JÄÄKÄRIN SISKO

Kirj.

Ilma Virtala

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1918.

I.

Kaksi tyttöstä istui sillan kaidepuulla katsellen hitaasti laskeutuvaa juhannusillan aurinkoa. Lahden pinta välkkyi monin värivivahduksin ja selällä, missä painuvan päivän kaari näytti koskettavan veden rajaa, hehkui meren pinta purppurassa, joten kaukainen karikko näytti kuin puhtaassa kullassa uiskentelevan.

* * * * *

Neitosista nuorempi, tummatukkainen, vilkassilmäinen tytöntylleröinen katseli tarkkaavaisella mielenkiinnolla ohikulkevia ja hymähti tyytyväisenä nähdessään yhä useamman tyttötuttavansa kääntyvän sillanmutkasta Hupisaarelle.

Mutta toisen kasvoilla asui vakava surumielisyys ja hänen siniset silmänsä katselivat kauvas ulapalle, kuin vuotellen näköpiiriinsä ilmestyväksi sitä, jota ikävöi.

Sanni yhä jatkoi huomioitaan.

— Tuokin on vielä tähän asti pitänyt itseään liian hyvänä venäläisten tansseihin, jopahan kelpaa senkin tulla — ajatteli hän, saaden vahvistusta hartaalle halulleen astua hänkin ensi kertaa tuolle houkuttelevalle, kielletylle alueelle.

— Kunpahan vaan saisin mukaani tuon Annin! — Tokkopa siitä nyt pahenisi, vaikka käväsee katsomassa, pääseehän sieltä pois, ellei miellytä.

Hän katselee toveriaan ajatuksiaan jatkaen:

— Olisipa minulla tuommoinen hoikka vyötärys! — Entä nuo pitkät kellervät palmikot, jos ne yhdeksi letittäisi tulisi siitä käsivarteni paksuinen.

* * * * *

— Mitä sinä minusta katselet?

— Ihmettelen vaan, kun siihen taas jäit äänettömänä tuijottamaan, vaikka lähtiessä luvattiin olla "reilulla" päällä. Kuuletko tuota soitontahtia ja näitkö miten väkeä lappautuu Hupisaareen viettämään juhannusyötä?

— Minusta tuntuu niin ilkeältä sinne mennä.

— No mikä on vikana?

Anni oli vaiti. Pehmeinä, kiehtovina tulivat soiton säveleet, kuin kutsuen, houkutellen.

— Sentähden minä vaan, näetkös, kun ne ovat ryssäin tanssit.

— Ovatko ne sitte huonompia kuin muut? Olet lapsellinen, Anni, tahi on tuo ajatus sen hyvän emäntäsi istuttama. Hänhän soisi sinun aina pysyvän samanlaisena, kilttinä lapsentyttönä, jommoisena olet häntä viidettä vuotta palvellut.

Sanni puhui varmana, vakuuttavana, vaikka sisässään kuuli kieltelevän äänen.

Kaksi ohikulkevaa sotamiestä lyöttäytyi tyttöjen seuraan.

Toinen jalkaväkeen kuuluva, keskikokoinen, vaaleahko, rokonarpinen, puhui auttavasti suomea. Toinen rakuuna, hoikka, notkealiikkeinen. Sen tukka oli pehmeä, kähertyvä, pikimusta, suupielissä, mustien viiksien alla karehti hymy ja silmänpohjassa vilahti veitikka.

Hän katseli Annia herkeämättä puhellen omaa kieltään, josta tyttö ei sanaakaan ymmärtänyt, olipahan vaan niin paha olla, kun se niin katseli, mutta Sanni oli jo täydessä keskustelussa toisen kanssa.

— A' mikä nimi, kaunis neiti? — virkkaa Annin hämmästykseksi rakuuna.
Hänkin siis osasi suomea.

— Anni minä olen.

— Aa', Anni, Annushka. — Minä Vanjushka, Vanja Ivanovitsh Stanovitsh.

Anni oli vastahakoinen keskusteluun ja vastaili niukasti vieraan kysymyksiin. Sotamiehet alkoivat nyt innokkaasti pyydellä tyttöjä tanssimaan. Sanni, jonka mieli sinne juuri paloi, oli valmis lähtemään. Hän kääntyi vielä epäröivään Anniin.

— Tule nyt!

Ei tässä vastustelu auttanut ja niin sitä asteltiin neljin tanssipaikalle Sanni edellä uuden tuttavansa kanssa, Anni jälessä rinnallaan tumma rakuuna.

* * * * *

Tyynen, ihanan juhannusyön hämärä lepäsi yli uneliaan meren, kätki verhoonsa Hupisaaren, loi omituisen herkkyyden mieliin ja säveleet nuo meille niin tutuksi käyneet venäläiset kappaleet soivat pataljoonan soittokunnan torvissa tänä yönä aivan uuden, erikoisen viehätyksen, synnyttäen sielussa oudon tunneaaltoilun.

Ja kun Vanjushka kietoi käsivartensa Annin hoikille vyötäisille oli kosketus hellä ja hyväilevä ja noiden tummien silmien katse tunkeutui syvälle sydämeen.

Kuin siivin he kiitivät!

— Miilaja Annushka! Kuinka kevyt olet käsissäni! — hän sanoi puristaen lievästi tytön vartta.

Se oli yhtä menoa ja pyörimistä sen illan, kun yksi käsistään päästi, tuli toinen jo tanssiin pyytämään, varsinkin eräs inkeriläinen vänrikki piti kovasti puoliaan.

Mutta kerran ei Vanja päästänytkään hänen kättään.

— Padjom gulait, Annushka!

Vierellä seisovan vänrikin kasvoille levisi harmi, mutta toinen vaan kädestä pidellen veti tyttöä mukanaan pois tanssilavalta.

He tulivat saarta ympäröivälle hiekkakäytävälle. Annista tuntui, että hänen pitäisi vetää kätensä pois, mutta kun hän koetti sitä irroittaa, veti toinen sen kainaloonsa.

Leuto merituulen henkäys hyväili miellyttävästi kuumenneita kasvoja. Vanjan käsi oli pehmoinen, siromuotoinen, miellyttävä. Anni tuli sitä verranneeksi Sampan karkeaan, työnkovettamaan kouraan.

Tämän muisto sai hänet hetkeksi hiukan alakuloiselle mielelle.

— Kenties ryhdyt ryssäin kanssa sinäkin, kuten moni muu tässä kaupungissa — oli Samppa sanonut viime markkinoilla tavattaessa — niin hän sanoi, ja syvä,- synkkä ryppy oli silmäkulmien välissä.

— Kah, mitä nyt, Annushka? Sitä vänrikkiäkö. Ai, ai, jos se uskaltaa tänne!

Käsi tapaili miekankahvaa. Välkähti kiiltävä teräs, mutta samassa takaisin tuppeen livahti ja äskeinen kasvojen tuima ilme vaihtui mitä herttaisimpaan hymyyn.

— Sinä kaunis tyttö! Kaikki sotilaat katselivat. Katsoppas Ivana
Ivanovitshiä, kauneimman sai taas tytön.

Uusi, ennen salassa piillyt tunne pulpahti esille nuoren tytön sydämessä. Hänkö, täti Vuorelan lapsenhoitaja! Oliko hän kaunis? — Ei sellaista ollut vielä kukaan aikuinen hänelle sanonut, lapset joskus hyvillään ollessaan lepertelivät:

— Sinä olet nätti tyttö, Nanni, olet Sannia paljon kauniimpi.

— Olisiko hänenkin mielestään niin? — Saattoiko sen sanoja uskoa?

Mutta vierellä kulkeva muukalainen näytti totta tarkoittaneen.

— Ja ljublja — arvaappas, mitä se merkitsee? Tyttö punehtui. Hän tiesi, mutta ei sanonut tietävänsä.

— Sen opetan sinulle ensi kerralla, kun tavataan.

Anni koetti peittää punastustaan ja pysähtyi taittamaan lepän vesaa, mutta tunsi silloin suudelman poskellaan.

Tyttö hätkähti ja vetäytyi kauemmaksi.

— Pelkäät vierasta, pikku tyttö. — Ei Vanja enää, ei koskaan enää.

— Lupaatko sen?

— Varmasti lupaan, Annushka!

Huulet hymysivät, valkea hammasrivi välähti ja silmän pohjassa pälyi veitikka.

— Mennään pois. Sanni ehkä odottaa. On aika lähteä kotiin.

He kiersivät ympyränmuotoista hiekkakäytävää, joka kapeni täältä päästä ollen suurien puiden varjostama. Mies sivulla kulkien taivutti lehvät tytön tieltä ja, kun käytävän katkaisi pieni oja, lennähti tyttö kevyesti sen yli, Vanjan harjaantuneitten käsivarsien kohottamana.

Vain sillanpäähän sallivat tytöt sotilasten saattaa itseään ja siitä lähtivät he kahdenkesken kävelemään pitkin autioita katuja kaupungin toiseen laitaan.

— Sinullapa taisi olla perin hauskaa — virkkoi viimein purevalla äänellä Sanni. Sinulla, joka olit niin vastahakoinen sinne lähtemään.

Toinen ei vastannut ja äänettöminä jatkettiin taas matkaa.

* * * * *

Kotipihalle päästyään istahti Anni pihakeinuun vilvoittelemaan. Siinä hänen hiljaa kiikutellessaan ummistuivat silmäluomet, aika tuokiossa vaihtui ja puoliunessa hän uudelleen eli vuosi takaperin viettämänsä juhannuksen.

* * * * *

Hän istuu oman luhtinsa kynnyksellä ruumiissaan miellyttävä puhtauden tunne. Kaikki kaupungin tomut on kylvetetty pois täällä kotoisessa kylyssä, josta tuoreitten vihdaksien tuoksu on jäänyt irrallaan olevaan tukkaan. Porraspäihin on juhannuskoivut juhlan kunniaksi asetettu. Ilmassa tuntuu palavan kydön haju ja kaukana, loputtomien lakeiden vainioiden takana laskeutuu aurinko etäisen metsän taakse, joka tummansinisenä juovana rajoittaa avaraa näköpiiriä.

Äiti kävelee pihapolkua tuvan ja aitan väliä, onnahtaa toista jalkaansa, jota leini taas kevätaikana on ahdistellut ja puhelee mennessään.

— Saisit sieltä jo tulla kotia, ainakin ensikeväimeen. Kyllä olen katunut, kun annoin sen Kantolan Tiitan sinut sinne kaupunkiin toimittaa. Herraskaisemmaksi taidat vuosi vuodelta siellä käydä, tokkopa täällä enää työhön kykenisitkään.

— Kyllä minä, äiti, kotia tulen, kun se Tuttu vaan tulee vähän suuremmaksi, että saatan sen jättää.

— Tuttu, sanoit?

— Niin se pienin tyttö. Taimihan sen nimi on, mutta ne isommat lapset alkoivat sitä sillä nimellä kutsua.

— Hm. — Eiköhän se vaan liene kaupungin elämä joka on alkanut sinua viehättää. Ei taitanut minulle tulla tyttärestä apua ja poikakin on maailman markkinoilla — puhelee eukko ja astuu tupaan, samalla kun isäukko pistäytyy pihalle paitahihasillaan ja piipunnysä suussaan. Hänen kasvonsa oikein hohtivat puhtauttaan kuten tuo valkea, kotikutoinen pellavapaitansakin. Hän oli aina yhtä reipas ja nuorekas, ei häneen tuntunut pystyvän aika eikä työ.

* * * * *

— Kuule Anni, lähde hyppyyn meidän kanssamme Jokipellolle!

Siellä olivat veräjän takana Toiskan tytöt ja Kokkolan Samppa.

— Tulkaa hetkeksi tänne pihalle istumaan. Olen heti valmis. Minä letitän vaan tukkani.

Tytöt tulivat veräjästä. Samppa loikkasi aidan yli. Anni huomasi heti, miten hän oli vuoden aikana paljon miehistynyt.

* * * * *

Tytöt istuivat luhdin portaille jutellen omista asioistaan. Isä ja Samppa kuistilla keskustelivat matalalla äänellä joten Anni tuskin kuuli mistä ne puhelivat.

— Onko Joukosta kuulunut mitään? — kuului Samppa kysyvän.

— Tuli tässä tuonnoin Ruotsin kautta kortti. Terveenä kuuluu olevan. Eipä sieltä muita tietoja saakaan, nyt eivät enää tahdo kortitkaan kulkea.

— Kadun, etten silloin lähtenyt Joukon matkaan.

— Tarvitaanhan sitä miehiä täälläkin. Mikäs meille neuvoksi, jos kaikki nuoremmat miehet meren takana ja akat ja vanhukset vaan kotosalla silloin, kun kerran noustaan panemaan ryssän mellastuksille raja. Siihen on kerran vielä pakko ryhtyä, eivätkä ne pojat sieltä siihen hätään joudu, pääsevätkö ollenkaan sieltä takaisin, kuka sen tietää?

— Ei se Saksa sentään ole mikään ryssä.

— No ei sen pitäisi olla.

— Ei luulisi.

Siihen katkesi keskustelu. Kumpikin vaipui mietteisiin ja heidän kasvoillaan asui syvä totisuus.

* * * * *

Huvipaikka oli tasainen niitty korkeiden koivujen ja rehevien leppien ympäröimä. Siellä istuskeli jo joukko nuorta väkeä ja tyttöjen koreat kansallispuvut muodostivat iloisen värileikin vihreätä maata vasten.

Pian pyöri piiri ja kaikui laulu hiljaisessa kesäyössä.

"Naapurin poika se pellollansa korjaili apiloita. Naapurin poika se pellollansa korjaili apiloita.

Silmäili, silmäili nättiä tyttöä
ja välill' oli vino aita.
Silmäili, silmäili nättiä tyttöä
ja välill' oli vino aita.

Vino aita oli välillä,
vaan lempi se leimahteli.
Vino aita oli välillä,
vaan lempi se leimahteli.

Niityllä, niityn mättähällä se poika ajatteli. Niityllä niityn mättähällä se poika ajatteli."

Parit vaihtuivat, mutta Samppa pyöritti Annia piirissä laulun loppuun.

"Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis' yhteen. Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis' yhteen.

Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet. Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet."

Yö kuluu. Joesta kohoaa lämpöinen huuru, jostain lähikoivusta kukahtaa käki ja nuorissa sydämissä läikähtää lämpöinen tunne.

* * * * *

Anni tulee kotiin ja astuu juhannuslehvillä koristettuun luhtiinsa ja heittäytyy vuoteelle riisuutumatta. Hetken kuluttua kuuluu hiljainen koputus ovelta.

— Kuka on?

— Minä.

Olisi Anni sen kysymättäkin tietänyt. Hän nousi ja avasi Sampalle oven.

Leveällä tilalla he sitten lepäsivät. Poika loikoi selällään kädet ristissä pään alaisena, tyttö laidalla sivuuttain kyynäspäähänsä nojaten.

— Onko sinun hauska olla siellä kaupungissa?

— Joskus on, joskus ei, mutta eipä ole tullut poiskaan lähdettyä.

— Luulin sun jo jäävän tänne olemaan, mutta takaisin taidat taas mennä.

— Takaisin minä menen nyt ainakin tämän kerran. Ajattelin, että vielä vuoden olisin.

Syntyi vaitiolo. Samppa hyräili äskeistä laulua.

"Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis yhteen. Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis yhteen.

Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet. Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet."

Mutta Pohjolan lyhyt kesäyö olikin jo kulunut. Linnut livertelivät pihapuissa ja nouseva aurinko lähetti kimpun kirkkaita säteitä luhdin ikkunaluukusta sisälle. Samppa nousi ja antoi kättä.

— Tulethan sitte taas markkinapäivänä sinne Hetmannin pihaan. Tule siinä heti toriajan jälkeen, silloin olemme siellä. Saathan kuulla kotikuulumisia.

— Kyllä tulen, aina sitä jonkun tapaa.

— Ainakin minut.

— Hyvä on.

Mutta poika piteli yhä hänen kättään omassaan.

— Kuinka sinun kätesi on hienoinen! Ei näissä maantöissä nahka noin pehmoisena pysy.

— Välipä tuolla, vaikka on karkeampikin. Poika hymähti tyytyväisenä.
Kumpikin luuli ymmärtävänsä takana piilevän ajatuksen.

— Tulethan vielä iltamiin illalla.

— Tulen tokikin. Huomenna täytyy taas takaisin kaupunkiin.

— Näkemiin sitte.

— Hyvästi.

Anni sulki oven hänen jälkeensä riisuutui nukkumaan ja vaipui sikeään uneen huulillaan onnekas hymy.

* * * * *

Tyttö kiikussa heräsi ja hieroi silmiään. Hän luuli melkein nukkuvansa kotonaan omassa luhdissaan. Mutta silloin kuului kuin jostain kaukaa venäläisen valssin rytmikäs tahti ja hänen ohuesta puserostaan lemahti vieras, tympäisevä haju. Tuli niin paha olla. Kylmäkin tuntui puistattavan. Hän nousi, kävi sisälle, mielessään outo levottomuus.

II.

Anni istuu lattialla pieni, valkokutrinen, tyttö sylissään, kahden isomman lapsen leikkiessä hevosta hänen pitkillä palmikoillaan.

Heinäkuun aurinko hellittää tulista hellettään avoimesta ikkunasta. Ei tuulen henkäyskään lievennä tätä tukahuttavaa kuumuutta.

— Istu hiljaa Tuttu. Nanni opettaa sinua puhumaan.

Pienokainen totteli. Laittautui vakavasti istumaan ja silmissä harras ilme odotti tärkeän toimituksen alkamista.

— Nannin — oma — Tuttu.
— Nanni — moma — Tuttu.
— Tutun — oma — Nanni.
— Tutun — moma — Nanni.

— Hyvä Tuttu on paras Tuttu. Pidä Nannia kaulasta hyvänä!

— Kaulatta — hyvänä, — sopersi pienokainen, kiersi palleroiset käsivartensa rakkaan hoitajansa kaulaan ja pusersi koko voimallaan.

— No, no, Tuttu. Ei niin kovaa. Riittää jo! Sinä puristat Nannin hengettömäksi.

— Oletko sinä minutkin opettanut puhumaan — kysyi Osmo, lapsista vanhin.

— Olen opettanut sinut ja Maijankin. Sinä Osmo olitkin vaikein hoidettava. Et tahtonut viitsiä kävelemäänkään opetella, olisit vaan Nannilla itseäsi kannattanut. Iso olit vielä ja raskas, kun sinua tänne kolmanteen kerrokseen retuutin.

— Mutta nyt olen jo sinulle apuna. Osaanhan nostaa Tutun alas tuoleilta ja pöydiltä, joille se aina kiipeää. Osaan avata Maijan napit ja viedä pihalle kuivamaan esiliinojamme, joita sinä peset.

— Minäkin autan Nannia, kun tulen hiukan suuremmaksi — puheli
Maijatyttö.

— Anni! Annii! — kuului pihalta.

Tyttö juoksi ulos ja palasi pian kädessään Sannin tuoma kirjelippu.
Lapset yhdestä suusta huutamaan:

— Onko se Vanjushkalta? Näytä meille Vanjan kirje!

— Äytä Vanna kiie! — pyyteli pieninkin.

Eihän se Anni raaskinut vastustella ja yhdessä sitä katseltiin ja tavailtiin. Eikä se ollut sen kummempi, olipahan vaan taskukirjasta reväisty lehtinen johon kosmoskynällä oli huonolla käsialalla tuhrustettu:

"Millaja Annushka!

Sinä ja kaiki lapsi tulemas puisto minu ikava on — Ja ljubljuu

Vanjushka"

— Voi, mennään! Mennään heti paikalla! - Nanni, pane meille puhtaat esiliinat! — intoilivat lapset.

Siitä nousi suuri ilo, hyppy ja tanssi. Annilla oli täysi työ pidättää heitä suinpäin juoksemasta portaista alas.

Sanni tuli vastaan kadulla.

— Jassoo, herrasväki on taas menossa "pistellinkiin". Saipas se Vanja sinut vaan lopuksi heltymään, kun aikansa kiersi Vuorikadun seitsemättä niinkuin kissa kuumaa puuropataa.

— Enpä minä hänen kanssaan olisi lähtenyt, vaikka olisi tässä kaiken ikänsä kierrellyt, mutta kun se kerran meitä seurasi tuonne puistoon ja sai nämä lapset hullaantumaan itseensä. Ei niille enää mitään mahda.

— Tokkopa sinullekaan, Anni parka, enää mitään mahtaa. Etköhän jo itsekin liene hullaantunut — sanoi Sanni naureskellen ja pujahti kotiportista sisälle.

— Nanni, älä viitsi välittää mitään — supatti Osmo. — Tulisi Sanni itsekin mielellään puistoon, mutta Vanja ei tahdo, Vanja leikkii vaan meidän kanssa.

— Mutta jos äitinne saa tietää missä me käymme, niin hän suuttuu.

— Minä en ainakaan kerro mitään — vakuutti Osmo.

— Enkä minä kerro muuta kuin että kerran istuin Vanjan polkupyörän tangolla ja se oli niin hauskaa! — puheli Maija.

— Voi sua, pieni kananpää! Et mitään saa kertoa, muuten emme enää huomenna pääse tänne.

— Otetaan äiti mukaan, niin ei se suutu.

— Olet sinä, Maija, semmoinen pieni viisastelija, ei äitisi tänne lähde, estää meidänkin tulomme.

— Kertooko Tuttukin missä oltiin.

— Tuttu keltoo — oltiin.

Anni ja Osmo nauroivat. Pikku Taimesta ei ollut vaaraa.

* * * * *

He poikkesivat maantielle palatakseen sieltä takaisin puistoon.

— Kuinka se Sanni on muuttunut! — ajatteli Anni.

— Kuinka se heti juhannuksesta kylmeni ja vieraantui, aivan kuin olisi mustasukkainen. Toihan se Vanjan kirjeliput, joita hän joskus Sannin mukana lähetti, mutta aina piili sen puheessa joku pureva sana.

— Vanja, Vanjushka! Trastvuit, Vanjushka! — huusi Osmo riemuiten.

Sieltä se ajaa karautti, rakuuna, pienellä tulisella raudikollansa.

22

— Aa' maltsik! — Trastvuit! huusi vastaan Vanja, viskasi lakkinsa pojalle kiitäen ohi seisoallaan hevosen selässä.

Seurue pysähtyi katselemaan. Tuokiossa oli ratsastaja polvillaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi täyttä ravia hellittävän hevosensa rinnalla, siitä jälleen satulaan, äkkikäännös ja sieltä se jo tulla porhalsi ihastuneita katselioitaan vastaan.

— Poika, tule tänne! — Hän ojensi kätensä ottaakseen lakkinsa, mutta nostikin koko pelosta ja ilosta kirkaisevan pojan eteensä satulaan. Mutta siinä jo alkoikin puisto. Ratsu sidottiin kiinni, ja silloin olivat jo tytötkin paikalla.

— Äsken minä niin pelkäsin, että putoat hevosen selästä ja kuolet — puheli Osmo Vanjalle.

— Entä Annushka?

— En sano.

— A' itkikö Annushka, kun Ivana Ivanovitsh makaa kuolleena — ja nuo eloisat silmät katsoivat niin armaasti tyttöön, että tämän jäykkyys suli ja vastaus tuli avoimesti.

— Itkisin, Vanjushka. Tämä puristi hänen kättään.

— Dobra tyttö, minun oma tyttö, — ja kun Anni punehtui aina otsaa myöten, nyppäsi Vanja maasta punoittavan luhdikon kukan.

— Kah, Annushka! Tämä Annushka.

Kun he tulivat tavalliselle paikalleen, pienelle hiekkakentälle, jota puut ja kukkivat pensaat puolikaaressa ympäröivät, olisi ollut vaikeata päättää, ken heistä oli iloisin. He nauroivat, telmivät ja leikkivät, kunnes istahtivat vihdoin väsyneinä nurmikolle.

— Vanja, vihellä taas, tai laula meille, — pyyteli Maija.

— Huomenna Vanja soittaa teille, jos tulette tänne.

— Voi, hauskaa! Tullaanhan taas huomenna, Nanni.

— Jos on kaunis ilma.

— Tullaan kumminkin, vaikka vähän sataisikin.

— Ehkä tullaan. Leikkikää nyt kauniisti keskenänne tytöt. Pian lähdetään taas kotiin.

Osmon päähän pantiin Vanjan lakki ja vyölle kiinnitettiin sapeli, joka pitkältä maata viisti. Ylpeänä lähti hän uudessa asussaan kuljeksimaan pitkin käytäviä.

Pikkutytötkin unohtuivat vähitellen leikkimään hiekalla, joten nuoret saivat tilaisuuden vaihtaa keskenään muutaman sanan.

— Miksi, Anni, pelkäät Vanjushkaa?

— Enhän minä pelkää.

— A' miks'et tule illalla ulos?

— On vaikeata päästä. Emäntäni on myöhäseen poissa nyt, kun hän yksin hoitaa pientä kangaskauppaansa ja kun hän iltasella väsyneenä palaa, en heti kehtaa livahtaa ovesta ulos.

— Uh, njet harashoo! Huono paikka, vähän vapautta, liian vähän vapautta.

— Hyvä on minulla paikka, ei kellään parempata.

* * * * *

— Tehtaassa paras, kahdeksan tunnin työpäivä.

Aurinko oli ruvennut paistamaan kohtisuoraan ja sietämätön kuumuus alkoi täälläkin ahdistella. Tuttu jätti leikkinsä ja painoi päänsä Annin helmaan.

— Nyt Tuttu nukkuu.

— Voi sentään, lapsia alkaa väsyttää. Kyllä meidän täytyy nyt lähteä.

— Ei vielä, Annushka, ei vielä!

Hän nosti lapsen olkapäilleen ja alkoi tanssia. Ei ollut Anni ikinä nähnyt tanssijaa hänen veroistaan. Milloin hän hurjaa vauhtia pyöri piiriä, pitkin hiekkaista kenttää, nyt jo maassa kyykkysillään, viskellen notkeita jalkojaan, siitä taas pystyyn kimmahti, hihkasi, kannusta kilahutti ja seuraavassa silmänräpäyksessä jo maassa Annin edessä polvillaan.

Lapsi oli kietonut kovasti pienet sormensa Vanjan pikimustaan tukkaan ja riemuitsi suuriäänisesti, mutta Maija pyyteli:

— Tanssita minuakin, Vanjushka. Tanssitathan pikkusen! — eikä antanut rauhaa, ennenkuin sai istua Vanjan käsivarrella. Sävel, jota hän nyt vihelsi pyöriessään oli tuo sama, venäläinen valssi, jota soittokunta oli Hupisaaressa soittanut, ja se muistutti Annille juhannusaamuisen vastenmielisen tunnelman. Mutta se nousi enää vain harvoin esille.

Uni oli lapsilta kerrassaan haihtunut. Kuuma aurinko oli kätkeytynyt pilveen ja pääskysten siivet sipasivat läheltä maata. Kaukaa kuului jo ukkosen jyrähtely. Kukin heistä huomasi nyt, että tämän päivän ilot olivat loppuneet.

Vanja hyväili lapsia hyvästellessään, siinä tehtiin myös lujat lupaukset seuraavien päivien kohtauksista.

Polku oli epätasainen. Anni nosti pikkutyttösen syliinsä Vanjan hoidellessa hänen pieniä rattaitaan kahden isomman seuratessa kintereillä. Ja niille puheli Vanjushka:

— Me leikimme nyt, että Anni on maamushka, minä olen paapushka ja te olette meidän lapsiamme.

— Rupeakkin sinä meille isäksi, kun meiltä isä kuoli — sanoi pikku
Maija.

— Kysyppäs, jos Anni tulee äidiksi.

— Tuletko, Nanni Vanjalle ja meille yhteiseksi äidiksi?

Mutta Anni vaan hymyili Vanjalle vastaukseksi.

Ratsu oli odotellessa käynyt kärsimättömäksi, se kuopi maata, hirnahteli ja nyt vihdoin liikkeelle päästyään pyrähti tuliseen juoksuun kiidättäen ratsastajan näkyvistä.

III.

Rouva Vuorela istuu ruokahuoneessaan odotellen päivällistään, kun rouva
Alanen pistäytyy ovesta sisälle.

— Eipä juuri näy naapurin emäntää kotosalla.

— Eipä niin. Ei ole ollut paljon aikaa kotona istuskella, mutta nyt kai kohta jo saakin panna kaupan oven kiinni. Silloin sitä taas joutaa kotonakin olemaan.

— Huonostiko käy kauppa?

— Tavara loppuu. Ostajia on liiaksikin. Kulashit kulkevat ympäri kuin kiljuvat jalopeurat ja ostaisivat kaiken, mitä ikänä rahaan voi vaihtaa. Niitä tulee Etelä-Suomesta ja aina ryssänrajoilta saakka tänne pohjoiseen — ostamaan kaiken, minkä käsiinsä saavat.

— Niin, kulashit nyt hallitsevat tätä maata, niiden käsissä on kaikki valta. Me muut kiitämme koreasti, jos saamme ostaa kilon sokeria 14—16 markasta tai metrin huonoa kangasta kymmenkertaisella hinnalla.

— Minä en kumminkaan ole kankaistani heille metriäkään myynyt. Olen oikein koettamalla koettanut pitää käteni puhtaina nykyisestä kulashiliasta.

Rouva Vuorela nosti voitonvarmana päätään. Hänen liikkeensä ei kunnolleen tuottanut sitäkään mitä jokapäiväinen kulutus vaati, muiden rikastuessa.

— Ehkä voin kumminkin elättää lapseni kokoamatta tuskaa tunnolleni — sanoi hän puoleksi itsekseen.

— Kauanpa rouva saa päivällistään odottaa.

— Ne ovat olleet ulkona leikkimässä ja unohtaneet ajan kulun.

Toinen hymyili merkitsevästi.

— Ettekö ole huomannut, että se myöhästyminen tapahtuu säännöllisesti?

— Onhan sitä sattunut ennenkin.

— Niin on tuo tyttö sitonut lastenkin suun, että eivät ole äidilleen kertoneet, mutta kun Sannilta kuulin, katsoin velvollisuudekseni avata silmänne.

Rouva Vuorela heitti puhujaan kylmän katseen.

— Kiitän huolenpidostanne! Älkää jatkako. He selvittävät itse tämän asian.

Yksin jäätyään hän kutsui luokseen Annin ja lapset.

He tulivat. Anni oli hiukan kalpea, mutta hänen avoin ja puhdas katseensa ei emännän tutkivan silmän edessä painunut alas.

— Miksi ruoka ei enää koskaan ole valmiina, kun tulen?

Osmo astuu urhoollisesti esiin:

— Meidän on niin hauskaa puistossa, että ei Anni huomaa katsoa kelloa.

— Vai niin, poikaseni, miksi siellä on ruvennut olemaan niin hauskaa?

Nyt hätääntyivät lapset ja piirittivät Nannin kuorossa huutaen:

— Äiti älä toru Nannia, älä vaan toru Nannia, me sinne kovin tahdoimme, kun se Vanjushka on niin kiltti.

— Äiti älä Nannia tolu — soperteli pieninkin.

— Nähkääs, täti — alkoi tyttö. Juhannusyönä olimme Sannin kanssa vaan uteliaisuudesta katsomassa ryssäin tansseja. Siellä tutustuin erääseen rakuunaan, joka senjälkeen kirjoitteli monet kirjeet kanssaan kävelylle pyydellen. En vastannut mitään, enkä koskaan aikonutkaan mennä. Mutta kerran se näki, kun me lähdimme lasten kanssa puistoon, se seurasi meitä ja lapset kiintyivät siihen heti. Nyt olemme olleet yhdessä melkein joka päivä.

— Äiti älä vaan toru Nannia eikä meitä! Vanja on soittanut meille ja laulanut ja tanssittanut ja leikkinyt niin, ettei kukaan muu koskaan.

Rouva Vuorela kuunteli synkin kasvoin näitä kertomuksia, virkkoi sitte
Annille:

— Tyttö parka! Et aavista mihin vaaraan olet joutunut. — Kuulkaa lapset! Äiti ei nyt toru ketään, mutta äiti tahtoo, että te ette lähde Nannin kanssa pois kotipihalta muutamaan päivään, kunnes ryssä on ehtinyt teidät kaikki unohtaa.

Seurasi äänekäs itku noita tinkimättömiä sanoja, mutta Anni tunsi kovan, jääkylmän väliseinän laskeutuvan hänen ja emäntänsä välille.

IV.

Sadetta ei tullut. Kuumia, helteisiä päiviä riitti yhä. Ruoho maassa paloi ruskeaksi, lehti puissa kellastui keskellä kesää ja alkoi karista. Pelolla katselivat ihmiset tulista kuivuutta äskeisten tuhoisien hallaöiden jälkeen.

Anni viihdyttelee pikku hoidokkejaan auringon ruskeaksi polttamalla pihanurmikolla kaivaten puiston vihreyttä, missä kosteus oli säilynyt suurten puiden ja tiheiden pensasten suojassa. Päivät olivat nyt sietämättömän pitkiä ja ikäviä. -Eivät nuo lapsetkaan muusta puhuneet kuin Vanjasta, hänestä he kertoilivat muistojaan ahdistellen Annia kaikenmoisilla kysymyksillä.

— Miksi se äiti kielsi? — Miksi ei Vanja tule tänne? — Kirjottaisit kirjelipun ja käskisit tulemaan.

Mutta tämä yhteinen suru yhdisti heitä vielä entistä lähemmin toisiinsa ja niin kuluivat päivät kadotettua ystävää muistellen ja yöt hänestä uneksien. Niin kirkastui poissa olevan kuva heidän herkissä mielissään, joten se ennen pitkää oli todellisuutta paljon korkeammalla.

— Miksi sellainen jyrkkä kielto? Miksi hän tuomitsee ihmistä, jota ei edes tunne? Vain siksi, että hän oli ryssä. Eiväthän nekään kaikki ole yhtäläisiä. Onko oikein niitä kaikkia vihata? - Ei ainakaan minun ymmärtääkseni.

Kuta enemmän hän Anni sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän hänen myötätuntonsa kallistui Vanjushkan puolelle, samalla kuin tuo kapinoiva ääni emäntää vastaan tuli yhä selvemmin kuuluville. On ilta ja lapset nukkuvat. Rouva Vuorela oli lähtenyt tuttujensa kanssa kaupungille, Anni istui nojatuoliin ja koetti lukea.

Mahdotonta! — Kirjaimet lehdiltä hävisivät ja tilalle ilmestyi Vanjushkan hymyilevä kuva. Hän heitti kirjan ja meni ikkunan luo. Mutta tuskin oli hän sen ääreen ehtinyt, kun kuuli kadulta tuttua vihellystä. Anni kätkeytyi ikkunaverhon taakse uskaltamatta silmäistäkään alas kadulle.

— Siellä hän on! Eipä se sentään niin vähällä unohtanut, kuin luultiin!

Sydäntä hiveli odottavan onnen tuska ja aatokset salaman nopeat risteilivät mielessä eri vivahduksin.

— Hän on siellä! On kenties ikävöinyt ja kaivannut minua kuten minä häntä. On kulkenut päivin puistossa, illoin kierrellyt tätä katua toivoen tapaavansa — sillä aikaa kun minä täällä olen häntä ikävöinyt ja itkenyt. — Mutta nyt ei meitä enää mikään estä toisiamme tapaamasta! Kumminkin hän epäröi, eikä näyttäytynyt, oli kuin olisi nyt valinnan aika.

— "Ryssän tyttö" sanovat ihmiset silloin minua. Eikö niitä ole jo ennestään liian paljon. Tuleehan siitä maine, joka kerran kuuluu kotipuolellekin ja isä ja äiti kuulevat ja Samppa, kenties velikin vielä kerran palaa matkaltaan - nyt olisi sopiva lopettaa tähän koko tuttavuus.

Hän puristi aatoksissaan kurttuun ikkunaverhon, jonka takana piileksi.
Sydän löi kuuluvasti ja korvissa kohisi.

Mutta seurustelevathan ryssäin kanssa monet muut minua paremmat. Niinkuin F:n neidit, kaupungin rikkaimmat. Kelpaahan ylioppilasneitostenkin upseerien kanssa myöhäisille iltakävelyille. Mitäs ne upseerit ovat muita kuin ryssiä! Tyttökoulun oppilaita, vieläpä opettajattariakin tiedetään, ja virkamiesten rouvia, joita palveliansa ovat nähneet upseerien kanssa seurustelevan. -Mitäs silloin minusta, joka olen vaan pieni piikatyttö! —

— Tokkopa se Samppakaan paljon minusta välittää. Eihän se oikeastaan ollut sanallakaan sitä ilmaissut. Semmoinen oli, juro ja jäykkä. Kenties ei enää välitä senkään vertaa kuin ennen.

Astunta kadulta kuului taas selvemmin, kannukset kilahtivat ja tuttu surunvoittoinen sävel soi kulkijan huulilta kuin kutsuen kuulijaa ulos, kesäisen illan hämärään.

Ikkunaverho riuhtaistiin syrjään ja ikävöivälle kulkijalle ilmestyivät nuoren tytön kukoistavat kasvot.

— Anni, Annushka! — Tule puistoon! — ja tyttö kuuli tuossa äänessä niin hellän värähdyksen ja luki noista kasvoista sen saman, suuren kaipauksen, jota hän itsekin oli näinä päivinä kärsinyt.

Vapisevin käsin sulki hän ikkunan ja kiiruhti alas rappusia, riensi juoksujalkaa, kuin peläten jonkun itseään seuraavan, jonkun, joka tahtoisi häntä estää tapaamasta sydämensä kaivattua.

* * * * *

Puiden suojassa, sinervän hämärän kätkössä astelee Vanjushka tyttöään vuotellen. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt ja kaupungilta tulevat äänet sulivat täällä vienoksi huminaksi, joka soi kuin kaukaisen kosken kohina.

Nyt kuuluivat lähestyvät, kevyet askeleet ja vilahti vihreiden lehvien välistä vaalean punertava hame.

Ilo välähti silmässä muukalaisen, hymy suupielessä värähti ja syli avoinna hän tulijaa vastaan kiiruhti.

— Anni, Annushkani, sinä tulit, vihdoinkin sinä tulit!

V.

Kuutamo valaisee huonetta kuvaten suurennetun ikkunan keskelle lattiaa. Anni katselee sitä, näkemättä kumminkaan sitä mitä katsoo — hän näkee siinä vaan epämääräisiä, levottomasti vaihtelevia kuvia.

Sydän sykkii vielä rajusti äskeisestä pelosta, jos rouva nytkin sattuisi kuulemaan, että hän taas kolmatta käydessä saapuu kotiin.

Hän oli hiipinyt sisälle hiljaa kuin varjo, mutta olihan mahdollista, että se oli hereillä ja sittenkin kuuli.

Lapset nukkuivat levottomasti. Maija äänteli unissaan ja Taimi haparoi
Annin tyhjää tilaa hänen kättään etsien.

— Kuinka se tulee toimeen ilman Nannia! Levottomuus ahdisti tytön mieltä sen äskeisen lupauksen johdosta, jonka Vanja oli häneltä puristanut. — Jättää paikkansa ja lapset! Kuinka se käy päinsä! Ei kukaan tunne niitä niinhyvin kuin hän, ei kukaan hoida niitä sillätavalla kuin hän itse, joka on vaalinut niitä enemmän ajan kuin itse lasten äiti.

— Täti itse ei minua varmastikaan kovin kaipaa, hän on näyttänyt viime päivinä jo kovin kiusaantuneelta. Olen odottanut, milloin se puhkeaa. On tuskallista tuo vaitiolo.

No huomennahan me saamme selvitellä — silloin sen täytyy tapahtua.

Ikkunankuva lattialla oli levinnyt ja siirtynyt ovinurkkaan päin. Anni painoi jyskyttäviä ohimoitaan ja jatkoi mietteitään.

— Eräänä aamuna, kun Taimi herää, on Nanni poissa. — Hän tepastelee yömekossaan ympäri huoneita ja huutaa: — Nanni, Nanni-i-ii! Tule Tuttua pukemaan! — Tulee sitte keittiöstä uusi tyttö ja koettaa houkutella lasta luokseen. -Missä Tutun Nanni? — Poissa on, tehtaaseen meni. — Seuraa suuriääninen itku. Uusi tyttö kyllästyy. Keittiössä kiehuu kahvi hellalle, hän rientää sinne ja tulee taas takaisin koettaen viihdytellä.

Mutta kun väki tehtaasta lappautuu aamiaislomalle, on Vuorelan uusi palvelia kadulla kolmen lapsen kanssa Annia odottamassa.

— En minä näiden kanssa tule minnekään, hän sanoo. On parasta, että tulet takaisin ja minä menen pois — ja lapset tarrautuvat hänen vaatteisiinsa ja pyytelevät tulemaan kotiin.

Miten minä sen kestän?

Tuntui tuskallisen kuumalle täällä sisällä. Hän avasi akkunan. Syksyinen tuuli puheli salaperäisesti pihapuissa ja taivaalla tuikkivat ensimmäiset tähdet.

— Vanja, Vanjushka! — Onhan hän minua kumminkin lähin, onhan hän minulle rakkaampi kuin kukaan.

Anni katseli sormusta, jonka Vanja äsken oli hänen sormeensa painanut.
Se välkkyi niin vienosti, se oli kirkas ja uuden uutukainen.

— Morsian! Kyynel kihosi silmään ja huulilla väikkyi onnen hymy.

— Emmehän me täällä kauvan enää, sota loppuu ja me muutamme kotiin Venäjälle, kauvas Mustanmeren rannoille, jossa päivä paistaa ja kukat kerkiävät jo silloin, kun täällä pohjoinen vinkuu ja kinokset korkealle seinän vierustoilla kurkoittelevat. — Niin oli Vanjushka puhellut kaunista kotipaikkaansa kuvaillen.

— Tule kanssani, sanoi. Kotini kauneheksi sinut vien, äitiseni iloksi. — Ja kokoontuu kylältä koko suuri suku katsomaan minkä Ivana Ivanovitsh toi sotaretkeltään Suomesta. Kauniin toi vaimon, sanovat, solakkavartisen ja sorean. Katsokaapas sen tukkaakin, se välkkyy kuin kulta.

Niin oli Vanja puhellut ja mairein sanoin ja valoisin kuvin häntä viihdytellyt.

Anni otti sormuksen sormestaan käänteli sitä ja kädessään punnitsi. Kovin se oli ohut ja kevyt. — Mistäpä se Vanja sen paremman, olihan kullan hintakin kovin kohonnut.

— Mutta entä jos se ei totta tarkoittaisikaan, entä, jos se vaan leikkii kanssani? — Olisi kenties parempi pysyä vielä täällä toistaiseksi, odottaa ja katsella.

— Vanjushkako pettäisi! — Vanja, joka polvillaan oli rukoillut lupausta saada hänet mukaansa Venäjälle ja sen saatuaan suudellut hänen jalkojaan. Eihän sellainen rakkaus ollut mitään leikintekoa. Olisi väärin epäillä häntä.

Yön hiljaisuudessa kajahti kirkon kellon kolme kumeata lyöntiä. Tyttö sulki ikkunan, paneutui maata ja nukkui huulillaan rakkaimpansa nimi.

VI.

Pitkällistä kuivuutta seurasi loppumaton sade, joka öin päivin virtanaan valui harmajalta, tuhruiselta taivaalta. Kadut tuntuivat pehminneen perustuksiaan myöten ja katuojissa virtasi sakea vesi pieninä purosina.

Sähkökello soi, aamiaistunti oli tullut. Koneet seisahtuivat, naiset pukivat kiireellä päälleen ja lappautuivat ulos tehtaan rautaisesta portista.

Anni oli saanut asunnon tehtaan lähettyviltä, joten ei muuta kuin puikahtaa kadun kulmauksesta.

Eipä ollut ylellisyydellä pilattu, tämä pieni kamari kellarikerroksessa. — Tutiseva pöytä, pahainen vuode ja pari maalaamatonta tuolia muodosti sen kaluston. Uunin nurkassa seisoi vielä ruokasäiliö — pystyyn käännetty tavaralaatikko, mutta sen verhoksi oli levitetty puhdas, vanhasta esiliinasta ommeltu verho. Pöytää kattoi valkea liina ja ikkunalaudalla oli kukkiva verenpisara.

Yhteisvoimin Vanjan kanssa oli tämä pieni koti pantu pystyyn, ja se oli nyt kumminkin Annin oma.

Hän etsi esille ruokavaransa, kylmiä perunoita, suolaa ja vettä. Maitokaupan edustalla oli niin suuri "jono", että hän katsoi viisaimmaksi ensin syödä aamiaisen ja "jonottaa" loppuajan saadakseen maitoa illaksi.

Hän taittoi kappaleen mureannäköistä leipää ja katseli palasta: — Kuin murha-ase! Pitkät, terävät akanat ja kokonaisina jauhettujen kaurojen kuoret törröttivät uhkaavina vastaan taitetusta syrjästä. O'at silmissä suurenivat, nälkä katosi, mutta omituinen hiukaiseva tunne, joka viime aikoina oli alkanut kalvaa sydänalaa, tuntui taas ahdistavan.

— Olisi voita tuohon päälle, niin saattaisi sitä syödä — hän ajatteli, mutta eihän hän ollut voita nähnytkään, sitte kun Vuorelasta lähti. Koko syksynä ei ollut korttivoita jaettu muruakaan ja salakauppiasten välityksellä se maksoi 16—18 mk. kilo, eihän Annin palkka sellaisiin riittänyt.

Sillävälin oli maitokaupan edustalla odottajien luku vaan kasvanut. Anni kävi siihen kumminkin, vaikka toivottomalle näytti seisominen Jokaisella kadulla sateen virtanaan valuessa. Jono liikehti lakkaamatta. Kukin koetti vartioivan miliisin silmän välttyessä päästä hiukan naapuristaan edelle ja nuo vakinaiset jonottajat, pienet poikaviikarit, joilla oli tällä alalla suuri taito ja kokemus, onnistuivat vähitellen tunkeutumaan loppupäästä etumaisten joukkoon. Varsinkin käyttivät he hyväkseen hetkeä, jolloin naapuri sattui olemaan innokkaassa keskustelussa tai väittelyssä.

— Minulla on kuusi pientä lasta enkä neljään päivään ole saanut niille pisaraakaan maitoa -kuuli Anni vieressään seisovan vaimon lausuvan naapurilleen.

— Kuinka kauvan tätä kärsimme? — vastaa toinen.

— Mikäs on, täytynee sitä kärsiä toistaiseksi.

— Kuulutko yhdistykseen?

— Olen minä siihen kuulunut jo toistakymmentä vuotta.

— Ja puhut noin rauhallisesti! Aikonet antaa lopuksi lastesi kuolla nälkään.

— Ei nyt sentään nälkään, jos joku apu on saatavissa.

— Etkö ymmärrä, että tämä on herrojen vehkeitä, että ne aikovat tappaa köyhälistön nälkään korvaukseksi kunnallisäänioikeudesta ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, jotka pakoitettiin meille myöntämään. Täällä me seisomme sateessa likomärkinä kaiken päivää saadaksemme tilkan maitoa lapsillemme, sillä aikaa kun meijerissä salaa valmistetaan juustoa ja ajetaan maitoa hotelleihin sadoin litroin. Oikein tekivät Turussa, menivät, ottivat voit herrojen makasiineista ja keskenään jakoivat. Täälläkin vielä pommitetaan ilmaan tuo meijeri, niin maitoa tässä kaupungissa on riittämään saakka kuten ennenkin. Sotamiehet kyllä tulevat avuksi. Ei muuta kuin vihjaista vaan niille, niin valmiita ne pojat ovat tulemaan.

— Sinun mielestäsi olisi asia niin yksinkertaisesti autettu. Etkö tiedä että me nyt kärsimme turkulaisten voiryöstöistä. Meiltähän loppui heti senjälkeen korttivoi, sekin vähäinen mikä oli ennen.

— Niin, mutta me pannaan herroille kiusa kiusaa vastaan.

— Et varmaankaan ole meidän paikkaisia.

— En olekkaan, mitä se tähän kuuluu?

— Ajattelin vaan, kun intoilet noin rajusti.

* * * * *

Samassa puhalsi tehtaan pilli. Anni oli jo päässyt likelle ovea, kun sai luovuttaa paikkansa toiselle ja kiiruhtaa työpaikalleen.

Taas seisoi hän keskellä jyskettä ja surinaa hoidellen pitkää, kieppuvaa käämiriviään, joka huristen pyöri hänen edessään.

Käämit pyörivät, vyyhdet pyörivät ja aatokset kiersivät alituiseen ainaista kehäänsä:

— Jättää vanhukset, koti ja veli, joka kenties kerran vielä palaa vieraalta maalta. Lähteä outoihin oloihin, kohti tuntematonta tulevaisuutta, lähteä salaa kaikilta, kenellekkään hyvästiä heittämättä. — Eivät vanhukset suosiolla luovuta. Jonakin pimeänä iltana he sitte astuvat eteläänpäin lähtevään junaan. Neljän, viiden tunnin kuluttua on hän taakseen jättänyt kaiken sen, mikä hänellä ennen elämässä on ollut rakkainta, ja vuorokauden, parin, kuluttua hän tuskin koskaan enää saa kuulla suomenkieltä puhuttavan.

Tätä ajatellessa tuntui se hänestä niin, kuin tuntui ennen lapsena kotokaivon mustaan syvyyteen katsellessa: Päätä huimasi niin, että täytyi heittäytyä maahan ja tarrautua lujasti kiinni piharuohoon.

— Vieras seutu, vieras maa! Jokainen puu, pensas ja kivi on outo. Itse maan multakin on vieras, musta, väkevä — täällä harmaa, saven sekainen.

Koneet ryskivät pauhaten. Tuntui kuin olisi hän jo menossa ja juna kiitää hurjaa vauhtia läpi lakeiden niittyjen ja lukemattomat harmajat ladot kyyköttävät silmänkantamattomiin. Palavan kydön haju tunkeutuu avonaisesta vaunun ikkunasta ja siellä täällä kohoaa lentoon joku säikähtänyt kurki.

Mutta vauhti kiihtyy yhä hurjemmaksi. Juna kiitää kuin siivillä, ilma korvissa surisee ja soittaa. Kohta loppuvat tasangot, jää taakse koko kotiseutu. — — Tekisi taaskin mieli heittäytyä maahan ja tarrautua kiinni piharuohoon. — Hän solmieli katkenneita langanpäitä, pysäytteli käämiä, korjaili ja pani uudelleen pyörimään. — Kumma, lohduton tunne sydänalassa nousi taas uhkaavana. Päätä huimasi, hän koetti istualtaan ohjata konettaan.

Hyvän tuoreen maidon maku herahti äkkiä suuhun ja hän näki samassa lypsinkiulun, jossa maito hyllyävän, valkoisen vaahdon peitossa höyrysi, lämpöisenä, hyväntuoksuisena.

Hän karkoitti kuvan, kun toinen heti sukelsi esiin. Hän oli paistavinaan pihvejä Vuorelan keittiössä. Tuossa ne jo valmiina kauniin ruskeina miellyttävästi tuoksuivat saaden veden suuhun herahtamaan. Lapset ympärillä hääräilivät kysellen, oliko ruoka jo pian valmista.

— Älkää hätäilkö! Nannin pitää ensin ottaa pullat paistumasta, — oli hän heille sanovinaan, vetäisten samalla pellillisen kauniita punasenruskeita vehnäleipiä ulos uunista.

— Tuttu saa ensin. Se on kuuma, ota esiliinan helmaan.

Hän oli itsekin maistamaisillaan, kun jostain vyyhdestä taas katkesi lanka ja hän huomasi taas missä oli.

— Voi hyvä Isä!

Nuo valve-unet olivat vielä paljon kiusallisemmat kuin yölliset unelmat, joissa usein myöskin toistuivat nuo ruokakuvittelut.

Hiukaiseva tunne sydän-alassa tuli yhä voimakkaammaksi. Käämit ja vyyhdet pyörivät, koko huone pyöri ja ruski, kuin olisi se liitteistään irtautunut. Harmaa sumu kohosi silmien eteen estäen mitään näkemästä. — Melu ja ryske kuului enää vaan jostain hyvin kaukaa yhä edeten, kunnes se kokonaan lakkasi kuulumasta.

VII.

Anni tuli täydelleen tajuihinsa vasta omassa huoneessaan, jonne työtoverinsa olivat hänet saattaneet. He olivat lähteneet ja hän lepäsi hiljaa katsellen kadulle, josta ohikulkevien jalat vaan näkyivät tänne alas kellarikerrokseen.

— Kunpahan Vanja pian tulisi! Kuinka hitaasti kului aika! Kellon viisarit olivat kuin kiinni tervatut. Ilta hämärtyy, pimeä hiipii huoneeseen ja yksinäisyyden tunto kasvaa.

Huone oli kostea ja kylmä. Hän koetti nousta, sai vaivoin sytytetyksi tulen ja sen ääressä lämmitellen mietiskeli:

— Jokohan se Tuttu nukkuu? Onkohan tuo uusi hoitaja pukenut sen ja peittänyt hyvin, ettei kylmety.

— Mitenkähän jaksavat kotona? Äidin jalkaa on varmaankin taas kovin kolottanut, kun ovat näin sateiset ilmat. Siellä hekin nyt varmaan istuvat tuvan takkavalkean ääressä, äiti sukkaa kutoen, isä jotakin veistää näperrellen, alakuloisessa keskustelussa, miten päästään keväimeen näillä niukoilla rehuvaroilla ja miten riittää uutiseen tämän vuoden viljasato, josta halla heinäkuun alussa puolet vei ja jäännöksestä puolet poltti loppukesän tulinen kuivuus.

— Entä Kokkolassa? Siellä ovat paremmat maat. Joki suojelee kotipeltoja hallalta ja lauhduttaa suurinta kuivuutta. Mutta totisena kulkee Samppa, mietteissään ja harvasanaisena, syvä, synkkä ryppy silmäkulmien välillä, kun hän lapsuutensa ystävää muistelee, jota ei kohta vuoteen tavannut.

— Ilta pimentyy, missä viipyy Vanja? Hän katselee ikkunasta kadulle, joko tulevan näkyisi. — Sade oli tau'onnut ja vinha pohjatuuli lakaisi taivaalta pilvenriekaleita. Iltatähti tuikehtii ystävällisesti tänne alas.

Vihdoinkin lähenivät tutut askeleet. Anni aukaisi oven.

— Kauvan viivyit tänä iltana!

— Vanja sulki hänet syliinsä.

— A' sitä iloisempi olet, kun kauvan odotettuasi lopulta tulen. Mitä? taas ovat silmäsi vesissä! — Mikä nyt on taas ollut?

Tuli tässä vähäsen ikävä, kun muistelin kotiani ja niitä Vuorelan pikkulapsia.

Vanja vihelsi. — Toisen lapsia ikävöit! Ka Venäjälle tulet, omia lapsia saat, saat tuvan täydeltä.

— Mutta pidithän sinäkin niin paljon siitä pikku Taimesta.

— A' venäjänmies rakastaa aina naisia ja lapsia, missä niitä vaan näkee.

— Rakastaa kaikkia, joita näkee, ja yhtä paljon — ihmetteli Anni, mutta ei puhunut mitään.

Siinä he sitte istuivat, hiipuvan hiilloksen edessä, eikä puhe kumpaiseltakaan tahtonut luistaa.

— Soita, Vanjushka, laula pois ikäväni, jonka täällä yksinäisyydessä sain — ja Vanja otti seinältä balalaikkansa, näppäili ensin hiljaa säveltä tapaillen.

Jo virisi virsi, paisui sävel, kohosi laajana ja leveänä. Pehmeänä, soinnukkaana hyväili se kuulian korvaa unelmiin tuuditellen.

Ja Annin eteen avautuu laaja hedelmällinen maa, korkea, kuulakka taivas, jota valkoiset poutapilvet purjehtivat ja alla meren syvä, tumma sini, joka tyyneellä pinnallaan taivaan väriä kuvastaa. — Siellä väkevät mustamultaiset pellot, joitten povista pusertuu runsas sato. Siellä vilkas, iloluontoinen kansa leikkien, tanssien elojuhlaansa viettää korjattuaan pelloiltaan valkean viljan. - Siellä kypsyvät kirsikat, ja notkuvat rehevien hedelmäpuiden oksat ylen runsaan taakkansa painosta. Siellä herkistyy ihmismieli anteliaan luonnon hemmoittelemana. He leikkivät, ilakoivat kuin lapset, nauravat, laulavat, lempivät, syleilevät, suutelevat toisiaan. — Ja riemu raikuu kauvas ja kevät kukkii ja tuulet lauhasti puhuvat, siellä — sillä aikaa kun pohjolassa pakkanen paukkuu, kinokset räystäiden tasoille kurkoittelevat ja kansa totisena ja jurona mietiskelee, miten riittää vaivalla saatu musta leipä, josta halla sydänkesällä korjasi puolet, jäännöksestä toisen puolen poltti suuri pouta.

Vanjushka lopetti ja laski soittimen kädestään. Anni painoi päänsä hänen olkaansa vasten puhellen.

— Minä näin sinun kauniin kotiseutusi, se tuli eteeni kuin taulu soittaessasi, vielä kauniimpana sen näin, kuin minkä olet kertoessasi kuvannut.

Vanjushka kätki hymynsä ja puheli mairitellen. — Sinne me lähdemme pian, sinä ja minä. Siellä maamushkani sinut ottaa ilolla vastaan. — Kah, Vanjushkaa! Kauniin toi vaimon sotaretkeltään. Hiukan surullinen se vaan on, meillä täytyy kaikkien näyttää hyvää tuulta. — Koetappas, tyttöseni jo täällä heittää pois tuo surullinen muotosi.

— Enhän minä siellä enää sure, niinkauvan vaan on ikävää, kun kaikki on keskeneräistä.

— Onhan se päätetty, samantekevää, siellä tai täällä, minun olet jo nytkin, eikä kukaan saa sinua minulta. Ei isäsi, ei veljesi, ei kukaan elävänä pääse, joka aikoo meidät erottaa.

Hän hyväili tytön päätä, kietoi kaulansa ympäri hänen pitkät palmikkonsa ja suuteli niiden kellertäviä latvoja.

— Ei ole kukaan niin rakas, kuin sinä, en ole vielä nähnyt tyttöä sinun veroistasi.

Niin puheli mies ja tyttö oli vaipunut siihen onnelliseen hurmioon, jonka aina tuotti Vanjan läheisyys, tuo pehmeän käden hyväily ja hänen sanojensa hellivä sävy.

— On hyvin, niinkuin on. En toisin soisi olevan. Kunhan vaan kerran saa olla onnellinen, tulkoon sitte jälestäpäin mitä tahansa.

Niin ajatteli tyttö levätessään ystävänsä sylissä, huomaamatta, miten tämä liian usein katsoi kelloon.

Mies nousi, kantoi tytön vuoteeseen, peitteli huolellisesti, poskea hyväili hyvää yötä toivotellen ja lähti ulos.

Hän kulki kiireellä yli aution kaupungin, kilahti kannus, elehtii suupieli ja kasvoilla näkyy tyytymätön ilme.

Hän oli tullut viipyneeksi Annin luona liian kauvan.

VIII.

Eräänä iltapäivänä joulun alla, kun Anni istui yksin huoneessaan vaatteitaan paikkaillen ja hämärää tulevaisuuttaan mietiskellen aukeni ovi ja sisään astui tytön hämmästykseksi Kokkolan nuori isäntä.

— Samppa!

— Terveisiä sieltäpäin. — Hän ojensi suuren, tukevan kouransa ja puristi voimakkaasti Annin kättä.

— Tulinpa katsomaan, vieläkö elät.

— Elänhän minä.

— Olen sinua odottanut joka markkina-aikana sinne meidän kortteeriin tulevaksi kotipuolen asioita kuulemaan, kuten ennen tapasit tulla. Eipä sinua sinne kuulunut, näyit unohtaneen.

— En ole tullut tulleeksi. — Istuhan nyt hetkeksi. Annin mielessä pyöri kysymys: Tiesikö Samppa hänestä mitään. — Jos se hyvinkin oli kuullut, mutta ei ollut ensi aluksi tietävinään -ja hän vältti huolellisesti Sampan katsetta.

— Äitisi kun kuuli, että lähden kaupunkiin pani mukaani tämän käärön ja käski minun sinua katsomaan, kun et kuulu kotiasikaan kirjoittaneen.

— Sinä löysit tänne.

— "Kysyjä kylän löytää, hakija talon". Vuorelan rouva neuvoi.

Anni hengitti jo vapaammin. Samppa ei tietänyt mitään. Hän oli ensin pelännyt Sannin hänet tänne johdattaneen, silloin olisi ollut syytä epäillä hänen tietämättömyyttään.

— Mutta miksi et kotia tullut, kun kerran siitä paikastasi lähdit?

— Enhän minä sinne talveksi, kuluttamaan heidän vähiä ruokavarojaan, kun en kesällä tullut lähteneeksi töitten aikana.

— Tule mukaani, vien sinut kotiin jouluksi, näyt laihtuneen ja kalvenneen, ei sinulle näy tehdas sopivan.

Niin huolehtivasti katselivat Annia nuo rehelliset harmaat silmät.
Häntä hävetti ja tuntui niin tukalalle. Voi jos se tietäisi!

— En minä nyt ainakaan jouluksi.

— Minäpä kerron kotonasi miten sairaalle näytit, niin hakevat sinut pois täältä.

— Et saa kertoa semmoista! Ei minua mikään vaivaa, mutta juttele nyt minulle kotipuolen kuulumisia. Mitä te nyt siellä nykyisin hommaatte?

— Etkö sinä tiedä mitä me puuhailemme, ensin tavalliset työt ja sitte illalla harjoituksiin.

— Suojeluskunnan…

— Lahtarien, oikaisi toinen naurahtaen. Näkisitpä sinä sen innostuksen, joka on sekä nuorilla että vanhoilla. Meidän kylässä odottaa joka mies tappelua niinkuin häitä. Näkisit ne, meidänkin pikku pojat! — Onhan se Jussi sentään jo viiden — ja Matti seitsemäntoista, ja rotevia poikia kumpainenkin, niissä ihan palaa se taistelun into, eivät ne tahdo jaksaa odottaa, kunnes päästään niin pitkälle että saataisiin alkaa. Yksinpä vanhat ukotkin nuortuvat. Sekin Ollin vaari on aina mukanamme harjoituksissa — istuu ja kitsailee, että kyllä hänkin ryssästä vielä hengen ottaa, vaikka ei kykenekkään temppuja tekemään kuten nuoret.

Anni päästeli vapisevin sormin kääröä auki, mutta eivät tahtoneet solmut selvitä.

— Kuka teillä on johtajana?

— Minuthan ne nyt pistivät komennukseen, kun lähti pois se Saksan poika. Tarvittiin sitä muilla markkinoilla.

— Vai sinusta tekivät sen.

— Sain terveisiä veljeltäsi Jouko pojalta tämän samaisen jääkärin kautta. Hän ei muutoin ollutkaan meidän paikkaisia, vaikka oli meitä aluksi opettamassa. — Kotiin kuuluu Joukokin tulevan piakkoin ja kohta kai ne ovat täällä kaikkikin. — Sen minä takaan, että silloin täällä ryssät tarkenevat!

Hän oikaisihe. Tuoli siirrähti lähemmäksi ikkunapieltä, missä Vanjan soitin riippui. Kuului surkea parahdus, ikäänkuin vastaukseksi noihin sanoihin.

Samppa hypähti pystyyn, katsoi julmistuneena kojetta, jonka alkuperää alkoi hämärästi aavistella.

Anni hypisteli äidin lähettämää harmaata sukkaparia.

— Mikä se on tuo?

Annilta ei tullut sanaa suusta. Samppa kasvoi ja kohosi hänen silmissään, samalla kun hän itse pieneni ja surkastui, kutistui vaivaiseksi kääpiöksi. Hän olisi suonut pienenevänsä niin pieneksi, että vieressä seisovan jättiläisen silmä ei olisi häntä eroittanut. Hän seisoi valkeana vavisten kuin ankaran tuomarin edessä.

— Tuommoista olen nähnyt ryssän rimputtavan. Kuinka tämä on sinun huoneeseesi joutunut?

Vastausta ei vieläkään tullut.

— Onko sinustakin tullut ryssän morsian?

— On. — tuli heikko vastaus.

Mutta veret kuohahtivat naapurin pojan, silmä leimahti ja ääni vihasta värähteli, kun hän lausui:

— Voi sinua, tyttö! Kotikylästäsi olet ainoa sitä lajia — ja minunkin kun piti tulla näkemään sinun häpeääsi. Me olemme päättäneet uhrata kaiken karkoittaaksemme täältä kerran maamme ainaisen vihollisen, sillä aikaa kun naisemme heidän irstaissa lemmenkisailuissaan ilakoivat.

Hän otti lakkinsa ja lähti hyvästiä heittämättä.

IX

Myrsky ulvoo ja vonkuu mastoissa. Aallot vuorenkorkuiset hyökkäävät laivaa vasten viuhuen, sihisten ja räiskyttäen vaahtoisaa vettään kannelle. Tuuli vinkuu ja viheltelee, kuuluu ääniä ilkeitä, epämääräisiä, — kuin uhka ja valitus, kirous ja voihkina ja pimeiden voimien kamala pilkkanauru.

Mutta myrskystä huolimatta ponnistelee vakavasti eteenpäin raskaslastinen Saksan alus ja kannella nuori suomalainen tähystelee kiikarillaan yhä pimenevässä syysillan hämärässä. Hän ei säikähdä ilmojen ilkkunaa, eikä kuuntele tuulen salaperäisiä sanoja.

Hänen piirteensä ovat jalot ja puhtaat. Hänen kasvonsa kuvastavat innostusta, suurta ja pyhää. Hymy hiipii nyt suun ympärille johon vaikean ja vaivalloisen retken aikana on painunut syvä, surumielinen juova.

— Mitä sanonevatkaan siellä pojat! Kaksikymmentäviisituhatta kivääriä on siinä jo aluksi näille seuduille, pohjoisemmassa on ennen tuo tuja ja lisää tulee, kun joutuu. Niillä sitä vielä tehdään puhdasta! — Ei sitä sentään tyhjään kärsitty, ei tyhjän vuoksi nähty vilua ja nälkää. Jokohan käsittävät kotona miksi lähdettiin? - Johan toki kun näkevät nämä tuomiset. Kalliita ovat nyt Suomelle nämä lastit. Ei niiden arvoa kullassa arvata. — Voi sentään, kuinka ihanalle tuntuukaan taistella oman maansa vapauden puolesta. Kunpa joutuisi pian se päivä! Kunpa olisimme täällä jo kaikki ja saataisiin alottaa heti!

Hän alkoi astella kiivaasti kannella. Nuori pohjolaisveri kuumeni ja sormet pusertuivat lujasti vyössä riippuvan mauserin ympärille.

Mutta samassa hän asettui ja hymähti malttamattomuudelleen jatkaen ajatuksiaan.

— Kun kerran tähän saakka on jaksettu odottaa ja kestetty silloinkin, kun toiveet tuntuivat horjuvan, niin tottahan nyt, kun ollaan täällä asti.

Hän nosti taas kiikarin, katseli kauvan ja yhä kasvavalla jännityksellä, riensi sitte alas hyttiin toverinsa luo ja toi hänet muassaan kannelle. -Näetkö tummaa juovaa etäisyydessä?

— Näenhän minä.

— Se on Suomen ranta! Suomen, kotimaan, pyhän maan rantakalliot!

Hänen äänensä värisi, hänen sydämensä löi rajusti, hän ravisti ystäväänsä käsivarresta.

— Miksi et iloitse? — Oletko sinä oikein hereillä? — Etkö käsitä että kohta astutaan kotomaan mantereelle. Pian varmaankin näkyvät vastaantulevat moottorit. Me pääsemme kaivattuun, luvattuun maahamme. — Olavi, mikä sinun on?

— Luvattuun maahan, pyhään maahan, — kertasi Olavi Joukon sanoja, mutta hänen kasvojensa jäykkyys ei sulanut ja noiden älykkäiden silmien teräskylmä katse ei hituistakaan lämmennyt. Koko tuo lyhyt jäntevä vartalo, sekä nuo kasvot, jotka nuoresta iästään huolimatta osoittivat kypsynyttä miehuutta, todistivat raudanlujaa tahtoa ja nopeata päättämiskykyä.

— On kuin olisi ilmakin jo toisenlainen, on kuin tuulikin suomea puhuisi, on kuin näkisin siskoni nuoren aitan portailla istumassa, puheli Jouko puoleksi itsekseen. Hän oli kuin hurmaannuksissa, kuin uneksisi hän ihanaa unta.

— Sain Saksasta lähtiessäni kuulla kotipuolen asioita — alotti Olavi äänellä, joka karkoitti unelmat. Täällä etelässä ovat jo punaryssät toisin paikoin mellastaneet. Isäni kuuluvat surmanneen ja veljeni. Kotini on ryöstetty puhtaaksi ja nuorimman veljeni ovat Helsingin edustalla silponeet palasiksi.

Hän kertoi sen tyyneesti äänen värähtämättä.

— Etkä ennen ole minullekaan ilmoittanut!

— Enhän olisi nytkään, mutta kun puhuit pyhästä maasta.

— Niin tahdoit valmistaa minua mahdollisuuksien varalle. — Mutta jos on totta mitä kotoasi kertovat niin…

— Silloin minä totisesti kostan heidän kuolemansa. Kymmenen, ei, kaksikymmentä heistä jokaisesta ja sitte, sitte käyköön minun kuinka tahansa.

Silmissä välkähti tuima viha, käsivarret jännittyivät ja piirteet kasvoilla terästyivät.

— Kas siinä oikea sotilas! — ajatteli Jouko.

— Sinullahan on sisar siellä kotona — sanoi Olavi hetken kuluttua, nostaen kiikarinsa ja katsellen sinne mistä mustanharmaa maa kohosi mouruavan meren sylistä.

— Lähikaupunkiin jäi, kun lähdin.

— Vai jäi kaupunkiin, — sanoi hän vaan ja sitte he olivat taaskin vaiti, mutta Joukosta tuntui, kuin olisi tuo ystävän terävän älykäs katse tunkeutunut läpi tuntemattoman ja lukenut sieltä asioita, joita ei halunnut ilmoittaa. Hetkellinen levottomuus nousi hänen mielessään mutta se tukahtui pian.

— Eihän toki sentään! Eihän se minun sisareni.

* * * * *

Odotettuja vastaantulijoita ei kuulunutkaan, vaikka useita vuorokausia oli kulunut. Päiviksi olivat he ajaneet Ruotsin vesille, yöksi lähestyneet Suomen rantaa, mutta moottoreita ei vaan kuulunut.

Saksalainen kapteeni tuskastui tähän luovimiseen. Jääkärit pyytelivät hartaasti, että mentäisiin pohjoiseen, jossa varmasti saataisiin maihin kallis lasti, mutta saksalainen oli taipumaton lähtemään.

— Reitti on minulle outo ja vaaralliset vedet. Kumman valitsette: veneessä maihin, tai takaisin Saksaan.

Raskas oli jääkäreille tämä päivä. Iltahämyssä laskivat he veneessä autiolle rannalle ja seurasivat etenevän höyrylaivan savua, joka kuljetti tuon kalliin lastin takaisin Saksaan.

Yö läheni, ilma kylmeni ja kosteissa vaatteissa pyrki vilu ruumista värisyttämään. Oli päästävä yöksi ihmisten ilmoille.

Kauvan talottomia taipaleita samoiltuaan tulivat he vihdoin kylään, jossa kaksitellen yösijaa etsivät.

Jouko ja Olavi tulivat siistiin, varakkaan näköiseen taloon ja astuivat reippaasti tupaan. -Suloiselle tuntui huoneen lämpö sellaisen matkan jälkeen, ihanammalle kumminkin suomenkieli, joka hiveli matkalaistemme korvaa. Olisi tehnyt mieli ihan ilmaista iloaan, kertoa terveiset vieraalta maalta.

Mutta pöydän päässä illastava isäntä luo epäluuloisen katseen tulijoihin ja emäntä kalsusti kysäisee, mikä vierailla asiana ja sen kuultuaan neuvottelee isännän kanssa kauvan; epäillään, arvellaan, välillä jo toiseen taloonkin neuvotaan, mutta lopuksi hiukan heltyvät:

— Jos tahdotte nukkua tuolla saunan lauteilla.

Sinne johdettiin nyt matkamiehet, jotka halusivat mitä pikemmin päästä levolle. Talonväen kylmä, epäilevä kohtelu vei mielet auttamattomasti masennuksiin ja uuvutti jo ennestään väsyneet voimat.

Länsisuomalaisen talonpojan kylmän saunan lauteilla lepäsivät nyt jääkärimme oljilla vierekkäin, ollakseen toisilleen lämpimiksi. Kiukaan kulmalla paloi pienenä tuikkuna savuava öljylamppu.

Mieli oli pojilla raskas. Uni ei tuntunut tulevan, vaikka ruumista raukaisi pitkä, myrskyinen merimatka.

Aatos kulki kumpaisellakin samoja teitä, sydäntä kirveli menetetty aselähetys sekä kylmä, epäluuloinen vastaanotto omassa, kaivatussa kotimaassa.

Piirteet Olavin suun ympärillä lujittuivat ja huulet pusertuivat tiukasti yhteen.

— Että se isäntä saattoi sillälailla katsella! "On nykyisin liikkeellä kansaa kaikenlaatuista, emme tapaa pitää täällä kulkijoille kortteeria", oli hän sanonut.

Heitä oli puhuteltu kuin maata kiertäviä huligaaneja.

— Olisi sen sentään luullut arvaavan mitä väkeä me olemme. Jo noista marista vaatteistakin näkyy, että miehet meren takaa tulevat — puhelee Jouko.

— Kenties olivat niitä ryssäin ystäviä nämäkin, kuuluuhan niitä täällä olevan joka säädystä. Hyvä, jos eivät toimita meitä niiden käsiin.

— Silloin katsomme ainakin sen, että antaudumme niin kalliista kuin suinkin.

Sauna oli kylmä, vaatteet paitaa myöten kosteat ja nälkäkin ahdisteli. — Eivät viitsineet vaivata vastahakoista talonväkeä, omia eväitä söivät, sen vähän, minkä laivassa olivat taskuunsa ottaneet. — Joukon herkkä mieli sai lohduttoman tunteen. Oltiinhan ensimmäistä iltaa rakkaassa kotimaassa, jonka muisto oli aina jääkärien mieliä kovina hetkinä elvyttänyt. — Kuinka hyvälle tuntuikaan kuullessa heidän puhettaan!

Olisi tehnyt mieli syleillä ensimmäistä suomea puhuvaa naista. Eihän sitä kieltä ollut naisen suusta kuultu, siitä kun kotimaasta lähdettiin.

Niin toisenlaiseksi oli hän kuvitellut sitä ensimmäistä iltaa. — Miten kylmää ja jäykkää on tämä kansa! Miten hidasta ja vastahakoista omaa itseänsäkin auttamaan! Olihan aselähetyksestäkin ilmoitettu, mutta kun ankarien ilmojen tähden ei määräpäivänä perille päästy, ei kukaan vastaan vaivautunut. Takaisin sai palata!

Sydäntä kirveli karvas pettymys ja silmään kihosi kyynel.

— Mitä? Oletko sinä jääkäri Jouko Toivonen! Silmät kyynelissä! — huudahti vierellä toveri nousten istuvilleen. — En nähnyt silmissäsi kyyneleitä silloin, kun hiihtäen Suomen rannasta lähdimme, kun pureva viima Pohjanlahden aukioilla palellutti pojilta posket, korvat ja nenät, kun yksi tovereista liiallisen rasituksen tähden menetti järkensä ja söi omaa kättään. En nähnyt sinun itkevän "Kohtalon metsässä", enkä "rummutusyönä" jonka hirveä räiske vieläkin soi toisinaan korvissani ja jolloin omassa joukossammekin havaittiin olevan ryssän palkattuja kätyreitä.

Eivät kostuneet silmät silloinkaan, kun ravinnon puute oli kovin, kun nuo kaksi toveria ampuivat itsensä ainaisen, kalvavan nälän tunteen pakoittamana. — Meidän täytyy tappaa tunteet, meidän täytyy kestää kaikki! — Ei ollut aseiden menetys vielä viimeinen vastus, eikä tämä länsisuomalainen talonpoika ainoa, joka kohtelee meitä näin. Se on vaan todistuksena siitä, että meidän menettelyämme ei monet tässä maassa vieläkään ymmärrä.

— Sen tiedän, mutta kun me tätä hetkeä niin odotimme ja tänne niin kovin ikävöimme.

— Pyhään maahan, luvattuun maahan, — kertasi Olavi ystävänsä sanoja, mutta ääni ilmaisi niin paljon siellä sisässä piilevää tuskaa.

X.

Vanja ei ollut käynyt Annin luona kokonaiseen viikkoon, eikä tyttö käsittänyt syytä hänen poissa oloonsa.

Joskus kuvittelee hän Vanjushkan makaavan sairaana kasarmilla. Hän itse tahtoisi olla vierellä, auttaa ja hoivata, hän hänet hoitaisi paremmin kuin kukaan.

— Kuinka hän siellä kaipaakaan omaa Annushkaansa! — — Voi, tulisinhan luoksesi, tulisin tokikin, jos tietäisin, missä olet. — Laittaisit sanan, panisit pienen kirjelipun! — puheli hän ajatuksissaan kaivatulleen.

"Joko Vanja on mennyt? — On niillä nyt lupa palata kotomaahansa" — oli
Sanni tässä hiljan tavattaessa sanonut.

— Olisiko kenties? — ei, mahdotonta! eihän hän sillä lailla lähde. — Hän tulee, tulee varmasti, kun joutuu — ja tyttö päätti olla rauhallinen ja vielä odottaa.

Mutta kun ilta joutui, tuli taaskin niin paha ja levoton olla. Hän puki päälleen ja lähti asemalle.

Oli iltajunan lähtöaika.

Joitakin upseereja ja sotilaita näkyi lähtöpuuhissa. Heillä oli runsaasti saattajia, soittokunta ja joukko kyynelsilmäisiä tyttöjä.

Asemasillalla seisoi mustatukkainen, solakkavartinen sotilas vilkkain elein keskustellen tummahapsisen tytön kanssa, joka itki lohduttomasti.

Hän lähestyi heitä hiukan, mutta pysähtyi äkkiä kuin salaman lyömänä. —
Uneksikohan hän? Saattoiko tämä olla mahdollista!

Tyttö vaikeroi nyyhkyttäen:

— Voi. Vanja. — Älä jätä! Ota mukaasi, vaikka minne veisit. Vanhusteni luo en tohdi mennä, enkä tiedä minne joudun. Tahtoisin kuolla luonasi, sillä elää sinun mentyäsi en voi. — Etkö sääli minua nyt, olithan ennen niin hyvä ja hellä.

Anni olisi tahtonut rientää pois, juosta tiehensä tätä kuulemasta, mutta hän oli kuin paikalleen kivettynyt.

Mies teki kärsimättömän liikkeen, puhui hiljaa ja nopeasti. Hänen sanojaan ei Anni kuullut, mutta näki, miten hän katseli sivuilleen kuin peläten heidän tulevan huomion esineeksi, mutta nainen näytti unohtaneen kaiken muun, koko ympäristönsä, ja hänen kuvaamaton tuskansa herätti Annissa syvää myötätuntoa.

— Oh, älä itke, tuhma tyttö! Minkä minä sille mahdan, että niin on, kuin on? Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt, teitä on paljon!

Hän kääntyi hänestä pois, huoraasi samassa Annin, ilostui ja tuli käsi ojossa tervehtimään. Mutta Anni ei liikahtanut, eikä ottanut vastaan ojennettua kättä.

— Matruusin morsian — sanoi Vanja viitaten äsken puhuttelemaansa naista. — Se lähti eilen, tyttö kovin itkee, koetin lohduttaa.

— Sinä, Anni, olet hyvä tyttö, parempi kuin muut. Sinä et itke, vaikka
Vanjushka lähtee. Mitä siinä on suremista. — Sinulla oli hauskaa,
minulla oli hauskaa. Minä menen kotimaahani, sinä jäät kotimaahasi.
Molempien on hyvä, niinhän, Anni.

Hän koetti ottaa tytön käden omaansa, mutta tämä säikähti hänen kosketustaan ja inhoten veti kätensä taakseen.

Juna teki lähtöä. Ihmiset kiiruhtivat vaunuihin ja junailian pillistä puhaltui pitkä, kimakka vihellys.

— Hyvästi Anni ja kiitos — olit minulle rakkaampi kuin kukaan muu.

Torvista kajahti tuttu "Moskovan marssi", vaunut kolahtelivat, pyörät liikahtivat ja juna oli liikkeellä.

Tummahapsinen tyttö päästi sydäntäsärkevän huudon ja nosti molemmat kätensä vaunua kohti, jonka sillalla seisoi Ivana Ivanovitsh huulillaan hiukan ivallinen hymy.

Mutta ihmiset säikähtivät hätähuutoa luullen jonkun joutuneen pyörien alle.

Juna oli häipynyt näkyvistä ja viimeinen huminakin laannut kuulumasta. Anni ei huomannut miten soitto taukosi ja asemasilta tyhjeni. Hän nojasi pylvääseen ja katseli mustaan etäisyyteen, jonne juna oli kadonnut näkyvistä, ja hänen silmissään oli outo kiilto.

— Saatte poistua täältä, ovet suljetaan ja valot sammutetaan — kuuli hän jonkun sanovan, ja hetkistä myöhemmin kuljeksi hän pitkin autioita katuja aikoen asuntoonsa.

Hän käveli katuja ristiin rastiin, kulki yhtä ylös, toista alas, saamatta lopuksi selvää, missä oli. Hän seisahti ja koetti miettiä ja tunnustella paikkaa, mutta aivoissa ei tuntunut olevan yhtä ainoata selvää ajatusta. Otsaa poltti ja suuta kuivasi. Hän otti katuvierustalta lunta, jolla hieroi polttavaa otsaansa ja kostutti kuivaa suutaan.

— Nytkö se sitten tulee, jota olen pelännyt? Hyvä Jumala! Pitääkö minun menettää järkeni? Kunhan vaan löytäisin asuntooni!

XI.

Kun Anni heräsi huoneessaan, oli jo valoisa päivä. Mutta hän ei tahtonut palata todellisuuteen, vaan käänsi selkänsä akkunaan päin, nukkui taaskin — ja kun hän jonkun ajan perästä avasi silmänsä, oli jo iltahämärä.

Seuraavana aamuna luuli hän jo jaksavansa työhön, mutta katseltuaan kadulle huomasi hän, että olikin pyhäpäivä.

Annin oli siis pysyttävä kotona ja pakostakin selviteltävä ajatustensa sekava vyyhti.

Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja naurahti katkerasti. — Siellä sisällä oli kaiverrettuna Vanjan nimikirjaimet ja aika.

Muistui niin elävästi mieleen ilta, jolloin hän oli sen sormeensa ottanut, miten Vanjushka itkien hänen eteensä polvistuneena oli häntä omakseen pyydellyt ja kuinka hän tuon vakavan lupauksen antoi — lupauksen, joka hänen mielestään oli sitova ja pyhä.

— Eikä toinen muuta kuin ilveili! — Samat temput tehtiin kenties aivan samoina päivinä toiselle, samat kyyneleet vuodatettiin sille toiselle, ehkäpä vielä kolmannellekin — ja minä uskoin!

— Ryssähän se oli, mikäs muu, olisihan se pitänyt tietää!

"Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt; teitä on paljon".

— Onko se sillä sen helpompaa?

Entä tästälähin? — Pitääkö minun nyt jatkaa tästä eteenpäin, mennä aamulla tehtaaseen, palata illalla, karttaa ihmisten katseita ja kantaa ainaista häpeää.

Ei vaikka…

Siitä täytyy tulla loppu, vaikka millä tavalla. Semmoista elämää en saata elää, se ei ole elämisen arvoista.

Eihän kukaan kaipaa, jos poistun, tuskin omaisetkaan itkevät, kun kuolleeksi kuulevat; häpeää heille vaan minusta on.

Synkät ajatukset tulivat kuin mustat turman linnut tuhoa ennustaen, mutta hän melkein hekkumoi niiden kaameudessa.

— Sen täytyy tapahtua! — sen täytyy — sanoi hän puoliääneen itselleen. Se rauhoitti ja tyynnytti hiukan. Mutta hänen sydämensä oli musta kuin yö. — Ei muuta lohdutusta kuin kaiken loppu ja pysähdys, ikuinen, syvä hiljaisuus.

— Ja sitte? — Niin, sitä ei saattanut ajatella. Onko siellä mitään? —
Toiset sanovat on, toiset ei, — mistä minä tiedän.

— Joka tapauksessa minun täytyy. Inhoan itseäni.

Ja epätoivo ja ahdistus valtasivat hänen sielunsa kuin suuri tuhotulva. Hän tunsi sen tulevan, kuuli korvissaan sen uhkaavan kohinan, eikä löytänyt pelastuksen tietä. Hätä ja kauhistus kasvoivat ja hän kätki päänsä pielukseen kuin piiloutuakseen surmaa uhkaavalta hirviöltä.

— Onko kuolema näin kauhea? — —

* * * * *

Ovelle koputettiin, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja, kun vastausta ei kuulunut, lennähti se auki ja sisään astui pitkä, vaaleaverinen nuorukainen, yllään tummanharmaa sinellintapainen sarkatakki, kaulassa pehmeä villahuivi ja jaloissa sirotekoiset saappaat.

Mies oli huoneen haltijattarelle vanha tuttu.

Ryhti oli hänellä uljas ja liikkeet ripeät. Niihin oli tullut joustavuutta ja notkeutta. Kasvot olivat laihtuneet, mutta piirteet miehistyneet. Vain silmissä näkyi tuo entinen, melkein lapsellisen avomielinen, hyväntahtoinen ilme, joka oli hänelle ominainen.

Anni purskahti itkuun ja riensi kaivatun veljensä syliin.

XII.

Kauvan hän itki; ja kyynelten virratessa hänen tuskansa lievenivät. Hän ymmärsi, että veli oli tullut auttajana, pelastajana, että hän ei jätä häntä yksin tähän suureen, ahdistavaan pimeyteen.

Jouko silitti hellästi sisarensa kellertävää tukkaa ja antoi hänen häiritsemättä purkaa sydämensä tuskan, jonka olemassa olon hän aavisti, vaan jonka syytä ei tuntenut.

Siinä he sitte istuivat, iltahämyssä, vuoteen reunalla, käsikädessä, aivan kuin lapsina ennen, jolloin Annia pimeässä peloitti.

— En olisi sinua tuntenut vaikka vastaani olisit tullut, niin olet laihtunut ja muuttunut.

— Samoin sinä.

— Mutta minä olen reipas ja voimakas ja niin iloinen nyt, tänne kotipuolelle päästyäni. Tahtoisin nähdä miltä näytät, kun hymyilet, lienet sen taidon jo unohtanut. Mutta anna minulle jotain syötävää, jos sattuu olemaan.

Läikähti se aina toisinaan tytön mieleen: entä jos hän saa sen tietää? — Minun pitää se vielä kerran tunnustaa — niin kerran, mutta ei vielä, muuten hän jättää minut, ja silloin en jaksa.

— Kerrohan nyt matkastasi jotakin — hän sanoi haihduttaakseen äskeisiä ajatuksiaan.

— Paljon sitä onkin kerrottavaa, mutta ne säästämme toiseen kertaan. Ei nyt ole aikaa tarinoimiseen, meitä odottavat täällä tärkeät tehtävät, kuten tietänet. Vähän on minulla aikaa olla kanssasi, mutta pistäydyn kumminkin niin usein kuin voin.

— Sampalta kuulin vähäsen niistä asioista, hän kävi täällä hiljattain, sanoi sinun piakkoin kotia palaavan.

— Vai kävi Samppa. Teillä ovat siis entiset ystävälliset välinne, ja minä kun pelkäsin joskus, kun kuulin kerrottavan Suomen naisten häpeästä, että jos sinäkin niihin ryssiin sekaannut, ajattelin, että kunpa se ainut sisareni sentään säilyisi.

Anni sytytteli tulta uuniin ja oli selin veljeensä, mutta hänen kätensä vapisivat ja tulitikku toisensa perästä sammui, mutta hän pakoitti äänensä tyyneeksi ja sanoi:

— Eikö sinulla ollut ikävä kotiin, etkö koskaan katunut sinne lähtöäsi?

En olisi lähtenytkään, ellen olisi ollut vakuutettu siitä, että meidän täytyi, että se oli minunkin velvollisuuteni. Tuntui kyllä vaikealta jättää isä yksin vanhoilla päivillään töitten ääreen, joissa meille kahdellekin oli ennen ollut kylliksi, mutta kumminkin minä tunsin, että olin menetellyt sittenkin oikein.

Ei siellä muuten ollut aikaakaan ikävöimiseen. Eikä siellä miestä hemmoteltu. Kuri oli ankara ja työ rasittavaa, mutta me pidimme aina reipasta mieltä. Oli meillä laulun pätkä, jota hyräiltiin, kun koti liiaksi mieleen muistui.

"Suuret herrat Pietarissa näkee pahaa unta, ett' Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta ."

Se muistutti päämäärää, jota olimme lähteneet tavoittamaan, jonka saavuttamiseksi kannatti jotain kestää. — Eikö niin, Anni?

Tyttö oli noussut. Hänen silmänsä loistivat ja äsken kalpeilla poskilla heloitti puna. Hän loi veljeensä katseen, jossa paloi ihmeellinen, hurja innostus.

— Kannattipa kyllä! — Minäkin tahdon tehdä jotakin, — minun täytyy.
Kuule, älä kiellä! Anna minulle tehtävä!

Hänen muotonsa sekä sanojensa kiihkeys ensin ihmetytti Joukoa. Mistä se tuli näin yht’äkkiä — mutta hän muisti omaa ensimmäistä innostustaan, jolloin hän ikäänkuin sisästäpäin kuuli sen hiljaisen kutsun, joka hänen sielussaan sytytti sellaisen palon, että ei mikään maailman mahti olisi häntä estänyt nousemasta suksille määrättynä yönä. — Ehkäpä se Annikin tunsi nyt samoin.

— Hyvä on — sanoi hän, tarvitaan sinuakin, osaat keittää ja ommella.
Työtä tulee kylliksi naisillekin.

— En minä sellaista tarkoittanut. Tahdon olla kuumimpana hetkenä siellä missä sinäkin, kenties voit käyttää minua johonkin — minä, näetkös, en ollenkaan pelkää kuolla.

Ihmetyksellä ja ihastuksella katseli jääkäri sorjaa sisartaan. — Eikö sinusta olisi sentään sääli jättää elämää noin nuorena?

— Ei ollenkaan, jos pikkuisenkaan voin hyödyttää asiaa, jonka tähden muutkin henkensä uskaltavat, muut, joilla kenties on elämässä enemmän iloja kuin minulla. — Oli hyvä kun tulit. - Täällä minä juuri istuin ja mietin sitä alennusta ja häpeää mihin me täällä olemme viime vuosien aikana joutuneet. — Nyt käsitän selvästi, että meidän täytyy se poistaa , ennenkuin kaikki on hukassa.

— Sinä siis uskot että se jaksetaan.

— Ell'ei jakseta, niin kuollaan sitte.

— Mutta minä vakuutan sinulle, että se tapahtuu, vaikka se vaatiikin uhrinsa.

— Uhrinsa se vaatii tämäkin, sanoo tyttö synkästi huoahtaen.

— Mutta me emme nyt kysele sitä, mikä on mennyt ja mitä on vielä menevä. Me karkoitamme ryssät sinne, mistä ovat tulleetkin ja varoitamme ankarasti heitä vasta astumasta tämän maan rajojen sisäpuolelle.

— Ja niille, jotka elävät jälkeemme, koittavat onnellisemmat päivät kuin meille.

— Kenties meillekin.

Anni kääntyi pois. Ei hänellä, koskaan enää ollut onnea odotettavissa. Se mikä oli ollut, ei enää olemattomaksi voinut muuttua. Mielellään hän nostaisi kuoleman arvan, kunhan ei tarvinnut tyhjänpäiten ketään hyödyttämättä elämästä luopua, paetakseen entisyyden häpeää.

— Otathan minut mukaasi — sanoi hän taas katsoen niin pyytävästi
Joukoon.

— Ihanko sinä tappeluun tarkoitat?

— Niin.

— Mutta kuinka sinä, tyttö, sinne, eihän se ole leikkiä, ymmärrätkö?

— On semmoista ennenkin tapahtunut, että naiset miehen puvussa ovat mukana taistelussa. Sinun täytyy opettaa minua vähäsen.

— Mitä luulisit vanhusten sanovan minulle, jos kaatuisit. Siitä syyttäisivät he minua, en tahdo kuolemaasi vastuulleni.

— Sano heille, että ellet sinä olisi ottanut, olisin mennyt sinne kumminkin ja tullut ammutuksi. Sano heille terveiset, että minä sinne tahdoin päästä, ja että teen minkä tahdon, sen he kyllä muistavat.

— Sinä siis pysyt siinä.

— Olen sen päättänyt.

— Onpa siinä vaan tyttöä — ajatteli veli, mutta Anni arvasi hänen ajatuksensa ja huokasi: — Kunpa saisin olla suora ja kertoa kaiken, mutta ei, ei vielä!

— Entä nuo sinun palmikkosi?

— Poikki juuresta. Antaa niiden mennä!

— Pane talteen, saa joskus muistella mitä varten ne leikattiin.

— Voit tallettaa ne, jos tahdot. Muuta perintöä ei minulla olekkaan jättää veljelleni.

— Puhut, kuin kuuluisit johonkin kuoleman pataljoonaan.

— Niin minä kuulunkin, ajatteli tyttö.

— Minä muistelin tässä, — alotti Jouko hetken vaitiolon jälkeen — miten me lapsina viskelimme kiviä aitan luukusta sisälle. Sinä heitit hyvin, kätesi oli tarkka ja heittosi osui. - Ajattelin, että jos me nyt heittäisimme toisenlaisia kiviä kasarmin ikkunoista sisälle. Ampumaan on sinun vaikeampi oppia näin äkkiä, eikä ole tilaisuutta minkäänlaiseen harjoitteluun. Tutustutan sinut käsikranaatin käyttöön, ja sitte saat näyttää mihin kykenet. Toimitan kyllä sinut suojaan, ett’et vahingoitu, jos alat kauhistua outoa musiikkia.

— Sittepähän näet, pakenenko.

— Älä uhmaile, totiseksi se vetää ensi kerralla, mutta siihenkin tottuu ja lopuksi viehättyy niin, että ihanalle kuulostaa surman soitto, ei välitä, vaikka aina kuuntelisi. Elämä tasoittaa kaikki, niin että äärimmäisessä tuskassakin on jonkunlaista nautintoa ja kauheimmassakin tilanteessa saattaa joskus olla suurikin viehätys.

Niin puheli mietteissään nuori sotilas ja sisar ajatuksissaan jatkoi: —
Ja suurin riemu tuo tullessaan suurimman tuskan.

XIII.

Anni pitää tavallisia iltaharjoituksiaan tyhjän käsikranaatin varrella lukitun oven takana, tehden määrätyt liikkeet ja laskien veljen opettamat saksankieliset laskusanat.

Ovelle koputettiin.

Anni kätki oudon lelunsa nopeasti vuoteeseensa patjan alle.

Tulija olikin Jouko ja Anni näki jo hänen kasvoistaan, että jotakin oli nyt tulossa.

— Ole valmiina ensi yönä, niin että merkin saatuasi olet heti kadulla.
Ei minulla ole silloin aikaa minuuttiakaan varrota. — Ymmärräthän?

— Kyllä, — vihjauksen saatuani olen heti vierelläsi.

— Vielä yksi asia. — En ole sinulle silloin lähempi kuin muillekaan. Et saa lausua ainuttakaan sanaa, et kysyä, etkä epäillä, vaan teet täsmällisesti mitä käsken ja tottelet ehdottomasti.

— Kyllä, herra upseeri! — sanoi Anni kunniaa tehden.

— Veitikka! — Pojaksi sinun olisi pitänyt syntyä, koska omaat tuommoisen sota-innon. — Mutta, eipä tiedä sitä vielä kehua, ehkä se sittenkin laimenee, kun tosi tulee.

— Sittepä nähdään.

Anni näytti iloiselta ja virkeältä. Jouko huomasi hänen viime aikoina päivä päivältä toipuneen, aivan kuin lähenevien tapausten tieto olisi puhaltanut häneen uutta elämää.

Kiireellä antoi hän sisarelleen vielä viimeiset ohjeet, jätti hänelle hankkimansa puvun ja valkean nauhan, joka tämän tuli kiinnittää vasemman käsivartensa ympäri. — Sitte lähti hän tulisella kiireellä muihin toimiinsa.

Anni katsoi kelloon. Vielä oli aikaa useita tunteja puoleenyöhön mennessä, joten hyvin ehtii myöhemmälläkin tehdä pienet valmistelut. Nyt olivat lapset hyvästeltävät.

* * * * *

Taas nousi hän tuttuja rappusia kolmanteen kerrokseen, kerraten mielessään tapahtumat, jotka sillä välin olivat aiheuttaneet hänen elämässään niin suuret muutokset. — Voi, kunpa olisi, niinkuin oli puoli vuotta takaperin!

Palvelia aukaisi keittiön oven.

— Joko lapset nukkuvat?

— Taimi nukkuu, toiset vielä valvovat vuoteissaan.

— Anna minun niitä pikimältään nähdä.

Iso oli lapsilla ilo, kun Anni taas istui heidän pikku vuoteittensa välissä.

— Sinun on tultava meille takaisin, emme tahdo Elliä, tahdomme sinut, joka olet meidän oma — sanoi Osmo.

— Tulekkin jo huomenna, heti aamulla ja tuo korisikin tuohon nurkkaan, missä se oli, en minä enää nouse sen kannelle, että ei säry, — puheli hänen kättään hyväillen Maija.

Ja se se oli heille ainoa, Nanni takaisin kotiin, siinä oli kaikki, mitä heidän mieliinsä mahtui, ja he katsoivat häneen unenraukeilla silmillään ja pyytelemistään pyytelivät, kunnes hän heitä rauhoittaakseen lupasi tulla takaisin.

Ovet olivat auki ja ruokailuhuoneesta kuului rouva Vuorelan ja jonkun toisen naishenkilön keskustelu.

— Vai niin, että häntä nyt odotetaan kotia palaavaksi. Minä melkein saattaisin vaikka kadehtia sinua. Sellainen poika!

Anni ei olisi tahtonut kuunnella, mutta aihe, josta he puhelivat, oli tällä hetkellä vastustamattoman mielenkiintoinen.

— Mutta et varmaankaan silloin olisi kadehtinut, kun hän täältä lähti. — En koskaan silloin tavannut ihmistä, joka olisi siinä uhrautumisessa nähnyt mitään hyvää. — Sinne meni, sanottiin — eikö silläkään nyt ollut parempaa tehtävää? Siinä olet yksin saanut ponnistella, suuren perheen elättäjänä, ja nyt kun vanhimmasta vähäsen jo avun toivoa, niin sinne meni, opintonsa keskeytti ja sille tielleen varmaan jää, Kuka sen tietää, palaako koskaan — sanottiin.

Tämä sentään oli vielä suopeampaa puhetta, siinä vivahti vähäsen osanottoakin, mutta entä kun sanottiin: — Että sinunkin pojastasi piti tulla isänmaan petturi ja kavaltaja! — Etpä usko, miten se sentään minun sydäntäni leikkasi.

— Voi sentään, tietäähän sen.

— Ja ajatteles niitä tunteita sinä talviaamuna, jolloin me yhdessä ajoimme niihin hiihtokilpailuihin I:n saarelle.

— Mitenkäs se taas olikaan? Nehän vetivät ryssiä nenästä.

— Niin, siellä pantiin toimeen hiihtokilpailut, kuten tavallista. Kylän väki oli kerääntynyt tilaisuuteen, johon osanottajia oli tullut sekä kaupungista, että maaseudulta. Ryssätkin olivat saapuneet paikalle, kai omaksi huvikseen, jollei ehkä varmemmaksi vakuudeksi, että ei mitään "laitonta" tapahtuisi. — Olin mukana jäällä, enkä unohda sitä syvää vakavuutta, joka asui suksilla seisovien nuorukaisten kasvoilla, näytti kuin jokainen heistä olisi täydelleen käsittänyt, miten suuri ja pyhä oli se tehtävä, jota varten he olivat pitkälle matkalle varustautuneet. — Reino loi minuun vielä kerran rohkaisevan katseen, ja minä näin nyt hänessä varttuneen miehen, tuossa poikasessa, jota olin vielä puoleksi lapsena pitänyt.

Merkki annettiin, sukset pakkaslumessa ulvahtivat ja hurjaa vauhtia syöksyivät pojat eteenpäin lumen paksuna ryöppynä kiirisiskellessä heidän kintereillään. — Sinne painuivat, kohti kaukaista länttä, yhä edeten ja pieneten katsojain silmissä. Ryssät nostivat jo kiikarinsa ihmetellen sitä nopeaa etenemistä.

Matka oli määrätty tavallista pitemmäksi, en muista moneksiko kilometriksi. — Me seisoimme rannalla odotellen palaavia, ja kyläläiset salaa jo toisilleen myhäilivät. Minua puistatti vilu, olin kuin puoleksi kuumeessa. Sopertelin hiljaa rukousta, toistin mielessäni lakkaamatta ajatusta: He menivät nostaakseen, vapauttaakseen tämän kansan orjuudesta ja alennuksen tilasta — mutta nämä sanat, joista ennen olin lämmennyt, tuntuivat nyt voimattomille tänä vaikeana eronhetkenä. Minua jäyti kylmä, joka tuntui tunkeutuvan sieluuni saakka; minun täytyi pistäytyä lämmittelemään lähimpään mökkiin. Lopputapahtumista sitte kuulin, kerrottiin, miten pitkien aikojen perästä tuli takaisin ensimmäinen, toinen ja vihdoin kolmas ja neljäskin, miten rannalla olijat yhä odottelivat myöhäiseen iltahämärään ja miten ryssät lopuksi yskän ymmärsivät, vaikkakin liian myöhään. Saaristolaiset laskettelivat sukkeluuksia ja naureskelivat ryssäin vahingolle, mutta raskain mielin palasin minä kaupunkiin tyhjälle tuntuvaan kotiini. En. kumminkaan kertaakaan katunut, että hän meni, vaikka ero olikin ylen raskas.

* * * * *

Lapset nukkuivat jo sikeästi. Pikku Maijan käsi lepäsi vieläkin Annin kädessä, jota hänen vieno hengityksensä hyväili.

Keskustelu sisällä alkoi uudelleen.

— Nyt on sensijaan ilosi moninkertainen.

— Olisihan se, kunhan nyt vaan sen päivän näkisi.

— Saatko edes valkoista leipää leivotuksi kaukaiselle vieraallesi?

— Kyselin tässä juuri vehnäjauhoja, ja minut neuvottiin kulashin luo, — mutta arvaatko mitä ne maksavat, — kokonaista seitsemän markkaa kilo!

— Hirveätä! — Kuulehan, ajattelin tässä juuri, kun minulla on pieni pussillinen piiloon pantuna sitte kesästä. Saat siitä osan nyt sinäkin.

— Älä toki! Sinullahan on pikkulapsia.

— Niille jää sitte vielä. — Ei meidän sankareita liian suuremmoisesti vastaan oteta, ei heille liikoja uhrata. Vähitellen heistä yksi ja toinen kotiseudulleen ilmestyy, salaa, ympäristön tietämättä, samalla tapaa kuten sieltä ennen hävisivätkin ja ikävöivät omaiset puristavat kyynelsilmin tulijan kättä ja tulojuhlat vietetään lukittujen ovien takana, jossa vainolaisen silmä ei näe. —

Huoneesta kuului nyyhkytystä, mutta rouva Vuorela jatkoi.

— Minusta tuntuu niin kummalliselle tänä iltana, on aivankuin juhlanaatto, on kuin jotain suurta tänä yönä tapahtuisi.

* * * * *

Anni hypähti ylös. — Se on totta! — sanoi hän ajatuksissaan. — Tänä iltana on tosiaankin juhlanaatto!

Hän hyväili pikku Taimen pyöreätä poskea, silitti silkinhienoja valkokutreja ja suuteli kevyesti valkeata otsaa.

Pienokainen käännähti, hymyili unissaan ja soperteli.

— Nannin — moma — Tuttu.

Kyyneleet vierivät Annin silmistä kostuttaen pienen, valkean pieluksen.

XIV.

Hiljainen naputus kadun tasalla olevaan ikkunaan ja nuoren jääkärin rinnalle lennähti kaunis poikanen, jonka syvään painetun hatun alta pistää esiin kultaiset suortuvat ja kalpeista kasvoista loistavat kirkkaat silmät.

Hymy levisi veljen äsken niin totisille kasvoille: — Hyvä olet, mainio!

Täysikuu valaisee kirkkaasti taivaalta ja äänettömänä matkaavat vakavat miehet kuulumattomin askelin läpi aution kaupungin, yli jäätyneen salmen, vallatakseen saarelta ensimmäisen kasarmin. He kulkivat kuin mustat haamut ja heidän pitkät varjonsa hiiviskelivät aavemaisina heidän vierellään hangella.

— Annin sielun täytti suuri, juhlallinen vakavuus.

"Kun kansa kuoloon käy" — soivat korvissa sanat. Kuinka moni heistä matkaa kuoloon tänä yönä? — Jumala, ole heidän kanssaan! — huokasi hän, katsellen tätä ihmeellistä armeijaa, joka oli kokoonpantu mitä erilaisimmista aineksista. Tuolla muuan tuomari, rinnallaan hylkeennahkapieksuinen saaristolaisukko, roteva maalaisisäntä ja suuren tukkuliikkeen johtaja astelivat vierekkäin. Oli siinä koulupoika rinnan arvoisan lehtorinsa kanssa ja harmaahapsinen sotilas, luutnanttina entisessä Suomen sotaväessä palvellut, kulki yhdessä nuoren konttoriapulaisen kanssa.

Mutta heidän kaikkien kasvot puhuivat samaa kieltä, heidän sydämensä sykkivät samaan tahtiin ja heidän vasenta käsivarttaan ympäröi valkea nauha.

Annin vierellä kulki hinteläkasvuinen saaristolaispoika, kantaen suurta, vanhaa hyljepyssyä, tyttö kuiskasi hänelle tilaisuuden sattuessa:

— Eikö se ole sinulle liian raskas?

— Luuletko että olen sen kanssa ensi kertaa matkassa? — Ei! Moni norppa jo heitti henkensä lähettämästäni luodista. — Se on isävainajani ainoa perintö, ja uskollinen se on ystävä ollut minulle.

Anni ei jatkanut keskustelua, mutta poika alkuun päästyään edelleen puheli.

— Tämä hetki on paras, mitä milloinkaan olen elänyt, tätä olen toivonut jo kaksi vuotta ja jo pelkäsin, että sitä ei tulekkaan.

— Sinä halusit taisteluun ryssien kanssa?

— Kostaa minä tahdon niille! Isäni puolesta minä sen teen, se oli hänen viimeinen pyyntönsä, kun he hänet kotoa vangikseen raahasivat.

— Mistä syystä?

— Luultavasti jonkun ilmiannosta. En vieläkään tiedä mitä pahaa hän olisi tehnyt. Santarmit tulivat vaan ja vangitsivat, mukanaan veivät ja me kuulimme häntä nälässä kidutetun, kunnes menetti järkensä ja lopuksi koppiinsa hirttäytyi. — Mutta äidilleni, joka kerran hänen vankeusaikanaan pääsi hänen luokseen, oli isä sanonut: "Muistakoon Oskari poikani sen, että kostaa kuolemani ryssille, eikä unohda myöskään Johannaa."

— Kuka oli Johanna?

— Isäni sisar, joka samaan aikaan, kun äitini kymmenen alaikäisen lapsensa kanssa näki kurjuutta ja nälkää, vietti irstaisia ilojaan ryssän varavaimona.

Anni oli vaiti ja mietti, mutta poika jatkoi vielä hiljemmin kuiskaten.

— Minusta on kuin kulkisivat vainajatkin maanpäällä tänä yönä, tuntuu kuin kulkisi vierelläni isävainajan kelmeä haamu.

Hänen silmänsä paloivat kuin hurmahengen ja hänen laihat, luiset sormensa puristuivat tiukasti isän kalliin perinnön ympärille.

Annia ihan puistatti. — Kostaa, oliko hän ehkä itsekkin halunnut lähteä maksamaan vääryyttä, jota oli kärsinyt, sitä suurta alennusta, johon niin monet olivat ryssien tähden vajonneet? — — Ei, hän ei tahtonut mennä kuolemaan vihan uhka sydämmessään. Hän tahtoi mennä vaan siksi, että se paha, mikä oli ollut, loppuisi, että muiden olisi senjälkeen parempi.

Samassa hän tunsi veljen käden pitävän omaansa.

— Pikku Anni! — Peloittaako sinua?

Ja tyttö vastasi hänen käden puristukseensa lujasti ja lämpimästi.

— Olen iloinen, kun saan olla kanssasi nyt. Veli siirtyi taas toisten luo, joille hänen oli viimeiset ohjeet kuiskailtava, mutta Annin kasvoilla lepäsi onnellinen hymy.

"Pikku Anni" — se oli parasta mitä veli hänelle lausui silloinkin, lapsina ollessa. Hän sanoi sen vaan silloin, kun oli parhaimmillaan. Noihin sanoihin sisältyi niin paljon rakkautta ja isonveljen huolehtivaa hellyyttä. Ainoastaan he kaksi tunsivat noiden sanojen pohjimmaisen merkityksen.

— Se lämmitti ja hiveli hyväilevästi hänen sydäntään. — Sitä se ei ollut vuosikausiin sanonut, — ihme, että se sen vielä muisti!

* * * * *

Mustat, varjomaiset olennot hiipivät kasarmin ympärille ja kätkeytyivät nopeasti puiden ja kivien taakse. Joukon viittauksesta heittäytyi Annikin pitkälleen äskeisen saaristolaispojan viereen, suuren kivilohkareen suojaan.

Ryssät pitivät öisiä ilojaan juopotellen ja irstaillen, tietämättä mitään ympärillä liikkuvista varjoista.

Kun joka mies oli paikallaan, annettiin mauserpistooleilla yhteislaukaus.

Siellä sisällä nousi hälinä. Eräs juopunut matruusi aukasi ikkunan ja huusi:

— Mitä tämä?

Joku piirittäjistä venäjäksi vastasi?

— Luovuttakaa aseenne ja antautukaa vangeiksemme.

Matruusi kirosi ja vastasi suomeksi:

— Me ammumme teidät viimeiseen mieheen! Mutta hän sai tuskin viimeisen sanansa sanotuksi, kun putosi jo suinpäin ikkunasta alas.

Nuoren saaristolaisen hyljepyssystä lensi kuolettava luoti läpi hänen kohmeloisen päänsä.

— Hyvin osasit, kuiskasi vierustoveri.

— Niin on norppaakin aina tähdättävä silmien väliin. Jos se haavoittuu muuanne, et sitä koskaan saa käsiisi, sinne sukeltaa veden alle ja jäiden sekaan piiloutuu.

Anni vapisi niin, että hampaat suussa tahtoivat kalista, hän ei ollut vielä tätä ennen nähnyt kenenkään kuolevan.

Ryssät toivat ikkunoille kuularuiskunsa, joiden inhoittava rätinä synnytti kumman, oudon, kamalan tunteen. Kuulia satoi kuin rakeita. Niitä vinkui yli pään, rapsahteli puihin ja ympärillä olevien rakennusten seiniin ja katoille.

Jo lauloi Joukonkin konekivääri, jota hyljepyssyjen ja mauserpistoolien yhtämittaiset laukaukset säestivät.

Ei kuulunut enää muuta kuin hurja, keskeymätön räiske ja ristituli niin hirmuinen, että se jo puunnutti pelonkin tunteen.

Anni ei enää ollenkaan muistanut omaa olemassaoloaan, hän seurasi vaan tuskaisin katsein, vieläkö ryssäin kuulat lentelevät hänen rakkaan veljensä pään ylitse, vai joko ne alkavat osua maaliinsa.

Hän alkoi nyt vasta oikein käsittää, miten tärkeitä olivat hetket, miten täpärällä voiton mahdollisuus.

Matruusien luku kymmenkertainen, heillä hyvät aseet ja runsaat ampumavarat, suojanaan vielä kiviset seinätkin. Piirittäjiä pieni joukko, enimmäkseen harjaantumatonta sotatoimiin ja asevarat ylen niukat.

— Kunpa saisi tehdä jotakin! — Kauvan se Jouko antaa minun odottaa!

Lasien helinää kuului yhtämittaa, koko kasarmilla ei ollut enää ainuttakaan ehjää ikkunaa, ja ryssien korkealla lentelevät kuulat särkivät laseja lähitaloista.

Henkeä pidätellen piti Anni katseensa Joukoon kiinnitettynä odottaen merkkiä. Minuutit tuntuivat loppumattoman pitkille.

— Kunpa nyt saisi koettaa!

— Vihdoinkin. — Anni veti kranaatin vyönsä alta, ponnahti pystyyn ja teki kuten oli opetettu.

Hän ei huomannut miten kymmenet kiväärit ikkunoilta tähtäsivät häntä, ei kuunnellut ympärillään lentelevien kuulien surinaa, vaan laski täsmällisesti veljen opettamat laskusanat.

Nyt se jo lensi sinne ja räjähti. — Ei yksikään kivääri lauennut, kuularuiskukin vaikeni.

— Pihan puolelta toinen! — kuului Joukon määräys.

Salamannopeudella lennähti aivoissa ajatus: - Minä siis kykenin, minäkin saatan jotain toimittaa! Melkein hurja ilo läikähti mielessä.

Ryssät olivat taas säikähdyksestä selvinneet ja laskettivat runsaan lyijyannoksen piirittäjiinsä. Annin tuli nyt juosta kokonaisen ikkunarivin ohi ja vinkuen lensivät taas ryssäin ampiaiset, surahtaen joskus aivan korvan juuresta ohitse, yhdenkään koskematta.

Anni pujahti pihalle ja sai täällä häiritsemättä toimittaa laskunsa. Hurjalla räiskeellä se räjähti siellä sisällä ja innostunut "sotilas" aikoi jo varustella matkaan kolmatta, kun hurraahuudot kuuluivat kadunpuolelta. — Jo antautuivat!

Anni juoksi takaisin sinne ja näki muutaman matruusin pitävän valkoista riepua pistimen käressä.

XV.

Rouva Vuorela istuu ompelukoneensa ääressä aikaisesta aamusta myöhään iltaan, tehden vaatteita sotilaille. Kuumeisella kiireellä hän laskettaa valmiiksi kappaleen toisensa jälkeen, tehden työtä herkeämättä, kuin luulisi hän koko isänmaan pelastuksen riippuvan siitä, montako tusinaa hän viikossa valmistaa.

Mutta tuo kiire on vaan sisällisen levottomuuden tyynnyttäjänä. Hän vilkaisee välillä lattialla leikkiviin pienokaisiin, katsahtaa poikaan, jonka käsivarteen on kiinnitetty valkea nauha.

— On siinä vankka poika, mutta vielä leikkivä lapsi. — Köyhä minä olen, ei minulla mitään uhrata suuren asian hyväksi, miehenikin tappoi tauti. Olisipa hänkin saanut sankarikuoleman Suomen vapaustaistelussa. Mutta elämä ei kysy, miten me itse haluaisimme.

Taas valmistui pehmeä, lämmin paita. Hän taittoi sen kokoon ja laski tänään valmistamansa kappaleet.

— Yksi… kaksi… kolme… neljä, tässä viides. Viisi paitaa valmista! — Ei, se ei ole suuri saavutus, toista olisi, jos… niin, kyllä me naiset sentään saamme vähän aikaan, tai ainakin tuntuvat tämmöiset pikku näpertelyt mitättömille silloin, kun on suuret tehtävät suoritettavana.

— Siellä on Annin veli, tahtoo tavata rouvaa — ilmoitti palvelia.

Rouva Vuorela kiiruhti saliin.

— Olen iloinen nähdessäni teidät, urhea poika. Sankariksi tekee mieleni kutsua.

Hän puristi lämpimästi Joukon kättä, ja hänen silmistään loisti kiitollisuus, kun hän jatkoi.

— Olen kuullut kerrottavan teidän pelottomasta, muita rohkaisevasta esiintymisestänne ja taitavasta ohjauksestanne kaupunkimme valloituksessa. Kiitän teitä!

— Ei mitään mainitsemisen arvoista. Tein velvollisuuteni kuten kunnon sotilas aina.

— Velvollisuutensakin voi tehdä monella tavalla.

— Kukin kykynsä mukaisesti. — Mutta minä tarvitsisin nyt apuanne, rouva, tahtoisitteko auttaa minua.

— Koetan sen tehdä.

— Minut on määrätty täältä muutaman päivän kestävälle matkalle. Sisareni on hyvin sairas ja kovassa kuumeessa. Minun pitäisi toimittaa hänelle hoitoa, mutta matka on kiireellinen. Tahtoisitteko huolehtia hänestä?

Joku varjo näkyi rouva Vuorelan kasvoilla, mutta se haihtui heti ja vastaus tuli empimättä:

— Minä haen hänet nyt takaisin kotiin.

— Olen kiitollinen avustanne. Tulen palattuani heti häntä katsomaan.
Hyvästi siksi!

Samassa oli hän poissa.

Annin vuode oli nyt vierashuoneessa, jossa saattoi rauhassa levätä lasten leikistä häiriintymättä.

Lääkäri, joka totesi keuhkokuumeen alkaneen, pudisti epäilevästi päätään. — Ankara vilustuminen ja ruumiinvoimat jo ennestään perin heikontuneet.

Mutta rouva Vuorela päätti tehdä voitavansa ja toivoi voivansa hänet huolellisella hoidolla pelastaa.

Lapset hiipivät joskus sairashuoneen ovelle ja ihmettelivät, miksi Nanni niin paljon nukkuu, miksi ei hän heille mitään puhu, ei edes katsokkaan.

Sairas ei jaksanut aukaista silmiään, mutta joskus nousivat raskaat luomet ja suurina, kirkkaina loistivat silmäterät. Katse tähyili kauvas, eikä näyttänyt näkevän ympäristöään.

Rouva Vuorela istui alati hänen luonaan, mutta sairas puhutteli häntä milloin äitinään, milloin veljenään.

Kylmä kääre oli juuri uudistettu ja sairas näytti hetkeksi hiukan rauhoittuneen.

Kuinka säälittävän näköisenä hän siinä lepäsi, pienenä, surkastuneena, lyhyesti ja vaikeasti hengittäen. Kaikki entinen kukkeus oli kasvoilta kadonnut ja tukkakin oli poissa. — Miksi hän oli leikannut kauniit hiuksensa?

— Ryssän uhri! — sanoi rouva Vuorela puoliääneen ja hänen sisässään kuohahti suuttumus.

— Miksi päästinkään sentään hänet käsistäni!

— Mutta kun neuvot ja varoitukset eivät mitään auttaneet, ajattelin: menköön, kokeilkoon!

Mutta lapsihan se sentään vielä oli, vaikkakin kaksikymmentä täyttänyt. Olisin toimittanut tiedon vanhemmille, että tulevat noutamaan pois tyttärensä.

Miksi en sitä tullut tehneeksi? — Voi, kuinka saatoinkaan jättää tyttöparan oman onnensa nojaan. Olisihan minun pitänyt tietää, mitä siitä seuraa.

— — Siinä se nyt oli! Äskettäin vasta ajattelin, että en ole koskaan lyönyt laimiin velvollisuuttani! — Semmoinen fariseus olen!

Ja paljosta valvomisesta väsyneissä aivoissa suureni suurenemistaan syyllisyyden tunto ja yhä ahtaammalle ahdisti mieltä tämä tuskaisten aatosten piiri.

Sairas oli käynyt sillävälin levottomaksi ja hourailu alkoi taaskin.

… Minä menin sinne sovittaakseni mitä olin rikkonut… En tahtonut kostaa heille Vanjan vääryyttä, en olisi hänelle itselleenkään kostanut… Muilla on nyt parempi tästälähin… minunkin on hyvä, kun saan nukkua… Anni kääntelee tuskaisesti päätään… Se saariston poika ampui hyvin! Kuinka se miesparka putosi alas ikkunasta ja jäi hangelle makaamaan oman verensä punaamana… Kasarmilla oli ruumiita kasoissa vaan… nuo kolme miestä ruhjoutunein kasvoin kuolivat sisäänviskatusta pommista… en olisi tahtonut surmata, tein sen siksi, että muilla olisi parempi… Tuollakin särkyy ikkuna ja esiin työntyy sotilas kasvoillaan kuvaamaton kauhu. - Surman suuhun lensi, kuula lävisti pään, siihen retkahti ja jäi puoleksi roikkumaan ikkunasta alas veren suihkuna haavasta ruiskahtaessa… Semmoista on sota!… Minua paleltaa hirveästi… Lumi allani on sulanut, vaatteeni ovat edestä aivan märät, on kuin makaisin jäisessä vedessä… Mutta ei saa väsyä kesken… toinen kasarmi on vielä valtaamatta ja minulla on vielä kaksi kranaattia vyöni alla… jos ampuvat minut, säästyy joku muu… minunhan täytyy kumminkin…

* * * * *

Nyt selvisi rouva Vuorelalle potilaansa viimeiset vaiheet ja hän sanoi itsekseen:

— Hän oli pohjaltaan sittenkin se, miksi häntä luulinkin, vaikka välillä jo epäilin pettyneeni.

XVI.

Anni lepää puolihorroksissa, unen ja valveen välillä, ja hänen sielunsa leijailee unelmien ihanilla mailla. Hän ei jaksa avata silmiään katsoakseen todellisuuteen — ei jaksa, eikä tahdokkaan, sillä se olisi kuin palaamista sinne, josta oli jo puoleksi eronnut.

Hän on istuvinaan purjeveneessä. — Päivä on kirkas ja hohtavaa valoa virtaa taivaan täydeltä. Raitis tuuli pullistaa purjeet ja keula halkaisee hiljalleen loiskahtelevia laineita.

Hän ei ole yksin. Tuossa vierellä istuu olento, jonka läheisyydessä on hyvä ja turvallinen olla. On kuin Hänestä virtaisi joku käsittämätön rauha. — — — Minkä näköiset lienevät nuo rakastavat kasvot? — Ei, hän ei näe, eikä koetakkaan nähdä, parempi on tietää, että se on Hän.

Ja vene liukuu ja siniaallot kulahtelevat vasten keulaa ja kylkiä. Leppoisaa valoa tunkee taivaan täydeltä ja merensatuja kuiskiva tuuli kiidättää kevyesti valkean veneen — — minne? — — Hän sen tietää. — —

Taas on hän makaavinaan lapsena omassa kätkyessään, joka keinahtelee tuttuun, juohevaan tahtiin. Lattiapalkki on irtautunut ja kolahtaa hiukan. Avonaisesta ikkunasta hengähtelee kesäinen tuuli, jossa tuntuu palavan kydön mieluinen savu. On niin hiljaista, kuin olisi sunnuntai. Ei kuulu muuta kuin kissan hiljainen kehruu ja vanhan seinäkellon tikutus.

Kuinka suloista on levähtää, kun vierellä valvoo Hän, tuo epämääräinen, tuntematon, joka rakastaa niin, ett’ei kukaan, joka ei käännä lempeitä silmiään pois nukkuvasta. — — —

* * * * *

— Anni, minä olen nyt täällä — sanoi Jouko hiljaa hänen päätään silittäen.

Anni sai auki vasemman silmänsä, mutta oikean luomi riippui velttona silmän yli. — Hänen huulensa hymyilivät veljelle, mutta kuiskeensa oli heikko, niin että sitä tuskin saattoi kuulla.

— Kuinka minä olen sinua odottanut!… Väsyttää niin, en tahtonut jaksaa valvoa… mutta… minun täytyi… on asia, jota et tiedä.

— Mikä se on, Anni?

— Sinä varmaan suutut, mutta minä sittenkin sanon… se painaa mieltäni… on kuin rikos… mutta minä en oikein ymmärtänyt, mutta… ehkä sinä annat anteeksi…

Hän oli vaiti kuin voimia kooten. Joukon kasvoilla kuvastui jännittynyt odotus.

… Minä olin kihloissa… venäläisen rakuunan kanssa… minä olin päättänyt kuolla jo ennenkuin sinä tulit.

Seurasi pitkä äänettömyys, syvä, painostava hiljaisuus. — — Mitä hän nyt sanoo, kunpa sanoisi pian, minkä aikoo.

Annin molemmat silmät olivat painuneet taas raskaasti umpeen ja kasvoilla kuvastui syvä kärsimys. Jouko katseli noita läpikuultavia poskia, joilla hehkuivat sinipunervat täplät ja ohutta nenää, johon kuolema oli jo leimansa painanut.

Nuoren soturin huulet vavahtelivat, rinta kohoili tuskasta ja äänensä värisi, kun hän lausui:

— Missä on tuo mies?

Anni arvasi mitä hän ajatteli ja vastasi mielihyvällä.

— Se matkusti vähää ennen kuin sinä tulit… etkä sinä saisi sille kostaa… siksi vaan sodit, että muille…

He olivat taas vaiti kumpainenkin, mutta veljen kasvoilla taisteli suru ja raivo. — Että se pääsi käsistäni! — Pitipäs sen päästä!

Anni alkoi tuskaisesti läähättää, hänen ohut, kalpea kätensä siirtelehti levottomana vuoteella kuin jotain hakien.

Ja veli otti tuon pienen, kuihtuneen kätösen omaansa, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:

— Pikku Anni! —

Ja sisko tiesi, mitä se merkitsi. Se oli sovinnon ja anteeksiannon ilmaus.

Kyyneleet pusertuivat suljettujen silmäluomien lomitse. Hän puristi heikosti veljen kättä, mutta ei saattanut sanoa mitään.

* * * * *

Voi, kuinka häntä jo väsytti, vihdoinkin saattoi antaa unen tulla. — — Jo himmenee, hämärtyy… kehto kiikkuu tasaisesti… lattiapalkki ei enään kolahda.

Hän tuossa vierellä valvoo, siksi pimeys ei pelota. Hän on niin hyvä, Hän rakastaa enemmän kuin kukaan, Hänen voimansa on suuri, Hänen edessään taipuvat mustat voimat.

Pimeys tihenee, sakenee… kaukana jyrisee ukkonen ja mustaa yötä halkovat punaiset liekit… pauhu, ryske ja jyrinä yltyy… maa vapisee ja säikkyen etsivät suojaa kaikki elävät olennot.

On kuin ikuisten tuskien ja kauhujen asunnot olisivat au'enneet ja syösseet hirmuiset vihansa poloisen maan päälle.

Mutta Hän ei jätä.

Suuret lumiaavikot punertuvat verestä. Pimeys sokaisee silmät, mustat voimat yllyttivät veljen veljeä vastaan. Ihmispedot repivät oman kansansa jäseniä, puhkoen silmät ja silpoen ruumiin, pala palalta, vähitellen. — Heidän silmissään leiskuu mieletön raivo, kun he omaa heimoaan raadellen helvetillisessä nautinnossaan hekkumoivat.

Mutta Hän valvoo.

Ijäisyyden kello kajahtaa… Yö on kulunut, aamu sarastaa ja pimeyden voimien on aika palata kätköihinsä…

… Yhä juohevammin keinahtelee kehto ja kasvoja hyväilee kevätaamun raikas tuulahdus…. Se ei olekkaan enää kätkyt, se on Hän, joka käsivarsillaan kannattaa väsynyttä lasta, liidellen korkealle, kohti koittavan päivän nousua, joka kirkkaudessaan kohoaa suurena ja palavana kuin ijankaikkinen rakkaus, karkoittaen mailta kuoleman usvat. Mutta tuolla alhaalla astelee vakavana valkonauhaisten miesten joukko ja uljaasti kajahtaa. "Vaasan marssi", kohoten korkeuteen, jossa sen soinnut sulavat ikuisuuksien ihmeellisiin säveliin.

Ja nuoren ihmisen sielu sukelsi Äärettömyyden syliin aamun koittehessa,
Suomen huomenen sarastaessa.