O. A. HAINARI

Muistelmia

Kirj.

O. RELANDER

Helsingissä, Kansanvalistusseura, 1917.

Katsellessani O.A. Hainarin elämää tuntuu minusta siltä, että harvoin ihmisen kehityksessä, mielipiteiden muodostumisessa ja harrastusten heräämisessä ja kasvamisessa saattaa huomata niin suuren selvyyden ja johdonmukaisuuden. Minusta tuntuu siltä kuin alku- ja lisävaikuttimet näihin olisivat päivän selvänä edessäni. Hänen tekonsa ja mielipiteensä eivät johtuneet satunnaisista vaikutelmista, ne perustuivat kauvas taaksepäin, olivat johdonmukainen tulos monista elämän varrella sattuneista sisäisistä ja ulkonaisista seikoista. O.A. Hainari olikin sen vuoksi harvinaisen ehyt luonne. Hän oli karakteeri, luonne, sanan kauneimmassa merkityksessä.

Kerron tähän vaan yhden esimerkin. Kansallisen innostuksen valtaamana hän monien muiden kanssa muutti Forsström nimensä suomalaiseksi. Oli aivan luonnollista, että hänen piti ottaa Hainari nimekseen. Rakkaus tuohon Hainari-nimeen ulottui hänen koulupoika-ajoilleen. Hänen äitinsä isä oli Hainarin vänrikki K. Polviander, yksi Runebergin "Vänrikki Stooleja", Hainarin nuoruudenihailun esine. Mikäpä nimi oli luonnollisempi kuin Hainari, johon liittyi tuhannet voimakkaat tunteet siltä ajalta, jolloin tunteet olivat lämpimimmillään, ja johon nimeen hänellä oli täysi oikeus.

Toiselta puolen elämän tapahtumat tekivät Hainariin hyvin syvän ja tavallisesti pysyväisen vaikutuksen. Vuosien kuluessa sattui monesti, että joku tapaus, joku kirja, milloin mikin teki häneen ja meihin muihin syvän vaikutuksen. Sen sattuessa saattoi monikin puhua siitä paljon, valitella, keskustella, mutta Hainarin se johti tositoimeen.

Vielä mainitsen yhden läpikäyvän piirteen Hainarin luonteesta, ennenkuin yksityiskohtaisemmin alan hänestä kertoa. Hän aina ihaili jotakuta tai joitakuita. Ainakin niin kauvan kuin minä hänet tunsin. Jos voisin palauttaa mieleen eri ajoilta nämä hänen ihailunsa esineet, niin varmaan jo saisi elävän kuvan hänen harrastuksistaan ja elämästään.

* * * * *

Hainarin isä oli postimestari G.A. Forsström ja äiti Augusta Polviander. Isä oli vakava mies, oli aikaisin liittynyt herännäisyysliikkeeseen ja solminnut tuttavuuden ja ystävyyden liittoja useiden herännäisyyden johtomiesten kanssa, joista liitoista toiset pysyivät lujina aina vanhuuden päiville saakka. Kun postimestari Forsström v. 1896 vietti kultahäitänsä kävi muun muassa arkkiaatteri Hjelt häntä tervehtimässä ja puhui hänelle kauniita sanoja muistellen yhteisiä harrastuksia pitkän elämän varrelta.

Hainari kunnioitti ja rakasti syvästi isäänsä. Isän vanhoilla päivillä oli Hainarin tehtävä melkoisia taloudellisia uhrauksia isänsä vuoksi. Hän sattui olemaan minun luonani vähää ennenkuin hänen oli Tampereelle matkustettava niissä asioissa. Hän puhui silloin pitkään isästään, kuvasi hänen vakavaa, ankaran totista luonnettaan, muisteli monia tapahtumia lapsuutensa ajoilta. Lopputuloksena hän lausui hyvin sopusuhtainen, lämmin, rauhallinen hymyily kasvoissa ja sointu äänessä, jotka vieläkin ilokseni muistan, että sen uhrauksen, joka hänen nyt oli tehtävä, sen hän teki hyvin mielellään. Hauska oli isän luo mennä, hauskaa selvittää hänen asiansa.

Monesti kertoi Hainari isästään erästä juttua, joka hänen mielestään ilmaisi ytimen isän luonteessa ja maailmankatsomuksessa. Hän oli jollain tavalla joutunut johonkin selkkaukseen; en enää muista, mikä se oli. Hänelle oli mielestään tapahtunut siinä vääryys. Hänen oli asianomaiseen paikkaan lähetettävä valitus ja selvitys. Tämän kirjoituksensa hän vasten muitten neuvoa itsepäisesti alkoi sanoilla: "land skall med lag byggas" (maa on lailla rakennettava).

Isä omasta puolestaan lienee pitänyt poikaansa suuressa kunniassa. Kuulin äskettäin mukavan tarinan, joka sitä osoittanee, enkä malta olla sitä kertomatta. Monta vuotta sitten oleskeli muuan itäsuomalainen lakimies Karlsbadissa terveysvettä juomassa. Täällä hän tutustui kahteen tamperelaiseen kauppiaaseen. Saadakseen keskustelun aihetta he koettivat muistella yhteisiä tuttaviaan. Hainari oli joku vuosi sitä ennen muuttanut Sortavalaan. Se antoi aihetta meidän lakimiehelle sanoa: Teillähän on siellä postimestarina Forsström, se taitaa olla kelpo mies.

"Kyllähän se on ollut hyvin kelpo mies, mutta nyt se mies parka on mennyt pilalle, ei siitä ole enää mihinkään."

"No, mikä nyt on tullut?"

"Se on antanut sen Oskar poikansa narrata itseään."

"Miten niin?"

"No! Se on tehnyt siitä fennomaanin. Meidän kelpo, hyvä postimestarimme on nyt aivan hukkaan mennyttä."

Hainarin äiti oli Augusta Polviander. Varmaan se, mikä Oskar Hainarin luonteessa oli valoisaa, tuo läpi elämän ulottuva optimistinen peruspiirre, oli äidin perintöä. Herttainen, lämminsydäminen, tasainen äiti olikin aina poikansa suuren, lämpimän rakkauden esineenä.

Äidin isä oli vänrikki Kaarlo Polviander. Hän oli ottanut osaa Suomen sotaan, oli ollut porilaisten lipunkantajana. Mellinin novellissa "Paavo Nissinen" häntä kuvataan. Hän eli sodan jälkeen pitkät vuodet Kurussa Hainarin virkatalossa ollen vanhoilla päivilläänkin erittäin ahkera pyssymies. Runeberg asuessaan Ruovedellä Ritoniemen kartanossa kävi usein hänen kanssaan metsästämässä. Hän oli siis yksi Runebergin vänrikki Stooleja.

Postimestari Forsströmin perheen oli tapana viettää kesänsä Kurussa, aikaisemmin Hainarissa, myöhemmin läheisessä Tienarissa. Monet tarinat Oskar sai täällä kuulla, tosin enimmäkseen välillisesti, Suomen sodasta. Ja luulenpa tämän suhteen ja siitä johtuvan suoranaisen vaikutuksen laskeneen perustuksen hänen historiallisille harrastuksilleen sekä hänen isänmaalliselle mielelleen.

Pitkin ikää tämä suhde oli Hainarille ilon aiheena. Loppupuolella 80-lukua oleskeli hän kahtena kesänä Tukholmassa kokoamassa aineksia väitöskirjaansa Ruotsin valtionarkistosta. Siellä oli hän monasti puheissa erään hyvin ylimysmielisen, sukututkimukseen hyvin perehtyneen herran kanssa. Valtionarkistossa oli käynyt paljon muitakin historian tutkijoita Suomesta ja monet näistä olivat hyvin huolellisesti ja tekisi mieleni sanoa melkein vasten parempaa tietoaan selittäneet, kuinka hienoa sukua he olivat ja kuinka sinistä ruotsalaista verta heidän suonissaan virtasi. Tämä herra kyseli myös Hainarin sukua ja alkuperää.

"Minä ja minun vaimoni me olemme puhtaita suomalaisia, täysiä tsuudeja."

"Mutta eikö teidän suvussanne ole ketään tunnetuita henkilöitä?"

"Ei—muuta kuin - minun isoisäni oli Vänrikki Stool."

"No, mutta - sehän on jotain!" ja kunnioitus ja ihastus valaisivat hienon herran kasvot.

Jo nuorena ylioppilaana Oskar Forsström välistä tuumaili muuttaa nimensä suomalaiseksi. Silloin ajatteli hän Polvianderien alkuperäistä nimeä Köylypolvi. Kun hän paljoa myöhemmin toteutti tämän nuoruuden aikeen, ei hänestä tullut Köylypolvi, vaan vänrikki Polvianderin kotitalon mukaan Hainari.

* * * * *

Oskar Adolf Hainari syntyi 7 p:nä maaliskuuta 1856, Tohmajärvellä, missä hänen isänsä oli postimestarina. Sieltä muutti isä Heinolaan, jossa Oskar alkoi koulunkäyntinsä. En tunne tältä varhaisemmalta lapsuudenajalta syvempiä vaikutelmia, jotka liittyisivät näihin paikkoihin. Tampereelle perhe muutti v. 1867, Oskarin ollessa 11 vuotias. Siellä hän ensinnä kävi yläalkeiskoulua, jonka rehtorina oli A.F. Rosendal, jota Hainari muisteli syvästi kunnioittaen.

Rosendalin muistolle hän nuorena ylioppilaana piti luullakseni ensimäisen julkisen puheensa. Se oli juhlatilaisuudessa, jota vietettiin sen johdosta, että Kyttälä oli tohtori Idmanilta ostettu Tampereen kaupungille. Tässä juhlassa vallitsi tamperelais-isänmaallinen mieliala ja muisteltiin niitä henkilöitä, joilla oli ansioita paikkakunnan edistykseen nähden. Niitä oli rehtori Rosendal, ja se sai Hainarin puhetta pitämään. Kaikinpuolin hyvän puheensa hän lopetti sanoilla: "eläköön rehtori Rosendal!" - "Taikka hänen muistonsa", lisäsi joku hyväntahtoinen, vanhempi herra, sillä rehtori Rosendal oli jo muutamia vuosia sitten kuollut. - Ja sen jälkeen tietysti kaikki läsnäolevat huusivat eläköön.

Ylemmät luokat Hainari kävi Hämeenlinnan kimnaasissa eli lukiossa, josta hän myös tuli ylioppilaaksi. Sikäläisistä opettajistaan hän mieluimmin muisteli tohtori Lindstedtiä, hänen opetustaan aineenkirjoituksessa sekä hänen originellia olemustaan.

Hämeenlinnassa ollessaan luullakseni Hainarissa heräsi voimakkaana rakkaus historiaan, johon hänellä nähtävästi oli luontaiset taipumukset, joita tuki hänen hyvä historiallinen muistinsa. Niinpä vuosilukujenpa nimien muistaminen eivät hänelle tuottaneet mitään vaikeutta. Yrjö-Koskisen Suomen kansan historian hän luki moneen kertaan, ja sen rinnalla, mitä käsiinsä sai, Held-Corvinin historiaa, Schlosserin historiaa y.m. Sivistyshistoriaa hän aikaisin ihaili.

Niihin aikoihin jo hänen silmänsä myös aukenivat näkemään Kalevalan kauneutta. Vahvistaakseen suomenkielen taitoaan - kodissa näet puhuttiin ruotsia ja hän kävi ruotsalaista koulua - hän oppi melkein koko Kalevalan ulkoa.

* * * * *

Ylioppilaaksi tuli Hainari v. 1876. Hänen ylioppilasaikansa ei ollut pitkä, mutta se oli rikas ja iloinen, täynnä hyviä harrastuksia ja syviä vaikutelmia, joiden seuraukset ulottuivat kautta elämän.

Hänen opintonsa suuntautuivat etusijassa historian alalle, myös luki hän filosofiaa, estetiikkaa ja suomea. Hänen hyvin tehdyt muistiinpanonsa prof. Estlanderin luennoilta kulkivat monissa käsissä ja auttoivat monta selviytymään tutkinnossa. Historiassa Suomen historia ja muinaistutkimus erityisesti häntä viehättivät, ja niihin kohdistuivat hänen harrastuksensa, ajatuksensa ja työnsä suuressa määrin pitkin ikää. Yrjö Koskinen ja J.R. Aspelin olivat hänen opettajiaan. Filosofiassa hän luki joitakuita Hegelin teoksia. Hegelin historian filosofia näytti tehneen häneen syvimmän vaikutuksen. Myöhemmin luki hän hartaasti Langen teosta Geschichte des Materialismus.

Julius Krohnin kanssa joutui hän ystävälliseen suhteeseen. Hän tarjoutui auttamaan Krohnia Suomen Kuvalehden toimittamisessa, ja kirjoitti silloin tällöin jonkun kirjoituksen Kuvalehteen, käyttäen nimimerkkiä "Virta". Mainittakoon hänen kirjoituksistaan vaan "Europan alkuasukkaat", koska ne harrastukset, jotka saivat hänet sen kirjoittamaan, jatkuivat pitkin ikää..- Kun v. 1878 Suomen kaarti palasi Turkin sodasta, oli Hainari Suonien Kuvalehden puolesta sitä vastassa ja kirjoitti siitä kuvauksen. Tämä tehtävä nuoresta ylioppilaasta tietysti tuntui hyvin tärkeältä ja mieltä kiinnittävältä.

Laajempia tutkimuksia suomenkielen alalla hän ei harjoittanut. Luki "Murteiskirjaa", "Suomenkielen rakennusta" j.n.e. Kalevala se etusijassa yhä vieläkin viehätti. Kalevalan lukeminen jo näihin aikoihin lienee ohjannut häntä lukemaan Snorre Sturlasonin Eddaa. Siitä tuli sitten sellainen kirja, jota hän luki usein, yhä uudestaan pitkin ikäänsä. Etenkin myöhemmin, kun hän antautui ahkeraksi kirjalijaksi, luki hän usein Eddaa oman tyylinsä kehittämiseksi. Hän ihaili Eddan lyhyitä, selviä lauseita, liikojen sivulauseiden välttämistä ja sattuvaa lausumatapaa, ja koetti kehittää omaa kirjoitustapaansa samanlaiseksi. Katseltakoon esimerkiksi hänen historian oppikirjainsa lukukappaleita ja myös keskiajan historiaa, niin luulen, että niiden lausuntatavassa helposti huomataan Eddan vaikutusta.

Ylioppilasaikana kansallinen mieliala hänessä sai paljon virikettä historiallisista ja kielellisistä opinnoista, samoin kuin seurustelusta toverien ja opettajien kanssa. Ylioppilaana hän jo tutustui Agaton Meurmaniin, vierailipa joskus Liuksialassakin. Meurmania hän sitten ihaili ja kunnioitti pitkin koko ikäänsä.

Ylioppilasvuosina heräsi hänessä uusi harrastus, joka antoi uuden suunnan hänen elämälleen moniksi vuosiksi. Hän innostui voimisteluun. Itse hän sen ajan käsitteiden mukaan oli hyvä voimistelija. Hänellä oli vahvat ruumiin voimat, lujat lihakset, ja ne säilyivät lujina melkein koko iän. Aina hän hakkasi mielellään halkoja, raivasi metsää ja oli väsymätön soutaja. Hänellä olikin tapana sanoa, että jos hänen jostain syystä täytyisi lähteä Suomesta pois, hän elättäisi itseään soutamalla ihmisiä New Yorkin ja Brooklynin välillä.

Tämä voimisteluharrastus sai hänet antautumaan voimistelunopettajaksi. Hankkiakseen itselleen ansiota tuli hän lehtori Göösin sijaiseksi Jyväskylän seminaariin syksyllä 1878. Uno Cygnaeuksen kehoituksesta hän vuosina 1879-1880, jo ennenkuin oli saanut kandidaattitutkinnon suoritetuksi, kävi anatomia-salilla suorittamassa anatomian ja fysiologian harjoituksia ja suoritti ne tutkinnot, jotka siihen aikaan vaadittiin voimistelunopettajalta. Lukuvuoden 1880-1881 oli hän toiseen kertaan Jyväskylässä lehtori Göösin sijaisena.

Hainari antautui aina kokonaan siihen, mitä hän milloinkin teki, niin nytkin. Anatomian, fysiologian ja terveysopin tutkiminen täyttivät kokonaan hänen mielensä. Niistä hän puhui ja niitä hän ajatteli. Siitä johtui, että hänelle jo koulupoikana annettu liikanimi "tohtori" sai uutta virikettä, jonka nimen suomalaista muotoa käytettiin ruotsalaisessakin puheessa. Sitä liikanimeä hän sitten kantoi toverien kesken, kunnes hän myöhemmin sai saman nimen varsinaiseksi arvonimekseen. Menipä se nimi perintönä hänen monille nuoremmille veljilleenkin, sitä myöten kun niitä yliopistoon tuli, kaikki ne olivat "tohtoria". Niihin verrattuna oli vanhin veli "alkuperäinen tohtori".

Paljon iloa ja valoa Hainarin ylioppilasaikaan, jota jo taloudelliset huolet raskauttivat, tuotti se, että hän, samoinkuin hänen nuoremmat veljensä, oli hyvä laulaja. Se vei hänet yhteen useiden muiden hyvien laulajain kanssa. Hän oli mukana laulamassa monissa juhlatilaisuuksissa; suomalaisessa oopperassa, konserteissa, keisariperheen vieraillessa. Suomessa. Sittemmin niin kuuluisan M.M.-laulukunnan perustamiseen otti hän osaa ollen jäsenenä jo sen edeltäjässä P.C:ssä (Petersburgska conserten). Mutta koska toisella taholla näiden laulukuntain historiasta on tarpeeksi puhuttu, en huoli siitä sen enempää kertoa.

Yhden hauskan muiston kuitenkin mainitsen. Pietarin konsertista ei tullut mitään. Sitä näet siihen aikaan pidettiin hyvin vaarallisena ja sopimattomana yrityksenä. Sen sijaan tehtiin joitakuita laulumatkoja maaseutukaupunkeihin. Ne matkat olivat hyvin hauskoja ja eräästä matkasta, jolloin muun muassa käytiin Kotkassa, Hainari kirjoitti hauskan kuusimittaisen runon, jolle annettiin vanha nimi Anabasis. Se on paljoa myöhemmin painettu M.M.-laulukunnan toimesta. - M.M:n johtajien O. Mechelinin ja G. Sohlströmin kanssa oli hän läheisessä suhteessa. Elämä vei heidät eri tahoille. Mutta kun joskus myöhemmin yhteen sattuivat, iloitsivat he nuoruutensa yhteisistä muistoista.

Pitkin ikäänsä Hainari rakasti musiikkia ja lauloi mielellään mukana. Vasta kun hän loppuiällään joutui politisen elämän pyörteeseen, jäivät lauluharrastukset unohduksiin. Todellisen ylioppilaslaulajan tavoin oli hän taipuvainen, muiden muka korkeamman musikaalisen sivistyksen omaavien harmiksi, asettamaan mieskvartettilaulun korkeimmalle kaikkeen muuhun musiikkiin verrattuna.

* * * * *

Lyhyt mutta vaikutelmarikas ylioppilasaika päättyi pian. Niinkuin jo mainittiin oli Hainari ensin Jyväskylän seminaarissa virkaatekevänä lehtorina. Sieltä hän siirtyi Sortavalan vastaperustettuun seminaariin vakinaiseksi voimistelun ja, niinkuin silloin sanottiin, anatomian ja fysiologian lehtoriksi, sen viran ensimäiseksi hoitajaksi. Sortavalasta käsin hän vielä kävi suorittamassa kandidaattitutkinnon.

Nyt alkoi Hainarin elämässä uusi ajanjakso, alkoi työn ja toiminnan aika, tuli paljon uusia vaikutelmia, avautui uusia näköaloja.

Varmaankin se oli rakkaus Kalevalaan, joka oli ohjannut Hainarin Itä-Suomeen. Kohta Sortavalaan tultuaan alkoi hän tarkastella kansaa ja sen elämää, tiedustella runonlaulajia, katsella ja kysellä kansatieteellisiä oloja.

Ensimäinen runonlaulaja, jonka tuttavuuteen hän tietääkseni tuli, oli
Ontrei Vanninen eli, niinkuin häntä isänsä nimen mukaan kutsuttiin
Borissa, Sortavalan pitäjän Rautalahden kylästä.

Borissa, joka oli vanhaa tietäjä- ja laulajasukua, oli lempeäluonteinen, sopusointuinen vanhus. Hänessä yhtyivät uusi ja vanha aika, mutta ilman ristiriitaisuutta. Uudenajan tohtorien keinot ja konstit ovat varmaankin paljoa paremmat, mutta: "myö tuhmu rahvas" koitimme ennen tulla omillamme toimeen, ja hyvät olivat meidänkin keinomme. Loitsuja ja lukuja sanoi hän käyttävänsä enimmäkseen vaan heinäaikaan, jolloin ei joudeta kaupungin tohtoreissa käymään.

Oli ihana kesäkuun ilta ja yö vuonna 1882, jonka Hainarin ja kolmen muun nuoren miehen kanssa vietimme Borissan kotona. Se käynti on minun muistossani säilynyt runollisen kauniina. Ukko lauloi meille monet laulut Väinämöisestä, Ilmollisesta ja Joukahaisesta, lauloi Kaukomielestä ja Kullervosta. Me innostuimme ja lämpenimme ja jouduimme salaperäisen tenhon valtaan, jota varmaan osaltaan lisäsi kesäyön puolihämärä. Ukko oli laulanut laulujaan ja kertonut isästään ja muista entisen ajan suurista laulajista ja tietäjistä, jotka tietysti olivat toista kuin nykyajan. Sitten hän valitti, etteivät hänen lapsensa olleet huolineet esi-isäin perinnöstä, eivät olleet oppineet laulamaan ja loitsuja lukemaan. "Ainoastaan tämän pikku Outi rakastaa lauluja." Ja sitten hän otti pikku Outin, poikansa 8-vuotisen tyttären, syliinsä ja lauloi hänelle sievää lapsenvirttä.

Keskiyön jälkeen läksimme ajamaan eteenpäin Impilahdelle päin. Moneen kertaan pysäytimme hevoset, kuuntelimme laulurastaan laulua ja katselimme yökehrääjän lentoa. Nousimme rattailta, astuimme hiljalleen eteenpäin ja muistelimme Aleksis Kiveä.

Nämä tämäntapaiset yhtymät herättivät niin voimakkaan vastakaiun, synnyttivät niin syviä tunteita Hainarin mielessä, että ne soivat ja värähtelivät hänessä koko elämäniän.

Jo ensi aikoina Sortavalassa ollessa Hainarissa myös heräsi ajatus ruveta kokoamaan kansatieteellisiä esineitä. Se harrastus ei ollut hänelle aivan outo entisestäänkään. Ylioppilaana ollessaan oli hän jo ottanut osaa ylioppilaiden kansatieteellisen museon luomiseen. Kansatieteellisiä esineitä oli siihen aikaan Sortavalan seuduilla runsaasti saatavissa, jos lie osittain vieläkin. Aluksi Hainari niitä kokosi omaan huoneeseensa, sen nurkat täyteen. Eikä tietysti ensiksi ollut selvillä, mitä niillä aiottiin tehdä.

Vuonna 1882 Hainari silloisen maisteri Julius Berghin,
sittemmin tohtori J.A. Lylyn, kanssa yhteisesti haki Suomen
Muinaismuistoyhdistykseltä apurahaa tutkimusmatkaa varten
Venäjän-Karjalaan Aunuksen lääniin, jonka matkarahan he saivatkin.
Heidän seuraansa liittyivät omalla kustannuksellaan vielä maisteri Hj.
Basilier ja näiden muistelmien kirjoittaja. Viidenneksi otettiin mukaan
piirustajaksi ja venäjänkielen taitajaksi silloinen seminaarinoppilas
J. Väänänen.

Hainari oli tosin sinä keväänä mennyt kihloihin, ja varmaan olisi hänen tehnyt mieli jäädä kotiin, mutta kun matka oli kerran niin suunniteltu, matkaraha haettu ja saatu, niin lähdettiin kuitenkin.

Matkustimme maitse hevosella Impilahden ja Salmin pitäjien halki Venäjän rajalle. Rajan yli menimme Virdilässä. Sieltä kulimme Kontuun, Viteleeseen, Isoon Mäkeen, Vieljärvelle, Tulemajärvelle, Hyrssylään, Sodjärvelle, Lahteen. Täällä jakaannuimme eri seurueisiin. Lyly ja Väänänen kulkivat Petroskoille ja sieltä Pietariin, Basilier kaaressa takaisin Kontuun ja Salmiin. Hainari ja minä jatkoimme pohjoiseen päin: Säämjärvelle, Lindärvelle, Porarvelle, Kuudamlahteen ja Mekriin Ilomantsissa. Sieltä Liusvaaran ja Kuolismaan kautta Möhkölle ja sieltä kotiin.

En voi tässä ruveta tätä matkaa yksityiskohtaisesti kuvaamaan. Meillä osanottajilla se on säilynyt erittäin hauskassa ja rakkaassa muistossa. Paljon sillä matkalla näimme ja opimme, monenlaisia seikkailuja koimme, vaivaa näimme. Mutta olimme nuoria ja terveitä ja reippaita. Vaivat eivät meitä rasittaneet, huviksemme ne kestimme.

Matkan päätarkoitus oli muinaistutkimus. Varsinaisia muinaismuistoja emme löytäneet, joitakuita kivilatomuksia kumminkin mittasimme. Kiviaseita sen sijaan kokosimme suuret määrät ja vähän muitakin muinaisesineitä, niin että meillä lopulta piti olla kolme miestä niitä kantamassa. Kaikenlaatuisia kansatieteellisiä oloja koetimme tarkastaa, oppia niitä tuntemaan ja kirjoittaa muistiin nimityksiä ja kuvauksia niistä. Historiallisia tarinoita entisistä sissiajoista ja muita merkitsimme kirjaan. Kaikkialla otimme talteen myös sukunimiä. Runolaulajia tiedustelimme ja kanteleensoittajia ja heitä laulatimme ja soitatimme, kun tapasimme. Yleensä koetimme oppia tuntemaan kansaa, sen kieltä, tapoja, katsantokantaa, uskonnollisia ja muita käsitteitä.

Tietysti ei kansa uskonut meidän selityksiämme, miksi matkustimme ja mitä varten kaikenlaista vanhaa romua kokosimme ja ostelimme, ja kaikkein tavallisimpia asioita kyselimme ja utelimme. Kansa käytti siellä vanhoja kiviaseita, "pyhälän talttoja", taikakaluina. Me koetimme paraimman mukaan selittää, ettei niillä taikakaluina ollut mitään merkitystä, vaan että ne olivat aivan arvottomia kivipalasia. Ja sen jälkeen me olimme valmiit maksamaan niistä heidän oloihin nähden aika kalliin hinnan ja näimme paljon vaivaa niitä hankkiaksemme. Luonnollista on, että he eivät uskoneet meitä. Miksikäs me niistä kalliin hinnan maksoimme, jos ne niin arvottomia olivat. Meidän antamaa todellista selitystä he eivät käsittäneet. Joku muita viisaampi arveli niitä hankittavan Helsingin tohtoreita varten.

Viteleen suuressa kylässä olimme joutua aika pulaan. Osa seurasta oli eräänä aamuna matkustanut Tuuloksen kylään. Siellä olivat he kaivaneet vanhoja hautakumpuja ja ottaneet niistä muutamia pääkalloja mukaansa. Illalla myöhään palasivat he Viteleeseen, jossa B. ja minä olimme viettäneet päivän kaikenlaisia kyselyjä ja muistiinpanoja tehden. Kun sitten yöllä 12:n tienoilla teetä joimme ja puhelimme päivän vaiheista, isäntä seurassamme, kertoivat he myös pääkalloista, ottivat ne esille konteistaan ja näyttivät niitä. Silloinkos talon isäntä pelästyi, hyppäsi ylös, risti silmiään eikä enää uskaltanut olla samassa huoneessa kuin me. Seuraavana aamuna läksimme eteenpäin kulkemaan, maksoimme taloon, ja kun emme siitä saaneet ketään saattajaa, läksimme etsimään. Tapasimme veneessä joen rannalla miehen. Hän saattoi meitä ruuhellaan seuraavaan kylään, josta saimme oppaita ja kantajia. Perästäpäin kuulimme kerrottavan, että koko kyläkunta oli joutunut suureen mielenliikutukseen meidän tekomme johdosta. Aamulla olivat kylän miehet jo kokoontuneet vangitakseen meidät ja viedäkseen meidät Aunuksen läänin kuvernöörin tuomittavaksi. Mutta kun olimme ennen sitä ehtineet vapaehtoisesti lähteä kylästä, jäi heidän aikeensa siihen.

Toisilla seuduilla elivät sissitarinat vielä niin voimakkaina, että meitä epäiltiin sisseiksi.

Muutenkin herätimme suurta huomiota. Kaikkea, mitä meillä oli, ihmeteltiin ja tarkastettiin. Monesti, kun aamulla heräsimme, oli tupa täynnä ihmisiä, siinä arvokkaita valkopartaisia miehiä. Äänettöminä he seisoivat ja odottivat meidän heräämistämme. Kaikki meidän vaatteemme, liikkeemme, tekomme joutuivat ihmettelyn ja arvostelun alaisiksi. Kun menimme uimaan, seurasi kylän väki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset meitä katsomaan, meidän uidessa kulkivat kaikki vaatekappaleet kädestä käteen, ja kun sukelsimme, luulivat he meidän etsivän sieltä jotain malmia.

Joka kylässä tiedustelimme sukunimiä. Välistä saimme pelkkiä venäläisiä nimiä. Ja vasten kaikkia tiedustelujamme ei myönnetty muita suomalaisia nimiä heillä olevan, kunnes joku sattui esim. kysymään: mikä sen Rossin nimi on. Me silloin siihen tartuimme. Löytyiväthän ne suomalaisetkin nimet, mutta niitä vaan ei sopinut kirjaan panna.

Kerran sattui meille tapaus, josta olisi voinut olla pahatkin seuraukset. Professori J.A. Palmén oli kehottanut meitä pitämään joitakuita lintulajeja silmällä, ja jos niitä saisimme ammutuksi, tuomaan nahan hänelle. Sitä varten oli meillä mukana rasiallinen arsenikkivoidetta, jolla nahat voitaisiin säilyttää turmeltumattomina. Tämä arsenikkivoide oli minun laukussani. Kulimme veneellä yli Vieljärven. Lännestä päin pistää järveen niemi, jolla on pienempi kylä. Tähän kylään poikkesimme muutamaksi tunniksi, kävimme taloissa kysymyksiä tekemässä, ostimme joitakuita kiviaseita, söimme, lepäsimme vähän aikaa rantapengermällä ja matkustimme eteenpäin. Vieljärven kylässä huomasimme, että minun laukkuni oli kadonnut. Seuraavana päivänä otin soutajan ja läksin takasinpäin sitä etsimään. Kylässä, jossa edellisenä päivänä olimme levänneet, vakuutettiin minulle, ettei semmoista laukkua kukaan ollut nähnyt. Kyselin kylän miehiltä ja naisilta, mutta ei kukaan tiennyt mitään. Kun jo astelin rantaan poislähteäkseni, tuli muuan vanha akka luokseni. Harvoin olen nähnyt niin rumaa ja niin ystävällistä naista. Aunukselaiseen tapaan puhutteli hän minua mitä hellimmillä ja kauneimmilla nimityksillä: "kallis" ja "kaunis" j.n.e. Hän neuvoi vaan vaatimaan laukkua, kyllä se kylässä oli. Viimein tulikin laukku esille. Muuan mies sanoi sen muka jostain saaresta löytäneensä, jossa emme koskaan olleet käyneet. Hyväksi onneksi tarkastelin laukun sisältöä. Kaikki muu oli tallessa paitse arsenikkivoide. Monen mutkan perästä sain viimein senkin pois. Olisi voinut olla ikävät seuraukset meille, jos olisivat minun arsenikkivoiteellani ruvenneet itseään parantamaan.

Runolaulajia emme monta tavanneet tällä matkalla, eikä niitä Aunuksessa yleensä ole koskaan paljoa ollut. Vienan Karjalahan se on runolaulajien kotimaa. Sen sijaan kuulimme monesti kanteleensoittoa. Meillä oli saattajana noin viikon päivät reipas, monitietoinen ja -taitoinen mies, nimeltä Tihon Paulow. Hän soitti myös kannelta. Meistä tuli oikein hyvät ystävät, jonka vuoksi eronhetki oli vallan vakava tilaisuus. Se tapahtui jossain kylässä Tulemajärven rannalla, muistaakseni Mantereen kylässä. Illalla jo olimme selvittäneet välimme ja sanoneet jäähyväiset, aikaisin aamulla ennen meidän ylösnousemistamme oli hänen määrä palata kotiinsa. Mutta aamulla tuli hän siihen huoneeseen, jossa me kaikki viisi miestä lattialla makasimme. Aivan ääneti istui hän pöydän ääreen, otti kanteleen ja soitti. Paitsi kaikenlaatuisia tansseja oli hänellä tapana soittaa "omaa mahtia", omia mielikuvitelmiaan. Nytkin soitti hän "omaa mahtia", mainitsi kunkin nimeltä ja soitti jäähyväiset. "Nyt soitan Vasleille (B:n nimen muunnos), nyt Iivanalle" (J.V.) j.n.e. Soitettuaan pisti hän ääneti kättä kullekin ja lähti paluumatkalle.

Paras kanteleensoittaja, mitä koskaan olen kuullut, oli Lahden kylässä Säämjärven rannalla. Jo aikaisemmin olimme hänestä kuulleet. Ja heti kylään tultuamme lähetimme häntä hakemaan. Hän tulikin, mutta vaatimattomasti ei hän sanonut mitään osaavansa. Häneltä olivat sormet äskettäin paleltuneet, eikä hän muka sen vuoksi mihinkään kyennyt. Kun me kuitenkin vaadimme häntä soittamaan, soitti hän muutamia tansseja, eikä sanonut muuta osaavansa. Me jätimme hänet rauhaan ja arvelimme, että häntä oli turhaan kehuttu. Joku meni sorsia ammuskelemaan, joku puhdisteli pyssyään ja joku kirjoitti muistiinpanoja. Kanteleensoittaja unohtui. Hän istui yksin nurkassa kantele polvillaan, tuijottaen eteensä. Vähitellen rupesi hän soittamaan vienosti, välistä kiihtyen ja lämmeten ja taas aivan hiljaan. Kun me silloin sanoimme semmoista juuri tahtovamme kuulla ja kysyimme, mitä se oli, sanoi hän, ettei se mitään ollut, että hän vaan soitti omaa mahtiaan. Sitten annoimme hänen olla rauhassa, puuhailimme kukin omalla tahollamme. Mutta kanteleensoittaja, kun ei kukaan häneltä mitään kysellyt, ja kun sai olla rauhassa, soitteli koko illan, ja me kuuntelimme häntä iloksemme.

Kansanelämää kaikin tavoin tutkimme ja tarkkasimme, ja paljon näimme sellaista, mikä ainaiseksi painui mieleemme. Kauneimpia muistoja on juhannusyö, jonka vietimme Viteleen kylän apajapaikoilla Repoirannassa Laatokan rannalla.

Juhannuksen aikaan asustaa siika niillä rannoilla. Suurilla nuotilla niitä pyydetään. Laatokan ranta on Aunuksen puolella saareton, pitkälti matala, hiekkapenkereinen. Näköala on niin laaja kuin minkä silmä kantaa. Rannalla oli kymmenen eri nuottakuntaa. Jokaiseen nuottaan kuului vähintään kymmenen henkeä. Mutta paitse varsinaisia nuotanvetäjiä oli ranta täynnä väkeä, kaikenlaatuista. Varmaan oli siinä yli kaksisataa henkeä. Kuleksimme pitkin rantaa, niinkuin muutkin joutilaat, apajalta apajalle. Ja siinäkös oli elämää. Tuon tuostakin lähti venekunta liikkeelle pyydyksineen, mekin läksimme välistä mukaan. Veneet olivat suuria, ranta pitkälti matalaa, oli ensinnä kahlattava veneen vieressä, ennenkuin veneeseen noustiin. Tehtiin kierros ulapalle, kirkkaalle, tyynelle ulapalle, nuotta heitettiin veteen, palattiin takaisin ja vedettiin nuotta maalle. - Melkein joka apajan kohdalla oli tuli, jossa keitettiin teetä, kalakeittoa. Kaikkialla oli elämää, naurua, laulua, puhetta, iloa. Eräässä paikassa oli hyvä-äänisiä tyttöjä. Ne asettuivat nurmimättäälle laulamaan. Lukkarin kukoistava tytär istui keskelle ja muut ympärille. He lauloivat venäläisiä lauluja, "pajattivat", niinkuin siellä sanotaan. Sanat olivat venäjänkielisiä, joita laulajat eivät itse ymmärtäneet, säveleet arolla syntyneitä, pitkäveteisiä, kauniita. Olimme täällä asutusten rajamailla, suomalainen luontokin oli loppunut ja venäläinen alkanut. Kun vielä muistelen, että oli juhannusyön tenhoisa valo, edessä Laatokan aava ulappa, ymmärrän, kuinka voimakkaasti mielet lumoutuivat niin meidän kuin muiden. Koko kesäyön vietimme Repoirannassa.

Matkan varrella ostimme kanteleita. Kun läksimme Tulemajärven kylästä, ratsastimme viidellä hevosella, kuudes kuletti tavaroita, kyytimiehet juoksivat rinnalla. Kullakin meistä oli viitta hartioilla, laukku selässä, kantele kainalossa, ja toisilla vielä pyssyt olalla. Olimmepa kuin entisen ajan vaeltavia trubaduureja.

Myöskin metsästyshaluamme saimme tyydyttää. Monesti ammuskelimme sorsia, jonkun kerran metson poikasia, yritimmepä kerran kontiotakin vaanimaan.

Suuren Mäen kirkonkylän läheisyydestä oli karhu kaatanut kaksi lehmää. Niiden haaskoilla vietimme yön karhua odotellen. Eihän se tullut, se oli nähtävästi ennättänyt käydä siellä ennen meidän tuloamme, mutta yö vietettynä salaperäisessä suuressa metsässä, jossa jokainen risahduskin sai viritetyn mielen värähtämään, säilyy vieläkin mielessäni matkan kauneimpien muistojen joukossa.

Myöskin luontoa ihailimme tällä matkalla. Olimme tilaisuudessa näkemään, miltä näyttää koskematon ikimetsä jättiläishonkineen. Rajattomia, suuria soita saimme samoilla. Eräällä viidentoista virstan taipaleella oli neljäkymmentä kahdeksan suosiltaa.

Matkan tulokset luovutettiin Muinaismuistoyhdistykselle ja osa Suomen Kirjallisuuden Seuralle. Meille kaikille matka tarjosi paljon opittavaa ja olemme sitä pitkin ikäämme mielihyvällä muistelleet. Hainarissa heräsivät kansatieteelliset harrastukset sen kautta entistään voimakkaammiksi. Mutta ennen kaikkea valmisti se hänen sielussaan maa-alaa hänen vastaiselle työlleen Karjalan kansan hyväksi.

* * * * *

Ensi aikoina Sortavalassa ollessaan kohdistui Hainarin harrastus tarkastamaan kansan elämää, sen tapoja, kieltä, puheparsia. Kaikki, mikä oli sattuvaa, sukkelaa, omituista, tuotti hänelle iloa. Lukemattomat olivat ne jutut, joita niihin aikoihin kerroimme toisillemme, joissa karjalaisten luonne ja kieli kuvastui. Menipä Hainari välistä niin pitkälle, että kun hän kuuli oikein mukavan sanasutkauksen, hän siitä antoi pienen rahapalkinnon.

Karjalan rajamurretta hän koetti paraimpansa mukaan oppia. Muistan kerran Suojärvellä, kun Hainari puhellessaan suojärveläisen kyytimiehemme kanssa, käytti jotain muotoa, joka minun mielestäni ei ollut murteen mukainen, ja kun minä siitä hänelle huomautin, Hainari sanoi puhuvansa Genetzin Karjalan kieliopin mukaan.

Kansatieteelliset harrastukset täyttivät niinä aikoina suuresti hänen mielensä. Sortavalaan tullessaan oli hän tässä suhteessa joutunut rikkaille maille, ja käydessään metsästysretkiltä rajapitäjissä vieläkin rikkaammille. Hän rupesi innokkaasti esineitä kokoamaan ja innostutti useita muitakin siihen. Aluksi niitä olivat hänen omat huoneensa täynnä, joka nurkka. Saatuaan innostuksen muihinkin herätetyksi, perustettiin Sortavalan kansatieteellinen museo, jolle luovutettiin huoneita Sortavalan kaupungin talolta.

Kaikenlaiset ihmiset innostuivat keräämistyöhön, ja monenlaisia merkillisiä kaluja museoon tarjottiin. Eräs paikkakunnalla niihin aikoihin yleisesti tunnettu omituinen henkilö H. toi kallisarvoisen löydön, jonka hän mielenliikutuksesta melkein kuiskaten, täyttä totta uskoen, tarjosi Hainarille: sen kiven, joka oli ollut leivottuna Kullervon leipään. - Muuan maakauppias kirjoitti erittäin innostuneita kirjeitä Hainarille, samalla kun hän esineitä lähetteli. Erään kirjeensä hän lopetti sanoilla: "tässä on sellainen mies, joka hakee niitä vaikka helvetistä". Maalaisväestö yleensä pani näille harrastuksille suuren arvon. Heistä oli hauska käydä museossa katsomassa ja vanhat innostuivat ja ilostuivat, kun he kertoivat, millaista ennen oli ollut. Näinä kansatieteellisten harrastusten aikoina he jo alkoivat oppia käymään Hainarin kodissa, jos ei muuta niin "tarattamassa".

Kansatieteellisiä esineitä koottiin monenlaisia. Kaunis kokoelma oli soittokoneita, pyyhinliinoja, nauhoja, monenlaisia talousesineitä, aseita, taikakaluja y.m.m. Museossa oli varsin suuri ja arvokas kokoelma kiviaseita. Ja vihdoin runsas rahakokoelma.

Vanhojen rahojen tutkiminen ja tarkastaminen oli jo aikaisemmin suuresti Hainaria huvittanut. Ensi vuosina Sortavalassa sai hän tätä haluaan mielin määrin tyydyttää. Itä-Suomessa oli säilynyt suuret määrät vanhoja ruotsalaisia plootuja, ja toisia löytyi. Esimerkiksi Impilahdelta löytyi niitä eräästä pellosta melkein hevoskuorma. Niitä oli suuria 4 talarin, olipa joku 8 talarinkin. Enimmät niistä ovat nyt Sortavalan museossa. Myöskin oli saatavana runsaasti muitakin vanhoja rahoja: venäläisiä tipoja, Görtzin rahamerkkejä, Kristiina kuningattaren 1 äyrin rahoja j.n.e.

Etenkin viimeksi mainittuja tutki Hainari huolellisesti. Niitä kuului olevan jotain harvinaista laatua, jotka vain vähän erosivat tavallisemmista. Kerran oli Hainarilla tutkittavana näitä pieni pytyllinen. Myöhään yöhön unohtui hän etsimään harvinaista muotoa. Siitä oli meillä huvin aihetta ja monta leikkipuhetta teimme: milloin kuvittelimme häntä keskiaikaiseksi alkemistiksi, milloin miksikin.

Tämä kansatieteellinen harrastus vei Hainarin lähelle kansaa. Se opetti hänet tuntemaan kansan tavat, kansan sivistyskannan, sen olot. Hänen toimelias, yritteliäs luonteensa ei tyytynyt pelkkään tutkijan silmällä katselemiseen. Hänessä heräsi halu suoranaiseen toimintaan.

Siihen aikaan eivät Oskar Hainarin silmät vielä olleet avautuneet näkemään Laatokan seutujen kauneutta. Hän vietti kesiänsä Hämeessä, enimmäkseen lapsuuden ajoilta rakkaassa Kurussa, vanhempien ja sisarusten parissa. Siellä hän metsästeli ja kalasteli ja seurusteli naapuriensa kanssa. Kun hän lukukauden alkaessa palasi Sortavalaan, oli hänellä aina uusi varasto hauskoja tarinoita kansanelämästä. Muudan vanha ukko, "Kauppilan vaari", oli niissä usein päähenkilönä.

Oskar Hainarin mieli oli valoisa ja sopusuhtainen. Mielessäni säilyy siltä ajalta monta pikku tapahtumaa, joissa hänen kaunis maailmankatsomuksensa, osanottavainen sydämensä ja kykynsä käsittää ihmisiä kuvastuu. Kerron tässä yhden, joka on samalla varhaisimpia.

Olin lähdössä metsästysretkelle. Metsästäjät olivat päättäneet yhtyä Sortavalan torilla. Hainarit asuivat silloin vastanaineina tämän torin varrella. Minä menin tamineineni heille odottamaan, ikkunasta oli minun katsottava, milloin muut metsästäjät tulisivat torille ja sitten liityttävä heihin.

Taloon tullessani olivat sekä herra että rouva keittiössä. Edellinen tuli työhuoneeseensa minun kanssani puhelemaan. Hän kertoi heidän keittiöön tulleen miehen, liekö ollut palvelijan tuttava, vai miten lie sinne tullut. Mies oli kertonut joutuneensa velkoihin eräälle kauppiaalle. Velka ei ollut suuri. Muistaakseni alle kahdenkymmenen markan. Pariin kertaan oli jo velka pantu ryöstöön, mutta ryöstömies ei muuta myödyksi saanut kuin sen verran, että sai ryöstökustannukset suoritetuksi, vaikka se vähäinen omaisuus, mikä oli vuoden kuluessa kokoontunut, myötiinkin. Velka jäi entiselleen maksamatta. Kolmannen kerran oli kauppias nyt antanut velan perittäväksi. Mies oli käynyt kauppiaan puheilla, oli pyytänyt kauppiasta peruuttamaan ryöstömääräyksensä, sillä entistä enempää ei ollut nytkään saatavissa. Kauppias ei ollut siihen suostunut. Kolmas kerta mieheltä kohta myötäisiin samasta velasta hänen välttämättömimmät tarvekalunsa. Ja itse velka jäisi tälläkin kertaa maksamatta.

Tämän oli mies kuivakiskoisesti kertonut, valittamatta ja moittimatta. Hainarin mielen se saattoi kuohuksiin. Sehän oli sydämmetöntä, kovaa, epäinhimillistä, väärää. Laki olisi muutettava… Siinä määrässä sääli hänet valtasi, että hän antoi omistaan miehelle lahjaksi sen rahamäärän, mikä tarvittiin velan maksamiseen. Iloisena ja tyytyväisenä hän tämän minulle kertoi ja iloitsi, että mies nyt pääsisi painajaisestaan.

Kun siitä juuri puhelimme, tuli rouva Hainari keittiöstä sisään. Hän puuttui puheeseemme ja sanoi, että se häntä niin ihmetytti, hän oli aivan toista odottanut. Kun mies sai nuo rahat, joilla hän pääsisi vapaaksi raskaasta, painavasta velastaan, ei hän tullut iloiseksi. Hän ei edes kiittänyt. Kasvot pysyivät yhtä jäykkinä, alakuloisina, ilmeettöminä. Oli niinkuin ei tuo tapaus olisi tehnyt häneen juuri mitään vaikutusta. Miksi ei hän tullut iloiseksi, miksi ei hän kiittänyt?

Silloin mainitsi Hainari seuraavat kauniit säkeet Vänrikki Stoolin tarinoista:

Ikinään ei riemua ollut hän edes maistanut varkaisin; jo lapsena, kolkkoudess' elämän oli jäätynyt kyynelkin.

Samassa näin, että toiset metsämiehet olivat hevosineen tulleet torille. Sanoin jäähyväiset ja kiirehdin matkaan. Minulla oli sija varattu Turun rattaille, joissa entisestään oli kaksi miestä. Läksimme aika kyytiä ajamaan maallepäin.

Mutta minulla oli äsken näkemäni ja kuulemani tapaus elävästi mielessä. Minua viehätti Hainarin kaunis tapa sitä arvostella. Rupesin sitä sen vuoksi toisille kertomaan. Mutta kun olin päässyt kertomuksessani niin pitkälle, että mies ei tullut iloiseksi eikä kiittänyt, sanoi toinen herroista: "våra tuppar ä' sådana förbannade lorfvar" (meidän talonpoikaiskollot ovat niitä vietävän lurjuksia).

Juttuani en kertonutkaan sen pitemmälle. Mutta olen usein pitkin elämääni tätä tapausta muistellut. Niin eri lailla saattaa samaa tapausta arvostella. Riippuu niin suuresti siitä, millä mielellä tapahtumia katselee, ja minkälainen se sielu on, jonka mielikuvien sarjaan uusi liittyy.

Hainarin luonteessa ja koko olemuksessa oli ihanteellinen perusleima. Se näyttäytyi muun muassa siinä, että hänellä oli harvinainen vaikutus ympäristöönsä, kaikkiin, joiden kanssa hän seurusteli. Hänen oman mielensähän aina täyttivät aatteelliset harrastukset. Ja joutuipa kuka tahansa hänen seuraansa, alkoi se kertoa ja puhua yleisistä asioista. Ken kertoi jotain historiallisia muistoja, ken kansatieteellisiä huomioita, ken kielellisiä omituisuuksia, ken puhui kouluista, ken kirjastoista. Jokainen näyttäytyi parhaimmalta puoleltaan, tuoden esille sen vähäisenkin yleisharrastuksen, mikä hänessä sattui olemaan. Liekö se ollut Hainarin perustukseltaan ihanteellinen olemus, joka houkutteli jokaista näyttäytymään paraimmalta puoleltaan?

* * * * *

Nuorempana miehenä Hainari oli innokas metsästäjä. Saaliinsaanti ei kuitenkaan ollut pääseikkana, vaan liikkuminen luonnossa. Välistä kävimme yhdessä ampumassa teeriä kuvilta. Muistelen vieläkin erästä retkeä. Pakkanen, talvinen luonto oli ihanimmillaan, hiihtelimme metsiä, mäkiä, järven jäitä. Kukin istuimme kopissamme odottaen teerien tuloa. Tenhoava äänettömyys täytti luonnon, sievät urpiaiset näpertelivät lepännorkkoja aivan edessäni, pikku nakertaja juoksi pelotta saappaani yli. Äkkiä kuuluu siukuva lento, teeriparvi istahtaa puuhun, laukaus rikkoo äänettömyyden, lumi tupruaa ympärillä, ja raskaana putoaa lintu maahan. Seuraavana päivänä oli niin pakkanen, ettemme voineet kojussa istua, hiihtämässä kävimme kuitenkin. Kauvan seisoimme sulan kosken reunalla ja katselimme koskenkarojen puuhia, jotka 30 asteen pakkasesta huolimatta ahkeraan sukeltelivat.

Hainari innostui ahkeraksi karhujen ampujaksi. Kaikkiaan oli hän mukana ampumassa kahdeksaatoista karhua. Hänellä oli tapana tuumailla, kuinka tuhoisa peto karhu oli, ja kuinka sen kaatamille oli ihmiskunnalle hyödyksi. Karhuja tietysti ei ollut asutuilla lähiseuduilla. Niitä pyydystäissä oli tehtävä pitkiä retkiä, enimmäkseen rajapitäjiin, joskus rajankin taakse Aunuksen puolelle.

Näillä retkillä tuli Hainari läheiseen suhteeseen rajapitäjien kansan kanssa. Ensinnä katseli hän niitä kansatieteilijän uteliailla silmillä, sitten oman kansan jäseninä, jotka olivat paljon kovaa kokeneet, joita oli suuresti laiminlyöty ja joille tämä laiminlyönti oli hyvitettävä.

Näin avautui hänelle rikas maailma, joka tuotti hänelle paljon huvia ja paljon iloa, paljon mielenkiintoa. Ja hänen rinnassaan syttyi voimakas rakkaus Karjalan kansaan, etenkin rajapitäjien, joka rakkaus vähitellen saattoi hänet tarmokkaaseen toimintaan sen hyväksi.

Kerron yhdestä tällaisesta retkestä, joka erittäin voimakkaasti vaikutti häneen ja joka tietääkseni ensi kerran ohjasi hänet suoranaiseen toimeen Karjalan kansan hyväksi.

Teimme metsästysretken Suojärvelle ja Korpiselkään. Ammuimme yhteensä viisi karhua. Retkemme teimme uudelta vuodelta päästyä v. 1886. Se ei ollut pelkkä tavallinen metsästysretki. Puen sen elämäni rakkaimpien, kauneimpien muistojen joukkoon. Kulimme suuria saloja ja ihailimme kaunista talvista luontoa, raskaita lumitaakkoja kantavia kuusipylväistöjä, mahtavia honkia ja lumiseinämiksi muodostuneita rikeikköjä. Oikoteillä kulki tie välistä nuoren metsän läpi. Lumi oli painanut puut luokille. Oli aivan kuin lumitunnelin kautta olisimme kulkeneet. Mutta tunnelin, jonka katossa tuhannet kiteet kirkkaina kimaltelivat.

Ja kun karhun olimme kaataneet, hiihdimme kilvan kiertäjiemme kanssa halki salon, poikki aukeitten majataloomme, ja kuumana ja terveenä virtasi veri suonissamme.

Samalla oli retkemme kuin kansatieteellinen tutkimusmatka. Majailimme monessa vanhassa, suuressa savupirtissä, jotka nyt ovat vanhuuttaan kaatuneet. Ne olivat täynnä merkillisyyksiä. Pylväät, räystäät, ikkunapielet kauniisti leikatut, uuni suuri ja komea, sintsoi tuvan vieressä ja sen toisella puolella väljä sarai. Me kyselimme ja katselimme joka kohtaa, ja iloitsimme kaikesta, mitä opimme.

Huomiomme kiinnitimme myös kansan kieleen. Jokaisen hauskan sanan, jokaisen mukavan lauseparren koetimme panna mieleemme. Kyytimiehemme Bloigu oli erittäin sukkela sanasutkauksien antaja, mutta runsaalla mitalla sai hän takasinkin.

Ihmisten kanssa puhelimme, tiedustelimme heidän elämäänsä, olojansa, ystäviksi tulimme. Onpa moni tällä retkellä solmittu tuttavuus ja ystävyys kestänyt kautta elämän iän.

Lisäksi olimme nuoria, iloitsimme kaikesta, laskimme leikkiä.

Mutta en tästä matkastamme aio laajemmalti kertoa, niin hauskaa kuin sitä onkin muistella. Rajoitun kertomaan yhden yhtymän ja sen seuraukset.

Retkellämme jouduimme Korpiselän Tolvajärvelle Ignoi Vornasen taloon.
Hänen suuressa, mahtavan komeassa savupirtissään vietimme yötä.

Ignoi Vornanen oli suuri metsästäjä. Hän oli varsinaisesti ilvesten pyytäjä, mutta sitä paitse oli hän kaatanut monta karhua ja sutta. Koko Suomenniemi oli hänen metsästysmaanaan, poikineen ja tovereineen oli hän hiihtäen käynyt kaikissa Suomen kaupungeissa paitse muistaakseni kolmessa. Hän oli kookas, komea, ryhdikäs mies, tukka ja parta pitkä ja harmaa. Hän kertoi meille pitkin iltaa metsästysretkistään, seikkailuistaan, paraimmista hiihtoennätyksistään. Voittehan arvata, kuinka viehätyimme ja ihastuimme.

Muun muassa sattui Ignoi sitten puhelemaan osallisuudestaan lastensyöjien susien metsästykseen, joista Suomen valtio aikoinaan maksoi niin runsaat tapporahat.

Niinkuin ehkä muistetaan, sattui alkupuolella 11880-lukua, että Etelä-Hämeessä ja Satakunnassa sudet alkoivat ahdistella ihmisiä, söivät kymmenkunnan lasta. Varmaan ne olivat samoja susia, jotka kerran olivat ihmisen lihan makuun päässeet. Sanomalehdet nostivat siitä suuren huudon, kuinka suureksi häpeäksi semmoinen oli meidän maallemme. Silloin ryhdyttiin virallista tietä susia hävittämään. Valtio lupasi runsaat ylimääräiset tapporahat petojen kaatamisesta. Palkattiin paraimpia metsämiehiä metsästystä johtamaan, Venäjältä hankittiin taitavia sudenpyytäjiä, lukashia, ajamaan susia takaa, ja kaartilaisia lähetettiin ajomiehiksi. Ignoi Vornanenkin lähti liikkeelle kahden poikansa kanssa. Koirineen he hiihtäen kulkivat halki Suomen. Etenkin Pyhämaan pitäjästä Satakunnasta he ampuivat melkoisen määrän ilveksiä.

Kun he metsästysretket päätettyään anoivat valtion lupaamaa palkkiota, joka teki 2,000 markkaa, mikä heidän oloissa oli suuri summa, saivat he ensin odottaa kauvan aikaa, ja viimein vallesmannin kautta senaatista tulleen ruotsinkielisen asiakirjan. Kuukauden päivät sitä käänneltyään kävivät he viimein vallesmannin luona tietämässä, mitä tämä protokolla merkitsee ja niistä rahat saadaan. Senaatin päätelmässä sanottiin, että tapporahat, 2,000 markkaa kyllä olivat saatavissa, mutta sitä ennen oli määräajan kuluessa hankittava lisätodistusta, lautamiehiä oli kuulusteltava Pyhämaan käräjillä. "Määräaika oli jo kulunut. Ja näillä papereilla ei enää tee mitään", oli vallesmanni sanonut. "Semmoiseen vahinkoon olivat nyt joutuneet. Mitä he tiesivät ruotsinkielisistä 'rotokollista', ja miten he Korpiselästä voivat asiansa ajaa määräajalla."

Nämä paperit haki Ignoi esille ja näytti niitä meille. Tämä kertomus teki meihin ja etenkin Hainariin erittäin voimakkaan vaikutuksen. Tällaisiin vaikeuksiin joutuivat omatta syyttään. Muodollisuuksista pannaan riippumaan tärkeät asiat. Raja-Karjalan kansaa oli kohotettava itsetietoon ja sivistykseen. Tällä tavalla sitä ei tehdä:

Niin kovasti Vornasen kertomus koski Hainariin, että hän päätti koettaa tehdä jotain asian selvittämiseksi. Ignoi Vornanen uskoi paperinsa Hainarille, ja toimme ne mukanamme Sortavalaan.

Karjalassa oli ryhdyttävä monenlaisiin edistyspuuhiin, oli perustettava kouluja, rakennettava maanteitä, kohotettava elinkeinoja. Valtion puolesta oli näihin toimiin ryhdyttävä. Kuinka kansa saattaisi valtioon luottaa, jollei se selviä lupauksiaan pitäisi, niin tuumaili Hainari. Tietysti valtio vieläkin maksaisi tapporahat. Ei suinkaan se jättäisi lupaustaan täyttämättä sen vuoksi, että yksinkertaiset, korven helmassa asuvat talonpojat eivät olleet osanneet kaikkia muodollisuuksia täyttää.

Mutta asia ei käynyt niin helposti kun Hainari luuli.

Kun hän ensi kerran tämän jälkeen matkusti Helsinkiin, vei hän Vornasien paperit mukaansa. Helsingissä antoi hän ne eräälle entiselle laulutoverilleen ja pyysi häntä anomaan senaatista, että Vornaset saisivat saatavansa. Tämä hänen toverinsa oli jo silloin Helsingin tunnetuimpia asianajajia. Nyt hän on erittäin huomatussa asemassa oleva, yleisesti tunnettu henkilö. Valoisasti luotti Hainari häneen ja arveli, että asia oli selvä, kohta tulisivat rahat.

Mutta ei kuulu mitään, Hainari kirjoittaa kirjeitä, ei tule sen selvempää. Kun ainakin puoli vuotta on kulunut, ehkä vuosikin, en enää muista niin tarkkaan, käy Hainari Helsingissä ja entistä toveriaan tapaamassa. Mutta tämä antaa paperit takaisin. Hän ei ole asian hyväksi voinut tehdä mitään. Kun kerran määräaika oli laiminlyöty, niin asia oli menetetty, ei sille enää voinut mitään. Hän oli juristi, lain muotojen mies.

Hainari toi paperit mukanaan Sortavalaan. Mutta hänen mielensä ei saanut rauhaa. Näinkö rajapitäjien kansaa kasvatettiin kansallistuntoon? Asiaa ei heitetä sittenkään. Jolleivät asianajajat osaa sitä selvittää, niin minä rupean itse asianajajaksi, hän tuumi. Kun hän seuraavan kerran matkusti Helsinkiin, kävi hän monenkin senaattorin ja esittelijäsihteerin puheilla. Maanviljelyspäällikkönä oli silloin senaattori G. von Alfthan. Kun Hainari hänelle selitti asiansa, lyöden kaikki valttinsa pöytään, tulistui ja lämpeni senaattori. - "Jättäkää paperit senaattiin, minä lupaan, että Vornaset saavat tapporahansa".

Anomus jätettiin, ja pian tuli vastaus. Kunhan Vornaset vieläkin hankkivat Pyhämaan käräjiltä vaaditun lisätodistuksen, ovat tapporahat saatavissa.

Muistan kesäillan. Ignoin vanhin poika Petri oli Hainarin kanssa tullut minun kotiini. Hainari, minä ja muutamat muut varustimme Petrin matkarahoilla ja toimitimme hänet Pyhämaan käräjille. Parin viikon perästä palasi hän sieltä tyytyväisenä tuoden mukanaan vaaditun lisätodistuksen. Nyt saatiin tapporahat nostaa ilman vaikeuksia.

Tämä oli luullakseni Hainarin ensimäisiä suoranaisia toimenpiteitä Karjalan kansan hyväksi. Luulenpa, että tämä tapaus sai häntä ajattelemaan syvemmälti, se herätti myös halua toimia yhä eteenpäin.

Kun rahat tulivat Hainarille, toimitti hän ne perille. Samalla lähetti hän Vornasille kirjeen, jossa hän neuvoi heitä viisaasti käyttämään rahojaan. Tämän kirjeen hän omaksi ilokseen ja huvikseen kirjoitti Kiven tyyliin. Se on kuin seitsemästä Veljeksestä otettu. Panen tähän loppuosan siitä:

"Yhden ystävällisen neuvon tahdon teille antaa. Käyttäkää nyt, te veljekset, osanne yhteisesti talon velkojen maksamiseen ja asukaa kaikki yhdessä kotitaloanne. Eläen sovinnossa yhdessä, niinkuin veljesten tulee tehdä, voitte te yhdistetyillä voimilla tulla hyvin toimeen. Te voitte asua ja viljellä velatonta taloa. Työvoimia on teillä kylläksi. Omalla väellä voitte hyvin maatanne raataa. Talvella voitte taas ansaita rahaa petojen tappamisella. Mutta yksi veljeksistä jääköön aina kotiin talon asioita hoitamaan, sillä aikaa kun kaksi on hiihtomatkalla. Naidun sisarenne osuus maksakaa siis pois, mutta äitinne ja teidän veljestenne osuus jättäkää yhteiseen pesään. Jos niin teette, niin leipää ei teiltä koskaan tule puuttumaan. Jos taas hajoitatte omaisuutenne, niin se katoaa, ennenkuin voitte sitä aavistaakaan. Tämä on minun neuvoni."

Täten alkunsa saanut ystävyys Korpiselän Vornasien kanssa kesti kautta aikojen. Kun vanha Ignaattei kuoli ja vanha savutupa Tolvajärven rannalla, joka aikoinaan oli ollut niin komea, alkoi rappeutua ja Ignaattein pojat olivat kasvaneet aikamiehiksi ja perustaneet omia perheitä, oli veljesten hajaannuttava vanhasta kodista. Niihin aikoihin sattui avoimeksi eräs metsänvartijan paikka salolla. Hainari kehoitti Jyrki Vornasta, joka oli toinen veljeksistä, hakemaan sitä. Mutta ehtona oli omakätinen hakemus. Jyrki ei ollut kirjoitustaitoinen. Hainari ei kaukaa miettinyt, kutsui Jyrin Sortavalaan luokseen muutamaksi viikoksi ja opetti häntä kirjoittamaan.

Oman huoneensa luovutti Hainari hänelle harjoitteluhuoneeksi, varusti hänet runsaasti tupakalla, - kun oli itse kova tupakkamies, hän käsitti, että ilman tupakkaa kävisi elämä Jyrille kovin ikäväksi, — ja käski välillä hakkaamaan halkoja, kun kirjoitustyö alkaisi tuntua ikävältä. Jyrki piirteli rihvelitaululle piirtoja, niin että korvia vihloi, huone oli sakeana savua, jotta seiväs olisi seissyt, ja tuontuostakin hakkasi hän vihaisesti halkoja, sillä "kirjoittaminen pani niin harteita kivistämään", sanoi Jyrki.

Mutta tulos oli hyvä, Jyrki oppi kirjoittamaan, haki ja sai viran.

Metsästysretket rajapitäjiin ja kansatieteelliset keräilypuuhat olivat vähitellen tutustuttaneet Hainaria Karjalan kansaan, sen elämään, sen omituisuuksiin ja puutteisiin.

Aluksi me vaan ihailimme Karjalaa ja sen kansaa me näimme niin paljon kaunista, niin paljon ominaista, niin paljon runollista siinä. Hetken aikaa me ajattelimme kuinka sitä raatsisikaan sivistyksellä turmella, sillä tullessaan sivistys varmaan hävittäisi paljon siitä, mitä me siinä rakastimme. Mutta sitten heräsi toiminnan halu. Karjalan kansa oli korotettava sivistykseen, itsetietoisuuteen. Suomen kansa oli Raja-Karjalalle suuressa velassa. Silloin kun muun Suomen kohottamiseksi oli tehty työtä, oli se laiminlyöty. Mutta se oli yhtä oikeutettu sivistykseen kuin muutkin, yhtä oikeutettu saamaan huolenpitoa osakseen kuin muutkin. Näin tuumaili Hainari. Ja tätä velkaa tahtoi hän ensimäisenä ryhtyä maksamaan.

Karjalaisharrastus, karjalaisten olojen tutkimishalu hankki Hainarille monta ystävätä. Mainitsen tässä yhden, jonka kanssa Hainari vuoden 1886 tienoilla, ennen ja jälkeen, oli vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Se oli maakauppias Antti Kaksonen Suistamon Jalovaarasta. Siellä erämaiden rajoilla, kaukana kaikista sivistysharrastuksista, erillään muista oli Antti Kaksosessa herännyt voimakas halu tehdä työtä rajalaisten sivistyksen kohottamiseksi. Eikä yksistään halu, vaan hän oli ryhtynyt tositoimeen. Hän piti omassa kodissaan itse koulua kyläkunnan lapsille, hänen vaimonsa, hänen renkinsäkin opettivat tässä kotikoulussa.

Antti Kaksonen ansaitsee muistamista Karjalan sivistyshistoriassa.

En tarkemmin tiedä, miten ja milloin Hainari ja Kaksonen tutustuivat, mutta luulen, että Kaksonen vaikutti innostavasti ja lämmittävästi. Heillä oli loppumattomasti puhumista keskenään ja neuvottelemista ja tuumailemista.

Muistan, kun tulimme karhunpyyntiretkeltämme. Kaksonen oli sanonut, että mihin aikaan vuorokautta me kuljimmekin hänen talonsa ohi, oli meidän sinne poikettava. Me satuimme tulemaan Jalovaaraan kello 12 yöllä. Puheen mukaan poikettiin taloon, talonväki jyskytettiin hereille, ja sitten alkoi tarina. Kaksonen ja Hainari juttelivat kaikki Karjalan asiat pitkin ja poikki. Kaksosen sinisissä silmissä paloi innostuksen tuli, niinkuin monesti myöhemminkin sen näin. Neljä tuntia kesti tätä yöllistä tarinaa. Minä olin tarinoissa mukana ja hauskasti kului yö. Mutta mukana oli myös kaksi nuorta miestä, joille Karjalan asiat olivat vieraita. Ja voi poikaparkoja. Heillä oli ankara taistelu unen kanssa.

Ensimäisiä kansanvalistusharrastuksia Karjalassa luulen Hainarilla kirjastojen hankkimisen olleen. Kaikkein ensiksi puuhasi hän jonkun kiertävän kirjaston Sortavalaan. Siinä puuhassa tuli näkyviin hänen jo mainitsemani kyky nähdä hyvää ja herättää hyviä harrastuksia kaikissa. Kirjaston hoitajaksi ja kulettajaksi pantiin muuan hupakko nainen. Ei hän itse kyennyt kirjoja lukemaan. Mutta hänellä oli synnynnäiset kirjanystävän taipumukset, väitti Hainari, hän osasi kirjojaan sopivasti suositella. - "Tätä punakantista, tätä hyvin luetaan, j.n.e."

Mutta kohta alettiin kirjastoja puuhata täyttä totta rajapitäjiin. Rahoja koottiin, kirjoja koottiin, omista annettiin, mikä suinkin jouti. Kirjat nidotettiin, luetteloitiin, pantiin laatikkoihin ja lähetettiin. Ainahan muutkin apua antoivat, mutta paljon panivat Hainarit omistaan.

Kirjastohomman rinnalla tuli kouluharrastus etualaan, ja se täytti mielen moniksi vuosiksi. Kansakoulujen perustamiselle rajapitäjiin oli pahana esteenä se, että lukutaito vanhemmassa polvessa oli melkein tuntematon, joten alkuopetusta ei kodeissa voitu ollenkaan antaa. Ja ylempään kansakouluun oli pääsyehtona jonkinlainen lukutaito.

Tämän epäkohdan poistamiseen ryhtyi Hainari. Rajapitäjiin päätettiin järjestää yleisillä varoilla kannatettavia kiertokouluja valmistamaan alaa kansakouluille. Kiertokouluja varten oli valmistettava opettajia. Ja valtion varoilla perustettiin Sortavalan seminaarin yhteyteen valmistuskurssit kreikanuskoisia kiertokoulunopettajia varten.

Hainari ajoi ensimäisenä tätä asiata. Jo v. 1884 Sortavalassa, yleisessä kansakoulukokouksessa hän esitti ohjelman tälle toimelle. V. 1887 saatiin viimein kurssit aikaan ja niiden johtajaksi tuli Hainari. Erinomaisen innokkaasti ja lämpimästi koetti hän kehittää ja sivistää näitä oppilaitaan, kasvattaa heissä isänmaallista mieltä ja herättää vastuunalaisuuden tunnetta.

Kun ensimäinen tarve oli tyydytetty, herkesi valtio näitä kursseja ylläpitämästä. Toisessa muodossa ja toisten jatkamana on vieläkin olemassa Sortavalassa n.k. kiertokoululaitos, joka nauttii valtion kannatusta.

Kiertokoulun tehtävänä oli valmistaa alaa kansakoululle. Erinomaisen innokkaasti ryhtyi Hainari puuhaamaan kouluja rajapitäjiin. Hän oli väsymätön neuvomaan, suunnittelemaan, kirjoittamaan näiden koulujen hyväksi. Toinen koulu toisensa jälkeen kohosikin luomaan valoa ja kylvämään sivistyksen siemeniä Karjalan kansan keskuuteen. Luonnollisesti oli tässä puuhassa monta muutakin osallisena, mutta erittäin suuret ovat Hainarin ansiot niiden suhteen. Oikeastaan vaatisi jokainen koulu oman historiansa, mutta se veisi meitä liian laajoille aloille.

Koulupuuhat tuottavat aina monenlaisia vaikeuksia. Milloin on vaikea saada paperia kuntoon, milloin ei ole varoja saatavissa, koululla on monenlaisia vastustajia, kyläkunnat joutuvat riitaan keskenään koulunpaikasta, ja paljon muuta. Kaikenlaisissa tällaisissa asioissa käännyttiin Hainarin puoleen ja hän oli aina valmis auttamaan ja auttoikin. Näissä kouluasioissa sai hän paljon kirjeitä, joista toiset olivat varsin lystikkäitäkin. Muuan lopettaa kirjeensä sanoilla: "Jollemme teiltä saa apuva ja armova, emme saa sitä mistään".

Vihdoin kohdistui harrastus myös kansanopistoon. Hainari kulki tämänkin puuhan etupäässä. Sillä välin oli koittanut meidän maallemme valtiollisesti vaikeat ajat. Kansanopistohankkeelle tuli odottamattomia ja loppumattomia vastuksia. Hainari oli kuitenkin väsymätön. Rahoja koottiin, yhä uusia anomuksia kirjoitettiin, uusia paperia hankittiin, mutta yhä oli hanke tuonnemmaksi lykättävä. Odotellessa lähetettiin nuorukaisia rajapitäjistä kansanopistoihin ympäri Suomen.

Vihdoinkin kävi mahdolliseksi perustaa kansanopisto Impilahdelle v. 1906. Hainarille on myönnettävä suuri ansio sen perustuksen laskemisessa.

Alkupuolelta 80-lukua aina vuoteen 1893, jolloin Hainari siirtyi Jyväskylään, oli Hainarien koti kaikenlaisten karjalaisten ja etenkin rajalaisten ainaisena käyntipaikkana. Ken kävi joitain kansantieteellisiä esineitä tuomassa, ken karhunkierroksia kaupalla, ken koulu- ja kirjastoasioita puhumassa, useimmat vain muuten terveisiä tuomassa, pakisemassa. Ja jos ei ken ymmärtänyt ja rohennut itse tulla, sen kävi Hainari hakemassa. Kun hän vain näki rajalaisen tai rajantakaisen karjalaisen markkinoilla, kaduilla tai torilla, antautui hän puheisiin ja pian kutsui kotiinsa. Lukemattomat karjalaiset siellä kävivätkin. Ja kaikille riitti aikaa, ystävyyttä, kestitystä.

Luonnollisesti tämmöisestä ahkerasta seurustelusta syntyi kansanelämän, sen katsantotapojen, sen olosuhteiden tarkka tunteminen. Mutta siitä muodostui myös luja ystävyys ja harras kunnioitus. Hainarista tuli "Karjalan jalo ritari", tuli rajalaisten "oma Hainari".

* * * * *

Sortavalan seminaarissa oli Hainari voimistelunopettajana. Hänen pääaineensa oli kuitenkin historia. Vuosien varrella hän alkoi yhä enemmän ikävöidä opettamaan varsinaista ainettaan. Siksi hän haki ja sai Jyväskylän lyseossa historian lehtorin paikan. Jyväskylään hän muutti, kuten jo sanoin, v. 1893 palatakseen sieltä 7 vuoden perästä takaisin Sortavalaan samanlaiseen virkaan. Sekä Jyväskylässä että Sortavalassa hän oli lyseon rehtorina. Sortavalassa oli hän toiseen kertaan 4 vuotta. Vuonna 1904 oli hänen valtiollisista syistä pakko siirtyä Helsinkiin. Siellä hän lopunikänsä oli opettajana Suomalaisessa Normaalilyseossa.

Opettajana ei Hainari ollut aivan tavallinen. Jos kaikki opettajat olisivat samanlaisia kuin hän, ei se olisi koululle hyväksi. Mutta toisten muodollisesti tarkkojen rinnalla oli hän mainio paikallaan. Hän ei opettajana mukaantunut kaavoihin. Hän ei kulkenut eteenpäin tasaisissa läksyissä. Hän puhui toisista asioista paljon ja toisista vähän, poikkesi monesti kauas pois varsinaisesta päivän tehtävästä. Mutta hän vaikutti hyvin herättävästi, kasvattavasti ja kehittävästi oppilaisiinsa, saavutti heidän ehdottoman kunnioituksensa.

Mainitsen pienen tapauksen, joka mielestäni kuvaa Hainarin asemaa rehtorina ja opettajana. Oli kerran Hainarin poismuutettua syntynyt pieni kinastus oppilaiden ja erään opettajan välillä. Opettajaa moitittiin ja vanhemmat menivät lasten puolelle. Mielestäni oli opettaja oikeassa, ja kun hänen puolustuksekseen sanoin eräälle arvokkaalle kaupunkilaiselle, että niinhän Hainarikin teki, sanoi hän: "sehän on toinen asia. Hainari oli sellainen mies, että hänelle se kyllä sopi".

* * * * *

Opettajatoimensa ja karjalaispuuhiensa rinnalla harjoitti Hainari laajaa kirjalijatointa.

Niinkuin jo mainitsin, alkoi hän kirjalliset kokeensa jo ylioppilaana, kirjoittaen jonkun verran Suomen Kuvalehteen sekä Hämäläis-osakunnan albumiin. Saman ajan tuotteisiin on luettava ne kolme kirjoitusta, jotka hän antoi Sortavalan seminaarin opettajain julkaisemaan "Kymölä" albumiin, "Kaarlo Kustaa Polviander", "Vanhimmat jäljet ihmisestä Europassa", "Nuoren tytön ensimäinen Helsingin matka". Aikaisempiin julkaisuihin kuuluu myöskin Kansanvalistusseuran toimituksissa ilmestynyt "Kuvia Raja-Karjalasta".

Sitten tuli aika, joka oli lähinnä omistettu kirjalliselle työlle. Sitä olivat viimeiset vuodet Sortavalassa ja koko Jyväskylässä vietetty aika. Historiantutkimus oli häntä viehättänyt jo kouluvuosilta saakka. Tämä mieltymys historiaan pyrki pukeutumaan tositoimeen, niinkuin kaikki muutkin hänen harrastuksensa. Kahtena kesänä kävi hän Tukholmassa kokoamassa aineksia Ruotsin valtionarkistosta. Tutkimustensa tuloksena hän julkaisi väitöskirjansa "Inkerinmaan oloista Ruotsin vallan aikana". Aineksia oli kumminkin koottu paljon enemmän kuin hän ehti käyttää.

Jyväskylässä ollessaan hän kirjoitti laajan Suomen keskiajan historian, toisena osana K.J. Gummeruksen suurisuuntaiseen kuvitettuun Suomen historiaan. Ainoastaan se, joka lähemmin tuntee, miten tällaista työtä tehdään, voi käsittää, kuinka paljon vaivaa se vaatii, kuinka paljon sitkeyttä ja kestävyyttä. Kirjallisuutta on hankittava suuret määrät, arkistoja koluttava, tietoja etsittävä tavattoman laajoilta aloilta. Monesti saa jonkun pienen tiedon vuoksi nähdä vaivaa viikkomääriä. Lisäksi oli hänen tämä työ suoritettava pienestä maaseutukaupungista käsin, kaukana kaikista historiallisista arkistoista ja suurista kirjastoista.

Myöskin toisen osan, Ruotsin suurvallan aikakauden kuvauksen, samaa laajaksi suunniteltua teosta hän otti kirjoittaakseen. Monta vuotta teki hän työtä sitä varten, mutta sittenkin jäi se kesken.

Hänen päiväjärjestyksensä oli näinä kirjallisen työn aikoina seuraava: Aamulla meni hän kouluun, hoiti opettajatehtäviään, sitten kotona käytyään omisti aikaa rehtorin toimelleen. Kotiin tultuaan hän sitten makasi parisen tuntia mitä sikeintä unta. Iltapäivällä hän mielellään seurusteli tuttavainsa ja ystäväinsä kanssa, oli hilpeä ja iloinen, mieluimmin puhellen töistään tai kertoellen juttuja Karjalasta. Illan tullen antautui hän tutkimaan ja kirjoittamaan historiaansa ja teki sitä useimmiten kauas yli keskiyön. Luulen, että tämän suuren työn suorittaminen tuotti hänelle paljon tyydytystä.

En malta olla kertomatta hauskuuden vuoksi pientä juttua näiltä ajoilta. Keskiajan historia tuli kustantajalleen K.J. Gummerukselle kalliiksi. Tarvittiin paljon kuvia ja valmistuminen viipyi kauvan. Kerran Gummerus valitti tätä asiata Hainarille ja sanoi, ettei hän saanut omiaankaan takaisin. Siihen vastasi Hainari: "mutta sittenhän sinä todellakin voit sanoa, että se kirja on ilmestynyt sinun kustannuksellasi". Tämä vastaus täydellisesti tyydytti hyväntahtoista kustantajaa.

Myöskin koulukirjoja Hainari toimitti: Terveysopiu kansakouluille ja Suomen historian ja Yleisen historian sekä Maantieteen oppikirjat kansakouluille. Etenkin historian oppikirjojen lukukappaleisiin pani hän hyvin paljon huolta. Moneen kertaan hän ne kirjoitti uudestaan. Jokainen lause, jokainen sana oli tarkoin harkittu, koetettiin saada mahdollisimman sattuvaksi.

Koulukirjoihin kuuluu vielä hänen viime vuosinaan kirjoittamansa Suomen yhteiskuntaoppi.

Itsenäisten kirjallisten töittensä ohessa hän vielä suomenteli ahkeraan ja mukaili. Hänen suomennoksistaan on tärkein Bangin suuri Europan Sivistyshistoria.

Tulipa hän toimittaneeksi sellaisestakin aiheesta kirjasen kuin Chicagon kaupungista. Se on arvattavasti lyhentelemällä vapaasti suomennettu.

Siihen liittyy hauska tarina. Oli niillä mailla eräs varakas mies, joka piti Hainaria suuressa arvossa ja aina tilaisuuden sattuessa jutteli hänen kanssaan. Hän ei ollut kirjallisiin asioihin mainittavasti perehtynyt. Chicago-kirjassa mainitaan m.m., mitä siellä päivässä syödään, niin ja niin monta kiloa lihaa ja perunoita ja jauhoja j.n.e. Kun meidän liikemies luki tämän kohdan, sanoi hän täynnä ihmettelyä: "mistä hitosta hän senkin tietää?"

Niinakin vuosina, kun Hainari asui Jyväskylässä, ei hän Karjalaa unohtanut. Hän oli vuosien varrella oppinut rakastamaan Laatokan luontoa. Hän oli ruvennut viettämään kesänsä ensin Haavuksen saaressa ja sitten omassa huvilassaan kauniissa Vasikkasaaressa. Jyväskylästäkin tuli hän joka kesä tänne. Sitä paitse teki hän tuontuostakin matkoja rajapitäjiin.

Saaristossa eläessään tuli hän Laatokan kalastajain ystäväksi seurustellen ahkeraan heidän kanssaan. Rajalaisia kävi usein hänen luonaan ja kirjeenvaihto oli ehtymätön.

Ja oleskellessaan muuallakin ei yhteys katkennut. Muuanna kesänä oli hänen satunnaisista syistä vietettävä kesäkausi Lohjalla. Kerran maantietä kulkiessa tuli pari vienankarjalaista laukunkantajaa häntä vastaan. Hauskuudekseen tokaisee hän heille: "kudamall' tsurall' doroga proidii". - Samalla oli tuttavuus valmis. Laukunkantajat kävivät hänen luonaan, lähettivät muitakin. Ja Lohjalla pidettiin karjalaista pakinaa pitkin kesää. Muutamat hauskat valokuvat kertovat vieläkin tästä seurustelusta.

* * * * *

Tilaisuuden sattuessa muutti Hainari takaisin Sortavalaan. Karjalaisharrastukset pääsevät taas etualaan. Nyt tulee suurten kysymysten vuoro, laajoja pitäjiä koskevien kysymysten. Rajapitäjät olivat vanhaa lahjoitusmaata. Valtio oli lahjoitusmaat lunastanut. Pitkän odotuksen jälkeen oli pantu toimeen isojako. Vähitellen olivat olot kehittyneet sille kannalle, että voitiin kohta maat luovuttaa talonpojille, entisille n.k. lampuodeille. Mutta metsiä oli karttunut paljon, niistä ajallaan saataisiin paljon rahaa. Ja tukkiyhtiöt vaanivat kuin haukat saalista. Moni käsitti, että jos maa joutui ilman muuta lampuotien käsiin, ei kestänyt kauvan, ennenkuin keinottelijat olivat sen heiltä houkutelleet pois. Tämän vaaran torjumiseksi ryhtyi Hainari puuhaamaan kunnallisrahastoja, joihin ainakin osa metsärahoista saataisiin pelastetuksi ennen maiden ja metsien jakoa. Kunnallisrahastoja saatiinkin perustetuksi, toinen Suojärven kunnalle käsittäen yhden miljoonan markkaa, toinen Ägläjärven kyläkunnalle käsittäen 90,000 markkaa.

Sanomattakin ymmärtää, että näitä rahastoja ei ilman muuta saatu perustetuksi. Siinä oli monet neuvottelut pidettävä ja monet vaikeudet voitettava. Oli näet voitettava ihmisten omanvoitonpyynti.

Hainari sai senaatilta erityisen valtuuden neuvotella asiasta asianomaisten talonpoikien kanssa. Tammikuussa 1908 hän piti Suojärven kuntalaisten ja Korpiselän pitäjän Ägläjärven kyläläisten kanssa kokouksia asiasta. Näitten neuvottelujen johdosta asetettiin erityinen komitea, joka kokoontui Helsinkiin Hainarin johdolla asiata lähemmin pohtimaan. Koko Hainarin vaikutusvoima ja vuosikymmenien ystävyyden perustama arvonanto oli pantava liikkeelle, ennenkuin komitean jäsenet suostuivat tulevien sukupolvien hyväksi luovuttamaan käyttöoikeuden omaisuuteen, jota he itsekin olisivat voineet käyttää.

Aikaisemmin jo v. 1907 oli Hainari kutsuttu jäseneksi hallituksen asettamaan komiteaan, jonka tuli tutkia Viipurin läänin oloja ja erittäinkin tehdä ehdotus tarpeellisiksi toimenpiteiksi sen epäkohdan poistamiseksi, että monet lahjoitusmaiden talonpojat möivät tilansa ylen halvasta hinnasta henkilöille, jotka eivät harjoittaneet maanviljelystä. Tämän komitean mietintö Salmin kihlakunnan oloista on melkein kokonaan Hainarin kirjoittama.

Olisi paljonkin kerrottavaa näistä komiteatöistä ja niiden yhteydessä olevista seikoista. Mutta osittain ovat ne kovin arkaluontoista laatua, osittain ne vaativat erityisen esityksensä. Jätän ne sen vuoksi sikseen.

Luonnollisesti sellaista henkilöä kuin Hainaria käytettiin myöskin monenlaisiin kunnallisiin ja valtiollisiin luottamustoimiin. Sekä Sortavalassa että Jyväskylässä ollessaan hän oli valtuusmiehenä. Viimeisillä säätyvaltiopäivillä hän oli pappissäädyn jäsenenä, koulun opettajain edustajana vuosina 1899, 1900 ja 1904-5. Yksikamariseen eduskuntaan hänet valittiin Viipurin läänin itäisen vaalipiirin edustajaksi vuosina 1908 ja 1909. Valtiopäivätyöhön antautui hän, niinkuin kaikkeen muuhunkin, koko sielullaan ja mielellään.

Varsinaiseksi suureksi puhujaksi ei Hainaria voi sanoa, mutta silloin tällöin hän kuitenkin piti erinomaisia puheita. Ehkä paraimpana hänen puheistaan pidän sitä, minkä hän piti Sortavalassa v. 1901 Savo-karjalaisen osakunnan kesäjuhlassa. Siinä hän käyttää muutamia Kiven Seitsemästä veljeksestä ottamiaan aiheita erinomaisen taitavasti, samoin erästä kirjettä, jonka Antti Kaksonen oli saanut Jalovaaran lapsilta. En tätä puhetta huoli tarkemmin selostaa. Se kumminkin antoi aihetta ilmiantoon, aivan hullunkurisen vääristetyssä muodossa. Muutamat muut yhtä turhat ilmiannot vaikuttivat, että hänen oli pakko, muka "kansan villitsijänä ja valtiollisesti vaarallisena" henkilönä näillä rajamailla, muuttaa Sortavalasta pois Helsinkiin.

Kesken ahkeraa työtä, puuhaillessa koulunopettajana, kirjailijana, historioitsijana, Karjalan kansan lämpimänä ystävänä toimiessa, koko Suomen hyväksi kuolema odottamatta Oskar Hainarin saavutti 23 p. tammik. 1910.

Perustukseltaan oli Hainarin luonne optimistinen ja valoisa. Hän meni aikoinaan melkein liiallisuuteen siinä, ettei tahtonut puhua pahaa kestään. Muistan monesti sattuneen, että kun minä tai joku muu tulimme hänen luokseen ja puhe sattumalta kosketteli jotakin yleistä päivän juorua, voi sattua, etten minä sitä tiennyt: "jollet sinä sitä tiedä, niin minä en kerro, minä en tahdo puhua pahaa toisista". - "No, mutta saanhan minä sen tietää ensimäiseltä, joka kadulla vastaan tulee, voithan sinä sen yhtä hyvin kertoa." - "En, se on saman tekevä, minä en levitä juoruja."

Siitä ajasta, jolloin Hainari toiseen kertaan muutti pois Sortavalasta, alkoi raskaampi ajanjakso hänen elämässään. Elettiinhän silloin n.s. "routa- eli kirovuosia", eikä Hainarikaan säästynyt siltä vihalta, joka kohtasi kaikkia huomatuimpia, suomalaiseen puolueeseen lukeutuvia kansalaisia. Olisi luullut sellaisen miehen säästyvän syytöksistä, sellaisen miehen kuin Hainari, jolla oli sellainen elämäntyö takanaan.

Hänen muistoaan eivät nuo ajat himmennä. Kauniina se säilyy lukuisain kansalaisten mielessä, kauneimpana niiden, jotka tunsivat hänet läheltä.