The Project Gutenberg eBook of Jääkärin päiväkirja, by Aarne Mustasalo

Esipuhe
I. Lähtökuume ja matka
Lähtökuumeessa.
Matka.
II. Lockstedtin leirillä
Tulo leirille.
Seuraavana aamuna.
Opetustunti.
Harjoituksissa.
Kylällä.
Runebergin päivä.
Pitkä marssi.
Kevään tullen.
Jääkärit.
Matka rintamalle.
Rintamantakaisia laitoksia.
Hyljätyssä kylässä.
III. Mitaun ympäristössä
Käynti vanhassa Mitaussa.
Mitaun valloitus.
Leirielämää.
Missen asemat.
IV. Missen asemissa.
Kun sotilaat politikoivat.
V. Kuurinlahden rannalla.
Uusia sotatapahtumia.
Venäläisten hyökkäys.
VI. Libaussa ja talvitaistelut Aa-joella
Libaussa 1917.
Lähtövalmistuksia.
Lippuvala
Lähtö Libausta
Kotimatka

ESIPUHE

"Jääkärin päiväkirja" on kirjoitettu, kuten jo nimestä saattaa havaita, muistiinpanojen perusteella, vieläpä on useissa kohdin suorastaan käytetty päiväkirjan muotoa, mikä seikka antanee oikeutuksen monille varsinaisesta johtolangasta poikkeamisille ja sellaisienkin asioiden sekä nähtävyyksien kuvaamiselle, mitkä eivät suorastaan ole kuuluneet suomalaisen jääkäripataljoonan toimintapiiriin, mutta jotka kuitenkin matkan varrella ovat allekirjoittaneeseen erikoisesti vaikuttaneet ja herättäneet mielenkiintoa. Kirjan tekijälle ei ole ollut mahdollista hankkia historiallisia asiakirjoja suomalaisten jääkärien vaiheiden valaisemiseksi. Tarkoituksena teoksella on etupäässä Suomen nuorisolle esittää tämän mielenkiintoisen joukon vaiheita tavallisen sotilaan silmillä katsottuna, kuvailla mukana olleiden suomalaisten rahvaan miesten tunnelmia ja mielialoja, heidän kotimaankaipuutaan ja toimintaansa sekä vieraan maan harjoitusleireillä että taisteluissa itärintamalla.

LÄHTÖKUUME JA MATKA

LÄTÖKUUMEESSA.

Marraskuun lumi, ensi lumi on satanut Rauman kaduille, satanut sankasti kinoksiksi kokoutuen. Miesmuistiin ei näin varhain ole rekikeliä Raumalla ollut ja pianhan sen täytyy sulaa jälleen, arvelevat vanhat kaupunkilaiset. Ei Raumalla ennen tammikuun loppua tule kunnon talvea.

Mutta rekikeli nyt vain on, hyvä onkin. Siitä ei pääse. Ja aivankuin tämän harvinaisen ilon huumaamina pyrkivät kaikki hevosen omistajat ajelulle. Kulkuset kilisevät, reet luisuvat huimaa vauhtia, kadunkulmissa singoten ja suhahtaen niin, että jalankulkija saa hengenhädässä hypätä polvenkorkuiseen kinokseen.

— Mokomatkin hurjat ajajat! ärähtää maalaiseukko seisoen avuttomana lumen keskellä.

— Tulkaa toki pois, se menee kengänvarsista sisälle, poika katse huolestuneena kehottelee.

— Hyh, rouva vai, — hyh! murahtaa muori vihoissaan, kömpii kovalle lumelle ja jatkaa lynköttäen matkaansa poikaansa taluttaen.

Kaukana kiitää reessä turkinkaulukseensa kääriytyneenä nuori mustaviiksinen kaukaasialainen upseeri "donnansa" kera, jolla kasvot ovat valkean läpikuultavat, silmäkarvat hienosti kaartuvat ja katseessa tulinen säihky.

— Niillä on huvimatka! arvailee ohikiitävien rekien jälkeen ihaillen porttikäytävästä tähystelevä koulutyttö.

Tytöt vilkaisevat ympärilleen säihkyvin silmin ja pujahtavat kuin pelästyneet linnut portista sisään.

Kuljen Valtakatua asemalle päin. Lyseon pihalla pitkässä rivissä seisovat uhkaavina kaupunkiin majoitetun osaston kenttätykit, kahdeksan kappaletta. Kivääri kädessä kulkee vahti, turkkiin puettu sotilas edestakaisin tykkien luona muljauttaen äkäisesti jokaista kulkijaa, joka uteliaana pysähtyy tarkastelemaan.

Eräs yhteislyseon opettajista astuu komealta koulurakennukseltaan tullen Valtakadulle.

— Ei vielä, mutta merikoulun ne ovat ottaneet. Sitä siivoa, sitä siivoa! Kaunis merikoulu ei enää koskaan tule entiselleen. Lyseotakin tahtovat.

Hän puhuu kiihkoissaan yhteen menoon koululaitoksen huolet sotatilan ja majoituspulan johdosta.

Merikoulun pihalta kajahtavat sotilasten iltarukouksen soinnut tyyninä, juhlallisina, ja sen lopussa tuttu, valtava sävel vyöryy yli pienen, hämärän Rauman katujen ja kattojen.

Kuuntelemme kuin maahan naulittuina, suuren kuoron sävelten valtaamina, lumoamina.

— Oletko koskaan todella ajatellut Venäjän valtakunnan mahtavuutta, laajuutta?

— Mielen täyttää valtava ajatus keisarihymnistä, joka meillä aamun ehkä sarastaessa alkaa kaukaisessa idässä, Venäjän vallan äärimmäisillä rajoilla, ja päivän laskun mukana vyöryy yli Siperian kenttien kaupungista kaupunkiin, sotaleiriltä toiselle, yli Uraalin, halki Europan Venäjän, yhä voimassa kasvaen ja laajeten. Ja vihdoin illan saapuessa meille se kajahtaa venäläisen pataljoonan iltarukouksissa täällä Rauman pienessä satamakaupungissa Pohjanlahden rannalla sointuisana, syvin, valtavin sävelin.

— Ellei ihmettä tapahdu, nielee se pienen Suomen kansan kokonaan. Se on iskenyt, rautakouransa meihin jo syvälle, eikä hellitä otettaan.

— Mutta keskusvalloilla on vastassaan niin suuri ylivoima, että niiden täytyy kukistua.

— Historiassa on harvoin tapahtunut, että yksimielinen, sisäisesti voimakas ja tehtävästään tietoinen kansa on ylivoimankaan alle kukistunut. Saksa on sisäisesti hyvin voimakas.

— Sinä puhut unelmia. Mitä Saksalla olisi tekemistä kaukaisessa pohjolassa? Ei Saksa, mutta ehkä vallankumous.

— Joko Saksa taikka vallankumous. Joka tapauksessa nyt on Suomen saavutettava vapautensa, nyt jos milloinkaan. Jos me nyt myöhästymme, ei Suomen vapaudesta tulevaisuudessa ole mitään toiveita pitkiin aikoihin. Nyt on meidän aikamme tullut.

— Mitä! Sinä puhut aivan kuin sinulla olisi jotain — jotain aavistusta jostakin?

— Tiedän, että suomalaisia nuorukaisia kaikista kansankerroksista, eri puolueihin lukeutuvia, on salaa, lukemattomia vaaroja uhmaten kulkenut rajan yli, ja että he ovat liittyneet Saksan turvissa suomalaiseksi sotilasjoukoksi, jonka päämääränä on taistellen vapauttaa Suomen kansa venäläisestä ikeestä.

— Hyvä Jumala! Se — — sehän on — — — eikö se ole — — niinkuin Anjalan liitto — — onko siihen oikeutta, eikö silloin rikota uskollisuudenvalaa lailliselle hallitsijalle?

— Mitä on sanottava hallitsijasta, joka rikkoo kansalle antamansa keisarisanan ja isiensä hallitsijavakuutukset?

— Sekin on väärin. Lain pyhyyttä ei saa loukata, vaikka se toiselta puolelta rikottaisiinkin. Meidän oikeustaistelumme ja tulevaisuutemme perustuu juuri lain pyhänä pitämiseen. Me vaadimme sen tunnustamista myöskin Venäjän hallitukselta.

— Puhut jyrkästi. Sanasi ovat syvästi koskeneet minuun, mutta jos sinulla on aikaa, koetan selittää oman vakaumukseni tässä kysymyksessä.

— Puhu, tahdon toverillisella arvonannolla kuunnella mielipiteitäsi tästä suuresta ja mielenkiintoisesta kysymyksestä.

— Onko Saksaan menneillä nuorukaisilla ollut oikeutta ryhtyä kauas tähtäävään yritykseensä? On selvää, että yritystä, jos se epäonnistuu, pidetään lapsekkaana, nuorukaisten innostuspuuskana ja arvostellaan ankarasti, mutta sittenkin se on kouraantuntuva ilmaus sorretun kansan vapaudenhalusta, on vapaustaistelua. Eivätkö italialaiset, puolalaiset, unkarilaiset muka ole olleet oikeutettuja vapaustaisteluihinsa? Yleisessä mielipiteessä tämäkin yritys joka tapauksessa vie askeleen eteenpäin Suomen vapauden aatetta.

— Miten erilainen onkaan Suomen asema ja suhde "emämaahan" verrattuna muihin kansallisuuksiin, joiden vapausliikkeitä me innostuksella seuraamme, esim. slesvigiläisiin, elsassilaisiin, irlantilaisiin. Jokainen sivistynyt suomalainen tietää, että niinä ikimuistoisina hetkinä, jolloin maamme liitettiin 1808—09 vuosien onnettoman sodan jälkeen Venäjään, sitä ei tehty venäläiseksi maakunnaksi, vaan keisari Aleksanteri I jalosti sanoi korottavansa Suomen kansakuntien joukkoon ja vahvisti maan sisäisen itsehallinnon. Suomen säädyt tekivät uskollisuudenvalan keisarille ja tämä sekä omastaan että jälkeläistensä puolesta ikuisiksi ajoiksi vahvisti maan uskonnon ja perustuslait.

— Keisari Nikolai II aikana tämä Suomen säätyjen ja keisarin tekemä sopimus haikailematta, säännöllisesti ja periaatteellisesti on rikottu, ainoastaan vedoten raakaan väkevämmän oikeuteen, joka nujertaa heikomman ja ottaa häneltä, mitä ikänä haluaa. Nikolai II:n itse juhlallisesti vahvistama keisarivala on rikottu Suomen kansan ja sen edustajien pyynnöistä, rukouksista huolimatta.

— Mitä on suomalaisten tehtävä? Heidän tehtävänään on vaatia oikeutensa tunnustetuiksi uudelleen ja koettaa järjestää Suomen ja Venäjän välit sellaiselle kannalle, ettei raaka väkivalta minä hetkenä tahansa voi niitä uudelleen rikkoa. Suomen kansa yksinään ei jaksa pakottaa Venäjän hallitusta pitämään pyhinä epäämättömiä oikeuksiamme, mutta, koska sopimukset Venäjän taholta ovat rikotut, ovat nuoret suomalaiset päättäneet kääntyä hakemaan apua mahtavalta, rehelliseltä ja kunniantuntoiselta Saksan valtiolta ja siihen toimenpiteeseen heillä on nyt sekä moraalinen että puustavillinenkin oikeus juuri katsoen Suomen erikoisasemaan ja Venäjän hallituksen tekemiin rikoksiin perustuslakejamme vastaan.

— Sillä mihin Venäjä vetoaa sortotoimissaan? Ei suinkaan perustuslakeihin ja sopimuksiin tai todisteluihin tekojensa oikeudesta, vaan pääasiassa miekkaan ja pistimiin. Kun meidän vetoamisemme lakiin ei auta, asetamme lopuksi venäläisten voimakeinoille, miekalle ja pistimille vastapainoksi vielä lujemman miekan ja terävämmät pistimet.

— Voiko Suomea sitten uhata uudet vaarat sen johdosta, että suomalaisia nuorukaisia taistelee Venäjän vihollisten riveissä? Jos nykyinen Venäjän hallitus voittaa, olemme joka tapauksessa menettäneet kaiken, Venäjän hallitus on järkähtämättömästi päämääräkseen pannut Suomen erikoisaseman kukistamisen eikä asiaa yhtään lievennä esim. se seikka, että paljon suomalaisia on vapaaehtoisesti astunut Venäjän armeijaan. Mutta Saksaan kokoontuva vapaajoukkomme voi ehkä hyödyttääkin isänmaatamme. Huomattuaan Suomessa vallitsevan mielialan venäläiset eivät uskalla ottaa suomalaisia nuorukaisia oman armeijansa särkyvien rivien täytteeksi. Jos tuo joukko voi pelastaa Suomen muut nuorukaiset tästä mahdollisesta onnettomuudesta, on se jo saanut suuria aikaan.

— Jokainen tehköön vakaumuksensa mukaan, toverini lausui hyvästellessään.

Puristimme toistemme kättä ja lähdimme kumpikin kotiimme valmistuaksemme seuraavan päivän työhön.

Pari päivää jälkeenpäin saapui Raumalle eräs nuori varsinais-suomalainen ylioppilas S. ja silloin muutamat raumalaiset joutuivat ensi kerran suoranaiseen kosketukseen ylioppilasten keskuudessa toimivan aktivistijoukon kanssa. Hänen tehtävänään oli taivuttaa raumalaisia merikapteeneja kuljettamaan Saksaan pyrkiviä nuoria miehiä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Hän oli täynnä intoa ja nuorukaisille ominaista seikkailuhalua. Kun hän puhui, hehkuivat hänen silmänsä. Hän kertoi ylioppilaspiireissä vallitsevasta yleisestä innostuksesta asiaan ja monista yhteisistä tovereistamme, jotka olivat jo lähteneet. Tunsin useita noista miehistä ja tiesin, etteivät he ainakaan olleet, kuten epäluuloiset joskus arvelivat, rappiolle menneitä opiskelijoita, vaan ainakin osaksi ylioppilaskunnan parhaimmistoa, joitten luvut olivat menestyneet hyvin.

Asialla oli salaperäinen tenhonsa. Joka kerran sai sen kuulla, ei enää voinut lakata sitä ajattelemasta. Olihan yritys ennenkuulumaton kansamme historiassa. Ja onko koskaan rikos taistella sorretun kansan vapauden puolesta? Eikö koko ihmiskunnan historia laske vapaustaisteluja jaloimmiksi kaikista vaiheistaan!

Oli itsestään selvää, että tämä nuori, Suomen vapauden kantajoukko myöskin propagandalehdillä ja kirjallisuudella ajoi asiaansa. Muiden muassa mainittu Raumalle saapunut ylioppilas S. toi mukanaan jäljennöksen salaisesta Suomen nimismiehille jaetusta käskykirjeestä, jossa määrättiin laajat rantaseudut tyhjennettäviksi ja asukkaat siirrettäviksi keski-Suomeen, maan sydänseutuihin siinä tapauksessa, että saksalaiset tekisivät maihinnousun Suomen rannikolle. Uudet suunnitellut loukkaukset perustuslakejamme vastaan kulkivat jo uhkaavina hulluina kansassa, samoin venäläisten vaatimus Suomen pakottamisesta ottamaan osaa sodan rasituksiin — sodan, johon kansallamme ei ollut pienintäkään harrastusta, ei ainakaan taisteluun Venäjän puolella.

Ylioppilas S:n suunnitelma Raumalla epäonnistui. Yritys huomattiin mahdottomaksi yksin sen perinpohjaisen tarkastuksenkin vuoksi, minkä alaiseksi jokainen lähtevä laiva satamassa joutui. Jo itse satamaan pääsy oli sangen vaikea. Pääsyynä epäonnistumiseen oli kuitenkin eräs jo Helsingissä tehty erehdys. Asia jäi sikseen, mutta muutamat Raumalla asuvat vasta valmistuneet virkamiehet ottivat tehtäväkseen ohjata länsi-Suomen miehiä Saksassa perustettuun suomalaiseen pataljoonaan.

Kului sitten viikkoja iloisessa jännityksessä. Ne henkilöt, jotka olivat tietoisia suomalaissaksalaisesta liikkeestä, sulautuivat vähitellen muista eroavaksi seurapiiriksi, jolla oli sama tehtävä sekä salaisuutenaan että suoritettavanaan. Näistä hetkistä asti alkoivat venäläiset tuntua vihollisiltamme, sillä aavistimme, että taistelu kerran oli alkava, ja kaikki kunnon Suomen miehet tulisivat ottamaan siihen osaa.

Itse asiassa oli Raumalla majaileva upseeristo sivistynyttä, verrattain miellyttävää väkeä. Varsinkin komendantti oli aina hyväntahtoinen, mukautuva mies, jonka vaatimukset rauhallisella keskustelulla voitiin tinkiä vähäisimpään määräänsä. Seurassa he olivat mitä kohteliaimmat, kutsuivatpa useita kaupunkilaisia juhliinsa, näytelmäiltoihinsa, joista taas oli seurauksena vastakutsuja y.m. Mutta kaikki tuo kohteliaisuus tuntui kuitenkin molemmin puolin pakotetulta. Juopa venäläisten ja suomalaisten välillä oli kerta kaikkiaan jo kasvanut kiinnisolmiamattomaksi. Useissa piireissä jyrkästi paheksuttiin sitä, että suomalaiset sivistyneet henkilöt yleensä voivat seurustella venäläisten kanssa, ja meikäläiset alkoivat katsoa noita kutsumattomia vieraita suorastaan vihollisiksi. Myöskin Rauman yhteislyseon elämään nämä henkilöt erään ikävän tapahtuman yhteydessä tulivat vaikuttamaan herättäen suurta mieltenkuohua.

Eräänä myöhäisenä marraskuun iltana sattui omituinen, ratkaiseva tapaus, joka teki käännöksen alkamaltamme uralta mahdottomaksi. Istuin parhaillani kotokamarissa ainevihkojen korjaustyössä. Ovelle koputettiin.

Kolme seitsemännen luokan poikaa astuu huoneeseen. He ovat hiukan hermostuneita, toivottavat hyvää iltaa, mutta kukaan ei saa oikein sanaa suustaan.

Eräs nuorukainen silloin astuu esille, katsoo avomielisesti suoraan silmiin ja lausuu luottavalla äänellä:

— Me olemme päättäneet lähteä Saksaan suomalaiseen sotilasjoukkoon, ja
Helsingistä on meidän käsketty kääntyä tässä asiassa maisterin puoleen.

Vähän pettyneenä toistaa sama nuorukainen ilmoituksensa ja lausuu entistä vakuuttavammin, että hän kerrottuaan asiasta helsinkiläisille tutuilleen sai kehoituksen kääntyä "herra maisterin" puoleen.

— Tämä on jo liikaa! Minäkö opettajanne rupeaisin kiihottamaan teitä nuorukaisia tuollaiseen arveluttavaan yritykseen? Minä kieltäydyn jyrkästi sellaisesta tehtävästä. Sehän on aivan mahdotonta. Te ette voi jättää kouluanne. Ajatelkaa asiaa järkevästi. Ensi vuonna voitte tulla ylioppilaiksi, mutta jos nyt lähdette tuolle perin hämäräperäiselle retkelle, jäävät lukunne kokonaan kesken. Te tulette katkerasti katumaan tekoanne. — — —

— Anteeksi, me olemme päättäneet ehdottomasti, peruuttamattomasti lähteä. Jos maisteri ei suostu neuvomaan meille tietä, käännymme toisten henkilöitten puoleen, ja — — — ei maisterin tarvitse luulla, ettemme me olisi asiaa tarkasti ajatelleet.

— Asiaa ajatelleet! Te juuri ette ole ajatelleet asiaa ollenkaan tarkasti, ette yleensä kykene ajattelemaan tällaista asiaa enemmän kuin mitään muutakaan tarkasti ja, ja — — — ja te teette väärin vanhempianne kohtaan. Tarvitaanhan Suomessakin miehiä.

— Jos kaikki ajattelisivat niin, ei kukaan lähtisi Saksaan, ylimalkaan ei Suomen vapausliikettä olisi olemassakaan, vastaa eräs terävästi.

— Mutta enhän minä voi lähettää teitä, ettekö ymmärrä, minähän olen teidän opettajanne, koetan estellä tuskan hiki otsalla.

— No sitten meidän täytyy mennä toiselle taholle. Ajattelimme vain, että juuri te olisitte voinut — — —

He kääntyvät ovea kohti katkeran pettymyksen ilme uljailla, nuorilla kasvoillaan.

— Älkäähän menkö, tulkaa tänne, istukaa, keskustellaan nyt toki asiasta vakavasti.

He selittävät hekin kantansa rehellisesti, avomielisesti ja uljaasti — — — ennen kaikkea niin luottavaisesti, että tunnen miten vesikarpalot tahtovat tunkeutua silmiini. Minua haluttaa syleillä heitä, tunnen huumaavaa riemua rinnassani kuin ennenkuulumatonta musiikkia.

Ja hekin puhuvat historiasta nuo nuorukaiset. Miten ihmeesti he tuntevatkaan vapaustaistelujen historiaa. Onhan sekin yritys onnistunut, katkaisihan sekin kansa orjuutensa kahleet. Miksi ei sitten Suomi voisi tulla itsenäiseksi?

Mitä oli tehtävä! Huokaus pusertui rinnasta noita nuoria hehkuvia kasvoja katsellessa. He menevät joka tapauksessa. Tunsin itse tarkoin, miten tuo harvinainen yritys veti puoleensa jokaista, joka sen tuli tuntemaan. Ja noiden nuorten uskalikkojen opettaja oli myöskin nuori. Hän oli ajatellut samaa asiaa hehkuvin mielin, täynnä suunnitelmia ja ihailua sitä joukkoa kohtaan, joka oli uskaltanut yrittää toimilla ja teoilla ajaa isänmaansa vapaudenasiaa.

Mitä oli tehtävä? Puheet eivät auttaneet. Saattoi aivan tuntea, että kaikki kehotukset ja vastustelut olivat turhia. Kuka voi myrskyn pauhua hillitä nuhdesaarnoilla. Kevätmyrskyt kiitävät omia teitään, ne murskaavat vastustamattomalla voimalla kuin leikkiä lyöden luonnon kahleet.

Noiden nuorukaisten näöltään tyynen pinnan alla olivat kevätmyrskyt kuohumassa, ja ne tekivät siellä jo vastustamatonta työtään.

Tässä oli mahdoton tehdä mitään ja yhtä mahdoton olla mitään tekemättä. He saivat lopultakin tietää, mitä tahtoivat. Omatunto kyllä soimasi, syytti, kalvoi kauan. Seuraavat päivät olivat raskaita, epätoivoisia. Olisiko pitänyt vielä puhua heidän vanhemmilleen? Ehkä he sittenkin laskivat hätävalheen selittäessään vanhempiensa suostuvan lähtöön. Sehän olisi perin inhimillistä sekin.

Mutta lukukauden loppu läheni. Heidän vanhempansa olivat kaukana maalla. Kaikkia heitä oli mahdoton tavata.

Siitä hetkestä asti oli itsestään selvä asia, että heidän opettajansa oli lähteminen samaa tietä. Olihan mahdotonta saada enää mitään rauhaa tämän illan jälkeen.

Ja siellä kaukana vieraassa maassa kaikki Rauman pojat kohtasivat toisensa, äkseerasivat samalla harjoituskentällä. Eri teitä, kukin omine seikkailuineen ja kokemuksineen he saapuivat leirille ja — — kaikki he Suomen vapaustaistelun päätyttyä näkivät jälleen kotinsa ja vanhempansa.

MATKA.

Turun asemasilta vilisee väkeä. Maalaiset ovat käyneet kaupungissa jouluostoksillaan ja palaavat koteihinsa paikallisjunissa. Virkamiehet matkustavat pyhiä viettämään perheidensä tai sukulaistensa luo maaseudun talvisen luonnon rauhaan, kauaksi kaupungin työstä ja hälinästä ihailemaan lumisia metsiä ja hankikenttiä. Kaikilla on kiire, ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Joulujuhlan ajathan yhä vieläkin tuovat ihmeellisen onnentunteen ihmisten rintaan.

Asema on täynnä väkeä ja sähkölyhtyjen hohteessa siellä käy vilinä kuin muurahaispesässä.

Juna pohjoiseen lähtee 10 minuutin kuluttua. Se alkaa jo täyttyä väestä. Santarmit kulkevat valppaina edestakaisin tutkien matkustajia. Voihan sitä liikkua kaikenlaisia epäiltäviä henkilöitä sota-aikana kaikenlaatuisilla asioilla.

Ja pahaksi on todella ilma käynytkin — koleaksi. Pakkasta on 25 astetta, ja rannikkoseudun kosteus lisää sen tuntuvaisuutta.

Parin toverini kera seison vaunun vieressä, jonka kylkeen kiinnitetty taulu ilmoittaa "Tornioon".

Matka tuntuu huimaavalta. Halki koko Suomenmaan ja sitten — — — Asemakello soittaa kolmannen kerran. Matkustajat kiiruhtavat paikoilleen.

Juna viheltää ja lähtee liikkeelle; hiljaa heilahdellen kiitää se ohi tutun, kotoisen Auran kaupungin. Joka talo, jokainen taakse häipyvä katu on tuttu, vie iloisen muiston mennessään huolettomilta lapsuuspäiviltä, kouluajoilta.

Juna kiitää kylien, vainioiden ja metsien läpi pohjoista kohti. Vaunut ovat kylmät. Ikkunoista käy viima.

Ilta pimenee. Synkkinä kohoavat kuusimetsät tummaa taivaanrantaa vasten. Tähdet syttyvät niin kirkkaina kuin ne yksin Suomessa voivat kimmeltää.

Tupien valot vilkkuvat pimeästä, — rauhallisten maalaistupien valkeat. Siellä joulukuuset jo ovat nurkassa sulamassa ja ihmiset hyörivät suloisissa jouluaskareissaan. Miten onnelliselta tuntuukaan elämä tuolla maaseudun pirttien rauhaisissa kätköissä, työ ja ahertaminen, elämä iloineen ja suruineen. Suomessa on vielä rauhaa, leipää ja huvituksia. Sota-ajan rasituksia ei vielä tunneta. Vain asemilla oleva sotilasvahti muistuttaa epätavallisista oloista.

Mieltä raukaisee, lukeminen ei huvita, ajatukset hyppivät milloin minnekin rauhaa saamatta.

Tartun yhä uudelleen kirjaan. Pari sivua luettuani en muista sisällöstä mitään.

Tämähän on mieletöntä! Heitän kirjan penkille, nojaan syvälle istuimeen ja koetan olla välittämättä vaunuyleisöstä.

Oma lippuni on Kemiin, toverini Tampereelle. Ojennan piletin konduktöörille. Hän tarkastelee sitä.

— No niin kauan kun saa vaunussa matkustaa, vastaa hän leveästi, ei pakkanen haittaa.

— Mitähän se meidän kanssa rupesi puheisiin, kyselee toverini rauhaton ilme kasvoillaan.

Juna kiitää nopeasti, veturi sähisee, savu ja kipinät lehahtavat pimeään metsään. Sinne jälelle jäävät Loimaat, Mellilät, Humppilat, Toijalat.

Iltamyöhään saavumme Tampereelle. Juna pohjoiseen lähtee vasta 2 tunnin kuluttua. Menemme kaupungille kävelemään.

Tampere on pukeutunut viehättävään talvipukuun. Katuelämä on vilkas, puistot talvihuurteessa. Kahvilat, ravintolat, elävät kuvat täynnä väkeä, Kuulemme ihmisten puhuvan suurista varustustöistä, juoksuhautojen kaivamisesta Tampereen lähistöllä, jopa itse sen kuuluisissa puistoissakin.

— Kaivakoot nyt juoksuhautansa Pietariin asti, sinne heille juoksu tulee kumminkin, toverini kiivailee.

Vanhat valitukset venäläisen sotaväen majoituksesta, heidän röyhkeistä vaatimuksistaan, jopa väkivaltaisuuksistaankin ovat yhä puheenaiheena. Pitäväthän he Suomea miltei vihollismaana. Eräs nuori upseeri kuului luulleen tulleensa Suomeen kapinaa kukistamaan ja ihmettelevän kansan rauhallisuutta.

Se tapa, millä suomalaiset sodan alussa suhtautuivat venäläisiin, olisi ansainnut erikoisen kiitoksen ja arvonannon Venäjän hallituksen taholta. Mitä kauneimmalla tavalla suomalaiset vaaran tullen osoittivat uskollisuuttaan, mutta Venäjän hallitus juuri silloin uusilla toimillaan ja suunnitelmillaan mitä syvimmin loukkasi kansamme oikeudentuntoa ja katkeroitti mielet maassa. Suomalaiset olivat uskollisuutensa palkaksi toivoneet saavansa oikeutensa takaisin. Venäläisten toimet vieroittivat meidät sitä enemmän tuosta kansasta, jolta ei maallemme mitään oikeutta ollut odotettavissa. Keskinäinen luottamus oli ainiaaksi menetetty.

Ihmeellinen tunnelma täyttää mielen katsellessamme yli jäätyneiden järven selkien länttä kohti talviyöhön, jossa vain tähdet välkkyvät. Olemmehan täällä historiallisella maaperällä. Tuolla kaukana on Nokia, missä pohjalaiset muinoin taistelivat Flemingin rautakylkiä vastaan. Kenties siellä kerran taas välkkyvät leiritulet ja taistelu käy Tampereesta, noita venäläisten kaivamia juoksuhautoja vastaan. Vielä kait siellä Pohjanmaalla Ilkan työt elävät kansan suussa.

Palaamme takaisin asemalle. Liike on vilkas. Junat saapuvat ja lähtevät, mutta pohjoiseen lähtevä juna ei saavu aikanaan. Kuuluu myöhästyneen kauan. Tunti kuluu, toinenkin. Odotus alkaa jo hermostuttaa. Hiljaa sadattelemme koko rautatielaitosta ja varsinkin sen hallitusta. Hallituksen sadatteleminenhan oli siihen aikaan tullut tavaksi. Emmekä me olleet ainoat hermostuneet matkustajat.

Asemasillalla kulkee taaja joukko ihmisiä edestakaisin matkalaukut kädessä, huolestunut ilme kaikkien kasvoilla.

— Varokaa Tampereen asemalla, oli eräs tuttavani sanonut. — Siellä vilisee vakoojia. Ne voivat astua junaan ja seurata mukana.

Ja nyt meidän täytyy kävellä yli 2 tuntia edestakaisin tällä petollisella asemasillalla tietämättä, missä vakoilijain silmät kiiluvat meitä seuraten.

Toverini ostaa varovaisuuden vuoksi piletin Ouluun. Taas jatkamme kävelyä visusti tarkastellen jokaista vastaantulijaa. Kaksi miestä erikoisesti herättää huomiotamme aluksi sen vuoksi, että kuulemme heidän ostavan matkalipun Kemiin.

— Siinä ne mukaan lähtevät vakoojat nyt ovat. Sehän on selvä, aprikoimme. Toinen heistä on vilkas, tummaverinen, toinen pitkätukkainen, vaaleaverinen, silmälasit nenällä. Hän katselee meitä joka kerta ohikulkiessamme synkin, epäluuloisin katsein saaden vastaukseksi yhtä leppymättömiä silmäyksiä.

— Oikea vakoojan ulkomuoto, arvelee toverini. Päätämme joka tapauksessa mennä eri vaunuun päästäksemme tuosta epämiellyttävästä seurasta.

Juna porhaltaa asemalle. Ovet tempaistaan auki, ihmistulva syöksähtää kylmään yöilmaan. Toiset pyrkivät vaunuihin sisälle. Saamme onneksi pikku osaston haltuumme ja odotamme myhäillen lähtöä.

Mutta kauan viipyy veturi vihellellen, valitellen, muutellen raiteelta toiselle, ja kärsimättömyys alkaa uudelleen vallata mielen.

Vihdoin, vihdoinkin huojahtaa vaunu ja hyvän sysäyksen saatuamme kiidämme jälleen kevyesti eteenpäin.

Mutta samalla aukeaa ovi, ja juuri nuo epäilemämme henkilöt astuvat vaunuun asettuen aivan läheisyyteemme istumaan.

Tunnelma on kuin onkin särkynyt. Koetamme käytöksellämme suorastaan osoittaa noille tunkeilijoille, että haluamme pysyä heille mahdollisimman vieraina. Heidän katseensa, varsinkin tuon pitkätukkaisen, ovat, mikäli mahdollista, vielä epäystävällisemmät.

On myöhä yö. Sovittaudumme nukkumaan, mutta uni ei tule silmiin. Vain yleinen rasitus tuntuu sekä ruumiissa että sielussa. Ja joka kerta silmät ummistettuani olen tuntevinani tuon pitkätukkaisen matkakumppanimme synkät, vakoilevat katseet.

Juna kulkee perin hitaasti. Eräällä pikkuasemalla seisotaan taas pari tuntia. Sotilastarpeita kulettava juna kuuluu jääneen jonkun mäen alle ja meidän veturimme on täytynyt lähteä sitä auttamaan. Siten juna myöhästyy myöhästymistään. Harmaa talviaamu sarastaa. Taivaanranta on verenpunainen, ilmassa sumua. Pakkanen yhä kiihtyy. Savut nousevat kohtisuoraan korkeuteen. Jo katsellessaan ulos saa kylmänväristyksiä.

Epäilyttävät matkatoverimme nukkuvat, tai ovat nukkuvinaan. Vihdoin he alkavat tehdä nousua. Pitkätukkainen katsahtaa ensin toveriini, sitten minuun, näyttää ällistynyttä naamaa.

Hän änkyttää jotain kiitoksen tapaista, mutta tunnen, että tämä ensi keskustelumme on vain pahentanut välejämme.

Päivemmällä elämä alkaa vilkastua. Asemilla kulkevat paksuturkkiset herrasmiehet sikari hampaissa. Sotilaat kyyröttelevät odotushuoneissa tulisijan ympärillä. Koko Suomi tuntuu värisevän vilusta. Juna on myöhästynyt yli puolen vuorokautta. Rautatievirkailijoita ja kaikenkarvaisia liikennetarkastajia kulkee junassa koettaen saada selville myöhästymisen syitä. Matka jatkuu pitkin lakeaa, lumista Pohjanmaata.

Seinäjoella on liike vilkas, pakkasta 40 astetta. Vaunu alkaa olla tulvillaan väkeä. Oikea joululiike vallitsee Pohjanmaan rautatiellä. Eräs keski-ikäinen herrasmies alkaa keskustella.

Hän innostuu kehumaan Oulua, Pohjanmaan helmeä, sen kauneutta, sen liike-elämää. Hän on innostunut kotiseudun ystävä ja puhuu mukaansatempaavasti.

Ennen Ouluun tuloa on passitarkastus. Santarmi suomalaisten poliisimiesten seuraamana kulkee junan läpi. Poliisikamarin leimat nähtyään he ovat tyytyväisiä. Kaikki käy hyvin, paperit ovat asianmukaisessa kunnossa. Pohjanmaalla näkyy olevan tiukka järjestys.

Kuulemme, että Tornioon ei pääse muuten kuin kaupungin poliisilaitoksen antamilla lupalipuilla.

Oulussa lausumme jäähyväiset matkatovereillemme. Juna kiitää puhkuen ja sähisten Kemiä kohti. Se on pian jo vuorokauden myöhästynyt.

Vaunussa on nukuttava toinenkin yö. Kylmä viima tuo nuhaa ja yskää. Pakkanen vain ei hellitä. Pohjanmaan lakea luonto kuitenkin ulappamaisilla näyillään virkistää mieltä.

Joskus matkustajat katselevat meitä epäluuloisin silmin. Sanoopa eräs vanha herra kerran kiivaasti:

— Miksi joka junassa matkustaa niin paljon nuoria miehiä pohjoiseen?
Ties missä niitä tarvitaan.

Vakoojamme yhä istuvat itsepäisesti vaunussa. Tulkoot nyt vaikka loppuun asti. Olemme jo aivan väsyneet heihin ja ylenkatsomme heitä täydellisesti.

Pohjanlahden ylimenoa varten olemme varustaneet mukaan pienehkön pullon paloviinaa vahvistaaksemme ruumistamme meren kylmää viimaa vastaan. Mutta eräs vaunussa olijoista kertoo, miten ankara tarkastus Kemin asemalla toimitetaan juuri väkijuomien varalta. Sydämemme alkaa pamppailla, pullo povessa ihan polttaa ja onpa kuin siitä kuuluisi hermostuttava pihinä. Tietysti se keksitään heti. Mikä neuvoksi? Nopea sotaneuvottelu pidetään vaunusillalla. Kaupunki näkyy, voimme olla millä hetkellä taliansa asemalla ja passintarkastajien kynsissä.

Haikein mielin otamme kumpikin pitkän naukun, minkä jälkeen pullo uhrataan — Suomen valtion rautateille. Melkein samassa hetkessä juna pysähtyy Kemin asemalle.

— Parempi maassa kuin jumalattoman suussa! Jumalattomilla tässä tietenkin tarkoitetaan tullinuuskijoita.

Matkan ensimäinen päätekohta on saavutettu. Tiedämme toistaiseksi vain, että meidän on päästävä Osula nimiseen matkailijakotiin. Turussa ilmoitettiin, että täällä on opas asemalla jokaista junaa vastassa tuntomerkkinään matkailijakodin nimellä varustettu lakki. Tähystelemme ympäri asemaa. Osulan miestä ei näy missään. Santarmit tähystelevät oikealta, poliisi vasemmalta. Venäläiset sotilaat seisovat käytävän suulla tarkastellen matkalaukkuja. Sattumalta tulen vilkaisseeksi taakseni.

Epäilyttävät matkatoverimme seisovat siellä neuvottomina, ällistyksissään kuin mekin.

Astumme sitten onnellisesti läpäistyämme sekä Skyllan että Kharybdiksen aseman edustalla odottelevien ajurien luo. Kiipeämme ajoneuvoihin.

Reki kiitää vinhaa vauhtia Kemin katuja. Katselen taakseni. Toiset ajopelit seuraavat meitä. Tämäpä vasta on kirottua. Matkalla ehtii utelias ajuri kysymään: — Mihinkäs pojat matkaavat?

— Taitavat mennä Tornion toisellekin puolelle. Kyllä jo ymmärrän, hän vakuuttaa silmää iskien. — Olen siellä käynyt minäkin.

Nyt tulee tärkeä hetki. Astumme laajahkoon eteiseen. Isäntä saapuu, leveäharteinen, jämeräkatseinen mies, poronnahkapieksut jalassa. Todellakin voimakas ilmiö.

Annan käteni leveään, tukevaan kouraan, pistän viidenpennin-lantin isännän avattuun käteen lausuen sanan "kuusi". Se on rahan ensimäisen ja viimeisen numeron summa. Siinä on omituinen tunnusmerkkimme. Jospa sitä ei tunnustettaisikaan. Mitä sitten?

Isäntä hymähtää, katsoo rahan vuosiluvun. Hänen katseensa välähtää, koko mies saa eloa.

Samassa tuo pitkätukkainen Tampereelta tullut vakooja astuu huoneeseen tovereineen. Uteliaana katson tapahtumaa. Suunnattomaksi ällistykseksemme hän tekee aivan samat merkit mitkä mekin. Mehän olemme samaa joukkoa!

Kaikki saamme huoneet. Hetken kuluttua isäntä tuo meidät kokoon, yhteensä 6 miestä, toisiimme tutustumaan.

En malta olla kertomatta, mikä synkkä epäluulo sielussani oli kytenyt matkatovereitani kohtaan ja pyydän heiltä nyt sydämestäni anteeksi epäilyksiäni. He nauravat makeasti asialle ja tekevät puolestaan meille saman rehellisen tunnustuksen. Siitä johtui siis tuo molemminpuolinen, jääkylmä pidättyväisyys. Miten hauskaksi olisimme voineet tehdä junamatkan, jos heti alussa olisimme oppineet tuntemaan toisemme. Päätämme tulevan matkan tehdä sitä hauskemmaksi.

— No, ei tarvita muuta kun vähän aikaa viitsitte siirtää toista jalkaa toisen eteen. Tie on tasainen kuin lattia!

— Kymmenkunta ja puolikymmentä miestä kerrallaan, onpa meillä joskus asunut nelisenkymmentäkin miestä.

— Ovatpa toki pari kertaa käyneet meillä nuuskimassa, mutta minä yksinkertainen mies en koskaan tiedä mitään. En enempää, kuin mitä matkailijakodin isäntä yleensä tietää matkustajista.

Illallinen on hyvä. Kinkkua leikataan vahvoja viipaleita; puurot, maito ja kahvit — jouluateria. Emme aavistaneet vielä, että seuraavina vuosina tämäntapaisia ruokapöytiä sai nähdä vain harvoin — mehevimmissä unissaan!

Illallisen kuluessa isäntä ilmoittaa, että pariin, kolmeen päivään emme pääse eteenpäin. Matka on käynyt vaaralliseksi. Torniossa on otettu miehiä kiinni. Pari suomalaisten piilottamaa itävaltalaista upseeria on paljastettu ja vangittu lähellä Kemiä. Oli sattunut sarja muitakin ikäviä tapahtumia, minkä vuoksi ylimeno joulunpyhiksi oli keskeytetty, santarmit ja poliisit kun nyt osoittivat erikoista valppautta.

Tieto on meille sangen epämieluinen. Olimme täynnä intoa, hehkuimme toimintahalua. Toivoimme vain nopeasti pääsevänsä matkan päähän tosityöhön. Ja kukapa takaa, ettei pakomme 3 päivän kuluessa tule kotiseudullamme tunnetuksi?

— Ihmettelen kovasti tuloanne, saavutte kuin pyrylinnut. Olimme lähettäneet kaikille asiamiehille tiedon tien tukkeutumisesta, koetti tuo kunnon mies selitellä.

— Olemme siis lähteneet vähän ennen kuin tieto saapui meidän paikkakunnallemme.

LOCKSTEDTIN LEIRILLÄ.

Valitus ei auta. Joulu on oltava Kemissä. Illalla koristetaan yhteisvoimin kuusi, ja sen ääressä vietimme toistaiseksi ihmeellisimmän jouluaattomme laulellen, lueskellen ja kertoillen elämästämme toisillemme. Onpa ehditty hommata pieniä lahjojakin. Isäntä on mitä parhaimmalla tuulella. Hän osaa rohkaista alakuloisia ja varsinkin hän on mestari suunnittelemaan tulevaisuutta. Todellakin toimeensa sopiva mies. Vielä aikojen kuluttua muistan, miten apeaksi kävi mielemme kuullessamme, että hänet ja älykäs poikansa sittemmin kuitenkin vangittiin. Mutta eivät uhkaukset eikä venäläisten rahasummien kiilto saaneet tuota pientä poikaa mitään ilmoittamaan, isästä puhumattakaan.

Joulupäivänäkään ei lähdöstämme tiedetty mitään. Pohjois-Suomessa kuuluisaksi tullut partioretkeilijä Suvirinne kyllä jo silloin hevosella ajaa hurautti jään yli Haaparantaan.

Illalla hämmästyttää isäntä meitä ilmoituksella, että itse poliisimestari tulee kanssamme syömään illallista. Illallinen on yhtä maukas kuin edellisetkin ateriat. Juuri aloitellessamme astuu ylen pitkä mies rouvineen huoneeseen. Uteliaasti katselevat tulijat meitä, ja varmaankin meidän kasvomme ilmaisevat yhtä avomielistä ihmettelyä. Meille alkaa selvitä monta ennen käsittämätöntä seikkaa tästä salaperäisestä Kemin kaupungista. Osulan aterioita emme unhoita milloinkaan. Mutta niistä huolimatta mieli palaa eteenpäin uusiin seikkailuihin ja matkan päämäärää kohti. Emme aavistaneet miten monta pettymystä meitä jo vaanivin katsein oli odottamassa. Isäntä kuuli sadattelumme, toimitti ne asianomaiseen paikkaan, missä ne tekivät asianomaisen vaikutuksen. Samana iltana näet aukeaa kamarin ovi ja huoneeseen astuu mies, oikea voiman ja terveyden esikuva. Katse tuimana hän tarkastelee joukkoa melkein kuin kenraali nahkapoikia.

Mutta sitten tuo mies, maisteri Hällfors, itse alkaa puhua, ja hänen puheensa soi kuin ihana musiikki hermostuneissa korvissamme:

— Huomeniltana, pojat, lähdetään rajan yli, laittautukaa matkavalmiiksi kello 4:ksi. Tulen silloin teitä noutamaan.

Tuntuu perin turvalliselta. Jos tuo mies on hommissa mukana, saattaa uskoa, että asioista tulee hyvää. Pohjolassa näyttää olevan joka paikalla oikea mies.

Samana iltana saapuu uusi tulokas ja matkalle lähtijä, saapuu kuin tuulispää ilman minkäänlaisia tuntomerkkejä, tempaa siinä 8 aikaan oven rivakasti auki, astuu huoneeseen yllään muhkeat turkit, lapikkaat jaloissa ja pitkä sikari hampaissa savuamassa. Ulkoa kuuluu hevosen korskuminen. Tulija on nousuhumalassa, komea, pitkä poika. Hän hypähtää tasajalkaa permannolle ja hihkaisee:

No — — mutta mitäs te töllistelette. Minä — — — minähän tulen mukaan.
Sikarit suihin, pojat!

Sitten uusi tulokas oikein aito pohjalaisesti rehennellen yhteen hengenvetoon melkein kertoo koko elämäkertansa pääpuitteet.

— Ei minun, pojat, tarvitsisi työtä väännellä. Minun mammallani on kaksi taloa, hän lopettaa.

— Vai ei, sepä merkillistä. Minä lähden heti hänen luokseen, intoilee pohjalainen. Hän lähtee viheltäen ulos. Jäämme odottamaan. Tuollaisia poikia siellä alhaalla tarvitaan.

Tuli Tapaninpäivä ja viimeiset matkavalmistukset tehtiin. Aika tuli pitkäksi hämärää odotellessa siinä 7 miehen voimalla. Kello 3 tienoissa isäntäkin alkoi hoputella. Hän varustaa vielä viimeiseksi hyväksi työkseen miehet sopivilla vaatteilla, sukilla ja villapaidoilla.

Tunnin kuluttua maisteri H. saapuu tavaten kaikki täysissä naparetkeilijän tamineissa, karvalakki korvilla, suuret villavuoriset kintaat käsissä.

— Nyt lähdetään parittain noin 50 metriä välimatkaa pitäen, ettemme herätä huomiota kaupungilla, hän selittää.

— Hyvästi. Tulemme Kemin kautta ja Osulassa syödään taas juhlapäivälliset.

Parittain hiivimme Kemin autioita katuja meren rantaa kohti. Rinta sykkii rajusti. Levottomuus hiipii mieleen. On ratkaiseva hetki. Tähän asti on aina ollut mahdollisuus palata takaisin, jättää vaikka sikseen koko seikkailu, ellei se miellytä. Mutta nyt pian astumme rajan yli ja paluu on mahdoton.

Kokoonnumme erääseen pimeään rantalatoon. Sieltä miesjono alkaa hiljalleen ponnistella aukean, lumisen jäätikön yli länttä kohti. H. jättää joukkonsa Jumalan haltuun.

Astumme arasti eteenpäin, kuunnellen ja vilkuillen iltahämärään. Olemme kohta jo kilometrin päässä rannasta, mutta opasta ei kuulu. Levottomuus kasvaa. Pitääkö jo lähteä ilman opasta jäätikköä samoamaan.

Viimeinkin hanki suhahtaa. Illan hämärästä ilmestyy valkea haamu suksilla, asettuu jonon etunenään selittäen lyhyesti:

Tarkastelemme uteliaasti tulijaa. Mies on puettu valkoisiin liinahousuihin ja lammasnahkaturkkiin. Päässä hänellä on jäniksennahkainen lakki, joten miestä ei lunta vasten hämärässä voi paljonkaan havaita. Nyt hänelle satelee uteliaita kysymyksiä.

Opas jättää yksinkertaisesti kysymykset vastaamatta, murahtaa vain jurosti jotain mitä kukaan ei ymmärrä. Äänettömyys tarttuu meihinkin. Alamme aavistaa aseman vakavuutta. Hiljalleen joukko taivaltaa lähisaaria kohti, jotka mustina kuin ukkospilven longat häämöttävät etäällä lumen peittämän aavan keskellä. Pieni valontuike sieltä joskus kuin kiihottaa ponnistelemaan. Vinha tuuli puhaltaa pyryä selkään mennen luihin ja ytimiin. Vauhti kiihtyy.

— Seis! opas komentaa virittäen revolverinsa. Seisomme hiljaa kuin hiiret kuunnellen. Heinäkuorma lipuu ohi. Taas eteenpäin.

Mitä kauemmaksi ehditään, sitä rauhallisemmaksi käy opas. Alkaapa jo puhellakin rinnallaan astuville.

— Ei tämä vielä mitään ole, vasta rajan yli meno on vaarallista leikkiä.

— Ennen kohtaamistamme, opas kertoo, sain kiertää koko Kemin. Santarmi ja sotilas seurasivat kintereilläni. Täytyi mennä aivan vastakkaiselle puolelle kaupunkia ja sieltä pääsin kiertämään tänne seuraajat eksytettyäni. Siksi tulin näin myöhään!

Matka käy Karisaaren sahan ja mantereen välistä. Sahan tulet loistavat lämpöisinä, viimeisinä tervehdyksinä synnyinmaasta. Röytän saaren valot alkavat näkyä. Siellä valvovat tullimiehet ja santarmit. Yhtäkkiä kirkas valovirta kaartuu meitä kohti.

— Muodostakaa rivi, miehet rinnakkain! opas komentaa. Käskyä noudatetaan. Kuljemme yhdessä rivissä käsikynkkää ja Röytän saarella valonheittäjämiehistö voi nähdä vain yhden mustan pilkun liikkuvan ulapalla.

Mitä kauemmas aavalle tulemme, sitä jäätävämmäksi käy tuuli. Opas muuttuu jälleen harvapuheiseksi, levottomaksi, hiihtää usein kymmeniä metrejä edelle. Jalkamiehet ponnistavat voimiaan pysyäkseen kintereillä.

— Älkää käykö niin kiivaasti, opas jälleen ärjäsee, kulutatte voimanne, ettekä jaksakaan perille. On tänne merelle miehiä paleltunutkin.

Kylmästä viimasta huolimatta hikoilemme ja väsymys alkaa tuntua jäsenissä. Mutta mikään ei auta, eteenpäin on pyrittävä.

Taas kuljetaan ääneti. Mutta kaukana oikealla syttyy valo valon rinnalle. Siellä avautuu laaja laakso täynnä kimaltavia tulia.

Lämmin tunne käy sydämessä. Tuolla on siis viimeinen niemeke Suomen rantaa! Vähitellen sekin jää jälelle, häipyy yhä kauemmas — katoaa pimenevään yöhön. Mutta samalla syttyy lännessä uusia kirkkaita valoja.

— Nyt nopeaan! opas huutaa. Juoksujalkaa ponnistamme eteenpäin. Opas suksillaan kiitää kaukana edellä. Noin kilometrin juoksemme, hengitys kiihtyy, rinta huokuu raskaasti. Jalat tuntuvat horjuvan.

— Nyt saatte panna maata ja levätä! hän sanoo. Toistamista ei tarvittu. Pian kaikki miehet makaavat jäällä. Rinnat aaltoavat ankaran pitkän juoksun jälkeen. Tuntuu kuin nouseminen olisi mahdotonta. Haluttaa iäksi jäädä tähän jääröykkiön juurelle, unhottaa kaikki!

Kaukana loistaa yhtenä valomerenä Haaparanta. Olemme Ruotsin puolella, vapaassa maassa. Santarmien kiväärinluodit eivät täällä uhkaa. Kasakat pamppuineen ja piikkeineen ovat kaukana. Olemme vapaat!

Siinä lepäävät Suomen nuorukaiset, kodittomina maanpakolaisina vieraan rannan jäällä kauan ja ääneti katsellen korkeuteen tähtitaivasta ja sen alla kiitäviä läpikuultavia pilvenhattaroita — muistelevat kotiaan, menneitä rauhan ja onnen päiviä ja moni kaipauksen huokaus pusertuu rinnoista pakkasyöhön.

— Jokohan taas jaksettaisiin lähteä? kyselee opas hymyillen. Mies, Jokisalo nimeltään, on kuin uudestaan syntynyt, puhelias, vilkas ja hyvänsävyinen ihminen. Nyt hän selittelee rantaseudun nähtävyyksiä.

Raskasta on nousta liikkeelle, jalat puutuneet, turvonneet kiivaasta kävelystä ja uupumuksesta. Ne liikkuvat kuin jäätyneitä puupölkkyjä pitäisi perässään laahata, mutta ne liikkuvat kuitenkin ja Haaparanta kasvaa edessämme.

— Onko kiellettyä tavaraa mukana? he utelevat. Jokisalo selittää tavarain laadun ja pienten matkalaukkujemme sisällön, ja siinä vasta huomataan, että eräs innokas musiikkimes ei ollut raskinut luopua viulustaan, vaan kulettanut senkin mukanaan toivoen saavansa raskaina hetkinä sen sävelistä lohdutusta.

— No olen minä nähnyt jos jotakin tänne tuotavan, mutta en vielä viulua, nauraa oppaamme.

— Savinaisen talossa, vastaa opas arvelematta. Sotilaat tarkastelevat kutakin kiireestä kantapäähän, asettuvat joukon ympärille.

Ensi kerran elämässämme olemme vankeja. Joka puolella on kivääriniekka sotilas. Haaparannan kaduilla on vilkas liike. Ihmiset palaavat teatterista, joukossa upseereja, sirot valkeat karvalakit päässään. Pari uteliasta miestä astuu luoksemme.

— Oletteko suomalaisia, mihin te menette? kysyy paksuturkkinen herrasmies. H:n pitäjän nimismies, kuiskaa toverini. Kukaan ei vastaa. Tungetteleva vieras yrittää kysellä uudelleen.

Saavumme Savinaisen taloon. Pari sotilasta jää portille. Aliupseeri seuraa porstuaan, missä isäntä jo odottaa.

— Tunnetteko näitä miehiä? kysyy aliupseeri epäillen. Isäntä tarkastaa meitä hymyillen.

Ja sitten marssimme helpotuksesta huokaisten lämpimään huoneeseen. Pari nuorta neitosta hypähtää sisälle katsellen säälien tulijoita.

— Poika parat, tämmöisellä pakkasella! Mutta nyt saattekin lämmintä teetä ja ruokaa, he lohduttelevat.

Yöllinen ateria maistuu mainiolta, huoneen lämpö raukaisee jäseniä. Jokisalo on loistavalla tuulella. Hän kertoo leveästi monista retkistään ja seikkailuistaan Pohjanlahden aavoilla jäätiköillä.

Ensi seikkailu on päättynyt. Tällä kerralla oli matka helppo, mutta monille on rajan yli kulku käynyt paljon raskaammaksi. Myöhemmin miehet saivat hiihtää Merenkurkun yli jäätävässä pakkasessa tai taas keväällä puolisulassa. Jotkut uupuivat matkalle ja paleltuivat. Olipa pari miestä tullut rasituksista mielipuoleksi. Jo alussaan Suomen vapausliike vaati uhreja, mutta uusia miehiä tuli yhä vaaroista välittämättä ja kaikki he hehkuivat intoa ja toimintahalua. Koko pohjolassa oli noina aikoina vilkas liike.

Haaparannalla tapaamme ensi kerran Saksassa olleita nuorukaisia, jotka oli komennettu pitämään huolta uusien tulokasten kuljetuksesta Ruotsin läpi. Siinä kysellään ja kuulustellaan elämää leirillä, Saksan voitonmahdollisuuksista ja tehdään suunnitelmia tulevaisuutta varten.

Matka Ruotsin halki kestää pari vuorokautta. Pohjois-Ruotsin metsät ja vaarat vilahtavat ohi, keski-Ruotsin jokilaaksot ja vihdoin itä-osan laajat pellot ja puistorikkaat kaupungit ja kylät. Malmössä matkue taas saa levätä ja vaihtaa rahansa Saksan markkoihin.

Junassa tarjoutuu usein tilaisuus keskusteluun ruotsalaisen siviiliväestön kanssa. Luonnollisestikin puhutaan maailmansodasta. Yleinen mielipide maassa on selvästi Saksan puolella, jonka voittoja kansa ihailee. Rautateillä, kaduilla, kaikkialla näkyy sotilaita, siellä täällä vanhaa maanpuolustusväkeä leveälierisine sinilakkeineen.

Eräs tapaus Ruotsin matkalta on erikoisesti painunut mieleeni. Yleensä suomalaiset matkustavat eri seurana ja koettavat välttää huomiota, mutta kerran kun vaunuosastossa on vain eräs vakava harmaatukkainen, vanha herra, ei musikanttimme enää jaksa hillitä soittohaluaan, vaan tarttuu viuluunsa ja virittää kauniin suomalaisen kansanlaulun toisensa perästä. Vaunussa olijat kuuntelevat hartaasti. Kun soittaja lopetettuaan laskee viulunsa kädestään, astuu vanha herra hänen luokseen ja puhuu kyynel silmässä:

— Kiitos suomalaisista kansanlauluistanne. Tiedän mihin olette matkalla ja tunnen useita tovereitanne, jotka jo ovat määräpaikassaan. Toivon sydämestäni että Suomi jo ensi kesänä on yhtä vapaa maa kuin Ruotsikin!

Sassnitz . Saksan ranta! Tullimiehet astuvat lautalle ja tuolla sillankorvassa seisoo ihka elävänä saksalainen sotilas, kuuluisa kypärä päässään, kivääri olallaan. Hän on vanha maanvartiomies, mutta reippaan ja tuoreen näköinen.

Pieni suomalaisjoukko astuu silmää räpäyttämättä vihollismaalle — josta pitkiksi ajoiksi oli tuleva meille uskollinen liittolainen, rehellinen ystävä, joka turvasi meidät tovereinemme venäläisten kostolta ja jonka avulla meille kerran oli aukeava tie kotimaahamme takaisin. Kohtalomme oli yhdistetty jalon, mainion Saksan kansan kohtaloihin.

Saattaa heti nähdä merkkejä sodan vakavuudesta. Asematalon seinillä riippuvat julistukset muistuttavat kansalaisille ajan aiheuttamia erikoisia velvollisuuksia.

"Ein gewaltiger Krieg ist über Deutschland gebrochen." Näillä sanoilla alkaa eräs julistus Saksan kansalle. Toisaalla on kehotuksia sotilaille: "Soldaten, vorsicht beim Gespräch! Spionengefahr." j.n.e.

Ensimäinen tapaamamme saksalaisperhe on asuntomme haltijaväki. Eräissä monista Sassnitzin hotelleista vietämme uuden vuoden aattoiltaa. Juhlasali on koristettu suomalaisia varten ja saksalainen isäntäväkemme kestitsee meitä vierainaan. Myöhemmin saimme kokea, että tällainen kohteliaisuus oli harvinaista Saksassa. Illallinen on mainio. Reinin viinejä on yllin kyllin. Vieraina on lisäksi muutamia saksalaisia sotilaita, lomalla olevia. Siellä ensi kerran hehkuvin mielin laulamme: "Deutschland über alles!"

Mieliala on virkeä. Kaikki uskovat uuden vuoden tuovan suuria tapahtumia mukanaan.

TULO LEIRILLE.

Keskellä Holsteinin laajoja nummimaita sijaitsee eräs Saksan suurimpia sotajoukkojen harjoituskenttiä, Lockstedter Lager, joka varmaankin pohjoismaisen ilmanalansa vuoksi on määrätty suomalaisten vapaaehtoistenkin harjoituspaikaksi. Valtavien kasarmirivien läheisyyteen on muodostunut pieni sievä kylä. Joka toisessa talossa siellä on kahvila tai kapakka. Muualla asuu minkä mitäkin ammattilaisia saaden elatuksensa niistä erilaatuisista toimista, mitä suuri kasarmilaitos tarjoaa.

Yli leirin kohoaa kuin majakka merellä kuuluisa "Wasserturm" ja sen ympärillä avautuvat laajat kaikkiin aselajeihin kuuluvien joukkojen harjoituskentät. Aukeita varjostavat kaukaiset siintävät metsät ja ylängöt. Aamusta iltaan täällä vallitsee vilkas elämä. Torvet pauhaavat, merkkiliput liehuvat. Komentoja kaikuu kaikkialta. Täällä rätisevät konekiväärit, tuolla jyrähtää tykki. Joukkoja harjoitetaan kaikkialla. Siellä kasvatetaan saamattomista nahkapojista itsetietoisia, varmoja sotilaita. Siellä heihin istutetaan tuo kuuluisa preussilainen sotakuri, jota ankarampaa, tiukempaa ei ole olemassa. Siellä rakennetaan edellytykset voitokkaille taisteluille, ja Preussin loistavalle sotamaineelle.

Sinä hetkenä, jolloin nuori asevelvollisuuttaan suorittamaan kutsuttu rekryytti astuu kasarmin portista sisään, hän on kokonaan kruunun omaisuutta. Pian hän kuin syntyy uudestaan virkaintoisten aliupseerien toimesta. Kaikki mitä hän yllään kantaa, niin alus- kuin päällysvaatteensa, ruoka, mitä syö, aseet, varustukset, kaikki on komissitavaraa. Pitkänä harjoitusaikana häneen istutetaan uusi henki ja kaikki vanha tyystin kuoletetaan. Hän huomaa kauhukseen, että melkein kaikki hänen tähänastiset tietonsa ja taitonsa, joista hän on ylpeillyt, eivät merkitse paljon mitään. Hän on kankea, typerä, itsepäinen — mahdoton. Luoja yksin tietää, miten hän joten kuten tähän saakka on tullut maailmassa toimeen. Taas kaikki, mitä hänelle nyt opetetaan, on sanomattoman tärkeätä. Nyt vasta hän alkaa saada hämärän käsityksen siitä, mitä häntä ympäröivät esineet, kivet, metsät, kummut, ojat y.m. todella ovat, ja oppii vasta nyt parikymmentä vuotta elettyään tietämättömyyden pimeydessä oikealla tavalla käyttämään sekä järkeään että jäseniään.

Tämän valtavan pyykinpesun alaisiksi joutuvat vapauteen tottuneet Suomen nuorukaisetkin — katkera pala jokaiselle, mutta varmastikin omiaan terästämään tahtoa ja kasvattamaan luonnetta.

Tietenkin moni nuori suomalainen saapui leirille pää täynnä mitä pöyhkeimpiä vaatimuksia ja suunnitteluja. Piti saada kävellä kaduilla kiiltonahkasaappaissa, loistavat poletit olalla, kullatut napit sotisovan sekä etu- että takapuolella, tervehtää sirosti neitoja, istua hotelleissa ratsupiiska saappaanvarressa musiikin soitellessa suomalaisia sekä ratsuettä jalkaväen marsseja ja antaa ihmisten ihailla itseään. Olihan suurta olla "Kriegsfreiwilliger". Mikä loisto ympäröikään sellaista henkilöä!

No, suurin osa varmaankin oli varustautunut vaivoihin ja rasituksiin, mutta varmaankin venyi jokaisen naama pitkäksi Lockstedt’in leirialueen portista sisään astuttaessa. Yllätys oli perinpohjainen.

Tammikuun 2 päivänä v. 1916 astuu seitsemän viheliäistä siviilimiestä kuninkaallisen preussilaisen Jääkäripataljoonan n:o 27 pihamaalle. Eräs paikalle saapunut upseeri tarkastelee miehiä samallaisin silmäyksin kuin markkinamies hevosia ja määrää koko joukon kolmanteen komppaniaan.

Kolmas komppania seisoo parhaillaan pihalla rivissä. Siinä on ilmielävänä suomalaista sotaväkeä vieraalla maalla. Rinta paisuu ylpeydestä sitä nähdessä.

Mutta miksi he ovat niin jäykkiä, liikkumattomia, nuo rivit? Joukkoa tarkastaessa sattuu katse pariin ylioppilastoveriin. Jo ovat kummannäköisiä pyöreät, lipattomat lakit päässään. Kuvaamaton ilo välähtää heidän silmissään — — kumma kyllä, tuntuu kuin siinä olisi jotain vahingonilon sekaista joukossa. Kukaan heistä ei muuten liikahdakaan.

Tämähän näyttää hullunkuriselta. Mikseivät he pane kättään lakin reunaan, kumarra kohteliaasti ja ilmoita: — Anteeksi herra vääpeli, tässä näkyy uusien tulokasten joukossa olevan tuttavia. Pistäydyn vähän kuulemassa kotipuolen kuulumisia.

Katselemme siinä kurjannäköisiä tiilirakennuksia ja poikien harmaita pukuja. Tuntuu kummallisen karhealta kurkussa. Kasvot eivät tahdo kääntyä hymyilyyn, rinnassa omituisesti kouristaa. Alamme ymmärtää noita rivissä seisovia. He ovat sotilaskurin alaisia, seisovat kuin kuvapatsaat liikkumatta. Joskus vain uskaltavat silmillään hiukan vilkuilla ympärilleen.

Mutta joukon edessä seisoo saksalainen upseeri, joka kuin ukkosen jylinä alkaa ankaran nuhde- ja parannussaarnan komppanialle. Sanoja tuosta puheesta ei erota laisinkaan. Mahtavana jyrynä, vuoroin heiketen ja paisuen, joskus matalana, joskus taas huumaavaan äänikorkeuteen kohoten, se iskee syyllisten yli kuin rajuilma raesateineen.

Eräiltä syrjäisiltä saamme kuulla, että jotkut komppaniain heikoista luonteista uudenvuoden aattona ovat tulleet juopuneina kasarmiin, päälliseksi vielä liian myöhään ja tapelleet. Suomalaisenhan täytyy juovuspäissään tapella. Ilman rytäkkää humala ei ole minkään arvoinen.

Kauan ei kuitenkaan ole aikaa katsella tuota syntisten joukkoa, joka nyt juhlapäivänä saa rangaistusäkseerausta. Uudet tulokkaat viedään lääkärin tarkastettaviksi, joka sangen pintapuolisesti vähän miehiä koputeltuaan hyväksyy koko joukon. Sitten on lähdettävä saunaan.

Sattuu näet musikantille pieni onnettomuus. Paksu inhottavan näköinen terveysaliupseeri astuu hänen eteensä sanoen:

Aliupseeri, joka muuten kantaa pilkkanimeä "viheriävarpunen", tutkii, tarkasti tämän vaatekappaleen sekä ulko- että sisäpuolelta. Vihdoin hänen kasvonsa kirkastuvat, loistavat pelkästä vahingonilosta: — Ah, was ist das hier, sehen sie bitte — Läuse nicht? (kas, mitä täällä on, katsokaahan — täi, eikö totta!)

Musikantti parka! Hän punastui hiusmartoa myöten tuon murskaavan paljastuksen johdosta.

— Mitä merkillistä — — — minulla kun ei koskaan ole ollut — — — hän änkyttää.

Koetamme lohduttaa häntä selittämällä, että matkan varrelta voi saada mitä tahansa.

Mutta viheriävarpunen puhisee innoissaan: — Mars saunaan koko joukko! ja voitonriemu loistaa hänen inhottavilla kasvoillaan.

Saunasta miehet viedään "kamarille", varastohuoneeseen puettaviksi sotilaiksi. Täällä vallitseva järjestys pistää erikoisesti silmiin ja on kuin pienoiskuva siitä tarkkuudesta ja huolellisuudesta, millä valtion taloutta Saksassa yleensä hoidetaan. Havainnollisesti kuvaa tuollaista pataljoonan kamari järjestystä sodan aikana ilmestyneessä teoksessaan eräs saksalainen garnisooniupseeri, jonka nimi on häipynyt matkan varrella pois muistikirjani lehdeltä. Kuvaus on seuraava:

"Tulemme oikeaan jättiläisvarastohuoneeseen, joka on täynnä mitä erilaatuisinta tavaraa. Siellä tuoksuu kamfertti ja naftaliini, sillä siellä säilytetään satoja kenttäharmaita asetakkeja ja housuja huolellisesti lajiteltuina suuruuden mukaan. Jokaiseen vaatekappaleeseen on kiinnitetty kokoa ja pituutta ilmaiseva numerolappu. Ylinnä ovat kypärät. Hyllyillä tuolla on kenttälakkeja, seinällä riippuu päällystakkeja, kaikki mallikelpoisessa järjestyksessä.

"Kamarialiupseeri, jonka hallussa nämä varastot ovat, on nyrpeäkatseinen henkilö. Hän tarkastaa uutta tulokasta syrjäsilmäyksin, arvostelee hänen kokonsa yhdellä silmän luonnilla ja ottaa suuresta pakasta takin ojentaen sen vastatulleelle.

"Tämä luulee, ettei takki sovi hänelle oikein. Aliupseeri antaa miehen rauhallisesti koetella muita. Useita takkeja koeteltuaan miehen täytyy tunnustaa, että ensiksi saamansa takki kuitenkin sopi paraiten. Tuolla riippuu ratsuhousuja, mustia ja harmaita päällystakkeja, pitkillä pöydillä on sadottain nelikulmaisia ruskeita ja harmaita telttakankaita. Lattialla on kasottain leipälaukkuja ja niiden rinnalla riveihin ladottuina selkälaukkuja, vanhat ruskeat vasikannahkalaukut uusien kenttäharmaiden rinnalla. Hyllyjen väliseinillä riippuu nahkaisia kantohihnoja, toisaalla kenttäpulloja ja juomapikareita harmaissa vilttikoteloissa.

"Eräässä nurkassa on rumpuja, torvia, ruskeita ja mustia saappaita ja nahkakenkiä parittain lattian täydeltä.

"Varuskamarin hoitajan tehtävä on vastuunalainen toimi. Joka esine on merkittävä kirjaan, milloin se on tuotu varastoon ja milloin ja kenelle luovutettu.

"Täällä siviilimiehestä tehdään sotilas, täällä hänet puetaan kiireestä kantapäähän aina alusvaatteita myöten. Täältä hän saa talvipakkasta vastaan suojaavat villavaatteet tai ohuet kesällä käytännössä olevat työpuvut tarpeen mukaan.

"Vielä siellä on arkkuja täynnä kokardeja, mustavalkoisia tai musta-valko-punaisia, kypärän leukahihnoja, kaikenlaatuisia nappeja ja hakoja, patruunalaukkuja, olkalippuja, joissa on valmiina rykmentin merkit, aliupseerien kulta- ja hopeanauhoja, jefreitterien vaakunanappeja ja kaikkea mahdollista pikkutavaraa, mikä kuuluu sotilaan puvustoon.

"Kaikki nämä tavarat ovat erinomaisessa järjestyksessä. Joka hetki täytyy tarkastajan voida helposti saada selville, mitä tavaraa varastossa on, mitä sieltä on annettu ja mitä tarvitaan.

"Ja kamari-aliupseeri, hän katsoo karsain silmin jokaista, joka haluaa saada vähäarvoisimmankin hänen aarteistaan. Jokaisesta työtakista, jokaisesta nahkahihnasta saa riidellä ja vain mitä itsepintaisimman vastustelun jälkeen hän luovuttaa pyydetyn tavaran."

Tällaisessa laitoksessa vastatulleet suomalaisetkin puetaan kruunun pukuun. Haikein mielin miehet eroavat rakkaista siviilipuvuistaan, mitkä nyt näyttävät heistä kultaisen, yksilöllisen vapauden symbooleilta. Hellästi ne kierretään myttyyn ja varustettuna omistajan nimikirjoituksella asetetaan hyllylle. Katselen toverini hommia; musikantin silmästä tipahtaa kuuma kyynel.

Uusi rekryyttijoukko astuu jotensakin alakuloisena kasarmia kohti. Mikä muutos onkaan miehissä tapahtunut! Hienot kaulukset, rintaröyhelykset ovat poissa. Kulunut harmaa harjoitustakki sopii huonosti, lakki tekee miehet miltei vangin näköisiksi. Tunnemme olevamme syvässä alennustilassa, mutta nöyryytykset eivät vielä ole loppuneet.

— Pe-pe-perin on pieni, murahtaa yksi toisensa jälkeen. No, tästä ei auta hämmästyä. Saksassa ei ole ruokaa liiaksi. Onhan tunnettua, että viholliset koettavat kostotoimillaan tappaa Saksan kansan nälkään.

Seuraava lahja komissilta on ruokakuppi. Käsi vavahtelee sitä vastaanottaessa. Ruosteinen, musta, ammoisina aikoina tinattu "pakki", kuten sitä nimitetään, työnnetään ilman valittamismahdollisuuksia jokaiselle käteen.

Tovereita saapuu ympärille. He ovat päässeet rangaistusäkseerauksestaan. Miten ivallisesti he hymyilevät!

— Tuolla pihalla on kaivo, ottakaa santaa pihamaalta ja kuuratkaa sillä; ei täällä auta nurkuileminen! selitetään ympärillä. Siinä muutamia viikkoja aikaisemmin olleet ylpeilevät ja jakelevat ilmaiseksi neuvojaan.

Käymme kaivolle. Maisterit ja ylioppilaat siellä kykkivät, tahkoavat ravalla ruokakuppejaan ja lähtevät noutamaan soppa-annoksensa. — Muisteleepa siinä moni haikein mielin aikoja, jolloin syötiin puhtaalla liinalla katetulta pöydältä, porsliinilautasilta ja nyrpisteltiin nenää, jos pienikin rikka oli ruuasta löytyvinään. Rahamiehet kyllä saivat läheisistä kylän hotelleista kunnon aterian, mutta Damokleen miekka välkkyy uhkaavana heillekin, sillä mukana tuodut rahat hupenevat arveluttavan nopeasti ja uusien saantia ei voi ajatellakaan. Sotilaan palkka taas on 33 penniä päivässä. Eipä auta muu kuin huolettomilla sanansutkauksilla yrittää pitää mieltä virkeänä nälän iltaisin vatsassa kurniessa.

Ensimäinen ateria onkin koomillisin hetki koko leirielämässä. Musikanttimme on aivan ymmällä. Näen vieläkin hänet elävästi tuona hetkenä. Hän nostaa varovaisesti savustetun silakan hännästä ylös. Niitä on annettu 3 kappaletta leivän mukana. Tietämättä, mitä tehdä, hän ajatuksissaan kastaa sen soppakuppiin ja haukkaa siltä pään niin synkän vakavana kuin istuisi hautajaisissa — vanhempien toverien siinä ympärillä virnistellessä ja silmää iskiessä.

— Lähdetäänpä sitten allekirjoittamaan sitoumus, kehottelee suomalainen jefreitteri, jonka haltuun olemme uskotut.

Taas rekryyttijoukko marssii suureen lukutupaan, jota öljylamput himmeästi valaisevat. Pari upseeria on todistamassa tätä juhlallista toimitusta. Sitoumuksen sisällys hämmästyttää miehiä. Sen mukaan Saksan sotilasjohto saa käyttää meitä millä rintamalla tahansa, eikä meillä ole oikeutta tehdä mitään vaatimuksia Saksan valtiolle.

On luonnollista, että tällainen omituinen sopimus masentaa miesten mielen. Jotkut kieltäytyvät sellaista allekirjoittamasta. Mutta mikäpä auttaa. Kuka tietää, mihin joutuu kieltäytyessään. Saksalainen upseeri selittää, että sitoumus on vain muodollisuus, ja lupaa, ettei pataljoonaa käytetä muuten kuin suorastaan Suomen hyväksi, mikä lupaus sitten pidettiinkin pyhänä. Vahvistukseksi sitoumukselle puristamme tuon ryhdikkään upseerin kättä.

Tulee ilta tälle tapauksista ja kokemuksista rikkaalle päivälle. Täsmälleen kello 10 sammutetaan valot ja silloin on jokaisen miehen oltava sängyssä. Kaikki tapahtuu komennon mukaan, nouseminen ja nukkuminenkin. Jos sotilas esim. julistetaan sairaaksi, täytyy hänen sairastaa; jos lääkäri taas pitää häntä terveenä, täytyy hänen olla mukana työssä ja harjoituksissa, vaikka olisi menehtymäisillään. Saksan sotaväessä on vain terveitä tai kuolemansairaita, muita ei tunneta, terveysaliupseeri vakuuttaa. Vähitellen alkaa tuo ankara järjestys selvetä rekryytille kaikessa armottomuudessaan. Ja sitten vielä on jollakin otsaa laulaa:

"Soldatenleben, das heisst lustig sein!" — Mikä iva, miettii rekryytti, joka vaistomaisesti tulee ajatelleeksi entisiä harhaluulojaan sotilaselämän komeudesta ja loistosta. Ensimäisenä iltana rekryytti on sitä mieltä, että tuollaisen runonpätkän kirjoittaja olisi kammottavasta tosiasiain ilmeisestä vääristelystä ja käsitteiden hämmentämisestä pantava vähintään jalkapuuhun. — Mutta runoilijoita ei voi ottaa vakavalta kaunalta, hän sitten miettii halveksuen.

Yö on rauhaton. Uni ei tahdo tulla silmiin. Ajatukset liitävät kuin villit ratsut ylt'ympäri. Sydän on tulvillaan kaikkea koettua ja kestettyä. Siellä pimeässä valvoessaan miehet karistelevat kurkkujaan ja kääntelevät vuoteillaan miettien:

— Pohjola, Pohjola! rauhallinen kotipirtti Suomen saloilla. Sinne jäi mielenrauha, vapaus, — siellä kadotettu paratiisi!

Kukapa tietää, miten monet äsken sotilaiksi julistetut nuorukaiset tuona unettomana ensi yönä katseet kiiluvina suunnittelivat, millä ilveellä pääsisi pötkimään matkaansa koko kruunun talosta? Suunnitelmat raukesivat omaan mahdottomuuteensa. Uni tuli vähitellen ja vei nuoren sotasankarin sielun kauas kotimaahan rakkaille, päivänpaisteisille lapsuusajan leikkitantereille.

SEURAAVANA AAMUNA.

— Aufstehen! kajahtaa vahtivuorossa olevan aliupseerin herätyshuuto. Säikähtyneitä kasvoja tirkistelee peiton alta. Tuvan alkuasukkaat hyppäävät reippaasti pystyyn ja alkavat peseytyä, mutta eilen tulleet ovat vähän ymmällä asemasta.

— Mi-missä sitä nyt taas ollaankaan? murahtaa joku kesken uniaan herännyt. Kova todellisuus vasta vähitellen alkaa selvitä. Mies katselee seiniä, vuoderivejä, hämärässä hääriviä puolialastomia ihmisiä. Näyn täydelleen masentamana hän vetää peiton niskaansa ja yrittää nukkua uudelleen. Ehkä tämä juuri onkin unta ja kun vasta uudelleen oikein herää, makaakin onnellisena kotikamarissa omalla vuoteellaan. Tämän täytyy olla unta, jotain painajaista tai muuta — vatsankipua!

— Mitä elämää ne siellä pitävät keskellä yötä, kun herättävät! kiivailee eräs nuori helsinkiläinen herrasmies, joka ennen muinoin pääkaupungissa opintojaan harjoitellessa on tottunut nukkumaan lähelle kello 12.

Aliupseerit ovat yleensä vihatuimpia olentoja, mitä rekryytti tuntee ja on tuntenut. Oli sitten työssä tai levossa, aina ne ovat hänen kintereillään tarkastelemassa, näykkimässä ja komentamassa. Hitaalle suomalaiselle isänmaan ystävälle ne ovat oikeita kiusanhenkiä. Nehän ne katkeroittavat muuten eloisat repäisevät muistot "sotaopin harjoituksista." Yölläkin rekryytti on aliupseerin valvonnan alaisena. Joka tuvassa näet asuu vähintään yksi aliupseeri — korpraalikunnan johtaja. Nyt tälle tarjoutuu tilaisuus näyttää rajatonta valtaansa noihin uppiniskaisiin nähden, jotka peittonsa sisään kääriytyneinä koettavat intohimoisesti unohtaa tylyn todellisuuden. Nyt hänellä on tilaisuus heti alusta alkaen opettaa heille kunnioitusta esimiehiä kohtaan ja samalla kuria ja hyvää järjestystä, lyödä näin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

— Mitäs tämä on? Ettekö te vetelykset aio nousta, kun komennetaan aufstehen? Haloo lurjukset, kyllä minä teille opetan, mitä komento merkitsee!

Hän kiskaisee armotta peitot lattialle silminnähtävästi koko sielustaan nauttien noiden sätkyttelevien paljasjalkaisten eliöiden hätäytyneistä, avuttomista katseista…

— Tekö olette sotilaita! Liukkaasti pystyyn taikka minä näytän teille. Kyllä minä teidät opetan — minä! Ettekö tiedä, mikä rangaistus sotalain mukaan seuraa tottelemattomuudesta esimiestä kohtaan?

— Mitä! Onko teillä jotain mukisemista! Mitenkä te puhutte esimiehellenne! Onko teiltä mitään kysytty? Te pidätte suunne kiinni ja puhutte vasta kun teiltä kysytään jotain. Ymmärrättekö? Mars menemään!

Rekryytin mieleen vilahtaa hänelle tuntematon sotalaki kuin jokin kammottava keskiaikainen, puukantinen, paljaspäisten munkkien pöyristyttävillä maalauksilla varustama asetuskokoelma täynnä piikkien, ruuvien, sapelien ja hirsipuiden kuvia. Hän huomaa ehdottomasti olevansa alakynnessä, kruunun kourat niskassaan ja tottelee.

Pöydällä höyryävät kahvikannut, mitkä palvelusvuorossa oleva sotilas on hakenut kyökistä, saavat tulokasten mielet hieman lauhtumaan.

Kello 7:ksi pitää tuvan olla lakaistu ja puhdistettu. Joka mies saa itse laittaa vuoteensa kuntoon. Vääpeli saapuu tarkastamaan tupaa ja auta armias, jos peitossa silloin on yksikään liika ryppy. Vuoteen täytyy olla kuin hyvin tehty laatikko — siisti ja suora. Jos siinä on vikoja, ärjyy vääpeli niistä korpraalikunnan johtajalle, tämä taas hairahtuneelle rekryytille, joka rangaistukseksi saa pariin kolmeen kertaan purkaa ja laittaa tilansa uudelleen.

OPETUSTUNTI.

Joka päivä 7—8 on opetustunti. Korpraalikunnan johtaja selostaa rekryyteille muutamia sotilaalle välttämättömiä tiedon alkeita ja toimittaa sitten kyselyn nähdäkseen, miten hyvään maahan opin siemenet ovat langenneet. Vääpeli tai luutnantti käy joka tunti opetusta tarkastamassa.

Mitkä ovat sitten tuollaisia sotilaan kalleimpia asioita? Ensimäisen kahden viikon aikana luennoidaan vain kahdesta asiasta: tupajärjestyksestä ja upseerien arvomerkeistä sekä käyttäytymisestä esimiehiä kohtaan eri paikoissa ja kaikissa mahdollisissa asennoissa. Vähitellen jää tupajärjestys syrjään, mutta kauan vielä pitää paikkansa tuo ainainen teema:

Nämä kysymykset uudistuvat yhtä pedagogisesti joka päivä. Näillä tunneilla aliupseeri painaa oman arvonsa ja auktoriteettinsa sekä varsinkin upseerien kuvaamattoman korkean aseman ihmettelevän rekryytin aivoihin ja tämä alkaa vähitellen tajuta koko pienuutensa ja mitättömyytensä militäärin moniasteisessa ja arvoluokkaisessa laitoksessa, uskaltamatta enää — puhumattakaan ivallisista vastauksista, jotka paikalla saavat ansaitun nuhdesaarnan ja rangaistuksen — omasta alotteestaan sanoa tuskin muuta kuin joskus opetuksen kuumimmillaan ollessa värähtelevällä äänellä ja huonolla saksallaan:

— Pitte austreten zu tyrfen! (Pyydän lupaa päästä käymään ulkona!)
Hänen poistuttuaan jatkuu opetus yhtä arvokkaana.

— Vai tähdistä? Siinä sitä ollaan! Vai tähdistä se Tolonen tuntee kapteenin. Onko jokainen tähdillä varustettu henkilö siis kapteeni? Tai jos Tolonen katsoo yöllä taivaalle ja näkee siellä sen seitsemän otavan ja Väinämöisen miekan yhtenä tähti vilinänä, silloin kait koko taivas on Tolosen mielestä täynnä paljaita kapteeneja — vai miten?

Vaihteeksi luetaan joskus sotilassäännöksiä. Siinä saa rekryytti kuulla, että sotalaki on ankara ja kova, että hänellä on rajattomasti velvollisuuksia, mutta hänen oikeutensa ovat hyvin niin ja näin. Rekryytille selviää, että kuri ja tottelevaisuus sotaväessä ovat kaikki kaikessa.

— Ainoastaan sellainen armeija, jossa vallitsee rautainen mieskuri, voi taitavan päällikön johdolla saavuttaa voiton.

— Urhoollisuus ja kuuliaisuus esimiehiä kohtaan ovat sotilaan kauneimpia ominaisuuksia. Nämä lauseet on tyhmän rekryytinkin helppo ymmärtää, mutta vaikeampi on sotilaan järjelle käsittää lause:

Se käy jo yli ymmärryksen, on melkein liian korkeaa moraalia ensi päivien nöyryytyksistä vielä katkeruutta puhkuvalle vasta-alkajalle. Monen mielestä tuo lause tuntuisi paljon selvemmältä ajatuksen ollessa päinvastainen. Mutta yritäppä tuoda esille eroavia mielipiteitäsi. Ensiksi selvitetään asia sellaisella tavalla, että rekryytin korvat kuumenevat ja kun aliupseeri tyhjentävän selityksensä jälkeen ukkosäänellä tekee tuon lyhyen ytimekkään kysymyksen: — Verstanden? asettaen nenänsä melkein rekryytin lumivalkeaan nenänorteen kiinni, voi tämä vain vapisten vastata: — Kyllä herra Gruppenführer!

Mutta luojan kiitos, on kuitenkin yksi aihe, jonka käsittely jälleen palauttaa rekryyttiin rohkeuden ja itsetietoisuuden, jopa korottaa hänet valtavasti yläpuolelle laajojen kansankerrosten. Tämä aihe on sotilaan suhde siviiliväestöön. Sotilas puettuna kruunun kultanappiseen takkiin on luonnollisesti jokapäiväisen rahvaan hyörinän ja pyörinän yläpuolella arvossa.

"Pitäen mielessänsä korkean kutsumuksensa valtaistuimen ja isänmaan suojelijana" — sanoo käsikirja.

Nuo säännökset ne soivat kuin ihana musiikki rekryytin korvissa. Hän alkaa syvästi tuntea sotilasarvonsa ja kutsumuksensa korkeuden. Kun tuo ikävä siirtymisaika siviilimiehestä sotilaaksi on ohi, kun aliupseerit ja vääpelit alkavat jo kehua hänen ryhtiään ja liikkeitään, kun hän saavuttaa käytökseensä sotilaallisuutta ja iltasin puhtaassa takissaan kulkien ylpeästi röyhistelee rintaansa neitossilmien sieltä täältä ikkunaverhojen takaa salavihkaa ihaillessa hänen solakkaa vartaloaan ja notkeaa käyntiään, silloin hän hiljaa itsekseen mennessään hyräilee:

HARJOITUKSISSA.

Opetustunnin loputtua kajahtaa jälleen aliupseerin ääni läpi kaikkien tupien: — austreten! Ovista lappaa miestä, vyötettyjä sotilaita kiväärit kädessä pihalle järjestyen pitkään ruoturintamaan. Ryhmänjohtajat seisovat korpraalikuntiaan tarkastellen näiden edessä. Sitten esiintyy ensi kerran todellisessa loistossaan komppanian vääpeli, "mamma". Kirjoitustuvastaan hän saapuu punakkana, pyylevänä, täynnä arvonsa tuntoa ja itsetietoisuutta, muistikirja rintapielessään. Hän seisahtuu, katselee hiljaa terävästi pitkin riviä.

Alkaa tuttu nuotti: — eins, zwei, drei, vier — j.n.e. Miesten lukumäärä todetaan, sairaat, käsityöläiset, lomalla olevat — kaikki merkitään erikseen muistiin. Tämän jälkeen alkaa tärkeä toimitus, pukujen tarkastaminen. Nappien pitää olla paikoillaan, lakin suorassa, pukujen ehjiä, saappaat puhdistettuina mallikelpoisesti, kasvot pestyinä, parta ajettuna.

Sattuupa eräällä miehellä olemaan yksi ainoa onneton nappi auki, juuri leuan alla oleva, jota hän itse ei voi nähdä.

Vääpeli astuu hänen eteensä. Rekryytti lyö kantapäänsä naksauttaen yhteen alkaen tähystää jotain pistettä avaruudessa. Asettukaammepa hetkeksi vain tuon rekryytin kenttäharmaan harjoituspuvun asukkaaksi ja omistajaksi. Olemme koko aamupuolen putsailleet joka vaatepartta erikseen, tarkastuttaneet tovereillamme, että lakki on päässä millimetrilleen suorassa kokardi keskellä otsaa. Luulemme tietenkin pukumme olevan mitä parhaassa kunnossa. Ei niin moittimisen hiventä. Arvelemmepa vielä päälle päätteeksi olevamme pulskannäköinen sotilas, peloton ja nuhteeton, ja tottumattomana sotilastapoihin meissä jo sykähtää toivo, että tuo edessämme seisova punakka tarkastelija varmaankin on erikoisesti kiinnittänyt huomiota meidän ryhtiimme ja sotilaalliseen ulkomuotoomme. Ehkäpä tuo ihravatsa vääpeli alkaa siinä kiittää meitä komppanian läsnä ollessa esim. seuraavaan tapaan:

— Katsokaa nyt, koko kolmas komppania. Tässä on sotilas, oikea sotilas!
Puku kunnossa, napit paikoillaan, kaulus puhdas, saappaat kiillotetut.
Ottakaa esimerkkiä tästä miehestä. Mikä teidän nimenne on? — — — Hm!
Teillä on hyvät toiveet tulla nopeasti korotetuksi!

Turhaa lorua. Luuletteko että tuo hirmu kehuisi jotain alaisistaan. Päinvastoin. Hän kiinnittää heti huomionsa tuohon Akilleen kantapäähän, joka ties mistä on sattumalta lentänyt juuri meidän leukamme alle, jääden siihen törröttämään koko maailman nähtäväksi. Turhaan odotettuamme luultua ylistyspuhetta, välähtävät katseemme edellämainitusta pisteestä herra vääpelin leimuaviin, pahaa ennustaviin silmiin. Mainittu avaruuden piste aitaa tanssia kaikissa mahdollisissa värivivahteissa silmiemme molemmin puolin.

Mutta vääpeli seisoo yhä ääneti edessämme lihavana, röyhkeänä, ilkeä hymy huulillaan. Vihdoin myrsky puhkeaa:

— Gott im Himmel! jyrähtää nenämme edessä. Kuinka te kehtaatte. Ettekö ollenkaan tunne häpyä hyvä herra? — — — — — — Ettekö häpeä tulla riviin puoliaiastomana. Eikö teillä ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, miten sotilaan tulee reklementtien mukaisesti pukeutua — mitäh? Teidän pukunne on aivan mahdoton, osoittaa mitä suurinta huolimattomuutta. Te — — — teillä on toinen nappi ylhäältä — — — auki! Mikä teidän nimenne on?

Rekryytti kalpenee, yrittää parantaa asiaa tuota pikaa panemalla napin kiinni.

— Donnerwetter — — — kuka kirkas ilmestys teidän on käskenyt tehdä jotain? Oletteko ihan hullu! Te seisotte perusasennossa liikkumatta siksi kunnes teille annetaan jokin käsky — — — ymmärrättekö? Teissä ei ole vielä hitustakaan militääriä.

Vääpeli huokaa, luo murhaavan, halveksuvan katseen kynttiläsuorana törröttävään rekryyttiin.

Rekryytti ei uskalla häilähtääkään. Hän tuijottaa nyt erääseen naulanpäähän vastapäätä olevassa seinässä. Tuon sisältörikkaan parannussaarnan jälkeen vääpeli vihdoin mitä ivallisimmalla äänellä käskee: — No pankaa nyt se nappi kiinni! Rekryytti tottelee ja kallistaa päänsä nähdäkseen tuon onnettoman napin.

— Seisokaa suorassa, mitä te katselette alas? Pää pystyyn! Kyllä teidän täytyy osata panna nappi kiinni sitä katsomatta. Minähän sanoin teille: — Toi-nen nap-pi yl-hääl-tä.

Rekryytin kädet vavahtelevat hänen kopeloidessaan leukansa alustaa. Hänessä syntyy voimakas halu iskeä nyrkillä tuon edessään seisovan miehen punottavaa nenää.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän saa kiittää luojaansa siitä että jaksoi hillitä itsensä ja lyönti jäi sikseen. Sen seuraukset olisivat olleet ylen tuhoisat lyöjälle itselleen. Niin kaiken sotilaskurin unhottanutta henkilöä olisi pidetty raivohulluna, joka pian olisi toimitettu sopivaan paikkaan, missä hän voi mielin määrin temmeltää olematta silti vaarallinen rauhallisille kansalaisille.

— Richt euch! komentaa vääpeli. Miehistö liikehtii, rivit huojuvat hetken aaltomaisesti, suoristuvat sitten, eikä ihmekään, sillä rivin päässä seisoo vääpeli kiivaana kuin ukkospilvi iskien vihansa salamoita puolelle ja toiselle.

— Toinen ja kolmas mies taaksepäin, vielä, vielä hiukan! Vatsa sisään! Oletteko te mitä sammakoita, joista ei näy muuta kuin vatsaa? Koko keskus taaksepäin — — — kuuletteko, taaksepäin — ettekö ymmärrä mitä taaksepäin merkitsee! Päät pystyyn — — — jaa! Nenät tännepäin — — — jaa jaa! Ja toinen rivi, siinä ei ole milloinkaan mitään ojennuksen tapaistakaan, ei kerrassaan mitään! — — — Suu kiinni siellä, ei puhuta — — — ei tämä ole mikään rippikoulu, vaan sotakoulu! Näin huutaa siellä mies hikoillen, vaahto suupielissä. Vihdoin ojennus tyydyttää.

— Nasen hierher! ärjyy luutnantti. Vääpeli ilmoittaa komppanian. Odotetaan hetkinen. Herra hauptmanni tulee. Kaikki miehet katselevat vasemmalle, alokkaat muita uteliaammin. Solakka, hienopiirteinen aatelismies, hauptmanni von Coler, astuu ensiluokan rautaristi rinnassaan komppanian eteen. Samat temput kuin äsken uudistuvat jälleen.

— Guten Morgen dritte Kompanie! Tervehdyksen vastaus vyöryy jyrinänä läpi rivin. Rinnallani seisova toverini kuiskaa, että von Coler on pidetyimpiä komppanianjohtajia pataljoonassamme ja innokkaimpia Suomiystäviä.

Luutnantti astuu komppanian eteen pullistaen keuhkojaan. Komennon mukaan muodostuu ryhmärivistö ja komppania marssii kentälle. Karjalaisten laulu kajahtaa voimakkaasti kylän läpi marssittaessa.

Laajalla kentällä näkyy kaikkialla suomalaisia poikia harjotuksissa. Todellakin innostuttava näky. Kotona Suomessa on venäläinen sotaväki vallitsemassa ja komentelemassa. Oma sotalaitos on hävitetty ja kansa riisuttu aseista. Mutta täällä kaukana vieraassa maassa suomalaiset joukot harjoittelevat tulevaa vapaustaistelua varten. Näihin aikoihin vallitsee joukossa vielä voimakas henki. Jokainen pitää kunnianasianaan kestää mitä rasituksia tahansa ja todistaa saksalaisille suomalaista kestävyyttä ja kuntoa.

Vasta-alkajat eivät pariin ensi viikkoon saa kivääriä. Heidän harjoituksensa ovat vapaaliikkeitä, sotilasvoimistelua, mikä tosin suomalaiseen voimisteluun verraten on sangen alkuperäistä ja yksipuolista, mutta omiaan kehittämään erikoisia sotilaalle tärkeitä lihaksia.

Lockstedtin laajat harjoituskentät ovat tammikuussa raskaan, ikävän näköiset, — silmän kantamattomia tummia aukeita, siellä täällä metsäkaistaleita kuin saaria meressä. Sateella kentät ovat liejuisia, mutta kuivuvat ihmeen pian. Noilla laajoilla nummilla muodostuu ahkerassa työssä ja harjoituksissa suomalainen jääkäripataljoona.

Rekryytin ruumis ensin norjistetaan ja terästetään. Harjoitus aletaan päästä. Sitä käännellään ja kierrellään joka puolelle, niin että niskasuonet rutisevat — samoin sitten vartaloa ja joka jäsentä erikseen. Aluksi liikkeet tuntuvat verrattain turhanpäiväisiltä, mutta seuraavana päivänä niiden vaikutus tuntuu. Lihakset ovat niin kipeät, että tuskin kävelemään pääsee. Siten sivilistinen kankeus ja saamattomuus karsitaan uudesta tulokkaasta.

Sotilaalla on juhlahetki, kun hän ensi kerran saa kiväärin. Sitä tutkitaan ja silitellään. Mutta sotilaan pitää tuntea aseensa täydellisesti. Erikoisilla oppitunneilla kiväärin eri osat irroitetaan ja selitetään. Lopuksi aliupseeri pitää puheen sotilaille kiväärin hoidosta:

— Te olette nyt saaneet kiväärin. Kivääri on sotilaan morsian. Teidän pitää huolehtia siitä kuin silmäterästänne. Sen täytyy aina olla mallikelpoisessa kunnossa. Ei ruostepilkkuakaan saa näkyä sen teräsosissa, ei tomunhiventä. Hellikää sitä kuin morsiantanne. Se on samalla teidän toverinne, paras turva vaaroissa. Se pelastaa teidät kuolemasta ja surmaa vihollisen! Sitä hellitään ja hoidetaan kyllä. Joka päivä sitä puhdistetaan, rasvataan ja puleerataan.

Kentällä alkaa kuin uusi elämä senjälkeen kuin kiväärit on saatu. Silloin vasta käännökset, maahan syöksyt y.m. temput käyvät täydellisiksi. Ja lisäksi harjoitellaan kivääriotteita, kaartoja, paraatimarssia, kävelyä, juoksua j.n.e.

Kolmantena sarjana uutuuksia tulevat ampumaketjun muodostamiset ja sen liikkeet — hauska ja mielenkiintoinen harjoitussarja.

Kun nämä kaikki on jotakuinkin opittu, alkaa komppania-äkseeraus, kenttäharjoitukset, taisteluharjoitukset ja patrullitehtävien opettaminen. Kun tähän välillä vielä tulevat pionieriharjoitukset, käsigranaattien heitot, yölliset taisteluharjoitukset y.m. eri lajit ampumisopetusta ja koeampumista sekä pitkät harjoitusmarssit, huomaa, että työ on suuremmoinen, monipuolinen ja mielenkiintoinen.

Kun joka päivä saapuu uusia tulokkaita, on eri osastojen kehitystaso sangen erilainen. Siksipä tuollainen harjoituskenttä tarjoaakin mitä vaihtelevimpia näkyjä. Kaikkialla on liikettä, kaikkialla kaikuvat komennukset. Tuolla heiluvat miesten kädet tai jalat kuin tuulimyllyn siivet vapaaliikkeissä. Täällä harjoitellaan sotilaallista ryhtiä tai kunniantekoa. Kaukana pitkä ampumaketju etenee syöksyttäin yli aukean kentän. Pistimet kiiltävät ja hurraahuudot kaikuvat. Metsiköissä soivat torvet ja kaukana jymähtää tykki antaen sotaisan taustan harjoituksille.

Ja rekryytti on tuon metelin keskellä kaikkien käänneltävänä ja kierreltävänä. Tottuneet aliupseerit siinä terävin katsein tarkkaavat hänen ruumiinsa muotoa, tarttuvat kiinni milloin päähän milloin mihinkin jäseneen sitä oikeaan asentoon asetellen, muovaillen kankeaa jäykkäjäsenistä nahkapojan ruumista kuin taiteilijat savimöhkälettä.

Ja miten kammottavan kankealta vasta-alkaja näyttääkään! Pitipä hänen yrittää mitä temppua tahansa, leuka tutisee, kädet vääntyvät soikeiksi ja kiveriksi kuin väärät länget. Siinä aliupseeri peuhaa ja pelmuaa hänen edessään.

Rekryytti hämmästyksekseen käskyjä totellessaan kuin astuu ulos avaraan maailmaan oman ruumiinsa ja pukunsa ihmeellisistä sekasotkuisista kätköistä ja poimuista. Ja taas kaikuu aliupseerin kehottava ääni:

— Vasen korva alemmas, hiukan alemmas, — hiukan vielä, kuuletteko? Alemmas vasen korva! Ei niin paljon! Ylemmäs, hiukan vielä ylemmäs! pauhaa aliupseeri siinä nenän edessä terhennellen.

Rekryytti vihastuu ja sihisee jotain, ettei hän ehtinyt vielä siirtää korvaansa ylös eikä alas.

— Suu kiinni, ärjäsee aliupseeri, perusasennossa ei puhuta. Vain jos minä jotain kysyn, saatte vastata! Ja taas väännellään, käännellään ja väännellään.

Saapuu sitten luutnantti tai komppanian johtaja harjoitusta tarkastamaan. Ryhmänjohtaja virkaintoa osottaakseen yhä korottaa ääntänsä ja nahkapoika on senkin seitsemässä leikissä ja lipetissä.

— Tehkää käännökset niin että maa vinkuu ympärillä ja itse sen tehtyänne seisotte kainaloita myöten kuopassa! opettaja ylpeilee.

Paraatimarssi varsinkin tuntuu aluksi hullunkuriselta ja käy jäykästi. Koko miehen ruumis leukapieliä ja varpaan päitä myöten kangistuu kuin puupölkky. Vähitellen vasta marssi alkaa saada sulavuutta, siroutta.

Opettaja kulkee vieressä laskien hartaasti: Eins — zwei, eins — zwei! Lang — sam! Ru — hig! korostaen joka tavua. Rekryytti hikoilee ja jäykistää jalkojaan. Naaman ilme on liikuttavan harras ja syvämietteinen. Hän tuumii närkästyneenä:

— Vai pitää tässä vanhoilla päivillään vielä opetella kävelemäänkin?
Taitaisi olla paras heittää — —

Ei auta muu kuin astua juntata. Muuten saa kuulla tuon harmillisimman kaikista komennuksista:

— Zurück — marsch! maaarsch! Mitä, ettekö halua juosta? Tahdotteko ehkä jäädä muiden mentyä puoleksi tunniksi yksinänne äkseeraamaan!

Lepohetken tultua mies huokaa helpotuksesta, uskaltaa taas katsahtaa ympärilleen ja siellä kaukana hän näkee, miten tottuneet tyhmät kivääri olalla ylpeinä ja ryhdikkäinä marssivat tehden kaartoja kuin taideteoksia ikään, näkee ketjujen etenevän, pistinten paljastuvan ja aamuilmassa kajahtaa siellä täällä raikuva hurraahuuto, jonka kaiku yltympäri toistaa metsillä ja ylängöillä.

Kun komppania puolen päivän aikaan lämpöisenä ja raikkaana saapuu takaisin kasarmiin, kajahtaa laulu entistä voimakkaampana. Tuntuu kuin kaikki, mitä nyt tekee ja suorittaa, vihdoinkin olisi todella hyödyllistä työtä — työtä isänmaan yhteiseksi hyväksi!

KYLÄLLÄ.

Vasta n.s. A-luokkaan päästyään meikäläinen sotilas saa mennä kylälle. Useat rekryytit ovat näet joskus unohtaneet korkean kutsumuksensa "valtaistuimen ja isänmaan suojelijoina", esiintyneet juovuksissa, tapelleet, kulkeneet upseerien ohi kunniaa tekemättä ja majuri on antanut kylälle-menokiellon — että rekryytit saisivat aluksi jonkun aikaa sulattaa saamiaan opetuksia, Lisäksi majuri Baier raittiusmiehenä on kieltänyt kaikkinaisten väkevien juomien nauttimisen. Kun kylän hotellit ovat auki ja siellä tarjoillaan yhtä hyvin suomalaisille kuin saksalaisillekin, ei kielto paljoakaan merkitse. Ja sotilasmoraali on yleensä sellainen, että kieltoja vastaan voi kyllä tehdä, kun vain ei joudu teoistaan kiinni. Jos sotilaalle sellainen onnettomuus sattuu, on hän tyhmyytensä vuoksi jo ansainnut rangaistuksen — siis oikeastaan jo muinaisten spartalaisten aikainen oikeusmoraali!

Ne onnelliset, jotka vapaasti saavat liikkua kylällä, käyttävät tietenkin tilaisuutta ahkerasti, sillä on kerrassaan kuolettavaa istua kököttää koleassa kasarmissa kaiketi illat kuin mikäkin pelätys.

Kylässä meikäläiset jo tunnetaan kaikkialla. Pienet pojat juoksevat luo ja kyselevät: — Onko teillä suomalaista rahaa?

Lockstedtin pikkupojat ovat vilkkaita, siististi puettuja, ja hehkuvan isänmaallisia. Sodasta heillä on omat käsitteensä. Kysyppä heiltä, koska sota loppuu. He vastaavat arvelematta: — Ensi kesänä!

— Luuletko että Saksa voittaa, tiedätkö sinä, miten suuri maa Venäjä on?

— Jaa. England werden wir bald kaputt machen und Frankreich ist schon lange kaputt!

Siinä on nousevaa nuorisoa! Hieman toisen laatuinen käsitys asiasta on upseeriaspiranteilla, jotka jo vähintään kuusi kuukautta ovat olleet rintamalla. He ovat kaikki miellyttäviä, sivistyneitä miehiä, tohtoreita, ylioppilaita j.n.e. Mutta yleensä on kaikilla saksalaisilla luja luottamus lopulliseen voittoon. Heidän illatsuissaan kajahtaa vielä innokkaasti: "Die Wacht am Rein" ja "Deutschland hoch in Ehren!" Suomesta he kuulevat mielellään puhuttavan, mutta useilla on kovin hämärät tai suorastaan väärät käsitykset maamme oloista. Varsinaiset kyläläiset eivät tiedä kotimaastamme paljon mitään, arvailevat vain sen olevan jossain napapiirissä ja ihmettelevät kovasti, kun kerromme esim. Suomen kaupungeissa kuljettavan m.m. raitioteillä.

Saksan kansa on vielä sisäisesti voimakas, yksimielinen kansa. Ranskalaisvihaa ei enää ole juuri nimeksikään, mutta uusi kansallisviha on syttynyt Englantia kohtaan. "Gott strafe England!" näkyy runoissa ja proosassa usein. Ehdottomasti tulee ajatelleeksi Saksan kansan keskuudessa liikkuessa muinaista Rooman kansaa sen kukoistusaikana ja tehneeksi vertauksia näiden kahden eri historiallisen aikakauden mahtavimman kansan välillä.

Sodan rasitukset tietenkin jo tuntuvat maassa syvästi. Saksalainen nero lujan järjestyksen tukemana käy ankaraa taistelua kansan sekä ruumiillisten että henkisten voimien ylläpitämiseksi. Kaikkialta vihollisten ympäröimänä ja eristämänä keskusvaltojen on vaikea hankkia sodan ja rauhallisenkin elämän tarpeita. Jokainen tuntee, että asema on vakava, mutta luottamus hallituksen ja sotilasjohdon kykyihin on horjumaton.

Saksan siviiliväestön ja hallituksen vaikeuksia elatuskysymyksen ratkaisemisessa ja järjestämisessä kuvaa seuraava valtiosihteeri t:ri Helfferichin selostus Saksan valtiopäivillä:

"Noch nie in der Weltgeschichte hat in einem Kriege ein Volk solche Entbehrungen durchgemacht, wie unser Volk, und noch niemals waren diese Entbehrungen in dieser Weise auch auf die Wohlhabenden verteilt wie bei uns! — — — — — — Der Aushungerungsplan Englands ist jedoch endgültig gescheitert."

Puhuessaan vaikeuksista elatuksen järjestämisessä hän lausuu, että nyt kun pahin aika on voitettu, voidaan tästälähin asiasta puhua vapaasti.

Oli niin ollen luonnollista, että Saksan kansa kärsi puutetta, mutta se oli tasaisesti jaettu kaikkien kansalaisten kesken ja kaikki tulivat toimeen. Mutta suomalaisille, pohjoismaalaisille, jotka ovat tottuneet syömään hyvin — heille eivät saksalaisten annokset tahtoneet riittää. Senpä vuoksi heidän täytyi tavalla tai toisella yrittää hankkia lisää varsinkin leipää. Kaikennäköisiä marmelaadeja ja vihanneksia eivät meikäläiset ymmärtäneet. Kielitaito tosin usealla teki suurta haittaa, mutta hätä opettaa.

Erään saksalaisen upseerin kotiin sattuu kerran tulemaan pörrötukkainen suomalainen jääkäri. Tämä lyö kantapäänsä yhteen ja lausuu vain-sanan: — Brot! Hauptmanni on vähän hämmästynyt, yrittää lähemmin kysellä asiaa, mutta jääkäri ei osaa selvittää muuta kuin — Brot! Mitäpä siinä pitkistä puheista. Johan tuo yksi sisältörikas sana ilmaisee paljon kestettyä, nähtyä ja tunnettua. Hauptmanni yrittää päästä eroon tungettelijasta, mutta kohteliaimpaankin kehotukseen tällä on vain yksi vastaus: — Brot!

Vihdoin hauptmanni, joka älyää olevansa tekemisissä kieltä taitamattoman suomalaisen kanssa, keksii keinon. Komentosanathan varmasti tehoavat jokaiseen sotilaaseen. Hän huutaa jyrisevällä äänellä:

Miehen kantapäistä kuuluu jälleen terävä naksahdus. Hän seisoo kuin valettuna paikallaan perusasennossa.

Hauptmanni hymyilee. Illalla hän kertoo tapahtuman kaikille tovereilleen klubilla, missä se herätti yleistä iloisuutta.

"Kaiserhofissa" taas kerran eräs pohjalainen istui pöytään tilaten uljaasti — Swai roos laas piir! ja sai mitä halusi. Vieläpä hän maksaessaan vaati: "Vantsik wennik tillpaka, Mensch!"

Kun rekryytti ensi kertoja pääsee kylälle käymään maleksittuaan pari edellistä viikkoa kasarmissa kaiket illat ja kuultuaan vain toverien kertomuksia ulkomaailman ihmeistä, tuntuu hänestä kuin vankilan portit olisivat auenneet ja mies laskettu vapauteen. Oikein jalka tahtoo nousta hyppyyn. Mutta kruunun käsi täälläkin pitää huolta pojistaan. Ennenkuin arvaakaan, mies näkee synkän varjon ilmestyvän takaapäin, tanakka käsi tarttuu häntä olkapäähän ja jykevä ääni kysyy tiukasti:

Hän on pasteeraillut iloisessa huolettomuudessaan, koko maailmalle leppyneenä ja mennyt tervehtimättä vääpelin ohi. Siinä hän nyt koettaa änkytellä anteeksi-pyyntöjään, mutta mikään ei auta. Nimi kirjoitetaan muistikirjaan ja seuraavana päivänä on ankara tutkinto ja taas tulee rangaistus. — Siinä ne olivat kylän ja muka vapauden ilot. Mennyttä kalua kaikki.

Mutta jonkun ajan kuluttua rekryytitkin osaavat olla varuillaan. Mielellään he kuitenkin kulkevat lepohetkiään viettämään jonkin metsän reunaan, mihin kevätaurinko jo lämpimästi paistaa — saadakseen olla rauhassa kaikilta ilkeiltä ihmisiltä.

Tai sattuupa jokin kylän tytöistä luomaan silmänsä alakuloiseen nuorukaiseen, ryhtyy ehkä keskustelemaankin.

Nuorukaisen posket lentävät hehkuvan punaisiksi. Neidon ääni soi kuin kevätlinnun liverrys hänen korvissaan. Hän kuulee ensimäiset ystävälliset sanat koko leirissä olon aikana. Hän änkyttää vastaukseksi jotain siansaksaansa, mutta tällaisissa tapauksissahan onkin toinen yleismaailmallinen kieli olemassa jota jokainen ymmärtää.

Seuraavana lauantaina voi sattua, että tuo sama nuorukainen vaatteet välkkyen puhtautta, parta ajettuna ja tukka sirosti kammattuna astuu reippaana vääpelin tupaan.

— Kaupunkia katselemaan, herra vääpeli. Sattuu ehkä vääpelikin sunnuntaina matkustamaan Itsehoe'n kaupunkiin ja siellä hän ihmeekseen näkee poikansa sirona ja kohteliaana kävelemässä saksalaisen neitosen rinnalla.

— Ausgezeichnet, Herr Feldwebel (erinomaisesti, herra vääpeli) kuuluu vastaus. — Wie das Leben doch ist schön!

RUNEBERGIN PÄIVÄ.

Runebergin päivää vietettiin leirillä suomalaisten kansallisjuhlana. Todellakin se oli sovelias juhlapäivä Suomen ensimäiselle sotilasjoukolle. Valitettavaa vain oli, että Kalevalan ja Snellmannin y.m. päivät saivat aivan huomaamatta mennä ohi, mikä seikka osoittaa leirillä vallitsevaa henkeä. Yleensä oli suhde jääkärien eri piirien kesken omituinen, vapaa joukolle sopimaton. Nuoret ryhmänjohtajat ja jefreitterit olivat ylen tietoisia arvostaan pitäen itseään jo jonkinlaisina upseereina. Harva heistä tunsi entiset, nyt sotilaana olevat toverinsa. Harva uskalsi tulla toverillisesti keskustelemaan sotilasten kanssa, jotka useat ensi kerran poissa kotoaan ollen vielä lisäksi vieraalla maalla olisivat tarvinneet rohkaisua ja innostuttamista. Tai jos nämä parempiosaiset pelkäämättä sotilaskurin huonontumista uskalsivat antautua puheisiin sotilaan kanssa, tapahtui se aina niin alentuvalla tavalla, että se loukkasi asianomaisia. Henkisen kasvatustyön puutteessa joukon mieliala usein oli masentunut. Ja vapaajoukolle juuri virkistävät esitelmätilaisuudet ja isänmaalliset illanvietot olisivat olleet aivan välttämättömät.

Katkeruutta herätti myöskin etupäässä ruotsia puhuvan päällystön suhde suomalaiseen miehistöön. Päällystö erottautui aivan liiaksi eri leiriksi olematta minkäänlaatuisessa henkisessä vuorovaikutuksessa miehistön kanssa muuten kuin harjoituksissa. Kuuluipa yhä syytöksiä siitäkin, että suomea puhuvat joka paikassa syrjäytettiin ja ruotsia puhuvat pikemmin ja nopeammin pääsivät kohoamaan.

Olipa asianlaita miten tahansa. Perussyy oli suomalaisissa itsessään. Mikseivät suomalaiset ylioppilaat saapuneet valtavana joukkona vapausliikkeen alkuaikoina Saksaan, niin valtavana, että olisivat määränneet joukon hengen. Suomalaiset ylioppilaat pysyivät kotona, arvelivat, kääntelivät päätään ja epäröivät. Toiset puuhailivat tarmokkaastikin kotimaassaan, mutta ratkaisevan askeleen ottamiseen he eivät kyenneet. Ja siksi kantakoot seuraukset ja kärsikööt epäkohtia, kunnes ehkä kerran johonkin kykenevät. Mitään muuta ei siitä kannata sanoa, sillä ruikutuksilla ei asia parane.

Runebergin päivänä jo varhain aamulla sotilassoittokuntamme kajahutti suomalaisia marsseja komppaniamme pihalla.

Kello 10 komppaniat marssivat paraatikentälle. Vihreäpukuinen jääkäripataljoona oli komea, mieltäylentävä näky.

"Maamme" kajahtaessa torvista majuri Baier tarkasti komppaniat pitäen sen jälkeen hehkuvan puheen suomalaisen sotilasjoukon tehtävistä ja merkityksestä. Tänä päivänä juhlan kunniaksi tapahtui suuri joukko ylennyksiä. Sitten joukkueet harvatahtisessa paraatimarssissa kulkivat pataljoonan johtajan ohi palaten kasarmeihin takaisin paraadin päätyttyä.

Kotona olivat saksalaiset kyökkimestarit aikoneet ilahuttaa komppaniaa oikealla juhlasopalla. Se oli eräänlaisista vihanneksista laadittu, mutta meidän pojat eivät ollenkaan tajunneet tämän juhlaruokalajin arvoa. Kokit olivatkin illalla kovasti nyrpeissään, kun heidän paras soppansa sai sangen huonon menekin.

Iltapäivällä oli kilpailut useissa urheilulajeissa. Varsinkin ankaraksi kiistaksi tuli köydenvetokilpailu, missä pojat oman komppaniansa kunnian puolesta pinnistivät viimeiset voimansa.

Että tämä juhlapäivä ei kaikkien suomalaisten mielessä oikein herättänyt juhlatunnelmaa, ei riippunut siitä, etteivät he olisi ymmärtäneet Johan Ludvig Runebergin merkitystä Suomen etevimpänä runoilijana ja suomalaisen kansallishengen herättäjänä, vaan siitä, että he tänä päivänä ehkä enemmän kuin ennen tunsivat tämänkin pienen Suomen joukon jakautuvan eri leireihin syvien vastakohtien perusteella ja miettivät, onko milloinkaan toivoa saada Suomen kansan eri kieliryhmät ja puolueet yhdistetyksi yhtenäiseksi rintamaksi edes kansamme kohtalon hetkellä. Onko Suomessa ketään henkilöä, jonka sanoilla meidän maassamme olisi sama voimakas ja myöskin todellisuuteen perustuva sisältö kuin Saksan keisarin sanoilla:

PITKÄ MARSSI.

Pitkä marssi on harjoitusta tulevia rasituksia varten taistelukentillä. Sotajoukon marssikelpoisuudesta on erikoista huolta pidettävä, sillä sodassa joukoilta tässä suhteessa vaaditaan usein uskomattomia. Kun vihollinen on voitettu ja peräytyy, on tilaisuutta käytettävä tuottaakseen sille yhä uusia tappioita ja tuhotakseen sen, ennenkuin se uudelleen järjestäytyy, sillä järjestys on aina pelottava ja uhkaava.

Harjoitusohjesäännöissä sanotaankin, että sodassa on paljon enemmän marssi- kuin taistelupäiviä. Kun päiväkäskyssä ilmoitetaan joukon seuraavana päivänä lähtevän pitkälle marssille, vallitsee silloin vakava mieliala. Jokainen tietää, että seuraava päivä on raskas ja vaatii miehen kaiken sisun ja kestävyyden. Jälkeen jääminen on häpeä sotilaalle.

Edellisenä iltana jalat pestään ja tarkastetaan, ovatko jalkarievut ja saappaat kunnossa. Nukkumaan on mentävä varhain illalla, että aamun tullen on virkeä ja hyvässä kunnossa.

Ani varhain, aamun hämärtäessä, komppania herätetään ja marssi alkaa. Tavallisesti Lockstedt-kylän läpi kulkiessaan joukot kajahuttavat reippaita marssilauluja. Kaikki saksalaiset upseerit osaavat jo ainakin komentaa suomeksi: — laulakaa! ja silloin on laulettava. Tavallisista harjoituksista palattua joskus tapahtuu, etteivät pojat ole laulutuulella, eivätkä kuulevinaan tuota komentoa. Silloin saattaa sattua, että käännytään takaisin, äkseerataan vielä puoli tuntia ja yritetään uudelleen laulellen pyrkiä kotia kohti.

Pojat huomaavat parhaaksi antaa äänensä kaikua, vaikkapa laulu silloin joskus kuuluukin tavallista jyleämmältä.

Mutta pitkällä marssilla, kun komppania täysissä tamineissa, kypärät päässä, matkalaukut selässä, taivaltaa tietä, on tunnelma alussa hiljainen ja juhlallinen. Lockstedt-kylässä siviiliväestö vielä nukkuu.

Yrittääpä nyt joku ratsastava luutnantti komentaa: — laulakaa! Ei pääse joukko nuotin alkuun. Kurkuissa vain karkeasti korahtaa, jos ajatteleekin jotain säveltä. Joku pilkkakirves joukon keskellä lausuu puolikovalla äänellä:

— Laulakaa, taikka käännytään takaisin! Luutnantti kuitenkin ymmärtää tunnelman, eikä uudista käskyä. Hikipäässä miesjoukko astuu leukaluut tiukkaan puristettuina mikä mitäkin tuumiskellen. Takaapäin kuuluu silloin tällöin terävä muistutus: — Vordermann! (etumies!)

— Vieköön sumu sinun Vordermannisi, pyörii kielellä, mutta koska senkin lausuminen vaatii erikoisia ponnistuksia, niellään kiukku alas.

Ja taas kuuluu takaa tiukka, ärsyttävä ääni: — Aufbleiben da! (Älkää jääkö perään!) Jo herää luutnanttikin, ratsastaa pitkin rivistöä selitellen ratsunsa selästä:

— Jaa, man muss irnmer Vordermann halten, immer aufbleiben, immer —
(Niin, täytyy aina pitää rivi suorana, aina j.n.e.)

— Lopulta tässä kaikkea pitää tehdä immer, miettii äkäinen kulkija hymähtäen ilkeydelleen.

Kuljetaan suoraa kivitettyä valtamaantietä, jonka molemmin puolin puut jo alkavat lehtiä pusertaa. Kevättuoksu tuntuu ilmassa. Maalaistalot korkeine olkikattoineen ja puutarhoineen välkkyvät nousevan auringon valossa. Siellä väki jo on hereillä. Navetan ovet ovat levällään. Talon tyttäret ja palvelijattaret häärivät toimeliaina maitokannuja täytellen. Pistääpä miehenkin pää jostakin läävän ovesta ulos sotaväkeä ihmettelemään. Useissa taloissa on venäläisiä sotavankeja töissä. He voivat hyvin, ovat lihavia ja tyytyväisiä ja hyviä tekemään työtä.

— Katsokaa Iivanaa! Miehet hymähtävät. Ihan on siinä tunkiolla Iivana talikko kourassa.

Matkan kuluessa mieliala paranee. Kylien läpi kuljettaessa jo kajahutetaan lauluja. Kylissä ja kaupungeissa täytyy aina pitää hyvä ryhti, oli kuinka väsynyt tahansa. Sotilasjoukon pitää aina siviiliväestöön tehdä reipas ja hyvä vaikutus.

Vihdoin koittaa lepohetki. Miehet painautuvat tien vierelle pitkälleen. Tupakat alkavat savuta ja jokainen hengähtää helpotuksesta saadessaan vapauttaa hartiansa matkalaukun hihnojen kiristyksestä.

Joka mies nousee ja kiiruhtaa kiväärien luo. Siinäpä juuri näkyy sotilaskasvatuksen ja kurin saavutukset. Olipa mies vaikka omasta mielestään niin kuolemanväsynyt, ettei luule askeltakaan pääsevänsä eteenpäin, hän nousee kun komento kajahtaa, nousee vaistomaisesti arvelematta, tottumuksesta ja — jaksaa marssia. Sen saa sotakuri aikaan. Ja taistelussa, kun komennus kuuluu, oli mies pelkuri tai urhoollinen, yhtä nopeasti nousevat molemmat syöksyyn tai rynnäkköön, siksi että sotilaskomennon totteleminen tosiasiallisesti on mennyt heille veriin. Armeijassa, jossa kuri on ankara, ei ole pelkureita. Jokaisen velvollisuudentunto voittaa yksilölliset heikkoudet.

Tullaan sitten sievään pikkukaupunkiin, laulaen marssii joukko ryhdikkäänä sievien puhtaitten katujen kautta torille ja pikkuporvarit saavat ihmeekseen kuulla suomenkielen heleän kaiun marssilaulussa. Torille asetetaan kiväärit ja reput, ja miehet saavat hajaantua puoleksi tunniksi kahviloihin tai ostoksilleen.

Seuraavassa lepopaikassa, kun jo on käännytty kotiin päin, selitetään joukolle taistelutilanne. Alkaa taisteluharjoitus. Sadekuurot huuhtovat maata kastaen joukon läpimäräksi. Vihmasateessa osastot marssivat kukin määrättyä tehtäväänsä suorittamaan.

Vihollinen on tulossa, patrullit etäällä jo antavat merkkilaukauksia.
Sanoja lentää.

Metsänreunassa on liikettä. Sinne on kätkeytynyt vihollisketju. Suletut osastot hajaantuvat ampumaketjuun. Päivä paistaa taas kirkkaasti, maa kuivaa höyryten. Kiväärit pamahtelevat. Alkaa ankara syöksyttäin eteneminen ja lopuksi viimeiset voimat ponnistaen rynnäkkö hurraata huutaen vihollisen kimppuun pistimillä.

Taistelu loppuu, kiväärit pannaan yhteen. Jo onkin joukko saanut aivan tarpeekseen ponnistella. Ryhmänjohtajat kutsutaan majurin luo, joka arvostelee taistelun kulkua. Miehet lepäävät kootakseen kotiinmarssia varten uusia voimia.

Lockstedtin lähellä on torvisoittokunta vastassa. Koko kylä kajahtelee
"Porin marssia" ja miesten jalat nousevat uljaassa paraatimarssissa.

Kasarmiin tultua alkaa yleinen pesu ja jalkojen tarkastus. Siellä täällä on valkeita suuria rakkoja. Lääkäri käy tuvissa jalkatarkastuksella ja hoitaa pahimmat vammat.

Ja mitä raskaampi päivä on ollut, sitä tyytyväisempi on mieli. Iltapäivä on vapaa. Miehet makailevat vuoteillaan keskustellen marssin rasituksista ja ylistellen suomalaista sitkeyttä ja sisua.

KEVÄÄN TULLEN.

Kevättalvi kului leirillä ahkerissa harjoituksissa. Miehet tutustuivat toisiinsa ja yhteishenki parani. Useat saksalaiset vääpelit ja aliupseerit, jotka aluksi näyttivät hirvittäviltä ihmisiltä, muuttuivat vähitellen joukkoonsa tutustuttuaan. Silminnähtävästi he alkoivat olla ylpeitä oppilaistaan ja lausuivat jo suoraan kiittävän arvostelunsa. — Suomalaiset ovat hyvää sotilasainesta! Kolmannessa komppaniassa oli vääpeli Peper erikoisessa suosiossa ja komppania uhkasi viemällä viedä hänet Suomeen ja korottaa ties miten korkealle. Hän olikin todella ihannevääpeli, erinomainen järjestyksen mies, joka huolehti komppaniastaan tosiaan kuin omista pojistaan. Haukkuipa hän miten paljon tahansa, ei kenenkään päähän pälkähtänytkään suuttua tai loukkaantua. Silloin tiesi olevansa syypää, tiesi että jos "mamma" mukisee, niin hän mukisee asiasta.

Lomilla käydessään pohjois-Saksan kaupungeissa jääkärit saivat laajalti tutustua maahan ja kansaan. Oli erikoinen ilo huomata, että sotilasta Saksassa kaikkialla kunnioitettiin. Saksalainen sotilas oli kaikkialla siisti, reipas, hyvin puettu eikä likainen kuten venäläinen. Kuka tahansa voi rauhassa kulkea kadulla ja kahviloissa sotilaan seurassa pelkäämättä menettävänsä mainettansa. Sotilas saa Saksassa mennä miten hienoihin ravintoloihin tahansa, mutta kurjimmat luolat ovat häneltä kielletyt. Joka paikassa hänelle osoitetaan kohteliaisuutta, sillä hän on isänmaan puolustaja. Ja Saksassa ei sivistynytkään mies häpeä olla sotilas. Rintamalla taistelee yliopiston professori tavallisena sotilaana maalaispojan rinnalla. Kun Venäjällä lukemattomat sivistyneet henkilöt sodan synnyttyä ponnistivat kaikki neronsa hankkiakseen sopivan paikan rintaman takana, lähtivät Saksan ylioppilaat, tohtorit ja yleensä sivistyneet nuorukaiset velvollisuudentuntonsa pakottamina rintamalle ja näyttivät, mitä vapaan miehen on isänmaan puolesta uhrattava.

Kevään tullen sitten alkoi pataljoonassamme liikkua huhuja meidänkin rintamalle lähdöstämme, aluksi varovaisessa muodossa, sitten yhä varmempina. Majuri Baier vähitellen kasvatti pojat siihen ajatukseen, että Suomeen lähtö lykkäytyy joksikin aikaa, ja sillä välin on pataljoonalle edullista olla tulessa ja itärintamalla saavuttaa sotakokemusta.

Lockstedtissa puut puhkesivat lehteen, nummi alkoi vihannoida ja kaipaus kasvoi miesten rinnoissa. He alkoivat itsekin ymmärtää, että täytyi päästä toimintaan. Ainaiset jo yksitoikkoisilta tuntuvat harjoitukset raukaisivat, väsyttivät. Jopa pari miestä kyllästyneenä yritti livahtaa muille maille.

Tosin arvosteltiin ankarastikin majurin puuhia viedä pataljoona rintamalle. Jokainen halusi kärsimättömästi Suomeen, mutta länsirintaman ankarat taistelut eivät antaneet Saksan sotilasjohdolle aikaa ajatellakaan meidän kaukaisen kansamme kohtaloita. Ja niin nuo jo monta kylmää ja nälkää kestäneet Suomen pojat alkoivat itsekin tuumailla, että kai on paras yrittää itärintamalla. Ehkä sieltä tie aukeaa Suomen niemelle asti yhteisin ponnistuksin.

Virallisesti tehtiin rintamalle lähtö pataljoonalle tiettäväksi toukokuun 23 päivänä seuraavan julistuksen kautta.

JÄÄKÄRIT.

Pian lähtee joukkomme itärintamalle taistelemaan. Yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa teidän on raivattava tie Suomeen. Teitä vastaan taistelevat venäläiset, jotka jo ovat sata vuotta maatanne sortaneet.

Teidän taistelunne päämääränä on Suomen vapaus. Ensi hetkestä on toimintanne ollut työtä tämän päämäärän saavuttamiseksi, sillä jokainen venäläinen, joka taistelussa käy teitä vastaan, on yksi sortaja vähemmän Suomessa.

Ette suinkaan tahdo että saksalaiset joukot yksin raivaavat teille tien. Teidän tulee nyt ottaa osa vaaroista ja vaivoista omille harteillenne. Suomalainen joukko on vain pieni osa siitä armeijasta, joka itärintamalla taistelee. Mutta pienikin joukko voi saada paljon aikaan, jos se rakastaa isänmaataan ja on urhoollinen.

Suomen historia todistaa, että suomalainen on hyvä ja urhoollinen soturi. Se asia tiedetään omassa maassamme ja se tiedetään myöskin Saksassa. Sentähden kaikki katsovat teihin jännittyneinä nähdäkseen, oletteko te vanhan suomalaisen sotilasmaineen arvoisia, onko suomalainen satavuotisena rauhan aikana säilynyt veltostumatta, voiko hän taistella niinkuin hänen esi-isänsä.

Teidän kaunis suomalainen kotimaanne odottaa teiltä vapautustaan venäläisten sorrosta. Teidän kansanne odottaa, että te nostatte Suomen vanhan maineen uuteen kunniaan. Kukaan ei voi nähdä tulevaisuuteen eikä kukaan kykene ilmaisemaan asioita, jotka Jumala yksin tietää, mutta ihminen voi suunnitella ja muodostaa itselleen päämäärän, mitä hän koettaa saavuttaa. Teidän päämääränne on nyt Suomen lahti, sitten Suomen ranta. Venäläiset, jotka teiltä nyt tämän tien sulkevat, ovat karkoitettavat. Sitten on teidän taistellen karkoitettava venäläiset omasta maastanne. Kansalaisenne, jotka sortajat ovat vanginneet, on teidän vapautettava. Ne ovat suuria ja samalla vaikeita tehtäviä. Te voitte ne täyttää, jos te ponnistatte voimanne, ettekä haikaile vaaroja eikä vaivoja.

Kun kerran vapaa Suomen valtio on rakennettu, kerrotaan teidän teoistanne, että ne olivat Suomen pelastuksen alkutyö. Ehkäpä teistä lukunne tuntuu pieneltä niin suuriin tehtäviin! Maailman historia todistaa kuitenkin, että kohtalo sallii usein vähillä voimilla saavuttaa suuria. Mutta vain sellaisten ihmisten onnistuu saavuttaa suuria, jotka Jumalaan luottaen uskaltavat henkensäkin, jos vaaditaan, eivätkä pelkää vaaroja ja vastuksia.

Teidän rinnallanne taistelee Saksan suuri voittoisa armeija, joka jo on tunkeutunut tuhansia kilometrejä Venäjän alueelle, joka jo niin monessa taistelussa on lyönyt venäläiset ja heiltä valloittanut monia suuria linnoituksia. Teidänkin joukkonne tulee mahtavasti kasvamaan, kun te kerran saavutte Suomeen. Silloin teihin liittyy vapaaehtoisia joukottain ja teidän esikuvanne mukaan ja teidän saavuttamanne harjoituksen perusteella rakennetaan silloin uusi suomalainen armeija, joka ei enää siedä muukalaista maassa.

Lähimmät kuukaudet tulevat varmastikin olemaan teille vaikeimmat, mutta ne tulevat myöskin olemaan asiallenne ratkaisevat. Ryhtykää vakavasti tehtäväänne. Ilman uhrauksia ei mitään voittoa saavuteta. Uhraukset tulevat viemään monen hengenkin. Myöskin haavat, ehkäpä nälkä ja janokin teitä odottavat. Sillä voihan käydä, etteivät elintarvevaunut saavuta joukkoa, eikä vettä aina ole saatavissa. Vielä teidän täytyy tietää, mikä kohtalo teitä odottaa, jos joudutte säälimättömän vihollisen vangiksi.

Kaiken tämän on täytynyt teillä olla selvillä silloin, kun päätätte jättää maanne, toimenne, omaisuutenne ja koko tulevaisuutenne kokoontuaksenne Saksan suojan alla vapausjoukoksenne. Ja tämä päätös oli urhoollinen teko. Nyt te lähdette rintamalle siten ottaen toisen askeleen päämääräänne kohti. Sitä ennen on minun velvollisuuteni puhua teille suoraa kieltä niistä vaaroista ja vaivoista, jotka teitä odottavat. Mutta minä tiedän, että te käsitätte velvollisuutenne olevan kestää ne, niinkuin teidän saksalaiset toverinnekin kestävät. Teidän saksalaiset toverinne taistelevat samaa vihollista vastaan kuin tekin maansa, vapautensa ja oikeuden puolesta, niinkuin tekin taistelette vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksan armeijassa on monta miljoonaa miestä ja teidän joukkonne lukumäärä on noin 1500. Sitä suurempi on teidän jokaisen edesvastuu. Teidän täytyy kunnostautua, taistella urhoollisesti jopa ilolla antaa henkenne isänmaan puolesta.

Sitä suuremmaksi tulee edesvastuunne sen kautta, että tämä ehkä on Suomen viimeinen tilaisuus vapautua sortajistaan ennenkuin ryssä on kaikki vienyt, mitä isänne ovat rakentaneet ja mikä teille on kallista.

Jos edesvastuunne onkin suuri, ei teidän myöskään pidä unohtaa, että se etu, se onni, mikä teille on suotu, panna isänmaanne vapaustaistelu alkuun, on suuri ja kaunis. Täyttäköön tämä ajatus teidät kiitollisuudella Jumalaa kohtaan, ilomielisellä urhoollisuudella ja uhrautuvaisuudella.

Kaikkia näitä seikkoja tulee teidän ajatella nyt rintamalle lähtiessänne. Kun te kerran olette saapuneet vihollisen eteen, ei enää voi peräytyä, ei epäröidä. Te olette silloin sotalakien alaisia. Luonnollisesti ei tule kysymykseenkään, että saksalaisten joukossa käytettäisiin sellaisia raakalaistapoja, kuin venäläisten kesken, jotka ampuvat omia sotamiehiä, jos he peräytyvät. Mutta Saksassa asetetaan sotaoikeuden eteen ja rangaistaan ankarasti se, joka ei sodassa tottele, joka nukkuu vahdissa ollessaan ja saattaa lepäävät toverinsa vaaraan tai joka osottaa pelkuruutta taistelussa. Toiseksi nämä lait tuomitsevat sen, joka rikkoo inhimillisyyden lait turvattomia kohtaan ja joka ei noudata sotilaskunnian sääntöjä. Urhoollista sotilasta sitävastoin odottavat ylennykset, kunniamerkit ja toverien arvonanto ja hänen nimensä tulee säilymään jälkimaailmalle ja Suomen historiassa. Varmaankin oli tällainen teidän päätöksenne, kun te vaikeuksista ja tulevaisuutenne epävarmuudesta huolimatta lähditte pitkälle matkallenne Suomesta tänne asti liittyäksenne vapaaehtoisesti joukkoomme.

Pitäkää päämääränne vakaasti silmienne edessä. Pysykää päätöksessänne, täyttäkää isänmaallinen velvollisuutenne, käyttäytykää urhoollisesti ja toverillisesti saksalaisia joukkoja kohtaan, jotka teidän rinnallanne taistelevat venäläistä vastaan. Muistakaa kiitollisuudella Hänen Majesteettiansa Saksan keisaria, joka on sallinut saksalaisten upseerien ja aliupseerien valmistaa teidät kelpo sotilaiksi. Älkää koskaan unohtako, mikä on taistelunne päämaali: Suomen vapaus!

MATKA RINTAMALLE.

Ennenkuin saksalainen pataljoona lähtee rintamalle, varustetaan se niin hyvin että siitä todella ei puutu nappiakaan. Viikon varrella ennen lähtöä on joka päivä tarkastuksia. Kaikki, mikä on huonoa, kulunutta, hyljätään ja uudet, lujat vaatteet, aseet ja varustukset annetaan kelvottomien sijaan. Pidetään takkitarkastus, lakki-, housu-, saapas-, kivääri-, pistintarkastus, miltei joka vaate- ja varuskappale tarkastetaan erikseen. Lopuksi on yleinen pukutarkastus sekä vihdoin viimeinen tarkastus siitä, sopivatko kaikki hihnat, laukut, napit y.m. paikoilleen. Kun nappiakaan ei puutu, on komppania valmis lähtemään.

Toukokuun 20 päivän vaiheella suomalainen jääkäripataljoona valmistui rintamakuntoon. Oli vuoden ihanin aika käsillä. Leiri oli kauneimmillaan lehtipuitten peitossa. Kaikki kentät viheriöitsivät. Tuntuipa miltei raskaalta erota tuosta sirosta kylästä, noista tutuiksi tulleista harjoituskentistä, joilla monta vilua ja päivänpaahdettakin oli kestetty ja ankarasti harjoiteltu.

Kuitenkin sieltä lähti mielellään. Olihan tuleva retki kuin ensi askel synnyinmaata kohti. Nyt alkoi tosi toiminta, taistelu Suomesta. Kukaan ei aavistanut, että se oli tuleva niin pitkäksi ja raskaaksi. Olimme vakuutetut kevään suuren yleishyökkäyksen alkamisesta idässä heti kun onneton Verdun-jakso oli loppuun suoritettu, ja edellisen syksyn loistava eteneminen Puolassa ja Kuurinmaalla sekä Hindenburg-nimi tuntuivat takaavan nopean ratkaisun sotanäyttämöllä.

Jokainen aavisti kuitenkin, että tuleva aika oli raskas taistelujen aika, mutta se ajatus kasvatti rintoihin tarmon ja vakavan mielen. Tämä mieliala tuli kauniisti esille illallisilla Kaiserhofissa, johon etupäässä joukon akateemiset kansalaiset ottivat osaa. Laulut ja puheet vaihtelivat molemmilla kielillä ja tuntui tosiaankin kerran kuin henki olisi ollut yksi. Leirille saapunut vanha vapaaherra v. Bonsdorff lausui puheessaan m.m.: — Koko Suomen tulevaisuus riippuu nyt tästä pienestä joukosta. Ennen oli Suomella vähän ystäviä, nyt sillä on ystävänä mahtavin kaikista kansoista, — Saksan kansa!

Harjoitusten yhä jatkuessa kului vielä viikon päivät lähtökäskyä odotellessa. Kun joka pieninkin asia selitettiin oppitunnilla, oli luonnollista, että pari, kolme kertaa esitelmöitiin rautatiematkasta ja käyttäytymisestä sen kuluessa. Juuri ennen lähtöä saapui kolmanteen komppaniaan uusi luutnantti, Lindner nimeltään ja siviiliammatiltaan opettaja. Hänen puheensa olivat aito saksalaismallisia, helppotajuisia, järjestelmällisiä ja perusteellisia. Puhuipa hän mistä tahansa, aihe oli aina jaettu kolmeen osaan.

— Also — — erstens, zweitens und drittens! Mutta näiden kolmen kohdan jälkeen seurasi aina vankka "aber" ja tämän otsakkeen alla kaikki mahdolliset poikkeustapaukset. Hänen esitelmänsä rautatiematkasta oli luonnollisesti myöskin jaettu kolmeen osaan: i) junaan nousu, 2) käyttäytyminen vaunuissa matkalla ja 3) junasta poistuminen. Kaikki muu, mikä ei mahtunut näiden otsakkeiden puitteisiin, selvitettiin aber-sanan jälkeen. Kaikessa tapauksessa noita esityksiä mieli virkeänä kuunteli niiden selvyyden vuoksi.

Toukokuun viimeisen päivän aamuna komppaniat kokoontuivat viimeisen kerran kasarmien pihalle kaikki tamineet mukana. Nuo pitkät, vihreät rivit olivat sotaisen näköiset ja ryhti hyvä. Upseerit asettuivat paikoilleen. Kajahti komennus. Rivistö lähti liikkeelle. Porin marssi raikuu torvista. Kasvot ovat vakavat kaikilla. Niissä kuvastuu pidätetty tarmo ja koura puristaa lujasti kiväärin tukkia. Eräs Lappajärven poika kuiskaa: "Ihan haluttaa itkeä!" — Suomalaiset jääkärit astuivat ensi askeleensa kotimaata kohti. Marssi kävi kylän läpi. Koko väestö oli liikkeellä, ovet, ikkunat auki, nenäliinat liehuivat.

Juna oli valtavan pitkä, onneksi kolmannen luokan vaunuja. Jokaiseen osastoon pakattiin ryhmä kimpsuineen kampsuineen. Torvi törähti, kaikki astuivat vaunuihin. Pitkä, kimeä vihellys. Juna liikkui, maisemat häipyivät taakse, jäi punakattoinen Lockstedtin leiri. Sen kuuluisa Wasserturm painui metsän peittoon.

Liikkeelle lähtiessämme kajahti raikas eläköönhuuto pitkin junaa. Oli kaunis nähdä tuo laaksojen läpi kiemurteleva juna, jonka akkunoiden kohdalla helotti häikäisevä rivi vihreitä pukuja, iloisia, nauravia kasvoja. Eri ikkunoiden välillä kävi hilpeä leikinlasku, vaunusta vaunuun kun lähetettiin sanoja ja komennuksia.

Hiljaa, tavarajunan vauhdilla, porhalsimme eteenpäin. Sotilasjunat kulkevat yleensä hiljaa, milloin ei ole erikoista hätää. Usein ne tekevät pitkiä kierroksiakin, että vakoojain olisi vaikea saada selville, mihin kukin rykmentti kuljetetaan.

Pohjois-Saksan kaupungit kaartuvat ohitse. Lübeck'in asemalta kajahti junan ohi kulkiessa Maamme-laulu. Kaupungin suomalaiset olivat kokoontuneet asemalle lausuakseen viimeiset onnentoivotuksensa Suomen jääkäreille.

Hammersteinissa pistivät erikoisesti silmiin laajat, miltei silmän kantomatkan päähän ulottuvat vankileirit. Leiri lienee Saksan suurimpia. Rautatien molemmin puolin avautuva tasanko on ympäröity korkealla rautalanka-aituuksella. Asunnot ovat kaivetut hietamaahan, vain katot ja ilmareijät kohoavat yli kentän. Ulkona liikkuvien tuhansien vankien enemmistö oli venäläisiä. Näimme taas nuo tutut harmaat sinellit ja nenässä tuntui ryssän haju. Musikat olivat välinpitämättömän näköisiä. Jotkut heilauttivat kättään itäänpäin viitaten kuin sanoakseen: "Menkää vain sinne miesten syöjille sijoille, menkää menehtymään, me jäämme mieluummin tänne."

Yhä eteenpäin yötäpäivää. Ainainen jyrinä ja katseleminen alkoi väsyttää. Miehet makailivat telttakankaissaan, joita olivat ripustelleet vaunun kattoon, toiset nukkuivat penkeillään. Virkeimmät soittelivat huuliharppujaan tai savikukkojaan.

Königsberg — linnoitus, laaja kaupunki jylhine tiilikasarmeineen. Ensimäinen näkemämme juna haavoittuneita saapui vastaan. Se oli pitkä juna, mistä näkyi siteitä, verta ja tuntui formaliinin haju.

— Voi käydä niin että jonkun viikon kuluttua palaamme takaisin tuolla junalla, kuului vakava ääni.

Itä-Preussi , venäläiskauhun ja kasakkain hävityksen kärsinyt maa, Hindenburgin ja Saksan armeijan loistavimpien voittojen maa, Saksan vapautettu vilja-aitta! Sodan jälkiä alkaa näkyä. Siltojen ympärillä on piikkilanka-aitaukset, aukeiden laidoissa näkyy ampumahautalinjoja. Siellä täällä törröttää autio, puoleksi murtunut tehtaan piippu korkeuteen kertoen sodan tihutöistä.

Pienen metsäsaarekkeen reunassa on hautakummulla kaksi ristiä ja niiden juurella kukkaseppeleen ympäröimänä saksalainen sotilaskypärä. Täällä on taisteltu.

Miten tarkkaan ensi kertaa rintamalle matkaaja katseleekaan sodan jälkiä, sen puolustus- ja hävitystöitä, taistelujen merkkejä! Sanoin kuvaamattomia tunteita hänessä herättävät sotilashaudat. Kaukanahan häntä itseään vartovat sotakentät, taistelut ja monet kovat, raudankovat ihmiskohtalot.

Itä-Preussi, ihmeiden maa! Se on ollut oikea Saksan vilja-aitta, nisun ja rukiin maa. Sanomalehdistä on kyllin tunnettu tuo ankara onnettomuus, mikä sodan alussa kohtasi tätä kaunista rikasta aluetta. Venäläisten kasakkaparvet kiitivät poltellen, ryöstellen ja ennenkuulumattomia julmuuksia harjoitellen laajalti ympäri maata ja peräytyessään vihollinen vei kaiken, mitä arvokasta ehti saada, mukanaan Venäjälle.

Toisaalla seudut, aivan taistelupaikatkin, ovat kärsineet sangen vähän, toisaalla taas hävitys on ollut ankara. Mutta mieli riemastuu katsellessa sitä työtä ja virkeää toimintaa, mikä jälleen vallitsee hävitystä kärsineillä alueilla. Siinä on jälleen todella esimerkillinen kuva saksalaisesta "Bienenfleiss" uutteruudesta, kuten he itse sanovat. Eräs aikakauslehti kertoo mieltäkiinnittäviä asioita tämän alueen kuntoon panosta, saksalaisen työn ja tarmon tuloksista seuraavaan tapaan:

"Heikoin on rakennus- ja parantelutoiminta pohjoisosissa Tilsitin ja Memelin välillä, mutta seuduissa, missä rakennusainetta on kylliksi, talot ovat pian nousseet tuhastaan. Asukkaille on uudelleen hankittu eläimiä, karjaa kaikenlaista. Ensin on pystytetty tallit ja navetat ja niihin laitettu ihmisille jonkinlaiseksi hätäasunnoksi huone tai pari. Kun eläimet on saatu kunnon katon alle, rakennetaan ihmisasunnot uudestaan hallintavirastojen tarkkojen määräysten mukaan. Itä-Preussi on merkillisen nopeasti parantanut haavansa. 35 kaupunkia ja 1900 maapitäjää joutui kärsimään sodan kauhuja ja hävitystä. Muun muassa venäläiset veivät 872,000 nautaa, maasta joitten avulla kenraali Rennenkampf aikoi uudistaa ja parantaa karjarodun Itämeren maakunnissa. Joulukuun 1 p:nä v. 1914 oli tilastotietojen mukaan Itä-Preussissa jälellä 903,137 nautaa, 183,955 lammasta ja 28,462 vuohta, jotavastoin 15 p:nä maaliskuuta v. 1916 vastaavat luvut olivat 1,69,645, lehmää, 351,700 lammasta ja 43,791 vuohta. Samaan tapaan on edistys käynyt maatalouden aloilla. V. 1914 ei koko satoa voitu korjata, kaikkialla kun puuttui työvoimaa, vaunuja ja hevosia, vaikkakin sotaväkeä tuotiin avuksi. Vuonna 1915 maanomistajat jo yleensä itse korjasivat sadon. Vuoden 1916 laajat, viheriät viljaulapat ovat mitä kaunein todistus kansan työkunnosta!"

Tilsit . Tässä on siis tuo historiallinen paikka, missä vuonna 1807 Ranskan mahtava keisari Napoleon I ja Venäjän hallitsija Aleksanteri I ratkaisivat Suomenkin kohtalon. Voimakkaalla persoonallisuudellaan Napoleon hurmasi Venäjän nuoren ihanteellisen tsaarin, antoi tälle tehtäväksi niskottelevan Ruotsin kurittamisen ja siitä toimesta palkaksi Suomen. Tuossa kylmässä sopimuksessa ei kansan mieltä eikä tahtoa kuultu.

— Mennään tekemään uudet ja paremmat sopimukset, kuuluu jääkärijoukosta.

Kokonaisvaikutus Itä-Preussista on erittäin eloisa ja vilkas, aivan toinen, minkä kouluissa tavallisesti saa maantieteen tunneilla.

Seuraavana aamuna heräämme — Kuurinmaalla. On pilvinen päivä. Kummastellen katselemme ikkunasta uusia maisemia ja huokaus tunkeutuu rinnasta: — Venäjän vallan raukat rajamaat! On kuljettu rajan yli, kaikki on muuttunut. Laajat, silmänkantamattomat metsät peittävät maan. Pellot ovat viljelemättä, talot mustat, ränsistyneet. Kurjia autioita hökkeleitä siellä täällä.

Jokilaakso. Silta räjäytetty. Mustat palaneet jäännökset törröttävät
rannalla puoleksi vedessä. Piikkilangat repaleina, risuesteet murskana.
Rantatöyräällä on juoksuhautoja. Jokilaaksossa on käyty laaja taistelu.
Saksan sotavoimat ovat voittajina tunkeutuneet eteenpäin pyhään
Venäjään.

Asema livahtaa ohi. Sen rakennukset ovat raunioina, mustana poro- ja soraläjänä. Radan varrella näkyy räjähtäneitten granaattien kuoria ja sirpaleita. Kaidoilla kärryteillä harvoin näkyy laiha hevonen ja venäläiset nelipyöräiset vankkurit, valjaissa tuo tuttu, korkea vemmel. Rattaitten sisään kyyristyneenä istuu vanha vaimo. Hänen kasvonsa ovat ryppyiset, pelokkaat. Kavalat silmät pälyvät kulkijan harmaan villasaalin laskosten alta. Paljon kärsineen ihmisen kasvot, ensimäinen Kuurinmaalla näkemämme asukas, — alkuasukas, haluttaisi sanoa, häipyy näkyvistä. Nuo kasvot, tuo kurjuuden kuva painuu kauaksi mieleen.

Nyt vasta meille selviää sodan koko traagillisuus — selviää laajan luonnonrikkaan Kuurinmaan kohtalo. Iso-viha on käynyt Kuurinmaalla. Kaikki hävitetty, tyhjennetty, asukkaat karkotetut kylistä ja kaupungeista, kuljetetut Venäjän erämaihin kurjuuteen ja kuolemaan. Pelloilla tuolla on vielä mustia pilkkuja — kasakkain polttamien heinäsuovien jälkiä. Teiden varsilla on vieläkin rattaiden jäännöksiä, rikkinäisiä pöytiä, saaveja — pakolaisjoukon jälkeensä jättämää omaisuutta.

Kaameat kuvat täyttävät mielen. Tuossako on kuva isänmaamme kohtalosta. Käykö senkin noin, ennenkuin vainolainen on kotiseudultamme karkoitettu? Siinä on silmäimme edessä synkät jäljet kuuluisasta venäläisten sodankäyntitavasta — Suvorovin metoodista, jota venäläiset upseerit vieläkin rajamaissa käyttävät. Venäläiset! He ovat hyviä hävittämään, vahinko vain, että he ovat niin huonoja rakentamaan!

Mutta uusi polvi ja uudet ihmiset astuvat täälläkin entiskansan hylkäämille pelloille ja rakennuksille. Tuolla saksalaiset sotilaat niittävät heinää, perkaavat penkkejä. Hävitettyjen siltojen viereen tehdään uusi, puinen. Asemarakennukset kuin kasvavat maasta. Sähkölennätin, ja puhelinlankoja vedetään rautatielinjoja pitkin. Kuurinmaa on mainio viljelysmaa, oikea tulevaisuuden leipämaa. Saksan hallussa se pian antaa kaksinkertaisen sadon ja kerran kymmenkertaisen.

Metsiä, hökkeleitä, mustia, valtavia metsiä ja olkikattoisia taloja. Ratakiskot uppoavat yhtyen kaukaisuuteen. Puhelinlinjat ulisevat tuulessa. Yhä vieraammilta kaikuvat paikkojen nimet. Kymmeniä, satoja kilometrejä olemme kiitäneet ventovierasta maata. Tuntuu siltä kuin matkaisimme kotimaasta ääretönten etäisyyksien taa.

Varhainen aamu. Aurinko heloittaa kirkkaasti itäiseltä taivaanrannalta. Junan ikkunoista näkyy aamuvalossa välkkyvä aukea kenttä. Talot ovat valoisat, entistä paremmin rakennetut, tehtaita, korkeita savupiippuja, taloja — katuja — — — suuri komea kaupunki, Kuurinmaan pääkaupunki Mitau leveän Aa-joen varrella.

Juna pysähtyy suuren, tiilisen asemarakennuksen eteen. — Kaikki ulos vaunuista, ruokakupit mukaan! kajahtaa komento. Komppaniat kokoontuvat avaraan ruokasaliin, missä koko pataljoona yht'aikaa mahtuu aterioimaan. Asemalla on suunnaton liike. Kuorma-autot jyrisevät, siellä on tykistöä suurta ja pientä ja tavaraa jos minkä laatuista. Sotavangit ahkeroivat niitä lastattaessa. Tuossa eräs innokas maanpuolustaja auttaa venäläistä suuren laatikon vääntämisessä ja lopulta lykkää kiväärinsä vangin käteen tarttuen itse työhön koko hartian väellä.

Olemme Riian rintaman suurimmassa etappikeskuksessa, noin puolentoista penikulman päässä taistelulinjasta. Huolimatta siitä, että venäläiset ovat tyhjentäneet kaupungin, siellä vallitsee nyt kuohuva elämä. Junia saapuu ja lähtee. Sotilaita, vankeja, tavaroita, hevosia on kaikkialla. Aa-joen sillat ovat korjatut, uusia varastohuoneita rakennetaan. Kaupungin laidassa kohoaa korkea tähystystorni, missä sotilastähystäjä tarkkaa ympäristöä.

Jääkäripataljoonan jälleen marssivalmiiksi järjestyessä sattuu välikohtaus, joka huvittaa poikia. Eräs Iivana saapuu rivistön vierelle, katsella töllistelee sitä hetken suu auki, pudistaa sitten päätään ja huokaa: "Riga kaputt!"

Torvet törähtävät. Pataljoona marssii noin 6 kilometrin päässä olevaan huvilakylään asettuen sen autioihin rakennuksiin toistaiseksi lepäämään matkan rasituksista.

RINTAMANTAKAISIA LAITOKSIA.

Eteemme avautuvat laajat näköalat täynnä työtä ja toimintaa rintamalinjan takana. Ei olekaan helppo työ varustaa armeija kaikilla välttämättömillä tarpeilla, aseilla, ruualla y.m. Mitaun lähistöllä liikkuva saa havainnollisen käsityksen siitä, miten paljon työtä vaaditaan, jotta voitaisiin pitää armeija taistelukuntoisena. Erikoisia ponnistuksia on vaatinut Kuurinmaan soisten maa-alueitten liiketeiden kunnossapito. Kuurinmaan kylä- ja maantiet ovat sateilla pohjattomat, pettävät. Ne on täytynyt kattaa rautalangalla toisiinsa kytketyillä rungoilla kilometrejä pitkälti. Näiden päälle on jälleen luotu maata ja siten saatu tie edes hevoskuormia kannattavaksi. Teiden molemmin puolin on kaivettu valtaojia, toisaalla tienvieriä pönkitetty ja paranneltu. Paljon työtä on vaatinut siltojen rakentaminen aina pienistä ylikäytävistä valtaviin rautatiesiltoihin saakka. Parhaat tiet ovat muutamat maan halki kulkevat valtatiet, esim. kivillälaskettu Mitaun — Riian tie. Teiden rinnalla risteilevät monet sodan aikana rakennetut pikkuradat. Ne johtavat rautatieasemilta usein peninkulmien päässä oleville rintamalinjoille ja suuresti helpottavat kaikkien tarpeitten kuljetusta armeijalle.

Rintaman takana vallitsee jättiläisliikenne. Siellä työskentelevät kokonaiset armeijat sotilaita harmaissa työpuvuissaan.

Siellä on sementtitehtaita, tiiliruukkeja uunintekoa varten, sahalaitoksia, missä välttämätön rakennusaines valmistetaan. Lähinnä rintamaa on saniteettiasemia ja kenttäsairaaloita, missä haavoittuneille annetaan ensi apu. Kylpylät ja täidentapposaunat ovat erittäin tärkeitä ja välttämättömiä laitoksia sotaväen terveydenhoidon edistäjinä ja taistelussa likaisuutta ja kaikenlaatuisia siitä johtuvia pikkuvihollisia vastaan.

Suuret kenttäleipomot varustavat armeijakunnat leivällä ja kenttämyymälöistä sotilaat saavat ostaa välttämättömiä pikku tarvekalujaan.

Vihreitten niittyjen ja peltojen välillä kaikki talot ovat käytetyt sotatarpeitten säilytykseen, mainittujen laitosten ja sotilasvirastojen palvelukseen tai sotilasten majoitukseen.

Valtateillä vallitsee mahtava liike. Autokuormastot ja kaikenlaatuiset ajopelit vyöryvät siellä edestakaisin silmänkantomatkan pituisina jonoina. Joukko-osastot marssivat töihinsä tai rintamaosilleen. Teiden päätepaikoissa on ladottuna kokonaisia tavaravuoria säilykelaatikoita, okalankarullia, rautalankaa, maataloustarpeita, pahvia, puutavaraa, rautatiekiskoja, säkkejä tonnittain, minkä kaiken arvo on ääretön. Kuitenkin kaikki on mitä parhaassa järjestyksessä ja tarveaineitten jaossa noudatetaan mitä suurinta säästäväisyyttä.

Tulemme sitten kaupunkiin, etappikeskukseen. Jokaisen talon seinää koristaa suuri kilpi siinä olevan viraston nimeä ilmoittaen. Siellä on upseerikasinot ja sotilaskodit, ylijohdon, paikalliskomendantuurin, sotaoikeuden, intendentuurin ja muonituslaitoksen monet virastot ja varastot, sotasairaalat kutakin erikoisalaa varten (silmiä, korvia, hampaita, eri tauteja, haavoittuneita j.n.e.), toipumiskodit y.m. Vihdoin laajat vankileirit sijaitsevat kaupungin laidassa. Vangitkin ovat ahkerassa työssä. He purkavat rautatievaunuja, lastaavat kuormat, parantavat katuja, teitä, rakentavat siltoja. Kaikki mahdolliset voimat on, käytetty yhteisen päämäärän palvelukseen.

Ja valtavinta kaikessa on näennäisestä melusta, häärinästä ja sekasotkusta huolimatta järjestys, minkä tuntee vasta tuon moniosaisen koneiston toimiva jäsen, valtavaa on se rauhallisuus ja varmuus, millä kaikki tämä jättiläistyö suoritetaan. Se vasta tekee rintaman lujaksi, murtumattomaksi.

Kun ihmetellen huomauttaa vanhalle maanpuolustajalle tästä rautaisesta järjestyksestä ja työn nopeudesta, tarmokkuudesta, hymyilee hän leveästi, itsetietoisesti myhähtäen: — S'ist Krieg, ist Krieg Kamerad!

HYLJÄTYSSÄ KYLÄSSÄ.

Asumme pienessä keltaiseksi maalatussa huvilassa; sen akkunat ovat rikotut, ovet kiskotut paikoiltaan. Asukkaat on venäläisten peräytyessä pakotettu seuraamaan mukana Venäjän sydänmaita kohti.

Uteliaina pojat kulkevat ympäri tarkastellen kaikkea, mitä talon asukkaat ovat jättäneet jälkeensä. Yksi tuo mukanaan vanhan padan, toinen viikatteen. Löydetään vasara ja nauloja, millä paikataan ikkunoita ja rakennetaan vuoteita. Taloista kuuluu kalske ympäri kylän.

Sievissä pikku puutarhoissa omenapuut vielä kukkivat, sireenit lemuavat. Keskeltä puutarhaa on maasta kaivettu vahva raudoitettu arkku, asukasten kätkemät kalleudet paljastettu ja viety. Erään talon puutarhassa on hävitetty satoja mehiläispesiä, raa'asti kaadettu maahan suureen monisarkaiseen mansikkamaahan, joka nyt villiytyy hoidon puutteessa.

Hävityksen jäljet irvistävät huoneissa joka puolelta. Oven pielessä viruu lehdet hajallaan lätinkielinen raamattu. Lattia on täynnä papereita, kirjoja, kortteja ja valokuvia. Katselen ajatuksissani lätinkielistä lukukirjaa. Siinä on nuoren kirjakielen runoa ja proosaa, kirjallisuutta, minkä säilymisestä ei enää ole paljonkaan takeita tämän Kuurinmaan ison-vihan jälkeen.

Kammoen ajattelee vuosi sitten täällä tapahtunutta murhenäytelmää. On näkevinään nuo kasakkain piiskoillaan kodeistaan karkoittamat vaikeroivat pakolaislaumat matkalla tietymättömään maanpakolaisuuteen. Kuormat ovat täynnä asukasten kalleinta omaisuutta. Siellä astuvat uupuneina vanhukset ja lapset, miehet ja naiset. Kaikkien kasvoilla kuvastuu kurjuus ja epätoivo. Mitä sitten, kun hevoset uupuvat, kun ruoka loppuu? Tavarat, kaikki vanhat isiltä perityt kalleudet täytyy työntää tiensyrjään vihollisen saaliiksi. Matkaa jatkaa epätoivoinen kerjäläinen, koditon maankulkuri.

Siten on suurin osa lätin kansaa ajettu kodistaan, konnuiltaan häviämään Venäjän loppumattomaan lumimereen. Kuurinmaan rajoilla vielä viimeiset sytyttelevät tuliansa katsoen kaihoten menetettyyn paratiisiinsa, kunnes taas pelko panee peräytymään hyökkäävän vihollisen tieltä saksalaisen tykistön säestäessä tätä valtavaa murhenäytelmää.

On ääretön, sovittamaton rikos tuo suuren kansan murha, rikos, joka huutaa kostoa pimeälle Venäjälle. On rikos 20:nnellä vuosisadalla ajaa kokonainen kansa maanpakoon, varsinkaan kun käskyn antajalla ei ole kykyä ruokkia eikä majoittaa onnettomia ja vielä enemmän, kun tuo työ on turha. Saksalaisten etenemistä se kaikki ei ole minuuttiakaan myöhästyttänyt.

Aina inhottavammalta tuntuu tuo raakalaistyö, tuo assyyrialaisten ja babyloonialaisten sodankäyntitapa, kun tietää, että venäläiset ovat toimittaneet sen vain rajamaillaan, vierasheimoisten kansain keskuudessa. Venäjän sydän on sorrettujen, vierasten kansojen ympäröimä. Vain se alue on taistelukenttänä, suojamuurina. Niiden kansojen nuoret miehet ovat pakotetut taistelemaan venäläisten riveissä. Säälimättä Venäjä uhraa nuo maat ja kansat oman kurjan nahkansa pelastamiseksi — mutta uhraa turhaan. Kerran iskee Saksan kostava miekka suoraan Venäjän sydämeen. Hindenburgin luona ollut suomalaisen pataljoonan valiojoukko palaa ja he tuovat mukanaan tämän suuren sotapäällikön toivomuksen: — Jumalan avulla on teidän asianne onnistuva.

III

MITAUN YMPÄRISTÖISSÄ.

KÄYNTI VANHASSA MITAUSSA.

Leveältä Mitaun — Riian valtatieltä johtaa vasta valmiiksi tullut suuri puusilta Aa-joen yli kaupunkiin, n.s. Pappritz-Brücke, komentavan kenraalin mukaan nimitetty. Sen yli kuormastot jyrisevät yötä ja päivää. Kaupungin laidassa on ihana puisto ja ravintola, mistä viehättävä näköala aukeaa yli Aan rantojen ja kylien. Titelmünden valkea linna välkkyy harjulla, laajan vihreän puiston keskellä. Toisella rannalla kohoavat kymmenet tehtaanpiiput hyljättyinä, kolkkoina. Työ on tauonnut. Vainon veripäivät ovat sen pyhätöistään karkoittaneet. Aa-joki virtaa leikkien, levähtäen, katsellen säihkyvin kristallisilmin kuin ihmetellen autiutta ympärillään.

Tulemme kaupunkiin. Kadut ovat siistit, asumukset pienet, köyhät, paitsi keskikaupungilla, missä muhkeat kivijättiläiset jo kohoavat uuden ajan enteinä. Nuo suuret talot ovat sotilasviranomaisten hallussa. Pienten mökkien kellahtavien ikkunain läpi näkyy joskus vanhan lättiläisvaimon arat ryppyiset kasvot.

Sotaleiri-Mitausta emme välitä. Ohjaamme matkan syrjäkaupungille, tuonne, missä vain muistot elävät, todelliseen Mitauhun, hyljättyyn, autioon, kuolleitten kaupunginosaan.

Siellä kapeat kadut jo kasvavat heinää, talot hohtavat sammaltunein seinin ja hyräilevät satujaan ammoin olleista onnen päivistä. Kuljemme kirkon ohi, venäläisen, kupoolikattoisen. Sen jykevä rautaportti on auki, vaikkakin ympäristö on tyhjä. Auki ovat kellotapulin luukutkin ja tuolla ylhäällä riippuu vielä yksinäinen pieni kello liikkumattomana, hiljaisena. Vain iltatuulessa se ikävöiden humajaa yli tuon tuskan ja kärsimysten kyllästämän maan, soi rukouksiaan niitten puolesta, jotka kaukana, kodittomina harhailevat, ikuinen koti-ikävä mielessään.

Haudoilla kirkon juurella kuohuu luonto kukkarikkauttaan. Tämän kaupungin kuolleet ovat onnellisemmat kuin elävät nyt karkoitetut asukkaat. Kuolleet ovat rauhanmajansa löytäneet ja keskiyön tullen he voivat suvituulen hengähdysten mukana hiipiä kuulumattomin askelin umpeenkasvaneita kukkapolkuja koteihinsa puutarhoihin ja pikku taloihin. Ovet ovat kaikkialla auki. Villi ruoho peittää penkereet. Kulkijalle, joka hartain mielin istahtaa hyljätyn asumuksen penkille, nuo seinät, huonekalut, kertovat ja kuiskailevat yhtämittaa kuin kukin koettaisi voittaa toisensa entiselämän kuvailussa.

Hyljätty asunto onkin todella suuri, syväsisältöinen taru, jota yksinään on kuunneltava. Kuvat seinällä, isä, äiti, veljet, ja siskot, tuossa he ovat ilmeikkäinä majan oikeat asukkaat, kaksi jopa ehkä kolme ihmispolvea peräkkäin. Venäläiset puvut, mutta kasvot — slaavilaiset, lättiläiset, vai ehkä baltilaiset? Vaikea sanoa! Tuossa on tyttö, vaaleatukkainen, sinisilmäinen. Tuolla pitkä sorja poika sysimustille, tulisine silmineen — sotilaspuvussa, lakki kallellaan venäläiseen tapaan. Mitkä ovat heidän kohtalonsa olleet? Kuka voi siihen vastata. Mielikuvitus yksin!

Nurkassa katsoo kainona huoneen hiljaisuutta Jumalan äidin verhottu kuva. Kukaan ei ole sen pyhyyttä koskemalla loukannut.

Eräällä pöydällä on vielä nuottilehtiä, venäläistä ja saksalaista musiikkia rinnan. Ei sota eikä vaino voi taiteen pyhitetylle alueelle tunkeiltua raaistavana, epäpyhänä. Siellä on neron valta, aatteen voima, taiteen jumalallinen lahja, joka lämmittää jokaista ihmissydäntä, mihin kansallisuuteen kuulummekaan — köyhiä ja rikkaita.

Kirkon tornissa kumahtaa kello, viisari vierähtää muistuttaen arkimaailmaa. Satumaailma väistyy sen äänten tieltä.

Äänettöminä vaellamme jälleen takaisin majoituskyläämme miettien noita outoja ihmiskohtaloita — Mitaun kymmenien tuhansien koditonten asukasten kohtaloa ja sodan valtavaa tragediaa.

MITAUN VALLOITUS.

Kuurinmaan hallitsevana väestönä on monessa suhteessa mielenkiintoinen baltilais-germaaninen kansanaines. Nuo uljaat, valkeat linnat ja hovit sirosti kalustettuine huoneineen, kirjastoineen, villeine puistoineen, kaikkineen, ovat omiaan herättämään harrastusta sitä väestöluokkaa kohtaan, joka tässä kaukaisessa, harvaan asutussa ja vähän huomiota herättäneessä maankolkassa on ollut sivistyselämän kannattajana. Baltilaisen ylimystön suhde maan rahvaaseen on ollut herran suhde palvelijaan, ja luultavasti sen omallatunnolla suureksi osaksi on Kuurinmaan lättiläisen kansanaineksen kurja alkuperäisyys ja kehittymättömyys. Hovien asukkaat ovat viettäneet päivänsä ruhtinaallisen komeasti, epäilemättä olleet lahjakasta sivistynyttä väkeä, mutta heillä ei ole ollut mitään harrastusta lättiläisen kansanaineksen henkiseen kohottamiseen. Missä ikinä vieläkin hovin herra, rouva tai neiti liikkuu avaroilla vainioillaan, siellä alustalaiset lankeavat polvilleen, ryömivät "armon" luo suudellakseen hänen vaatteidensa liepeitä.

Jos tuo baltilaisylimystö siis tässä suhteessa kantaakin vanhoja syntejä hartioillaan, on se kuitenkin mielenkiintoinen juuri erikoisasemansa vuoksi. Vuosisatojen kuluessa se on säilyttänyt germaanisuutensa ja omintakeisen kulttuurinsa, elänyt halki aikojen läheisessä henkisessä yhteydessä siihen maahan, missä sen veriheimolaiset asuivat, onpa vielä täällä Kuurinmaan metsäseutujen hiljaisuudessa elänyt omintakeista, henkisistä harrastuksista rikasta elämää. Ja lopuksi ei voi olla mielenkiinnolla seuraamatta niitä sisäisiä taisteluja ja ristiriitoja, mitä maailmansodan valtavista, yllättävistä tapahtumista koitui Kuurinmaan baltilaiselle väestölle. [ Muist. Kuurinmaan saksalaisetkin nimittävät itseään balteiksi, mitä nimitystä kansatieteellisesti käytetään ahtaassa merkityksessä liettualaisista ja lättiläisistä.] Kun Mitau koko pataljoonamme rintamalla-olon aikana oli sen toiminnan lähtökohtana, keskipisteenä, siellä kun asuivat pataljoonan komentajat ja esikunta, siellä kun oli suomalaisten sairaala ja lepokoti, herättänee ehkä lukijoissakin mielenkiintoa seuraava "Mitauische Zeitung"-lehden seiostus tämän kaupungin joutumisesta saksalaisten haltuun elokuussa v. 1915.

"Kun suuri maailmansota puhkesi, joutuivat Kuurinmaan saksalaisbaltilaiset asukkaat todella traagilliseen ristiriitaan — sydämen ja velvollisuuden ristiriitaan. Sydämen äänen mukaan he olivat, heidän täytyi olla, elleivät tahtoneet kieltää koko entisyyttään, saksalaisten puolella. Velvollisuus taas vaati päinvastaista. Mutta yksikään baltilainen ei horjunut edes silmänräpäystäkään. He kaikki pakottivat, vaikkakin syvintä tuskaa tuntien, sydämensä vaikenemaan ja tekivät velvollisuutensa valtiolle täydelleen ja kaikilla aloilla, upseereina, sotilaina, virkamiehinä, alamaisina.

"Hallituksen, vaikkakaan se ei ollut heille suopea — baltilaiset ovat jo ammoin oppineet, että Venäjän hallituksen hyväntahtoisuuteen heidän ei kannata luottaa — vain yksinkertaisesti järkevän hallituksen, joka olisi katsonut omaa etuaan, olisi pitänyt suopeasti kohdella baltilaisia nähdessään, miten he suhtautuivat tuohon vaikeaan ristiriitaan.

"Alkoi saksalaisvaino, jota pahempaa tuskin saattoi ajatella. Se alkoi siten, että kaikki saksalaisten yhdistysten koulut, sitten itse yhdistyksetkin, suljettiin. Seurasi sitten kielto saksankielen käytöstä julkisuudessa, mutta julkisuus taas oli kaikki, mikä oli oman kodin seinien ulkopuolella. Tämän kiellon rikkojat tuomittiin suuriin rahasakkoihin tai vankeusrangaistuksiin. Lapsiinkaan nähden ei tehty poikkeusta ja nämä joutuivat yhä uudestaan rangaistuksen alaisiksi.

"Sitten ryhdyttiin tuohon vanhaan keinoon — karkoittamiseen hallinnollista tietä.

"Ilman mitään oikeuden tuomiota täytyi lukemattomien balttilaisten lähteä itään aina Siperian kaukaisimpiin seutuihin saakka. Monet monituiset kytkettiin vankikomeroihin. Mitä vaarattomimpia ihmisiä, raihnaisia vanhuksia, kunnianarvoisia rouvia ja lapsiakin kohtasi tuo onnettomuus samoin kuin maan huomatuimpia ja ansiokkaimpia miehiä. Mitä typerin ja kurjin ilmianto riitti usein aikaansaamaan tuon ankaran kohtalon iskun.

"Suuri on niiden lukumäärä, jotka ovat kärsimysten tiellään menehtyneet tai kuolleet Siperian vankikomeroissa. Vielä useammat odottavat raskainta puutetta kärsien lopullisen vapautuksen hetkeä.

"Kaiken lisäksi tuli vihdoin ero kodista ja konnusta, vaimosta ja lapsista, hävitys ja rosvoaminen. Maa piti tehtämän erämaaksi, sen asukkailta riistettiin kaikki oikeudet ja he joutuivat täydelleen ryöstönhaluisten, häikäilemättömien virkamiesten uhreiksi. Se menettely katkaisi kaikki siteet, se vieroitti uskollisimmatkin hallituksesta. Baltilaiset eivät rikkoneet välejään hallitukseen, hallitus itse rikkoi välit ja sysäsi luotaan nuo ihmiset, jotka eivät koskaan olleet antaneet aihetta muihin syytöksiin kuin siihen, että he olivat syntyneet saksalaisista äideistä ja loukkaamatta alamaisvelvollisuuksiaan tahtoivat olla saksalaisia kuten heidän esi-isänsäkin olivat olleet. Se — heidän saksalaisuutensa oli heidän rikoksensa, sillä sodan päämäärät eivät koskeneet ainoastaan Saksaa, vaan koko saksalaisuutta, mikä oli hävitettävä, perin pohjin kitkettävä maasta.

"Tällä kannalla olivat asiat Kuurinmaalla. Silloin astuivat saksalaiset soturit voittoisa saksalainen miekka kourassaan maahan. Kahdella sysäyksellä he valtasivat maan, ensin Libaun ympäristöineen, sitten keskeytymättömällä, voitokkaalla hyökkäyksellä koko alueen Väinäjokeen ja Kuurinmaan pohjoiskärkeen saakka. Vain pienet alueet jäivät vielä venäläisten käsiin.

"Mitaun asukasten tila oli venäläisvallan viime päivinä muodostunut kerrassaan sietämättömäksi. Jokainen yksityinen henkilö tunsi turvallisuutensa uhatuksi ja uskalsi tuskin liikkua kaduilla. Poliisi ja sotilaat ottivat kiinni nuoret miehet ja sulkivat heidät taloihin, mistä heidät suoraan vietiin juoksu- ja ampumahautoja rakentamaan.

"Heinäkuun 31 p:nä, eräänä lauantaina, alottivat venäläiset viranomaiset kaupungin tyhjentämisen. Mitä erilaisimmilla ajopeleillä, joiden kuormana oli kaikenlaista kirjavaa taloustavaraa, kiiruhtivat asukkaat asemalle ja Rigan valtamaantielle. Se oli kansainvaellus.

"Muutamat virkamiehet, niiden joukossa kunnon miehen maineen saanut poliisimestari, jäivät kaupunkiin vielä sunnuntaihin asti. Hyvään venäläiseen tapaan löivät he linnanpuiston hotellin kellarit auki ja viettivät jäähyväisorgiat, joissa työstetty viini virtasi. Olihan kaikki mennyttä. Siksi nautittiin kuten epätoivoinen pelaaja ennen konkurssia täysin siemauksin.

"Yöllä leimusivat yltympäri tulipalot ja tuontuostakin kuului valtavia räjähdyksiä. Sillat, kruunun rakennukset, tehtaat ja useat kaupungin yksityisasunnoistakin räjäytettiin mielettömästi ja sytytettiin tuleen. Palokunta yritti sammuttaa tulta ja ehkäistä sen levenemistä, mutta sotaväki esti työn.

"Siten kului aika sunnuntain puolipäivään asti. Aamupäivällä alkoi pienehkö pogromi, sotilaat murtautuivat viini- ja väkijuomavarastoihin, tyhjensivät niiden sisällön ja alkoivat sitten aivan juopuneina ryöstää kaupunkia. Kaupungin roskaväki liittyi ryöstäjiin.

"Yhtäkkiä silloin — noin kello 1 i.p. saivat räjähdykset toisen luonteen. Kuului havina, vihellys, räiskäys! Tykit puhuivat rautaista kieltään. Saksan panssaroitu nyrkki kolkutti Mitaun porteille.

"Aan toiselta puolen vastasivat venäläiset. Siellä täällä iskivät shrapnellit teille ja taloihin. Asukkaat pakenivat lujien kivimuurien suojaan odottaen tuskaisina ja jännittyneinä.

"Sitten k:lo 3 i.p. hälinää kaduilla. Muutamat venäläiset sotilaat juoksivat käytävillä, iskivät kiväärintukeillaan puhki näyteikkunoita. Kaikki kiiruhtivat siltaa kohti. Ensin harvat, sitten yhä useammat ja vihdoin juoksivat he joukottain. Muutamien kauppojen ja kellarien kohdalla pysähdyttiin, tempaistiin pullo, toinenkin ja paettiin eteenpäin.

"Ja sitten 20 minuuttia myöhemmin näkyi tiellä kaksi polkupyöräilijää, teräskypärä päässä — varovaisesti pälyen ympärilleen.

"Heitä seurasivat jalan 28:nnen Reinin rykmentin miehet kivääri käsillä valmiina, mutta nauraen, leikkiä laskien. Toista tietä tuli uusia joukkoja pyrkien pääkatua myöten torille.

"Yhtäkkiä kuulat rätisivät. Venäläiset ampuivat siltaa konekivääreillä. Kuulat lensivät talojen nurkkiin. Sitten valtava räjähdys. Aa-joen silta lensi ilmaan.

"Mutta sillä aikaa vyöryi mahtava virta kaikkia aselajeja Grünhöfsche- ja Katolische Strasse'a" myöten kaupunkiin. Valtava, ihmeellinen näky, suuri ja voittoisa Saksan armeija.

"Ja Mitaun asukkaat, harvat jälelle jääneet, he tempasivat ikkunat auki ja kiiruhtivat kadulle. 'He ovat täällä, he ovat täällä!' Vuori vyöryi joka rinnalta, hengitettiin taas vapaasti, turvan ja suojan tunne palasi jälleen tuskan ja kauhun hetkien jälkeen.

"'Max' ja 'Germania', suuret mörssärit, kuletettiin torille ja sieltä ne lähettivät pakeneville venäläisille jylisevät terveiset, niin että katot vapisivat.

Edellisestä selviää baltilaisen kansanaineksen suhde sotatapahtumiin. Ollen germaanista syntyperältään, kieleltään ja sivistykseltään, ollen hallitseva aines maassa, asuen komeissa maakartanoissaan, "hoveissa", eläen henkisesti erillään muusta maan asutuksesta se toivoi vain Kuurinmaan yhdistämistä Saksaan ja saksalaisen hengen voittoa Itämerenmaissa.

LEIRIELÄMÄÄ.

Jääkäripataljoonan harjoitukset jatkuvat Mitaun ympäristössä. Vaikka olemme 1 1/2 peninkulman päässä etulinjasta, kuuluu tykkien jyske rintamalta selvästi, jopa iltaisin konekiväärien rätinä. Saksalaiset naapuritaloissa kummastelevat jääkäreitä, jotka eivät ymmärrä eivätkä puhu saksaa, vaan mongertavat vierasta kieltä. Kullakin joukolla on määrätty alue, minkä ulkopuolelle ilman lupalippua ei saa mennä.

Eräänä iltana 2 jääkäriä tietämättöminä tavoista lähtee rajan ulkopuolelle komeaan koivumetsään vastoja tekemään lauantai-illaksi. On valmistettu oikein suomalainen sauna. Toinen jääkäri on paraillaan puussa katkomassa lehviä, kun saksalainen yliluutnantti, jolle alue kuuluu, saapuu paikalle, alkaa jylisevän nuhdesaarnan lihavalle hyvinvoivalle maalaispojalle, joka suorana kuin kynttilä seisoo koivun juurella:

Toveri tuon pahan ilman noustessa piiloutui syvälle oksien siimekseen korkeudessa.

Aivan hätääntyneenä luo jääkäri katseensa korkeuteen, jossa kielitaitoinen toverinsa lymyy puun oksien siimeksessä.

Yliluutnantille alkaa selvitä suuri valtiollinen salaisuus. Nyt hän puhuu asiat rauhallisesti, hymyilee salaperäisesti kulkien poikien kera joukkueen majoituspaikalle.

8/6. Ihana aamu Kuurinmaalla. Miehet istuvat omatekoisten liesien äärellä, keittävät perunoita ja lihaa. Kaikkialla savuavat pienet tulet ja ruoka-astiat höyryävät. Eräs ylioppilas yrittää laittaa paistia, mutta rasva syttyy palamaan ja ahneet liekit nuolevat sen kokonaan onnettoman katsojan nenän edestä.

Löytämistään sorsan munista laittaa eräs herkkusuu "Spiegeleir"-laitosta, jota pari pohjalaista ahneesti vilkuilee uhaten lohdutuksekseen Venäjällä lyödä pataan kokonaiset lehmät ja lampaat.

Toinen joukkue on uimaan menossa Aa-joen rannalle. Rantatöyräs on täynnä ruskeita alastomia vartaloita. Joella ei ole paljonkaan liikettä. Sotilasten hitaasti soutamat lautat ja veneet lipuvat niemen taa, mutta milloin uima-aika sattuu, on koko suvanto yhtenä polskinana. Joskus koko rivi ketjuna syöksyy hurjaa juoksua kuohuihin, päristelee ja porisee kuin välkkyvä, kuohuva koski satoine hyrskyineen ja salakareineen.

Lentokoneen lähelle ilmestyy kaunis, valkea savupilvi ja hetken kuluttua kuuluu hiljainen räjähdys.

Vihollinen on keksitty. Yhä useampia savupalloja välähtää kirkkaassa ilmassa. Ne näyttävät ajavan takaa lentäjää.

Nyt! Aivan koneen perässä räjähtää. Tuli kiihtyy. Lentokone näyttää maasta katsoen olevan hukassa. Odotamme joka hetki sen syöksyvän maahan. Äkkiä tekee lentäjä valtavan kaaren ilmassa syöksyen vinoon maata kohti.

Mutta hämmästykseksemme se nousee taas liitäen ylpeänä kuin suuri haukka pilven alla rauhallisesti yli Mitaun, kääntyy ja palaa vahingoittumatta pitkän valkean savupallorivin takaa-ajamana takaisin omille mailleen.

Näytelmä oli mielenkiintoinen, ensimäinen silminnähty sotatapahtuma. Kuitenkin tuntui jonkinlainen pettymys mielessä. Jokainen oli toivonut saavansa nähdä koneen granaatin murskaamana syöksyvän maahan. Vasta sitten kun tuo näytelmä joka päivä uudistui, jopa useita kertoja päivässä, älysimme miten vaikeata on osata lentokoneeseen tykillä.

Iltapäivällä oli suuri paraati. 8:nneu armeijan komentaja kenraali von
Below tarkastaa joukkomme.

Pataljoona kokoontuu maantien varrelle laajalle vihreälle ruohokentälle, järjestäytyen rintama maantietä vastaan. Aluksi on jälleen ankara pukujen tarkastus. Auta armias, jos saappaissa on tomun hiventäkään. — Alles muss tipp topp sein!

Majuri kävelee hermostuneena edestakaisin, harjoituttaa pari kolme kertaa kiväärin olalle ja jalalle viemistä. Rivit ojennetaan joka taholle. Upseerit ja aliupseerit ärjyvät kukin alaisilleen:

— Toinen ja kolmas mies kantapäät taaksepäin — — — ei niin paljon, ettehän näe sieltä muuta kuin takarivin, no niin — — — nenät ylös! — — — kuuletteko — — — mutta leuka sisään! Mitä te mukisette? Olenko minä teiltä mitään kysynyt?

— Jägerbataillon 27. — Stillgestanden! komentaa majuri kimeällä äänellä. Puolitoista tuhatta miestä seisoo jännittyneinä, mykkinä, hiljaa odotellen seuraavaa _juhla_komentoa.

— Viides mies, painakaa perää, kuuletteko, sähisee vielä hampaittensa raosta joku virkaintoinen joukkueenjohtaja.

Pataljoonassa käy sekava liike. Kaikki huokaavat helpotuksesta.
Odotetaan taas, yhä odotetaan. Hermostus kasvaa.

Nopea sävähdys, ja pataljoona näyttää kokoelmalta historiallisia muistopatsaita. Joku tottumaton horjahtaa hiukan, mutta saa pukkauksen kylkeensä ja muuttuu liikkumattomaksi pelkästä kauhusta.

Sääski istuu erään sankarin nenän orrelle alkaen ahneesti imeä verta. Mies vääristelee naamalihaksiaan ja huulien välissä sihisee pidätettyjä kiroussanoja, mutta kättään ei kukaan uskalla kohottaa.

Kenraali kulkee hitaasti rivien ohitse, katsoo tuikeasti joka miehen silmiin ja näkee — suomalaiset naamat hartaina, synkän päättävinä — nuo jykevätekoiset pohjalaiskasvot. Kun kenraali on ehtinyt kolmanteen mieheen vasemmalle, on sotilaan äkisti nykäistävä nenänsä suoraan. Vihdoin sitten "Exellenz" pääsee rivien päähän.

Pataljoona järjestäytyy paraatimarssiin joukkueittain. Toimituksen juhlallisin hetki lähestyy. Taas tuntuu omituinen hermostuttava kutkutus lihaksissa.

— Muistakaa nyt pojat. Marssikaa hyvin! Jalat korkealle! Katsokaa kenraalia! Jumalauta!

— — — drei, fünf, sieben — — j.n.e. laskee siipialiupseeri suupielet vavahdellen.

Jalat nousevat pitkin riviä yhtaikaa. Jännitys on äärimmillään. Ajatus sekaantuu. Kuin unessa tunnen eteneväni rivin mukana.

Nyt ollaan kenraalin kohdalla. Joka mies pullistaa rintaansa ja tähystää kaamein ilmein kenraalia. Jumalan kiitos, ohi ollaan. Vasen silmä näkee, että rivi on eheä, jotakuinkin suora.

Huokaamme helpotuksesta ja yleinen iloisuus täyttää mielen. Jännitys laukeaa. Takaisin entisille paikoille!

Yhtäkkiä näkyy liikettä joukoissa ja kiivas keskustelun sorina leviää riveissä kenenkään sitä vaientamatta. Huhu kulkee, että Englannin sotaministeri Kitchener esikuntineen on hukkunut Pohjanmerellä matkallaan neuvotteluihin Venäjälle.

Kenraali lausuu jäähyväiset, sanoo tyydytyksen tuntein nähneensä meidän kasvomme ja uskovansa, että päätöksemme taistella Venäjää vastaan on luja ja järkähtämätön.

9/6. Lentokoneet käyvät joka päivä tervehtimässä. Tuon tuostakin tykit jylisevät, ja taivas on valkeanaan pieniä savupalloja, joiden keskeltä katselija silmät sirrillään koettaa etsiä pientä pörriäistä. Lopuksi tulee näytelmä vanhaksi, eikä saa enää katsojia. Miehet kääntävät kylkeään ja antavat tykkien paukkua. Ihminen näkyy tottuvan kaikkeen. Komppanialle jaetaan kaasunaamarit. — No, maskeraatejako ne siellä pitävät! ilakoi Ilola.

11/6. Aamupäivällä saapuu ilmoitus, että yöllä kello 12 suomalainen jääkäripataljoona lähtee asemiin etulinjaan. On luonnollista, että ennen lähtöä pidetään joukoille pari kolme selostusta siitä alueesta itärintamalla, jota joukon on puolustettava, sekä kaikesta mitä siellä on huomioon otettava. Kartalla näytetään joka miehelle oman komppanian, jopa joukkueen asema ja vihollisasemat. Riian rintaman puolustajina on nyt etupäässä vain vanhoja maanpuolustusjoukkoja. Reservejä on vähän, sillä Saksa tarvitsee kaikki voimansa länsirintaman valtavassa yleishyökkäyksessä. Verdunin luona käy katkeamaton taistelu. Ensi kerran Saksan sotilasmahti näyttää turhaan puskevan liittolaisten varustuksia vastaan. Ja onnettomuuden lisäksi kenraali Brusilow alottaa Galitsiassa ja Bukowinassa venäläisen yleishyökkäyksen, joka pyörremyrskyn tavoin syöksyy eteenpäin, kunnes se on kuluttanut voimansa verivirtoihin. Mutta pohjoisrintamaltakin viedään nyt Galitsiaan hädänalaisten itävaltalaisten avuksi joukko toisensa perään. Mitausta lähtevät junat kuljettavat myötänään sotilaita ja tykistöä etelään. Jättiläistaistelut saavat aivan toisen suunnan, kuin mitä me suomalaiset jääkärit olimme toivoneet. Suomen asia näkyy siirtyvän yhä kauemmas. Keskusvaltain päähyökkäys kohdistuu Ranskaa vastaan. Idässä Hindenburgin nero ei pääse oikeuksiinsa, ja samalla Suomen vapaustaistelu lykkääntyy kaukaiseen tulevaisuuteen.

Mitaun lehti tietää surullisia uutisia. Venäläiset ovat vallanneet Galitsiassa 80 tykkiä ja ottaneet 53000 vankia. Romania keskittää voimiaan Itävallan rajalle. Sen aikeista ei kukaan vielä ole selvillä. Mutta toiselta puolen saapuu suotuisiakin sotatietoja. Huhut Kitchenerin hukkumisesta vahvistuvat ja tieto leviää suuresta meritaistelusta Skagerackissa, jossa Saksan nuori laivasto on voittanut ylivoimaisen englantilaisen. Keisari Wilhelm puheessaan lausuu uuden ajan alkavan historiassa tästä taistelupäivästä. — Se on voimakas askel merien vapauttamiseen Englannin tyranniudesta! hänen sanansa kuuluvat.

Ja Galitsiaan lähtee yhä uusia joukkoja. Eräs ulaani kertoo leveästi: — Kunhan nyt itävaltalaiset jaksaisivat pitää puoliaan siksi kunnes täältä saapuu sotilaita avuksi.

Saman päivän illalla myöhään kokoontuu pataljoona lähteäkseen etulinjaan. Yö on hämärä. Itäisen taivaan peittävät liikkumattomat synkeät pilvet. Niiden raoista tuikkii sieltä täältä kirkas tähti. Kuu valaisee autiota Kuurinmaata. Kaukana loistavat Mitaun tulet. Rintamalla säihkyy milloin missäkin valopommi yli puiden latvojen. Kolmannen komppanian jo seisoessa järjestäytymässä marssii ensi komppania ohitse. Ne laulavat nuo miehet rintamalle lähtiessään: "Kuullos pyhä vala, Kallis Suomenmaa!" Hämärällä tiellä ajaa karauttaa 2 ratsastajaa. Komppanianpäällikkö von Coler saapuu.

Von Coler ojentautuu ratsun selässä. Hänen äänensä kantaa kauas viileässä kesäyössä. Hän puhuu lyhyesti, ytimekkäästi:

— Jäger, Finnland erwartet, dass jedermann seine Pflichte tut!
(Jääkärit, Suomi odottaa että jokainen tekee velvollisuutensa!)

On vaikea kuvailla tunteita tuona pimeänä yönä. Luulen että kaikilla oli ainakin yksi yhteinen ajatus: "Venäläiset eivät tule rintamamme lävitse. — Me emme petä saksalaisten luottamusta."

Alkaa pitkä ankara marssi huonoja teitä. Jalka painuu hietaan. Selkälaukut ovat ahdetut tavaraa täyteen. Sotilas saa kantaa selässään koko omaisuutensa. Mitä ei jaksa kantaa, se on heitettävä matkalle, oli sitten miten kallista tahansa. Pimeässä miehet kompastelevat. Ilma on painostava, ahdistava. Hiki vuotaa virtana, tuntuu tukalalta hengittää. Mutta aina astutaan eteenpäin pikamarssissa, usein hoipertelevin askelin. Aamun valjetessa on 1 1/2 peninkulman taipale takana, kaukana kaunis Mitau ja Aa-joen vehreät rannat, kaukana Titelmünde, Aa-joen helmi. Komppaniat marssivat aamuruskon sarastaessa hiljaa asemilleen pienen Misse-joen laaksoon suuren suoalueen rantaseuduille.

MISSEN ASEMAT.

Gallingin kylästä vie leveä tie synkän metsän halki etulinjaan. Tielle on rakennettu raiteet ruuan ja sotatarpeitten kuletusta varten. Silmänkantamattomiin näkyy uljasta korpimetsää. Maaperä on soista, vetistä. Siitä, mihin rata loppuu, alkaa säteittäin kapulateitä etulinjaa kohti. Nuo sillat ovat metrin korkeudella maanpinnasta. Kaikkialla on vettä ja mutaa. Täytyy ihmetellä sitä työtä, mikä tällä alueella on tehty asemien kuntoon panemiseksi.

Kapulasillat kiemurtelevat valkeina teinä metsän keskellä haarautuen joka suunnalle. Tuolla risteyksessä on ihana, mitä sievimmillä pikkuveistoksilla koristettu portti.

Jo kauas loistaa sen komea nimi: "Kronprinzen-Brücke." Seuraavassa risteyksessä on portin nimenä "Kaiser Wilhelm-Brücke", ja portin ylle on joku taitava maanpuolustaja veistänyt ja kiinnittänyt muhkean puukruunun. Kaidepuut ovat koristetut Saksan kotkilla.

Komean kuusen juurella kohoaa ensimäinen asunto, jykevä hirsimaja, nimeltä Waldfrieden. Kauempana aivan vallin reunassa ovat muut asunnot, hirsirakennukset, joiden katto ja seinät ovat peitetyt parin metrin paksuisella maa- ja hirsisuojalla. Kaikilla, niin asunto- kuin pommisuojilla, on nimensä, esim. "Villa Margit" ja tietysti "Villa Germania" ja "Villa Hindenburg".

Noiden asumusten ovella on jokaisella tunnuslauseensa sievästi kaiverrettuna ja maalattuna.

Niissä on kaikissa jotakin rohkaisevaa, yhteistunnetta, itseluottamusta kohottavaa.

Siellä asuntojensa ovella seisovat asemapuolustajat täysissä tamineissaan. He eivät näytä olevan ollenkaan ihastuneita tulostamme.

Eikä ihmekään. Nämä seuduthan ovat heidän valtaamiaan. Aina Riian porteille ovat he kolkutelleet ja sitten laatineet aseman tänne suoseutuun, rakentaneet ja ahkeroineet, maanneet aluksi tuulella ja sateella vain kuusen oksa allaan ampumahaudassa. Ja sitten kuukausien työnä on kasvanut tämä sievä metsäkylä hirsimajoineen ja maavalleineen.

Nyt täytyy heidän lähteä mokomankin muukalaisen jääkäripataljoonan tieltä. Ei sekään miehiä innostuta, että pääsevät lepäämään hetkeksi. Parin viikon päästä on ehkä mentävä uusiin tuntemattomiin asemiin.

Tarjoamme heille sikareja. Se tekee ukot ystävällisemmiksi. Nyt he näyttävät uusille tulokkaille aseman erikoisuuksia.

— Katsokaa vielä, tuossa metsän reunassa, da sitzt der Moskowit! Te olette nuoria pulskia miehiä, te totutte pian, mutta älkää päästäkö niitä lävitse.

He lähtevät hiljalleen kyhnyttelemään Mitauta kohti ja nyökyttävät päätään. "Auf Wiedersehen — aber nicht durchlassen!" he hymyilevät.

— Aha, ne ovat 21 cm:n granaattien jäljet. Eilen niitä tuli tänne ensi kerran. Taidatte saada kuumia päiviä.

Tärkeä tehtävä ensi aamuna on asettaa vahdit paikoilleen asemiin ja etenkin kuulovartiopaikkoihin sekä tutustua seutuun. Lepovuorossa olevat loikoilevat mukavasti auringonpaisteessa noilla siroilla sohvilla "puutarhan" edustalla. Joka "huvilalla" on oma puistonsa, jossa kasvaa pari kuusen ja männyn vesaa, vuokkoja, metsämansikoita y.m.

Mutta kello 4 i.p. kuuluu ensimäinen kaukainen jymähdys. Sitä seuraa vihlova ulina ilmassa: uu-viuuviuu! — Nyt se alkaa!

Granaatti lähenee, lähenee. Joka mies luulee sen tulevan juuri omaan niskaansa.

Ryssät ampuvat noin 40 granaattia. Pian oppii äänestä päättämään niiden suunnan. Ihmettelemme, miksei saksalainen tykistö vastaa. Kuulimme sitten, että saksalainen tykistö tavallisesti ampuu kaksinkertaisen määrän granaatteja vastaukseksi, mikä illempana tapahtuikin.

Meikäläiset ovat aluksi perin tottumattomia sotahommiin. Granaatin vaikutuksesta heillä ei vielä ole aavistustakaan. Aluksi pitää joka mies häpeänä heittäytyä maahan tuon oudon äänen kuuluessa, kunnes yliluutnantti selittää, että siinä ei ollenkaan ilmene pelkuruutta, vaan päinvastoin se on järkevää, ja sotilaan on nykysodassa ennen kaikkea käytettävä järkeään ja toimittava viisaasti.

Samassa vonkuu jälleen ilmassa. Pommisuojan ovelta katselee yliluutnantti muiden mukana uteliaana, mihin "kapsekki" putoaa. He näkevät klassillisen näyn. Tuolla kaivolla seisoo leveänaamainen savolaispoika, pumppuaa, pumppuaa, kallistaa naamansa päin taivasta kuunnellen, ja virkkaa suu mehevässä naurunvirnistyksessä:

13/6. On ihana iltayö. Kuurinmaan valtavat metsät hiljaa hyräilevät luonnon syviä tuutulauluja. Rusko paistaa lännen pilvenhattaroissa. Vahdit seisovat liikkumattomina rintavarustukseen nojaten, kiväärit lepäävät suojuksella. Edessä on himmeä, usvainen suomaa, tuo tuntematon, "ei kenenkään alue." Ruoho kimmeltää kastetta. Siellä täällä kajastaa valoisana jokin ylenevä kumpu ja kilometrin laajuisella Misse-jokilaakson aukealla törröttää vain yksi tuuhealatvainen tammi, "apinanleipäpuu", kuten sotilaat sitä nimittävät. Kajahtaa laukaus puolelta tai toiselta ja rätisevä kaiku luodin radasta kuuluu selvästi hiljaisena iltana.

Kuuluupa puheen sorinakin venäläisten asemilta asti ja väliin erottaa yksityisiä sanoja, tavaritshit kun siellä teekeittiön ääressä aprikoivat:

Kuulovartioiden päät liikkuvat vartiomajoissa viimeisen piikkilanka-aidan reunassa. Heillä on tärkeä vartiotehtävä, tarkata ja vainuta pimeässäkin, lähestyykö salakavala vihollinen varustuksiamme, olla aina jännitettyinä, tähystää jokaista liikettä, joka virettä tuolla oudolla alueella, kuunnella korvat höröllään joka ääntä, risun katkeamista, helinää piikkilangoista j.n.e., ja olla valmiina vaaran tullen häivyttämään koko puolustusväki varustuksille. Senpä vuoksi päivystävä aliupseeri onkin erikoisen äreä noita vahteja tarkastaessaan. Joka siellä toimettomana loikoilee, saa pian nykäyksen kylkeensä ja ankaran rähinän: — Näinkö te täällä pidätte huolta velvollisuuksistanne. Katsokaahan eteenne! Tuossa asemassa ette huomaa, vaikka ryssä tulisi ja nenänne niistäisi!

Ensi kertaa tuohon varustusten ulkopuoliseen majaan hiivittäessä vallitsi mielessä korkea jännitys. Moni luuli ryssän linjain kulkevan aivan nenän edessä. Siinä sitten kiikaroitiin ja — nähtiin vihollisasemat tuolla kaukana joen takana. — Hahaa! Loitollapa ne ovatkin! Rauhallisesti sytytetään sikari, savu puhalletaan heinämättääseen ja katsellaan sen kummia kiekuroita.

Juoksuhautaa pitkin hiipii tummia miehiä käsigranaatit vyössä. Suolle varustusten ulkopuolelle päästyään he alkavat ketjussa edetä aina väliin pysähtyen ja kuunnellen tarkasti pää kallellaan. Johtaja yrittää kiikarilla tähystellä yltympäri. Jotkut kiinnittävät heiniä lakkiinsa.

Patrulli on pian kadonnut pimeään. Monet jännittyneet katseet koettavat tunkea hämärän läpi, seurata seikkailua.

Mutta meidän pojat ovat uponneet suon salaperäiseen hämärään. Aika kuluu, mutta mitään erikoista ei kuulu. Tai ehkä sentään. — Nyt siellä yltyy kiväärituli, no nyt siellä alkoi paukkua keskellä iltaa.

Kaukana edessä rätisevät kiväärit ja yhtämittaa leimahtaa pikku tulia pimeässä.

— Jaa, jollei niille nyt lähetetä apuväkeä, niin minä lähden, tuumii eräs pohjalainen, ja hänen silmänsä välähtävät julmasti.

— Joutavia! Ei sitä nyt joka patrulliköhäkkään koko komppaniaa lähetetä. Antaa niiden rauhassa mekastaa. Kylläpähän tulevat pois, kun löyly käy liian kuumaksi.

— Olisivatkohan siellä nyt Suomen pojat rytäkässä ryssän kanssa? Puhuja on innoissaan, seisoo hajareisin, kädet housuntaskuissa, ja joka sanalla hän vetäsee housuja ylemmäksi. Se on tuo omituinen tapa, millä tukkimiehet ilmaisevat mielenkiintoaan.

Hetken perästä palaa patrulli takaisin. Pojat ovat punakkoina hiestä.
Nyt riittää juttuja.

— Missä te ryssiä? Joitakin pölkkyjä näitte suolla ja nostitte sen vietävän menon ja metelin.

— Me pölkkyjä, pölkkyjä, vaikka koko suolla ei ole yhtä ainokaista pölkkyä. Puhuja oli hyökätä epäilijän kimppuun.

Hän kääntyy toisia kohti ja alkaa selittää: "Me ryömimme pitkin suota — kamala malka. Yhtämittaa upposi veteen polvia myöten. Siellä on suuret ojat, jotka kulkevat läpi suon Misse-jokeen saakka. Kuljimme ojan reunaa aina joelle asti ja sinne jäätiin makaamaan. Annas olla! Alkaa kuulua toiselta rannalta liikettä, hiipimistä, ruoho heiluu, häilyy. Tuolta näkyy ryssän pää. Olimme hiljaa kuin hiiret. Toinen ja kolmas pää pistää näkyviin. Iivanat lähenevät varovaisesti, aivan joen rantaan ja — alkavat kahlata jokea myöten. — Ja sen minä sanon, että niillä on silta siinä joessa, vedenalainen silta. Me päästimme neljä niistä sillalle. Silloin napautettiin ja joka sorkka oli joessa. Mutta voi sitä rytinää! Koko ryssän rintama alkoi ampua niinkuin vimmattu. Heittipä joku käsigranaatinkin. Kun rauha taas palasi, käännyimme kotimatkalle."

On iltayö. Matalassa hirsimajassa palaa pieni kynttilä. Väsyneet miehet makaavat vuoteillaan vaippoihinsa kietoutuneina, mutta uni ei tahdo tulla. Kotimaa on liiaksi mielessä ja illan hämyhetkinä yksinäisen valvojan ajatus palaa kaukaiseen pohjolaan — kotipientareille. Aina on edessä sama kysymys: "Pääsemmekö milloinkaan Suomeen?"

— Vai et muka muistele, näkeehän sen silmistä, missä miehen ajatukset viipyvät.

— Minä ajattelen vain, että pääseeköhän tämä meidän joukkomme koskaan kotimaahan?

— Kunpahan edes loput kerran seisoisivat Suomen maakamaralla. Silloin olisi meidän tarinamme päättynyt.

Puhujan posket hehkuvat. Herää nurkassa muitakin ja puheen sorina täyttää pienen hirsimajan. Kynttilä sammuu. Pimeässä puhe jatkuu, ei ole varaa sytyttää uutta valoa. Mutta mieliala on taas ihmeen toivorikas, hentomielisyys kaukana. Taas lasketaan leikkiä ja loihditaan kuvia tulevasta suur-Suomesta.

— Silloin alkaa uusi elämä Suomessa. Karjalaan rakennetaan rautatiet ristiin rastiin ja kouluja joka kulmakuntaan.

— Nämä kun siellä sitten peuhaavat, opettavat koko kansan käyttämään kivääriä.

— Ja raja varustetaan vahvasti, ainakin kymmenen juoksuhautalinjaa kaivetaan perätysten Laatokasta Vienanmereen asti, intoilee joku vilkasluonteinen Karjalan poika.

— Niiden etupuolelle määrätään vielä sadan kilometrin levyinen asumaton alue, jossa ei kumpikaan saa puuta kaataa. Ei totta vie ryssä sen läpi pääse hyökkäämään.

— Silloin ei kansanopistonjohtajankaan tarvitse muuta kuin istua rauhassa Arkangelissa.

— Koroillaan saa elää ja syödä rosentteja. Niin kävi puheen sorina pitkälle yöhön, kunnes se vihdoin vaikeni yhteisestä päätöksestä ja tyyni rauha vallitsi tuvassa.

On jotain sanomattoman onnellista tuossa mustien pienten hirsimajain siimeksessä. On kuin lapsuusajan seikkailuromaanien tarinat olisivat muuttuneet tosiksi. On voimia, ennen tuntemattomia kaupunkien ihmisvilinässä kasvaneelle, voimia, jotka vetävät ihmistä erämaan jyrkkään luontoon, sen tyyneyteen ja juhlallisuuteen. Se on salaperäinen huoleton nautinto luonnon suuruudesta, elämän yksinkertaisuudesta, alkuperäisyydestä. Ihminen on siellä keskellä mahtavaa korpiluontoa omatekoisessa jykevässä pirtissään luonnon lapsena ainaisessa taistelussa kaikkia korven vaaroja vastaan. Sammuva hiilos hehkuu takassa, sirkat sirisevät ja soittelevat hirsien raoissa. Siinä unohtaa taistelun telmeen. Uni on syvä ja raskas. Aamulla herätessä pilkistää päivä iloisesti katon rajasta sisään ja majan yllä kuusissa soi myrskyn humina.

14/6. — Vahtimiehistö saapuu tupaan, kolistelee kiväärinperillä ovenpieliä ja kukin kömpii vuoteelleen nukkuvien yli ne töykeästi herättäen.

— Kahvi on tuotu, joka mies juomaan! kuuluu ääni ulkoa ja pöydällä kuusen juurella höyryää jo kahviastioita. Sokeria ei ole, kermasta puhumattakaan. Kahvikin on perin vähän kahvin makuista.

Toisen joukkueen kämpissä alkaa liike. Miehet astuvat ulkosalle, tarttuvat mikä mihinkin työkaluun alkaen hääräillä oikein olan takaa. Mikähän työinto niille tuli, ihmetellään. Mutta pian saapuu joukkueenjohtaja meillekin ilmoittamaan, että majuri on tarkastusmatkalla ja kulkee varustustemme kautta. Majojen edustat ovat puhdistettavat, rintavarustuksilla ei saa näkyä paperossin pätkiä eikä patruunanhylsyjä. Meidänkin täytyy näyttää majurille, että ahkeruus on ilomme.

Yksi tarttuu luutaan, toinen haravaan, kolmas alkaa koko hartiain väellä hakata jyskyttää halkoja. Pari miestä, itsekkäimmät joukosta — puhdistavat saappaitaan. Majuria ei kuulu. Ei se mies koskaan tule silloin kun häntä odotetaan, mutta kun vähimmin saattaa aavistaakaan, silloin hän seisoo selän takana tehden kysymyksiään, jolloin hämmästynyt mies käännähtää, kavahtaa perusasentoon änkyttäen jotain vastauksen tapaista, mistä ei itsekään saa selvää.

Päivällä alkaa tosi työ. Koska on luultavaa, että pataljoonamme saa kauan puolustaa näitä asemia, täytyy vahvistaa varustuksia. Päivällä ei itse varustuksilla voi työskennellä, mutta takana olevissa uljaissa honkametsissä kirves kalskaa ja saha sähisee. Jykevät puut kaatuvat rysähtäen, ne karsitaan, lyödään tukeiksi ja kannetaan tai uitetaan valtaojia myöten varustukselle. Siellä metsän synkeässä syvyydessä Suomen pojat ovat kuin kotonaan. Vanhat tukkimiehet nauru suussa iskevät hongan kylkeen tai uittavat tukkeja hyräillen entisiä laulujaan.

Työ on raskas, varsinkin kantajille. Moni työhön tottumaton siinä horjuu käydessään, nälän kurniessa vatsassa. Hiki tippuu otsalta ja aurinko kuin ilkkuen paahtaa hartiat pronssinruskeiksi.

Todellakin. Ulkona käy rätinä kuin raesade. Kaukana jymähtävät tykit, lähellä konekiväärit tatattavat. Miehet kokoontuvat kämpän ovelle kuuntelemaan. Vasemmalla käy taistelun jylinä. Valopommit halkovat ilmaa ja sähisevät sumussa. Vahdit tähystelevät valppaina asemillaan, mutta suo on edessä sumua täynnä, uhkaava ja salaperäinen. Tähystäjä koettaa turhaan päästä selville sen syvyydessä piileskelevistä vaaroista.

Pitkä Brandt istuu tyynenä kenttäpuhelimen ääressä ottaen vastaan tiedotuksia. "Vilkasta kivääritulta!" ilmoittaa neljäs komppania. Jo hälyytetään kolmaskin komppania.

— Tulkoot nyt vietävät! kuuluu miesten huulilta. Mutta ketään ei tule. Vähitellen vaikenee tuli vasemmallakin, aurinko nousee, sumut hälvenevät. Suo kirkastuu ja venäläisten asemilla kymmenet pienet sinervät savupatsaat puhuvat porisevista samovaareista ja maukkaista aamuaterioista.

Aamupäivällä on yleinen kysely. Miksi ammuttiin? Jotkut tietävät venäläisten hyökänneen vasemmalla saksalaisten asemia vastaan, mutta tulleen heitetyiksi takaisin; toiset väittävät vain patrullien kahakoineen Misse-joella. Sellaista on sotilaan elämä. Hän tietää vain sen, mikä omalla alueella tapahtuu. Taistelu suurin piirtein on hänelle tuntematon.

Päivällä alkaa jälleen jyskyä. Ryssät näyttävät olevan pahalla tuulella.

Toisen komppanian vallin luona pöllähtää musta savu- ja mutapilvi korkealle yli kuusten latvojen. Pojat säpsähtävät. Toinen granaatti räjähtää jo paljon lähempänä. Paukaus oli luja, tuollaisia ei vielä ole ennen kuultukaan.

Jälleen käy ilmassa jyleä vonkuna, on kuin pilvet vavahtelisivat. Räjähdys; korkea kuusi tempautuu juurineen maasta, kohoaa ilmaan, pirstoutuu ja syöksyy mätkähtäen maahan. Ne ovat Riian terveisiä, joita saksalaiset nimittävät "kapsekeiksi".

— Ryssät luultavasti jo tietävät meikäläisten rintamalla olon, arvellaan.

Saksalainen tykistötähystäjä kehoittaa miehiä menemään pommisuojiin, mutta ryssällä ei näy olevan varaa noin jyleihin granaatteihin, koska vain viisi jaksavat ampua. Iltapäivällä vallitsee meillä rauha, mutta saksalaisten granaatit pöllyttävät tuntikaupalla venäläisten asemia. "Vergeltungsfeuer" (kostotuli).

Sen kestäessä saapuu lähetti ensi komppaniasta ilmoittamaan, että Hyytinen on kaatunut. Sirpale repäisi koko olan pois. Kaksi muuta miestä oli seisonut paljon lähempänä granaatin räjähdyspaikkaa, mutta nopeasti heittäytynyt maahan ja pelastunut. Hyytinen jäi hölmistyneenä seisomaan asettaen käden silmilleen.

Saapuu toisestakin komppaniasta tieto: yksi haavoittunut. Meillä eräs lappajärveläinen valittelee:

— Piti viedä nuo viltit ulos tuuleentumaan, ettei sitä elävää niin tulisi ja ihan pani rievuiksi se ranaatti. Mitä sitä nyt päälleen saa!

Iltahämärän saavuttua alkaa taas varustusten vahvistustyö. Noin sata metriä eteen asetetaan suolle varmistusketju. Sillä aikaa muut kantavat lujia tukkeja kämppien reunustalle ja katolle. Ensin asetetaan ristiin kaksi kerrosta tukkeja, sitten päälle mättäitä, taas hirsiä ja multaa. Moni hikipisara vuotaa kovassa yötyössä, moni huokaus rinnasta pursuaa, kaikkien tunnelmien taustana kun on ikuinen kaipaus, kotimaan kaipaus. Täällä Missen soilla miehet vasta todella alkavat ymmärtää, mitä on kotimaa, Suomen luonto, kieli ja laulu. Kun meillä isänmaa-sana lausutaan, on sillä uusi kaiku, toinen sisältö kuin ennen. Ihmetellen muistamme, miten Suomessa isänmaallisuutta pidettiin vain juhlapuheissa välttämättömänä paatoksena, mutta muuten sille hymyiltiin — halveksivasti. Saksassa olemme nähneet isänmaanrakkauden koko kansaa kasvattavana voimana ja me häpeämme entistä välinpitämättömyyttämme.

— Kyllä tässä saa ikänsä luoda, ennenkuin nämä varustukset kestävät! huokaa hento seitsentoistavuotias nuorukainen. Maa on vetelää suomutaa, joka ei pysy lapiossa; sen nostaminen on raskasta ja kun lopulta saa lapion ilmoille, valuu tuo vesivelli kuoppaan takaisin. Yritetään paareilla saada enemmän mutaa varustuksille.

— Päiväkaudet maataan kämpässä ja ihmiset saavat meitä katsella ja ihmetellä.

— Otetaan vaikka markka pääsymaksua, niin ei ole tupakan eikä ruuan puutosta.

Neljännen komppanian alueelta kuuluu ankara kiväärituli. Siellä on joka yö räiskettä, milloin muualla on hiljaistakin. Venäläiset lienevät kuulleet kirveen kalkkeen ja puhelun yön hiljaisuudessa meikäläisten varustuksilta ja alkavat ampua. Yötyötä ei ole osattu toimittaa kyllin hiljaisesti ja varovasti. Konekiväärikin yhtyy joskus soittoon: tatatata — tata — tatatatatata! Pilven reunassa räjähtää pari kirkasta shrapnellia. Työnteko on lopetettava. Varmistusketju vedetään varustuksiin. Venäläiset ovat silminnähtävästi huomanneet erikoista liikettä meikäläisten varustuksilla, koska ovat noin varuillaan ja epäluuloisia. Myöskin venäläisten omalla puolella on jotain tekeillä, koska päiväkäskyä luettaessa ilmoitettiin, että lentäjät ovat havainneet liikettä rintaman takana. Näiden tapausten johdosta alkaa ankarampi komento ja järjestetty työ. Yliluutnantti antaa määräyksen, että joka miehen on maattava yönsä pukimissaan. Eräs ryhmänjohtaja huomauttaa kainosti, että hänen ryhmänsä miehet ovat aina vetäneet saappaat jaloistaan. — Se ei käy, ärjäsee yliluutnantti, ennenkuin ryhmänne saa saappaat koipiinsa, on ryssä tunkeutunut piikkilankojen läpi!

Entistään kokeneempina käyvät työntekijät nukkumaan. Tuntuu todella, että olemme keskellä sodan mylläkkää taistelussa perivihollistamme vastaan, kamppailussa, jossa ei ole armoa eikä sääliä. Käymme lepoon tuttuun majaamme, mutta kaukana suolla hiipivät patrullit yön vaaroissa, kuulovahdit valvovat paikoillaan turvaten valppaudellaan toveriensa levon. Yö kuluu rauhallisesti. Vain harvat tunnustelevat laukaukset rätisevät suon sumussa.

16/6. Kello 6 aamulla kajahtaa: "aufstehen!" tuvan ovelta. Joukkueen on heti täysissä varustuksissa käytävä paikoilleen asemiin. Saksalainen tykistö alkaa ampua venäläisten asemia. Valehyökkäys! Kaikki kiiruhtavat juoksujalkaa paikoilleen. Jännitys kasvaa korkeimmilleen.

Aamukaste kimmeltää suolla. Venäläisten asemille paistaa nouseva päivä kirkkaasti. Siellä ei näy liikettä vielä. Iivana-parat nukkuvat vanhurskaan unta.

Kello 7 kumahtaa järeä tykinlaukaus tyvenessä aamussa. Granaatti kiitää ilkeästi ulvoen halki ilman. Jyrinä leviää yht'äkkiä kaikille puolille asemiamme.

Hetken perästä jyrähtää venäläisten asemilla. Korkea musta savupatsas pöllähtää ilmaan, vavahtelee, laajenee, murtuu ja häviää metsän sekaan.

Granaattien vonkuna täyttää värähtelevän aamuilman. Painostava, kammottava tunnelma. Pian kai saamme vastauksen. Tuolla kaukana savuavat ja pölyävät venäläisten varustukset, kuuset tempautuvat maasta ja murskaantuvat ilmassa. Sakea savu kätkee näkymättömään kauhun pätsiin ja paukkinaan koko vihollisen vallassa olevan metsikön.

Yht'äkkiä vaikenee tykistö. Pitkin linjaamme rätisevät kiväärit 5 minuuttia. Venäläiset hyökkäystä peläten syöksyvät ulos luolistaan alkaen vastata. Jo jymähtää vihollispatterin laukaus ja granaatit kiitävät kuin valittaen, vihaa puhkuen linjojemme yli tykistöämme etsien. Taas minuutilleen määräaikana lakkaa kivääritulemme. Saksalainen tykistö alkaa jälleen purkaa mahtavaa teräs- ja tulisadettaan yli vihollisen varustusten ja niiden hämmentyneiden puolustajien.

Taas on vastapäätä oleva metsä synkän savun peitossa. Siellä paukkuu, rätisee, räjähdykset myllertävät maata ja metsää. Puolen tunnin kuluttua uudistuu äskeinen yllätys. Tykistö vaikenee, kiväärituli kestää 10 minuuttia. Sitten taas patterit alottavat jykevän loppusoittonsa tälle valtavalle näytelmälle, kunnes kello 9 tuli lakkaa, savu hälvenee ja surkeassa tilassa olevat venäläisten asemat paljastuvat aamuauringon kirkkaassa valossa. Kaukoputkilla saattaa selvästi nähdä hävityksen jäljet. Asuin- ja pommisuojia on puhki, useasta kohdasta ovat rintavarustukset murskana ja piikkilanka-aituus sikin sokin. On kammottavaa olla saksalaisen tykistön tulen alaisena. Se ampuu tarkasti ja päättävästi.

Myrskyn rauhoituttua käyvät miehet jälleen toimiinsa aprikoiden aamun tapahtumia. Eräs kertoo yliluutnantin kulkeneen pitkin asemia kivääritulen aikana ja kiivaasti tiukanneen poikia aina tähtäämään johonkin maaliin. — Jos tähtäämättä ampuu, ei voi osata eikä opi osaamaan! — — — Hat gar kein Zweck, gar kein Sinn! kuten hän tavallisesti jyleällä äänellään lopettaa nuhteensa.

Ilta on tullut. Venäjän rintamalta kuuluu selvästi kaukaista torvisoittoa, säveltä ei erota. Haudataanko siellä kaatuneita vai innostutetaanko miehiä tuleviin taisteluihin, ehkä hyökkäyksiin, emme tiedä. Kerrotaan parin ylijuoksijan ilmoittaneen, että venäläiset luulevat rintamalla olevan rykmentin suomalaisia, mutta sitä vastaan onkin asetettu 4 venäläistä rykmenttiä. Majuri ei sano uskovansa heitä. Venäläisillä on kuulemma usein tapana lähettää ylijuoksijoita tuomaan vääriä tietoja aikeistaan. Näkyy kuitenkin selvästi, että jotain odotetaan. Lähetit kiiruhtavat edestakaisin. Kello 10 illalla ovat upseerit koossa ja hälyytysvalmius on määrätty komppanialle. Vallin reunassa tykistön tarkastustornissa seisoo tähystäjä. Käymme puheille.

— Katsokaa tuonne, katsokaa! huutaa tykkimies. Suuri musta esine lentää suhisten taivaalle aivan ylitsemme.

Haikara lentää ylitsemme. Sen pesä on tuolla suon keskellä törröttävässä "apinan leipäpuussa". Aamulla ammuttaessa kertovat useat ilveilijät tähdänneensä tuota pesää, kun ei ollut muutakaan ammuttavaa, venäläisten varustuksilla kun ei näkynyt vilaustakaan.

Yöllä kätkeytyy suo raskaaseen sumuun. Nyt on venäläisillä erinomainen hetki hyökätä, jos haluavat. Pilvet sakenevat, tipahtelee suuria pisaroita. Alkaa rankkasade, joka kestää aamuun saakka.

17/6. Aamulla aurinko kirkkaasti paahtaa säteilevää, märkää suoaluetta ja korkeita synkkiä metsiä. Kirveillä ja kangilla varustettuina marssii joukkue vahteja lukuunottamatta työhön. Metsässä alkaa kirveiden kalske, säälimättä isketään parhaan rungon kylkeen, nuoret lepät ja koivut karsitaan, kannetaan miesvoimin radalle ja sieltä kuljetetaan vaunuilla varustuksille. Pohjolan tukkimiehet ovat taas elementissään.

— Paremmat oli vehkeet pohjolassa, arvellaan. — Tämä saksmannin kirves on kuin mikäkin moukari.

— Työmies olen ollut ikäni, mutta ei minun ennen ole tarvinnut nälkää nähdä.

— Mitähän on ruoka tänä päivänä? — Älkää nyt ruuasta murehtiko, kun ei ole vielä mitään tienattukaan.

Mutta puita kaatuu, ryske käy korvessa. Suomen pojat ovat metsätöissä itäisellä Kuurinmaalla. Kukapa sitä olisi uskonut!

— Ei näillä sapuskoilla jaksa tukkitöitä tehdä, arvelee väsähtänyt kirvesmies.

— Kunpa lähettäisi Jumala 3 hirveä tuohon nenän eteen, niin jo minä ampuisin, vaikka kenraali kieltäisi.

— No lähettäköön vaikka 7, enemmän on syömistä, kunhan vain lähettää.

— Taikka vaikkapas jäniksiä, kuuluu kannon takaa erään epäuskoisen huokaus.

Edessä pamahtaa. Viuhuen, suhisten kiitää granaatti yli ilman.
Saksalaiset patterit alkavat pommitella venäläisten asemia.

Kysymys herättää syvämielisen keskustelun, joka kuten tavallisesti loppuu vakavaan kehoitukseen:

— Osaa se venäläinenkin. Oli niskaan nakata. — Meitäkö se nyt yrittää?
Tykistöä hakee ja noin päin honkia ampuu.

Iltamyöhään kotiin palattaessa saadaan tietoja kotimaasta, surullisia uutisia. Santarmit ovat kulkeneet perheissä, varsinkin niissä, joiden poikia on Saksassa, niin kerrotaan. Useita vangitsemisia on pantu toimeen, ja joitakuita perheitä on kokonaisuudessaan lähetetty Siperiaan.

Tietojen varmuutta saattaa kyllä epäillä, mutta raskaasti koskevat ne jääkäreihin. Kukin ajattelee omaisiaan, omaa kotiaan. Onko sekin hävitetty, vanhemmat, veljet, siskot matkalla Siperiaan? Kamala toivottomuus täyttää mielen. Viha pullistuu suonissa puristaen kädet nyrkkiin.

Ensi kerran tuntuu povessa koston halu hurjana, leppymättömänä pakoutuvan sydämeen. Hartioissa käy ilkeä värähtely, ne painavat, pakottavat. Se on voimattoman vihan ja tuskan tunne, jota ei kuvailla saata.

Seuraa levoton, valveilla vietetty yö. Hirsimajan seiniä pieksää kylmä sade. Tuuli vihisee, voihkii puiden latvoissa.

Pimeässä keskustelevat unettomat jääkärit illan ilkeistä uutisista. Vain enenevää vihaa synnyttävät suomalaisten rinnoissa nämä uudet vääryydenteot. Meidän asiamme siitä tulee yhä kansanomaisemmaksi. Mitä enemmän uhreja, sitä lähempänä vapaus.

18/6. Sunnuntainakin tehdään nykyisin työtä. Jälleen kumahtavat metsät suomalaisten kirveitten iskuista. Rivakasti karsitaan puut ja kannetaan valtaojan reunalle. Nyt käy tukin kuljetus entistä paremmin. Sateen jälkeen ovat ojat täynnä vettä. Virran voimalla kulkevat tukit hiljalleen varustuksia kohti. Siellä korkeiden metsien keskellä unohtaa koko sodan melskeen. Jopa joskus koko työmiesten parvi polskahtaa uimaan leveän valtaojan kirkkaaseen virtaan. Mutta hetken heiluttuaan väsähtää miesjoukko, työ ei luista, ei vaikka olisi halukin yrittää. Missä on vika? luutnantti väittää suomalaisia laiskoiksi, puhuu ankaria sanoja. Jopa hän kerran käskee ryhmänjohtajien pitää kirjaa miesten toiminnasta ja uhkaa laiskoja lisätöillä. Syy on kuitenkin ainoastaan ruuan niukkuudessa. Kerran päivässä saa komppania laihaa soppaa. Sillä ei pohjoismaalainen jaksa tehdä työtä. Moni mies hirsien painon alla horjuu kalpeana, tuskin jalat kannattavat. On surullista nähdä noita ennen intoa täynnä olevia miehiä nyt heikkoina, saamattomina. Ruumiin voimain väheneminen vaikuttaa sielunvoimienkin lamautumiseen. Alkaa kuulua jo mielenmasennusta todistavia valitteluja. Sadeaika lisää suoalueen yksitoikkoisuutta ja ikävyyttä. Kaikkialla on märkää, vaatteet aina kosteina. Varustuksiin asti vesi alkaa kohota. Jalkineet ovat aina kuin liotetut. Koko suo hyllyy, lotisee. Puunjuurien yli lirisee virtaava vesi, ja tuolla suon keskellä Misse-joen uoma laajenee ylipääsemättömäksi virraksi. Taistelutoiminta on kaikki lamassa. Päivänmittaan ei kuulu laukaustakaan. Vain milloin päivänsäde kultaa puiden latvoja, herää varustuksilla ja metsässä hetkeksi toiminta, kunnes taas sadekuurot pyyhkivät maata.

Uutiset muilta rintamilta ovat uhkaavia. Galitsiassa vyöryy kenraali Brusilowin yleishyökkäys valtavana kuin hyökyaalto eteenpäin. Sanomalehdet ilmoittavat venäläisten ottaneen noin 100,000 vankia. Näkyypä venäläisten tiedonannoissa kuvaus toimeenpanemastamme tykistö- ja kiväärituliyllätyksestäkin joitakin päiviä sitten. Siinä mainitaan lyhyesti, että Misse-joen rannalla saksalaiset tekivät hyökkäyksen yrittäen murtaa rintaman, mutta lyötiin suurin tappioin takaisin!! Siten syntyvät sotatiedot.

Ilma selkenee. Lännen taivaalla välkkyy kapea, kellahtava iltaruskon viiru, välkkyy ja sädehtii kuin tervehtien iloisesti sadeilmojen raskauttamaa maata, ennustaen poudan ja päivän tuloa. Auringon suloinen väike valaisee puiden latvoja ja suota. Ihmeellinen värien kimmellys siellä häikäisee silmää. Pihapöydillä höyryää kahvi. Joka mies on ulkona. Mielet virkistyvät jälleen. Iloinen puheensorina kuuluu joka kämpän edustalla. Lännessä viiru hiljalleen laajenee leveäksi uomaksi. Tuuli humajaa korpimetsässä. Kaukana kumahtavat jo tykit harvalleen jykevän iltasoiton. Tuntuu tutulta. Huomenna on kirkas päivä.

Illalla saapuu leipä. Kaksi päivää on oltu leivättä. Nyt se juhlakulussa kannetaan pöydille ja jaetaan yleisen riemun vallitessa. Tässä korpielämässä ovat miehet tulleet kuin lapsiksi. Tarvitaan mitätön pikku aihe saamaan heidät hypähtämään riemusta tai taas toiselta puolen aivan masennuksiin.

19/6. Kirkas päivä. Pimeän majan ovesta ulos metsään astuttaessa tuskin saattaa katsoa, auringon loiste kun häikäisee silmiä. Puitten latvojen yllä kuuluu taas tuttua surinaa. Tirkistellään sinne tänne. Venäläinen lentokone kulkien sangen alhaalla tarkastaa asemiamme. Tuolta se nousee suristen metsän takaa. Saattaa selvästi nähdä kaksitason, jopa merkitkin. Tykki pamahtaa. — — Huonosti ammuttu! Kone kohoaa hiukan. Valkeat räjähdykset ajavat sitä takaa, mikä lähellä, mikä kaukana. Ylpeästi se kaartelee sinne tänne noin 20 minuutin ajan tykkitulesta huolimatta. Välistä aivan sen edessä tai takana shrapnellit näyttävät räjähtävän. Sitten se pitkässä kaaressa lentää viime kerran varustusten yli kadoten itäisen metsänrannan taa. Se oli uljas vihollinen!

MISSEN ASEMISSA

22/6. Koko iltapäivän on etelästä kuulunut kaukaista kanuunanjyskettä. Iltamyöhään on työ käynnissä varustuksilla. Kuu nousee kalpeana, täyteläisenä. Suolla häilyy sumu väliin tummana, pimeänä pilvenä, väliin taas loistavana, säihkyvänä, valkeana kuin leveät liinakankaat hiljaa lipuisivat kaukaisuuteen. Etelästä yhä harvalleen kuuluu yhtämittainen tykkien jyske.

Ampumaketju makaa suolla, noin 100 metrin päässä omilta varustuksilta viholliseen päin. Sen tehtävänä on varmistaa työntekoa valleilla, ettei vihollinen yön hiljaisuudessa pääse hiipimään likelle ja hyökkäämään yllättämällä varustuksiin. Kaksitellen makaavat miehet kivääri edessä viholliseen päin tuijotellen. Takana kuuluu työn pidätetty kalske. Suolla sumu lainehtii. Mielen jännitettynä ollen mielikuvitus luo ihmeellisiä kuvia. Missä näyttää vihollisen ketju ryömivän eteenpäin, missä taas aivankuin pari miestä seisoisi tähystellen metsänrantaa vasten. — Harhanäkyjä!

Äkkiä punainen välähdys vastapäisen metsän syvyydestä. Jokainen tietää, mitä se merkitsee.

Miehet painavat nenän turpeeseen, niska hiukan kyrmistyy hartiain väliin. Kukaan ei liiku paikaltaan.

Toinen, kolmas, neljäs shrapnelli räjähtää. Pilvissä leimahtaa kirkas, heleä liekki.

Kumarassa ääneti hiipii vahtipari toisensa jälkeen varustuksen turviin, ryssä kun on ilkeällä mielellä. Ja kaukana yössä yhä kuuluu tuo outo, juhlallinen tykkien jyminä. Siellä on taistelu käynnissä. Kunpahan edes saksalaiset hyökkäisivät. Olisikohan toivottu yleishyökkäys pohjoisrintamalla alkanut.

Juhannusaatto, kirkas, ihana pouta-aamu. Venäläiset tervehtivät tätä kesän juhlapäivää ampumalla varustuksiamme kohti yli 40 granaattia, joihin saksalaiset vastaavat 80:llä.

Majojen ovet ovat koristetut vihreillä koivuilla. Lehtimajoja rakennetaan. Tämä päivä on muistojen päivä, ajatukset harhailevat kaukaisessa kotimaassa, missä juhannusaaton juhlia parhaillaan valmistetaan. Siellä ihmiset vielä rauhassa saattavat iloita kesän ihanuudesta, nuoruudesta, luonnosta, kauneudesta. Jumala suokoon, että jaksaisivat iloita!

Sanomalehtiä saapuu Mitausta. Tilanne itärintamalla on parantunut. Kenraali Brusilowin hurja yleishyökkäys on ehtynyt, venäläisarmeijat vuodattaneet verensä kuiviin. Saksalaiset hyökkäävät jo vuorostaan. Kenraalien Linsingenin ja Bothmer'in armeijat etenevät hiljalleen. Venäläisten hyökkäyksiä kuvaavat lehdet laajasti. Heidän ketjunsa olivat hyökänneet 14, jopa 17 aallossa peräkkäin. Takana uhkasivat omat konekiväärit peräytyviä. Mitään senkaltaista ei ole koskaan tapahtunut Saksan armeijassa. — Kievin metropoliitta on pitänyt suuren surujumalanpalveluksen rukoillen voittoa Venäjän aseille, mutta lausunut samalla, ettei Venäjä milloinkaan ole kärsinyt sellaista mieshukkaa.

"Koko Bessarabia ja Volhynia ovat yhtenä suurena hautausmaana. Kiev saa jälleen valtavan merkityksen pyhiinvaelluspaikkana, johon kaatuneitten venäläisten nuorukaisten sukulaiset saapuvat muistelemaan omaisiaan," kirjoittaa eräs sanomalehti. Venäläiset itse ilmoittavat tappionsa yhteensä 280000 kaatuneeksi ja haavoittuneeksi; saksalaiset arvostelevat ne vielä suuremmiksi.

Iltayöstä on ankara työnteko. Varustusten eteen on metsä kaadettu, runkojen ylle nidottu piikkilanka-aitaus. Nyt hirret vedetään aidan alta esille ja lyödään varustusten vahvikkeeksi. Kymmenet sahat ovat käynnissä ja kirveet kalkkavat.

Yöilma on aivan tyyni, viileä. Kuu päilyy yli kaukaisen Olain kirkontornin. Suon keskellä kimmeltää Misse hopeisena viiruna. Luonnossa on juhannusyön sulo ja lempeys, mutta meillä on yhäti rinnassamme rajaton ikävä, kotimaan kaipuu!

Tuon tuostakin rätisevät venäläisten konekiväärit suolla harhailevia patrullejamme kohti. Missen tämänpuoleinen ranta on nyt kuitenkin täydelleen meikäläisten liikkuma-alue, eikä venäläisillä ole siellä tekemistä, kuten ennen.

Juhannusaamu sarastaa yli hävitetyn, hiljaisen Kuurinmaan. Rintamavahdit patruunalaukut vyöllä, kivääri kourassa varustuksiin nojaten, hartaina tarkastavat itäisen taivaanrannan valovivahduksia. Pilven hattarat ruskottavat kuin verinen pumpuli herkkinä leijaillen. Pilvistö kertautuu, taivaanranta ja puiden latvat läikkyvät kultaisena valomerenä, ja kohta päilyy nouseva aurinko vapaalla taivaalla yli kylien, kaupunkien, sankkojen ikimetsien ja veristen taistelukenttien. Yli metsän soi riemuitsevien lintujen laulu. Kirkas, viileä aamuilma väreilee ja sumut suolla kiitävät metsän pimentoihin päivän säteitä paeten.

Päiväkäskyssä on ilmoitettu, että eversti Nebel saapuu kello 11 tarkastamaan asemia. Koska hän kuuluu olevan ankara järjestyksen mies, laitetaan pari tuntia aamupäivällä varustuksia kuntoon, haudat puhdistetaan ja toimitetaan sanalla sanoen jonkinlainen yleissiivous, että tuo ylhäinen upseeri saisi hyvän käsityksen komppaniastamme. Ruoka haetaan. Se on tänään harvinaisen hyvää, kerrassaan erinomaista. Ihmetellään ja kummastellaan. Paraneekohan ruoka jo?

Pian päästään ongelman perille: pitihän everstin tulla tarkastusmatkalle. Sotilaselämä on täynnä silmänpalvelusta!

Päivällä synkeä tieto leviää komppaniasta toiseen pitkin suomalaisten rintamaa. Viime yönä karkasi kaksi suomalaista jääkäriä venäläisten puolelle. Tähän asti tahraton maineemme on häväisty, puhdistamattomasti häväisty.

Mitä seurauksia tällä konnantyöllä saattaa olla, ei vielä voi aavistaa. Mitä arvelevat saksalaiset suomalaisten kunnosta? Mitä tekevät venäläiset saadessaan nyt varmasti tietää suomalaispataljoonan olinpaikan?

Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Petturit olivat ostaneet henkensä toveriensa, veljiensä verellä. Pataljoona sai pian kokea, että julmempaa, kohtalorikkaampaa rikosta ei ihminen saata tehdä, kuin sotakentällä toverinsa kavaltamalla.

Kun jääkärit illalla pää kumarassa, ääneti ja toivottomina astelivat vahtipaikoilleen, näkee yliluutnantti von Coler hämmästyen tuon masentuneen mielialan. Hän astuu miesten eteen ja karjasee: "Päät pystyyn, paria karkuria ei meidän kannata kaivata. Meillä on muuta tehtävää!"

Juhannuksen jälkeisen päivän iltana saapuu komppanialle kaksi tynnyriä olutta, ja nyt järjestetään pieni juhlallisuus rintaman taakse noin 50 metrin päähän varustuksista. Laaja lehtimaja rakennetaan. Vain vahdit jäävät paikoilleen. Muu komppania kokoontuu sankkana parvena juhlakentälle. Viulut soivat, tanssitaan ja lauletaan. Tilapäinen mieskuorokin korottaa äänensä ja olut vaahtoaa täysissä haarikoissa.

Yliluutnantti nousee puhumaan. Lauseet ovat lyhyet, — sotilaallisen yksinkertaista, koristelematonta puhetta.

"Teidän joukossanne on ilmennyt viime päivinä paljon tyytymättömyyttä, on varsinkin valitettu ruuan vähyyttä ja huonoutta. Osaksi se johtuu eräistä satunnaisista kuljetusvaikeuksista, jotka pian ovat korjatut. Mutta lisäksi te tiedätte, että leppymätön vihollisemme koettaa uuvuttaa Saksan kansan nälkään, muistakaa se.”

"Surullisempi seikka on kahden entisen toverinne karkaaminen vihollisen puolelle. Jos sellaista jatkuu, ei kukaan voi tähän joukkoon luottaa. Se täytyy hajottaa, ja koko maailma nauraa meille. Ja kuitenkin meidän taistelustamme riippuu Suomen tulevaisuus. Ajatelkaa näitä asioita tarkasti ja usein! Nyt jätämme nämä surulliset tapahtumat muistostamme, taistelemme kunnolla yhteisen suuren päämaalimme hyväksi. Nouskaamme, laulakaamme kansallislaulumme ja iloitkaamme tämä lyhyt iltahetki isänmaata muistellen!"

— Lopetamme juhlan. Prikaatin käskyn mukaan on tänä iltana ja ensi yönä komppanian oltava hälyytysvalmiina, sillä lentäjät ovat ilmoittaneet venäläisten rintamalla havaitun erikoista liikettä, minkävuoksi voidaan pelätä hyökkäystä. Hyvää yötä!

Tuskin olivat nuo sanat lausutut ja joukko vähän ehtinyt hajaantua, kun kuuluu jykevä koko patterin laukaus vihollisen puolelta. Granaatit kiitävät vonkuen ilmassa aivan kohti asemiamme.

Hirvittävät tärähdykset vapisuttavat maata. Pari jykevää, korkeaa kuusta kohoaa ilmaan murskautuen, syöksyen mätkähtäen maahan.

Pilvet tuntuvat jymisevän. On kuin rajuilma, hirmumyrsky olisi yhtäkkiä valloilleen puhjennut.

Miesparvi hajoaa, kauhistuneet katseet välähtävät savun keskeltä. Yli granaattien jyskeen kuuluu yliluutnantin ääni:

Rumputuli! Venäläisten hyökkäys on tulossa, alkaa vähitellen selvitä jääkäreille.

Jyske yhä kasvaa, tuisku sakenee. Venäläisten tälle alueelle kokoamat patterit syöksevät kaikki tulta Kaikkialla räjähtävät granaatit yli suomalaisen alueen. Ilmassa räiskyvät shrapnellit. Suuret 21 cm:n granaatit iskevät kammottavia kuoppia maahan. Ilma on sakea kitkerästä, mustasta savusta, mudasta, kuusten ja mäntyjen oksista. Pamaukset huumaavat pään, aivot. Pitkin hautaa makaa miehiä. Ovatko ne eläviä vai kuolleita, ei tiedetä. Vierelläni kuuluu ääntä: "Jumala, armahda meitä!"

Vonkunasta kuulee jo kaukaa suurten granaattien tulon. Kaikki päät silloin painuvat, rinnat nousevat ja laskevat tuskaisesta hengityksestä. Maa jymähtää, koko suojakammio tuntuu heilahtavan ilman, paineesta.

Saniteetti-sotilaita haetaan sitomaan haavottuneita. Nuo uljaat sotilaat juoksevat majasta majaan kysellen:

Tunti kuluu, tunti kuolemanvalmiudessa. Vähitellen alkaa tajunta palata. Kylmäverisemmin tarkastelevat miehet, minne granaatit lyövät maahan huomaten pian ilokseen, että suurin osa räjähtää noin 40 tai 50 metrin päässä etuvarustuksesta, jossa miehet ovat.

Saksalainen tykistö vastaa jo. Syntyy ihmeellisen turvallinen tunne, kun omat tykit yhtyvät pauhinaan ja meikäläiset granaatit vinkuen kiitävät ilman halki vihollisen asemille.

Kaikki kasvot ovat vakavina. Jääkärit ovat saaneet ennen arvaamattoman kokemuksen. Hermot ovat vielä kauan äärimmilleen jännittyneinä.

Vain pari kuollutta ja kuusi tai seitsemän haavoittunutta oli tykkitulen saalis.

Erään pommisuojan lähettyville oli iskenyt granaatti toisensa perään yhä lähemmäksi. Ryhmänjohtaja silloin komentaa miehet ulos. Tuskin nämä ovat ehtineet vallin suojaan, kun granaatti iskee pommisuojan sisään murskaten kaikki. Palavien asuntojen hirret savuavat siellä täällä.

Siinä oli tulos karkurien ilmiannoista. Toverien veri painaa heidän omiatuntojaan. Suomalainen petturina — niin on kansassamme moraali alentunut venäläisen sortovallan aikana.

Yö pimenee. Koska hyvällä syyllä voidaan yöllä pelätä vihollisen hyökkäystä, lähetetään patrulleja suolle. Kuljemme ohi piikkilankaesteiden. Ne ovat paikoittain pahasti tykkitulen repimät. Ketju hiipii varovaisesti aukealle. Vesi lotisee aluksi yli polvien, sitten alkaa korkeampi niittymaa. Pensaalta pensaalle patrulli etenee. Yön varjot pimenevät, uhkaavat; mielikuvitus toimii herkästi. Usvat vyöryvät edestakaisin ihmeellisin muodoin. Tuon tuostakin on näkevinään haamuja pimeässä. Kiväärit ovat käsillä, aina valmiina pamahtamaan. Illan viimeinen rusko leimuaa lännessä. Saksalaisten granaatit vielä jylisten harvalleen halkovat ilmaa, ja ne osuvat tarkkaan.

— Suomalaiset tulkaa tänne, saatte leipää ja ampuminen lakkaa. Eikä teidän maanne koskaan tule vapaaksi.

Värisyttää. — Petturitko siellä meitä vielä pilkkaavat, vihollisen puolella?

Äkkiä pamahtaa useita kiväärinlaukauksia. Tammen juurelta kuuluu katkera valitus.

Aamu valkenee. Kuuluu kimeä vihellys. Ryhmänjohtaja kutsuu miehensä kokoon ja patrulli vetäytyy takaisin. Venäläisten asemilta alkaa kuulua työn kalske, sahojen sihinä.

Päivä paljastaa varustuksillamme hävityksen jäljet. Useista tuvista on nurkat murskana, varustuksissa on ammottavia reikiä. Yliluutnantin asunnon ympärillä on koko metsä pirstoutunut. Eilisiltaisella juhlapaikalla on leveitä, syviä granaatin kuoppia puolillaan vettä. Olisipa komppania viipynyt siellä pari minuuttia, olisivat sen tappiot olleet suuret.

Rumputulen vaikutus on ollut järkyttävä. Koko pataljoona on sisäisesti muuttunut. Kaikkien katse on vakava, mutta samalla tuiman päättävä. Se oli suomalaisten tulikaste, joka teki heidät tosi sotureiksi.

Karkurien kirous painaa joukkoa kauan jälkeenpäinkin. Joka päivä jylisevät tykit ankarasti. Yöllä 30:nettä päivää vastaan karkaa kolmas petturi, Rissanen, venäläisten puolelle.

Tunnelmaa, minkä tämä uusi katala teko synnytti pataljoonassa ei voi kuvata. Rissanen oli täysiverinen vakooja, luultavasti venäläisten lähettämä joukkoomme. Hän painoi mieleensä kaikkien toverien nimet, piirusti asemat, tykkien paikat y.m.

Hän oli viimeinen laatuaan. Jääkäripataljoona oli puhdistunut vakoojista ja pettureista. Näissä henkilöissä ilmenee se moraalinen rappiotila, mihin tsaarivallan sortohallitus oli saattanut muinoin kunnollisen, rehellisen Suomen kansan. Se oli venäläishenkeä ja vaikutusta meidän kansassamme, joka kerran oli miekalla ja verellä kulutettava juurineen Suomesta.

1/7. Mieliala alkaa jälleen kirkastua. On ihmeellistä havaita, miten synkimpinäkin hetkinä ihmisessä elää toivo tulevista paremmista ajoista, miten se pimeiden päivien jälkeen yhä virkoaa ja elää ajasta aikaan. Komppanian päällikkö kehottaa miehiä jälleen luottamaan toisiinsa, esiintymään toverillisesti ja rohkaisemaan heikkoja. Oli luonnollista ja saattoi jo edeltäpäin aavistaa, että venäläiset ovat joukkoomme lähettäneet vakoojia. Niiden vuoksi ei mielen tarvitse masentua. Parasta on, että joukkomme puhdistuu. "Muistakaa, että kaikki, mitä te täällä teette, koituu isänmaanne hyväksi", hän lausuu lopuksi.

Suomalaiseen vaikuttaa suora puhe. Kuultuaan selvitettävän syitä ruuan vähyyteenkin ei kukaan enää murise. Riitaa ei suvaita, ja toverillisesti miehet auttavat toisiaan työssä, mitä tehdään taas entistä tarmokkaammin.

— Der Krieg ist kein Spass! sanoi vääpeli Lockstedtista lähtiessämme.
Nyt on asia selvinnyt meillekin.

2/7. Ilmassa on sähköä. Venäläisiä karkureita kuuluu tulleen saksalaisten puolelle ja kertoneen, että venäläiset kovasti pelkäävät saksalaisten rumputulta kostoksi omastaan. Tykit jymisevät yhä aamusta iltaan. Venäläiset ovat tuoneet uusia pattereita, samoin saksalaiset. On valtava tuo tunne, kun molemmat tykistöt ampuvat maaliin ja varmistavat tähtäintään valmistautuen tulevaan otteluun. Lentäjiä liikkuu entistä tiheämmin. Kummallakin puolen kaikesta päättäen varustaudutaan. Mitä on tekeillä, jää sotilaalle arvoitukseksi, kunnes tapahtumat sen selvittävät.

12/7. Suvi-ilta hehkuu lämpöä ja suloa, vaikka sotilas etulinjassa vain harvoin sitä ehtii havaitsemaan. Työ on päättynyt, miehet istuvat pihojen penkeillä katsellen oravien temmellystä mäntyjen rungoilla. Ne ovat tulleet sangen kesyiksi, ihmisistä ne eivät paljon ole tietääkseenkään, peuhaavat ja pelmuavat omia aikojaan. Illan hiljaisuuden katkaisee ankara jyrinä oikealta. Siellä on taivas tummien kiiltäväreunaisten pilvien peitossa.

Kuunnellaan, — — — jyrinä jatkuu, paisuu yhä, yhtämittainen… — — —

Asia alkaa selvitä, katseet käyvät vakaviksi. Se on valtava rumputuli ja varsin lähellä. Taivaan tummaa pilvitaustaa vastaan näkyy selvästi punainen vavahteleva loimu tykinlaukausten tulesta.

Onko tykkituli saksalaisten vai venäläisten, ei voi sanoa. Valtavana myrskyn pauhuna jatkuu se, kestää tunnin, toisenkin. Vakavina, ääneti kuuntelevat jääkärit tietäen, miltä tuntuu olla tuon myrskyn käsissä.

Lähetit juoksevat ryhmästä ryhmään. On määrätty hälyytysvalmius pataljoonalle.

Pitkälle yöhön jatkuu tykkituli heltymättömällä voimalla. Valot välähtelevät, taivas on veriruskoinen. Venäläisten loistavat valonheittäjät halkovat ilmaa jostain etäältä, saavuttamattomista. Valopistoolien kuulat säteilevät tähtisateena metsien takana. Suurenmoisempaa näkyä ei saata ajatella.

Aamun sarastaessa koko metsä valkenee valopistoolin kuulien säteistä. Kuuluu kiivasta konekiväärin rätinää. Siellä oikealla on parhaillaan ankara taistelu käynnissä. Jos venäläisten onnistuu murtaa saksalaisten linjat, on suomalainen pataljoona suuressa vaarassa. Ehkäpä ryssät hyökkäyksellään tarkoittavatkin juuri meitä?

14/7. Keskiyön aikaan näkyy kaukaa venäläisten rintaman takaa roihu suurista tulipaloista. Viidessä eri kohdassa taivas punoittaa synkästi. Saksalaiset lentäjät ovat siellä pommittaneet tärkeitä rautatieasemia. Öisen synkän metsänrannan takana roviot leimuavat uhkaavina, ennustavina aamuun asti.

16/7. Ankara rumputuli jymisee oikealla koko aamun. Keskipäivällä huhuillaan, että venäläiset ovat Katrinehofin luona murtautuneet saksalaisten asemiin 5 kilometrin leveydeltä. Mitausta reservijoukot kiiruhtavat uhatulle alueelle. Miehet kulkevat hikisinä, uupuneina kumarassa raskaiden selkälaukkujen painon alla. Yö uhkaa tulla erikoiseksi.

Illan hämärtyessä taistelu alkaa oikealla uudelleen. Sen rätinä ja jyminä huumaa, kiihdyttää syrjäisenkin hermoja. Koko pataljoonamme on hälyytysvalmis. Aamupuolella puhelinmiehet tietävät kertoa, että venäläiset on yön kuluessa jälleen heitetty eilen valtaamistaan asemista.

Suuri venäläinen yleishyökkäys on alkanut Ekkau-Kekkaun tien varsilla. Kenraali Kuropatkin heittää säälimättä venäläisiä massoja tuleen. Sotatiedonannot kertovat vihollisen yrittävän toistakymmentä hyökkäysaaltoa peräkkäin. Toistaiseksi rintamanmurto ei ole onnistunut.

Yöllä eräs suomalainen ryhmänjohtaja eksyi patrulliretkellä suolla omista miehistään löytämättä hämärässä takaisin. Useita kertoja hän ui Missen yli, ryömi lähelle venäläisten asemia niitä omikseen luullen, palasi taas ja vihdoin aamun valjetessa aivan uupuneena, puolialastomana pääsi takaisin kolmannen komppanian alueelle.

17/7. Yö tuli niin valtavaksi, ettemme ennen sellaista ole eläneet. Jo iltayöstä alkoi ankara tykkituli Katrinehofin luona. Jyminä kesti taukoamatta tuntikausia, sen keskeltä saattoi selvästi erottaa taisteluun yhtyvien järeitten laivastotykkien jylähdykset. Koko vastapäinen metsä välähteli tulesta. Konekiväärien ääni kuului ilkeänä, terävänä milloin läheltä, milloin kaukaa. Ilmassa surisivat lentokoneet ja viisi kuusi kirkasta valonheittäjää valaisi saavuttamattomasta etäisyydestä ilmapiirin yllämme ja usein varustuksemmekin päivänkirkkaiksi. Olemme noin 15 kilometrin päässä taistelukentästä tuon valtavan näytelmän äänettöminä katsojina. Se on nyt miltei taukoamatta kestänyt noin 36 tuntia.

Saksalaisille saapuu yhä uusia apujoukkoja. Komppania komppanian perästä marssii Galling'in ohi. Kypärät välkkyvät, edessä astuvat nuo roomalaiskasvoiset hauptmannit ylpeinä ja jäykkinä, voitonvarmoina.

Ankarat ukkoskuurot kulkevat yli asemamme. Ilma tuntuu hehkuvan kuumuutta. Yhä jylisevät tykit. Vasta puolenpäivän aikaan pitkä taistelu taukoaa.

Tuo taistelun syrjästä kuunteleminen ja katseleminen on sekin hermoja kiihottavaa. Alituinen jyske, lentokoneitten surina, valonvälähdykset kaikkialla ja kuitenkin epätietoisuus taistelun kulusta pitää ainaisessa jännityksessä. Vihdoin saapuu saksalainen virallinen tiedonanto. Saksan päämaja ei yleensä ilmoita mitään taisteluista, ennenkuin ne ovat loppuun suoritetut. Nuo päämajan tiedonannot suurista vaihtelurikkaista tapahtumista ovat ihmeteltävän viileät ja asialliset, eikä niissä ole mitään liiotteluja, ei mitään voitonhuumaa, kuten ympärysvaltojen virallisissa ilmoituksissa, milloin he pienenkin voiton ovat saavuttaneet, ja kuitenkin ne kätkevät lyhyisiin lauseisiinsa mahtavia sotaisia näytelmiä, loistavia saavutuksia. Kahden viime taistelupäivän tiedonanto kertoo:

3:s ja 12:s siperialainen tarkka-ampujadivisiona on tehnyt hyökkäyksen asemiamme vastaan Ekkau-Kekkaun valtatien molemmin puolin. Venäläisten onnistui muutamissa kohdin tunkeutua asemiimme, mistä heidät kuitenkin seuraavina päivinä karkoitettiin. Sanomalehtikirjeenvaihtajain eloisista kuvauksista saa käsityksen taistelun kuumuudesta. Niissä kerrotaan venäläisten kaartinjoukkojen kärsineen verisiä tappioita ja venäläisten ampuneen konekivääreillä omaa peräytyvää jalkaväkeään.

19/7. Iltapäivällä puhkeaa komea ukonilma. Mutta siitä huolimatta alkaa kesken rankkasateen kello 6 illalla oikealla jälleen rumputuli, ankarampi kuin kaikki edelliset. Venäläisillä on ilmassa useita tähystyspalloja ja lentäjätoiminta molemmin puolin on entistään vilkkaampi. Suomalaisen pataljoonan tykistö on saanut erikoiset kiitokset kunnostautumisestaan Katrinehofin luona, mihin se taistelun aikana komennettiin.

24/7. Sunnuntai. Koko viikon kestänyt venäläinen yleishyökkäys Katrinehofin luona on vihdoinkin tauonnut. Rintaman murtoyritys on lopullisesti rauennut. Kenraali Kuropatkin on kärsinyt jälleen raskaan tappion monien entisten lisäksi.

On ihmeteltävää nähdä Saksan sanomalehdistön sävyä tämän ankaran sodan aikana. Niissä ei koskaan puhuta kostosta eikä vihasta vastustajia kohtaan. Ympärysvaltain sanomalehdistö taas puhkuu vihaa ja kostonhimoa, murtuvia toiveitaan Saksan täydellisestä masentumisesta. Italian lehdissä näkyy pääkirjoituksia, joissa otsakkeena on: "Wieniin vendettaa toimeenpanemaan" j.n.e.

Samaan aikaan saksalainen sanomalehdistö kertoo valloitetulla alueella suoritetusta kulttuurityöstä. Tuo erilainen sävy eri maitten sanomalehdissä on koko ajan pistänyt niiden silmään, jotka ovat olleet tilaisuudessa seuraamaan kumpiakin.

27/7. Kuulin saksalaisen sotavanhuksen hyräilevän erästä sodan alussa tehtyä laulua:

Iltapäivällä saapui ylpeitä uutisia. Kerrotaan pataljoonamme pionierikomppanian hyökänneen saksalaisten joukkojen rinnalla Smardenin luona ja tehneen tehtävänsä niin, että saksalaiset parhaat joukotkin olivat ihmetelleet.

Pionierikomppaniamme olikin tähän saakka asunut rintaman takana, josta sen joukkueita oli lähetetty varustustyöhön milloin minkin komppanian alueelle. Eräänä päivänä komppania lähti, miesten tietämättä mihin heitä kuljetettiin. Toivorikkaimmat jo luulivat Suomeen päästävän. Kului siten viikkokausi. Pioniereistämme ei kuulunut mitään.

Nyt he ovat palanneet. Komppania oli viety Smarden-nimisen hovin seuduille, missä venäläiset olivat muutaman sadan metrin päähän saksalaisten asemista rakentaneet etuvarustuksen, josta saksalaisille oli paljon haittaa. Kun lisäksi vihollisen toiminta täällä vilkastui huomattavasti, kokosivat saksalaiset muutamia hyökkäysjoukkoja maanpuolustajien avuksi ja näiden tehtäväksi oli määrätty vallata mainittu vihollisen etuvarustus, hävittää ja täyttää se. Suomalaisen pionierikomppanian miehet jaettiin hyökkäystä varten sinne tänne I:n saksalaisen jääkäripataljoonan sekaan.

Suomalaiset nähtyään kuuluvat nuo ylpeät saksalaiset jääkärit, jotka jo olivat olleet mukana kymmenissä eri hyökkäyksissä pahotelleen, että heidän keskuuteensa liitettiin mokomia ensikertalaisia ja lisäksi puoliryssiä, joihin ei luultu voitavan luottaa ensinkään. Suomalaisille he taas olivat kerskailleet entisistä hyökkäyksistään ja katselleet miehiämme alta kulmain.

Tämä saksalaisten jääkärien halveksuva käyttäytyminen oli suututtanut meikäläisiä.

Tuli hyökkäys. Tykistöt pauhasivat kummallakin puolella, mutta suomalaiset pysyivät koko matkan hyökkääjien etupäässä, jopa edellä saksalaisia jääkärejäkin. He ryntäsivät ensimäisinä vihollisen varustuksiin, jonka puolustajat joka surmattiin tai pakenivat ja saksalaiseen esikuntaan lähetetyissä puhelinsanomissa kerrotaan yhä uudelleen mainitun suomalaisten etenemisestä.

Pionierit ja jääkärit hävittivät etuvarustuksen, minkä jälkeen he määräyksen saatuaan palasivat takaisin.

Taistelun jälkeen oli saksalaisten käytös kokonaan muuttunut. Nyt nuo vanhat veteraanit onnittelivat meikäläisiä ja lausuivat ihailevansa kansaa, jonka pojat osaavat siten taistella. Sen jälkeen oli Jääkäripataljoona n:o 1 parhaita ystäviämme. Missä ikinä he tapasivat suomalaisia alkoivat he puhua Smardenista ja olivat kuin vanhat tutut. Ne olivat hienopiirteisiä, teräviä miehiä ja uljaita sotureita.

Saksalainen prikaadinpäällikkö hyvästijättöpuheessaan valitti, että hänen täytyi laskea pois suomalainen pionierikomppania. Hän sanoi tästä taistelusta näkevänsä, että suomalaiset kykenevät viemään vapauden asiansa onnelliseen loppuun. "Es giebt nur ein Urteil über euch, und das ist das allerbeste!" (Teistä voi antaa vain yhden arvostelun, kaikkein parhaan) kerrotaan hänen lopettaneen puheensa.

Tämän jälkeen katseli koko pataljoonamme pioniereja erikoisen kunnioittavasti. Nämä taas esiintyivät vaatimattomasti, ja ihmettelivät sitä ylistystä ja kunniaa, mikä heidän osakseen kylläkin ansiosta oli tullut.

Elokuun 17 päivänä odotettiin koko Saksassa rauhaa. Taikauskoiset ja epäuskoiset sotilaat, niin katolilaiset kuin protestantitkin, puhuivat toivoen ja odotellen tästä päivästä. Jokin kuuluisa itävaltalainen professori oli ennustanut, että rauhan toiveet silloin toteutuvat. Muuan suomalainen jääkäri kertoi sittemmin palatessaan Mitausta, että kello 9 illalla alkoivat kaupungin kirkon kellot kumahdella tyynenä iltana.

Rauha vain ei saapunut. Seuraavana päivänä kuului jälleen tykkien jyminä rintamalta Mitauhun saakka, ja sotilaat saivat varustautua kestämään uusia ponnistuksia. Hurja sotainen soitto kumisi jälleen rauhankellojen asemasta!

Elokuun 23 p:nä saapuu arvaamatta yllättävä tieto. Ensi yönä lähtee jääkäripataljoona rintamalta uuteen paikkaan ja eräs maanpuolustuspataljoona ottaa asemat haltuunsa.

Sama kysymys oli jälleen kaikkien huulilla. Lähemmäksikö kotimaata? Ja mitä merkitsee se, että tunnussanaksi on määrätty Helsinki?

Ankara marssi, liejuiset tiet. Laukku painaa selässä, pusertaa hartioita, kivääriä täytyy muuttaa kädestä käteen. Kumarassa astuvat miehet raskaasti tuntemattomia kohtaloita kohti. Saavutaan pieneen siroon Malthum-nimiseen kylään, mihin majoitutaan autioihin taloihin. Puutarhoissa ovat puut omenia täynnä. Aamun tullen hedelmät ovat kuin taikaiskulla kadonneet, mutta jääkärit kuiskailevat toisilleen, missä puussa omenat olivat parhaan makuiset.

Aamulla jatkuu matka eräälle kurjalle asemalle, missä pitkä juna on valmiina joukkoja vastaan ottamaan.

Junamatka on mielenkiintoinen. Viehättävät männiköt lipuvat katseiden ohi. Siellä täällä vilahtaa kylä viljelysmaineen, jopa joskus uhkea metsästyslinna torneineen ja parvekkeineen. Aikaapa jo ilmestyä korkeahkoja mäkiäkin, ja vihdoin juna puhkuen vyöryy Tukkum'in asemalle.

Kaupunki kohoaa mäellä puistoineen amfiteaatterin tapaan näyttäen tulijalle aluksi vain parhaat puolensa. Itse kaupunkiin tullessaan kulkija aivan ällistyy. Kadut ovat kapeat, väärät, likaiset, mökit kurjia hökkeleitä ylt'yleensä. Alkuasukkaita ei näy monta. Sotilaat vallitsevat kaikkialla.

Pioneriemme maine on täällä kukassaan, ja suomalaiset otetaan erittäin ystävällisesti vastaan kaikkialla.

Aamun tullen marssi jatkuu. Tie kiemurtelee rehevien laaksojen halki. Maisemat ovat vaihtelevat, laaksot viljellyt. Herraskartanot puutarhoineen, komeat baltilaishovit muistuttavat etelä-Suomen viljaseutuja. Eräälle korkealle mäelle noustessa avautuu eteen valtava näky. Vihreä, rannaton aava, vapaana lainehtiva meri äärettömine ulapoineen.

Ihmettely, ihaileva hämmästys valtaa marssivan joukon. Ehkä olivat tunteemme samantapaiset kuin muinaisten helleenien nähdessään Vähän-Aasian kolkoilta kalliorannoilta sinisen ulapan, joka huuhteli heidän ihanan kotimaansa rantoja. Tämä edessä oleva ulappa huuhtelee Suomen rantoja kaukaisimmilla laineillaan. Olemme saapuneet Kuurinlahden rannalle viehättävään Kneis-nimiseen kalastajakylään. Mahtavat dyynit muodostavat luonnon luomia rantavalleja. Niiden suojassa, turvassa tuulta ja myrskyä vastaan lepää herttainen kylä puutarhoineen ja siroine rakennuksineen. Kneis kuuluu olleen venäläisen ylhäisön kesänviettopaikka.

Uteliaina silmäilevät jääkärit ulapalle arvaillen matkan pituutta kotimaahan. "Ollappa vene ja purjeet. Tuulen voimalla kiitää hurauttaisin yli vellovan veden oman maan rannoille"! arvelee moni nuorukainen silmät säihkyen.

Täällä selviää pataljoonalle syy muuttoon. Viime päivinä on saksalaisten puolelle saapunut useita venäläisiä karkureita, jotka kaikki ovat yhtäpitävästi kertoneet, että Venäjän sotilasjohto valmistaa suurenmoista yleishyökkäystä pohjoisella rintamalla. Yhdessä maasotajoukkojen kanssa toimii Venäjän laivasto, ja maihinnousuja tullaan tekemään saksalaisten selän taakse Kuurinlahdelta käsin. Onpa ilmoitettu tarkalleen? että rumputulen pitäisi alkaa 27 p:nä elokuuta kello 7 aamulla.

Suomalainen jääkäripataljoona monien muiden lisäksi on tuotu tuota odotettua hyökkäystä vastaanottamaan. Sanottuna aamuna kello 4 seuduilla pataljoona marssii rannalle, kukin komppania asettuu asemiin ja alkaa kaivaa suojakuoppia pommituksen varalta.

Tähystellään ulapalle. Siellä on autiota, ei venettä näkyvissä. Vain valkeat hyrskyt vyöryvät pohjatuulen lennättäminä rantoja kohti. Samoin 6 kilometrin päässä olevalla rintamalla on kaikki rauhallista. Odotetaan. Kello lähenee seitsemää. Hiljaisuus yhä jatkuu, jatkuu yli 7:11 tunnin, jopa kaksikin.

Miehet alkavat katsella toisin katsein ympärilleen. Kuurinlahti päilyy edessä syyskesäisessä ihanuudessaan. Sen rantadyynein yllä humajavat korkeat hongat meren tuulessa. Kunnaat ovat punaisenaan puolukoita. Nyt ne vasta havaitaan ja koko joukkue lähtee vähitellen odotuksen jännityksen lauettua kuopistaan marjoja poimimaan. Erään männyn juurelta kuuluu jo tyytyväinen hyräily:

Kello 10 marssii komppania takaisin Kneisin kylään. Seuraavina päivinä koko komppania työskentelee talojen laittamisessa majoituskuntoisiksi. Kneis'in sievät tuvat rakennetaan täyteen sänkyjä, puutarhoihin ilmestyy sieviä valkoisia pöytiä ja penkkejä ja jääkäriparvi istuu siellä omenapuiden siimeksessä milloin kahviaamiaisellaan, milloin omenia nakerrellen, laverrellen ja leveillen tappelukertomuksillaan.

Sanomalehdetkin saapuvat jälleen vakavine uutisineen. Romania on julistanut sodan Itävalta-Unkarille. Kauan harkittuaan, missä voitonmahdollisuudet olisivat suurimmat ja saalis helpoin anastaa, sen valtiomiehet pitivät sotatilannetta Saksalle niin epäsuotuisana, että heidän arvelujensa mukaan saattoi ilman vaaraa liittyä sen vihollisiin ja päästä viime tingassa osalliseksi voittajan suuresta saaliista. Kunniallisuutta Romanian uudessa askeleessa oli sangen vaikea nähdä nimeksikään, mainetta se ei maalle voisi koskaan tuottaa, mutta ehkä saalista — kauppiaskansa!

Mutta niinkuin kivet putoavat raskaat iskut sille rakennukselle maamme vapaudesta ja onnellisesta tulevaisuudesta, mistä keväällä niin paljon olimme haaveilleet, ja ne näyttävät murskaavan sen. Kotimaasta ei saavu tiedon hiventä, ei toivon pilkahdusta. Ruotsin ja Saksan sanomalehdet joskus surullisin värein kuvailevat Suomen oloja ja asemaa. Dresdener Zeitung kirjoittaa otsakkeella "Finnlands Schicksalstunde" ja Berliner Tageblatt taas sisältää kirjoituksen "Finnlands Leidensweg". Ruotsin lehdet ovat täynnä hälyyttäviä huhuja suomalaisten pakottamisesta ottamaan osaa sotakulunkien maksamiseen ja maamme nuorukaisten kutsumisesta asevelvollisuutta suorittamaan Venäjän riveissä.

Viikon päivät kuluvat levätessä ja äkseeratessa. Ryssät joskus pommittavat kylää saamatta ihmeitä aikaan. Dyyneillä on suloista loikoilla päivänpaisteessa, metsät ovat täynnä marjoja ja puutarhoissa omenat kypsiä.

Kerran kerskaa jo jääkäri: "Niin me kuljemme kuin Egyptin heinäsirkat syöden kaikki puhtaaksi."

Kneis'in kylässä järjestää jääkäri Heikinheimo suomalaista kirjastoa pataljoonalle. Samoin toivoo hän saavansa tänne suomalaisia sanomalehtiä. Ne harvat suomalaiset kirjat, mitä mahdollisesti on mukaan saatu, ovat kuluneet kädestä käteen vaeltaessaan ja ahmimalla luetut jo moneen kertaan. Olen nähnyt, miten nuotion ääressä iltasin jääkäri on lukenut rasvaisia Suomettaren tai Helsingin Sanomain palasia jännittyneelle kuulijakunnalle, joka on ollut onnellinen saadessaan kuulla kotimaastaan mitä vähäpätöisimpiä tietoja.

29 p:nä saapuvat saksalaiset sanomalehdet kertovat, että keisari on antanut eron yleisesikunnan päällikölle kenraali von Falkenhaynille, määräten hänet toiseen toimeen, ja nimittänyt hänen sijalleen kenraalikenttämarsalkka von Hindenburgin. Tämä muutos tuntuu viittaavan siihen, että sodan painopiste alkaa siirtyä itärintamalle, sillä kuten tunnettu, on Hindenburg halunnut saada siellä sodan ensiksi ratkaistuksi. Tulevia tapahtumia odotetaan taas kasvavalla jännityksellä. Lokal-Anzeiger kirjoittaa:

"Vanhan keisarin suuruus esiintyi erikoisesti siinä, että hän kutsui rinnalleen parhaat miehet, mitkä maa oli hänelle lahjoittanut ja antoi heidän nerolleen toimintavapauden liittäen samalla harkitsevan älynsä heidän kanssaan alituiseen yhteistoimintaan. Jos keisari tässä silminnähtävästi maalle mitä merkityksellisimmässä päätöksessään olisi tarvinnut neuvoa, ei kukaan olosuhteista selvillä oleva henkilö olisi voinut kehottaa häntä muuhun päätökseen kuin tähän, minkä hän omasta alotteestaan on tehnyt. Tässäkin ilmenee vanhan keisarin terävänäköisyys ja suuri velvollisuuden tunto kansaansa kohtaan, joka taas on valmis raskaassa taistelussa kantamaan kaikki siltä vaadittavat uhrit."

3/9. Päivä yleensä rauhallinen. Taivaalla taistelee saksalainen ja venäläinen lentokone toisiaan takaa-ajaen ja väistellen kuin kaksi valtavaa haukkaa. Väliin sukeltautuvat ne pilviin, taas syöksähtävät väljälle kimaltaen sinistä taivasta vasten. Molempien konekiväärien rätinä kuuluu maahan. Saksalaisen tykistön alkaessa vainota peräytyvää venäläistä konetta ampuvat venäläiset kymmenkunnan granaattia kyläämme. Ne tupsahtavat hietavalleihin vahinkoa aikaansaamatta. Erään sievän pikku huvilan katon ja päädyn granaatti murskaa kumahtavalla räjähdyksellä ja päreiden sirpaleet miltei pimittävät auringon.

Illan hämärtäessä häämöittää läntisellä taivaalla kummallinen ryhmä mustia pilkkuja tarkassa järjestyksessä, kuin joku ihmeellinen lintuparvi vaeltelisi muuttoretkillään. Ne lähenevät ja uteliaat katselijat havaitsevat niiden olevan saksalaisia lentokoneita, jotka tarkassa taistelujärjestyksessä matkaavat hävitysretkelle luultavasti kohti Dünamünden linnoituksia ja satamaa. Kumeita laukauksia kuuluu kaukaa mereltä. Yrittäneekö Saksan laivasto murtautua Riian lahteen?

8/9. Komppanian kokoonnuttua paraati valmiina ilmoitetaan, että Missen alueella olevan prikaatin komentaja on lausunut parhaimman tunnustuksensa pataljoonan sekä taistelutoiminnasta että suoritetusta varustustyöstä Missen asemissa. Samalla antaa komppanian päällikkö pikku saniteettisotilaallemme rautaristin, minkä tämä täydelleen oli ansainnutkin osoittamallaan rohkeudella sekä tehtäviensä tunnollisella täyttämisellä.

Yhä uusia huhuja saapuu suurista yleishyökkäysvalmistuksista itärintaman pohjoisosilla. On yleinen luulo, että Hindenburgin suunnitelmat Venäjän armeijan murskaamiseksi nyt pannaan täytäntöön. Meikäläiset yhä toivovat Ruotsin yhtyvän taisteluun, mikä seikka ratkaisisi nopealla iskulla Suomenkin kohtalon. Ruotsin aktivistien mielialaa ympärysvaltani käytöksen johdosta heidän isänmaataan kohtaan kuvailee joukoillemme saapuva "Svensk lösen" niminen sanomalehti seuraavasti:

"Idel ständigt nya förödmjukelser! I hela den försumpning vartill den inslagna passivitetens politik uppenbarligen leder oss, se vi ett bevis för vad som försummades 1915 om sommaren. Då hade Sverige sin besökelses stund. När Tyskland nödgades släppa Ryssland efter halfgjort arbete, var aktivismen ej längre aktuell som praktisk politik. Men vi skola icke i dessa allvarsdagar, då jordbävningsrisken ökas även för det svenska urberget, lägga sten på bördan. Ännu är dock timmen icke helt förskjuten. Hindenburg är löftet i skyn. I det tecknet kan Tyskland gå löst mot Petersburg. Med oss eller utan oss — det är Sveriges ödesfråga!"

Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet, että tämän aktivistilehden poliittiset ennustukset toteutuivat. Saksan mahtavaa armeijaa ja nerokasta sotilasjohtoa on Ruotsin kiittäminen sekä alueittensa koskemattomuudesta että pelastumisestaan joutumasta ympärysvaltani täydelliseksi vasalliksi.

10/9. Rantavarustukset ja okalanka-aidat laajenevat. Kuutamossa komppaniat öisin rakentelevat varustuksia ja esteitä rantahietikolle. Tukit uitetaan joskus suurina lauttoina rantavesiä pitkin rintamaa lähemmäs. Varustuksilta kuuluu junttaamisen jyly ja lautta lautan jälkeen lipuu Kneis-kylän ohitse Kuurinlahden pimeillä aalloilla.

13/9. Yhtäkkiä saapuu määräys pataljoonan etulinjaan lähdöstä. Tieto tuli yllätyksenä ja herätti jonkun verran pettymystä miehistössä. Se oli elänyt suurten tapahtumien toiveissa ja odottanut nyt vihdoinkin hetken tulleen, jolloin Suomen kohtalo ratkaistaisiin. Pienen rintamaosan puolustaminen tuntui sellaisten päämäärien sivulla mitättömältä, sekä voimien että veren tuhlaamiselta, sillä suomalaisessa jääkäripataljoonassa oli yhä se mielipide vallalla, että Suomen täytyi itse taistellen saada vapautensa, minkä otto lahjana, vieraan kansan ponnistusten hedelmänä olisi suorastaan onnettomuus isänmaallemme.

14/9. Kello 5 seuraavana aamuna komppania kokoontuu lähtövalmiina. Kneis'istä etulinjaan on matkaa noin 7 kilometriä. Kaunis rantatie kulkee synkän mäntymetsän läpi dyynien takana. Tuon tuostakin vilahtaa hietakumpujen lomasta aava merenselkä ja siellä kaukana aamuruskon puna. Granaatin kuoppia alkaa taas näkyä, puissa siellä täällä on silpoutuneita oksia. Eräässä tienristeyksessä törröttää pystyssä särkyneen lentokoneen puolikas ja siinä kirjoitus: "Hier ruht ein tapferer russischer Flieger." Saksalaiset antavat arvon urhoollisille vastustajilleenkin.

Taisteluhautoihin tultua hämmästyttää meitä huomio, että edeltäjämme olivat jääkäreitä. Jääkäripataljoona I lähtee Kneis'in kylään ja meikäläiset asettuvat ja alkavat kotiutua asemiin.

Saattaa heti huomata, että vastassamme on eri joukkoja kuin Missen rannalla. Kiväärituli on yöt, päivät vilkas, vihaa räiskyvä. Ei ole pistämistä päätään ylös haudasta, muuten korvan juuressa kohta ilkeästi räiskähtää, luodin sähähtäessä santamaahan. Vihollisen taisteluhaudat ja okalanka-aidat näkyvät 350 metrin päässä. Kuten myöhemmin selveni, on vastassamme Venäjän parasta väkeä, itäsiperialaisia. Uusi paikka ja uudet tavat.

15/9. Koko yön ja päivän kiivas kiväärituli. Kun joukkue päivällä yrittää parantaa yhdistyshautoja, alkaa venäläinen tykistö tarkan shrapnelli- ja granaattitulen, mikä heti karkoittaa työntekijät. Ensimmäiset haavoittuneet kuletetaan sitomispaikalle. Kolmannesta komppaniasta kaatui vahtipaikalleen eräs turkulainen ylioppilas.

Yöllä patrullin yrittäessä lähestyä venäläisten asemia, alkaa vihollinen vimmatun kivääritulen. Venäläisten luodit satavat rätisten kuin rakeet asemillemme.

16/9. Kenttähautaus. Ryhmä kaatuneen tovereita saattaa vainajan viimeiseen lepoon. Loivan hietakummun rinteessä rantahonkien alla on suomalaisten hautuumaa. Jääkäri astuu esille, paljastaa päänsä, pitää lyhyen puheen sotilaalle, joka on täyttänyt velvollisuutensa ja kaatunut isänmaansa puolesta. Hän ottaa multaa ja heittää arkulle lausuen sanat: "maasta olet tullut" j.n.e. Lopuksi paljastuvat päät rukoukseen. Hauta luodaan umpeen ja kummulle pystytetään valkea risti, mihin on piirretty vainajan nimi ja muistolause. Työnsä tehtyään tuo pieni saattue jälleen palaa raskaaseen työhönsä etulinjaan.

20/9. Yötyö on vaikeata. Milloin kalke alkaa varustustemme edessä, rätisevät venäläisten konekiväärit heti tuttua lauluaan: ta-ta-ta, ta, ta, ta, ta, ta! Patrullitaistelut ovat yhä tihenneet. Pionierien tehdessä työtä I komppanian alueella, alkoi ankara patrullikahakka, jossa meikäläisiä kaatui 2, venäläisiä 3.

Suomalainen jääkäripataljoona taistelee laajan itärintaman äärimmäisellä pohjoissiivellä. Meidän vahtimme ovat viimeiset vartiot Kuurinlahden rannalla.

Hämärässä metsässä pistävät siellä yli haudan rintamavarustuksen vahtien päät. Vakavina miehet tähystelevät pimeyteen. Miten monet haikeat katseet näinä pitkinä öinä tähtäävätkään lahden kuunvalossa välkkyville aalloille, miten moni huokaus pusertuukaan rinnasta tavoitellen kaukaisen kotimaan näkymättömiä rantamajakoita!

28/9. Venäläiset ovat koko viikon olleet pahalla tuulella. Tänään aamulla ampui vihollistykistö yli 180 granaattia ja shrapnellia. Suomalaisilla on ihmeellinen onni. Joskus syöksähtävät granaatit läpi asumusten seinäin ja räjähtävät tuvassa, mutta kuin sallimuksen johtamina ovat miehet työssä ulkona. Tämä ihmeellinen seikka on tullut jo aivan sananparreksi, niin että saksalainen pappi saarnassaan lausui siinä selvästi näkevänsä Jumalan suojelevan käden, joka edistää Suomen vapauden pyhää asiaa.

Länsirintamalta tulevat tiedot kertovat ankarista taisteluista aina
Pohjanmerestä Jura'n asti.

Yleistä asemaa ja siellä vallitsevaa luottamusta tulevaisuuteen kuvaavat keisarin eräässä keskustelussa amerikalaiselle Puolan avustuskomitean puheenjohtajalle lausumat sanat: "Ein Volk, wie das meinige, ist nicht dazu, bestimmt vernichtet zu werden. Es muss siegen!"

Ja todellakin. Romania näyttää laskelmissaan surkeasti pettyneen. Kenraali Mackensenin joukot etenevät Dobrutshassa, itävaltalais-unkarilaiset saksalaisten avustamina Siebenbürgenissä. Koko Romanian I armeija on lyöty hajalle ja suureksi osaksi vangittu. Harvoin historiassa näyttää katala teko nopeammin saaneen palkkansa.

Nuo vanhat sanomalehtiuutiset eivät luonnollisestikaan kiinnitä lukijan mieltä. Ne ovat vain osoitteena siitä, miten maanpakolaiset sotilaat kuumeisesti yrittävät saada selkoa asemasta ja kaikesta, mikä hitusenkin voi vaikuttaa kotimaamme kohtaloihin — yrittävät etsiä lohdutusta tässä ikuisessa pimeydessä.

29/9. Tykkituli jymisee päivät pääksytysten voimakkaasti. Saksalaiset 21 cm mörssärit koettelevat koko iltapäivän harvakseen venäläisten asemia.

Yö on hermostuttava siksi, ettei kuulu laukaustakaan. "Mitä ihmettä ryssät mietiskelevät?" arvellaan. Niiltä sopii odottaa mitä konnankoukkuja tahansa. Kuulovahdit seisovat kuopissaan katse tarkkana, "silmä korvana", kuten he toisiaan kehottavat. Venäläisten asemilta kuuluu kirveen kalsketta. Siellä on työ käynnissä. Luultavasti haluavat rauhassa parannella rikkiammuttuja varustuksiaan.

Yhtäkkiä jyrähtää keskellä pimeää yötä koko saksalainen patteri. Granaatit kiitävät vihloen ja ulvoen halki ilman. Mahtava räjähdys tärisyttää meidänkin asemiamme ja hetken kuuluu kaameita valitushuutoja. Patterille oli ilmoitettu paikka, missä vihollinen öisin työskentelee ja päivällä tarkan tähtäimen otettuaan, se nyt lähetti tuhoa tuottavat granaattinsa keskelle öisiä ahertajia. Sota on säälimätöntä.

10/10. Yöllä patrullit aiheuttivat vilkkaan ampumisen. Oikealla siivellä alkaa vimmattu kiväärituli. Kohta kumahtavat vihollisen tykit alottaen oikean sulkutulen. Punaiset raketit räiskyvät ilmassa. Puhelimet soivat.

11/10. Kenttäjumalanpalvelus. Vapaaehtoiset marssivat juhlapuvussa, kypärä päässä, vyötettynä, noin kilometrin päässä rintamalta dyynien välissä olevalle aukeamalle. Meren rannalle on pieni pöytä rakennettu. Sitä kattaa yksinkertainen telttakangas. Pöydälle on pystytetty jykevä, koivusta tehty risti. Taustana tälle luonnon kappelille on aukea, sininen ulappa, seininä Kuurinmaan korkea rantahongisto.

Hän kuvailee, kuinka Jumala on siunannut Saksan maata suomalla sille hyvän viljavuoden ja kehottaa sotilaita ajattelemaan Korkeimman johtoa maailmanhistoriallisissa tapahtumissa. Hän muistuttaa sotilaille erään historiallisen henkilön sanoja, jolle kerran selitettiin uskonsotien aikana, että jos Jumala on protestanttien puolella, ei niiden silloin tarvitse taistella, sillä Jumala kyllä huolehtii oikean uskon voitosta. Mainittu henkilö vastasi silloin: "Sotilaat taistelevat ja Jumala antaa voiton." Sama Jumala on myöskin kansojen vapauden Jumala ja hän johtaa suomalaistenkin taistelua. Yhtähyvin kuin maanmiehen täytyy tehdä työtä ansaitaksensa leipänsä, täytyy sotilaan tehdä tehtävänsä rintamalla.

12/10. Yöllä. Edessämme pimeällä kentällä tuiskuu kiväärituli. Koska meikäläiset ovat kaikkialla aivan hiljaa, on siellä silminnähtävästi pari venäläistä patrullia joutunut keskenään kahakkaan. Venäläisten asemiltakin alkaa pian räiskyä. Silloin pamahtaa saksalaisten patterien yhteislaukaus. Venäläisten asemilla syntyy kuolonhiljaisuus. Hetken vielä tykit harvalleen jymähtelevät, kunnes myrsky tyyntyy aamun hämärtäessä.

13/10. Tykistötoiminta on yhä edelleenkin pysynyt vilkkaana. Venäläiset ampuvat aamupäivän niin että asuntomme sykähtelevät. Iltapäivällä taas on saksalaisen tykistön vuoro. Yöt ovat tyynet ja hiljaiset. Mutta itätuuli puhaltaa itsepintaisesti, minkä vuoksi on tullut määräys aina pitää kaasunaamarit vyöllä kaasuhyökkäyksen varalta.

15/10. Koko viikon on nyt venäläinen tykistö ankarasti pommitellut asemiamme. Meikäläiset vastailevat taas iltapuolella aina hämärän tuloon saakka. Nyt on nähtävästi rauhallinen ajanjakso tulossa. Edellisen illan ja yön satoi lunta. Maa on valkeana, talvi tulossa.

Mutta tykinlaukaustakaan ei kuulu. Tuntuu kuin kaikki ihmettelisivät lumisia kenttiä — ensi lunta. Vahtitoimi on ankaraa, sillä komppanian miesluku on suuresti vähentynyt oudon murrosaikailmiön vuoksi pataljoonassamme.

17/10. Venäläiset ovat viime päivinä osoittaneet olevansa hiljaista, rauhanmielistä väkeä. Joskus harvoin yksinäinen kiväärinlaukaus on häirinnyt hiljaisuutta. Eräästä etuvarustuksesta tosin vihollisen patrullit yöllä leikkasivat poikki noin 25 metriä okalanka-aitausta, mutta kukapa nyt pienestä leikistä suuttuisi.

Tänään kuitenkin saattaa huomata heidän yhä vielä kantavan kaunaa meikäläisiä kohtaan. Aivan kohdallemme he näet ovat asettaneet uuden järeän 12 cm:n patterin ja sillä aamupäivän koetelleet varustustemme kestävyyttä.

Edellämainitussa "eteentyönnetyssä asemassa", kuten kehittymättömässä suomalaisessa sotilaskielessämme sanotaan, on otettu omituinen vanki. Miehen kertomus matkoistaan on todella kaamea kuvaus karkulaisen vaivoista ja vaaroista.

Tämä venäläinen sotavanki oli karannut Mitausta jo kevätkesällä ja yrittänyt hiipiä yöllä linjojemme läpi omalle puolelleen. Koko kesän ja syksyn hän oli piileskellyt metsissä saaden harvoin ruokaa joltakin pakolaisia suosivalta talonpojalta, syöden marjoja, ruohoa ja mitä yleensä purtavaa löysi. Milloin ikänä hän lähestyi asemia, oli siellä aina valpas vahti tähystelemässä ja jälleen oli käännyttävä takaisin metsään. Nyt syyspimeällä hän vihdoin oli päättänyt tehdä epätoivoisen yrityksen. Riisuttuaan kengät jaloistaan hän pääsi pimeässä hiljaa hiipimään vallin yli, jopa okalanka-aitojen läpi, ja jatkoi iloisena matkaa yli tuon tuntemattoman "ei kenenkään maan", kuten hän arveli.

Mutta tällä yrityksellään hän joutui suoraan viimeiseen meikäläisten varustukseen. Kun aamu jo sarasti, täytyi hänen kätkeytyä erään risukasan alle, mistä taas ehkä yöllä onnen suosiessa olisi voinut jatkaa rohkeaa yritystään. Päivän tullen hänet sieltä kuitenkin keksittiin ja vangittiin uudelleen.

Niin lähellä omia tovereitaan! Niin lähellä onnistumistaan. Kohtalo on joskus sangen kova. Mies oli kokonaan murtunut, hirvittävän laiha ja kalpea. Hän kulki ääneti, välinpitämättömänä saattajiensa keskellä. Viimeksi hän ei kolmeen päivään ollut saanut mitään syötävää. Nyt hänet ravittiin.

26/10. Ilma on pilvinen, ilta jo hämärtää. Tuuli yhä vaarallinen, itäinen, kylmä ja sumuinen.

Kahvinhakijat yrittävät rauhallisuuden pettäminä oikaista kyökin yli nummelle viitsimättä kiertää yhdyshautoja pitkin maan alla. Silloin alkaa paukkina. Ryssät ovat huomanneet nuo uskalikot ja alkavat kivääritulen, jolloin molemmat miehet haavoittuvat lievästi. Kaiken päällisiksi joukkueen johtaja haukkuu miehet pahanpäiväisiksi, ennenkuin heidät lähetetään sairaalaan.

KUN SOTILAAT POLITIKOIVAT.

Synkkinä, sateisina syys- ja lokakuun iltoina alkoi suomalaisessa jääkäripataljoonassa vakava mieltenkuohu, joka oli tehdä tyhjäksi kaikki entiset ponnistukset ja uhkasi hajoittaa koko vapaajoukkomme. Huomautettakoon tässä, että vapaajoukon asema kaukana kotimaastaan, jonka kanssa kaikki yhteys on katkennut, vieraan sotajoukon keskuudessa, vieraan ankaran sotilaskurin alaisena, ei ole helppo. Tällaisia joukkoja on entistenkin sotien aikana muodostettu ja tuntuu siltä, että maailmansodankin kestäessä on niin puolella kuin toisellakin ollut useita samantapaisia vapaajoukkoja kuin meikäläinenkin, vaikka niistä julkisuudessa ei ole puhuttu. Mutta sodan pitkittyessä vapaajoukot yleensä eivät ole kauan kestäneet asemastaan johtuvia henkisiä rasituksia ja jännitystä, vaan ovat hajonneet saamatta suunnitelmiaan milloinkaan toteutumaan. Puolalainen legioona taisteli jo miltei sodan alussa omassa maassaan tai sen rajoilla ja näki pian päämääränsä toteutuvan. Toinen tämän sodan kuluessa päämääräänsä päässyt vapaajoukko — suomalainen pataljoona, sai vuosikausia odottaa isänmaansa vapaustaistelun hetkeä. Ei siis ollut ihme, että se joutui elämään raskaitakin murrosaikoja, jolloin sen koko tulevaisuus oli vaaranalainen.

Puheen ja väittelyn sorina täytti maanalaiset kämpät, vahtipaikalla, kuulovartiossa, työssä, kaikkialla keskusteltiin, lausuttiin katkeria syytöksiä milloin suomalaista, milloin saksalaista johtoa vastaan.

Kaikki kärsityt loukkaukset, kovat sanat, vaivat ja rasitukset, jotka pitkien katkerien kuukausien aikana olivat patoutuneet sydänjuuriin, purkautuivat nyt vihdoin kiihkeinä syytöksinä ja valituksina sekä johtoa että omaa kovaa kohtaloa vastaan. Tehdyt syytökset olivat seuraavanlaatuiset, mikäli niistä voi saada selville ydinajatuksen:

1) Suomalainen jääkäripataljoona, tämä pieni joukko, joka yksin teoin ja toimin ajoi isänmaamme vapauden asiaa, pidettiin taistelemassa itärintamalla, missä yksi ainoa hyvin kohdistettu rumputuli tai kohdallemme sattuva venäläinen yleishyökkäys saattoi tuhota sen kokonaan. Se oli silloin vuodattanut verensä turhaan. Suomen asia ei ollut edistynyt askeltakaan.

2) Suomen vapauskysymyksen ratkaisee vasta Suomen kansa itse omalla taistelullaan. Suomen kansan täytyy kokonaisuudessaan nousta asein karkoittamaan venäläisiä maasta. Tämä taistelu käy taas mahdolliseksi vain pataljoonamme avulla, josta Suomen nouseva sotajoukko saa johtajansa, ja saksalaisten aseiden avulla. Pataljoonan tuhoutuminen tekee Suomen vapaustaistelun mahdottomaksi.

3) Suomen vapaus saattaa toteutua myöskin siten, että Saksa voitettuaan Venäjän rauhanehdoissa vaatii Suomen julistamista itsenäiseksi. Mutta kuka takaa että Saksa saavuttaa niin täydellisen voiton? Jos se joutuu ahdinkotilaan, on se kenties pakotettu jättämään Suomea koskevat vaatimuksensa sikseen, ellei vapausliike itse Suomessa ole jo kehittynyt niin pitkälle, ettei oloja enää voi jättää entiselleen.

Sen vuoksi täytyy jääkärien koko toiminnan tästä hetkestä saakka tarkoittaa yksinomaan vapausliikkeen synnyttämistä ja järjestämistä itse Suomessa ja näiden päämäärien rinnalla on pienen rintamaosan suojaaminen itärintamalla mitätön asia. Suomessa on toimittava, otettava selville kaikkien eri puolueitten kanta tässä tärkeässä kysymyksessä, kuljetettava maahan aseita, tehtävä kaikille suomalaisille selväksi vapaussodan mahdollisuus ja välttämättömyys; pataljoona on täydelleen kouluutettava tätä tehtävää silmällä pitäen, kasvatettava taitaviksi johtajiksi ja sopivan hetken tullen kokonaisuudessaan siirrettävä Suomeen.

Valitettavaa oli, että pataljoonan yhteydestä kotimaahan ei laisinkaan oltu pidetty huolta. Harvat pataljoonan jäsenistä saivat tietoja kotimaastaan. Siinä suhteessa elettiin toistaiseksi aivan kuin säkissä. Niissä harvoissa kirjeissä, joita salateitä pataljoonan miehistölle kotimaasta tuli, kuvailtiin kiihtynyttä mielialaa maassa ja yhä kasvavaa vastenmielisyyttä venäläisiä kohtaan. Niissä kehoitettiin:

Nämä olivat pääajatukset, joita miehet koettivat saada selvitetyiksi usein sekavilla mielenpurkauksillaan. He eivät tietenkään osanneet lausua ajatuksiaan järjestelmällisesti ja loogillisesti, varsinkaan keskusteluissaan esimiestensä kanssa ja asiaa tutkittaessa, sillä preussilainen kuri ja räyskivän, huutavan esimiehen kysely saivat heidät kokonaan pois suunniltaan. He koettivat puhua, tehdä selväksi mielipiteitään, mutta he eivät löytäneet oikeita sanoja kun oli tarvis, ja mielenahdistuksessaan he ponnistelivat hiki otsalla saadakseen kiinni oikeasta langasta.

Nuoret aliupseerit tai joukkueenjohtajat taas — useat osaten huonosti sekä saksaa että suomea eivät kyenneet saksalaisille upseereille kääntämään eivätkä selittämään ydinajatusta heidän sanoistaan.

— Te olette kapinoitsijoita, teidät ammutaan!, ärjäistiin usein noille vakaville Pohjanmaan tai Karjalan ahavoittuneille miehille. Tulevat tapahtumat osoittivat, että näiden miesten vaatimukset olivat osaksi oikeutettuja.

Tunnustettakoon, että vaikka nämä aatteet olivat noiden politikoitsevien sotilasten parhaimmiston sydämellä, paljon huonojakin vaikutteita ilmeni tuona murrosaikana. Jotkut halusivat vain päästä taistelusta, olivat kyllästyneet, väsyneet kaikkeen. Jopa lausuttiin täälläkin nuo eräiden piirien kesken esiintyvät vaaralliset ajatukset: "Minulla ei oikeastaan ole isänmaata. Minä en välitä Suomesta sen enempää kuin muistakaan maista!"

Näihin lauseisiin tuli kuitenkin aina jyrkkä, tuikea vastaus, joka pakotti asianomaisen miettimään asiaa vielä kerran.

"Joka mies oli valmis vakuuttamaan, että hän Suomessa taistelee ryssien karkoittamiseksi koska tahansa. Onhan tällaisella erikoislaatuisella joukolla oikeus saada edes jonkun verran omakin mielipiteensä kuuluville. Olemmehan me toisessa asemassa kuin muut sotilaat — saksalaiset. Vapaajoukkona meidän velvollisuutemme on ajaa yksinomaan isänmaamme asiaa ja milloin saksalainen johto ei sitä tajua, on se heille selitettävä ja vaadittava siltä arvonantoa meidänkin mielipiteellemme." Nämä ajatukset ne risteilivät jääkärien aivoissa kuumeisena sekamelskana, purkautuivat vihaisina mielenilmauksina, katkerina syytöksinä ja tyytymättömyytenä.

Saksalaiset upseerit olivat aivan ymmällä, ällistyksissään. Majurin kerrotaan ihmetelleen: Hyvä Jumala! Minun kunnon poikani murisevat ja ovat tyytymättömiä. Miksi? Mitä syytä heillä on valitella?

Sitten tapahtui ajattelematon, arveluttava teko, joka pilasi asian lopullisesti ja johon epäilemättä väärinkäsitys oli syynä. Joukko tyytymättömiä meni komppanianjohtajan luo ilmoittamaan, että he eivät enää halua olla rintamalla, vaan vaativat eroa, ja uhkasivat kieltäytyä työstä. Tämä kaikin puolin paheksuttava, huono teko johtui kiihkon kuumuudesta, ajattelemattomuudesta, mikä seikka asian myöhäisempinä vaiheina selvisi suurimmalle osalle lakkolaisiakin.

Saattaa ymmärtää, että tapahtumat kokonaan yllättivät pataljoonan saksalaisen upseeriston. Mikään tämäntapainenkaan ei olisi voinut tulla kysymykseen saksalaisessa joukossa. Tällaista ilmiötä olisi siellä pidetty ilmi kapinana, joka lyhyesti ja tarpeen vaatiessa mitä ankarimmilla keinoilla olisi kukistettu alkuunsa. Yliluutnantilla oli yksi ainoa jyrkkä kanta: — sotamiehet eivät saa politikoida, he tekevät tinkimättä velvollisuutensa, ja sama mielipide oli kaikilla heillä muillakin. Että he olivat innostuneita Suomen kysymykseen, että he koko sydämensä lämmöllä olivat antautuneet mielenkiintoiseen tehtäväänsä ja kaikkine voimineen pyrkivät yhteiseen, suureen päämääräämme — sitä ei kukaan epäillyt. Mutta sotilaina he täyttivät heille annetut tehtävät ja jättivät hallituksen huoleksi politiikan.

Von Coler kutsui joukon komppaniansa sotilaita luokseen, selittäen heille miehekkäästi, mihin tämä kieltäytyminen johtaa. Hän käski komppanian sivistyneitten henkilöitten tehdä muille selväksi aseman kaikkine mahdollisine seurauksineen ja lopetti puheensa:

— Jos te ette ymmärrä, mitä nyt teette, olette te idiootteja; jos te taas ymmärrätte tämän kieltäytymisen seuraukset ja kuitenkin teette sen, olette isänmaanpettureita ja ansaitsette tulla hirtetyiksi. Tehkää tämä selväksi tovereillenne!

Eräs henkilö, jonka voimakas, jalo persoonallisuus on ainaiseksi painunut kolmannen komppanian miesten muistoon, on ansiokkain tämän ikävän kuohunnan vastustamisessa ainakin meidän komppaniassamme. Tämä mies oli Saksan sotaväessä vapaaehtoisena palveleva ruotsalainen luutnantti Erik Hallström, kotoisin Uumajasta, siis pohjoismaalainen koko sydämeltään ja sielultaan. Hän oli pitkä, solakka, korkeaotsainen, sankarivartaloinen mies, ja hänen luonteessaan oli ihailtava annos muinaisten viikinkien jaloimpia ominaisuuksia, ylpeyttä, kunniantuntoa sekä rohkeutta ja seikkailuhalua.

Jo Missen asemissa ollessamme tuli tämä mies omituisesta kohtalon oikusta komennetuksi pataljoonaamme. Länsirintamalta tultuaan hän piti Missellä taistelemista tyynenä lepona, joka melkein vastasi lomalla-oloa. Suomen olot hän tunsi hämmästyttävän hyvin ja antautui koko sielustaan meidän asiallemme. Saksaan tulostaan hän mainitsi, ettei hän voinut tyynenä nähdä, miten ympärysvallat kymmenkertaisella ylivoimallaan kukistivat jaloimman germaanisista kansoista.

Nyt hän kutsui miehen toisensa perään luokseen tutkien ja kysellen, mikä oikein oli ydinsyynä tuohon omituiseen liikkeeseen.

— Minä en koskaan voi uskoa, että noilla miehillä olisi pelkät huonot tarkoitukset teoissaan! hän valitteli. Mutta missä on todellinen syy, sanokaa se minulle?

Miehet selittelevät ja selittelevät. Hän ei pääse asian perille. Hänen luokseen tulee kerran komea, pitkä sotilas, jonka kasvonpiirteet todistavat synnynnäistä intelligenssia — latoja ammatiltaan.

— Sanokaa minulle, miksi ette halua jatkaa taistelua, miksi olette tyytymättömiä? hän kyselee.

Mies selittää. He väittelevät, luutnantti alkaa syyttää miehiä pelkuruudesta, vihan puna hehkuu hänen poskillaan.

— Taistellaanpa Suomessa, niin saamme nähdä, kuka ennen pelkää, mutta täällä me taistelemme pimeydessä. Emme saa mitään tietoa kotimaastamme, kannattavatko he meitä, tunnustavatko edes meitä koskaan.

— Todellakin, niinkö te olette eläneet täällä pimeydessä. Tietysti te haluatte saada tietoja kotimaastanne. Teille täytyy toimittaa selvyys asemastanne. Nyt ymmärrän teidän epätoivonne ja tiedän, missä vika on ollut. Voin käsittää koko tuon ahdistuksen, missä olette eläneet. Minä tahtoisin syleillä teitä näistä pelastavista sanoistanne. Enhän ole voinut enkä tahtonut uskoa, että suomalaiset olisivat kykenemättömiä kestämään rasituksia ja taistelemaan. Suomiystävänä sellainen kokemus olisi minut masentanut. Mutta nyt luulen päässeeni asian perille.

Seuraavana iltana luutnantti Hallström kutsui luokseen noin kymmenkunnan miestä kolmannesta komppaniasta pitäen heille verrattoman, puheen, jonka yksityiskohtia en voi muistaa, vaikka sen herättämä tunnelma on usein palannut mieleeni. Tuossa matalassa maanalaisessa majassa ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kynttilä valaisi himmeästi huonetta ja hämärästä näkyivät vain nuo ilmeikkäät kasvot, joilla kaikilla kuvastui hetken suuri edesvastuu ja vakavuus.

Rohkaisevalta, uudelta ja erikoiselta tuntui jo yksinään sana "asetoverit", jolla luutnantti H. alkoi puheensa, verraten entisiin meistä käytettyihin "Leute" ja parhaassa tapauksessa "Jäger" sanoihin. Jälkimäisissä ei koskaan tuntunut sitä lämpöä, sitä likeistä suhdetta puhujan ja kuulijan välillä, kuin mikä tenhoavana kajahti vastaan sanasta "asetoverit". H. sanoi nyt vasta päässeensä selville meidän asemastamme ja lupasi tehdä voitavansa sen parantamiseksi. "Saksalaiset", hän jatkoi, "eivät koskaan voi käsittää teidän nykyistä käyttäytymistänne muuksi kuin rikolliseksi. Heille on sotilaskuri kaikki kaikessa. Jos te rettelöitte ja kieltäydytte taistelemasta, jättävät he teidät kokonaan, jättävät oman onnenne nojaan. He eivät milloinkaan voi, eivätkä halua kuulua joukkoon, joka tahtoo lähteä pois rintamalta. Jos Saksa hylkää teidät ja koko Suomen vapauden asian, silloin se on mennyttä ikuisesti. Muistakaa, että silta Suomen ja Saksan välillä on ollut vaikeasti ja suurin ponnistuksin rakennettavissa; teidän on mahdoton päästää sitä hajalle, antaa sen katketa. Huomatkaa, että yksin teistä riippuu tällä hetkellä Suomen tulevaisuus — tuleeko se vapaaksi, itsenäiseksi valtioksi, vai annetaanko sen ainaiseksi jäädä Venäjän ikeeseen. Teidän käytöstänne pidetään täällä silmällä kaikkialla. Teitä tarkastavat ei vain joukkoonne kuuluvat upseerit, vaan Saksan sotilasjohto ja valtiomiehet. Teissä he näkevät kuvastimen Suomen kansasta. Jos te käyttäydytte kehnosti, epämiehekkäästi, jättävät he teidät. Se kansa ei kykene elämään itsenäisenä, he ajattelevat, on kehittymätön roskakansa. Me emme tahdo olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa."

Hänen tuimissa, rehellisissä silmissään kiilsi liikutus. Hän sanoi olevansa Suomelle vieras, mutta vapauden taistelemalla hankkiminen poljetulle kansalle oli korkeimpia maallisia päämääriä, aate, jonka puolesta kannatti vaikkapa kuoliakin.

"Nyt riippuu kansanne koko tulevaisuus teistä. Pojat, minä sanon teille puolueettomana henkilönä: Teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin taistella, vieläpä taistella niin tuimasti, että se huomataan ja tunnustetaan, ja jos te sen päätätte tehdä, voitte olla vakuutettuja, että minä puolestani panen kaikki alttiiksi isänmaanne vapausliikkeen hyväksi ja samalla lupaan koettaa saada aikaan kaikkia mahdollisia parannuksia asemaanne!"

Se puhe oli todella jotain muuta kuin mitä poikamme tähän asti olivat tottuneet kuulemaan. Ei kukaan ollut heille puhunut rohkaisten toverin tavoin.

Vain kuria, yksinomaan kuria oli tiukattu aamusta iltaan tälle vapaajoukolle. Hyvää kuria ja järjestystä vastaan tietenkään ei kenelläkään ajattelevalla ihmisellä ole mitään sanomista. Mutta suomalaisen vapaajoukon kasvatuksessa olisi tarvittu jotain muutakin — isänmaallisen hengen ja mielialan vireillä pitoa, henkistä kasvatusta, ja se puoli oli laiminlyöty. Saksalaiset upseerit epäilemättä tajusivat puheena olevan puolen sotilaskasvatuksessa. Onhan heillä jo miltei sodan alusta alkaen ollut käynnissä laaja isänmaallinen opetustoiminta. He pitivät kyllä esitelmiä meikäläisille ryhmän ja joukkueen johtajille. Miten paljon jaloja neuvoja ja kokemuksia he antoivatkaan noissa selväpiirteisissä esityksissään! Mutta miehistöä varten ei mitään sellaisia tilaisuuksia valmistettu. Nuo siemenet lankesivat, muutamia ilahuttavia poikkeuksia lukuunottamatta, maaperään, joka silloin vielä oli liian kehittymätön niitä omaksumaan ja tekemään muillekin hedelmää kantaviksi. Kaiken lisäksi oli olemassa liian suuri juopa miehistön ja päällystön välillä pataljoonassamme. Aluksi nämä eivät ymmärtäneet toisiaan nimeksikään ja kauan kului ennenkuin he vihdoin oppivat yhteisten vaarojen, vaivojen ja kärsimysten aikoina, monta syvää syytöstä ja katkeraa soimausta sekä tehtyään että kärsittyään, käsittämään olevansa samaa kansaa, jonka esi-isät yli 700 vuotta ovat eläneet rinnakkain samojen kohtalojen alaisina, kansaa, jonka kummallakin kieliryhmällä on sama kohtalo, sama tulevaisuus — yhtä Suomen kansaa. Olen vakuutettu että valistunein, järkevin osa sen on ymmärtänyt. Seuraavat ajat ja tapahtumat ovat mielestäni sitä todistaneet. Tämän joukon kokemukset ovat olleet siksi kovat, että ne ovat olleet enemmän kuin ennen kokonainen ihmiselämä omiaan avartamaan käsitteitä, sovittamaan vastakohtia ja laajentamaan näköpiiriä. Ehkä on joukossa niitäkin, jotka eivät ole tässä suhteessa mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, kuten historia lausuu Stuart-suvun jäsenistä vanhassa Englannissa.

Leirillä olo-aika oli yleensä hengetön, raskas aika. Vain pienessä tuttujen piirissä oli harvoilla suomalaisilla ylioppilailla mahdollisuus edes henkevämpään keskusteluun. Saatetaan syyttää näitä siitä, etteivät he yrittäneet saada leirielämää henkevämmäksi, panna toimeen yhteisiä isänmaallisia iltoja, esitelmätilaisuuksia y.m. On luonnollista, että he sen olisivat tehneet, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Mutta tavallisina sotilaina heillä ei ollut mitään sanomista, ei lupaa eikä tilaisuutta esiintyä. Sotalaitoksessahan yleensä kaiken tulee alkaa ylhäältäpäin, eikä meidän joukossamme sotilaan suvaittu esiintyä esitelmänpitäjänä, ennenkuin vasta Libaussa olot tässä suhteessa muuttuivat. Näin ollen jokainen hiljaa kokosi katkeruuden sydämeensä arvellen, että tottapahan olot kerran Suomessa muuttuvat.

Majuri Baier, jolle suomalainen pataljoona oli lempilapsi, hänen tulevaisuutensa, kunniansa ja ylpeytensä, ryhtyi tarmokkaasti vastustamaan pataljoonan keskuudessa syntyneitä hajoittavia virtauksia. Aluksi hän antoi miehistölle pitkän julistuksen, joka innokkaasti luettuna ja pohdittuna kiersi kämpästä toiseen. Koko julistuksen sävy kuitenkin todisti, ettei kunnon majurimme ollenkaan tajunnut tilannetta eikä ymmärtänyt suomalaista luonnetta.

Mitä oli majuri Baierilla sanottavana tyytymättömille suomalaisilleen? Hänen julistustaan odotettiin jännittyneinä. Toivottiin saatavan jotain selvityksiä tulevaisuudestamme, asiamme mahdollisuuksista, valaistusta meitä ympäröivään pimeyteen.

Majuri Baier muistutti miehille, mitä kaikkea hyvää Saksan hallitus ja ennen kaikkea hän itse oli meille tehnyt. Saksa oli antanut meille ruuan, aseet, vaatteet, oli kustantanut matkamme Suomesta asti, oli antanut meille ilmaiseksi kunnollisen sotilasopetuksen, ja nyt pataljoonassa vielä mukistaan eikä ymmärretä olla kaikesta tästä kiitollisia. Julistuksen loppuosassa hän kyllä lausui suoria, miehekkäitä sanoja velvollisuuksistamme omaa isänmaatamme kohtaan.

Julistus ei paljonkaan miesten mieliin tehonnut, mutta kuohunta pataljoonassa alkoi vähitellen tyyntyä itsestään, kun vastakkaiset mielipiteet aikansa olivat taistelleet. Ajatteleva aines huomasi, että jos Suomen asiaa todella tahdottiin ajaa, oli taistelua jatkettava, oli tyydyttävä, luotettava Saksan voimiin, kykyyn ja haluun toteuttaa Suomen itsenäisyyspyrkimykset.

Jonkun päivän kuluttua majuri kutsui muutamia miehiä kustakin komppaniasta puheilleen selvittäen heille tilannetta ja tehtäviämme omaltamme ja Saksan kannalta katsoen.

Pataljoonan esikuntakämpän edustalla olevalle kentälle muodostettiin tuo sotalaitoksessa tuttu nelikulmio, jonka yksi sivu jää avoimeksi. Majuri astui piirin keskelle ja puhui — aluksi pisteliäästi, mutta sitten vakavasti taistelumme välttämättömyydestä.

"Minulle on kerrottu", hän lausui, "että pataljoonassa vallitsee tyytymättömyys, että pataljoona ei halua taistella. Minulle on kerrottu, että te haluaisitte lähteä johonkin rintaman taakse. Mitä te siellä tekisitte, en tiedä! Sitten hän ilmoitti, ettei hän, eivätkä muutkaan saksalaiset upseerit voi kuulua joukkoon, joka ei taistele rintamalla. Jo yksistään sillä tosiseikalla, että pataljoona taistelee saksalaisten rinnalla yhteistä vihollista vastaan, on suuri merkitys. Tulevissa rauhanneuvotteluissa voidaan silloin vedota tähän tosiasiaan ja Saksassa se herättää myötätuntoa kaikissa piireissä Suomen toiveita ja pyrkimyksiä kohtaan.

"Älkää luulko", hän jatkoi, "että isänmaanne vapaudelle on välttämätöntä että taistelut käydään itse Suomen maassa. Isänmaallenne päinvastoin on parempi, että se säästyy sodan kauhuilta. Ei Irlannin kohtaloa ratkaista Irlannissa, eikä Suomenkaan kohtaloa Suomessa käydyillä taisteluilla, vaan Europan suurilla sotatantereilla yhteensä. Kun siellä voitto saavutetaan, silloin vasta on teidänkin isänmaanne vapaus turvattu. Minulle on kerrottu, että te tahdotte lähteä Suomeen taistelemaan, mutta me tiedämme, että Suomessa tätä nykyä on noin 100000 venäläistä sotilasta. Mitä tämä pieni joukko voisi sellaiselle ylivoimalle? Se tuhottaisiin heti, saamatta aikaan mitään hyötyä isänmaalleen. Kaiken lisäksi Ruotsi ei laske meitä maansa lävitse, Suomenlahti taas on täynnä miinoja. On olemassa vain yksi tie Suomeen, se on taistellen avattava. Tuolla on se tie, (hän näytti kädellään itää kohti) tuolla on tie!

"Katsokaa, tässä me seisomme jo sillä tiellä (hän näytti tannerta edessämme). Tämä maankamara, millä me seisomme, on ennen kuulunut Venäjään, ollut vihollistemme aluetta. Saksalaiset sotilaat ovat sen valloittaneet."

Tähän tapaan majuri puhui. Hänen kylläkin terävä älynsä ei nähnyt että Suomen kansan itse täytyi taistella, omalla verellään saavuttaa vapautensa, ja kukapa varsinkaan saksalainen osasi aavistaa meidän kansallista sotaamme tuona aikana, jolloin tsaarivallan sotajoukko vielä mahtavana voimana suojeli pyhää Venäjää vihollisen iskuja vastaan.

Puheensa lopussa majuri lupasi vielä tuoda n.s. suomalaisen komitean jäseniä Berlinistä ja Tukholmasta rintamalle asioista kanssamme keskustelemaan. Heille oli silloin jokaisella tilaisuus ilmituoda luottavasti toiveensa ja valituksensa.

Kuohunta pataljoonassa lakkasi, mutta suuri joukko kieltäytyneitä lähetettiin rintaman taakse Zerksten-nimiseen hoviin, missä heistä muodostettiin erikoinen n.s. rangaistusjoukkue, jota ankaralla säälimättömällä kurilla oli totutettava ja kouluutettava kunnollisiksi sotilaiksi uudelleen.

Epäilemättä ei tuon joukon henkinen kehitystaso ollut korkea. Sen jäsenet, joukossa aniharva koulusivistystä saanut henkilö, olivat lamautuneet, väsyneet, mikä seikka onkin omiaan osottamaan, miten henkisesti kehittyneempi aines ruumiiltaan heikompanakin on kykenevä kestämään enemmän yhdistyneitä henkisiä ja ruumiillisia rasituksia. Mieluummin olisi tämän joukon halunnut selittää syyntakeettomaksi, sillä sen jäsenten hermosto oli kokonaan epäkunnossa ja useissa ruumiin heikkous ja rasitukset olivat lamauttaneet harrastuksen.

Miehet äkseerailivat Zerkstenin kentillä, murisivat ja tekivät temppujaan. Mutta harvasta tuli enää sotilas. Saksalaiset taas oppivat näissä miehissä huomaamaan erään uuden piirteen suomalaisessa luonteessa — sen valtavan, järkkymättömän jäykkyyden, ja tuo taipumattomuus hämmästytti heitä. Tuskin saattaakaan tavata missään kansassa niin jyrkkää taipumattomuutta kuin esim. hämäläisessä ja yleensäkin suomalaisessa, milloin nämä saavat päähänsä vastustaa jotakin asiaa.

Osa näitä suomalaisen pataljoonan surun lapsia lähetettiin sittemmin Bahrenfeldin vankileirille, mistä heidät kuukausien kuluttua kuitenkin laskettiin siviilitoimiin ympäri Saksaa, monen miehen elämän oli tämä kova koettelemus murskannut.

Marraskuun 3 p:nä sitten suomalaisen komitean jäsenet saapuivat rintamalle. Siltäkin taholta oli tajuttu pataljoonan tarve päästä henkiseen yhteyteen kotimaan kanssa ja saada virkistystä yksitoikkoisessa asemasodassa.

Jälleen kokoontuivat komppaniain edustajat pataljoonan esikuntamajan edustalle. On kirkas, aurinkoinen päivä. Saattaa aivan kuin ilmassa tuntea sen jännityksen, millä tulijoita odotetaan, ja tuolla dyynien rinteellä kiemurtelevalla ajotiellä vierivät jo vaunut.

Siviilimiehiä rintamalla! Harvinainen näky, mikä ehdottomasti samalla on todistus Saksan sotilasjohdon harrastuksesta pataljoonaamme kohtaan. Vaunuista astuu 4 miestä kentälle, vapaaherra Bonsdorff, johtaja Sario, maisterit Donner ja Fabricius. Majuri on loistavalla tuulella. Hän esittää tulijat jääkäreille lausuen: — Minä olen aina pitänyt teille antamani lupaukset — niinpä nytkin. Minä lupasin hankkia suomalaiselle komitealle luvan saapua rintamalle teidän luoksenne. Tässä he ovat. Minä olen täyttänyt tämänkin lupaukseni. Ja nyt minä jätän teidät aivan omiin oloihinne. Voitte puhua rauhassa kaikki asiat selviksi.

Majuri katseli meihin ällistyksissämme tuijottavaan sotilasjoukkoon hymyillen pilkallisesti, mutta kuitenkin samalla hyväntahtoisesti. Sitten hän tehden todellisen maailmanmiehen kumarruksen viittasi herroille sivilisteille:

— Alkakaa hyvät herrat, minä menen, jätän teidät suomalaiset aivan yksiksenne!

Suomalaisen komitean tehtävä oli sangen vaikea. Mitä heidän oli sanottava tuolle tuimalle, kovia kokeneelle, nyt kuohumistilassa olevalle joukolle? Ei ollut hyvä siviilimiehen, joka ei ollut rintamalla heidän rinnallaan taistellut, raatanut tai seisonut vahdissa öitä ja päiviä tuulessa ja sateissa, kestänyt sodan kuormaa ja hellettä, lähestyä noita jyrkiksi kasvaneita luonteita ja — kehoittaa heitä kestämään, kärsimään yhä edelleen, jatkamaan taistelua. Se tehtävä totta tosiaan ei ollut helppo. Varmaankin tämä esiintyminen oli harvinaisimpia noiden esiintymiseen tottuneiden miesten elämässä. Varmaankin he olivat viettäneet unettomia öitä miettiessään, mitä heidän sopi ja täytyi puhua jääkäreille.

— Hyvät pojat! Hänen jyrisevä miehen äänensä värisee liikutuksesta. Hän kertoo, mitä uutisia komitean miehet ovat saaneet kuulla pataljoonasta ja mitkä syyt ovat pakottaneet heidät lähtemään harvinaiselle matkalleen, jättäen sitten puheenvuoron johtaja Sariolle.

Sarion puhe on suorasukainen selostus samasta, Suomen suhteesta jääkäripataljoonaan. Hän selvittää loogillisesti ja kansantajuisesti, että nykyhetkellä taistelun lopettaminen merkitsisi kaikkien niiden siteiden katkeamista, mitkä monen vaivan ja työn kautta on saatu solmituksi Suomen ja keskusvaltojen välillä.

Lopuksi puhuu maisteri Donner tilanteesta Suomessa ja siellä vallitsevasta mielialasta pataljoonaamme kohtaan.

Hiiskumatta joukko kuuntelee synkkänä, sanattomana, punniten joka lausetta, harkiten jokaista ajatusta. Tuntuu kuin ilma tuon joukon yllä värisisi jännityksestä.

Epäilemättä on tunnustettava, että puhujat selvillä, eittämättömillä todistuksillaan ja järkisyillä olivat vaikuttaneet kuulijoihin. Sanoissa ilmenevä osanotto ja luottamus, jopa tunnustus joukon tähänastiselle toiminnalle — joskin sen nykyiset puuhat ansaitsivat ankaraakin arvostelua — oli koskenut läsnäolijain mieleen joko sitten heidän itsensä sitä tahtoen tai tahtomatta.

Kuitenkin keskustelu tuli sangen kiivaaksi. Komiteakin sai kuulla monta syytöstä. Valitettiin päällystöä vastaan, ruuan huonoutta, pataljoonan perustamistoimet saivat ankaran arvostelun osakseen. Kymmenen kysyi, yksi sai vastata, minkä ehti. Ja tämän kaiken kestäessä jylhät granaatinräjähdykset tärisyttivät tannerta aivan dyynien takana herättäen joskus huolestuneita ilmeitä sekä puhujissa että kuulijoissa. Myöhemmin kerrottiin, että luutnantti Hase tahallaan oli vienyt n.s. syöksyjoukon harjoituksiin aivan keskustelupaikan lähelle ja antanut miestensä heittää kymmeniä käsigranaatteja vain pelotellakseen siviilimiehiä.

Komitean jäsenten käynti oli huippukohta tässä vastakkaisten aatevirtausten kuluttavassa, hermoja jännityksessä pitäneessä taistelussa. Tämän tapahtuman jälkeen alkoi tilanne jälleen selvitä ja kirkastua.

Mutta raskain mielin kävivät monet vakavat Suomen miehet jälleen paikalleen rintamalle. Loppujen lopuksi oli selvinnyt sekin seikka, että toiminnan siirtäminen Suomeen oli lykkäytynyt kaukaiseen tulevaisuuteen — jos se ollenkaan oli mahdollinen. Vasta rauha saattoi tuoda varmuuden isänmaamme asiassa. Miehet kävivät kuitenkin paikoilleen. He olivat tehneet päätöksen, jolle tuskin kukaan muu kuin mukana ollut osaa antaa oikean arvon, — päätöksen kaikesta epämääräisyydestä huolimatta kestää, kärsiä ja taistella edelleen. Siinä päätöksessä oli yksi ainoa toivon kipinä, sama mikä kuvastuu Aarne Sihvon runossa:

— Vaikka minä ja monet muut jo olemme unohtuneita, kunpa edes pieni jäännös joukostamme kerran seisoisi Suomen maakamaralla.

Mutta pataljoona oli pelastettu hajoamasta. Se taisteli yhä. Se oli yhä matkalla viemässä vapauden viestiä sorretulle synnyinmaalleen.

KUURINLAHDEN RANNALLA

UUSIA SOTATAPAHTUMIA.

Edellä kuvattujen ristiriitojen vähitellen tasaantuessa taistelutoiminta alueellamme alkoi jälleen vilkastua. Marraskuun alulla näkyi selvästi vihollisen puolella levottomia eleitä, joitten johdosta saattoi aavistaa erikoisia tapahtumia. Vihollinen kohdistaa uusia tykkipattereja vastaamme ja ahkerasti ampuen ottavat ne tarkan tähtäimen. Samoin jyrisi saksalainenkin tykistö entistä vihaisemmin.

Tuon murrosajan kuluessa ei prikaatin tiedonannoissa oltu kertaakaan mainittu Jääkäripataljoonaa n:o 27. Se oli kuin unhottunut toimettomuuteen. Olipa kuuleman mukaan joku itsekylläinen saksalainen upseeri erääseen tiedonantoon kirjoittanut pataljoonamme nimen ja vetänyt kysymysmerkin sen perään.

Tämä oli kuitenkin jo liikaa upseereistamme. Jotain erikoista oli tehtävä. Oli jälleen annettava elonmerkkejä ja pelastettava maineemme.

Samaan aikaan saapui pataljoonalle käsky panna toimeen voimaperäinen patrulliyritys, ottaa selkoa venäläisten asemista ja jos mahdollista todeta, mitä joukkoja oli vastassamme.

Epäilyttäviä merkkejä venäläisten hyökkäysaikeista oli kyllin olemassa. Tähystäjä tiesi joka aamu kertoa uusista vihollisen yön aikaan suorittamista töistä — hautaverkon kaivamisesta, joka monihaaraisena salaa eteni yhä lähemmäksi asemiamme.

Tätä havaintoa juuri saattoi pitää vahvimpana merkkinä vihollisen hyökkäysaikeista.

Suuri patrulliretki tuli kolmannen komppanian tehtäväksi ja luutnantti
Hallström sai tehtäväkseen järjestää yrityksen.

Komppaniasta tiedusteltiin 15 vapaaehtoista. Yli 50 miestä ilmoittautui heti tähän vaaralliseen yritykseen.

Majuri oli jälleen hämmästynyt: — Ihmeellistä, hän arveli, äsken halusivat miehet pois rintamalta ja nyt ilmoittautuu vaikeaan, vaaralliseen yritykseen ensi kyselyllä puoli komppaniaa. Kummallista väkeä nuo suomalaiset. Kukapa heitä ymmärtää?

Tällaisen suuren patrullin toiminta järjestetään aivan yksityiskohtia myöten. Vapaaehtoisista valitaan toistakymmentä parasta miestä, joiden kolmena joukkona tulee edetä hiljaa vihollisen varustuksia kohti. Sivustajoukkojen miehillä on kainaloissaan säkit täynnä käsigranaatteja. Päästyään vihollishaudan lähelle nämä miehet merkin saatuaan alkavat syytää sinne käsigranaattejaan surmatakseen tai lamauttaakseen haudan miehistön ja estääkseen apujoukkojen tulon.

Tärkein tehtävä on keskimäisellä joukolla. Sen miehillä on mukanaan okalankasakset ja kirves. Heidän on raivattava esteitten läpi tie vihollisen taisteluhautaan, minkä jälkeen joukko ryntää hautaan ottaen varusväen vangiksi. Tähän tehtävään määrättiin joukkueenjohtaja Gadolin ja ryhmänjohtaja Hägglund. Heti työnsä tehtyään on patrullin palattava takaisin. Tykistölle on annettu määräys erikoisen merkin saatuaan ampua sulkutulta vihollisen pääasemille.

Koko komppania on taisteluvalmiina. Pari ryhmää toisesta komppaniasta on tuotu reserviksi. Puhelimet siirretään pommisuojiin.

Kello 9 illalla patrulli lähtee hiljaa, varovaisesti ryömimään vihollista kohti. Kenttä on pimeä, ilma kylmä, pilvinen. Pian ovat miehet kadonneet hämärään kanervikkoon.

Kuluu tunti jännittävässä odotuksessa. Mielessä liikkuu levottomia kysymyksiä: — Missä he viipyvät? Mitä tulee tapahtumaan? Venäläisten puolelta ei kuuluu hiiskahdustakaan.

Sitten äkkiä välähtää. Käsigranaatti räjähtää venäläisten etuvarustuksella. Taas välähtää — — — koko vihollishauta näyttää olevan tulessa. Taivas punertaa, räjähdykset kaikuvat yössä kumeasti. Näky on huumaava. Katselijat tuskin pysyvät alallaan. On kuin villi viini kuohuisi suonissa ja siellä takana olevat ajattelevat ylpeinä: — Nuo ovat meidän poikiamme, nuo tuolla kaukana!

Mutta pian on nopea venäläinen tykistö toimessa. Ilman mitään suunnittelua se syytää granaatteja asemillemme niin että korvat ovat mennä lukkoon.

Miksi ei saksalainen tykistö toimi? Tempaan puhelimen käteeni. Luutnantti H:n ääni siellä pauhaa kuin ukkonen vihasta vapisten. Jokin komppanian vääpeli on housutilauksineen vallannut linjan ja vasta pitkän ärjymisen jälkeen saadaan sana tykistölle. Vihdoin sen voimakkaat laukaukset kumahtavat yössä ja koko komppania huokaisee helpotuksesta. Puhelin surisee. Sieltä ilmoitetaan, että patrulli on palannut ja tuonut vangin mukanaan. Vain jääkäri Järvinen on haavoittunut. Tykkitulikin taukoaa ja synkkä, uhkaava hiljaisuus ja odotus vallitsee rintamalla.

Patrulli oli huomaamatta päässyt aivan vihollishaudan läheisyyteen. Sen vartiat olivat huolimattomina keskustelleet ja lörpötelleet kaiken maailman asioita ja tulleet täydelleen yllätetyiksi. Gadolin ja Hägglund hyppäsivät esteitten yli suoraan vihollishautaan ampuen pistooleilla kaikki vastaantulijat ja tuoden käskyn mukaan yhden vankina mukanaan. Vanki läähätti matkalla juostessaan ja yritti jäädä hetkeksi huohottamaan, mutta pojat ärjäsivät: — mars, mars! ja silloin oli taas lähdettävä. Heiluttelipa eräs pohjalainen uhkaavasti kirvestään vangin nenän edessä karjaisten:

Patrulli kokoontui komppanian johtajan kämppään, viettäen pienet juhlat yrityksen onnistumisen johdosta. Vanki sai tupakkaa ja rauhoittui vähitellen sekä ihmetteli omituisia tapoja saksalaisten rintamalla, siellä kun upseerit ja sotilaat istuivat yhdessä tupakoiden ja keskustellen kuin toverit ikään.

Pataljoonan maine oli jälleen pelastettu. Eniten kunnostautuneet saivat sittemmin teostaan rautaristin.

Seuraava aika oli rauhaton. Venäläiset näyttivät selvästi olevan sangen hermostuneita. Yön pimeässä he usein umpimähkään heittelivät käsigranaatteja ja kiväärien luodit pihisivät yhtämittaa — puiden oksissa. Tykistö jylisi usein myöhäiseen iltaan, pimeän tuloon asti. Työ oli ankaraa, varsinkin vahtivuorot olivat kuolettavia, miesten vähyyden vuoksi, kieltäytyneet, sairaat ja haavoittuneet kun poistuivat riveistä, jotavastoin lisäväkeä meille tuli ani harvoin. Aika oli sanomattoman raskas, mutta se täytyi kestää — muuta neuvoa ei ollut.

Valonpuute teki illat synkiksi, pitkiksi. Takkatulen äärellä kämpissä miehet istuskelivat yökaudet. Joka 2 tunnin kuluttua tuli ryhmänjohtaja huutamaan vahdinmuuttoa ja lähdettävä oli, tuuli tai satoi.

Oikealla, toisen komppanian alueella, kiivastuivat patrullikahakat. Joutuipa eräällä retkellä jääkäri Oden haavoittuneena vihollisen vangiksi.

Eräänä aamuna ryssät anivarhain koko pattereillaan pommittivat konekivääriasemaamme. Siellä hirsien pirstaleet lentelevät ilmassa ja paksu kitkerä savu peittää haudan. Savun seasta näkyy pikku saniteettisotilaamme kantavan haavoittunutta. Mieheltä on rinta repeytynyt, hän vaikeroi hetken ja kuolee. Näky on kaamea.

Kaatuneen veli saapuu paikalle. Hän suorastaan lysähtää kokoon vanhemman veljensä kohtalon nähdessään. Niin suurta tuskaa kuvastavat hänen kasvonsa, että rintaa vihloo sitä katsellessa. Vielä tunnin kuluttua ohi kulkiessani näen hänen yksinään nyyhkivän kumartuneena veljensä ruumiin yli. Vastustamattomalla voimalla herää ajatus: eikö tämä murhaaminen ole mielettömyyttä? Mitkä syyt pakottavat ihmisiä noin raatelemaan toisiaan? Eikö ole mitään voimaa, mikä tekisi mahdottomaksi nämä kolkot näyt, lopettaisi sodan mittaamattomat tuskat?

Saniteettisotilaamme tulee luokseni. Hän on nuori, sielukas, aaterikas poika. — Tämä oli raskain päivä elämässäni! hän sanoi. Ei tee mieli olla saniteettisotilaana. Helpompi olisi itse taistella!

VENÄLÄISTEN HYÖKKÄYS.

Rauhattomuus ja vihollisen hyökkäyksen enteet yhä lisääntyivät. Marraskuun 23 päivää vasten yöllä ryssät lähettivät voimakkaan patrullin komppaniamme aluetta tarkastamaan. Patrulli heitteli käsigranaatteja okalanka-aitauksemme yli kolmannen joukkueen kuulovartion ympärille. Mutta joukkue oli pian hälyytetty ja kiivas kiväärituli ajoi ryssät takaisin.

Seuraava iltapäivä oli aivan rauhallinen, jännittävä tyyneys ennen myrskyä. Hiljaisuutta jatkui yöllä, ei laukaustakaan kajahtanut puoliyöhön asti. Mutta täsmälleen kello 1.40 jymähtää vihollispatterin laukaus. Kämpät tärähtivät, miehet kapusivat vuoteiltaan unisina, pää pyörällä.

Lähetti kurkistaa nurkan takaa. Venäläisten asemain takana oleva metsä välkkyy ja leimuaa, mutta meidän omat varustuksemme savuavat ja pöllyävät, sirpaleet rapisevat nummella, puita pirstoutuu. Lähetti juoksee takaisin ilmoittaen:

On toimittava nopeasti. Aseet ja puhelin temmataan mukaan ja sitten juoksujalkaa yksitellen pommisuojaan pitkin yhdyshautaa. Tuskin puhelin on saatu paikoilleen, kun se alkaa surista: — tyyt-tytytyyt!

— Halloo, komppanianpäällikön käsky: "joukkueet ovat taisteluvalmiit, ryssät nähtävästi hyökkäävät. Kuuluuko mitään erikoista?"

Puhelinlinjoilla käy vilkas käskyjen vaihto. Selviää että venäläiset pommittavat erikoisesti oikealla olevaa Laus'in kylää ja kukkulaa, joka on saksalaisten linjojen edessä hieman asemistamme oikealla. Silminnähtävästi heidän päähyökkäyksensä kohdistuu sinne. Kello 3:een tykit jymisevät. Sitten on taas haudan hiljaisuus. Vahdit tähystävät pimeyteen, mutta mitään ei kuulu, ei hiiskahdustakaan. Kello 5,30 alkaa tykistö uudelleen ampua — harvaa n.s. vaikutustulta.

Aamun hämärtäessä näkyy selvästi liikettä vihollisen asemilla. Nyt ne tulevat. Oikealta konekiväärit rätisevät, raketit valaisevat alueen laajalti. Kuuluu hyökkäävien venäläisten komppaniain hurraa-huuto. Mutta samalla saksalainen tykistö myrskyn voimalla alkaa tuhoavan sulkutulensa valaen rautaa ja kuolemaa Lausln kukkulalle ja yli venäläisten linjojen. Sitä tulta on mahdoton kestää. Laumamaisessa epäjärjestyksessä viholliset peräytyvät kukkulalta saaden vielä paetessaan osakseen suomalaisten hyvin tähdättyä sivustatulta.

Samaan aikaan venäläiset nousevat haudoistaan, meren rannalla kolmannen komppanian alueella. Täällä yritys on vain valehyökkäys ja loppuu lyhyeen. Jotkut kymmenet venäläiset etenevät aina okalanka-aitojemme eteen. Täälläkin konekiväärit alkavat ilkeän rätinänsä ja nyt kohdistuu tykkituli suoraan edessämme oleville vihollisasemille. Venäläiset peräytyvät. Saattaa selvästi nähdä, miten yksi ja toinen levittää kätensä kaatuen nummelle kuulan lävistämänä. Kello 8 aamulla hyökkäys on torjuttu, mutta yhä vielä käy tuima vihainen jyske pitkin päivää. Vihollinen on uhrannut väkensä turhaan.

Suomalaisten mielialaan tapahtumilla oli virkistävä vaikutus. Olihan vihollinen heitetty takaisin ja osoitettu saksalaisille että suomalaisiin saattoi luottaa. Koko taistelu vaati uhreina vain muutaman lievästi haavoittuneen. Yön tullen venäläiset patrullit korjasivat omiensa ruumiit kentältä. Vain yhden kaatuneen toi meikäläinen patrulli mukanaan haudattavaksi rintaman taa. Venäläisten koko yritys oli silminnähtävästi vain laimeasti suoritettu valehyökkäys. Tahdottiin uhata pohjoisrintamaa, jolta paljon väkeä oli viety etelän suurille taistelukentille.

Kaatunutta tarkastellessa todettiin hänen olevan Jakob Saharoff Kononjenko, sotilas 53:nnessa siperialaisessa tarkka-ampujapataljoonassa, siviilitoimeltaan räätäli. Kummallinen ihmiskohtalo hänelläkin. Kaukaisesta Poltavan kuvernementista hänet on temmattu rauhallisesta työstään perheensä keskuudesta kylmille, kaukaisille Kuurinmaan sotatantereille. Hyökkäyskäsky saapuu. Hän tietää astuvansa varmaa kuolemaa kohti, mutta hän täyttää velvollisuutensa ja kaatuu pyhän Venäjän puolesta viholliskuulan lävistämänä.

Oliko hänellä halua taisteluihin? Tuskin. Vaimoltaan saamansa kirjeet todistavat mitä läheisintä suhdetta isän ja perheen välillä. Vaimo lähettää hänelle parhaat terveisensä ja lupaa joka päivä rukoilla Jumalaa suojaamaan hänen miestään ja tuomaan hänet terveenä takaisin rakkaittensa luo. Hän ei palannut koskaan.

Jakob Kononjenkon sydämen lävistettyään sama luoti haavoitti vielä monta rintaa ja tuotti sanomattoman surun köyhän räätälin perheeseen kaukaisessa Poltavan kuvernementissa.

Marraskuun 5 päivänä saapui sähkösanoma Argesul'in suuresta voitosta Romanian rintamalla. Sen johdosta koko 8:s armeija laajalla rintamaosallaan täsmälleen kello 7 illalla kajahutti ylpeän hurraahuudon. 3 tykinlaukausta oli merkkinä. Oli valtavaa kuulla hurraa-huudon alkaen meren rannalta vyöryvän pitkin rintamaa kaukaisuuteen.

Seuraavan päivän iltana lähetti tuo sanan: -Bukarestin linnoitus on antautunut. Jälleen kajahtavat tuvissa hurraa-huudot. Vanha Aahkonen kiskoo kiivaita savuja piipunnysästään ja puhkeaa puhumaan:

— Kukas se käski niiden mennä syyhymättä saunaan, niidenkin romanialaisten! Silminnähtävästi oli viime venäläisten hyökkäyksen tarkoituksena ollut vain häiritä saksalaisten rintamaa pohjoisessa pakottaakseen heitä siirtämään sinne voimia ja siten helpottaakseen kiristystä Romaniassa. Samaan aikaan kun meillä taisteltiin, olivat venäläiset hyökänneet Karpateilla, Smorgonin ja Olain luona.

Kämppiin on saatu hiukan valoa. Luutnantti Hallström jakoi Ruotsista lahjaksi saamansa kynttilät joukkueensa tupiin.

Sanomalehdet kertovat muhkeita uutisia Suomen rajoilta — Kilpisjärven ja Arkangelin suunnattomien sotavarastojen räjäyttämisestä!

Poikien rinnoissa kasvaa koti-ikävä. Kunpahan vielä kerran saisi nähdä Karjalan salot syysauringon valossa, huokaa moni itä-Suomen poika kotiseutuaan muistellen.

JOULU LIBAUSSA JA TALVITAISTELUT AA-JOELLA

Marraskuun 10 päivän seuduissa levisi äkkiä huhu pataljoonan siirtymisestä Libaun kaupunkiin Itämeren rannalle lepäämään. Huhu herätti iloista mieltä miehistössä. Toivo päästä edes hetkeksi taas ihmisten ilmoille, vieläpä vilkasliikkeiseen kaupunkiin, virkisti koko pataljoonan.

15 p:nä suomalainen jääkäripataljoona saapui Libaun asemalle, missä kaupungin garnisoonirykmentin soittokunta oli vastassa. Tuo työn kuluttamiin vaatteihin puettu joukko teki vastikään rintamalta tulleena todella mahtavan ja jykevän vaikutuksen marssiessaan Libaun pääkatuja suuriin punatiilistä rakennettuihin n.s. Baierin kasarmeihin.

Ensi uutisekseen se sai kuulla, että Saksan keisari oli vihollisvalloille tehnyt rauhan tarjouksen. Elettiin jännittyneen odotuksen aikoja. Ehkäpä vihdoinkin oli sota loppuva, päättyvä tuo sairaaloinen, mieletön murhaaminen, jossa maailman jaloimmat kansat vuodattivat nuorisonsa raikkaan veren kuiviin, siten mielettömässä vihassaan turmellen oman tulevaisuutensa. Miten jalona näkyikään tuona hetkenä mielessämme Saksan kansa torjuessaan voitokkaana rajoiltaan luvultaan moninkertaista vihollista, tarjotessaan rauhaa, mutta aina valmiina jatkamaankin taistelua, jos vihollinen pysyi leppymättömänä. Oli rauhantoiveitten joulu v. 1916.

Libau on sievä rantakaupunki, mutkikkaine katuineen, rantapuistoineen ja uljaine näköaloineen Itämeren vaahtoaville ulapoille. Siellä oli kirjastoja, lukusaleja, kahviloita, jotka pian olivat viheriätakkisia jääkäreitä tulvillaan. Libaun asutus on oikeaa sekamelskaa, sillä siellä on Venäjän läntisten rajamaitten kaikkia kansallisuuksia, lättiläisiä, puolalaisia, liettualaisia ja juutalaisia.

Jääkärien tavat ja varsinkin heidän täällä tuntematon sointuva äidinkielensä herättivät kaikkialla ihmettelyä, kunnes levisi tieto, että kaupunkiin tullut uusi pataljoona oli suomalainen vapaajoukko.

17 päivänä marraskuuta Kuurinmaan kenraalikuvernööri von Alten otti vastaan pataljoonan paraatin lausuen suomalaiset tervetulleiksi kaupunkiin. "Ne aatteet, joiden puolesta te taistelette ovat korkeita, jaloja", hän jatkoi. "Te olette tehneet rintamalla kunnollisesti työtä. Me saksalaiset tulemme myöskin uskollisesti taistelemaan teidän kanssanne ja suojelemaan kansaanne ja kotimaatanne. Kun suuri taistelu itärintamalla taas alkaa, on teidän oltava hyvässä kunnossa, sillä silloin kysytään kestävyyttä ja hyvää mieskuria."

Niin kului joulu levossa. Uusi vuosi murskasi rauhan toiveet. Mutta uudet vaarat ja kärsimykset kohtasivat Saksan kansan entistään yksimielisempänä. Koko kansalle oli selvinnyt, että vihollisen päämääränä oli kokonaan kukistaa Saksan kansa, nöyryyttää ja masentaa se vuosisadaksi ja niin ollen ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa taistelua. "Vain entistä lujemmilla iskuilla on meidän todistettava voittamattomuutemme. Ne olkoot ainoa vastaus vihollistemme häikäilemättömiin vaatimuksiin. Deutsches Mickel, werde hart!" kirjoittivat Saksan sanomalehdet.

Mutta uusi vuosi vei odottamatta pataljoonammekin uudelleen taisteluntelmeeseen, niin ankaraan, ettemme sellaista vielä olleet ennen kokeneetkaan.

Valkeni 5 päivä tammikuuta. Hämmästyttävä uutinen kierteli pataljoonassa: majuri Baier on siirretty toiseen joukkoon! Outoja aavistuksia, ristiriitaisia tunnelmia herätti tuo tieto. Olihan monella yhtä ja toista majuria vastaankin, mutta erota hänestä, vanhasta, uskollisesta pataljoonan komentajasta, sitä ei kukaan halunnut. Tieto oli yllätys joukolle.

Marssittiin jälleen paraatikentälle. Monessa sellaisessa tilaisuudessa olemme olleet, mutta aivan erikoinen oli tunnelma tänään. Nyt vasta nähtiin selvästi majurin hyvät puolet: hänen hehkuva intonsa ja harrastuksensa Suomen vapauden asiaa kohtaan. Meidän kanssamme ei ollut helppo kenenkään tulla toimeen. Hänellä, majurillakin oli ollut monta kovaa päivää kestettävänä juuri meidän tähtemme. Monta nuhtelevaa, mutta myöskin monta innostuttavaa, rohkaisevaa puhetta hän oli pitänyt. Nyt hän piti jäähyväispuheensa. Hän oli masentunut, ero oli hänelle katkera, kuten arvata sopi. Olihan hän kiinnittänyt rohkeimmat, suurimmat toiveensa ja suunnitelmansa juuri tähän pieneen joukkoon, jonka tehtävä ja päämäärä oli niin kaukainen, mutta mielenkiintoinen. Nyt, kun pataljoonamme oli tuotu lepäämään, järjestettäväksi uudelleen ja kouluutettavaksi päätehtäväänsä Suomen vapaustaistelua varten, nyt hänen täytyi erota. Mutta hän lupasi: "Sinä hetkenä, jolloin te lähdette kotimaahanne, olen minä jälleen teidän mukananne!"

Tuskin oli pataljoona tämän juhlallisuuden jälkeen ehtinyt hajaantua kaupunkiin, kun jo lähetit saivat käskyn kiertää kaupungin, kadut ja kahvilat. Pataljoona oli hälyytetty, sen oli neljässä tunnissa oltava valmiina lähtemään rintamalle.

Mitä oli tapahtunut? Äsken majuri vakuutti, että pataljoonaa ei viedä taisteluun että se kouluutetaan ja varustetaan vasta Suomen vapaustaistelussa käytettäväksi.

Saattoi arvata, että jotain erikoista oli tekeillä, että Kuurinmaan rintama oli vaarassa ja että sen puolustukseksi koottiin kaikki käytettävinä olevat reservit. Sotilas saattoi vain arvailla tapahtumien kulkua. Hänelle ilmoitettiin sotatilanne vasta oikean hetken tullen.

Kello 4 iltapäivällä komppaniat marssivat täydessä taistelukunnossa asemalle. Pitkät junat siellä jo odottivat vieden suomalaisen joukon kohti tuntemattomia kohtaloita.

Oli tähtiyö, kirkas, hyytävän kylmä. Miehet makasivat vieri vieressä vaunun lattialla saadakseen toisistaan lämpöä ja suojaa jäätävää viimaa vastaan. Kaikki olivat ääneti. Kuurinmaan autiot kylät ja jylhät metsät siintivät salaperäisinä, pimeinä ja uhkaavina talviyössä. Seuraavana päivänä saavuimme Tukkumin kaupunkiin. Täällä oli hämminki yleinen. Nyt saatiin tietää, että venäläiset olivat alkaneet voimakkaan yleishyökkäyksen useissa kohdin noin sadan kilometrin rintamalla ja muutamissa paikoin onnistuneet murtautumaan läpi. Näillä seuduin käytiin paraillaan ankaria taisteluita. Jääkäripataljoona oli määrätty reserviksi toistaiseksi Tukkumiin.

Yöllä kello 1 hälyytys. Taas kimpsut kokoon ja junalla Mitauta kohti. Idässä tulet välähtelevät taivaanrannalla, alkaa kuulua tykkien jyminä. Saavumme pienelle Ersel-nimiselle asemalle, mistä alkaa ankara koko päivän kestävä marssi taistelukenttää, Skangal-kylää kohti. Tykkituli on ankara, taukoamaton laajalla alueella. Vastaan tulee rekiä, ja niissä haavoittuneita, paleltuneita. Levähdyspaikoissa tapaamme ajomiehiä. Nämä tietävät kertoa, että venäläiset olivat yöllä valkeihin paitoihin pukeutuneina äkkiarvaamatta tehneet ankaran hyökkäyksen jäätyneen suon yli seudulla, missä suon sulana ollessa tuskin oli vihollista näkynytkään. Vanhat maanpuolustajat eivät osanneet vaaraa epäilläkään ja tulivat täydelleen yllätetyiksi. Varsin ankarasti kuuluvat lättiläiset joukot taistelleen ja yleensä saattoi sanoa vihollisen yleishyökkäyksen tarkoituksena olevan valloittaa Mitau ja Tukkum sekä ehken karkoittaa saksalaiset koko Kuurinmaalta.

Saavumme Sumarak-nimiseen kylään, jossa ensi kerran koko vuorokauden kuluessa yritetään aterioida. Mutta juuri kun komppania on kokoontunut ruokaa hakemaan, kaikuvat jälleen komennot, - uusi hälyytys! Venäläiset hyökkäävät Piken kylään. Metsien läpi rämpien komppaniat pyrkivät Aa-joen rannalle estämään vihollista joen yli pääsemästä. Miehet ovat aivan uupuneet, nälkäiset, välinpitämättömät. Lähetti saapuu kertoen ryssien ankaran taistelun jälkeen valloittaneen Piken kylän. Ilta pimenee. Pitkinä jonoina komppaniat käyvät leveän Aa-joen yli kiivaassa kuulasateessa, jossa muutamia lievästi haavottuu. Joessa on jään päällä vettä, saappaat kastuvat ja jäätyvät kivikoviksi. On mahdoton saada niitä pois jalasta.

Vihdoin 13 tuntia kestäneen yhtämittaisen marssin jälkeen 3:s komppania majoittuu suureen kylään jokirannalla. Kenttävahdiksi määrätty komppania saa valvoa yönsä 25 asteen pakkasessa hangella.

Olemme ainoat reservit. Venäläiset ovat edenneet useita kilometrejä, lähes joen rannalle asti, vallaten enimmät saksalaisten patterit tällä kohdalla. Koska tahansa voidaan odottaa heidän hyökkäävän Aa-joen yli. Maanpuolustajat ovat aivan kuohuksissaan. "Dicke Luft, dicke Luft!" he murisevat, täällä on kaikki päin mäntyä. Tulitte viime tingassa.

Epäilemättä oli suomalaisen jääkäripataljoonan tulolla merkityksensä. Maanpuolustajat saivat uutta luottamusta ja toivoa. Niin hyvä maine oli vielä suomalaisilla, että erään korkean upseerin kerrotaan sanoneen, että hän luottaa enemmän meidän pataljoonaamme kuin rykmenttiin vanhoja maanvartiomiehiä. Varmastikin venäläiset jo olivat nähneet apujoukkojen tulon.

Samana yönä tapahtui monta hullunkurista kohtausta suomalaisten ja saksalaisten välillä, jotka viimemainitut eivät tietäneet mitään meikäläisistä. Eräs luutnantti putosi pimeässä ojaan, jolloin pari ohikulkevaa jääkäriä tuli häntä auttamaan tielle, samalla laskien tavallisia kompasanojaan. Luutnantti kauhistuksissaan tapaili revolveriaan kysyen: "Ketä te olette?" — "Suomalaisia", selittivät pojat ja kesti kauan ennenkuin luutnantille selvisi, että hän oli uskollisten liittolaisten keskellä.

Eräs aliupseeri taas saapui majoituspaikkaamme aamun sarastaessa yksinään kyselemään joitakin konekiväärejä. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin, kun meikäläiset tylysti vastasivat: "verstehe nicht" (en ymmärrä). Viimein eräs saksantaitoinen selvitti jutun.

Saksalaisten asema Aa-joella oli vaikea. Heitettyinä asemistaan he saivat yötä päivää maata hangella ojissa vihollisen granaatti- ja shrapnellitulen alaisina, melkein suojattomina, kestäen talvipakkasta ja mitä ankarimpia rasituksia.

Venäläiset olivat viivytelleet hyökkäyksessään ja se seikka pelasti aseman. Sen sijaan että olisivat täydellä tarmolla jatkaneet ja laajentaneet menestystään he toimivat päättämättömästi. Seuraavana aamuna jo saapui saksalaista tykistöä ja apujoukkoja paikalle. Aluksi patterit muuttelivat paikasta toiseen salatakseen vähäistä lukumääräänsä, ampuivat milloin mistäkin metsän reunasta, välistä läheltä, väliin kaukaa ja luultavasti onnistuivatkin pettämään vihollisia. Mutta pian niitä tuli enemmän. Koko maantien pituudelta marssi jalkaväkeä ja tykistöä uhatulle alueelle. Näillä suoseuduilla ei ollut tarpeeksi rakennuksia, jonka vuoksi vastatulleet joukot rakensivat sinne tänne metsien keskelle korkeita telttoja asunnoikseen.

Vihollisen puolelta tulleet ylijuoksijat kertoivat yöllä 12 päivää vastaan alkavan venäläisten yleishyökkäyksen Aa-joen yli. Iltahämärässä pataljoonamme kulki aivan joen länsirannalla olevaan Ladshen kylään. Majuri itse oli mukana. Hän ei ollut vaaran tullen tahtonut jättää poikiaan. Koko yön pommitti vihollinen ankarasti kylää hyökkäystä valmistellen. Majurin esikunta oli eräässä kivirakennuksessa kylän keskellä. Vihollisen järeät granaatit räjähtelivät ylt'ympäri iskien valtavia kuoppia maahan, ja jäätyneet soramöhkäleet rapisivat seinissä ja katoilla. Majuri Baier kulki rauhallisena ympäri valvoen ja odotellen sekä rohkaisten lähettejään. Hän oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin muinoin taisteluharjoituksissa Lockstedtin kentillä, ikäänkuin vaaraa ja kuolemaa ei olisi ollutkaan.

— Älkää vain antako ryssän ampua itseänne kuoliaiksi, hän puheli läheteilleen hymyillen. Minä tahdon viedä teidät kaikki Suomeen. Ja hetken kuluttua hän toi laatikon sikareja, tarjosi miehille rauhoittavat savut vakuutellen: "Ich bin doch der Familienvater." (Minähän olen tämän perheen isä.)

Aamun tullen jännitys kasvoi äärimmilleen. Kello 2 hyökkäys alkoi. Taas valaisivat raketit tienoon, kaikkialla konekiväärit rätisivät ja saksalainen tykistö alkoi juhlallisen kaamean sulkutulensa. Komppaniat hälyytettiin. Jos venäläiset pääsisivät saksalaisten varustusten läpi, oli suomalaisten heitettävä heidät takaisin.

Ja majuri, hän seisoi maantiellä esikuntineen ja lähetteineen tehden kysymyksiä kuin olisimme olleet rauhallisella opetustunnilla.

— Mistä tiedätte, että juuri venäläiset nyt hyökkäävät? kysyy hän eräältä lähetiltä.

— Siitä, että saksalaiset patterit ampuvat sulkutulta, vastaa nuori jääkäri.

— Mitä sulkutulella tarkoitetaan? j.n.e. Lopuksi hänen kasvonsa saivat ankaran ilmeen.

— Siellä venäläiset kuolevat, hän lausui viitaten Aa-joen yli, missä konekiväärien ankaraa rätinää parhaillaan käsigranaattien jymähdykset säestivät. Sielläkin taistellaan Suomen hyväksi!

Kello 5 saapuu ilmoitus: "Hyökkäys lyöty takaisin, venäläiset ovat kärsineet kaikkialla suuren tappion." Saksalaisten linjat ovat taas horjumattomat. Tie Mitauhun suljettu.

Seuraavana päivänä komppaniamme puolusti noin puolen kilometrin pituista suoaluetta joen länsirannalla. Päivällä rakennettiin esteitä ja illan tullen ne asetettiin paikoilleen, rakennettiin pitkä suojus yli suon jokirantaan saakka.

18/1 17. Vääpeli Vick marssitti joukkueen kylään, rakentamaan okalanka-aitaa. Ryssäin tähystäjät kuitenkin pian keksivät työssä olevat miehet ja hetken kuluttua alkoi sataa shrapnelleja taloihin. Työ oli keskeytettävä. Ryhmä kerrallaan pyrimme syöksyttäin metsän turviin, mutta erään ryhmän mukana tuli kaksi miestä liikaa ja vääpeli antoi jälellä olevien ryhmien seisoa puoli tuntia kartanolla pahimman pommituksen aikana. Todellakin omituinen sotilaskurin kasvatuskeino.

18 päivänä tammikuuta pataljoona palasi Mitauhun. Siellä oli ensi hyökkäyspäivinä vallinnut kauhu ja sekasorto. Eri virastot olivat jo pakanneet tavaransa peräytymistä varten. Moni piti Mitauta menetettynä, mutta apujoukot tulivat odottamattoman pian, länsirintamalta saakka tuli noita teräskypäräisiä hyökkäysjoukkoja, joita ei ennen täällä rauhallisilla itämailla oltu nähtykään, tuli jääkäreitä, m.m. Kaartin Jääkärirykmentti, siis maan parhaita joukkoja. Ne olivat toista väkeä kuin vanhat maanpuolustajat, nuoria, ryhdikkäitä ja ylpeitä. He kerskailivat olleensa mukana niin ja niin monessa hyökkäyksessä ja kertoivat upseereistaan, etteivät ne hyökkäyksen kestäessä koskaan heittäydy maahan, vaan kulkevat komennellen ja tarkastellen monokkeli silmässään kuin harjoituskentällä. Sellaista liikettä ei Mitaussa ole koskaan ollut.

Alkavan saksalaisen hyökkäyksen aikana aiottiin suomalaisia käyttää hiihtojoukkona ja parin viikon ajan pidettiin ahkeria hiihtoharjoituksia. Ne, jotka syystä tai toisesta eivät kyenneet hiihtämään, yhdistettiin yhdeksi komppaniaksi, jota hiihtäjät ilveillen nimittivät "lentokomppaniaksi", se kun muutamaksi päiväksi joutui Mitaun lentokentälle lunta luomaan.

Tykkien mahtava jyminä kuului Mitauhun aamusta iltaan asti. Tuon tuostakin hälyytettiin saksalaisia joukkoja. Lähetit kulkivat kahviloissa ja elävissä kuvissa huutaen keskellä näytöstä hätyytettyjen joukkojen nimiä. Hevosilla tai autoilla vietiin nuo komeat ryntäyspataljoonat rintamalle ja tuotiin taas takaisin, kun ne olivat suorittaneet tehtävänsä. Rintamalla yhä jatkui ankara kähäkkä.

Tammikuun 24 päivänä oli suomalaisen pataljoonan vuoro lähteä. Siiloinpa muutama kymmen miestä teki tenän. He vetosivat majurin sanoihin ja lausuivat mielipiteenään, että on jo aika ruveta täyttämään moneen kertaan annettuja lupauksia. Tällä kertaa tuo liike ei saavuttanut kannatusta, vaan kieltäytyneiden tekoa paheksuttiin ankarasti. Jos kerran saksalaiset vaaran ja hädän tullen tarvitsevat apuamme, on meidän kunnianasiamme antaa sitä, oli muiden miesten mielipide. Pataljoona lähti. Valkeihin puettu hiihtojoukko lipui pitkänä jonona Aa-joen jäällä Mangalin kylää kohti, missä venäläisten pommitukset olivat kiihkeimmät. Ennen meitä oli lähtenyt Kaartin Jääkäripataljoona ja jo matkalla näkyi tuloksia heidän toiminnastaan. Vastaan tuli vankilauma toisensa perästä sekä upseereja että miehistöä, tuli uupuneina, alla päin, mutta tuntui kuin heidän silmissään olisi nähnyt ilon välähdyksen siitä, että olivat päässeet taistelun hermoja piinaavasta melskeestä ja kärsimyksistä.

Yö levätään Udran kylässä. Taistelun pauhinasta saattaa päättää saksalaisten hyökkäävän. Tykkituli jylyää ankarana aamuun asti. Kylän lähellä on suuria raskaita tykkejä ja moni asiaan innostunut ei voi pidättää haluaan tarkastaa niitä läheltä. Eräs hämäläinen kuvailee, mikä vaikutus suurella mörssärillä oli läheltä katsojaan.

— Kun minä tarkastin sen piipun putkea, niin tuo saksalainen vietävä laukaisi ja — voi jumalauta! Minä koitin leukojani, oliko yhtään hammasta jälellä. Ja se mua vielä harmitti että lähellä seisova hevonen ei yhtään pelästynyt ja minä jääkäri olin selälleni lentää.

27 päivänä tammikuuta komppaniamme marssi Mangal kylään ja sieltä edelleen noin 800 metrin päähän etulinjasta, sillä jälleen odotetaan venäläisten hyökkäävän. Tie Mangaliin on tykkitulen alaisena. Kummallakin puolen räjähtävät vihollisen granaatit jymisyttäen maata ja sirpaleet vinkuvat ilmassa. On suorastaan ihme, ettei kukaan kaadu tai haavoitu. Tien varrella siellä täällä näkyy hevosen raatoja ja venäläisten jäätyneitä ruumiita, toiset selällään otsa murskana, sormet törröttäen harallaan, toiset käppyrässä eri asennoissa, kalseina kuin vahakuvat. Koko metsä on täynnä ruumiita ja ankaran taistelun jälkiä. Täällä ovat saksalaiset ryntäysjoukot ja jääkärit olleet työssä.

Hiihtojoukot sijoitetaan keskelle tuota kuolleitten täyttämää metsää' erääseen suureen kirkkomaiseen puurakennukseen. Jalkamiehet asuvat eräässä entisessä tallissa, sikolätissä ja mikä missäkin. Pakkanen yhä yltyy.

21/1. Elämme kuin horrostilassa, miehiä kalvaa reumatismi. Maanvartioväki tietää kertoa venäläisten harjoittaneen hyökkäyksen aikana kaameita julmuuksia, yleensä tappaneen saamansa vangit ja haavoittuneetkin.

Taistelulinjan edessä on laaja suo täynnä ruumiita. Venäläisten hyökkäykset ovat täällä olleet erikoisen kiivaat, mutta konekiväärit ovat pysähdyttäneet rynnäkön. Ovatpa kasakat yrittäneet ratsastaen rynnätä, mutta sekin yritys on rauennut. Okalanka-aitojen edessä makaa kasoittain ruumiita. Useimmat ovat haavoittuneet rintaan ja vatsaan, toisilta on pää murskana. Vaatteet, varsinkin paidat, ovat mustassa hyytyneessä veressä. Murskautuneita kiväärintukkeja ja repaleisia laukkuja on yltympäri kenttää kuusien juurilla ja nouseva aamuaurinko luo kirkkaan kellahtavan valon noiden ilmeettömien kasvojen ja poljetun taistelutantereen yli.

Seuraavina päivinä saksalaiset joukot etenevät asemamme molemmin puolin. Taistelun telme ja tykkienjyske laantuu harvoin. Venäjän parhaat joukot ovat tulessa. Kerrotaan, että 2 venäläistä armeijakuntaa taistelee Aa-joella kahta saksalaista divisioonaa vastaan. Näissä hyökkäyksissään venäläiset ensi kerran tällä rintamalla käyttävät myrkyllisiä kaasuja. Eräänä iltapäivänä helmikuun alussa he alottavat kiivaan tykkitulen edessämme olevia asemia vastaan ampuen kaasugranaatteja. Meikäläisten alueelle asti lentelee tuhkatiheään noita epämiellyttäviä pommeja. Kaasunaamarit ovat kuitenkin kunnossa joka miehellä, joten tappiot vältetään.

Helmikuun alkupuolella ovat saksalaiset vallanneet takaisin melkein kaikki entiset asemansa. Taistelu taukoaa venäläisten huomattua yrityksensä epäonnistuneen. Mitau pysyy saksalaisten hallussa. Helmikuun puolivälissä suomalainen pataljoona siirretään Tukkumiin.

Talvitaistelut Aa-joella olivat päättyneet. Saksalaisen ylijohdon tiedonantojen mukaan tämän ankaran vihollishyökkäyksen kehittyminen ja torjuminen oli yleispiirteissään seuraava:

Taistelut alkoivat yöllä tammikuun 5 päivää vastaan. Kaksi kokonaista armeijakuntaa otti hyökkäykseen osaa vihollisen puolelta. Toinen näistä oli lättiläinen, s.o. kokoonpantu miehistä, joiden kotipaikka oli taistelutantereen lähiseutu. Sodassa merkitsee erikoisen paljon taistelualueen tarkka tunteminen ja täällä etenkin siis hyökkääjillä oli suuret edut puolellaan. Soiden pettävät rimmet ja vakavapohjaiset kannaksethan vain seudun asukkaat voivat tarkalleen tuntea. Toinen armeijakunta — siperialainen — taas oli saanut levätä, kuukausimääriä kun saksalaiset vähäiset puolustusjoukot sen sijaan olivat olleet yhtämittaisessa rintamapalveluksessa. Taistelujen päämääränä oli vallata Mitau — mikä kaupunki oli rintamasta vain 15—20 kilometrin päässä. Venäläiset hyökkäsivät Tirul-suon metsäalueilta ja pääsivät kolmessa kohdin saksalaisten linjojen läpi. Mitaun—Riian maantien molemmin puolin kiihtyi tykkituli erittäin ankaraksi; kaasuhyökkäyksillä yritti vihollinen lamauttaa puolustajia, mutta kaikki hyökkäykset heitettiin takaisin. Boubai-kylän luona puolusti asemia vastamuodostettu rykmentti, joka hyökkäyksen pakottamana aluksi peräytyi hiukan, mutta jo 6 p:nä saksalaiset vastahyökkäyksellä karkoittivat vihollisen ja saivat takaisin entiset asemansa. Monet sadat venäläisten ruumiit peittivät taistelutantereen.

Paremmin onnistui venäläisten hyökkäys Skangalin luona, missä he etenivät useita kilometrejä, jolloin asema jo näytti erittäin uhkaavalta. Apujoukkojen saavuttua täälläkin ankarilla vastahyökkäyksillä asema palautettiin ennalleen tammikuun 8 päivän seuduissa.

Kauimmin kestivät taistelut Mangal-kylän luona. Reservit saapuivat tänne myöhemmin ja vähälukuisempina kuin edellisiin rintaman murtokohtiin. Vain askel askeleelta toimeenpanemalla useita yksityishyökkäyksiä saksalaiset jälleen pääsivät entisiin asemiinsa vihollisen tehdessä mitä sitkeintä vastarintaa.

Taistelujen ankaruudesta ja joukkojen osaksi tulleista kärsimyksistä antaa eräs sotakirjeenvaihtaja eloisan kuvauksen:

"Tammikuun 29 oli 20 p. astetta pakkasta. Jo aamun sarastaessa tykistömme miinanheittäjien avustamana alkoi pauhata kiivaasti tehden hävitystyötään venäläisten asemilla. Myöskin venäläinen tykistö, jopa suurikaliiberiset laivatykit yhtyivät leikkiin. Siitä huolimatta kävivät taisteluihin tottuneet itäpreussilaiset rykmentit rynnäkköön, mikä nerokkaasti johdettuna vastustamattomalla voimalla edistyi. Venäläiset heitettiin ulos valtaamistaan asemista, kaksi rykmentinkomentajaa, 14 muuta upseeria ja 908 miestä saatiin vangiksi ja saaliiksi 15 konekivääriä.

"Taistelujen tuimuutta ja joukkojen kärsimyksiä niiden kestäessä tuskin voi sanoin kuvata. Tammikuun viime päivinä ei suo pakkasesta huolimatta ollut kaikkialla kulkukelpoinen. Sotilaat vajosivat rimpiin usein vyötäröitä myöten ja kaiken aikaa kylvi venäläinen tykistö kuolemaa hyökkääjien ylle.

"Kun sitten vihollinen on heitetty asemistaan, saa voittaja haltuunsa tuhoisan tykkitulemme murskaamat varustukset täynnä pirstoutuneita hirsiä, maata, mutaa, lunta ja ruumiita. Tämä barrikaadi on nopeasti laitettava puolustuskuntoon, mikä työ on erittäin vaikeaa kun maa ja kaikki esineet ovat jäätyneet. Sitten yritetään rakentaa jonkinlainen katto ja seinät suojaksi viimaa ja pakkasta vastaan, mikä öisin kohoaa aina 25 jopa 30 asteeseen Celsiusta. Vihollisen ylivoima, epäsuotuisa sää ja vaikea maanlaatu tekevät nämä taistelut sodan ankarimmiksi. Kunnon joukkomme osoittavat tuolla Kuurinmaan Aa-joen rannoilla sellaista hiljaista uljuutta ja urhoollisuutta, että he ansaitsevat koko isänmaan jakamattoman ihailun."

Todisteena siitä, että näissäkin vaikeissa olosuhteissa mieliala saattoi säilyä virkeänä jopa leikillisenä, liitettäköön tähän erään "kenttäharmaan" sotilaslehteen kirjoittama hullunkurinen, jonkinlaista suomalaista arkkiviisua vastaava runoelma.

AN DER AA.

An der Aa ist's lustig — Huh!
Es friert dort das Wasser zu.
An der Aa, da liegt ein Sumpf,
Drin sinkt Stiefel, Bein und Strumpf.
An der Aa, am Tirulwald
Hat's jetzt wieder mal geknallt.
An der Aa, mit grosser Zahl
Stand ein Russki-General,
Schielt mit sehnsuchtsvollem Sinn
Von der Aa nach Mitau hin.
Sprach zu seinem Henkersknecht:
"Aa und Mitau wär' mir recht,
Auf du Knechtesseele du
Hol' mir Aa und Mitau!"
An der Aa, im Tiruwalde —
Hui! Wie pfiff der Wind da kalte!
Mitternächtlich durch den Draht
Zu verüben Moritat
Schlichen russische Kohorten
Nach der Aa um da zu morden.
Dort da klang — und das war fein,
Hart und laut die "Wacht am Rein!"
Das dem russ'schen Henkersknecht
Ward im Herzen bang und schlecht.
An der Aa, im Schnee und Eis
Manchem wurde da ganz heiss.
An der Aa ward mancher kalt,
ward im Sumpf begraben bald.
Russki! Russki! Lass dir raten,
Lass von deinem Moritaten,
Lass von Aa und Mita-u,
Lass den Tirulwald in Ruh'.
Auch hier steht und nicht allein —
Fest und treu die Wacht am Rein!

Aa-joen talvitaistelut olivat viimeiset sotatapahtumat, joihin suomalainen jääkäripataljoona itärintamalla otti osaa. Kevät toi mukanaan suuria muutoksia. Venäjän vallankumouksen jälkeen ei itärintaman pohjoisosissa enää sattunut mitään huomattavia taisteluja. Suomalainen pataljoona siirrettiin jälleen Libauhun, missä heti alkoivat monen monituiset uudet kurssit pataljoonan sotilaskasvatuksen täydellistyttämiseksi.

LIBAUSSA 1917.

Maaliskuun 15 päivän sanomalehdet ovat saapuneet. Ne kertovat suuria uutisia. Venäjän vallankumous on alkanut. Pietarissa taistellaan, kaupungin garnisooni 30,000 miestä on liittynyt vallankumouksellisiin. Ministerit vangitut. Väliaikainen hallitus muodostettu. Mielenosoituskulkueilla on tunnuslauseenaan: "alas tsaari, alas sota!"

Saksan sanomalehdet kertovat vallankumouksesta jotakuinkin kylmästi, huomaten siinä heti englantilaisten sormet pelissä. Toisella tavalla kuitenkin suomalaiset arvostelevat asiaa. Mehän olemme itse saaneet kokea tsaarivallan painostusta, sitä vastaanhan meidän taistelumme juuri on kohdistunut. Venäjän vallankumouksellisten kanssa me tunnemme olevamme asetovereita. Vuosikymmeniä kytenyt vallankumousliike Venäjällä on usein saanut Suomessa osakseen ihailua ja myötätuntoa. Meillä oli ainakin hämäriä tietoja siitä, miten kauan ja miten vaikeissa oloissa venäläiset vallankumousmiehet ovat saaneet toimia, ennenkuin he ovat nähneet edes aamuruskon ensimäisen pilkahduksen toivomustensa toteutumiselle. Ja suomalaiset olivat jo usein pahimman sorron aikana kiinnittäneet kaukaiset toiveensa kauan odotettuun ja ennustettuun vallankumoukseen. Siltä ainakin odotettiin oikeuksiemme tunnustamista ja vihdoinkin vapautusta tsaarivallan sorrosta.

Suomalaisessa pataljoonassakin tervehdittiin vallankumousta ilolla ja innostuksella. Siinä nähtiin ensi askel maailmanrauhaan ja yleensä luultiin, että vallankumouksen johtomiehet ensi kädessä ottaisivat maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen rauhan palauttamisen. Ne kansanjoukot, jotka heidät olivat valtaan nostaneet, huutelivat parhaillaan Pietarin kaduilla: "alas sota!"

Mutta näissä toiveissa petyttiin. Vallankumouksen johtavat henkilöt Miljukow ja Kerenski pysyivät uskollisina entisille liittolaisilleen ja johtivat Venäjän uusiin onnettomiin taisteluihin. Epäilemättä on se henkilö omannut mahtavan persoonallisen voiman, joka jälleen edes hetkeksi vallankumouksen pyörteissä kokosi Venäjän murtuneen armeijan uuteen suuripiirteiseen yleishyökkäykseen. Mutta vallankumouksen vyöry oli kerran lähtenyt liikkeelle. Yhden miehen vaikutusvalta joukkoihin tai nerokaan eivät kyenneet sitä pysähdyttämään. Venäjästä ei enää ollut taistelun jatkajaksi. Se kulki kohtalorikasta tietään kaikkien vallankumouksen vaihteiden ja myrskyjen kautta lopuksi kaaokseen ja anarkiaan. Jos Venäjän vallankumousta vertaa vastaavaan mullistukseen Ranskassa v. 1789 ja sen jälkeisinä vuosina, havaitsee siinä yleispiirtein niin paljon yhtäläisyyttä, että tuntuu kuin Venäjän olot kehittyisivät suurten vallankumousten yleisen järkkymättömän ohjelman mukaisesti. Marraskuussa 1917 olivat girondistit menettäneet valtansa ja jakobiinit — bolshevikit — astuivat heidän tilalleen.

Miljukow, Kerenski, Trotzky, Ikenin y.m. ovat olleet ainoastaan vallankumouksen synkkien voimien leikkikaluja, pakotetut toimimaan, niinkuin heitä kannattavat syvät rivit ovat tahtoneet. Nuo synkät voimat, joita he nerollaan ovat koettaneet johtaa ja ohjata, ovat jo murskanneet heistä osan ja murskaavat toisetkin, milloin heidän päämääränsä käyvät keskenään ristiriitaisiksi.

Niin innostuneesti kuin suomalainen pataljoona siis aluksi tervehtikin Venäjän vallankumousta, sai se pian havaita toivonsa turhiksi. Yleinen amnestia peruutettiin pian. Meidän miehiämme Suomessa alettiin vainota entistä kiihkeämmin. Kerenski antoi selityksen, että niitä henkilöitä, jotka aseellisesti vihollisen puolella olivat taistelleet Venäjää vastaan, amnestia ei koskenut. Meiltä oli siis jälleen kielletty pääsy kotimaahamme ja kuitenkin jokainen saattoi käsittää, että me olimme taistelleet ainoastaan Suomen oikeuksien sortajia vastaan, tsaarivaltaa ja panslavisteja vastaan, siis samaa vihollista vastaan kuin vallankumoukselliset itsekin.

Mutta näitten tapahtumain johdosta pataljoonallemme paljastui eräs uusi totuus Suomen suhteista Venäjään. Meissä vakautui mielipide, että olipa Venäjällä vallassa mikä puolue, mikä kansanluokka tahansa, se on aina Suomivihollinen. Mitä olivatkaan tämän saman, nyt ohjissa olevan puolueen miehet ennen valtakunnanduumassa puhuneet Suomen oikeuksista? Eräs kadettipuolueen edustajista lausua kerran: "Samaan aikaan kuin Kuropatkin hankki häpeää Venäjän nimelle kaukaisessa idässä, samaan aikaan Bobrikoff Suomessa tahrasi kauneimman lehden Venäjän historiaa!" Yhtä ystävällisiä ja myötätuntoisia kansallemme olivat olleet muinoin Miljukowin ja Kerenskinkin lausunnot. Mutta hallituksen johtoon päästyään heidän mielipiteensä muuttuivat.

Suomalaiseen pataljoonaan oli pitkällisen maanpaon ja taistelun aikana syöpynyt entistä syvempi vastenmielisyys ja epäluulo kaikkea venäläistä kohtaan. Oli jo totuttu siihen, että tsaarivallan aikana Suomelle annetut hallitsijavakuutukset rikottiin, mutta kerrassaan masentava oli huomio, että Venäjän vallankumouksenkin miehet muuttivat hallitukseen päästyään kantansa. Saksassa olevat suomalaiset tekivät silloin sen johtopäätöksen, että Suomi ei voi Venäjältä koskaan odottaa muuta kuin joko tyranniaa taikka anarkiaa. Ei siis tullut meikäläisille kysymykseenkään yrittää tänä "svabodankaan" aikana pyrkiä kotimaahan muuten kuin aseilla ja vaatimuksena Suomen täysi itsenäisyys ja ehdoton ero Venäjästä. Nämä suuret tapahtumat idässä ovat kuin taustana sille raskaalle pitkälle vuodelle, minkä suomalaiset jääkärit viettivät Libaussa aavan Itämeren rannalla odotellen kaihoten sitä hetkeä, jolloin isänmaa heitä tarvitsi.

Saksalaisten silmissä pataljoonamme arvo ja merkitys vuoroin nousi ja laski. Silloin kun Saksan ja Venäjän kesken vallitsi aselepo ja rauhanneuvottelut alkoivat, ei kukaan ehtinyt ajatella jääkärijoukkoamme. Pataljoonalla oli raskaat päivät silloin. Mielenkiinnolla seurattiin neuvotteluja ja odotettiin Suomen kysymyksen ratkaisua ja järjestelyä.

Pataljoonalle pantiin kesän kuluessa toimeen useita uusia harjoituskursseja; jalkaväelle ensin aliupseerikurssit ja lisäksi muodostettiin erikoisosastoja, syöksy-, rautatie-, tiedonanto- y.m. joukkoja, joten koko kesä kului ahkerissa harjoituksissa. Pataljoonamme oli usein koeosastona saksalaisia komppanianjohtajakokelaita edelleen kouluutettaessa. Väliin pantiin toimeen laajoja monipäiväisiä kenttäharjoituksia useiden peninkulmien päässä Libausta.

Eräs huomattava työ tältä aikakaudelta oli suomalaisen sotilaskäsikirjan valmistaminen. Se valmistui monien kuukausien ahkeran työn tuloksena paksuna 7-osaisena nidossarjana ja on tätä nykyä käytännössä nuoren armeijamme harjoituksissa ja kasvatuksessa.

Syksyllä elämä Libaussa alkoi huomattavasti vilkastua. Koulut avattiin. Punaposkiset koulutytöt ja pojat saapuivat maaseuduilta kaupunkiin. Katuja kahvilaelämä oli silloin kokonaan muuttunut. Elämä sujui kuin rauhan aikana. Sotilaita oli Libaussa syksyn alussa verrattain vähän. Sotavankijoukot, joita kuljetettiin kaikenlaatuisiin toimiin aamuin ja illoin, muistuttivat ankaran sodan yhä olevan käynnissä. Näistä venäläiset olivat laihoja, kurjannäköisiä, kun he puukengissään laputtelivat katuja, nälkiintyneinä, masentuneina. Kokonaan toiselta näyttivät muut vangit; erikoisesti englantilaisjoukot marssivat vankeinakin niin uhkaavina ja ylpeinä, että koko katuyleisö jäi heidän jälkeensä ihmetellen katsomaan.

Syksyllä suomalaisten merkitys taas nousi. Venäläiset alkoivat yleishyökkäyksensä Galitziaan, jota seurasi pian voimakas saksalaisten vastahyökkäys. Pohjoisessakin tehtiin suuria hyökkäysvalmisteluja. Oli kuumeinen aika elokuun lopulla. Huhuja kulki hyökkäyssuunnitelmista Riian rintamalla. Kerrottiin, että Mitaun ja Libaun sairaalat tyhjennetään ja itsekin saimme nähdä erikoista liikettä Libaun satamassa ja asemilla. Pitkät tavarajunat kulettivat viikkomääriä muona- ja ampumavaroja sekä kaikenlaatuisia sotatarpeita Libauhun.

Pohjoiset sotatapahtumat seurasivat sitten nopeasti toisiaan, 1 p:nä syyskuuta saksalaiset murtivat Dünan rintaman Yxkullin luona, 3 p:nä he valtasivat Riian jatkaen nopeasti etenemistään Pietaria kohti, kunnes tuli mahdottomaksi kulettaa kuormastoja hävitettyjä teitä pitkin sotajoukon perässä. Syntyi uusi rintama muutaman peninkulman päähän Riiasta itään.

Saksassa ja varsinkin Kuurinmaan saksalaisen väestön keskuudessa vallitsi suuri riemu Riian valloituksen johdosta. Libaussa ihmiset miltei syleilivät toisiaan. Kaikki kirkonkellot soivat, liput liehuivat, kaupunkiin tulvi sen entisiä Riiassa paossa olleita asukkaita ryhtyen jälleen hallitsemaan hylkäämiänsä koteja ja hoitamaan entisiä toimiaan. Samoin usea maaseudun hovi sai takaisin entisen omistajansa ja Libaun lehden päätoimittaja Voldemar Seeberg julkaisi päivän kunniaksi tunnelmaa kuvaavan juhlarunon vanhan Riian yhdistämisestä Saksaan.

Runossa kuvastuvat erinomaisesti juuri ne tunnelmat ja toiveet, mitä
Riian valloitus herätti kaikissa saksalaisystävissä Kuurinmaalla.
Kaikki olivat vakuutettuja siitä, että Riika ikuisiksi ajoiksi oli
yhdistetty Saksaan.

Suuret sotatapahtumat pohjoisrintamalla eivät loppuneet vielä. 27 päivänä syyskuuta koko Libau oli yht'äkkiä muuttunut sotilasleiriksi. Koko kaupunki ihmetteli vain yhtä asiaa: "Mistä tuo suuri paljous sotilaita ja kaikkia aselajeja yhtäkkiä ilmestyi?" Olimme suurten sotatapahtumien valmistelukeskuksessa.

Kaikkia teitä pitkin marssi Libauhun joukkoja, jalka- ja ratsuväkeä, tykistöä, yhtämittaa, loppumatta. Tuli teräskypäräisiä hyökkäysjoukkoja. Libaun satamaan ilmestyi mahtavia kuletuslaivoja ja risteilijöitä. Koko Libau kuhisi kuin muurahaispesä. Ihmiset olivat aivan ymmällään, heidän huoneensa majoitettiin täyteen sotilaita, jopa kirkotkin olivat sotaväen hallussa. Lastauspaikoilla tehtiin työtä yötä päivää. Libaulaiset näkivät jälleen, että Saksalla on vielä voimaa ja hyviä joukkoja.

Jos Aa-joella olimme nähneet, minkä masennuksen ja alakuloisuuden sekä sekasotkun vihollisen yleishyökkäys saa aikaan, saimme nyt nähdä tarmokkaasti järjestellyn, uusien suurien sotatapahtumien valmistelun.

Huhuiltiin, että saksalaisten päämaalina oli Ösel-saari, mutta saksalaiset sotilaat arvelivat sen jälkeen lähdettävän Suomeen. Ja todellakin, suomalaista pataljoonaa alettiin taas laittaa lähtökuntoon. Saksalaisille pidettiin luentoja Suomesta ja miten siellä piti käyttäytyä. Sotilaslukusalissa ukot sankoin parvin tarkastelivat Suomen karttaa ja nähtyään siellä järven järven vieressä he huudahtivat: — Hassunkurinen maa!

Jälleen elettiin toivorikkaita aikoja. Ja varustelutyöt yhä jatkuivat. Hamburgista ja Bremenistä saapui aina 11000 tonnin laivoja, joihin lastattiin sunnattomat määrät tavaraa ja aseita. Satamassa vallitsi sellainen liike, ettei milloinkaan rauhan aikanakaan Libau ole sen vertaista nähnyt. Kuitenkin retki yhä viivästyi. Merellä vallitsi ankara syysmyrsky ja nuo tappeluihin tottuneet hyökkäysjoukot murisivat synkkinä: — Kyllähän maalla aina kelpaa taistella — aber das verdammte Wasser!

Tällä välin sai miehistö joka päivä harjoitella laivaanmenoa ja maihin nousua. Yrityshän oli ensimäinen laatuaan Saksan armeijalle ja laivastolle.

Lokakuun 8 ja 9 päivänä joukot marssivat laivoihin ja 11 päivänä tuo komea laivasto lipui aavalle merelle torpeedoveneiden ja risteilijäin saattamana.

Viikon kestäneen kiihkeän odotuksen perästä tulivat tiedot retken täydellisestä onnistumisesta. Taas liput liehuivat. Miten monena päivänä sodan kestäessä onkaan Saksalla ollut syytä liputtaa! Jääkärit iloitsivat kuullessaan Slavan uponneen. Se oli pommitellut meitä Kneis'in rintamalla järeillä tykeillään silloin tällöin. Nyt he vahingoniloisina toistelivat toisilleen: — Slava bohu!

Mutta jääkärit pettyivät jälleen toiveissaan. Saksalaisten sotatoiminta pohjoisrintamalla pysähtyi. Odotetusta Suomen retkestä ei taaskaan tullut mitään. Alkoi jälleen tuollainen katkera välinpitämättömyys kaikesta, pettymyksen aikaansaama alakuloisuus. Pataljoonan mielialaa koetettiin virkistää isänmaallisilla illanvietoilla, joiden merkitys sotilaskasvatuksessa siis vasta nyt näytti selvinneen. Alun niille antoi luutnantti Linder kolmannessa komppaniassa ja vähitellen niitä alettiin toimeenpanna koko pataljoonaa varten. Iltamahuoneet olivat aina täpötäynnä sotilaita ja epäilemättä niiden merkitys tänä raskaana, monien pettymysten ja turhiksi osottautuneiden toiveiden aikana olikin sangen suuri. Muutamat pataljoonan laulajat muodostivat Libaun neitojen ja saksalaisten "sisarten" avulla kirkkokuoron, joka lauloi monessa pataljoonan jumalanpalveluksessa, kävipä esittämässä suomalaisia laulujaan useissa juhlissa saksalaisessa sotilaskodissa ja tervehtimässä haavoittuneita ja sairaita Libaun suurissa sairaaloissa.

Ja jälleen etelästä tulevat sotatiedot täyttivät ylpeydellä kaikki rinnat koko Saksan armeijassa. 24 päivänä lokakuuta alkoi mahtava yleishyökkäys Italian rintamalla.

Ensimäinen päämajan ilmoitus oli jälleen lyhyt ja ytimekäs, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan paljon puhuva. Se kuului:

"Die Gefächtstätigkeit in Tirol, Kärnten und am Isonzo ist merklich aufgelebt. Deutsche Artillerie hat in den Feuerkampf eingegrüfen; deutsche und österreich-ungarische Infanterie hat heute morgen bei Flitsch, Tolmein und im Nordteil der Hochfläche von Bainsizza die vordersten italienischen Stellungen genommen."

25 p:nä illalla ……. vankeja 10,000 26 " " ………. " 30,000, tykkejä 300 28 " " ………. " 100,000, " 700 j.n.e.

Italialaisten kärsimä musertava tappio herätti armeijassa kaikkialla hilpeätä riemua. Saksassa yleensä italialaiset olivat perin huonossa maineessa sotilaina ja heitä halveksittiin jo sodan alusta asti keskusvaltain liiton pettureina. Voitonsanomia heidän sanomalehdistönsä toistaiseksi ei ollut tilaisuudessa julistelemaan, mutta sitä kiivaampina tavottelivat sen kostonhuudot Itävallan sydänseutuja. Nyt sitä kohtasi uusi ankara koettelemus. Pilalehdet olivat täynnä kuvia sadeilmoista, joissa kenraali Cadorna sateenvarjo murskana turhaan yritteli suojata Lombardiaa vedenpaisumukselta. Lustige Blätter julkaisi ivarunon "Italiens Ca-dornenweg", josta alku kuului:

"Er hatte sich gerade vorgenommen,
ein Bischen Triest in Besitz zu bekommen.
Und hatte für sich und seine Gesellschaft
die Siegesbericht per Draht in Bereitschaft.
— Bei dieser Gelegenheit sollt’s ihn begegnen,
dass es zu regnen, Feuer zu regnen
Begann, das Wetter war ihm
nicht hold. Da fühlte Cadorna sich aufgerollt!"
— — — — — — — —
"Wie dieser Feldzug vertan und verkracht
das hat noch kein anderer vorgemacht.
Dies nennt man: Die zwölfte Isonzoschlacht!"

Saksalaiset ja itävaltaunkarilaiset tunkeutuivat voitokkaina kuin muinoin gootit ja longobardit Lombardian puutarhaan, ollen tällä kerralla sekä ruumiillisesti että henkisesti sen asujamia etevämmät…

Marraskuun alkupuolella kuului sitten jälleen uutisia Venäjältä. Tuli tieto uudesta vallankumouksesta ja 12 päivän illalla tiesivät sanomalehdet kertoa, että Venäjän uuden hallituksen johtajat Lenin ja Trotsky ovat ehdottaneet aselepoa. Siinä oli tehty todella ensi yritys rauhan aikaansaamiseksi ja tämä tieto herätti koko Saksassa vilpitöntä iloa. Saksa oli ehdottomasti saavuttanut suuren voiton. Koko itärintama lakkasi taistelemasta. Nuo sadattuhannet vanhat maanpuolustajat, jotka vuosikausia olivat sen pitäneet lujana ja järkkymättömänä, saivat lepoa. Itärintamalla oli puolustusväkenä etupäässä vain sotavanhuksia, perheenisiä, jotka olisivat ansainneet jo ikäänsäkin katsoen saada viettää lopun elämäänsä rauhassa. Näitä miehiä vastaan olivat Venäläisten parhaat nuoret voimat taistelleet. Saksalaisten täytyi taistella etulinjassa yhtämittaa kuukaudet, vuodet. Harvoin pääsivät joukot pariksi viikoksi lepäämään. Venäläisillä oli varaa vaikka joka viikko vaihtaa etulinjan puolustajia ja suoda heille lepoa. Ja kuitenkin rintama oli kestänyt. Mitään voitonhuumausta ei Saksassa havainnut. Varsinkin sosialistilehdet jyrkästi kielsivät asettamasta Venäjälle rauhanteossa liian rasittavia ehtoja. Suuria sanoja ei tämän voiton kunniaksi pidetyissä puheissa kuultu. Kaikkialla saattoi havaita vain helpotuksen tunteen ja ilon ensimäisten rauhanneuvottelujen alkamisen johdosta. Ja Venäjän kansa myöskin halusi rauhaa, se oli kukistunut sotakiihkoilijat. "Hallitus antaa ennen surmata itsensä kuin lakkaa puolustamasta valtakunnan kunniaa ja riippumattomuutta", kertoivat Saksan sanomalehdet Kerenskin lausuneen esiparlamentissa ja lisäsivät: "Kerenski on paljon puhunut verestä ja raudasta, mutta Bismarck-ainesta tässä Venäjän Gambetta'ssa ei ollut!"

Näinä aikoina saattoi pataljoona jo sanomalehdistä seurata tarkalleen Suomen oloja. Suomen itsenäisyysjulistus joulukuun 6 päivänä tuotti Libaussa jääkäreille yhtä suuren ilon kuin kansalaisille kotimaassakin. Vaikeampi oli kaukaa nähdä niitä syviä ristiriitoja, mitkä raivosivat näinä historiallisina hetkinä kotimaassamme. Tunsimme kyllä punakaartin toiminnan, suurlakot, mellakat y.m., mutta arveltiin, että venäläisten poistuttua maasta Suomen olot järjestyvät itsestään. Vasta edustaja Yrjö Sirolan sanat eduskunnassa selvittivät meille tilanteen. Edustaja Sirola tunnusti silloin suoraan, että venäläinen sotaväki aiottiin pitää maassa punakaartin tukena. Päämääränä siis oli saattaa Suomi bolshevsmin pyörteisiin ja avata tälle meidän kotimaamme yli tie länsi-Europaan. Jääkärien joukossa oli paljon kunnon sosialisteja, mutta heihin oli jo imeytynyt tuo saksalainen järjestysvaisto ja he olivat mielenkiinnolla seuranneet Saksan sosialismin rauhallista oikeustaistelua. Jätättää Suomi venäläisten sotilaslaumojen tallattavaksi, antaa näiden mielin määrin sekautua isänmaamme oloihin — jättää Europan kansanvaltaisin maa, jonka olot ja laitokset olivat kehittyneet länsimaisen järjestyksen pohjalla, bolshevismin kokeilukentäksi — se tuntui mahdottomalta.

Kuin salama kirkkaalta taivaalta iski suomalaiseen pataljoonaan tieto vallankaappauksesta Suomessa ja kansalaissodan puhkeamisesta. Kulkiessaan hävitetyllä, autiolla Kuurinmaalla ja koko rintamalla olonsa aikana olivat miehemme jo tarpeeksi saaneet kokea, omin silmin nähdä sodan ankaruuden, sen kauhut ja kärsimykset. Jyrkästi ja katkerasti he tuomitsivat ne henkilöt, jotka mielettömyydessään olivat vetäneet sen kirouksen yli synnyinmaamme.

Saapuvat tiedot punaisten ennenkuulumattomista julmuuksista etelä-Suomessa, murhista, kidutuksista, kirkkojen häpäisemisistä j.n.e. Olivatko nuo työt mahdollisia Suomen kansalle, jonka sivistystä on vuosikymmeniä saarnattu joka juhlapuheessa, joka isänmaallisessa runoelmassa laulettu?

Ei! Se oli venäläistä henkeä! Idästä tarttunut ruttotauti raivosi punaisessa Suomessa!

Saapuvat tiedot Pohjanmaan noususta vapaustaisteluun. Valkoiset ovat valloittaneet Vaasan. Etelä-Pohjalaiset ovat riisuneet venäläisen sotaväen aseista, Oulu ja Tornio ovat vallatut, ensimäiset jääkärit ovat kaatuneet Torniossa.

Nyt on jääkäripataljoonan aika lähteä. Vihdoinkin isänmaa kutsuu poikansa takaisin!

Koko pataljoona oli kuohumistilassa. Nyt se oli täydelleen yksimielinen, kaikki entiset ristiriidat, kaikki katkeruus unohtui yhdellä iskulla. Pataljoonan lähetystö lähti sen komentajan hauptmanni Ausfeldin luo selvittämään tilannetta ja pyytämään häntä toimittamaan pataljoonalle luvan lähteä kotimaahan.

Samana päivänä hauptmanni Ausfeld matkusti Berliniin, mistä hän heti lähetti sähkösanoman vakuuttaen pataljoonan asiain olevan hyvällä kannalla. Alkoivat kuumeiset, kiireelliset valmistelut. On mahdoton sanoin kuvata tunnelmia pataljoonassa noina hetkinä. Miehet kulkivat kuin unissaan Libaun katuja, kuulematta, näkemättä mitään muuta kuin mielikuvituksen luomat kaukaiset taistelukuvat Pohjanmaalta, Savosta, Karjalasta, kukin kotiseuduiltaan. Vapautuksen hetki oli tullut vihdoinkin! "Nähdä kerran vielä kotimaa, kotiseutu ja sitten tulkoon mitä tahansa!" oli kaikkien huulilla.

LÄHTÖVALMISTUKSIA

Pataljoonan kuntoonpanemiseen kului ainakin viikonpäivät. Jälleen pidettiin tarkastuksia. Kaikki huono ja kulunut hyljättiin ja joka mies sai uudet vihreät puvut ja kunnon varustukset. Saksalaiset eivät tahtoneet lähettää ryysyistä joukkoa Suomeen. Tällä välin saapui Suomesta maan laillisen hallituksen kuriiri ja kaksi höyrylaivaa pataljoonaa hakemaan. Eräänä aamuna astui komppanian huoneistoon pari vakavaa suomalaista merikarhua puhelemaan kotimaan kuulumisia ja he lienevät harvoin läpäisseet sellaista tutkintoa, mihin he nyt antautuivat. Toinen heistä, eräs etelä-Suomen talonomistaja oli ennen sotaa pari viikkoa kitunut Turussa punaisten vankina, saanut selkäänsä ja potkuja, niin että sai niitä potea useita viikkoja. Vallankaappauksesta kuultuaan hän heti alkoi hommata pataljoonaa kotiin. Punaisista hän lausui mielipiteenään, että entiset rauhalliset ihmiset ja tuttavatkin oli vallannut sellainen kiihko, että he tuntuivat yht'äkkiä muuttuneen mielipuoliksi. Mitä he oikein vaativat ja tahtoivat, siitä harva oli selvillä. Venäläiset sotilaat kulkivat konekivääreillä varustetuissa autoissa pitkin maaseutua pannen toimeen kotitarkastuksia, eikä koko Suomessa ollut minkäänlaista hengen eikä omaisuuden turvaa.

Muutaman päivän kuluttua suomalaiset höyrylaivat Arcturus ja jokin pikku rähjä Castor, tai mikä lienee nimeltään ollut, saapuivat Libaun satamaan ja jääkärit tuumailivat, että jo viimeinkin taisi tulla lähtö. Sitä oli toivottu, jopa valmisteltu niin monet monituiset kerrat, että lopulta koko asia tuntui mahdottomalta. Jos kuka jääkäreille kuukausi sitten olisi puhunut Suomeen lähdöstä, olisi hän saanut vastaukseksi:

Mutta nyt ukot omin silmin näkivät Suomesta tulleet laivat ja niiden miehistö puhui "selevee Suomea". Ei ollut enää epäilemistäkään. Jääkärit tunkeilivat laivamiesten ympärille kysellen ja udellen.

Laivamiehet vakuuttelivat, ettei punaisilla ole ei johtoa ei järjestystä, mutta yhtä hyvin valkoiset tarvitsevat kokeneita johtajia ja nyt he ovat lähetetyt juuri sitä varten jääkäreitä hakemaan.

Ja meidän pojat ne röyhistelivät rintaansa, hymyillen itsetietoisina muka suuristakin johtajantaidoistaan ja salaisuuksistaan.

— Niin, onhan sitä meitä täällä opetettu — — — on kouluutettu ja komenneltu ja — — — rihm! — rintamalla sitä kans' käytiin.

— No minkälainen se ryssä oli siellä Saksan rintamalla? kyselevät laivamiehet vuorostaan.

— Hjaa ryssä! Niitä oli monenlaisia. Oli lalluja ja oli sisukkaita.
Kneis'in rontilla ne ampu romvoieria että kehkesirrit hyppeli
unterstantissa ja törkymyysi valu ritsiltä pitkin permantoa. Muistatko
Viki?

— Ka, miksen muista! vakuutteli Viki ja laivamiehet ihmettelivät jääkärikielen uusia kulttuurisanoja ajatellen, että kyllä noilla on sotaoppi päässä.

— Kas se on semmonen paikka, he selittelivät laivamiehille, että ilman tisipliiniä ei sotajoukolla tee kerrassaan mitään, on se nähty jo monta kertaa.

— Jaa tisipliinikö? Se on — niin, sitä ei oikein osaa näin oppimattomille selittää, se täytyy kasvatuksen ja harjoituksen kautta saada sotamiehiin.

— Kai sitä jo lähtee mielellään Suomeen, kun on näin kauan ollut poissa? kysytään.

— Jo veikkonen sitä päivää on odotettu, odotettu niin kauan, ettei tahdo jaksaa enää todeksi uskoa.

Pojille teki hyvää heille osoitettu luottamus ja aivan kuin yhdellä iskulla miehet muuttuivat. Heihin tuli hehkuva into ja reippaus, jonka kaltaista pataljoonassa ei ennen oltu nähty. Heidän katseensa olivat tuimat kuin ukkospilvi ja heissä saattoi havaita sellaisen päättäväisyyden ja tarmon, että todella uskoi heidän taas kykenevän mihin tahansa. Hermostuneina he kävelivät edestakaisin odotellen lähtöä ja pitkästyen sen valmistuksia.

Vielä kerran suomalainen jääkäripataljoona kokoontui paraatiin. Pataljoonan päällikkö hauptmanni Ausfeld julisti 27:nnen Preussilaisen Jääkäripataljoonan hajoitetuksi ja luovutti sen Suomen lailliselle hallitukselle. Hallitus oli pataljoonan komentajaksi määrännyt eversti Thesleff’in, joka oli saapunut tilaisuuteen ottamaan vastaan suomalaisen jääkärijoukon.

LIPPUVALA

Libaun kadut ovat himmeästi valaistut. Talvi-illan tuulet puhaltavat mereltä kylminä viimoina kaikista kadunkulmauksista. Harvat kulkijat pysähtyvät katsomaan marssivia komppanioja. Aseettomina, juhlapuvuissaan, kypärät päässä suomalaiset jääkärit marssivat hiljaa, rauhallisesti Libaun korkeaa luteerilaista kirkkoa kohti Grosse Strassen varrella.

Kirkko on valaistu kirkkaasti kuin jouluaamuna. Äänettöminä miehet istuvat penkeillä, koko pataljoona viimeistä miestä myöten kokoontuneena. Pataljoona on vannomassa lippuvalaa ennen Suomeen lähtöä. Urut hymisevät, vienot hymnin säveleet kiirivät pitkin kirkon korkeita holveja. Saarnatuoliin astuu jääkäripataljoonan pappi puhuen lippuvalan merkityksestä.

Lippuvala on juhlallinen lupaus, minkä sotilaat kutsuen Jumalan todistajakseen tekevät ennen lähtöään taisteluun. He lupaavat pysyä uskollisina maansa lailliselle hallitukselle ja puolustaa isänmaataan henkeen ja vereen asti. Kun tämä uskollisuuden vala muinoin tehtiin maan herralle, oli tapana, että sotilaat lupauksensa vahvistukseksi puristivat maan herran kättä. Nyt asettavat sotilaat kätensä lipun ympärille merkiksi lupauksestaan olla tälle isänmaansa symboolille uskollisia, puolustaa sitä hädässä ja taisteluissa. Jos he kaatuvat lippunsa juurelle, silloin he ovat kuolleet kunniansa ja isänmaansa, oman kansansa onnen ja tulevaisuuden puolesta.

Lippuvalaa tekemään kutsutaan valitut henkilöt sotilasjoukosta. He tekevät sen komppanian tai pataljoonan puolesta, joka ympärillä seisten toistaa valan, luvaten siten yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta taistella ja kestää vaarat ja voitot yhdessä tovereina.

Jääkärit vannoivat valan jääkäripataljoonamme valkean, kauniin lipun juurella. Varmastikin on tämä hetki kautta elämän pysyvä läsnäolijain mielessä. Kaukana synnyinmaastaan, merien, maiden takana, seisoi suomalainen jääkäri joukko puhtaan lippunsa juurella valmistautuen lähtemään valloittamaan suurta maata, — vapauttamaan isänmaataan vieraan satavuotisesta ikeestä. Kaikuvalla äänellä, rinnat hehkuen uutta, ennen aavistamatonta intoa, nuo nuoret jääkärit lausuivat uskollisuudenvalansa Suomen lailliselle hallitukselle. Monen silmässä kiilsi kyynel, ja ennen kuulumattomalla voimalla kajahti lippuvalan jälkeen isänmaan virsi:

Valot välkkyivät Libaun korkeassa, avarassa temppelissä. Kaukana Itämeren tuolla puolen, Pohjan talvisen tähtitaivaan alla vuoti vertaan kärsinyt kotimaa. Mutta jääkärien mielet paloivat kaipuusta ja halusta päästä pian sen taisteluihin antamaan uhrinsa oman maansa vapaudelle.

Tuo vihreä jääkäripataljoona ei ollutkaan enää maanpakolaisparvi. Kotimaa oli kutsunut sen avukseen, lähettänyt sanansaattajansa hakemaan poikiaan vapaustaisteluunsa ja Libaun luteerilaisen kirkon holvit kaikuivat vielä jääkärien lippuvalasta taistella henkeen ja vereen Suomen vapauden puolesta.

LÄHTÖ LIBAUSTA.

Joukko puettiin matkaa varten siviilipukuihin. Siinä ei mittailtu, ei soviteltu. Oli takki suuri tai pieni. — Se sopii! tuumaili aliupseeri ja jos kuka yritti valitella puvun huonoutta tai sopimattomuutta, lohdutti hän meitä:

Yöllä helmikuun 16 päivää vasten kokoontui komppania viimeisen kerran asuntoaulaansa. Siinä oli taas pitkä rivi sivilistejä mitä erikuosisimmissa puvuissa. Joka miehellä oli matkalaukku tai nyytti kädessä. Saksalaiset aliupseerit jättivät kaihomielisinä jäähyväiset. Katseltiin tuttua Baierin kasarmia. Siinä se seisoi jykevänä, autiona, kätkien suojiinsa monta huokausta, kaikki ne kaipuun tunteet, jotka nyt olivat täyttymässä. Ja miehissä vallitsi niin rajaton riemu, että se tuskin voi hillitä sitä ilmoille puhkeamasta. Ulkona talvituulet kohisivat ja vinkuivat, helisivät ja soittelivat huimia, vallattomia taistelulaulujaan.

"Hurraa nyt komppania kotiamme kohti
Suomemme suloisille saloille!
— — — — — — — —
Ei löydy maata sen armaampaa!"

Lähtöaamu valkeni kylmänä ja tuulisena. Miehet värisivät laivankannella odotellessaan ohuissa siviilipuvuissaan. Libau heräsi tavalliseen työhönsä ja askareisiinsa ikäänkuin mitään erikoista ei olisikaan tapahtunut. Mitäpä sen asukkaat välittivät jonkin jääkäripataljoonan lähdöstä. He olivat nähneet sellaisia monia sekä tulevan että menevän. Satamassa alkoi päivän työ. Juna tuli puhkuen laivarantaan, nosto- ja lastauskojeet alkoivat rämistä. Venäläisiä vankeja marssi tavaramakasiineihin työhön.

Kello 11 seuduilla pataljoonamme saksalaiset upseerit saapuivat laivalle jättääkseen jäähyväiset. Ennen lähtöä oli pataljoonassa joka mies korotettu, oli leivottu upseereja jos minkin arvoisia, että koskaan ei saattanut tietää, miten suuren herran kanssa oli kunnia keskustella.

Useita puheita pidettiin sekä saksalaisten että suomalaisten taholta. Kaikille oli yhteistä mielikarvaus siitä, etteivät vanhat tutut upseerimme saaneet lähteä mukaan. Saksa ja Venäjä näet taas hieroivat rauhaa ja aselevon aikana saksalaiset eivät saaneet edes lupaa Suomeen lähtöön. Ero tuntui sangen katkeralta. Olivathan meikäläiset vielä tottumattomia suuripiirteiseen sotatoimintaan. Suomessa olisi nyt juuri tarvittu noiden kokeneiden ammattisotilasten kykyä ja taitoa. Puhuttiin Suomen tulevaisuudesta, Saksan ja Suomen soturiliitosta ja yhteisistä kestetyistä vaaroista ja taisteluista.

Laulut kajahtivat puheiden lomassa, "Die Wacht am Rein", "Maamme" ja monet muut vuoroin kummallakin kielellä. Nyt eron hetkellä jääkärit huomasivat, miten syvät siteet yhdistivät heitä jaloon Saksan kansaan, joka jo oli tehnyt ja vielä tuli tekemään maallemme niin monta todellista ystävän palvelusta. Saksan voittoisa armeija oli kukistanut tsaarivallan Venäjällä, sen iskut olivat tehneet vallankumouksen mahdolliseksi. Puhukoot ympärysvallat pienten kansojen oikeuksista miten kauniita sanoja tahansa, missä maailman kolkassa he voivat toistaiseksi näyttää edes yhden sorron ikeestä vapauttamansa kansan? Saksa taas oli jo ennen meitä vapauttanut koko itä-Europan tsaarivallan ikeestä, luonut itsenäisen Puolan ja Ukrainan. Olkoon, että se on tarkoittanut nuo valtiot itselleen suojamuuriksi Venäjää vastaan, joka tapauksessa ne maailmansodassa Saksan aseitten avulla ovat saaneet vapautensa ja itsenäisyytensä. Kaukana siitä, että silmittömästi, sokeasti olisimme ihannoineet kaikkea saksalaista. Näihin suurtekoihin me suomalaiset kiinnitimme toiveemme, ja niin kauan kuin ne teot himmentymättöminä säilyvät historiassa, niin kauan me pienen poljetun kansan pojat emme voi olla ihailematta sitä kansaa, joka rehellisesti täytti lupauksensa ei ainoastaan meitä, vaan monta muuta yhtä raskaan ikeen alla huokaavaa kansakuntaa kohtaan!

Laiva irtautuu satamasta. Rannalla seisoo parvi, 27:nnen Jääkäripataljoonan upseerit kunniaa tehden. Kajahtaa voimakas hurraa jälkeen jäävien ja koko Saksan voitokkaan armeijan kunniaksi.

Arcturus lipuu aallolta aallolle kohti aukeaa Itämerta. Libau jää kauas. Silloin pieni nopea alus kiitää rinnallemme. Jälelle jääneet upseerit olivat rynnäköllä vallanneet pienen rannikkolaivan ja seurasivat matkuettamme ulos aavalle asti. Vihdoin tuo pikku alus ei kyennyt enää kilpailemaan uhkean Itämeren laivamme rinnalla. Se kääntyi takaisin viime jäähyväiset jätettyään. Suomalainen pataljoona kiiti eteenpäin pohjoista kohti. Aavalla merellä nostettiin Suomen lippu laivan perään. Se hulmusi ja lepatti ylpeänä, vapaana, satojen riemusta loistavien katseitten ihailemana.

KOTIMATKA.

Arcturus kyntää Itämeren aaltoja. Vesi solisee, läiskyy suurina suolaisina pisaroina laivan kannelle. Pohjatuuli peuhaa ja pelmuaa touveissa, myllertää meressä, räiskii ja pärskii kuin mikäkin ilakoiva merielävä.

Laivan keula ja kannet vilisevät miehiä. Etukannella katselija vasta oikein nauttii nähdessään, miten keula puskee tumman, vellovan aallokon pintaan ja syöksyy sähisten ja kohisten eteenpäin. Vesi yrittää vastustella, aallot lyövät koko kyljellään voimakkaasti vastaan, käännähtävät siinä selkäpuolelleen, paremmin oikein hartiain-voimalla laivan runkoa puskaistakseen, mutta niiden voimanponnistukset ovat turhat. Minkäpä sille tekee väkevämmälleen ja terävämmälleen muuta kuin katkeaa ja murskautuu, ja Arcturus ihan kuin leikillään siinä kikkaa katkaisee aallon toisensa jälkeen ja lipuu paksua savua piipuistaan pursuttaen yhä avarammille ulapoille Suomen lippu mastossaan hulmuamassa.

Taivas on pilvessä, Itämeri pauhaa synkkänä, mustana, väliin vaahdosta valkeana. Sen katselijoilla posket ja otsa polttavat kuin kuumeessa. Suonen lyönti tuntuu ohimoissa. Tuo kylmä talvinen tuuli tekee sanomattoman hyvää. On nautinto antaa sen viilentää koko kasvoja sulkea silmänsä ja tuntea kiitävänsä hyvää vauhtia pohjoista kohti.

Kaukana aallokko pärskyy ja roiskuu suurina, valkeina vaahdon peittäminä vuorina. Vasemmalla näkyvät Saksan rannikon kalliot ja laaksomaat. Koko valoisan ajan päivästä kuljemme rannikon suojassa. Sitten yöllä yht'äkkiä kaikki valot sammutetaan ja pimeä laiva syöksyy suurimmalla vauhdillaan puhkuen ja sähisten synkän Itämeren yli suoraan Ruotsin rannikkoa kohti.

Aamun sarastaessa on uusia saaria ja rannikko taas näkyvissä, Ruotsin ranta. Arcturus on ankkurissa peilityynessä lahden poukamassa. Olemme onnellisesti päässeet Itämeren yli. Saksalaiset lentäjät olivat kertoneet venäläisten torpeedoveneitten ja parin risteilijän lähteneen merelle ajamaan takaa meikäläisiä. Nyt olimme jo saavuttamattomissa.

— Mutta miksi tässä odotellaan? kyselevät jääkärit kärsimättöminä.
— Eikö sitä paineta taas eteenpäin: Pohjalaiset ne ottavat kohta
Tampereen ilman meitä.

Päivämies koettaa rauhoitella: — Älkää hätiköikö, jaksetaan kai sitä toistakin laivaa odotella!

Nyt muistavat miehet, että eskaaderiimme tosiaankin kuului toinenkin, mitätön, pieni alus, johon tykistö oli sijoitettu. Sitäkös alettiin nyt naljailla.

— Mokomakin kanuunavene! Olisi heitetty sille köydenpätkä ennen merelle lähtöä, niin olisimme jo molemmat täällä.

— Ja mihinkä se silloin pääsee tällä vastatuulella. Takaisin se on seilannut Libauhun.

Puolen päivän aikaan vasta Castorin savu alkaa näkyä taivaanrannalla. Merenkäynti on ankara. Tuo pieni laivanpahanen keikkuu ja tanssii aallokossa, väliin katoaa syvyyteen niin että piipuista tupruava savu vain sen paikan ilmaisee, väliin taas heilahtaa maan ja taivaan välillä, että päätä huimaa sitä katsellessa. Viimeiset voimansa ponnistettuaan se pihisten ja ähkyen saapuu Arcturuksen rinnalle huohotellen matkan vaivoista. Suurin osa miehistöä on merikipeänä.

Päivät jatkavat taas matkaa yhdessä. Ruotsin rannikon päivänpaisteiset viirut lännessä näyttävät lipuvan ohi pitkänä, loppumattomana aallonharjana.

Tukholman leveysasteen pohjoispuolella alkaa ilmestyä jääsohjoa. Pohjoisempana se yhä laajenee velloviksi kentiksi ja niiden takana läikkyvät jäälautat säihkyvän kirkkaina. Arcturuksen työ alkaa käydä yhä raskaammaksi. Kohta on edessä luja, hellittämätön, silmänkantamattomiin ulottuva jääkenttä. Arcturus puskee uljaasti sen sisään halkoen leveän vanan. Castor pysyttelee nyt hartaasti perässä, laivan kylki jytisee, jääkenttä halkeilee kumahdellen. Rouskuen ja sähisten jää keulassa murtuu. Mutta tuo kiinteä kenttä käy yhä lujemmaksi ja taipumattomammaksi, laiva tutisee, saa yhä ankarampia tölmäyksiä. Sakeana pursuaa savupatsas taivaalle piipuista ja koneet jyskyttävät raskaasti, epätoivoisesti. Vihdoin Arcturus pysähtyy. Sen voimat ovat uupuneet. Kärsimättöminä kulkevat jääkärit jäätiköllä.

Sampoa odotetaan päivä jopa toinenkin. Sen seikkailut ovat kaikkien huulilla. Missä kummassa se nyt viipyy?

Sampo näkyy! Kaikki miehet kapuavat kannelle. Ankara on työ murtajallekin. Sen laaja runko hiljalleen kuitenkin kasvaa jäätiköstä. Uljaasti se painaa röykkiöt allensa, sen laidoissa pursuu ja vaahtoo sininen aallokko.

Laivue alkaa taas pyrkiä pohjoista kohti. Castor on jätetty lepäämään. Sen miehistö muutettiin Sampoon. Pakkanen kiihtyy. Sammon äsken avaama uoma on jäätynyt uudelleen. Yötä päivää koneet ryskävät, laivan kyljet vinkuvat ja voihkivat, mutta eteenpäin on päästävä hinnalla millä tahansa.

Vihdoin monen päivän matkan perästä itäiseltä taivaanrannalta kohoaa pieni nyppylä yli jäätikön. Kannet ja laivan keula ovat mustanaan miestä. Kiikarit kulkevat kädestä käteen. Ensimäinen majakka Suomen rannalla on näkyvissä. Yht'äkkiä alkaa sydän sykkiä niin rajusti kuin se tahtoisi repäistä rinnan. Kasvot sävähtävät tulipunaisiksi. Sanomaton, kuvaamaton lämpö, huumaava riemun ja onnen tunne täyttää koko olemuksen. Kyyneleet, joiden lähteittenkin jo luultiin iäksi kuivuneen, ovat väkisin kihota silmäkulmaan.

Tuolla vasemmalla kirkastuu pilvien keskeltä ensimäinen saari, oikealta toinen. Suomen ranta on näkyvissä. Lähemmäs tultaessa näkyvät nuo tutut ruskeat kalliot ja harvat havumetsät. Itämyrsky pauhaa, vinkuu ja puhaltaa, jääkentät kimaltavat päivän säteissä. Kaikkialla touveissa, mastoissa, merellä ja saarilla, soi ja heläjää kuin ennenkuulumaton musiikki. Suomen metsien humina kuuluu kaukaisena valtavana tervehdyshymninä ja hivelee rintaa. Kylmä tuuli viilentää kuumeisia hehkuvia poskia ja otsaa.

Kaikki miehet ovat kannella. Päiväkauden he seisovat siinä sanattomina, liikkumattomina, katsellen ahmien kauan kaivattuja Suomen rantoja, hengittäen sen tuulia, havumetsien tuoksua. "Yö on iäks' mennyt pois!" Vihdoin saapuvat ensimäiset ihmiset, suomalaiset pojat ja tytöt mikä suksilla mikä jalan. Tulee miehiä valkeat nauhat käsivarressa — suojeluskuntalaisia. Laivan ympärille kertyy parvi väkeä. Eläköön-huudoilla he tervehtivät jääkäreitä. Parvi kasvaa. Saattajat juoksevat laivan perässä kilometrejä. Toiset jäävät uupuneina jälkeen, mutta saarilta ja mantereelta saapuu yhä uusia joukkoja liput mukanaan. Arcturuskin liputtaa, mastosta mastoon liput liehuvat, vimppelit välkkyvät ja ilakoivat. Tämähän on riemusaattoa.

Eräs äiti huomaa laivan kannella poikansa, ojentaa kätensä ja painaa sitten huivin silmilleen. Poika tempaa valokuvansa, taskukirjansa, ja heittää kaikki jäälle äitinsä jalkojen juureen.

Vaasan satama kohoaa uljaana, kevättalven laskevan auringon valaisemana. Sankat väkijoukot täyttävät laivasillan. Laulu kajahtaa, liinat liehuvat. Pataljoona marssii illan hämärtäessä kaupunkiin sankkojen tervehtivien väkijoukkojen ohi.

Pohjanmaalla ovat talonpojat alkaneet vapaustaistelun. Niin voimakasta
valveutuneen kansan nousua ei Suomi ole milloinkaan ennen nähnyt.
Rintama on keski-Suomessa. Valkoisen armeijan tykit jylisevät
Tampereella.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄÄKÄRIN PÄIVÄKIRJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.