The Project Gutenberg eBook of Kohtalon tuulissa, by Toivo Tarvas

"Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne, jotka elämän leikissä murtuu: toisilta järki hämärtyy, toisilta tuntehet turtuu. —"

Eräänä lämpimänä huhtikuun yönä istui Janne Pöyhtäri Oopperakellarin edustalla olevalla ajuriasemalla korkealla ajuripenkillään. Hän oli suurikasvuinen, noin kahdenkymmenen korvilla oleva mies, jonka kasvot olivat kaunispiirteiset ja verevät. Suora nenä kulki samassa linjassa korkean otsan kanssa, jolle pienen lakin alta pursusi muutamia ruskeita kiharoita. Huulet olivat täyteläiset ja kaareutuivat kauniisti, ja kokonaisuutena teki suu hyvin herkän, miltei lapsellisen vaikutuksen. Heti ensi näkemältä saattoi huomata, että hän polveutui jostain voimakkaasta, ruumiillisesti kehittyneestä suvusta.

Janne Pöyhtärin ajoneuvot seisoivat kolmantena rivissä odottaen kyytivuoroaan, ja hänen valkoinen hevosensa torkkui huuli lerpallaan. Oli kelirikon aika. Kaduilla oli vielä jonkun verran lunta, mutta reet olivat jo kuitenkin vaihdetut rattaisiin, vaikka kadut olivatkin kuoppaisia ja ilkeitä ajaa. Kaupunki oli miltei pimeä; ennen niin voimakkaasti valaisevat sähkölamput olivat sammutetut. Vain siellä täällä valaisi ikäänkuin salaa jokin heikkovaloinen lamppu, jonka pyöreä lasikupu oli peitetty paksulla, tummansinisellä maalilla.

Kaamea, sininen valo laskeutui likaisille kaduille, niukkana ja aavemaisena kuin valo ruhtinaallisen hautakammion akkunoista. Ihmisten kasvot näyttivät tässä valossa kelmeiltä ja kuihtuneilta. Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, sillä oli keskiyö.

Ajurit, joita täällä Heikin-Esplanaadin ajuriasemalla tavallisuuden mukaan oli paljon, olivat nousseet penkeiltänsä ja kokoontuneet erään rivoista sukkeluuksistaan ja kummallisista elämyksistään kuuluisan ajurin ympärille. Tämä mies istua lohotti ajopeleissään mukavasti nojaten pehmeään selustaan, ja toiset istuivat mikä hänen vieressään, mikä vastapenkillä, ajurinpenkillä, ja pari heistä seisoi likasuojustimilla. Janne yksin istui paikallaan, sillä häntä eivät huvittaneet nuo yölliset aina samanlaisilta kuulostavat jutut, joille toiset rämeästi nauroivat.

Nytkin kertoi »ilopeura», kuinka hän edellisenä yönä oli »veivannut» erästä päihtynyttä herraa. Siinä annettiin kaikille ihmisille oikeita nimityksiä, sillä ajureille ei mikään eikä kukaan ole minkään arvoinen. He ovat kummallisesti paatuneita ihmisiä, jotka ankaran elämänkohtalon pakosta ovat joutuneet tähän halveksittuun toimeen, missä saavat nähdä mitä erilaisimpien ihmisten huonoja puolia. He tuntevatkin ihmisiä pääasiallisesti vain heidän varjopuoliltaan, sillä ajurilta eivät päihtyneet ihmiset useinkaan katso tarpeelliseksi salata myöhäisen hetken synnyttämiä pyyteitä. Häneltä kysytään vapaasti niinkuin lääkäriltä jos jonkinlaisia neuvoja. Ja päihtynyt kyydittävä saattaa jutella hänelle suun täydeltä roskaa, jokseenkin samoin kuin löylynlyömä kylpijä puhuu kylvettäjälleen turhaa… Siksipä heidän arvostelunsa ovatkin niin kylmän ankaria ja hävyttömiä.

Sulavasta lumesta muodostunut vesi valui katuränniä myöten kulmauksessa olevaan likakaivoon. Veden yksitoikkoinen lorina kuului tänä yönä hiljaiselta ja matalasointuiselta, josta Janne teki sen johtopäätöksen, että kaivossa oli tänä keväänä paljon vettä. Monina, lukemattomina öinä hän oli ajoa odotellessaan äänettömänä kuunnellut eri likakaivojen veden yksitoikkoista lorinaa, ja hänen korvansa olivat kehittyneet tarkoiksi arvioimaan, kuinka korkealla vesi kussakin viemärikaivossa oli.

Siellä kotona maalla oli heidän pihansa läpi juossut iloinen, kirkasvetinen puro, jonka partaalla hän oli vesimyllyjänsä käyttänyt, kaarnalaivojansa uittanut ja avojaloin maata lekotellut selällään nurmikolla katsellen keväisen taivaan rannattomaan sineen ja kuunnellen puron iloista lorinaa.

Vaikka näiden kaupungin likakaivojen vesi oli kaikkea muuta kuin kirkasta, palautti niiden helmeilevä solina kuitenkin hänen mieleensä armaat ajat siellä kotona maalla. Kauniina aurinkoiset niityt väikkyivät hänen mielessään, ja tummaa, korkeata harjua alakuloisesti kuvastava tyven järvenpinta ikäänkuin välkkyi hänen silmissänsä. Rintaan tuli niin raskas, tukahduttava tunne…

Kolme vuotta hän on harjoittanut tätä epämiellyttävää ammattia, mutta nyt hän sen jättää. Tänään on hänen viimeinen yönsä pika-ajurin rattailla. Hevosetkin ovat jo myydyt, samoin kaikki ajopelit ja valjaat. Ei hän enää viitsi eikä jaksa hoitaa tätä koiranvirkaa. Mieli valahtaa herkäksi, ja mitä moninaisimmat kuvat ja kokemukset kiitävät hänen sisäisen silmänsä ohi.

Monenlaisiin ihmisiin hän on tutustunut näinä kolmena vuotena. Hän on säännöllisesti ollut yöajossa, sillä ansio on useimmiten yöllä suurempi. Paljon hän on yöllä kyydinnyt päihtyneitä herroja ja huonoja naisia, vaikka onhan matkassa sentään ollut kunniallisiakin ihmisiä. Hän on tahtomattansa nähnyt ja kuullut niin paljon rumaa, että voimakas inhonlaine saa hänet muistellessakin vavahtamaan. Monenlaista kauppaa on hänen kanssaan hierottu ja hänelle on tehty mitä ihmeellisimpiä tarjouksia, joihin hän ei ole voinut suostua, ja paljon hän on saanut maksuista riidellä. Niin paljon on onnettomuutta ja niin paljon onnettomia ihmisiä maailmassa. Moni ihminen on vain tahtomattansa alkoholin vaikutuksen alaisena paljastanut hänelle kauan kätkössä olleen eläimen itsessänsä, olematta kenties silti kuitenkaan ehdottomasti huono ihminen. Tältä korkealta istuimelta hän on oppinut huomaamaan, kuinka monenlaisia onnettomia ihmisiä voi maan päällä elää…

Hän oli aina kadehtinut sivistyneitä ihmisiä, sillä hän oli kuvitellut, että sivistys tekee ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, mutta kuta enemmän hän heitä oli nähnyt, sitä enemmän hän oli alkanut ihmetellä, kuinka heidänkin joukossaan oli niin paljon onnettomia ja elämään tyytymättömiä. Vain tuollaistako se sittenkin oli, ajatteli hän usein tarkastellessaan heidän elämäänsä ja puheitansa. Ei näkynyt sivistyskään pelastavan ihmistä suurista suruista ja onnettomuuksista, — vaikka hänhän oli tutustunut heihin sittenkin liian yksipuolisesti, tietysti oli toisenlaisiakin sivistyneitä, jotka olivat onnellisia ja hyvinvoipia…

Ei, nyt hän jättää koko tämän ammatin, hän on väsynyt tähän yölliseen kaupantekoon ja tähän ainaiseen odottelemiseen. Kolme pitkää vuotta… Ja taas muistuu mieleen koti siellä maalla. Heillä oli ollut suuri säterirustholli, joka oli ollut heidän suvussansa jo monta mies polvea. Tila oli ollut arvokas ja elätti hyvin omistajansa perheineen, vaikkakin monet esi-isät, jotka kaikki olivat olleet yli kolme kyynärää pitkiä, olivatkin juoneet kovasti ajan tavan mukaan. Kerrottiinpa, että isoisän isä oli kuollut viinapannun ääreen, siihen aikaan kun vielä kotitarvepoltto oli sallittua, eikä isoisänkään kohtalo taitanut olla paljoa valoisampi…

Katuviemäri soi niin nukuttavasti. Hänen mieleensä muistui eräs kaunis jäänlähtö siellä kotitilalla kauniina, aurinkoisena huhtikuun iltana, kun jäät alkoivat liikkua heidän maatilansa läpi kulkevassa joessa. Joki oli tulvillaan. Kuului kaukaista ryskettä ja kohinaa. Janne lähti juoksemaan veljensä kanssa rantaan minkä kerkesi. Äiti kyllä kielsi ja varoitteli, mutta hänen huutonsa kaikui kuuroille korville…

Mikä ryske ja pauhu, kun hän hengästyneenä saapui rantaan. Kaikki jäät olivat liikkeessä, niiden vedensyömät reunat helisivät ja kimmeltelivät auringon paisteessa, kun ne kovaa vauhtia kiitivät eteenpäin. Toisinaan tulivat jäät suurina, raskaina lauttoina ja riensivät kovalla pauhulla ja melulla ohi tummien rantojen. Toisinaan tuli taas joku suuri, yksinäinen jäälohkare juhlallisen rauhallisesti niinkuin valkoinen jättiläisjoutsen, ja pienemmät jääpalaset tulivat keikkuen perässä sekavana jonona niinkuin vasta uimaan opettelevat vesilinnunpoikaset emonsa kintereillä.

Eräs verrattain suuri jäälautta oli tarttunut rannalla oleviin pajupensaisiin ja pysähtynyt. Janne ei voinut vastustaa haluansa auttaa sitä irti. Hän sieppasi käteensä puolilahon aidanseipään ja riensi irroittamaan jääteliä. Mutta kuinka hän siinä lie työntänyt ja ponnistellut, jäälautta lohkesi äkkiä rannasta, ja Janne putosi veteen. Joki oli sillä kohtaa syvä ja ulompana vuolas, ja vaikka hän osasikin jonkun verran uida, ei hän kuitenkaan jaksanut pienillä käsillänsä soutaa maihin. Virta veti häntä mukanaan, Hän huusi täyttä kurkkua, ja hätään rientänyt vanhempi veli pelasti hänet henkensä uhalla kylmästä kuolemasta. Kotia tultuaan hän sai muuten niin kiltiltä ja hellältä äidiltään kunnollisen selkäsaunan, ja silloin hän nyyhkyttäen päätti oppia hyväksi uimariksi, ettei tarvitsisi turvautua vesihädässä muiden apuun. Ja hän olikin toteuttanut päätöksensä, hän oli erinomainen uimari ja hyppääjä. Aina kun vain jouti, ui hän Ursininkallion uimahuoneella, jossa oli käynyt uimakoulua. Hän oli ottanut menestyksellä osaa uintikilpailuihin sekä esiintynyt hyppääjänä uimanäytöksissä.

Mutta muistelmissaan tulee Janne siihen surulliseen aikaan, jolloin isä joi alinomaa ja hoiti huonosti heidän maatilaansa. Vihdoin äidin ponnistuksista huolimatta myytiin heidän kaunis kotitalonsa, ja he muuttivat pieneen mäkitupaan erään leskivaimon luo, sillä isä lähti häpeissään Ameriikkaan. Ne olivat vaikeita aikoja nuo isän Ameriikassa-olon ajat. Äiti raatoi työssä aamusta iltaan. Hän oli etevä kutoja ja ansaitsi siten heidän niukan elatuksensa.

Janne muistaa vielä niinkuin eilisen päivän, kun hän veljensä kanssa palasi kansakoulusta kotiin ja äiti oli järjestänyt heille aterian avonaisen takan mustalle, peltipeitteiselle suulle. Ruokana oli tavallisuuden mukaan silavassa paistettuja perunoita, ja pienessä puukupissa oli maitoon laitettua suolalientä, jossa leipää liotettiin. Silloin hän sanoi, nirso kun oli, tyytymättömänä: »Minun sieluni suuttuu tähän huonoon ruokaan», ja äiti, joka oli hiljainen, uskonnollinen nainen, piti sitä lausetta kuitenkin niin hullunkurisena, että rupesi ääneensä nauramaan. Kuinka se oli ollut hauskaa, kun äiti ensi kerran isän Ameriikkaan-menon jälkeen nauroi oikein ääneen ja sydämensä pohjasta. Asiahan ei ollut mikään, mutta he nauroivat kaikki aivan katketaksensa, kun kerran pääsivät hyvään alkuun. Jannen suu vetäytyi vieläkin hymyyn, kun hän muisteli sitä iloa.

Vuodet kuluivat, hauskat kouluvuodet. Toisinaan ne kuitenkin tuntuivat raskailta, kun lumisina talviaamuina täytyi pienillä suksilla hiihtää paapertaa tuo kolmen kilometrin pituinen koulumatka. Mutta perillä oli hauskaa toveriseurassa. Ainoastaan ruokatunnit pyrkivät katkeroittamaan mieltä, sillä heidän eväänsä olivat aina huonot ja laihat verrattuina toverien runsaihin eväisiin, joilla varakkaat talonemännät olivat täyttäneet lastensa eväslaukut. Mutta usein Janne ja Viljam-veli saivat parhaimmilta tovereiltansa runsaita makupaloja ja silloin unhottui katkeruus.

Isä kirjoitti harvoin Ameriikasta ja vielä harvemmin hän lähetti rahaa. Äiti antoi heidän aina lukea kirjeet, mutta kerran tuli kirje, jota äiti ei näyttänyt heille, vaan meni ulos portaille itkemään. Aika vieri eteenpäin.

Eräänä kuumana heinäkuun iltapäivänä Janne istui Viljamin kanssa avojaloin tuvan veräjän vieressä olevassa santakasassa ja valutteli lämmintä hiekkaa jaloillensa. Samassa pysähtyivät kellertävät postirattaat maantiellä aivan heidän tupansa kohdalle, ja ilosta huutaen: »Isä, isä tulee», riensi hän tupaan äidille ilmoittamaan. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, mutta se oli lyhyt, sillä isä ei tuonutkaan mukanaan muuta kuin vanhat juomatapansa…

Isä sai ostetuksi kaksi hevosta ja pika-ajurin rattaat, ja he muuttivat koko perhe Helsinkiin. Isä rupesi harjoittamaan pika-ajurin ammattia. He asuivat Hermanninkaupungissa, jossa hevostallit olivat halpoja. Janne muisti vieläkin sen iltapäivän, kun hän ensi kerran tuli maalta Helsinkiin. Häntä peloitti ja hirvitti niin, että suuta kuivi, ja kieli ei tahtonut liikkua suussa. Nuo lukemattomat ajurit, autot, raitiotievaunut ja tuhannet ihmiset, joilla kaikilla oli kiire, häntä kerrassaan huimasivat. Sitten kun hän oppi hiukan kaupungilla liikkumaan, ihmetteli hän aina sitä, mitenkä oli niin paljon joutilaita ihmisiä ja millä ne oikeastaan mahtoivat elää, kun eivät koskaan tehneet työtä. Kyllä kaupunki sentään oli niin toisenlainen kuin maaseutu. Siellä ei elänyt ilman työtä, mutta täällä sai laiskoitella päivästä toiseen. Oli kuin nuo kuivat kivet olisivat kelvanneet leiväksi…

Sitten tuli surullisin aika heidän elämässään. Isä joi enemmän kuin koskaan ennen, ja kaiken onnettomuuden lisäksi hän oli muuttunut tavattoman ilkeäksi ja kovasydämiseksi. Äiti parka, johonka hänen kaikki raivonpuuskansa kohdistuivat, vietti monta pelokasta yötä kylmissä ullakonrappusissa, sillä isä löi häntä usein.

Heti täytettyänsä seitsemäntoista vuotta, joka ikä oli välttämätön ajurinammattia varten kaupungissa, sai Janne ruveta päivisin ajamaan hevosta. Mutta monasti hän lähestyi sydän kurkussa kotia Hermannissa, sillä isä ei koskaan ollut tyytyväinen niihin rahoihin, jotka hän oli ajossa ansainnut, vaan syytti häntä varkaudesta ja rahojen salaamisesta. Ja totta oli, että hänen toisinaan oli onnistunut piilottaa joku markka sairaalle äidillensä. Itselleen hän aniharvoin oli varannut jonkun pennin.

Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos heidän elämässään. Isä vilustui yöajossa, sai keuhkokuumeen ja kuoli Mariansairaalassa. Isän kuoleman jälkeen hän sitten oli omin päin jatkanut tätä ajurinammattia elättääksensä äitinsä ja itsensä, sillä Viljamin oli ollut pakko lähteä muualle työansioon. Mutta nyt hän oli päättänyt lopettaa tämän. Hän oli saanut paikan vakinaisessa palokunnassa…

Eräänä myöhäisenä iltana hän oli ajossa ollessaan tutustunut erääseen taidemaalariin, joka oli pyytänyt häntä malliksi. Taiteilija oli selittänyt, että hän oli jo kauan hakenut erikoista tyyppiä, jota tarvitsisi erästä tauluansa varten. Ja nyt hän sanoi löytäneensä sellaisen. Oikeastaan ei Janne ymmärtänyt ensinkään, mitä mallina oleminen merkitsi ja mitenkä siinä piti olla, ja hän olikin epäillyt kauan. Mutta kun taiteilija oli ojentanut hänelle käyntikorttinsa, jossa oli nimi Hugo Hertell, ja oli vielä ajanut kotiinsa ja näyttänyt talon, jossa asui, sekä antanut etukäteen viisimarkkasen, niin Janne oli ajatellut, että taiteilijan täytyy olla kunnianmies. Häntä velvoitti tuo viisimarkkanen, ja sitäpaitsi hän oli hiukan utelias, ja niin oli hän voittanut ujoutensa ja seuraavana päivänä kello yhden aikaan, kuten oli sovittu, mennyt taiteilija Hertellin luo.

Hänen sydämensä pampatti ankarasti sekä hengästyksestä — taiteilija näet asui viidennessä kerroksessa — että pienestä pelosta, kun hän soitti taiteilijan ovikelloa. Taiteilija Hertell oli sydämellinen ja kiltti herra ja vaikutti kaikin puolin kunnioitusta herättävältä ja kunnialliselta. Ja pian voitti Janne ujoutensa. Hiukan häntä epäilytti, kun taiteilija käski hänen riisuutua alasti, mutta kun hän näki seinillä lukemattomia tauluja, jotka esittivät sekä alastomia naisia että miehiä, niin hän rauhoittui ja teki niinkuin taiteilija oli käskenyt. Sen kerran jälkeen hän kävi usein aamupäivillä taiteilija Hertellin luona, sillä tämä maalasi innostuneesti ja puhui hauskoja asioita. Tarjosipa hän toisinan mallilleen lasin konjakkiakin, vaikka ei Janne siitä huolinut, sillä hän pelkäsi noita juomia, jotka olivat vieneet heidän varakkaan ja hyvinvoivan sukunsa perikatoon. Lyhyessä ajassa Janne oppi tuntemaan useita taiteilijoita, jotka kävivät Hertellin luona, mutta ei häntä sittenkään miellyttänyt tämä ammattinsa, ja epämiellyttäviä nuo iloiset, hyväsydämiset ja lapselliset taiteilijat hänestä sittenkin olivat, sillä hänestä tuntui, että he ottivat elämän liian kevyesti, vaikka eihän hän tuntenut heidän syvimpiä ajatuksiaan. Hän olisi luopunut tästä mallina seisomisesta, mutta taiteilija kehui aina hänen vartaloaan komeaksi, kauniiksi ja sopusuhtaisesti kehittyneeksi ja pyytämällä pyysi häntä edelleenkin tulemaan ja maksoi niin hyvin, että se oli todellakin hyvä lisätulo.

Näitä latuja olivat Jannen ajatukset kulkeneet, kun hän siinä viimeistä iltaa odotti kyytivuoroansa. Ne olivat kiitäneet nopeasti kuin täysinäinen tervavene koskessa tuttuja uomia, mutta hänestä tuntuikin nyt, ikäänkuin hän olisi tehnyt tilinpäätöstä entisyytensä kanssa, sillä häntä odottivat nyt uudet kohtalot.

Hän odotti nyt aivan ensimäisenä jonossa ja kuunteli puolella korvalla, kuinka toverit äänekkäästi puhelivat.

— Jopa se kello vihdoinkin alkaa näyttää yhtä. Pian ne kapakat taas ylönantavat sisältönsä, nuo räyhäävät kundinsa, — sanoi eräs punakka, vanhanpuoleinen ajuri.

— Viis minä sellaisista kundeista, saisi vain »pahan» rattaillensa, niin siinä sitä olisi »tuuria» koko yöksi, — sanoi joku nuori maalaispoika. Kaupunki ikäänkuin heräsi horroksistaan. Kadun kulmaan ilmestyi muutamia poliiseja ja pari etsivää. Alkoi kuulua liikettä, puheensorinaa ja humalaisten huutoja. Kaikki ajurit hyppäsivät paikoillensa. Joka taholta alkoi ilmestyä huojuvia ja kovaäänisiä seurueita. Niitä oli Esplanaadeilla ja Heikinpuistossa sekä syrjäkäytävillä että keskikaduilla. Autot, joissa paloi vain yksi lamppu edessä niinkuin kykloopin suuri silmä keskellä otsaa, ajaa huristelivat ohi ja törähdyksineen yhtyivät meluun ja hälinään. Oli kuin hornan kalpeat, kauan piilossa maanneet peikot olisivat yhtäkkiä ilmestyneet esille tähän kaameaan, siniseen valoon. Kuului kimakka vihellys.

— Pöyhtäri, aja framille! — huusi Jannen takana vuoroaan odottava ajuri. Janne kehoitti hevostaan ja pysähtyi seuraavaan kulmaan, jossa humalainen herra vihelsi ja huitoi käsillään minkä jaksoi.

— No, tietysti sellaisia pieniä, sieviä! — Samassa tunsi Janne katulyhdyn valjussa, sinisessä valossa, että herra, joka hänen kanssaan teki kauppaa, oli tuomari Eemeli Katajisto, Katajiston kartanon ainoa poika samasta kylästä, missä heidänkin tilansa aikoinaan oli ollut. Hän tunsi hyvin kaikki Katajiston kotiasiat ja tiesi, että tuomarin isä, vanha Katajisto, kuului niihin viisaasti ajatteleviin talonpoikiin, jotka vastustivat herrakuumetta. Hän oli kieltänyt pojaltaan kaiken avustuksen opintiellä, mutta Eemeli-herra oli lukenut sittenkin velalla itsensä tuomariksi, sillä hänessä oli sisua niinkuin isäukossaankin. Janne tunsi myötätuntoa omanpitäjäläistä kohtaan ja koetti muistella minnekkä parhaaseen paikkaan nyt veisi kyydittävänsä…

— Tiedän, — sanoi Janne rauhallisesti, — tuomari tekee hyvin vaan ja astuu rattaille.

— Kuka nyt ei tuomaria tuntisi, ja ollaanhan me samanpitäjäläisiäkin, — sanoi Janne mairitellen.

— Vai sieltäkö saakka, ja nimi, jaha, Janne Pöyhtäri, tuttu paikka, tuttu paikka. Mutta sanoppas sinä, Janne, onko se kana hieno?

— Hieno on, ihan priima. Se on oikeata herrasväkeä. Kuuluu nähneen parempiakin päiviä.

Janne maiskautti suutaan, ja Valko lähti juosta lönkyttämään
Punavuorenkadulle päin.

— Vai Pöyhtärin poikia sinä oletkin ja oikein samanpitäjäläisiä. Niin, ainahan meitä tänne kaupunkiin jokunen eksyy…

Niin, toiset täällä kyllä eksyvätkin, kuten se mylläri Koskulan poika, mutta käyhän niitten toisten hyvinkin, kuten on tuomarin käynyt…

— Eipä vain jaksanut herraksi asti, velkaa ei enää saanut, ja niine hyvineen sai Urho-poika palata vanhan isänsä armoille koko pitäjän naurettavaksi…

— No velallahan minäkin tässä olen eteenpäin pulaillut ja hyvin se on käynytkin.

— Konstikos se. Rikkaan talollisen ainoalle perilliselle uskaltaa kuka hyvänsä lainata rahoja vaikka kuinka paljon, mutta kukapa köyhän myllärin pojalle rahojaan…

— Voihan se olla, mutta ei sen Koskulankaan asiat niin ohraset ole. Mitäs siitä, jos koko kylä melusi ja kohisi, herra siitä sittenkin tuli, kun ehti asiansa järjestää…

— Juuri niin, tiedän mä, sehän sai henkikirjurin viran, ja elää sitä silläkin eikä tarvitse itseänsä myllyssä tai renkinä rasittaa…

Samassa he saapuivat erään kaksikerroksisen kivitalon kohdalle, jossa
Janne pysähdytti ja hyppäsi alas rattailta sekä koputti piiskanvarrella
erääseen ensimäisen kerroksen pimeään akkunaan ja vihelsi kaksi kertaa.
Vähän ajan kuluttua syttyi sähkö paksujen, tummien uutimien takana.
Akkuna avautui, ja asfalttikäytävälle putosi kilahtaen avainkimppu.

— Odota tuossa kulmassa, — sanoi tuomari Katajisto ja sovitteli horjuen avainta pääoveen. Sitten hän hävisi sisälle.

Yksin jäätyään Janne katsoi kelloansa. Se oli jo lähes kaksi. Päivä alkoi sarastaa, ja siellä täällä sammui joku värjätty katulamppu. Lumet sulivat verkalleen. Maa tuoksui lialle, ja pitkin katua matava vesihuuru haisi inhoittavalle. Kadun kulmauksessa oleva likakaivo lorisi nukuttavasti. Jannea väsytti, hän laskeutui kyykkyyn alas istuinpenkin ja etusuojustimen väliin ja torkahti siihen…

Eräs yöllinen kulkija häiritsi Jannea kysymyksellään, oliko hevonen vapaa, mutta saatuansa kieltävän vastauksen jätti Jannen rauhaan. Janne uinahti taas…

— Pöyhtärin Janne, kuule, aja sinä kotiis vaan, kyllä minä huomenna maksan ja runsaalla kouralla. Mikäs on numero? Jaha, ja asunto? Hyvä on, anna huristaa vaan…

Janne pani hevosensa juoksuun. Hän ei viitsinyt enää jatkaa ajurinvelvollisuuksiaan ja sen merkiksi hän hyppäsi istuimeltaan ja asettui perälle siihen, missä kyydittävät tavallisesti istuvat. Valko juoksi veltosti, mutta kun tultiin Kaisaniemen ohi, innostui se hiukan, sillä se huomasi, että nyt oltiin kotiin menossa. Päivä oli jo valjennut, ja vähää ennen kuin Janne saapui Pitkällesillalle, sammutti lyhdynsytyttäjä rautaisella vavalla ne neljä sinisiksi maalattua kaasulyhtyä, jotka öiseen aikaan paloivat tällä kaupungin suurimmalla sillalla. Vedet alhaalla lepäsivät rasvatyyninä ja kuvastelivat kalpeata taivasta. Joku ratapihalla työskentelevä vanha »ratapässi» vihelsi kimakasti lahden yli johtavalla ratapengermällä.

Jannesta tuntui niin kummalliselta ajaa kotia kohti tänä varhaisena aamuhetkenä. Viimeisen kerran hän nyt ajoi omalla hevosellaan yli tämän kivisen sillan, jolla hänellä aina kotimatkallaan oli tapana sytyttää paperossi.

Kaikki nukkuivat vielä Hermannissa siinä puurakennuksessa Saarikadun varrella, jossa hän asui vanhan äitinsä kanssa. Piha, jossa kasvoi pari korkeata petäjää ja lehdetön pihlaja, oli kiveämätön ja näin kelirikon aikana tavattoman likainen. Musta maa pisti esille siellä täällä lumisohjun alta, ja vähän reunemmalla oli harmaa graniittikallio aivan paljaana. Pihan perällä oli puusta tehty, vaaleaksi maalattu, sateiden ja auringon haalistama tallirakennus. Musta tallinovi oli vinossa, ja lukko ulvahti pahasti, kun hän aukaisi sen suurella avaimella.

Alakuloisena, pää riipuksissa Valko astui valjaista päästyään ilman ohjausta talliin ja asettui pilttuuseensa toisen hevosen viereen, joka hiukan hörähti uneliaana, kun Janne meni kaura-arkulle. Ensin hän juotti Valkon, antoi sitten kauroja ja heiniä. Sitten hän veti »troskan» vajaan ja palasi talliin, joka tuoksui väkevästi ammoniakille, niinkuin vanhat puulattiaiset tallit tuoksuvat. Hän katseli vielä kerran, oliko kaikki kunnossa, silitti Valkon sametinpehmeätä turpaa ikäänkuin hyvästiksi ja pysähtyi tallinovelle katsellen pihalle.

— Jopa päättyivät nuo kolmen vuoden epämiellyttävät yövalvonnat kaikkine kokemuksineen, — ajatteli hän siinä seisoessaan.

Hän astui hiljaa keittiöön, jossa hänellä oli tapana nukkua. Vanha äiti oli jo tapansa mukaan jalkeilla. Hän oli keittänyt kahvin valmiiksi, jotta Janne saisi kupin kuumaa tultuansa ulkoa kosteasta ilmasta.

— Ajo on lopussa nyt, äiti, — sanoi Janne ja ripusti sinisen vormunuttunsa naulaan.

— Niin, poikani, toivokaamme siitä toisesta toimesta enemmän iloa ja ansiota, — sanoi äiti ja katseli Jannea vakavasti pienillä, vesistävillä silmillään, kun Janne istui punertavan kaappipöydän ääressä ja hörppi höyryävää, hyvältä tuoksuvaa aamukahvia…

Tohtori Albert Hakala istui kauniisti kalustetussa työhuoneessaan. Tämä huone oli ollut hänen isänsä työhuone. Hän istui samassa puhvelinnahalla päällystetyssä kirjoituspöytätuolissa, jossa hänen isänsä, professori Hagen, oli eräänä iltana löydetty kuolleena. Professori Hagenia oli kohdannut äkkiarvaamatta halvaus, ja hänen odottamaton poismenonsa oli vähällä maksaa Albert Hakalan vanhan äidinkin hengen, sillä niin oli rouva Hagen surrut miehensä kuolemaa.

Isänsä kuoleman jälkeen oli tohtori Hakala muuttanut nuoren rouvansa Ebban ja heidän pienen tyttärensä Annikin kanssa vanhan äidin luo asumaan lapsuudenkotiinsa Kaivopuistoon merenrannalle. Perhe oli rikas, ja tämä kaksikerroksinen kivitalo, jossa perhe aina oli yksin asunut, oli perinnönjaossa joutunut äidin osalle, mutta koska se oli aivan liian suuri yhden vanhan naisen asuttavaksi, oli Albert äitinsä iloksi muuttanut perheineen sinne.

Suuria muutoksia ei tässä kodissa oltu isän kuoleman jälkeen tehty. Albert oli tietysti saanut isän huoneet kalustoineen, kirjastoineen, samoin oli äiti pitänyt omansa. Ebba, joka oli Albertin serkku, oli muuttanut omat mahonkiset huonekalunsa samaan huoneeseen, jossa hän nuorena tyttönä yliopistossa lukiessaan ja myöhemmin Albertin kanssa kihloissa ollessaan oli asunut. Pikku Annikille oli kalustettu Ebban huonetta lähellä oleva huone, jossa aikoinaan oli asunut Ebban kasvattisisar ja Albertin onneton serkku, Martta Hagen. Tästä tädistä ei Annikille koskaan kerrottu mitään…

Tohtori Albert Hakala oli samoihin aikoihin kuin hän viimeisteli väitöskirjaansa joutunut kansallisen innostuksen valtaan. Syventyessään yhä enemmän ja enemmän italialaisen Leopardin, tuon »kuoleman sulhon» sekä elämään että runouteen ei hän voinut olla innostumatta siitä mahtavasta noususta, vakavuudesta ja palavasta suuttumuksesta, joka ilmeni hänen suurenmoisessa isänmaallisessa runossaan »All' Italia». Häntä hämmästytti, että tämä persoonallisesti syvästi pessimistinen runoilija, joka herkällä antaumuksella tutki ja ajatteli ihmissielun onnettomuuden syvimpiä syitä, saattoi kuitenkin innostua niin rajattomasti isänmaakäsitteestä ja kärsiä maansa häpeällisestä tilasta… Albertissa oli aina kytenyt kansallisen innostuksen salaisia kipunoita, vaikka ne olosuhteiden pakosta eivät olleet päässeet leimahtamaan ilmiliekkiin…

Hän oli yhä enemmän oppinut näkemään, että ellei suomalaista sivistystä viljellä juuri tässä maassa, niin missä sitä sitten viljeltäisiin. Hänen isänsä, professori Hagen, oli ruotsinmielinen, kuten vanhan keisarillisen Aleksanterinyliopiston miltei kaikki opettajat olivat, mutta hän oli kuitenkin osoittanut huomattavaa taipumusta niinsanottuun »nuorsuomalaisuuteen». Kuitenkin koko suku, hänen oma puolisonsa, joka oli syntyään vapaaherratar von Weimarn, ja piintyneet tapansa olivat estäneet häntä julkisuudessa esiintymästä nuorsuomalaisena.

Albert oli usein puhellut isänsä kanssa näistä asioista, ja isä oli ollut monessa kysymyksessä periaatteellisesti hänen kannallaan, vaikka hänen käytännössä täytyi akateemisen asemansa takia toimia toisin. Kerran oli Albert puhunut isällensä nimenmuutoksesta, mutta siitä ei ukko ollut tahtonut kuulla mitään. Albert oli puhunut innostuksella ja ihailulla niistä sadastatuhannesta kansalaisesta, jotka J.V. Snellmanin satavuotispäivänä olivat yhtenä joukkona muuttaneet epäkansalliset nimensä suomalaisiksi.

— Muuttakoot, mutta minä en muuta, etkä myöskään sinä. Onhan suorastaan hulluutta luopua vanhasta, kunniallisesta nimestään, jonka vanhemmiltaan on perinyt, — oli ukko sanonut ankarasti suuttuneena. Senjälkeen eivät he enää koskaan puhuneet siitä asiasta, mutta yhä kyti Albertin mielessä salainen toivo, että hän kerran isäänsä loukkaamatta voisi muuttaa nimensä suomalaiseksi. Sitten sattui isän äkillinen kuolema. Albertin väitöskirja ei ollut vielä painettuna, ja silloin hän päätti esiintyä ensi kerran julkisuudessa suomalaisella nimellä: Hakala.

Ensin äiti itki ja puhui isän muiston puutteellisesta kunnioittamisesta. Mutta kun se ei auttanut ja Albert yhä pysyi päätöksessään, suuttui äiti ja selitti Albertille juurtajaksain hänen suunnattoman rikoksensa kantavuuden.

Hagenit olivat vanhaa, hienoa sukua, jos ei nyt juuri niin vanhaa ja hienoa kuin von Weimarnit, niin ainakin hienompaa kuin moni myöhempinä aikoina syntynyt aatelissuku, jonka kilvessä vernissakaan ei vielä ollut ehtinyt kuivua. Hagenit polveutuivat suoraan Skandinaaviasta, jaa, ja aikaisemmin suorastaan Saksasta, josta von Weimarnit ynnä monet muut maan hienoimmista suvuista olivat kotoisin. Suku oli perinyt kaunissointuisen nimensä kunniallisilta esivanhemmiltaan. Samaa nimeä oli Albertin isäkin koko elämänsä kunnialla kantanut ja vielä lisännyt sen loistoa laajakantoisella elämäntyöllään, ja samaa nimeä kantoi hänen setänsä, hovioikeudenneuvos Hagen Turussa. Mitä sanoisi hänkin, jos Albert nyt heittäisi tämän kalliin perinnön typerien fennomaanien isänmaalliselle tuohialttarille, joka milloin hyvänsä voisi syttyä tuleen loistavien aateliskilpien pelkästä säteilystä…

Aah, hän häpesi poikaansa. Hyvä Jumala, sitä alennusta: olla tohtori Hakalan äiti ja syntyjään vapaaherratar von Weimarn! Ei, se oli liikaa…. Hakala, sehän tuoksahti suorastaan lehmille ja vasikoille…

Albert oli kuunnellut rauhallisena kiihtyneen äitinsä puhetta, ja kun tämä hetkiseksi oli levähtänyt, oli hän rauhallisesti selittänyt, että Hämeessä tehtyjen sukututkimusten mukaan Hagenien suku polveutui neljännessä polvessa Martti Alpertinpoika Hakalasta, joka oli hyväksi tunnettu kylänseppä ja jonka vanhin poika oli ammatiltaan nahkuri, mutta myöhemmin harjoitti suuremmassa määrässä viinanpolttoa ja myi kyläläisille viinaa tehden petoksia ja joutuen useita kertoja lain edessä vastaamaan teoistansa, kuten senaikuisista asiakirjoista näkyy. Mutta niiltä ajoilta oli Hakalasuvun suuri omaisuus peräisin — viinarahoja, kuten niin monien muiden suuret omaisuudet..

Tämä oli professorinrouva Hagenille liikaa; hän purskahti katkeraan itkuun ja sanoi ainiaaksi luopuvansa pojastaan. Albertin oli ollut paha olla, kun hän näin oli pahoittanut äitinsä mielen, mutta hän pysyi sittenkin mielipiteessään. Hän tiesi, että äitinsä kuitenkin katuisi sanojansa, jahka vain ennättäisi rauhoittua.

Maisteri Hagenin esteettistä väitöskirjaa, joka käsitteli italialaista runoilijaa Leopardia, pidettiin hyvänä, mutta lujalle otti, ennenkuin maisteri Hagenista tuli tohtori Hakala. Yliopiston professoreissa näet nosti tämä nimenmuutos pahaa verta. Sehän oli kerrassaan häpeämätöntä. Professori Hagenin poika fennomaaniksi. Häneen oli liitetty paljon toiveita, hän oli varmasti kerran saava professorin paikan yliopistossa, niin oli suunniteltu ja ajateltu, sillä olihan hän tunnetusti lahjakas ja lisäksi professorin poika. Mutta nyt tämän skandaalin jälkeen tuli kaikki kyseenalaiseksi.

Väitöstilaisuus oli muuttunut suorastaan huvittavaksi ja jännittäväksi, sillä vastaväittäjä koetti kaikin mokomin löytää mahdollisimman paljon virheitä ja muistuttamisen syitä, joista muistutuksista nuori tiedemies kuitenkin suoriutui kunnialla, saaden vastauksillaan auditorin toisinaan äänekkäästi nauramaan. Lopullista arvosanaa myönnettäessä lienee kuitenkin professorien kesken ollut paljon kiivasta mielipiteiden vaihtoa, eikä arvosana ollut varsin niin loistava kuin mitä väittelytilaisuuden nojalla asiantuntijatkin olisivat voineet otaksua.

Albert Hakala suoritti tohtorintutkintonsa joka tapauksessa, ja hänen äitinsä, joka oli kuolla suruun ja ikävään suuressa asunnossaan Kaivopuistossa, koetti unhottaa koko nimenmuuton ja kutsui poikansa perheineen luoksensa saman katon alle asumaan.

Nyt oli Albert Hakala pienipalkkainen dosentti yliopistossa, mutta varakas kun oli, ei hän ollut palkastansa riippuvainen. Hänelle oli pääasia vain, että hän sai olla nuorison opettajana ja että hän sai läheisesti seurustella nuorison kanssa. Siihen seurusteluun tunsi hän nyt opinnoittensa jälkeen erikoista tarvetta, sillä hän oli huomannut, että elämää ei ollutkaan yksinomaan kammioissa istuskeleminen syviä viisauksia tuoksuvien kirjojen ääressä.

Hän oli vielä tavallaan nuori, hiukset tosin ehkä olivat jonkun verran harventuneet, ja kasvojen ilmeeseen oli tullut jotain väsähtänyttä, mutta joka tapauksessa uhkui hänen olemuksensa elämänhalua ja tervettä, ehkä kuitenkin jonkun verran liian hienostunutta voimaa. Suoritettuaan kandidaattitutkintonsa hän oli parina ensimäisenä vuotena sen jälkeen muka kirjoitellut tohtorinväitöstänsä, mutta todellisuudessa oli se ollut enemmän toimetonta »mukanaoloa». Sitten hän oli kokonaan luopunut kaikista nuorisoharrastuksistaan ja oikein todenteolla antautunut työhönsä. Nyt hän oli valmis, mutta hän oli kuin ihminen, joka todella vielä on nuori ja huomaa, että hänen ainoina auringonlaskuinansa ovat monena vuotena perätysten olleet pergamenttilehtien kellertävät kajastukset ja ainoana metsänrantanansa notkollaan olevat kirjahyllyt, ja hänet valtaa sanomaton kaipaus takaisin nuoruuteen ja elämään. Mutta koska menetettyjä nuoruusvuosia ei millään saa takaisin, niin oli suloista ainakin saada olla lähellä nuorisoa, sillä nuoruus tarttuu niinkuin vanhuuskin, ellei muuhun niin mieleen…

Tohtori Hakala korjaili erään nuoren oppilaansa, neiti Lahja Kaarion, seminaariharjoitusainetta. Estetiikan seminaareihin otti osaa kokonaista neljäkymmentä oppilasta, joista vanhan tavan mukaan suurin osa oli naisia. Aine oli hyvin kirjoitettu; se käsitteli Goethen nuoruudennäytelmää »Die Mitschuldigen», joka on kolminäytöksinen, runopukuinen huvinäytelmä ja toinen säilynyt tekele niistä monista, joita Goethe Leipzigissä-olonsa aikana kirjoitti, mutta jotka hänen oman, ankaran tuomionsa mukaan ovat joutuneet polttoroviolle.

Tohtori Hakalaa huvitti aineen ankaran kriitillinen sävy. Siinä oli niin paljon nuoruudelle ominaista uhmaa ja naiivia itsetietoisuutta. Kirjoittaja arvosteli oikein olantakaisen ylimielisesti ikävää huvinäytelmää, jonka piti esittää yhteiskunnallisia epäkohtia, vaikeita avioliittosuhteita ja ihmisten persoonallista rappiotilaa. Tohtori Hakala hymähti lukiessaan aineesta: »Kun Sophie ja Alcest vihdoinkin tapaavat toisensa kahdenkesken, niin luulisi, että he heti vaipuisivat toistensa syliin, rakastuneita kun ovat, se olisi luonnollisinta, mutta Goethe antaa Sophien pitää pitkän valitusvirren miehensä kunnottomuudesta…»

— Vai niinkö neiti Lahja Kaario tekisi, ajatteli tohtori Hakala hajamielisesti. — Olisiko se hänestä luonnollista, noin vain ilman mitään selittelyjä…?

Hän tuli hajamieliseksi, hän unohti aineen, ja hänen ajatuksensa kiitivät luentosaliin, jossa hän oli noussut omalta paikaltansa kateederista antaaksensa tilaa esiintyjälle, aineen kirjoittajalle. Kaikki on hiljaista, neiti Lahja Kaario seisoo kateederissa ja alkaa lukea hiukan värisevällä äänellä. Hän punastuu korvalehtiä myöten. Tohtori Hakala katsoo häneen koko ajan sivultapäin salaa uteliaana ja tarkkaavaisena. Puna tasaantuu vähitellen neiti Kaarion kasvoilla, ja hänen äänensä, kaunis pehmeä äänensä käy varmemmaksi… Hän ei kuuntele mitä neiti Kaario lukee, vaan hänen ajatuksensa kulkevat omia teitänsä:

Samassa puhelin helähti. Albert säpsähti ja vastasi puhelimeen. Osakunnan sihteeri, maisteri Vuokatti, kysyi tuleeko kuraattori tänä iltana kokoukseen hiukan aikaisemmin.

— Tulen, kyllä minä tulen, — vastasi hän häiriintyneenä ja asetti pois kuulotorven sekä vaipui omiin mietteisiinsä.

Eiväthän Ebba ja hän olleet onnettomia. Heidän suhteensa oli tuollaista tasaista, rauhallista, ehkä hiukan viileätä ystävyyttä. Itse asiassa he olivat menneet liian aikaisin naimisiin. Rahahuolia heillä ei ollut, mutta Albert ei ollut vielä valmis tohtori, ja hänen aikansa kului liian paljon työssään. Miehen elämässä täyttää sittenkin niin paljon työ, mutta nainen on enemmän rakkausolento ja hänen elämänsä sisällyksenä on rakkaus. Hänen onnensa särkyy, jos siitä rakkaudesta puuttuu rahtunenkaan.

Albertin mieleen muistui aina, kun hän näitä kysymyksiä pohti, Pariisin salongissa näkemänsä Philip Heyl'in maalaama kaunis taulu »Amour et Devoir». Siinä rakkautta janoava nainen polvistuneena miehen eteen kurottaa käsiänsä häntä kohden ja lujalla otteella pitää kiinni hänen vyötäisistään. Mies nojaa veltosti taistellen taaksepäin, hänen kasvonsa kuvastavat tuskaa ja kyllääntymistä, mutta samalla myöskin antautumisen halua. Hän levittää nyrkkiin puristetut kätensä, joista toisessa on kaksi työn ja maineen seppeleeksi kaareutuvaa laakeripuun oksaa. Rakkaus ja velvollisuus, siinä miehen ristiriita…

Kyllähän Ebba ymmärsi, että Albertin piti ahertaa, mutta hän tunsi itsensä kuitenkin yksinäiseksi ja onnettomaksi, sillä hän kaipasi rakkautta ja hyväilyjä. Hänelle ei tuottanut tyydytystä eikä huvia sekään, että hän julkaisemastaan runokokoelmasta »Auringonlaskuja kaupungeissa», joka aikoinaan oli palkittu osakunnassa ja jota hän myöhemmin oli parannellut, oli saanut ystävällisiä ja kehuviakin arvosteluja. Tämä kehoitus ei kannustanut häntä uusiin yrityksiin… Hänellä ei ollut mitään erikoista Albertia vastaan, mutta kuitenkin oli heidän välinsä toisinaan jotenkin pingoittunut ja epäselvä…

Asiat muuttuivat hiukan, kun pikku Annikki syntyi. Aluksi tuntui kaikki käyvän hyvin, heidän elämänsä oli saanut uutta sisällystä, ja he rakastivat kilpaa lastansa. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi Ebbaa taas vaivata sama kuluttava hermotauti, joka lääkärien suureksi ihmeeksi aiheutti asteittaista huonontumista hänen voinnissaan. Aikoinaan verrattain voimakas ja hyvinvoipa Ebba oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi säilyttäen kuitenkin osan alkuperäisessä viileästä kauneudestaan.

Albert katsahti kelloansa, hänen oli jo aika lähteä osakunnan kokoukseen. Tultuansa kadulle alkoivat hänen ajatuksensa askarrella ylioppilasnuorison yhteydessä olevien kysymysten kanssa.

Tuo paljon puhuttu liiallinen ylioppilastuotanto oli luultavasti vähitellen lähimmässä tulevaisuudessa järjestyvä ja tasaantuva. Tosin koulut edelleenkin päästivät keväisin suunnattomat määrät ylioppilaskokelaita suojistansa, mutta elävä kokemus ja monien aikaisemmin yliopistoon tulleitten surullinen kohtalo oli ainakin muutamille nuorille ylioppilaille osoittanut, että kaikkien ei ollut syytä antautua jatkamaan opintojansa. Akateemisen sivistyksen saaneita tuntui jo olevan liiaksi, eikä ylioppilaskaan ollut enää saman arvoinen tekijä yhteiskunnassa kuin ennen.

Paljoa enemmän kuin tämä kysymys huolestutti häntä itse ylioppilasnuoriso, jonka kanssa hän sekä opettajana että kuraattorina oli tekemisissä. Liian vanhanaikainen ja kulunut kait oli tapa syyttää nuorisoa siitä, että sillä ei ollut kylliksi todellisia, jalompia harrastuksia. Mutta tosiasiana se sittenkin pysyi.

Ihanteita, noita kansallisen heräämisen jälkeen paljon puhuttuja ihanteita, ei enää ollut olemassa. Itse jo tuo sana ja siihen sisältyvä käsite oli käynyt nuorisopiirissä merkityksettömäksi ja suorastaan naurettavaksi. Ihanne, se oli jotain lapsellista, hentomielistä ja kehittymätöntä. Jos jollakulla vielä ylioppilaaksi tullessaan sattui olemaan ihanne, niin kyllä hän sai maksaa siitä suuret pettymyksen verot ja haudata sen vihdoin häpeänpuna poskillansa…

Yksinpä raittiusaatekaan, joka yhteen aikaan niin suuressa määrässä oli vallannut ja innostuttanut nuorten mieliä, ei kyennyt enää kokoamaan nuoria sinisen lippunsa alle. Juopottelu ja tapainturmelus oli tavallaan taas jo kasvamaan päin, vaikka se olikin etsinyt itsellensä hienostuneempia muotoja. Eihän nyt enää ollut tapana pitää sellaisia ylioppilasjuominkeja, joissa suurin osa »kuoli» illan loppupuolella, ja pidettiinhän päihtyneenä esiintymistä jokseenkin suurena virheenä. Siinä suhteessa siis käsitykset kyllä olivat muuttuneet parempaan päin, mutta vaikka kaikki nyt kävi hienommin, oli pahe kuitenkin säilyttänyt oman luonteensa, vaikkakin se oli muuttunut salaiseksi. Monet siveyskäsitteet olivat niinikään huomattavasti höltyneet.

Oli ollut aikoja, jolloin monet niinsanotut »perheenpojat» joivat ja elostelivat itsensä ylioppilasaikanaan hunningolle. Näitä haaksirikkoutuneita olentoja varakkaat, hienostuneet kodit kuitenkin viime tingassa omalla voimallansa korjasivat pieniin virkoihin ja pitivät heitä pystyssä, elleivät he olleet täydellisesti rappiolla.

Nykyään sortui suhteellisesti enemmän maaltatullutta nuorta, tervettä väkeä ja kaupungin köyhälistökoteihin kuuluvia ylioppilaita, vaikka vanhemmat, jotka olivat uhranneet viimeisensä, eivät voineet vastalauseetta myöntää tätä ikävää tosiasiaa. Tappiot olivat siksi suuret ja tuntuvat. Niinsanottujen »parempien kotien» lapsia sortui vähemmin siitä yksinkertaisesta syystä, että he todellisuudessa kerta kaikkiaan muodostivat niin pienen osan nykyisestä opiskelevasta nuorisosta eivätkä siis sortuessaankaan voineet parhaimmalla tahdollansakaan näkyä pinnalla niin hyvin kuin enemmistö…

Olihan maaseudun nuorisossa ja kaupunkien varattomissa äärettömät määrät kunnollisia, lujia luonteita, jotka menestyksellä kestivät siirron ruumiillisen työn tekijöistä henkisen työn tekijöihin, mutta tappiot olivat sittenkin liian tuntuvat.

Ylioppilaat olivat veltostuneita. Sitä ei voinut kieltää totuuden nimessä. Harrastettiinhan osakunnissa kylläkin innokkaasti kotiseutututkimusta ja kansan sivistämistä kansanopistoaatteen perustalla ja ryhdytyinhän sitä toisinaan sangen huomattaviinkin sekä tieteellisiin että kaunokirjallisiin julkaisuyrityksiin, mutta siihenpä ne harrastukset loppuivatkin. Se ei enää ollut kylliksi. Sivistyneeltä, valveutuneelta nuorisolta saattoi ja sopi odottaa enemmänkin…

Albert tiesi vallan hyvin, että hän asemassaan osakunnan kuraattorina olisi voinut saada osaksensa paljon enemmän myötätuntoa ja ymmärtämystä, jos hän olisi suostunut pitämään suurisanaisia, kauniita ja onttoja juhlapuheita vanhaan totuttuun tapaan. Puheita, joissa olisi ylistetty aina ihailtavaa nuoruutta ja sen mukana itse nuorisoa, valveutuneena, innostuneena »maan toivona». Mutta eihän hän kehdannut valehdella heille vasten kasvoja, hän rakasti ja kunnioitti heitä liian paljon esiintyäkseen niin. Viisaimmat ja rehellisimmät olisivat kuitenkin huomanneet hänen sanojensa onttouden ja kauneuden verhoaman valheen…

Hän oli harvoin käyttänyt asemansa tarjoamaa tilaisuutta ja moittinut nuorisoa sen saamattomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Mutta siitä huolimatta oli hänelle tuotu terveisiä ja kysytty: — Mitä heidän tulisi tehdä, jotta löytäisivät armon kuraattorin silmien edessä? Hän aina vain moitti ja veti alas, mutta mitä positiivista hänellä oli annettavana heille?

Siihen kysymykseen ei tietenkään ollut helppo vastata. Hän oli usein sitä miettinyt. Hän oli vastaava siihen kerran, mutta nyt hän vain muokkasi maata sitä tilaisuutta varten.

Tänä iltana hänellä oli tilaisuus puhua, sillä varsinaisen virallisen kokouksen jälkeen hän oli sihteerin kanssa järjestänyt pienen illanvieton osakunnan kauniissa huoneistossa, ja hän päätti esittää nuorisolle muutamia ajatuksia, joita hän näin kulkiessaan oli mielessänsä järjestellyt…

III

Tuomari Eemeli Katajisto kulki vieläkin kuin kuumeessa, vaikka siitä keväästä, jolloin hän oli tutustunut Martta Hageniin, oli kulunut jo kesä ja oltiin syksyssä…

Hän, joka itse oli lihavahko ja hartiakas mies, oli aina ihaillut pientä naista. Nainen oli hänen unelmiensa kaunein kangastus, ja hän oli aina itsellensä myöntänyt, ettei hän pääse mihinkään elämän ristiaallokossa, ellei naisen pieni käsi tartu hänen lihavaan, hiukan punoittavaan käteensä ja johda häntä onnellisesti läpi elon myrskyjen.

Hän tunsi voimansa. Se oli suurempi ja pyörryttävämpi kuin hänen oman maakuntansa suurimman kosken kurimus. Hän tahtoi seistä sinä vankkana puuna, jonka ympärille elämän suloisin viiniköynnös naisen hahmossa täyteläisine rintoineen kietoutuu ja rusoisilla huulillaan juottaa hänelle rakkauden hekumallisinta viiniä…

Hän rakasti pientä naista, jonka piti olla samalla kertaa heikko, mutta viekkaudessaan ja viisaudessaan voimakas ja ruumiiltaan notkea kuin villikissanpenikka täynnä temperamenttia, luonteen tulisuutta ja tunteen hehkua niinkuin keitetty punaviini…

Ja nyt, viime keväänä, hän oli vihdoinkin löytänyt sellaisen naisen.
Hän oli se oikea.

Tuomari Katajisto taisi todella olla hiukan kuumeessa, sillä niin hänen päätänsä poltti, vaikka saattoihan siihen osaltansa vaikuttaa viimeöisistä juomingeista johtuva kohmelokin.

Mutta siitä huolimatta hän oli sittenkin tyytyväinen. Hän oli aina pitänyt ihanteenaan omistaa rakastajattaren, jota kehtaisi näyttää ja joka olisi hiukan siihen tyyliin kuin hän oli kuvitellut niiden olevan suuressa maailmassa. Tosin Martta Hagen oli hiukan liiaksi oikuttelevainen, mutta hänhän oli taiteilija ja sitäpaitsi tuollaiset oikut ne vain virkistivät ja tekivät rakkauden joka kerta uudeksi ja intresantiksi…

Eikä ollut suinkaan mikään skandaali esiintyä taiteilijatar Martta Hagenin seurassa. Ensinnäkin hän oli oikeastaan perhetyttö ja toiseksi hän oli tunnettu tanssijatar ja soma, joskaan ei erityisen kaunis, operettidiiva, jonka koko kaupunki tunsi.

Hänellä oli todella täysi syy olla tyytyväinen rakkautensa esineeseen, sillä moni häntä paljoa paremmassa asemassa oleva nuori herra näkyi kadehtivan hänen menestystänsä naismaailmassa. Olihan Martta Hagenilla tosin hiukan muutakin mainetta kuin vain taiteilijatarkuuluisuutensa, mutta mitäs siitä, se oli vain toisten taiteilijoiden kateutta ja parjausta…

— Oli miten oli, — ajatteli hän ja pöyhi suurta, mustaa tukkaansa. — Hän on joka tapauksessa rakastunut minuun, ja siinä on minulle kylliksi. Juuri hänen kaltaistaan olen aina uneksinutkin, sillä miksipä ei minulla voisi olla yhtä loisteliasta ystävätärtä kuin monilla muilla, jotka eivät ole yhtään parempia kuin minäkään…

Tuomari Katajisto sytytti pienen, hyvältä tuoksuvan sikarin ja asteli rauhallisesti huoneessaan edestakaisin.

Se se vain on harmillista, että minun pitää olla niin saamarin köyhä — ajatteli hän kulkiessaan. — On se isäukkokin aika otus, istua kököttää siellä maalla kaikkien kohojen ihailtavana ja johtaa niiden typeriä kuntakokouksia. Niin no, eiväthän ne kaikki nyt niin kohojakaan ole, mutta saamarin rahanahneita ne ovat kaikki järjestänsä ja ne ovat huonoa seuraa isäukolle, joka on itse lihaksi tullut kitsaus…

Oli se huono tikki, ettei sen isäukon kanssa voinut sopia. Mitäs siitä, jos vastoin sen tahtoa lähdinkin opinteille, sillä olenhan minä onnistunut ja loistavasti suorittanut tutkintoni. Saisi olla ylpeä pojastaan, joka on tuomari. Mokomatkin periaatteet. »Herrakuume», mitä tyhmyyksiä se on, noita sosialistien keksintöjä? Jos kaikki jäisivät maalle multaa ja lantaa tonkimaan, niin mistä Herran nimessä kansa sitten saisi pappeja ja tuomareita, sillä eiväthän herrain lapset kelpaa kuitenkaan muuhun kuin hyviä palkkoja nostamaan, minkä senkin ne usein tekevät kasööriensa kautta…

Jaa-a, ei se ole hullumpi, täydellinen gentlemanni, johonka hienot naiset ja taiteilijattaretkin rakastuvat. Ei kukaan, ei edes piru helvetistä, voisi arvata, että tämän pojan pappa on turpeenpuskija maalta. Yhtä puuttuu, yhtä puuttuu… sitä saamarin rahaa. Jos rupeaisi tekemään — ajatteli hän leikillä ja pyörähti koroillaan ja jatkoi hymyillen kävelyään.

Suurtalonpoika, mitä tyhmyyksiä se oli? Isäukko on talvi-iltoina tavannut niitä »Setä-Topeliuksen» kirjoja, ainoat kirjat, joita hän, paitsi katkismustaan, on lukenut, ja saanut päähänsä suuruudenhulluuden. Linnaan se tätien ja lastenkamarien runoilija olisi ajoissa pitänyt telkeä, ettei se olisi päässyt turmelemaan Suomen tervettä talonpoikaa. Ukko muka vannoi niinkuin Aaron Perttilä, että hänen lapsestaan ei saa tulla herraa eikä herrojen uuspeiliä. Mutta saamari soikoon, tulipa sittenkin, ja hyvä tulikin. Mutta, jos koettaisi vieläkin kerran sopia, jos se vain antaisi anteeksi se vanha tervaskanto, mutta johan nyt, se on itsepäinen ja tylsäjärkinen kuin härkä.

Äss, rahaa minä tarvitsisin, kun se Marttakin taas pyysi viisisatasen. Ja onhan se vallan luonnollista, täytyyhän hänen saada uudet puvut siihen uuteen loisto-osaansa operetissa. Ja sitten kukkavihko ensi näytökseen ja kukkakori kolmannen näytöksen suuren tanssin jälkeen sekä viisikymmentä markkaa jokaisen lehden arvostelijalle ja… Äkkiä hänen ajatuksensa ikäänkuin pysähtyivät, ja sitten ne taas kiitivät hurjaa vauhtia eteenpäin niinkuin ohjaajaa vailla oleva, vahingossa käyntiin päässyt auto. — Jospa isäukko kuolisi, niin ei olisi rahasta puutetta… Hän viskasi sikarin pois ja heittäytyi istumaan suureen ameriikkalaiseen nojatuoliin sekä upotti lihavat, pulleat sormensa paksuun tukkaansa…

Hän lienee istunut siinä kauan aikaa, kun hän heräsi ajatuksistaan siihen, että avain pistettiin eteisen ameriikkalaiseen lukkoon. Samassa Martta Hagen syöksyi huoneeseen. Hän oli puettu muodikkaaseen, mustaan silkkipukuun, jonka hame oli miltei liian lyhyt, ja musta silkkinen päällysnuttu teki hänet siroksi ja pieneksi. Harteilla oli hänellä hyvin leveä kärpännahkainen puuhka ja kädessä samasta nahasta tehty jättiläismunan muotoinen muhvi.

Huone täyttyi voimakkaalla hajuveden tuoksulla. Tuomari Katajisto hypähti ylös tuolista ja riensi suutelemaan tulokasta.

— Oli ja on, mutta se keskeytyi vähäksi aikaa, — sanoi Martta ja koetti hellästi välttää ystävänsä suudelmaa, joka osui hänen maalattuun, miltei läpinäkymättömän, valkoisen harson peittämään poskeensa.

— No no, Eemeli, koeta nyt hillitä kiihkoasi, etkö sinä näe, että saat tukkani ja hattuni epäkuntoon?

— Oletko sinä juovuksissa? — kysyi Eemeli hämmästyneenä ja päästi otteensa suudeltuaan Marttaa suulle.

— Lalalalaa, oletpa sinä taas mustasukkainen. Minä olen ollut harjoituksessa ja harjoitellut samppanjabalettia ja tietysti täytyy minun juoda harjoituksessa saadakseni stemninkiä, ymmärrätkö sinä? Kuule, Eemeli, kyllä sinun nyt täytyy antaa minulle parisataa, se samppanja on nykyään niin inhoittavan kallista, sota-aika, sota-aika, ja minä en voi harjoitella ilman »hartsausta», eikä ne kyypparit usko minulle velaksi.

— On sinulla. — Martta lähestyi Eemeliä ja suuteli häntä kiihkeästi ja veti hänet sohvaan viereensä istumaan.

— Rakas pojuni, oma kulta pojuni, anna nyt, ethän sinä voi tahtoa, että minä epäonnistuisin kenraaliharjoituksessa. Anna nyt, minulla on kiire, minun on oltava kolmannessa näytöksessä sisällä. Rakas poju, anna nyt, minun menestykseni ja onneni on sinunkin onnesi, niinhän, poju, anna nyt.

Hän suuteli Eemeliä ja upotti pitkät, laihat sormensa, hänen suureen, tummaan tukkaansa.

— Sinulla on, mutta sinä et enää rakasta minua. Sinä tahdot estää minun taiteellista menestystäni. Sinä olet kateellinen ilkiö, oikea hirviö. Ah, teitä juristeja, te ette ymmärrä naista ettekä taidetta. Ainoa mitä te ymmärrätte, on tuomita onnettomia naisia Hämeenlinnaan…

Martta heitti itsensä sohvan selustaa vasten ja itki silkkiseen nenäliinaansa.

Tätä syytöstä ei tuomari Katajisto voinut kestää. Hän sanoi samalla sekä nuhdellen että pyytäen:

— Anna minun olla, — sanoi Martta kyynelensä lomassa, — kaikki te olette samanlaisia, kaikki te sanotte rakastavanne minua, mutta kukaan ei tahdo uhrata minun puolestani edes niin paljoa, että minä saisin leipäni, — hän itki ääneen.

— Mutta saathan sinä toki leipäsi. Mutta sinähän et tyydy siihen, sinähän tahdot samppanjaa, ja se ei enää ole leipää.

— On se, sillä minun taiteeni on minun leipäni, ja minun menestyksen! riippuu samppanjasta, — nyyhkytti Martta.

Eemeli ei viitsinyt enää nähdä Martan itkevän. Hän otti lompakkonsa esille ja kaivoi siellä kaksi sadanmarkan seteliä.

— Kas tässä on sinulle leipään, mutta kyllä sinä olet julma, kun viet minulta viimeiset rahani, ja huomenna lankeaa minulla vekseli, jonka hoitamiseen olin ne varannut.

— Voi kultani, ota nyt, muutenhan sinä itket äänesi käheäksi ja epäonnistut huomenna täydellisesti.

Hän otti oman nenäliinansa ja alkoi pyyhkiä Martan poskia ja silmiä.
Nenäliina muuttui punertavaksi ja silmistä lähti mustaa väriä.

— Enhän minä voi olla julma, niinkuin sinä sanot, — sanoi Martta tylysti.

Martta otti rahat, rutisti ne kokoon ja pisti ne ketjussa riippuvaan suurehkoon hopeaiseen käsilaukkuun, jonka kansi oli täynnä kaikenlaisia kiviä ja mitä erilaisimpia monogrammeja. Sitten hän nousi, järjesti tukkaansa ja hattuansa peilin edessä, veti hiukan puuteria kasvoihinsa ja suuteli niinkuin marttyyri Eemeliä.

— Mutta kuulunhan minä asiaan. Minä tulen, kyllä ne minut päästävät, minä vaikka lahjon vahtimestarit.

— Sinä et tule! Jos yritätkään, niin minä hyppään heti paikalla alas tuosta rappusista, sillä minä olen niin hermostunut, älä kiusaa minua. Minä teen sen, sinä tiedät, että minulla on temperamenttia ja rohkeutta.

— Rauhoitu, rauhoitu Jumalan nimessä. En minä tule. Mutta kuinka kauan sinä viivyt?

— Siksi kunnes samppanjabaletti on lopussa. Hyvästi, kultamuruni. — Hän heitti mennessänsä lentosuukkosen ja juoksi tiehensä.

Puolta tuntia myöhemmin oli tuomari Katajisto operettiteatterilla ja sai kuulla, että siellä ei ollut mitään harjoitusta erään sairastumisen takia. Tuomari Katajisto kirosi ja päätti lähteä osakuntatalolle, jossa hän tiesi tänä iltana olevan paljon juristeja koolla, sillä eräs lakitiedettenkandidaatti oli lehdessä olleen ilmoituksen mukaan lupautunut pitämään esitelmän vekselioikeudesta. Hän lähti osakuntatalolle toivossa saada lainata ne kaksisataa markkaa, jotka Martta häneltä juuri oli siepannut ja joita hän tarvitsi omaan vekseliinsä.

Kun tuomari Katajisto saapui osakuntaan, oli paraillaan väliaika, sillä virallinen kokous oli jo päättynyt. Osakunnan sekakuoro esitti muutamia laulunumerolta, jonka jälkeen istuttiin taas paikoilleen.

Osakuntalaiset istuivat puolikaaressa toinen toisensa taakse asetetuilla tuoleilla ja täyttivät jokaisen paikan, sillä juristi, joka aikoi tänä iltana pitää esitelmän, oli tunnettu hyväksi lakimieheksi ja samalla eteväksi puhujaksi. Inspehtori istui korkeaselustaisessa, tammisessa tuolissa pitkän tammipöydän takana, ja kuraattori, tohtori Hakala, istui pienemmässä nojatuolissa hänen vieressänsä samaisen pöydän takana.

Kuraattori pyysi kohteliaasti esitelmöitsijää astumaan korokkeelle, jolla pöytä ja äskenmainitut tuolit olivat, ja poistui inspehtorin kanssa heille varatuille tuoleille osakuntalaisten eturiviin. Ainoastaan sihteeri, maisteri Vuokatti, joka oli istunut inspehtorin toisella puolella, jäi papereinensa paikoillensa tammipöydän ääreen.

Esitelmä oli laaja ja perinpohjainen, mutta siitä huolimatta kuuntelivat osakuntalaiset esitystä suurella hartaudella ja levollisina. Voimakkaat kättentaputukset esitelmän jälkeen osoittivat selvästi, että osakuntalaiset olivat mieltyneet esitykseen. Inspehtori ja kuraattori asettuivat takaisin paikoillensa, ja kuraattori kiitettyään esitelmänpitäjää kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa edellisen johdosta. Syntyi vilkas keskustelu. Varsinkin juristit käyttivät ahkerasti puheenvuoroja, mutta uskalsivatpa muutkin puhua asian periaatteellisesta puolesta.

Tuomari Katajisto oli vaiennut kaiken aikaa ja hieronut hermostuneesti lihavia, punertavia käsiään. Hän oli huonolla tuulella, sillä hänen ajatuksensa askartelivat vain siinä kysymyksessä, keneltä hän mahdollisesti voisi saada lainaksi tarvitsemansa kaksisataa markkaa. Mutta kun kuraattori Hakala puhui myöskin vekselien tavallaan epämoraalisesta luonteesta, eli oikeammin siitä, kuinka vekselit nuorisolle alituisine mielenliikutuksineen, jotka aiheutuivat vekselien luonteesta, olivat epäterveellisiä mitä heidän moraaliinsa tulee, pyysi tuomari Katajisto puheenvuoroa kiivaalla, miltei uhkaavalla äänellä. Hän vastusti tohtori Hakalan mielipidettä ja koetti todistaa sen vääräksi. Hän ei valinnut sanojaan ja puhui kiihkolla ja heitti häikäilemättä aina silloin tällöin väliin pieniä hävyttömyyksiä ja kaikenlaisia ilkeitä persoonallisia viittauksia.

Hänen mielestään vekselit suorastaan kasvattivat ihmisen luonnetta ja moraalia, sillä juuri niiden kriitillisten ja vaarallisten ominaisuuksien takia ihmisen tarmo ja huolellisuus kehittyivät sekä varmistuivat huomattavasti. Kylmäverisyys ja mielenmaltti ainaisen vaaran uhatessa oli hänen mielestään paljoa arvokkaampi kuin rikkaan ihmisen ainainen tylsä rauha…

Hän puhui niinkuin olisi kokonaan unhottanut kaikki ne monet epämiellyttävät mielenliikutukset, jotka olivat hänelle itselleen aiheutuneet lukemattomista vekseleistä ja joiden tähden hän nytkin oli niin hermostunut ja huonolla tuulella.

Vanhemmat osakuntalaiset, jotka tunsivat tuomari Katajiston rahahuolet ja asioidenhoidon, mikä pääasiassa nojautui vekselisysteemiin, eivät voineet pidättyä aina silloin tällöin äänekkäästi hymähtämästä. Mutta tämä vain kiihoitti tuomari Katajistoa uusiin, yhä ankarampiin hyökkäyksiin…

Seurasi sitten pieni väliaika, jolloin juotiin teetä. Pieni osakuntalaisista muodostettu jousiorkesteri soitti muutamia kappaleita, ja osakunnan paras lausuja, neiti Lahja Kaario, esitti voimakkaan runon »Aetas aurea», jonka eräs nimeänsä mainitsematon osakunnan runoilija oli kirjoittanut. Runo oli sisällykseltään kaunis ja täynnä ajatuksia.

Tohtori Hakala kuunteli mielenkiinnolla ja miltei henkeänsä pidättäen tätä uutta runoa, sillä siinä oli paljon samoja ajatuksia, joita hän oli aikonut esittää osakuntalaisille tänä iltana.

Runossa sanottiin, että tarun mukaan oli kerran kultainen aika, jolloin luonto, eläimet ja ihmiset olivat kaikki hyviä ja rakastivat toisiansa. Ei mitään vihaa, kateutta eikä pahuutta ollut siihen aikaan, ja kaikki kodit olivat avoinna jokaiselle kulkijalle, eikä ovissa ollut salpoja tai lukkoja…

Jokaisessa ihmisessä on yhä kaipaus parempaan, tuohon tarun kertomaan aikaan. Tahallansa eivät ihmiset ole voineet luopua tuosta ajasta ja pilata sitä niin rumaksi ja ilkeäksi kuin mitä se nyt on…

Runoon liittyi tarina tautilippaasta eli kertomus siitä, kuinka kaikki taudit olivat suljetut erääseen lippaaseen, joka oli kauniin jumalattaren vartioitavana, mutta kuinka tämä naisellisessa uteliaisuudessaan ei voinutkaan olla katsomatta siihen, vaan raotti kantta, jolloin taudit lähtivät lentämään tuulien lailla tästä lippaasta yli koko maanpiirin, mutta jumalatar toinnuttuaan kauhistuksestaan viime tingassa sulki lippaan, ja jäljelle jäi elämän onnen kultainen toivo…

Tulevaisuus siis oli oleva ihmisten, koska heille oli jäänyt jäljelle toivo omassa itsessänsä, aivan samoin kuin kuolemattomuuden iäinen kaipuu.

Ihmisten tulee tehdä paljon työtä, omaa työtä, vapaata, epäitsekästä työtä yhteisen ihanteen hyväksi, toistensa eduksi. Ihmisten tulee kilpaa täyttää rakkauden käskyä ja vanhojen ihanteiden vararikosta pelastaa rakkauden työt…

Silloin on elämä toimintaa, ja vain väsyneet katsovat menneisyyteen, mutta nuorten ja tarmokkaitten on maa. Ja Eeden, jonka yllä ei välky miekka, vaan työhön joka aamu herättävä aurinko, on koko maa, ja silloin on kultainen aika…

Tohtori Hakala oli unohtunut kuuntelemaan ja seuraamaan neiti Kaarion elävää ja voimakasta lausumista niin, että hän vallan säpsähti, kun kättentaputukset herättivät hänet ajatuksistaan. Ja kun hän silmäili ympärillensä, huomasi hän, että monet katselivat häntä uteliaasti. Hän nolostui hiukan ja tuli hajamieliseksi..

Tohtori Hakala nousi puhumaan ja puhui niitä ajatuksia, joita hän matkalla oli pohtinut ja ajatellut. Häneen oli tarttunut jonkinlainen runollinen lento. Hän puhui lämmöllä ja innostuksella, ja ellei hänen puheessaan olisi ollut reaaliseen todellisuuteen perustuvia ajatuksia, olisi se varmasti vaikuttanut intomieliseltä, sisällyksettömältä juhlapuheelta, sillä niin runollisesti ja sujuvasti hän esitti sanottavansa.

Suurin osa osakuntalaisia kuunteli hiljaa ja vaieten, vaikka monen kasvoilla kuvastinkin hämmästys ja harmi, mutta eräästä nurkkauksesta kuului äänekästä murinaa. Mitä pitemmälle kuraattori tuli puheessaan, sitä äänekkäämmäksi kävi tyytymättömyys, ja tyytymättömien johtajana näkyi olevan tuomari Katajisto. Mutta kuraattori puhui rauhallisesti loppuun asti, sillä hän katsoi sen oikeudekseen ja velvollisuudekseenkin. Hän rakasti tuota edessänsä olevaa nuorta, voimakasta joukkoa, joka kätki itseensä niin paljon kauniita toiveita ja lupauksia.

Puheen loputtua olivat kättentaputukset verrattain kylmiä ja virallisia. Inspehtori kiitti osakunnan puolesta kuraattoria puheesta ja kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa sen johdosta. Syntyi hiljaisuus, kaikki katselivat tuomari Katajistoon. Hän pyysi puheenvuoroa.

Tuomari Katajisto puhui tapansa mukaan kiihkeästi ja moitti kuraattoria siitä, että hän tahallansa näki nuorison elämän niin yksipuolisen mustana. Mutta kun hän oli lopettanut mielestänsä terävän puheensa, nauroivat kaikki paitsi hän. Kuraattori oli sittenkin voittanut, vaikka kyllä hän ajatteli itseksensä Pyrrhoksen tavoin, että vielä yksi tällainen voitto, niin hän oli hukassa…

Kokous lopetettiin. Kuraattori lähti kokouksesta tyytyväisenä siitä, että oli saanut sanotuksi nuorisolle sen, mitä hänellä tällä kertaa oli ollut sydämellään. Mutta nuoriso aloitti iloisen karkelon, joka kesti kello kolmeen aamulla.

Albert Hakala oli ulos tultuaan vielä sellaisessa mielenkuohussa ja lainehtimistilassa, että hänen ei tehnyt mielensä lähteä kotia päin, vaan hän päätti kävellä hiukan ulkosalla rauhoittuakseen ja ajatellakseen mikä mahtoi olla syynä tuomari Katajiston kiihkoon häntä kohtaan. Hän näet ei tiennyt mitään Martta Hagenin ja Katajiston suhteesta, sillä Martta ja hän, niin serkuksia kuin olivatkin, eivät seurustelleet toistensa kanssa.

Suuri ihmisvirta veti häntä pitkin Aleksanterinkatua Pohjoissatamaan, jonne oli kokoontunut suuri joukko joutilasta väkeä. Kadut olivat miltei pimeät, sillä lokakuun taivas oli pilvessä ja katulamput olivat edelleenkin tummia ja niukkavaloisia.

Muutamista lampuista olivat syyssateet huuhtoneet osan sinimaalia pois, niin että pitkin näiden suurten sinisten kupujen kupeita näkyi kirkkaita, värittömiä viiruja, joista valo tunkeutui esteettömästi ja häikäisevänä. Likaisille kaduille syntyi lamppujen alle hehkuvia, säteileviä tähtiä, samanlaisina kuin Pyhää henkeä taikka kaikkinäkevää Jumalansilmää esitetään kirkoissa kullatusta kipsistä tehtyinä. Elettiin yhä alakuloisessa, pimeässä kaupungissa, ja vain nämä tähdet valvoivat kaupungin kaduilla, sillä paksut pilvet peittivät taivaan…

Tänään oli jokin keisarillinen juhlapäivä, ja kaikki Pohjoissatamassa olevat laivat, joita ei yleensä pimeyden takia iltaisin huomannut, olivat nyt tuhansin valoin valaistut. Lukemattomien lyhtyjen rivit kulkivat pitkin laivojen runkoja, mastoja ja kajuuttoja loihtien esille pimeästä alusten mahtavat, tulena palavat ääriviivat. Meri aaltoili verkalleen suurin, tasaisin liikkein, ja nuo tummaa taustaa vasten loistavat suuret alukset nousivat ja laskivat juhlallisesti niinkuin Belsazarin pitojen käden piirtämät jättiläistulikirjaimet. Näky oli hurmaava ja silmiä hivelevä, eikä Albert voinut olla itseksensä ylistämättä tulen aina tunnustettavaa jumaluutta…

Mieli kauniin näyn tenhossa palasi hän rauhoittuneena kotiinsa Kaivopuistoon, missä heidän oma kaksikerroksinen talonsa tuijotti merelle, jonka tummalla pinnalla ei loistanut ainoankaan aluksen yksinäinen, kiikkuva tulikukka. Gråharan uskollinen, ystävällisesti tuikkiva silmä oli ummessa, niinkuin nukkuneen peikon silmä…

Mutta tuomari Katajisto kulki samoihin aikoihin osakunnassa ympäri niinkuin varas markkinoilla onnistumatta saamaan haluamaansa rahasummaa…

Eräänä tuulisena marraskuun yönä seisoo Janne Pöyhtäri vahdissa Korkeavuorenkadun palotornin portilla. Tuuli ulvoo ympärillä olevien korkeitten kivimuurien savupiipuissa ja korkean palotornin rautaisissa kaiteissa.

Vihaisesti tupruttaa se Jannen silmille kuivaa lunta. Hän nostaa harmaan vahtiturkin ketunnahkakauluksen, kääntyy selin tuuleen ja nojaa portin matalaan graniittiseen pylvääseen. Näin on niin hyvä olla. Mieleen muistuu viime toukokuun ensimäinen päivä, Vapunpäivä, jolloin hän astui virkaansa vakinaisen palokunnan palvelukseen.

Se oli kirkas, aurinkoinen kevätpäivä, ja hänen mielensä oli iloinen ja kevyt. Ensinnä näytettiin hänelle talli kutakin hevosta varten, eli nuo eristetyt pilttuut, joissa hevoset seisoivat vapaina, pää käännettynä kahta, helposti avautuvaa lasiovea päin. Nämä ovet johtivat suureen saliin, jossa kaikki sammutusvehkeet olivat. Siinä seisoi rivissä isoja vaunuja tulenpunaisine pyörineen, autoja, höyryruiskuja, letkukärryjä, suuret, kahdeksantoistametrin pituisiksi venyvät mekaaniset tikapuut y.m. liikkuvat esineet. Seinillä oli hakatikapuita ja monenlaisia jatko-tikkaita, soihtuja, lyhtyjä. Miesten nahkaiset kypärit ja leveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, olivat kaikki asetetut nauloihin yhteen riviin, josta ne oli helppo tarvittaissa ottaa. Kaikki oli ollut hänelle niin uutta, hauskaa ja miellyttävää. Mutta sanoin kuvaamaton oli hänen riemunsa, kun hän erään toverinsa kanssa, joka hänelle tämän palosotilaan paikankin oli hommannut, nousi korkeaan palotorniin.

Hän oli jokseenkin hengästynyt noustuaan oudokseltaan rivakasti tornin jyrkkiä kiviportaita. Olipa se torni koko joukon korkeampi kuin kotipitäjän kirkon kellotapuli, ajatteli hän kiivetessään.

Voimakas, kylmä tuulenhenki löi häntä vastaan, niin että lakki oli päästä pudota, kun hän tuli tornin tasaiselle katolle, jota korkea, tiilipylväinen rauta-aita reunusti. Tuuli niin, että korvissa humisi ja päätä huimasi. Täytyi pitää kiinni kaiteesta.

Oli iltapäivä, ja aurinko teki laskuaan. Hän hengitti syvään ja katseli etelään, merelle päin, joka kimmelsi laskevan kevätauringon valossa rannattomana kultamerenä. Hänen täytyi kaihtia silmiään, sillä niin tämä punertava kirkkaus häikäisi häntä. Hän käänsi katseensa pohjoista kohti, ja hänen silmiensä eteen avautui hurmaava näky. Aurinko loisti punaisena pallona luoteisella taivaalla, ja alhaalla hänen jalkojensa alla lepäsi kaupunki niinkuin hirvittävän suuri vaahteranlehti. Joka puolelta ympäröi tätä laajaa saarentoa meri, joka oli ikäänkuin uurtanut sen rannat niin, että koko alue monine niemekkeineen ja lahtineen todella muistutti suurta syvähaikoista vaahteranlehteä. Ja kun hän katseli etäämmälle, näki hän, että tämän jättiläislehden ruotina oli Töölönlahden, Humallahden ja Taivallahden välinen kannas. Ja antaessaan katseensa loitota yhä etäämmälle hän näki, että rakennuksien tuhantisista ryhmistä ei tullut loppua, vaan ne sulivat kaukana näköpiirin himmeään vihreyteen. Tuntui aivan kuin siellä etäällä olisi voinut olla lukemattomia samanlaisia, juhlallisia lehtimuodostuksia ja vihdoin itse ääretön jättiläispuu…

Näky oli valtava. Täältä korkealta arkielämän yläpuolelta katsottuna näytti tuo kaupunki, jonka suorat kadut ja kauniit puistot, korkeat kivimuurit ja esikaupunkien epäsäännöllisesti kiemurtelevat kujat hän ajurina niin hyvin tunsi, kaikesta ylimalkaisuudestaan huolimatta suurenmoiselta ja suorastaan kutsuvalta. Tuo sama kaupunki, josta hän niin usein oli ikävöinyt maalle, tutuille kotivainioille ja metsiin…

Äkkiä hän muisti, että jonkun kilometrin matkan päässä heidän kotitalostaan oli hiekkaharju, jonka korkeimpaan paikkaan venäläiset topografit olivat aikoinaan rakentaneet solakoista petäjistä hataran ja huojuvan näkötornin. Siitä näkötornista oli laajin näköala yli koko tienoon. Sieltä hän oli saattanut nähdä miltei koko heidän maatilansa pellot, niityt, metsät, suuren järven ja joen, joka kiemurteli kuin hopeanauha tumman alttariliinan reunassa, ja sieltä saattoi laskea seitsemän pitäjän kirkot.

Hän unohti hetkeksi missä oli. Hän alkoi laskea kirkontorneja. Nikolainkirkko yksi, tuossa edessä ja miltei sen kupeella vanha venäläinen kirkko ja korkea kultasipulinen Uspenskin katedraali tuossa oikealla, kolme. Kallion uusi, jykevä graniittikirkko tuolla etäämmällä neljä… Hän kääntyi vasempaan, pieni puinen vanha kirkko viisi, Johanneksenkirkon »naskalinpäät» kuusi, Katolinen kirkko ja pieni Saksalainen kirkko, seitsemän, kahdeksan, sekä etäämmällä Viaporin saaressa vihreäsipulinen venäläinen kirkko yhdeksän ja lopuksi lukematon määrä korkeita, erilaisia torneja ikäänkuin suuressa metsässä erikorkuisia puita. — Yhdeksän kirkkoa, sanoi hän puoliääneen, — yhdeksän…

— Eihän kuin seitsemän — muisteli hän ihmetellen mielessään, ja samassa hän havahtui ja muisti missä seisoi. Kaukana tuolla näkörannan takana olivat ne kirkot, joita hän kaipasi, ja hänen kaihoisat ajatuksensa kiipesivät punertavia pilviportaita kauas metsänrannan taakse…

Laskeva aurinko kimalteli kirkkojen kullatuissa palloissa ja kultasipuleissa. — Ehkä sama aurinko kultasi nyt kotipitäjän kirkontornin vanhoja yläruutuja. — Hänen mielensä täytti vihlova koti-ikävä, ja kurkkuun tuli jotain, joka tuntui olevan hyvin vaikeata niellä…

Hänen toverinsa puhui koko ajan ja esitteli eri rakennuksia mainiten niitä nimiltään, mutta hän ei kuullut mitään, hänen ajatuksensa olivat liitäneet lintujen teitä kauaksi kotiseudulle…

Kun hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, löi toveri häntä olkapäähän ja kysyi:

— Johan nyt, — vastasi hän säpsähtäen niin, että polvet notkahtivat, ja alkoi lähemmin tarkastella allansa lepäävää kaupunkia. Kaikki sen suorat kadut näyttivät niin mitättömän kapeilta, ikäänkuin mustalle kivitaululle viivaimella vedetyiltä viivoilta. Puistot lehdettömine, hiukan vihertävine puineen näyttivät mustilta kuin kulon polttama nummi. Tuhannet peltikatot, vaaleammat ja tummemmat, paistoivat erivärisinä läikköinä auringon hohteessa, ja punaiset tiilikatot hehkuivat kuin sula kirjelakka. Kun katseli kauemmin, oppi silmä huomaamaan, että talojen monet, pienet tornit muistuttivat täältä ylhäältä katsottuina pestyjä ruoka-astioita, jotka on pantu jättiläistarjottimelle kumollensa valumaan.

Aurinko oli jo vähitellen miltei kokonaan painunut metsänrannan taakse ja valaisi vain korkeimpia torneja. Hänkin täällä palotornissa oli vielä valossa, mutta alla olevan kaupungin suorat kadut näyttivät mustilta ja tyhjiltä kuin iankaikkisuuden ammottavat kuilut. Häntä puistatti. Kattojen päällä olevat sadat metalliset savutorvet, joiden liikkuvia, siivekkäitä päitä kevättuuli heilutteli edestakaisin, tuntuivat itse pahan mustilta enkeleiltä. Ja etäämmällä korkeista tehtaitten piipuista nouseva musta savu liehui kuin hirvittävän suuret suruharsosta tehdyt liput…

Hän tunsi jonkinlaista katkeruutta rinnassaan. Hän ei voinutkaan sulautua tähän tummankirjavaan kiviröykkiöön, jossa hän oli valvonut niin monta väsyttävää yötä. Kaikki sen ihmiset tuntuivat hänestä pahoilta ja turmeltuneilta, sillä vain sellaisina hän oli oppinut heitä tuntemaan. Reipas, yllättävä tunne, joka hänellä oli ollut noustessaan tähän korkeaan torniin, oli hävinnyt. Kotiseudun huojuvan tornin loihtimat kuvat olivat surmanneet tämän alussa niin viekoittelevan näyn, ja ikäänkuin häpeissään hän oli laskeutunut alas kolisevia kiviportaita…

Raju tuulenpuuska nosti maasta hänen jalkojensa edestä valkoisen lumihaukan, joka lensi pahasti ulvoen kohti korkeutta ja hipaisi mennessään kylmällä pyrstöllään hänen kasvojansa. Janne heräsi ajatuksistaan. Tuuli ulvoi ja melusi kaikissa savutorvissa, ja eräs kaatunut metallitorvi jollain läheisellä katolla piti kovaa räminää ja kolkutteli kaameasti kuin kuoleman nyrkki nukkuvan ovea. Jannen oli vilu. Toisinaan, kun tuuli hiukan hiljeni, kuului selvästi, kuinka tornissa olevat monet metalliset köydet, joihin tulipalomerkit ripustettiin, vinkuivat niinkuin touvit laivan mastoissa.

Tänä vuonna oli talvi tullut tavallista aikaisemmin ja lunta oli myöskin harvinaisen paljon. Janne katseli pyryn läpi alas kaupunkiin pitkin tyhjää Korkeavuorenkatua. Kaupunki oli miltei pimeä, siellä täällä palaa kituutti sininen sähkölamppu levittäen niukasti aavemaista valoaan. Janne terästi näköään ja huomasi, että ajuriasema molempien Esplanaadien välisessä Mikonkadun osassa oli tyhjä. Siinä ei torkkunut ainoakaan ajuri.

— Olisipa nyt hyvä tuuri, — ajatteli hän, — jos tänä yönä pitäisi olla ajossa. Tuostahan sitä aina kalastettiin ne viimeiset eksyneet, ja nyt ei siinä näy olevan ketään odottavaa. Siitä saisi nyt helpolla…

Pitkin katua tulla hoiperteli hyvinpuettu herrasmies. Tultuaan paloaseman portille pysähtyi hän sen edessä palavan niukkavaloisen sinisen katulyhdyn alle. Hänen kasvonsa olivat tässä inhoittavassa valossa kuolonkalpeat. Hän lähestyi Jannea ja pyysi tulta sikariinsa, mutta koska ei ollut sallittua tupakoida vahdissa seistessä, ei hän viitsinyt tällaisessa tuulessa ruveta kaivamaan esille tulitikkuja. Päihtynyt herra oli tyytymätön, änkytti siteen kaikenlaisia sopimattomuuksia ja lähti vihdoin, kun Janne ei viitsinyt vastata hänen kysymyksiinsä, hoipertelemaan alas katuviertä Johanneksenkirkolle päin.

Janne oli niin tottunut moisiin yöllisiin kulkijoihin. Niitä oli monenlaisia ja monentapaisia. Tältäkin korkealta paikalta saattoi toisinaan niin hyvin katsella yöllisillä retkeilyillä kulkevia erilaisia ihmisiä. Hänen käsityksensä sivistyneistä ihmisistä ei ollut parantunut, jos ei huonontunutkaan. Ei hän heitä enää kadehtinut; useita heistä hän joko sääli tai inhosi…

Hän oli tyytyväinen ammattiinsa, sillä tämä oli reipasta elämää, vaikka toisinaan kyllä hiukan liian orjallista, sillä yövuoroja oli usein ja lomaa vain joka neljäs päivä. Hän oli palvellut jo useilla paloasemilla, niinkuin ensi vuotena oli tavallista. Kaikkein ikävin aika oli hänestä ollut palvelusaika Kruununhaassa, jossa säilytettiin »kunnan» sairasvaunuja. Aina kun vain soitettiin, täytyi lähteä sairaita kuljettamaan. Mielellänsähän sitä olisi kuljettanut nuoria ihmisiä, vaikkapa kuinkakin loukkaantuneita, mutta kun piti nostella kuolevia, vuosikausia vuoteessa maanneita vanhuksia, jotka koko ajan valittivat ja saattoivat millä hetkellä hyvänsä kuolla kantajien käsiin, pani luonto väkisinkin vastaan. Mutta kaikissahan toimissa oli omat vastuksensa, ja sen tietäen hän oli tyytyväinen ja onnellinen tästä paikastaan.

Hänen mielensä sykähti ilosta, kun hän ensi kerran sai päällensä tuon kauniin, mustan puvun, joka kullanvärisine messinkinappeineen teki niin komean vaikutuksen. Mutta nahkainen kypäri, jossa oli kiiltävä messinkinuppi, vaikutti hänestä niin sotaiselta. Erityisesti ihaili hän tuota punaraitaista, mustaa kangasvyötä, joka kiersi hänen solakoita uumiaan niinkuin kaksi hehkuvaa tulirengasta. Tämä puku oli yksinkertaisuudessaan toki paljoa kauniimpi kuin rumamallinen ajurinpuku, joka ei koskaan tahtonut pysyä puhtaana.

Janne ihaili sankarillisuutta. Hän oli erityisesti ihastunut ruumiinharjoituksiin. Voimisteluharjoitukset olivatkin hänestä hauskimpia hetkiä koko toimessa, lukuunottamatta itse palosammutustyötä. Hän oli edelleenkin harjoittanut uimista kaupungin uudella uimalaitoksella milloin vain sai siihen tilaisuutta. Myöskin oli hän hyvä painija, eikä kukaan koko »kunnassa» saanut hänen hartioitaan mattoon. Mutta juoksu oli sittenkin hänen erikoisalansa; sitä urheilulajia hän ihaili yli kaiken.

Jo ajurina ollessaan hän oli käynyt ahkerasti työväen iltakursseilla, joilla hän oli tutustunut siellä luennoivaan tohtori Hakalaan. Mutta nytkin hän saman tohtorin kehoituksesta oli käynyt niillä kursseilla milloin vain pääsi. Häneen olivat erikoisesti vaikuttaneet tohtorin elävät kuvaukset historiasta. Varsinkin vanhan ajan historiassa oli kohtia, jotka erityisesti kiinnittivät hänen mieltänsä. Kuvaukset Maratonjuoksusta tai roomalaisista kilpa-ajoista sirkuksessa olivat vaikuttaneet häneen innostuttavasti.

Kun sattui tulipalo ja hän sai olla ohjaksissa ja ajaa huimaavaa vauhtia noita nelipyöräisiä, suuria vaunuja, jotka raskaina kuin tykit jyristen vierivät hirvittävällä vauhdilla alas jyrkkää Korkeavuorenkatua, niin että hevosten kengät ja rautaiset pyörät iskivät tulikipunoita kadun lujasta kivityksestä, silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi ohjannut vauhkoja hevosia roomalaisella tai olympialaisella kilparadalla. Hän kiihoitti hevosia ohjillaan ja kehotuksillaan, ja mitä korkeammalla niiden harjat hulmusivat ja mitä rajummin niiden kaviot iskivät maahan, sitä suurempi oli hänen sielunsa lento ja innostus.

Varsinkin tulisoihtujen levottomassa valossa piti hän tätä hurjaa, aavemaista menoa hiiden hevosten karkelona, jota kumeat, kiihoittavat torventörähdykset säestivät. Jos hän joskus joutui ajamaan jäljempänä tulevia letkukärryjä, oli hänellä vastustamaton halu nuolena kiitää kaikkien muiden ohi, sillä hän olisi tahtonut tarjota katuvierillä mustana ja ihailevana joukkona seisoville ihmisille ihanan näytelmän… roomalaiset kilpa-ajot…

Ajattelustaan herätti hänet toveri, joka kello kolmen aikana tuli päästämään hänet vahtivuorostaan. Tyytyväisenä lähti hän nukkumaan, sillä yöllistä vahtivuoroa seurasi aina vapaapäivä…

Toinen toisensa kaltaisina kuluivat päivät tohtori Hakalan kodissa. Albertin äiti oli huomattavasti vanhentunut. Hän eli pääasiallisesti omissa muistoissaan ja puhui usein miesvainajastaan. Vaikka Albertin ja äidin välit olivat palautuneet entiselleen eikä enää koskaan kajottu asioihin, joista he periaatteessa olivat eri mieltä, niin oli heidän suhteeseensa sittenkin tullut jotain vierasta. Kärsikö siitä äiti, sitä ei Albert tiennyt, mutta hän ainakin kärsi siitä suuresti…

Myöskin äidin ainainen huolenpito toisinaan vaivasi Albertia. Hän oli jo muutamia vuosia elänyt vaimonsa kanssa omassa vapaudessaan, ja nyt, kun hän oli palannut lapsuutensa kotiin, ei vanha äiti tahtonut koskaan muistaa, että hänen poikansa oli jo täysi-ikäinen. Mutta sehän oli yleistä kaikille vanhemmille; he eivät huomaa sitä, että lapsetkin jo ovat täysin varttuneita ja ovat itse edesvastuussa itsestään…

Ebballe ei anopin läsnäolo ollut mitenkään kiusallinen, sillä hän oli tullut yhä kivulloisemmaksi ja jätti mielellänsä kaikki taloushuolet tädillensä. Hän pysytteli lyhyet talvipäivät huoneessansa, milloin loikoillen työttömänä leposohvallaan, milloin istuen palavan, iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä lueskellen jotain kaunokirjallista teosta tai leikkien kissan kanssa. Miuru oli suuri, tuuheakarvainen, valkoinen angorakissa, joka — oli erinomaisen viisas ja kiltti eläin. Sen tavallinen, määrätty paikka oli oikeastaan Albertin työpöydällä oikeassa kulmassa olevalla vihreällä silkkityynyllä, jolla se aina nukkui, kun Albert teki työtä. Mutta Albertin poissa ollessa istui se Ebban leposohvan jalkopäässä.

Ebban tauti oli yleistä heikkoutta, ja hänen hermostonsa oli täydellisesti epäkunnossa. Hän ei milloinkaan ollut erityisen ärtyisä taikka oikullinen, mutta sitä useammin alakuloinen ja itseensä sulkeutunut. Hänen taudillensa oli erityisesti oleellista haluttomuus sen hoitamiseen ja yleinen passiivisuus kaikkeen nähden. Jos Albert tai täti puhui siitä, että hänen pitäisi lähteä jonnekin itseänsä hoitamaan, vastasi hän aina kieltävästi ja sanoi alistuvaisesti tahtovansa kuolla…

Mieliala kotona oli useimmiten alakuloinen ja hiljainen. Perheen jäsenet oppivat vähitellen puhumaankin matalalla äänellä, ikäänkuin olisi ollut rikos puhua ääneen. Pikku Annikki oli ainoa, joka huusi, leikki ja telmi, ollen ainoa todellinen ilonlähde tässä muuten niin alakuloisessa kodissa.

Albert ei ollut onneton avioliitossaan, mutta hän oli kuitenkin tullut huomaamaan, että avioliitto vaikutti sokeaan rakkauteen samoin kuin silmälääkäri vaikuttaa sairaisiin silmiin. Hän oli ruvennut näkemään monia seikkoja, jotka puuttuivat hänen onnestaan…

Albert istui usein isävainajansa kirjoituspöytätuolissa ja korjasi oppilaittensa vihkoja, ja Miuru nukkui silkkityynyllään pöydän kulmalla. Niitä oli niin monenlaisia oppilaita. Hänen luennoillaan kävi paljon kuulijoita, mutta erikoisesti yksi kiinnitti hänen huomiotaan, Lahja Kaario. Ei hän itse asiassa ollut toisia etevämpi, mutta hänen olemuksessaan oli jotain erikoista, joka viehätti Albertia.

Kuinka hän oli monessa suhteessa toisenlainen kuin Ebba! Usein sattui, kun Albert astui luentosaliin vähäistä ennen akateemisen neljänneksen loppua, että Lahja Kaario melusi äänekkäästi puhuen ja huitoen käsillään. Mutta huomatessaan tohtori Hakalan hän vaikeni heti ja punastui korvalehtiä myöten. Albertista hän oli aina punastuessaan niin avuttoman ja hurmaavan näköinen. Koko hänen nuori olemuksensa huokui verevää, tervettä voimaa, elämäniloa ja elämänrakkautta. Hänen kauneutensa erosi suuresti Ebban kauneudesta, joka oli tosin hienompaa ja ylhäisempää, mutta verettömyydessään paljoa vähemmän kiehtovaa kuin Lahjan verevä kauneus. Lahjan koko naisellinen olemus kutsui ja viekoitteli raikkaassa tuoreudessaan kuin meri kuumana kesäpäivänä…

Eräänä lokakuun aamuna kello kymmenen aikaan, jolloin Albertilla oli oppilaittensa vastaanottoaika, oli Lahja Kaariokin tullut neuvottelemaan opettajansa kanssa siitä, mistä aineesta hän mahdollisesti saisi kirjoittaa laudaatturikirjoituksensa, tai oikeammin hän tahtoi kysyä neuvoja tohtori Hakalalta, jotta sitten paremmin ja varmemmin saattaisi tehdä ehdotuksensa itse professorille, joka tenttasi tässä aineessa. Sitäpaitsi hän tahtoi kysellä mitä harjoitusaineita hänen tulisi edelleenkin kirjoittaa seminaaria varten.

Kun Lahja Kaario astui huoneeseen, jota valaisi punertavalla kaihtimella verhottu lamppu, tuntui Albertista, niinkuin itse Tizianon »La FIora» suurine hiuksineen olisi astunut hänen huoneeseensa. Hänestä tuntui, kuin seinät olisivat heilahdelleet ja huone olisi avartunut. Ikäänkuin unessa oli hän puhellut kuumeisesti ja kysellyt kaikenlaista joutavaa. Muun muassa hän oli kysynyt, oliko siellä odotushuoneessa muita odottajia, ja kun neiti Kaario hiukan hämmästyneenä oli sanonut, että ei ollut, oli hän suurella innolla alkanut etsiä mitä erilaisimpia kirjoja ja teoksia ehdotellen niitä käytettäväksi. Kaiken tämän hän oli tehnyt vain pidättääkseen neiti Kaariota pitemmän aikaa luonansa. Kun he vihdoin olivat sopineet harjoitusaineesta, oli hän ehdottanut, että he joskus menisivät yhdessä vaikka juomaan kahvia, jotta voisivat oikein perinpohjaisesti pohtia sitä laudaatturikirjoituksen aihetta, sillä olihan se tärkeä ja ratkaiseva asia…

Kun neiti Kaario oli poistunut, tuntui Albertista, kuin lamppu hänen pöydällänsä olisi valaissut heikommin. Hän ei tahtonut aluksi käsittää tätä uutta, valtavaa tunnetta, hän tuskin uskalsi myöntää itsellensä, että se oli rakkautta. Nyt vasta hän hämärästi aavisti sen suuren ja oikean rakkauden tulevan, sen rakkauden, jota ihminen aina toivoo, mutta joka niin harvoin, tuskinpa milloinkaan tulee oikeaan aikaan. Jokaista ihmistä rakastetaan, toisia paljonkin, ja jokainen ihminen itse rakastaa, mutta ne rakkaudet syvästi ottaen sattuvat aniharvoin täydellisesti samaan aikaan. Tuskin kukaan saa osaksensa juuri sellaista ja sitä rakkautta, jota hän sisimmässään kaipaa. Olihan Albert rakastanut Ebbaa koko nuoruutensa hehkulla, olihan hän paljon kärsinyt rakkautensa takia, ollessaan tietämätön Ebban vastarakkaudesta, mutta silloin onnettomuudessaankin hän oli ollut passiivinen ja avuton, jotavastoin hän nyt tunsi itsessään niin sanomatonta toimintahalua, ‒ ‒ ‒ ja olihan hän vihdoin saavuttanut onnensa. Mutta oliko se ollut onni?

Ainakin oli se onni ollut hyvin lyhyt ja epämääräinen. Ja nytkö teki tuloansa se suuri, kauan odotettu ja kaivattu oikea rakkaus, kypsyneen miehen kaikki murtava rakkaus? Mutta kuka takasi, että se nyt oli se oikea…?

Hän jaksoi tuskin enää ajatella selvästi, sillä hukuttavana ja voimakkaana läikkyi tämä uusi tunne hänessä. Mutta sitten hän ikäänkuin säpsähti, kauhistui ja peitti käsillään kasvonsa…

Täällä Ebban ja hänen kodissaan oli käynyt hän! Eikö se ollut rikos ja pyhyyden häväistys? Täällä, heidän kodissaan! Mutta Lahjahan oli kulkenut asioissaan, viattomana ja tietämättä mitä hiillosta hänen opettajansa kantoi povessaan ja mikä vaara häntä täällä uhkasi…

Mutta olivathan rakkauden lait oudot ja vielä kirjoittamattomat, rakkauden laeilla ei ollut mahdollisuuksia vedota kuolemattomiin Justinianuksen institutsioneihin. Kuka takasi, että tämä hänen tunteensa oli rikos?

Olihan Ebba jo vuosia ollut hänelle viileä ja miltei välinpitämätön. Hän oli sairas ja kuolemanväsynyt, mutta Albert, hän oli nuori ja elämänhalua täynnä… Hänellä oli oikeus rakastaa, ainakin salaisesti rakastaa, ja siinä kait sen tunteen suurin viehätys olikin, että hänen rakkautensa oli salainen. Siitä ei tiennyt Ebba eikä edes neiti Kaariokaan. Mikä suloinen salaisuus…

Mutta sitten hän oli kuullut Annikin iloisesti huutavan isää, ja kylmä hiki oli noussut hänen otsallensa…

Monen valvotun yön jälkeen Albert oli eräänä joulukuun päivänä pyytänyt neiti Lahja Kaariota luennon jälkeen jäämään luentosaliin puhuakseen siitä laudaatturikirjoituksesta. Hän oli varma, että kaikki pitivät hänen esiintymistään aivan luonnollisena, mutta sitten hän huomasi, että tytöt poistuessaan luentosalista supattelivat keskenänsä, ja Lahja Kaario seisoi taas punastuneena ja avuttoman näköisenä…

Neiti Kaario ehdotti, että he menisivät vaikka yliopistoa vastapäätä olevaan pieneen kahvilaan, jossa ylioppilaat ja ennen kaikkea yliopiston opettajat tavallisesti istuivat ennen luennoille menoa ja luentojen välissä. Mutta tohtori Hakala vastusti tätä ehdotusta, syyttäen sitä, että siellä oli aina niin paljon väkeä, etteivät he häiritsemättä voisi keskustella. Hän ehdotti, että he menisivät Säätytaloa vastapäätä olevaan »Virginia»-nimiseen kahvilaan, siellä he saisivat olla rauhassa.

Tämä pieni, vaatimaton kahvila oli tavallinen helsinkiläinen pikkukahvila fonola-pianoineen ja koulunuorisoineen. Heidän tulonsa ei herättänyt vähintäkään huomiota, vaikka kahvila olikin täpötäynnä väkeä. Lähellä olevassa koulussa oli näet väliaika, ja oppilailla oli tapana viettää väliaikaansa siellä.

He asettuivat perimmäiseen huoneeseen ja tilasivat kahvia. Albert oli kuin kuumeessa ja esiintyi epävarmasti. Puhe laudaatturiaineesta oli täydellisesti muodollista, sillä hänen ajatuksensa kulkivat aivan toisia latuja. Myöskin neiti Kaario oli hajamielinen ja ehdotettuaan useampia aineita, joita tohtori Hakala ei oikein voinut hyväksyä, ehdotti hän tutkielmaa Alfred de Musset'n ja George Sandin lemmensuhteesta. He purskahtivat molemmat yhtaikaa nauramaan.

Tohtori tunsi itsensä tämän naurun jälkeen ikäänkuin vapaantuneemmaksi ja ehdotti, että he lähtisivät yhdessä syömään päivällistä, vaikkapa Alppilaan, jossa he oikein rauhassa saisivat puhella laudaatturiaineesta. He nauroivat molemmat ymmärtäväisesti. Albert riensi puhelimeen ja ilmoitti kotiinsa, että hän oli estetty saapumasta kotiin päivälliselle.

Ulkona oli taaskin lumipyry, sillä tämä talvi oli erikoisen luminen. He kävelivät isolle kauppatorille ja saivat vihdoin kuomureen. Mennessään ohi erään kukkakaupan pistäytyi Albert siellä ja osti neiti Kaariolle suuren kimpun tulipunaisia neilikoita, jotka neiti Kaario pisti veikeästi hymyillen puuhkaansa niin, että punaiset kukat täyttivät puuhkan suun kuin tunnelin suusta auringon laskussa tupruava punainen sauhu… Ja sitten he ajaa huristivat Alppilaan.

Albert valitsi pienen huoneen salin perällä alakerrassa ja tilasi päivällistä kahdelle. He joivat viinejä ja tyytyivät nurkumatta syömään niitä verrattain kehnoja ruokia, joita tämä kesäravintola tähän vuodenaikaan saattoi heille tarjota. Jälkiruuan kanssa he joivat unkarilaista Tokayer-viiniä, jota neiti Kaario kehui erinomaiseksi.

Heillä oli sanomattoman hauskaa, puhe luisti kuin itsestään, ja heille riitti kylliksi nauramista Alfred de Musset'n ja George Sandin rakkaudesta.

Lahja Kaarion poskille oli noussut viinien ja paljon nauramisen vaikutuksesta tavallista voimakkaampi puna, ja hänen täyteläiset huulensa hehkuivat punaisina kuin tuoksuvat neilikat hänen korkealla, kiivaasti nousevalla ja laskevalla povellaan. Albertin päätä huimasi, mutta Lahja istui nuorekkaassa kauneudessaan viattomana aavistamatta mikä vaara häntä vaani. Albertin mielestä hän oli liekehtivä kuin tumma ruusu ja herkkä kuin mimosa…

Pitemmittä mutkitta Albert tarttui neiti Kaarion leukaan ja suuteli häntä. Mikään voimakas vastustus ei tullut hänen osakseen, ainoastaan tuollainen pieni liike, joka tahtoo sanoa, että minä olen kunniallinen nainen, mutta että minulla ei ole mitään tällaista pientä huvittelua vastaan.

Hänen suudelmansa oli pitkä ja raju. Ja kun hänen ensimäinen kiihkonsa oli ikäänkuin vaimentunut, saattoi hän huomata, että Lahjan suu oli kuin raikas, merivedeltä maistuva ostroni, pehmeä ja väreilevä…

He viipyivät kauan tässä pienessä, syrjäisessä huoneessa ja unohtuivat iloitsemaan vastasyntyneestä onnestaan, mutta laudaatturikirjoituksen aihe ei tullutkaan lopullisesti päätetyksi…

Nyt alkoi Albertille kauhea aika. Hänen oli melkein mahdoton katsella Ebbaa silmiin, sillä hän tunsi itsensä syvästi rikolliseksi… Ja kuitenkin hänellä oli niin monta seikkaa puolustuksekseen…

Mitä hän voi sille, että oli vielä nuori ja onnenjanoinen? Mitä Ebba mahtoi sille, että oli sairaalloinen ja kuolemanhaluinen?

Mutta näissä selityksistä huolimatta ei hän voinut viihtyä kotosalla. Hän päätti kieltäytyä onnestaan, mutta joka päivä suuntautui hänen kulkunsa Lahjan kotiin, jossa Lahja odotti häntä kiehtovana ja suloisena niinkuin itse elämä. Mutta jokaista onnen hetkeä seurasivat ankarat kärsimykset, ja joka tapaamisen jälkeen polttivat kodin portaat hänen jalkojansa.

Hän etsi turvaa kaupungilta, jonka lumisia katuvieriä hän asteli kuin palkan edestä. Tänä talvena olikin lunta enemmän kuin hän koko nuoren elämänsä aikana muisti nähneensä Helsingissä. Esplanaadit, joihin katukäytäviltä oli luotu lumet, näyttivät kuin julkisilta lumenkaatopaikoilta. Kaikki puistikot ja aukeat olivat korkeitten lumikinoksien vallassa, niin että puistojen lehdettömät puut näyttivät lumeen pistetyiltä jättiläisluudilta.

— Hyvä Jumala tätä tuskaa, tätä poltetta! Minä tulen mielipuoleksi, — toisti hän itseksensä tuontuostakin. — Tämä on sairautta, kuumetta, tämä on paholaisen keksintöjä…

Hän pelkäsi omaa itseänsä, hän ei ollut tuntea itseänsä, sillä niin oudon kiihkeä ja hurja oli hänen sielunsa palo…

Oliko mahdotonta elää puhtaana, viattomana? Eikö ihminen voi hillitä intohimojansa? Missä oli hänen moraalinsa, josta hän aina itseksensä oli ylpeillyt…?

Järkensä menettämisen uhalla hän taisteli tunteitansa vastaan. Hän tahtoi voittaa, hän tahtoi, sillä hän tiesi olevansa ihminen, luomakunnan herra, joka eroaa eläimistä vapaan tahtonsa kautta…

Eikö äidinkin rakkaudessa lapseensa ollut osaksi aistillisuutta? Eikö rakastavalla äidillä ole halua lastansa kosketella, hyväillä ja sen poskea suudella. Ja kuitenkin se oli puhtainta, korkeinta rakkautta. Mutta hänen, hänen rakkautensa oli epäpuhtainta, rikollisinta… Jumala, hyvä jumala…

Mutta äidillä oli siihen rakkauteensa luonnon lahjoittama oikeus. Mutta hänen rakkaudellaan ei ollut oikeutta , se oli rikollista rakkautta… Miksi? Miksi…?

Oliko hän jo todellakin tullut mielipuoleksi? Mitä järkeä oli siinä, että hän vertaili äidin rakkautta lapseensa omaan rakkauteensa Lahjaa kohtaan! Olivathan ne niin toisenluontoisia, ettei niitä mitenkään sopinut verrata toisiinsa, mutta hän oli ajatuksissaan jo aivan sekava ja epäloogillinen. Hän piti sisimmässä sielussaan rakkauttaan kauniina ja jalona ja siksi hän tahtoi, kun suuret katumuksen ja syytösten hetket tulivat, vetää lokaan kaikkein kauneimmankin, äidin ja lapsen rakkauden, sillä hän ei kestänyt sitä, että vain hänen tunteensa yksin oli huono ja alhainen…

Kesti kauan, ennenkuin hänen tunteensa epäoikeutus alkoi hänelle jollain tavalla kajastaa. Hän oli velvollisuuden käsitteestä löytänyt hieman tukea itselleen…

Hänellä oli velvollisuuksia sairasta Ebbaa kohtaan, joka kuitenkin oli hänen rakkaan Annikkinsa äiti… Ja hänen voimansa kasvoivat vähitellen täyttääksensä velvollisuutensa: »sillä miehillä on omatunto, naisilla ei ole mitään omaatuntoa, heillä on vain ääretön halu olla vähemmän onnettomia kuin mitä he voivat olla…» Ja hän päätti kuolettaa rakkautensa. Mutta edelleenkin oli hänen elämänsä kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, vaikka hänellä toisinaan oli reaalisen voimankin hetkiä…

Albert kulki jouluostoksilla kaupasta toiseen. Myymälät olivat väkeä täynnä. Vaikka kiellon tähden, joka esti pitämästä valaistusta näyteakkunoissa, ei voitukaan järjestää niihin tavanmukaisia viekoitelevia joulunäyttelyltä, maalauttivat kekseliäät kauppiaat akkunoihinsa mitä eriskummallisimpia verhoja, jotka erivärisillä, läpinäkyvillä paperimaalauksilla esittivät mitä tavaraa missäkin oli myytävänä. Monet näyteakkunat olivat todella hassunkurisia ja huvittavia ja keräsivät hämärille kaduille yhtä paljon uteliaita katsojia kuin konsanaan vahvastivalaistut, komeat näyteakkunat muina jouluina.

Missä nähtiin joulupukki, joka kantoi kontissaan kuvakirjoja, nukkia, hevosia, torvia ynnä muita leikkikaluja. Missä akkunassa taasen nähtiin maalattu, hohtava joulukuusi, jonka oksilla riippui mitä moninaisimpia taloustarpeita. Kynttilät, jotka olivat kuvatut punaisen silkkipaperin avulla, levittivät suloista, rauhallista kajastustaan kadulla kulkevien mieliin ainakin yhtä hyvin kuin ennen sotaa usein hyvinkin räikeävaloiset sähkökynttilät luonnollisissa joulukuusissa. Kaikki pääkadut kauppa-akkunoineen olivat iltapäivisin kuin ihmeellinen, räikeä ja primitiivinen taidenäyttely, joka pyrki edustamaan jotain uutta, taiteessa tähän asti käyttämätöntä suuntaa.

Mutta vaikka ihmiset valmistautuivatkin tavallisuuden mukaan vastaanottamaan suurta rauhanjuhlaa, vallitsi kuitenkin kaikkien mielissä tuo painostava epävarmuuden tunne, jonka aiheutti siellä kaukana Euroopassa talvisilla nietoksilla riehuva jättiläispalo…

Aina liikkui mitä ihmeellisimpiä huhuja. Varsinkin naiset, nuo aina herkät ja liioittelevat olennot, niitä levittelivät ja uskoivat. Aina riippui kaupungin yllä äkkikuoleman kammottava viikate. Ja kun kaupunki yhä pysyi pimeänä ja salakähmäisenä, niin uskoivat vähemmänkin herkät kaikkia mahdollisuuksia. Kaiken epävarmuus ikäänkuin satoi alas kaupunkiin runsaan lumen keralla ja nostatti pyryinensä monen ihmisen rauhallisen luottamuksen ja mielenrauhan sodankauhujen hurjiin mielikuvatemmellyksiin…

Myöskin Ebba Hakala, hermostuneena ja sairaana naisena, kuului niihin onnettomiin, jotka elivät alituisessa pelossa. Samoin vanha professorinrouva Hagen pelkäsi äkkiyllätyksiä ja oli levoton mitenkä hän, vanha ihminen, hädän tullen pääsisi liikkeelle. Meren ollessa avoinna pelkäsivät he mereltä uhkaavaa vaaraa, sillä heidän talonsahan oli Kaivopuistossa merenrannalla. Mutta kun meri jäätyi, sai heidän pelkonsa sytykettä niistä naurettavista, hirmuisista kertomuksista, jotka vakuuttivat taivaan ikuisine tähtineen olevan vaarallisen. Näitä juttuja kantoivat heille varsinkin professorinrouva Hagenin monet vanhat naisystävät, jotka olivat tunteiltaan ja arvostelukyvyltään kuihtuneita ikäneitosia tai luovalla mielikuvituksella varustettuja leskirouvia…

Tällaisten käyntien jälkeen Ebba ikäänkuin heräsi elämään. Hän, joka aina puhui kuolemankaipuustaan, ryhtyi yhtäkkiä suojelemaan itseään vaaraa ja uhkaavaa kuolemaa vastaan. Osoittipa hän tällaisina hetkinä myöskin suurta kiintymystä maalliseen omaisuuteen. Hän tilasi pakkalaatikoita, joihin ladottiin hienot serviisit, hopeat y.m. kalleudet, ja hän olisi kiskonut lukemattomat taulutkin alas seiniltä, ellei Albert kauneudellisista syistä olisi pannut jyrkästi vastaan.

Albert kävi kaupasta toiseen. Hän oli kuin kuumeessa. Vuoroin hän ajatteli Lahjaa, vuoroin kotiaan, Ebbaa ja Annikkia. Hän oli päättänyt ikäänkuin hyvitykseksi ostaa oikein paljon arvokkaita joululahjoja huolimatta kaikkien tavaroiden kohtuuttoman korkeista hinnoista. Ebballe hän luuli keksineensä oikein hauskan ja yllättävän lahjan. Ebba rakasti taidetta ja ennen kaikkea taiteilijoita. Siksipä hän olikin päättänyt ostaa Ebballe kaikkien tunnettujen sekä kotimaisten että ulkomaalaisten taiteilijoiden saatavissa olevat valokuvat. Varsinkin musiikkikaupoista hän löysi näitä kortteja suuret paljoudet.

Kun hän vihdoin eräänä iltana juostuaan itsensä uuvuksiin mitä erilaisimmissa kaupoissa oli tullut kotiin ja saanut kaikki kuvat sopivaan järjestykseen kauniiseen, nahkakantiseen albumiin, istahti hän tyytyväisenä isävainajansa nojatuoliin ja sytytti sikarin.

Kuinka monia hyviä ajatuksia hän olikaan liittänyt noihin kuviin, kun hän niitä järjesteli. Kuinka monta katumuksen ajatusta hän olikaan loppuun ajatellut, kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi. Hän oli ajatellut puhua Ebballe kiintymyksestään ja suhteestaan Lahja Kaarioon. Hän oli aikonut puhua niinkuin toverilleen, ystävälleen. Uskoa rehellisesti koko lankeemuksensa alusta loppuun ja anoa anteeksiantoa, sillä hän tahtoi luopua tunteestaan, hän tahtoi nousta ja sovittaa rikoksensa…

Ebba oli viisas nainen, ja varmasti oli Ebba ymmärtävä häntä ja antava anteeksi sekä tukeva häntä tässä epätasaisessa taistelussa tuota intohimoa vastaan, mikäli yleensä toinen tällaisissa tapauksissa saattoi toista auttaa…

Mutta Ebba oli käynyt hänestä viime aikoina yhä hermostuneemmaksi, ja hänen jäykkyytensä ja kylmyytensä oli suorastaan jäätävä. Aavistikohan hän jotain? Tai ehkä hän tiesi jotain? Ne olivat kysymyksiä, joista Albert olisi mielellänsä tahtonut päästä varmuuteen, mutta joita hän ei uskaltanut millään tavalla penkoa… Sen hän kuitenkin käsitti, että olisi ollut hulluutta puhua Ebballe mitään, sillä niin hermostuneelta hän vaikutti viileässä rauhassaan…

Samaan aikaan kun Albert ajatteli näitä ja järjesteli valokuvia albumiin, istui Ebba entistä kalpeampana huoneessaan. Hän oli tapansa mukaan leposohvalla ja piti kädessään jotain kirjaa, muita hän ei voinut lukea sitä, sillä ristiriitaiset ajatukset kiitivät kuin raivotarten ajamina hänen aivoissansa.

Jo viikko sitten Albertin ollessa yliopistossa oli heidän kotiinsa tullut eräs nuori, hyvinpuettu herra ja lähettänyt palvelijan kanssa käyntikorttinsa, jossa oli painettuna: »Asianajotoimisto Katajisto & Tyrkkö. Yksityisetsivä.» Tämä herra oli pyytänyt päästä tohtorinnan puheille.

Hyvä Jumala, kuinka hän oli pelästynyt! Hän oli silmänräpäyksessä keksinyt aivoissansa kaikenlaisia kauheita mahdollisuuksia, joita tämä käynti tarkoitti, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja käskenyt kutsua vieraan sisälle…

Mies oli sanonut olevansa kortissa mainitun liikkeen palveluksessa ja tuomari Katajiston lähettämä. He olivat halukkaita pienestä maksusta tekemään tohtorinnalle palveluksen, jos hän tahtoi saada todistuksia miehensä uskottomuudesta, josta ei ollut epäilystäkään…

Hän oli suuttunut silmittömästi ja ajanut ulos tuon häpeämättömän tunkeilijan, mutta heti miehen mentyä oli hänen mielensä joutunut mitä erilaisimpien ristiriitaisten ajatusten valtaan. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä Albertin uskollisuutta, mutta siitä hetkestä pitäen hän alkoi kuitenkin tahtomattansakin epäillä häntä…

Kuinka se oli epämiellyttävää, pitää silmällä miestänsä, joka ei aavistanut mitään hänen puuhistansa. Tosin hän ei huomannut mitään epäilyttävää, mutta kuitenkin tuntui Albert hänestä tavallista hermostuneemmalta, vaikka ehkä se olikin vain hänen omaa kuvitteluaan. Itsensä hän ainakin tunsi levottomammaksi ja hermostuneemmaksi. Hän koetti tarkastella Albertin kirjeitä, s.o. niiden osoitekirjoituksia, nähdäkseen, oliko niissä jotain epäiltävää. Kirjeitä hän ei tosin avannut, mutta varmasti hän olisi senkin tehnyt, jos olisi epäillyt niitä jonkun naisen kirjoittamiksi, sillä hän piti oikeutenaan puolustaa onneaan…

Mustasukkainen nainen oli herännyt hänessä, eikä hän pitänyt mitään keinoja liian halpamaisina ottaaksensa selvää tuon ilkeämielisen vieraan viittauksien todenperäisyydestä. Kun oppilaita saapui Albertin luo hänen vastaanottotunnillaan, niin hän kuunteli hiukan raollaan olevan oven takana mitä huoneessa puhuttiin, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään epäilyttävää…

Hän oli jo väsynyt tähän väijymiseen, mutta tänään oli tapahtunut jotain kauheata…

Albertin luo on tullut hänen vastaanottotunnillaan eräs nuori, verevä nainen. Heti huoneeseen tultuaan hän sinuttelee Albertia, joka kutsuu häntä Lahjaksi. He eivät puhukaan mistään opintoja koskevista asioista. Ebba terästää kuntoaan oven takana, ja hän kuulee kuinka nainen sanoo selvästi: »Tulin oikeastaan sanomaan sinulle hyvästi, rakas, sillä minun matkani tapahtuukin jo tänään.» Ebba voi tuskin pysyä pystyssä, mutta hän ponnistaa kaikki voimansa ja raottaa hiukan ovea, niin että voi nähdä paremmin. Nainen jatkaa: »Ellen olisi tullut tänne sinun luoksesi, josta sinä olet minua kieltänyt, niin et olisi tavannut minua enää tänä iltana asunnossani, sillä äitini sairastumisen takia täytyykin minun matkustaa jo tänään kolmen junassa. Kirjoita nyt minulle pian ja usein, lukukauden alkaessa aloitamme mekin taas opinnot.» Tämän hän sanoo veitikkamaisesti hymyillen ja lankeaa Albertin kaulaan ja suutelee häntä, ja Albert painaa häntä rintaansa vasten ja suutelee kiihkeästi. Ebba on päästää huudon, sillä hänen rinnassaan tuntuu kuin teräaseen pisto, mutta hän painaa nenäliinan suuhunsa ja horjuu nyyhkyttäen huoneeseensa…

Hän oli itkenyt, itkenyt, mutta sitten mustasukkaisuuden raivottaret olivat alkaneet ajaa häntä hurjasti kiitävissä vaunuissaan…

Albert ei ollut saapunut kotiin päivälliselle, ja hän oli saanut rauhassa miettiä heidän suhdettansa alusta nykyhetkeen asti, ja paljon asioita oli hänelle selvinnyt siinä ajatellessa…

Nyt hän mietti vain keinoa, mitenkä ilmoittaisi Albertille raskaan salaisuutensa…

Näitä asioita miettien Ebba lepäsi sohvallansa, kun Albert astui hänen huoneeseensa. Ranskalainen kirja, joka käsitteli ranskalaisen luutnantin kirjeitä vanhemmilleen sotanäyttämöltä, oli pudonnut lattialle. Tätä kirjallisuudenlajia oli sodan aikana syntynyt Euroopassa jokseenkin yhtä paljon kuin luutnantteja oli koko Ranskan armeijassa. Miuru istui leposohvalla jalkopäässä ja kehräsi tyytyväisenä. Albertin sisään tullessa se nousi uneliaasti selkäänsä kyyristäen ja naukui haikeasti.

Tuo Ebban ainainen lepoasento vaikutti Albertiin masentavasti. Nähdä aina elävä, nuori ihminen makuulla tai noja-asennossa vaikutti niin toivottomalta ja passiiviselta, että jokainen tarmon rahtunenkin hävisi Albertista, kun hän tuli Ebban huoneeseen. Nytkin hän jo katui, että oli ollenkaan tullut, mutta hänen sydämensä oli niin herkkä ja hänellä oli vastustamaton halu olla Ebballe kiltti ja sydämellinen. Niin moni katumuksen ajatus oli liikkunut tänään hänessä, kun hän järjesteli niitä valokuvia siihen joululahja-albumiin.

— Ja sinä pikkunen vain aina luet ja luet, sinusta taitaa pian tulla professori, — sanoi Albert leikkisällä äänellä, mutta nähdessään kirjan lattialla hän sanoi vakavana tarttuen Ebban kalpeaan, laihaan käteen:

— Oletko sinä kulta taaskin hyvin väsynyt? — Samassa hän suuteli tätä kaunista, pitkäsormista kättä. Mutta Ebba tempasi sen äkkiä pois hänen huuliltansa, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä…

— Albert! — kirkaisi hän. — Sinä olet pettänyt minua, sinä et rakasta minua enää. Millä minä olen sen ansainnut?

— Rauhoituhan toki… — sai Albert vaivoin sanotuksi. — Anna minulle anteeksi.. anna minä selitän…

Ebba katseli häntä surullisilla, hätääntyneillä silmillään. Hän hengitti kiivaasti, ankaran mielenliikutuksen vallassa, mutta hän koetti hillitä itseänsä ja puhui näennäisesti rauhallisena:

— Olen ajatellut paljon meidän suhdettamme viime aikoina, ja minä olen kärsinyt sanomattomasti siitä, että me vähitellen olemme vieraantuneet toisistamme… Olimmehan me kerran niin onnelliset… Minun sairauteni ja tuskani ei ole ollut yksinomaan fyysillistä, sillä sieluni on usein vallannut hirvittävä hätä ja tuska siitä, että me näin vähitellen luisumme pois toisistamme…

Hänen oli vaikea puhua, sillä itku pyrki tukahduttamaan hänen äänensä, mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja jatkoi matalalla, miltei lempeällä äänellä:

— Olen ollut sairas ja hermostunut, mutta sinä et ole ymmärtänyt minua… Nyt kun minä tiedän kaikki ja ajattelen meidän tulevaisuuttamme, niin minä kauhistun sen ankaran totuuden edessä…

— Kun ajattelen mitä meistä tulee ja mitä tulee pienestä Annikistamme, niin olen menehtyä…

Nyt ei Ebba enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan purskahti ankaraan itkuun. Hän puhui kiihtyneesti jotain itkunsa lomassa, mutta sitten hänen voimansa loppuivat ja hän pyörtyi hätääntyneen Albertin syliin…

Albert asetti hänet leposohvalle ja katseli häntä kiveksi jähmettyneenä. Samassa tuli, äiti huoneeseen ja pysähtyi pelästyneenä ovensuuhun. Hän katseli kysyvästi Ebbaan, joka makasi valkoisena kuin kuollut, ja sitten hän katsoi syyttävästi Albertiin, joka seisoi vapisevin polvin.

Kun lääkäri oli kutsuttu ja hän oli määrännyt Ebban ankaran hermokohtauksen takia vuoteeseen, palasi Albert omaan huoneeseensa, jossa pöydällä oli hänen joululahjansa Ebballe. Hän vaipui kuin halvattu isävainajansa pehmeään nojatuoliin.

Hänet valtasi sanomaton syyllisyyden tunto. Nyt vasta hän huomasi kevytmielisyytensä ja rikoksensa suuruuden. Hän oli sittenkin kulkenut kuin unessa sokeana Ebban kärsimyksille ja salatuille tunteille. Hän oli vain seurannut oman itsekkään pyyteensä kutsua ja rikkonut enemmän kuin oli omantuntonsa suurimpienkaan soimausten hetkinä voinut edes kuvitella…

Hän oli aikonut selittää, sillä olisihan ehkä kuitenkin hänelläkin ollut jotain sanottavaa puolustuksekseen, mutta Ebban tuska ja suuri hätä olivat tehneet hänet mykäksi…

Olihan Ebbakin kivulloisuudessaan ollut niin viileä, ja eihän tunteillensa voinut mitään. Ne syntyivät ja kuolivat lupaa kysymättä, ja täytyi kait avioliitossakin olla ainakin ajatusten ja tunteitten vapaus, vaikka toiminnan vapautta ei olisikaan…

Nainen oli sittenkin hyvin yksipuolinen rakkausolento… Kaikki mikä oli ulkopuolella häntä itseään, oli hänelle enemmän tai vähemmän vierasta. Nainen saattoi ymmärtää vain niitä tunteita ja niitä kokemuksia, joita hänellä itsellään oli… Ymmärryksen korkein aste, ymmärtää sitä mitä itse ei tuntenut, oli naiselle mahdottomuus.

Jospa hän olisi saanut edes selittää… Hän oli päättänyt todella koko miehisellä tarmollaan luopua tunteestaan Lahjaan ja siksi hän oli hellyydellä lähestynyt Ebbaa…

Mutta samassa välähti Lahjan kuva mieleen niin nuorena ja verevän kiehtovana…

— Minä en kestä enää, ajatteli hän. — Elämä on niin lyhyt, mutta vaikka se olisi vielä lyhyempi ja iankaikkisuus vielä pitempi, niin minun täytyy rientää hänen syliinsä… minä tahdon riemuita hänestä ja minä tahdon omistaa hänen rakkautensa, sen rakkauden, joka on vain minun ja minua varten… minun täytyy saada rakastaa vaikkapa vain kerran elämässäni…

Hurjat, intohimoiset mielikuvat temmelsivät hänen aivoissaan. Hänen toinen minänsä huusi oikeuksiaan… Hänen koko olemuksensa vavahteli kuin itkun nyyhkytyksissä, vaikka hänen silmänsä olivat kuivat. Jospa hän edes olisi voinut itkeä niinkuin naiset, mutta hänen täytyi itkeä kuumeisiin aivoihinsa kyyneleitä, kuivia kyyneleitä, jotka polttavat kuin kuuma öljy…

Kylmä hiki oli noussut hänen otsallensa. Hän istui siinä kauan ja taisteli sielussansa ankaraa kamppailua. Hänen kätensä tempoilivat hermostuneesti pöydällä hänen saattamatta hillitä niiden vaistomaisia liikkeitä…

Hän istui kauan miettien, ja hänen mielensä valahti herkäksi ja nöyräksi. Hän muisti läheisessä huoneessa makaavan Ebban…

Ebba ja hän olivat sittenkin olleet kerran niin onnelliset. He olivat niin paljon iloinneet nuoruuden ja elämän suurista antimista. Eikä hän voinut ymmärtää, miksi onni oli ollut niin lyhyt ja miksikä se siruiksi särkyen oli niin pian luisunut pois… Oma syyllisyytensä nakutti hänen omaatuntoaan kuin teräväkärkinen vasara… Hän tahtoi koettaa kaikkensa heidän onnensa uudesti-rakentamiseksi…

Vihdoin hän nousi, hänen kosteat kätensä puristautuivat nyrkkiin, ja hänen vartalonsa ojentui suoraksi. Hän oli tehnyt järkähtämättömän päätöksen:

VII

Eräänä vapaapäivättään Janne Pöyhtäri tuli taas taiteilija Hugo Hertellin ateljeeriin. Taiteilija Hertell ei ollut saanut rauhaa, ennenkuin hän oli lupautunut aina silloin tällöin seisomaan hänelle mallina.

Taiteilija Hertell oli hyväsydäminen, erinomaisen hienostunut ihminen, joka oli matkustellut paljon maailmaa ja hävittänyt paljon rahoja. Kaikki isältään perimänsä rahat hän oli tuhlannut viimeisellä Pariisinmatkallaan, ja niitä rahoja olikin ollut runsaasti. Mutta hän oli tehnyt kaiken maailman hullutukset ja oikein kylvämällä kylvänyt saadaksensa ne loppumaan.

Hän oli komea, vahvarakenteinen mies, jonka säännölliset kasvot vaikuttivat miellyttäviltä. Silmissä kuitenkin oli toisinaan lempeämmän ilmeen ohella hyvin hurja ja hermostuneesti pälyilevä katse.

Taiteilija Hertell joi aina maalatessaan; sen tavan hän sanoi oppineensa Pariisissa opettajaltaan, jonka nimeä Janne ei koskaan oppinut lausumaan. Jannesta oli oikeastaan hyvin epämiellyttävää seistä alasti ateljeerissa, jossa näin talvella keskuslämmityslaitoksesta, pienestä kamiinista sekä mahtavasta takasta huolimatta oli aina hiukan kylmä, sillä suurin osa pohjoiseen antavasta seinästä oli lasia, samoin kuin kattokin. Sitäpaitsi Janne ei ollut tottunut tähän ammattiin. Muutenkin hän piti sitä sangen epämukavana, mutta kun taiteilija Hertell erityisesti oli tullut kysymään häntä paloasemalta ja sanonut, että hänelle oli välttämätöntä edelleenkin saada mallikseen mies, jolla oli kunnollinen vartalo, juuri sellainen, jota hän tarvitsi erästä suunnittelemaansa suurempaa teosta varten, niin hän ei ollut kehdannut kieltää.

Mitä kauemmin Hertell maalasi, sitä puheliaammaksi hän tuli. Hän kertoi kaikenlaisista pariisilaiselämyksistään, kuinka oli tapellut apashien eli katuroistojen kanssa, kuinka oli kerran humalassa kantanut sylissään erästä poliisia ja maksanut hänelle sitten mielen rauhoitukseksi kaksikymmentä frangia ja kuinka hän kerran poliisin kiellosta huolimatta oli pääkadulla kiivennyt kolmeen katulyhtypylvääseen ja sammuttanut lyhdyt.

Jannesta tuntuivat nämä jutut sangen hauskoilta, sillä ne todistivat ainakin suurta pelkäämättömyyttä ja rohkeutta, joita hän ihaili.

Toisinaan taiteilija maalasi pitkän aikaa puhumatta mitään, ja silloin oli Jannella tilaisuus tarkastella ympäristöänsä ja ajatella omia asioitaan.

Hertellin ateljeeri oli suuri ja tilava, siinä oli kaunis tammilattia, ja seinät olivat yksiväriset, kellertävää rappausta, joka väriltään muistutti muutamia vuosia vuoltuna ollutta hirsiseinää. Seinillä oli runsaasti kaikennäköisiä tauluja, joita taiteilija sanoi ostaneensa Pariisista, Berliinistä, Lontoosta, Roomasta tai muista ulkomaalaisista valtakaupungeista. Myöskin oli taulujen joukossa suuri kokoelma kotimaisten maalarien teoksia, joita hän oli hankkinut itsellensä joko vaihtamalla omiin teoksiinsa tai ostamalla polkuhinnasta, kun toverit olivat rahapulassa ja hänellä sattui olemaan. Rahalle hän ei antanut mitään arvoa.

Siellä täällä pöydillä ja erilaisilla pilareilla oli kuvanveistoksia ja kauniita maljakoita. Taiteilija Hertell oli käynyt kerran Intiassakin ja tuonut sieltä joukon kummallisia jumalankuvia, joilla useilla oli monta päätä, kättä ja jalkaa. Myöskin oli hänellä muutamia intialaisia maalauksia ja muita merkillisiä muistoesineitä.

Ateljeerin kaunein ja samalla kodikkain paikka oli eräällä suurella, intialaisella verholla muusta huoneesta erotettu nurkkaus, jossa oli suuri, matala vuode monine silkkipatjoineen ja viekoittelevasti kutsuva matala leposohva. Vuoteen yläpuolella riippui kitara ja mandoliini, ja eräällä pienellä pöydällä oli kaksirivinen Stradella-hanuri.

Ympäri seiniä sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin oli ripustettu suuri joukko kaikenlaisia aseita, pyssyjä, pistoleja, miekkoja, tikareja, pistimiä ja suomalaisia puukkoja. Varsinkin tämä aseiden paljous kiinnitti Jannen huomiota.

Suuressa takassa, jonka kummallakin puolella oli suuri ja raskas, puhvelinnahalla päällystetty nojatuoli, paloi iloinen pystytuli. Vaikka valaistus näin talviseen vuodenaikaan oli jokseenkin heikko, oli taiteilija erinomaisella maalaustuulella. Hän oli vihdoinkin päättänyt ryhtyä suuren, jo aikoja sitten suunnittelemansa taulun maalaamiseen. Sen piti esittää Maratonjuoksijaa juuri sillä hetkellä, kun hän saapuu Ateenan marmoritorille ja vanhukset, vaimot ja lapset odottavat jännittyneinä tietoa suuren, ratkaisevan taistelun tuloksista…

Taiteilija oli mielestänsä nyt kylliksi tehnyt alastomia harjoitelmia ja päätti ryhtyä itse suuren taideteoksen luomiseen.

Aihe oli kuin luotu Jannea varten. Hänkin oli siitä aina ollut innostunut ja kaiken lisäksi hänkin oli hyvä juoksija. Taiteilija käski häntä hetkiseksi heittämään suuren, villaisen veronalaisen vaipan alastomille harteilleen ja istuutumaan takan ääreen lämmittelemään siksi aikaa kuin hän laittoi kankaan ja kiilaraamin kuntoon. Sitäpaitsi hän tahtoi hiukan puhua ideastaan, ennenkuin ryhtyisi työhön. Hän kaatoi taas itsellensä konjakkia ja kysyi:

— Sinä kait tunnet tuon historian kertomuksen siitä ihmeellisestä taistelusta, jossa pieni kreikkalainen sotajoukko löi mahtavan persialaisen sotajoukon, ja sinä kait tunnet myöskin kertomuksen siitä juoksijasta, joka lähetettiin viemään voitonsanomaa Ateenaan.

— Tunnenhan minä sen varsin hyvin. Paitsi että olen sen kansakoulussa lukenut, on tohtori Hakala elävästi kertonut siitä työväen iltakursseilla, — sanoi Janne rauhallisena.

— On, tohtori Albert Hakala luennoi työväen iltakursseilla historiaa ja hän kertoo siitä todella hauskasti. Minä käyn aina siellä, kun vain ehdin, sillä minä pidän historiasta. Tunteeko taiteilijakin hänet?

— Totta kai, minähän olen käynyt siellä jo pitemmän aikaa joka toinen päivä maalaamassa muotokuvaa hänen pienestä, sievästä Annikki-tyttösestään… Tohtori aikoo antaa sen äidilleen joululahjaksi, ja siinä se vaikeus onkin, kun taulu pitäisi maalata salassa. Sitäpaitsi minä tunnen tohtorin serkun, neiti Martta Hagenin, varsin hyvin.

— Tavallaan, tavallaan ei, tuntevathan monet ajurit hänet, ja minähän olin ennen ajurina.

— Se on totta, niin… niin… mutta mehän jouduimme aivan pois itse asiasta. Minun piti kertoa sinulle siitä Maratonjuoksijasta, mutta se onkin suotta, sillä sinä näyt sen tuntevan muutenkin.

— Ei, taiteilija on hyvä vaan ja kertoo. On niin hauska kuulla, minä pidän niin paljon siitä historiasta.

Taiteilija otti taas konjakkikulauksen ja asettui istumaan takan ääreen, tuijotti hetkisen tuleen ja alkoi sitten kertoa:

— Sinä päivänä paistoi aurinko kirkkaasti, ja maa hehkui kuumana niinkuin sula rauta sotamiesten jalkojen alla. Kun persialaiset ampuivat yhtaikaa nuolensa, pimeni aurinko, sillä niin paljon oli niitä nuolia. Mutta urhoolliset kreikkalaiset rohkeudellaan ja älykkäisyydellään voittivat tuon mahtavan vihollisen. Sinä voit ajatella, että heitä ei ollut enää suurta joukkoa jäljellä, ja että suurin osa nuoremmista, jotka taistelivat eturiveissä, oli jäänyt vertahöyryävälle kuumalle kentälle… Silloin astui esille nuori joukon johtaja, sillä kaikki vanhemmat olivat jo kuolleet, ja kysyi kauniilla, liikutuksesta väräjävällä äänellä: »Kuka tahtoo juosta viemään sanoman voitostamme isänmaalle?» Syntyi äänettömyys, sillä kaikki ymmärsivät mikä tärkeä ja kunniakas tehtävä se oli, ja miltei kaikki olivat hyviä juoksijoita. Jokaisen olisi tehnyt mieli, mutta kukaan ei rohjennut otaksua, että juuri hän saisi osaksensa sen kunnian…

Päällikkö tarkasteli heitä vaieten pitkän aikaa ikäänkuin etsien soveliasta heidän joukostaan, mutta sitten hän ehdotti, että halulliset keskuudestaan valitsisivat itse hänet, jonka he tunsivat ja tunnustivat parhaimmaksi ja kestävimmäksi juoksijaksi.

Harvoin on kiivaampaa ja tulisempaa vaalia lyhyessä ajassa toimitettu kuin silloin.

Kun yksimielisyys oli saatu aikaan, toivat he päällikön eteen nuorukaisen, jonka tummat silmät hehkuivat, tuuhea tukka valui runsaina kiharoina korkealle otsalle ja alastomat, sirot jäsenet nytkähtelivät hermostuksesta ja odotuksesta. Päällikkö tarkasteli häntä arvostellen. Sitten hän lähestyi vakavana erästä matalaa palmua, sivalsi miekallansa siitä tuoreen oksan, antoi sen nuorukaisen käteen ja levitti käsivartensa syleilyyn, suuteli häntä ja huusi kovalla äänellä: »Terve, sinä jumalten suosikki, terve, isänmaan suurin kaipaus, lennä lintuna, sillä isänmaa odottaa sinua!»

Voimakas mielenliikutus valtasi koko joukon, ja moni nuorukainen itki kadehtien valitun saavuttamatonta onnea. »Terve, terve!» kaikuivat voimakkaat huudot, ja nuorukainen lähti kevyesti kuin kauris pitkälle matkallensa. Huudot kaikuivat vielä, kun hänen kädessään oleva palmunlehvä kaikkosi tienmutkassa kasvavien sypressien taa ‒ ‒ ‒.

Taiteilija oli noussut seisomaan, hän oli haltioitunut, ja hän jatkoi kuvaustaan:

— Ateenassa, tuossa valkoisenhohtavassa marmorikaupungissa, oli päivä vielä korkealla ja paistoi kuumasti valaisten hohtavaa Akropolista, toreja ja katuja. Suurella marmoritorilla, joka oli lähinnä pohjoista kaupunginporttia, odotti suuri, levoton kansanjoukko sanomaa ratkaisevasta taistelusta. Siinä oli vanhuksia, vaimoja ja lapsia, ja kaikki he kulkivat edestakaisin alakuloisina ja miltei äänettöminä. Äkkiä kuului huuto: »Nyt hän tulee, nyt hän tulee, hänellä on palmunlehvä kädessään», ja pian oli koko tori yhtenä huutona. Hiestyneenä ja pölyn peittämänä juoksi solakka nuorukainen torille johtavasta marmoriportista. Syntyi kuolemanhiljaisuus…

Nuorukainen ponnisti viimeiset voimansa, hän suoristi vartalonsa ja jännitti sen koko pituuteensa, hänen varpaansa tuskin koskettivat maata, kun hän suurta palmunlehteä korkealle kohottaen juoksi läpi kansanjoukon sinne, missä valkopukuiset papit odottivat hänen tuloaan, ja juostessaan hän huusi: »Riemuitkaa, kansalaiset, me olemme voittaneet!» Samassa syöksyi punainen verisuihku hänen suustaan valkoiselle marmorille, ja nuorukainen kaatui kuolleena maahan pappien jalkain juureen…

Mutta kansanjoukko puhkesi voimakkaisiin riemuhuutoihin, ja vanhat, vapisevat kädet nostivat kuolleen nuorukaisen ruumiin korkealle ja kantoivat hänet riemulaulujen raikuessa ylös Akropoliin valkoisia marmoriportaita näyttääksensä hänet jumalille. ‒ ‒ ‒

Janne ei ollut voinut pysyä paikallaan, villainen mantteli oli pudonnut hänen harteiltaan, ja hän seurasi koko sielullaan ja ruumiillaan taiteilijan elävää, innostunutta kuvausta. Kun taiteilija oli lopettanut kertomuksensa, pyysi hän Jannea ottamaan asennon, joka esittäisi juoksijaa, ja antoi Jannen käteen puolikuivan männynoksan, jonka hän sieppasi eräästä maljakosta. Jannea ei tarvinnut kahdesti kehoittaa, ja taiteilija ryhtyi innostuneena hiilellä piirtämään Jannen lennokasta, kaunista asentoa.

Janne seisoi kauan mallina, vaikka asento tuntuikin hänestä raskaalta, mutta hän arvasi, että taiteilijan innostus laukeaisi, jos hän vähänkin lepuuttaisi itseänsä. Ja he työskentelivät kauan salaisesti toisiansa innostaen…

Mutta yhtäkkiä taiteilija kirosi ääneen ja heitti pensselin ja värilaudan lattialle. Janne pelästyi ja päästi asentonsa.

— Kirous ja leimaus! — ärjyi taiteilija ja ponnahti pystyyn tarttuen käsillään tukkaansa. — Niitähän oli vain yksi, ja nyt minä näen teitä kaksi juoksevan rinnakkain.

— Niin, se on totta, minä näen teitä nyt kaksi rinnakkain, nuo kirotut silmät pettävät.

Hän meni akkunan luo ja katseli kohti valoa, sitten hän peitti kasvonsa käsiin ja seisoi kauan peitetyin silmin. Jannen oli vaikea käsittää mitä oli tapahtunut. Vähän ajan kuluttua taiteilija palasi paikoilleen, otti värilaudan lattialta ja katseli mallia.

— Kas vaan, jopa se toinen juoksi ennen sinua perille, mutta sangen hämärä näyt sinä vieläkin olevan. Äsken oli teitä yhteen aikaan monta, niinkuin minä olisin katsellut hiotun prisman läpi. Onneksi ne taas vähenivät, ja sinä olet taas yksin… Mutta ehkä me ensin vähän lepäämme.

Siinä heidän istuessaan kertoi taiteilija sitten, että hän toisinaan sai näköhäiriöitä ja että hän väliin ei ollut nähdä mitään. Hänen näkönsä oli huonontunut…

— Levätään nyt vaikka näin, — sanoi hän ja sieppasi muutamia teräaseita seinältä ja alkoi heitellä niitä puuoveen. Melkein jokainen puukko ja tikari jäi siihen vavisten törröttämään. Janne, katseli ihmetellen taiteilijan menoamista ja ajatteli, että kyllä hän oli hiukan liian omituinen mies…

Sitten he taas aloittivat työnsä, ja taiteilija väitti näkevänsä erinomaisesti, mutta sama innostus ei tahtonut enää palata kummallekaan. He olivat ehkä hiukan väsyneitä kumpikin. Samassa ovikello soi. Taiteilija meni avaamaan, ja huoneeseen astui tanssijatar Martta Hagen.

Hän oli hienosti puettu ja erinomaisen siro talvipuvussaankin, mutta hänen kasvojansa oli mahdoton erottaa valkoisen, paksun harson takaa.

Heidän tullessaan Janne sieppasi vaipan päällensä ja alkoi peräytyä verhon taakse.

— Kas, Pöyhtäri, tämäkö teidän ammattinne on nykyään! No no, älkää pelästykö, olen minä ennenkin nähnyt alastomia miehiä, ja johan minä ehdin nähdäkin teidät tuossa tullessani. Kelpaa sitä noin kaunista ja solakkaa vartaloa näyttää vaikka rahasta, — sanoi Martta Hagen iloisesti nauraen.

Janne punastui korvalehtiänsä myöten, ja peräytyessään verhon taakse hän virkkoi rauhallisesti:

— Kas kas kun puraisi, sillä näkyy olevan yhtä kauniit hampaat kuin ruumiskin, — sanoi Martta pisteliäästi. Kun Janne oli pukeutunut ja tuli verhon takaa esille, oli hän aivan rauhallinen ja ilmoitti, ettei hän enää tule malliksi.

— Mutta tulethan sinä sitten, jos minä lupaan, että tänne ensi kerralla ei päästetä ketään häiritsemään.

— Mistä sinä olet hänet löytänyt? Hän on minun vanhoja liiketuttaviani. Mutta komea vartalo sillä pojalla oli, jumalallinen, se kelpaisi malliksi vaikka Apolloa varten.

VIII

Taiteilija Hugo Hertellillä oli taas paljon rahoja, sillä hänen oli onnistunut itse myydä useita taulujaan, ja sitäpaitsi hänen juoksupoikansa, eräs vikkeläkielinen, nopsajalkainen nuorukainen, jonka hän kerran oli löytänyt Söörnäisistä, oli menestyksellä kaupitellut hänen pienempiä maalauksiansa.

Ville Nenonen — se oli hänen nimensä — oli näppärä poika, josta tiedettiin kertoa jos jonkinlaisia hauskoja juttuja. Niinpä kerrottiin, että hän jo kaksitoistavuotiaana oli veljensä Eskon kanssa antanut keuhkotautiin kuolleelle äidilleen keinotekoista hengitystä. Tätä, kuten monia muitakin juttuja, kerrottiin yleisesti taiteilijapiireissä, ja Ville oli heidän kaikkien ystävällisissä hampaissa.

Hän saattoi usein, kun taiteilija Hertell paljon juomisen ja rahantuhlailun jälkeen oli huonolla tuulella ja rahapulassa, ehdottaa, että taiteilija silliaamiaistaan odottaessaan aamutuimaan puhaltaisi kokoon vaikka kuinka pienen ja mitättömän vesivärimaalauksen, niin kyllä hän juoksisi sen kanssa kaupungilla siksi, kunnes saisi sen kaupaksi. Eikä hän kertaakaan ollut palannut tyhjin toimin takaisin.

Nyt oli Hertell päättänyt viettää jouluaattoa oikein hauskasti. Villen kanssa yhdessä hän koristi ateljeerin oikein eriskummalliseksi eli eksentriseksi, kuten hän Villelle sanoi. Kattoon oli ripustettu suuri, paperista tehty japanilainen musta päivänvarjo, johon oli maalattu suuria, kultaisia ja punaisia kurkia ja haikaroita. Päivänvarjo oli avattu ja nostettu varrestaan ylös kattoon niin, että kupera puoli oli alaspäin. Jokaisen kahdeksan ruodon päähän oli ripustettu värillinen paperilyhty. Jokaiseen ateljeerin neljään nurkkaan oli pingoitettu suuri, kirjava auringonviuhka, johon niinikään oli kiinnitetty värillisiä lyhtyjä. Ateljeerin suuret akkunat, jotka sota-ajan takia olivat pahvikaihtimien peitossa, olivat koristetut suurikukkaisilla, intialaisilla kankailla, joita taiteilija oli tuonut Intiasta. Kaikki intialaiset jumalankuvat nostettiin esille, ja erään kahdeksankätisen tanssivan jumalattaren sormiin kiinnitettiin pieniä, värillisiä vahakynttilöitä.

— Tämä on sitten meidän joulukuusemme, — sanoi taiteilija. He nostivat sen akkunan kohdalle ja pingoittivat sen taustaksi suuren japanilaisen auringonviuhkan. Lattialle oli hankittu runsaasti suuria patjoja, jotka olivat peitetyt pehmeillä, monivärisillä matoilla. Osa seinillä olevista tauluista oli peitetty siten, että taiteilija oli kiinnittänyt niiden päälle irtonaisia itämaalaisia paperijäljennöksiä itämaisesta taiteesta, joten ne näyttivät kehyksissään ikäänkuin kankaalle maalatuilta.

Lähelle suurta takkaa oli järjestetty kahdelle bamburuo'osta tehdylle matalalle jalustalle kaksi kuparista, pienehköä kattilaa, joissa aiottiin polttaa hyvältä tuoksuvia suitsutuksia, myrhaa ja ambraa.

— Ole sinä sitten sekä ylimmäinen pappi, joka hoitaa näitä narrimaisia suitsutuksia, että jumalien juomanlaskija, — sanoi taiteilija, joka oli leikillisellä tuulella.

Suurelle pöydälle erääseen nurkkaan oli varattu monenlaisia harvinaisia ruokia, jotka kaikki olivat kylmänä syötäviä, ja eräs pienempi pöytä notkui erilaisten viinien, liköörien, konjakkien ja viskyjen painosta. Mistä hän näitä harvinaisuuksia oli saanut tänä alkoholijuomista tiukkana aikana, oli Villen ja hänen pieni salaisuutensa.

Tanssijatar ja operettidiiva Martta Hagen oli kutsuttu muutamien taiteilijoiden ja operettitoverien kanssa tänne ateljeeriin joulua viettämään. Olivathan he useimmat kodittomia. Ravintolat olivat ainoa paikka, missä he olisivat voineet viettää tätä juhlailtaa, joka itse asiassa heidän maailmankatsomuksensa mukaan ei ollut muita iltoja kummallisempi, mutta joka kuitenkin kaikkien ihmisten yhteisten juhlapuuhien takia muuttui juhlaillaksi ja herätti kaihoisia tunteita niissä, joilla ei ollut kotia.

Mieliala oli mitä kevein ja iloisin, kun maisteltiin vieraanvaraisen isännän harvinaisia ruokia. Ville oli saanut yllensä jonkin vanhan, naamiaisissa käytetyn punaisen frakin, jonka hihat olivat hiukan liian pitkät. Hän tarjoili juotavia iloisesti nauraen ja sukkeluuksia lasketellen kaikkien iloksi.

Eräs Martan työtovereista, operetin ensimäinen tenori, Albin Bang, joka oli rakastunut Marttaan, kilisti lasiaan ja piti puheen juhlan kunniavieraalle. Hän kuvasi niitä taiteellisia avuja, joita Martassa oli tavallista enemmän, sillä paitsi sitä, että hän oli hyvä tanssijatar, lauloi hän erinomaisella menestyksellä, vaikka tanssi olikin hänen varsinainen alansa. Sanomalehtiarvostelut olivat kauttaaltaan tänäkin vuonna olleet hänen taiteelleen hyvin suopeita, ja monta ihailijaa hän oli voittanut yleisön keskuudessa, joka tänä vuonna, kiitos neiti Hagenin seurueeseen liittymisen, oli ollut tavattoman suurilukuinen, suurempi kuin koskaan ennen. Siihen kyllä oli osaltansa vaikuttanut ihmisten tavaton huvitteluhalukin tänä epävarmana sota-aikana, mutta se ei mitenkään vähentänyt neiti Hagenin ansioita. Myöskin toveripiirinsä sydämet hän oli voittanut vaatimattomalla, sydämellisellä esiintymisellään. Hän ehdotti, että kaikki saapuvillaolijat joisivat Martta Hagenin, taiteilijan ja ihmisen maljan…

Malja juotiin reippaasti pohjaan, ja kaikki lasit singahtivat seinään, niin että muutamat itämaalaiset taulut saivat konjakki- ja likööritahroja. Kaikki olivat mitä hilpeimmällä mielellä ja tyytyväisiä tähän onnistuneeseen maljaan, ainoastaan Ville hiljaa mutisi, kun sai lakaista kokoon lasinsirpaleita.

Seurustelu jatkui jutellen ja laulellen. Useimmat seuran jäsenistä olivat laulajia ja tottuneita esiintymään, joten saatiin kuulla iloisia ja kauniita lauluja loppumattomiin sekä kitaran että mandoliinin säestyksellä. Ja ne, joilla ei tällä hetkellä ollut tilaisuutta näyttää lahjojansa, saivat tyytyä loikoillessaan noilla pehmeillä patjoilla siihen tietoon, että he kaikki, poikkeuksetta, olivat enemmän kuin vain lupaavia kykyjä, he olivat neroja…

Isäntä itse oli jo niin hyvällä tuulella, että hän tahtoi näyttää taitoansa aseiden heittelemisessä. Ville otti hänen käskystään esille tikareja, miekkoja, puukkoja ja pistimiä ja toi ne hänelle. Sitten hän alkoi huoneen perältä heitellä niitä ateljeerin oveen, ja joka kerta kun joku näistä teräkaluista kolahtaen tarttui oveen kiinni, kirkuivat naiset ihastuksesta. Tämä heitteleminen oli taiteilija Hertellin erikoisurheilua, ja hänen tavoistaan tiedettiin kertoa monenlaisia juttuja. Toisinaan, kun hän oli juonut hiukan liiemmälti, saattoi hän käydä tässä urheilussaan hengenvaaralliseksikin, sillä hän heitteli puukkoja myöskin kattoon, ja jos ne sattuivat tarttumaan huonosti kiinni, niin ne helposti saattoivat putoilla ihmisten päähän.

Kun taiteilija oli heitellyt kaikki käsillä olevat aseet kiinni oveen, joka oli täynnä reikiä niinkuin lihanmyyjän lihatukki, väsyi hän tähän leikkiin, ja laulu ja soitto alkoivat uudestaan. Ilon ollessa ylimmillään soitettiin ovikelloa rajusti. Ville meni aukaisemaan, ja ateljeeriin ilmestyi tuomari Katajisto.

Pitkällisen etsiskelyn jälkeen hän oli vihdoin saanut kuulla, että Martta Hagen oli täällä taiteilija Hertellin luona joulua viettämässä. Kaikki saapuvilla-olijat tunsivat hyvin tuomari Katajiston, sillä siksi usein hän oli Martan tähden tunkeutunut heidän seuraansa ja hän oli monasti maksanut heidän suuret juomalaskunsa. Erikoisen tervetullut ei hän ollut tällä kertaa tähän seuraan, sillä yleensä hän oli luonteeltaan ylpeän röyhkeä ja riitaisa.

Nytkin hän oli hiukan humalassa ja pahalla päällä, kun näki Martan täällä taiteilija Hertellin luona. Hertell oli kiivasluontoinen ja tappeli mielellänsä, ja vaikeata hänen oli nytkin hillitä itseänsä, kun tuomari Katajisto soimasi Marttaa siitä, että tämä oli hänet muka taaskin pettänyt. Mutta koska nyt oli jouluaatto, rauhanjuhla, päätti taiteilija olla ystävällinen tuomarille ja koetti rauhoittaa häntä. Muutamalla, ystävällisellä sanalla sai Martta tuomarin rauhoittumaan, ja niin oli mieliala jälleen palautettu.

Juotiin, laulettiin, kerrottiin hauskoja juttuja ja iloittiin nuoruudesta, valosta, lämmöstä ja elämän kauneudesta. Lyhdyt loivat salaperäistä valoaan tähän matalilla patjoilla loikoilevaan kirjavaan seuraan. Kupariset maljakot takan suulla levittivät huoneeseen suloisia, huumaavia tuoksuja, ja taiteilijoiden mieliala oli mitä hilpein.

Martta näpäytteli kitaraa, ja ikäänkuin vahingossa sattuivat hänen sormensa kielille niin, että syntyi surumielinen sointu, ja tietämättänsä hän alkoi hyräillä tuttua lasten joululaulua. Eikä hän ensinkään huomannut, että lauloi ääneen:

»Niin nuori, lämmin, hellä on mieli jokaisen; oi, jospa ihmisellä ois joulu ainainen…»

Ja muut yhtyivät tähän tuttuun lauluun ja he lauloivat sen alusta loppuun hartaudella ja antaumuksella niinkuin pienenä lapsena jossain kaukaisessa menneisyydessä. Martan ääni värähteli, kummalliset, haikeat mielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohitse. Mieliala muuttui niin sanomattoman raskaaksi, hänen teki mielensä itkeä, ja hän huomasi, että toisetkin olivat saman tunteen vallassa. He olivat sittenkin niin yksinäisiä ja niinkuin lapset suuressa maailmassa… Äkkiä nieli hän itkunsa ja lyödä rämähytti reippaan, räikeän akordin kitaran kielistä. Se vaikutti repäisevästi ja häikäisten kuin raketti yöllisellä taivaalla…

— Tanssi, Martta, tanssi! — pyysivät toverit, ja häntä ei tarvinnut kahdesti pyytää, sillä niin mielellänsä hän tahtoi vapautua hentomielisestä tunteestaan. Eräs taiteilija sieppasi Stradella-hanurin ja alkoi soittaa sillä kovaäänisesti reipastahtista tanssia. Martta ponnahti pystyyn, sitten hän istuutui eräälle puiselle tuolille ja kiinnitti tiukemmalle korkeavartisten, punaisten kenkiensä nauhoja ja alkoi tanssia intohimoista andalusialaista tanssia.

Kaikki seurasivat henkeänsä pidättäen. Hanuri soi kovaäänisesti täyttäen vihlovalla nielullaan koko ateljeerin. Ville ei malttanut olla lyömättä käsillään tahtia, ja pian yhtyivät häneen kaikki. Tahti kiihtyi, tanssi kävi tulisemmaksi, ja hanuri ulvoi ja veti itseensä ilmaa kuuluvasti niinkuin läähättävä peto. Martta heitteli jalkojansa, niinkuin ne olisivat olleet pelkkiä niveliä joka paikasta. Koko ateljeeri oli yhtenä tanssin pauhuna ja meluna, kaikki hakkasivat voimiensa takaa käsiään, pari herraa oli yhtynyt tanssiin, ja hanuri pauhasi kuin kirkon urut viimeistä kiitosta soitettaissa, ja tanssi loppui vinhaan, pyörryttävään karkeloon…

Martta heittäytyi maata patjoille ja yski kovasti läähätyksensä välissä. Hertell ei ollut malttanut pysyä paikoillaan, vaan oli noussut seisomaan ja seurannut eri puolilta huonetta Martan tanssia. Ja kun Martta lopetti, sieppasi hän kauniin puutuolin, jolla Martta äsken oli istunut, nosti sen ilmaan ja huusi:

Sitten hän iski sen lattiaan säpäleiksi. Kaikki huoneessa-olijat huusivat hyvähuutoja, mutta tuomari Katajisto suuttui aivan silmittömästi. Hän ei voinut mustasukkaisuudessaan kestää moista Martan ihailemista. Päihtymyksestään huolimatta hän hyppäsi pystyyn, kirosi, sylki käsiinsä ja hyökkäsi taiteilija Hertellin kimppuun.

Syntyi yleinen hämminki. Kaikki nousivat patjoilta ja muodostivat kehän Hertellin ja tuomarin ympärille, sillä Hertell, joka oli hyvä nyrkkeilemään, oli antanut tuomarille muutamia lieviä iskuja. Tästä hän vain kiihtyi ja hyökkäsi uudella raivolla Hertellin päälle. Martta seisoi aivan lähellä heitä ja katseli läähättäen ja silmät kiiluen herrojen kamppailua. Hän tiesi, että tuomari Katajisto oli sangen vahva, ja miksikäpä ei olisi ollut, sillä olihan hän terve maalaispoika. Vielä muutamia epäonnistuneita hyökkäyksiä, ja Hertell iski nyrkillänsä pari kertaa tuomaria silmien alle ja antoi sitten hänelle yhden iskun vasten suuta, niin että veri tirskahti.

Lihavahko tuomari tupertui maahan liikkumattomaksi. Naiset alkoivat kirkua ja hakivat päällysvaatteitaan. He luulivat, että taiteilija Hertell saisi hulluudenkohtauksen… Naiset pakenivat, ja muutamat taiteilijat raahasivat Villen kanssa pyörtyneessä tilassa olevan tuomarin pois ateljeerista.

Ainoastaan Martta jäi jäljelle. Hän oli sytyttänyt paperossin ja istui eräässä nojatuolissa silmät kiiluen.

— Bene lavorato, hyvin tehty, — sanoi hän rauhallisesti ja hiukan ärsyttävällä äänellä.

Hertell ei puhunut mitään, vaan ryhtyi keräämään lattialta murskaantuneen tuolin jäännöksiä ja heitti ne takan eteen. Martta katseli vaieten hänen puuhiansa. Sitten taiteilija polvistui takan ääreen, asetti tuolinpalaset takkaan ja… Martta purskahti äänekkääseen nauruun…

— Minua huvittaa sinun valheesi. Sanoit äsken, että kukaan ei istu tuolla tuolilla minun tanssini jälkeen, ja nyt luulottelet vielä peittäväsi sirpaleet.

— Tiedänhän minä varsin hyvin, että tuo tuoli on monasti särjetty jonkun esityksen kunniaksi ja seuraavana päivänä liimattu kokoon uuteen käytäntöön. Ei sitä nytkään polteta, vaikka sinä tapasi mukaan koetat vaikuttaa naisiin. Mutta minua sinä et petä. Olen ollut liian paljon mukana…

Martta purskahti taas riettaaseen, pilkalliseen nauruun. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Hertell suuttui silmittömästi. Hän sieppasi tuolin ja heitti sen pirstaleiksi permantoon, sitten hän otti toisen, kolmannen, neljännen ja löi kaikki puutuolit palasiksi. Ainoastaan suuret, raskaat ameriikkalaiset nahalla päällystetyt nojatuolit säästyivät tästä kohtalosta.

Ensin Martta pelästyi, mutta sitten hän katseli rauhallisesti ihaillen sitä voimaa, jolla Hertell suoritti tekonsa. Kun Hertell oli särkenyt tarpeellisen määrän tuoleja, seisahtui hän läähättäen katsomaan hävityksensä tulosta ja hymyili ilkeän pirullisesti. Sitten hän alkoi kerätä tuolinpalasia ja kantoi kaikki takkaan sekä sytytti ne.

Martta oli katsellut kaikkea tätä äänettömällä ihailulla, ja kun tuli leimahti takassa, nousi hän tuoliltaan ja lankesi Hertellin kaulaan. Hän ihaili voimaa ja miehiä, joilla oli voimakas temperamentti. Mutta Hertell irroitti hellästi hänen kätensä kaulaltansa, veti lähemmäksi takkaa suuren nojatuolin ja istutti Martan siihen.

Sitten hän haki nurkasta harjan ja rikkalapion ja alkoi lakaista lattiata, sillä hänen korkealle kehittynyt kauneus-aistinsa ei sietänyt sitä näkyä, jonka pienet puunsirpaleet, naulat ja maalinpalaset olivat jättäneet lattialle. Toimitettuaan huolellisesti siivouksen hän sammutti kaikki värilliset lyhdyt, veti toisen nojatuolin lähelle takkaa aivan Marttaa vastapäätä, otti esille paperosseja ja tarjosi Martalle kohteliaasti. Sitten hän veti pienen pöydän heidän väliinsä ja kaasi laseihin helmeilevää punaviiniä.

Kuivat, maalatut tuolinpalaset paloivat hyvin ja kirkkaalla liekillä valaisten kodikkaasti ateljeeria. Ulkona oli pakkanen, ja tuuli vinkui ajellessaan lumia ateljeerin kattoakkunoilla. He tupakoivat mitään puhumatta ja katselivat, kuinka puut takassa paloivat…

Puut ovat jo hiilloksella, joka luo punaista hehkua takasta lähellä-istuvien kasvoille. Ateljeerissa on hämärä ja lämmin. Paperossien vaaleat savut pyrkivät takkaan päin. Taiteilija Hertell puhuu matalalla äänellä:

— Niin, Martta, minäkin olen onneton ihminen, meitä on niin monta onnetonta täällä maailmassa, kukin omalla tavallansa. Onnettomuuden syyt ja muodot ovat lukemattomat … Sinä ehkä tiedät, ehkä olet kuullut, että järkeni toisinaan alkaa hämärtää. Sellaista kohtausta kait nuo vieraani äsken pelkäsivät, kun jättivät niin pian meidät. Ei, ei se nyt tule, minä tiedän tarkalleen milloin se tulee, ja se siinä onkin kauheinta… Toisinaan kun olen täynnä luomisen intoa, kun ruumiini on terve ja sieluni näkee kauniita, ennen maalaamattomia tauluja ja värejä… sinä ehkä tiedät, Martta, että ne maalaamattomat taulut ovat kaikkein kauneimmat…

— Minä olen luodessani onnellinen, kaikki luonnistaa hyvin. Käsi tottelee mielikuvitusta, ja värit sulavat kuin itsestään paletilla sopiviksi värisoinnuiksi. Minä olen täynnä luomisen intoa, sen tuottamaa iloa ja hurmaavaa onnea. Olen unhottanut kaiken, ihmiset, elämän, sairauteni… ja…

Silloin yhtäkkiä alkaa silmissä hämärtää, minä en näekään edessäni etäämmällä olevaa mallia, kangas edessäni himmenee, ja kaikki värit sekaantuvat paletillani taikka minun silmäni monistavat kaikki esineet moninkertaisiksi. Luulen itseäni väsyneeksi ja suljen hetkiseksi silmäni sekä lepään silmät ummessa. Mallini ei puhu mitään, hän luulee minua hetkellisesti pahoinvoivaksi. Pian se menee ohi, minä näen taas muotoja ja värejä. Alan uudestaan työni, mutta se loppuukin siihen, sillä taas on kaikki sekaisin. Minä käsken mallin pois, sillä päässäni polttaa ja humisee, ja silloin tiedän, että nyt ne tulevat ne kauheat hirmun kuvat, ne rumat, ennen maalaamattomat taulut, sillä sielussa on myöskin rumia kuvia. Usein näen lukemattomia ilmaan pingoitettuja rihmoja ja nuoria. Ne ovat pingoitetut ristiin rastiin aivan käsittämättömiksi yhtymiksi ja ne liikkuvat ja soivat koko ajan ja vihdoin keriytyvät kaikki minun pääni ympärille…

Minä koetan ajatella johdonmukaisesti, minä ponnistan mielikuvitustani järjestykseen. Koetan laskea, mutta sekoan heti kun olen päässyt kymmeneen… Ah, hyvä Jumala, nyt ne tulevat, nyt ne tulevat ne kauheat hetket, minä tunnen ja tiedän sen, mutta minä en voi estää niitä enkä vastustaa. Silloin riennän ulos, raittiiseen ilmaan, ihmisten vilinään, kapakkaan ja alkoholin ääreen…

Ja sinä et voi uskoa. Alkoholi karkoittaa muutaman kerran ne kuvat ja sen kaamean tunteen, mutta vain hetkiseksi, sillä seuraavana päivänä ne tulevat ihan varmaan ja paljoa raivokkaampina. Silloin ponnistan kaikki voimani, minä taistelen vastaan kuin villipeto. Minä juon täällä, heittelen näitä aseita seiniin, rikon mitä tielleni sattuu, sillä kun olen ankarassa ruumiillisessa työssä, ei polte päässäni ole niin suuri eivätkä mielikuvat saa niin voimakkaasti minua valtaansa. Mutta sitten kun minä olen täällä aikani raivonnut, tulevat hyvät ihmiset ja toimittavat minut hoitoon, se on, minut suljetaan yksinäiseen koppiin, jossa voimattomana saan taistella sieluni villien peikkojen kanssa…

Minä tiedän, että ne ovat taas tulossa, ei vielä, älä pelkää, mutta vasta jonkun päivän päästä. Aah, se on kauheata. Jospa edes ymmärtäisi, silloin kun ne pahimmillansa ovat, surmata itsensä, mutta silloin kaikki järjellinen toiminta on mahdotonta…

Hän lankesi polvillensa Martan eteen, painoi kuuman päänsä hänen syliinsä ja nyyhkytti väsyneesti. Martta silitti hänen päätänsä ja puhui hiljaa:

— Rauhoitu, ystäväni. Minäkin olen onneton, sinä tiedät sen. Sinä tiedät, että minä olen nähnyt parempiakin päiviä ja että minä olen kerran ollut parempi ihminen kuin mitä nyt olen…

— Ei, älä sano niin. Sinä olet niin hyvä ihminen, sinä olet kärsinyt ihminen, ja kärsimykset tekevät ihmiset hyviksi. Minä rakastan kärsineitä ihmisiä…

— Niin, olenhan minäkin kärsinyt, mutta hyvä minä en enää ole. Sinä olet ehkä kuullut, että minä olen langenneen naisen langennut tyttö, joka on kasvanut hienossa kodissa, mutta ei koskaan ole saanut osaksensa sellaista rakkautta kuin on sielussansa kaivannut. Rakkautta olen kylläkin myöhemmin saanut, mutta se ei olekaan rakkautta… Ei, se ei ole enää rakkautta, se on lankeemusta, se on oman äidin onnettomuutta, se on omaa onnettomuutta… Minä en koskaan voi saada edes sitä rakkautta kyllikseni, sillä se jano on niin suuri, että se suurenee juodessa, se on kuin pyrstöänsä loppumattomiin nielevä käärme, se on iankaikkinen… Minäkin olen niin onneton.

Hän painoi kyyneltyneet kasvonsa Hugon hiuksiin ja suuteli niitä hiljaa ja hellästi:

Hiilet ovat jo miltei sammuneet, ateljeerissa on syvä, tumma hämärä, joka pehmittää kaikkien esineitten muodot epämääräisiksi, mustan-untuvaisiksi. Surun hiljainen hämärä…

Mutta samassa Martta riuhtaisee itsensä irti hänen syleilystään ja huudahtaa pidätetysti:

— Älä Jumalan nimessä suutele minua! Etkö sinä tiedä, että minun rintaani syö Kamelianaisen kuluttava tauti…

— Me olemme surun morsian ja sulho, meille ei voi sattua enää suurempia onnettomuuksia. On oikeastaan suloista tietää, että onnettomuuksien malja alkaa jo ainakin tässä olemisessa olla kukkuroillaan. Kuolemaa enempää ei meille voi sattua, ja sehän on meidän ystävämme. Unohtakaamme hetkiseksi, että olemme tässä maailmassa, ja odottakaamme rohkeina, milloin malja valahtaa yli…

Ulkona tuprutti pakkastuuli ateljeerin katolla kylmää lunta. Mutta siellä sisällä oli niin lämmintä ja hämärää. Jouluaamu alkoi heikosti kajastaa…

Tohtori Hakalan kodissa oli uudenvuodenaatto hyvin hiljainen. Sen onnettoman hermokohtauksen jälkeen oli Ebba muuttunut vieläkin harvapuheisemmaksi. Eivät he enää siitä asiasta sanallakaan maininneet, mutta kumpikin kärsi omalla tahollansa. Albert teki kaikkensa sovittaakseen ja luodakseen iloa kotiin, mutta Ebba pysyi kylmänä ja jäykkänä. Hänessä oli sen illan jälkeen murtunut jotain, ja hän oli sairaampi kuin koskaan ennen.

Joulu oli ollut hyvin hiljainen ja täynnä pettymyksiä, jotka tosin itsessään olivat sangen mitättömiä, mutta kuitenkin osoittivat sitä mielialaa, joka kodissa vallitsi. Ebba ei ollut suuria välittänyt siitä lahjasta, jonka Albert oli vaivalla hankkinut ja jonka hän oli arvellut Ebbaa miellyttävän. Myöskin äidille oli sattunut pettymys. Hän oli tietenkin saanut vihiä siitä, että taiteilija Hugo Hertell kävi pikku Annikkia maalaamassa ja että taulu oli aiottu hänelle joululahjaksi. Pikku Annikki oli kaiken tämän hänelle kertonut vaitiolon lupausta vastaan. Mutta sitten oli sattunut äkkiyllätys. Taulu oli miltei valmis, mutta kuitenkin viimeistelemätön. Taiteilijaa odotettiin saapuvaksi, mutta turhaan. Palvelijatar oli Albertin käskystä käynyt häntä hakemassa, mutta kun hän ei vaan ilmestynyt, lähti Albert itse häntä hakemaan.

Hän oli kiivennyt viidenteen kerrokseen täynnä vihaa ja suuttumusta, sillä taiteilija oli jo saanut suurimman osan maksusta etukäteen, ja Albert tahtoi, että taulu tulisi valmiiksi ja hän saisi antaa sen äidillensä joululahjaksi. Mutta hänen vihansa muuttui häpeäksi, kun hän tuli sisälle ateljeeriin. Hän oli yllätyksekseen tavannut siellä serkkunsa Martta Hagenin, jota hän ei ollut nähnyt moneen aikaan. Vaikka oli täysi päivä, istuivat Martta ja taiteilija puoleksi juodun madeirapullon ääressä ja olivat mitä parhaimmalla tuulella. Albert olisi peräytynyt, mutta taiteilija pyysi häntä sisälle ja seuraan. Sitten hän ilmoitti, että ei hän viitsikään maalata sitä taulua, sillä hän ei katsonut sitä ensinkään tarpeelliseksi, ja kun Albert oli koettanut tehdä hiukan vastaväitteitä, oli Martta suuttunut ja käyttänyt sopimattomia sanoja. Martta tuntui katkerammalta kuin koskaan ennen, ja hänen vaikutustaan kait oli, että Hertell ei maalannut taulua valmiiksi.

Kiireimmän kautta oli Albert lähtenyt ateljeerista, jossa hänen mennessään kaikui Martan ilkeä, pilkallinen nauru. Hänen korvissansa soi vieläkin tuo katkera nauru ja Martan sanat: »Vai vielä tässä ruvettaisiin ikuistamaan Ebban ja sinun jälkeläisiä! Ei ole aikaa eikä ole halua, kuuletko sinä! Minut ikuistetaan ensin, minut!»…

Äidille oli tämä ollut pettymys, eikä Albert kehdannut kertoa, että taiteilija Hertell oli Martan pauloissa, sillä Martan nimenkin mainitseminen olisi tuonut heidän kotiinsa niin paljon ikäviä ja surullisia muistoja…

Joulukuusi, joka oli kauniisti koristettu ja jossa ennen kaikkea oli runsaasti kynttilöitä, oli pystytetty yläkertaan pikkusaliin. Muina vuosina se oli ollut isossa alasalissa, jossa tavallisesti oli tanssittukin, mutta tänä vuonna Ebban sairauden takia ei oltu kutsuttu vieraita eikä sota-aikaakaan katsottu sopivaksi tanssiaisten pitoon. Ebba loikoi pehmeällä leposohvalla ja katseli hajamielisenä kynttilöiden loistoa. Miurun pää liikkui seuraten lämpimän ilman vedosta johtuvaa paperilippujen liehuntaa. Joka kerta kun jokin lippu heilahti korkealle, nousi Miurun pää samassa tahdissa. Albertin äiti istui mukavassa kiikkutuolissa ja katseli Annikin ja hänen hoitajattarensa Liisan puuhia.

Annikki olikin iloinen kuten aina, sillä hän oli saanut uudeksikin vuodeksi muutamia lahjoja. Liisa ja hän olivat tinojenvalamishommissa.

Tuli räiskyi iloisesti uunissa ja levitti suloista lämpöä huoneeseen. Palvelijatar, toi suuren, puisen korvon, joka oli vettä täynnä. Annikki taputteli käsiänsä ja hyppi ihastuksesta.

— Äiti, kuka nyt valaa tinoja, kun isä on poissa? Mihinkä isä oikein meni? — kysyi Annikki.

— Isä meni suureen juhlaan, jossa odotetaan uutta vuotta ja jossa hän on luvannut puhua uuden vuoden kunniaksi, mutta kyliä hän tulee heti kun vain pääsee, ja Liisa kyllä valaa tinoja…

— Haltialle! — huusi Liisa kovalla äänellä ja heitti sulan tinan valinkauhasta korvoon. Vesi oikein porahti, kun kuuma tina putosi siihen. Liisa kääri hihansa ja etsi sitä syvältä korvon pohjalta. Siinä se nyt oli valkoisella lautasella. Annikki sai viedä sen isoäidille, joka asetti kultasankaiset silmälasinsa paikoillensa ja alkoi selittää, mitä kaikkea hyvää haltian tina näytti ja lupasi heidän kodillensa.

Sitten valettiin isoäidille, ja Annikista oli tämä kaikki niin sanomattoman riemukasta, sillä isoäiti sai oikein kauniin kukkakorin. Sitten tuli äidin vuoro. Annikki kantoi vettävaluvan tinan lautasella äidin nähtäväksi.

Se oli kummallisesti muodostunut. Isoäiti, jonka erikoisoikeutena tinojen selittäminen oli, näki siinä suuren veneen, joka täysin purjein kiidätti äitiä lämpöisiin ja onnellisempiin maihin terveyttänsä hoitamaan, jahka vain sota loppuu. Mutta kun Ebba tarkemmin tutki sitä, kalpeni hän ja huudahti pidätetysti. Hän näki veneen kokassa pienen ristin. Ja vaikka isoäiti kuinka selitti sitä ankkuriksi, ei hän tahtonut sitä uskoa, ja mieliala ei ottanut palatakseen. Samassa Ebba huomasi, että Miuru oli taas kadonnut. Miuru oli ollut koko päivän kummallisen levoton ja juossut aina tilaisuuden sattuessa ulos. Päivällä se oli pakkasesta huolimatta istunut ulkona hangella ja naukunut, ja kun palvelija oli sen kantanut sisälle, oli se vähän ajan kuluttua livahtanut taas ulos eikä tullut sisälle, ennenkuin se väkisin otettiin kiinni. Nyt se oli taas kadonnut.

He eivät voinee käsittää mikä kissaan oli mennyt, sillä yleensä se pelkäsi kylmää ja viihtyi aina hyvin sisällä. Ebba, joka oli herkällä ja hermostuneella mielellä, sanoi Miurun esiintymisen tietävän suurta onnettomuutta, mutta isoäiti nauroi hänen taikauskolleen.

Annikille valettiin monta tinaa, sitten kun poissaolevaa isääkin oli muistettu, eivätkä hänen nukkensakaan jääneet ilman, ja valetuinpa Miurullekin yksi, vaikka se poissaolonsa takia ei oikeastaan olisi ansainnut koko tinaa. Mutta Annikki pyysi sen puolesta, ja Liisa valoi sillekin yhden…

Alakerrassa olevan ruokasalin kello löi kaksitoista kumeata lyöntiä. Uusi vuosi oli tullut. Seinällä lähellä joulukuusta oli uusi seinäalmanakka, jonka isä oli ostanut. Sopimuksen mukaan piti Annikin itsensä saada repäistä pois sen kaunis päällyslehti, joka esitti pientä porsasta kultainen neliapila suussa.

Isoäiti otti silmälasit nenältään ja lähestyi Ebbaa kumartuen suutelemaan häntä. Koska isä ei ollut vieläkään kotona, ei Annikki malttanut odottaa, kunnes isä olisi antanut hänelle luvan ja ehkä auttanutkin häntä, vaan kiipesi korkealle tuolille seisomaan ja kurotti kättänsä repäistäkseen pois sen päällyslehden, kuten isä oli luvannut. Mutta samassa tuoli horjahti. Annikki oli pudota ja tarttui hätääntyneenä lähellä olevan kuusen oksaan, mutta kuusi oli huono tuki, ja Annikki putosi lattialle vetäen kuusen nurin matkassaan…

Kaatunut, kuiva kuusi syttyi silmänräpäyksessä palamaan, sillä siinä oli harvinaisen paljon kynttilöitä, ja kaatuessaan se sytytti akkunaverhot ja harsoisen pöytäliinan. Tuokiossa oli koko huone ilmitulessa…

Janne Pöyhtäri lepäsi puolipukeissa vuoteellaan. Palokuntaa oli sinä iltana hätyytetty jo kerran erään nokivalkean takia. Janne uneksi valveilla ollen tapansa mukaan suurista rikkauksista, joilla hän tekisi itsensä ja ympäristönsä onnelliseksi. Hänellä olikin tapana joka ilta ennen nukkumistaan sanoa leikillä tovereilleen hyvää yötä lausuen: »Ja miljonääri lepäsi vuoteellaan…» Toverit olivat aluksi nauraneet hänen hullutuksilleen, mutta hän toisti sen joka ilta ja sanoi, että jos jotain asiaa oikein itsepäisesti toivoo, niin se vielä kerran toteutuu, kun vain itse uskoo siihen. Toisinaan hän taas uneksi jostain suuresta urotyöstä, jolla tekisi nimensä kuolemattomaksi.

Olipa hän usein valvoessaan ajatellut lähteä sotaan suorittaakseen siellä sankaritekoja, mutta lopuksi hän oli kuitenkin tarkemmin ajateltuaan halveksinut nykyaikaista konesotaa, jossa persoonallinen uljuus ja voima kuitenkin lopullisesti merkitsivät niin vähän…

Jannea ei nukuttanut, sillä hän oli valveutunut hälyytyksen takia, ja kun nokivalkean sammutus ei ollut vaatinut mitään ruumiin ponnistuksia, niin hän jaksoi hyvin valvoa.

Hän maata lekotteli siinä vuoteellaan ja kuunteli, kuinka toverit »vetelivät hirsiä». Hänen mieleensä muistui Hanna.

Kummallinen sattuma. Hän oli mennyt eräänä lauvantai-iltana kansantalolle tanssiaisiin. Hän oli tahallansa mennyt »formussa», vaikka siinä olikin hiukan kuuma tanssia, mutta sillä komealla puvulla aina »flaksasi» niin hyvin…

Se sitten oli kummallista, kuinka puku teki paljon asiaan. Jos vain panit päällesi »formun» ja satuit istumaan jonkun puiston penkille, niin kyllä siihen kosijoita ilmestyi jos jonkinkarvaisia. Aivanhan ne tytöt olivat hulluina ja tahtoivat viedä väkisten, ja olisi sitä saanut pitää seuraa oikein hienoille fröökynöillekin, vaikka ties mitä ne olivat… Oikein häntä nauratti, kun ajatteli mitä kaikkea hän olisi saanut seuraansa, jos vain olisi huolinut..

Niin, siellä kansantalolla se tulla tupsahti vastaan, se Hanna Rönkä sieltä kotipitäjästä. Eipä olisi uskonut, että se niin olisi komistunut. Kasvot olivat valkoiset ja punaiset kuin mansikkamaito, ja hiukset kiilsivät mustina kuin korpin selkä. Hän huomasi heti, että Hanna oli oikein solakkaa ja kaunista rotua, oikea työihminen eikä mikään hepsankeikka…

Siinä sitten oli maklakoitu ja iloa pidetty, ja siitä se seuranpito sitten alkoi. Nyt he olivat jo oikein kihloissa, sormuksen kanssa…

Oli se niin mukavaa, kun tiesi aina lomapäivänä minne matkansa ohjaisi.
Eihän sitä joka kerta viitsinyt mennä äidinkään luo sinne Hermanniin
saakka. Siinä Uudenmaankadulla se maitopuoti oli, jossa Hanna möi.
Sinne oli niin mukava piipahtaa katsomaan…

He olivat päättäneet mennä heti naimisiin, kun hän vain saa palkankoroitusta eli sellaisen kullanvärisen »limppuvinkkelin» hihaansa, sillä eihän se tyttö katselemisesta parane…

Ja sitten liitelivät hänen ajatuksensa kauas maalle. Hän toivoi ainakin joskus tulevansa niihin varoihin, että vanhemmiten voisi ostaa kotitilan maalta itsellensä vaikkapa kuinka pienen torpan, jossa voisi viettää vanhuutensa päivät, sillä maa ja kotiseutu vetivät häntä aina vastustamattomasti puoleensa…

Miehet heräsivät hälyytykseen, ja äkkiä oli heillä vaatteet päällään. He riensivät suureen vaunuliiteriin, jonka kolme suurta ovea ponnahtivat selkoselällensä. Naulakoista siepattiin kypärit päähän ja leveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, vyötäisille. Tulipalon paikka ilmoitettiin heti.

Kaivopuistossa. Janne pelästyi, sehän oli sen hyväluontoisen tohtori Hakalan kaksikerroksinen kivitalo. Heti paikalla tuotiin hevoset rekien eteen. Valjaat, jotka riippuivat avoimina korkealle nostettuina rekien yläpuolella, pudotettiin pienillä väkipyörillä hevosten harteille. Hevoset ikäänkuin hyppäsivät valjaisiin. Tuossa tuokiossa olivat miehet paikoillaan, ja kolmen minuutin kuluttua seurasi palomestarin autoa iso reki täynnä miehiä, ja kumea torvi antoi varoittavia hälyytysmerkkejä…

Niinkuin tuli olisi tarttunut hevosten harjoihin, lähtivät ne täyttä neliä ulos vaunuvajasta ja suoraa päätä alas Korkeavuoren katua Kaivopuistoon päin. Lumet tuprusivat reen tieltä, joka kiiti kuin tuulispää… Perässä tulivat ensimäinen letkukärry, höyryruisku, toinen letkukärry, hyppypurje, tikapuita y.m. sammutuksessa tarvittavia koneita.

Tulisoihdut loimusivat pimeässä yössä, sillä kadut olivat nytkin niukasti valaistuja. Hevoset juoksivat kuin henkensä edestä, pakkaslumi valitti jalaksien alla, ja torvi raikui kiihoittaen. Jannella oli kädessään pitkävartinen soihtu, jota hän aina silloin tällöin käänsi alas maata kohti, jotta öljyä valuisi runsaammin soihdun päässä oleviin rohtimiin saaden liekin siten suuremmaksi. Hänen ruumiinsa värisi, ei kylmästä, vaan innostuksesta, sillä aina kun sattui hälyytys, oli hän kuin irti maasta. Hän tahtoi toimia, ja väliin hän tuskin jaksoi odottaa, kunnes palomestari tai joku ruiskumestareista antoi määräyksensä, sillä niin hän paloi innostuksesta ja toimintahalusta…

Kun palokunta muutaman minuutin kuluttua saapui tohtori Hakalan huvilalle Kaivopuistoon, oli talon koko yläkerta ilmitulessa. Reippaasti ryhdyttiin pelastamispuuhiin. Mutta kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennenkuin letkut saatiin maajohtoihin, sillä ankaran talven ja suuren lumenpaljouden takia oli tavallista vaikeampaa päästä katujohtoihin käsiksi.

Vähän sen jälkeen kuin palokunta oli saapunut paikalle, tuli tohtori Hakalakin hevosella ajaen. Liisa oli soittanut ensin paloasemalle. Sitten hän oli yrittänyt palata palavaan huoneeseen, mutta kun tuli ja savu löivät häntä ovessa vastaan, oli hän hätääntynyt ja juossut alakertaan ja soittanut alakerroksessa olevalla puhelimella vanhalle ylioppilastalolle, jossa hän tiesi tohtorin olevan juhlapuhujana. Tohtori oli tullut jonkun ajan kuluttua puhelimeen, eikä hän siinä paljoa puhunut, vaan syöksyi ulos ilman päällysvaatteita ja otti ensimäisen ajurin.

Hänen hätänsä ja tuskansa oli ääretön, sillä hän pelkäsi omaistensa hengen puolesta. Hän tiesi, että äiti menetti aina vaaran tullen mielenmalttinsa, ja Ebba taasen oli niin hermostunut, että ei kyennyt mihinkään toimintaan, kun sitä tarvittiin.

Kuinka hän katui sitä, että oli ensinkään lupautunut juhlapuhujaksi. Mutta häntä oli niin pyydetty, ja kun kodissa mieliala oli niin raskas, oli hän ajatellut vaihtelun olevan hauskaa… Nyt hän sai siitä rangaistuksensa. Olisihan hänen suurena juhla-aattona pitänyt pysyä kotona…

Kun hän saapui palopaikalle, oli talo ilmitulessa. Hän riehui kuin mielipuoli ja koetti heti hyökätä yläkertaan, mutta vastaan tuleva tuli ja savu ehkäisivät hänen yrityksensä. Kaikeksi onnettomuudeksi oli sähkökin sammunut.

Heti tultuaan palopaikalle oli palomestari kutsunut paloasemalta mekaaniset tikapuut, jotka saapuivat tuossa tuokiossa ja saatiin heti kuntoon. Janne Pöyhtäri, joka oli ollut kuin hiilillä, juoksi käskyä odottamatta nopeasti ja rajusti pitkin tikapuita niin, että ohuet, notkeat puolapuut arveluttavasti taipuilivat hänen allansa. Tultuaan akkunan luo hän löi palokirveellään sen säpäleiksi. Kuului kumea humahdus ja tulen räiskettä, ja sankka savu tulvehti muutamien tulenkielekkeitten mukana avonaisesta akkunasta, jonne voimakas, alhaalta tuleva vesisuihku ohjattiin. Mutta Janne kiipesi pelottomana sisälle, ja jäljessä tulevasta letkusta syöksyi vettä moitteettomasti. Hyppypurje oli pingoitettu akkunan alle tikapuiden kohdalle. Kauan ei Janne viipynytkään, vaan palasi akkunalle, josta tulvehti paksua savua ja höyryä, sillä tuleen joutunut vesi muuttui heti vesihöyryksi. Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Nopeasti kuin orava juoksi hän portaita alas ja antoi puolitiessä odottavalle toverilleen lapsen. Itse kiipesi hän samaa tietä takaisin palavaan huoneeseen, ja levoton isä raukka sai portaita alas laskeutuvalta palosotilaalta lapsensa, joka oli pyörtynyt.

Miltei samaan aikaan kuin Janne toisen kerran hyppäsi palavaan huoneeseen pelastaakseen muita siellä näkemiään ihmisiä, olivat muutamat hänen tovereistaan tunkeutuneet alakerrasta johtavien portaitten kautta sinne ja pelastaneet sekä tohtorin vanhan äidin että tohtorinnan, joka oli pyörtyneessä tilassa…

Janne ei nähnyt savulta ja höyryltä mitään ja haki liekkien seasta aikaisemmin näkemiään ihmisiä, mutta samassa putosi osa palavasta välikatosta hänen päällensä, ja hän kaatui palavalle lattialle. Vaivoin saivat toverit hänet pelastetuksi, ja hän oli ehtinyt tässä lyhyessä ajassa saada pahoja palohaavoja. Sekä Ebba että hän toimitettiin kiireimmän kautta kirurgiseen sairaalaan. Eräälle palosotilaalle, joka viimeiseksi jäi liekkien vallassa olevaan huoneeseen, tuli niin kiire, että hänen täytyi hypätä alas ikkunasta hyppypurjeeseen. Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että tuntui käsittämättömältä, mitenkä tuli oli saanut niin suuren vallan, mutta se johtui pääasiallisesti siitä, että huoneessa, jossa kuusi oli kaatunut, oli ollut niin paljon oviverhoja ja helposti palavia mattoja.

Yö oli tuulinen, ja Kaivopuistossa, merenrannalla, tuulee aina enemmän kuin muualla kaupungissa. Reippaitten ponnistusten jälkeen sai palokunta kuitenkin tulen vallan lyhyessä ajassa rajoitetuksi ja suuren osan varsinkin alakerran huonekaluista ja muusta irtaimistosta pelastetuksi. Rakennuksen toinen kerros vikaantui pahasti, mutta ensi kerros jäi verrattain hyvään kuntoon.

Uuden vuoden aamuna, kun ihmiset olivat kävelyllä Kaivopuiston rantatiellä, näkivät he vielä kaksi vartiotoimessa olevaa palosotilasta, jotka kuljeskelivat tohtori Hakalan puoleksi palaneen huvilan edessä.

Valkoisella, lumen peittämällä graniittiaidalla istui valkoinen, pörrökarvainen kissa, joka naukui valittaen, mutta pakeni heti, jos joku lähestyi sitä…

Tuomari Katajisto oli juuri ottanut kylmät hauteet silmiensä päältä, joiden siniset alustat — »lemmenkukat», niinkuin hän niitä nimitti — olivat jo taas siedettävän näköiset, niin että kehtasi lähteä vaikka ulkosalle. Hänen leukansa tuntui vielä toisinaan, varsinkin syödessä, kipeältä, mutta muuten hän tunsi itsensä sangen reippaaksi.

Kotona istuessaan ja miettiessään kaikkea sitä, mitä hänelle viime aikoina Martta Hagenin tähden oli tapahtunut, hän oli etsinyt syyllistä onnettomuuksiinsa, sillä onneton hän oli. Hän oli joutunut sydämettömän, häpeämättömän, langenneen naisen rahanhimon ja huvitteluhalun uhriksi. Mitä hän mahtoi sille, että hänkin kerran oli sattunut rakastumaan…

Oliko hän ansainnut elämältä moisen osan? Omin voimin, ilman typerän isänsä apua, hän oli ponnistellut eteenpäin ja hankkinut itsellensä huomattavan, kunnioitettavan aseman. Hänen asianajotoimistonsa olisi varmasti kannattanut hyvin, ellei tuo kirottu rakkaus olisi tullut kaikkea sekoittamaan, se kun oli vienyt niin paljon hänen työkyvystään ja ajastaan…

Hän ja hänen toverinsa, tuomari Tyrkkö, olivat alkaneet verrattain kauniisti, niin, melkeinpä loistavasti. He olivat ilmoittaneet ottavansa ajaakseen mitä asioita hyvänsä, ja saadakseen kundeja olivatkin he aluksi ryhtyneet sangen epäilyttäviinkin asioihin käsiksi. Olihan kyllä hiukan vaarallista, jos heidän toimistonsa saisi kevyen maineen ammattitoverien piirissä, mutta mikä asianajotoimisto nyt itse asiassa oli niin täydellinen, antoivathan ne useimmat toivomisen varaa, ja jos niitä vain olisi alkanut tonkia, olisi kait niissä voinut olla kylläkin muistuttamisen aihetta… Yksi katsoi sopivaksi ajaa tämänluontoisia asioita, toinen tuonluontoisia. Pääasia oli, että kansa riiteli ja prosessasi, ja siinä suhteessa Suomen kansa oli ihannekansa, ja lakimiehet ansaitsivat paljon rahoja. Mutta hitto vieköön, Tyrkkö ja hän ansaitsivat sittenkin liian vähän…

Hyvin tuottava oli ollut heidän keksintönsä vuokrata yksityisiä, itsenäisesti toimivia salapoliiseja, jotka työskentelivät kaupungeissa ja matkustelivat tarpeen tullen maaseudullekin. Sekä aviovaimot että aviomiehet olivat suurella menestyksellä käyttäneet heitä puolisoidensa uskottomuutta vakoillessaan näinä turmeltuneina aikoina. Varsinkin naiset olivat olleet tyytyväisiä ja maksaneet hyvästi tiedoista, joita olivat saaneet, sillä heidän liikkeensä salapoliisit liikkuivat hyvin puettuina kaikissa ensiluokkaisissa ravintoloissa ja tekivät pikkutunneilla herrojen kanssa tuttavuutta saaden usein monta tärkeätä, valaisevaa tietoa…

Sekin etu näistä yksityisistä salapoliiseista oli ollut, että ne tiedonannoillansa aiheuttivat useita avioeroja, jotka heidän toimistonsa sitten virallisesti välitti. Mutta suuresti katsoen kävi heidän liikkeensä sittenkin huonosti…

Hän olisi mielellänsä ruvennut harjoittamaan rahan lainausta ehkäpä lain kieltämää suurempaa korkoakin vastaan, sillä se olisi ollut kyllä tuottavaa, mutta ensinnäkään ei hänellä ollut tarvittavaa kapitaalia, eikä toiseksi rahan kysyntä näin sota-aikana, jolloin sitä oli niin viljalti maassa, olisi ollut kylliksi suuri…

Hänen olisi pitänyt saada jokin tuottavampi toimi, mutta mistäpä sen nyt otti? Ja olihan asianajajan toimi yleensä kaikkein parhaimpia. Panttilainastonkin järjestäminen oli liian monimutkaista….

Siitä juristit olivat siunattuja ihmisiä, että ne eivät juuri parjanneet tai arvostelleet ammattitovereitansa. Eivät ainakaan julkisuudessa. Vaan jos sellaista joskus tapahtui, niin se sattui ehdottomasti taatussa seurassa ja toisen parasta tarkoittaen. Oikein häntä nauratti, kun hän ajatteli, kuinka taiteilijamaailmassa, johonka hän oli tutustunut Martta Hagenin kautta, vallitsi aivan päinvastainen tapa tai periaate…

Ei ollut ainuttakaan taiteilijaa hänen tuttavapiirissään — vaikka eiväthän kaikki olleet todellisia taiteilijoita, sillä taiteilijakäsite oli oikeastaan hyvin laaja — joka ei ilolla olisi parjannut toisia taiteilijoita. He tiesivät aina kertoa eräitä valaisevia, vähemmän edullisia seikkoja sen ja sen työstä ja ennen kaikkea yksityiselämästä. Totta oli myöskin, että eivät ketkään kehuneet toisiansa niin vasten kasvoja kuin taiteilijat. He olivat todella kuin pienet lapset, he suorastaan elivät kohteliaisuuksista ja hyvistä arvosteluista…

Mutta hehän olivatkin julkisia henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä, heidän työnsä ja persoonansa oli aina julkisen arvostelun esineenä. Sanomalehtien apokryfiset nimimerkit saattoivat nostaa ja kaataa keitä hyvänsä. Mutta juristeilla oli se harvinainen onni, että heidän tuomionsa, olivatpa ne kuinka heikkoja hyvänsä, eivät ainakaan tulleet kenenkä hyvänsä arvosteltaviksi. Ainakin vaadittiin siihen ammattimiestä…

Hän oli sittenkin valinnut ihanan alan ja turvallisen elämänuran. No, eihän se nyt aina ollut niin turvallinenkaan, saattoihan sitä helposti päästä vähäksi aikaa linnaankin »tiilenpäitä lukemaan», mutta silloinkin voi järjestää niin, että sai istua rangaistuksensa vankilassa, jonka tirehtöörin kanssa oli juonut sinuttelumaljan…

Taiteilijat, äss, mitä ne häntä liikuttivat! Harmiksensa hän huomasi, että Martan maailma oli vähitellen vallannut hänen mielikuvituksensakin. Hän oli sittenkin liiaksi kiintynyt häneen… Hän hermostui…

Mitä tekemistä hänellä oli taiteilijoiden kanssa? Olivathan ne hauskoja seuraihmisiä, ja niillä oli kaikenlaisia hauskoja konsteja, joita muilla kuolevaisilla ei ollut. Tuomari Tyrkkö sanoi aina humalassa, että ei kenenkään kanssa ollut niin hauska ryypätä kuin taiteilijoiden, kapakanisäntien, huonomaineisten naisten ja rappiolle joutuneitten herrojen kanssa. Kaikilla niillä oli joitakin erikoisia elämänkokemuksia ja erikoisia päähänpistoja, ja oikeassa hän oli…

Mutta kun hän enemmän ja enemmän ajatteli taiteilijoita ja muisti mustelmansa ja kipeän leuan, jotka kaikki kauniit joululahjat hän oli saanut taiteilija Hertelliltä, niin hän sydäntyi uudestaan…

Mitä hän sieltä oli hakenut? Tietysti sitä ainaista Marttaa. Minkä hän mahtoi tunteellensa ja onnettomuudelleen. Mutta sitten hän alkoi muistella, mitenkä hän oikeastaan oli tutustunut Marttaan. Hän vihasi sitä henkilöä, joka oli hänet esittänyt tuolle sybariitille, tuolle viheliäiselle velholle. Mutta sitten hän muistikin, ettei siinä ollut tapahtunut mitään esittelyä, itsestäänhän se oli käynyt, ja sinne oli hänet hommannut ajuri….

— Äss! — samassa hän muisti, että sekin ajuri oli maksamatta. — Maksamatta, maksamatta ja aina vain maksamatta. Millä Herran nimessä hän saattoi rahaksi muuttua? — Hän hermostui pahanpäiväisesti, sytytti sikarin ja sieppasi sanomalehden pöydältä. Jonkun aikaa selailtuaan sitä hän näki, että tohtori Hakalan Kaivopuistossa oleva huvila oli palanut uudenvuodenyönä.

— No, sehän oli hauskaa, että sillekin pohatalle sattui joku kommellus. Se olikin aina niin mahtava rikkaudessaan. Vaikka tietysti se vain rikastuu tästä, luonnollisesti sillä oli suuret palovakuutukset. Kun ei vain siinä pelissä olisi koira haudattuna, — ajatteli hän jo kaikkea ja kaikkia epäilevänä lakimiehenä. — Tuo juttu joulukuusesta tuntuu niin tekaistulta. Sietäisi oikeastaan tutkia vähän lähemmin sitäkin asiaa. Sehän on sen viheliäisen Martan serkku vai mikä lie…

Mutta hänen leukaansa kivisti yhä, niin että hänen täytyi hiljaa itseksensä kiroilla.

Ei, kyllä hän nostaa kanteen taiteilija Hertelliä vastaan pahoinpitelystä, ja myöskin sitä letukkaa, Martta Hagenia vastaan pahoinpitelyyn yllyttämisestä. Saakoot sakkoa, jos sillä pääsevät, se on joka tapauksessa skandaali. Kyllä hän saa todistajia ja raskauttavia asianhaaroja…

Hän oikein innostui kuvitellessaan kaikkia niitä seikkoja, joilla hän kostaisi kärsimänsä vääryyden. — Nostaa prosessi, nostaa prosessi, se oli hänen tunnuslauseensa, ja nyt hän sen kerran nostaa oman asiansa puolesta. Hän oli puolustanut menestyksellä niin monia vääriä juttuja, että hän varmasti voittaisi tässä omassa asiassaan, joka kaiken lisäksi oli oikea…

Martta oli häntä kiristänyt ja suorastaan ryöstänyt. Martta oli saattanut tuhlailullaan hänet vararikon partaalle. Jos hän olisi saanut Martan linnaan, olisi hänen ollut koko joukon helpompi olla. Siellä se tyttö ei ainakaan olisi voinut pettää häntä. Niin, hän rakasti häntä sittenkin, hän oli mustasukkainen ja onneton, hyvin onneton…

Jos edes olisi saanut todistetuksi, että Martta oli yleinen nainen, niin olisi saanut hänet poliisin kirjoihin. Mutta miten? — Silloin muistui hänen mieleensä ajuri, joka oli tutustuttanut hänet Marttaan. Hän päätti heti lähteä ottamaan asiasta selvää.

Hän suuntasi kulkunsa poliisikamarin osoiteosastolle ja sai tietää, että Janne Pöyhtäri ei enää toiminut ajurina, vaan oli ruvennut palosotilaaksi. Paloasemalla hän sai kuulla, että Pöyhtäri oli toissaöisessä tulipalossa pahasti palanut ja makasi Kirurgisella sairashuoneella. Kun hän vihdoin saapui sinne, ilmoitettiin, että sairaan huonon tilan tähden ei hänen luokseen päästetty ketään.

Lukukausi yliopistossa oli taas alkanut, ja nuoriso palasi joukolla joululomaltaan pääkaupunkiin. Lahja Kaariokin saapui reippaana ja punaposkisena. Hän ei ollut lukenut koko loman aikana sanomalehtiä, sillä hän tahtoi levätä täydellisesti välittämättä mistään maailman tapahtumista, jotka eivät liikuttaneet häntä. Eiväthän ne sisältäneet muuta kuin sotauutisia, joista ei kuitenkaan paljoa viisastunut. Ihmisten hermot tottuvat niin pian kaikkeen. Vaikka lehdet kertoivat, kuinka tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kuolivat sotanäyttämöllä, kuinka laivoja vaipui merenpohjaan yhtenä viikkona useampia kuin ennen vuodessa, ja vaikka miltei koko maanpiiri vuosi verta, paloi ja kärsi kaikenlaista puutetta, niin rauhassa asuvien ihmisten mielestä sanomalehdet sisälsivät sittenkin niin kovin vähän ja olivat epäintresantteja…

Senpätähden hänen hämmästyksensä oli miltei jähmetyttävä, kun hän eräänä tammikuun aamuna saapui Kaivopuistoon tullaksensa tohtori Hakalan luo hänen vastaanottotunnillaan. Huvila seisoi kyllä siinä paikallaan, mutta sen yläkerta oli musta ja korjauksen alaisena. Työmiehiltä hän sai kuulla, että tohtori Hakala asui nykyään Kruununhaassa Konstantininkadun varrella eräässä isossa kivitalossa.

Kun hän seuraavana päivänä istui tohtorin uudessa salissa ja odotti vuoroansa, valtasi hänet kummallinen epävarmuus.

Mitähän oikeastaan oli tapahtunut? Miksi ei tohtori ollut kirjoittanut hänelle kertaakaan koko aikana? Eiköhän tohtori ollutkaan saanut hänen kirjeitänsä, vai olivatko ne joutuneet sopimattomiin käsiin?

Astuessaan tohtori Hakalan huoneeseen hän tunsi pientä pelkoa. Tohtori tervehti häntä kohteliaan kylmästi ja käski istumaan. Ei mitään syleilyjä, ei mitään suudelmia, ei edes lämmintä katsetta. Lahjaa vilusti…

— Ehkä en vielä silloin, sillä olin kokematon ja utelias, mutta nyt minä rakastan sinua enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, — sanoi Lahja ja nousi lähestyäkseen Albertia. Albert seisoi näennäisesti kylmänä ja rauhallisena, Lahja lyyhistyi suureen nojatuoliin.

He olivat hetkisen vaiti ja kumpikin ajatteli omalla tavallaan. Albert katseli Lahjaa, joka istui siinä nojatuolissa avuttomana niinkuin paleltunut linnunpoikanen.

Mutta Lahja, jonka mieli oli nuorekkaampi ja kiihkeämpi, ehti ajatella paljoa enemmän:

Ah, intohimo ja rakkaus, ne ovat sittenkin kaksi eri asiaa. Kun nuorukaiset olivat häntä suudelleet, suudelleet hänen käsiänsä ja hyväilleet häntä, oli hän tuntenut itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Mutta jos niiden kiihko kasvoi, rajummaksi, katosi häneltä mielihyvän tunne, ja hän oli usein silloin itseksensä toistanut: »Suudella, vain suudella, ei enempää, sillä se on rakkautta.» Mutta nyt oli intohimo herännyt hänessä, ja se oli muuttunut täydelliseksi, hurmaavaksi rakkaudeksi. Hänen edessään oli täysikypsä mies, hän tahtoi omistaa hänet ainaisesti… mutta nyt hän oli luisumassa häneltä pois…

Albert sääli Lahjaa, mutta äkkiä muuttui hänen säälinsä käsittämättömäksi, tuskalliseksi intohimoksi. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi menettänyt tajuntansa. Kaikki muut hänen ympärillänsä olevat esineet, paitsi Lahjaa, muuttuivat epäselväksi kaaokseksi…

Lahjan terveet, punaiset posket hehkuivat, hänen koko ruumiinsa säteili lämpöä, ja huoneen täytti hänen olemuksensa pyörryttävä tuoksu… Nuo kukoistavat posket ja avonaiset, punaiset huulet viekoittelivat häntä…

Hänet valtaa ääretön halu puristaa tuo nuori olento rintaansa vasten ja juoda hänen kosteilta huuliltaan se juoma, joka voisi sammuttaa hänen suunsa tukehduttavan kuivuuden…

Nuo huulet väreilevät ja sanattomasti kuiskaavat: »Suutele minua, suutele minua… Suutele pitkään niinkuin silloin…»

Ja ikäänkuin kaikki romahtaisi maahan, kaikki katoaisi, yhtyvät hänen huulensa Lahjan huulien kanssa mielettömään, polttavaan suudelmaan…

Kuinka pitkä onkaan tämä suudelma? Iäisyyskö? Vaiko vain silmänräpäys? Sitä hän ei tiedä… Mutta äkkiä tuntuu hänestä, kuin ovelle koputettaisiin tai kuin häntä lyötäisiin päähän, ja silmänräpäyksessä hän ponnahtaa Lahjasta erilleen.

Äkkiä hän on kylmä kuin jäähdytysastiaan pantu kuohuva punaviini. Hän näkee mielikuvituksessaan Ebban epätoivoiset, surulliset silmät, ja hän kuulee hänen tuskallisen huudahduksensa… Kylmä hiki nousee hänen otsallensa, hän muistaa päätöksensä ja kauheat sieluntuskansa… hän taistelee intohimoansa vastaan ja hengittää vaikeasti ilmaa niinkuin hukkuva juo aaltoa. Hänen hermonsa ovat joutuneet epäkuntoon niin, että hän vapisee kuin haavanlehti tuulessa…

— Ah ei mitään, ei mitään, minun hermoni vain, — änkyttää hän. — Ollaan nyt järkeviä…

— Niin, sinä olit utelias, ja minä olin kevytmielinen, me erehdyimme, mutta korjatkaamme virhe viisaudella… Tässä ei ole oikea paikka puhua näistä asioista, minä selitän sinulle myöhemmin, ole nyt järkevä… sinun täytyy ymmärtää, että vaimoni ja lapseni takia…

— Ei, ei, älä puhu noin… Sinun täytyy unhottaa… Sinä olet vielä nuori, ja elämä on sinun edessäsi, ja minä olen kylliksi vanha itkeäkseni mennyttä kevättäni… Hyvästi, rakkaani… ole nyt järkevä, me puhumme tästä toiste…

Albert oli horjahtaa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä ja sanoi sen mahdollisuuden varalta, että palvelijatar kuulisi:

— Te kirjoitatte siis Alfred de Musset'n ja George Sandin traagillisesta lemmentarinasta.

Paria päivää myöhemmin tuotiin tohtorinna Hakala kotiinsa sairaalasta. Hän ei ollut saanut mitään palovammoja, oli vain ollut tukehtua savuun, ja hänen hermonsa olivat pahasti kärsineet tästä mielenliikutuksesta. Nyt hän oli tavallista reippaampi ja vähemmän hermostunut kuin ennen tulipaloa. Eristäminen ja vuoteella makaaminen olivat virkistäneet häntä.

— Jospa olisin saanut kuolla, — sanoi hän Albertille, kun he olivat kahdenkesken.

— Älä puhu noin, — sanoi Albert ystävällisesti, — meillähän on kuitenkin pikku Annikki kasvatettavanamme ja meidän tulee molempien koettaa parastamme tehdäksemme kotimme siedettäväksi… elämä on kuitenkin vielä elämisen arvoista, ja meidän tulee yhdessä täyttää velvollisuutemme…

Ebba hymyili lempeästi ja ikäänkuin säälien, eivätkä he senjälkeen puhuneet enempää siitä asiasta. Mutta yksin jäätyänsä Albert mietti kauan omaa elämäänsä…

Hänen isänsä kirjoituspöytä oli palanut, ja nyt hän istui oman kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli peräisin niiltä ajoilta, jolloin he Ebban kanssa yhdessä rakensivat kotia. Kuinka kaikki oli sielussa toisin kuin niihin aikoihin, jolloin he yhdessä olivat käyneet tätäkin pöytää valitsemassa. Miuru, jota oli ollut vaikea saada Kaivopuistosta tähän uuteen kotiin, istui pöydällä ja katseli tyytymättömän näköisenä terävillä agaattisilmillään.

Hän oli tehnyt uhrin, joka oli ollut hänelle vaikein ja kallein, mutta olikohan Ebballa mahdollisuuksia ottaa sitä uhria vastaan, sillä hän oli nainen, jota kerran oli loukattu sydänjuuriin saakka, ja naiset jaksavat harvoin tällaisissa tapauksissa oppia mitään ja unhottaa mitään…

Oliko sellainen uhri tarpeen, joka särki kahden ihmisen onnen… Ebban onni oli jo ehkä sittenkin ainiaaksi käynyt korjaamattomaksi…?

Oli, sillä se ei ollutkaan mikään uhri, vaan se oli velvollisuuden täyttämistä…

XII

Janne Pöyhtäri makasi Kirurgilla suuressa salissa, jossa oli kahdeksantoista muuta potilasta. Huolimatta nuoruudestaan ja voimakkaasta ruumiinrakenteestaan hän oli hyvin heikko. Palohaavat olivat olleet siksi pahat, että hänellä oli ollut jo pitemmän aikaa korkea kuume. Haavoja kirveli ja pakotti niin, että hänen täytyi koko ajan hiljaa valittaa. Hänen vuoteensa ympärille oli asetettu valkoinen kaihdin, jolla hän oli ikäänkuin eristettynä muista sairaista. Toiset potilaat ymmärsivät, että kun tuo kaihdin tuotiin jonkun vuoteen luo, niin odotettavissa oli se suuri, korkea vieras…

Hänen morsiamensa Hanna Rönkä oli juuri ollut hänen luonaan, mutta kun hänen tuskansa olivat suurentuneet, oli hänelle annettu morfiiniruiske ja hän oli vaipunut horrokseen. Morsian oli sillä välin poistunut sairaalasta.

Janne oli juuri heräämässä horroksestaan; hän oli unen ja tietoisuuden välimailla, ja vanhoja muistoja kulki hänen aivoissaan…

Hän on isää katsomassa Mariansairaalassa. Isä on vilustunut yöajossa ja saanut keuhkokuumeen, hän makaa huonona sairaana suuressa salissa. Janne istuu hänen vuoteensa vieressä. — Ukolle taitaa tulla lähtö, — ajattelee hän. Hänestä tuntuu, kuin jokin vieras, hänelle tuntematon ihminen makaisi siinä vuoteessa. Hän on kärsinyt niin paljon isän juoppouden ja kovuuden takia, että hänellä ei ole enää mitään tunteita häntä kohtaan…

Jannesta tuntuu kuitenkin pahalta istua ja tuijottaa kuolevaan isään noin. Hän koettaa ajatella, miltä mahtaisi hänestä tuntua, jos hänen oma poikansa tuolla tavalla seuraisi hänen elämänliekkinsä sammumista. Ei se tunnu millekään, tunteet eivät tule kutsuen…

Kun isä on kuollut, hengähtää hän helpotuksesta, eikä yksikään kyynel vieri hänen silmistään… Onko hän tunteeton? Ei hän sitä usko, hän on vain niin paljon kärsinyt…

Kuinka monissa kaupunkilaishautajaisissa hän onkaan ollut mukana. Hän on nähnyt mitä erilaisimpia hautajaissaattoja. Usein hän on seurannut itse hautaustoimitusta istuessaan korkealla penkillään ja odottaessaan kyydittäviään. Ne ovat olleet kauniita ja liikuttavia tilaisuuksia…

Mutta oman isän hautajaiset olivat kuitenkin kummallisimmat mitä hän koskaan on nähnyt. Heidän omista rattaista on numerolappu otettu takaa pois. Hän itse istuu ilman vormua penkillään ja ajaa äitiä, joka istuu veljen ja isävainajan sisaren kanssa. Seuraavissa rattaissa ajaa tädin mies, eräs juoppo nikkari, jonkun isän tuttavan kanssa. Pitkä ei se saattue ole, kun se Söörnäisistä ajaa läpi kaupungin Ruoholahden ruumisasemalle, josta junat lähtevät Malmin hautausmaalle.

Hautaus tapahtuu eräänä kolkkona kevätsunnuntaina. Vainajia on runsaasti matkassa. Mustat, yksinkertaiset arkut, joihin on liimattu suuria numerolappuja niinkuin tavallisiin rahtitavaralaatikkoihin, odottavat pitkänä, surullisena rivinä hautakappelissa pappia, jonka tehtävänä on siunata ne kaikki yhtaikaa haudan lepoon.

Sitten aletaan niitä kantaa pieniin, raiteilla kulkeviin avonaisiin vaunuihin. Näillä jyrisevillä vaunuilla heitä sitten kärrätään läpi laajan hautausmaan hautoihinsa. Ja kun Janne veljensä ja isän toverien kanssa laskee isän arkun avonaiseen hautaan, tuntuu hänestä, niinkuin hän laskisi sinne kenenkä hyvänsä. Valkoinen numerolappu arkun kannessa on ainoana takeena siitä, että hän todella laski isänsä eikä jonkun muun. Oma tunne ei sano mitään…

Kun hauta on luotu umpeen, seisovat kaikki äänettöminä ja tuijottavat maahan. Vanha äiti seisoo loitommalla ja itkee…

Niinköhän hänkin haudataan? Se oli niin kolkkoa ja rumaa… Lähtö kait tästä tulee, koska äitikin niin itkee…

Janne oli täydellisesti herännyt horroksestaan ja näki, kuinka hänen vanha äitinsä istui hänen vuoteensa vieressä ja itki. Anna-muori oli pienikasvuinen ihminen, jolla oli viisaat, hiukan vetiset silmät, ja hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, sillä hän oli kait joskus ollut lihava ja sitten myöhemmin laihtunut. Hän näytti pieneltä ja kutistuneelta. Nyt hän näki, että Janne huomasi hänet, ja lopetti heti itkunsa…

Hän istui siinä ääneti, harteillaan suuri, musta kamelinvillalangoista virkattu, reiällinen huivi. Hän tuijotti herkeämättä poikaansa, huojutti hiljaa pientä ruumistaan ja pyyhki tuontuostakin huivinsa kulmalla vetisiä silmiään. Hänen katseensa oli hellä ja sanomattoman huolestunut.

Kun Janne aukaisi silmänsä toistamiseen ja kun hän näki äidin edessänsä, saivat hänen kuumeiset silmänsä lempeän ja iloisen loisteen. Hän koetti hymyillä, mutta ei voinut, sillä jossain kädessä tai rinnassa koski niin kipeästi. Hän ei oikein tajunnut missä se tuska oli, mutta sitten hän käsitti, että se oli kädessä…

Äiti, vanha äiti, joka oli niin kutistunut ja harmaantunut, hymyili hänelle ystävällisesti ja painoi päänsä Jannen päätä kohti. Sitten hän kysyi hyvin hiljaa, kuinka poikansa jaksoi. Janne ei voinut vastata. Hetken päästä hän jo olisi voinutkin vastata, sillä poltetta ei taas tuntunutkaan missään, mutta hän vaikeni kuitenkin ja katseli äitiänsä…

Kaksi kirkasta kyyneltä kihosi äidin silmiin, ja ne alkoivat vieriä pitkin poskipäitä. Hän ikäänkuin hätääntyi huomatessaan ne ja pyyhkäisi ne nopealla, hermostuneella liikkeellä huivinsa kulmaan.

Sitten he istuivat taas kauan aikaa ääneti. Äiti silitteli hiljaa, aivan kuin huomaamattansa, pojan vuoteen reunalla olevaa peitettä, ja sormet hapuilivat hermostuneesti ylemmäksi. Vihdoin kosketti hänen laiha kätensä Jannen tervettä kättä, joka lepäsi valkoisella peitteellä suurena ja punaisena. Se käsi oli hänestä kaunis ja voimakas, sen pitkät sormet näyttivät niin herkiltä, ja iho kädessä oli hieno ja ohut, kun hän pitemmän aikaa oli ollut tekemättä mitään ruumiillista työtä. Äidin kurttuinen käsi vapisi, kun hän kosketti poikansa tulikuumaa kättä. Sitten hän painoi päänsä alas ja silitteli Jannen kädellä omaa kurttuista poskeaan…

Janne olisi nyt voinut kivultansa vastata, mutta mielenliikutus sai hänen äänensä tarttumaan kurkkuun. Hän ei sanonut mitään, hymyili vain ja nosti hiukan tervettä kättänsä äidin poskea kohden ja silitti sitä. Niin istuivat he kauan ääneti…

Äiti huojutteli hiljaa ruumistansa ja katsellessaan poikaansa hän ajatteli jumalansanaa. Hän pelkäsi, että hänen poikansa kuolee suruttomuuden tilassa, ja hän olisi tahtonut hiukan lukea hänelle, mutta Janne oli niin heikko, ettei hän tahtonut rasittaa häntä…

Hän muisteli Jeesuksen vuorisaarnaa ja ajatteli sen monia kauniita kohtia ja kertasi monesti mielessänsä sanat: »Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.»

Mutta nähdessään poikansa avuttoman tilan tuli hänen niin raskas ja vaikea olla, että hänen täytyi nousta hetkiseksi kävelemään. Hän huokasi syvään ja palasi hetken päästä paikallensa…

Palautettuansa mielenrauhansa hän silitteli hiljaa Jannen tervettä kättä, ja kun sairaanhoitajatar ilmestyi, nousi hän hitaasti, suuteli Jannea otsalle ja poistui sairaan luota…

Janne makasi valveilla. Toiset sairaat kuuluivat nukkuvan. Huoneessa oli hämärä valaistus, ja Janne tuijotti valkoiseen kaihtimeen, jolle hänen mielikuvituksensa loihti mitä erilaisimpia kuvia aivan kuin elävissäkuvissa.

Tuleekohan se nyt? ajattelee hän. Ei se vielä saisi tulla. Ei häntä peloita, mutta kaikki on vielä kesken, hänhän on vielä niin nuori. Ei häntä peloita, sillä ei siinä ole mitään pelättävää; ei sen jälkeen ole mitään, kaikki loppuu siihen, mutta se on kuitenkin niin haikeaa, näin nuorena…

Ei kuolemaa ole, sillä jos se olisi olemassa, olisi hän pelännyt vaaraa, mutta hän ei ole koskaan pelännyt…

Mutta entäs jos kuolema olisi ja sen takana olisi jotain muuta? Ei ole, ei ole, hän ei tahdo olla heikko ja uskoa turhia. Se on pelkoa ja se ei sovi miehelle… Hän uskoo, että sitä ei ole, eikä sitä silloin olekaan…

Mutta kuume nousi ja mielikuvat alkoivat käydä yhä vilkkaammiksi. Hän oli olevinaan suuressa uimanäytöksessä.

Koko avara uimahuone Ursininkalliolla on täpötäynnä väkeä. Aurinko paistaa kielteisesti, ja suolalta tuoksuvat aallot lepattelevat niin viekoittelevasti suuressa altaassa. Naisten pingoitetut, moniväriset päivänvarjot kohoavat väkijoukon päiden päällä kuin suuret, ihmeelliset sienet. Avojalkaisia pikkupoikia istuu sadoittain pukuhuoneryhmän mustalla asfalttikatolla, ja niiden ruskeat, paljaat sääret vieri vierellä muodostavat kummallisen näköisen kaiteen katonreunalle. Liput liehuvat ja pitävät pauketta niinkuin kuivamaan ripustetut pesuvaatteet. Torvisoittokunta soittaa reipasta marssia, ja kaikki esiintyjät astuvat erivärisissä uimapuvuissaan ja ruskeina kuin kupari pitkässä rivissä altaan reunalla olevalle siltamalle. Suoritetaan lyhyenmatkan kilpauinnit, sukellukset, matalat hypyt, hengenpelastusnäytteet ja kehumiset…

Sitten alkavat leikilliset näytännöt ja vihdoin kerroshypyt. Janne on seissyt alastomana nojaten kaiteeseen ja katsellut ihaillen kaikkea tätä reipasta menoa, jolle täysilukuinen yleisö osoittaa voimakkailla kättentaputuksilla suosiotaan ja mieltymystään. Hän värisee osaksi vilusta, vaikka onkin aurinkoinen syyspäivä, ja osaksi jännityksestä…

Nyt tulee heidän vuoronsa. Kaikkien alempien kerrosten hypyt onnistuvat heille jokaiselle, ja yleisö taputtaa ihastuneena käsiään. Kuuluu niin kummalliselta, kun hypättyänsä suuren, jännittävän hiljaisuuden vallitessa veden alta noustessa kuulee vedentäyttämillä korvillaan ihmeellistä, epämääräistä ja kaukaista melua, niinkuin mattoja tomuutettaisiin…

Hänen vuoronsa on hypätä ylimmästä kerroksesta. Hän asettuu siltaman reunalle, katselee kerran alas, ettei vedessä ole ketään tiellä, nousee varpaillensa ikäänkuin punniten ruumistaan, vetää ilmaa keuhkoihinsa, kohottaa kätensä joka lihas jännittyneenä ja heittäytyy sitten viidennestä kerroksesta, joka on viisitoista metriä korkealla, alas huimaavaan syvyyteen…

Mutta juuri kun hän ikäänkuin leijailee ilmassa, nousee hänen ollessaan keskitiessä äkkiä raju tuulenpuuska ja heittää hänet pois tasapainoasennosta, ja hän putoaa tuosta korkeudesta kyljellensä veteen ja satuttaa oikean kätensä niin, ettei voi sitä liikuttaa…

Janne koetti liikuttaa oikeata kättänsä ja huomasi, että hän ei todellakaan voinut saada sitä hievahtamaankaan, siihen vain koski niin kovasti. Silloin hän havahtui mielikuviensa lennosta ja huomasi eläneensä hourekuvia. Hänhän lepäsi vuoteessa…

Jannen on kuuma, päässä jyskyttää voimakkaasti, korvissa humisee kummallisesti niinkuin kaukainen kosken kohina. Niin, siinä se tuleekin… tuossa se on. Hän näkee pienen vesipisaran, äkkiä se hajoaa kahtia, nämä puolikkaat jakaantuvat taas vuorostansa kahtia, nyt niitä jo on monta, lukemattomia, satoja, tuhansia, niitä alkaa tulla kaikkialta, niitä on alhaalla, ylhäällä, sivuilla, päällä, alla, ne paisuvat… Nyt ne tulevat lähemmäksi, ne paisuvat hirvittäväksi, höyryäväksi koskeksi… vesi tulee ylemmäksi, se polttaa, hän koettaa juoda sitä vähemmäksi, mutta kieli kuivuu kitalakeen, se ei kostu, hän koettaa juoda yhä, mutta vesi ei mene alas, se vain polttaa ja hän on tukehtua, hän tukehtuu…

Kun Janne avasi silmänsä, istui sairaanhoitajatar hänen vuoteensa ääressä ja tarjosi hänelle vettä. Suu oli todella kuuma ja kuivan tahmainen. Kieli oli niin paisunut, että tuskin saattoi liikkua, ja henki kulki vaivalloisesti.

— Nyt taitaa kuolema sittenkin tulla, — ajatteli hän ja tuijotti sairaanhoitajattaren pään yli valkoiseen kaihtimeen, »kuoleman kaihtimeen» — niin oli hän kuullut muiden sairaitten sitä nimittävän… häneltä sekosi taas kaikki ja hän vaipui horrokseen…

Jannea kylmää. Taas kuuluu kosken kaukaista kohinaa, se tulee niin etäisenä ja soivana. Kirkas aurinko paistaa yli kotiniittyjen, kuuluu pauhua ja ryskettä, mutta se menee pian ohi ja jäljelle jää soittoa ja kilinää, niinkuin laseja olisi helistelty. Siinä se nyt tulevat ne talviset jäät palasina, pienenä sohjuna, sinertävinä, punaisina auringossa hohtaen ja hehkuen kuin kristallit. Niiden säröiset särmät hankaavat toisiansa, ja ne helisevät niinkuin isän kirkkoreen kulkuset…

Niin ne vain rientävät, painuvat, nousevat ja soivat. Janne keinuu mukana, on niin kylmä, mutta samalla niin sanomattoman kirkasta, pohja melkein näkyy. Janne painuu mukana, liikkuu jääpalasten kanssa… Soitto on niin helakkaa, nyt tullaan kirkkorantaan, urut jo soivat saarnavirteen… hämärtää, pimenee, kylmää… Janne painuu yhä, nyt ei enää soi… on hiljaista, hän vaipuu, hiljaa, vauhti viihtyy, tyyntyy… äänettömyys… syvään, syvempään, loppumattomiin… mustuu… sammuu…

Mutta elämä oli tällä kertaa kuoleman herra, ja Janne Pöyhtäri parani, aluksi hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä hänellä oli voimakas ja turmeltumaton ruumis.

Eräänä maaliskuun päivänä hän pääsi pois sairaalasta. Terveenä, toisin sanoen, hänen oikean kätensä pääjänteet olivat turmeltuneet ja kuihtuneet niin, että hänen kätensä oli jäykkä. Hän saattoi kyllä sitä liikuttaa, mutta hän ei lääkärin sanojen mukaan voinut tehdä sillä mitään raskaampaa työtä.

Hänen uransa palosotilaana oli ainiaaksi katkennut. Horjuen hän astui ulos sairaalasta muka tukien äitiänsä terveellä kädellänsä. Mutta vanha äiti, tuo pieni ja ryppyinen äiti, taisi sillä kertaa tukea poikaansa, sillä niin järkytetty oli Janne kuultuansa lääkärin tuomion…

XIII

Lumisen ja harvinaisen kylmän talven jälkeen alkoi kevät taas tehdä tuloaan. Albert Hakala huomasi, että samoin kuin vuorilta tuleva puro raivaa menonsa määrän ja suunnan eikä huoli kaivetuista ojista, samoin hänenkin ajatuksensa ja tunteensa kulkivat omia uomiaan. Hän oli päättänyt elää vain työlleen ja lapselleen, mutta…

Hän käveli paljon yksin ulkona ja imi itseensä sitä suloista myrkkyä, jota yksinäisyys kasvattaa, sillä hän oli nyt enemmän yksin kuin koskaan ennen. Ebballe hän ei voinut enää puhua mitään siitä asiasta, joka häntä kiusasi, ja Lahjaa hän ei tahtonut tavata, sillä se olisi ollut hänelle ylivoimaista. Hän asteli katuja ja ajatteli, kuinka onneton onkaan ihminen…

Eikö Luoja ollut todellisuuden maailmaan saanut mahtumaan kylliksi tuskaa ja surua, koska hän oli luonut ihmisille vielä lisäksi mielikuvituksen äärettömän maailman?

Hänen ajatuksensa ja mielikuvansa olivat niinkuin joki, joka juostessaan suvantoina on tunteeton, mutta koskissa näyttää kuumat intohimonsa. Ja niitä koskia tuli välttämättömyyden pakosta liiankin usein.

Aina kun hänellä oli luento ja hän näki Lahjan, oli hän väkisinkin menettää sielunsa tasapainon. Mutta hän ei uskaltanut vilkaistakaan sinne päin, jossa Lahja istui, sillä hänen korviinsa oli tullut ilkeitä huhuja ja huomautuksia siitä, kuinka hän vietteli oppilaitaan…

Olikohan Lahja uskonut salaisuutensa jollekin ystävättärelleen? Silloin sen tunsi koko maailma. Albertin mielestä luottamus on se pyhä liekki, joka ylläpitää herkkien tunteiden paloa, mutta jos Lahja nyt todella oli ollut epäluotettava, niin oli hänenkin tunteensa varmasti sammuva. Sitähän hän oli toivonutkin, mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että hänen elämänsä sisällys nyt yhtäkkiä riistettäisiin häneltä pois, kauhistutti häntä. Hän tiesi, että ihmissydän on ikäänkuin avoin haava, jonka arpi on hauta, mutta hän ei tahtonut ainakaan vielä tunteittensa hautajaisia…

Usein kulki hän uupumukseen saakka kaupungilla voidaksensa vapaammin ajatella omia asioitaan. Tavallisesti hän oli yksin, mutta toisinaan hän otti Annikin mukaansa, sillä Annikki saattoi niin vähän siellä kotona olla hänen kanssaan, sillä siellä esti häntä suuri, tekeillä oleva työnsä, ja sitäpaitsi oli Ebban ja hänen välillään salainen kilpailu Annikin sydämestä. Ebba ei liikkunut paljoa ulkosalla, siksi tuli Annikki niin mielellään isän kanssa kävelemään kaupungille.

Eräänä toukokuun aurinkoisena päivänä hän oli määrännyt, että Annikki tulisi tapaamaan häntä hoitajattarensa saattamana lähelle Esplanaadia Vallgrenin suihkukaivon luo. Annikki saattoi leikkiä Esplanaadissa odottaen, kunnes hän saapuisi luennolta.

Albert tuli yliopistosta pitkin Unioninkatua. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lämmittäen. Hän pysähtyi hetkiseksi kadun kulmaan ja katseli keväistä väenvilinää Esplanaadinkadulla ja torilla. Siinä vähän matkaa hänen edessään kohosi Vallgrenin paljonpuhuttu suihkukaivo. Hän ei ollut koskaan voinut käsittää, kuinka ihmiset saattoivat moittia sitä niin rajattomasti ja ankarasti…

Punervan graniittiakaan äärellä pystyynkohonneet merileijonat syöksivät vettä kidoistansa niinkuin maan uumenista vasta vapaaksi päässeet vesisuonet. Ja korkealla olevasta pyöreästä, laakeasta altaasta, jonka päällä parjattu pronssinainen, merestä nousevaa Helsinkiä kuvaava alaston nainen, seisoi veikeän uneliaasti ja ihmetellen katsellen ympärilleen, valui vesi kauniina, kimaltelevana helmivyönä. Saattoihan tuon pronssinaisen asennossa ja muodossakin olla muistutettavaa, mutta joka tapauksessa se oli mainettansa parempi…

Aurinko paistoi voimakkaasti, ja sen säteet taittuivat vesileijonien suihkujen kirkkaissa vesikaarissa muodostaen tuontuostakin kauniita, epäsäännöllisiä sateenkaaria.

Altaan reunalla leikki joukko lapsia. Pienet pojat uittivat rihmaan sidottuja leikkilaivoja, jotka aina täyttyivät yläaltaasta tulevista vesiryöpyistä. Pari poikaa oli kiivennyt merileijonien selkään, istuivat siellä hajareisin uljaina kuin konsanaan sotaratsujen selässä ja nauttivat alhaalla olevien ihastuksesta. Pian syntyi heidän välillään ankara taistelu. He pistivät pienen kätensä merileijonan kitaan ja koettivat ohjata vesisuihkua toiseen suuntaan toistensa päälle. Siinä oli huutoa ja iloa, kun voimakas suihku hetkiseksi muutti suuntansa ja kasteli ympärillä olevan, meluavan lapsilauman. Iloinen ja leikkisä oli tuo Vallgrenin suihkukaivo, ja se tuntui olevan oikealla paikallaan. Ainakin kasvava polvi sitä ymmärsi ja osasi käyttää virkistyksekseen.

Myöskin Annikki oli katselijoiden joukossa, eikä hän innoissaan huomannut isän tuloa, ennenkuin isä hiljaa veti hänet hyvintähdätyn vesisuihkun alta. Sitten he lähtivät, isä ja tytär, kävelemään kaupungille. Hoitajatar meni omille asioilleen.

Annikki oli siinä iässä, jolloin lapset kysyvät kaikkea, ja isä sai vastata mahdollisiin ja mahdottomiin kysymyksiin. He olivat saapuneet läpi Esplanaadin ja Vanhankirkon-puiston Lönnrotin patsaalle ja istuutuivat sen edessä olevalle penkille. Albert ei ollut erikoisemmin ihastunut tähän monimutkaiseen patsaaseen, mutta hän arveli, että ehkä nykyisellä Suomen kansalla on otaksuttava olevan kuihtuneempi mielikuvitus kuin entisellä, koskapa taiteilija on katsonut välttämättömäksi esittää pronssissa sekä mahdolliset että mahdottomat Kalevalan symboliset olennot…

— Isä mikä tuo on, miksikä se on tuollainen? Ja isä kertoi tapansa mukaan sadun muodossa:

— Oli kerran hyvin köyhä räätäli Sammatissa, ja hänellä oli monta poikaa, mutta yksi pojista, Elias, ei tahtonut neuloa vaatteita, vaan tahtoi aina lukea ja katsella kirjoja…

— Ole hiljaa nyt. Ja sitten se köyhä poika pääsi kouluun ja kärsi paljon nälkää, mutta koska hän oli hyvin viisas ja ahkera, niin hän edistyi hyvin ja tuli vihdoin ylioppilaaksi…

— Ei. Ja tämä Elias oli kuullut, että Suomen rajamailla Karjalassa ja siellä Venäjän rajoilla oli kätkettynä suuri aarre, joka oli kansan oma, koko Suomen kansan oma, mutta jonka arvoa ei kukaan käsittänyt. Hän lähti jalkaisin kävelemään ja hakemaan sitä aarretta…

— Eipäs hän kävellyt, hän hiihti, sillä hänellä on hiihtotossut jalassa, — sanoi Annikki katsellen patsasta.

— Niin, saattoi hän talvella hiihtääkin. Ja hän kulki ja kulki ja keräsi aarretta, joka oli särkynyt hirveän moneksi pirstaleeksi. Ja se aarre oli suuri, ihmeellinen runo, jonka arvoa on mahdoton rahassa arvostella, ja se oli Suomen kansan oma…

— Oli. Ja viisas Elias pani sen runon kaikki osat yhteen, ja siitä muodostui suuri kirja, jota kaikkien suomalaisten pitäisi lukea. Ja niin tuli tästä köyhästä räätälin pojasta sellainen mies, josta kaikki puhuivat aina vierailla mailla saakka, ja hänestä tuli rikas mies, ja tämän kaiken hän ansaitsi ahkerasti kävellen ja runoja keräten…

— Ja sitten Suomen kansa pystytti hänelle tämän muistopatsaan, jossa on
Väinämöinen tuo tuossa…

— Niin, ja Antero Vipunen tuo kivinen pää tuossa, ja Kanteletar-neito ja tietysti itse Elias tuossa istumassa…

— Niin, jos tulee kova tuulispää ja se lähtee lentämään tulisilla vaunuilla taivaaseen…

He tekivät usein tällaisia kävelyretkiä kaupungin eri osiin, ja isä kertoi aina satuja sen eri nähtävyyksistä. Kaisaniemessä hän kertoi, kuinka noin kuusikymmentä vuotta sitten siinä todella oli ollut merenlahtien ympäröimä niemi ja kuinka sillä niemellä oli asunut eräs Kaisa-niminen kiltti täti, jonka mukaan koko nientä ja myöhemmin merta täyttämällä saatua puistoa nimitettiin Kaisaniemeksi, vaikka se ei enää ollutkaan mikään niemi.

Taikka kertoi hän Fredrik Paciuksen patsaalla, kuinka kaukaisesta maasta oli tänne tullut nuori mies, joka oli ryhtynyt laittamaan lauluja Suomen kansalle, ja kuinka hän oli laittanut sävelen siihenkin lauluun »Oi, maamme Suomi synnyinmaa», jonka kaikki osaavat.

Kaikkia kyselevälle Annikille hän sai kertoa, kuka makasi Kaisaniemessä olevassa niinsanotussa »Vapaamuurarin haudassa». Ja Annikki sai tyytyä siihen, kun hän sai kuulla, että se ei ollutkaan mikään muurari, vaan oppinut, rikas ja hyvin kiltti Granatenhjelm-niminen setä, joka oli pitänyt pientenlastentarhaa lähellä sitä paikkaa jossa hänen hautansa nyt oli.

Näin kulkien ja jutellen kului monta raskasta hetkeä, ja Albert unohti aina Annikin läsnäollessa suuren intohimonsa ja kuluttavan tuskansa.

Milloin he olivat Aurora Karamsinin huvilan puistossa, milloin Eläintarhassa, milloin Korkeasaarella, ja aina riitti isällä satuja, ja aina he koettivat etsiä joitakin uusia kauniita paikkoja. Annikki oli niin ihastunut näihin kävelyihin, että hän usein kotia tultuaan kertoi äidille mitä ihmeellisimpiä satuja Helsingin eri puistoista ja nähtävyyksistä. Ebba hymyili raukeasti; hän tunsi niissä saduissa Albertin kaupunginrakkauden…

Eräänä toukokuun iltana Albert seisoo Kaisaniemessä Eläintarhanlahden rannalla lähellä soutuklubin venevajaa. Aurinko on laskussaan.

Eläintarhanlahti lepää rasvatyynenä ja kuvastaa lähellä, vastaisella rannalla olevia korkeita kivitaloja ja niiden edessä kasvavia muutamia hiukan vihertäviä puita, joiden kuvat aina silloin tällöin vienon virin käydessä heilahtavat. Etäämmällä olevan Kallionkirkon jykevä torni näyttää pitkältä ja varmalta graniittisessa vaaleudessaan, ja on kuin sen kuva tahtoisi upottaa kärkensä lahden syvimpään mutaiseen pohjaan. Pitkänsillan loivat graniittikaaret kertaantuvat vedessä muodostaen ikäänkuin kolme hiukan litistynyttä jättiläistynnyriä, jotka ovat kupeellaan ja valuttavat sisästänsä likaista, pahalle tulevaa merivettä tyveneen lahteen.

Taivaanranta kajastaa punertavana, ja keskitaivas on niin korkea ja keväisen kuulakas. Ratapihan lukemattomat veturit kirkaisevat tuontuostakin kimakasti, ja Pohjanmaan pikajuna viheltää pitkän, valittavan vihellyksen, lähtiessään viemään viestejä veriseen Eurooppaan…

Vaikka on jo ilta, on rannalla liikettä ja hälinää. Kymmenittäin veneitä on kumollaan rantakivillä ja rantatörmällä. Niissä on toisissa suuria halkeamia, joista päivä näkyy läpi. Toisia ovat niiden omistajat jo korjailleet ja paikkailleet sekä vetäneet räikeänpunaista maalia paikkojen päälle. Nuo suullaan makaavat veneet näyttävät suurilta, jättiläiskokoisilta kovakuoriaisilta, jotka milloin hyvänsä voisivat avata täplikkäät siipensä ja lentää tiehensä tai lähteä juoksemaan ylös pitkin vihreänukkaista rantatörmää…

Työmiehet, mekanikot, puotipalvelijat ynnä muut kättensä työllä eläjät ovat päivätyönsä päätettyään saapuneet tänne veneittänsä luo laittamaan niitä kesäkuntoon. Eräs nokinen seppä, joka varmaankaan ei ole ehtinyt käydä kotonansa kasvojaan pesemässä ja tuskinpa on ehtinyt vielä edes syödäkään, leikkaa innokkaasti kiiltävää säilykelaatikkoa rikki. Saatuaan sen reunan irti pohjasta silittää hän vasarallaan siten saamansa peltilevyn ja alkaa naulata sitä veneen kyljessä olevan raon peitteeksi.

Sahat ja höylät ovat työssä, kitin ja maalin haju täyttävät ilman. Eräs onnellinen puuseppä vetää suurella nautinnolla paksua maalaistervaa ison veneensä paikattuun kylkeen. Kuinka se terva tuoksuu voimakkaalta ja terveelliseltä…

Kaikilla on kiire, sillä ilmat ovat käyneet niin sanomattoman kauniiksi ja pitäisi päästä lauvantai-iltana saareen… Muutamien veneitten luona nauraa kikattaa iloisia tyttösiä, jotka vuoroin kehuvat ja moittivat ystäviensä veneitä ja korjauspuuhia. Mutta hauskaa heillä kaikilla on…

Rannassa kiikkuu jo lukemattomia puulaitureiden kylkiin kytkettyjä valkoisia, punaraitaisia veneitä. Pari moottorialusta viilettää äänekkäästi sytkyttäen pitkin lahden tyyntä pintaa. Niiden vauhti on tasainen ja kutsuva, ja ne katoavat Pitkänsillan kaarien alle niinkuin kärpät koloihinsa. Kevät on karkottanut kaikkien mielestä kaukaisen sodan uhkaavan vaaran ja pelon. Se oli tuntunut vain kylmänä, pimeänä talvena niin kauhealta. Nyt ei keväinen kaupunki muistanutkaan sotaa, se vain iloitsi ja riemuitsi, niinkuin ei maailmassa olisikaan mitään kärsimyksiä…

Albert kulkee äänetönnä ja tarkastelee veneitä lähemmin. Monet niistä ovat jo niin mätiä ja lahoja, ettei niitä hänen mielestään enää kitti eikä maali voi pelastaa. Ne ovat jokseenkin yhtä surkuteltavia kuin vanha kaunotar, joka on koettanut väreillä ja muilla keinoilla saada itsestään vielä kaunista, vaikkapa vain täksi illaksi.

— Vaikkapa vain täksi kesäksi, — ajattelevat kai veneitten omistajat. Mutta Albertia ne kammottavat, nehän ovat uivia ruumisarkkuja. Hän arvaa, kuinka paljon ilon ja onnen toiveita onkaan liitetty niihin kesäisiin retkiin, joita näillä veneillä tullaan tekemään, mutta hän näkee kauhulla myöskin ne lukemattomat sanomalehtikertomukset haaksirikoista ja hukkumisista, jotka ovat sattuneet kesän kuluessa tällaisilla retkillä…

Mutta kaikilla, jotka nyt ovat rannalla, on sanomattoman hauskaa. He ovat niin nuoria ja elämänhaluisia, ja kevätilta kaihoineen, riemuineen on niin kutsuva. Monen pursi odottaa jo tuolla tyvenessä rannassa armasta, joka istuu perään ja hoitaa huolimattomasti, nauraen ja ilakoiden peräsintä, niinkuin vain nainen voi, jonka vallassa on miehen kohtalo…

Mitä siitä, jos kuolemakin tulisi tällaisella retkellä. He ovat kuollessaankin onnellisia, heidän purtensa vie joka tapauksessa unhotuksen ja rauhan saarille…

Lähellä olevasta Kaisaniemen ravintolan niinsanotusta »meripaviljongista» kuuluu ruotsinkielistä ylioppilaslaulua. Albertin ruumiin läpi käy heikko puistatus. Laulaja-ajat tulevat mieleen. Tuo vieraskielinen laulu on niin harras ja alakuloinen; siinä on täällä kuolevan kulttuurin hautauslaulun surullinen kaiku. Ei Albert tunne sääliä siksi, että se on ruotsinkielinen kulttuuri, joka tuolla punssin kera laulaa joutsenlauluaan, mutta hänestä kaikessa kuolevassa on jotain niin masentavan surullista…

Albertin rintaa ahdistaa sanaton tuska… Hän ei voi nähdä tätä sainean tyventä, umpinaista valkamaa, hän ei voi kuunnella tuota surullista ylioppilaslaulua, hän ei jaksa katsella noiden köyhien onnellisia puuhia venerannassa…

Hän on juuri aikeissa lähteä ratapengermän yli Eläintarhan puolelle, kun joukko iloisia ylioppilaita kulkee hänen ohitsensa ravintolan kulmauksessa. Siinä on nuoria neitosia ja nuorukaisia. He ovat kaikki hilpeitä ja laulavat iloista, marssintahtista kevätlaulua. Kaikilla nuorukaisilla on neitonen käsikoukussaan.

Albert pysähtyy silmänräpäyksessä, hän luulee vaipuvansa maahan, sillä niin hänen polvensa notkahtelevat..

Lahja Kaario kulkee siinä hänen ohitsensa huomaamatta häntä ja nojaa onnellisena erään kauniin, solakan nuorukaisen käsivarteen…

— He menevät Alppilaan. Nuoruus ei jaksa odottaa, sille ovat jumalat mitanneet liian vähän aikaa.

Tuntuu kuin kaikki hänen ympärillään olisi vaiennut. Ääretön hiljaisuus ja tyhjyys asustaa hänen lähettyvillään, ja hänen sielunsa täyttää sanaton hätä ja ääretön tuska. Hän luuli jo voittaneensa, mutta hänen silmänsä eivät kestäneetkään tuota onnellista näkyä.

Hänet valtaa ääretön katumus, katumus siitä, että oli kieltäytynyt onnestaan. Nyt se on myöhäistä…

Hänen sydämensä avautuu kuin kukka, jonne katumuksen pistävät mehiläiset lentävät mettä noutamaan, mutta hänen kukassaan ei olekaan mettä, vaan karvasta katkeruutta…

Hän on vaivoin laahustanut Kaisaniemen lammikolle. Hän ei jaksa enää kävellä, vaan istuutuu penkille lammikon ääreen.

Heikosti valaisevan kuun hopeainen kuva heijastuu tuon keinotekoisen lammen pinnasta, ja lähellä olevien korkeitten kivitalojen akkunoista tuikkii siellä täällä raukea tuli, sillä ilta on vielä hämärä ja kuulas. Lammen pinnalla soutaa juhlallisesti valkoisia joutsenia, ja saaressa lammen keskellä järjestäytyvät hanhet ja sorsat hiljaa kaakotellen yötiloilleen…

Eräs suuri joutsen kutsuu kuuluvasti ystäväänsä. Se levittää mahtavat siipensä ja tahtoisi lentää, mutta siivet eivät kanna, ne ovat leikatut, ja sen lentoyritys päättyy valittavaan joikuun…

— Lentäisin minäkin, — ajattelee Albert, — mutta minunkin siipeni ovat ainiaaksi katkotut. Valkoinen joutsen, meidän olisi pitänyt lentää silloin, kun siivet vielä kantoivat…

Hän istuu kauan ja katselee, kuinka kevätilta vähitellen pimenee, kuinka äänet saaressa vaikenevat. Vain silloin tällöin kuuluu joku yksinäinen kaakahdus… valkoinen, yksinäinen joutsen seisoo saaren rannassa aivan veden rajassa ja pesee valkoista pukuaan. Sen kuva liikkuu vedenkalvossa… Kivimuurien akkunavalot alkavat heijastua vedestä, kuun kuva on kirkastunut, joku himmeä tähti syttyy vaalealle taivaalle, ja lehdettömien puiden pimennossa hänen takanaan ja sivuillaan kuuluu penkeiltä ihmisten hiljaista kuisketta. Hän näkee, kuinka kaksi tummaa olentoa tuolla etäämmällä eräällä penkillä istuu hyvin lähekkäin… sylitysten…

XIV

Sairaalasta päästyään Janne Pöyhtäri oli alakuloinen ja toivoton niinkuin ihminen, jolta elämänura on katkaistu vastoin hänen tahtoansa.

Hän oli ollut niin kiintynyt toimeensa, se oli ollut kuin luotu hänen rohkealle ja reippaalle luonteelleen, ja hän oli liittänyt siihen niin paljon toiveita. Hän oli menestynyt erikoisen hyvin; sekä päällystö että toverit ihailivat hänen voimaansa ja päättäväisyyttään. Hän ei pelännyt työtä, sillä työ oli hänelle iloa ja vain työ antoi hänen mielestään elämälle oikeutuksen… Usein öisin valveilla loikoessaan hän oli miltei toivonut, että syttyisi jossain tulipalo, jotta syntyisi liikettä ja toimintaa, jotta hän saisi taistella, raataa ja voittaa, eikä hän silloin kuitenkaan toivonut kenellekään mitään vahinkoa tai vaaraa… Mutta nyt oli kaikki lopussa.

Hän oli usein vahdissa astellessaan yövuorolla kuvitellut, että kerran hän on siinä asemassa, että saa käskeä muita tähän portille seisomaan. Eikä hän ajatellut sitä minään kostona kenellekään taikka ylpeydellä, sillä hän tiesi, että hänellä silloin oikeuksiensa ohella on myöskin suurempi edesvastuu, ja hänestä oikea mies eli ihannemies, joksi hän työn ja toiminnan kautta niin mielellänsä olisi tahtonut itsensä kasvattaa, kantoi ennen kaikkea edesvastuuntunnetta…

Mutta nyt oli hänelle sattunut vanhojen ihanteiden vararikko. Tyhjätaskuna hän kulki katua ylös, toista alas miettien ja pohtien, mihinkä nyt ryhtyisi. Hänen kätensä oli tavallaan terve, ei sitä ainakaan pakottanut, mutta kankea se oli eikä hän voinut sillä tehdä mitään raskaampaa työtä.

Ruveta uudestaan ajuriksi? Ei, sitä hän ei voinut. Hän inhosi sitä ammattia, ja juuri senvuoksi hän sen oli jättänytkin. Eihän se ammatti itsessään ollut pahempi kuin joku muukaan toimi, mutta siinä täytyi pakostakin muuttua huonoksi sentähden, että sai aina olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka katsoivat oikeudekseen näyttää vain huonoja puoliaan. Ajuria kohteli jokainen ylimielisesti…

Hän olisi kyllä päässyt poliisiksi, sillä useinhan otettiin poliisikuntaan entisiä palosotilaita, mutta ei hän katsonut kankean kätensä takia voivansa ryhtyä toimeen, jossa tarvittiin hetkellistä voimaa ja ripeätä toimintaa, ja muutenkin hän piti tätä tointa jokseenkin onnettomana ammattina…

Halveksivathan monet ihmiset salaisesti poliisia. Olihan ihmisille itse asiassa nöyryyttävää pitää palkattuja miehiä vartioimassa, että he eivät tekisi toisillensa pahaa. Se oli ihmisyydelle alentavaa, ja sentähden poliisi harmitti kaikkia, jotka tunnustivat ihmiskunnan kurjuuden. Eivät he vihanneet tuota ihmistä, joka tuossa kadulla kulki ja vartioi, sillä saattoihan hän olla yhtä hyvä kuin kuka tahansa, vaan he vihasivat ihmisten sanomatonta huonoutta, jonka liikkuva todistus oli tuo asestettu mies…

Salapoliisiksi hän myöskin olisi kelvannut ja saanut ehkä hyvänkin palkan, mutta se toimi oli hänestä kerrassaan koiranvirka. Hän oli toisinaan öisin ajossa ollessaan nähnyt, kuinka nuo siviilipukuiset »herrat» astelivat pitkin katuja etsien varkaita ja muita epäilyttäviä ihmisiä. Niiden jo pelkässä katseessa oli jotain sellaista epäilevää ja pälyilevää, että jokainen tarkkanäköinen ihminen saattoi helposti arvata heidän salaisen ammattinsa. Oikein häntä inhoitti, kun hän muisteli, miten ne toisinaan kulkivat paraatiovelta paraatiovelle koetellen olivatko ne lukossa ja jääden usein odottamaan, jos jotain sattuisi.

Toisinaan taasen, jos he näkivät jonkun ihmisen, oli se vaikka miten kunnialliselta näyttävä mies tai nainen, niin he asettuivat porttikäytävien pimentoihin ja muihin loukkoihin salaa seuraten yöllisen kulkijan retkiä.

Vain kissa vainosi tuolla tavalla saalistansa, mutta se tekikin sen elääkseen. Harjoittihan tosin salapoliisikin ammattiaan elääkseen, mutta Jannen mielestä täytyi ihmisen voida ansaita leipänsä arvokkaammalla toimella kuin toisten rikoksia ja paheita seuraamalla. Hän ei tahtonut elättää itseään sillä tavalla… Ei, jotain kunnollista työtä, oikeata työtä hän halusi itsellensä, mutta sitäpä ei ollut helppo saada. Eihän hänellä ollut mitään ammattitietoja eikä erikoisia todistuksia, ja vallityöhön, jota myöskin olisi saanut, hän ei voinut kätensä takia mennä…

Hän oli kulkenut jo viikkokausia etsien työtä. Mutta onni ei ollut hänelle myötäinen. Hän ei voinut käsittää, kuinka ei nyt tapahtunut hänen asemassaan äkkimuutosta, niinkuin niin monasti ennen oli sattunut asioita, joita ei ollut osannut aavistaakaan…

Raskasta oli kulkea työnhaussa. Kun hän nousi korkeita portaita jonkun vaikuttavan henkilön luo, jolta luuli saavansa työtä, tuntui hänestä niinkuin hän olisi ollut kuritushuonevanki, jolla on raskaat rautapultit jalkoihin kytkettyinä. Ja kun hän nöyrästi, vaikkakin miehekkäästi, esitti asiansa, vastasi moni »pomo» miltei närkästyneellä äänellä, ikäänkuin hän olisi pyytänyt lainaksi suuren summan rahaa, vaikka hän pyysi vain työtä ansaitakseen kunniallisesti elatuksensa ja auttaaksensa äitipoloistaan, joka oli aivan menehtyä, toivottomuuteen.

Kuinka hän toisinaan kiroili kovaa kohtaloaan. Hän oli varma, että olisi menestynyt toimessaan, saanut ylennystä ja ehkä muutaman vuoden kuluttua päässyt aliruiskumestariksi. Hän oli kuvitellut, että sitten hän pyytää tulla komennetuksi Kallion paloasemalle. Siellä hän saa vapaat huoneet ja menee sitten, ellei aikaisemmin, naimisiin Hannansa kanssa, ja vanha äiti muuttaa heille… Sitten he voivat aina keväisin ja kesällä syödä ulkosalla siinä pienessä pensaitten ympäröimässä lehtimajan tapaisessa, joka on paloaseman yhteydessä ja jonka keskellä on pienen pilarin päässä kirkas, lasinen pallo, josta näkee koko tienoon pienoiskoossa. Mutta se unelma oli kuollut niinkuin lintu kesken laulunsa…

Omasta puolestaan hän olisi tämän vastoinkäymisen kantanut rauhallisemmin, mutta kun hänellä oli vanha äiti, joka tarvitsi apua, niin se tuntui masentavalta. No, vanha äitikin ymmärsi sentään odottaa… Mutta Hannan, hänen morsiamensa tähden tuntui hänen asemansa kerrassaan sietämättömältä. Olihan Hanna koettanut lohduttaa häntä ja luvannut odottaa, mutta hänelle itselleen oli tämä tila kuin kuumin helvetti. Eihän hän ollut mies eikä mikään, kun ei voinut tällä iällä elättää itseänsä ja perustaa omaa kotia! Senhän teki kurjin renkikin maalla…

Yksin voi ihminen kärsiä mitä hyvänsä, mutta kun tietää, että on olemassa muita, jotka kärsivät saman asian takia, niin tulee oma tuska moninkertaiseksi…

Hän alkoi hävetä tovereitaan. Jos joku kysyi häneltä, missä puuhissa hän nykyään oli ja milloin hän aikoi mennä naimisiin, niin hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut puukosta. Hän punastui kuin pahanteosta tavattu lapsi. Kuinka ihmiset aavistamattaan saattoivatkaan olla ilkeitä ja tunkeilevia! Mitä se heitä liikutti missä hän oli ja mitä teki? Hän vastasikin toisinaan hyvin ärtyneenä: — Ei missään ja entäs sitten…

Hänen reipas ryhtinsä oli kadonnut, ja kuitenkaan ei hänen ruumiinsa ollut mitenkään sairas, hänhän oli jo täysin toipunut sairaudestaan. Mutta hän oli sielultaan sairas, hän oli nujerrettu ja maahanlyöty niinkuin rohkea lepakko, joka on lentänyt ilmassa huojuvaa, viuhuvaa ongenvapaa vasten ja pudonnut maahan ja läähättää nyt pihamaalla pienet terävät hampaat irvissä, ikäänkuin olisi halukas puremaan, tuo pieni, runneltu raukka, jolta on katkennut toinen siipi…

Katuja kävellessään Janne oli rahapulassaan muistanut tuomari Katajistonkin ja oli käynyt häneltä saatavaansa perimässä. Eihän se tosin ollut kuin alun toistakymmentä markkaa, mutta olihan sekin jotakin. Tuomari otti hänet kyllä vastaan, mutta sanoi, että hänellä ei nyt sattunut olemaan rahaa kotonaan, ja kehoitti tulemaan joskus toiste. Ei hän kuitenkaan toista kertaa mennyt perimään rahojansa, sillä ei hän viitsinyt omiansa kerjätä…

Sitten muistui hänen mieleensä taiteilija Hertell ja hän lähti tapaamaan häntä.

Ateljeerin ovi ei ollut lukossa, ja Janne astui ovelle hiljaa koputettuaan sisälle. Taiteilija Hertell oli puettuna kirjavaan, silkkiseen yöpukuun ja istui suuressa nojatuolissa lähellä takkaa ja heitteli teräaseita puiseen kattoon.

Nähtyänsä Jannen lopetti hän hetkiseksi heittelemisensä ja käski Jannen astua sisälle. Janne tervehti taiteilijaa, mutta pysähtyi sitten epävarmana, sillä taiteilijan katse oli tuima ja samalla levoton.

— Perälle vaan, perälle vaan, pois tieltä! — sanoi taiteilija ja alkoi taas heitellä aseitaan kattoon. Hän oli sangen taitava, mutta monet aseet singahtivat kuitenkin liian veltosti hänen kädestään ja kimposivat takaisin katosta. Oli vaarallista seistä liian lähellä ovea.

— Minä tulin kysymään, tahtoisiko taiteilija maalata valmiiksi sen
»Maratonjuoksijan»? Minulla olisi nyt aikaa koska hyvänsä.

— Minkä juoksijan? — kysyi taiteilija ja katseli tylysti Jannea, joka seisoi hämillään.

— No, sen taulun, jossa minä olin mallina ja joka ei vielä tullut aivan valmiiksi, sen juoksijan…

— Ahaa, senkö, — sanoi taiteilija ikäänkuin havahtuen. — Ei siitä tule enää mitään. Minä en näe värejä enkä väliin malliakaan. — Hän haki taulun esille ja näytti sitä Jannelle. — Kas tässä se nyt on.

Janne oli horjahtaa taaksepäin, sillä niin teki hänen pahaa. Taulussa esiintyvän alastoman miehen kasvot olivat hänen näköisensä, ja nyt oli taiteilija heittänyt suuren ateljeeriveitsen sen miehen rintaan.

Mitä sinä ihmettelet? Sellainen se on. Minä koetin, tulisiko sen rinnasta verta, mutta eipä vain tullutkaan. Se oli veretön juoksija, kas se oli niin saamarin kevyt ja henkevä, mutta sentähden sillä onkin maailmanrekordi.

Jannea kauhistutti. Ensinnäkin puistatti häntä nähdessään ikäänkuin oman rintansa lävistettynä — veitsi heilui vieläkin siinä kankaassa, — mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä se, että hän huomasi taiteilijan menettäneen järkensä. Hänen päänsä painui alas, ja hän aikoi odottaa hetkeä, jolloin taiteilija nousee keräämään aseitansa, ja poistua sanomatta mitään, mutta taiteilija huomasi hänen aikeensa ja huusi:

— Heipä hei, Janne, sinä olet reipas ja pulska poika, heitäppäs sinäkin, jos osaat. Katsos nyt riehuu maailmansota, eikä nyt juokseminen auta. Minä olen niin väsynyt, niin saamarin väsynyt, mutta minun täytyy harjoitella, täytyy, ei tästä sodasta muuten loppua tule. Kaikki kutsuvat minua, kaikki pyytävät minua puolellensa, sillä he tietävät minun hirvittävän taitoni. Mutta minä olen ottanut käteni pois heistä. Katsos minä en ole vielä valmis, mutta kun minä tästä kerran lähden, niin minä määrään itse rauhanehdot. Ei, poikani, ei tässä nykyään tulla kuuluisaksi juoksemalla. Taito se on, joka määrää. No, koetappas, minä opetan sinua ilmaiseksi…

Janne palasi ovelta ja otti yhden teräväkärkisen pistimen ja heitti sen kattoon, josta se kimposi takaisin kuin kivestä.

Taiteilija nauroi kolkosti. Janne luuli paksun takkinsa haittaavan ja riisui sen yltään. Sitten hän käänsi paidanhihansa ylös ja valitsi itsellensä suuren suomalaisen puukon, jota hän varmasti osaisi käyttää paremmin, sillä olihan hän veljensä kanssa lapsena pelannut puukkopeliä santakasassa.

Taiteilija seurasi jännittyneenä ja tarkkaavaisesti jokaista hänen liikettään. Janne punnitsi veitsen painoa kädessään, tarttui sitten sen terään niinkuin ennen pelissä ja heitti sen voimiensa takaa pää edellä niin, että se teki käänteen ilmassa ja tarttui heikosti kattoon. Hetken se siinä heilui, ja taiteilijan pää heilui samassa tahdissa. Sitten puukko putosi raskaan, visaisen päänsä painosta lattialle. Taiteilija remahti taas raakaan nauruun…

Janne oli masentunut, sillä hän huomasi, ettei kätensä kykene enää mihinkään voimainponnistukseen. Hän aikoi yrittää vielä kerran. Mutta juuri kun hän tarttui toiseen puukkoon, kävi taiteilija äkkiä kiinni hänen käsivarteensa.

— Mitä se on? Huu, mikä siinä on? — sanoi hän ja katseli tuijottavilla silmillään Jannen käsivarressa olevaa hirvittävää arpea. Janne kalpeni, ikäänkuin häntä olisi lyöty teräaseella, sillä taiteilijan katse oli niin sanomattoman kauhistunut ja inhoa kuvastava…

— Se on palanut, — sanoi Janne tuskin kuuluvasti ja ikäänkuin anteeksi pyytäen.

— Se on hävytöntä, polttaa kätensä tuolla tavalla, kauniin kätensä! Kuuletko sinä, se oli kaunis ja komea käsivarsi, sellaisia ei ole joka pojalla tässä maassa. Polttaa, polttaa… mitä järkeä siinä on? Etkö sinä tiedä, että ei ole muita syntejä kuin tyhmyys ja rumuus. Sinussa on ne molemmat. Se on kauheata, peitä se heti, minä en voi katsella sellaista, se on ruma, ruma… inhoittava…

Janne koetti puolustautua ja selitti, että se oli tullut taistelussa toisen ihmisen hengen pelastamiseksi. Hän oli tahtonut tehdä sankariteon. Mutta taiteilija ei kuunnellut häntä, vaan kiihtyi yhä enemmän ja soimasi Jannea sopimattomin sanoin, ikäänkuin Janne olisi tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan. Janne kuunteli hetken aikaa rauhallisena, mutta sitten alkoivat hänen huulensa värähdellä, sillä hän oli niin hermostunut ja onneton, ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta taiteilija puhui yhä vain kiihtyneemmin ja heitteli kiivaasti aseita kattoon sekä pauhasi:

Hetken itkettyään Janne rauhoittui ja puki takin päällensä. Hän huomasi olevansa tekemisissä vaarallisen mielipuolen kanssa. Häneen oli aluksi moite koskenut niin kipeästi, sillä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että sen lausui mielipuoli. Mutta kun häntä oli moitittu juuri siitä, mikä oli hänen onnettomuutensa syy, oli hän hetkiseksi tullut heikoksi, hänenkin kärsimyksillään täytyi olla rajansa… Mitään sanomatta hän hiipi ulos ateljeerista ja jätti onnettoman taiteilijan yksikseen heittelemään aseitaan ja lopettamaan maailmansotaa…

Astellessaan alas korkeita portaita tuntui hänestä, ikäänkuin hänen olisi joka askeleella tullut helpompi olla. Hänen tarmonsa ja tahtonsa terästyi. Hän oli nähnyt vielä suuremman onnettomuuden kuin hänen omansa olikaan ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, että hänellä kuitenkin vielä oli tallella järkensä valo…

Mikä kova kohtalo olikaan saattanut hänet näkemään niin paljon rumaa. Siinäkin oli taas juoppouden ja huonon elämän lahjakas, sivistynyt uhri… Häntä oli aina peloittanut tuo taiteilijan ainainen juominen, ja nyt hän oli nähnyt sen juomisen kauheat hedelmät…

Mitä alemmaksi hän tuli, sitä enemmän heräsi hänen tarmonsa, ja hän päätti miehen tavoin kantaa onnettomuutensa. Päästyään kadulle raittiiseen ilmaan hän tunsi riemukseen, että hänellä täytyi sittenkin olla tulevaisuutta…

Martta Hagen oli taaskin ollut tuomari Katajiston luona. Heillä oli ollut ensin suuren onnen hetkiä, jotka kuitenkin olivat päättyneet suureen riitaan, kuten tavallisesti. Martta oli taaskin vaatinut liiaksi rahoja. Tuomari oli ponnistellut vastaan minkä oli voinut, mutta vihdoin oli Martta, ovelasti kyllä, pukenut päällysvaatteet ylleen, tekeytynyt ystävälliseksi ja vihdoin sopivalla hetkellä siepannut hänen lompakkonsa tuolinselustalla riippuvan takin taskusta. Sitten hän oli livahtanut ulos ja hävinnyt ensimäisellä autolla.

Eihän hänen auttanut juosta paitahihasillaan Martan perässä taikka huutaa hänen jälkeensä tai vihdoin turvautua kadulla olevaan poliisiin, sillä tiesiväthän kaikki, että Martta oli olevinaan hänen morsiamensa eli rakastettunsa, kuinka sitä nyt vain tahtoi sanoa…

Hän istui sohvalla ja poltteli hyvää sikaria rauhoittaakseen kiihtyneitä hermojaan ja koetti muistella mitä kaikkea hänellä mahtoikaan olla siinä lompakossaan. Lopullista rahasummaa ei hän aivan varmuudella muistanut, mutta kyllä siinä oli ainakin kolmesataa markkaa. Mutta sitten hän muisti kauhuksensa, että siinä oli myöskin eräs tärkeä vekselilomake, johon eräs hänen toverinsa oli kirjoittanut nimensä, ja sitä paperia hän tarvitsi huomenna. Jos hän nyt ei saisi sitä takaisin, niin vekseli menisi protestiin, sillä tämä toveri oli matkustanut asioissaan maaseudulle eikä hänen nimeänsä näin ollen voinut saada uuteenkaan paperiin, ja kokonaan lunastaa sitä vekseliä ei hän näin yhtäkkiä voinut. Hän hermostui vallan pahanpäiväisesti.

Nytkö sen suuren, jo kauan kauhulla odotetun asian piti tapahtua, ja tällä tavalla? Velalla hän oli aluksi lukenut, ja vaikka hän alkuaikoina oli ollutkin hyvin säästäväinen ja ahkera, oli velka kuitenkin pikkuhiljaa kasvanut. Ja kun se oli noussut vissiin summaan, tarvittiin sen hoitamiseen jokseenkin paljon käteistä rahaa. Velalla lukemisesta oli sekin vaara, että kun lukuaikana täytyi ottaa velkaa korkojenkin maksamiseen, niin velka kasvoi suhdattomasti eli korkoa korolle…

Opintoaikansa viimeisinä vuosina olivat hänen menonsakin huomattavasti suurentuneet, sillä hänen vaatimuksensa olivat ikäänkuin itsestänsä kasvaneet, ja sitten hän oli yhä useammin ja useammin alkanut istua ulkona ravintoloissa, ja sellaiset pienet juridiset istunnot saattoivat toisinaan maksaa sievoisia summia.

Valmiiksi tultuaan hän oli kyllä heti ruvennut ansaitsemaan, mutta eivät tulot sittenkään riittäneet menoihin, puhumattakaan korkoihin tai velkojen lyhentämiseen. Näin kasvoivat velat yhä. Sitten tulivat naiset, joista Martta oli ollut kaikkein rakkain ja viheliäisin. Martta kiskoi häneltä viimeisetkin pennit ja lopuksi ryhtyi varastamaan häneltä. Sellaisilla naisilla ei ollut hävyntunnetta ensinkään; sen ne olivat menettäneet jo syntyessään…

Kauheita olivat nuo rahahuolet, nuo ainaiset vekselit. Hän tuskin enää muisti sitä aikaa, jolloin oli ollut täysin taitamaton kirjoittaessaan ensimäistä »pitkää paperia». Nythän kyllä jo osasi liiankin hyvin sen konstin. Vekselien hoitamisessa meni niin paljon aikaa ja energiaa, että kun ne kunakin päivänä vihdoin oli saanut monien puuhien, juoksujen ja vastusten jälkeen jonkinlaiseen kuntoon, niin oli ihminen niin kuitti, että ei viitsinyt eikä jaksanutkaan tehdä juuri muuta työtä, sillä hermot olivat jännityksen jälkeen aivan lamassa. Ja sitten oli ihminen jollain uudella paperilla vaivoin ansainnut sen verran rahaa liikenemään, että huoletta saattoi mennä syömään illallista toveriensa kanssa. Tuo kevytmielisyys johtui ehdottomasti ainaisesta epävarmuuden tunteesta ja hermostumisesta. Jollain tavalla täytyi hetkiseksi hermojaan viihdyttää…

Mutta väliin otti oikein lujille. Se kauhea tosiasia alkoi toisinaan tulla liian uhkaavaksi. Mutta aina sitä kuitenkin viime tingassa oli pelastuttu. Tuo ainainen epävarmuus ja rahapula kulutti hermoja niin hirvittävällä tavalla, että väliin oli väkisinkin langeta epätoivoon. Keskellä mitä hauskinta seuraa tai juhlaa saattoi tuo monipäinen ja tuhatjalkainen hirviö, konkurssi, irvistellä jonkun lasin takana. Sillä oli todella monta jalkaa, sillä kun hänenkin kaikki velkojansa kerran alkaisivat concurrere , juosta kokoon, hänen niskaansa, niin kerääntyisi siihen sekä päitä että jalkoja aika liuta…

Velat ovat niinkuin jokin kroonillinen tauti, joka tappaa hitaasti, mutta varmasti…

Ja nytkö taas se hirviö näytti hänelle hampaitansa? Hän oli niin väsynyt kaikkien asioittensa hoitoon, että ajatteli toisinaan antaa kaiken mennä menojaan… Mutta sitten nosti skandaali, tuo kummallinen ulkomaanelukka, kunniakäsitteillä varustettuja tuntosarviaan. Ei, ei, taistella täytyi, sillä muuten hän olisi mennyt mies, siivet olisivat joka tapauksessa palaneet ja typistyneet. Ei, kyllä täytyi koettaa taistella vastaan, taistella henkensä uhalla…

Oikeastaan tuli hänen toisinaan sääli niitä ystäviäänkin, jotka olivat hänen kanssaan asioissa. Sääli, se ei ollut oikea sana, mutta häntä hävetti… Rikkaat, jotka hänen oli onnistunut viekoitella asioihinsa, eivät ensinkään häntä surettaneet, sillä vähitellen vuosien kuluessa olivat hänen käsitteensä omaisuudenomistusoikeudesta koko joukon höltyneet.

Sisimmässä itsessään hän oli sosialisti, jos vain tahtoi olla itsellensä rehellinen. Itse hän oli vastoin isänsä tahtoa ja apua kasvattanut itseänsä kouluissa, joissa hän kaiken tiedon ja sivistyksen ohella oli imenyt itseensä kaupanpäällisiksi porvarillisen maailmankatsomuksen. Tohtori Hakala oli, puhuessaan nuorisolle näistä asioista, itse asiassa oikeassa, mutta hän ei voinut sitä julkisuudessa tunnustaa, sillä hän vihasi Hakalaa, tuota rikasta tohtoria, joka oli kehdannut kieltäytyä tulemasta hänelle vekseliin ja joka vielä kaiken lisäksi ylpeydessään vieroi Marttaa… Martta oli sittenkin ollut hänen sydäntänsä lähinnä… Rakkaus oli aurinko, mutta viha oli salama…

Hänkin oli kapitalisti ilman kapitaalia, ja kuitenkin hän kuului sivistyneeseen köyhälistöön, joka harrastaa porvarillista maailmankatsomusta ja porvarillisia elintapoja. Kuinka luonnotonta, kuinka naurettavaa… mutta sitä ei saanut myöntää kenellekään… ei edes itselleen…

Hänen alkuaan hyvinkin herkkä omatuntonsa paatui vuosien kuluessa, kun loppumattomiin sai taistella huonojen afäärien kanssa, ja moraali tuli venyväksi kuin gumminauha…

Hän oli istunut siinä kokoonlyyhistyneenä sohvannurkassa ja miettinyt ulospääsyä ajatustensa ja velkojensa sekavasta labyrintista. Äkkiä valtasi hänet sanomaton pahantunne. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi ollut tottelematon ja niskoitteleva vanki, jolle monien rangaistuskeinojen jälkeen on määrätty kylmät kääreet.

Huu, se on kauheata! Alaston mies kääritään vastoin tahtoaan karheihin, märkiin lakanoihin, ja ne vedetään niin tiukkaan, että hän ei voi jäsentäkään liikuttaa. Se on niin tuskallista, että täysi mies ei voi muuta kuin huutaa täyttä kurkkua, kunnes uupuu ja makaa vihdoin liikkumatonna kääreissään niinkuin egyptiläinen muumio. Ilkeinkin ja itsepäisinkin sisu pehmenee niissä kääreissä..

Hänet valtasi suuri hätä… ja ikäänkuin tullakseen varmaksi siitä, että saattoi vapaasti liikuttaa jäseniään, heitti hän sikarin kädestään ja ponnahti pystyyn.

Ei, se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, se tulee aivan liian sopimattomaan aikaan. Se on estettävä, mutta mitenkä? — Kylmä hiki nousi hänen otsallensa; hän pyyhki kädellään vankkaa tukkaansa ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin.

Jos se tapahtuisi nyt, menettäisi hän niin sanomattoman paljon. Se oikeusjuttu sitä Hertelliä ja Marttaa vastaan ei ollut vielä täysin valmistettu, sillä Martta oli taas ehtinyt väliin sotkemaan hänen ajatuksensa ja aikeensa. Mutta nyt se pian valmistuisi, ja Martta oli sen kyllä ansainnut, jos ei muulla niin ainakin tällä viimeisellä teollaan…

Joka voittaa aikaa, voittaa kaiken. Mutta kylläpä hän nyt oli hermostunut, hänhän vaikutti suorastaan lapselliselta. Hermostua nyt yhdestä ainoasta vekselilomakkeesta, niinkuin se olisi ollut ainoa, niinkuin hän ei vielä olisi -ehtinyt huomiseen mennessä saada jotain toista nimeä…

Ja saattoihan hän saada Martalta tämänkin kyseessä olevan vekselilomakkeen, sillä vaikka hän ei tiennytkään, minne Martta oli mennyt, niin hän oli jokseenkin varma siitä, että hän niinkin pienessä kaupungissa, kuin Helsinki oli, saisi tytön käsiinsä vaikka mistä, jos vain oikein yritti… Ei, ei hänen hermostuksensa riippunut tuosta yhdestä paperista ja sen takaisinsaamisesta…

Hän hermostui koko nykyisestä asemastaan, ainaisesta ahdinkotilastaan. Ja aina kun hän vain alkoi ajatella asioitaan, valtasi hänen mielensä kauhistuttava tunne ja miltei fyysillinen pahoinvointi. Niin mielellänsä hän olisi ollut ajattelematta asioitansa loppuun asti, mutta toisinaan ne astuivat kuin ilkeät peikot hänen eteensä…

Ah, konjakki vetää sydänhaavat kokoon niinkuin alunakivi verihaavat leuassa parranajon jälkeen…

Hän otti useampia kulauksia, ja rauhoittui vähitellen. Hän malttoi jo taas sytyttää sikarinkin, jonka savu tuoksui niin rauhoittavasti, ja ajatukset ikäänkuin herpaantuivat … Hän istui syvässä, pehmeässä sohvannurkassa ja vaipui jonkinlaiseen suloiseen horrokseen, sillä hänen hermonsa olivat äsken olleet niin pingoituksissa ja nyt tapahtui vastavaikutus…

Hänen mieleensä muistuu eräs kaunis syysiltapäivä siellä kotona maalla. Hän nousee seudun korkeimmalle mäelle, josta on laaja näköala. Hän istuu hengästyneenä suurella kivellä. Koko mäki kasvaa tiheässä pieniä haapoja, joiden lehdet ovat keltaisia ja punaisia. Aurinko paistaa niin kylmän kirkkaasti, ja haapojen lehdet loistavat keltaisina kultarahoina ja punaisina kuin uudet kuparirahat… Ne lepattavat tuhansin vienossa tuulessa ja pyörivät pitkien ruotiensa varassa…

Rahaa, rahaa, kultaa… vaskea… miljoonia markkoja siinä liikehtii hänen silmiensä edessä… Oi, jospa ne olisivat rahaa ja kaikki hänen… ne ovat rahaa…

Äkkiä nousee tuulenpuuska siellä korkealla mäellä, ja hänen päällensä sataa miljoonia loistavia rahoja… Hän muistaa sen syyskuun iltapäivän niinkuin eilisen…

-Mutta mitä se on? Mitenkä ne lehdet niin suurenevat ja muuttavat väriään…? Kaikki puut riippuvat täynnä tuhansia vekseleitä… Niissä on nimiä pitkin ja poikin ja numeroita ja päivämääriä aivan äärettömiin…

Huu, se on kauheata. Siinä ne tuulessa leijailevat kaikki yhtaikaa… Vihuri irroittaa ne, ja ne lankeavat kaikki yhtaikaa, samana päivänä hänen päällensä… Se on hirvittävä paperisade… Hän on tukehtua, hän ei voi huutaa, ei liikuttaa jäsentäkään…

Hän kuulee, kuinka ovikelloa soitetaan vimmatusti. — Nyt ne kaikki tulevat, concursus, concursus…

Samassa hän heräsi täydellisesti ovikellon soittoon ja ponnahti pelästyneenä pystyyn. Aluksi hän ei tajunnut mistä oli kysymys, mutta kun ovikelloa yhä soitettiin, meni hän vihdoin avaamaan.

Erään pikatoimiston poika toi hänelle paksun kirjeen. Vapisevin käsin hän tarttui siihen. Hän ei enää väliin ollut uskaltaa avata kirjeitäänkään, sillä koko hänen yksityiskirjeenvaihtonsa oli vain pankkien vekselien lankeemisilmoituksia tai muita epämiellyttäviä afäärikirjeitä.

Samassa hän tunsi Martan käsialan osoitekirjoituksessa. Kuoresta tuli esille hänen kulunut lompakkonsa. Hermostuneena hän aukoi sen lokeroita. Rahat oli viety, mutta vekselilomake oli jäljellä.

Martta on varmaankin huomannut, että vekseli on päivätty huomiseksi, ja hän on kaikesta päättäen tahtonut auttaa minua rahanteossa ryöstääksensä sitten lisää, — ajatteli hän. — Mikä viisaus! Mutta nyt se oli viimeinen kerta…

Hän tarkasteli lompakkonsa sisällystä. Vain vekseleitä ja kaikenlaisia postikuitteja, sillä hänellä oli afääreitä monissa eri kaupungeissa.

Hän oli kiitollinen Martalle siitä, että tämä lähettämällään juoksupojalla oli herättänyt hänet ilkeästä unestaan. Palautetulla vekselillä oli sittenkin verrattain pieni arvo, sillä olisihan hän saanut sen asian järjestetyksi jollain muullakin tavalla, vaikka mukavintahan se oli näin….

Nyt hän alkoi rauhallisesti miettiä kostoaan, josta tulisivat osallisiksi sekä Martta ja taiteilija Hertell että tohtori Hakala. Samassa hän muisti, että ei ollutkaan ottanut selkoa siitä, mitenkä hänen lähettämänsä asiamies oli onnistunut tohtorinna Hakalan luona käydessään. Hän päätti heti tiedustella asiain kulkua, hän oli unohtanut sen aivan liian pitkäksi aikaa…

Hän vihasi miltei kaikkia, joilla oli parempi olla kuin hänellä ja joilla ennen kaikkea oli paremmat afäärit kuin hänellä. Mutta hän tahtoi kostaa, jos hänen kerran täytyi sortua, jota hän ei sittenkään oikein uskonut, sillä olihan hänen isällään varoja, ja joskus kait senkin ukon täytyi kuolla…

XVI

Aivan sattumalta oli Janne Pöyhtäri tavannut tohtori Hakalan, joka oli tuntenut hänet ja pysähdyttänyt sekä kysellyt, miksikä hän ei enää käynyt iltakursseilla. Silloin Janne oli kertonut koko tarinansa, joka oli tehnyt syvän vaikutuksen tohtori Hakalaan. Hän oli tullut aivan hämillensä.

Kuinka hän olikaan saattanut unohtaa kysyä lapsensa pelastajan kohtaloa, se oli hänelle nyt vallan käsittämätöntä. Mutta sitten hän muisti, että hänellä oli ollut omat surunsa ja ristiriitansa, eikä hän ollut ensinkään tullut ajatelleeksi, että eräs ventovieras ihminen kärsi tavallaan hänen tähtensä.

Hän oli heti, siitä paikasta, vienyt Jannen kotiinsa puhellakseen oikein perinpohjaisesti hänen kanssaan siitä, mihinkä nyt oli ryhdyttävä.

Ensin hän oli tarjonnut Jannelle suurehkoa rahasummaa palkkioksi, mutta Janne oli punastuen kieltäytynyt sitä vastaanottamasta. Sitten he olivat neuvotelleet kauan suuntaan jos toiseenkin. Vihdoin tohtori ehdotti, että Janne rupeaisi kauppiaaksi, sillä tänä sota-aikana oli niin moni menestynyt oikein hyvin. Ja hän tarjoutui maksutta opettamaan Jannelle sekä kirjanpitoa että kieliä. Janne olikin ilomielin ottanut tämän tarjouksen vastaan.

Ja vihdoin he olivat päättäneet, että Janne alkaa myydä torilla lihaa. Tohtori lainasi hänelle viisisataa markkaa, ja niin alkoi Jannen lihakauppa.

Janne Pöyhtäri oli reipas ja tarmokas mies, häntä ei tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Hankittuaan itsellensä asianomaisen luvan ja vuokrattuaan oman myymäpaikan kauppatorilla hän aloitti kauppansa.

Jo ensimäisenä aamuna hän käveli varhain tuossa kello viiden tienoissa Helsingin kaupungin lihantarkastamolle Salomoninkadun varrelle ja sopi raavaan hinnasta erään maalaisen kanssa. Hän ei ollut tosin mikään lihan erikoistuntija, mutta hän ymmärsi kuitenkin mikä eläin oli lihava, mikä laiha, ja minkä kannatti ostaa ja mitä saattoi siitä maksaa, sillä hän oli nuorena maalla nähnyt ja käsitellyt teurastettuja eläimiä.

Onnellisena uuden tulevaisuuden toiveitten aamukajastuksessa hän asteli lihakuorman vieressä läpi heräävän kaupungin suurelle kauppatorille. Siellä oli jo liikettä ja puuhaa. Muutamat olivat ehtineet jo ennen häntä. Kangaskatos katoksen jälkeen kohosi vieri vieressä, ja pöydillä makasi jo paloiteltua tuoretta lihaa yltäkyllin. Jannea hiukan peloitti, jospa hän sittenkin oli maksanut siitä liikaa, koska lihaa näkyi olevan torilla niin paljon.

Mutta hän asetti kaikki vehkeensä, uuden lihakirveensä, veitsensä, vaakansa ja uuden, kiiltävän lihamyllynsä paikoilleen ja alkoi paloitella raavastaan. Sen asian hän muisti kutakuinkin hyvin, sillä hänhän oli kotona maalla ottanut osaa teurastukseen.

Torille saapui yhä enemmän myyjiä. Muutamilla oli eläviä kanoja ja kukkoja häkeissä. Kukot lauloivat kilpaa, ja kanat pitivät kodikasta kotkotusta. Jannen tuli oikein paha olla; mieleen muistuivat aurinkoiset aamut siellä kotona maalla, kun hän heräsi aina kukon varhaiseen lauluun ja kun kanat niin hauskasti kaakottelivat pihamaalla. Mutta hän nieli reippaasti ikävänsä ja puuhasi lihan kanssa leikellen sitä sopiviin paloihin ja ladellen niitä pöydällensä. Sitten hän ryhtyi jauhamaan lihaa, jonka oli leikannut eläimen laihasta, suonisesta rinnasta ja kaulasta. Hän leikkeli nuo sitkeät lihat pieniksi palasiksi ja pudotti veitsensä kärjellä niitä myllynsuppiloon. Tämä tuntui niin hauskalta, että häntä ihan laulatti.

Vierustoveri, eräs suurikokoinen, lihavahko ja punakka nainen, joka puhui huonosti suomea, oli koko ajan katsellut uteliaana ja ihastuksella tuon komean, uuden tulokkaan puuhia. Janne oli todella hauskan näköinen väljässä, valkoisenpunaisessa, ruudullisessa mekossaan ja valkoisessa esiliinassaan. Hänen punaiset poskensa hehkuivat innostuksesta ja ehkä myöskin työstä, silmissä oli iloinen, hiukan leikkisä ilme, ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät toisinaan tummien, untuvaisten viiksien peittämän huulen alta. Naapuri ei malttanut enää pysyä hiljaa, vaan teki tuttavuutta ja ehdotti heti, että he joisivat yhdessä kahvia.

Jannella ei ollut mitään sitä vastaan. Nainen kutsui pienen tytön ja antoi hänelle hiukan rahaa. Vähän ajan kuluttua tyttö palasi torin laidassa kellarikerroksessa olevasta kahvilasta, jota ennen oli sanottu »akkain kellariksi», siinä kun aikoinaan oli tarjoiltu olutta, vaikka se nyt oli täytynyt muuttaa kahvilaksi, tuoden kaksi suurta, höyryävää posliinimukia ja kaksi isoa kimpaletta »kilopullaa» sekä pienen sirusen voita. Nainen tahtoi maksaa Jannenkin puolesta, mutta Janne ei kuitenkaan sallinut sitä. Sitten he ryhtyivät juomaan kahvia, joka maistui oikein hyvältä näin varhaisena aamuhetkenä, ja kaikki tämä meno tuntui Jannesta oikein hauskalta ja kodikkaalta.

Kustassonska — se oli tämän naapurin nimi — oli iloinen nainen, joka kaiken aikaa pureskeli raakoja ryynejä ja herneitä, joita oli vartavasten itsellensä ostanut, ja puhui minkä kerkesi. Hän näkyi tuntevan kaikki kaupungin vanhemmat keittäjät, joista monet olivat hänen vakituisia »kundejaan». Siinä sitten kävi hyvin kauppa ja puhe yhtaikaa; siinä kerrottiin kädenkäänteessä ja kuitenkin verrattain perinpohjaisesti kaikkien »fiinien familjoiden» viimeiset, tärkeimmät perhetapahtumat. Mutta siinä sivussa ei Kustassonska malttanut olla lirkuttamatta vähän Jannellekin. Janne nauroi katketakseen hänen hullunkurisille puheilleen, sillä hänen suomenkielensä oli hyvin kummallista.

Yhä uusia ja uusia kauppiaita ja tavaroita kerääntyi torille. Siinä oli leipää, ryynejä, papuja, juustoa, voita, vihanneksia, hedelmiä, kukkia ja kaikkea mitä ihmiset vain tarvitsevat sekä ravinnokseen että myöskin huvikseen. Maalaiset olivat myöskin asettuneet rattailleen kahteen pitkään riviin, joiden loppupäätä Janne ei voinut nähdä paikaltansa.

Väkeä oli runsaasti. Herännyt tori näytti Jannesta oikein hauskalta ja eloisalta. Siinä oli huutoa, puhetta, naurua, riitaa ja kaikkea melua, mitä ihmiset vain itsestänsä irti saavat… Vanhat keittäjät tinkivät, koettelivat lihoja ja olivat tyytymättömiä. Rouvat hypistelivät hansikoiduilla käsillään kaikkea ja nostelivat tyytymättöminä hartioitaan. Kaikki oli huonoa ja kelvotonta ja ennen kaikkea kohtuuttoman kallista.

Sota-aika, sota-aika, — selittelivät myyjät, ja kauppa kävi kaikesta huolimatta erinomaisesti.

Nuoret, kasvavat tytöt ja pojat tunkeilivat väkijoukossa ja tarjosivat äänekkäästi apuaan kantajina. Sanomalehdenmyyjät huusivat täyttä kurkkua lehtien nimiä. Raitiovaunut kilistelivät lakkaamatta kehojaan ja ajaa huristivat läpi väkijoukon. Kalarannassa kiikkuivat kaloja täynnä olevat veneet pienen altaan heikossa aallokossa, ja mereltä tuleva viileä tuuli toi tuoreen kalan ja likaisen meriveden tuoksua yli koko meluavan ja kirjavan torin.

Jannen ensimäinen toripäivä oli alkanut, ja se päättyi tuossa kello kahdentoista aikaan päivällä, jolloin toriyleisön tuli jättää tori, puhtaaseen voittoon…

Onni seurasi Jannea hänen pyrinnöissään. Hän oli sekä ahkera että rohkea, ja kauppa kävi hyvin. Vähän ajan kuluttua hän oli maksanut velkansa tohtori Hakalalle, joka iloitsi hänen menestyksestään. Myöskin hän edistyi opinnoissaan tohtori Hakalan opastuksella. Hän oppi kirjanpitoa ja kansantalouden perusteita sekä luki joutoaikoinansa mielellänsä historiaa, johon hänellä oli erikoista harrastusta.

Kielissä hän ei ottanut oikein menestyäkseen, mutta ruotsia hän oppi kuitenkin jonkun verran, sillä Kustassonska oli saanut päähänsä, että Pöyhtärin pitää oppia ruotsinkieltä, sillä se oli sittenkin hänen mielestään Helsingin oikea kieli ja sitä puhuivat kaikki »fiinimmät» ihmiset. Hänen intonsa tosin hiukan laimeni, kun hän sai kuulla, että Janne olikin kihloissa, mutta pian hän voitti tämän tunteensa ja lirkutteli Jannelle entistä enemmän…

Elämä alkoi Jannesta tuntua taas valoisalta, ja hän reipastui silminnähtävästi. Hän oli taas suora, komearyhtinen mies ja kantoi päänsä pystyssä niinkuin ihminen, joka luottaa itseensä ja tulevaisuuteensa ja jolla on luja taloudellinen selkäranka…

Mutta vähitellen tapahtui muutos toiseen suuntaan. Kalliin ajan ja suuren eläintenpuutteen takia oli jo aikaisemmin määrätty lihallekin rajahinnat, ja vihdoin annettiin pakollinen määräys, jonka mukaan parina viikon päivänä ei saanut teurastaa eikä myydä lihaa. Lihakauppa alkoi käydä huonommin, sillä parina viikon päivänä seisoivat lihanmyyjien paikat torilla tyhjinä…

Mutta Janne ei hätääntynyt. Hän oli päässyt hyvään kaupanteon alkuun ja hänellä oli joltinenkin liikepääoma. Hän päätti jatkaa jollakin muulla tavaralla.

Tämä aika oli merkillinen siitä, että monet, jotka eivät koskaan olleet ajatelleetkaan mitään kaupantekoa, keksivät jonkun kauppatavaran, jolla rikastuivat. Kaikki kelpasi, kaikella voitti, kun vain osasi ja viitsi. Oikea liikemaailma keinotteli kaikenlaisilla osakkeilla vallan hurjasti, voittaen suunnattomia summia. Varsinkin teollisuuslaitosten osakkeet olivat haluttua tavaraa. Mutta vähemmän taitavat ja köyhät möivät ja ostivat mitä vain eteen sattui.

Janne Pöyhtäri alkoi ostaa ja myydä eläintenvuotia. Lihakauppiaana hän oli persoonallisesti tutustunut moneen maalaiseen, ja koska hänellä oli reipas ja maalaisia miellyttävä kansanomainen esiintymistapa, saavutti hän lyhyessä ajassa heidän keskuudessaan useita hyviä ystäviä. Hän osti heiltä eläintenvuotia ja lupasi vielä pienen korvauksen, jos he paikkakunnallaan ostaisivat nahkoja hänen laskuunsa. Näin oli hän lyhyessä ajassa järjestänyt itsellensä verrattain lukuisan asiamiesjoukon eri seutuihin maalle, ja hänen maalaisensa, jotka olivat hänen kauppamatkustajiaan, toivat mielellänsä hänelle vuotia, sillä hän osasi aina olla heille ystävällinen ja hauska. Heillä oli Janne Pöyhtäristä se käsitys, että hän oli oikea miesten mies.

Vuodat olivat hyvissä hinnoissa, ja Jannen liike kävi loistavasti. Hän muutti äitinsä kanssa asumaan Antinkadulle pois Hermannista ja perusti sinne pienen liikkeensä, joka laajenemistaan laajeni. Tohtori Hakalan opettama kirjanpito oli Jannelle suurena apuna hänen laskiessaan tulojaan ja menojaan, ja muutamissa kuukausissa hän oli kerännyt itsellensä sievoisen omaisuuden.

Jannen salainen toive, tulla kerran siihen asemaan, että voisi ostaa kotitilastaan edes pienen osan takaisin, oli hiljaa toteutumassa. Vanha äiti ikäänkuin nuortui, ja Hannan onni ja riemu oli rajaton… Tulevaisuus hymyili Jannelle hohtavaa hymyään… Elämä ei enää ollut hourailua eikä sairaan unta, se oli riemukasta todellisuutta…

XVII

Martta Hagen istui kauniisti kalustetussa huoneessaan Punavuorenkadun varrella. Hän oli näytännöstä päästyään syönyt illallista ensimäisen tenorin Albin Bangin kanssa ja tullut yksin kotiin, sillä hän oli tuntenut itsensä hyvin sairaaksi.

Hän istui puolipukeissa punaiseksi maalatussa korituolissa, johon oli peitteeksi levitetty hienovillainen pukinnahka. Huoneessa paloi pöydällä pieni sähkölamppu, jossa oli punainen kaihdin. Hän oli niin väsynyt, että ei jaksanut katsella voimakasta valoa, ja kuitenkin hän rakasti valoja ja loistoa.

Paperossi oli palanut miltei loppuun ja suitsusi rauhallisesti tuhkakupissa, joka oli kreikkalaisen lampun muotoinen, korvallinen, siro maljakko. Hän katseli, kuinka valkoinen savu nousi hiljaa ja suoraan niinkuin Aabelin uhrisavu sekä muuttui korkeammalle, kaihtimen heittämän punaisen valon piiriin tullessaan punaiseksi ja alkoi liikkua levottomasti sekä vihdoin painua alaspäin niinkuin Kainin uhrisavu…

Hän huokasi syvään. — Jospa edes unelmissaan olisi puhdas ja viaton, niin olisi savu-uhri edes yksinäisyyden jumalalle otollinen!

Mutta savu nousi yhä heikompana ja heikompana ja levisi joka taholle.
Vihdoin paperossi sammui kokonaan eikä suitsunnut enää…

— Minunkin lamppuni on pian sammuva, — ajatteli hän ja tuijotti lampunmuotoiseen tuhkakuppiin.

Kuinka ihminen sentään on yksin elämässään, yksin silloinkin kun häntä sadat ja tuhannet ihmiset ympäröivät ja etsivät… Yksin ihminen syntyy, kärsii ja kuolee…

Tänään Martta oli kauhuksensa tuntenut toisen näytöksen tanssin jälkeen olevansa niin hengästynyt, että tuskin pysyi pystyssä, ja kuitenkin hänen täytyi heti tanssin jälkeen laulaa pitkä aaria. Ellei hän olisi varannut itselleen kulissien taakse hiukan madeiraa, olisi hän varmasti kaatunut näyttämölle. Mutta hän oli jaksanut, hän oli laulanut ja hymyillyt, ja yleisö oli hänen laulunsa jälkeen puhjennut voimakkaisiin kättentaputuksiin. Teki niin hyvää saada osaksensa ihmisten suosionosoituksia, mutta hän ei voinut vastoin tavallisuutta laulaa aariaansa uudestaan, sillä hänen jalkansa horjuivat ja hänen oli ollut miltei mahdotonta tukea ääntänsä. Onneksi ei kukaan tovereista sitä huomannut, ja hän oli koettanut olla iloinen kuten ennenkin, mutta hän tiesi, että tämä oli kuolemalla leikkimistä.

Häntä vieläkin kauhistutti, kun hän kuvitteli, että hänen voimansa olisivat voineet pettää ja hän olisi kaatunut lattialle yleisön edessä tai saanut verensyöksyn. Nyt se saisi tulla, jos se oli välttämätöntä. Hän oli kotonaan kahdenkesken kuoleman kanssa.

Oli kummallista, että ihmiset pelkäsivät kuolemaa. Kuolema ei ollut mitään pahaa, päinvastoin se oli hyvää, sillä se vapautti ihmisen kaikesta pahasta ja kaikista toiveista. Vanhuus on sittenkin pahan loppusumma, sillä se vie meiltä kaikki nautinnot ja mieli hyvän ja tuo tullessaan vain kaikenlaisia huolia ja suruja. Ja kuitenkin pelkäsivät ihmiset kuolemaa ja toivoivat vanhuutta…

Hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vanhuutta, sillä siitä hän varmasti oli säästyvä, sen hän tunsi tälläkin hetkellä. Mutta ei hän myöskään pelännyt kuolemaa, joka oli hänen sydämensä ystävä…

Tosin häntä oli kauhistuttanut, kun hän ensi kerran itse huomasi, että jalkansa todella olivat jo niin laihat, että hän ei voinut enää esiintyä avojalkatanssijattarena. Niissä oli näkynyt kuoleman käden kosketus, ja niitä ei voinut auttaa ihomaalilla, niinkuin hän auttoi laihtuneita kasvojansa. Mutta sitten hän oli vähitellen rauhoittunut ja järjestänyt niin, että esiintyi aina tanssiessaan jonkinlaisissa pitkäliepeisissä puvuissa. Olihan itse asiassa naurettavaa, että puvulla piti peittää jalat, jotka olivat tanssin orgaanit, mutta kuka siihen kiinnitti huomiotaan. Pääasia oli, että hän tanssi ja tanssi hyvin…

Hän oli todella tuntenut itsensä huonoksi. Rintaa ahdisti niin, että toisinaan oli vaikeata hengittää, ja lääkärit eivät antaneet hänelle paljon toivoa. Ne määräsivät hänelle lepoa ja vuoteella-makuuta sekä oikeata kunnollista hoitoa jossain sanatoriossa. Mutta kuinka hän olisi voinut maata? Silloin varmaankin kuolema olisi tullut heti paikalla hänet hakemaan. Juuri se seikka, että hän aina oli liikkeessä, työssä, touhussa ja ilossa eikä hetkeksikään antanut sisäisen elämänhalunsa lamaantua tai uinahtaa, piti häntä hengissä. Ihmiset ihmettelivät hänen voimiansa, ja hän itsekin ihmetteli niitä.

Ei hän pelännyt kuolemaa, mutta hän tahtoi kuitenkin elää vielä jonkun aikaa. Hän tahtoi elää siksi, että hänkin toivoi kerran elämässään tulevansa onnelliseksi. Ja hän aavisteli toisinaan, että onni on häntä lähellä…

Hän oli aina janonnut rakkautta. Hänhän oli jo pienenä lapsena menettänyt äidinrakkauden ja joutunut vierasten ihmisten hoitoon. Hänellä oli hellä ja sairaalloisen herkkä mieli; hän tahtoi hyväillä ja saada itse hyväilyä osakseen. Sitten hän oli nuorena neitosena, ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, onnettomasti rakastunut Albert-serkkuunsa. Ja hänen jälkeensä moneen muuhun. Hän oli saanut paljon vastarakkautta, vai mitä se lie ollut — rakkaudeksi sitä ainakin sanottiin.

Mutta hänen intohimollansa ei ollut mitään rajaa. Hän oli perinyt sen äidiltänsä, ja tämä perintö oli hänessä ikäänkuin varttunut ja kasvanut. Hän oli muuttunut sairaalloiseksi aistiolennoksi, joka ei ajatellut muuta kuin kevyitä lemmenseikkailuja ja -voittoja. Yhteen aikaan hänen erikoisalanaan oli ollut nuorten, kokemattomien ylioppilastoveriensa turmeleminen ja vietteleminen. Hänen onnettomuutensa oli niin suuri ja nälkäinen, että hän iloitsi siitä, että muutkin tunsivat mitä onnettomuus oli…

Sitten alkoi hänen hurjin ja kuluttavin aikansa, kun hän tanssiopinnot suoritettuaan alkoi esiintyä julkisesti ja tutustui iloiseen taiteilijamaailmaan. Hän riensi voitosta voittoon ja poimi niin monta kukkaa kuin vain voi, mutta ei yksikään niistä rakastanut häntä ja hänen sieluansa, vaan nekin olivat kaikki itsekkäitä hetken huvittelijoita.

Saavutettuaan enemmän mainetta hän sai varakkaita rakastajia ja alkoi elää loisteliaasti. Mutta se ajanjakso oli lyhyt, sillä häneen ilmestyi ikäänkuin lahjana kaikesta tästä elämästä, kuluttava, kauhea keuhkotauti. Monet entisistä ystävistä alkoivat häntä vieroa, mutta hän ei enää langennut epätoivoon, sillä hänellä ei ollut enää mitään toiveita. Liian monena yönä hän oli itkenyt itsensä nukuksiin sen kauhean tiedon jälkeen…

Hänen tuli paha olla, kun hänen ajatuksensa alkoivat kulkea niitä latuja, joita hänen elämänsä sitten oli kulkenut. Hän nousi, etsi kaapista madeirapullon ja joi heti kaksi suurta pikarillista. Se hiukan lämmitti ja rauhoitti. Sitten hän otti vielä pari lasia ja sytytti paperossin sekä päätti olla ajattelematta mitään. Mutta kuolema varmaankin oli tänä iltana hänen seurassaan huoneessa, koska hän taas palasi muistelemaan elämänsä kulkua, tuota tummaa, monipolvekkeista polkua.

Hän oli usein iltakaudet kävellyt itsensä uuvuksiin etsien lemmenseuralaista. Hän oli täydellinen katujen lemmenkerjäläinen. Ja toisinaan, kun hän väsyi tai kun ulkona satoi, hän meni yksin johonkin suureen ravintolaan, söi ja joi yksin, mutta poistui aina jonkun uuden, tuntemattoman ystävän seurassa…

Hyvä Jumala niitä kauheita aikoja, niitä hurjia öitä ja niitä hämäriä, inhoittavia aamuja, kun hän vihdoin heräsi uuden päivän valoon. Kuinka usein hän olikaan kutsunut kuolemaa avukseen pelastamaan häntä tästä alennuksen tilasta, tästä häpeän lietteestä ja tuskan aallokosta. Mutta kuolema ei tule silloin kun sitä kutsutaan, se tulee kutsumatta…

Huoneessa oli niin hiljaista, että hiljaisuus ihan soi. Martta terästi kuuloaan. Se vain soi ja soi. Hiljaisuus puheli kukille hänen akkunallaan, ja kukat vastasivat ääneti… Hän kuunteli uteliaana, koputtiko joku hiljaa hänen ruutuunsa. Kukaan ei koputtanut.

Äkkiä valahti hänen mielensä niin herkäksi. Hugo Hertellin kuva tuli mieleen, ja kaunis muisto kiipesi hiljaa hänen syliinsä…

Hugo oli rakastanut häntä, häntä itseään, hänen itsensä takia. Hugo rakasti vieläkin. He olivat onnettomuudessaan olleet niin sanomattoman onnellisia. He rakastivat toisiansa…

Niin mielellänsä Martta olisi tahtonut olla nuori, koskematon ja puhdas. Niin mielellänsä hän olisi tahtonut nähdä itsensä valkoisessa morsiushunnussa, viattomuuden ja puhtauden utuisessa harsossa, ja hän olisi toivonut, että hänenkin päässään olisi kukkinut vihreä uskollisuuden ja toivojen tuoksuva myrttiseppele ja että urut olisivat soineet hiljaa hymisten, kun hän polvistuu Herranhuoneessa sulhonsa viereen…

Hän olisi tahtonut olla koskematon ja puhdas niinkuin kerran oli ollut, mutta elämä oli tehnyt hänestä turmeltuneen, onnettoman raukan…

Martta purskahti katkeraan itkuun ja itki kauan morsiushuntuaan ja myrttikruununsa kadonnutta tuoksua.

Ruutuun koputettiin piiskanvarrella. Martta säpsähti, sammutti lamppunsa, eikä mennyt avaamaan.

XVIII

Seuraavana aamuna Martta heti noustuaan lähti tervehtimään Hugo Hertelliä. Hän oli hyvin kalpea huonosti nukutun yön jälkeen; vain kaksi tummaa täplää paloi häneen poskillaan, ja hänen jalkansa horjuivat, kun hän kiipesi viidenteen kerrokseen. Hän pysähtyi ovelle hengästyneenä ja kuunteli, kuuluiko Hugon ateljeerista mitään liikettä. Soittaa hänen ei tarvinnut, sillä Hugo oli antanut hänelle avaimen, niin että hän saattoi päästä sisälle milloin vain halusi.

Hän painoi korvansa oveen ja hengitti kiihtyneesti. Äkkiä hänen hengityksensä kokonaan salpautui ja hänen polvensa alkoivat arveluttavasti notkahdella. Sisältä kuului kummallista kolinaa, jonka Martta arvasi syntyvän aseiden heittelemisestä kattoon, mutta kolinaa säesti matalaääninen, kummallinen, yksitoikkoinen hoilotus.

Martta aukaisi oven hiljaa ja pysähtyi sanatonna kynnykselle seisomaan. Hugo ei huomannut mitään, vaan istui nojatuolissa takan luona ja heitteli aseitansa kattoon. Hänen partansa oli ajamaton, ja hänen silmissään paloi hurja tuli. Hän oli pukeutunut kirjavaan, silkkiseen yöpukuun, ja jaloissaan oli hänellä rasvanahkaiset pieksut. Hän tarkasteli jokaista asetta erikseen ja lauloi pitkäveteisesti hoilaten. Sitten hän kirosi raa'asti ja alkoi heitellä aseita voimalla kattoon. Mutta hän heitti niin rajusti, että aseet kaikki järjestänsä kimmahtivat takaisin katosta ja putoilivat kolisten lattialle. Martta seisoi ovella, kalpeana ja vavisten.

Hugo nousi ja alkoi kiroillen koota lattialle ponnahdelleita aseita. Martta siirtyi hiljaa oven luota peremmälle. Samassa Hugo huomasi hänet ja pelästyi. Hetken hän tuijotti. Marttaan liikkumatonna, mutta sitten hän karjaisi hirmuisesti kuin peto ja hyökkäsi, suuri puukko kourassa häntä kohden. Martta kirkaisi kauhusta ja väisti syrjään. Syntyi hirvittävä takaa-ajo ja kilpajuoksu tässä avarassa ateljeerissa. Martta juoksi edellä notkeana kuin kissaeläin. Hänet oli vallannut kuolemanpelko. Hugo hyökkäili puukko ojona häntä kohden, mutta Martta osasi aina väistää, sillä hän ei suotta ollut notkearuumiinen tanssijatar.

Hugon raivo kiihtyi, hän hyökkäsi rajummin ja nopeammin, mutta aina Martta ehti pois tieltä. Huoneessa oli tavaton melu ja huuto. Tuolit kaatuivat, jalustat, joilla oli veistoksia, suistuivat lattiaan, ja moni ihana taideteos murskaantui pudotessaan sirpaleiksi. Muutamia kertoja Hugo iski vimmoissaan puukkonsa seinillä riippuviin tauluihin, kun Martta väisti iskun alta, ja taulut romahtelivat raskaine kehyksilleen lattialle…

Martta pujahti Hugon ollessa selin häneen verhon taakse, mutta Hugo repäisi sen yhdellä otteella irti kannatinlistastaan, ja samassa Martta pujahti hänen ohitsensa kevyenä kuin tuulenhenki… Hugo sotkeutui tähän suureen verhoon ja kompastui romahtaen lattialle lyöden leukansa niin, että veri tirskahti suusta… Mutta salaman nopeudella hän oli pystyssä ja raivokkaasti karjuen syöksyi Martan perään…

Tämä oli kauheata kuolemantanssia. Martta ponnisti kaikki voimansa, sillä hänet oli vallannut ääretön hätä, mutta hän alkoi tuntea, että hänen voimansa pian pettäisivät, sillä polvet notkahtelivat liian usein. Hugon vauhti ja voimat näyttivät vain lisääntyvän. Martta koetti monta kertaa pujahtaa ovelle, mutta Hugo ymmärsi sen ja piti erikoisesti ovea silmällä.

Sanomaton kauhu puistatti Martan koko olemusta. Kuolema, jota hän ei koskaan ollut pelännyt, teki tuloaan niin kauheana ja rajuna. Martta oli aina kuvitellut sen tulon rauhalliseksi ja viileäksi, mutta nyt se tuli kiihkeänä kuin koko hänen elämänsä… Hän huusi minkä jaksoi, ja kerran juostessaan ohi suuren ateljeeriakkunan hän heitti pienen, marmorisen veistoksen suureen ruutuun, joka kovalla helinällä ja räminällä särkyi pudottaen suuria lasipalasia pihan asfalttiin. Martta huusi ja pakeni.

Hän oli jo uupumaisillaan, pari kertaa hän oli kompastunutkin lattiamaton reunaan ja hän tunsi kuolemansa hetken nyt olevan lähellä. Äkkiä hän sai suuren varmuuden ja rauhan mieleensä… Hänelle selvisi, että oli onni saada kuolla rakastettunsa käden kautta … Mutta hän päätti sittenkin vielä hetkisen taistella henkensä puolesta, sillä samalla hetkellä hänet valtasi ääretön elämänhalu…

Hän oli kuolemanväsynyt, hän riuhtaisi pukunsa rikki rinnan päältä ja oli juuri syöksymäisillään Hugon kohotettuun puukkoon, kun ovesta hyökkäsi äkkiarvaamatta talonmies parin poliisin seuraamana, jotka takaapäin kävivät Hugoon käsiksi, saivat riistetyksi häneltä puukon, heittivät hänet maahan ja sitoivat hänen kätensä…

Martta istui vielä läähättäen Hugon suuressa nojatuolissa. Hänen sydämensä löi rajusti, hänen omatuntonsa oli kipeä, ja rinnassa poltti ja kiehui. Hengitys kulki vaivalloisesti, miltei koristen…

Hänen viimeinen toiveensa, kaunis onnenunelmansa oli särkynyt, hän oli syntynyt surun ja tuskan morsiameksi. Tuosta oli hänen sydämensä ystävä viety mielipuolisairaalaan. Ah, hän oli niin yksin, niin yksin…ja sairas…

Hän tiesi, että päivänsä olivat luetut, mutta hän ei ollut varma siitä, kuinka monta vuorokautta, viikkoa tai kuukautta hän saisi kitua, ja hän ei tahtonut elää sen jälkeen kuin hänen Hugonsa oli viety Lapinlahteen…

Martta nousi seisomaan, mutta samassa hän tunsi, että jos hän nyt liikkuu, niin hän saa verensyöksyn. Hän asettui varovasti nojatuoliin lepoasentoon ja päätti hiljaa, rauhallisesti odottaa, kunnes pahin vaara olisi ohitse. Hän sai laukustaan aina matkassa olevan morfiinipullon ja ruiskutti käsivarteensa tavallista suuremman annoksen, sillä morfiini hidastutti sydämen toimintaa ja esti siten verensyöksyn tulemasta… Hän lepäsi hievahtamatta ikäänkuin jääksi muuttuneena, mutta hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti niinkuin helvetillisin uni…

Vielä kerran kulkivat koko hänen kurjan elämänsä kuvat hänen sielunsa kuvastimessa, ja hän kärsi hirvittäviä sieluntuskia. Hän koetti ajatella kylmästi ja vastusti uljaasti liiallista mielenliikutusta. Ja niin hän lepäsi kauan liikkumatonna ikäänkuin kuollut odottaen vihollisensa poistumista. Kuolema oli hänen ystävänsä, mutta verensyöksyssä hän näki vihollisensa, sillä hän olisi varmasti jäänyt sen jälkeen vielä kitumaan, niin hän ainakin itse luuli, ja ties kuinka kauaksi aikaa…

Pari tuntia oli kulunut. Mitä kauheimmat sieluntuskat, epätoivo, katumus, uhma, pelko ja häpeä olivat raadelleet häntä, mutta vaara tuntui nyt olevan ohi. Hän kohottausi hyvin varovaisesti ja otti laukustaan pienen paperipalasen ja kynän. Sitten hän kirjoitti laukkunsa päällä:

Rakas Eemeli! Hautaa Sinä minut, sillä minulla ei ole ketään omaisia. Tervehdin Sinua lähtiessäni nyt viimeiselle matkalleni. Kiitos paljosta!

Hän nousi hyvin varovaisesti ja kiinnitti paperilipun neulalla hattuunsa, jonka oli ottanut päästään ja asettanut pöydälle. Sitten hän lähestyi pientä kirjoituspöytää, jonka laatikossa hän tiesi Hugon säilyttävän browningpistoliaan.. Hän otti sen esille laatikosta ja tarkasti, oliko se ladattu.

— Vihdoinkin olet minun kädessäni, sinä kallis vapauttaja, musta, viileä kuolemanavain…

Maailma alkoi musteta hänen silmissänsä, ja kevyt verivirta tulvahti suuhun, mutta samassa hän ehti kohottaa pistolin ohimolleen ja laukaista sen…

Sitten oli kaikki hiljaista. Kaksi punaista verivirtaa yhtyi hänen vaalealla puvullansa niinkuin kaksi eri vuorilta tulevaa pientä puroa…

Saman päivän lehdessä, jossa laajasti kerrottiin taiteilijatar Martta Hagenin elämäntyöstä ja hänen miellyttävästä, iloisesta persoonastaan, oli myöskin pikku-uutinen, joka koski Albert Hakalaan enemmän kuin hänen serkkunsa Martan kuolema, sillä hänen mielestään kuolema oli Martalle pikemmin onni kuin onnettomuus…

Uutinen kuului: »Kihlauksensa ovat julkaisseet lääket. kand. Väinö Teiskoja ja ylioppilas, neiti Lahja Kaario, kirkkoherra E.A. Kaarion ja hänen puolisonsa Mathildan, o. s. Lindegren, tytär.»

Albert tunsi kouristuksen sydämessään ja vaipui tuskallisiin mietteisiin. Seinällä hänen edessään oli hänellä kaunis, Italiasta tuomansa jäljennös antiikkisesta korkokuvasta, joka esitti nukahtanutta raivotarta — Furia Addormentata. Vain kaunis pää oli säilynyt tästä aikoinaan ehkä hyvinkin kauniista taideteoksesta.

Raivotar, jonka otsa ja nenä kulkivat kauniina, suorana viivana, oli sulkenut kauhua herättävät, tenhoisat silmänsä. Silmäluomet lepäsivät kevyinä silmien päällä ollen valmiit minä hetkenä hyvänsä kohoamaan ja paljastamaan silmät, jotka aina hehkuivat vihaa ja juovuttavaa hurmaa. Kauniina aaltoina lainehtivasta tukasta olivat useat kiharat valuneet vallattomina alas kaulalle ja poskille ikäänkuin hillittömät, intohimoiset ajatukset. Suu oli päättäväisesti kiinni, mutta piirteissä sen ympärillä oli unessakin raivo ja vaimentunut tuska…

Kaunis oli tuo uinahtanut raivonhengetär kylmässä, herkässä unessaan, mutta sen ilmeestä näkyi, että nukkuessakin sen korkean, valkean otsan alla kamppailivat kiihkeät ja kuumat, ristiriitaiset ajatukset.

Albert tuijotti kauan kuvaan. Hänestä tuntui, niinkuin furian silmät olisivat avautuneet ja katsoneet häneen suurina ja hurmaavan kauhistuneina… Raivotar oli herännyt hänessä taas ja kiidätti myrskyn lailla hänen intohimoisia, ristiriitaisia ajatuksiaan…

— Mennyt, ainiaaksi mennyt, — ajatteli hän, ja raivottaren hiukset liehuivat valloillaan intohimojen kuumissa tuulissa niinkuin liput juhlakentällä innostaen, kiihoittaen ja kutsuen taisteluun… Taisteluun oman sielunsa peikkoja vastaan…

Ebba tuli hiljaa hänen huoneeseensa, laski lämpöisen Miurun hänen olkapäällensä ja sanoi matalalla, sointuvalla äänellä:

— Niin, haudatkaamme hänet yhdessä. Nyt kai sinä voit antaa minulle anteeksi, sillä hän on löytänyt toisen.

Ebba ei sanonut mitään, vaan suuteli häntä otsalle. Eikä hän tiennyt, että he puhuivat eri asioista…

Helsingin kaupungin hautausmaat, sekä vanha että uusi, kun niitä erottava suurista mukulakivistä tehty, matala aita on poistettu, muodostavat kauniin ja eheän kokonaisuuden.

Oli kirkas toukokuun iltapäivä. Kello kolmen tienoissa jolui pitkin Lapinlahdenkatua harvinaisen pitkä, musta jono ruumisvaunujen jäljessä, joilla lepäsi kellertävästä tammesta tehty vaalea ruumisarkku. Martta Hagenin maallisia jäännöksiä siinä vietiin haudan rauhaan… Kaikissa tämän kadun varrella olevien talojen akkunoissa näkyivät nuo tutut katselijat, joiden päiväjärjestykseen kuuluu kuolemankulkueiden seuraaminen ja saattoajurien lukumäärän laskeminen.

Hagenien uusi sukuhauta oli sen graniittisen pengermäryhmän alimmalla penkereellä, joka ikäänkuin leveinä jättiläisportaina nousee merenrannasta ylös vanhan hautausmaan vanhinta osaa kohti. Avoimen haudan vieressä kohosi suurehko keltainen hiekkakasa, joka oli luotu hautaa kaivettaessa. Vanha runollinen puhe haudan mustasta mullasta ei ainakaan tässä ollut paikallansa, sillä vaalea hiekka kilpaili hohteessa arkun keltaisen tammenvärin kanssa, kun arkkua Chopinin surumarssin soidessa laskettiin hautaan.

Ilma oli tyyni ja keväisen lämmin. Hiljan valunut sade oli antanut vastanousseelle ruoholle hyvinhoidetuilla nurmikentillä erikoisen vihreyden ja tuoreuden loisteen. Korkean graniittiterassin kupeella kasvavat vanhat riippakoivut olivat täynnä vastapuhjenneita lehtiä, jotka sateen jälkeen tuoksuivat koivun pihkalle. Koko maa ikäänkuin höyrysi auringonpaisteessa, ja ilman täytti voimakas, ehkä liiankin väkevä maantuoksu…

Hautausmaan reunoja huuhteleva Lapinlahti lepäsi rasvatyynenä ja kuvasteli korkean taivaan vaaleita pilvenhattaroita sekä etäämmällä olevan tapettitehtaan leveitä, katkaistun sokeritopan muotoisia, matalia torneja ja toisella rannalla olevan mielisairaalan kivirakennuksia. Koko luonto oli kuin heräämässä, kaikkialla oli hiljaista ja kuitenkin eloa, salaperäistä elämänvirettä… Vastakylvetyt siemenet itivät miltei kuuluvasti haudoilla, linnut laulelivat riippakoivujen oksilla, ja joku kala tyvenessä lahdessa ampui rannan kaislikkoon terävälaineisen kiilan.

Chopinin surumarssin kuolemanväsyneet, onnahtelevat tahdit, sen elämänilojen turhuutta, intohimoja, epätoivoa ja tuskaa kuvailevat soinnut olivat täyttäneet ilman, ja sen viimeinen, taivaan rannattoman kirkkauden kaltainen surullinen, mutta samalla uuteen elämään viittaava sointu oli sammunut tyvenessä kevätilmassa…

Pappi siunasi ruumiin. Hänen puheensa oli lyhyt, mutta sovittava. Hän ei sanonut ainoatakaan tuomion sanaa, vaan lopetti siunauksen jälkeen sanoilla:

Eri henkilöryhmistä muodostettu tilapäinen taiteilijakuoro lauloi pari kaunista hautauslaulua, ja sitten luotiin hauta umpeen. Kun Martan kasvattiäiti ja kasvatti-isä, Ebba ynnä muut läheisimmät sukulaiset olivat laskeneet kellertävälle, auringossa hohtavalle kummulle seppeleensä, astui haudan ääreen tohtori Albert Hakala. Hän oli aivan kalpea, ja hänen kätensä vapisivat niin, että suuri, okaisista orjantappuroista sidottu vihreä seppele punervine ruusuineen ja tulenpunaisine silkkinauhoilleen heilui hänen kädessänsä. Oli hiljaista, kaikki seisoivat henkeänsä pidättäen, etäämmältä kuului pikkulintujen laulua riippakoivujen oksilta. Albertin ääni värähteli, kun hän lausui ensimäiset sanat:

— Sully Prudhommen kuolematon laulu »Säröinen maljakko» tulee mieleeni tämän kukkien peittämän, vastasyntyneen haudan ääressä… Kristallimaljakossa on salainen, näkymätön särö, joka kenenkään aavistamatta hiljalleen syöpyy ympäri koko maljakon. Sen sisällä oleva vesi tihkuu hiljaa, huomaamatta pois, ja siinä oleva kukka kuihtuu vähitellen kaikkien nähden… Samoin tässäkin lepäävän sydämessä oli salainen särö, joka vähitellen kiersi koko rakkaudenkaipuisen sydämen, ja kenenkään siihen syytä aavistamatta kuihtui tämä hento kukka…

Kaikkien silmät vettyivät, syvä liikutus valtasi kaikki saapuvilla-olijat, ja tuomari Katajisto itki ääneen. Eräs pieni peipponen oli asettunut istumaan aivan lähellä olevan tuomen oksalle ja lauloi hartaasti, oikein sydämensä pohjasta. Puhuja vaikeni hetkiseksi, ja kaikki kuuntelivat pienen linnun laulua. Sitten puhuja jatkoi:

‒ Rakkautta hänen sielunsa kaipasi, mutta koskaan elämässään ei hänen osakseen tullut se suuri, kaivattu rakkaus. Hänen elämänsä jos kenenkään oli tuskaa ja myrskyisää kamppailua sielunsa raivottarien kanssa, ja hän haavoittui niin usein…

Toiselta puolen lahtea, jossa mielenvikaisten sairaala sijaitsee, oli jo pitemmän aikaa kuulunut mielipuolien huudahduksia. Mutta juuri kun puhuja lausui viimeiset sanansa, kuului yli tyvenen lahden pitkä, valittava ja raaka huuto… Myöskin saattojoukosta kuului samassa valittava huudahdus. Se oli taiteilija Hertellin juoksupoika Ville Nenonen, joka purskahti äänekkääseen itkuun…

Monet saapuvilla-olijoista, jotka tiesivät Martan pienen lemmentarinan, tulivat levottomiksi, Albert vaikeni kesken lauseen… Syntyi hetken hiljaisuus, jota häiritsi vain tuntemattoman mielipuolen kaameat huudot. Pieni peipponenkin oli lopettanut laulunsa. Hetken kuluttua palasi Albertin mielenrauha niin, että hän saattoi jatkaa värisevällä äänellä:

— Tämä punaruusuinen orjantappuraseppele, joka on suurimman kärsimyksen symboli, ja nämä tulenpunaiset nauhat, jotka ovat kuva elämän rakkaudesta… säteilkööt rauhallisen leposi yllä niinkuin pian painuvan päivän viimeinen kajastus…

»Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne, joita elämän hurjuus hurmaa, jotka kiihkojen kuumissa höyryissä hakevat surujen surmaa. —

Sillä harva on täällä se sankari, jok' on pystyssä loppuun saakka, jos vaan on polku liukasta ja harteilla suuri taakka. — —»

Albert laski seppeleensä haudalle ja poistui äänetönnä, eikä ollut saattojoukossa monta, jonka silmää ei kyynel olisi kostuttanut…

Kuoro lauloi, ja seppeleitä laskettiin runsaasti nuorena kuolleen taiteilijattaren haudalle…

XIX

Martta Hagenin kuolema koski syvästi tuomari Katajistoon, joka pohjaltaan oli hyvä ihminen, vaikka hän elämän monenlaisissa ponnisteluissa oli tullut katkeraksi ja kovaksi. Martta oli sittenkin ollut se nainen, jota hän eniten oli rakastanut, ja vaikka heidän yhteinen elämänsä olikin ollut myrskyistä ja epätasaista, oli se näin muistona kuitenkin kaunis ja kokonainen. Kuollessaan oli Martta osoittanut hänelle suurempaa luottamusta kuin ylhäisille sukulaisilleen, ja tämä luottamus liikutti häntä syvästi. Nyt oli Martta poissa, ja hänen intohimonsa muuttui syväksi, lohduttomaksi kaipaukseksi…

Hän oli juuri saanut kuntoon kaikki valmistelunsa nostettavaa oikeudenkäyntiä varten, kun Martan kuolema tuli katkaisemaan kaikki hänen puuhansa…

Hän syytti mielikuvituksessaan itseänsä monesta kovasta ja epäystävällisestä sanasta, joita hän vihoissaan oli Martalle sanonut. Mutta mitenkä hän olisikaan voinut ymmärtää kaikkia taiteilijaoikkuja; hänhän oli kylmän järjen ja loogillisen ajatuksen mies…

Martta oli sittenkin, kaikesta huolimatta, rakastanut ja kunnioittanut häntä…

Hän oli käynyt yhä hermostuneemmaksi, sillä hänen raha-asiansa olivat kaikista ponnistuksista huolimatta huonontuneet ja käyneet päivä päivältä yhä vaikeammiksi hoitaa. Tuntui kuitenkin niin kaihoisalta luopua monesta pikkuesineestä, joita vuosien varrella oli tullut itsellensä hankkineeksi ja joihin tavallaan oli kiintynyt. Väliin hän tosin piti moisia ajatuksia lapsellisina ja sentimentaalisina, mutta hän ei voinut parhaimmallakaan tahdollaan ohjata tunteitaan ja ajatuksiaan reaalisemmalle pohjalle.

Hän oli tullut mieleltänsä erikoisen herkäksi ja epätasaiseksi. Toisinaan hän saattoi toverijoukossa olla hillittömän iloinen ja tyytyväinen sekä lasketella mitä kevyimpiä sukkeluuksia. Mutta sitten hän saattoi aivan yhtäkkiä ilman mitään erikoisempaa syytä muuttua ärtyisäksi ja riitaiseksi. Hän oli katkera elämälle, ihmisille ja kaikelle…

Martan kuolema herkisti häntä vielä enemmän, ja kuultuansa taiteilija Hertellin suuresta onnettomuudesta hän vallan kauhistui. Hän ei ollut ensinkään taikauskoinen, mutta vastustamattomasti heräsi hänessä salainen, pelokas ajatus siitä, että mitenkähän mahtaa hänen käydä, kun hänen vihollisensa olivat ilman hänen kostoaan sortuneet ikäänkuin taivaantulen iskeminä…

Hän koetti muuttua hyväksi ja ystävälliseksi, ettei vain mitenkään saattaisi itsellensä mitään suurempaa onnettomuutta. Hänellä oli mielestään täysi syy pelätä sellaista, sillä uhkasihan häntä joka hetki se suuri romahdus…

Hän oli vihannut tohtori Hakalaakin, koska tämä oli Martan serkku ja esiintyi ainakin hänen mielestään ylimielisen sopimattomasti Marttaa kohtaan. Ja hänestä tohtori Hakala oli aivan liian varma rikkauksineen ja katsoi oikeudekseen kohdella köyhempiä miten vain halusi…

Harmissaan ja salaisessa vihassaan Hakalaa kohtaan hän oli kehittynyt siihen, että aina vastusti Hakalaa, osakunnassa, puhui tai ehdotti tämä mitä hyvänsä. Eikä hän ollut aivan yksin, sillä aina oli osakunnassa levottomia ja kapinallisia aineksia, jotka tahtoivat mullistuksia ja muutoksia oleviin oloihin, ja hän oli aivan itsestään tullut näiden kapinallisten johtomieheksi.

He myönsivät, että hän puhui hyvin, ja sitten oli hänessä riittävä annos juristeille ja varsinkin, asianajajille tarpeellista ylimielisyyttä ja julkeutta. Hän uskalsi sanoa miltei mitä hyvänsä, sillä hän tiesi mikä oli luvallista, mikä ei, ja tunsihan hän lain…

Hän oli saanut jollain tavalla — hän ei itsekään enää muistanut mitenkä — hiukan vihiä tohtori Hakalan suhteesta Lahja Kaarioon. Joku osakunnan kaikkitietävä juorukello, sillä sellaisia on joka osakunnassa, oli sen hänelle jonakuna iltana kapakassa uskonut.

Hän oli innostunut siitä kovasti, sillä siinähän tarjoutui hänelle erinomainen ase nuorison opettajaa vastaan. Tohtori Hakala oli ilmeisesti nuorison turmelija ja pahuuteen opastaja. Hän kuulusteli asian todenperäsyyttä muiltakin ja sai kuulla, että yksi ja toinen tiesi jotain kertoa tohtorin kiintymyksestä oppilaaseensa, mutta ei kukaan tiennyt varmuudella kertoa mitään yksityiskohtaista tai muuta merkitsevämpää. Joka tapauksessa oli tämä erinomainen aihe juorun levittämiseen. Mikä niin tehoaa kuin parjaus… Puhtainkin ihminen sen edessä muuttuu mustaksi, ja vaikka hän vihdoin puhdistuisikin parjauksen syytöksistä, jää hänen kohdalleen ainaiseksi liihoittelemaan eräänlainen tumma, epämääräinen varjo, joka milloin tahansa voi muuttua synkemmäksi ja uhkaavaksikin…

Mutta nyt hän oli muuttanut mielipidettään, sillä Martan hautajaisissa hän oli huomannut, kuinka hieno mies tohtori Hakala sittenkin oli. Tohtori Hakala oli kutsunut hänet heti Martan kuoleman tiedoksitulemisen jälkeen luoksensa ja ojentanut hänelle Martan kirjeen, joka oli löydetty hänen hatustaan. Tohtori Hakala oli liikutettuna kysynyt, sallisiko hän heidänkin sukulaisina ottaa osaa Martan hautaamiseen. Hän ei tahtonut loukata kuolleen viimeistä tahtoa ja kysyi sentähden hänen suostumustaan. Olisihan tohtori Hakalalla ollut täysi oikeus menetellä kuinka vain tahtoi ja olisihan hän voinut hävittää Martan viimeisen kirjeen, mutta juuri siinä, että hän esiintyi niin ystävällisesti häntä kohtaan, hän osoitti mitä miehiä hän oli…

Ja haudalla, siellä hän oli saanut viimeiset todistukset siihen, että tohtori Hakala ansaitsi hänen arvonantonsa. Hän katui ilkeyttään ja iloitsi siitä, että parjauksensa ja ennen kaikkea välillinen lähestymisensä tohtorinna Hakalaan oli, kuten hän itse luuli, täydellisesti epäonnistunut….

Hän päätti olla varovainen, hän tahtoi olla hyvä, sillä hän pelkäsi pahuuden koituvan itsellensä vaurioksi. Hän oli päässyt vapaaksi ikäänkuin jostain ilkeästä painajaisesta. Se painajainen oli ollut hänen intohimoinen rakkautensa ja siitä johtuva katkeruus ja vihamielisyys… Nyt se oli muuttunut masentavaksi, aina jäytäväksi kaipaukseksi…

Kevät; kesä, syksy ja talvi olivat menneet painostavassa levottomuudessa, sillä sodan vaara kummitteli yhä, mutta hiljaa ja rauhallisesti oli kaikki kulunut. Mitään onnettomuutta ei kuulunut, ja elämä kulki entistä latuaan vain sillä erotuksella, että omaisuudet jossain määrin olivat vaihtaneet omistajiaan ja että kaikki oli huomattavasti kallistunut ja rahan arvo pienentynyt…

Tuomari Katajiston oli onnistunut luovia ohi monien salakarien, sillä rahansaanti oli edelleen hyvin helppoa ja sen kysyntä oli pieni. Kaikilla, joilla oli rahoja, lainasivat niitä mielellänsä kunnollista korkoa ja varmoja takuita vastaan, sillä pankit eivät maksaneet sanottavia korkoja talletuksista.

Osakunta vietti uuden ylioppilastalon kapea-akkunaisessa, ikävän ja epäkodikkaan näköisessä salissa pientä juhlaa erään heimomuiston kunniaksi. Juhla oli paraassa käynnissä, kun tuomari Katajisto saapui tähän runsaslukuiseen seuraan. Vastustusmieliset kerääntyivät heti hänen ympärilleen yksitellen, kenenkään huomaamatta, ja pyysivät häntä puolustamaan nuorisoa tohtori Hakalan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan, sillä heidän tietoonsa oli tullut, että kuraattori tässä juhlassa ilmoituksensa mukaan tulisi puhumaan, ja mitäpä tuo maailmanparantaja muutakaan osaisi kuin haukkua akateemista nuorisoa.

Mutta tuomari Katajisto oli rauhallisella mielellä, hän ei tahtonut kapinoida eikä herättää riitaa. Mutta silloin hän sai kuulla kunniansa. Hän oli luopunut periaatteistaan ja koko kuluneen talven aikana joko karttanut tovereitaan tai suorastaan pettänyt heitä. Hän oli saanut rahoja kuolleen rakastajattarensa serkulta, niin, se oli hyvin todennäköistä, koskapa hän näin kauan oli voinut välttää kaikkien odottamaa vararikkoa ja koska hän ei enää koskaan uskaltanut puhua sanaakaan tohtori Hakalaa vastaan…

Tuomari Katajisto kiivastui, hänen lakimiesverensä kiehui ja kuohui kiihoittaen prosessiin, mutta hän hillitsi itsensä. Ei maksanut vaivaa ryhtyä nuorten poikaviikarien kanssa suutaan soittamaan. Mutta hän sai kuulla lisää. Hän oli petturi, hän oli siis hyväksynyt tämän nuorisonturmelijan periaatteet, hän taisi olla sosialisti? Minkälaista oikeutta hän mahtoi jakaa? Siinä oikeudessa ei ollut rahtuakaan oikeutta, se oli oikeuden polkemista…

Tuomari Katajisto vastasi jotain, mutta hän huomasi, että hänen oli hyvin vaikeata saada sananvuoroa. Hän oli varomattomasti heitellyt tulisoihtuja tappuravarastoihin, ja nyt ne olivat sytyttäneet kaikki ilmi lieskaan…

Nuoria joukkoja on vaikeata ja epäkiitollista johtaa ja hillitä. Hän huomasi, että hänellä ei ollut rahtuakaan vaikutusvaltaa heihin. Heidän seuransa puhui niin äänekkäästi ja huitoi niin kiihkeästi käsiään, että he alkoivat herättää huomiota muissakin osakuntalaisissa. Mutta samassa soi fanfaari, ja kuraattori Hakala astui puhujalavalle.

Koko kuraattorina-olonsa aikana hän oli verrattain harvoin käyttänyt tilaisuuttaan ja oikeuttaan puhua nuorisolle, sillä hän oli sitä mieltä, ettei paljosta puhumisesta ollut suurta hyötyä. Hän esiintyi harvoin, mutta silloin hänellä oli aina jotain sanottavaa sydämellään.

Hän oli joskus moittinut nuorisoa yhdestä ja toisesta puutteesta. Mutta hänen esiintymisensä ei ollut kuitenkaan saanut niin suurta vastakaikua kuin hän oli otaksunut. Kuitenkaan ei hän voinut syyttää nuorisoa ymmärryksen ja harrastuksen puutteesta. Hän oli kauan miettinyt syitä ylioppilaselämän epäkohtiin ja nyt hän tahtoi kerran puhua jotain positiivistakin niiden epäkohtien parantamiseksi selitettyänsä ensin ne syyt, joista ne johtuivat.

Ylioppilasliikatuotannosta hän oli jo kerran ennenkin puhunut ja käsitellyt sen yhteydessä olevia seikkoja, mitenkä sitä olisi vastustettava ja mitenkä se mahdollisesti vähitellen oli järjestyvä luonnollisemmaksi.

Syyksi tuohon tavattomaan ylioppilasvimmaan hän arveli sen käsityksen, joka oli yleinen keskiluokan porvareissa ja varakkaimmissa maalaisissa, ja joka jo oli jossain määrässä tunkeutunut työväenkin keskuuteen, nimittäin että ei ole kättensä työllä elävälle ja ennen kaikkea varakkaanlaiselle isälle tai äidille kauheampaa kohtaloa kuin nähdä omat lapsensa ruumiillisen työn tekijöinä. Tämä varsinkin porvarisluokassa ylen tavallinen käsitys pakotti heitä panemaan kaikki jälkeläisensä, tyhmimmätkin, herraskouluihin, joissa he oppivat vieromaan ruumiillista työtä…

Yhtenä syynä oli juuri se väärä käsitys, joka ikäänkuin itsestään ilman tarkoitusta tai pakkoa jo kouluissamme istutettiin opetuksen ohella nuorisoon, nimittäin että »sivistyneen» ei muka sopinut tehdä ruumiillista työtä, ikäänkuin se olisi ollut häpeällistä. Tuskin sitä koskaan suorastaan sanottiin, mutta opetuksen henki oli sensuuntainen, ja nuoriso on eräissä suhteissa, mitä oppimiseen tulee, sangen herkkä ja vastaanottavainen…

Jos nyt jotkut pitemmille opinteille lähteneet sattuivat tiellä syystä tai toisesta uupumaan, niin he eivät katsoneet tämän nykyisen, yleisesti vallalla olevan käsityksen mukaan voivansa ryhtyä tekemään tavallista työtä, vaan muuttuivat useimmissa tapauksissa onnettomiksi, toimettomiksi maleksijoiksi. Eikä tämä tapahtunut useinkaan rodun huonouden vuoksi, sillä heistä olisi kyllä voinut tulla kunnollisia maanviljelijöitä taikka käsityöläisiä, joista yhteiskunnalla olisi ollut hyötyä ja kunniaa, mutta he olivat tuon väärän kunniakäsitteen uhreja…

Itse he ehkä olisivat alkuaan olleet halukkaita työhön, mutta he olivat väärän koulukasvatuksen myrkyttämiä. Tieto oli hyvä ja välttämätön, ja tutkinnoista olisi voinut heille koitua hyötyä, jos he, kuten esimeikiksi Ameriikassa, olisivat olleet se virkistävä, sivistynyt voima, joka palaa kouluista reaaliseen elämään tuoden muassaan runsaat tiedot, joita levittävät ympärillensä, mutta he olivat usein käsitykseltään sairaalloisia raukkoja… Ei ollut ihme, jos nuoriso seisoi neuvotonna ja tietämättä mitä oli tehtävä…

Puhujaa saattoi sekä raivostuttaa että hävettää, jos hän sattumalta kesäiseen aikaan kulki polkupyörällä tai autolla maaseudulla. Hän saattoi nähdä monia taloja, joiden pihakoivujen siimeksessä loikoi yksi tai pari valkolakkista nuorta ihmistä riippumatossa lukien viidenkymmenenpennin romaaneja, samaan aikaan kun heidän isänsä ja äitinsä kuin henkensä hädässä korjasivat kuivia heiniä latoon uhkaavan ukkospilven alta…

Ulkomailla eivät ylioppilaat halveksineet tai karttaneet ruumiillistakaan työtä. Loma-aikoina he työskentelivät, jos se oli tarpeellista, konepajoissa, tehtaissa, maatyössä, tai palvelivat ravintoloissa tarjoilijoina tai hotelleissa tilapäisinä ovenvartioina… Siellä pidettiin kunniallisena ansaita rahaa kunniallisella tavalla…

Nuorison tuli uskaltaa katsoa totuutta suoraan silmiin, sen tuli uskaltaa seurata aikaansa ja tarttua elävään elämään oikealla otteella, taikka elämä nopeassa kehityksessään kiiti sen ohi kuin punertava pilvenhattara…

Hänen mielestään suurimpana syynä nuorison velttouteen oli todellisen pohjan puute . Kielikysymys oli jo aikoja sitten menettänyt kärkensä nuorison keskuudessa, sillä ruotsinkielinen ylioppilasnuoriso oli ylhäisesti vetäytynyt omaan kuoreensa ja kaikessa kokonaan eristäytynyt suomenkielisestä nuorisosta. Se kehitti itseänsä vain niillä edellytyksillä, joita se imi omasta, vanhasta kulttuuristaan, ja niillä pienillä virkistävillä tuulahduksilla, joita se juhlapuheitten ja ruotsalaisen punssin kera toisinaan onnistui saamaan emämaasta. Mikään taistelu tai kamppailu ei näin ollen ainakaan suuremmassa määrässä tullut kysymykseenkään eri kieliryhmiin kuuluvien ylioppilaitten välillä…

Kansallisuuskysymys, joka hänen mielestään oli käsitettävä oman kansallisuuden kohottamiseksi tiedoilla ja yhteisillä harrastuksilla, oli tavallaan johdettu harhaan. Juuri ylioppilasnuorison olisi tullut eturivissä taistella niin, että kaikki joukot yksimielisinä, tietopuolisesti sivistyneinä olisivat työskennelleet saman aatteen hyväksi, välttäen tuon uhkaavan veltostumisen vaaran…

Nuorison oli opittava tuntemaan yhteiskuntaelämän lait, silloin se myöskin uskaltaa ryhtyä mihinkä työhön hyvänsä. Silloin varmasti tulee köyhistä sosialisteja sanan parhaimmassa merkityksessä, ja rikkaat alkavat taistella kapitalismin puolesta. Se on liikettä, taistelua, elämää…

Nykyään on useimpien vanhoillisuus itsetiedotonta. He eivät tiedä paljon mitään yhteiskuntaelämän laeista. Jospa he edes taistelisivat kapitalismin puolesta ja puolustaisivat omia, olemattomia kapitaalejaan, niin olisihan sekin jotakin. Mutta he ovat useimmissa tapauksissa vain kannattajia … He luottavat vieläkin siihen, että kyllä johtajat heille neuvovat mitä on tehtävä. Mutta missä ovat johtajat? Jotkut suuriääniset puhujat käskevät nuorisoa tekemään ja puolustamaan asioita, jotka eivät ole heidän… He tuskin ymmärtävät mitä tekevät… Alentavampaan tilaan ei juuri »maan toivo» voine joutua kuin missä se nyt on…

Vielä hän huomautti siitä, että ylioppilasnuorison tuli vaatia itseltään enemmän niinsanottuja vapaita opintoja. Jokaiselta suomalaiselta ylioppilaalta saattoi jo täydellä syyllä vaatia, että he hallitsivat ainakin kahta eurooppalaista kieltä edes painettuna, mutta, osaksi myöskin puhuttuna, sillä muuten he eivät voineet seurata ihmiskunnan jättiläiskehitystä täältä kaukaa, missä istuttiin kuin teatterissa huonoilla paikoilla, joilta ei näe näyttämölle juuri nimeksikään…

Hän huomautti sitä välttämättömyyttä, että ylioppilaitten, jos tahtoivat lukea itsensä tämän maan sivistyneisiin kansalaisiin, täytyi tutustua oman maansa ja kansansa merkkimiesten elämään ja teoksiin. Oli paljon ylioppilaita, jotka eivät olleet lukeneet Reinin »J.V. Snellmanin elämää» taikka Kiven »Seitsemää veljestä», mutta kuitenkin ylpeinä vaativat sivistyneen, akateemisesti sivistyneen kansalaisen, oikeuksia ja etuja…

Voimakkaat kättentaputukset kaikuivat, kun kuraattori oli lopettanut pitkän puheensa, vaikka toisinaan oli kuulunutkin äänekästä rykimistä, murinaa ja hillittyjä huudahduksia siitä ryhmästä, jossa tuomari Katajisto istui.

Heti kun juhlan virallinen puoli oli päättynyt, poistui kuraattori osakunnan kokouksesta, ja osakuntalaiset jäivät tanssimaan varhaiseen aamuun saakka…

Kuraattorin aikainen poistuminen herätti osakuntalaisten huomiota, ja monet, jotka pitivät paljon tohtori Hakalan rehellisestä ja miellyttävästä olemuksesta, hyökkäsivät tuomari Katajiston kimppuun, sillä häntä pidettiin vieläkin, vaikka syyttä, oppositsionin johtajana. Hän koetti puolustautua ja sanoi, että hän ei suinkaan ollut ilmaissut tyytymättömyyttään, päinvastoin hän oli täydellisesti tohtori Hakalan kannalla.

Monet hämmästyivät tätä hänen mielenmuutostaan, joka ei kuitenkaan tullut kaikille yllätyksenä, ja huusivat hänelle hyvähuutoja. Mutta ne, joiden kanssa hän ennen oli ollut yhtä mieltä ja vastustanut tohtori Hakalaa, hyökkäsivät hänen kimppuunsa hirvittävällä kiivaudella.

He puhuivat suunsa puhtaaksi, eikä siinä sanoja säästetty. Väittely eteisessä tuli niin kiivaaksi, että monelta taholta ahdistettu tuomari Katajisto katsoi parhaaksi poistua, ennenkuin hänelle kävisi pahemmin.

Astellessaan kiihtyneenä ja ärtyisenä kotiansa kohti, kapakkaan ei hän enää myöhäisen ajan takia voinut päästä, hän katkeruudekseen sai tuntea, että joka vihaa kylvää, se vihaa niittää…

XXI

Suuri maailmansota riehui yhä Euroopassa, mutta sen laineet eivät ulottuneet tänne asti. Vain keveitä vaahtokuplia pärskähteli tänne kaukaiseen Pohjolaan. Maata rasitti kallis aika ja yhden ja toisen ylellisyystavaran puute, mutta muuten oli ihmisillä hyvä olla.

Janne Pöyhtäri oli tarmollaan ja taitavuudellaan kehittynyt eteväksi kauppamieheksi. Hänen liikkeensä oli vain varttunut, ja hän oli kerännyt itsellensä huomattavan omaisuuden. Toisia onni suosi, toisilta se kielsi apunsa, Janne Pöyhtärille se oli hymyillyt…

Janne oli ollut Hannan kanssa naimisissa jo muutamia kuukausia, ja eräänä päivänä toteutui hänen kaunein unelmansa. Hän osti kotitalon ja osan siihen kuuluvasta maa-alueesta. Hän päätti vielä, niin kauan kuin sotaa kesti ja hänellä oli mahdollisuuksia, jatkaa liikettänsä pääkaupungissa, mutta sitten myöhemmin hän aikoi muuttaa myötyriksi maalle ja ruveta elämään maanviljelyksellä.

Elettiin juhannuksen kynnyksellä, oli aatonaatto. Luonto oli kukkeimmillaan. Koivujen vihreys oli vaaleata, ja havupuiden vuosikasvujen kärjet hohtivat heleinä auringonpaisteessa. Tuomet olivat jo miltei kukkineet, ja pihlajat levittivät voimakasta tuoksuaan. Aurinko paahtoi täydellä terällään.

Janne oli muuttanut vanhan äitinsä ja nuoren vaimonsa kanssa syntymäkotiinsa. He olivat olleet maalla vasta muutamia päiviä. Vanha äiti oli kulkenut kuin unessa ja itkenyt tuontuostakin, sillä vanhat muistot olivat liian voimakkaina tuoksuneet kaikkialla häntä vastaan.

Janne oli valjastanut rattaiden eteen nuoren, komean hevosensa, josta hän hevosten korkean hinnan takia oli saanut maksaa hyvän summan, ja lähtenyt parin kilometrin päässä olevaan alhoon hakemaan juhannuskoivuja kuistin pieliin.

Hänkin oli kulkenut kuin unessa. Saavuttuaan Vähäjärven hakaveräjälle hän sitoi hevosen veräjänpieleen ja lähti kävellen katselemaan tuttuja seutuja. Aurinko paistoi tukahduttavan kuumasti, mutta Janne ei huomannut sitä, sillä sanaton onni ja riemu täyttivät hänen sydämensä. Oli niin kevyt olla, että olisi voinut vaikka keveitten pilvenhattaroitten lailla kohota taivaan äärettömään sineen.

Vähäjärven liejuinen ranta tuoksui niin tutunomaiselta. Pikimusta lieju poreili auringonpaisteessa tuossa lietteisellä rannalla, jossa hän lapsena oli henkensä uhalla pyydystellyt pieniä hauenpoikasia. Hänet valtasi vastustamaton halu koettaa, pettikö se vielä nytkin kuten ennen. Hän riisui nopeasti saappaansa, ripusti sukkansa pajunoksalle ja asteli avojaloin pehmeällä maalla. Siitä oli vuosia, kun hän oli saanut olla avojaloin ulkosalla. Tuntui kuin lapsuus olisi astellut hänen luoksensa. Musta lieju oli lämmintä ja hiveli suloisesti kalpeita jalkoja, joiden varpaitten välistä se niin hauskasti kitisten pursui jalan alta esille.

Näkyy se vajottavan vielä niinkuin ennenkin, ajatteli hän ja lähestyi rantaa katsellakseen, oliko rannassa hauenpoikasia.

Kovinpa se pettikin. Olikohan se tullut lietteisemmäksi, vai olikohan hän tullut painavammaksi? Kait hänessä sentään vika oli…

Muta tuoksui väkevästi, ja ruosteinen vesi nousi jalanastumiin niinkuin punainen veri. Hän poimi muutamia ruostelehtiä ja piteli niitä käsissään. Aivan ne olivat samanlaisia kuin ennenkin. Hänen teki mieli ulpukoita ja lumpeenkukkia. Vahinko vain, että ne eivät vielä kukkineet.

Hän palasi takaisin kovemmalle maalle ja juoksi pitkin korteheinän peittämää ketoa pienen puron äyräälle, joka juoksi Vähäjärvestä Syväjärveen. Puro oli vettä täynnä, ja vesi oli sameata. Janne pisti jalkansa veteen, mutta veti sen äkkiä pois, sillä vesi oli vielä hyvin kylmää. Siitä huolimatta hän rohkaisi kuitenkin itsensä ja pesi mutaiset jalkansa tässä kylmässä vedessä. Sitten hän istui puron reunalla olevalle kivelle ja kuivasi kuumottavat jalkansa auringonpaisteessa.

Hän saattoi kiveltä hyvin nähdä, kuinka vesi juoksi purossa ja taivutteli veden alla olevia ulpukan ja lumpeen lehtiä. Pieni hauenpoika ilmestyi kiven kohdalle ja ui itsepintaisesti vastavirtaan pysyen siten aivan liikkumattomana paikallaan. Sen evät vain työskentelivät ahkeraan, mutta eteenpäin se ei liikkunut. Jannen oli oikein vaikea pysyä kivellä, sillä niin hänen teki mieli pyydystää tuo pieni hauki, joka ei olisi riittänyt edes kissalle puoliseksi. Mutta hän hillitsi kuitenkin mielitekonsa ja katseli sen eloa tummassa, juoksevassa vedessä. Pitkä, vettynyt vesipillinkorsi ui haukea vastaan myötävirtaa. Hauki tuli levottomaksi ja ampaisi monta metriä eteenpäin virtaa ylös.

Suloista oli taas olla maalla näillä tutuilla seuduilla, joilla lapsena oli veljensä kanssa leikkinyt. Mieli tuntui samalla kertaa kevyeltä ja kaihoisalta. Elämä oli sentään niin ihmeellistä… niin ihmeellistä…

Hän haki saappaansa ja veti ne jalkaansa, sillä risut ja korret pistelivät hänen tottumattomia jalkojaan.

Toisenlainen niissä oli nahka silloin lapsena, kun »vareksen saappaat» olivat parhaimmillaan, — ajatteli hän hymyillen. Sitten hän lähti syvemmälle viidakkoon ja alkoi kaataa nuoria koivuja, joiden pienet, vaaleat lehdet värähtelivät ikäänkuin pelosta, kun hänen kirveensä osui niiden valkoisenvihertävään kylkeen…

Jannen valtasi oikein iso ikävä saunanlauteille, kun hänen sieraimiinsa tunkeutui koivunlehtien tuore tuoksu. Hän iloitsi jo etukäteen siitä nautinnosta, jonka kunnollinen maalaissauna uusine vihtoineen ja sähisevine kiukaineen oli hänelle tarjoava…

Kaadettuaan mielestänsä kylliksi puita hän alkoi vetää niitä rattaille, ja vihdoin hän läähättäen ja hikisenä istuutui nuorten koivujen pehmeään, tuoksuvaan syliin.

Aurinko poltti kuumasti, ja ilma tuntui painostavalta. Taivaalle oli alkanut kertyä suuria, komeita, valkoisenhohtavia pilviä, jotka muistuttivat jättiläisveturin jälkeensä jättämää savupilvisikermää. Hevonen juosta lönkytti laiskasti, ja Janne oli miltei uinahtaa pehmeälle vuoteelleen rattailla.

Hänen ajaessaan kirkon kohdalla herätti hänet suloisesta uinailustaan ystävällinen tervehdys. Tuomari Katajisto siinä kulki hienossa, valkoisessa hellepuvussaan. Tuomari pyysi päästä rattaille. Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kohtelias.

— Herra Pöyhtäri on ollut hakemassa juhannuskoivuja, — sanoi hän kohteliaasti.

— Niin olen. Muuten voi tuomari mieluummin sanoa minua vain Pöyhtäriksi, sillä enhän minä ole mikään herra, — vastasi Janne hiukan häpeissään.

— Anteeksi, kuinka vain tahdotte. Aikooko Pöyhtäri jäädä oikein myötyriksi tänne maalle maanviljelijäksi?

— Niin, teitähän on onni suosinut oikein hyvin siellä pääkaupungissa.
Minulla taas on ollut paljon onnettomuuksia…

— Niinhän tuo kuoli, mutta se ei ollut suurin onnettomuus, vaan isäukon testamentti, jossa hän teki minut perinnöttömäksi ja lahjoitti kaikki rahansa N:n maanviljelyskoululle. Se oli minulle kova isku.

Ja sitä seurasi toinen, vielä suurempi onnettomuus, sillä kun velkojani Helsingissä saivat tiedon siitä, panivat he minut vararikkoon, ja nyt olen köyhää köyhempi.

— Olipa se todella kova paikka ja vaikea kohtalo, kun on lukenut niinkin pitkälle kuin tuomari…

— Se lukeminenhan minun kohtaloni onkin, sillä isä ei tahtonut, että minusta olisi tullut herra, ja hän piti sanansa. Hän oli oikein sellaista vanhaa maalaisjuurta, joka ei turhia jaarittele, vaan pitää sanansa…

— Mutta voihan tuomari uudestaan yrittää asianajokonttorilla, sillä onhan tuomarilla vielä tietonsa tallella, niitähän ei kukaan voi ulosmitata, — neuvoi Janne avuliaasti.

— Kyllä niinkin, mutta minulla ei ole millä alkaa, ja kukaan ei enää usko minulle lainaksi. Sitäpaitsi olen menettänyt paljon itseluottamuksestani…

— Ymmärtäähän sen, — sanoi Janne. Syntyi hetken äänettömyys, ja Jannen mieleen muistuivat ne kauheat ajat, jolloin hän kulki alakuloisena ja onnettomana työtä etsien. Hänen tuli vieläkin paha olla, kun hän ajatteli kaikkia niitä nöyryytyksiä, joita niihin aikoihin oli saanut kokea….

— Ajattelin kysyä teiltä, voisitteko lainata minulle vähän rahaa joksikin aikaa, jotta pääsisin taas jaloilleni. Olen näet kuullut, että olette ansainnut paljon rahaa näinä aikoina, — sanoi tuomari Katajisto hiukan punastuen.

Janne oli hetkisen ääneti ja muisteli sitä hetkeä, jolloin tohtori Hakala oli tullut häntä vastaan kadulla ja auttanut häntä lainaamalla rahat, joilla hän aloitti kaupantekonsa. Paljon työtä ja puuhaa oli hänellä ollut rahojen ansaitsemisessa ja paljosta hän oli saanut kieltäytyä voidaksensa säästää sen verran, että saattoi toteuttaa osan unelmastaan ja ostaa takaisin kotitalonsa ja osan siihen kuuluvasta maasta… Vaivalla ansaitut rahat olivat hänelle rakkaat, eikä hän olisi mielellään tahtonut niistä luopua. Mutta kun hän muisti silloisen oman epätoivoisen mielentilansa, niin hänen mielensä valahti herkäksi…

— Niin, eihän minun pitäisi kääntyä teidän puoleenne, sillä olenhan jo ennestäänkin teille velkaa, — sanoi tuomari Katajisto, kun Janne yhä pysyi vaiti. — Mutta kalliit korot minä ainakin siitä velastani olen maksanut…

— En teille, mutta kallista ja katkeraa lystiä se sittenkin oli. Martta Hagenista, johon teidän välityksellänne tutustuin, tuli minun suuri onnettomuuteni. Minä rakastuin häneen, ja hän köyhdytti minut… Olen vihannut teitäkin, sillä mielestäni te olitte alkusyynä onnettomuuteeni, vaikka ymmärränhän minä, että te olette viaton siihen…

Vaikka Janne ei tuntenut mitään sääliä tai myötätuntoa tuomari Katajistoa kohtaan, niin hän tohtori Hakalan avustusta muistaessaan ymmärsi, mikä merkitys voi olla aikanaan saadulla avulla, ja sanoi rauhallisesti:

— No niin, jos tuomari on vihannut joskus minua, niin laitetaan nyt niin, että tuomari voi olla minun kyytiini tyytyväinenkin. Tahtoisiko tuomari nyt heti pistäytyä Pöyhtärissä?

— Mielelläni, — sanoi tuomari Katajisto ja puristi kiittäen Jannen suurta, miehekästä kättä.

Kotia tultuaan Janne käski renkien pystyttää koivut kuistin ympärille ja vaimoansa hän pyysi keittämään kahvia. Sitten he yhdessä tuomarin kanssa menivät tuvan perällä olevaan kamariin. He viipyivät siellä kauan tupakoiden, kahvia juoden ja keskustellen pääasiallisesti opiskelemiskysymyksestä ja maan koululaitoksesta. Ja erotessaan he olivat molemmat yksimieliset siitä, että kansanlasten täytyisi sittenkin pyrkiä jäämään maalle, oppia käytännöllistä maataloutta tietopuolisella pohjalla. Kuistilla hyvästellessä tuomari Katajisto vielä moneen kertaan kiitteli Pöyhtäriä…

Oli jo iltapäivä, mutta aurinko porotti yhä hiostavammin, ja olo tuntui raskaalta. Taivaalle oli kertynyt yhä raskaampia ja tummempia pilviä, ja aurinko alkoi tuontuostakin piillä pilvien taa, ja kuitenkin oli kaikilla kuuma ja painostava olo. Pääskyset lentelivät levottomina matalalla, lähellä maata, ja lintujen laulu taukosi. Kaikki merkit viittasivat siihen, että rajuilma oli tulossa.

Syntyi tyven. Puiden oksat riippuivat velttoina ja liikkumattomina, ja kaikkialla vallitsi kaamea hiljaisuus. Jossain etäällä niityllä kuului lehmä ammuvan. Syntyi kummallinen hämärä, kaikki näytti harmaalta ja ikäänkuin kulon polttamalta…

Alkoi kuulua kaukaista jyrinää, ja salama leimahti tuontuostakin. Nyt kuului jyrinä jo lähempää. Kaukana niityn toisella puolella satoi rankasti. Äkkiä heräsi tuuli, ja pian se muuttui ankaraksi myrskyksi. Ihmiset riensivät sulkemaan ovia ja akkunoita. Vihurit yltyivät, puutarhan koivut vääntelivät oksiansa niinkuin tuskassa. Ilma kävi viileäksi, taivas salamoi ja jyrähteli. Rankkasade lankesi yli seudun.

Janne ja Hanna istuivat päärakennuksen kuistilla, jonka ympärille miehet olivat juuri saaneet juhannuskoivut pystytetyiksi. Sade pieksi tuvan ja kuistin pärekattoa suurella pauhulla ja kohinalla. Hienoa sateen pärskettä tunkeutua kuistillekin, ja Hanna tarttui pelokkaana Jannen suureen käteen, kun ukkonen jyrisi niin, että maa vapisi.

Rajuilma oli voimakas, mutta lyhyt. Se taukosi äkkiä, ja hiljainen sade vain rapisteli kuistin tiivistä pärekattoa. Ilma oli muuttunut viileäksi ja tuoksui nuorille lehdille ja kostealle maalle. Sitten aurinko pilkisti taas pilvestä, ja vesipisarat kimmelsivät kirkkaina pihanurmen vihreillä terillä. Sade oli tauonnut kokonaan, mutta yhä istuivat Janne ja Hanna kuistilla vierekkäin, Hannan käsi Jannen kädessä. Hellä kädenpuristus tulkitsi kaiken sen onnen, joka rajuilman lailla kulki läpi heidän olemuksensa, ja kun he katsoivat toisiansa silmiin avoimesti, loisti niissä katseissa se rauha, jonka onni ja rakkaus tuovat mukanansa…

Janne kääntyi ympäri ja näki, että pieni, vanha äiti seisoi tuvan ovella heidän takanansa kasvot esiliinaan peitettyinä. Janne nousi äkkiä ja meni äidin luo.

— Mikä sinun on, vanha äiti? — sanoi hän syvällä, miellyttävällä äänellään, joka väreili liikutuksesta.

— Onni on toisinaan niin valtava, — sanoi äiti ja koetti hymyillä kyyneltensä lomitse…

Aurinko paistoi kirkkaasti, ja vanhan, paljon kärsineen Anna-muorin kasvot näyttivät nuortuneilta, kun hän poikansa ja miniänsä kanssa astui tupaan illalliselle…

XXII

Helsingissä oli tullut tänäkin vuonna kevät niinkuin lehdet tulevat Esplanaadien puihin, ja Albert Hakalalle se oli tullut suurine sielullisine tulvineen ja suurine suruineen.

Hän, joka niin paljon rakasti nuorisoa ja joka koko sydämensä lämmöllä todella toivoi nuorille parasta, oli vähitellen, varsinkin kuluneen talven aikana, oppinut huomaamaan, että hän ei sittenkään oikein sopinut nuorisonkasvattajaksi.

Mitä hän välitti siitä, että ilkeät kielet parjasivat häntä Lahja Kaarion tähden. Olihan siitä puhuttu niin, että jutut olivat päässeet hänenkin korviinsa. Itse hän parhaiten tiesi, kuinka paljon oli kärsinyt tuon onnettoman suhteen takia. Ja täytyihän niiden juttujen kerran vaieta, kun neiti Kaario nyt oli onnellisesti kihloissa. Mutta enemmän koski häneen sittenkin tunto siitä, että opiskeleva nuoriso, varsinkin osakunnassa, oli ymmärtänyt häntä väärin, pitäen häntä ankarana tuomarina, joka itseltänsä vaati vähän, mutta muilta sitä enemmän…

Kauan mietittyänsä asiaa hän oli vihdoin ilmoittanut osakunnan virkailijoille luopuvansa kuraattorintoimestaan. Hänellä oli siitä huolimatta, että niin suuri osa osakuntalaisia oli myötätunnolla seurannut hänen pyrintöjään, kuitenkin vastustamaton halu jättää koko osakunta, sillä varsinkin viimeisen suuren puheensa jälkeen hän tunsi sanoneensa kaiken, mitä hänellä oli sydämellään, ja hän tahtoi väistyä syrjään jättääksensä paikkansa jollekin toiselle. Hänen eronsa kuului herättäneen suurta huomiota ja mielipahaa osakunnassa. Mutta päivällisillä, jotka pidettiin eroavan kuraattorin kunniaksi, hän kuitenkin huomasi tehneensä oikein jättäessään asemansa jollekin toiselle…

Osanotto päivällisiin oli ollut harvinaisen suuri, katsoen siihen, että oli kevät, jolloin osa ylioppilaista oli jo matkustanut maalle. Myöskin puheet olivat olleet ystävällisiä ja lukuisia. Mutta siitä huolimatta hän tunsi hermoillaan, että oli tehnyt viisaasti luopuessaan toimesta, joka kuitenkin oli hänelle sanomattoman rakas. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että monet osakunnan huomattavimmista toimihenkilöistä, joiden hän tiesi kuuluvan hänen vastustajiinsa, olivat jääneet pois.

Hän sai osakuntalaisilta kauniin hopeaisen maljakon, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen nimensä, osakunnan nimi ja vuosiluvut, joina hän oli ollut osakunnan kuraattorina, nuo rakkaat, vaiherikkaat vuodet…

Hän oli kiitollinen nuorisolle siitä näkyväisestä lahjasta, joka oli hänellä kotona aina muistuttamassa siitä, että suurin osa osakunnan parhaimmistoa oli sittenkin ymmärtänyt häntä oikein, taikka ainakin uskonut, että hän tarkoitti nuorison parasta. Erikoisesti hämmästytti häntä se, että hänen kiivaan vastustajansa, tuomari Katajistonkin käyntikortti oli korttien joukossa…

Erotessaan toimestaan ja pitäessään kiitos- ja hyvästijättöpuheensa hänen kunniakseen pidetyillä päivällisillä hän oli lopettanut lausumalla toivomuksen, että hän vielä muutenkin kuin vain yliopiston opettajana voisi edelleen toimia nuorison herättäjänä ja nuorison hyväksi…

Hän oli usein miettinyt, mitenkä voisi täyttää lupauksensa, ja vihdoin se oli kirkastunut hänelle… Hän aikoi kerran kirjoittaa kirjan, jossa käsittelisi nuorisokysymystä sen kaikilta mahdollisilta puolilta. Saattoiko hän toteuttaa aikomuksensa, oli jäävä tulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt hän ei vielä ainakaan sitä ehtinyt tehdä, sillä suuri, tekeillä oleva taidehistoriallinen teos »Sadun moraali» ei ollut vielä valmis…

Kesä oli jo ehtinyt heinäkuun alkuun, ja yhä viipyi tohtori Hakala perheineen kaupungissa. Heidän oma, tulipalon jälkeen korjattu talonsa Kaivopuistossa oli kylläkin viileä ja sopiva vaikkapa kesäasunnoksikin, sillä olihan sen yhteydessä, paitsi suurta Kaivopuistoa, oma pienoinen puutarhansa. Ebba oli tahtonut jäädä Annikin kanssa kaupunkiin, kun Albert joka tapauksessa yliopiston kirjastossa käsillä olevien töidensä takia olisi jäänyt kaupunkiin.

Iltapäivisin, lopetettuaan työnsä kirjastossa, Albert kulki usein Annikin kanssa kaupungilla. Aurinko paistoi helteisesti, ja kuumat kadut ja korkeat kivimuurit huokuivat lämpöä, mutta hän ei kärsinyt siitä, sillä hän iloitsi lämmöstä, jota tässä maassa ei suinkaan koskaan saanut tarpeeksi, puhumattakaan liiasta…

Ne, jotka eivät olleet voineet päästä maalle, näkyivät ikäänkuin suurella kauneuden- ja tuoreudenjanolla hankkineen itsellensä kukkia ja kasvavia kasveja. Avonaisissa akkunoissa näkyi lukemattomia, kirkasvärisiä kukkia. Satojen akkunoiden eteen oli ilmestynyt punaisia ja vihreitä, monivärisiä kukkia kantavia multalaatikoita, akkunoiden riippuvia puutarhoja…

Kaupungin kaikki puistot ikäänkuin kilpailivat kukkasupeudessaan. Esplanaadien istutukset olivat suorastaan ruhtinaalliset, Kappelin ja Tähtitorninmäen hortensiat kerrassaan huimasivat upeudessaan värijanoisia silmiä. Oopperakellarin edustalla ja yliopiston kirjaston pihalla kukkivat suuret kastanjapuut niinkuin konsanaan Pariisin bulevardeilla ja levittivät suurista, valkoisista kukistaan, jotka seisoa törröttivät kuin kynttilät kuusen oksilla, huomaavaa tuoksuaan… Siellä, missä Kaartinkalliot ennen olivat olleet, kukki nyt tuo talvisin ja keväisin niin kovalta ja karulta vaikuttava »kalliokaupunki» tuhansine kukkineen. Jokaisen talon akkunoilla, parvekkeilla, seinävierillä, pihoilla ja aidoilla kasvoi sadoittain mitä erilaisimpia, suloisesti tuoksuvia kukkia. Villiviini kierteli pilareita kuin konsanaan etelässä, ja monen »huvilan» rautaportin takaa pilkisti paratiisillinen piha niinkuin Rivieralla tai Italiassa. Nämä ennen kuivat ja karut kalliot todella kukkivat…

Lähelle Eiran sairaalaa oli syntynyt pienoinen Luxembourgin puisto valkoisine penkkeineen, satoine ruusuineen ja lukemattomine leikkivine, iloisine lapsineen. Tämän puiston kauneudesta ei puuttunut muuta kuin vilpoisesti soiva suihkulähde altaineen, jossa lapset auringonpaisteessa olisivat uittaneet valkopurjeisia laivojaan. Mutta puistoista ehkä kaunein ja ainakin luonnollisin oli suuri Kaivopuisto, jossa lukemattomat sireenipensaat kukkivat kymmenin värivivahduksin kuin maalaispappiloiden puutarhoissa, jossa ruohokentät hymyilivät tuoreempina kuin missään muualla, ja jossa ihmiset saivat niillä vapaasti istuskella ja loikoilla.

Lauvantai-iltoina oli liikettä ja menoa. Tuhansiin nousevat iloiset joukot työläisiä ja pikkuporvareita pyrkivät rautatieasemalle ja satamiin merenrannalle. Illan tunnussanat olivat: maalle, saareen, riippumattoihin ja kahvikesteihin ulkosalla.

Harva näky maailmassa oli Albertista niin iloinen, elämänhaluinen ja värikäs kuin suuret ihmisjoukot Kaivopuiston, Kaisaniemen ja Eläintarhan nurmilla. Vaaleita, keveitä pukuja, päivänvarjoja, vanhoja ja nuoria ihmisiä, leikkiviä lapsia, sanomalehtiä lukevia perheenisiä, riippumattoja, ruokakoreja, paloöljykeittiöillä kiehuvia kahvipannuja, paukahtelevia virvoitusjuomapulloja, puhetta, huutoa, naurua, soittoa, iloa ja ääntä…

Hän olisi itse mielellänsä sekoittunut tuohon kirjavaan joukkoon, mutta hän ei sentään kehdannut…

Eräänä heinäkuun sunnuntain iltapäivänä Albert seisoo Kaivopuiston korkealla, vanhalla vallilla. Hänen takanansa on kesäinen kaupunki tuhansine iloisine ja kärsivine ihmisineen. Aurinko paistaa jo laskussaan kaupungin takana, ja Viaporin suurimman saaren kivirakennusten seinät hehkuvat valkean hohtavina niinkuin unelmien valkeat kaupungit…

Meri näkyy laajana, rannattomana hänen edessään. Monet saaret kukkivat vihreinä sen aaltoilevassa, vilpoisessa sylissä. On maatuuli, joka tuo kukkivasta kaupungista suloisen, monesta kukasta lähteneen lauhan tuoksun, niinkuin hyvin kallisarvoisen hajuveden lemun, joka on puserrettu sadoista erilaisista kukista.

Annikki leikkii käytävällä loistavavärisellä gummipallolla. Albert on istahtanut penkille ja katselee merelle päin. Lauhat, tuoksuvat tuulenpuuskat nostattavat laineita, jotka pakenevat rannasta pois ulappaa kohti. Albertin ajatukset kiitävät noiden laineitten lailla. Ne syntyvät ja kuolevat samoinkuin hänen ajatuksenakin.

Hän on tavallaan epäonnistunut elämässään… Hän ei ole onnistunut nuorison kasvattajana eikä myöskään avioliitossaan eikä rakkaudessaan… Suurilla työn lupauksilla Ebba ja hän olivat lähteneet elämän taipaleelle. Hän oli tehnyt paljon työtä heidän yhteisen onnensa hyväksi, mutta onni oli ollut lyhytaikainen ja epämääräinen… Hänessä itsessään oli piillyt paljon voimia, joiden olemassaoloa hän tuskin oli osannut aavistaa, ja ne olivat särkeneet heidän kauniin onnensa… Eräs jakso heidän elämässään oli taaskin kulunut, mutta he eivät olleet oppineet senkään ajanjakson taisteluista, myrskyistä ja kokemuksista mitään, sillä mitkään tilanteet elämässä eivät uusiinnu samanlaisina, ja näin on elämä koulua alusta loppuun saakka…

Hän oli kuvitellut voivansa opastaa elämän vaikeilla poluilla muita, kokonaisia joukkoja, mutta kuinka hän voisi sitä, kun hän ei itsekään osaa elää…

Albert katselee kauan edessään leikkivää Annikkia. Hänen suunsa vetäytyy hymyyn.

Ihmiset etsivät helmeä aavan meren rantahiekasta eivätkä huomaa, että se löytyy kätkettynä suljettuun simpukankuoreen…

Hän nousee seisomaan. Edessä loistavat valkeat kaupungit, ja etäämmällä kukkivat saaret rannattomassa meressä. Hänen takanansa hymyilee laskevan auringon valossa suorien katujen ja kauniitten puistojen hurmaava kaupunki. Tuoksuva maatuuli käy rajummaksi ja vierittää aaltoja ulapalle pois kauaksi merelle. Albertin valtaa sanomaton halu niiden matkaan, pois kauaksi merien taa, toisiin maihin, toisiin oloihin uusia vaikutelmia saamaan…

Loppuisipa vihdoinkin tämä hirvittävä sota, jossa toiset kuolevat, toiset vanhenevat odottaessaan sen päättymistä… Yli noiden vapaiden aaltojen, pois, kauaksi etelään, vain lyhyeksi aikaa, ja sitten taas tänne takaisin uusin voimin, uusin innoin työhön…

Hän kutsuu Annikin syliinsä. Hän tahtoo kasvattaa edes yhdestä olennosta onnellisen ihmisen.

Hän juttelee Annikille paljon hauskoja asioita. Annikki kuuntelee ja leikkii hänen kellonsa vitjoilla. Hetkiseksi hän vaikenee ja katselee Annikkia silmiin ja ajattelee itseksensä:

— Sinussa on minulla tarpeeksi nuorisoa. Olen onnellinen, jos sinusta vihdoinkin löydän sen kalliin helmen, jota sieluni ikävöi. — Mutta Annikille hän sanoo ääneen:

— Nyt me lähdemme kotiin äidin luo ja kerromme hänelle siitä, mitä taaskin olemme kaupungilla nähneet.

Ja hän käveli taluttaen pientä Annikkia alas korkeita, puisia portaita, jotka johtivat kaupungin puistoista kauneimpaan, Kaivopuistoon, ja auringon laskussa kimaltelevat aallot vierivät pois rannasta ulappaa kohti niinkuin hänen sielunsa salaisin kaipaus…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOHTALON TUULISSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.