan lakeisen päällä, ja siitä piipusta pussahteli yhtämittaa savua.

— No nyt se lykkäsj! — äsähti Kolomkannan Karhunen, — tänä päevänähän taetaa olla koko helevetiv valtakunta liikkeellä. Selitäppäs nyt, Tuavetti, mikä pyörä se täm' on. Onko näetäi Sukslevässä kunj kärpäsijä?

Mutta nyt oli Tuavettikin ymmällä. Eipä ollut käynyt Sukslevässä tällaisia, ei ollut. Kyllä tältä Tuavetiltakin vastaus läksi tavallisesti työntämättä, varsinkin kun noin suoraan kysyttiin, mutta eipäs nyt tullut selitystä.

Sillä aikaa tuli tämä outo otus lähemmäksi. Sillä oli kupeillaan jotkin kummalliset laitteet, jotka ruiskivat vettä ja pitivät sen täytistä lotinaa ja litkutusta.

— Tua eij jou kuvan tulija, mikä liek kehnoj mualimal lopu' enteitä! — päätteli edelleen Karhunen, joka oli niitä paikallaanpysyjiä, korpeen syntyneitä ja siellä kasvaneita.

Mutta olihan joukossa paljon kaupungissa käyneitä, ja siellä höyrylaivoja enemmältäkin nähneitä, ja nämä heti käsittivät, mikä tämä Karhusen mielestä sellainen hirmulaitos oli. Kutan ja Virmaan rantalaiset olivat myöskin nähneet tämän saman laivan sätkyttelevän heidän vesillään. Ne olivatkin niitä selänrantalaisia, niillehän nuo pistouvattanee laivat ja muut hörötykset, Hirvijärvellä ja Talluksella kuletaan vaan näillä vanhoilla koetelluilla vihtahanka-veneillä.

Hööpel-Aapeli, vanha rahtimies ja kaupunginkävijä, joka väitti olleensa Turkin sodassakin, vaikkei sitä täällä pitäjässä oikein tahdottu uskoa, kun se Aapeli oli vähän semmoinen hökläys miehekseen, riensi selittämään, että ei tämä mikään helvetin masiina ole, vaan höyrylaiva, semmoinen siipiniekka rustinki, jonka Kourun rautatehtaan herrat ovat tilanneet malmia vedättämään, jotta ettekö te sitä tiedä, onhan tuosta puhe kulkenut kautta pitäjän. Ja ensi kesän nimissä kuuluu tulevan uusi laiva, oikein rupelilla käypä. Niitähän Kallavedellä mennä luihottaa kuin muita veneitä ikään. Siellä jo kohta pääsee joka lahden pohjukkaan laivalla.

— Kiärmellahen Nieminennii Muaningalta neät kehuj, jotta höörällä sitä meijänniir rantaaj jo ajetaa', eikä millää kepuljpelillä, — lopetti Aapeli selityksensä.

Se toi keihäslahtelaisia ja koululaisia heinäripille, tämä uusi laiva. Rantaan kertyneitten joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät ennen koskaan olleet nähneet höyrylaivaa; joko eivät olleet milloinkaan käyneet viiden peninkulman päässä olevassa kaupungissa, taikka sitten olivat siellä olleet vaan markkinoilla, jotka molemmat, sekä tammi- että maalismarkkinat, sattuivat jäitten aikaan. Tämä oli vanhanaikainen siipilaiva, mistä lienevät Kourun ruukin herrat sellaisen löytäneetkin ja tänne markkulaisten kummaksi hilanneet? Kolopuksen ukko-Jahvetti ei malttanut olla ihmettelemättä tätä nykyajan menoa:

— Tuas som mullaej jo toenej jalaka haavassa ja toeneh haavam partaalla, vua' eikö neät näättele tua mualima vielä nuita kummijaa. Sitä alakaa olla tätä masjsiinoo jo vaikka minkälaista, minkä neät se saparotyörjrii, maetomasjsiina, mikä tuo liek, ja siittä ne polokupyörät ja muut lekkeet, ja eikös neät pitännä ennen kuolemoosa nähä vielä tuammojnennii vesjmasjsiina. No, jottae' se joutavalla tietättää, minkä niilläeh herrojlla!… Ja sill' or ryökäleellä, em paremmin sano, rattaat kuppeella kunj Savkoskem myllyllä. Suahhan nähä, vieläkö tuo mitä näättelöö, ennenku' tua toinenniij jalaka haataam puttoo?

Hööpel-Aapeli, joka viimeksi oli käynyt kaupungissa, ryhtyi hätiköivällä tavallaan selittämään ukoille, että kyllä niitä on vielä suurempiakin kummia tulossa: Kuopioon näet on valmistumassa rautatie, ihan pitäisi näihin aikoihin rautahevon porhaltaa kaupungin asemalle. Se se onkin eri sätös, se juna.

— Ettäkös työ ou lehestä lukenna, jotta tulloo, tulloo raatatie
Kuopijoov valamiiks iham pijan? — höplötti Aapeli hätäistä höplötystään.

— Lietkö tuota itekkääl lukenna? Eihän nuita taeja lehtiä tulla tännem meijäm pitäjääm muille kuv virkamiehille, ruukih herrojlle ja pappiloillej' ja tulenoonko tuolle Ilopuro' ukolle, se ku' on niitä kunnam miehiä ja aena siitä kaikellaesesta ejistyksestä ja valistuksesta puasoo? Vuan sinä kun siellä kaapunnissa aina puurrat, niil liet häntä siellä kuullu ja nyt meinoot sittä viisaana tiällä meijän keskuuvessa essiintyvä… Vaikka kyllä kaeketi ne tällä mänöllä tulloo mitkä kommervenkit hyvviisä, alakaa tua jo olla ihav vihojvviimestä toohakkata. Jos sitä vuan tällä laella männä tuojataan, niin tämä entine' elämä luokkootuu kokonaam poikkeej ja kaekki ruppee käämääm masjsiinalla.

Kolopuksen ukko se edelleen tällaisia haasteli. Taisi osata sanoa ukko-Jahvetti yleisen mielipiteen, koskapa muilla ei ollut halua jatkaa. Joku ihmettelyn huudahdus vieläkin miesjoukosta kuului, kunnes lopulta mentiin laivaa lähemmältä katselemaan. Mikäs oli mennessäkään, kun kapteenina oli kaikkien yhteinen tuttu, pitkä Pekka Jauhiainen, vanha Kourun asukas ja tukkijunnari. Pekka näytteli kaikki paikat ukoille ja selitteli laivan rustinkeja. Päivittelyähän siitä riitti kotvaksi aikaa, mutta se tämä ihminen tottuu niin pian kaikkeen, eivätkä ennakkoluulot varsinkaan tämän puolen kansan keskuudessa ole koskaan olleet niin mahdottoman syvässä. Kun Pekka Jauhiainen oli aikansa kehua retostanut kojeensa hyviä puolia, niin alkoivat siinä ukot vähitellen myöntää, että saattaa, saattaa olla tämä kulkuvehkeenä parempikin kuin vanhan ajan leipämasiina, monisoutuinen kirkkovene.

— On, on tok; ja kum minä ens' kesänä ajan tähär rantaa' oikeir rupeljmasjsiinalla, niin suatta nähä, jotta siinä Kutaj ja Virmaar rantalaistev venneet jeäp niinku' seisomaa'.

— Vai rupelj? Minkäällaenen s'oon se rupelj? — tiedusteli joku puheliaalta kapteenilta.

— S'oon semmojnem potkurj, joka pyrskyttää tuolla perässä ja vaahtia antaa. Siinä uuvvessa laevassa eij joukkaan näetä siipijä.

Miehille jäi kyllä hiukan hämäräksi, jotta mitenkä se potkuri oikein sitä vauhtia antaa, mutta kun siinä rupesivat parhaillaan papinkellotkin soimaan, niin ei passannut enää jäädä ottamaan siitä tarkempaa selvää. Sittenpähän tuon näkee sen rupelinkin, jos ensi kesään eletään; ja jos ei eletä, niin jäapi näkemättä, ja taitaahan tuota kelvata täältä lähtemään ilman sitä rupeliakin.

Mäkeä noustessaan kääntyivät ukot vielä katsomaan Pekka Jauhiaisen kulkuvehettä ja tavasivat sen kylestä kultaisin kirjaimin maalatun nimen »Lintu». Niinpä on, niinpä on nimikin mukaisensa, tuumivat äijät, siivillähän se näkyy kulkea rätkyttävän. Mertalan Puavo Kuttakoskelta, josta »Lintu» usein kulki lävitse, kertoi, että sen puhkutus kuuluu jo pitkän matkan päästä, ja silloin heidän pojat aina sanovat:

— Tuntuu »Lintui» tulovan, koska kuuluu jo tuolta Juurikkaniemen puolesta: Uh-huh, uh-huh pit-kä Pek-ka!

Se osoitti, että laivan ja sen päällikön välillä vallitsi tuttavallinen suhde, jonka kansan huumori oli huomannut. Ukkojakin tämän kuuleminen vei ikäänkuin lähemmäksi näitä elettävänä olevan ajan omituisia ja outoja vehkeitä.

Sinne nyt lappautuivat miehet kirkkoon ottamaan hengellisiä eväitä heinäntekoa varten. Sitä oli katseltukin taas näitä maailman ihmeitä ihan tarpeeksi. Olisi vielä nähtävä se rautatie, jotta minkälainen hökötys tuo mahtaa olla! Vaikka kaipa hänet senkin näkee, kun tästä taas talvimarkkinoille lähtö tulee. Sehän tuo kuuluu olevan kulussa kesänsä talvensa. Mutta nyt täytyy panna pois mielestä ne maailmalliset ja valmistautua siihen hengelliseen puoleen, jotta ei jäisi sekään koettamatta, jos hänestä sitten lie hyväkin apu tälle maalaiselle, joka saa riehkaista niukan leipänsä edestä kuin viimeistä päivää.

Eukot istuivat jo omissa penkeissään huivit kaulalla ja peukaloitansa hypeltäen, kun ukkojen lauma alkoi vanua kirkkoon. Se on tarkasti erotettu tässäkin Markkulan kirkossa vaimoväen puoli miesten puolesta. Sitten on vielä erittäin herrain penkit, joissa istuvat molempien pappilain väet, vallesmannilaiset, ja minkä heitä lie vielä muita herrasväkiä. Ne ovat, herrain penkit, lähellä saarnastuolia ja alttaria, jotta siitä ei rippipyhänäkään muuta kuin pujahtaa Herran armopöydän eteen. Ja kukapa tuonne näistä talonpoikaisista ihmisistä ensimmäisenä ajaksenkaan; antaa herrojen nauttia sekin ehtoollinen etumaisena, niinkuin nauttinevat muutkin tämän maailman antimet.

Sieltä tulevat nuoretkin vähitellen muitten perästä. Ovat supatelleet supattamisensa hautuumaalla ja asettuvat nyt herranhuoneeseen. Eihän niistä puoletkaan ripille tule, tietäähän sen, mutta näin tärkeänä pyhänä kaikki eivät ilkeä uloskaan jäädä, vaikka taitaisi olla asiaa vieläkin; loppunoonko tuo noilta ennen, kuin saavat sen solmunsa solmituksi. Sitten kun se kerran on umpeen vedetty, niin ei taida olla paljon niistä sipatuksista.

Kovinpa ovat Sukslevän Emmankin korvukset punaiset. Mitenkähän lie, taitaa olla mieli muissa asioissa, eikä tässä ehtoollisessa. Tokkopa tuolla he, Emmalla, ollutkaan erityistä kutsumusta ripille, mutta kun isä kysyi, jotta kuka haluaa, niin ei uskaltanut evätä, ettei olisi luullut isä hänen muitten mielitekojensa tautta kirkolle pyrkivän. Sinneppä tuo vaan Emman katse kaartuu syrjittäin miesten puolelle, jossa hyvin näkyvällä paikalla istuu Luvellahen Alapetti. Eipä tahdo sijojaan saada Luvellahen poikakaan, olkapäitään nostelee siinä penkissään, itseänsä kyhnyttelee ja kämmenselällään tavallista useammin nenäänsä vetäisee, ikäänkuin ei ilmankin olisi paikallaan, se nenä.

Kyllähän sen tietää, minne päin ne Sukslevän Emman ja Luvellahen Alapetin asiat ovat menossa; sinne umpisolmuun tietenkin. Hautuumaalla maleksi tämäkin pari, miten kireälle lie sitten jo siellä vedetty sitä solmua. Mistäpä sen poskeinen niin tarkkaan osannee sanoa, kun ei ole ollut näkemässä eikä kuulemassa. Mutta kaipa he itse tiennevät, ja sinneppä tuo vaan Emman silmä vilkun Alapetin puoleen, ja Alapetilla tuntuu olevan raskaat oltavat penkissään.

Eikä malta Sukslevän vanhin poikakaan, se Toloppi, kirjaviisas, olla toisinaan pälymättä eukkojen penkkiin, jossa kädet ristissä istua nököttää Tervaharjun Hintriikka, tarmokaspiirteinen tyttö, joka itsekseen on kirjoituksenkin opetellut. Ei sillä silloin ole pää paperista, sen arvaa. Olisi, olisi siinä Tolopille akkaa, Hintriikassa, jos miten sopeutuisi. Ja eiköpä tuo vaan sopeutune, koska yksissä matkoin ovat nekin vaeltaneet siellä hautuumaan varjoisten koivujen alla, ja näkihän sen jo juhannuskokolla, että siinä on ne vippaskonstit käynnissä. Tulisi siitä hömpsäkkä miniä Sukslevään tästä Hintriikasta, tulisi niinkin.

Herran sanaa on kuultu, väki purkautuu ulos. Sitä oli ollutkin kansaa tänä heinärippinä kirkossa, joshan lie ollut kirkollakin. Osa nuoristahan tietysti jäi kirkkomäelle, varsinkin ne, joilla ei ollut vakituista paria, eikä nuo tainneet kaikki paritkaan sieltä vanhalta hautuumaalta malttaa lähteä. Oli tainnut riittää sitä asiaakin, kahdenkeskistä näet, ja ennättääpähän tuota ehtoollistakin nauttia sitten, kun tosi tarve tulee. Nythän tuo mieli tahtoo heppelehtiä paremmin näissä maallisissa.

No niin, heinärippimatka oli tehty, nyt palattiin kotiin ja huomenna alkoi heinänteko, yksi niitä maalaisen talouden tärkeimpiä kausia.

VI.

Siunasi, siunasi se heinäpoutaakin vielä sinä kesänä. Saa hänen nähdä, kuinka kauan oikein tätä maantiestä suosii? No, onpa ollut toisina vuosina suosimattakin. Taitaa nyt maksaa vanhoja velkojaan. Ja ilahuttaa, ilahuttaahan se mieltä, kun sitä näinkin toisin vuosin edes saa vähän rohkeamman ja runsaamman korvauksen vaivoistaan, tämä maalainen. Sitä huonoina vuosina tuleekin kenties hiukan liikaakin sätityksi kaupunkilaista, herraa, joka ei muuta kuin lapioi rahaa ja sitten sillä ostaa maatiaisen ihmisen ihan iltikseen. Saattoi tulla turhastakin moitituksi kaupunkilaista; eihän se sen vika ole, että on sinne joutunut elämänsä asettamaan, kun jo usein on juuriaan ja perikuntiaan myöten kaupungin asukas. Eikä tuo taida sillekään ilman työtä ja vaivaa raha loheta, vaikka sitä toisinaan pahalla päällä ollessaan tämä maalainen niin päättelee. Mutta elä tykkää pahaa, kaupungin veli… kun näinkin hyvin heinänteko onnistuu kuin tänä kesänä, niin kyllä tässä toki toisiaan ymmärretään. Yksiä Jumalan luomia, mikäs on ymmärtäessä!

Kevyesti sujahteli viitake miesten kädessä sinä kesänä Markkulan pitäjässä. Se tuo kunnon heinäilma antaa työkalullekin ihan toisen terän ja maun. Antaa se, vaikka sitä ei ymmärrä sellainen, joka ei ole omintakeisesti joutunut näitä töitä tekemään. Ja naisväen kädessä hyppii harava kuin leikkikalu, ja karho syntyy kuin itsestään, huomaamatta. Helähtää siinä helposti nauru ja laulukin haravoitsijain parvesta. Ja se lähtee sitten yhtä helposti talon oman väen kuin palvelijain ja kasakkaihmisten rinnoista. Tämä on sellainen yhteinen hyväntunne, joka naurattaa ja laulattaa. Se ryöpsähtelee koko luomakunnassa tuo elämisen riemu silloin tavallista korkeammalla. Joutilaat hevoset järjestelevät kilpajuoksuja haassa, ja jos sattuvat väljänmetsässä olemaan, kirmaisevat ne huolettomina ihan pisimpään pohjukkaan, näykkien toisiaan ja ilonsa runsaudesta potkien. Lehmät ovat niitä luontokappalten yhteiskunnan vakavimpia, mutta joskus niilläkin leikkisä luonto ilmenee tällaisella pitkällä ja herkullisella heinäpoudalla. Ja lammas sitten: vaikka sen järki ei ole vahvimpia, ymmärtää se hyvin kesäisen leikin. Ne ovat nämä luontokappaleetkin ikäänkuin iloissaan sen johdosta, että tuleepa, tuleepa nyt evästä ensi talveksi. Ihmisen ilo tarttuu hänen ympäristöönsäkin.

On se hujakkata, kun heinä kuivaa, jotta kahisee, eikä tarvitse sätystellä haasioita, huonon ilman kuivuuvehkeitä. Se käy kuin luomisen työ silloin tämä heinänteko. Niittomiesten jälestä vaan vedellään korret karhoille, siinä kouhotellaan muutamia kertoja, yön seuduksi, kasteen ajaksi, ruvolle pistetään, ja kun vielä toisena päivänä hajotellaan, niin jo illalla ovat latoon tahi pielekseen pantavia, heinät. Ja niistä tulee sitten kunnon tavara.

Siellä huhkivat laajaa rantaniittyä viitakkeineen Sukslevän miehet, isäntä Tuavetti ja Toloppi etunenässä. Rengin-kytjäys ei pysy rinnalla; no, eihän tuolla ole miehen mittaakaan, vaikka sitä iän puolta alkaa karttua. Ja viitake kourassa se vihtelee Rieti-poikakin. Taitaa olla ensi kesää miesten matkassa, eikä sen viitake ota oikein ollakseen terässään, mutta hyvä on yritys. Jos sillä tuommoinen työhalu vaan pysyy, niin kyllä siitä henkensä elättäjä tulee, Rietistäkin. Niin no, onhan sillä pojalla miehen luonto, vaikka sillä on niin kummallinen kaipuu metsään ja järvelle. Se on toisinaan kuin haltioita tai muita metsän ihmeitä näkisi; sitä tuo metsä jollakin tapaa pitää lumoissaan.

Niin herahtelee hyvänä isäntä Tuavetin mieli, että sen kouluasiankin on ihan itsestään ottanut puheeksi jo monta kertaa. Oikein tuntuu olevan suosiollinen sille ja sanoo, jotta on se sentään jotain, kun nykyaikana nuo koulutkin laitetaan aivan naapuriin. Kelpaa tämän nykyisen polven elää kelletellä, kelpaa. No, elettiinhän sitä ennenkin ilman kouluja ja muita opinteitä, mutta ei taida se oppikaan ojaan kaataa, kun sitä tarkemmin aattelee. Ja saisihan tuo tulla pojasta viisaampi isäänsä, jos hänestä, Rietistä, niinkuin koulunkäyjääkin olisi. Kyllähän tässä työmiestäkin tarvittaisi kotona, mutta niinpä se sanoi opettaja, jotta ei se koulu työhalua vie, jos häntä muuten miehessä lie. Niin jotta koettakoon, Rieti, koulua käydä, sittenpä senkin näkee.

Ja vielä pitemmällekin hypähtelevät Tuavetin ajatukset siinä viitaketta heinän juureen sujautellessaan. Kummallistahan on tämä aika yhtähyvin, kun sitä oikein ajattelee. Noita koneita riivattuja näkyy työn täytyvän joka alalle. Kertoihan se Keiteleen Kamulan mies, joka tässä hevostaan syötteli, jotta Haminalahdessa heinääkin koneella tehtiin. Niin, ja on noita muualtakin tainnut kuulua samanlaisia puheita. Sillä laillahan se käy: se ei sekään vanhojen viisaus tainnut olla ihan kutinsa pitävää, koskapa niitä näkyy sikiävän tähän maailman aikaan vieläkin viisaampia. Minkälainenhan hän lie sekään niittokone, mutta hyvin tuolla kuuluu heinä katkeavan, kertoi se Keiteleen mies. Oikein oli sekin mies hevosensa seisauttanut siihen hovin heinäpellon kohdalle ja jalansyten käynyt katsomassa sitä rakkinetta. No, niissä hoviloissapa nuo tarvinnevat niitä vehkeitä, tämmöisen pikku talon niitokset kiikutellaan vaan vielä käsipelillä, eikä taitaisi ne koneet noissa meidän mättäiköissä kestääkään. Mutta se nyt on merkkinä siitä, jotta tämä maailma menee eteenpäin, harasipa häntä vaikka vastaankin.

Vaan sitä ne kehuvat sitä separatieriä, vai mikä hän lie oikein siltä tieteelliseltä nimeltään se maitomylly. Kuuluvat tuolla naapuripitäjissä jo pienikarjaisetkin sen hankkineen. Meilläkin tässä on jo kymmenen lypsävää ensi talvena, tuumiskeli Tuavetti edelleen, niin jotta jokohan tuota olisi mentävä vaan virran mukana ja ostettava se mylly?

Tämä ajatus vaivasi häntä niin, että piti kysäistä Tolopilta, joka paineli siinä vieressä. Kun Toloppi seuraavan kerran viitakettaan läppäämään rupesi, teki Tuavettikin saman asian ja tiedusteli:

— Tuota… mittee sinä oekeen meinoot siitä maetomyllystä, jotta oeskoon tuosta apuva tämmöjsessä talloovessa kunj tämä meijännii?…

Tolopilta ihan liippa pysähtyi, ja hän jäi pitkäksi aikaa katsoa tuijottamaan isäänsä, niin häntä ihmetytti tämä kysymys. Mistä oli nyt ukko saanut semmoisia ajatuksia päähänsä? Hän, Toloppi, oli lainaamiensa kirjojen avulla tullut havaitsemaan, että konevoima oli maataloudessakin otettava vähitellen käytäntöön ja viljelysmenetelmiäkin oli uusittava, jos mieli pysyä nykyaikaisen kehityksen tasalla, mutta niistä havainnoistaan hän ei ollut uskaltanut virkkaa mitään isän kuullen. Tuavetti Tarvainen oli isäntä vanhaan patriarkalleen malliin, joka tahtoi esiintyä talossaan yksin määrääjänä. Hän oli sitäpaitsi vielä sitä polvea, jossa vanhat tavat ja tottumukset istuivat tiukassa. Toisin oli Tervaharjun isännän laita tuossa järven toisella puolella. Hän oli vähitellen taipunut poikansa ja tarmokkaan tyttärensä Hintriikan tuumiin, ja nyt siellä kuuluttiin jo ensi syksynä niittyjä ojitettavan ja soita ruvettavan perkaamaan. Ja sitä kun oli, suota, kaikkiallakin tässä Markkulan pitäjässä. Siellä on eri peli, uudelta vuodelta kuulemma sanomalehtikin tilataan. Mutta mikäs tämän meidän ukon mielessä kytee, kun se separaattorista hyötähyviään puhumaan puhkee?

— Kyllähän seoes separaattorjrii hyvä kapistus olemassaan, vuan s'oon vasta sittä ihav välttämätön, kun suahaam meijer tuanne kirkolle. Johan tuota kuuluu semmosjtai huutoo, jotta muutamat talolliset sitä puuhoovat. Jos hänestä niinkun tosj tulloo, niin kaet se pittää sittä meijännii se separaattorj ostoo ja alakoo viijjä retojaan sinnem meijerii…

— Mikäs se semmojnel laitos sittä o? — kysyi Tuavetti, jolle meijeri näköjään oli taas joku uusi kone, joita näkyy tähän nykymaailman aikaan sikiävän kuin sieniä sateella.

— Se ov vuan semmojnen konneellinev voev valamistuslaetos. Sinne viep' itekukkiir retasa, ja siellä ne sittä kirnuvaavat, meijerissä. Ne kuuluuvat maksavan tavallise' hyvä' hinnan retasjta. Oes se siitä hyvä, jotta ei tarvihtis voenyyttisä kansa herrosjsa juoksennella, saes aena parj kertoo kuussa tilisä kättee.

Tuavetti oli taaskin vähän ihmeissään. Kyllähän hänkin mielestään oli ymmärtävinään näitä koneita, mutta niitä taitaa tulla jo niin paljon, jotta ei tämä maalaisen järki pysy matkassa. Mutta oikeastaan hän sittenkin jo hiljaisessa mielessään hyväksyi tämän meijerinkin. Ei se näet mitään herkkua ollut kulkea kauppaamassa voitaan, minkä häntä säästymään sai, kun sitä joka paikassa hypisteltiin ja maisteltiin, jotta lopulta ei paljon ilennyt tarjotakaan enää koko voita, kun pala oli päältä kuin hiiren nakertama. Ja jäisi sitten pois koko kirnuamisen vaiva, kun saisi retana meijeriin kulettaa.

Mutta Toloppi-poika tahtoi takoa raudan kuumana ollessa. Koska äijä oli yht'äkkiä muuttunut niin edistysmieliseksi, niin koettaa häntä nyt kutkutella toisesta päästä, joka Tolopin mielestä oli tällä hetkellä tärkeämpi. Hän haasteli:

— Jospa nuihe' antasj olla niihin separaattoriij ja muihi, siks kun nuo tulloot välttämättömään tarpeesee. Täss' oes näetä muita hommija hyvinnii tärkeitä.. Jos oes tuahii niitty oekee' ojittooj ja laettoo, niin siitä lähtisj er tavalla tätä heinee. Suattasj sittä myöhemmin panna nuri' ja vaikka kylyvyheinälle… Kuul tervaharjulaenennii tänä syksynä aekovan ojitella niittysä ja suotasakkii kuul ruppeevam perkkoomaa…

Tuavetti painui ajatuksiinsa. Hän pani viitakkeensa syrjään ja rupesi täyttämään piippuaan. Hän ei ollut mikään erittäin innostunut tupakkamies ja näin kiireenä aikana harvoin työmaalla savuiksi pisti. Kun hän nyt tupakkapuuhiin ryhtyi, merkitsi se, että hänen päässään kulki tavallista enemmän ajatuksia. Siellä veuhtoilikin todella mietteitä sinne ja tänne. Uudistushommiin oli säkeytynyt nyt Tuavetti Tarvainen. Se separaattori, vai mikä hän lie se maitomylly, se oli pyöriä hyrrännyt hänen päässään jo kotvan aikaa. Nyt kertoi tämä Toloppi, jotta Tervaharjun Herkko Tissarinen rupeaa oikein ojimaan niittyjään. Katsohan näet, vai semmoista se tervaharjulainen, ja ihan tuossa toisella puolen järven, vähän vaan vitalikkoon tästä Tuavetti Tarvaisen talosta. Vai niin, vai sen poikia se Herkko? Se tuo taitaa ymmärtääkin niitten uusaikaisten höpötysten päälle, sen kun kuuluvat sekä pojat että tyttäret juoksevan kaikkien tietojen ja oppien perässä.

— Vai nii jotta tervaharjulaene' ojimaa ja muuta muokkailemmaa. Mittää jos oes meijännii yrittee? äänsi Tuavetti tovin mietittyään.

— Yritettää, yritettään tok, ja suatta nähä, jotta siitä on hyötyvä. Eiköpä tuota kerittäne tässä omim miehin, jos ei kovan suurta etteystä oteta. Jos nyt vua' aluks tänä syksynä teä niitty ojitettasj ja nuo puskat perkattasj poikkee? — huomautti hän.

— Nii ja jos ei peästä muuten, niim pietään taksvärkkäriä, eikö tuota sev verram pennijä löytyne.

Toloppi oli oikeastaan enemmän kuin tyytyväinen tällaiseen tulokseen, jota hän vielä jonkin aikaa takaperin ei olisi uskaltanut odottaakaan. Isän luonne näkyi olevan sellainen, että hänet saa uudistuspuuhiinkin, kun hänellä vaan jossain tiettyvillä oli kilpailija. Kilpailu, se ukkoa usutti yrittämään. Nyt osaa Toloppi, joka jo kauan aikaa oli itsekseen monenlaisista taloudellisista parannuksista haaveillut, vetää oikeasta nuorasta. Hänellä oli vielä yksi asia sydämellään, ja hän päätti antaa senkin tulla nyt samassa. Heilläkin oli jo muutamaan kertaan käynyt ompelukoneitten kauppias, mutta aina oli sille naurettu ja käsketty mennä narraamaan tyhmempiä, tai oli sanottu, etteipä tässä ole varoja sellaisiin kokeiluihin. Nyt oli hiljattain Tervaharjulle ostettu sekin masiina, ja kun tässä kerran näkyy ukko olevan sopuisalla päällä, niin esitetäänpähän, jotta eikö tuo nyt tarttuisi asiaan.

— Vua yks kone meille oes tarpeen, siit' oes tuolle äet’väille isoj apu. Ohan ne kääneet meilläi ompelukonneen kaapalla, vua eipä hänt' ou tullunna otetuks. Sen saes vähittäesmaksulla, ja sillä kävis tuo neolomine' er' topakast. Kuulhan nuo Tervaharjulle sennii hankkinee'.

— Vai sennii! Katohhan neät sitä tervaharjulaesta, vae jo se sennii!…
Se se riehkajsoo.

Tulikohan Tuavetin mielestä liian paljon näitä esityksiä yhdellä kertaa, vai muutenko lienee saanut kyllänsä tupakkahollin pidosta, mutta äkkiä kolisti hän piippunsa perskat suuhunsa — ja alkoi niittää kuin äkäpäissä. Toloppi-poika koetti painaa perässä minkä ennätti ja ajatteli itsekseen, jotta jo taisi äijä suuttua, ei sille ehkä olisi nyt pitänyt puhua koko ompelukoneesta mitään.

Mutta hetkisen perästä Tuavetin vauhti hiljeni. Hän näkyi aprikoivan viitaketta heilutellessaan. Sitten hän heitti taas niittämisen sanoakseen Toloppiin päin kääntyen:

Ja sitten siitä asiasta ei enää puhuttu sen enempää sillä kertaa. Molemmat miehet paiskelivat kuin henkensä edestä. Tolopilla oli täysi työ pysyä isä Tuavetin kintereillä. Renki, joka oli siinä levähdyksen aikana saavuttanut, jäi taas pian, ja nuorempi poika missä lie ollutkaan niityn toisessa päässä. Ja se oli leveä se isän ja vanhemman pojan eteys.

Kotona illallista syödessä sanoi Tuavetti emännälleen ja yleensäkin koko naisväelle:

— Ku' ens kerran tulloo ompelukonneen kaappias, niin se, joka sattuu olemaam pihassa, tulukoon sanomaam minulle.

Emäntä Justiina, joka oli juuri kantamassa täyttä vatia potattihauvikkaita pöytään, ihan seisattui tämän määräyksen kuullessaan.

— Ompelovahhan nuo tuolla kuuluu muuvallae, eikö tuota sitä sammoo tehtäne meilläi.

VII.

Katselihan se emäntä Justiina vähän syrjäkariin sitä ompelukonettaan, kun se tuotiin taloon, kuten oli katsellut asiamiestäkin silloin, kun häntä porstuanpohjakammarissa kahvitteli isännän käskystä. Tällainen uusi suhtautuminen mieheen, joka jo muutamia kertoja oli melkein hätistelemällä hätistetty talosta pois, tuntui hänestä liian ihmeelliseltä. Mutta se nyt oli, se asiamies, sitä lajia miestä, että se tuli vaan uudestaan; taisi tietää, jotta kyllä siitä lopulta kaupatkin tulee. Pianhan tuo palasikin taas, ja nyt vieraana pidettiin ja kestittiin. Kyllä sen onnettoman suu kävikin, vaikka vähemmälläkin olisi sen rakkineensa kaupaksi saanut, kun näkyi sekaantuvan ajatuksissaan vanhemmiten tämä-Tuavettikin, joka oli niin selvänuottinen mies ennen.

Semmoisia se Justiina itsekseen intoili, mutta mikäpähän siinä auttoi muuta kuin ota pois se kone. Pian se sen hommasikin, asiamies, ja opetti konstinkin samaan vähittäismaksuun.

Mutta pianpa se naisväen pää kääntyy, vaikka häntä sitten olisi, naisihminen, hyvinkin timakkaa olevinaan, minkä tämä Justiinakin. Kun hän tuli huomaamaan, jotta tämähän käykin kuin luomisen työ siihen entiseen hyppyspeliin verrattuna, niin jopa meni nauruun emäntä Justiinan suupieli, ja hän alkoi kyläläisillekin kertoa, jotta tämä se onkin etuisa vehe tämä ompelumasiina, sillä pyöräyttää miehille paidan yhdessä touhauksessa.

Sukslevän Tuavetti Tarvaista alettiin pitää melkein kuin johtavana miehenä tässä Hirvijärven eteläpään, Muuraisen ja osittain Pienen Talluksenkin kulmakunnilla. Sillä oli tällä Tuavetilla ollut se nuoruuden aika vähän sekaista silloin, kun se vaan tavallisena Sukslevän Tuakkona isänsä eläessä kyliä juoksi ja pientä ilkeyttä teki, mutta työmies se oli ollut aina, sitä ei voinut kukaan kieltää. Ja sehän se on pääasia. Mitäpä tuosta, vaikka vapaana aikanaan vähän hempsahtaakin, eihän se jokaisella ole veri yhtä vakainen. Ja mikä tuossa vaan lie, jotta niistä nuoruuden hurjista tulee useinkin rempseitä miehiä, sellaisia eteensä katsovia ja vähän kauemmaksi näkeviäkin kuin tämä tavallinen nuhjottaja, joka pyörii vaan koko ikänsä siinä yksillä jalkainsa sijoilla eikä vie maailmaa eteen, joshan ei taaksekaan päin. Jotta taisi vaan olla eduksikin, että se entinen Sukslevän Tuakko oli niin vetreä siltä luonnoltaan.

Varsinkin tämän koneen oston jälkeen pidettiin Tuavettia eturivin miehenä, ihan kuin ilopurolaista etelä-Markkulassa ja Sipukan Pekkaa, jolla kuului olevan kanssa separaattorikin, pitäjän pohjoispäässä. Olisihan tässä Hirvijärven rannalla ollut tervaharjulainenkin, mutta se oli sellainen enemmän itseensä sulkeutunut turjake, vaikka kohta sen päässä liikkui kaikellaista uudenaikaista, eikä siitä Herkosta koskaan oltu puhuttu paljon hyvää eikä pahaa, niinkuin tästä Taavetista oli liikkunut juttua monenlaista.

Siinä se kekotti ompelukone kaikessa komeudessaan Sukslevän tuvassa jo ruistalkoon aikana. Niitä vaan oli riittänyt ilmoja vielä rukiinkin korjuuksi. Parahiksi ennätti heinänteon lopettaa, kun jo ei muuta kuin ala ottaa sirppi käteesi, jottei karisemaan pääse aikaisin joutunut ruis. Harvoinpa sitä oli ennen näillä main kunnolle keritty saada ruis kuhilaille ennen Laurin päivää, josta alkoi uuden siemenen kyntö, se kun oli tässä pitemmän aikaa pitänyt semmoisia rämppäkesiä; mutta kyllä nyt kerittiin aumaankin asetella. Olisi vaikka passannut Sukslevässäkin uutisella siementää, mutta sillä oli Tuavetilla siemenet varattuna viimevuotisesta. Tosin oli pitänyt ostoviljaa käyttää lisänä, sillä eipä tahtonut näissä Markkulan kivikkopeltoisissa taloissa omasta takaa vielä riittää vuoden ympäriinsä, mutta siemen sentään aina varattiin.

Ruistalkoohan se toki pidettiin elokuussa joka talossa ja potattitalkoo sitten syyskuussa, ja joskus kun sattui korjuun kanssa kiirettä pakkaamaan, vähän muitakin viljoja talkoolla talteen otettiin. Siinä on tässä talkoossa sellaista yhteistyön ja toisensa auttamisen henkeä. Vuoron perään käydään seutukunnan taloista toisissaan, niin jotta niitä riittää talkoita joka päiväksi rukiinleikkuunkin aikana. Se sujuukin talkootyö eri vauhdilla, kun siinä vähän niinkuin kilvoitellaan, jotta kuka se on oikein parempi toistaan.

Ja onhan niitä aina talkoossa muitakin viehätyksiä. Kas kun se ei tämä savolainen, jonka talot harvoin ovat yhdessä rysmässä niinkuin niitten rintamaalaisten, usein pitempiin aikoihin pääse naapurinsa pakeille, ja kertyyhän sitä toki hänellekin asioita kielen alle, kertyy niinkin. No, siinä kun on talkoossa koolla koko seutukunnan väki, niin passaa naisväenkin säklättää ne säklätyksensä ja vapautua siitä tunnonvaivasta, jotta kun ei ole kunnon puhetoveria; sillä mitäpä tuota lie juuri juttelemisia näitten oman talon asukkaitten kanssa, jotka aina tuossa silmän alla käpsäkehtivät. Ja niinpä ne vaan ukon-kantturatkin alkavat käydä harvapuheisiksi jorauksiksi, jos aina kotijoukkojen parissa mököttävät, jottet kuvalle sanaa suusta saa muuta kuin hiilikoukun kanssa haravoimalla. Mutta annas kun pääsevät talkooseen, niin kyllä kieli liplattaa. No, mikäpä on liplattaessakaan, kun siellä vertaisiansa löytävät ja saavat sitten vatvata ja justeerata kaiken maailman asiat. Ihan ovat, vaivattavat, kuin pahoja akkoja silloin. Se on niinkuin kihupyhä tämä talkoo, mutta kun se on kokonaan maallista menoa, niin sillä on vielä retevämpi luonne kuin kirkkokihauksilla.

Niin, ja entäs sitten nuoret, nehän ne toisiaan tarvitsevat. Kyllähän sitä joutilaampina aikoina osataan järjestellä tansseja ja muita hyppijäisiä, mutta järjestäpä heitä kesällä, kun on kiire työn touhu. Sitä ei silloin vanhemman väen taholta katsella hyvillä silmillä nuorten riekkujaisia. Hypelkööt palvelusihmiset sitten riiviikon aikana, sanovat talon isäntäväet, kun on oma aikansa, nyt pitää tupen heilua ja omat pidetään muuten kurissa. Onhan näitä sitäpaitsi talkoita tästäpuolin melkein joka päivä, jotta tottapa nuo niissä tulevat hoidetuiksi asiat työnteon ohella, ja mikäpäs sen somempaa.

Tuntuupa niille verestyneenkin yhtä ja toista nuorille. Nämä ovatkin ensimmäiset talkoot tänä vuonna. Sukslevän Tuavetti pääsi etunenään. Siitäkin sen näkee, jotta se on kokoomassa pitäjän ökymiehen asemaan. Tähän asti ne ovat useimmiten tuolla Pölökissä, kun niillä ovat pellot päivärinteellä, ehättäneet ensimmäisiksi, mutta eipä tuo töydännyt pölökkiläinenkään nyt, vaan antoi suksleväläiselle tilaa. Niin, tuntuu olevan kiireitä kerrottavia, nuorilla, koskapa sellainen sohina ja kohina kuuluu niitten parvesta. Siellä leikkaavat tyttönsä ja poikansa kilpaa. Tässä työssä se rivakka naiseläjäkin pysyy miehisen miehen rinnalla, melkein on toisinaan pääsevämpikin käsistään. Vanhempi naisväki on sitelemässä, ja ukoista useimmat kuhilaita pystyttelevät.

— Siinä se o' ja pyssyy, eikä taekoja tarvita,— sanoo harvapuheinen Herkko Tissarinen, kun ensimmäiselle kuhilaalle hatun päähän panee,— höystykööv vuan Sukslevän Tuavetin pelto!

Niin, niin, taikojapa taikoja. Niistä alettiin päästä jo Markkulan pitäjässä. Taisi olla se Aitto-ukko viimeinen suurempi taikoja, sillähän nuo olivat omat metkunsa joka asialle. Nyt on kaiketi siltäkin luonto mennyt, kun käräjiin joutui, rapsut sai sen päiväiset ja kelmiksi tuomittiin. Istunuthan tuo on sen istumisensa ja nyt vaarinpäivillä kotonaan kököttelee, mutta eipä ehkä ukko lähde enää hautaan kuolleen päänahkaa nylkemään, niinkuin teki vielä tässä vuosi muuvahta takaperin, josta se sitten kunnia meni ja linna peri. Tapahtuuhan sitä vielä nytkin, jotta jotkut akan-höpäköt toisten navettoihin työntäytyvät elukoitten nahkasta lämpäreitä leikkelemään, mutta-lähtö tulee taikojen tekijöille, jos talonväki vaan sattuu huomaamaan, ja kuuluvathan nuo käräjiinkin moniaita saaneen. Se aletaan nyt jo jokseenkin yleisesti katsoa ilkeydeksi taikojen teko, mokoma, vaikka toisethan noita vielä pelkäävätkin, mukamas. Tolomulan vanha emäntäkään ei kuulemma saa yön lepoa eikä päivän rauhaa, kun niin kammoaa taikojen voimaa, mutta sehän tuo muutenkin on vielä niin vanhansorttinen ihminen, ja taitaisi itsekin taikoa, jos rohkeutta riittäisi. Tämä Hirvijärven ranta ja koko muukin läheinen puolikunta on kuitenkin vapaa sellaisista höpsötyksistä.

Eikä siinä Sukslevänkään leikkuupellolla tarvittu muita taikoja kuin riskiä ja rivakkaa liikkumista, niin kyllä katkesi kaunis vilja. Ja sitähän oli, sitä työn iloa, varsinkin kun näin toisen askareissa liehuttiin. Mikä siinä lie, jotta toiselle se työ, ilmainenkin, maistaa paremmin kuin kotona? No, onhan ne syömiset ja juomisetkin vähän niinkuin valinnan perästä, ja nuorella väellä on ainakin sitten illalla tiedossa pieni tanssin rivaus kaiken vaivannäön päälle.

Ne nuorten asiat, nehän ne kehittyvät näissä talkoissa hyvää hytyä. Millä kannalla nuo lienevät sitten heinäripin jälkeen olleet esimerkiksi tämän Sukslevän tyttären Emman ja Luvellahen Alapetti-pojan välit, sitä nyt on sivullisen vaikeata ihan rikulleen sanoa, mutta jos niihin oli silloin jäänyt jotain keskentekoista, niin kyllä ne nyt tänä talkoopäivänä pääsevät semmoiseen reilaan, jotta ei muuta kuin lumpsauta kansi kiinni kuin voivakkaseen. Sen näkee selvästi kummankin naamasta. Katsohan nyt esimerkiksi tätä Emmaa: vaikka häntä lujastikin leikkaisi ja miesten rinnalla riehkaseisi, niin ei se paljaan työn väri ole ihan tuollainen. Sen poskilla kun välistä leiskahtaa niinkuin revontulet! Se on jo muuta leiskutusta, eikä tämän työn aiheuttamaa. Se lähtee sieltä sydämestä, josta ne kummalliset, mitkä he lienevät virrat ja vanat, johtavat poskiin tämmöisellä kokemattomalla ihmisellä kuin Emmakin on. Turhaa sitä on Emmankin pyyhkiä poskipäitään huivinnurkalla, ei se siitä minnekään mene se leiskotus, se lekottelee vaan, kun Alapetti on lähellä.

Mitä taas tähän Alapettiin tulee, niin mitä häntä suotta on sotkeutuvinaan toisten miesten keskusteluihin, kun ei se kuitenkaan ole mitään kuvan keskustelua, eikä hänen puheistaan kukaan saa säällistä tolkkua. Katsoisi vaan suoraan Emmaan, kun nyt jo taitaa muuten uskaltaa katsoa paremmin kuin siellä juhannuskokolla Luvellahen pohjassa, sillä hoksaahan sen jokainen, jotta sinne sen silmiä vetää, vaikka on olevinaan niinkuin muitten miesten asioissa kiinni. Joo, kyllä sen huomaa, elkää te siinä luiruilko!

Vaikeampaa taitaa ollakin saada selvää tämän Sukslevän Tolopin ja Tervaharjun Hermannin Hintriikka-tyttären välilöistä. Toloppi on semmoinen itsetykönään tuumiskelevainen turilas, harvasanainen ja ehkä -verinenkin joksaus, että se saattaa peittää kaikki metkunsa. Eikäpä tuo ole paha pärpättämään Hintriikkakaan, isäänsä on tullut tasainen ja tyyni. Niitten molempien luonnolla sitä jo osaa peittääkin, jos oikein koko tahtonsa yhteen kasaan kerää. Mutta jonkin verran silmän vilkettä näytään pidettävän näittenkin kahden välillä, kyllä sen aina vanhempi ja kokeneempi honaisee, kun vaan osaa katseensa järjestää oikealla ajalla ja oikeaan paikkaan.

Niin — ja muista nuorista puhumattakaan. Totta kaiketi niitä parin alkuja aina on näin talkoissa, missäs sitten?

Siinä jo puolishollilla katsellaan sitä uutta konetta ja pannaanpa emäntä Justiina näyttämään, jotta mitenkä se tämä rukki niinkuin hyrrää. Osaisihan se Emmakin, mutta ujoilee, kait tuon Alapetin tähden. Mutta Justiina ei ujoile. Se oli aika tormasija jo tyttönäkin ollessaan, ja on pitänyt ollakin, ei se muuten olisi uskaltanut silloiselle Suksleväp Tuakolle mennä. Ja arvollinen puolisopa tuosta on tullut, ja sovussa ovat eläneet, ei ole tarvinnut katua kummankaan. Kun siinä nyt tämä Justiina ottaa nuoremman pojan paidan ja sähäyttää sivukappaleet yhteen, niin se ei ole muuta kuin yksi punainen pyöräys, ja ihmettelyn humina käy läpi koko joukon. Se on nyt taattu tällä kulmalla tämän ompelukoneen tulevaisuus, sitä ei tarvitse epäilläkään.

On jo jokseenkin myterää illalla, kun talkooväki kolmesta pitkästä pöydästä nousee ja tuvassa raivataan tilaa tanssihaluisille. Talkooillalliseksi oli tapettu lihava pässi, ja siihenpä sen lihat nyt menivät leikkuuväelle keitettyyn tappaissoppaan, ja verestä oli pyöritelty muhevat myvyt keittoon. Mutta välipä tällä yhdellä lampaalla, ovatpa rukiitkin kuhilaalla, ja Sukslevän tuvassa käy nyt tanssi. Nämä olivat viinattomat talkoot, sillä ei ole Tuavetti Tarvainen akoituttuaan niitä aineita kotiinsa tuonut. Niin oli silloin topannut kuin naulaan.

Mutta ketäs siellä aitan takana notkulaudalla istuu? Kaksi heitä niinkuin olisi, minkä tältä hämärältä erottaa. Ja lähekkäinpä ne istuvatkin, ei siihen sovi myteräkään väliin. Ja mitenkähän on, eikös ne ole tyttö ja poika, ja eikös vaan tuon pojan käsi ole koomin kuin tytön vyötäreillä? On, onpahan se. Kas kun ei näitä ole tanssituttanutkaan! Mitenkähän niitten asiat ovat? Kauanpa ne katsovat toisiinsa, mitähän nuo näkevät? Tuolta hollilta tuota nyt nähnee myterässä elokuun myöhäisessä illassakin. Mahtavatkohan ne oikein haasteitakin keskenään?

— Kyllä käet tätä sittä jo suap pittee varmana asijana, vae mittee sinä sanot, Emma? — kysyy se poika hiljaa.

Ahaa, se onkin tämä Sukslevän Emma, so-soo, no sitten ei ole vaikeata arvata, kuka se toinen on siinä vierellä. Vai nämä ne ovat tänne tulleet tanssituvasta omille teilleen! Jaha, eipä sitten taida olla kaukana kuuliaiset. Mutta mitähän se tyttö nyt tuohon kysymykseen vastaa?

— Mittee sinä sitä kysyt, Alapetti, tiijäthän sinä, jotta sinustaham minä tykkeen, ja oun aenai tykännä, pienestä pittäen, ihan siitä ast ku' ensimäisen kerran kävil Luvellahen kokolla. Aena minä vuan oun sinuva muistanna, vaikka sin' et ou itestäsj antanna väljliin kuulta pitkiin aekoin…

Hyvänen aika, onpas sillä tytöllä puhetta nyt! Ei oikein uskoisi Sukslevän Emmaksi, joka toisinaan on vielä niin ujoinen, mutta kun pääsee tänne hämärään, niin jopas on sanomista.

Sitten sieltä ei kuulukaan mitään, mutta samassa asennossa taitaisivat istua vaikka aamuun asti ja sivuitse siitäkin, jollei sattuisi tanssin väliä ja muitakin tulisi pihalle. Mutta ei niitä kukaan osaa täältä etsiä, ja kullakin on omia asioitaan setvittävinä, niin jotta kyllä ne täällä aitan takana saavat rauhassa olla. Parhaan paikan ovat valinneetkin.

Tanssi alkaa jälleen, mutta sitten näitten välillä täällä alkaa ikäänkuin taistelu. Antaahan olla, ovatkohan nämä suuttuneet jostain? Mikäs niille nyt tuli?

So, käviköhän tälle tytölle pahastikin? Mitenkäs ne noin rupeavat leikkimään kovakouraisesti, jotta toiselle tulee vahinko?

No nyt? Mitäs tämä nyt on? Eikös se tuo tyttö juokse sen pojan kaulaan ihan solkenaan, ja oikein näyttää hyppäävän ja painavan huulensa toisen huulia vastaan? No, nyt se ei enää muista siitä irrotakaan. Aijai, jos sattuisi joku tulemaan. Onko tämä nyt soveliasta? Kyllä tännekin saattaa joku osata.

No niin, siinä se nyt oli! Se on taas kiinni! Hyvät ihmiset, mitä tämä nyt tämmöinen…

VIII.

No niin, se nyt oli sitten kesäkin taas menneilleen. Kauankopa tuo kestäneekään täällä pohjoisessa: parahiksi ennättää koreimmat pyhävaatteensa päälleen pukea, kun jo ei muuta kuin ala riisua niitä pois. Se on tämä pohjolan kesä niinkuin kiireimmittäin joissakin pidoissa kävijä, istuutuu pöydän päähän ja syö juhla-atrian, ja sitten sille tulee kiire kuin mustalaiselle. Mutta nätin näköinen se on siinä istuessaan, oikein hemaiseva kuin juuri naiseksi noussut kaunismuotoinen tyttö.

Nyt pudotteli jo se neiti hiljakseen korujaan yltään. Oltiin syyskuussa. Annappahan tästä vielä muutaman viikon vierähtää, niin jo on ihan alushameisillaan, ja sitten se alkaa panna päälleen paksuja talvitamineitaan.

Siihenpä se sitten suvitoukojen valmistumiseen mennessä oli kypsynyt se Emman ja Alapetinkin asia sellaiseen asteeseen, että passasi saattaa se vanhempienkin tietoon. Alapetin puhemies, Särkän Israjel Huatainen, oli käynyt Sukslevässä kysymässä, jotta kävisikö se niinkuin päinsä. Ka mikäpähän siinä! Eihän Sukslevässä ollut mitään Alapettia vastaan, rivakka nuorimieshän se on Luvellahen poika, ja kyllähän tässä on nähty, jotta onhan niillä jotain kotkotusta keskenään, tällä Emmalla ja sillä Alapetillä, ja sehän siitä ruukkaa tulla. Oli vaan kysynyt Sukslevän isäntä, että milloinka sitä sitten vihkaistaisiin, jolloin puhemies oli tiennyt kertoa Luvellahessa oltavan sitä mieltä, että taitaa jäädä ensi vuoden nimiin, saattaa näet tammimarkkinain jälkeen olla sopivinta aikaa sellaisiin hommiin. Samapahan se näitten suksleväläisten puolesta, eihän noilla tainnut, nuorilla, niin hengenhätää olla yhteenmenon kanssa. Sillä laillahan se sitten sovittiin oiki neuvotteluin, jotta kohta uudelta vuodelta pannaan kuulutuksiin, ja sitten tammimarkkinain perästä juohetaan morsian hyvällä rekikelillä uuteen kotiinsa.

Se asia oli mennyt sellaiseen päätökseen. Sitten oli siinä se kansakoulukin alkanut elokuun loppupuolella, ja Sukslevän Rieti käydä junttasi reppu selässä joka päivä noin yhdeksän kilometrin matkan edestakaisin kirkolla. Olihan se isäntä Tuavetti vähin pelännyt alussa, jotta tuleekohan tästä pojasta koulunkäyjää, kun se oli sen rihlan saatuaan kaikki vapaa-aikansa metsässä käydä tuojannut ja näytti vaan elävänkin niissä metsäläismeiningeissään, mutta mielelläänhän tuo tuolla kävi, ja lukea porottikin iltaisin kuin paras pappi. Leikillään oli isä jo huomauttanutkin, että taidat lukeakin papiksi nyt yhtäpäätä vauhtiin päästyäsi, johon Rieti oli vastannut oikein vakavissaan, jotta ei tässä papiksi, eikä muuksi, en minä eriä tästä Sukslevästä, jos vaan saan tässä olla, mutta kansakoulun minä käyn lävitse, vaikka mikä tulisi. Niin se oli poika jo alusta pitäen selvällä tolalla sen lukuhommansa kanssa.

Ja koululakienhan se oli oikeastaan tämä Toloppikin„ Se oli jo kohta heinänteon perästä mennyt opettajan pakeille, ja siitä se oli alkanut. Iltaisin se siellä kävi koululla opettajan luona pari kertaa viikossa, niin ettei se kulkeminen sille raskasta ollut, vaan luettavan näkyy kovasti. No, onpahan tuo tuohon jo ennestään tottunut, vanha postilla-mies. Taitavat olla vielä tavallista mieluisammatkin ne kulkemiset, kun Tervaharjun Hintriikkakin järven toiselta puolelta on samassa matkassa; kuuluu sekin meinaavan yksityisoppilaana kansakoulun tutkinnon suorittaa. On niitä sillä opettajalla kuulemma muitakin yli-ikäisiä iltaoppilaina, mutta niinpä tuo oli sanonut tälle Sukslevän Tuavetille kirkolla tavatessaan, että hän nyt jo puolisentoista kuukautisen kurssin jälkeen huomaa, jotteivät toiset pysy Hintriikan ja tämän Tolopin matkassa, vaan täytyy ne erottaa omaan sakiinsä. Jos vaan tätä menoa piisaa, ja miksipähän ei piisaisi, niin eivät kuulu nämä kaksi paljon ennättävän vanheta, kun kansakoulun kurssi on suoritettu. No, suorittakoon Toloppikin, kun ei näy se luku töitäkään haittaavan, ja onpahan sitä tästäpuolin puhdetta sen tuhrata pienen öljytuikun ääressä.

Sillä kantilla ne nyt olivat Sukslevän talon nuorempien pereen jäsenten asiat. Nyt oli edessä potatin nosto ja nauriin listiminen, jotka olivat suoritettavat ennen Mikkeliä. Syyskynnöt niinikään vaativat miehensä. Siitä nyt ei ollut nuoremmasta pojasta paljon apua, kun sen aika meni niissä kouluhommissa, mutta toiset miehet olivat ahkerassa touhussa, ja niin ne vaan asiat kulkivat tavallista kulkuaan. Sitten alkoi loppusyksyllä ojankaivu, sillä vakaasti aikoi Tuavetti pysyä sanassaan, jotta rantaniitty tänä syksynä ojitetaan, ja pannaan siten alku uusaikaiselle viljelykselle, siinä nyt ei auta kerrassaan mikään.

Ne nyt olivat niitä sisäisiä puuhia, omassa talossa tapahtuvia. Mutta olipa tässä muutakin ja tärkeämpää tulossa. Kirkossa oli hiljan kuuluutettu, että kupernyöri itse omassa korkeassa persoonassaan tulee Markkulan pitäjään ja pitää kokouksen kunnantuvalla. Se nyt jo kyllä aikaisemminkin tiettiin, että se tästä kautta kulkee, mutta ei luultu sen Markkulaan pysähtyvän, vaan ajavan suoraan Pielavedelle, jossa mitä he erikoisia asioita käsiteltävänä. Mutta nyt kuuluikin tulevan Markkulan kunnantuvalle; osoittaa sillä tavoin huomiotaan tälle kivisellekin pitäjälle. Se on jo tapaus se. Ja nyt se on niinkuin huomenna se tulopäivä. Tuntuupa ihan Taavit Tarvainenkin olevan tavallista juhlallisemmalla mielellä. Ei tahdo olla paljon töistäkään, ja ihan on kuin ei saisi sijojaan missään, kävelee vaan ja käännähtelee, ja on jo tainnut ainakin kolmeen kertaan kiertää talonsa ja käydä katsomassa sitä punaista porttiakin.

Vallanhan tämä Tuavetti on niinkuin kupernyöri tulisi hänen taloonsa eikä kunnantuvalle. Pyhävaatteetkin on jo aikaisin iltapäivällä haettu aitasta ja odottelevat tuvan sängyn päällä, jotta mikähän tästä oikein tulee, kun niin näyttää olevan tärkeätä kaikki nyt talossa ja isäntäkin on niin levoton kuin olisi vähintään vihille menossa. Eikähän nyt ole edes pyhä eikä mikään, jotta mitähän varten meidät, pyhävaatteet, on tähän hilattu aitan orrelta? No, tottapa tästä tulee meno jonnekin, milloin hän sitten tulenee?

Olipa se ankara yö Taavit Tarvaiselle. Eihän tuota ennen muuta ole tarvinnut, kuin kääntyä oikealle kylelleen ja jättää Justiina leveän selkänsä taakse, niin siinä häntä on kohta päässyt unen päästä kiinni. Mutta nyt on niinkuin kirppuja olisi paita täynnä ja ne pistelisivät ja näykkisivät. Jos ennen on kirppukin joskus paitaan eksynyt, niin kerran on kädellään hosaissut, eikä sen kummempaa, vaan nythän nuo eivät sitäkään tottele, ei vaikka kyhnäisi kylkeään ja koko ruumistaan hieroisi. Jos he sitten lienevätkään kirppuja, vaiko muuten kutijanee ruumis, mitä kutijanee. Ihan panee piehtaroimaan Tuavetin, ikämiehen. Justiina on jo välillä vaipunut uneen, mutta herää toisen ruumiin hytkytykseen ja kuuluu ääntävän, jotta mikä riesa siihen tuohon ukkoon on mennyt, kun kyhnyttelee itseään kuin olisi syyhy selässä. Tuavetti koettaa olla yhdessä kohdin ja yrittelee houkutella unta luokseen, vaan se ei onnistu. Hikikin tulee siinä, ja yhä vaan tuntuvat ne kirpunpistokset.

Lienee jo hyvinkin myöhäistä, kun Tuavetti vihdoin vaipuu jonkinlaiseen horrokseen. Ja sitten hänet ottaa kuin tuuliaispää koetellakseen ja viepi jonnekin, minne vienee, hyvin ylös. Siellä on Justiina alhaalla, ja Tuavetti on kuulevinaan hänen huutonsa, jotta uneutit ottaa evästä, jos kauankin viipynet sillä reissullasi, ja minulla kun olisi ollut jo voita vakkasessa, leivät varattuina ja piimälasku täytettynä. Mutta Tuavetti huitasee vaan kädellään ja lentää, lentää… Sitten hän yht'äkkiä joutuu suureen ja koreasti kirjailtuun saliin, jossa viheriäverkaisen pöydän takana istuu iso punakkakasvoinen miehen-rojaus, niinkuin tämä kupernyöri Aminohvi, jonka Tuavetti on kerran nähnyt; mutta sillä on siivet selässä kuin enkelillä. Ja se Aminohvin näköinen enkeli kysyy Tuavetilta, jotta oletkos sinä se Taavit Tarvainen Markkulan pitäjästä, Sukslevän talosta. Tuavetti kumartaa niin syvään kuin suinkin kuontuu, ja vastaa, että juu, herra Kupernyöri, kyllä minä olen Taavit Tarvainen. — No, onkos siinä perää, että sinä olet istuttanut muikkukannan Hirvijärveen, ja onkos sinulla punaiseksi maalattu portti? — Kyllä siinä on perää, korkea-arvoinen herra Kupernyöri, on siinä. — Mutta minulle on kerrottu, että muikut eivät ole siinneet Hirvijärvessä, onko se totta? — Sitä minä en niin vissiin tiedä, vaan kyllä niitten pitäisi ilmaantua, jos eivät ne ahvenet vaan ole syöneet niitä muikkuja. — Jaa, jaa, Taavit Tarvainen, kun sinulla on punainen portti, niin se osoittaa, että sinä olet edistystä rakastava mies; mutta sinun pitää uudelleen tuoda muikkuja Hirvijärveen, sillä Hirvijärven ympäristön kansa syöpi mielellään muikkukalaa…

Tuavetti muisti hyvin aamulla tämän unensa ja ihmetteli, jotta mitähän se merkitsi, ja olikohan se enkeli itse tämä Kupernyöri Aminohvi. Kyllä se oli vaan sen näköinen, ja kun se puhui niistä muikuista. Taitaa olla tämä viittaus siihen, että uudestaan, uudestaan on istutettava muikkua Hirvijärveen, ei tainnut juurtua siitä ensimmäisestä kerrasta, kun ne ahvenet… Ja ehkä se oli vaan vahingoksi, kun pantiin se silkkihuivi sinne pohjalle. Mutta kun se Lemetti-vainaa oli aina niitten taikojensa kanssa… Mutta pitänee tästä ilman taikoja yrittää, koska Uni-Huppiaskin tuommoisia alkaa näytellä.

Olipa sinne kokoontunutkin ukkoja kunnantuvalle, oli totta toisen kerran. Ja ukkoja vaan. Ei vilahtanutkaan siellä hametta, paitsi minkä lie vanha Korhos-vainaan Hanna, joka oli tässä kunnantuvalla; vähän kuin vahdin tapaisena, joskus ohi kulkea lytystänyt. Ne olivat nyt ne kuvernöörin käräjät tänä päivänä tässä Markkulan pitäjässä. Oli tapahtunut sellainen kunnia näille puukirkon miehille, että itse maanvaari oli luvannut tulla ja oikein, asiata tehden kysellä markkulaisilta, jotta onko niinkuin mitä valittamista maan ja läänin hallintoon nähden. Eipä silti eikä sen tautta, että tämä Markkula olisi mikään syrjäpitäjä ollut, jopahan vielä: siinähän se kökötti ihan maanvaarin pääkaupungin, maaseurakunnan kanssa rajakkain, mutta muuten nuo eivät Kupernyörit kehdanne tulla tähän köyhään pitäjään, joka vielä kuului olevan mukamas takapajulla. Mutta nyt se oli lähtenyt Aminohvi ajamaan sillä mielellä, jotta poikkeaa häntä Markkulankin kunnantuvalla ukkojen turinaa kuulemassa, jos on mitä turisemista.

Puhtaina kiilsivät kunnantuvan seinät ja lattiat, niin jotta melkein kuvaisensa näki, kun läheUe tuli, ja katajaranssit kiertelivät seiniä. Kelpasi siihen tupaan tulla isonkin herran, ja olihan se toki herra, kupernyöri, mistäpä noita vielä suurempia. Ukot katselivat ihmeissään tupaa. Eivätpä oHeet monet nähneetkään sitä näin juhla-asussaan. Tottumuksesta pistettiin piippuun, mutta Ilopuron Apneeri, kunnallislautakunnan esimies, äsähti kohta, jotta pellolle polttamaan, ei saa savustaa juhlahuoneen seiniä. Aivan niin, oikeassa oli ilopurolainen, järjestys ja siisteys se on oleva silloin, kun maanvaari tulee.

— Vieläköön tuoll' on se vanaha kivalterj Niskanem matkassaan? — kysyi
Sukslevän Tuavetti miesrysmässä.

— Mitenkäs sittä, — vastasi kaikkitietävä ilopurolainen, — seon palavellu jo monta muavvuaria, Niskanen, ja kova ukkohan s'oon. Seon suanna jo renikat ja muut lätkät uskollisesta palveluksesta, ja niinpä tuo kuul’ olovan tämännii Aminohvin toenen käsj.

— Taetaa se Niskanen tietee näestä leäni' asijoista yhtä paljon kunj ite muavvuarjrii… — tuumi Kolomkannan Karhunen, joka myöskin oli tullut katsomaan »sitä ihteesä».

— Minkä taatta s'ei tiijä, ja sille passoo vuam puhuva asijastaa', jos ei niinku' itellee' ilikiis. Kyllä se Niskanen sittä hoastaa sopivassa tillaesuuvessa. Paljo neon silläe tavalla asijoetaa toemitelleet. Seon neät kivalterj kupernyöril lähheisim mies oekeestaa, selitti kuntakokouksen puheenjohtaja Kaspo Hyvönen, toinen kunnan pylväitä ilopurolaisen ohella.

— Vae on se kivalterj Niskanen niim mahtava mies. No, elähäm mitä, — päivitteli Karhunen.

Seistiin pihanmaalla rykelmissä ja odoteltiin. Keskustelu kierteli nyt pääasiallisesti tässä kivalterissa ja sen mahtavuudessa. Tiedettiin, että se oli palvellut jo neljättäkymmentä vuotta, ja joku oli kuullut kaupungissa kerrottavan, että tämäkin Aminohvi oli sanonut, kun Niskanen oli meinannut jo kerran erota ja ruveta pernitsuonille, jotta jos kivalteri vaan jättää virkansa, niin kyllä se on silloin hänenkin lähdettävä, sillä ei hän yksinään jaksa hallita täilaista suurta ja paljotöistä lääniä.

— On se, — selitti jokin toinen, tietävämpi, — on se semmojnem mies, vaekka se vuan kuskpukilla istuu, mutta eipähän tulis Aminohvikaa toemeen iliman sitä.

Kivalteri Niskasen arvo kohosi niittenkin silmissä, jotka ennen olivat luulleet häntä vaan tavalliseksi kuskiksi, nyt suunnattomasti. Häntä ruvettiin odottamaan melkein samanlaisena uteliaisuudella kuin itseään maanvaaria.

Ilopuron Apneeri, kunnanmies, kierteli siinä miessakissa ja koetti tolkuttaa, jotta kukaan ei saa mennä sisälle ennen kuin kuvernööri on astunut pitkän pöydän taakse, ja sitäpaitsi on kaikkien tässä pihanmaalla muodostettava seUainen kunniakuja, jota myöten maanvaari astuu ovelle, ja jokaisen on otettava hattu käteensä ja kumarrettava syvään.

— Minkäänlaenen seon se kunnijan kuja? — tiedusteli Kolomkannan
Karhunen, ja toisetkin äijät katsoivat kysyvinä ilopurolaiseen.

— No s'oon semmojnej, jotta työ asetutta seisomaan kahteer rivviiv vastakkae', ja kupemyörj sittä kulukoo siitä välistä, — selitti Apneeri-ukko. — Ja muistoote, jotta kellää ei sua olla piippuva leuvassa, ja rassatkoo nokkanno kansa, ettei kukkaa sittä muavvuari eissä räkkeesä pärski. Eikä kokkoushuoneessakkaa sua muut polttoo tupakkoo ku ite kupernyörj ja vallesmanni. Niij jotta kärryyttäkköö nyt minkä kärryytättä!

— Veitään nyt, nuapurit, keohkommo täätee, kuka sen tietää, mitem pitkä tupakator ruppeema siitä tulloo, — huomautti joku joukosta.

Sitten tuntui ilopurolaisella vielä olevan jotain sydämellään. Hän julisti:

— Sittä ov vielä yks tärkee asija, jotta ei pijä kaekkiim puhuva Kupernyörille, vua' antakoo minuj ja Hyvös-Kaspon huastoo. Ei myökäär ruveta muuta löpöttämmää' kum minkä se kyssyy.

Tämä ei näyttänyt kaikkia miellyttävän. Taisivat jotkut tuumia, jotta se on sopimatonta komentelemista, ja Kolopuksen ukon-käppyrä, se vanha Jahvetti, pani vastalauseensa:

— Vuan suattasjhan sitä olla jottae syvämmellää' muillae kun sulla ja Kaspojlla, semminnii kun tämä on niih harvinaenev vieras ja vielä koko leänim peämies…

Hän olisi vieläkin jatkanut, mutta Sukslevän Tuavetti suhahti hänelle hiljaa, jotta:

Jahvetti vaikeni ja jäi mietteisiinsä. Hänellä näkyi todellakin olevan jotain sydämellään, ehkä jokin ankara kysymys, johon pitäisi saada vastaus itseltään läänin päämieheltä.

Sitten siinä odottaa hökötettiin. Eikä kauan kulunutkaan, kun kirkkomäeltä tapulin takaa ilmestyivät kahden hevosen vetämät vaunut. Aluksi näkyivät vaan hevoset, yhdennäköiset kuin Savollahen kaksoistyttäret, ja niitten karva kiilsi jo kaukaa kuin silkki. Sitten erotti korkealta kuskipukilta mustaan kauhtanaan puetun miehen, jolla oli korkea töyhtöhattu.

— Jos tuassa vielä suanoom puhuva, niim minä en malttasj olla sanomata, jotta ihan on tuo mies tuossa kuskpukilla niinkuin meijär rovast messukaahtanassaa. Liekköön se tuo se ite? — haasteli Kolopuksen ukko Jahvetti puoliääneen Sukslevän Tuavetille.

— Ei seou, — vastasi puhuteltu niinikään puoliääneen, — seon se kivalterj.

Kun vaunut ajoivat portista kunnantalon pihanmaalle, havaittiin, jotta siellä perässä istui vielä koreampi herra. Sillä oli oikein sotaherran puku, ja rinnalla roikkui ristiä ja tähteä jos minkälaista. Vallesmanni näytti sen vierellä ihan tavalliselta mieheltä. Iso äijän-jysky se olikin, ja kun se nousi vaunuista, huomasivat ukot sen kummassakin housunlahkeessa leveän punaisen viirun. Ja sen palttoossakin, jota vallesmanni kantoi, oli punainen vuori.

Kolopuksen ukko Jahvetti ei taaskaan malttanut olla huomauttamatta vieressään seisovalle Sukslevän Tuavetille:

— Onkoon se tuo punajnen sem muavvuarin arvomerkki, vai liekkö tuo muutem palttoov vuorjrii laetettu noaman kansa sammaav värjrii?

Tuavetti ei ennättänyt vastata, sillä nyt oli kunniakuja muodostettava ja hatut otettava päästä. Se menikin ihan puhtaasti muuten, paitsi Kolomkannan Karhunen niisti nenäänsä Kupernyörin ohitse kulkiessa.

— Päevee, päevee! — vastasivat miehet, ja Kolopuksen Jahvetin kielellä pyöri kysymys, jotta »mittee sitä vuan kuuluu», mutta hän muisti viimeisessä nipukassa puhumiskiellon ja salpasi kysymyksensä hampaitten taakse. Sillä tavalla sujui se vastaanotto kompastuksitta.

Maanvaari asettui pitkän pöydän taakse vallesmanni vierelleen, ja ukot painuivat perässä pirttiin. Lähimmäksi kiehittelivät itsensä ilopurolainen poikineen, joka jo sekin sortteerasi näissä kunnan asioissa, Hyvös-Kaspo, ja jotkut muut, joita kupernyöri tervehti kädestä pitäen. Kauempana istuville ukoille nyökytteli vielä kertaalleen päätään. Sitten se pani tuleen ison sikarin. Ukkoja syletti, olisi vaatinut kessua tämä suurustinki. Mutta eipä se ilopurolainen ollut kieltänyt sylkemästä; mikäpähän tässä, rojautellaan näitä pitkiä sylkiä vaan ja odotellaan.

Ensin oli Kupernyörillä vallesmannin kanssa pitkänpuoleinen keskustelu. Taisivat venskata, koska eivät ukot ymmärtäneet siitä mitään. Sitten nousi vallesmanni ylös ja sanoi:

— Herra kuvernööri haluaisi tietää, mitenkä on kansan yleisen valistustason laita pitäjässämme, onko tänne perustettu kansakouluja ja onko niissä oppilaita.

Kaspo Hyvönen pyysi alamaisimmasti vastata, jotta kyllä täällä on tänä syksynä avattu kirkonkylässä kansakoulu ja siinä on lähemmä kolmekymmentä oppilasta. Harrastusta kansakouluasialle näyttää olevan pitäjäläisten keskuudessa, ja mikäli on kuultu, aiotaan tulevana syksynä avata vielä ainakin kaksi kansakoulua paikkakunnilla, jotka ovat kirkonkylästä kaukana, ja niin ollen lasten kouluttaminen täällä kävisi vaikeaksi.

On sillä tuolla Kaspolla hyvä ulosanti, ihmettelivät ukot itsekseen, ei se suotta näissä kunnan hommissakaan ole joutunut etualalle. Kyllä sitä jo tuommoisella roplotuksella tohtii päästä vaikka hyväksikin virkamieheksi.

Ilopurolainenkaan ei tietysti tahtonut olla miestä huonompi, vaan puhua rompotti sekin pitkän roklamentin niistä kansakouluasioista. Kuulosti jo ilopurolaisen puheesta siltä, jottei tässä pitäjässä parin vuoden perästä enää olekaan muuta kuin kansakouluja.

Sitten pyysi taas Ilopuron Apneeri puheenvuoron ja selitti, että tämä kunta on siksi suuri ja asukaslukukin on niin huomattavasti kohonnut, että sen olisi saatava oma kunnanlääkäri. Naapurikunnissa alkaa jo olla sellaiset, mutta tämä Markkulan pitäjä on vielä siinä suhteessa lapsipuolen asemassa. Asia tulee seuraavassa kuntakokouksessa esille, mutta sitä ennen olisi hyvä saada herra kuveryörin suostumus ja puoltolause, jotta sitten sinaatissa varmasti läpäiseisi.

Ukkojen keskuudessa herätti tämä kysymys paljon enemmän mielenkiintoa kuin kansakouluasia. Tässäkin pitäjässä oli vielä hiljan luotettu yksinomaan verenseisottajiin ja kipeenkatsojiin, ja jos ei niistä apua ollut, eikä sauna ja suolaviinakaan tepsinyt, niin oli tauti kuolemaksi. Mutta viime aikoina olivat jotkut vieneet potilaitaan kaupunkiin sairashuoneeseen, ja useimmat olivat sieltä tulleet terveinä takaisin. Tämän johdosta oli usko omiin tietäjiin ja taitajiin haprastunut, ja kun tämä kysymys herätettiin, tuntui se ukkojenkin mielestä ajan vaatimalta.

— Kyllä se saes olla oekeel lukenut kippeenkahtoja, tohtuorj, meijännii kunnassa, — äänsi Sukslevän Tuavetti muistamatta enää, että oli kielletty muita puhumasta.

— Pitäsj se olla semmojnev vähäv viisaamp kun nua meijän omat tohtuorit, ei tahoj niistä ennee olla apuva, — yhtyivät toiset.

— Mine antta pooltolause, — sanoi kupernyöri. Kirjuttaka te vaan yks' annomus, kylle mine poolta.

Kiitoksija vua, herra kupemyörj, kyllä se siitä sittä läp männöö, — kumarteli ilopurolainen.

Sitten toi se vahtimestarin virkaa pitävä Hanna Korhonen kahvia. Hannalla itsellään oli kahvitarjotin, ja mikä lie pieni tyttö kantanut leipäkoria. Tarjosivat kuvernöörille, vallesmannille ja kahdelle kunnan pösölle. Juuri siinä kahvia tuotaessa tuli sisään rovasti, Neelmanni-pappihan tuo kuului olleenkin jossain sairaan luona. Sinne asettui rovastikin Kupernyörin viereen pöydän taakse, ja Hanna tuoda höyryytti hänelle pian kahvikupposen. Samalla reissullaan kuiskasi hän ukoille:

— Tulukee työ miehet tuonne toeseUe puolelle, niin suatta siellä tätä kahvija kunnan kustannuksella.

Ukot olivat vähän äkeissään. Vai sillä lailla, jotta tässä ilopurolainen ja Hyvös-Kaspo ovat toisia parempia ja soklottelevat siellä herrojen kanssa, sillä aikaa kun tämä tavalHnen rahvas särpii sikurivetensä porstuanpohjakammarissa. Ne näkyvät olevan eri rankia nuo kaksi. Vaikka saapihan nuo yhdellä tiellään vetää tupakansavut, ja nuo ne eivät toki uskallakaan sisällä maanvaarin nenän alla. Kas, kun sentään ovat nämä kahvit järjestäneet yhteisillä varoilla muillekin kuin itselleen, onpas sen verran tuntoa kuitenkin. No, itseppähän me on heidät kunnan hallitusmiehiksi nostettu, mitäpähän tässä on murajamista.

Kahviloman jälkeen alkoi Hyvös-Kaspo puhua osuusmeijeristä, jotta mitä niinkuin herra kupernyöri ajattelisi, jos semmoinen rustinki tähän Markkulan pitäjään laitettaisiin. No, eipähän sillä mitä vastaan. Sopiihan se, laittaa vaan, kyllähän se hänen puolestaan käypi päinsä, nostaahan se sekin pitäjän taloudellista tasoa. Kyllä hän toimittaa säännöt vahvistettaviksi, kun ne vaan hänen kansliaansa lähetetään. Ja vallesmanni vielä auttaakin sääntöjen laatimisessa, ettei tule sutta. Ja taas pokkuroivat Kaspo ja ilopurolainen, ja taisi jokin sieltä kauempaakin nousta kumartamaan. Eikö liene ollut Sipukan Pekka, se pohjois-markkulainen edistyksen mies.

Tämän osuusmeijeriasian yhteydessä se sitten rupesi Kolopuksen Jahvettia niin vaivaamaan se hänen sydämellään oleva kysymys, jotta hän ei enaa jaksanut pidättää, vaan kakisti kurkkuaan, roiskaisi pitkän sylen ja otti puheenvuoron pyytämättä.

— Mitenkään seon, jos tua ilima' aikojaani mualaenen saes tiijustoo, jotta onko se saparotyörj vae mikä tuo oekeestaal lie nimeltaa, kuvan kalu, ja oesko siitä hyötyvä näem mualaestallouvessa. Jos että neät pahhoo tykkee, herra kupemaattorj, niini niinä vuan kysyjsin.

Kuvernööri kääntyi vallesmannin puoleen, sillä hän ei nähtävästi ymmärtänyt, mistä koneesta oli kysymys. Rovastin suu näkyi kääntyneen hymyyn, ja vallesmannilla oli täysi työ pidätellessä nauruaan. Saatuaan selityksen nauroi kuvernöörikin ääneensä.

— Kylle separaattor ole hyvä kone, osta sinä ukko vaan separaattor, — yritti kuvernööri vastata, minkä sai naurultaan valtaa.

Mutta Jahvetti itse oli aivan vakava. Samoin useimmat muutkin ukot. Mitähän tässä sitten muka on nauramista, selvässä asiassa; keltäs se tämä maalainen kysyy neuvoa, jollei herroilta ja ennen kaikkea läänin päämieheltä. Nyt oli Jahvetti saanut tehdyksi kysymyksensä, ja hänen mieleltään oli paino pudonnut. Tämä asia oli hänelle kaikkein tärkein koko kokouksessa, ja kun hän nyt oli kuullut Kupernyörinkin kehuvan separaattoria, niin hyväksyi hän sen täydellisesti. Mene tiedä, vaikka itsekin ostaisi.

Kaikkein viimeiseksi halusi kupernyöri tietää, minkälainen oli ollut vuodentulo. Siihen vastasivat taas pitäjän pomot, ettei ole moittimista. Isompaan aikaan ei ole ollut sellaista vuotta kasvullisuuden suhteen kuin tämä. Sen kuultuaan piti maanvaari seuraavan lopettajaispuheen:

— Teille ole hyve voosi, se ole oikke hyve. Mutta ei pide syydä kaikki, mite saa. Tule toinen hoono voosi, mite sitte ette otat. Soolatka te vaan piimä ja jooka seeniä, ja pankka vilja kassa.

Tuavetti Tarvainen kiirehti ajamaan Kupernyörin perään. Hänellä oli kärryillään Tervaharjun Herkko Tissarinen. Tuavetti oli totisella tuulella. Hän muisti viimeöisen unensa, ja hänestä tuntui, että olisi pitänyt puhua maanvaarille siitä muikun istutuksesta, mutta ei ollut tullut otetuksi suunvuoroa. Hän melkein kadehti Kolopuksen ukkoa, joka oli sanonut vaan asiansa pois poikkeen.

— Taetaahan tua ollal lupsakka mies tua kupernyörj, vaekka ei se oekee' ossoo tätä meijän kieltä, koska siltä sekkii sien- ja piimäjuttu mänj vähä sekalutta, — yritti tervaharjulainen aloittaa puhetta.

Mutta Tuavetti ei nyt ollut puhetuulella. Hänen mielessään alkoi askarrella semmoinen ajatus, jotta saahan nähdä, huomaako tuo kupernyöri edes sitä porttia. Se oli viimeinen toivo, muuten menee mahoksi koko juttu.

Kun vihdoin saavuttiin Sukslevän portille, näytti Tuavetista siltä, että kupernyöri viittilöi taloon päin ja että ne molemmat vallesmannin kanssa katsahtivat taakseenkin. Tuntui myöskin kuin olisi kuski vähän hiljentänyt vauhtia talon kohdalla.

Tervaharjulainen kahviteltiin Sukslevässä, ja Tuavetti oli hyvin puheliaalla tuulella.

IX.

Siinä se oli vaan tämä aika mennyt, niin Markkulan pitäjässä kuin muuallakin. Oli ohitse pestuupyhä, vuosipalvelijain nahkansa myyntipäivä, lokakuun ensimmäinen sunnuntai, jolloin kirkkomäellä oli väen vilskettä ja jolloin siellä tehtiin niitä kaikkein maallisimpia kauppoja: ostettiin palkollisia ensi köyristä seuraavan vuoden köyriin. Pidetty oli palkollisten riiviikkokin, tämä seitsemän päivää kestävä lomakausi, jolloin renkikin pyörähtää kantapäillään ja on itse miehiään ja piikapalvelija kulkee rannukkaisissa pyhävaatteissaan niin kauan kuin se entinen luomisen työ kesti lepopäivineen ja kaikkineen.

Ne olivat nyt takana ne palkollisten kissanpäivät, ja ankara vuotinen työ meni taas tavallista menoaan. Toiset olivat muuttaneet paikkaa, toiset jääneet entisiin taloihinsa. Sukslevässä tuota ei ollut tapahtunut muutoksia. Ja mitäpä noista muuttelemisista, piikaa vastaan ei ollut mitään muistuttamista, sehän oli rohnakka työihminen, eikä piiallakaan ollut mitään taloaan vastaan; renki kyllä oli vähän sellainen kitukasvuinen kitjake miehekseen, mutta kun sillä oli hyvä yritys eikä ollut pahan vaativa palkoilleen, niin olkoon nyt siinä, ehkäpä seuraava vuosi tekee tehtävänsä ja nallikka kasvaa vähän härövämmäksi.

Takana oli jo joulukin, talkkunat syöty ja joulukirkot käyty. Siinä joulussa sitä olikin vielä vanhan ajan tunnelmaa. Silloin pantiin talo yhtä tyhjäksi kuin heinärippipyhänäkin ja ajettiin kirkkoon monella hevosella. Ja silloin piti olla kaikki helyt mukana, aisakellot pompottamassa ja kulkuset länkien nokassa. Pitkänä jonona ajaa körötettiin ja vähin kilpailtiinkin, jotta onko tässä yksi parempi kuin toinen? No, olihan se toisinaan, ja oli olemattakin. Miten milloinkin sattui. Mutta pääasia oli se kalkatus ja kilkatus pimeässä talviaamussa. Pitäjän-peräläiset saivat lähteä jo kukonlaulun aikaan, jos mieli kuudeksi kirkkoon keritä. Ei sitä jouluaamuna yhdessäkään töllissä maattu, sen tiesi; kyllä niistä tuli tuikki ohi ajaessa, vaikkei kaikista kyetty joulukirkkoon lähtemään, kun ei ollut niitä hevosia niinkuin talollisilla. Mutta tulen tuikkeella kunnioitettiin joulua kuitenkin matalimmassakin majassa, ja koko mökin väen kasvot litistyivät ikkunaan kirkkomiesten jonon sivuitse ajaessa.

Niin, oli ohitse joulu, uupunut muistojen joukkoon uusivuosikin, lopahtanut loppiaiseen pyhäinen aika, ja nyt oli taas joukko härkäviikkoja edessä. Päivä oli jo pidentynyt muutamilla kukonaskelilla, mutta oli sitä aikaa, jona talvi tapansa näyttää, jos on näyttääkseen. Tammikuussa se panettaa turkkihousut jalkaan ja haettaa koirannahkarukkaset vinniltä, jos vielä siihen asti olisikin miten-kuten tavallisissa tamineissa tarennut.

Mutta ovatpa tammikuun lopulla Kuopion talvimarkkinat, joille kansaa kaukaisistakin pitäjistä tulvii. Mitenkäs ei sitten mentäisi Markkulasta, kun ollaan tässä ihan rajakkain? No, tuleehan sitä matkaa viitisen peninkulmaa, mutta mikäpä tämä nyt tämmöinen taival, kun se pää otetaan, jotta lähdetään.

Sitä oli tällä Sukslevän Tuavetilla vähän kuin asian-tynkääkin markkinoille: olisi vaihdettava yksi hevosista vähän nuorempaan, jos miten soveltuisi. Tuntuu tekevän tämänkin Tolopin mieli tällä kertaa kaupungissa käymään, ja sopiihan se siihen yhteen rekeen. Emma myöskin kuuluu havittelevan niitä menojaan, mutta se tuo lähtenee Alapetin matkassa; ei noita kuulemma muita olekaan menoillaan Luvellahesta. No, nehän ovat jo kuuluutuksissa, passaahan ne kahden päästää, ja sitäpaitsi samaa matkaahan tuota ajettanee ja yhteen kortteeriin kaupungissa yövyttänee.

Siinä se on lähtövalmiina Sukslevän isännän reki. Pohjalle ovat pakatut viemiset, minkä heitä lienee kertynyt vuotiset vasikan- ja lampaannahkat, ja pytyllinen voita, paljonkos sitä näin talvisydämellä säästöön saa. Ja nuorempi poika, Rieti, sehän tuo on syys- ja talvikorvan joutoaikansa rihloineen metsässä juosta nipottanut, ja nyt on sitten oravan- ja jäniksenturkkeja kimpun kumpiakin markkinamiesten mukaan tellännyt. Ne kuuluu pitävän myödä ja ostaa sitten amitsuonia metsänkävijälle. No, siinäpähän menevät, ja toimittaa se toki pitää nuoren miehen asia.

Aikaisin aamulla markkinain aatonaattona ajoi Luvellahen Alapetti Sukslevään morsiantaan hakemaan. Päivän valetessa siitä lähdettiin kahdella hevosella kaupunkia kohti, nuoret edellä ja Sukslevän ukko poikineen perästä. Sitä kun on näin kolmesti kuuluutettu, kuten Alapettikin tähän Emmaan, niin sitä tuntee itsensä jo melkein kuin akoittuneeksi ja siirtyneeksi sinne elämän vakavammalle puolelle. Tosinhan ne keskustelut vielä käyvät sellaiseen riijuuaikaiseen tyyliin, ja se tämä maalainenkin, joka ei ole tottunut liiallisiin kohteliaisuuksiin ja muihin kotkotuksiin, koettaa sentään kuuluutettua morsiantaan avitella rekeen ja siitä pois, ja vähän muutenkin osoitella, jotta sitä ei nyt vielä ihan olla siinä päässä asti. Sitten kun sitä siihen saakka tullaankin, niin se saapi eukkokin tulla toimeen omin avuinsa, niinkuin tuleekin, sillä tämä maalainen vaimoihminen on tottunut pujottautumaan melkein samasta silmukasta kuin mieskin.

Eipä näin markkinain aatonaattona tarvitse markkulaisen yksinään kaupunkiin ajaa, sitä kun on tuota kulkijaa monesta pitäjästä aina Viitasaarta ja Pihtiputaata myöten. Niitä kertyy menijöitä pitkät jonot, miltei vielä isommat kuin joulukirkkoon kiirehtijöitä. Saitan lossilla, markkulaisten syöttöpaikassa, on tupa täynnä markkinamiestä jos -naistakin. Siinä kääriytyy saarleinsa sisästä mummoa jos minkälaista, rehevää emäntää ja nuorta, punaposkista tyttölasta. Sitä ei tiedäkään, mitä kääröä kukin rekensä perässä kulettaa, ennenkuin se purkautuu syöttöpaikassa. Silmät niiltä sieltä nyytistä paistavat, mutta mikäpä ne silmistään tuntee. Vasta kun ne liiat tamineet yltänsä purkavat, näkee sivullinenkin, kummoinen on kullakin kuorma.

Tähän jonoon ei ole sattunutkaan markkulaisia muita kuin Alapetin ja Sukslevän Tuavetin matkueet. Kaikki muut kymmenkunta hevoskuormaa ovat tois pitäjäläisiä. Mutta siinä Saitan lossilla hevosia syötellessä ajaa huristaa pihaan tuttuja pitäjäläisiä, vieläpä aivan naapureitakin. Herkko Tissarinen emäntänsä ja Hintriikka-tyttärensä kanssa työntyy tupaan ja juttelee, että hän oli tarkoittanut suksleväläisten matkaan, mutta näköjään myöhästynyt. Nyt sitä kuitenkin lähdetään völjyyn, kunhan hän kerkiää vaan vähän hevostaan puhalluttaa. Polokin isäntäkin Hirvijärven takaa tulee siihen poikineen, ja sitten on vielä muutamia pohjoismarkkulaisia. Mikäpähän siinä, syöttääpä häntä tämä Tuavetti vähän kauemmin ja lepuuttaa hevostaan, mukavampihan on sitten ajaa könistää toinen puoli matkaa yhdessä tuttujen miesten kanssa; saapipahan edes kunnon tarinatoverin, jos joskus mäessä reestä nousee jalkojaan verryttelemään.

Jälkipäähän olivat jättäytyneet nämä markkulaiset Saitan lossilta, syöttöpaikasta lähdettäessä. Olisivat he voineet edelläkin ajaa, kun kellään ei ollut suurta kuormaa, kuten viitasaarelaisilla ja pihtiputaalaisilla muutamilla, mutta riekkukoot toispitäjäläiset etunenässä, kun näkyy niin haluttavan, markkulaiset kerkiävät täällä häntäpäässäkin ajaa lönkötellä. Ihan viimeiseksi oli heittäytynyt Luvellahen Alapetti nuoren morsiamensa kanssa. Siinä saattoi olla tarkoituksensa, sillä Alapetilla oli hevonen virkku ja kipakka menijä. Mutta niillä on muut mielessä näillä nuorilla. Siellä ne kuhjottavat lähekkäin ja puolimakuullaan reslan pohjassa. Se vetää niitä nyt vielä vieriviereen, sylikkäin, taitaisivat saman turkin sisään ahtautua, jos suinkin mahtuisivat. Ja niillä riittää sitä turinaa, tietysti, kun on juuri se suunnitelmien aika. Ja se passaakin hyvin tässä nyt niitä juttujaan jutella, kun ei tarvitse hoitaa hevosen menoa. Se lönkyttelee hiljalleen omia aikojaan toisten perässä. Eivätkä nuo Alapetinkaan silmät sen puolesta joudakaan menon mukaan katselemaan, niillä näkyy olevan tutkimista siinä vieressä, Emman-lyllerössä. No, tutkikoon nyt Alapetti, syökööt silmillään toisiaan ja sipiskööt siinä, nuoret; eivätpä taida monta kertaa noin nokakkain markkinoille ajaakaan. Eikä ehkä tarvitse monasti kylmiä neniään vastakkain hangata tammipakkasessa; eiköpä tuota kohta saane itsekukin pitää huolta omasta nokastaan, miten parhaaksi näkee. Se menee niin pian ohitse tämä hipleys, kun alkaa jokapäiväinen elämä omine menoineen ja huolineen. Senpä tautta sitä ei tarvitse kadehtiakaan, jos näin umpisolmua vetämässä olevat nuoret ihmiset ovat vähän erilaisempia kuin muut, ja jos ne mieluummin jättäytyvät häntäpäähän markkinamiestenkin jonossa. Onhan tässä kolmisen tunnin matka Saitan lossilta kaupunkiin, antaa Alapetin ja Emman sen aikaa setviä siellä asioitaan jälkipäässä toisten silmältä syrjässä. Kunhan vaan sen verran katsonevat, etteivät heitteisellä tiellä nurin kupsahda.

No, niin se vaan matka sujuu, vaikka häntä hiljalleenkin tehdään. Siinä vähän ennen aikaisen tammikuun illan pimenemistä olivat matkamiehet jo nousemassa Savilahdesta Rättimäkeä ylös Kuopion kaupunkiin. Siitä he ajoivat käyden sisään samasta tullista, jossa kerran kuuluisan Kiho-Vauhkosen ennustuksen mukaan oli pölkky pyörivä veressä, koska niin suuri sota oli tuleva niille maille. Luojan kiitos, rauhassapa tuota oli saatu olla siihen asti; miten sitten käynee vast’edes, sitähän ei ole tämän syntisen ihmisen sallittu tietää.

Siinäpä juuri Rättimäen rinteessä tulee vastaan kaksi kaupunkilaista sällismiestä. Nuttusillaan vaan onnettomat vihtelevät talvisessa säässä, ja toisella vielä taitaa olla ruunista aivinaa housutkin. Tuosta kai se lienee lähtenytkin se kansan sananparsi, jotta poikaa kuin ruuninen rivinä tammikuun päivinä. Eikä sillä aivinahousuisella ole päässäänkään muuta kuin pahainen lippalakki, jonka alta äljöttää iso punainen nenä.

Siirtyvät siinä tien poskeen sällit ja antavat jonon mennä jollottaa sivuitsensa. Sukslevän Tuavetilla, joka ajaa viimeisen edellisenä, on valkea hevonen, mutta aamulla, kun lähtöä niin joudutettiin, ei siinä kiireen kaprakassa ja aamumyterässä tullut huomatuksi, jotta sen takapuoli on vähän ruskettunut; miten lie, ruuna, maannut pahasti omissa tekosissaan. Siitäpä se punanenäinen sälli ei malta olla irvottatamatta:

Tuavetti mulkaisee äkäisesti mieheen, mutta tuopa siinä samassa, mikä tuonee, vastuun hänen kielelleen:

— Etköön sinä tulisj lopettelemaan, koska näkkyy olovan mualjpurkki nuamassasj.

Muuta ei tarvinnutkaan, sällit eivät enää jatkaneet keskustelua. Mutta heidän huomautuksensa oli sittenkin sattunut ajallaan. Tuavetti sanoi pojalleen Tolopille, jotta pitää muistaa huomenna su'ata ruunan takaraajat, ennenkuin hevoslatsille viedään; ei sitä tuommoisena vaihtaakaan ilkeä.

Siinäpä se ilta pimenikin, ennenkuin tulijat saivat hevosensa riisutuksi, appeen tehdyksi, tuomisensa Tuppuraisen väelle, kaupunkikortteerin asukkaille annetuksi ja tulokahvit hörpätyksi. Vanhemmat miehet eivät kehdanneet enää lähteä minnekään, kun ei niistä enää pimeän aikana kaupoistakaan mitään olisi tullut; he tarinoivat siinä toispitäjäläisten kanssa ja sitten paneutuivat hyvissä ajoin pitkälleen ollakseen aamulla valmiina tavaroitansa myymään ja hevoslaanille lähtemään. Alapetti ja Emmahan nuo olivat jossain iltakauden maleksineet, ja sielläpä ne kaupungilla taisivat kävellä Hintriikka ja Toloppikin, koskapa vasta myöhäiseen palasivat. Ukot silloin jo kuorsasivat sellaista rauhallista horotusta, joka on hyvän omantunnon ja pienen väsymyksen merkki.

Joo… niin seon nyt, s'oon teä meijän kylä korotettu kunnijapaekalle, sitä myö, neät niin tuota-a, ajetaar ruunum masjsiinalla, sillonj ku' halu tulloo, eikä niinkuin muut markkulaeset, jotk' eivät peäse ruununkyjtiim muuta kuv vesleipeesä syömää, ja sillonjnii vankvyörälin kärrissä… Seonnii nyt erittäin, ku herrat lerittää, joo, sitä, neät niin tuota-a, siitä meijän kyläl laetoo männöö tätä vähä jos vaekka minkä näkösjtä matkustajjoo, joo…

Sukslevän Tuavetti kuuli korvissaan tällaista purpatusta. Hän lienee siihen herännytkin ja tunsi samalla ruumiissaan, jotta nyt on hevosen syöttöaika, täytyy lähteä talliin.

Se sama purpatus kuului vielä hänen tallista palatessaankin. Pöydän ääressä istui kaksi miestä, toinen oli joku maaninkalainen, joka joskus ennenkin oli ollut kortteeria tässä Tuppuraisella, taisi olla sukujakin talonväen kanssa, miten liene ollut väärän koivun takaa, ja toinen näytti olevan jokin Markkulan pitäjän Airakselan kylästä kotoisin oleva pikku talollinen, se sama, joka Tuavetille oli yrittänyt veistellä heinärippipyhänä kirkkomäellä.

— Joo, ihan totta, neät niin tuota-a, kyllä se vua' on semmosjta pattoo, jotta ei sitä nyt passookkaa tulla aerakselalaesen nokalle jokkaesel lusikannuolijan, ei passoo, joo… ei sinunkaam muaninkalaenen, vaekka aena kehuttiij, jotta sulia n'oon tasajset niityt ja pellot kun tuvam pöytä, mutt' onkos sulia raatamasjsiinoo, sanoppas se…

Maaninkalainen ei näyttänyt olevan oikein puhetuulella, hän kuunteli toisen juttua ja myhäili hiljakseen sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa, jotta juttele häntä pois vaan.

—… Vuar ryypätään sittennii, ei tässä ylypeitä olla, mouskis vuan muaninkalaenen, ja toevotaaj, jotta saav vuonj peästä sinunnii asumukses ikkuna' alajte kulukoo höörähevojnen.

Niillä oli puolikuppiset edessä. Olivat kaiketi itse keittäneet kahvia, sillä talonväki vielä oli yöpuullaan. Miten lienevätkään näin aikaisin ukot ruvenneet tissuttelemaan? Sen tautta sen tuon airakselankyläläisen kieli niin laihaakin.

— Joo, seon, neät niin tuota-a, tässä mualimassa semmosjta pattoo, jotta sit' ei kaekille räkkee tuota ruunuh hyvveekää, minkä teilekkääm muaninkalaesille. Vuam meijät aerakselalaeset o' ukko ruunu ottanna enkelsiipiisä suojaa, ja siellä sitä suahaa' olla iha' ylösnoosemuksee' asti, neät niin tuota-a… Joo, katohhan, kun ne herrat ja siknatyörit riittasivat tätä Kuopijar rattoo, niin neolj sanonna, jotta aerakselalaesille se pittää kuitennii laettoo teä raatatie, neo' hölöväkkätä väkkee ja niitä miestev viisaempija, neät niin tuota-a, ja aseman ne tek kun tekivättii, vae mikä pysäkki tuo lienöön, ja nyt ei tarvihe muuta kum panneuvut vaanuun, niin sitä, neät niin tuota-a, peäsöö hyrykyyjillä ihan tuahan kaapunnin eäree'…

Nyt vasta huomasi airakselankyläläinen Sukslevän Tuavetin, joka oli jäänyt vähän etemmä penkille tupakoimaan ja kuuntelemaan humalaisen miehen saarnaa. Airakselankyläläinen kääntyi Tuavetin puoleen:

— Jassoo, tämä taetaakii olla se porttisa mualooja sieltä keskkylältä. No, riipasjko tuo, neät niin tuota-a, porttis muavvuarin silimät puoleesa? Joo, no mitteepä tuosta, itekullae o' omat metkusa, vuam mittees sinä, kirkonkylän takalaenen sanot siitä, kum meillä ajetaan niinkuh herrattii raatahevojsella. Työ sitä vuav vanahalla kakaramasjsiinalla koitatta taevalta tehä. Seon sentäär retepelijä, kun suap lämpöjsin käsin ajjoo kyhjöttöö kaapuntii ast…

Tuavetti myhähti. Hän ajatteli, että on tainnut airakselankyläläisen päähän nousta muukin kuin viina. Ei tuota nyt luulisi tarvitsevan noin kehua retestää, jos rautatie on sattunutkin hipaisemaan muutamien kymmenien sylien alalta kylän ulkolaitaa, ihan reunimaista kolkkaa, jossa ei ole edes asumuksiakaan. Mutta pitänee suoda airakselankyläläiselle tämä pieni ilo. Tuavetti ei sen vuoksi vastannut mitään. Toinen näkyi olevan sillä tuulella, jotta hän kyllä yksinkin puhetta pitää.

— Joo, semmosjtahan seon, vuam mitteepä tuosta, elä sinä minulle siitä kaanoo kanna. Suatetaahham myö jonnii aijam perästä tehä teille sinne huararata… Tule poes tänne ottamaa' uamutinatsut…

— Minull' on tässä vähä muutae toemittamista, jottei passoo. S'ei neät tuo humalaene ou seleväv veärt, vaekka s'oes kui humalassa, — torjui Tuavetti airakselankyläläisen tarjouksen. Hän oikaisi vielä vähäksi aikaa penkille pitkälleen odottamaan päivän valkenemista. Taisi siinä Tuavetti vähän nurvahtaakin. Kun hän jälleen heräsi, olivat muutkin markkinamiehet jo nousseet oliltaan. Airakselankyläläinen ja maaninkalainen sen sijaan kuorsasivat täyttä päätä, he olivat luultavasti vasta nukkuneet.

Olipa, olipa siellä kansaa Kuopion tammimarkkinoilla, olipa totisesti. Ihan olivat kadut yhtenä vilinänä. Saipa siinä katsoa, jottei yhteen aja, kun hevosmiehiäkin vuohkasi edestakaisin katua ylös, toista alas. Sitä aina näin markkinoilla ajetaan seisaallaan reessä, jotta vastaantulijan paremmin näkee. Taitaisikin tulla onnettomuuksia, jos reen pohjassa istuisi, kuten tavallisesti on tapana. Näkyyhän tuossa joku rekensä perän päälläkin kököttävän, lieneekö hontteraa seisovaltaan ohjata, mutta se on jo sekin siksi korkea paikka, että selvästi ympärilleen näkee. Ja huutoa ja hoilausta sitä pitää olla näin markkinoilla. Selvä mieskin toisinaan päästelee sellaisia ulvahduksia, jotta luulisi sen hyvissäkin kesteissä olleen. Mutta sitä ei markkina-aikana välttämättä tarvitse mielenylennystä, sitä lähtee tuota ääntä muutenkin. Kun yksi vaan öläkän päästää, niin toinen kohta perässä kurkkunsa ruuvaa. Mistäpä ne muusta nämä markkinat erottaisikaan tavallisesta meiningistä kuin kansan paljoudesta ja isosta äänestä.

Tuavetti tuo ei huutanut eikä hoilannut, vaan seisoi yksinään reslassan ja ajeli hiljakseen katua pitkin. Jossain kulmauksessa hyppäsi rekeen mies, myllähti kuin mikä mytty siihen Tuavetin jalkojen juureen. Kun se oli päässyt pystyyn, huomasi Tuavetti, jotta tämähän näkyy olevan muuan Pielaveden mies, joka usein markkinareissuillaan oli hevostaan Sukslevässä syöttänyt.

— Enpä tuassa myömässäkkää, vaehtoo suattasj, jos niinkun kohalle sattusj…

— Vae ne, minä täss' ouv vähä ostohommissa. Minä kun oun aena markkinoella koittamia pittee semmosjta pientä hevosjkaappoo.

Ajoivat siitä jonkin matkaa, ja pielaveteläinen tuli nähtävästi siihen käsitykseen, jotta Tuavetin ruuna on hiukan laiskan sutjakka. Hän esitti markkinahuijarien tavallista konstia:

— Pitäsj tuar ruunan korvaan kuatoo vähäv viinoo, jotta siihen tulisj enemmä' elloo…

— Annetaa' olla kuatamata, — vastusti Tuavetti, — jos s'ei muuten kelepoo, nii' olokoon kelepoomata.

Pielaveteläinen seurasi vielä jonkin matkaa, mutta vyöräytti sitten itsensä kadulle jälleen. Luultavasti tarrasi hän kohta toiseen markkinamieheen ja alkoi sille esitellä ostopuuhiaan.

Tuavetti laskeutui loivaa rinnettä Kuopionlahdella sijaitsevalle hevoslatsille päin. Siinä tuli pari miestä vastaan, toinen huusi:

— Ei kaupata kööhille, — vastasi Tuavetti, joka huomasi, etteivät nuo olleet edes mitään oikeita hevosen ostajia, mitä lienevät kaupungin kelvottomia sällismiehiä.

Vasta läänillä niitä oli sellaisia miehiä, jotka ammatikseen näitä hevosia ostivat. Ne tunsi jo kaukaa: lyhyt tyköistuva turkki päällä, suippo lakki päässä, ja kädessä heilui näitten hevoshuijarien ehdoton tunnusmerkki, pitkänpuoleinen piiska. Nämä ne olivat niitä karjalaisia, ryssiä, kuten tämän puolen kansa heitä nimitti. Pietariin kuuluivat kulettavan hevosia täältäkin; joka markkinoilla ne huhtoivat hevoslaanilla kuin mitkä turkkilaiset. Paljonhan ne kauppoja tekivät, ja taisivat toisinaan maalaista jymäyttääkin, mutta kyllä Tuavetista tuntui, jotta vallan sydämetön pitää olla sen, joka hevosensa, vanhan uskollisen palvelijansa, antaa noitten käsiin. Ennen häntä pitää, niin kauan kuin se jaksaa vetää, ja sitten antaa kunniallisen kuoleman, kuin noitten »ryssien» käsiin hellittää. Mutta eiväthän ne kaikki ajattele sämalla tavalla. Sitä kun on tätä kansaakin markkinoilla kaikenlaista.

Tuavetti sivuutti karjalaiset hevoshuijarit puheisiin antautumatta. Ei myö hän, Sukslevän isäntä, hevostaan, vaan jos sopiva vaihtokauppa sattuu, niin mikäpä hänessä, antaa mennä. Mutta Tuavetilla, niin entinen hurjimus kuin onkin, on sellainen käsitys, jotta sen pitäisi vaihtajankin olla omanmaakuntalainen, se kun on sääli vanhaa tutuksi tullutta ajokkiaan ihan vieraan hoteisiin heittää.

Tarttuuhan siinä kauppoihin aina joku, ja sitten sitä yhdessä koetellaan ruunan juoksua, samoin kuin toisenkin hevosta. Niitä oli ennen näille markkinoille kerääntynyt sellaisiakin heittiöitä, jotka halusivat ilman isäntää lähteä pienelle koepyöräykselle tuohon noin vaan ihan lähelle, mutta jäivätkin sille tielleen. No, sitä on nyt viisastuttu, jotta ei ihan tuntemattomalle hevosta yksinään jätetä, jos noita sitten vieläkin kuljeskellee sellaisia veijareita näissä markkinapaikoissa.

Hyvinpä se ruuna otaltaakin nyt, kun tänne oikein latsille tultiin, eikä näy tarvitsevan ollenkaan niitä pielaveteläisen rohtoja. Se on kyllä vähän kovasuinen luonnostaan, mutta miten tuo täällä lie niin herkkä. Saattaa vaikuttaa tämä hevosten ja ihmisten vilinä ruunaankin, jotta tekee mieli näyttää, mitä sitä osataan, jos oikein tosi tulee. Taitaa olla sama asia luontokappaleen kuin ihmisenkin kanssa, jotta se markkinoilla on iloisemmalla tuulella kuin tavallisesti, vaikka ei suinkaan ole mitään keinotekoisia päänpirityksiä käytetty.

No, kaupathan siinä tuli. Väliä piti Tuavetin vähän tehdä, mutta sittenpähän saikin nuoremman tamman joltain Kuopion maaseurakuntalaiselta, ja hyvään taloon taisi ruuna joutuakin.

Mitäpähän tämä Tuavettikaan sitten muuta kuin torille myömään nahkoja. Siellähän se, torilla, on koko markkinaelämän keskus ja hermo. Kumman paljon niitä sopiikin noita ihmisenlapsia kävelemään yhdelle torille, ja siinä kun vielä on sitten vaikka minkälaista tätä rahan ongintapaikkaa. Eipä siitä nyt sopisi hevosella ajamaan, sillä hevosteitä kulkea jorottaa yhtämittaa maalaisnuorisoa, tytöillä ja pojilla rinkeliniput kaulassa, ja ne, joilla jo on vähän kuin yhteisiä tuumia, pitävät toisiaan hellästi pikkirillistä kiinni. Se on tämä sormesta pitäminen sitä maalaisen rakkauden julkista osoitusta. Sitä näytetään melkein vaikka maanvaarille, ja siinähän tuota onkin juuri sen verran, kuin sivullisten tarvitsee tietää siitä tulesta ja liekistä, joka asianomaisen sisuksissa polttaa. Ja rinkelinipusta nipistetään aina kappale kerrassaan, jotta suukin siinä napsaa samalla. Joku on ostanut oikein viipurinrinkelinkin, mutta se jätetään kortteeripaikassa kahvin kanssa nautittavaksi.

Tuossahan noita nyt on ihan torin laidassa nahkanostajia isot kimput kettua, oravaa ja jänistä käsivarrella. Niitä sitä et sitten petä. Vaikka nahka onkin nurin nyletty, niin näkee se, halavattu, jo nurealta puoleltakin, missä on vähänkään likaisen vikaa, ja tinkii hintaa alaspäin kuin riivattu. Se on semmoinen mestari, se nahkanostaja, jotta sen kanssa ei pidä hätäillä, antaa sen haukkua vaan ja äystätä. Sopii muuttaa välillä paikkaakin ja tulla taas kotvan kuluttua takaisin, sillä tavalla se hinta vähitellen kohoaa. Se on oppinut ne konstinsa, ja myöjän pitää osata sen kanssa pitää puolensa.

No, siihen sitä mahtuu torille kaikellaista kaupantekijää. Ei totta toisen kerran uskoisi maailmassa olevankaan niin paljon tavaraa, kuin sitä nyt kuitenkin itse asiassa on Kuopion tammimarkkinoilla. Kyllä sitä kynitään maakunnasta rahaa vaikka millä pelillä. Ja vähänpä tässä nyt tavarastakaan, saattaahan se olla tarpeenkin, kelle on, mutta tuota muuta onkimiestä kun siinä on illan kihinänä. Yhdeksi esimerkiksi tuo ukko, joka viisuja kaupittelee. Siinä se on punaisine potattinenineen, ja huulet kuin otrarieskan puolikkaat, ja laulaa jollottaa sillä jolsalla äänellänsä. Ja aina senkin vouhakkeen ympärillä on kansaa, ja ostavan näytään niitä viisuja. Milloin se myöpi Sitä Pomperin piikaa, milloin taas mistäin sillä on laulu tehtynä, ja nuotin se antaa sitten tuolla laulullaan kaupan päälle. Nyt se laulaa jo kuinka monetta kertaa laulaneekaan »Siitä suuresta hukkumisen onnettomuudesta Pielisjärvellä, jossa kuusi henkeä siepattiin Jumalan tuomioistuimen tykö ja ainoastaan yksi nuori piikainen, joka ei ennen osannut uidakaan, jäi vielä tähän maalliseen vaellukseen.» Semmoinen latikka sillä on nimenä, ja sitten se äijä laulaa:

Ja Herra ihmeen osoitti ja neiton uimaan opetti, joka ei uinunna ollenkaan, osannut uita ensinkään…

Kauppa käy, kauppa käy tämän ukon luona, ja kymmenpenniset solahtelevat laulaa-jerottajan taskuun. No, mitenkäpäs, mitenkäpäs, pitäähän sitä toki markkinoilta muistoja tuoda, kun vielä saapi näin vähällä rahalla virren nuotin kanssa.

Tuo taitaakin olla uusi tuo akka tuossa, jolla höyryää semmoinen kummallinen kiehutuslaitos teltissään? Mikähän tämä oikein onkaan, ei se ainakaan tämän puolen ihmisiä ole, koska sillä on niin kummallinen puheenlaatu? Se huutaa hojottaa yhtämittaa:

Mitäs piikkinää se semmoinen? Joku on ostanut viidellä pennillä ja tietää, jotta eipä tuo ole paljon mistään kotoisin, mitä lie siirappivettä. Vai sen poikia! No, kaikella sitä tässä matoisessa maailmassa toiselta rahaa ketvotellaan.

Vaan eläpähän souda! Täällähän se vasta taitaa ollakin se oikea hyristin ja pyristin. Karuselli! Sitäpä tuota ei ole vielä ennen näillä mailla nähtykään. Se on kait tullutkin tämän rautatien mukana, sillä airakselankyläläisen masiinalla. No mutta siinäpä häntä onkin rakkinetta kerrakseen! Siinä on hevosta ja muuta leijonaa, ja keinua ja tuutua jos minkä näköistä. Niinhän ne soutaa kuin kätkyessä moniaat siinä. Ja rimpsut ja rampsut, ja senkin seitsemät hetaleet. Se näet pyörii, ryökäle, hevonen vetää keskellä, ja se pyöriä jytyyttää. Ihankohan tuo on oikea hevonen, vai lie vaan muu kuvainen, niinkuin nämä tässä sen laiteilla? Ei, kyllä se on oikea, koska häntäänsäkin välistä huiskauttaa.

Ja siinäpäs on nuorta väkeä siinä hyrysellissä! Ja posetiivi soi ja pauhaa, niin että kauaksi kuuluu. No, ne keksivät!

Jassoo, siinäpä on Kolopuksen ukkokin, käkkyräpetäjä, mikäs senkin hyväkkään nyt parhaimpaan paikkaan lennätti? Onpa tainnut ukko Jahvetti saada pienen tärskäyksen, koska toinen suupieli noin riippuu alhaalla? Elähän mitä, eikös se vaan vuovaudu lähemmäksi!

— Mittees se teä luritus maksaa, jos niinkuin mänis soutamaan tuohon kätkyeen yheks löysiks?

Siellä se nyt ajaa Kolopuksen ukon-kyhäys, ajaa peijuoni, niinkuin ei mitään. Sillä näkyykin olevan hauska: pitää kätkyensä laidoista kiinni ja nauraa, jotta kuola suusta tippuu. Kaikkeen se tuokin ajaksen.

Sukslevän Tuavetti vaan katselee, ei häneltä jouda kymmenpenniset tuommoisiin vehkeisiin, niillä on kyllä parempiakin reikiä. Ja saapihan tuota ilmaiseksi katsella, siinähän sitä onkin tälle tavalliselle maalaiselle.

Kyllähän sitä olisi rahanreikää nykyisin näillä markkinoilla. On tainnut todellakin se airakselankyläläisen rautatie helpottaa niitten kulkua tänne, kaikkien pelimannien ja muitten tansmestarien. Mitäs tuonkin teltin päällä lukee: Eläinnäyttely ja sirkus. No mutta onpas siinä komeljanttareja: nainenkin tuossa ketjuilee ihan ihon mukaisessa puvussa, vai liekö alasti, kuvatus, ja onpa sen miehen lahkeisiin ollut rutosti kangasta. Ja eikö sen tuon samaisen naama ole maalattu kirjavaksi, ja se kun vääntelee ja kääntelee itseään. Jo on, jo on kujeet noillakin. Kaikella se tämä ihminen leipänsä tienaa, minkä nuokin eläinnäyttelijät. Ja nyt ne, vaivattavat, hilaavat karhun siihen lavalle, ihan oikean karhun, onhan niitä nähty.

— Tulkaa katsomaan maailman suurinta eläinnäyttelyä. Maailman vahvin nainen, Euroopan mestari, nostaa yhdellä kädellään neljä täysikasvuista miestä. Monta suurta ihmettä. Näytäntö alkaa!

Ja sitten se helistää kelloa, jotta korvat on mennä lumpeuksiin. Johan tuota taitaisi olla tässä kummaa kerrakseen, mutta ei mene Sukslevän Tuavetti tärväämään rahojaan. Menkööt hassummat, ja näkyy niitä olevan menijöitä. Eivätkö nuo käyne meidänkin nuoret kaikki nämä ryplötykset, kuuleepa tuon sitten heiltä.

Eikä Tuavetti mennyt vielä seuraavaankaan telttiin, jossa kuuluttiin näytettävän »se kuuluisa murhatapaus, jossa aviovaimo murhasi oman miehensä koululehtorin». Sinne saivat jäädä kuuluisat murhatapaukset ja muut eläinnäyttelyt. Sitä näkyy saavan olla tämä maalainen varuillaan, muuten ne vievät siltä rahat ja kukkarot. Ihan piti Tuavetinkin koettaa, onko kukkaro oikealla paikallaan alushousujen taskussa. Sielläpä tuo tuntui pullottavan lämpimästi mahaa vasten. Olkoon vaan siellä; Tuavetti ikäänkuin veti ajatuksissaan sen kurenauhaa tiukemmalle.

Mutta yksi on katsottava, kun kerran on kaupunkiin tullut: se rautatie.
Sen tuon nähnee maksuttakin. Tuavetti tapasikin parahiksi Herkko
Tissarisen, Tervaharjun isännän, ja yhdessä he läksivät osoitettua
suuntaa asemalle.

Sattuikin juuri junan tuloaika. Muhkeana porhalsi rautahepo kiskojaan myöten ihan aseman eteen, ja sieltäkös purkautui väkeä kuin helluntain epistolasta. No, kun oikein tarkemmin ajattelee, niin mikäpä tämäkään nyt niin koko maailman ihme tämä junakaan. Isompi kumma näitten maalaisten mielestä melkein on se laiva. Se toki vettä kulkee, mutta mikä tämän on mennessä selvää rautaista kiskoa myöten, ei siinä ole edes mitään peränpitovaivoja. Ja tuo kone tuossa edessä — veturiksi kuuluvat sitä kutsuvan — se keträä vaan tuolla vivullaan, ja siitähän ne pyörät kiekahtelevat ympäri kuin itsekseen. Niin, mikäpäs ihme tämä nyt oikeastaan. Saattaisi se oudommaltakin tuntua, mutta kun on jo kuullut siitä niin paljon puhetta, ja kun se airakselankyläläinen sitä rautatietään niin kehua rellesti, niin melkeinpä sen jo arvasi, jotta ei se tämän kummempi ole. Kyllähän ne herrat, suuria kouluja käyneet ja paljon kirjoja lukeneet, kyllähän ne osaavat. Niillä on ne kiikut ja leikut; mene tiedä, vaikka tässä vielä lentämään lähtevät ja vievät sitten meidät maalaisetkin perässään.

Kone, kone se näkyy tulevan joka kohtaan, tuumivat miehet asemalta palatessaan. Niitä tulee nyt jo kouluja näille maalaisillekin, sitä viisastutaan, ja pojasta polvi muuttuu, sanotaan. Mikä sen tietää, minkälaisia kummia niitä jo heidänkin perillisilleen näytetään. Maailma menee eteenpäin ja heidän on mentävä myös. Sille ei mahda mitään, ja turhahan siinä on ruveta vastaan rimpuilemaan. Annetaan vaan suosiolla valta nuoremmille, niittenhän se kuitenkin on tulevaisuus.

Ja kun on tähän päätökseen päässyt, niin voi taas huoleti pyllähtää olkikuvolleen Tuppuraisen tuvassa.

XI.

Kyllä se näkyy olevan siten, että itse Ukko Jumala se on näitten ihmisten meininkien ja kohtaloitten ohjaksissa, ei siitä pääse kerrassaan mihinkään. Aatellaanpas nyt esimerkiksi tätä nuorta paria, Sukslevän Emmaa ja Luvellahen Alapetti-poikaa: olihan se niitten yhteenmeno ollut päätetty jo syksystä asti, ennen potatinnostoahan se kävi Alapetin puhemies Sukslevässä, ja asia muurattiin silloin niin umpeen, ettei siihen pitänyt enää jäädä muuta rakoa kuin minkä nyt sitä viimeistä voitelua, kuuluutusta ja vihkimistä, varten välttämättä tarvitsee. Ennen tammimarkkinoita olivat kuuluutuksetkin jo julkiluetut, jotta tilallisen poika Alapetti Aaprahamin poika Liimatainen ja siviä neitsyt Emma Tuavetintytär Tarvainen ne nyt ovat tässä menoillaan aviosäätyyn. Ja Kuopion markkinoilla kulkivat molemmat yksissä matkoin niinkuin ainakin pari, jolta ei puutu muuta kuin hät’hätää amen.

Niinhän se oli ollut, ja häitä oli odottaa hökötetty Hirvijärven rannalla ja vähin muuallakin Markkulan pitäjässä, mutta siihenpä oli tullutkin vielä mutka eteen. Tammimarkkinain jälkeen oli Alapetin äiti, Luvellahen emäntä Ieva-Kaisa, alkanut tuntea omituista luistelua jäsenissään, varsinkin ristiluissa, ja siitä se oli mojotus levinnyt yli koko ruumiin. Mitä lie ollut kylmänvihoja vai muita, mutta ei ollut sauna eikä suolaviinakaan auttanut. Kipeenkatsojaakin oli käytetty, vaikka ei sekään ollut sen kummempaa tiennyt; olipahan aikansa tuijottanut ja jotain mutissut ja sarvetkin Ieva-Kaisan niskaan iskenyt, mutta eipä ollut huolinut tauti senkään, muuahdan hupelon, hommista. Nelisen viikkoa minkä he siinä Luvellahen emäntä potennut, ja olivat olleet aikeessa kyyditä hänet kaupungin sairashuoneellekin, mutta kun se oli itse pyytänyt, jottei vietäisi vieraisiin paikkoihin kuolemaan, niin ei oltu hennottu sen tahtoa vastaan tehdä. Tottapa tuo he itsekin tuntenut, jotta tästä tulee loppu, vaikka eihän sen iän puolesta vielä olisi tarvinnut kuolemaa odotella.

Ja niin se oli sitten Ieva-Kaisan maallinen vaellus päättynyt viidennellä viikolla Kynttelistä. Hiljaa ja autuaallisesti oli nukkunut ikuiseen uneensa nautittuaan pari päivää ennen lähtöään ehtoollisen itsensä rovastin kädestä.

Tämähän se sitten oli tämä Luvellahen emännän kuolema tehnyt virhin aikaisempiin laskelmiin avioliiton päättämisen suhteen. Eihän sillä vainajalla puolestaan mitään ollut häitä vastaan; oli vaan sanonut siinä muutama päivä lähtönsä edellä, jotta mitäpä tästä yhden vaimoisen ihmisen kuolemasta, antaa nuorten mennä yhteen, kun kerran ovat asiansa sille pohjalle saattaneet; ei suinkaan se minun untani haittaa, vaikka häitä tanssittekin, ja tarvitaanhan tässä talossa emännyyttä. Eipä taida jaksaa Anna-Lovviisakaan yksin pitemmälti riehkaista, ja kuka sen tietää, mitenkä kauan se sekään tässä viipyy, koskapa minä olen ollut huomaavinani vähän sellaista siiven haraamista tätä meidän tytärtä kohtaan Vorrin Pulliaisen Jussi-pojan puolelta. Niin jotta saattaa olla tyttökin lyhytaikainen olija tässä Aaprami Liimataisen talossa.

Vaikka ei siis emäntä-vainajan puolelta ollutkaan mitään estettä häille asetettu, niin oli itse ukko Aaprami kuitenkin sanonut, jotta antaapahan nyt kuitenkin Ieva-Kaisan jäähtyä haudassaan. Eikä noilla nuorillakaan taida sen tuhantista hoppua olla, maistelkoot vielä tätä morsiusajan makeutta helluntaihin asti. Silloin olkoot häät, mutta niissä ei tanssita eikä tarjota sen väkevämpää kuin mitä nyt ne Alapetin markkinoilta tuomat viinit juotanee. Ja se päätös oli seisonut, semminkin kun siihen yhtyi Sukslevän Tuavettikin morsiamen suvun päämiehenä.

Nyt olivat asiat jo joutuneet sille puulle, jotta helluntai, joka sinä vuonna sattui touko- ja kesäkuitten vaihteeseen, oli käsissä.

Näihin aikoihin oli vielä Markkulan pitäjässäkin tapana, että morsiamelle pidettiin hänen kotitalossaan läksiäiset, jotka usein kestivät pari päivää, ja sitten hänet juohettiin uuteen kotiinsa, jossa häitä pitää ryllyteltiin tavallisesti monet vuorokaudet. Nyt oli kuitenkin päätetty, että läksiäiset supistuvat kahvinjuontiin ja puolisensyöntiin ensimmäisenä helluntaipäivänä Sukslevässä. Sitten iltasella tapahtuu juohtaminen, ja toisena helluntaipäivänä ovat häät Luvellahessa. Kun häätalossa kerran on äskettäin kuolema käynyt, niin ei sovi järjestellä mitään riekkujaisia näin väleen.

Maijasstiina Poutiainen, se vanha ketruumummo, oli juosta hölköttänyt talosta taloon viemässä kutsuja sekä Sukslevän että Luvellahen isäntien puolesta. Ainoastaan rovastille ja kansakoulun opettajalle oli tiedon saattanut itse Sukslevän Tuavetti; eihän toki passannut Maijasstiinaa, höpäkköä, lähettää herrojen luokse.

Maijasstiina olikin nyt taas oikein kunnia-asemassa. Hänet oli otettu jo talvella Sukslevään auttamaan morsianta myynien teossa, sitten hän oli, kuten sanottu, saanut toimittaa kutsut perille, ja kylläpä se näkyi vielä kintuistaan pääsevän, sen oli helposti havainnut, ken vain seurasi hänen liikkeitään läksiäisten valmistamishommissa. Tässä vaan nuoremmat, minkä se Luvellahen emäntäkin, kuolevat kupsahtavat vähin potemisin, mutta katsoppahan tätä seitsenkymmentalviasta Maijasstiina Poutiaista, sehän tuo pyörii kuin mikä villikissa.

Ei sille suotta annettu huoleksi morsiamen valmistusta, kyllä sen näpeistä läksi vielä vaikka ihan mitä. Oikeinpa ne olivat yhdessä Emman kanssa värkänneet valkoisen leningin, mikä niihin aikoihin ei ollut lainkaan tavallinen vaateparsi maalaismorsiamella. Justiina-emäntä oli nytkin vängännyt aluksi vastaan ja sanonut, jotta eihän nyt toki pidä mennä vihille valkoisissaan sellaisessa talossa, jossa vielä vallitsee suru, mutta Emma oli kiinteästi ollut sitä mieltä, että eihän tässä hautajaisia pidetä, vaan häitä, ja sen minkä häntä ihminen joutuu itseänsä vihittämään, niin vihittää valkoisissa. Maijasstiinakin, vanha ihminen, oli asettunut Emman puolelle, ja minkäpä siinä mahtoi Justiina muuta kuin myönny vaan.

Heleä oli se helluntaipäivä, jona Emman oli lähdettävä vanhempainsa kodista miehelään. Kun Emma astui aamulla kuistille ja tunsi kasvoillaan auringon hengähdyksen, tulvahti hänen mielensä täyteen elämänriemua. Oikein, ilojuhlahan tämä onkin, vaikka vanhat ihmiset aina katselevat, itkeekö morsian isänsä talosta lähtiessä ja vihillä. Hän ei itke, päätteli Emma. Johan nyt tässä vesiä valamaan sen vuoksi, että siirtyy talon tyttärestä toisen talon emännäksi. Ne vanhojen itkuhäät saavat olla häneltä pitämättä. Siksipä hän halusi valkeisiinkin pukeutua, kun tämä ei ole mikään surujuhla. Ja nyt tuo aurinkokin ikäänkuin kehoitti nauramaan, tai ainakin hiljakseen hymähtämään sydämensä nuoruutta. Se nauraa itsekin, aurinko. No, naura sinä vaan, nauretaan vastakkain ja ollaan iloisia.

Ihmettelipä itse Taavit Tarvainenkin tätä helluntai-ilmaa. On tainnut Yläpihan Ukko ruveta suosimaan Suomen kansaa ja erityisesti näitä markkulaisia, koska noin nauratteleksen ja päivä päivältä lämmintä lisää. Vaikka saattaa olla, kuten vanhat ihnanennustajat sanovat, jotta se pitää peräkkäin kolme hyvää vuotta, kun kerran pitämään rietaantuu, ja sitten tulee taas kolme huonoa. No, kunhan kolmekin, kyllähän sitä niissäkin jo jonkin verran asioitaan kohentaa.

Se on näitten pitojen puuhaamisessa tuo miehinen väki jokseenkin tarpeetonta; sillä ei ole oikeastaan muuta virkaa kuin että tappaahan nyt lahtielukan ja käy puodilla ostoksilla. Sen perästä se alkaa olla melkeinpä tiellä, kun akkaväki käy siihen lopulliseen touhuun. Siinä nyt ei ihan viimeisinä päivinä ole juuri miesten töistäkään, niin jotta ne joutavat kellastelemaan pihanmaalla ja kuistilla, ja minkäpähän missäkin. Vasta sitten, kun vieraat alkavat saapua, on niilläkin olevinaan jotain touhua, kuten nyt tässäkin Sukslevän talossa.

Isäntä Tuavetti siinä kirkkovaatteissaan kekkelehtii pihasalla ja johdattelee vieraita sisään. Pojat ovat molemmat rannassa veneellä tulevia vastaanottamassa, ja rengin-kyhäys, joka nyt vasta taitaa ruveta kasvamaan, koska sen housunlahkeet ovat nylppääntyneet noin lyhyiksi, päästelee maantietä pitkin saapuneitten hevosia valjaista.

Onhan sitä tulijaa. Lopuilleen kahdestakymmenestä talosta ovat lähteneet Sukslevän Emmaa Luvellahteen juohtamaan. Opettajakin tulee taas sillä pyörällään, joka nyt kuitenkaan ei enää herätä mitään erityistä huomiota, sillä näitä on nähty jo; Sipukan pojallakin on jo sellainen rakkine. Ja niinhän nuo hölisevät, jotta tänä kesänä jo moni mies polkupyörän selässä ajaa könöttää. Sillä tavallahan se tämä aika muuttuu.

Onpa siinä ukkoa Sukslevän porstuanpohjakammarissa kerrakseen. Ei ole tainnutkaan olla näin runsaasti väkeä sitten Tuavetin häitten, ja niistä on jo kolmattakymmentä vuotta. No, ehkä nyt sentään kinkerillä jonkin kerran, mutta se on vähän erilaista väkeä, sellaista hiukan hätäistä ja töytyilevää, kun sillä pyörivät päässä vaan ne katkismukset ja uudet testamentit. Mutta tämä hääväki olla lokottaa huolettomana, sillä ei ole mitään päänvaivaa ja sielunpainoa. Eipä siis muuta miehillä kiusaa kuin oleilla, oleilla vaan ja poltella tämän Sukslevän isännän ruunariima-sikareita, pullautella paksuja savuja ja ryyppäillä kahvia, jota kantavat Luvellahen Anna-Lovviisa ja Tervaharjun tytär Hintriikka. Kyllähän siinä jonkin vanhan ukon-käppyrän, Kolopuksen äijän ja ehkä muunkin mieleen johtuu, jotta mitenkähän on, tokkohan näissä läksiäisissä tarjotaan edes piiskaryyppyä juohtamaan lähdettäessä, mutta niinpä tuo jo edeltäpäin kuihke kulki, ettei anneta. Joo-joo, siitä on entisestä Sukslevän Tuakostakin tullut sen sortin miehiä; ja tulkoon, kaipa tämän nyt kahvinkin nojalla kestää.

Mukavastipa tuo muutenkin heppelehtii ukkojen mieli. Ja kuinkapas sitten, kun on tällainen lupaava taas tämä kevät, kylvötkin työntyivät oraalle kuin uhalla, ja nyt kasvaa hojottaa kaura ikäänkuin otran kanssa kilpaa. Ilauttaa, ilauttaa se mieltä. Ja se kun on semmoista sopivaa hääaikaa tämä kevät, jotta niitä pitäisi noita häitä vaikka vähän joka viikko.

Ei tarvitse tällaisena päivänä etsiä puheenaihetta, niitä tuntuu olevan sielu tulvillaan, jotta ei muuta kuin anna tulla vaan. Ja kun oikein kuuntelee näitten ukkojen juttuja, niin ihan panee ihmettelemään, mitenkä nämä samat miehet nyt suhtautuvat ilman leikkiä ja ivaa niihin uuden ajan tuulahduksiin, jotka viime aikoina ovat pitkin tätäkin Markkulan pitäjää kulkeneet. Ei siinä nyt enää venkoilla uusista koneista, eikä nokkaa todisteta koulukysymykselle, vaan jokainen koettaa ikäänkuin pyrkiä toisensa edelle niitten uusien keksintöjen ja muitten suuntien selvittelyssä. Ja mikä näitten päähän lie sitä viisauttakin nyt takonut, kun se uudistusten käsittely on tullut ihan toiselle tolkulle? Vai se ajan henki, sekö tuo lie se koulumestari?

Mutta tuvan puolella istuvat eukot paljon totisempina. Se on soma tämä vaimoinen ihminen: kun se kerran miehen matkaan joutuu, niin se sitten näin pitopaikoissa koettaa pitää näkösällä kirkkonaamaa, vaikka sen kielen alla on asioita kiemuranaan. No, ei se onneksi sentään kahvia pitemmälle mökötä, kyllä se varsinkin toisen kupin perästä vertyy, ja puolisen jälkeen se ei enää malta olla siunaaman hetkeä häklättämättä. Mutta isompaan ääneen nauraa höräytellä sen ei sovi, eikä kitkattaa puheensa päälle, vaimoisen eläjän ja emäntäihmisen.

Se nauru ja kikatus, se on niitten tyttöjen asia, jotka ovat kokoontuneet Emman aittaan. Niitä kun pääsee lähemmä kymmenkuntakin morsiamen ympärille, kuten nytkin on, niin ei pidä siinä pyrskähdysten puuttuman, eipä totisesti. Siinä on sitä kyselemistä ja utelemista; nykimistä ja näykkimistä, jotta se tule ja ota! No, niillä on jokaisella samat ajatukset: että saahan nyt nähdä, milloinka, tämä matka minun kohdalleni sattuu?

Syöminen, syöminenhän se on pääasia näin pidoissa. Vaikka häntä miten niukuin-naukuin elettäisiin, niin kyllä pidoissa pitää riittää jokaiselle ihan vatsapakoille asti. Tämä on sellainen vanhan ajan laki, jota Savonmaan kansa yleensä ja Markkulan pitäjäläiset omalta kohdaltaan ovat aina seuranneet. Oli sitä nytkin Sukslevän pitopöydässä popsimista, oli niinkin. Eihän tässä ollut muuta vikaa kuin että, tämä maalainen, joka oli tottunut puolisen päälle kupsahtamaan ruokalevolle, sai nyt poiketa tavoistaan ja kantaa kaiken saamansa hyvän oikaisemattomaila ruumiilla. No, kärsiköön nyt ruumis, kylläpä hän huoppenee keskipaikka, ennenkuin ollaan Luvellahessa ja uutta taas tarjotaan.

Pientä keskinäistä turinaa pitäen oli puolinen syöty. Eiväthän ne silloin juuri pöytäpuheet olleet tapana, minkä papit toisinaan rovehtuivat juttelemaan enemmänkin kuin mitä heidän varsinaiseen virkaansa, vihkimätoimitukseen, kuului. Mutta mitäs nämä maalaiset, turpeenpuskijat, mitäpä puhujia nämä! Parahiksi ruokaluvun isäntä tällaisissa tapauksissa popotti, ja siinä ne sitten olivat ne puhumiset. Kyllähän Sukslevän Tuavetin kielen kantimissa tällä kertaa kaiveli vähän enemmänkin kuin se ruokaluku, mutta eihän tuo tuolta lähtenyt, se kaivelija, äkäytyi sinne vaan ja siellä pysyi. Mutta opettaja sanoi haluavansa lausua muutamia sanoja, ei niinkään paljon näitten häitten vuoksi, kuten hän huomautti, vaan yleisesti kiitokseksi ja kunnioitukseksi tämän seudun kansalle, joka oli ymmärtänyt opin ja valistuksen hyödyn ja lähettänyt lapsiansa kouluun paljon suuremmassa määrässä kuin hän oli osannut toivoakaan. Ensimmäinen oppivuosi oli vastikään päätetty, ja sen aikana oli tämänkin talon nuorin perillinen, joka istui tässä pöydässä mukana, siirretty jo kolmannelle osastolle, ja näkyihän täällä olevan muitakin opin teille antautuneita sekä nuorempia että vanhempia. Oliko se nyt koulun ja kylvetyn valistuksen ansiota, sitä ei opettaja sanonut uskaltavansa vakuuttaa, mutta kaikessa tapauksessa tuntui tällä nyt alkaneella häätilaisuudella olevan tavallista säveämpi ja säädyllisempi leima. Täällä vallitsee suorastaan hartaus ja tapojen siivollisuus, ikäänkuin muutamia kuukausia sitten kuolleen sulhasen äidin muiston kunnioitus, ja nuori pari valmistautuu todellisella mielenylennyksellä uuteen elämäänsä.

Sellaisiahan se lateli, opettaja. No, mikäpä sen on ladellessa, kun on oppinut mies ja käynyt ne seminaarit ja muut. Nuoret opiskelijat tunsivat itsensä vähän kuin ylpeiksi, kun heitä näin julkisesti kiitettiin. Sukslevän Rieti-poikakin vei joukon nuorempiaan kassoilleen ja näytteli niille, paitsi tietysti rihlaansa, myöskin koulukirjojaan, ja selitteli innolla kuunteleville pojille oppimaansa viisautta. Näkyy vaan siitä pojasta vääntyneen koulunkäyjä, vaikka sillä onkin sellainen veto veressä metsiin ja järvelle.

Sitä kun ei siihen aikaan ollut Markkulassa muuta kuin yksi maantie pitäjän halki, laidasta laitaan, niin nämä morsianten juohtamiset oli useimmiten tehtävä kinttuteitä myöten jalkapelillä. Tässä nyt Sukslevän ja Luvellahen välillä oli sentään venematkaakin Hirvikoskelle asti, ja siitä vasta alkoi se apostolin taival. Niin, tuttu tiehän tämä oli, sama, jota Sukslevän väki oli monet kerrat kulkenut juhannuskokolle Luvellahen pohjaan. Mutta eipä oltu tällaisella joukolla oltu liikkeellä, eikä ollut tainnut ennen kenenkään mukanaolevan muistin mukaan Hirvikoskea kohti näin monta venettä yhtä matkaa viilettää. Olisipa vielä ollut itse rovasti mukana, niin sittenpä olisi ollut juhlava saattue, mutta ei kuulunut ukko kerkiävän ennenkuin huomenna vihkimistilaisuuteen. Vaikka onhan tätä tässäkin komeutta kerrakseen, ja opettajahan tavallaan edustaa hengellistä säätyä.

Nauranut ja ilakoinut oli Emma aitassaan koko päivän, kuten aamulla auringolle lupasi. Hän oli vielä viime kesänä ollut ujöinen ja vähäpuheinen, aina siihen kohtaukseen saakka Alapetin kanssa aitan takana. Siitä se oli muuttunut. Olisiko tuon veriin silloin vasta päässyt oikea elämäntunto? Silloin se riehahti Sukslevän Emma ensimmäisen kerran, ja sen perästä tuota lienee sattunut monastikin nokakkainoloa Alapetin kanssa, ja Emma nauroi ja lauloikin yksinään töissään kulkiessaan, mitä ei ennen oltu juuri kuultu. Vielä se nyt vanhempiensa veneessäkin Sukslevän rannasta erotessaan koettaa olla veikeä ja laskea leikkiä, mutta mitenkähän lie: näyttää niinkuin sen kasvoilla toisinaan häilähtäisi varjo. Mahtaakohan Emman mieleen johtua, jotta tässä ovat nyt viimeiset vitsat tulessa tätä tyttöyttä — ja jotta minkähänlaista se oikeastaan on akkana oleminen? Jos se hyvinkin muuttaa muulle mukalalle tämän tyttöihmisen elämän? Ja eiköhän sillä vaan ole pieni pisarakin silmänkulmassa, Emmalla? Se taitaa sen itsekin tuntea, koska salavihkaa huivinsa nurkalla pyyhkäisee juuri sitä paikkaa, jossa se helmi oli kimaltelevinaan. No no, antaahan se ajattelemista tämä vanhasta kodista eriäminen; sen tietää, mitä on takana, mutta eteenpäin on työlästä arvailla.

Mutta ei ole sittenkään Emmalla sellaista hätää kuin on tällä Justiina-emännällä. Sehän on niinkuin itseänsä villille vietäisiin: vähin vaikenee palttinaksi ja toisen kerran taas tupsahtaa punaiseksi kuin kaikki veret juuri kasvoihin karkaisivat. Se on se äidin osa tämän Justiinan kannettavana. Minkä tautta sitä pitäneekin tämän äidin aina ottaa lapsensa asia omakseen? Sen hartioilta ei kantamusta nosteta tässä elämässä — haudassa tuo sitten väkisinkin pois vierähtänee? Vakava on Justiina ja näyttää vaan mietiskelevän. Niinhän sitä pitää hänen, äidin, mitäpä tuo tyttöheilakka itse asioistaan välittänee.

Totinenpa se on Tuavettikin, mutta se on semmoista miehistä mietiskeleväisyyttä, joka oikeastaan kuuluu kirkkovaatteisiinkin, ja sitten tämä tällainen tapaus ikäänkuin ylentää miehen arvoa. Tästä saattaa kohta joutua vaarin asemaan, ja mikäs se näin keski-ikään päässeelle miehelle sen veiterämpää? Taavit Tarvainen on muutenkin viime aikoina noussut vähän niinkuin yleisten asioitten hoitoon: hän on jo kansakoulun johtokunnan jäsen, ja mene tiedä, mikä virkamies hänestä vielä tulee, kunhan niitä paikkoja taas ruvetaan jakelemaan. Saattaisi päästä vaikka kunnallislautakunnan esimieheksi ilopurolaisen tilalle, jos olisi tullut aikanaan opetelluksi paremmaksi kirjoitusmieheksi. Tuavetti nyt kylläkään ei, ikävä sanoa, muuta kuin parahiksi nimensä jukertaa, mutta onhan niitä toki virkoja sellaisiakin, joissa se riittää. Nämä ajatukset ne Tuavetin mieltä askarruttavat hänen siinä veneen perässä istuessaan ja ohjatessaan Hirvikosken niskaa kohti.

Menihän siinä aikaa, ennenkuin juohtoväki pääsi perille ja illallinen saatiin syödyksi. Vieraat olivat juur'ikään kerinneet nousta pöydästä ja siunata itsensä, kun aurinko viimeisen kerran vilkutti silmää ja köllähti sitten levolle Rukasmäen taakse.

Ja sitten alkoi keväinen iltayö levitellä läpinäkyvää hurstiaan yli rasvatyynen Pienen Talluksen ja sen rantaan viettävällä mäellä kököttävän Luvellahen talon. Siinä on sellainen kumma kiehtovaisuus tässä ensimmäisen kesäkuukauden yössä, jotta se ikäänkuin ei ole luotukaan levättäväksi. No, vanha ihminen, jolla ei enää ole vastaavaa kiihkoa veressään, nukkuu kohta niille sijoilleen, joille on luunsa oikaissut, mutta nuoren silmään ei tahdo uni tulla. Kaikkein vähimmän nuorta raukaisemaan rupeaa tällaisena yönä, jonka edellisenä päivänä morsian on juohettu kotoaan appelaan, ja nyt viimeistä tyttöysyötänsä uuden kotinsa aitassa silmät selkosen selällään valvoo. Toisiinkin tarttuu samanlainen tunne ja aavistelu, ja vaikka kaikki ovatkin vanhemman väen silmänlumeeksi olleet yöpuilleen kapuavinaan, niin eipä niiltä taitaisi löytää juuri ketään nuorista ja naimattomista, jos tunninkin perästä ryhtyisi aittojen ovia raottelemaan. Ne ovat nukkujat sieltä omilla teillään, ja niitä saattaisi kyllä tavata parin kerrallaan tuolta rakennusten kupeelta, rannan kiviltä, jopa läheisestä lehdostakin.

Tämän voi jo päätellä siitäkin, että Tervaharjun Hintriikka ja Sukslevän Toloppi, joita on totuttu pitämään hyvin vakavina ja nuorten pienelle hassuttelulle aivan vieraina, istuvat helluntain iltayötä ison koivun alla rantapenkereellä. Kuinkas ne sitten vetreämpiluontoiset malttaisivat sisällä pysytellä? Kyllä ne ovat kaikki vaan täällä parittain, sitä kun löytää toinen toisensa niin helposti kevätkesäisenä yönä ja vielä tällaisissa häätilaisuuksissa, joissa tunnelma on itsestään valmis kahdenkeskeiselle kaikkoamiselle sivummaksi muitten ihmisten silmiltä.

Ne istuivat siinä penkereellä hyvin lähekkäin, Hintriikka ja Toloppi, katsellen edessään hiljalleen varjostavaa vettä.

— Mitä sinä nyt olet päättänyt? kysyy Hintriikka silmiään toisen puoleen kääntämättä.

Toloppi ei ihan kohta vastaa. Hänen kasvoistaan kyllä näkee, että päätös on tehty, mutta sen ilmaiseminen näyttää tuottavan jonkinlaisia vaikeuksia. Sitten hän ikäänkuin hiukan suoristautuu ja sanoo:

Hintriikka sanoo sen niin varmalla äänellä, kuin olisi hän jo ennakolta tiennyt vastauksen. Samalla kääntää hän silmänsä poikaan. Niissä loistelee ihmeellinen kirkkaus. Käsi hakee pojan kättä, löytää sen, ja tyttö jatkaa:

— Sinulla on onni mukanasi, Toloppi. Kansakoulututkinnon sinä suoritat tänä kesänä ja syksyllä menet seminaariin, kuten opettaja on neuvonut. Minä vartoan sinua nämä neljä vuotta.

— Sinä tiedät, miten mielelläni sen tekisin, mutta minä en voi jättää vanhempiani…

Ja niin jatkuu asian selvittely näitten kahden välillä, joille opin ja tiedon saanti on niin kauan ollut vain unelmana, mutta lopulta kuitenkin toteutuu. He laskevat siinä kevätyön hämyssä vuosia eteenpäin ja ovat varmoja, että Tolopin valmistuttua opettajaksi on jo koulu Hirvijärven rannalla. Siinä se sitten tulee olemaan heidän vastainen työmaansa. Hintriikkakin käy sillä välin käsityökurssin ja pääsee tyttöjen käsitöitten opettajaksi. Niin he laskevat, ja heidän laskunsa tehdään sellaisella varmuudella, ettei niihin voi tulla erehdystä.

Taisi jo näkyä itäiseltä taivaanrannalta auringon ensimmäinen silmänisku, kun he nousivat pihaan ja astuivat kumpikin aittaansa lyhyelle unettomalle levolle ennen uuden päivän tapauksia.

Nyt seisoivat Emma ja Alapetti sillä matolla ja sen pallin ääressä, jolta heidän yhteinen vaelluksensa oli alkava. Emmalla oli löijä ja myrttiruunu päässä. Morsiusparin takana seisoivat Hintriikka ja Toloppi morsiustyttönä ja sulhaspoikana sekä Maijasstiina, jolle morsiamen pukijana kuului tällainen etuoikeus.

Hääväki oli hajautuneena ympäri avaraa tupaa, miehet katselivat kattoon tai lasista ulos, paitsi minkä lienevät poikamiehet seuranneet tarkemmin toimitusta, luultavasti oppia ottaakseen, sillä kukapa sen tiesi, milloin he itse joutuisivat vihkimämatolle. Vaimot sen sijaan tarkkasivat toimitusta niin hartaasti, kuin siitä oksi riippunut heidän sielujensa autuus. Peukalot pyöriä vipelsivät kilpaa, ja oikein kaulat kurottuivat eteenpäin.

Eipä nyt Emmaa naurattanut, ja kovin oli poski vaalennut. Taisipa sittenkin tulla ratkaisevassa räpäyksessä hätä käteen Emmallekin. Ihan on nyt yhtä vaalea kuin tuo leninkinsä. Alapetti se taas seisoo hiukan toisen jalkansa varassa, eikä ole tuonaankaan. Mitäpä tämä nyt miehiselle miehelle yksi akanotto?

Markkulaiset olivat aikanaan moittineet tätä rovastia, se kun ei ollut heille mieleinen, vaan mikä lienee ollut Lapin pappi ja tänne keisarinpitäjään väkisin viskattu. Väittivät, ettei se edes osannut kunnolle tätä suomen kieltäkään. Mutta nyt oli jo vuosia sen ja tämän nykyisen ajan välissä, ja katkeruus oli ennättänyt lauhtua. Ja puhuihan tämä rovasti sen, minkä se nyt tämmöisessäkin tapauksessa puhumisesta parani. Jos sillä nyt olivat ne »nynnänsä» ja »nunnansa», jotta »kun te nyt olette tässä toisenne avioksi ottanunna», niin selvänhän tuosta sai, ja hyvänluontoinen ukon-nuhjerohan tämä muuten oli, rovasti.

Nyt ne olivat pallilla polvillaan, vihittävät, ja eukkojen kaulat kurkottuivat vielä entistäänkin pitemmälle. Vihdoin ne vetäytyivät ikäänkuin tarpeekseen saaneina taaksepäin; joku kuului kuiskaavan: itkee, itkee morsian, kyllä siitä tulee onnellinen naiminen… Jaha, ne siis sitä morsiamen itkua, nämä akat…

Toimituksen päätyttyä tuodaan sitten ne Alapetin markkinaviinit. Tarjotaan ensin rovastille, sitten morsiusparille, minkä jälkeen vasta muut saavat pikarin vuoronsa jälkeen. Näillä laseilla sitä käydään sitten kilauttamassa nuoren parin kanssa, ja jokainen koettaa toivottaa onnea ja menestystä parhaansa mukaan.

Taavit Tarvainen, jonka asiaankuuluvasti on ensimmäisenä mentävä lasi kourassa nuorikkojen luokse, tuntee nyt vihdoinkin kielenkantansa laukeavan. Se tulee nyt sieltä se puhe, joka jo eilisestä asti on kangerrellut, veuhkannut ja vuovannut ulospääsyä löytämättä:

— Minä vuam meinasin sannoo yhen sanan, jotta työ kun nyt outta tuassa alakamassa ommoo elämeennö, nii' elekeete turhoo hangojtella vastaav, vaekka näkisittä minkälaesta rustinkia ja kojetta vastaanno tulovan. Se neät ei mikkää tässä maalimassa pysy paekallaav, vuam männä jyystää etteempäen. Ottakoo vuan kaekki opiksenne, minkä niättä korjoovan tämä' immeise' elämän kohtoo, ja koittakoote työ nuoret olla meitä vanahoja viisaampija, nii' ehkäpä teille tämä elämä kääp keppeemmäks…

Justiina-emäntä, joka oli siinä Tuavetin vierellä onnittelujansa edeskantamassa, hierasi kyyneleen silmästään. Se oli siinä asunutkin elisestä alkaen, mutta toivottavasti se nyt pyyhkäistiin viimeisen kerran tähän tekkään, koska Justiinan huulille karahti pieni hymy. Niin, sitä kyyneltä nyt ei tarvittane ennen Emman ensimmäistä lapsensänkyä. Pitäähän toki äidilläkin olla hengähtämisen varaa.

Kolopuksen ukko Jahvetti joutui esille pian appivanhempain jälkeen.
Hänenkin täytyi lausua onnittelunsa hiukan laveammin:

— Kasvakoote vuaj ja lissääntykkee, ja oekeen sano Tuavetti, jotta ottoote vuarin tästä nykyjsestä aejasta… Ja ostoote separatierj, se kuul' olovah hyvä vehe… Ja sitä sammoo vua' itellennö ja uskokee poekkeej, jotta vaekka vanaha ov vakava, niiv veres ov vanahoo veikeemp'…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VERES VANHAA VEIKEÄMPI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.