The Project Gutenberg eBook of Nikkinen nyrkkeilee This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Nikkinen nyrkkeilee Sanomalehtineekerin näperryksiä Author: Santeri Rissanen Release date: May 14, 2024 [eBook #73628] Language: Finnish Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NIKKINEN NYRKKEILEE *** NIKKINEN NYRKKEILEE Sanomalehtineekerin näperryksiä Kirj. SANTERI RISSANEN Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924. SISÄLLYS: Isien puu Tyyppi punapäivien ajoilta Gulassinero Vaatimaton lisä yliluonnollisten yllätysten historiaan Jopi Juntusen joppaukset Konttoripäällikkö Kiikkusen käkönen Kärpäsenkyläläisten voimakas vappuhyppy Erzerumilaisten edesottoja Harha-askel Bruntilaisparat Pikkunen pakina puuttuvista pilkuista Puhelinpakinaa Runollinen Savonmaa Ha, ha, ha, ha Kuningasten jälkeläiset Kekkonen kertoo Nikkinen nyrkkeilee Nestori Nikkinen mallaa moottoripyörällä ajoa Minkätähden Nestori Nikkinen ei ottanut osaa köyden vetokilpailuun Nikkinen on ostanut moottoriveneen Nikkiset juhlivat juhannusta ISIEN PUU Astelen aamuna autereisena tutun kylän talvista tietä. Askelteni alla kitisee kristalleina kimalteleva lumi, ylläni kaareutuu korkea, pirteää pakkasta tietävä taivas, kupeillani kohoavat kookkaat hongat valkovaippaisina, ylevinä, äänettöminä. Käyntini on keveää, oloni onnekasta. On niin helppoa hengittää. Veri virtaa suonissa sukkelammin, sydän sylkyttelee rinnassa ripeämmin. Ajatukset ailahtelevat arkihuolista vapaina kuin suuret soiluvasiipiset linnut. Kaikki on kaunista minusta, maailma mallikelpoinen, elämä ehyttä ja ihminen erinomainen. Huomaan hyräileväni: Terve, metsä, terve, vuori — — Terve! Terve sinäkin, tien poskesta paistava harmaja honka, muistojen monien, kokemusten kirjavien vakainen vanhus, tuttu minulle ja tuttu monille tuhansista muista puista, isien ikivihannoiva pyhäinen petäjä! Kun ei ole kenelle muulle mieltäni hyvää hyräjäisin, hyrään hymnini sinulle, juurillesi jykeville, rustokkaalle rungollesi, oksillesi voimakkaille, lempehille lehvillesi, latvalle laaja-alalle. Siinä olet seisonut sataiset vuodet, siinä siinnyt, syntynytkin, siinä vaisusta vesasta ukkomännyksi mehunut, kohonnut kukkeuteesi, saanut ruskorustot rungollesi, naavan harmaan hapsillesi, latvallesi iän ihalan. Kaikkien kunnioittamana, rakastamana, hoivaamana, hellimänä — isien pyhänä perintöpuuna. Sillä sitähän sinä olet ollut ajalla menevällä meidän, ajalla taattojen jo turpeen turvissa nukkuvien, ajalla taattojen taattoin, aikoihin ammoisihin — Ja kun aikamme jättää vuorollamme, jäät sinä polville perästämme nouseville perintöpuuksi. Sinä seisoit siinä jo silloin ajassa unhoon urkeutuvassa, kun ensimäisin eränkävijä näille seuduille samosi, laati lehvävuoteen juurellesi, sytytti suojaasi yöhön yksinäisnä loistoaan luovan rakotulensa, kuunteli hämärän hiipivät hetket laajan latvasi salaperäistä, poveen poistamattomaksi painuvaa suhinaa ja uinahti sen sävelissä hyvään hoivaasi uskoutuen. Ja kun hän, uuden päivän punertaessa luotasi läksi, ei hän ollut ainuttakaan oksaasi ottanut, lehvääsi taittanut, runkoosi pientäkään piirtoa tehnyt. Vain sammuneen nuotion oli korvessa käyntinsä muistoksi jättänyt juurellesi. Sillä hän tiesi ja tajusi, että olit, puu pyhäinen, taaton taivahaisen kasvattama, hyvien haltijain koskemattomaksi kohottama honka. Sinä seisoit siinä, kun uudisasukas korpeesi kulki. Hän rakensi läheiselle salomäelle majansa, kaatoi kasken, laittoi laaksoon laitumensa, niityt pienet norontamaihin — jättäen sinut koskematta, nähden nuotion nurmettuvan juurellasi, tuntien ja pyhittäen sinut perintöpuuksi, petäjäksi pyhäiseksi, ja heittäen pikku perkkiönsä sinun hyvien haltioittesi hoivattavaksi. Hän raatoi ja kaatui. Hän eli vain iän lyhyisen. Sinä jäit: Jäit pyhäksi peruksi hänen pojillensa ja poikiensa pojille. Kukkeana, koskemattomana, pyhänä perintöpuuna. Sinä seisoit siinä, kun korkean latvasi näköpiiriin nousi yhden tuvan äärelle tupa toinen, kolmas — kohosi kylä. Sinä näit kylän lasten karkeloivan luoksesi, laittavan leikkinsä lehväisi alle, kuulit heidän laulunsa ja liverryksensä, huutonsa ja naurelunsa — heidän ilonsa ja pienet surunsa ja viritit silloin latvasi laulun heille, sävelesi soinnit lähtemättömiksi sydämiin: — Sitä puuta palvominen, jonka juurella asunto! He vaikenivat hetkeksi kuiskeitasi kuullessansa, heidän kasvoillensa tuli totinen ilme, heidän sinisilmiinsä katse vakainen ja he nyökäyttivät pikkuviisaina päitänsä sinulle: — Niin, niin, sinä ihana isien puu. Eivätkä he hennoneet juuresi ruohoa raiskata, eivät kylkesi kaarnaan koskea, eivät havuasi häiritä. Lapset nousivat nuoriksi, heistä hyötyi miehiä ja naisia, kasvoi kansa kehittyvä. He saapuivat usein illoin kaunein ja kesäisin, ehtoin kukkatuoksuisin ja linnunlauluisin, lähettyvillesi ja katsoivat vuorostansa, kuinka heidän lapsensa kupeellasi karkeloa kävivät, kuinka ilo hyvä ja hupainen aitasi ilmoille yleni. »Oiva täss' on ollaksemme, armas aikaellaksemme!» He tiesivät sinut tutuksi, tunsivat sinut omaksi ja hymyilivät hyväksyvästi, kun heidän lapsensa sinun latvasi alaista halusta hakivat. Eivätkä he, eivät heidän lapsensa, leikilläänkään juurtasi, runkoasi rustokkaista, lehvääsi lempeätä kovin kourin koskaan kohdelleet, piloillaankaan pahoin pidelleet. Sillä he tunsivat, että jos he sen olisivat tehneet, olisivat he riihattomuudellansa rikkoneet isien pyhän perinnön. Ja ah, sinä seisoit siinä, kun ehtoon varjot tummuen lankesivat, kun nousi noroista yltyvää yösumua ja kun luoksesi hiipi arkana immyt ihala, hiipi impyen sydämen sulho. He vannoivat allasi ikuista uskollisuutta, he sitoivat suojassasi elämänsä suloimman suuren siteen. Sinä suhisit heille siunauksesi, ja he kuulivat hartaina huminaasi. He tunsivat, että sinä olit onnen liitossa kolmantena ja liityit läheisesti heidän tuleviin, tuntemattomiin kohtaloihinsa. He eivät puukoin piirtäneet pintaasi nimiä ja sydämiä — he tiesivät, että isien perintöpuu painaa viiluja vetelemättä lastensa nimet ja liitot laajaan sydämeensä. He eivät ottaneet oksaa, eivät taittaneet havua, eivät lehvää leikanneet sinusta liittonsa muistoksi ja merkiksi. Heidän liittonsa muisto ja merkki oli — puu isien. Sinä seisoit siinä lasten leikkiessä, niiden nuoriksi noustessa, miehuusikään muuttuessa, vanhoiksi väsähtäessä, hautaan hoippuessa. Sinä näit tultavan ja mentävän, näit sukupolvien vuorollaan vaihtuvan, näit ilot ja surut — sinä yhteinen ystävämme, yhdistäjämme. Sinä seisot siinä vieläkin, vankkana, vaarumatonna, kookkaana, koskematonna, rakkaana ja raiskaamatonna, kansan kaiken kunnioittamana, nuoren ja vanhan vaalimana, sinä petäjä pyhäinen, isien ikivihannoiva perintö. Terve, isien ihana honka, muistojen monien, kokemusten kirjavien vanhus vakainen, tuttu minulle ja tuttu monille tuhansista muista puista — kallis minulle ja kallis monille! Minä astelen arvosi tuntien luoksesi, pysähdyn hartaana juurellesi, silitän hennoin, hellivin hivellyksin pintaasi rustokkaista — — Mutta — ken on tohtinut? Ken on raskinut? Ken on osannut olla niin tyly tai typerä! Ken on ilveillyt ivaten isien puulla, ken honkaamme häväissyt, kuka perintöämme pahoin ja pilkaten pidellyt? Juoksen isien puun juurelle. Povessani vaihtuu toivo ja pelko. Huohotan hädissäni — — Ja tyrehdyn tuskaani, kauhuuni kivetyn. — Oi, puu isien, puu isien! Vihreä, vehmas ruoho on juurellasi tallattu maan tasalle, siimeksessäsi kasvanut kukkanen katkaistu, suojassasi versonut samettisammal kuokittu kantapäillä, pengottu maa mustalle mujulle. Tuossa on paksuilla naulakengillä poljettu penkereeseen, tässä istuttu, siellä seisottu, täällä maaten lojuttu. Tuohon on sinkautettu savukkeiden päitä ja poltettuja tikkujen tynkiä, tänne särjetty kauas kirpeästi tuoksuva pullo ja pullon kumppaniksi revitty likainen pelikorttipakka — —. Isien puun pintakin on häväisty mitä häikäilemättömimmin, herjimmin ja häpeällisimmin. Saastutettu ja rikkirevitty. Tuosta on katkaistu kaunein oksa ja jätetty rumasti sitkeimmästä sydänsyystään roikkumaan. Tästä on karsittu vehmaasta oksasta raa'asti neulaset ja karsittu kohta jätetty kaljuna kitumaan. Tuohon on piirretty rungon pintaan kauas irvistelevä inhoittava puukon viillos, tänne räikeä epäsiveellinen kuva. Sinne tänne on uurrettu nimimerkki: puumerkki puun häväisijästä, tunnus tekijästänsä — — Puu pyhäinen häväisty, pinta puhkaistu, käsivarret katkottu, rinta raastettu. Ja ken? Ken on ollut niin raaka, niin kypsymätön, niin kehittymätön, niin vailla sääliä ja sydäntä? Kenen järki on sallinut, kenen tunto hyväksynyt moista? Kysy, ken! Oma koira on omaansa purrut. Sillä tuohonhan on naulittu, tuumaa pitkillä piikeillä lyöty, laittajainsa leima: iso paperipala, jonka laidoissa juoksee tulipunainen reuna, jonka pinnalla paistaa painajansa ja painattajainsa punainen kultturikanta ja jonka keskellä seisoo hurmeista soihtua heiluttava, kiiluvakatseinen miesolio — punainen piru. Naurava, ilkkuva iletys. »Jo nouskaa, orjat, sorron yöstä — —» Ha, ha, ha, ha! He, he! He ovat sen tehneet. He ovat raiskanneet isiemme perintöpuun juuret, häväisseet sen puhtaana pysyneen pinnan, raastaneet rikki sen kauniin kaarnan, vetäneet alas sen oksat ja lehvät, tehneet sen ilkkuvan punapaholaisen tyyssijaksi — syöneet suvusta sukuun, polvesta polveen pyhinä pidetyt, vakaiset valat, pettäneet pyhäisen koskemattomuuden — saaneet kenties ainiaan entiseen kukkeuteensa ja kunniaansa kohoamattomaksi isiemme perintöpuun. Isien puu! Isien puu! Minä poistun. Pääni riippuu rinnalla, poveani painaa niin raskaasti, kurkussani niin kummasti nielettää, ja silmistäni kihoaa kyynel. Minä kujertelen kulkiessani sydämeni särkevää tuskaa: — Isien puu! Isien puu! 1918. TYYPPI PUNAPÄIVIEN AJOILTA Hän potkaisi kenkänsä korolla asemahallin oven edestään selkoselälleen ja astui lakki takaraivolla ja kädet housuntaskuissa rehtevänä sisään. Hänen vettä valuvassa, vinoon vääntyneessä suupielessään roikkui rentona epämääräisen likaiseen imukkeeseen istutettu, kirpeästi tuoksuava »Työmies». Hän suitsutteli suustaan ja leveistä karvaisista sieraimistaan valtavia haikupilviä halliin. Hallin seinälle naulattu kookas kolmikielinen »Tupakanpoltto on täällä kielletty» ei näyttänyt olevan tarkoitettu pienimmälläkään tavalla hänelle. Hän ei ollut näkevinäänkään lippuluukulla jonottavaa joukkoa eikä porvarillista jonotuspoliisia, vaan käveli kursailematta ja kulmikkailla kyynäspäillään tyrkkien vuoroaan odottamatta lippuluukun luo. Hän ei suvainnut kumartua luukulle asiaansa ilmoittamaan. Sanoi vain toisella vapaalla suupielellään ja pinttyneellä etusormellaan luukun rahakuurnaan koputtaen: — Pist ny ja sassiin tuaho yks tiketti kaupunkiin! Hän kääntyi lippuaan odotellessaan päin jonoa ja loi vain yhden ainoan, syvästi halveksivan silmäyksen hermostuneina vuoroaan vartoaviin ihmisiin. Sitten hän röyhtäytti kuuluvasti ja puhaltaen suustaan vastenmielisen löyhkän lähinnä seisovan säätyläisnaisen kasvoihin, ja syventyi ivallisin ilmein katselemaan vastakkaisella seinällä olevaa Singerin konekaupan kuvitettua ilmoitustaulua — porvarillisen suurriistäjäkoplan keinottelureklaamia. Lipunmyyjä ryiskeli ristikkonsa takana ja huomautti kerran toisensa jälkeen aralla äänellä kohteliaasti, että herran lippu oli valmis. Lopuksi lipunmyyjä uskalsi nykäistä häntä varovan kohteliaasti kyynäspäästä. — Viisikymmentä penniä, olkaa hyvä. Hän kääntyi ja laski savuavan »Työmiehensä» keskelle lippuluukun uloketta. Savuke poltti siihen syvän tumman täplän. Hän avasi liivinsä, mikäli sen riekaleissa nappien puutteessa oli mitään avaamista, ja alkoi etsiä rahaa. Hän tarkasteli samalla vaatteittensa riippuvia rikkinäisyyksiä tahallisen hitaasti, täsmällisesti ja kiusoittavan perinpohjaisesti. Tarkastus ei näyttänyt tuottavan tyydyttäviä tuloksia, ja hän kääntyi nopeasti ja kiinnitti himokkaan terävän katseen jonottavien vaatteisiin. Jokainen joko napitti vaistomaisesti takkinsa tai koetteli varmuuden vuoksi, oliko takki todella kiinni ja rahakukkaro tallella. Kopeloituaan kaikki kolot puvussaan hän vihdoin löysi etsimänsä porvarillisen puolimarkkasen ja heitti sen huolimattomasti luukusta sisään. Raha tuntui kierivän kilahtaen lattialle. Hän otti lippunsa, tavaili kotvan sen kirjoituksia ja pisti sen taskuunsa. Jonottajat huokasivat helpotuksesta ja liikahtivat likemmäksi. Hän kiinnitti kuitenkin vielä härsyttävän hitaasti liivinsä ja takkinsa, otti sammuneen savukkeensa, tutki tarkoin sen pituutta, sytytti sen ja läksi, jonottajain rivit puhkaisten, luukulta. Hän käveli ketään väistämättä hetken hallin permannolla. Jokainen kiersi häntä kaukaa kuin ruttoa. Hän näytteli hallissa koko komeuttaan: takaraivolle työnnettyä ja huolimattomasti toiselle korvalliselle kallistettua lippalakkia, otsalle kaartuvan rasvaisen sakilaistukan alaista pisamaista ja uhmaavaa naamaansa, likaisen kaulan ympäri kääräistyä ja ohuen, tahraisen voimistelupaidan alastomaksi jättämälle karvaiselle rinnalle roikkuvaa, huutavan punaista kaulahuivia, liian isoa, riippuvaa rikkinäisyyttään ja likaisuuttaan loistavaa takkia, lahkeiltaan hamemaisia, epämääräisen värisiä samettihousuja ja paksupohjaisia patiinikenkiä. Hän karisteli tupakkansa tuhan erään kauppamatkustajan uudenuutukaiselle keltaiselle matkalaukulle. Vetäistyään vielä viimeisen voimakkaan sauhun kuin ahmaisemalla nielaisten ja suitsutettuaan sen sieraimistaan hän puhalsi tupakkansa pätkän imukkeesta muutaman jonottavan rouvan koruompeleiselle kantohihnalle. Se rupesi kytemään ja käryämään. Hän käyskenteli vielä kotvan aikaa kädet syvälle housuntaskutkin upotettuina edestakaisin, viheltäen kimeästi ja kuuluvasti. Sävel oli mahdollisimman väärin vihelletty »Internatsionaali». Hänen mieleensä muistui äkkiä jotakin tavattoman tärkeää. Hän pysähtyi keskelle hallia, otti lakin päästään ja laski sen erään matkustajan matkakorille. Sitten hän veti taskustaan rikkinäisen peilin palasen ja pyyhki sen pinnan huolellisesti nuttunsa hihalla. Hän ihaili peilistä kasvojaan kaikissa kaltevuusasteissa, suki suussaan kostuttamallaan kädellä otsatukkansa, irroitti kaulahuivinsa ja sitoi sen uudelleen. Viimeinen vilkaisu peiliin antoi kai tyydyttävän tuloksen, koskapa hän irvisteli mielihyvästä, pisti peilin taskuunsa, painoi lakin rennosti takaraivolleen, vilkaisi koriin, sylkäisi sille, naurahti, kohautti housujaan ja hartioitaan ja läksi taas vihellellen kävelemään. Matkustajat alkoivat lappautua hallista asemasillalle. Hänkin läksi, potkaisten oven auki ja tuuppien toisia tieltään. Hän jätti jälkeensä halliin pistävän, koko olemukseensa iskeytyneen huonon tupakan ja suolaisen likaisuuden tuoksun. Hän tapasi aseman edustalla ystävättärensä, räikeän kirjavasti puetun, häikäilemättömän kaksimielisesti ruosteisine hampaineen hymyilevän, kovaäänisesti kaakattavan ja nauraa remuilevan julkeakäytöksisen sakilaistytön, suomalaisen apaashimaailman lakastuvan liljan. Hän asteli tyttönsä luo, syleili häntä kuin yleisöä uhmaten ja keikautti merkitsevästi keskiruumistaan. Hän ei kainostellut. Ympäristöhän olikin hänelle vain parvi nollia, halveksittavia porvarillisia puolieläimiä, jotka hän kavereineen ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua hirttäisi yhteiskunnan loisolijoina ja proletäärien hiellä eläjinä. Hyvästeltyään samaan tapaan kuin tervehtikin rakastajatartaan hän nousi kolmannen luokan tupakkavaunuun. Hän otti sijansa siellä lähimmällä pitkälläpenkillä, siirsi sille asetetut tavarat huolimattomasti lattialle ja laskeutui mahdollisimman mukavasti lojumaan. Tilanahtaus tai muut sellaiset porvarilliset hulluttelut eivät kuuluneet häneen, vapaaseen »temokraattiin». Viereiselle penkille jätetty sanomalehti herätti hänen huomiotaan. Hän otti sen, sytytti uuden »Työmiehen», heitti jalkansa ristiin, maiskautti suutaan ja valmistautui herkuttelemaan hengenravinnolla. Lehti sattui olemaan porvarillinen Helsingin Sanomat. Hän irvisti sen huomattuaan ylenkatseellisesti, repäisi lehden kahtia, puristi puoliskot palloksi ja heitti halveksivasti penkin alle. Hänen ajatuksensa kuvastuivat hänen ilmeestään: porvaripösöjen laittelemia töherryksiä, joita ne sanovat lehdiksi, vaikka hyvin tietävät, ettei ole muita oikeita ja todellisia lehtiä kuin temokraattiset Työmies, Vapaus, Sosialidemokraatti ja toiset semmoiset. Viitsiikin lahtarijoukko levitellä noita riistäjälappujaan, joissa — kiesavita — ei ole muuta kuin valheita ja kieroiluita, rovosointia ja tämän roletäärin räkyttämistä! Hän sylkäisi inhoten ja veti taskustaan oikean sanomalehden ja syventyi nauttimaan sen nerokkaista, hänen kielikorvalleen repäiseviä ja kehitystasolleen mainiosti mallautuvia kirjoituksia. Löydettyään jonkin mielestään oikein osuvan letkauksen porvareille hän räjähti remuavaan nauruun, löi kämmenellään läiskähtäen reiteensä ja huudahti riemun runsautta kumpuilevalla äänellä: — Jumalauta, saatana! Hän jäi poistuessani junasta siihen lehtineen, likoineen, haikuineen ja hajuineen — parissakymmenissä oleva, vielä parraton, laiha pojanhuiskale, siltasaarelainen gentlemanni, uuden punaisen Suomen huomen, kommunistisen kansan toivo ja — isänmaan hoiva. GULASSINERO Tukkukauppias Tuomas Tuppurainen on epäilemättä etevimpiä ja rohkea-aatteisimpia gulassinerojamme. Hän osoitti niitä vinkeitä jo hamasta nuoruudestaan. Hän keinotteli näet, ties millä mahdin ja tavoin, itsensä ensin repaleisesta ja kaikkien kieroon katsomasta kerjuripojasta rehteväksi renkimieheksi, renkimiehestä leskiemännän (ja emännän talon) isännäksi, insänästä pyyleväksi puulaakin pomoksi, pomosta piiripäälliköksi ja päälliköstä suuria summia käsitteleväksi kasööriksi, ryhtyen lopuksi kokeilemaan omalle kontolleen, aluksi haloilla ja tukeilla, sitten taloilla ja tiloilla ja lopuksi pörssipapereilla, ollen nyt huipussaan ja omaten miljoonan, kuusikerroksisen kivimuurin pääkaupungin parhaalla liikepaikalla, auton, paljon painavasanaisia ja hienoja tuttavuuksia ja rajattoman luoton pankeissamme. Te tunnette hänet helposti Helsingin kaduilla, rahan ja räätälin porstaaman gulassiparoonin ja kaikilla brancheilla touhuilevan nousukasmaailman high lifen. Meillä, muutamilla harvoilla ja valituilla hänen kirjallis-taiteellisilla armoitetuillaan, oli äskettäin kunnia olla kutsuvieraina ja alamme näytteinä hänen loisteliaassa asunnossaan pidetyillä päivällisillä. Tarinoimme ylen syötettyinä ja juotettuina kahvin ja sikaarin ääressä, muiden vieraiden mentyä, päivällisten päättäjäisiksi sen siitä ja tuon tästä. Kirjailija Kynälä mainitsi viimeaikaisesta vilkkaasta kirjallisesta tuotannostamme ja tiedusti samalla huomaavaisesti arvoisan isäntämme mielipidettä tästä ilahduttavasta kulttuuri-ilmiöstämme. Tuomas leikitteli hetken paksuilla kultaisilla kellonperillään, rykäisi sitten äänekkäästi ja lausui hänen asemalleen sopivin pitkin pausseerauksin: — Tsah! Tällaisilla kylttyyrikysymyksillä on mielestäni sekä hyvät että huonot puolensa. Riippuu siitä, miltä taholta ja tasolta sitä katselee. Puhtaasti ja pelkästään teidän kirjaltajain ja kirjanpainajain kannalta katsoen on ilmiö tietenkin ilahduttava. Kuta enemmän te jaksatte näet noita romaanejanne rustailla ja novellejanne värkätä, sitä suuremmat tulotkin teillä on tiedossanne. Mutta meidän ahväärimiesten kannalta tuo kaikki teidän touhunne on tuskin kolmenkymmenen prosentin arvoista. Minä annan teidän tuotannollenne tietenkin sen aivon, jonka se ansaitsee, sillä onhan esimerkiksi äskettäin ilmestynyt »Korkokirja» erinomainen tekele ja Kauppalehti ja Merkaattor ovat varsin paikallaan nekin ja onhan Aleksis Pakkalainen tehnyt puutavarapransseilla puuhaileville tärkeän »Tukkijoen», Teuvo Aholainen kirjoittanut traketiiansa »Kruununmetsistä», Eino Leinolainen novellin »Pankkiherroista», samoinkuin Hannes Linnankoskelaisen kirjasessa »Tulipunainen kukko» kuuluu olevan monia hyviä tetaljitietoja puutavara- ja uittoaloilta, mutta — Hän nosti jalokivillä komistetuilla sormillaan 20 markan havannan huulilleen ja imaisi siitä pari sauhua. — Mutta me kesehtimiehet järjestäisimme periaatteen pohjalla tuon kaiken paljon edullisemmin kuin mitä te kykenisitte koskaan tekemään. Sillä, kas, kaikki tuo teiden tuotantonne on tuskin epävarmaa osaketta parempi. Aikani on tosin näihin kirjallisiin kysymyksiin valitettavan vähän hersyvä, mutta olenpa kuitenkin luonut mielipiteeni ja suunnitelmani tästäkin, kuten luonnollisesti kaikista kansallisista kylttyyrikysymyksistä. Ja mielipiteeni on, että tuo teidän työskentelynne on — mitenkä se ruotsalainen runoilija Shakespeeri sattuvasti sanookaan — »Liian paljon melua ihan turhasta.» Hän naurahti ja maistoi kahvikupistaan. — Jaah, juuh, hyvät herrat! Me ahväärinerot katselemme usein asioita paljon kauasnäkevämmillä pinksneillä kuin te ja meillä on paljon hienompia johtolankoja kuin teillä kehutuilla kirjaltajilla, he, he. Toivon, että voitte seurata ajatukseni säkenöiviä säikeitä. — Hm. Lähden eräästä tosiasiasta. Ja se on se, että ulkomaiden markkinoilla tarvitaan nyt ja lähitulevaisuudessa tavattoman paljon hyvää paperimassaa. Tiedättehän kai, että siitä tehdään konttinenssin teollisuuskeskuksissa kenkiä, kankaita, nuoraa, lankaa, huonekaluja, jopa talojakin. Monet massatehtaamme eivät tule jaksamaan tyydyttää kasvavaa kysyntää. Ja siinä parhaillaan päivänkysymykseksi tulevalla ahväärialalla minä olen keksinyt oivan kesehtin. Miksi tuhlata niin paljon paperia kotimaassa teidän kirjoihinne, kun paperia voidaan käyttää paljon hyödyllisempään hankkeeseen! Ei, painettakoon täällä vain almanakkoja ja joku kauppa- ja pörssilehti, mutta — muu paperi leveranssattakoon ulkomaille massamarkkinoille, 200 prosentin varmalla tuotolla. Hän hymyili alentuvasti. — Tsah! Minä näen naamastanne, että te olette hieman vörpluhvatuita, he, he. Te ette ole huomanneet, että asia on niin naurettavan helppo ratkaista. No niin, teiltähän ei voi sitä vaaliakaan, mutta me liikemiehet, me luemme kaikki tuollaiset kauppamahdollisuudet kuin ilmasta. Tuomas kulautti taas kahvitilkan ja tuprutti hetken havannaansa. Sitten hän haastoi: — Tuota massakysymystä voisi vielä helposti laajentaakin ja säästää samalla toistaiseksi paperipuitamme. Meillähän on näet vuosikaudeksi kyllin entistäkin varastoa vietäväksi. Onhan Helsingissä, Turussa, Tampereella, Viipurissa, vieläpä miltei joka kaupungissa ja joissakin kauppaloissa ja kirkonkylissäkin suuria kirjastoja, joissa lojuu aivan hyödytönnä tuhansin leivisköin kirjoja, kansallisomaisuutta korottomana pääomana. Otetaan ne ja sulatetaan uudelleen massaksi — ja sitten ulkomaille, he, he, he! Kas siinä, hyvät herrat kirjaltajat, minun mielipiteeni kirjakylttyyristä. — Mutta silloinhan kirjailijat jäisivät — —, uskalsi joku huomauttaa. — Työttömiksi ja puille paljaille, aiotte sanoa? Ehei, minulla on mietitty heillekin tehtävänsä. Hehän tuntevat tarkoin kirjallisuuden ja kirjastot. No niin, pantakoon heidät kokoamaan massatehtaisiin noita kirjastoja. Monet heistä osaavat muutoin kieliäkin ja ovat laajalti matkustaneita. He ovat siis paikoillaan tehtaiden ulkomaankirjeenvaihtajiksi ja kauppamatkustajiksi. Meiltä pääsi yhteinen ihastuksen hyminä. Muistaen asemani sanomalehtimiehenä tiedustin: — Entäs jos kaikki sanomalehdet, jotakin kauppa- ja pörssilehteä lukuunottamatta, lopetettaisiin, niin mihin olette aikoneet käyttää sanomalehtimiehiä? — No, heitähän on meidän maassamme vielä verrattain vähän ja heille on helppo saada sijansa. Me panemme heidät kyhäämään lentäviä reklameerauksia ulkomaille suurenmoisesta suomalaisesta massatuotannosta ja suomalaisen massan eduista. Se on kysynnän kiihoittamiseksi hyvin tärkeää ja tarpeellista. Taiteilija Maisema uteli: — Herra komesroodilla on epäilemättä omat nerokkaat suunnitelmansa ja laskelmansa meidän taiteilijoidenkin ja harjoittamiemme taiteiden varalle? — Luonnollisesti! Taiteetkin on pantava palvelemaan käytännöllistä kauppaa ja teollisuutta. Maamme on köyhä eikä meillä ole varaa tuhlata niukkoja pääomiamme taiteisiin ja taiteilijoille. Ottakaamme aluksi kuvanveistotaide, sillä se on hyvin helposti lyötävissä rahaksi. Ulkomailla tullaan sodan jälkeen paljon rakentamaan. Tiedättehän, kuinka paljon rakennuksia niissä meni raunioiksi kaikilla rintamapronteilla. Kalkista ja sementistä on noissa maissa varmasti tulossa ennen pitkää puute ja samalla siis niiden vilkas kysyntä. Toisin sanoen niistä tulee kuranttitavaraa. Meillä on molempia taidekokoelmissamme kiihkeimmän kysynnän ajaksi. Monet meikäläisistä kuvanveistoksista ovat ihaeltavan kookkaitakin. Savi-, kipsi-, marmori- ja vuolukivikokoelmamme siis vain murskaksi ja sementtilaastiksi, muurisaveksi ja sekuliksi — ja pistämmepä vallan varmasti oikeana hetkenä niistä 500 prosenttia pussiimme. Kuvanveistäjätkö? Lapsekas kysymys! Hehän ovat ensiluokan työmiehiä sementtitehtaisiin. Voimme tarjota heitä myös ulkomaille muuraus- ja rappaustöihin ja he saavat siellä suuria päiväpalkkoja ja elävät paremmin kuin nyt. Me vilkaisimme toisiimme. Emme olleet osanneet aavistaakaan moista afäärineroutta. Tuomas myhäili oikeutetun itserakkaasti. — Mikäli tulee taidemaalareihin, jatkoi hän, niin me hankimme heillekin ulkomailla mainioita työansioita. He menevät sinne uiko- ja sisämaalareiksi, tapetsoijiksi, puleeraajiksi ynnä muuksi, mikä ala mitäkin enimmin miellyttää. Kysymys on vain siitä, päivä- vai urakkapalkkako heille on edullisin, mutta sehän selviää kyllä sittemmin. Taulukokoelmien suuret pinta-alat voidaan taas käyttää tonniston purjeiksi, pienemmät öljyllä kyllästetyt kankaat ovat taas käytännöllisiä ja kauniita korkkimattojen vastineiksi ja permantomatoiksi. On hyvin mahdollista, että niiden kysyntä voisi tuottaa jopa kaksi-, kolmesataa prosenttia. — Pianonsoittajat olen ajatellut konekirjoittajiksi sekä tehtaisiin että paikanvälitystoimistoihin, mutta voisi heitä tarjota myös ulkomaille sähköhissien käyttäjiksi. Näyttelijät ovat taas mainioita ja itseoikeutettuja eläviksi reklaameiksi, laulajat ja lausujat pörssimeklareiksi ja tarjontahuutokauppoihin myyjiksi. — Entä tiedemiehet? kysäisi uteliaasti lehtori Lukevainen. — Ooh, heidät on helppo sijoittaa myös ahväärialoille! Kemistejä tarvitaan tulevissa massa- ja sementtitehtaissa, tilastotieteilijät toimivat kirjanpitäjinä, museomiehet varastonhoitajina, matemattimiehet tilin tarkastajina, maantieteilijät kauppamatkustajina tai uusien kauppamaiden tunnustelijoina. — Tuomas vaikeni ja vaipui syviin mietteisiinsä. Sitten hän huomautti kuin tuskaisen avuttomasti: — Mutta tähtitieteilijöille minä en ole löytänyt sopivaa alaa. Olen mietiskellyt sitä usein, mutta — Mekin vaivuimme syviin ajatuksiin noiden tähtitieteilijöiden tulevaisuuteen nähden. Tuijotimme miehissä paksuun brysselimattoon. Me kai tuijottaisimme vieläkin, ellei Tuomas olisi tuskin puolen tunnin kuluttua äkkiä lyönyt nyrkillään nerokkaaseen otsaansa ja huudahtanut: — Vihtoriini! Hehän voivat suunnitella uusia leveranssimahdollisuuksia esimerkiksi Marsiin. Meiltä kirposi kuin raskas kivi sydämeltämme ja me päästimme helpotuksen naurun. Tuomas nauroi itse eniten. — Hjaa, hjaa, hyvät herrat, he, he, he. Täytyy osata vain eläytyä asiaan ja mukautua olosuhteisiin ja seurata ajan virtauksia, olla ketterä keksimään kaikessa käytännöllinen mahdollisuus ja ryhtyä sitten rohkeasti luotua suunnitelmaa lyömään rahaksi. Kekseliäs ja kaikkiruokainen täällä voikin vain kulassiksi kehittyä, tulla joppineroksi. Hän heitti pois sikaarinsa ja iski meille silmää. — Tarvitsee enää vain perustaa osakeyhtiö, jokin »Aktiepolaket Massa Osakeyhtiö Vinlant suomalaisen kirjallisuuden kansantaloustuttamiseksi» ja sille haaraosastoksi »Taiteteosten käytännöllistyttämiseksi», harjoittaen samalla välitystoimintaa tiedemiehillä. — Ja tehdä komesroodi Tuomas Tuppurainen toiminimen per prokuraksi! huudahti Maisema mukaansatempaavasti. Tuomas nousi, kumarsi kainosti ja puristi tästä luottamuksesta kiitollisena kättämme. VAATIMATON LISÄ YLILUONNOLLISTEN YLLÄTYSTEN HISTORIAAN Allekirjoittaneen elämässä on sattunut muuan mielestäni eriskummainen yllätys, jonka toivoisin kernaasti liitettäväksi kainona kertomuksena ihmeiden historiaan todisteeksi yliluonnollisten yllätysten olemassaolosta. Tarvitsin viime syksynä, tarkalleen sanoen syyskuun 25 päivänä, tusinan tavallisia paidannappeja. Menin siksi ostamaan niitä Tettaraisen puodista. Tettarainen, perin arvoituksellinen olio ihmiskunnassa, jonka tapoihin kuuluu alinomainen silmien epäilyttävä vilkuileminen ja hermostunut, luihuileva hääräileminen, oli itse puodissaan. Hän onkin aina ostajan saapuessa puodissaan, koska hänellä ei ole emäntää, ei poikaa, piikaa eikä puotilaista. Tettarainen kuunteli nappitarpeeni tavattoman tarkkaavaisena ja kiipesi kahden minuutin kuluttua päänsä kaupalla kolmen sylen korkeuksissa hyllyillään ja latoi niiltä eteeni tiskille täsmälleen laskettuna 36 erikokoista, -pituista ja -paksuista pahvilaatikkoa, uhaten lähteä hakemaan makasiinistaan toisen mokoman samanlaisia laatikoita, mutta luopui ilmeisen vastahakoisesti aikeestaan jyrkän protestini vuoksi. Tettarainen avasi nuo laatikot ja levitti eteeni 3265 tusinaa »Parisienne», »Patent», »Victoria», »Trade mark», »Non plus ultra», »Grand prix», »Made in Germany» y.m., y.m. paidannappeja. Valikoin siitä lajista, jota oli ainakin 2000 tusinaa, mieleisiäni nappeja ja maksoin tusinasta kaksi Suomen Pankin takapuoletonta markan seteliä ja poistuin, Tettaraisen hykerrellessä käsiään. Saman kuun viimeisenä päivänä saapui luokseni eräs sukulaisekseni lukeutuva (me olimme olleet kerran sattumalta samoilla päivälliskutsuilla) maalaisserkku, näki pöydälläni noita samoja paidannappeja, ihastui niihin ikihyväksi ja pyysi minua ostamaan niitä hänellekin puoli tusinaa. Pistäydyin Tettaraisen puodissa ja tein paidannappikaupat suuremmitta seikkailuitta. Se vain eroa, että napit maksoivat sillä kerralla kolme markkaa tusina. Lokakuun 5 päivänä ostin samoja nappeja telefonipuhelumääräyksen mukaan kaksi tusinaa maalaisserkkuni sisarentyttären miehen serkun tuttavan puolisolle. Hinta oli silloin 5 markkaa tusina. Lokakuun 8 päivänä sain kirjeen mainitun maalaisserkun, anopin tädin pojan tyttäreltä, jossa hän pyysi minua ostamaan samoja nappeja tulevan miehensä paitoihin neljä tusinaa. Ihmiskuntaa aina auliisti auttavan avuliaisuuteni ajamana lensin taas Tettaraisen puotiin, sain vielä kerran eteeni samat huonolta liisteriltä löyhkäävät 36 nappilaatikkoa ja niistä 48 nappia, hinnan ollessa sillä kerralla 7 markkaa tusina. Saavuin kotiini kello 2,35 i.p. ja riisuin eteisessä päällystakkini. Huomasin silloin harmikseni kadottaneeni uudet käsineeni ja muistoksi saamani hauskan sikaarinimukkeeni. Etsittyäni niitä tarkoin eteisestä, eteisen rapuilta, pihamaalta ja kadulta, käsitin unohtaneeni ne Tettaraisen puotiin ja pistäydyin niitä sieltä tiedustamaan. Käsineitäni ja sikaarinimukettani ei löytynyt sielläkään mistään. Päinvastoin tiedusti Tettarainen minulta jokseenkin terävästi, olisinko mahdollisesti luullut hänen tiskillä ollutta metrimittaansa kävelykepikseni ja ottanut sen mukaani. Metrimitta oli näet hävinnyt epäilyttävän merkillisellä tavalla minun puodissa käydessäni. Vieläpä lisäksi kauppiaan saksetkin, jotka tosin olivat jo ruostuneet ja poikkikärkiset, mutta vielä käyttökuntoiset sakset kuitenkin. Poistuin Tettaraisesta hyvästiä sanomatta ja päättäen, etten astu enää jalallani hänen puotiinsa. Toisin oli kuitenkin määrätty. Saman kuun 10 päivänä sain näet jo mainitsemaltani tulevalta ja minulle täysin tuntemattomalta rouvalta suloisen ja huumaavalle orvokkihajuvedelle tuoksuvan kirjeen, jossa hän pyysi minua olemaan niin erinomaisen kiltti ja ostamaan noita »niin ihmeen ihastuttavan ihanteellisia» nappeja — hm — hänen nimettömiinsä kaksi tusinaa. Etsien yhäkin onnettomia käsineitäni ja sikaarinimukettani ja toivoillen niiden ehkä kenties mahdollisesti löytyneen Tettaraisen puodista, riensin juoksujalkaa nappien ostoon. Tettarainen vilkaisi asiani kuultuansa minuun arvoituksellisilla silmillään, huokasi haikeasti ja antoi sitten murheelliseksi muuttuvan katseensa painua rajahintahaililta vahvasti hajahtavaan vaakakuppiinsa. Sitten hän nosti katseensa, vilkaisi minuun kehoittavasti ja siirsi silmänsä luihuina liukuilemaan pitkin hyllyrivejä, joissa nappilaatikoita säilytettiin. Nappilaatikkohylly oli typötyhjä. Laaja laatikkopino oli kadonnut. Hyllyillä oli vain parin sentin paksuudelta suomalaista tomua. Tettarainen huokasi taas ja levitti kuvaavasti käsiään. Sitten hän laukasi jännittyneen jousen kahdella surullisella sanalla: — Myyty loppuun! Palasin kotiini vakavana ja mietteissäni. Lokakuun 13 päivänä (lukija huomatkoon hyväntahtoisesti luvun 13) kello 9,23 a.p. soi puhelimeni, kuinka sanoisin, salaperäisen paljon enteilevästi. Kauppias Tettarainen tahtoi puhua kanssani, ilmoitti keskusneiti. — Haloo! Onko herra Sam? Jaahah! Tettarainen täällä toisessa päässä. Hyvää huomenta! Oli pari päivää sitten kysymys eräistä priima paidannapeista. Ne, ikävä kyllä, olivat silloin lopussa. Muuan kaikkiruokainen tukkuostaja — noh, niin, niitähän on nykyisin kuin kirjavia kissoja, he, he! Nyt niitä nappeja olisi kuitenkin taas saatavissa. Vallan samaa lajia kuin edellisilläkin kerroilla. Tulivat tänä aamuna pikatavarana Tampereelta, erikoistilauksena suoraan tehtaasta. Haettiin juuri asemalta ja tuskin on ehditty vielä laatikoitakaan avata. Hinta tosin — hm, niin, se nyt on jonkin verran kohonnut — kysyntä kai suuri kaikkialla — mutta voidaan myydä teille, pysyvälle kundille, 15 markkaa tusina — — Kiitin ystävällisestä tiedonannosta ja iloitsin, että voin tyydyttää tulevan rouvan kenties hyvinkin kipeän ja kriitillisen nappitarpeen. Tullessani puotiin oli Tettarainen loistavalla tuulella. Tervehti oikein kädestä pitäen. — Nappeja —? Jaahah! Onhan niitä. Priima lajia ja kuten ilmoitin, vallan samanlaisia kuin edellisilläkin kerroilla. Tulivat tunti sitten aamujunassa Tampereelta ja ehätettiin heti hakemaan asemalta. Hintakin perin kohtuullinen — näin huimaavana hinnannousuaikana, he, he, he. Vain toista markkaa kappale. Tettarainen viittasi käsiään hykerrellen tiskillä olevaan laajaan laatikkokasaan. — Suoraan tehtaasta, herra Sam! Suoraa päätä koneiden kynsistä, he, he! Tuoreita ja vielä tehtaalle tuoksahtavia. Kas tässä. Erinomaisia, vai —? Hän avasi erään suoraan Tampereelta tulleen, äsken asemalta haetun laatikon, ja veti siitä esiin joukon nappipahvikoita ja — minun toisen, kateissa olleen käsineeni. Otin käsineeni, totesin siinä hansikasnumeroni ja nimimerkkini ja odotin toisen laatikon avaamista. Sieltä ilmestyi hänen metrimittansa ja minun sikaarinimukkeeni puoleksi polteltuine Bahara-Batteineen. Kolmannesta laatikosta kohosivat nappipahvikoiden keralla toinen käsineeni ja hänen poikkikärkiset saksensa. Suoraan sinä aamuna pikatavarana Tampereelta tulleina ja ihan äsken asemalta haettuina. Kauppias Tettarainen oli yhtä yllättynyt tästä yliluonnollisesta tapahtumasta kuin allekirjoittanutkin. Ehkäpä hieman enemmänkin. Kertomustamme on enää turha jatkaa. Sen jännittäväisyys päättyy näet tähän. Jaa-ah! Mikä on heikko ja avuton ihmislapsonen olevaisuuden ylevyydessä? Vain leikkipallo, jota aavistamattomat yliluonnollisuudet yllättävät milloin missäkin muodossa ja milläkin taholta! Väliin maan uumenista, väliin taivaan tarhoista, väliin samana aamuna Tampereelta tehtaasta tulleina. Vuonna 1917 henkilökohtaisen kokemuksen mukaan vaatimattomaksi lisäksi yliluonnollisuuksien historiaan liitettäväksi muistiin kirjoittanut ja nimimerkillään todeksi vahvistanut _Sam_. JOPI JUNTUSEN JOPPAUKSET Tämä suurhuijauksen, gulassauksen ja joppauksen kultainen aika ei ole sivuuttanut mökinmies Jopi Juntustakaan Juurikkamäestä. Hän näki — sillä mihinkäpä sitä hänkään kaksi katsomaan tottunutta silmäänsä selvässä asiassa pisti — koko tietyn ja tunnetun maailman joppailevan jos johonkin sorttiin ja päätti jopata jollakin tavalla hänkin. Hän harkitsi asiaa puolin ja toisin, jopa kerran kolmanneltakin, ja tuli siihen tulokseen, että pääasia koko siinä ahveeringissä oli vain keksiä kyllin ketterä, mutta muiden silmissä kuitenkin laillinen ja luvallinen sekä viattomalta näyttävä keinottelumuoto, niin muu kyllä sitten sujuisi kuin itsestään. Sen keinon ja muodon löytäminen tuotti vain jonkin verran päänvaivaa ja hankaluutta. Hän mietiskeli, että mitenkähän olisi, jos kokeiksi ensin jopata taloilla, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti. Tosinhan hänellä oli talon tapainen, mutta se oli vain laho ja minä hetkenä hyvänsä päälle pyllähtävä mökin lättänä, jota ei ostaisi ei pähkähullukaan, yhtä vähän kuin kenenkään päähän juolahtaisi tulla ja lahjoitella hänelle parempia taloja kauppailtaviksi. Sitten hän tuumiskeli hieman tilajoppailua, mutta havaitsi senkin sopimattomaksi. Hänellä ei ollut edellytyksiä siihenkään. Sillä yhtä vähän kuin hänen mökkiään, ostaisivat ihmiset hänen mökkipalstaansakaan, jonka rajat näki rappusilla seisten. Yhtä hyödytöntä oli mennä tarjoilemaan kenellekään metsiä. Sillä sokeakin olisi jo oivaltanut, etteihän paria kituvaa katajapensasta ja kolmea, neljää pajukkoa, jotka mökkipalstalla kasvoivat, voinut metsänä myydä. Toivotonta hänen oli paneutua karjajoppariksikaan. Hänellä oli vain yksi ainoa huonolypsyinen hatarasarvi, eikä sitä käynyt talosta hävittäminen. Hän yritti kaloilla. Hän otti niitä naapurien verkoista — sillä omia ei tullut aikoinaan hankituksi, ja nyt ne olivat liian kalliita hankittaviksi — mutta sai heti kateelliset naapurit niskaansa, ennenkuin ehti kaloja kunnolleen kaupatakaan, ja luopui koko hommasta, ennenkuin sai haasteen käräjiin kalanvarkaudesta. Parempaa joppausmuotoa miettiessään hän kokeili elintarvekeinottelulla. Hän osti voita, jauhoja ja ryynejä ja vei ne Kuopioon, mutta sai jo asemalla kimppuunsa elintarvepoliisin, joka ilmoitti, että oli voimassa elintarvelaki, ja otti hänen pussinsa ja säkkinsä takavarikkoon. Ja niin hän sai siitäkin joppausmuodosta tarpeekseen. Vaikka hän kuinka mietti ja tuumaili, ei vain oikea joppauskeino tahtonut selviytyä. Keinottelun jumalatar oli hänelle heltymättömän kitsas ja gulashauksen kohtalotar lahjomaton. Mutta yhtä hellittämätön ja lahjomattoman leppymätön oli puolestaan Jopikin. Hän oli päättänyt jopata ja hän joppaisikin, jahka joutuisi, kunhan vain konstin keksisi. Eräänä ehtoona hän sen keksikin ja pani heti keksintönsä järjestelmällisesti käytäntöön. Hänen mökkinsä ympärillä oli pienoinen kylvöheinäpelto. Tosin siihen ei oltu heitetty siemenen siruakaan ainakaan kymmeneen vuoteen, ja siinä kasvoikin vain viisi vaivaista horsmaa ja pari hajuheinäpensasta, mutta kylvöheinämaa kuin kylvöheinämaa. Pellon vieritse kulki maantie ja maantiellä koko kylän karja. Maantieltä pellolle ja mökin pihamaalle vei vanha ja hyvin laho portti, joka oli ollut vuosikausia lahoutensa tähden visusti kiinni. Seuraava aamuna se oli selkoselällään, aikaisena aamuna ja — juuri kun kylän karja löntysti siitä ohitse. Kymmenkunta hatarasarvea päästi uteliaisuutensa ja lehmämaailmalle ominaisen tiedonhalunsa valloilleen ja pistäytyi tutustumaan Jopi Juntusen viiteen horsmaan ja pariin hajuheinäpensaaseen, aikoen ahmaista ne suuhunsa, mutta ehtimättä kuitenkaan sitä tehdä. Sillä Jopi Juntunen jouduttautui siihen hänkin ja ehkäisi tämän tunkeilevaisuuden. Joku toinen olisi tietenkin kyydinnyt karjan pihaltaan ja pelloltaan karjuen ja himphamppua ja aidanseivästä heilutellen takaisin maantielle ja lukinnut porttinsa ja harmitellut hatarasarvien häikäilemättömyyttä, mutta ei Jopi Juntunen. Hän ei ollut niin äärettömän yksinkertainen, eikä se sopinut hänen laskelmiinsa. Hän ei kiroillut, ei karjunut eikä katkaissut aidanseivästä tai suotta säikytellyt lehmiä. Päinvastoin hän liikuskeli mitä säädyllisimmin ja säyseimmin, kuten luontokappaleen kohteluun kuuluukin. Hän otti vain vaatimattoman pajuvitsan ja ajoi karjan vitsalla vaisusti ja säälivästi rapsien lääväänsä. Sitten hän lähetti poikansa lehmien omistajan, Israel Ovaskaisen luo. Ovaskainen sai olla hyvä ja tulla hakemaan hatarasarviaan Jopilasta. Jopi luovuttaisi ne kernaasti, jos maksettaisiin 20 markkaa syönnösvahingon korvausta kappaleelta eli yhteensä 240 markkaa. Ellei maksua suoritettaisi heti tai annettaisi hyväksyttävää tunnustettu tai pätevää takausta, niin voitaisiin asiasta kyllä sopia kihlakunnanoikeudessakin. Ovaskainen tuli ja haki hatarasarvensa, vieläpä pyyteli Jopilta anteeksikin lehmiensä ymmärtämätöntä ja typerää käyttäytymistä. Seuraavana iltana pistäytyi Pehkonen hakemassa lehmiään Jopilasta ja maksoi niiden aiheuttaman syönnösvahingon samoin 20 markkaa kappaleelta tusinasta päästä. Pehkolankin lehmät olivat kotiinsa kampuroidessaan pistäytyneet avoimesta portista Jopin kylvöheinikköön. Viikon kuluessa oli koko kylän karja vieraillut milloin vuoroin, milloin useamman talon Ynikit yhdessä Jopin horsma- ja hajuheinämaalla ja niiden omistajat suorittaneet, mikä suosiolla mikä mukisten ja puoliväkisten Helanteriensa ja Kullankukkiensa syönnösvahingot ja Jopi jopannut itselleen pyöreissä luvuissa 1000 markkaa kontanttia. Seuraavalla viikolla alkoi uusi kokeilu, ja jo keskiviikkona olivat Jopin tulot nousseet 1500 markan korville. Torstaina paikkasivat kylän karjanomistajat paimenen kyyditsemään lehmiään Jopilan ohitse. Jopi oli ottanut senkin mahdollisuuden lukuun. Samoihin aikoihin kun näet paimen ajoi kylän karjaa yhteiselle laitumelle, ilmestyi Jopin portin vierelle, aidan sisäpuolelle, korkea ruko vasta viikatteella katkaistuja, kauas tuoksuilevia ja houkuttelevan herkullisia heiniä. Kolme neljännestä paimenparan kaittavista karkasi Jopin heinien kimppuun ja lahmasi ja pilasi ne perinpohjin, ennenkuin Jopi ehti tuvastaan kahden sattumalta hänen luokseen vierailulle tulleen naapurimökkiläisen kanssa tätä hävityksen kauhistusta todistamaan. Lehmät vielä laukkailivat pitkin pihamaatakin ja tallasivat Jopin kylvöheinäpeltoa mitä kamalimmin. Lehmien omistajat maksoivat Muurikkiensa mellastuksen hyvitykseksi kaikkiaan 300 markkaa. Perjantaina ei paimen enää ollut karjan mukana. Sen sijaan kyyditsi lehmiä kolme kylän isäntää. Ja vaikka Jopi oli keräillyt hajoitetut heinät porttinsa pieleen vielä viettelevämmäksi kasaksi, jopa pannut mehevää kukka-apilaakin päällimmäiseksi, eivät hatarasarviset kasaa koskettaneetkaan. Eräs isännistä seisoi näet koko ajan Jopin portilla ja vartioi laumaa mitä visuimmin. Karjan kuljettua tällä kerralla vahinkoa aiheuttamatta Jopilan ohitse ja päästyä karjametsään, ilmestyivät isännät Jopin mökkiin, jossa he taas sattumalta Jopilaan pistäytyneiden parin kolmen naapurimökkiläisen kuullen ja vierasmiehinä ollen vaativat Jopia pitämään porttinsa kiinni. Jopi lupasi pyhästi. Samalla hän ilmoitti, että portti olisi kyllä ollut koko ajankin kiinni, ellei siitä olisi sattunut katkeamaan saranaa ja portti siten lengahtanut auki. Ja kun ei Jopi ollut ehtinyt käydä noilta alinomaisilta vieraan karjan hänen pellollaan ja pihallaan laukkailemisilta sepässä uutta saranaa taottamassa, niin — siinä sitä oli oltu. Vai tahtoivatko ehkä isännät väittää, että hän olisi tahallaan porttinsa auki pistänyt ja houkutellut heidän karjaansa omaa pihaansa likaamaan ja lahmaamaan taikka että hän, Jopi, olisi ehkä vartavasten pakkoveroitellut parhaita naapurejaan tai jotakin konnankoukkua harjoittanut? Ehei, eihän toki, eiväthän isännät toki semmoista (todistajien kuullen) olleet edes ajatelleetkaan. Päinvastoinhan Jopi oli tunnettu mitä rehellisimmäksi mieheksi ja tehnyt hyvän työn karjaa kaitessaan. Mutta portti oli kuitenkin paras panna kiinni. Ja Jopi pani isäntien nähden portin kiinni ja valitteli vakaasti, että hänen pitikin asua näin kylän karjan kulkutien varrella, jotta syntyi väärinkäsityksiä ja selkkauksia ja — — Seuraavana iltana portti oli taas auki. Sen toinen sarana oli pettänyt vuorostaan, ja — kylän paimeneton karja oli taas Jopille kiusaa ja vahinkoa tekemässä: hajoitti kolme kookasta heinäkasaa ja söi säkillisen aitan rapuilla ollutta rehujauhoa, jonka Jopi oli suurin vaivoin kantanut lehmälleen kylän kauppiaasta. Jopi oli äreissään. Hän oli kyllä aikonut mennä tänään seppäänkin noiden saranoiden teettoon, mutta sekös tästä pääsi änähtämään mihinkään, kun jo kauppiaassa käydessä kartano oli kirjavinaan kylän kaitsematonta karjaa. Kyläläiset maksoivat, mutta huomauttivat, että Jopin sopisi jo alkaa pitää porttiaan hieman kurissa, koskei tässä enää aiottu ruveta syöntivahinkoja penniäkään hellittämään, ja Jopi puolestaan huomautti tyynesti, että tietenkin, tietenkin — vaikka eikös se laki mainitse, että karjalla pitäisi olla paimenkin yleisillä paikoilla, ettei se pakkaudu asiattomille alueille. Huomisaamuna kyyditsi kymmenen henkeä kyläläisten karjaa laitumelle, ja samana iltana kylän kuusi isäntää toi Jopilan porttiin uudet saranat ja säpit ja laittoi portin kuntoon ja sanoi, että Jopin asia oli nyt pitää portti tästedes hoidossaan. Jopi ei jopannut sinä päivänä penniäkään. Mutta jo sunnuntaiaamuna oli Jopilan piha taas kylän karjaa täynnä, samoin kuin sitten Jopilan lääväkin. Myrsky oli yöllä kaatanut pihamaan aidasta pitkän palan. Kyläläiset kiroilivat ja aukasivat kukkaronsa nauhoja ja korjasivat aidan miehissä ja olivat hyvin harmissaan. Seuraavana yönä kaatui aidasta toinen osa. Sekin korjattiin ja kyläläiset paikkasivat taas paimenia, joiden oli kuljettava kaiken aikaa Jopilan aitojen lähettyvillä. Silloin purki Jopi koko aidan ja ilmoitti panevansa sen uudelleen, se kun oli liian laho ja kaatuili kuin itsestään. Mutta panematta se jäi. Ja panematta se on vielä tänäkin päivänä. Sillä kun kyläläiset kuulivat Jopin aidan purkamisesta, päättivät he käyttää siitä lähtien lehmiään vuoron perään itsekunkin karjanomistajan ulkometsässä vallan toisessa päässä kylää. Jopi ei ollut tästä aavistamattomasta käänteestä milläänkään. Laskettuaan näet joppaamansa rahat hän huomasi niitä kertyneen niin paljon, että voi alkaa ostella halkoja ja jopata niitä Pietarin polttokomitealle — jonka kustannuksella, kuten tunnettu, moni muukin Jopi Juntunen kehittyi kapitalistimieheksi. Kuulopuheiden mukaan on Jopilla jo joppausaloinaan monet muutkin ahväärit: tilat, talot, tukkimetsät. Vain kuulopuheiden mukaan siksi, ettei Jopi Juntunen joppailekaan enää Juurikkamäessä, vaan hummaa ja hommaa jo suuremmassa maailmassa. Senpä vuoksi se aidanpanokin jäi kesken. KONTTORIPÄÄLLIKKÖ KIIKKUSEN KÄKÖNEN Konttoripäällikkö Kiikkunen oli saanut kuukauden kesäloman liikkeestään ja tiedoitti tämän ilosanoman päivällispöydässä perheelleen. Sanoma synnytti seitsemäksitoista minuutiksi myrskyisen mielenosoituksen. Mamma Kiikkunen kimposi kuin hyvin ammuttu potkupallo pappa Kiikkusen kaulaan ja halaili ja hyväili häntä niin hurjasti ja hehkuvasti, että pappa Kiikkunen oli läkähtyä syleilyihin ja suuteloihin. Perheen vanhempi, äsken valkolakkinsa saanut neiti huokasi kuin raskaasta painajaisesta päässeenä ja alkoi katsella autuaallisesti hymyillen johonkin epämääräiseen etäisyyteen. Nuorempi, yhteiskoulua käypä neiti päästeli vilkkaita huudahduksia ja taputteli pulleita kätösiään. Perheen vehrein vesa, lyseon kolmasluokkalainen nuori herra Kiikkunen alkoi puhaltaa kouraansa Porilaisten marssia ja paukutti patarummun tehtävät nyrkillään pöytään niin innostuneen perinpohjaisesti, että maito roiskahteli sekä laseista että kannusta pitkin pöytäliinaa. Kun riemun hyrske oli taas hiljentynyt ja perhe antautunut jälleen pöydän nautintoihin, ilmoitti pappa Kiikkunen, että hän oli valmistanut perheelleen toisenkin yhtä iloisen yllätyksen ja vuokrannut valmiiksi kesäasunnonkin. Se oli pieni ja sievä punapirttinen parin peninkulman päässä kaupungista ja sen hälinästä ja hulinasta rauhallisen ja runollisen salolammen rannalla. Mammalla oli siellä maalaiselämän herttaisuudessa mainio tilaisuus hoidella heikentyneitä hermojaan, tytöillä joko haaveilla kauniissa koivikoissa tai rehevässä ruohostossa lojuen lueskella runojaan ja romaanejaan, pojulla uida ja urheilla mielin määrin ja hänellä, papalla, ongiskella kerrankin oikein kyllikseen ahvenia. Pappa Kiikkunen kertoi tämän yllätyksen ilosta loistavin silmin ja innostuksesta paistavin poskin ja katsahti sitten perheensä puoleen uutta ihastusta ja kiitosta odottaen. Sitten hänen silmänsä synkkenivät ja kasvonsa kylmenivät. Mamma oli näet palauttanut puolitiestä paksun voileivän lautaselleen ja katseli kulmiaan rypistellen voirasiassa itseään voitelevaa kärpästä. Vanhempi neiti Kiikkunen huokasi haikeasti ja oli kuihtuvan liljan kaltainen. Nuoremman neidin silmiin oli kiehittynyt kimppu kyyneliä ja hän nieleskeli jotakin, mikä ei millään muotoa tahtonut mennä kurkusta alas. Mutta nuori herra Kiikkunen katsahti pappaansa vain äärimmäisen välinpitämättömästi ja halveksivasti, kohautti sitten hartioitaan ja anasti kaikki lohipalat lautaselleen. Kun kiusallinen vaitiolo uhkasi jatkua iankaikkisuuteen, kiskaisi isä Kiikkunen kaulastaan ruokaliinansa, pyyhkäisi sillä kiivaasti suunsa asemasta leukaansa ja nenäänsä, heitti liinan äkäisesti liemikulhoon ja ärähti: — Mi-mi-mitä tämä äänettömyys merkitsee! Miksei herrasväki suvaitse jatkaa syöntiään? Ja miksi ei kukaan teistä kiitä sanallakaan siitä, mitä pappanne ja perheenne pää on teidän tähtenne suurin vaivoin tehnyt? Puhukaa suunne puhtaaksi, älkääkä olko siinä kuin — kuin kielettömät ka-kameelit! Ja perhe puhui. Mamma Kiikkunen ilmoitti pisteliäästi ja päätteliäästi, ettei hän lähde moiseen erämaan mökkirähjään muutoin kuin väkisillä vieden. Hänen heikentyneet hermonsa, — sairas sydänraukkansa ja kolme uutta kesäpukuansa eivät suorastaan salli maalaiselämän alakuloista yksinäisyyttä ja kuolettavaa ikävää, vaan vaativat välttämättömästi vähintäänkin kuukauden oleskelua jossakin tunnetussa kylpylaitoksessa, Naantalissa tai Heinolassa. Ja jos hänet noiden ahventen tähden vasten tahtoaan laahataan kauas turvattomaan korpeen, niin oltakoon samalla valmiit tuomaan hänet jo viikon kuluttua vuoteenomana, kenties vainajanakin takaisin ihmisten ilmoille. Vanhempi neiti Kiikkunen ei virkkanut mitään, vaan huokaili vain yhä tiheämmin ja haikeammin. Nuorempi neiti Kiikkunen hyrskähti hurjaan itkuun. Hän sai kuitenkin sen verran nikotelluksi ilmi, että perhe ymmärsi hänen aikoneen ja luvanneen viettää kesän ihanimman kuukauden ainoan ja rakkaimman ystävättärensä Gabriellan kanssa Ahvenanmaalla. Gabriellan isä oli siihen jo suostunutkin, mutta nyt tämä ihana päätös oli tietenkin mennyt myttyyn, kun pappa j.n.e. Nuori herra Kiikkunen, joka oli toisten puhuessa tyhjentänyt hummeri- ja sardiinipurkit ja ahmi parhaillaan ruokalusikalla jälkiruokaa, ei viitsinyt haaskata papan päähänpistoon montakaan sanaa. Hän vain huomautti, ettei pappa ymmärtänyt urheiluasioista eikä ahventen onkimisestakaan yhtään mitään. Kaikkihan tiesivät, että pappa oli hyvin huono onkimies, ja mitä urheiluun tuli, niin kuka hullu nyt lähtisi pikku mökin vielä pienemmälle pihamaalle keihästä heittämään tai juoksua harjoittamaan. Mutta perhehän voi tehdä, miten halusi, hän ainakin lähtisi kivan ja metkan toverinsa, Kröönperin Epun, kanssa polkupyörämatkalle Imatralle ja Punkaharjulle. Ja jos pappa ei tahtoisi antaa pojalleen matkarahoja, mikä olisi muutoin skandaali, kun se tulisi kaupungilla ja isän liiketuttavien kesken tietoon, voisi hän tulla toimeen postimerkkikaupoilla saamillaankin rahoilla. Konttoripäällikkö Kiikkunen kuunteli perheensä selityksiä syvästi loukkautuneena. Sitten hän suuttui ja alkoi pauhata kiittämättömyydestä, kunnioituksen ja arvonannon puutteesta ja huonosta kasvatuksesta ja perhekurista ja naisten ainaisista oikuista ja että hän luullakseen ja tietääkseen oli tämän perheen pää ja huolenpitäjä, joka kyllä tiesi, mitä teki, ja aina teki, mikä tällaiselle perheelle oli parhaaksi. Siitä oli vain se tulos, että kaikki perheen naispuoliset alkoivat itkeä tillittää ja nikotella ja niiskutella kilpaa ja nuori herra Kiikkunen irvisti päin pappaansa. Kun asia ei parantunut pauhaamalla, koetti konttoripäällikkö Kiikkunen puhua järkeä. Naiset heittivät heti itkunsa ja todistivat suustaan sukkelampina, ettei papan puuhissa ollut järkeä nimeksikään, jopa koko hänen järjenjuoksunsakin esiintyi hyvin epäiltävänä. Silloin konttoripäällikkö Kiikkunen heitti järkeilyn sikseen ja ryhtyi lennokkain sanoin ja runollisesti kuvailemaan maalaiselämän ihanuuksia ja suloisuuksia. Hän sanoi olevansa itse maalla syntynyt ja viettäneensä maaseudun väärentämättömässä helmassa vastaanottavimmat ja muistoisimmat nuoruus- tai paremminkin poikavuotensa, istuskelleensa illoin lempeiden laksien rannoilla ja ihailleensa ehtooauringon kultakehränä laineisiin laskeutumista tai aamuin korkeilta mäiltä katselleensa päivän purppuranousua ja kuunnelleensa lintujen laulua ja käen kukuntaa — käen, Suomen kansan kansallislinnun, josta Kanteletarkin niin kauniisti ja sattuvasti sanoo: Kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, läylemmäksi lankeavi (jolloin nuori herra Kiikkunen naurahti ja iski silmää yhteiskoulusisarelleen) tai jotakin muuta sen tapaista ihanaa. Nyt oli hänen, papan, tarkoituksena ollut vain tutustuttaa perhettäänkin kaikkeen tuohon ja elää vielä ennen vanhenemistaan ja yhteen paikkaan kontistumistaan, kenties kuolemaansakin, nuo nuoruutensa muistot maalla ja erota sitten elämästä näkemänsä ja kuulemansa tyydyttämänä. Hän oli halunnut vain vielä kerran kuulla käen kultarinnan kukuntaa — erityisesti juuri käen, joka oli aina ollut hänen lempilintunsa — ja saatuaan kuulla sitä edes kerrankin, oli hän tietysti valmis tyydyttämään muidenkin perheensä rakkaiden jäsenten mielihalut ja unelmat ja toiveet ja tahdon — — kuultuaan vain vielä edes yhden kerran käköstä. Sen sanottuaan pappa pyyhki liikutettuna pöytäliinan nurkkaan silmiään ja yritti pistää liinan nurkan taskuunsa ja nousi ja suuteli mammaa otsalle ja tyttöjä poskelle ja poistui kamariinsa. Tytöillä ja pojulla oli sinä iltana kolminkeskistä salaista supattamista ja hiljaista naurun hihittämistä ja kun vanhempi neiti Kiikkunen kuiskasi jotakin mammalle, niin mammakin hymyili, mutta sanoi sitten, että kunhan pappa ei vain huomaisi mitään ja pahastuisi ja ettei hän ainakaan yhtyisi lasten leikkiin. Mutta silloin alkoivat tytöt häntä syleillä ja pyydellä ja suudella ja silitellä ja nuori herra Kiikkunen sanoi, että mamma nyt uhrautuisi koko perheen hyväksi eikä pilaisi koko metkaa juttua — jolloin mamma sanoi, että no, sittenpähän nähdään. Aamulla kokoontuivat Kiikkuset kuistilleen kahvin ääreen ikäänkuin ei eilistä myrskyä ja mielenliikutusta olisi ollutkaan. Mamma hääräili ystävällisesti ja kaateli kahvia ja tytöt tarjoilivat kilvan isälleen kermaa ja sokeria ja vehnäleipää. Nuori herra Kiikkunen oli tapansa mukaan tästä perheen aamuhetkestä poissa. Juuri kun isä Kiikkunen oli kohottamaisillaan toista kahvikupposta huulilleen, kuului jostakin puutarhan hiljaisuudesta voimakas ja kantava: — Kukkuu! Pappa Kiikkunen seisautti kupin keskelle taipaletta ja heristi korviaan. Muukin perhe pysäytti kahvinjuontinsa. Ja taas kuului selvästi ja kantavasti: — Kukkuu! Kä-kä-kä kukkuu, kukkuu! Kiikkusen neidit hypähtivät seisoalleen ja löivät kätensä yhteen ja huudahtivat: — Käki! Meidän puutarhassamme! Mutta mamma Kiikkunen laski kermakannun kädestään pöydälle ja otti kahvikupin papalta ja pani sen varovasti syrjään ja lankesi liikutettuna papan kaulaan ja sanoi: — Pappa! Sinun elämäsi kaunein halu on toteutunut. Sinä olet saanut kuulla vielä kerran käen kukkuvan. Ja tytöt lisäsivät: — Ja omassa puutarhassasi. Mutta pappa Kiikkunen pudisti päätään ja sopersi: — Ei, ei — tämä on jokin erehdys — tämä ei voi olla mahdollista — mi-mi-minä en ymmärrä... Sitten hän äkkiä sysäsi mamman luotaan, juoksi kamariinsa, palasi sieltä teatterikiikari kädessään ja suuntasi kiikarin kohti kukkua. — Todellakin, sanoi hän, siellä on pihlajan oksalla käki, tosin hieman vanha ja harvahöyheninen, mutta kukkuva ja itseään keikutteleva, elävä käki, vaikken ymmärrä... — Näemmehän me sen paljailla silmilläkin, sanoivat tytöt. Kas kuinka kummasti se ojentelee kaulaansa ja kumartaa kukahtaessaan. — Niin, käki kuukistuu ja venyttää kaulaansa joka kerta kun se kukahtaa, sanoi pappa. Hän katsoi vielä kerran kiikarilla, laski sen sitten pöydälle, istuutui ja sanoi hymyillen mammalle ja tytöille: — No niin, lapset, te olette voittaneet... Kiikkusen pappa, mamma ja vanhempi neiti lähtivät papan kesälomaksi neiti Kiikkusen erikoisesta hartaasta pyynnöstä Heinolaan kylpemään. Nuorempi neiti Kiikkunen matkusti pappansa suostumuksella sydänystävänsä Gabriellan kanssa kuukaudeksi Ahvenanmaalle, ja nuori herra Kiikkunen paneutui isän runsailla matkaraha-avustuksilla varustettuna toverinsa kanssa polkupyöräkiertomatkalle Imatralle ja Punkaharjulle. Hyvästellessään siskoaan kuiskasi vanhempi neiti Kiikkunen nuoremmalle neiti Kiikkuselle aikovansa julkaista Heinolassa, jos pappa suostuisi, kihlauksensa nuoren, Helsingin-matkalla tutuksi tulleen ja heitä Heinolassa vastassa olevan maisteri Miettilän kanssa. Mamma kuuli tuon kuiskauksen, meni papan luo, taputti pappaa olalle, iski silmää tyttärilleen ja sanoi hymyillen: — Kyllähän me aina pappaa osaamme hoidella! Kun nuori herra Kiikkunen käväisi seuraavan kerran parhaan toverinsa Kröönperin Epun kotona, antoi hän tälle kookkaan paketin ja sanoi: — Tattis vain! Täytetty kanahaukkasi toimi kuluneine höyhenineen metkasti ja moitteettomasti. Minä sidoin sen ukon nukkuessa pihlajanoksaan, ja kun ukko istui kuistilla ja hörppi aamukahviaan, aloin minä vedellä sitä nuorasta puun alta ja kukuin savikukolla. Ukko ei huomannut kiikarillaan mitään, ja mamma ja likat pelasivat teatteria erinomaisesti. Perhe on nyt sovussa ja hajoaa halunsa mukaan kesälomalle minun fiksun keksintöni ansiosta. KÄRPÄSENKYLÄLÄISTEN VOIMAKAS VAPPUHYPPY Emme tosin häpeäksemme tiedä, missä kohdassa rakasta ja ihanaa isänmaatamme Kärpäsenkylä sijaitsee, mutta meillä on varma vakaumus siitä, että siinä kylässä on ja elää tavallista voimakkaampaa ja aloitteissaan arvonantoa ansaitsevaa kansaamme. Vakaumuksemme perustuu kärpäsenkyläläisten viime Vappuna suorittamaan suurenmoiseen voimannäytteeseen. Kärpäsenkylässäkin vietettiin viime toukokuun ensimmäisenä päivänä kevään suurta ja sytyttävää juhlaa. Ja kun kevät ja varsinkin Vappu on omiaan nostattamaan sekä mielen, kielen että kengät matoisesta maasta, päättivät kärpäsenkyläläiset mielensä ylentämiseksi ja jalkojensa keventämiseksi pistää tuona toukokuun päivänä piskuiseksi vappuhypyksi ja kokoontua sitä varten tienoonsa tunnetulle ja vanhastaan käytetylle huvipaikalle, Okeroisten ja Simolan väliselle sillalle. Illansuussa ilmestyikin sillalle sekä sirkeitä Kärpäsenkylän suloisemman sukupuolen pullukoita että jykeitä ja jäyhiä pojanpallukoita Vappua valssaamaan. Eikäpä aikaakaan, niin alkoi jo haitarin tiitterä tiskantti hujeltaa houkuttelevasti ja karkeampi paassi pompottaa pyytelevästi ja — pojat kohensivat housujaan ja tytöt koettelivat vöitään ja kummatkin antautuivat tuossa tuokiossa ryöppyävien »Tonavan aaltojen» ankarasti ajeltaviksi. Okeroisten ja Simolan välisellä sillalla alkoi perin voimakas vappuhyppy, hetkutus ja nytkytys, touhu ja trafiikki. Poikien kiilteleville otsille kihoili herneilevä hiki ja tyttöjen poskille kauas paistava puolukkapuna. Kärpäsenkylä unohti ajat ja paikat, maiset menot ja murheet ja vain valssasi, polskasi, hyöri ja pyöri ja polki sekä siltapalkkeja että toistensa varpaita ja liiteli »Klaata enkan» ja »Kulkuripojan valssin» suloisissa sävelissä sillan toisesta päästä toiseen. Hetki hetkeltä ja tunti tunnilta, levähtämättä ja tyhjää lorvailematta he ponnistivat kunnes Vappuyön hämyiset tiimat olivat hiipuneet huomaamatta ohitse ja toukokuun toisen päivän ujo aamuaurinko pilkisteli pilvenraosta. Silloin kärpäsenkyläläiset vasta havahtuivat taas kylmään ja runottomaan todellisuuteen, huoahtivat ja päästivät käsivartensa sekä kosteilta ja nuhraantuneilta neitojen uumilta että palavilta poikien kauloilta ja läksivät hieman väsähtäneinä, mutta muutoin suloisen, tyydytetyn nautinnon raukeassa tunnelmassa tallustelemaan kotikontujaan kohti. Kun oli tultu sillalta syliä viitisensataa, viskattiin vielä kaihoisa katse sen suloisten muistojen palkeille ja — jäätiin siihen suut auki ja silmiä hieroskellen kotvaksi aikaa kummastuksen kysymysmerkeiksi. Siltaa oli näet mahdoton tuntea äskeiseksi hauskaksi hyppelöpaikaksi. Se oli vääntynyt vatupassistaan sekä kontiolleen että keikalleen ja sen toinen kaide tavoitteli taivaita ja toinen joen mustia mujuja. Silta oli tanssittu huomaamatta sinä yhtenä yönä vasuuniltaan. Sen tanakat takonaulat ja pultit ja pitimet olivat irtautuneet lujista niittauksistaan taikkapa siellä ja täällä rapsahdelleet rikki, ja silta oli polskattu monta metriä paikoiltaan sekä toiselle kyljelleen. Ihme ja kumma vain, etteivät kärpäsenkyläläiset olleet valssanneet itseään veteen ja saaneet vappupaalinsa lopuksi vappupaatiakin. Niin, semmoisia kansalaisia sitä Kärpäsenkylässä kasvaa, jotka yhtenä vappuyönä hypätä heiskuttelevat suuria siltojakin sijoiltaan. Ensi luokan eppuja ja tanakoita tyttöjä kerrassaan! ERZERUMILAISTEN EDESOTTOJA Missä paikassa Erzerum on, se jääköön kunkin lukijan itsensä ilmikopeloitavaksi. Siellä se kai vain jossakin vähemmän Aasian laitojen sisässä lienee. Ja olkoonpa missä tahansa. Joka tapauksessa ajautui sieltä joku aika sitten Angoran kansalliskokoukseen läähättävä ja lääpästynyt lähetystö, tempasi taskustaan tanakan tukullisen ankaria asetusehdotuksia, paiskasi ne kokouksen puheenjohtajan pöydälle ja vaati niiden tavallista vikkelämpää promulgoimista. Sillä erzerumilaiset eivät ole enää ollenkaan tyytyväisiä tähänastisiin lakeihinsa ja asetuksensa, vaan vaativat niiden kiireellistä korjausta ja kohennusta. Erikoisesti ja ennen kaikkea aviosäätyasetukseensa. Erzerumilaisten maassa ja valtakunnassa on kaikesta päätellen naimaikäisiä naisia ja miehiä kuin kirjavia kissoja, mutta siellä ei vain tahdo syistä tai toisista syntyä sellaisia sulositeitä, jotka vain kuolema katkaista taitaa. Haikaran vierailut ja pyriskelevien pikkulasten saunan karsinasta löytämiset ovat päinvastoin alkaneet käydä Erzerumissa niin erikoistapauksiksi, että erzerumilaisia on kohta tuskin nipin napin viittä persoonaa peninkulmaneliölle. Ja jos moista menoa jatkuu, niin kunnon erzerumilaiset ovat pian haukotelleet elämänsä viimeistä kertaa. Tämä Erzerumin taantumus ja tyhjentyminen oli alkanut syvästi huolettaa maan ja valtakunnan hyvää hoivailevaa hallitusta, ja se oli päättänyt pitkän ja perinpohjaisen tuumailun jälkeen tarttua tarmolla moista lisääntymis- ja maantäyttämislakkoa lopettamaan. Ja otettuaan ylleen ankaran ilmeen ja tuikean katsannon se oli laatinut lujan ja lahjomattoman lakiehdotuksen lapsiluvun pakolliseksi parantamiseksi. Tälle laille ja sen painaville pykälille henkeään haukkova lähetystö vaati viipymätöntä vahvistusta kansalliskokoukselta. Eikä laissa ollut pienintäkään takaporttia tai tulkinnan monia mahdollisuuksia, vaan se sääti suorin ja selvin sanoin seuraavaa: Jokaisen erzerumilaisen 25-vuotiaan miehen ja naisen on mentävä ilman mitään mukinaa ja vastaan vikuroimista heti paikalla naimisiin. Jollei heistä joku sitä tee, niin — henki pois! Poliisi käy vain kysäisemässä, että mitenkäs se on, jokos sitä ollaan emännän isäntiä ja isännän emäntiä, ja jos ei jokainen kykene silloin poliisille esittelemään Eevaansa ja Aatamiansa tai lupaa pyhästi vielä sinä iltana löytää kylkiluutaan tai sen kaipaajaansa — niin lyhyt lähtö vain tästä murheen alakuloisesta alhosta. Se oli ankara asetus ja merkitsevä pykälä jo sekin. Mutta se oli vain yksi lehti laista. Toinen lehti ja luku momentteineen oli yhtä luja ja lahjomaton: jokaisella erzerumilaisella aviolla tulee olla joka kolmas vuosi »käärö kätkyessä». Jos ei ole, niin poliisi antaa heti vakavan varoituksen ja käy kuukauden moniaan mentyä tarkastamassa, että onko jo vai eikö ole, ja jos ei sittenkään ole, niin sanoo, että tuleeko siitä mitään vai —? ja jos ei, niin mars maistraattiin ja — ensin rästinkiä ja sitten västinkiä ja lopuksi henki hangelle. Erzerumissa oli saatava lulluun laulamista, oli miten oli. Sillä kas, sillä tavoin aikoi Erzerum nostaa valtakuntansa väen kahdeksasta kainosta miljoonasta viidenkolmatta ajastajan kuluessa kahdeksattakuuteen miljoonaan eli pienokaisen joka ainoalle neliömetrille. Mitä Angoran kansalliskokous erzerumilaisten ehdotuksesta päätti, se oli kerrassaan ennenkuulumatonta. Se ei promulgoinut tätä kekseliästä kansoittamista. Erzerumilaisten kiukuksi ja kummastukseksi. Mutta ehkäpä tämä edesotto riitti promulgoimattakin ensi pelotukseksi Erzerumin avioväelle ahkeroimaan vastedes paremmin. HARHA-ASKEL Menlösasta, Etelä-Hollannista, on kulkeutunut kaukaiseen Suomeenkin runollinen kertomus eräästä romanttisesta harha-askelesta. Kun siitä kumpuilee kesän yltäkylläisyyden suurta ja armasta antaumusta, nuorta lempeä salojen salaisissa siimeiköissä, kukkien huumaavaa tuoksua, honkien kaikki huomaansa kätkevää humua — sanalla sanoen luontoa, rakkautta ja rakastavaisia, julkaisemme mekin jutun joutoajan lukemiseksi yleisöllemme. Se nyt oli sillä tavalla, että eräs nuori menlösalainen immyt läksi kerran kuuna kesäisenä runollisesti sanoen marjahan mäelle, metisille mättähille, simakukkien sekahan. Ja kun se ilta oli kaunis ja ihana ja linnut lauloivat, keto allansa kaunis ja vihanta ja kukat kedolla kasvoivat, viivähteli immyt ihana viidakoissa ja lehahteli luonnon helman hempeydessä sekä sen ehtoon että seuraavan suvisen yön ja palasi vasta uuden auringon yletessä, uuden päivän paistaessa kotipihoille. Oliko immyt ehkä nähnyt laivan seilaavan ja kolme kreiviä laivassa vai tavannut salojen sinisiimeiköissä jonkun yksinäisen ystäväänsä kaipailevan metsien miehen vai oliko hänelle käynyt kuin meikäläiselle Kalevalan Marjatta-muruselle — joka tapauksessa vietettiin vuoden vierryttyä impyen kotona hänen harha-askelensa hedelmänä ristiäiset, tosin tuntemattoman isän iloihin yhtymättä ja osaa ottamatta. Kun ristiäisissä läsnäolleet vanhaan tuttuun ja tiedonhaluiseen tapaan tutkivat ja tyyten tarkastelivat impyemme harha-askelen tulosta, huomasivat he hämmästyksekseen pienokaisen olevan ihan uppo-outoa rotua, isää ihan vierasmaista. Pienokainen oli kaukana hollantilaisesta tyypistä ja rodusta, jotakin etäistä pohjoisperukkalaista, Lapin raukkojen rajojen tapaista: tummanruskea, kiharakutri, silmät surunvoittoisen haalean harmaat, jäntereet ja lihakset kookkaat ja voimakkaat, juoksijarodun perikuvia. Ilmeisesti oli immyt kohdannut salossa jonkin pohjoismaista Hollantiin harhailleen väkevän ja voimakkaan, pohjan koleissa korpimaissa katseeltaan kaihoisaksi kasvaneen metsien kävijän ja solminut tämän oudon eränkävijän keralla nopeaksi kesäiseksi yöksi lemmen lumoisen liiton, jonka seurauksena impi ihala sai laulella harha-askeltaan helliessään: Tuo pohjan poikasen lempi, oi, kuink' oli lämpöinen. Suvi-iltaakin suloisempi on muisto sen poikasen. Mut niin kuni kevät jättää kesän haltuhun kukkasen, hän päätään nyökkäs, löi kättä, hänet kiskaisi pohjoinen. Lempensä haihtunutta hempeyttä murehtiva menlösalainen neito on syystä joutunut harvinaisine harha-askelhedelmineen koko Hollannissa yhteisen ja jakamattoman, ansaitun huomion esineeksi. _J.K._ Unohdimme mainita edellisen yhteydessä, että puhe on eräästä Menlösan Ahlmanin hyvärotuisesta hiehosta ja paikkakunnalla harvinaisuutena ylempänä mainittuna aikana samoilleesta hirvestä sekä näiden salaisen lemmenliiton huomiota herättäneestä hiehomaisesta hirvi- tai hirvimäisestä hieholapsesta. BRUNTILAISPARAT Ovatko lukijat kenties jo kuulleet, mihin murheelliseen muljaukseen ne bruntilaisparat ovat joutuneet vesisäiliönsä vuoksi? Kun tapaus on alallaan ainutlaatuinen ja syrjäisenkin sydänjuuria syvälti järkyttävä, juttelemille sen tässä, joskin se jo lienee yhdelle ja toiselle tuttu. Brunti on eräs kaivospaikka Amerikassa ja Bruntin kaivoksen vieressä oli bruntilaisten verraton vesisäiliö. Sanomme »oli», sillä sitä vesisäiliötä ei enää ole. Bruntin vesisäiliö toimi vielä viime talveen asti virheettömästi ja aina ahkeran palvelushaluisena ja lirisi ja lorisi käyttäjilleen kehuttavalla ja kiitettävällä kernaudella yllin kyllin ja joskus ylitsevuotavaisen anteliaastikin sekä pesuetta juomavedet, toisin sanoen täytti kaikki bruntilaisten vesitarpeet. Mutta viime talvena vesisäiliö rupesi äkkiä ja ilman minkäänmoista edeltäpäistä ilmoitusta kujeilemaan ja konstailemaan ja tekaisi lopuksi vakavan vesilakon. Ei niin, että se olisi saanut nykyään esim. Suomessa ja Norjassa raivoavan tarttuvan lakkotaudin tai itämaalaisen saboteerausruton taikka alkanut meikäläiseen tapaan vaatia työnsulun uhalla korotettua kalliinajankorotuksen palkanlisäyksen korotusta — ei, se vain yksinkertaisesti ja lyhyesti lopetti työnsä eikä antanut enää pisaraakaan vettä. Ja mitenkäpä se olisi antanutkaan, kun se oli jäätynyt pakkasen kynsissä perustuksiaan myöten. Todettuaan mihin murheelliseen tilanteeseen heidän vesisäiliönsä oli joutunut, ryhtyivät bruntilaiset heti ripeästi, tarmokkaasti ja ystävällisesti vedenantajaansa auttamaan. Saadakseen taas vesisäiliönsä hauskasti lirisemään ja lorisemaan päättivät bruntilaiset pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen ryhtyä sulattamaan säiliötään ja sytyttivät sitä varten sen alle ja kupeille kookkaan roihuavan rovion. Sitä heidän ei olisi kuitenkaan pitänyt tehdä. Se oli näet ylen ajattelematon ja lyhytnäköinen toimenpide. Sillä sen sijaan että olisi sulanut, syttyikin säiliö jäineen ja kaikkineen tuprahtelevaan tuleen. Kun ei Bruntissa ole vielä toistaiseksi palokuntaa eikä edes puhetta sen vastaisestakaan perustamisesta, kääntyivät bruntilaiset lähimmän naapurikaupunkinsa puoleen ja pyysivät sieltä palokuntaa vesisäiliön sammuttajaksi. Päästyään bruntilaisten hädästä selville läksivät naapurikaupungin palokuntalaiset tuossa tuokiossa reippaasti ja ripeästi bruntilaisten palavaa vesisäiliötä sammuttamaan. Palokunta vaelsi hälisten ja laillisten, rämisten ja kolisten kohti Bruntia. Mutta kun se oli päässyt parhaiksi puolimatkaan, täytyi sen seisahtua. Sen edessä oli luonnoneste, suuri suunnaton kinos, jonka ylitse ja alitse kuppuroivat ja huppuroivat palokuntalaiset turhaan pyysivät päästä. Palokunnan oli pyörrettävä puolitiestä takaisin ja käännyttävä kotiinsa sekä jätettävä bruntilaiset vesisäiliöineen oman onnensa varaan. Keräiltyään pari päivää voimia, teki palokunta uuden yrityksen ja pääsi kuvaamattomia vaivoja ja vastuksia kärsittyään Bruntiin. Siellä se tutki säiliön tarkoin kaikilta tahoilta ja raapi hetken korvallistaan, mutta löi sitten iloisesti näppiä ja vihelsi ja sanoi jännittyneinä odottaville bruntilaisille, että _well_, säiliön seinät on ammuttava seulaksi, niin että vesi voi virrata säiliöstä ja sammuttaa itse tulipalon. Sen kuultuaan bruntilaiset nyökkäsivät naapureilleen ja sanoivat, että yes ja hakivat kaikki paikkakunnan pyssyt ja pistoolit ja revolverit ja haulikot ja alkoivat ammuskella auttajineen säiliötään sekä yltä että alta ja kupeilta kummaltakin. Parin tunnin iloisen ammunnan ja pirteän paukuttamisen jälkeen oli bruntilaisten vesisäiliö yhtä huokoinen kuin Suomen kansan oppivelvollisuuslaki — mutta vettä siitä ei valahtanut pienintäkään pisaraa. Mitenkäpä olisi valahtanutkaan, sillä säiliöhän oli jäässä, eikähän jäätynyt vesi juokse missään maailmassa valmiistakaan reiästä. Kun amerikkalaiset eivät kuitenkaan koskaan jää tällaisissa tapauksissa kädet housuntaskussa ihmettelemään ja päivittelemään, pyydettiin vielä toistakin naapurikaupunkia lähettämään palokuntansa Bruntiin palavaa vesisäiliötä sammuttamaan. Kahden palokunnan ja bruntilaisten itsensä ahkerin yhteisponnistuksin saatiin säiliö lopuksikin sammutetuksi, mutta vasta kun se oli palanut sekä sisältä että ulkoa. Seutu oli saatu täten pelastetuksi tulen vakavalta vaaralta. Mutta ei eräältä toiselta vaaralta. Kun näet sammutettua säiliötä tarkastettiin, huomattiin sekä harmiksi että hämmästykseksi, että siinä ei ollut enää pisaraakaan vettä. Vesi oli näet ehtinyt palaa säiliön keralla. Kun bruntilaisilla ei ole enää toista säiliötä, uhkaa heitä nyt huolestuttava veden puute ja kiusallinen ja kammottava janokuolema. Etenkin kun Bruntissa on kieltolaki. Onneksi on nyt vielä jonkun verran talven riekaletta jäljellä ja tilanne on siis jotenkuten siedettävissä, talvella kun ei ketään perin pahoin janota ja hätätilassa voidaan sulattaa lunta vedeksi. Mutta annahan kun tästä ovat nämä huhtikuun pakkaset ja toukokuun lumet lopahtaneet ja tullut helteinen heinäkuu ja bruntilaisia alkaa oikein janottaa, niin — Niin mistäs kaappaat Bruntissa vettä, kun entinen vesi on porona? Säälittävä, syvästi säälittävä kohtalo. Bruntilaisparat! Onnellisempien ja osallisempien olisi tehtävä jotakin heidän hyväkseen. Avunantokeinoja ja -muotoja olisi tarjolla tässä kuten kaikessa hyväntekeväisyydessä useitakin. Joku rikkaampi vesimaa voisi lainata tai vielä paremminkin lahjoittaa bruntilaisille jonkin joutilaan kaivon. Tai vihjata juutalaisille, greekkiläisille taikkapa suomalaisille gulassimiehille bruntilaisten vesipulasta ja huomauttaa, että Bruntin kaivosseutu on kiitollinen liikepaikka. Myöskin olisi ehkä paikallaan huomauttaa asiasta virolaisille ja saksalaisille, että he ehättäisivät lähettämään eskaaderinsa ankkuroimaan Bruntin aluevesien ulkopuolelle. Voisipa käyttää kyyneleihin asti liikuttavaa osanottoadressiakin. Ne kun ovat nyt hyvin muodissa ja hyvin tehokkaita. Mitä apua annettaneenkin, on se ojennettava ennenkuin bruntilaisparat kerkiävät kaikki hukkua veden puutteeseen! PIKKUNEN PAKINA PUUTTUVISTA PILKUISTA Edessämme on eräs pääkaupungin lehti ja lehdessä isohko ilmoitus muutamasta Pelastusarmeijan tervetuliaissoittojuhlasta Helsingissä. Ohjelmineen ja puuttuvine pilkkuineen. Että sitä vielä kielellisesti ja kieliopillisesti korkealle kiivenneellä kultturivuosisadallamme saatetaan sillä tavoin kirjoittaa suloista suomenkieltä — pilkkuttomasti! »Hän on avaava päärlyportin Bloom-Duhlin», »Olen kuullut äänesi Ch. Marshall», »Pysyvä on sana Toit», »Sweet and low Chas Johanson», »Gavotte Rococo W.E. Haesche», »Piano Sotilas Greta Toft», »Souvenir Fr. Dradla» j.n.e. Sotkea sävellykset, säveltäjät, esittäjät ja esiintyjät pian ja helposti pistettävän pilkun vuoksi tuolla tavoin sekamelskaksi! Vaikkei tapaus ole suinkaan ainutlaatuinen kielitaituruuden pilkuttomuusnäyte yhteiskunnassamme. Mieleemme muistuu näet muuan hauska hintaluettelo. Siinä eräs musiikkikaupoistamme tarjosi halullisille ostajille käytettyjä nuotteja alennettuun hintaan seuraavin selityksin: »Ave Maria liattuna ja keskeltä revittynä 2 mk.» »Enkeli taivaan lausui näin kansilehdettä sopraanolle 1 mk 25 p:iä.» »Sa kasvoit neito kaunoinen pianolla 1 mk.» »Sydämestäni rakastan sua viheltämällä 3 mk.» »Tuoll' on mun kultani nurkat taitettuina ja muutoinkin huonossa kunnossa 50 p:iä.» »Voi minua poikaraukkaa kun olen omistajan nimikirjoituksella varustettuna 75 p:iä.» »Tapaa minut yöllä unessasi pahoin pideltynä 50 p:iä.» »Kun rakkaus kuolee eri äänissä naiskuorolle 4 mk.» »Niin minä neitonen sinulle laulan B-kornetilla 2 mk. 50 p:iä.» »Ensimäinen rakkaus sopiva harjoittelevalle naiselle 1 mk. 25 p:iä.» »Sua lemmin vain yhtenä eksemplaarina 5 mk.» »Yksin istun ja lauleskelen koviin kansiin sidottuna 3 mk.» »Paitaressu tekijänsä kuvalla varustettuna 2 mk.» »Miksi laulan yksiäänisesti 1 mk 75 p:iä.» »Jos ei herra huonetta rakenna selloviululla ja urkujen myötäilyllä 2 mk.» »Voi jos ilta joutuisi mieskuorolle 1 mk.» »Tuoll' laulaa neitonen musteen tahrimana 50 p:iä.» »Tonavan aallot rutistuneet ja puoliksi palaneet 1 mk.» »Tristan ja Isolde rasvatäplien pilaamana 50 p:iä.» »Kaksoiskotkan alla siedettävässä kunnossa 4 mk.» »Ulla ah Ulla sormen jälkiä täynnä 75 p:iä.» »Kaunis Helena päällyksittä 1 mk.» »Mignon sisästä liattuna 50 p:iä.» »Minun kultani kaunis on urkuharmoniolla 2 mk.» »Nuku rauhaton sydämein bassoviululla 2 mk.» »Tälläpä pojalla on hyvin harvinainen kappale 6 mk.» »Ah jos onni olisi naiskuorolle 75 p:iä.» »Kaunis Anna orkesterin keralla 3 mk.» »Yksinäin en valvo yötä saksalaisena painoksena 2 mk.» »Jos olet mun ainoastaan 2 markalla.» Mutta se luettelo olikin painettu jo vuonna 1890. PUHELINPAKINAA Vartoilimme tässä eräänä ehtoona ratti korvassa puhelinvuoroamme Helsinkiin, kun kaino naisääni kuiskasi jostakin »toisesta päästä» ihan aavistamatta: — Onko se Olavi? Meidän nimemme ei ole Olavi eikä edes mikään o:lla alkavakaan allakan nimi, mutta me antauduimme alttiiksi kiehtovalle kiusaukselle ja kuiskasimme takaisin: — On. Tuntematon puhuttelijamme tuntui ilmoituksestamme isosti ilostuvan ja tiedusti: — Miten voit nyt, rakas? Kun meillä on alati kiusanamme vanha vainoojamme vatsakatarri, vastasimme: — No, niinkuin märkä palaa. Hänen ääneensä tuli huolestunut sävy: — Ethän vain liene vilustunut, armahin? Eilen oli niin kolea ilma. — Niin, alle nollan sitä ainakin oli. Ja tuuli oli taas pohjoisessa. Hän mietti muutaman sekunnin ja sanoi sitten: — Sinun pitäisi juoda jotakin lämmittävää. — Hm — menisihän tässä todellakin kuppi pari kuumaa. Puhelimessa kuului lyhyt houkutteleva naurahdus ja sitten veikeä ilmoitus: — Kuulehan, minä olen nyt yksin kotona. — Jaa-ah. Yksikseni tässä olen tällä haavaa minäkin. — Rouva läksi juuri ostoksille torille. — Turha vaiva. Ei siellä ole enää mitään ostettavaa, kun rautatierakennusmatamit veivät viimeiset matikat. Kuoreita kyllä oli, mutta kalliita eivätkä enää tuoreitakaan. Hän nauraa heläytti. — Aina sinä olet niin lystikäs. Kuulehan, meillä on parhaillaan pannu tulella. — No, mikäs sen nätimpi! Maistukoon vain makealta. — Ja rouva leipoi tänä aamuna lämpöisiä, pullia ja pikkuleipiä. — Hauska kuulla. — Niin että meillä on nyt vehnäleipää, piparkakkuja ja kaakkuja. — Teitä miekkoisia! Hän oli hetken vaiti. Sitten tuli puoleksi ujostellen, puoleksi houkutellen: — Etkö sinä saattaisi tulla tänne minun luokseni? — Saattaisinpa hyvinkin, mutta... — Minä parantaisin sinut, poikaparan. — Kiitos tarjouksesta, mutta... — Ja voisimmehan mennä sitten puoleksi tunniksi niemellekin — siksi kunnes rouva tulee. — Kyllä kai, kernaastikin, mutta... Kuherrellen: — Sille samalle penkille — — Sillepä hyvinkin, mutta... Häntä ujostutti ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti: — Ja minähän voisin taas... jos sinä, rakas, tahtoisit — — Mitä armaani? — Hi, hi, hi — (kuiskaten ja hiljaa tyrskien) kiivetä syliisikin ja suu— hi, hi, hi — ei; enpä sano enempää! — No, sehän sopisi niiden rouvan pikkuleipien ja pullien lisäksi, mutta... — Tuletko? — Tuossa tuokiossa ja vallan lentäenkin, mutta... — Mitä sinä vielä muttailet? Vai — etkö sinä ehkä enää tekisikään minun kanssani seuraa, Olavi? Minäkö? No, tottahan toki, miten voit sitä epäilläkään, mutta... Ja rakastat minua vieläkin, rakas? — Se on selvä. — Yhtä paljon kuin ennenkin? Kyynärää ja korttelia enemmänkin, mutta... — Äsh, sinä! Mitä mutta —? — Mutta minun pitäisi tässä ensin ottaa Helsingistä illan viimeisimmät tuoreimmat tiedot huomiseen numeroon. — Tuor— huomiseen numer— Etkö sinä sitten olekaan Olavi? — En, enkä Ollikaan, Pekkakaan, Paavokaan, Junnukaan ja Jaakkokaan... Hyvin hätäisesti, mutta vielä toivoen: — Kukas sitten? — Sam. — Sa-Sam? Missä se sitten on? — Kaupunkimme ainoan sanomalehden toimituksessa. Oli hetken syvä hiljaisuus. Sitten kuului arkaileva, pelästynyt ja puolittain häpeilevän hilpeä: — Herra Juuumala! Ja kuulotorvi pistettiin varovasti ja vitkallisen vaisusti jossakin kahaansa. RUNOLLINEN SAVONMAA Onhan kaunotaiteita pyhästi palvova Suomen kansa kauttaaltaankin yleensä runoutta rakastavaa ja kernaasti värssyttelevää väkeä, mutta Savon kansa taitaa siinä kuitenkin kaikitenkin muista voiton viedä ja rekordin lyödä. Kun näet muualla maassa juhlarunoillaan jokaisesta innoittavasta isänmaallisesta tilaisuudesta korpikylän karjanäyttelyyn asti tai värkätään sisäänlämpiävissä savupirteissä vanhoja Väinämön virsiä uuteen uskoon tai tekaistaan tukkipontulla tunnelmarunoja ja rekipajulla lemmenlauluja, näprätään runollisessa Savonmaassa jo korkean oikeuden protokollatkin riimeissä ja runojaloissa. Todistuksena siitä olkoon seuraava käsiimme joutunut näyte. Se on erään Kuopion takaisen kihlakunnanoikeuden äskeisten vuosien talvikäräjien pöytäkirjasta. § 198. »Talollinen Pekka Ryynänen, Karvasalmen kylästä, on näihin käräjiin alempana selitetyssä tarkoituksessa manuuttanut talollisen Juho Ryynäsen samasta kylästä, ja kun se asia nyt tutkittavaksi otettiin, tulivat saapuville asianosaiset kumpikin itse. Kantaja lausui kantehensa tällä lausehella: Vastaajalta viime vuonna koni kuoli kevähällä, jonka raadon rannikolle liki vettä hän vedätti, joss' on kulku kantajalla, venevalkama valittu, sija nuotalle sopiva sekä karjan käynti kanssa; nyt kun raato rannikolla paljahana peittämättä heitti herja ympärinsä hajun haisevan pahasti, josta inho ihmisille tuli tuima sieramihin sekä kalma karjahankin tarttui huonosta hajusta, niinpä kantaja kovasti tästä vaati vastaajata sakkohon nyt saatavaksi sekä pyysi palkintoa kuluistansa käräjissä. Vastaajapa vastineeksi sanan virkkoi, noin niinesi: Kun minulta miesparalta heitti henkensä hevonen, niin mä raadon rannikolle kauas kuljetin kotoa, hautahan sen heitin sinne ja kun sillä seutuvilla ei oo ihmisten oloja eikä konin kuollut raato ole tuottanut tuhoa, ruttotaudin tarttumista ihmisiin eik' elukoihin, niin mä pyydän puolestani kannetta kumottavaksi jutelmana joutavana. Asianomaisten ulosmentyä Oikeudessa Päätettiin: Koskei löydy laeissamme sääntölöitä semmoisia, joissa selvähän sanoisi kuhun koni kuoltuansa, oisi haaska haudattava sekä vieläkin vähemmin sakkoloita siitä pantu, ja kun koni kuoltuansa ei oo eneän tehnyt vahinkoa valittajalle, niin ei Oikeus osannut tehdä muuta määräystä kunpa kantehen kumota asiassa aiheetonna sekä kuitata kulutkin riitaveljesten välillä. Julistettiin — —. Niin että kyllä kai sanarikkaalla Savolla lienee nyt toistaiseksi runollisuudessa rekordi. HA, HA, HA, HA Arvoisa asiaa tuntematon yleisö ei tietenkään ota oikein vakavalta kannalta uskoakseen, että naurukin on jo otettu tieteellisen tutkimuksen alaiseksi. Sehän olisi arvoisan yleisön mielestä suorastaan naurettavaa. Arvoisa asiaa tuntematon yleisö on hyvä ja nauraa sille vain sydämensä pohjasta ja vähääkään kainostelematta. Sillä paitsi että arvoisa yleisö pidentää sillä jo vanhojen viisaiden vakuutuksen mukaan lyhyttä ikäraukkaansa, paljastaa arvoisa yleisö sillä myös uuden tieteellisen tutkimuksen mukaan luonteensa väärentämättömimmän ja teeskentelemättömän laadun. Ja sellainen paljastus on kaikkialla eikä vain tiedonhaluisessa tieteellisessä maailmassa hyvin haluttua tavaraa. Tämän kirjoittaja ainakin kuuntelee hyvin kernaasti tästä lähtien sekä tuttujensa että tuntemattomien naurua. Ja jos he eivät naura, koettaa tämän kirjoittaja saada heidät nauramaan. Kuta kovemmin ja kainostelemattomammin, sitä parempi. Eräs hyvin oppinut italialainen tiedemies ja professori, joka jo on niin tunnettu, etteivät asiasta kertojat katso enää tarpeelliseksi mainita hänen nimeäänkään, on äskettäin tehnyt hyvin huomattavan ja uusia uria avaavan tutkimuksen naurusta. Vaikkakin tämän kirjoittaja pitäisi tämän tutkimuksen tietoonsa onkimiaan tuloksia erikoisista syistä kernaasti vain omina tietoinaan ja kuuntelisi vain hyvin viattomalla naamalla muiden naurua, saattaa tämän kirjoittaja kuitenkin ne seuraavassa julkisuuteen — ammattimme ja kutsumuksemme sanomalehtineekerinä kun on julkisuuteen saattelemista. Jos siis arvoisa yleisö edellä olevan pitkän valmistelun jälkeen tahtoo tietää naurunsa laadusta jotakin, niin on tuo äsken viitattu viisas professori saanut selville seuraavat ilmiöt: 1. Ken nauraa hehettelee tavuja he, he, he, hänellä on hyvin halveksittava luonteenlaatu ja hän olisi heti huudettava sekä alas että ulos ja olisi lisäksi saapa kaupan päälle kansalaisten halveksumisenkin. Nauraa hehettelevän luonne on näet totisen tieteen lahjomattomalta kannalta sekä sangen juro että nurja ja tuollainen hehettelijä on omanvoitonpyyntöinen, teeskentelijä ja — sanalla sanoen: suuri kelmi, koko mies. 2. Ken taas nauraa hi, hi, hi tavuja, hänellä on tavallisesti perin epäröivä ja epäitsenäinen luonteenlaatu, ja hän on kuin luoko meren lannalla, joka tuulen tutjuteltava, heikko ja huojuvainen, vailla pysyvää pontta ja perää. 3. Ho, ho, ho nauraa hohottavalla on kylläkin kaikin puolin kiitettävä ja kunnioitettava, voimakas ja jalomielinen luonteenlaatu mutta hän arvostaa aina ja kaikessa itsensä kaikkien muiden yli eikä anna toisten mielipiteille ja katsantokannoille juuri muuta kuin korkeintaan kuuntelemisen arvon. 4. Hu, hu, hu on pahin nauru, mitä tieteelliseltä kannalta voi olla, ja sellaiselle naurajalle on heti paikalla ja hyvin kiireen vilkkaan paras kääntää selkänsä ja katsoa, mistä sattuisi olemaan viisi hirttä poikki. 5. Parhain ja kaikin puolin suositeltavin naurun malli on tuo tunnettu ja yleisesti käytetty ha, ha, ha. Se on avomielisen, sydämellisen ja suoran henkilön luonteenlaadun kuvastin ja sellaista naurutapaa käyttävän kanssa on heti hierottava tuttavuutta ja seuranpitoa. Muita naurutapoja on vielä monia. Tämän kirjoittaja esim. on kuullut kerran erään kunnioitettavan konstaapelin kimputtelevan suustaan seuraavan sarjan: aih, kih, kih, kih, aih, kih ja erään edesmenneen sekatavarakauppiaan harvinaisen kiah, kiah, kiah-naurun, kuten myöskin muutaman kivalterin kekuttelevan tavuja kek, kek, kek, kuk — lukuunottamatta sitä, että hyvin moni kanssaveljistämme ja sisaristamme päästää riemuitessaan hä, hä hä tai rä, rä, rä-hää. Niiden arvoitusta, luonteenlaadullisesti, ei italialainen professori, surullista kyllä, selitä. Mutta ehkä ne osoittavat hyvinkin lempeitä luonteenlaatuja, vaikkei niitä ehkä Italiassa nauretakaan. Joka tapauksessa on arvoisan yleisön tämän luettuaan tästedes paras nauraa vain hyvän luonteen laadullisesti ha, ha, haa-ta. Tai kenelle se osoittautuu aivan mahdottomaksi — perusluonteelleen kun ei mitään mahda — ja ken ei halua paljastaa heti paikalla luonnettaan, naurakoon koko programmin: He, he, he, hi, hi, hi, ha, ha, ha, hu, hu, hu, hö, hö, hö, ho, ho, ho, hä, hä, hä, kik, kik, kik, kek, kek, kek, kuk, kiah, kiah, aih, kih! Huonot ja puolihyvät luonteenlaadut päättävät tietenkin tämän kirjoituksen luettuaan olla viisaampia kuin toiset ja jättää tästä lähtien koko naurun ja vain hymyillä. Mutta siinä he tekevät itselleen vieläkin huonomman palveluksen. Sillä nauramatta oleminen osoittaa, ettei tuollaisella yksilöllä ole luonteenlaatua ollenkaan. Ha, ha, ha! KUNINGASTEN JÄLKELÄISET Ystävämme, neljännen luokan liikemies Nestori Nikkinen, on pasteeraillut parina äskeisenä päivänä ryhdiltään tavallista teerevämpänä ja katsellut vain ylvään taivaan ylhäitä korkeuksia. Hänellä on mielestään syy ja epäämätön oikeus olla hieman vaateliaampi ja jonkin verran päätään pitempi vertaisiaan. Hän kun on kuninkaallisen suvun yhä harvemmin tavattavia jälkeläisiä. Pantuaan viime lauantaina lafkansa kello kuudelta kiinni ja kulautettuaan kupin kuumaa hän istuutui hyvin päätetyn päivätyön jälkeen salinsa narisevaan nakkilalaiseen kiikkutuoliin ja syventyi silmäämään päivän pääkaupunkilehteä. Hänen katseensa kiintyi heti ensi heitolla seuraavaan uutiseen: — _Hjalmar Branting Kaarle Suuren jälkeläinen_. Eräs ruotsalainen sukututkija on päässyt selville, että heidän sosialidemokraattinen päämiehensä, ministeri Hjalmar Branting johtaa sukujuurensa Euroopan valtiojärjestelmän luojasta, Kaarle Suuresta, kuten seuraava johtoluettelo osoittaa: Kaarle Suuri, Rooman keisari, Ludvig Hurskas, Rooman keisari, Gisela, naimisissa Friantin Eberhardin kanssa, Berengar I, Italian kuningas, Gisela, naimisissa Jorean kreivi Adalbertin kanssa, Berengar II, Italian kuningas, Adalbert H, Italian kuningas, Otto Wilhelm I, Burgundin kreivi, Renaud I Burgundin kreivi, Sibylla, naimisissa Burgundin herttuan Henrikin kanssa, Henrik, Portugalin maakreivi, Alfons I, Portugalin kuningas, Sancho I, Portugalin kuningas, Berengaria, naimisissa Tanskan kuninkaan Valdemar II Seierin kanssa, Erik Auravero, Tanskan kuningas, Ingeborg, naimisissa Norjan kuninkaan Maunu Lainparantajan kanssa, Hakon V, Pitkäsääri, Norjan kuningas, Astrid, naimisissa Jon Martinpoika Stjernan kanssa, Catherine, naimisissa Alf Haraldinpoika Boltin, Norjan valtioneuvoksen kanssa, Ero, naimisissa Matti Jenenpoika Römerin kanssa, Gertrud, naimisissa Ruotsin valtioneuvoksen Knut Possen kanssa, Nils Posse, valtaneuvos, Axel Posse, valtaneuvos, Märta, naimisissa Jöns Thordson-Possen kanssa, Anna, naimisissa Olof Nilssonin kanssa, Märta, naimisissa majuri Hans Johansson-Löflingin kanssa, Johan Löfling, asessori, Anna Dorotea, naimisissa ratsumestari Anders Appelbomin kanssa, Samuel Appelbom, majuri, Maria Elisabet, naimisissa professori Carl Fredrik Georgiin kanssa, maaherra Carl af Georgii, laamanni, Emerentia, naimisissa professori Lars Gabriel Brantingin kanssa, Hjalmar Branting. Nestori Nikkinen antoi lehden painua hitaasti polvelleen. Hän vaipui hetkeksi syviin ajatuksiin. Sitten hän nousi ja pisti peukalonsa liiviensä hihanreikiin ja käveli kymmenen kertaa salin lattian päästä päähän. Yhdennellätoista kerralla hän pysähtyi kirjoituspöytänsä luokse, jolla lojui paitsi memoriaalia, reskontraa ja pääkirjaa, hujan hajan lasten koulukirjoja. Pantuaan kirjat vielä villimpään epäjärjestykseen hän löysi mitä etsikin: Yleisen historian oppikirjan alempia oppilaitoksia varten. Kaapattuaan vielä tyhjän vekselilomakkeen jₐ lyijykynän Nikkinen istuutui selailemaan historiaa ja merkkasi sieltä lomakkeelle seuraavaa: — _Liikemies Nestori Nikkinen Ramses II jälkeläinen_. Eräs toistaiseksi kainoussyistä tuntemattomana pysyttelevä suomalainen sukututkija on päässyt selville siitä, että liikemies Nestori Nikkinen kaupungistamme johtaja sukujuurensa Egyptin suuruuden luojasta, Ramses II:sta, kuten seuraava johtoluettelo osoittaa: Ramses II, Egyptin keisari, Hamrnurabi, Babylonian kuningas, Dareios, Persian hallitsija, Hannibal ja Hamilkar, Karthagon itsevaltiaat, Marius, Rooman keisari, naimisissa Sullan kanssa, Titus, Rooman keisari, Attila: Hunnien herttua, Corpus Juris, Benediktinus Nursialainen, Muhamed, naimisissa Medinan kanssa, Alfred Suuri, Englannin viikinkien keisari, Henrik VII, naimisissa Simonia Investituran kanssa, Gottfried buljonkilainen, Jerusalemin hallitsija, Fransiskus, naimisissa Assisittaren kanssa, Juhana, naimisissa Magna Chartan kanssa, Jeanne d'Arc, Ranskan kuningas, puoliso Orleansin neitsyt, Kalmarin Unioni, Ruotsin kuningas, naimisissa Margaretan kanssa, Kustaa Vaasa, Kustaa II Adolf, puoliso Kristina, Pietari Brahe, Eerikki Sorolainen, Matleena Korolainen, naimisissa Nikoteemus Nikkisen kanssa, Nestori Nikkinen. Työnsä lopetettuaan Nestori pyyhki runsaan hien otsaltaan, luki lävitse sukuluettelonsa, pisti sikaarisauhuksi ja laittautui tyytyväisenä levolle. Siitä saakka hän on kuljeskellut pää kekallaan. Hymyillen halveksivasti kanssaveljilleen, kun nämä eivät huomaa, kuinka helposti voi johtaa sukujuurensa vaikka aikojen uumeniin. KEKKONEN KERTOO... Meitä oli joitakin kaupunkimme ahväärieppuja viime keväänä kauppa- ja huvimatkalla Helsingissä. Kierrettyämme kylliksemme kahviloissa ja kinograahveissa vietimme lopuksi viattoman illan hotellimme numerohuoneissa Viron kansan veljestervehdyksistä nautiskellen. Pikkutunneille päästyämme aloimme kukin kehua erikoisuuksillamme, kuten tämän kauppiassäädyn tapana on. Yksi kehui kaupoillaan, toinen gulasseerauksillaan, kolmas liiketuttavuuksillaan ja mikähän milläkin tavalla. Nestori Nikkinen kehui voimillaan. Nestorihan kehuu aina määrättyyn tunnelmaan tultuaan niillä, ja hänellä, hyvin syöneellä miehellä, onkin voimia enemmän kuin monella muulla. Eikä hän ainoastaan kehunut, vaan näyttelikin voimiaan. Hän nosteli yhdellä kädellä selustasta tuoleja, kohotteli meistä milloin mitäkin rinnasta ilmaan, löi rystysillään ruutuja pöytään ja hiilihangon luokiksi hauislihakseensa. Lopuksi hän aikoi nostaa yhdellä kädellä jalasta pöydän koholleen. Silloin me suutuimme ja epäsimme jyrkästi tällaisen tuuman. Ja kun hän ei totellut meitä, hyökkäsimme joukolla häneen käsiksi, kaadoimme hänet lattialle, kannoimme hänet viereiseen huoneeseen ja suljimme hänet sinne lukkojen taa. Unohdimme hänet puoleksi tunniksi. Sitten joku huomautti, että viereisestä huoneesta kuului kummallista ärinää ja ähkimistä. Aavistellen jotakin kamalaa tapahtuneeksi syöksyimme miehissä sinne. Se, mitä siellä näimme, oli sekä naurettavaa että säälittävää. Nestori seisoi valtavan rautasängyn päädyn luona sängyn suuri pyöreä nuppi suussaan. Tiedäthän ne rautasänkyjen päissä olevat messinkipollukat. Me kysyimme, mitä hän tuollaisella ilveellä tarkoitti, mutta Nestori vain viittoi käsillään ja mongerteli jotakin, mitä emme käsittäneet. Silloin me ymmärsimme. Voimiaan näyttämään innostunut Nestori oli saanut päähänsä nostaa hampaillaan rautasängyn paikoiltaan ja ottanut sitä varten sängyn pollukan suuhunsa. Pollukka oli kuitenkin kovin iso eikä Nestori saanut sitä enää ulos suustaan. Koetimme kiskoa häntä yhdistynein voimin siitä pollukasta erilleen, ja Nestori ärisi ja härisi hirvittävästi. Kaikki yrityksemme olivat turhia. Nestori oli ja pysyi kiinni kahden hengen maattavassa hotellin rautasängyssä. Olimme pitkän aikaa ymmällä mitä tehdä. Nestori katsoi meihin kaiken aikaa apua anovasti että ihan sääliksi kävi. Yritimme uudestaan, mutta luovuimme siitä pian, kun Nestorin suusta alkoi vuotaa verta ja pelkäsimme hänen hampaittensa heltiävän ennen kuin pollukan. Äkkiä sitten Käkriäinen sylkäisi kouriinsa ja viittasi meille. Kävimme taas Nestoriin käsiksi, nostimme hänet Käkriäisen neuvon mukaan vaakasuoraan — asentoon, siirsimme sängyn keskelle lattiaa ja aloimme kieputtaa häntä ympäri, kunnes pollukka oli kiertynyt ruuveistaan ja sängystä irti ja Nestori pääsi vapaaksi vuoteesta, joskaan ei pollukasta. Mitäkö sitten teimme? Etsimme puhelinluettelosta lähimmän lääkärin osoitteen, talutimme Nestorin kadulle, huusimme ajurin ja kyyditsimme Nestorin suuntäyteisineen lääkärin luokse. En tiedä, kuinka pompula saatiin hänen suustaan. Suuri puuha siinä kuitenkin lienee ollut, sillä Nestori tuli tänne kotiinsa vasta viikkoa myöhemmin kuin minä. Mainitsin hänelle kerran matkastamme, mutta Nestori suuttui silmittömästi ja läksi pois kuin puhaltaen. Hän ei kerro kenellekään tuosta sängyn pompulasta eikä siitä ole hyvä mennä häneltä kenenkään kyselemäänkään. Ja jos hän joskus eksyy jossakin toveriseurassa viettämään hauskaa iltaa, katsoo hän aina aluksi, onko huoneessa rautasänkyjä ja niissä pompuloita. Jos niitä on, ruuvaa hän ne heti irti ja lähettää keittiöön tarkoin talletettaviksi. Kotiinsa hän on laittanut kaikki vuoteet puusta. Pompuloitta. NIKKINEN NYRKKEILEE Liikemiehemme Nestori Nikkinen pistäytyi äskettäin ahväärimatkalla Helsingissä. Kun siellä ei ole enää kabaretteja eikä varieteita, katseli hän kauppojensa onnelliseksi päättäjäisiksi nyrkkeilyä sirkuksessa. Tämä sekä hyödyllinen että terveellinen urheilulaji sai hänestä, vanhasta ja kotiseudullaan hyvin tunnetusta väkikiven nostajasta, kissanhännän vetäjästä ja housunkauluspainin heittäjästä, heti innokkaan ja lämpimän kannattajan, jopa siinä määrin, että Nestori päätti itsekin ryhtyä sitä harjoittamaan. Tuliaisiksi hän toi kotiinsa pääkaupungista kaksi paria nyrkkeilykäsineitä ja selitti seuraavana päivänä aamiaista syötäessä puolisolleen, kahdelle keskenkasvuiselle pojalleen ja pöytään passailevalle piialleen seuraavaa: — Elettävänämme oleva aika on raju ja rauhaton. Intohimojen itsekkäät ylitsekuohuilevat hyrskyt tyrskyvät nyt kahleitta kaikkialla. En tarkoita tällä kansainvälisiä kahnauksia, vaikka nekin ovat ajan ankaroissa aalloissa huomioon otettavat, vaan henkilökohtaisia hyökkäyksiä, joiden alaiseksi näissä omanvoitonpyyteisissä oloissa voi kuka tahansa ja koska hyvänsä joutua. Onnellinen se, joka voi tällaisissa tapauksissa omin avuin ja tehokkaasti torjua luotaan kaikki tuuppijat ja tunkeilijat. Sille, joka osaa esimerkiksi jaloa nyrkkeilytaitoa, kuten minä, se onkin sekä sangen helppoa että sulaa hauskuuttakin. Näytän teille syötyämme muutamia otteita taidostani. Aterian jälkeen Nikkinen toi kamaristaan nyrkkeilykäsineet ja puki niistä toiset itselleen ja antoi toiset puolisolleen. — He, kiskohan kännyihisi, Kunilla! Näytämme pojille ja Pauliinalle pari isku- ja puolustusotetta. Hieman esteltyään pukihe rouvakin käsineihin. — No, kas niin, nostahan nyt esimerkiksi vasenta kättäsi, Kunilla — Rouva nosti ja sai mitään aavistamattaan ankaran iskun kasvoihinsa. Nestoria nauratti ja pojat tirskuivat äänekkäästi. Mutta samassapa sai Nikkinenkin tähtiä sinkauttelevan sivalluksen poskelleen. Hän haukkoi hetken henkeä ja ärjäisi rouvalleen: — Elä lyö silloin, kun toinen ei tiedä mitään! — Minä lyön milloin minua haluttaa, huomautti rouva. Vai luuletko sinä, että nyrkkeilijätkään ilmoittavat, milloin meinaavat muksauttaa? — Jassoo, sanoi Nikkinen terävästi ja antoi puolisolleen kaksi kumajavaa iskua rintaan. Rouva oli läkähtyä. Sitten hän heitti nopeasti käsineet ja viskasi ne vasten Nikkisen naamaa. — Kurja mies, joka tahdot tappaa poikiesi nähden turvattoman naisen ja äidin, kun en tiedä edes puolustautuakaan! Mallikelpoinen isä ja aviomies, joka — Samassa soi ovikello. Tulija oli Tuppurainen, Nikkisen kauppakaveri. Rouva Nikkinen ilostui isosti vieraan tulosta, vilkaisi salaa kuvastimeen ja liverteli Tuppuraiselle: — No, olipa hauskaa, että kauppiaskin taas meitä muisti ja pistäytyi katsomassa. Ajatelkaas: Nestori neuvoi meille juuri nyrkkeilyä, ettekä usko, kuinka hassua se oli. Minäkin sain aika tölmäyksen rintoihini, hi, hi. — Sinunkin, Tuppurainen, pitäisi opetella tätä mukavaa poksauksen konstia. Otappas nuo käsineet, niin näytän sinulle, kuinka sitä nyrkkeillään, he, he, he. — Olen jo liian vanha sellaiseen, esteli Tuppurainen. Nuorempana oli toista... — No, no, ethän sinä vieläkään ikäloppu ole. Otahan käsineet, niin koetamme kujeillessamme. Tuppurainen kiskoi käsineet kouriinsa, tälläytyi nyrkkeilyasentoon ja kun Kunilla-rouva oli lukenut kolmeen, kuten Nestori käski, antoi hän samalla terävän ja tanakan iskun Nikkisen otsaan. Kun kolmekymmentäkuusi tähteä ja keskikokoinen aurinko olivat laskeneet Nikkisen katseen edestä, puuskutti hän: — Sisisisinä olet nynynyrkkeillyt ennenkin, Tututuppurainen! — Joo, joskus nuorra miesnä Amerikassa ollessani, tunnusti Tuppurainen ja serveerasi taas Nikkiselle sellaisen tölmäyksen leukaan, että Nikkistä alkoi ankarasti nikottaa ja hän oli mennä kirjakaapista sisään. — Anna takaisin, Nestori, kehoitti Kunilla. — Miminä pppuolustaudun, soperteli Nikkinen ja sai taas mahtavan paukun poskeensa ja toisen rintaansa. Hän koetteli hänkin hosua ja sohia Tuppuraista, mutta sai joka käden ojennuksella uuden muksauksen milloin mihinkin ruumiinsa osaan. Iskua seurasi isku ja paukkua paukku ja Nikkinen kadotti sekä ajallisen että paikallisen tietoisuuden. Hän läksi pakoon sänkykamariin, mutta Tuppurainen tuli aina vain iskuja annellen hänen kintereillään sinne. Nikkisen nenästä alkoi vuotaa verta ja rouva Nikkinen selaili kiireesti eteisessä lähimmän lääkärin puhelinnumeroa. Nikkinen menetti viimein kaiken käsityskykynsä. Hän potkaisi Tuppuraista polveen. Se oli onneton ote. Tuppurainen tulistui. Hän oli tullut taloon kahvikupposelle ja ryhtynyt pyynnöstä pikkusen leikin vuoksi nyrkkeilemään ja — häntä potkittiin kuin mitäkin koiraa! Hän raivostui, pikainen kun oli luonnoltaan, ja... Rouva Nikkinen oli hakenut kadulta poliisin. Tämä tuli ja seisahtui silmänräpäykseksi sänkykamarin ovelle. Nikkisen naama oli pöhössä, hänen silmänsä tuijottivat lapsellisen hölmömäisesti jonnekin kaukaisuuteen, ja kädet hervottomina riipuksissa hän otti vastaan satelevia iskuja, uikuttaen välillä avuksi vuoroin vaimoaan, vuoroin seinän takana vuokralla majailevaa hyyryläistään. Nikkinen oli lokattu viidessä minuutissa. Viimeinen isku viskasi hänet vatsalleen rouvan ompelupöydälle, jossa hän sai neulapreivin nenäänsä ja lankakerän ammottavaan suuhunsa. Silloin astui poliisi esiin ja pisti Tuppuraiselle hansklovit käsiin. Tuppurainen tuomittiin puolustuskyvyttömän henkilön tahallisesta ja tarkoituksellisesta pahoinpitelystä kolmeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen. Hän on siellä parhaillaan, Nikkisen ottaessa ahkerasti tunteja nyrkkeilyssä ja japanilaisessa jiujitsussa ja rouvan hankittua ulko-oveen varmuusketjun ja kaksinkertaisen lukon sekä voimakkaan hälytyslaitteen, joka kutsuu minuutissa Nikkisten luo kadulta heidän palkkaamansa sivilipukuisen 120-kiloisen yksityispoliisin ja pari portin suojassa päivittäin istuskelevaa isoa hampparia. Ajat ovat näet nykyään niin rajuja ja rauhattomia. NESTORI NIKKINEN MALLAA MOOTTORIPYÖRÄLLÄ AJOA Kauppias Kipakka osti tässä keväällä moottoripyörän. Se onkin hänelle hyvä ja hyödyllinen kapine. Hänellä on kundeja pitkin pitäjää ja hän voi pistäytyä niitä tapaamassa pyörällään tuon tuostakin. Mainion moottorin Kipakka sattuikin saamaan. Kone on kestävä ja juosta joilottelee jopa 120 kilometriä tunnissa. Ja kun sen säiliöön sopii polttoainetta kymmeneksi tunniksi, tulee siitä taivalta, jos yhteen rysyyn mennä hyryttelee. Kipakka puhdisteli ja koetteli pyöräänsä pihamaallaan viime perjantaina. Pyörän pärinä ja koneen rähinä houkutteli koko kaupunkimme sinne sitä surraamista ja pörräämistä katsomaan. Kipakka lankesi luonnollisesti heti paikalla kaikkien moottorimiesten helmasyntiin, kehumiseen. Hän alkoi kiitellä ja ylistellä pyöräänsä parhaimmaksi maan päällä. Ja uskoahan se piti, kun ei kukaan ollut sen parempaa eikä pahempaa nähnyt. Mutta kun Kipakka sitten yltyi runoilemaan moottoripyörällä ajamista ihanimmaksi nautinnoksi, minkä taatto taivahinen on älynnyt ja osannut ihmislapselle tässä ajallisuuden olevaisuudessa luoda, alkoi jo yksi ja toinen kohautella sekä housujaan että hartioitaan ja sanoa, että jo nyt, kauppias, laulat vähän liikaa. Kun Kipakka sen huomasi, kiivastui hän ja sanoi, jotta kah, saahan tällä koettaakin, jos kuka ei ota uskoakseen, ja kehoitti lähinnä seisovaa Nestori Nikkistä nousemaan pyörän satulaan ja koettelemaan muutaman kiehkerön pihamaalla. Nikkinen on kaupunkimme vanha ja tunnettu polkupyörämies ja kun yksi ja toinen kivotteli häntä koettelemaan, ei hän voinut kunniansa eikä arvonsakaan vuoksi vastustaa viettelystä, vaan vastasi: — No, jospa hänellä, rakkineella, tosiaankin mallaisi muutaman lenkin lystiksensä. Hänet autettiin monin avuliain käsin pyörän selkään ja Kipakka polkaisi koneen käyntiin. Moottori päästi peijakkaan moisen papatuksen ja sylkäisi kolme katalan pahalta löyhkäävää pensiinituhausta. Ja sitten se läksi liikkeelle kuin noiduttu. Se mennä vihkaisi ensin vihaista vauhtia kohti Kipakan kyökin rappuja ja olisi kai mennyt itse kyökkiinkin, ellei Nestori olisi saanut sitä viime hetkessä kiepautetuksi toiselle taholle ja ajanut hurjaa kyytiä Kipakan avoimesta heinäliiterin ovesta sisälle. Sieltä hänet löydettiin vahingoittumattomana pyörää syleilemässä ison olkikuvon päältä. Kun Nestori ilmestyi pihamaalle, syntyi yleinen ilo, nauru ja leikinlasku. Ja kun hän yritteli puolustella itseään, naurettiin ja veisteltiin hänelle päin naamaa, niin että piha kaikui. Silloin Nestori suuttui. Hän tempasi kenenkään arvaamatta pyörän sitä juuri vajasta taluttavalta Kipakalta, polkaisi sen käyntiin, hyppäsi satulaan ja alkoi hyrrätä huimaa kyytiä pihamaalla. Ensin hän ohjasi päin pahimmin nauraa hehettelevää akkaparvea ja ahdisti sen Kipakan kyökkiin, niin että kintut vain vilahtelivat. Sitten hän ajoi ukot tikaportaille ja tallin ja aitan rapuille ja pojat kilpajuoksussa lankulle. Pihalle jäi vain nauraa hohottava Kipakka ja kummallisia kuvioita moottoroiva Nikkinen. — Jos — hekekehe — — tahdot — hekekekeke heeh — — hiljentää, niin — — hekekekekek — — niin hekekhek — väännä vain — — hekekekek — — kekekee------käsimiä — hek — Ja Nestori väänsi, mutta väärin päin. Sen sijaan että olisi vauhdissaan vaimentunut, ulahtikin pyörä kuin vesikauhuinen koira ja läksi rullaamaan niin riivatusti, ettei Nestorista näkynyt kuin vilahdus siellä täällä. — Vedä keskuskammesta, vedä keskuskammesta! huusi kamalaa kyytiä kauhistunut Kipakka. Ja Nestori veti ja sai pyörälle 120 kilometrin vauhdin. Pyörä pauhasi ja peuhasi, naputti ja koputti, suhutti ja tuputti kuin kappaleiksi aikoen ja päästeli pensiinikaasutupsauksia niin tiheään, että pihamaa oli kuin usvassa. Pyörän satulassa silmät pelosta pyöreinä istua kehottava Nestori havaitsi pihamaan moiselle menon hurakalle kovin rajoitetuksi ja pyörsi laveampaa alaa antavalle kadulle. Siellä hän hieman rauhoittui ja ohjasi mahdollisimman vakavasti. Hän ajaa vinhasi kaikki kaupunkimme kuusi katua ylös ja alas ainakin kymmeneen kertaan. Ettei sattuisi päälleajoa eikä onnettomuutta, huusi ja hoilasi hän jo kaukaa ihmisiä nähdessään: — Ho-holoooo! Tulooo! Pyörä tuloooo! Kuudennella kiehkerolla olivat kaikki kadut ihmisistä kuin nuollut. Ikkunat ja puotien ovet olivat täynnä suut auki ja silmät renkaina päitään vikkelästi käänteleviä kaupunkilaisia Nestorin vilahtaessa ohitse. Mutta jos kadut olivatkin tyhjät ihmisistä, ei sentään koirista. Kaikki kaupunkimme kolmekymmentäkaksi koiraa kiitivät näet kielet pitkällä roikkuen ja koivet yhtenä vilinänä ulvoen, haukkuen ja häristen Nestorin jälestä. Pari lyhytjalkaisinta ja huonovauhtisinta jäi niistä läähättäen jälkeen ja Nestori ajoi ne seuraavalla kierroksellaan kumoon, pyörän kimmahtaessa korkealle ilmaan. Kun yhä useampia koiria oli joutua pyörän jalkoihin, katsoi Nestori kaupungin kadut hieman turvattomiksi ja ohjasi maantielle. Maantie kaupungistamme vie Oulua kohti. Viiden peninkulman päässä eroaa siitä kaaressa etelään toinen viiden peninkulman tie Kiuruvedelle ja sieltä kahden peninkulman tie kaupunkiimme. Sittenkun oli päästy pahimmasta Nestori Nikkisen kaupungissamme aiheuttamasta pelästyksestä ja sekasorrosta ja kuultu eräältä hevosmieheltä, että Nestori oli nähty Oulun tiellä, alettiin puhelimitse ottaa selkoa, missä hän milloinkin oli menossa. Kaikki kynnelle kykenevät kaupunkilaisemme kokoontuivat puhelinkeskuksen edustalle, josta puhelinneitoset antoivat avaimesta ikkunasta tietoja kuin eräät sanomalehdet viime olympialaisten kisojen kulusta. Jännittävintä oli se, älyäisikö Nestori kääntyä tuolle toiselle tielle vai pyyhältäisikö kahdenkymmenen peninkulman päässä olevaan hänelle outoon Ouluun ja joutuisi siellä kukaties mille mahdottomille mereen tai lossipaikkaan päättyville maanteille. Pyörää hän ei osaisi seisottaa kuin Luojan laupiaaksi ihmeeksi, niin vakuutti ja valitteli Kipakka, ja pensiiniä pyörässä riitti ainakin yhdeksäksi tunniksi 120 kilometrin vauhdilla, joka Nestorilla oli. Kun oli joka paikkaan matkan varrelle ilmoitettu Nestorin kulusta, saatiin jo miltei samassa viiden peninkulman tiehaarasta tiedoitus puhelimella, että sivu se nyt viuhahti ja Kiuruvedelle se kiepahti, sitten Kiuruvedeltä ilmoitus, että täällä jo ohi solahti niin että pöly pelmahti ja että kohta se on siellä kaupungissa. Sen kuultua kiipesivät kaupunkilaiset katupuihin ja lankuille ja rapuille ja — samassa kuuluikin jo maantieltä pakananmoinen papatus ja tuhutus ja Nestori tulla tupsahti pöly- ja pensiinipilvenä kaupunkiin, jossa hän kiersi kolmasti kadut ja karautti taas takaisin maantielle. Taas pantiin puhelimet kilisemään kaikkialle matkan varrelle ja saatiin kuulla, että Nestori oli ajanut ensin viiden peninkulman taipaleella suuren karjan maantieltä suohon ja pelästyttänyt erään hevosmiehen kuormineen ojaan ja toisella taipaleen osalla ajanut kumoon kaksi koiraa ja — siinä hän jo taas hyrräsi kaupunkia kiertämässä. Kolmannella kierroksella oli häneltä lennähtänyt hattu jonnekin matkan varteen, ja neljännellä hän oli juoksuttanut eräässä paikassa kuutta irtohevosta edellään puolisen kilometriä, kunnes hevoset vaahtoisina älysivät karata tiepuoleen ja metsään. Viidenneltä kierrokseltaan kaupunkiimme palatessaan hän soitti jo tullessaan ja kaupungin katuja kahdesti kiehkeroon kiertäessään. Tottapa hän lienee tullut jotenkuten nykäisseeksi merkkitorvea ja älynnyt sen hälytyslaitteeksi. Ihmiset alkoivat jo väsyä Nestorin lakkaamattomaan kierrosajoon ja läksivät kaduilta kotiinsa arvellen, että tottapahan se siitä kerran seisottuukin. Ja niin jätettiin Nestori oman onnensa varaan ja mentiin maata. Mutta joka tunnin perästä kuuli kukin ikkunansa alta hirmuista hurinaa ja pärinää ja sen keskeltä korvissa huikeasti hujeltavaa: — Huuuuup! Huuuuup! Huuuuup! Pa, pa, pa, pa. Hyrryn, hyrryn, hyrryn. Sytkyt, sytkyt, sytkyt. Huuuuup! Huuuup! Sinä yönä ei moni nukkunut rauhaisaa unta kaupungissamme. Ei vaikka peitteen kuinka korvilleen veti. Sillä joka tunti kuului aina herättävänä äänenä horroksiin vaipuneille: Pa, pa, pa, pa — Huuuuup, huuuuup — hyrryn ryrrryn — sytkytsytkyt — huuuuiphuuup — —! Tämä meno ja metakka loppui vasta aamuyöstä. Joka tunti Nestorin merkinantoja kuulemaan tottunut korva odotti pari tuntia näitä siknaaleja turhaan. Niitä ei enää kuulunut. Kaupunki vaipui siihen kesäiseen syvään hiljaisuuteen, joka on niin täydellinen, että kuulee, jos korvansa heristää, kuinka meidän katuruohomme kasvaa. Kello puoli neljä aamulla kuuli Kipakka ulko-oveltaan vaimeata naputusta. Kun hän meni avaamaan, seisoi siellä Nestori Nikkinen. Mutta minkälaisessa muodossa ja asussa! Hatutta ja hiukset ja kasvot harmaina pölystä, nutun toinen hiha roikkuen halkinaisena paljaasta kyynäspäästä alaskäsin, toinen housunlahje haljenneena ja koko puku pölyssä ja liassa, koneöljyssä ja lätäköiden ravassa ja mies tuoksuen pensiiniltä kuin kymmenen litran kanisteri. Kakisteltuaan ja ryiskeltyään kymmenisen minuuttia Nestori sai sanotuksi: — Jjjjosss sssisinulla sasattuu olemaan ryryryypyllinen kokokonjakkia jajaja sasasavukkeita, niniin a-a-a-anna Jujuj-jumalan nininimessä heheheti. Kipakka kehoitti häntä tulemaan sisään ja istumaan ja ryyppäämään ja tupakoimaan, mutta Nestori viittasi vain murheellisesti kädellään ja sanoi: — Mimiminua ei nynynyt oikein i-i-istuta. Saatuaan siihen rappusten eteen seisoville jaloilleen kolme kookasta pikaria konjakkia ja savukkeen suuhunsa hän ilmoitti: — Se on hyvä pyörä ja mainio menijä. Voit sanoa sen jokaiselle. Mutta elä kutsu enää minua sitä muille mallaamaan. Heitettyään polttamansa savukkeen pätkän pois hän lisäsi: — Minua tinkii nälättämään ja nukuttamaan. Hyvää yötä. Portilta hän vielä pyörähti pihaan päin ja huomautti: — Olin unohtaa sanoa, että rakkineesi on Heiskalan isossa hiekkahaudassa, kahdeksan kilometriä Ouluun käsin, jonne se seisahtui. Voit käydä sen sieltä hakemassa. Minä en halua enää koko pörriäistä nähdäkään. Siitä saakka on Nestori Nikkinen periaatteellisista syistä vihannut kaikkea, mitä moottoriksi mainitaankaan. Ja kun joskus tulee puhe moottoripyöristä, lähtee hän heti semmoisista seuroista pois. MINKÄTÄHDEN NESTORI NIKKINEN EI OTTANUT OSAA KÖYDENVETOKILPAILUUN Liikemiehemme Nestori Nikkinen oli luvannut peruuttamattomasti ottaa osaa äskeisiin kesäjuhlan yhteydessä toimitettuihin V.P.K:n komppaniain välisiin köydenvetokilpailuihin ja kiinnittää osaltaan yhden koruttoman, mutta kunniakkaan laakerin lehden edustamansa sammutuskomppanian seppeleeseen. Hän luopui kuitenkin kaikkien pettymykseksi kahdennellatoistakymmenennellä hetkellä tästä pyhästi ja vakaasti antamastaan lupauksesta. Sillä mamma Nikkinen, kuultuaan puolisonsa päätöksen, pani heti painavan protestin sitä vastaan. Ensin tietenkin sulin sanoin ja vedoten Nestorinsa ikään ja yhteiskunta-asemaan ja sitten, kun siitä ei ollut toivottua tulosta, toimeenpanemallaan tärisyttävällä perhetragedialla. Nestorin istuessa näet kilpailuiden edellisenä ehtoona konttorissaan ja siirrellessä nenä kiinni kirjoissa päivän kauppoja pääkirjaan, aukeni äkkiä ovi ja mamma Nikkinen saapui sisään poikiensa, piikansa ja puotilaisen kanssa, asettui keskelle konttorin lattiata, osoitti etusormellaan Nestoria ja huusi hurjalla äänellä ja eleilyllä: — Tulkaa, tulkaa vain sisään ja katsokaa petomaista perheenisää ja raakamaista ruokakuntansa päämiestä, joka aikoo syöstä ehdoin tahdoin poloisen perheensä ja sukunsa surman suuhun ja pirstota taloutensa raunioiksi kunnianhimoisella köydenvetokiihkollaan! Lapset, hyvästelkää viime kerta pappaanne ja sinä, Liena, ja sinä, Lassi, pyytäkää palkkanne kauppiaalta niin kauan kuin hän siihen vielä kykenee ja on hengissä ja täydessä ymmärryksessä. Ja sinä Nestori, tee testamenttisi, tee tänä iltana, parempi jos jo tällä minuutilla ja momentilla, ennenkuin ruumiisi siunataan siivompien ja järkevämpien ja köysiä kiskomatta kunniallisesti eläneiden ja kuolleiden isiesi luokse kirkkomaan kalmistoon. Kun mamma Nikkinen niisti nenäänsä ja kuivasi kyynelöiviä silmiään, sai Nestori sananvuoron ja huomautti: — Mutta minä en ymmärrä, Kunilla kulta — — Et, et, et — eikä sinulle näy ymmärrystä karttuvankaan koko elämänikänäsi! No, onneksi on minun ymmärrykseni kyllin selvä ja riittävä sinunkin varallesi. Etkö sinä, onneton isä ja järjetön mies, muista minkälaista oli, kun viimeksi kiskoit noita köysiä kansanjuhlassa? — Sehän oli jo vuonna yhdeksäntoistasataa ja seitsemän. — Olipa milloin oli, mutta surkeaa se oli, niin että vieläkin ihan itkettää. Minä muistan sen elämäni kaiken kuin eilisen päivän. Sinä ilmoittauduit silloinkin tuohon köydenkiskontaan. Sinun piti muka, koska muutkin kaupungin ukot, vieläpä viskaalitkin, tohtorit, apteekkarit ja metsäherrat olivat ilmoittautuneet. Sinä et muka iljennyt jäädä pois miesten muasta, kun olit tanakimpia ja väkevimpiä köydenkiskojia kaupungissa. — Minua pyydettiin mukaan ihan erikoisesti. — Itsehän sinä siihen puuhaan pakkauduit ihan pyytämättä. No niin, sille ei nyt enää mitään mahtanut, sanoit sinä. Ja sitten sinä aloit harjoitella. Muistatko sinä, kuinka siinä menettelit? — No, mitä niistä nyt enää kaikille kertomaan — — Sinä pistit keskellä parhainta liike- ja lauantaipäivää puodin ulko-oven lukkoon ja sidoit köyden ovenripaan ja aloit hoilata ja kiskoa ja tempoa kuin hullu. Ripa lukkoineen luonnollisesti petti ja sinä lensit päin kahta sillitynnöriä ja jauhosäkkiä ja kaasit ne kaikki pitkin permantoa. Eikä sillä edes hyvä. Kun minä ja palvelijat olimme parhaiksi saaneet puodin pestyksi ja siistityksi, kiinnitit köyden sillä kertaa suureen sekatavarahyllyyn — — Alafakkihan se oli — — Olipa ylä- tai ala, se on samantekevää! Sitten sinä aloit taas pinnistellä ja ponnistella ja tuit itseäsi tiskistä ja — vedit hyllyn hirmuisella paukkeella ja jyskeellä permannolle, kaatuen itse tiskin keralla samaan rykelmään. Siitä tuli ainakin kolmen sadan markan vahinko ja monta muuta mieliharmia. Ja muistatko, kuinka minäkin onneton satuin juuri parhaiksi saapumaan siihen kauas kaupungille kuuluvaan remakkaan ja rytinään, posliiniastioiden pirstoutumiseen, lasitavaroiden kappaleiksi kimpoilemiseen ja kankaiden ja monien muiden permannolle paukahteluun? Minä toin sinulle silloin rauhoittuaksesi kahvia ja sain suuren sarkapakan päähäni ja tarjottimelleni ja poltin kuumalla kahvilla käteni niin, että oli pakko juoksennella lääkärissä viikkokausi — — Enhän minä mistä arvannut sinun tulevan siihen tarjottiminesi. — Sinä et lopettanut vieläkään, vaan sidoit kirotun köytesi pihakoivuun, kartanomme ainoaan kaunistukseen, ja olit kiskoa sen juurineen maasta. Onneksi köysi katkesi ja sinä paiskauduit ränninalussaaviin ja kastelit piloille parhaan kesäpukusi, jonka hinta oli lähes pari sataa markkaa. Silloin vasta lopetit harjoittelusi. Mutta niinpä olikin jo itse ikimuistettava kilpailu. En tiennyt oikein, tullako katsomaan vai eikö, sillä minä aavistelin onnettomuutta kaiken jo olleen ja kärsityn kukkuraksi. Tulinhan kuitenkin, vaikka kadun ja häpeän sitä vielä tänäkin päivänä. — Mitäpä katumista siinä oli? Kunniallinen kilpailu! — Ehkä sinusta, mutta ei minusta. Muistan vieläkin ja olen yhäkin näkevinäni, minkälainen sinä olit tuota kirottua köyttä kiskoa junnatessasi. Silmäsi olivat pullistua päästäsi ja sinä olit punainen ja sininen kuin paleltunut potaatti. En iljennyt enää katsoakaan, vaan käännyin selin. Niin, niin — voitittehan te, voititte, mutta miltä sinä voittaja näytit? Takkisi selkä oli halki, housujesi takamuksista pisti parista paikasta esiin valkoista, lahkeesi olivat liassa ja loassa ja sinulta oli tallautunut uusi kesähattusi vetäjien jalkoihin. Ja kun läksit kävellä hoipertelemaan, kävelit kuin silmitön ja tietosi ja tajusi menettänyt. Sinä puskit päin paria kaupunkimme hienointa rouvaa ja töyttäsit ne istualleen, sitten olit pyytelevinäsi anteeksi ja sopertelit jotakin, missä ei ollut alkua eikä loppua, ja läksit taas kävellä kompuroimaan ja menit pahki katsojain penkkiä, niin, että se ja kaksi muuta niistä kaatui. Sinä et nähnyt mitään, et kuullut mitään, tajunnut mitään. — Puolipökerryksissä kuljetin sinut sieltä ajurilla kotiin, jolloin palvelijat sanoutuivat heti sinut nähtyään irti, kun eivät muka halunneet olla sellaisessa herskaapissa, jonka pää tuodaan moisessa tilassa keskellä pyhäpäivää kotiin. Sain heille suurella vaivalla selitetyksi asian, ja sitten me kolmisin hieroimme sinua tuntikauden ja saimme vihdoinkin sormesi auki nyrkistä ja laastaroimme vereslihalle hankautuneet kämmenesi välttävään kuntoon. — Samana iltana sait sitten hirveitä vatsanväänteitä, ja lääkäri luuli, että suolesi oli mennyt solmuun, vaikkei se onneksi sitä ollut — tai onnettomuudeksi paremminkin. — Jos nyt aiot panna toimeen samanlaisen surkeuden ja menon ja myllerryksen, niin — minä sanon vielä tänä iltana Lienan ja Lassin irti toimestaan ja pakkaan tavarani ja lähden heti asianajajan luo heittämään hänen tehtäväkseen hakea minulle eroa moisesta perheensä päästä ja ehdoin tahdoin kotinsa onnettomuuteen köydellä kiskovasta puolisosta ja isästä, mutta itse olen jo huomenna lasten kanssa matkalla vanhempieni luokse. — Se on vakava sanani, ja siinä pysyn pykälääkään hellittämättä. Mieti ja menettele sen mukaan! Kuten sanottu, ei Nikkinen ottanut osaa kilpailuun. Hän ilmoitti näet saaneensa äkillisen pistoksen rintaansa ja sen epäävän häneltä kaikki kilpailuponnistukset. Mutta meidän katsojain joukossa hän kyllä oli. Ja huusi vetäjille tahtia niin julmasti, että parin lähinnä häntä olleen naiseläjän oli mentävä seuraavana aamuna kiireen kaupalla lääkäriin lumpeutuneita korviaan korjauttamaan. NIKKINEN ON OSTANUT MOOTTORIVENEEN Vaikkakin Nestori Nikkisellä on eräitä kokemuksia ja vakavia valituksia moottoreista ja varsinkin moottoripyöristä, on hän nyt itsekin moottorin omistaja. Kaupungissamme parhaillaan kiihkeänä raivoava moottorikuume tarttui näet jo häneenkin, ja hän osti moottoriveneen. Ei sellaista suurellista monumenttaalia ja vinsesterimenijää kuin meidän muiden herrojen ryöpältäjät ovat, vaan ainoastaan tätä meidän tavallista seutumme pikkumoottorien peristyyliä ja konstruktiivia: runko meidän venemaakarimme Kemppaisen tekemä, varalaidoilla varustettu savolainen kolmilaita, keskellä Tikkatettara ja laidassa uusimman moottorimekaniikan mukainen auto-ohjausrustinki. Sellaisilla pikkupäpättäjillä onkin omat etunsa ja erikoisuutensa: ne kulkevat kepeästi, ovat niuhoja kalliille penssiinille, antavat terveen ja terhakan äänen ja maksavat vain varttaalin siitä, mitä esimerkiksi meidän tohtorin »Seere». Sitäpaitsi on Nestorin moottorissa eräs etu, jota meillä muilla perärännäli- ja pikkukeskusnakuttajilla ei ole: se pakkaakin, kun panee sen pakkaamaan, ja menee sakta ramia, kun panee menemään. Saatuaan »Jouhtenensa» sen entiseltä omistajalta karvari Kämäräiseltä Nestori teki sillä Kämäräisen kanssa sekä ruuvi- että koulutusajon ja opastui reissulla mielestään yksityiskohtia myöten moottirakkineen kaikkiin kymmeniin konstrumentteihin ja instruvenkkeihin: kaasuttajiin, neulaventtiileihin, magneesiumiin, lauhduttajiin, pensiinihanoihin, automaattiöljyttäjiin, ryyppynastoihin ja mitä kaikkia niitä nyt lieneekään. Tietopiirinsä laajentamiseksi hän osti lisäksi sen 30 markan maksavan moottorikirjan, jonka on tehnyt alallaan tunnettu moottorimonttööri Werner Söderström Porissa. Seuraavana aamuna Nikkinen osti lyhyen öljy takin ja nahkatakin, pisti vaneeriaskiin lujasti evästä, otti poikien onget mukaansa ja läksi moottorilla kalaan. Puulattuaan »Jouhtenen» veteen ja pyöriteltyään rannassa sen konetta puolisen tuntia saamatta, siitä esiin pienintäkään pihausta, heitettyään yltään ensin lakkinsa ja sitten öljy takkinsa ja vihdoin nuttunsa ja liivinsäkin hän käski rannalla suu auki katsoa töllöttävän poikansa pinkaista korjauspajalle ja pyytää jotakin asian ymmärtävää miestä tulemaan moottoria katsomaan. Mies tulikin, vilkaisi koneeseen, hymyili ja avasi pensiinihanan, joka Nestorilta oli unohtunut kiinni, ja sanoi, että selvä on, ja laittoi Nestorin taipaleelle. Meillä ei ole tietoa, missä kaukana tai kuinka lähellä Nestori kävi, mutta kuulimme hänen palanneen iltayöstä, kiinnittäneen »Jouhtenensa» laivalaituriin käydä kalkuttelemaan, juosseen noutamassa kotoaan pensiinikanisterin, täyttäneen veneen säiliön äärilleen ja menneen sitten maata kotiinsa. Aamulla tuli Nikkisen puotiin joukko ranta-asukkaita kysymään, kuinka kauan kauppias aikoi moottoriaan siellä rannalla käyttää, se kun oli kalkuttanut siellä kaiken yötä ja karkoittanut papatuksellaan koko rantakaupungin unen. Silloin Nestori vastasi platoonilaisesti, että hool rei, ja kävi taas kaatamassa moottorin säiliön piripinnaksi ja jätti »Jouhtenensa» jouten papattamaan. Seuraavana aamuna ilmestyi Nikkiseen kymmenhenkinen rantakaupunkilaisten valitsema lähetystö kysymään, aikoiko Nikkinen koskaan moottorinsa papatusta pysähdyttää vai kuinka kauan rantakaupunki saisi viettää unettomia öitä. Ja Nikkinen ilmoitti, että niin kauan kuin kaupungissa piisaa pensiiniä ja sylinterirasvaa. Sen johdosta lähetystö rantakaupungin nimessä vaati tietoa ja selvitystä, mitä tämä ainainen kolkutuskometia oikein tarkoitti ja miksi Nikkinen nakututti konettansa yötä päivää. Ja Nikkinen ilmoitti, että kun se moottorin pentele ei näy rupeavan käymään silloin, kun sitä siihen ruuvaa ja reistailee, ja kun se nyt kerran on käynnissään, niin käyköön seisottamatta valmiina tarpeen varalta. Lähetystö poistui selityksen saatuaan, mutta julkaisi samalla rantakaupunkilaisten kansalaiskokouksen päätöksen, että ellei »Jouhten» pidä papatuksessaan paussia ainakin ensi yönä, niin kokous kiskoo koko kalkattajan nakuttamaan Nikkisen omalle pihalle ja haastaa Nestorin maanantaiksi raastupaan vastaamaan rantakaupungin kotirauhan rikkomisesta ilman lieventäviä asianhaaroja. Nestori oli lähetystön poistuttua kaiken päivää pahalla päällä ja läksi illalla vähän vesille »viiluuttelemaan» aivojaan. Hän päästi moottorinsa rannasta, hyppäsi perätuhdolle, vetäisi liikkeellepanokammesta ja läksi kiitämään takapakkia monessa mutkassa pitkin laivalaiturin ympäristöä. Rannalla seisoi silloin liikemies Latola. Kun Nikkinen kulki perä edellä kymmenettä kertaa laiturin ohitse, tiedusti Latola, että mitä merkillistä sinä aina vain takapakkia ajelet? — Minä vain koettelen, mitenkä tämä ottaa takaisin. Nämä pikkuväkkärät eivät näet ole siinä taidossa vallan vissejä ja luotettavia instrumenttareita. Piirreltyään vielä varttitunnin taapäin kulkien mitä kummallisimpia kysymysmerkkejä, puoliympyröitä ja murtoviivoja Nikkinen oli huomaavinaan Latolan suupielessä jotakin epälojaalista hymynvärettä, suutahti ja kiskaisi kiukuissaan kammesta toisinpäin. »Jouhten» puistalti ja läksi kiitämään eteenpäin. — Hyvin tämä näkyy takapakkia taitelevan, huomautti hän Latolalle. Nyt minä lähdenkin jo etuperin. Kun »Jouhten» teki vieläkin koukerolta ja käännöksiä ja kurvia ja lenkkejä milloin sinne, milloin tänne, päätti Nestori neuvoa sille hieman järkevämpää kulkutapaa ja tarttui tanakasti auto-ohjaajaan ja väänsi sen parilla voimakkaalla käännähdyksellä niin kiinni ketjuihinsa ja rautalankoihinsa ja ruuveihinsa ja muttereihinsa, ettei ohjauslaite sen siitään enää tikahtanut tai päkähtänyt puoleen tai toiseen. »Jouhten» kulki keulakaula pitkällä kouhollaan pitkin iltaa suurta soikeaa ympyrää rantakylän edustalla. Ja Nestori istui jouten keskellä venettä ja veti rettinkisauhun toisensa perästä ajan kuluksi. Katsoen sitä menoa ikkunastaan Löi kommunisti Kostoniemi nyrkkinsä pöytään ja viittasi vihaisesti selkää kohti ja sanoi hammasta purren puoluetoveri Pärssiselle: — No, on totta kiesaa ja varjele sitä tuolla porvarikoplalla köyhälistön rahaa, kuten tuollakin Nikkis-pösöllä! Siinä on nyt koko illan huviksensa vain rinkiin rullannut ja rallatellut ja näytellyt tälle työkansalle, että on sitä rikkaalla riunoja rellutella. Nikkinen tuli vasta aamulla auringon noustessa rantaan — soutamalla. Sinä päivänä ei »Jouhten» enää laiturin kyljessä papattanut tarpeen varalta. Ja mitenkäpä olisi papattanutkaan, kun sen säiliö oli tyhjä kuin nuoltu. Eikä Nestori käynyt siihen enää uutta pensiiniä panemassa. Eipä hän ollut enää muutenkaan koko moottorista milläänkään, vaan jätti sen poikiensa hoteisiin. Hän halveksii nyt periaatteen ja kokemuksen vankalla pohjalla venemoottoreita yhtä syvästi kuin moottoripyöriäkin. NIKKISET JUHLIVAT JUHANNUSTA Nikkisen herrasväellä oli kuluneena kesänä kaukaisia vieraita. Muuan Nestorin pikkuserkku, joka ei ollut vielä ennen kaupungissamme käynyt, saapui näet heille Helsingistä rouvineen, lankoineen ja langonrouvineen suven ja seutumme suloista nauttimaan. Ihastuneet ja sukulaisrakkaat Nikkiset pitivät näitä harvinaisia vieraitaan, kuten piispoja pidetään pappiloissa. He syöttivät ja juottivat heidät parissa viikossa pulleiksi kuin jouluporsaat ja suorastaan kilpailivat keskenään huvittaakseen heimolaisiaan ja tutustuttaakseen heidät kaikkiin seutumme maisemiin ja merkillisyyksiin. He käyttivät heitä kaupunkimme palohälytystornissa ja näyttivät heille, kuten Nestori, joka viljelee kernaasti kaikissa sopivissa puheensa paikoissa vieraskielisiä sanontatapoja, selitti: paikkakunnan panuraamit lintusten perspenktiivissä. He pistäytyivät vieraineen kaupunkimme huviniemellä ja lauloivat sen paviljongissa Nestorin pyynnöstä yleisäänisesti tuon tunnetun kansanlaulelman: »Halk' iltaruskon autereen tuo joutsi joutusaan.» Sitten he olivat vieraineen sankaripatsaallamme, jonka päässä seisoo sorja alaston nuorukainen, ja siellä herrat lausuivat julkisuuteen tunnustuksensa patsaan sattuvalle symbaalille ja rouvat pääasiallisesti patsaan juurella rehoittavalle rekooli-istutukselle. Ja eräänä iltana innostunut Nestori vuokrasi meijerimme kuorma-auton, kuljetti koko sukunsa Sandelsin ja Tolkoruutin patsaille ja lausui siellä isänmaallisen tunnelman haltioittamana hetken muistoksi tunnetulla taidollaan Paavo Kajaanuksen kauniin ja mieltä kohottavan runovärssyn »Kesäkuun 15 päivä», jonka Ryynepek on niin mestarillisesti suomenkielelle kääntänyt. Samalla hän kohotti mukanaan tuomassaan sitruunalimunaadissa maljan ja pyysi läsnäolijoita yhtymään täydestä sydämensä pohjasta raikkaaseen eläköön-huutoon Suomen 1908—1909 sodan vainajille. Huipuksi vieraittensa viihdyttämiselle Nikkiset olivat kuitenkin ajatelleet juhannuksen juhlimista. Rouva Kunilla Nikkinen olisi pyhittänyt tämän päivän tosin kernaammin »Runnin» terveysvesilähteelle tehtävällä huvimatkalla, mutta Nestori protesteerasi siihen heti jyrkästi, jotta niks. »Runnillahan» voitiin käydä koska tahansa tai, jos vieraita niin halutti, tilata sieltä pari meijeriastiallista raatipitoista ruostevettä, mutta juhannusta viilattaisiin ainakin tällä kerralla luonnon helmuksissa Kumpusaaressa, rantakaloineen ja juhannusyön laskemattoman auringon nousua katsellen ja lopuksi viritettäisiin joku tilaisuuteen sopiva päättäjäislaulu, Arvit Sipeliuksen »Nyt on Suomen suviaika» tai Järnepfeldin sointusävelikäs »Mun muistuu mieleheni» tai joku muu mieleen juolahtava maammelaulu. Sitäpaitsi vihjasi Nestori kautta rantain suunnitelleensa juhlan lopuksi vielä jotakin »non ultra plunssia» erikoisprokrammia, josta kuitenkin oli vielä liian aikaista puhua. Rouva Nikkinen osti siis torilta pari kookasta haukea rantakalaksi ja ruokakaupoista yhtä ja toista telikatenssia, kuusi tuusaa sartennia, juustoa, prulsylttiä, syskonia, purkin vakstuukkia, silliä ja amerikkalaista lakseeraussäilykettä, ja Nestori tilasi tehtaalta kolme koria parhainta ja korkearosenttisinta porttelikaljaa ja kaksi koria simaa. Helsinkiläiset herrat puolestaan pengoskelivat salaperäisinä kapsäkkejään ja lupasivat hekin kantaa kortensa juhannustunnelman täydellistyttämiseksi. Niin sitä sitten juhannuksen aattona iltapuolella päivää lähdettiin Kumpusaareen. Edellä kulki Nikkisen poikien täksi harvinaiseksi tilaisuudeksi käyntikuntoon keinottelema »Jouhten» ja hinasi jäljessään ensin yhtä venettä, jossa istuivat rupattelevat rouvat, sitten toista venettä, jossa tupakoivat ja turisivat herrat, ja lopuksi kolmatta venettä, jossa tulivat runsaat eväät ja palvelijat ja Nestorin, puotipoika. Saareen saavuttua järjestettiin elämä ja olo mukavaksi ja kodikkaaksi. Se muistutti hauskaa ja hilpeää kesäleiriä. Saaren nurmitanterelle levitettiin saalit ja Nikkisten salin sohvatyynyt heikomman sukupuolen lojua ja loruilla. Ukot valitsivat leiripaikakseen ison kuusen juuren, missä oli luonnon laatimana pöytänä laakea kivi. He katkoivat alleen havuja ja pihlajan ja tuomen oksia ja Nikkisen pojat laittoivat heille pikku nuotion itikoiden häätämiseksi. Rantapenkerelle levitettiin Nikkisten iso lakana ja purettiin siihen kaikki ruokailu- ja juomailutarjoukset. Mutta rantakallion katveeseen järjestivät palvelijat ja puotipoika itselleen tilapäiskeittiön. Kun vielä oli kahden koivun väliin kiinnitetty riippumatto ja kaupungin ainoasta kahvilasta lainattu gramofooni asetettu leirin keskelle kannolle, voi juhlallisuus alkaakin. Me emme poissaoloina voi kertoa Nikkisten ja heidän rakkaiden heimolaistensa perheellisestä sukuateriasta. Aavistelemme vain, että se sujui kuten tavallisesti syönti sujuu luonnon helmassa kuppeihin tipahtelevine kuusenhavuineen, voihin lenteleville uteliaine pikku kovakuoriaisineen, maitoon hukuttautuville myyriäisineen ja joka paikkaan puremaan pakkautuville hyrisevine hyttysineen ja määrättömine mäkäräisineen. Sen vain tiedämme, että herrat alkoivat aterian loppupuolella tanakasti ja ihanasti punoittaa ja että rouviakin jo pakkasi heleästi naurattamaan. Ja kun oli päästy jälkiruokaan ja Nestori nousi korkealle kivelle ja kohotti lasinsa, pidettiin Suomessa kerran taas juhannuspuhe, jonka vertaista ei ole monta. Hän puhui rakkaille sukulaisilleen, Suomen lempeälle äiti-luonnolle, joka ruokkii meitä rinnoillaan, ja juhannukselle ja riiteli välillä tirskuville pojilleen ja käski puotipoikansa niistää nenänsä, joka oli kuin mikäkin ehtymätön kalanmaksaöljyvapriikki, ja naisille, näille ihmiskunnan ihanille Tianoille, jotka sulostuttivat tätäkin hauskaa ja veljellistä yhdessäoloa, ja itselleen, joka ei ollut mikään kouluja ja oppeja suorittanut suurpuhuja Temistootteles, vaan kuitenkin paikkakunnallaan alati uuras ja voimiaan yhteiskunnan alttarille uhraava valistuksen lamppu ja samasta lävestä kuin muutkin kaupungin kauppiaat päänsä pystyssä kantaen kulkeva hantelsmanni, ja — paljolle muulle jalolle ja kauniille, mikä hänen sydämensä tunnepohjia sillä hetkellä liikutteli ja läikytteli ja hänen vastaanottavaa poveaan paisutteli ja rintaansa raiutteli — Puheen päätyttyä esitti pikkuserkku maljan ja eläköönhuudon Nestorille, seutunsa Sokrateen kynttilälle ja valonsoihdulle, mutta Nestori keskeytti hänet ja kumarsi kainosti ja kehoitti saapuvilla olijoita kohottamaan nektaripikarinsa ja huutonsa isänmaalle. Kuten moneen kertaan kohotettiinkin. Vanhemman väen jatkaessa juhlaa olivat pojat laittaneet saaren rannalle valtavan kokon. Mutta kun se märkine puineen savusi vain katalasti, käski Nestori heidän heittää hiiteen koko moisen kasken viertämisen ja iski heille silmää ja sanoi, että hool reet, älkää surko, kasvavat nuorisot Suomessa, jos pappanne kieltääkin teitä kokkopuuhista, sillä kokko täällä poltetaan joka tapauksessa. Sen sanottuaan Nestori pjuutasi herrat »Jouhteneen» ja meloi vähän matkaa rannasta ja nousi keulatuhdolle ja kääntyi rantaan päin ja ilmoitti naisille ja pojille, että nyt tulee tämän muistettavan ehtoon eloisimmin iäksi mieliin painuvin meno ja momentti ja heiskuva helavalkea, joita esi-isämme jo hamassa harmaassa nuoruudessaan olivat tottuneet polttamaan kesäyön keskiauringolle taikka oikeammin keskiyön kesäauringolle — tai jotakin sellaista ynnä muuta ja niin edespäin, mitä hänen ei tarvinnut tällaisena yleisesti tunnettuna ja allakassa painettuna hetkenä tarkemmin tulkita. Ja niin puhuen Nestori laskeutui tuhdolta, kaappasi kymmenen litran pensiinikanisterin ja tyhjensi sen veden pinnalle. Nestorin serkun rouvan veli tahtoi soutaa vähän kauemmaksi tästä lelluillen levenemään rupeavasta pensiinimerestä, mutta Nestori sanoi, että niks, ja raapaisi tikulla tulen, ja — Kumpusaaren senpuolinen ranta oli silmänräpäyksessä sinivivahteisessa heiskuvassa ja leiskuvassa liekissä. Pensiini otti sekunnissa tulen ja alkoi palaa pelmuta, että peloitti. Kaikeksi onnettomuudeksi imaisi »Jouhtenenkin» pensiinisäiliö hiis tietköön mistä tulen ja alkoi sekin paukkua ja suitsuta tulta kaikista rekistänsä. Herrat koettivat soutaa palopaikalta pakoon minkä kerkisivät, mutta kun ilmanvedon nostama tuuli alkoi ajaa palavaa vedenpintaa pitkin »Jouhtenta» kohti, harppasi Nestori taas keulatuhdolle ja huusi, että pelastakoon itsensä ken voi, paiskautui pallona järveen ja alkoi uida polskuroida saaren rantaan. Mutta eihän kepeän ja kiikkerän veneen keulatuhto ole mikään uimalaitoksen trampooliini eikä kestä liki satakiloisen miehen ponnahduksia. »Jouhten» keikahti kumolleen ja heitti helmastaan helsinkiläiset herrat Ahdin vetiseen syliin. Rouvat ja piiat ravasivat rannalla huutaen ja voivotellen kilpaa kahakäteen. He sotkivat juhlapöydän jalkoihinsa, kaatoivat padat ja pannut ja repivät itsensä kiviin ja pensaihin ja pitivät senkin seitsemänlaista menoa ja mekastusta. Mutta pojat, joita aluksi oli naurattanut ukkojen uinti, työnsivät sukkelasti veneen veteen ja soutivat helsinkiläisten setien pelastajiksi. Toinen sedistä saatiin heti veneeseen, mutta toinen ehti käydä kolmasti umpisukkulassa, ennenkuin pojat saivat hänet tukasta kiinni ja uittivat hänet siitä rannalle, johon Nestorikin ähisten ja puhisten parhaillaan kömpi. Ukkojen päristellessä ja siristellessä vettä vaatteistaan kuin koirat, hilasivat pojat rantaan »Jouhtenenkin», jonka säiliö oli veneen kaatuessa sammunut. Nikkinen vieraineen ei odottanut sinä yönä juhannusaurinkoa eikä lauleskellut Sipeliusta tai Järnepfeldiä, ei yleensä mitään sävelsointuja, vaan souteli sanattomana ja vilusta väristen musiikeitta kaupunkiin. Nikkisen rakkaat sukulaiset läksivät sitten jo seuraavana päivänä syystä tai toisesta aiemmin kuin olivat aikoneetkaan kaupungistamme Helsinkiä kohti. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NIKKINEN NYRKKEILEE *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.