KETUN SEIKKAILUSTA HARAKAN VANKEUTEEN

Eläintarinoita

Kirj.

LOUIS PERGAUD

Ranskankielisen alkuteoksen yhdeksännestä painoksesta suomensi

—i —a

Concourt-Akademlan v. 1910 palkitsema

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.

SISÄLTÖ:

Alkusana.
Mikko Repolaisen surullinen seikkailu.
Maan alla.
Kaamea tie vapauteen.
Kultarinnan kuolema.
Kaniinien salakapina.
Uteliaan palkka.
Kuolemaa pakoon.
Hölpän vankeus.

ALKUSANA.

Tämän kirjan tekijä, Louis Pergaud, on kasvanut keskellä luontoa, jota hän pienestä pitäen on oppinut rakastamaan. Hän syntyi tammikuun 22 päivänä 1882 kaakkois-Ranskassa lähellä Besanfonin kaupunkia, joka sijaitsee Juravuorten rinteellä. Jo poikasesta hän, kuten isänsä ja isoisänsä, on ollut kätevä pyssyn käyttäjä. Risteillessään metsissä ja kedoilla pyssyinänsä oppi hän tuntemaan eläinten elämää. Mutta mikäli hän näihin metsän asukkaisiin tutustui, sikäli oppi hän niitä rakastamaan, eikä sitten enää tahtonut murha-asetta niitä vastaan tähdätä. Vähitellen syntyi hänessä halu sanoa sana niiden puolesta, jotka itse ovat kykenemättömiä ihmiselle tajuttavin keinoin ilmaisemaan tarpeensa ja taivaaseen huutavan hätänsä. Näin syntyi m.m. se teos, joka nyt suomenkielisessäkin asussa pyrkii vetoomaan ihmisen jaloimpiin tunteisiin.

Elättääkseen henkensä rupesi Louis Pergaud opettajaksi. Iltahetkensä käytti hän vanhojen ranskalaisten mestariteosten lukemiseen, ammentaen niistä kirjallista inspiratsionia. Hän sepitti myös runoja, joita hän aluksi lähetti maaseudulla ilmestyviin kirjallisiin aikakauslehtiin; sittemmin julkaisi hän ne kahtena kokoelmana, jotka ranskalainen yleisö suopeasti otti vastaan.

Kerran jätti hän kotonsa, metsänsä ja kyläkoulunsa ja lähti Pariisiin. Siellä hän sai kokea, kuten moni muu vähävarainen, paljon vaikeuksia, kunnes sai vaatimattoman toimen, jolla kykeni henkeänsä elättämään. Pariisissa tutustui hän toisiin nuoriin kirjailijoihin, joiden kanssa yhdessä toimitti virkeää aikakauslehteä.

Mutta Louis Pergaud ei viihtynyt Pariisissa; hän olisi tahtonut viettää ainakin joitakin kuukausia vuodesta syntymäseudullaan, missä tunsi kirjallisen inspiratsioninsa lähteiden löytyvän. Mutta kun hän toimeltaan ei voinut saada pitempiaikaista lomaa, pyrki hän jälleen opetusalalle ja sai paikan Pariisin lähellä. Samalla seudulla on eläinlääkäriopisto ja sairaala eläimiä varten. Eläinraukat, joita hän täällä näki, saivat hänen entistä enemmän kaipaamaan kotiseutunsa voimakkaita, villejä metsänasukkaita. Uudessa toimessaan oli hänellä lomaa kaksi kuukautta, jonka ajan hän käytti tutkien eläinten elämää kedoilla ja metsissä. Ja lukukauden aikana kävi hän joka päivä, päätettyään työnsä koulussa, missä hän 65 oppilaalle opetti luku- ja kirjotustaitoa, Pariisissa, missä kirjoitteli eläinkuvauksiansa, joista osa muodostaa teoksen De Goupil à Margot.

Tällaisissa oloissa on siis syntynyt se kirja, joka nyt suomalaisellekin yleisölle tarjotaan. Kaikkiaan on tämä nuori kirjailija julaissut neljä eläinkuvauksia sisältävää teosta, m.m. romaanin jahtikoirasta ja kissan elämäkerran.

Louis Pergaud'n eläinkuvaukset ovat kotimaassaan saavuttaneet suosiota sekä suuren yleisön että korkeimpain kirjallisten piirien puolelta. Edellistä suosiota todistaa nyt suomennetun teoksen laaja leveneminen — sitä on kotimaassaan ilmestynyt yhdeksän painosta — jälkimmäistä Goncourt-akatemian palkinto, mikä on tunnustus teoksen taiteellisesta kypsyydestä.

Saakoon tämä kirja suomalaisellekin lukijalle puhua sydämen kieltä, saakoon se hänenkin nähtäväkseen avata maailman, joka iloineen ja kärsimyksineen on kyllin mieltäkiinnittävä luomisen herrankin katseltavaksi ja joka on lähellä meitä jokaista, vaikka ihmissilmämme ovat liiaksi itsekkyyden sokaisemat sitä näkemään.

Suomentaja.

MIKKO REPOLAISEN SURULLINEN SEIKKAILU.

I.

Oli leppeä maaliskuun ilta, aivan tavallinen kevätilta. Kuu paistoi täydeltä terältään, ja virkeä tuuli sai arat silmikot säilymään pihkaisessa piilossaan mahdollisen hallan pelosta.

Tämä ilta ei ollut Mikko Repolaiselle muiden iltojen kaltainen. Jo aamuhämärissä, jolloin hämyharso oli vielä seudun peittänyt, korottaen kukkuloita ja syventäen laaksoja, olivat metsän eläimet lähteneet liikkeelle asunnoistaan. Mutta hän, jota ei vähääkään näyttänyt liikuttavan se salaperäinen elämä mikä kuohui tuossa tutunomaisessa hämärässä, hän joka oli haudattuna Kiimäen kallion koloon, mistä aamulla oli salametsästäjä Simpan koiran ahdistamana hakenut turvapaikan itselleen, hän ei vähääkään valmistunut ottamaan siihen osaa, niinkuin tapansa oli joka ilta ollut. Ei siihen kumminkaan ollut syynä aavistus siitä, että oli hyödytöntä lähteä kiertelemään läheisessä metsässä pitkin lehdistöjä, sillä kettu kyllä tietää, että kirkkaina ja tuulisina kuutamoiltoina lähtevät arat jänikset, joita kuunvalo pettää ja oksien kahina pelottaa, lymypaikoistaan vasta sangen myöhään yöllä. Eikä siihen myöskään ollut syynä tuulen kohina puissa, sillä vanha, tarkkakorvainen metsäneläjä osaa kyllä hyvin erottaa ihmismelun metsänäänistä. Ei ollut myöskään väsymys antanut aihetta tähän pitkälliseen mietiskelemiseen, tähän outoon toimettomuuteen, koskapa hän oli levännyt koko päivän, ensin pitkällään kuin kuollut, perin väsyneenä raivokkaasta takaa-ajosta jonka esineenä oli ollut, sitten kokoonkääriytyneenä, hieno musta turpa takakäpälien varassa, suojassa kaikelta kiusalliselta, pistävältä.

Nyt hän pysyttelihe kuin kivettyneenä samassa asennossa, jalat taivuksissa mahan alla, silmät puoleksi ummessa, korvat pystyssä, ja antoi aivojensa läpi kulkea tunnelma- ja kuvasarjan, vaistomaisen, salaperäisen ja sangen johdonmukaisen, joka piti hänet virkeänä. Eikä mikään häirinnyt hänen ajatustyötänsä siellä kallionkolossa, minne hän oli kapeasta halkeamasta tunkeutunut.

Tämä Kiimäen luola ei ollut Mikko Repolaisen tavallinen asunto: se oli kuin linnantorni, josta piiritetty etsii viimeistä turvapaikkaa äärimmäisen vaaran uhatessa.

Vielä tänään oli hän aamunkoitteessa vaipunut uneen vadelmapensaikossa, samalla paikalla, missä hän voimakkailla hampaillaan oli purrut poikki selkärangan jäniksenpojalta, joka oli lymypaikkaan tullut, ravitakseen itsensä sen lihalla. Hän torkkui siellä, kun Simpan koiran Pyryn kulkunen herätti hänet säälittä siitä unenhorroksesta, johon hänet leppeä keväinen aurinko ja tyydytetyn ruokahalun rauha olivat vaivuttaneet.

Kaikkien seudun koirien joukossa, jotka vuorotellen syysaamujen hämärässä ja syyssateiden turvin olivat häntä ajaneet, ei Mikko Repolainen tuntenut itsepäisempää vihollista kuin Pyry. Hän tiesi kalliiden ja kovien kokemuksiensa nojalla, että tuohon viholliseen viekkaus ei tehonnut. Heti kun Pyryn haukunta tai sen kulkusen ääni ilmaisi vihollisen lähestymistä, lähtikin kettu kiitämään suoraan eteenpäin sellaista vauhtia minkä hermostuneet käpälänsä sallivat. Eksyttääkseen Simppaa kulki hän vastoin kaikkien kettujen vaistoa ja vastoin tapojaan kauas, tehden äärettömän pitkän kierroksen; kulki pitkin teitä kuin jänis; riensi sitten, käännyttyään Kiimäkeen päin, täyttä vauhtia alas kiviröykkiötä pitkin, joka päätyi hänen pesälleen, varmana siitä, etteivät hänen käpälänsä olleet jättäneet viholliselle riittäviä tienmerkkejä perille asti.

Tämä se oli hänen viimeinen temppunsa, jota ei vielä mikään ikävä tapahtuma ollut saanut häntä muuttamaan, ja tänään se oli onnistunut kuten tavallisesti. Mutta Mikko Repolainen ei kuitenkaan ollut rauhallisella mielellä, sillä hän oli näkevinään noin kymmenkunnan harppauksen päässä polulta, pyökkipuun rungon taakse piiloutuneena Pyryn omistajan, salametsästäjä Simpan muodon.

Mikko Repolainen tunsi hänet hyvin. Mutta tällä kertaa hän ei ollut vavahtanut pyssynpamausta, joka aina ilmaisi näiden kahden vihollisen yhteenjoutumista; hän ei ollut kuullut korvissaan tuulennopeiden ja vihlovien lyijyrakeiden vinkunaa, joiden puremat, talvisesta turkista huolimatta, ovat polttavampia ja syvempiä kuin orjantappuranokaiden pistokset. Hän oli epäluuloinen, ja hänen asemansa epävarmuus synnytti mielessä salaista levottomuutta, herättäen pahoja aavistuksia, jotka pakottivat hänen pysymään luolassa lähellä aavistamaansa vaaraa, ennenkuin kova välttämättömyys häntä vaatikaan sinne jäämään.

Hautautuneena mahdollisimman syvälle kallionpohjaan, oli hän huomannut epäiltäviä ääniä, jotka kylläkin saattoivat syntyä vain niiden kivien vierimisestä, joihin hänen käpälänsä olivat koskeneet. Mutta outo rakennus, jota hän ei milloinkaan ollut huomannut, tuntui kumoovan tämän järkeenkäyvän selityksen.

Mikko Repolainen vainusi pyydystä. Mikko oli Simpan vanki.

II.

Näytti siltä, kuin hän olisi lopen tylsänä unohtunut kivettyneeseen asentoonsa, mutta nytkähtelevät etukäpälät, pystyt korvat, jotka sävähtivät jokaista meluisampaa ääntä mikä yön pimeydessä kuului, silmien tuokioittain salamoiva tuli, joka välähteli pitkänsoikeassa silmäterässä puoliavoimen silmäluomiverhon takana, ilmaisivat, että koko hänen olentonsa valvoi jännitettynä.

Vanhan kulkurin syvää mietiskelyä kesti koko yön. Eipä hänellä muutoin ollutkaan pakko lähteä liikkeelle. Hänen vatsansa, tottuneena usein sattuviin pitkiin paastoihin, yllytti häntä päinvastoin, riittävästi ravittu kun oli aamullisella jäniksenliha-aterialla, jäämään oivalliseen turvapaikkaan, joka niin usein oli hänelle elämänsä vaaranhetkinä suonut suojan.

Vaikka yö tarjosi hänelle apuansa, oli hän liiaksi epäluuloinen käyttääkseen hyväkseen sen hiljaisuuden ja pimeyden pettävää suojelusta. Hän odotteli koittavaa aamuhämärää, uskoen sen mukana ilmaantuvan jotakin uutta, joka varmentamalla hänen epäluulojaan tai vahvistamalla hänen toiveitaan saisi hänen ratkaisemaan, mihin menettelytapaan oli ryhdyttävä.

Tunnit kuluivat. Kuun valo kävi yhä kirkkaammaksi, ja tässä valossa esiintyivät puunoksien hahmot mustina tummaa taivasta vasten, ja paisuneet silmikot oksanhaarojen hienonhienossa päässä muodostivat ikäänkuin metsää peittävän kevyen harson.

Pitkät rivit lakastuvia lehviä, jotka halonhakkaajat olivat nesteen noustua hakanneet puista ja latoneet vierekkäin, jatkuivat silmänkantamattomiin.

Rastaat, jotka hämärissä kilpaa riemuitsivat ja pitivät lauluharjotuksiaan joka ilmansuunnalla, olivat aikoja sitten vaienneet. Ainoastaan tuuli pärisytti rumpuansa puissa, ja sen pärinän yli kuului sieltä täältä hiiriäispöllön ääni tai huuhkajan huuto, ja neitseellisestä maasta nousi epämääräinen, hieno ja läpitunkeva tuoksu, joka tuntui ikäänkuin siemeneen kätkevän kaikki metsän tuoksut.

Aamun koittaessa ilmestyi mies, Pyry edellään. Mikko Repolainen kuuli koiran, joka oli hänestä saanut vihiä, nuuskivan luolan suulla ja salametsästäjän kiroovan synkeästi tehdessään arviota siitä, miten paljon ketunnahka, jonka hän kyllä uskoi vielä lopultakin vangitulta uhriltaan nylkevänsä, ehtisi raha-arvolleen laskea — ketut näet ovat hyvin tunnetut kärsivällisyydestään ja itsepintaisuudestaan.

Mutta työntäen punaisen kielensä pienelle ja laihalle kuonollensa, onnitteli kettuveitikka itseään siitä, että tavallaan oli välttänyt suoranaisen vaaran, ja ryhtyi miettimään keinoja, millä pääsisi pujahtamaan vihollistaan pakoon.

Ainoastaan kaksi keinoa ilmaantui: oli joko paettava tai nälän uhallakin koetettava loppuun vanginvartijan kärsivällisyys, kunnes tämä ehkä uskoisi vankinsa todellakin paenneen ja nostaisi pyydyksen pois. Tämä toinen temppu oli vain hätäkeino ja ensimäistä piti kettu aluksi parempana.

Koska pyydys esti Mikko Repolaista pääsemästä ulos kolostaan, ryhtyi hän käpälillään ja turvallaan pelonsekaisena tutkimaan vankilansa ympäristöjä. Tämä tarkastus loppui lyhyeen: kalliota takana, kalliota yläpuolella, oikealla ja vasemmalla kalliota; mahdotonta ensinkään yrittää. Alapuolella, mustahkolla maaperällä, jättivät käpäläin kynnet vähäiset jäljet: ehkäpä pelastus olikin siellä? Ja heti ryhtyi hän epätoivoisen rohkeudella ja sitkeydellä kaivamaan tätä pehmeätä maata.

Päivän päättyessä oli hän kaivanut runsaan jalan syvyisen reiän, jonka hänen ruumiinsa täytti, kun väsyneiden käpälien kynnet karskahtivat jotakin kovaa vastaan… siellä oli kivi. Mikko Repolainen kaivoi etemmäs… aina vain kiveä; hän kuopi yhä, kuopi koko yön, toivoen kalliosta löytävänsä pääsyn vapauteen… Vitkaan, huomaamatta nousi kalliopohja, heltiämättä ja säälimättä kaartuen, päättyäkseen luolan suulle; mutta innostuksen kuumeessa ei kettu sitä huomannut: hän kaivoi, kaivoi vimmastuneena… Hän kaivoi kolme päivää ja kolme yötä, purren multaa raivoissaan, valuttaen turvastaan mustaa sylkeä; hän kulutti pilalle kyntensä, hän ruhjoi rikki hampaansa, hän loukkasi turpansa, hän käänsi ylösalaisin luolan koko maapohjan. Säälimättömänä levitteli kallio läpitunkematonta pintaansa, ja onneton vanki, nälkiintyneenä, kuumeisena, taisteltuaan kunnes voimat tyyten uupuivat, vaipui viheliäiselle luolanpohjalle ja nukkui kaksitoista pitkää tuntia lyijynraskasta unta, joka seuraa suuria voimainmenetyksiä.

III.

Mikko Repolainen heräsi aikoja sitten tyhjentyneen vatsansa vihloviin puremiin synkässä maakolossa, jossa vallitsi täydellinen sekasorto. Häikäisevä päivänvalo hymyili hänen kalliokolonsa takaa; silmikot aukenivat; metsän vehreys eri värivivahduksissaan lisäsi elämän iloa auringon alla ja kultarintakerttujen ja rastaiden laulut täyttivät ilman vapauden ylistyksellä, joka oli omansa suuresti ärsyttämään vangin kuulohermoja. Todellisuudentunto iski hänen aivoihinsa kuin raateleva hammas jäniksen vatsaan, ja kohtaloonsa alistuen hän asettui, jalat taivuksissa mahan alla, mahdollisimman mukavaan asentoon miettimään, paastoomaan ja odottamaan. Ja hänen edessään kohosi pyydys, houkutellen tekemään tuttavuutta, pilkallisena uhmaillen hänen kärsivällisyyttään.

Se oli hyvin yksinkertainen pyydys, jonka Simppa oli pystyttänyt: kaksi pystyyn lyötyä puuta, jotka muistuttivat mestauslavan tukipuita, kannattivat vaakasuoraa tammilautaa, joka näkyi ulottuvan niitä pitemmälle. Mutta jos otus tunkihe tähän turmiolliseen katettuun käytävään, liukui tammilauta, joka oli molemmilta sivuiltaan teräväksi veistetty, sukkelan vehkeen avulla kavalasti kuin puukko pitkin tukipuissa olevaa uurretta ja taittoi selän sisäänmurtajalta.

Nälän kiihdyttämänä palautti Mikko silloin muistoonsa entiset hekumalliset ateriat, herätti mielikuvituksessaan eloon herkuttelut lihan ja veren ääressä, siirtyi sitten muistoissaan talvipäivien niukkaan ravintoon, jolloin tien varrella ahmaistiin joku kuollut myyrä tai lehtensä varistaneissa pensaikoissa tähteeksi jääneitä punaisia marjoja, tai löydettiin kosteista, mädänneistä lehtikasoista metsäomenia. Kuinka monta jänistä olikaan nipistetty hengiltä niitynojissa ja maanteiden risteyksissä retkeiltäessä, kuinka monta jäniksenpoikaa tapettu apila- tai mailaskedoilla, kuinka monta peltopyytä säikäytetty pois pesistään, kuinka monta kanaa siepattu, jotka uskaliaina olivat lentäneet kauas taloista koiria ja pyssyjen pamauksia pakoon!

Hetket kuluivat hirvittävän yksitoikkoisina ja hänen kärsimyksensä lisääntyivät uusilla vatsanvaivoilla.

Paikoiltaan hievahtamatta, nojaten mahaansa maahan kuin tahtoisi hän sen likistää kokoon, ryhtyi Mikko Repolainen muistelemaan, kuinka hän oli entiset vaarat välttänyt: kuinka oli livistänyt lyijysateita pakoon, kuinka oli juossut, monia mutkia tehden, vainuamaan koirain jälkiä, kuinka oli jättänyt maistamatta myrkylliset lihakappaleet, jotka kiihottivat hänen nälkäänsä. Mutta pahojen päivien joukosta palasi hänen mieleensä selvimpänä eräs talviyö, jonka kaikki yksityispiirteet olivat hänen muistoonsa syöpyneet; hän eli sen uskollisessa muistissaan kokonaan uudelleen kohta kohdaltaan.

"Maa on ihan valkoinen, puut ihan valkoiset, ja kirkkaalla taivaalla tähdet tylyinä luovat siihen himmeän, kylmän ja ikäänkuin ilkkuvan valon. Jänikset eivät ole vielä lähteneet pesästään, peltopyyt ovat siirtyneet lähemmä kyliä, myyrät nukkuvat maanalaisten käytäviensä kaukaisimmassa sopukassa; ei ole enää jäätyneitä marjoja laaksojen paatsamapensaissa, ei enää omenia metsäomenapuissa. Ei ole enää mitään, ei mitään muuta kuin tuo sädehtivä ja pehmeä, kristallisin koristuksin helmeilevä valkopeite, jonka pakkanen kaunistaa vielä hienommaksi ja joka ikäänkuin tunkee ihoon asti, talvisesta turkista huolimatta.

"Etäinen kylä nukkuu rautapeltikattoisen kellotapulinsa turvissa. Hän suuntaa sinne kulkunsa ja kiertää sitä varovaisena, sitten, supistaen kierroksiansa, saaliinhimon kiehtomana lähenee sitä vähitellen.

"Ei vähintäkään melua, jollei ota lukuun neljännestunnittain uudistuvaa kimeätä ääntä, joka kepeänä liitelee hiljaisuuteen kellotapulista, tai unissaan liikahtelevain härkäin kellojen metallista sointia. Voimakas lihanhaju tunkee hänen sieraimiinsa: joku eläimen raato, jonka alkava mädäntyminen suloisesti kutkuttaa nälkiintyneen hajuaistia, on epäilemättä lähettyvillä. Varovasti hän kulkee hiipien aitoviertä, käyttäen hyväkseen puiden varjoja, aina muutamien harppauksien päähän siitä paikasta, missä hän aavistaa sen löytyvän, tuon ruskean kasan puhtaan valkoisella lumella.

"Vastapäätä oleva talo on vaipunut syvään uneen; suuresta, tyhjästä ikkunasta voi nähdä, että se joko on asumaton tai että siellä nukutaan. Mutta Mikko Repolainen on epäluuloinen. Pettämätön vaistonsa ohjaa hänet ikkunan eteen, jonne hän urheasti täyttä vauhtia kiitää. Hän luo silmänsä, raadon eteen pysähtymättä, epäluulonalaiseen ikkunaan. Joku toinen ei olisi mitään huomannut, mutta vanhan metsäeläimen läpitunkeva katse on nähnyt erään ikkunaruudun yläkulmasta kajastavan heikon punerruksen, ja siinä on tarpeeksi, hän on asian oivaltanut.

"Mies joka tuolla asuu, lataa ehkä pyssyänsä ja on valmiina paukahuttamaan, mutta lyijykuulat eivät vaan ole Mikko Repolaista varten. Sillä Mikko on varma siitä, että tuon hiljaisen ikkunan takana pitää vahtia mies, yksi hänen vihollisiaan, hänen rotunsa tuhooja; hän on sammuttanut lamppunsa uskotellakseen nukkuvansa, mutta uuninluukut, jotka hän on jättänyt sulkematta, ilmiantavat hänet, ja Mikko, joka on jo kuullut pyssynpamauksia tänä yönä, tietää nyt minkätähden mies valvoo. Kuka tietää, kuinka moni vähemmän epäluuloisista on saanut hengellään maksaa varomattomuutensa asettuessaan pyssynkantaman piiriin! Ja Mikko kuvaili mielessään nuo näytelmät: mies istuu rauhallisena salamyhkäisessä asunnossaan ja tähystelee onnettomia eläimiä tarjoten heille, millä nälkänsä tyydyttävät, ja hetken tullen, pimeän turvissa ampuu uhrinsa raollaan olevasta ikkunasta. Täälläpä ovat saaneet surmansa ne hänen toverinsa, jotka, kyeten vähemmän vastustamaan halujansa kuin hän, läksivät seikkailemaan kylää kohti ja katosivat ainaiseksi hänen näköpiiristään.

"Ja kettu, jonka varovaisuus on pettämätön, lähtee sipsuttamaan takaisin metsätielleen, kun eräällä aidalla näkyy valoa vasten kissan hahmo. Ketun suuret, sumeat silmät ovat yön pimeydessä nähneet kotieläimen fosforinkiiltävät silmäterät, ja aimo loikkauksin kiitää hän tämän jälkeen.

"Kissa tietää kyllä, ettei hän kynsiään näyttämällä, mikä riittää lannistamaan koirien rohkeuden, saa lamautetuksi vanhan metsäelävän kiihkoa ja ettei häntä pakeneminen myöskään turvaisi Mikko Repolaisen hyökkäykseltä. Mutta omenapuu on lähellä. Hän pääsee sen juurelle, rupee jo kiipeemään sitä pitkin, kun vihlaiseva hampaanisku pysäyttää hänet, ja hän jää vihollisensa haltuun, joka lopettaa hänet. Ja hiljaisessa yössä kuuluu surkea ja pitkä nau'unta, kuolonhuuto, joka saa kaikki kylän ja lähitalojen koirat haukkumaan kauan koppiensa kynnyksellä tai piharakennusten perällä.

"Ja muitakin muistoja tuli hänen mieleensä, milloin ilahduttavia, milloin värisyttäviä, sill'aikaa kun hetket yksitoikkoisina vierivät ja päivät kuluivat.

"Sitten Mikko Repolaisen ajatukset sekaantuivat, hämmentyivät; nautinnonmuistot yhtyivät kauhunkuvien kanssa hirveiksi painajaisiksi: mahdottoman suuret jänikset pyörivät piiriä hänen ympärillään, pamahuttivat pyssyjänsä, joilla he pehmittivät hänen nahkaansa ja kiskoivat siitä pitkiä karvajuovia saamatta häntä hengiltä. Hänet valtasi kova kuume; musta, kylmä turpa huokui kuumuutta, silmät kävivät punaisiksi, kyljet huohottivat, pitkä, hieno kieli riippui ulkona kidasta kuin kostea ja risainen riepu, ja sen keskiuurteesta helmeili aika ajoin hikipisara, jonka hän kuumeisin liikkein vei kitaansa sitä viileyttämään.

"Aika kului. Hän oli saanut vihiä pyydyksestä ja koettanut sitä karttaakseen saada käsityksen uhkaavasta vaarasta, mutta hänen metsäeläin-aivonsa eivät tajunneet mitään ihmisten koneistoista, ja hän näki mieluummin nälkää varmassa turvapaikassa kuin yritti käyttää hyväkseen turmantuottavaa, salaperäistä pyydystä.

"Eräänä aamuna hän ilostui ja luuli pääsevänsä vapaaksi. Mies tuli. Hän viipyi siellä joitakin hetkiä, liikutti jotakin ja lähti pois; mutta julma kirous, jonka hän lähtiessään laski suustaan, jätti ainoastaan hyvin heikon toivon ketun sydämeen. Simppa oli vain koetellut pyydystä, ja nyt tuli hän joka päivä aamunkoitteessa, tuntien loppuratkaisun lähenevän.

"Tähän aikaan vaivasi kuume Mikko Repolaista entistä enemmän. Väliin hän jäi pitkälleen moneksi minuutiksi, epätoivoisesti huohottaen, nousi toisinaan jaloilleen ja kulki piirissä ympäri vankilaansa etsien ulospääsypaikkaa, jonka hän yhä kaikesta huolimatta toivoi löytävänsä.

"Kuu oli viimeisellä neljänneksellä. Punainen kuunsyrjä näytti veriseltä lihapalaselta, jota joku julma mahti kuletti pilvilaatalla. Nopeasti kurotti kettu sitä kohti ohuen kaulansa, laihan kuononsa, oudon suuret silmänsä. Niinkuin vankeuden ensimäisenä iltana, kajahtelivat nytkin voimakkain henkäyksin tuulen kuorosäveleet metsän vehreissä käytävissä, ja kettu oli kuulevinaan suuren jahtikoiraparven haukunnan, joka vuoksen ja luoteen tavoin nousi ja laski vähitellen läheten. Väliin taas hänen humisevassa päässään syntyi mielikuva lähteestä, ja sammuttaakseen siinä polttavaa janoansa kääntyi hän lakkaamatta ympäriinsä, etsien joka puolelta vettä, kirkasta vettä, jota hän pitkin hörppäyksin latkisi.

"Yhdennentoista päivän aamunkoitto kajasti maidonvalkeana honkametsän latvassa. Nyt oli loppu tehtävä vankeudesta. Äkkiä teki Mikko Repolainen päätöksen ja ympärilleen katsomatta, kooten kaiken tarmonsa laihtuneisiin käpäläparkoihinsa, teki hän hyppäyksen ja syöksyi epätoivon rohkeudella tuntemattoman kohtalon syliin!…"

IV.

Teeskentelevän raskain askelin — siten peittääkseen astuntansa nopeutta — kulki Simppa tuona päivänä, niinkuin edellisinäkin päivinä, kapeata solaa. Hänen suurten, raskaitten saappaittansa naulat olivat maahan painaneet epäselvän polun, joka päätyi Mikko Repolaisen vankilaan.

Hyvin kasvatettuna koirana kulki uskollinen Pyry muutamia harppauksia hänen edellään. Otusta ajaessaan koira ei milloinkaan etääntynyt hänestä vissiä välimatkaa kauvemmaksi, jonka pitkäaikainen tottumus ja molemminpuolinen sopimus oli määrännyt. Mutta tänään täytyi Simpan lyhyin vihellyksin alinomaa muistuttaa vanhaa toveriansa entisistä sopimuksista.

Kuono pystyssä, häntäänsä huiskien vainusi Pyry saalista, ja Simppa, joka arvasi Mikko Repolaisen tulleen ulos luolastaan, hykersi iloisena känsäisiä kämmeniään. Mutta hän ei kiirehtinyt käyntiänsä, jatkoihan vain tyyneesti kulkuansa maakoloa kohti, minkä edustalla koira, joka hänen edellään oli kulkenut, jännitetyssä asennossa, kuono ojona, katse kuin yhteen kohtaan kiinninaulattuna, vartalo maahan taivutettuna, odotti ainoastaan isäntänsä saapumista ja hänen merkkiänsä hypähtääkseen pystyyn. Lauenneen, raskaan tammilaudan alla makasi uupunut, puoleksi paljasihoinen kettu oikealla kyljellään, takaruumis tarttuneena pyydykseen, johon hän oli jäänyt reisitaipeita myöten. Pakolainen oli painautunut hiukan kyljelleen, ja näin hänen selkärankansa säilyi surman iskulta. Vaaleahko lima pursui sieramista ja suuret, punaiset ja rääppäiset silmät olivat sulkeutuneet tainnuttavan iskun kohdatessa. Hän oli nähtävästi ollut siinä tilassa neljännestunnin, kun Simppa saapui.

Voittajan ilkeämielinen ja halveksiva hymyily ilmaisi, että hänen ilonsa voitetusta oli sangen mitätön. Nahka ei enää ollut minkään arvoinen, ja kukapa köyhä raukka lie ollut niin nälkäinen, että olisi viitsinyt käydä käsiksi noin viheliäiseen turkkiin, annettuaan ensin ruumiin vähän jäähtyä saadakseen otuksesta pois metsäeläinhajua edes osaksi.

Yht'äkkiä näki salametsästäjä, joka piti uhriaan tarkoin silmällä, Mikko Repolaisen kylkien vavahtelevan. Tämä oli todellakin vain tajuttomassa tilassa.

Äkkiä sai Simppa päähänsä tuuman, miten kostaa uhrillensa ja tehdä siitä pilaa.

Hiljaa irrotti hän kaulanauhan koiraltaan ja kiinnitti sen suoraapäätä ketun kaulaan, käänsi nurin vanhojen, puolivillaisten housujen taskut, joista sieltä täältä näkyivät sinertävät pumpuliset kudelangat. Niistä purjelanganpätkistä, jotka hän taskuistaan veti esiin, laittoi hän sukkelaan lujan kuonokopan, jolla sulki vanhan kuleksijan kuonon, sitoi nenäliinallaan yhteen hänen takakäpälänsä, nosti pois pyydyksen, jonka kätki viereiseen pensaikkoon, ja tarttuen molemmin käsin ketun käpäliin, heitti tämän yli olkainsa kuin kaulanauhan ja lähti taas nopein ja raskain askelin tallustelemaan kylätietä takaisin.

Pyry kulki jälessä, katse kuin kiinninaulattuna tuohon suippokuonoon, joka hytki edestakaisin miehen olalla.

Tahdikas astunta, auringon lämpö ja kauniin kevätaamun tuoksuva, puhdas ilma herättivät Mikko Repolaisen vähitellen tajuunsa.

Aluksi tunsi hän sangen suloista huojennusta ja kevennystä, aivan vastaista sille vihlovan tuskan ja kaamean hädän tunteelle, joka hänet valtasi silloin kun pyydyslauta häneen iski. Sitten heräsi hänen mielessään, raittiin ja hyvätuoksuisen ilman hiljalleen virratessa laajeneviin keuhkoihin, muistot ajoista, jolloin hän vapaana kuljeskeli metsissä. Sanalla sanoen, hän itsetiedottomasti iloitsi raittiista valosta ja nautti ihanasta auringonnoususta, jonka hän jo puolihorroksissa tajusi.

Mutta mikäli hänen tajunsa palasi, sikäli tunnekuvat muuttuivat; aluksi tuntui käpälissä ja kaulassa hankausta ja päässä painoa; sitten outo haju, ihmisen ja koiran haju, joka välittömästi tunkihe hänen tajuntaansa, pakotti hänen tylysti, äkkiä kokonaan palaamaan todellisuuteen. Hän avasi kuumeiset silmänsä selkiselälleen ja näki kaikki: miehen kantamassa häntä, koiran kulkemassa jälessä, käpälänsä puristettuina salametsästäjän koviin kouriin, ja etäisen kylän laavakattoineen, tuon salamyhkäisen kylän, joka oli täynnä pyydyksiä ja vihollisia.

Hän tunsi koko olentonsa vaistomaisesti, epätoivon pakosta jäykistyvän; hän jännitti lihakset äärimmilleen yrittääkseen vapautua Simpan käsistä ja paetakseen metsään. Mutta mies oli varuillaan; hän puristi lujempaan mukuraiset nyrkkinsä, jotka entistä tiukemmin hankasivat onnettoman käpäliä, ja Pyry puolestaan osotti merkitsevällä murinalla leppymätöntä valppauttaan.

Entistä kaameampi hätä, joka sai Mikko Repolaisen unhottamaan kaiken, unhottamaan nälän, janon ja kivut, valtasi hänen mielensä. Vaara oli muuttanut muotoaan, mutta se oli entistä suoranaisempi, varmempi, kauheampi. Hän melkein kaipasi niitä kidutuksen hetkiä jolloin oli nääntyä nälkään luolassaan ja mietti itsekseen, mitä vaivoja hän mahtoi saada ennen kuolemaansa kärsiä.

Hän oli jo näkevinään itsensä käpälistään sidottuna, jätettynä koirain revittäväksi tai Simpan lyijyrakeiden maalitauluksi. Hän kuvaili olevansa jo puoleksi nyletty, oli tuntevinaan ihon vavahtelevan, luiden murtuvan ja lihaksiin tunkeutuvan vihlovia lyljyrakeita, joista ei tiedä mistä ne tulevat, jotka tarttuvat kiinni kuin okaat ja joiden tekemistä reijistä pulppuaa veri, jonka loppumatonta vuotoa vastaan ei saa apua.

Pyry näytti jo teräviä hampaitaan, ja vastatakseen tähän härnäämiseen paljasti Mikko Repolainenkin turpaa hankaavan kuonokopan silmukkojen takaa vaalentuneet ikeneensä, joista pistivät esiin teräväkärkiset kulmahampaat. Voi, kuinka mielellään hän olisi purrut pyöveliä joka häntä kantoi, mutta tämä, aivan varmana siitä ettei uhrinsa kyennyt hänelle kostamaan, jatkoi matkaansa hiljaa hymyillen, säälimättömästi tehden pilaa vangistaan.

Kettu kuuli kylästä tulevat äänet, jotka hän melkein osasi erottaa, koska oli ennenmuinoin melua kaikoten niitä etäältä tutkinut. Muutamat olivat hänelle yhdentekeviä, toiset erikoisesti liikuttivat häntä kissojen metsästäjänä ja takapihojen nuuskijana, muutamat taas, kaikkein kauheimmat, muistuttivat hänelle, että ihminen ja hänen uskottunsa, koira, olivat vihollisia, joiden lempeyteen ei koskaan ollut luottamista. Sieltä kuului lehmien ammuntaa, ajopelien räminää, siipikarjan kaakotusta, koirain haukuntaa ja asumusten kynnyksillä leikkivien ja kinastelevien poikasien kimeitä ääniä. Voitettu oli jo näkevinään itsensä verenhimoisen joukon, läpäisemättömän vihollisrivin ympäröimänä ja tunsi yhä selvemmin tuhonsa lähenevän.

Onneksi hänelle oli Simpan pieni asunto hiukan syrjässä. Hän kääntyi syrjätielle, jonka molemmin puolin kasvoi orapihlajarivi. Orvokkeja poimivat poikaset näkivät ihmeekseen oudon ja ilkeännäköisen eläimen metsästäjän hartioilla hytkivän, ja seurasivat kuin vartijajoukko tätä aina hänen asunnolleen saakka.

Simppa sitoi tuvassaan Mikko Repolaisen köydellä sängynjalkaan kiinni ja söi aamiaisekseen savivadista höyryävää lientä, jota hänen vaimonsa hänelle tarjosi. Sitten lähti hän jokapäiväisiin askareihinsa, jättäen Pyryn huomaan vanhan, kuonokoppaisen metsänelävän, joka joka hetki luuli koiran hyppäävän kimppuunsa ja repivän hänet kuoliaaksi.

Kuitenkaan ei tapahtunut mitään sellaista; Pyry ainoastaan laskeusi pitkälleen hurstisäkille uunin viereen heittäen aika-ajoin kettuun vihaisia silmäyksiä, tietoisena siitä edesvastuusta, johon oli joutunut.

Lasten meluavat huudot, heidän kinastelunsa ja naurunsa pitivät vangin tuskallisen mielialan vallassa. Kaikki kylän poikaset, jotka olivat saaneet ketusta kuulla niiltä jotka sen olivat nähneet, pitivät vahtia talon ympärillä toivoen, että hekin sen näkisivät.

Väliin kiipesi joku uskaliaampi ikkunalle ja sai tuokiossa vilaistuksi salaperäiseen huoneeseen; kun häneltä sitten muut tiedustelivat mitä hän oli nähnyt, turvautui hän — koska ei ollut mitään nähnyt — vaitioloon, joka aina saattoi jotakin merkitä.

Tämä melu tuntui Mikko Repolaisesta uhkaavalta. Uupumuksen tunne valtasi hänen mielensä entistä enemmän; niin moni yllättävä tapaus teki hänet tunnottomaksi ja tylsäksi. Hän ei huomannut, että päivä laski mailleen, mutta hän vavahti nähdessään salametsästäjän palaavan mukanaan useita vihollisia, samanhajuisia kuin hänkin, jotka puhalsivat piipuistaan pitkiä, sinerviä savupilviä. He nauroivat.

Mikko Repolainen ei tuntenut tupakan hajua; se takertui hänen sieramiinsa ja kurkkuunsa ahdistavana kuoleman esimakuna. Hän ei ymmärtänyt naurua. Pyry, jonka havaintokyky oli terävä, oli oppinut ymmärtämään, että tämä ulkonainen merkki merkitsi hänelle hänen herransa hyväilyjä ja maukkaita suupaloja; hänkin, niinkuin monet hänen sukuunsa kuuluvat, koetti, nostamalla kuonoansa enemmän tai vähemmän siroin liikkein, saada ihmiselle ymmärrettäväksi hyvän tuulensa ja alamaisuudentunteensa. Mutta niin ei ollut vanhan metsänelävän, joka tässä mielenilmaisussa näki vain tupakan kellastuttamia lohjenneita hampaita, jotka irvistivät verenhimoisista ikenistä, ja hytkyviä vatsoja, jotka ikäänkuin itse tahtoivat ahmia sisäänsä himotun saaliin.

Mikko Repolainen kykeni ainoastaan huomaamaan nämä silmiinpistävät hampaat ja hyppelehtivät vatsat, ja se oli hänen mielestään kauhea, uhkaava vaaran merkki.

Simppa puhui viittoen käsillään, ja suut suurenivat ja hampaat pitenivät ja vatsat hytkivät hurjemmin ja kasvot kävivät kauheamman näköisiksi. Ratkaisu oli lähellä.

Rauhallisina istuutuivat miehet ikäänkuin määräämään viimeisiä valmistuksia ratkaisua varten, sill'aikaa kun Simppa valmisti vehkeitä, joita varmaankin piti käytettämän kiduttamaan kuolemaan tuomittua. Tämä pujahti peloissaan piiloon sängyn nurkkaan, jonne hän turhaan koetti kätkeytyä. Voi, kuinka mielellään hän olisi tahtonut häipyä olemattomiin, hävitä tykkänään pois!

Vihdoinkin salametsästäjä näkyi saaneen työnsä suoritetuksi. Hän piti toisessa kädessään jonkunlaisia mustia metallipihtejä, toisessa pientä onteloista metallipalloa, jonka läpi oli pistetty kaksi pyöreää reikää, raadon silmiä muistuttavaa, ja toiselle puolelle uurrettu leveä rako, joka oli kuin ilkeään nauruun vääntynyt suu.

Yht'äkkiä kävi salametsästäjä Mikko Repolaisen kimppuun, jonka rinnan ja kaulan hän puristi polviensa väliin. Tämä tunsi olevansa hukassa ja alistui kohtaloonsa, yritettyään laimeasti vastustella ja huomattuaan vähäisimmänkin toiveen turhaksi. Hän tunsi kylmän rautalangan kaulansa ympärillä, huomasi teräspihtien äkkiä painautuvan kiinni tähän lankaan ja yhä tiukemmin, kiusallisesti kiristävän hänen kaulaansa… Hänet aijottiin kuristaa!…

Mutta Simppa lykkäsi tuon kuolemanrangaistuksen toistaiseksi, pisti sormen kaulan ja raudan väliin, pani uudelleen kiinni Pyryn kaulaan nahkaisen hihnan, jonka oli päästänyt auki, tarttui sitten metallipalloon ja laahasi tyrmistyneen ketun ovea kohden hurja ja säälimätön miesjoukko perässään.

Kohti lätäkköä, josta kuului sammakkojen kurnutusta, kuljetti salametsästäjä Mikko Repolaisen, ja ennenkuin tämä oli oikein ehtinyt käsittää mitä tapahtui, jätti Simppa hänet, antaen aika potkun takapuoleen, yön avaraan syliin.

V.

Kettu ei yrittänytkään käsittää asiaintilaa, ja vaistoansa seuraten kiiti hän täyttä vauhtia synnyinmetsäänsä kohti, niinkuin vedestä nostettu kala hyppelehtii omille vesilleen päin. Mutta hänen kauhukseen seurasi häntä juostessaan Pyryn kulkunen, tuo onnettomuutta tuottava, sama kulkunen joka hänet oli herättänyt vadelmapensaikossa jäniksenlihan jäännösten ääreltä.

Tämä ei ollut kuulohäiriö, vaan todellakin oli jossain lähettyvillä kulkunen. Sen kimeät ja katkonaiset äänet erotti selvästi metsän hiljaisesta hyminästä, johon sekaantui hyönteisten surinaa. Pyry ei päästänyt ääntäkään, ei laskenut kidastaan tuota pitkää ja säännöllistä vinguntaa, joka aina kuului metsässä kaiun monistamana hänen seuratessaan otuksen jälkiä. Tämä äänetön takaa-ajo olikin salaperäisyytensä tähden vain kauheampaa, kiihottavampaa. Epäilemättä koira oli hänen kintereillään, oli ehkä häneen tarttumaisillaan, ja kettu luuli joka hetki terävän hampaan iskevän nahkaansa; jo luuli hän tuntevansa kiinnitavottelevan hurtan jalkojen hipaisun ja kuulevansa sen hengästyneitten keuhkojen hätäisen läähätyksen.

Tämä oli kilpajuoksua, se oli epätoivon taistelua, jossa paremmilla lihaksilla varustettu, kestävämpi, voittaisi toisen.

Sen kestäessä pysyi kulkunen itsepintaisesti hänen kintereillään, tasaväkisenä, voittamatta tai häviämättä kilpailussa. Urhoollista, mutta epätasaista taistelua: toisella puolella tarmokas, kostonhimoinen koira, toisella kettu, joka oli yksitoista vuorokautta nähnyt nälkää, jonka kuume oli uuvuttanut ja jota ylläpiti ainoastaan itsensäsäilyttämisvaisto, saaden hänen kuluttamaan loppuun viimeiset voimansa ennenkuin alistuisi kohtaloonsa.

Lisäten vauhtinsa kaksinkertaiseksi painui hän yön pimeyteen. Hän ei katsellut mitään, ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään; hän kuuli vain kulkusen äänen, jonka jokainen kilahdus ruoskaniskun tavoin yllytti hänen horjuvaa rohkeuttansa, jälleen ojensi hänen kompastelevat käpälänsä ja tuntui hänen uupuneisiin lihaksiinsa vuodattavan voimanvoidetta.

Metsänreuna mataloine sammaltuneine kiviaitoineen, josta kivet paikotellen olivat vierineet alas, sekä puoleksi tukkeutunut oja oli lähellä. Hän harppasi yhdellä hyppäyksellä ojan yli eräälle aitakivelle lähelle sen rajalinjan aukkoa, josta jänikset tavallisesti kulkivat saalismatkoilleen. Hän pujahti sinne aprikoimatta, voimakkaan vaiston vetämänä, joka ehkä hänelle uskotteli, että koira kenties lähtee hänen jäliltään ajamaan jänistä, joka käytävän suusta voi ilmestyä heidän eteensä. Mutta Pyry oli itsepäinen ja kulkunen yhä kilisi sen mukana.

Suoraviivainen metsälinja, jota metsänvartijat eivät olleet tarkoin karsineet, näytti ylempää äärettömän pitkältä vehreältä holvilaelta, josta puiden alimmat oksat riippuivat kuin köynnöskasvit alas. Niiden verkon lävitse syttyivät tähdet vähitellen, rastaat alkoivat monivaihteluisen hämylaulunsa, ja lukemattomat hyönteisparvet nousivat kedoilta ja lensivät nuortean vihreään metsään päin synnyttäen kauas kantavan, voimakkaan surinan, joka aallon tavoin nousi ja laski.

Kettu pakeni, pakeni vimmastuneena, kulki ohi metsäpalstain rajakivien niihin edes vilkaisematta, yhden sivuuttaneena ja toisen saavuttaen, kulki läpi näreikön halkometsään, ja halki halkometsän kedolle, epämiellyttävä kulkunen yhä kintereillään.

Kuu kohosi taivaalle. Mikko Repolainen syöksyi jälleen halkometsiin sitten tiheisiin näreikköihin, joiden läpi hän vanhan metsänelävän taitavuudella pääsi kiitämään kuin varjo seinää pitkin ja jossa hän toivoi vadelma- ja elämänlankapensaihin jälkensä häviävän vauhkolta takaa-ajavalta hurtalta.

Hän kierteli tammipuita, pujahti läpi toisiinsa takertuneiden vadelmapensaiden, jotka häntä ohikulkiessaan pistivät, eikä hänen kuumeinen kiihkonsa tyyntynyt eikä tau'onnut. Hän hävisi umpipoluille, joiden varrella oli outoa kasvullisuutta, ja viiden tai kuuden askeleen päässä sukelsi esille sädehtivään kuunvaloon, ja yhäti, yhäti kuului hänen takanaan kulkusen kilinä kuin hautajaiskellojen ääni, yksitoikkoisesti ja herkeämättä.

Missä hän kulki, siellä nousivat metsänelävät makuultaan, yllätetyt linnut lähtivät äkkiä lentoon, näyttäen mustilta pilkuilta metsän kolkkoa puolipimeää vastaan; huuhkajat ja tarhapöllöt, joiden huomiota kulkusen ääni herätti, seurasivat ääneti tätä outoa kulkua, ja pehmeästi lentäen yhdyttivät toisensa pakenijan yläpuolella.

Kettu painautui päättäväisenä tiheimpiin metsikköihin. Kerta pysähdytti hänet elämänlanka; äkkinäisellä hyppäyksellä hän katkaisi sen, lähti uudelleen juoksemaan, ja — kulkunen lakkasi soimasta. Toivo paisutti pakolaisen rintaa ja jännitti uudella voimalla hänen lihaksiansa; Pyry oli epäilemättä kadottanut hänet näkyvistään, ja hän kiiti nuolena suoraan eteenpäin. Hän juoksi ehkä pari-kolmesataa askelta tämän toivoa herättävän hiljaisuuden vallitessa, pysähtyi sitten äkkiä, vakuuttautuakseen siitä että oli yksin, ja heitti silmäyksen taakseen. Tuskin oli hän kääntänyt päätään, kun kulkusen kimeä ja katkonainen ääni uudelleen vihiäsi hänen korviansa ja pakotti hänen taas lähtemään metsien halki, kaikki epätoivon kauhut rinnassaan.

Hän juoksi koko yön levähtämättä, kunnes hänen ajettuneet ja jäykistyneet raajansa eivät enää kannattaneet ja hän kaatui hervotonna kuin riepu muutaman askeleen päähän lähteestä maahan, johon hän suistui tiedotonna, puolikuolleena, heittämättä katsetta ympärilleen ja päästämättä valitusta rinnastaan.

Ja samassa vaikeni kulkunenkin, ikäänkuin sen tehtävä olisi päättynyt.

VI.

Ei kukaan osaisi sanoa, kuinka kauan Mikko Repolainen oli tässä täydellisen uupumuksen tilassa, joka ei ollut enää elämää, mutta ei vielä kuolemaakaan. Vanhan metsäneläjän elinvoiman täytyi olla sangen voimakas, kun se vielä niin pitkän paaston ja niin monien mielenliikutuksien, niin suuren uupumuksen ja niin kovien tuskien jälkeen herätti hänet horrostilastaan elämään.

Hänen sekaiset mielikuvansa vaihtelivat alinomaa. Syvän, suojelevan hiljaisuuden häntä ympäröidessä, ja ennenkuin vatsa ehti häntä liian selvästi muistuttaa tuskallisesta todellisuudesta, herätti hänet kiusallinen tunne kaulassa: tuo Simpan rautalanka, johon hänen ajatuksensa kiihkeästi kiintyi ja johon hänen uusi elämänsä tuntui keskittyvän. — Saattoiko muuten kaksi mielikuvaa mahtua hänen heikontuneeseen tajuntaansa? Oliko hän hereillään? Nukkuiko hän? Näkikö hän unta? Hän ei tiennyt sitä. Hänen silmänsä olivat ummessa, hän avasi ne. Hän avasi ne vitkaan, ruumista liikauttamatta, ja antoi katseensa kiitää ympärillä olevan rauhallisen maiseman yli; sitten käänsi hän päätään harkitun hitaasti, yhtä hitaasti kuin hän ennen iltaisin kyyristyi, tarkan hajuaistinsa ohjaamana, peltopyyparveja vaanimaan. — Ei mitään epäiltävää; hän veti henkeään. — Minnekkähän koira oli kadonnut? — Häipynyt kuin paha uni. Ehkäpä hänellä lopulta olikin ollut vain pitkällinen painajainen? — Eipä kuitenkaan: tämä kiusallinen rautalanka oli jälellä vakuuttamassa hänelle, että hänen kauhistavan kolkko vankeutensa oli ollut todellista.

Vaistomaisesti kosketti Mikko Repolainen käpälällään sitä, toivoen siitä mahdollisesti pääsevänsä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt siihen kajota, kun kulkunen kilahti uudelleen, ja hän tunsi pitkän kauhunväristyksen karmivan selkäpiitään. Hän ei voinut enää paeta, hänellä ei ollut enää voimia. Hän heitti pikaisen silmäyksen yli koko näköalan. — Ei mitään! Kumminkin oli kulkunen aivan lähellä! — Ja yhtäkkiä Mikko Repolaiselle selvisi kaikki.

Tuo metallipallo ilkkuvine suineen ja raadonsilmineen, jonka Simppa oli pujottanut siihen rautalankaan minkä hän ripusti Mikko Repolaisen kaulaan, se oli Pyryn kulkunen. Tämä tuhoisa kulkunen kaulassaan hän oli juossut koko yön luullen koiran olevan kintereillään. Tämä oli Simpan kostoa; tämän tähden hän siis oli yöllä juossut kahdeksan tuntia ja tyhjentänyt tuskien maljan viimeiseen pisaraan saakka, ja nyt, kun hän jälleen virkosi toivoon ja eloon, oli tuo kosto häntä säälimättömänä seuraava, oli myrkyttävä hänen päivänsä ja kaikesta huolimatta täyttävä turmiollisen tehtävänsä.

Vaivaloisesti hän kohousi laihojen käpäliensä varaan, ensin etu- sitten takarajoilleen ja kulki lähteelle, jonka herkeämätön ja yksitoikkoinen lirinä oli kuin hiljaisuuden hyminää, jonka sävellajiin metsän asukasten eri äänet rauhallisesti sopeutuivat.

Hän latki vitkalleen kirkasta vettä, kuin olisi kastanjetteja [Kastanjetit ovat pieniä, onteloista, kastanjan puolikkaan muotoisia, puusta tai norsunluusta tehtyjä esineitä, joita isketään vastakkain, kun tahdotaan osottaa tanssisäveleen tahtia.] iskenyt vastakkain, hämmentäen veden kalvossa kuvansa, laihtuneen Mikon kuvan, joka ei muualla tarjoutunut hänen nähtäväkseen. Suippokuono yksin eli kuvassa, ja kaksi lyhyttä, pystyä ja ikäänkuin irtirepäistyä korvaa törrötti päässä kuin kaksoistorni, joka tähystää seudulta kuuluvia ääniä lakkaamatta peljäten erottavansa hiljaisessa ympäristössä vihollisääniä.

Sitten aikoi hän syödä, ja koska metsä ei tarjonnut hänelle riittävästi ravintoaineita, lähti hän ruohottuneelle aukealle, josta leivoset tuontuostakin riemuiten pyrähtivät lentoon, kohosivat edestakaisin leijuen ylemmä taivasta kohti, täyttäen ilman viserryksillään, ja laskeusivat ilonhuumeessa alas sinikorkeuksista.

Sieltä hän varmaankin löytäisi yrttejä, jotka hän vanhastaan oli tuntenut tai myöhemmin oppinut tuntemaan: suolaheiniä, ehkäpä joitakin herkkusieniä, vatsaa puhdistavia juolavehniä, ehkäpä lisäksi joitakin myyränmättäitä, joiden kimppuun hän tarmokkaasti kävisi, vieläpä mahdollisesti talven aikana kuolleiden eläinten tai lintujen puoleksi mädäntyneitä raatoja, joita ei vielä kukaan ollut löytänyt.

Mutta kuinka kiusallinen tuo kulkunen olikaan! Epäilemättä hän tottuisi jokseenkin pian siihen, että rautalanka kuristi kaulaa, mutta tuo ääni, joka oli tarrautunut häneen kuin takkiainen, muistuttaen hänelle liian selvästi sekä vältettyjä että edessäolevia vaaroja, turmeli salaa sitä iloa, jota hän olisi tuntenut nauttiessaan täydellisesti elämästä. Siinä hänen vapautensa lunnaat, joita hänen oli tuomittu kuolemaan saakka kantamaan mukanaan! Ja häntä kidutti hillitön halu päästä niistä vapaaksi.

Lukemattomia kertoja oli hän, maaten selällään takakäpälät ilmassa, tahallaan ja vihoissaan ne jäykistäen, etukäpälillään hangannut kaulaa säännöllisin ja hermostunein nykäyksin irrottaakseen tai katkaistakseen Simpan kuristavan rautalangan. Hän ei saanut aikaan muuta, kuin että nyki irti karvat kaulasta joka puolelta päätä ja litisti käpäliensä kynnet, mutta rautalanka ei lakannut vähääkään kuristamasta, ja jokaisella käpälän kosketuksella tuntui kulkunen päästävän röyhkeän naurun tai ivallisesti yllyttävän otteluun. Ja kettu koetti siihen tottua, mutta turhaan, ja mieletön raivo, jota ei mikään voinut hillitä, kuristi hänen kurkkuansa ja pingotti hänen lihaksiansa. Hänen täytyi sittenkin elää.

Hän jäi elämään.

Hän sai jokapäiväisen ravintonsa vuoroin kedon ruohoista, vuoroin heinäsirkoista, joita hän ravisteli pensaista. Sitten tuli pikkulintujen pesien vuoro, joita hän osui löytämään turvallisten, vehreiden pensasaitojen suojasta ja okaisten metsäviinimarjapensaiden alta. Toisinaan hän hotki niistä suuhunsa munat, toisinaan ahmi kitaansa pienet linnunpoikaset, pienet punaihoiset olennot, joiden silmät olivat ummessa ja jotka avasivat nokkansa selkiselälleen, kuullessaan yläpuolellaan oksien kahisten jakaantuvan. Hän saattoi ylettyä aina rastaiden pesille asti, jotka olivat rakennetut pähkinäpuiden alioksille, hän hävitti orasvainioilla koko pesälliset peltokanan ja peltopyyn poikasia, saattoipa kulkusensa turvissa lähestyä talojakin huomiota herättämättä.

Hän vihasi erikoisesti muuatta Vanhan-Hallan kukkoa, vanhaa kimeä-äänistä Kukkelikuuta, jolla oli raskaat, höyhenpeitteiset koivet ja oli yhtä viekas kuin hänkin. Kukkelikuu oli kaikkivoipa ja mustasukkainen pasha laajassa kanahaaremissaan, jossa sen tuloa aavistettiin joka kerta sen lähestyessä. Kaulaansa ojentaen ja siipiään räpäyttäen laski se ilmoille kutsuvan kieuntansa, hätäisen merkinannon, joka varotti kanoja vaarasta ja sai ne sikinsokin rientämään koirankoppia kohti, missä tiesivät olevansa turvassa.

Jo aikoja sitten oli Mikko Repolainen päättänyt tappaa sen. Useampana päivänä peräkkäin hän vakoili sitä, tuli sitten eräänä kauniina aamuna, kun jo riittävästi tunsi kukon tavat, pensasaidan taa odottamaan.

Harja pystyssä, silmä verenkarvaisena, höyhenet taisteluvalmiina asteli Kukkelikuu lähemmä kaakattavan lauman etunenässä. Mutta sen käytöksessä ei ollut sitä kevyttä siroutta eikä sitä pöyhkeilevää rohkeutta, jota siinä näki, kun se tunsi olonsa turvalliseksi; silminnähtävästi se vainusi vaaraa. Mikko Repolainen kilahutti kulkustansa, ja tämä kotoinen ääni rauhotti vihollista; sitten antoi kettu, kuten vanha, kärsivällinen metsästäjä ainakin, saaliinsa hiljalleen lähestyä, ja kun se oli hyvin lähellä eikä enää voinut pujahtaa häneltä pakoon, teki hän sitä kohti aimo hyppäyksen, ajoi sitä, sai sen kiinni, likisti sen rinnan leukapielensä väliin, ja ylpeänä voitostaan, pää pystyssä, kanojen hätääntymisestä välittämättä, vei tuo vanha veitikka saaliinsa metsään, missä hän sen kyni ja söi.

Hän pienensi sitten helposti naapurin ällistynyttä kanalaumaa. Hän kävi siellä niin vaihtelevin väliajoin, niin eri hetkinä päivästä, että tämä ei yllättänyt häntä milloinkaan työssä. Ja koska hän ei ollut Mikkoa lainkaan nähnyt eikä saanut vihiä varkaasta muuten kuin minkä oli kuullut kulkusen kilinää eikä myöskään tiennyt Mikko Repolaisen seikkailusta mitään, syytti hän tiukasti Pyryä kanojensa tappajaksi, jopa uhkasi haastaa Simpan oikeuteen tai hävittää tämän kelvottoman koiran.

Sillä välillä Mikko Repolainen lihoi, ja vaikka hänen oli pitänyt jättää jänikset melkein kokonaan rauhaan, sai hän, Vanhan-Hallan siipikarjan tarjotessa hänelle riittävää korvausta, uudelleen uskoa elämään.

Yksi seikka kumminkin painosti häntä hirveästi: hänen yksinäisyytensä.

Aina siitä illasta lähtien, jolloin hän joutui kiinni, ei hän kertaakaan ollut tavannut ketään heimolaistaan. Hän ei voinut olla tuntematta syvää liikutusta muistellessaan topakkaa kinastelua ja pientä näykkimistä suurten yhteisten retkien edellä, sekä vaikean saaliinjaon aiheuttamia ankaroita riitoja, jolloin taisteluhaluiset paljastivat voimakkaat hammasrivinsä mustien kuonojensa takaa.

Ei mitään, ei mitään muuta kuin metsää! Näytti siltä, kuin hänen heimonsa olisi hävinnyt hänen joutuessaan vangiksi.

Ja kumminkin tunsi hän alinomaa sen läsnäolon ympärillään. Hän tunsi sen jäljistä, joita toiset ketut jättivät kosteille näreikköpoluille, ruohoisille metsäaukeille tai pensaiden alaoksille. Ja varsinkin hän sen huomasi erityisistä äänistä, jotka olivat merkkinä kahden osakumppanin öisestä jahdista: toinen oli koira, joka päästi heikon, kimeän, hieman käheän vingahduksen, sillävälin kun toinen asettui sille paikalle, mistä haukunnan mukaan saattoi otaksua jäniksen kulkevan, ja missä sitten otusta ajamatta sieppaisi sen suuhunsa.

Nuo retket tunsi hän kaikki ja erehtyi harvoin niiden suunnasta. Olipa hän itse, kerran kun nälkä häntä vähän hätyytti, uskaltanut asettua väijyksiin ja nipistää kuoliaaksi erään pitkäkorvaisen otuksen, jota Pyry ajoi. Mutta hän ei ollut sitä milloinkaan tehnyt uudelleen, sillä tuo hurtta, joka oli yhtä viekas kuin hän, oli, aavistaen varkaan kepposen, hetkeäkään hukkaamatta uudella innolla lähtenyt häntä takaa ajamaan. Koska painava saalis hidastutti hänen kulkuansa, olisi hän auttamatta joutunut kiinni, jollei olisi ollut kyllin viisas jättääkseen viholliselleen tämän ryöstösaaliin, josta hänelle olisi tullut sangen runsas ateria. Epäilemättä oli Pyry löytänyt jäniksen jyrkästä rotkosta, johon hän oli sen jättänyt, ja karvajätteet ja veritahrat kivillä puhuivat kylliksi siitä runsaasta suupalasta, jolla tämä oli mielihyvin itsensä ravinnut.

Mikko Repolainen aikoi luonnollisesti käyttää hyväkseen heimolaistensa metsästystä, mutta onnistui siinä vain harvoin, sillä joskin kulkunen jätti aina takaa-ajajan pitkän matkan päähän väijyksiin, sattui myöskin sangen usein, että Mikko karkotti jäniksen, jonka korva oli herkkä kaikille metsän äänille. Mutta tällaisten tilaisuuksien tarjoutuessa koetti hän hartaasti tavata toisia kettuja saadakseen heidät ymmärtämään, että hän ei ollut heidän vihollisensa, — turha vaiva, erakko ei saanut luokseen vauhkoja veljiään eikä päässyt heidän pariinsa; hänen kutsuihinsa vastasi vain kaiku, joka ikäänkuin pilkaten kertasi hänen valittelevan ulvahduksensa.

Eräänä iltana hän kuuli entisen metsästystoverinsa äänen. Toveri oli nyt liittynyt toiseen, epäilemättä kilpailijaan, ja hän tuli siitä surulliseksi, sillä hän tunsi joutuneensa ulkopuolelle rotuaan ja olevansa kuin kuollut muilta ketuilta.

Kuinka monta kertaa hän olikaan yrittänyt, vieläpä ilman saaliinhimoa, lähestyä niitä, jotka olivat saaliinajossa! Mutta heti kun hän lähestyi, tuntui jahtijoukko häipyvän pois, kaikki kävi jälleen hiljaiseksi: kulkunen teki kaikki hänen ympärillään salamyhkäiseksi ja autioksi.

VII.

Tuli sitten kiiman aika.

Kiimaisten naaraskettujen jäljillä vainusi Mikko Repolainen hekumallisia tuoksuja, jotka saivat hänen leukapielensä vavahtelemaan ja verensä kiehumaan. Koko hänen olentonsa värisi silloin sitä suurta rohkeutta, jota tarvittiin häätaisteluihin, jotka olivatkin vain häiden korkein muoto. Ja hän oli näkevinään haavoitettujen, häpeillään olevien ja voitettujen kilpakosijain edessä hennon naaraan alttiina voittajan haluille.

Voi noita tappeluita metsien pimennossa, noita hurjia otteluita, jolloin hampaat iskettiin toisen turkkiin ja veri sai vuotaa, noita meluisia kaksintaisteluita, joiden päätyttyä voittaja, hänkin haavoitettuna ja verta vuotavana, nautti voitostaan, sillävälin kun voitetut, vieläkin uhmailevina, etäämpää näyttivät hampaitaan tai kiertelivät levottomina ja nurpeilla mielin yhteenliittynyttä paria!

Mikko Repolainen oli noita voimakkaita. Hän oli usein jäänyt voittajaksi näissä öisissä turnajaisissa ja saavuttamattoman päämäärän raivostuttamana seurasi hän nyt noita moninkertaisia jälkiä, joissa kilpakosijain askeleet peittyivät lemmittyjen jalan jälkiin. Mutta päämäärä häipyi saavuttamattomiin, sillä kirottu kulkunen, joka ilmotti asiaankuulumattoman olevan lähellä, sai kilpailijat vaaran uhatessa sopimaan ja rakastavaiset ryhmät pötkimään pakoon.

Ja hän juoksi kaiket yöt, hylkäsi yhdet jäljet lähteäkseen seuraamaan toisia, mielessään aina se pettävä toivo, että hänen kutsu-ulvahtelunsa, joita hän lakkaamatta lähetti naaraalle, riittäisivät estämään tätä pakenemasta lähestyvää kulkusen kilinää.

Hän joutui epätoivoon. Hän ei muistanut enää käydä varastamassa kanoja eikä juomassa lähteestä. Rakkauskuume uuvutti häntä ja mielettömän raivon vallassa heittäytyi hän, kuten ensimäisinä vapaina päivinään, maahan selälleen yrittäen rajuin tempauksin katkaista rautaa, joka hänen elämässään oli häviämättömänä merkkinä ihmisten julmuudesta.

Turha vaiva.

Eräänä iltana hän kumminkin muutti menettelytapaansa. Hän oli juuri astunut yli kiimaisen naaraan ihka vereksien jälkien ja päätti, maksoi mitä maksoi, saada sen kiinni, keskittäen tähän päämäärään kiihkoisen koiraan täyden tarmon.

Mutta kulkunen oli saatava vaikenemaan. Onnistuakseen siinä päätti hän kulkea hitaasti ja notkeasti läpi oksien sekasortoisten sokkelojen, niin että pää ja kaula pysyisivät niin täsmällisen jäykkinä kuin suinkin. Hän läksi siis naaraan jälille, koko ruumis äärimmäisen jännittyneenä, jalat koukussa, pää puolittain alasvaipuneena.

Mahdollisimman varovaisesti kulki hän eteenpäin, alistaen vaistomaiset mielenliikutukset halunsa ja tahtonsa alaisiksi. Kun hänen tielleen sattui polku tai oja, pakottautui hän kulkemaan hitaasti sen poikki, vaikkakin jokin hänen olentonsa sisimmässä hänen tietämättään jo koukisti säärilihaksia, jotta hän yhdellä harppauksella pääsisi sen poikki tai saisi vaivatta siepatuksi saaliin, jonka nopeata pakoa hänen silmänsä tahtomattaan seurasivat.

Hän milloin kulki oksien päällitse, milloin mateli pensasryhmien tyvioksien alitse, toisinaan kynsien kärjille kohoten, väliin taas painautuen notkeiden polvitaipeiden nojaan. Hän kulki hitaasti, tuskaisessa jännityksessä, hänen päätään pyörrytti ja sydän löi rajusti; ja mikäli hän läheni päämäärää, sitä selvemmin tunsi hän hekumallisen hajun huumaavan aistinsa, ja silloin piti hän silmällä pienintäkin kaulan liikettä, vähäisintäkin kulkusen värähdystä.

Hän pääsi perille.

Keskellä häikäisevää kuunvaloa tappeli jo kaksi koirasta naaraasta, joka katseli heitä. Hampaat iskeytyivät vastustajan nahkaan, samalla kun kuului hillittyä murinaa, kangistuneet käpälät ojentuivat suonenvedontapaisesti toisen selkää ja raajoja vastaan, veripisaroita putoeli ja silmät kiiluivat verenhimoisina.

Kiertäen kaaressa kilpakosijoita kuun valaisemalla, ahtaalla, turvepeitteisellä sysihaudalla, katseli naaras heitä rauhallisena, silmät puoleksi ummessa, häntä edestakaisin häälyen kuin naisen puvun laahustin.

Hän osui Mikko Repolaisen eteen, sai hänestä vihiä ja läheni häntä, ja tämä, rohkaistuna, kiihottuneena, muistamatta että kaula oli pidettävä jäykkänä, välittämättä noista tappelevista, mitään kuulematta ja mitään näkemättä, yritteli lemmenkohtauksen alkuhyväilyjä.

Mutta juuri kun hän yritti naaraan päälle kohottaen eturuumista nopein liikkein, kuului yön hiljaisuudessa kulkusen kilahdus, ja kaikki, sekä tappelijat että naaras, syöksyivät ikäänkuin näkymättömien jousien ponnahuttamina pakoon niin tuimaa ja rajua vauhtia, että ennenkuin Mikko Repolainen ehti nähdäkään heidän katoavan, seisoi hän yksin tyrmistyneenä kuun valaisemalla autiolla paikalla.

Silloin erakkoparka alkoi purra kuin hillittömän raivon vallassa kuun valaisemaa nurmea, ja ulvoa, ulvoa epätoivoisesti, antaen ilkeän kulkusen soida hurjasti, kilistä kylläkseen. Ja sillävälin kuu irvistellen tanssitti puiden varjoja hänen ympärillään, ja yölinnut, joiden huomiota tämä outo kohtaus herätti, lentelivät salamyhkäisinä ja kolkon äänettöminä milloin yhteen, milloin erilleen hänen yllään.

Valkeneva päivä yllätti hänet siinä tilassa, ja vaaroineen, joita se mukanaan toi, vetosi se ketun itsensäsäilyttämisvaistoon. Nyt, kun elämänhalu oli uudelleen herännyt hänessä kuten toipuvassa sairaassa ankaran taudinkäänteen jälkeen, tunsi hän olemassaolon kaikkien ongelmoiden painavan itseään, ja selvittääkseen ne oikealla ajallaan kätkeytyi hän aluksi tiheään viidakkoon keskelle metsää, missä hän vaipui sellaiseen unenhorrokseen, joka on vainotulle ja levottomalle olennolle ominainen.

Ja näin kului pitkiä päiviä. Metsäelämä, joka niin täydellisesti vastasi hänen vaistojansa, hymyili hänelle uudelleen. Pitäessään huolta jokapäiväisestä ravinnostaan hän melkein sai takaisin entisen halunsa risteillä metsissä ja tyytyi siihen tuskansekaiseen nautintoon, siihen katkeraan hekumaan, että kuunteli etäältä kuin kadotetun paratiisin juhlavirttä heimolaistensa elämää, josta öiset jahdit hänelle useita kertoja muistuttivat.

Elokuun painostava helle pakotti hänen hämärissä kulkemaan teiden varsilla oleville niityille, missä hän uskoi varmasti tapaavansa umpisilmäisiä myyriä, jotka maanpinnalta hakivat apua tukahduttavaa kuumuutta vastaan ja harhailivat keskellä vereksiä ävärniitoksia, joutuen kuoleman uhriksi ainoastaan sentähden, että olivat lähteneet liikkeelle alkuperäisiltä olinpaikoiltaan kuivuneen myyränmättään alta.

Siinä oli ketulla taattu avunlähde, sillä vaikkapa hän ei olisi löytänytkään enää elävinä myyriä, jotka viheliäisinä harhailivat kaksinkertaisen taakan, turvattomuutensa sekä sen hädän painamana, joka heidät ajoi pakoon sulatusuunin kuumuutta hehkuvasta maa-asunnostaan, tiesi hän ne varmasti löytävänsä kuolleina pitkin teiden varsia. Sillä kun myyrä kerta lähtee sokkeloisesta asunnostaan, ei se sinne palaa enää milloinkaan, vaan hukkuu ensimäisen ja viimeisen erehdyksensä uhrina.

Saapuipa sitten hiljalleen hedelmärikkauksineen syksy, joka olisi tehnyt hänen elämänsä erittäin rauhalliseksi, jolleivät jahtikoiraparvet, jotka rajua melua pitäen risteilivät joka puolella hänen asuntoaan, olisi liian paljon hänelle muistuttaneet sekä Simppaa että Pyryä, sekä hänen vankeuttaan että yksinäisyyttään.

Koska hän oli käynyt tavallistaankin varovaisemmaksi, uskalsi hän nyt hautaantua kaksikäytäväiseen maakoloon vasta sitten, kun oli taitavia mutkia tehden haihduttanut jäliltään epäiltävimmätkin vainuavat hurtat.

Kaikesta huolimatta tuntui elämä hänestä huokealta, eikä tuo hetkenlapsi ajatellut vähintäkään lähestyvää talvea, jonka pikaista ja tuimaa tuloa ilmaisivat sekä sepelkyyhkyjen ennenaikainen muutto että hänen turkkinsa äkillinen karvanlähtö.

VIII.

Talvi tuli äkkiä, niinkuin usein sattuu vuoristossa, heti lokakuun loppu- ja marraskuun alkupäivien kylmien vihmasateiden jälkeen. Joitakin punaisia marjoja näkyi vielä kiiltävän pensasaitojen marjapensaissa, joitakin sinipunervia oratuomen marjoja, joiden kuoren ensimäinen halla oli käpertänyt kokoon, riippui vielä varsissa, sittenkun pakkanen oli karistanut pois kolme neljäsosaa. Sitten putosi eräänä kauniina aamuna, jolloin tuuli tuntui rauenneen, ensimäinen lumi kuin varkain, pehmeänä, leppeänä, ääneti, tuulen tuntumatta, kestävän rauhallisena kuin kunnon työmies, jota ei mikään pidätä, ei mikään hoputa, ja joka tietää, että hänellä on hyvää aikaa.

Kaksi päivää ja kaksi yötä satoi herkeämättä lunta, joka pyyhkäisi kukkulat sileiksi, täytti laaksot, tasotti kaikki möyheän peitteensä alle, jota ei mikään voinut nostaa pois. Ja koko aikana, minkä lunta satoi, ei metsän eläimistä eikä talvilinnuista yksikään hievahtanut huolellisesti valitsemaltaan tyyssijalta.

Mikko Repolainen (hän vältti nykyään luolia) oli kuten muutkin, kyyristyneenä tiheän pähkinäpuuryhmän alimpien oksien suojaan, hautautunut käärinliinaan, joka itsestään laskostui hänen ympärilleen ja muodosti hänen kokoonkyyristyneen ruumiinsa mukaisen ahtaan asunnon, sievän ja ohutseinäisen vankikopin, jonka hauraat seinät hän kyllä hetken tullen osaisi särkeä. Tässä vankilassa oli hänen lämmin, sillä hänen turkkinsa oli tiheä, ja holvinmuotoinen lumikerros, joka peitti hänen köyryisen selkänsä, suojeli häntä kerrassaan kylmältä ulkoilmalta.

Kun hän arveli lumisateen tauonneen, raivasi hän itselleen keskipäivän aikaan kapean uloskäytävän ja lähti etsimään jokapäiväistä ravintoa huolellisesti välttäen sen lumiluolan särkemistä, jonka luonto oli hänen ruumiinsa mukaiseksi muovaillut.

Oli taas käsissä huonot ajat. Mikko Repolainen tunsi sen hyvin ja sitä selvemmin, kun tuo riivattu kulkunen, jota hänen pakosta täytyi joka askeleella heläyttää, saattoi hänet metsästysretkillä, etenkin jänisjahdissa, auttamattomasti alakynteen.

Hän tiesi kyllä, että jos jänis loikkasi hänen edellään, joutui se auttamattomasti hänen kynsiinsä, sillä pehmeän lumen aikana eivät nuo onnettomat pitkäkorvat kykene nopeudessa kilpailemaan kettujen ja koirien kanssa. Mutta ne eivät ole lainkaan tästä huonommuudestaan tietämättömiä, ja heti kun kuuluu kulkusen täi askeleen outo ääni, ovat ne kyllin varovaisia pysytelläkseen liikkeellä tarpeellisen välimatkan päässä. Kettu on siis niiden mielestä enemmän kuin epäluuloa herättävä.

Silloin alkoi hän uudelleen retkeillä metsissä loppumattomiin, kuopi pitkät ajat metsäomenapuiden juurella, kokoili kärsivällisesti lumitaakkansa varistaneista pensaista jälellejääneitä tähteitä, jotka vain puoleksi ravitsivat hänen liiankin usein tyhjän vatsansa.

Hän vietti jälleen päiviä ilman ravintoa, piti jänisten kulkupaikoilla vahtia ja väijyi varovaisena kylän ja talojen lähistöillä, mielessään se epämääräinen toive, että saisi siepatuksi jonkun siipiotuksen tai kuristetuksi kuoliaaksi jonkun kissan.

Ja tällaista kesti aina joulukuun alkupäiville saakka.

Mutta siitälähtien lisääntyi kylmyys kaksinverroin. Purevat pohjatuulet alkoivat puhaltaa ja lumi, joka pakkasen käsissä oli muodostunut hienon hienoiksi kristallihelyiksi, tunkihe kaikkialle, täyttäen syvimmätkin laaksot, imeytyen tiheimpiinkin sokkeloihin ja muodostaen oikeita valkoisia särkkiä, nietoksia, jotka tuulen ajamina herkästi siirtyivät paikoiltaan.

Hänen pesänsä pysyi kuitenkin vahingoittumatonna; olipa se lujettunutkin, ja hän viihtyi siellä entistä paremmin, sillä hänen ruumiinsa lämpö oli ylt'ympäri sulattanut hänelle lumesta leppoisen vuoteen, joka sitten pakkasen jäädyttämänä muodosti jonkinlaisen kovemman pinnan, jääholvin, joka helposti kannatti muutoin vaihtelevaa lumenpainoa hänen yläpuolellaan.

Kaikki pensaat olivat tyyten paljaat, linnut liikuskelivat kylien lähistöillä, jänikset olivat näkymättömissä. Ei ollut enää mitään, ei mitään, ja miettiväisenä, epäröiden, mielessä vielä entinen seikkailunsa, alkoi kettu uudelleen kulkuesensa turvin käyttää hyväkseen kotieläinten luottamusta.

Mutta siinä hänellä oli huono onni. Joka yö hiipi hän huomiota herättämättä asuntojen lähelle, karkottaen pois toiset nälkäiset ketut, jotka siellä jo maleksivat eivätkä olleet hänen laillaan odottaneet, kunnes äärimmäinen nälkä heidät pakotti haeskelemaan satunnaista syötävää.

Mutta ei yksikään eläin aikonutkaan lähteä navetan lämpimiltä pahnoilta eikä lieden ääreltä, missä kissat viluisina istua kyyröttivät kivikiukaalla tai lämpimällä pankolla, milloin eivät olleet vilja-aitoissa tai asuinhuoneiden sillanra'oista väijymässä laihoja hiiriä, jotka, nälissään nekin, uudelleen olivat tulleet asustamaan taloihin.

Aika-ajoin jahtikoiran vihainen haukunta muistutti hänelle, että hän oli joutunut liian lähelle, että hänestä oli saatu vihiä ja että hänen piti kiireimmiten luikkia tiehensä. Ei hän koskaan tuonut näiltä öisiltä retkiltään mitään mukanaan. Ei ollut näkynyt edes raatoja, joita ennen oli usein löytänyt ja niillä tyydyttänyt nälkäistä vatsaa; pahimmassakin tapauksessa niistä saattoi, pitkiä väliaikoja pitäen, käydä sieppaamassa palan ja heti pötkiä pakoon; kylän eläimet välttivät itsepäisesti tuhoaan. Mikko Repolainen kuleksi kaikesta huolimatta talojen lähistöllä. Kumminkin vältti hän huolellisesti Simpan asuntoa, ja vaikka ajatukset olivat sekaisin ja vatsa tyhjänä, livisti hän nopeammin tiehensä sinä yönä, jolloin kuuli Pyryn äänen vastaavan jonkun metsästystoverin nalkutukseen — merkki siitä, että metsän asukas oli lähellä.

Mutta ketulla ei vieläkään ollut mitään syötävää, ja päivät kuluivat eikä pakkanen hellittänyt, ja entistä ankarampi nälkä uuvutti ja kalvoi metsän eläjiä.

Ja Mikko Repolainen oli nyt laihtunut pelkäksi luurangoksi, oli käynyt surkeamman näköiseksi kuin taannoisen vankeutensa jälkeen. Hän oli enää vain varjo entisestään, kuumeen kuluttama, ja vaappui kuoleman ja hulluudenhan välillä. Hän oli saanut tavakseen kuljeksia kylän ympäristöllä, jonne hän huomaamatta hiipi aina määrätyllä hetkellä, tietämättä miksi. Ei hän väitellyt enää koiria, eipä edes Simpan asuntoa, ei toivonut mitään löytävänsä, eipä edes hakenutkaan mitään syötävää. Kaulassa kilisevä kulkunen oli hänet vähitellen tappanut. Hän oli nyt valmis viimeiseen ja äärimmäiseen koetukseen.

IX.

Joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä oli yhtä pitkää hämärää. Aurinkoa ei näkynyt; ainoastaan puolipäivän tienoossa olivat pitkät, lyijynharmaat pilvenkaistat osottaneet sen kulkua taivaanrannalla mustien pilvien takana, jotka levittivät synkän katoksensa aution ja kolkon seudun ylitse.

Tuontuostakin kuului hätäilevä korpin rääyntä tai harakan nauru pihlajasta, jonka viimeiset punaiset marjat olivat loppumaisillaan. Nämä äänet häiritsivät tuokioittain hiljaisuutta ja siinä kaikki.

Ainoastaan uinuksissa oleva kylä, jonka yläpuolella liikkumattomat savupilvet riippuivat kolkon peitteen tavoin, ikäänkuin näiden olkikattoisten asuntojen kuumeisena hengityksenä, oli yksinään näyttänyt muita elonmerkkejä aamunkoitteessa ja hämärän tullen. Silloin syöksyi likaantunut karja navettain ovista iloisessa innossa määräajoin ammuen ja juottopaikkaa kohti rynnistäen.

Ja kumminkin oli koko kylänväki valveilla ja liikkeessä: olihan juhla-aatto. Vanhoissa romaanilaiskeittiöissä, missä lieden karkeatekoinen tukipylväs ja savustanut, puoliympyrän muotoinen kaareva katos tukivat kahta laajaa lavaa, jossa palvattiin silavaviipaleita ja kinkkuja suloisessa katajantuoksussa, siellä oli tavallista vilkkaampaa liikettä.

Jouluaaton viettoa ja huomispäivän juhlaa varten olivat emännät leiponeet ja paistaneet kaksi uunillista leipiä ja vehnäsiä, joiden lämmin tuoksu täytti koko talon. Unohtaen leikkinsä ja riitansa olivat lapset riemuhuudahduksin katselleet kaikkia valmistuksia ja meluten lukeneet näitä herkkuja, odottaen kärsimättömästi sitä ikävöityä hetkeä, jolloin niistä saisivat nauttia. Ja paljon oli uunista tullut esille hyvää: oli luumuja, joita siellä oli kuivattu ristikoilla leipien paistuttua, oli marenkeja, joille oli ripoteltu monenvärisiä pikkumakeisia, ja kellarissa säilytettyjä omenia, jotka levittivät hienoa, eetterimäistä tuoksua.

Illallinen oli ollut yltäkylläinen, hilpeä mieliala oli vallinnut aterialla, ja tavanmukaisesti oli koko iloinen talonväki mennyt kirkkoon jumalanpalvelukseen, keltaisten lyhtyjen liehuessa yön pimeydessä, ja tullut sieltä takaisin kotia, missä kokoontuivat lämpimään kakluunihuoneeseen viettämään jouluaattojuhlaa.

Oli syöty ja juotu, oli laulettu ja naurettu, ja isoäiti oli alkanut, kuten ainakin, vapisevalla, hiukan salaperäisellä ja ikäänkuin kaukaa kajaavalla äänellään perinnäistarinan:

"Se mitä kerron, tapahtui pitkiä, pitkiä aikoja sitten, kerran keskiyöllä jumalanpalveluksen jälkeen, jolloin maa, jota nyt viljelemme, kuului kokonaan ylhäisille herroille ja meidän isovanhempaimme isovanhemmat olivat heidän palvelijoinaan.

"Ennen jumalanpalvelusta tuli eräs mies, jota ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt, tapaamaan sen linnan kreiviä, jonka rauniot te tunnette. Hän kertoi, että sudenluolan perällä oli nähty metsäsikoja ja että nyt, kun oli kirkas kuunvalo, voitaisiin niitä helposti pyydystää. Intohimoinen metsästäjä kun oli, käski kreivi, unohtaen velvollisuutensa, heti valjastaa hevoset itselleen ja palvelijoilleen ja ottaa koirat mukaan. Mutta hänen hurskas vaimonsa itki ja rukoili häntä niin kauan, kunnes hän vihdoin suostui kirkonkellojen kaikuessa lähtemään kirkkoon, missä hän istuutui punaiseen, kullatulla valtaistuinkatoksella varustettuun nojatuoliin, joka siellä oli heille varattu.

"Virrenveisuu oli jo alkanut, mutta katumusta ilmaiseva ryppy näkyi kreivin otsalla, kun tuo outo, salaperäinen vieras astui kirkkoon ristinmerkkiä tekemättä, tuli uudelleen tapaamaan kreiviä ja puhui hiljaa hänen korvaansa.

"Miesparka ei enää kyennyt vastustamaan mielitekoaan, vaan lähti, huolimatta vaimonsa rukoilevista katseista, palvelijat mukanaan. Pian kuului etäältä jahtikoiraparven haukuntaa ja koko jumalanpalveluksen ajan kuului kuin herjauksena ulvonnan säestämä otuksenjahti. Ja kaikilla oli kyyneleet silmissä, ja kaikki rukoilivat hartaasti.

"Tätä kesti koko yön, sitten äkkiä kävi kaikki hiljaiseksi. Mutta armollista herraa ei enää näkynyt linnassa; hän katosi jäljettömiin kirottuine koiraparvineen ja palvelijoineen, ja hän saa helvetissä kalliisti maksaa tuon kirkonhäväistyksen. Siksi Jumala on tuominnut hänen joka sadas vuosi jouluyönä metsästämään koirineen läpi yön. Onneton kreivitär kuoli luostarissa; ja tuota tuntematonta miestä, joka oli vietellyt hänen puolisonsa mukaansa, häntä ei kukaan enää milloinkaan nähnyt, ja jokainen tietysti ajatteli, että se oli itse paholainen.

"Meidän äitimme ei kuullut tuota metsästystä, mutta hänen isoäitinsä kuuli sen. Silloin oli ilta, kuten nytkin, kolkko keskiyön hetki, ja…"

Samassa kuului kaamea ulvonta, surullisen pitkä kuolon-ulvonta, joka kulki kuin kauhunhuuto läpi kylän, ja tähän vastasivat heti kaikki kylän ja ympäristön talojen koirat kuin johonkin taikamerkkiin kolkolla ja pitkällä ulvonnalla. Tuo melu paisui uhkaavaksi ja häipyi kuin nyyhkytys. Juuri kun se oli loppunut, alkoi se uudelleen — tai oikeammin: se ei loppunutkaan, se hiljeni tuskallisissa sävelvaihteluissa ja jatkui pöyristyttävänä, epätoivoisen yksitoikkoisessa tahdissa.

"Rukoilkaamme, lapseni", sanoi vanhus, "rukoilkaamme kreivin sielun puolesta!"

Kaikki kylän asukkaat olivat valveilla. Miehet olivat ottaneet seinältä naulasta vanhan pyssyn, jonka piippua he huolellisesti tarkastelivat, ja heidän hämmästyneissä kasvonilmeissään, joihin järkeilevä ajanhenki ehkä jo oli leimansa painanut, näkyi merkkiä entisen taikauskon kauhuista.

Naiset ja lapset kokoontuivat ääneti lieden ympärille, etsien sen valossa ja lämpimässä turvaa tuntematonta vaaraa vastaan, jonka he luulivat olevan uhkaamassa. Mutta enemmän kuin kukaan muu, koki Simppa tänä yönä pelon kauhua.

Tuon vanhan salametsästäjän oven edessä, miehen, joka ei pelännyt Jumalaa eikä perkelettä, oli ensimäinen ulvonta alkanut. Sieltäpitäen tämän suuren, kolkon näytelmän pääosan esittäjä johti näkymätöntä jahtikoiraparvea. Simppa oli työntänyt oven kohdalle suuren tammisen astiakaapin, jonka takana Pyry, häntä koipien välissä, karvat pystyssä, ulvoi epätoivoisena. Koko yön valvoi Simppa, ladattu pyssy kädessä, valmiina laukaisemaan. Tuntia ennen aamunkoittoa kolkko ulvonta vaikeni.

Päivänvalon ja hiljaisuuden rauhottamana nosti salametsästäjä paikoilleen raskaan huonekalun, joka sulki hänen asuntonsa sisäänkäytävän, ja avasi varovaisesti oven ra'olleen.

Katse tylsänä, raajat kuolon jäykistäminä ja pakkasen palelluttamina, iho puoleksi paljaana, makasi siinä hänen edessään Mikko Repolainen kuolleena, hyppyyn kyyristyneen kissan asennossa, luurangoksi laihtuneena, kohtalokas kulkunen kaulassaan.

Pyry meni sitä pelokkaana haistelemaan ja vetäytyi puhisten sen luota takaisin.

Ajatukset sekavina, polvet herpautuneina, palasi Simppa huoneeseensa, otti lapion ja säkin, johon pisti onnettoman uhrinsa ruumiin ja lähti metsään, koira mukanaan.

Hän kaivoi siellä lumeen syvän kuopan, laski siihen ketun ruumiin, ja loi sen huolellisesti umpeen.

Ja hän palasi sieltä kotiinsa selkä kumarassa, katse arkana ja pelokkaana. Vaan Pyry, jolla ei kuten isännällään ollut aihetta vakaviin mietteihin, laski ennen lähtöä käpälänsä ylenkatseellisen ja järkevän tyynen näköisenä sille harmaalle lumen- ja mullansekaiselle kummulle, jonka alla Mikko Repolainen nukkui viimeistä untansa.

MAAN ALLA.

Myyränmättään monikupuisen, multaisen katoksen kattamassa keskisuojassa heräsi Umpisilmä pitkästä talviunestaan, johon hän oli vaipunut harhailtuaan pitkät ajat yksin kylmissä käytävissään.

Lämmin hyväili hänen ihoansa, savinen maa oli pehmoista, ja hermoissa väreilevä ilontunne sai hänen laihtuneen ruumiinsa virkoamaan puolihorroksista antaen hänen aavistaa, että säännöllinen elämä, joka oli pitkät ajat ollut keskeytyneenä, oli tämän lämmön kera alkava uudelleen.

Siitä oli kauan, kun hän turhaan oli tutkinut metsästysalueensa pitkiä käytäviä. Ainoastaan sangen harvoin oli hän löytänyt vähäpätöisen saaliin, hyönteisen tai madon, jonka hän heti ahmasi kitaansa, milloin ei kohdannut voimakasta vastustajaa, jonka kanssa oli taisteltava ennenkuin sai rauhassa saalistaan nauttia.

Hänen viimeinen suuri ottelunsa oli muistista häipymäisillään: pitkä, pitkä käärme pakeni sihisten hänen käytäviinsä, ja hän oli tällä ahtaalla alalla helposti saanut kiinni matelijan, joka ei kovinkaan nopeasti päässyt eteenpäin. Hän oli tarttunut sitä pyrstöstä kiinni ja kiipesi sen kylmälle ja pitkän pitkälle selälle. Ennenkuin tuo toinen oli edes ehtinyt kääntyä, oli hän voimakkailla etukäpälillään palotellut sen kahdeksi eripitkäksi kappaleeksi, huolimatta elävän hurjista, ruoskantapaisista kiemurteluista.

Tämän voittosaaliin hienonmakuinen ja rasvainen liha ravitsi hänet pitkäksi aikaa. Sitten seurasi pitkiä unia; sitten oli hänen ravintonaan pienet pakkasta pakoilevat hyönteiset, sammakot ja rotat; sitten ei mitään.

Siitä lähtien alkoivat unet kestää kauemmin, saaliinhaku ei ottanut päättyäkseen, ja kun pikku myyrä vihdoin huomasi käytävissään syntyneen vieremiä, ei hän enää siekaillut, tuntiessaan ponnistukset turhiksi, vaan läksi kulettamaan keskikäytävään multaa tiensä tukkeeksi.

Mutta nyt, kun veres lämpö sai hänen karvansa kiiltämään, tunsi Umpisilmä ympärillään kemiallisten ainevaihdosten ihmetöiden, juurien hengityksen ja liikkeessä olevien nesteiden värisyttävästi itseensä vaikuttavan.

Käytävien korjaustyö piti vireillä hänen elpynyttä toimintahaluansa. Yläpuolella riippui pitkiä, valkoisia juuria kuin pystysuoraan pingotettuja köysiä, toisia pisti alhaalta esiin, joka päivä työntyi uusia näkyviin. Ja hän kulki alati kuin ahkera työmies, kuin metsänvartija, joka kevään tullen karsii metsänrajat selviksi, katkomassa etukäpälillään, noilla tuhoisilla pikku sahoilla, tätä paisuvaa, vaaleaa juuriverkkoa.

Hänen asuntonsa lämpö lisääntyi asteittain, ja yhä voimakkaampana tunsi Umpisilmä elämän ympärillään virtaavan. Päihdyttävien nesteiden tuoksu huumasi hänet kuin nuori viini, synnyttäen painostavan juopumustilan, sata kertaa valtavamman sitä, joka kevätpäivinä, hentojen silmikkojen puihin puhjetessa, saa kiimaiset hirvet lemmenkuumeessa kiljumaan.

Hyönteisiä ilmestyi uudelleen; madot, jotka olivat kulkeneet syvimmä kasvikerroksiin ja nyt jälleen matelivat tuoresta vehreyttä kohti, eksyivät hänen käytäviinsä, ja Umpisilmä ahmi suuhunsa kaikki mitä retkeilyllään sattui löytämään, siten korvatakseen talven pitkät paastot.

Nyt oli yltäkylläisten juhla-ateriain, alituisten pitojen aikaa. Nyt hänen rauenneet voimansa palasivat uudelleen, hänen elimistönsä kehittyi nopeasti. Kuohuvat, päihdyttävät nesteet kiihdyttivät kilpaa yltäkylläisen ravinnon kera koko hänen olentonsa kuumeiseen haltioitumistilaan, joka eläinten elämässä aina käy suurten käänteiden edellä.

Hänen aikansa kului saaliinajoon ja nukkumiseen, ja hänen unensa yltyivät aina edellistään levottomammiksi.

Tänään oli hän saalista hakiessaan huolellisesti karsinut mutkittelevat, holvimaiset käytävänsä puhtaiksi juolaheinien silkeistä juurista. Hän kulki jälleen keskikäytävään, ja siellä hän vaipui kuopitulle mullalle keskelle savisia pylväikköjä kuin valtaistuinkatoksen alle uinumaan sitä eläinten puoliunta, jota vaanii epämääräinen pelko tai jonka rauhaa salaa jäytää aavistus onnettomuudesta tai tyydyttämätön tarve.

* * * * *

Hän nukkuu. Hänen sametinhienot kylkensä vavahtavat äkkiä rajusti. Mikähän painajainen ahdistaa tuota pientä eläintä? Loriseeko tulvavesi käytävissä ja tunkeeko se siihen sokkeloon, jossa hän lepää? Onko hänellä edessä jättiläistaistelu sihisevää käärmettä vastaan, pettääkö hänen tarmonsa ja joutuuko hän vapisten vihollisen haltuun?

Ei, tämä on maanalaista, melkein kuulumatonta raapimista, kuin outoa gong'in [gong on sointuva metallilaatta, johon lyödään rumpukapulan tapaisella puikolla] ääntä. Se täyttää hänen mielensä kauhunmuistoilla ja saa siinä syntymään entisen mielettömän, jo vaimentuneen pelontunteen. Vapisten kääntyy hän ympäri.

Tulvan uhkaamana vuorikaivoksessa hyökkäävät työmiehet, kuullessaan hälyytyshuudon "pelastukoon ken voi" mielettöminä, sekasortoisissa laumoissa pelastusta kohti. Samoin sai pikku myyrän levottomassa, kauhunmuistojen täyttämässä ja itsetiedotonta elinvoimaa uhkuvassa olennossa tuo kamala vaara: koiras tulee! hälyytyshuudon voimalla kaiken tarmon kiteytymään yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, puistattaen voimakkaasti pientä olentoa. Koiras!

Koiras, jonka hyväily kirvelee kuin haava, jonka syleily on kidutusta, jonka odotus on tuskaa! Koiras, joka raiskaa niinkuin murhamies tappaa, koiras, jolle hän on jo antautunut ja jota pitää paeta, paeta kuin kuolemaa!

Hän kuuntelee. Se se on, epäilemättä; ääni on varmasti sen käpälien, jotka tonkivat, kaivavat ja lähenevät.

Siellä on koiras tai useampia koiraita, sillä ehkäpä etempänä, joissakin metsän maanalaisissa sokkeloissa, mihin hänen aistimuksensa ei ulotu, on vielä toisia tulossa häntä kohti, ja niiden hirveän tuskalliseen hääsyleilyyn täytyy alistua.

Pakoon! pakoon! Mutta mihin? Valo on kuolemaa. Pikku myyrä muistaa, että hän päätti eräänä iltana viime vuonna lähteä hehkuvan kuumista käytävistään ja kiivetä kasteen kostuttamien, tuoretuoksuisten heinäniitosten sekaan etsimään apua kärsimyksiinsä.

Mutkaisen käytävän suussa, jossa hänen eteensä ilmaantui suuren punaisen auringon valaisema avara iltamaisema, sulkeutuivat hänen heikot, valon sokaisemat silmäparkansa äkkiä, ja hän jäi siihen pitkäksi aikaa puolikuolleena, umpisokeana.

Kun hämärä hyväätekevänä kostutti hänen pimeyteen tottuneita silmiänsä, ja kun hän pääsi takaisin maanalaiseen asuntoonsa, lupasi hän itselleen lujasti, ettei enää koskaan lähtisi seikkailemaan oman maailmansa ulkopuolelle tuohon silmiä häikäisevään ja tuhontuottavaan maailmaan, josta lakkaamatta, ikäänkuin uhmaillen, putkahtaa esiin vaaleita köysiä, jotka uhkaavat pilata hyvän järjestyksen hänen metsästysalueillansa.

Mutta tuolla on vihollinen, joka lähestyy! Ääni käy selvemmäksi!
Pakoon! pakoon!

Ja kuumeisella kiireellä kaivaa hänkin uuden käytävän, mutkaisen, salaperäisen, eksyttävän, monikujaisen. Täytyy tehdä sellainen läpipääsemätön sekasokkelo, johon sisäänmurtaja eksyy! Voi, jospa tuon voisi muurata kiinni kivien väliin! Ja hänen etukäpälänsä tonkivat, kaivavat, iskevät; takakäpälät viskovat multaa; pieni herkkäliikkeinen kuono värisee kuumeesta ja pelosta. Käytävä pitenee. Mutta tulija! Missä hän on?

Pikku myyrä palaa keskikäytävään ja kuuntelee. Koiras lähenee. Multaseinä liikahtaa; kuuluu jokin terävä, kalskahtava ääni. Ja äänen vangitsemana jää Umpisilmä paikalleen ällistyneenä kuuntelemaan. Mitä käytävää pitkin pakenisi? Saviseinä liikahtaa enemmän; hän vapisee; pieniä multapaloja irtaantuu kuin lohkoisi muurinmurtaja väliseinää, ja yhtäkkiä ilmestyy vihollinen, viimeisen lohkareen vieriessä, kuono mullassa, karvat liassa, samalla kun Umpisilmä vaistomaisesti syöksyy lähimpään käytävään ja katoo pimeyteen.

* * * * *

Ällistynyt tulokas ei hetkiseen hievahda paikoiltaan, mutta alkaa sitten, jonkunlaisen hääkiemailuhalun vallassa, ravistaa päältään multapalasia, joilla hän on itsensä tahrinut.

Sitten hän rupeaa kuuntelemaan, ja haistelee yhä vielä likaisella ja himosta värisevällä kuonollaan käytävien suuta; syöksyy sitten, päästäen kidastaan voitonhuudon, käheän ja vinkuvan kuin kuristettavan linnun, naaraan jälkeen, joka epätoivoisen vauhdilla kiitää edestakaisin synkissä, sokkeloisissa käytävissä.

Mutta koiras kulkee hänen perässään, onpa usein hipaisemaisillaan pakenevaa, jonka sukupuolinen tuoksu yllyttää hänen tarmoansa ja kiihottaa hänen himoansa.

Jo kymmenen kertaa ovat he käyneet keskimmäisessä komerossa savisen mättäänkuvun alla, joiden tukipylväitä he ohikulkiessaan ovat survaisseet rikki, juostessaan tätä lemmen ja kidutuksen kilpajuoksua.

Umpisilmä ei enää tunne eikä näe mitään; hän kuulee aivan kintereillään pyövelin kutsumahuudot ja huomaa pienten, väsyneiden käpäliensä vapisevan.

Tuossa se on. Se lähestyy. Umpisilmä tuntee sen takaa-ajoon jännitetyn ruumiin kyhäyksen. Se on hänen takanaan; se saa hänet kiinni! Oi! täytyy kääntyä päin ja tehdä vastakynttä! Hän pääsee käytävään ja survaisee äkkiä vihollista teräväkyntisillä käpälillään. Hurja yhteentörmäys! Eräs multatuki sortuu, ja Umpisilmä, joka on sen kääntyessään kaatanut, vierii multamurujen sekaan.

Yhdellä hyppäyksellä on koiras hänen kimpussaan; se tarttuu häneen kiinni; se puristaa pienten hampaittensa väliin hänen hiestä kostean niskansa. Ja hänen päästäessään epätoivon huudahduksia, joita maanalainen kaiku kertaa, tyydyttää koiras sukupuolisen himonsa, jonka uhriksi jokainen hänen kaltaisensa joutuu, kun nesteiden puuhun virtaillessa kiimaisten koirasten kuumeinen veri sitä vaatii, ja jonka kautta tuskallisen äitiyden ylevä luomistyö ijäti jatkuu.

KAAMEA TIE VAPAUTEEN.

Pimeys oli läpäisemätöntä. Ei kuulunut muuta kuin jääkahleista vapautuneen veden solina. Yht'äkkiä metallin kalahdus viilsi kuin viikate hiljaisuutta, ja tuskanhuuto, joka tuntui lähtevän elämän ja kuoleman rajoilta, kohosi ilmaan paisuen kuin kauhua herättävä vesitulva, joka sulut särkee… Eläin oli joutunut pyydykseen…

Kultarinta, pieni harmaanruskea näätä, joka oli syntynyt toissa keväänä hetkellisen lemmenkaupan hedelmänä, oli tänään, kuten tavallisesti, lähtenyt liikkeelle pyökkimetsän rinteeltä. Täällä oli hänellä talviasuntonsa vanhan, sammaltuneen pähkinäpuun oksantyvessä, johon aika oli kovertanut kolon.

Aina lumentulosta asti, jolloin muuttolinnut olivat kolmiomaisissa karavaaneissa paenneet kauas pois, oli hän nähnyt ravintoaineensa nopeasti vähenevän. Tyydyttääkseen sammumatonta verenjanoansa oli hän saaliinhimoisten heimolaistensa tapaan hylännyt autiot metsät ja etsinyt kylän lähettyviltä jokapäiväisen ravintonsa.

Hän kävi siellä joka ilta, vaikka olikin varovaisempi ja pelkurimpi kuin ne vanhat toverinsa, jotka jo pitkät ajat sitten olivat sinne järjestäneet itsellensä pakopaikkoja puiden oksantyvien onteloisiin suojiin.

Ne ajat olivat jo kaukana, jolloin hän kiipeili nuorissa tammipuissa säikyttelemässä rastaanpesien nukkuvia, vastasyntyneitä poikasia, punaisen kuun auttaessa häntä rikoksessaan. Nyt ei ollut metsässä enää muita kuin joitakuita vanhoja talvilintuja, joiden varovaisuus oli siksi pettämätön, ettei heille milloinkaan tapahtunut yllätystä.

Eräänä yönä oli hänen onnistunut pujahuttaa matomainen ruumiinsa sisään rikkinäisestä ikkunanruudusta, joka tökerösti oli paikattu paperilla. Hän pääsi oven tai matalan seinän yläreunassa olevasta kissojen käymäraosta katto-orsien tukikohdalta erään maatalon aittaan, ja hypättyään sieltä rehuluukun läpi lehmien ruuheen, tunkeutui hän lämpimään navettaan, missä kanat asustivat. Sitten oli hän keveästi ponnahtanut orrelle, missä kanat kyyristyneinä, vieri vieressä lepäsivät yölepoansa, ja oli imenyt niistä jok'ikisestä veren kuiviin.

Hän iski hampaallaan auki korvan läheltä kulkevan valtimon, ja himokkaasti imien siitä virtaavaa lämmintä verta piteli hän kynsillään, jotka olivat terävät kuin kissan, tyrmistynyttä uhriaan, jättääkseen sen kamppailemaan viimeistä kuolonkamppailuaan lämpimänä, verettömänä, hervotonna.

Kuin juopuneena, halveksien lihaa veren makuun päästyään, oli hän palannut metsään ilonhuumeessa, rinta veritahroissa, karva ryvettyneenä, ruumis pullollaan, välittämättä siitä, että käpälänsä saattoivat jättää ilmiantavia merkkejä.

Kuinka paljon olikaan tapahtunut lyhyen ajan kuluessa, silloin kun hän oli itseään kohmelostaan selvittänyt!

Nyt olivat kaikki talot suljettuina kuin linnoitukset, ja niiden pihoilla ärisivät äkäiset, vahvahampaiset koirat, olivatpa joskus kuutamoöinä miehetkin valvomassa. He ilmaantuivat jättiläissuurina ikkunan pimennosta pamahuttamaan pyssyänsä, jonka salamannopea, punainen tuli ja ukkosenjylinän kaltainen paukahdus sai laajalti kaikki nälkäiset, kylässä kuleksivat nelijalkaiset lähtemään käpälämäkeen.

Öiset jahdit päättyivät hyödyttömiin ja yksitoikkoisiin harhailuihin pitkin puutarhojen aitovieriä, läpi hedelmätarhojen pensasaitojen tai metsänpuiden huojuvissa latvoissa.

Kuinka monta päivää olikaan tätä kurjaa elämää kestänyt? Mutta tänä yönä oli hän kulkenut houkuttelevasta aidanraosta, erään tähden kalpeassa valossa, joka pujahti esiin kahden pilven välistä kuin olisi astunut jonkun ilma-asunnon ovenraosta näkyville. Hän oli kulkenut sikin sokin heitettyjä kuivettuneita hernekeppejä pitkin, jotka uursivat lumeen harmaan juovan. Ja ikäänkuin nämä puoleksi lahonneet kepit olisivat olleet sallimuksen sormi, oli hän niiden päässä löytänyt suuren, tuoreen, pehmeän munan, jota tuskin erotti valkoisesta lumesta, ja jonka hän oli ahneesti ahminut kitaansa… Seuraavana päivänä löysi hän sieltä samoin munan ja niin useampana iltana peräkkäin, sillä nyt hän kävi joka ilta sieltä hakemassa ainoata ravintoansa. Loppuyö kului hyödyttömiin tutkimusretkiin, ja myöhäinen talvi aamu tapasi hänet virkkuna ja varovaisena metsäasunnossaan, oksantyven kolossa.

* * * * *

Oli tullut ilta, kevätilta, ja taivas oli lyijynväristen, paksujen pilvien peitossa. Suuria, vetisiä lumimöhkäleitä, valkoisia pyykkivaatteita muistuttavia, putoeli korkeiden puiden oksilta alemmas aina maahan saakka, päästäen samallaisen mäiskähtävän äänen kuin pussit jotka pudotessaan halkeavat. Joka haaralla lirisivät purot, ja tuntui, kuin suuret, salaperäiset siivet, lämpöiset ja kahisevat, hautoisivat maata. Ja kaiken tämän yllä vallitsi elämän ja kuoleman tuska.

Oksantyven harmaaseen aukkoon oli pieni Kultarinta ilmaantunut kuin lumiläntti, joka hiljaa putoo korkeammalta oksalta, ja hitain liikkein oli pikku näätä laskeutunut maahan.

Mutta sinne päästyään lähti hän aika vauhtia — sillä päivä on ollut pitkä ja hänen vatsansa on tyhjä — taivaltamaan tuttua tietään, jota hän kulkee joka ilta. Hänen käyrät, voimakkaat, teräväkyntiset käpälänsä tuskin hipaisevat lumen- ja mullansekaista tokaista maata; hänen pitkä, tuuhea häntänsä heiluu kepeästi; hän kulkee poikki hiljaisten polkujen, jotka lumen valaisemassa yössä näyttävät mustilta viivoilta; hän kulkee pitkin hakamaan rosokivistä aitaa ja sivu tummien, vaalealatvaisten, lakastuvien pensasaitojen, jotka jättiläissuurina tuntilaseina osottavat vuodenaikain vaihtumista. Toivo kiihdyttää pienen eläimen veren vilkkaammin virtaamaan ja hänen halunsa kasvaa kasvamistaan hänen lähestyessään saalispaikkaa.

Tässä on se aidanaukko ja ne lahonneet oksat, joita vastaan on asetettu kuin vahingossa suuria hirsiä. Näiden hirsien välitse pääsee kapeata käytävää pitkin munaan käsiksi. Tänä iltana se hohtaa puhtaanvalkoisena maata vastaan, josta edellisten päiväin lumi on sulanut pois. Hän näkee munan, hän on varma ateriastaan, ja sydän lyö nopeammin ja rajummin. Vielä jokunen hyppäys, ja kohta hän saa särkeä rikki hauraan kuoren, hei! — Ja hän kiitää eteenpäin, kun pyydyksen säälimättömät käsivarret äkkiä sulkeutuvat tylyyn syleilyyn ja hurjasti yhteeniskiessään sieppaavat väliinsä seikkailijan pienen käpälän, pitäen sitä kiinni hirmuisessa puristuksessa.

Tyynessä yössä kuuluu vangin sanomatonta tuskaa ilmaiseva, vihlova hätähuuto, ja samalla alkaa joka puolelta kuulua pientä kahinaa, äkillisiä töksähdyksiä, puidenoksien rasahduksia, mikä kaikki ilmaisee, että ympäristössä kuljeksivat metsäneläimet kiirehtivät takaisin pesilleen.

Kauhea tuska, mikä lähtee murtuneesta käpälästä, sen rikkiviilletystä lihasta ja repeytyneestä nahasta, pakottaa Kultarinnan epätoivon voimalla pinnistämään ruumiinsa aivan jäykäksi, siten mahdollisesti päästäkseen tästä likistyksestä. Mutta mitäpä voi lihaksien hurjinkaan pingotus teräsvieterien tuskallista puserrusta vastaan!

Turhaan hän niitä koettaa purra; hänen hampaansa arastelevat jo tuon säälimättömän metallin kylmyyttä, joka vain ne murtaisi, ja niin raukee jokainen tuskan yllyttämä yritys päättyen vaikeroimisiin.

Kaukana kajahtaa pyssynpamaus; silloin hän ymmärtää tämän pyydykseksi. Pian tulee mies hänet tappamaan, eikä hän silloin voi paeta eikä puolustautua. Ja tuskan vihloessa ja vaaran mieltä kiihottaessa ravistelee ja vääntelee hän itseänsä epätoivoisin liikkein.

Siinä seisoo pyydys maassa liikkumatonna. Hän viskelee pientä päätään taaksepäin ja pingottaa tervettä käpäläänsä, joka raivokkaasti polkee maata, samalla kun takakäpälät pinnistävät jäykkinä kuin jouset maata vastaan.

Pingottuneet raajat nykivät taapäin, sivulle, eteenpäin, mutta pyydys ei hievahda, ei liikahda. Satimen hammasrivi, jonka rautahampaat julmasti purevat hänen lihaansa, on suurilla raudoilla kiinni aidassa olevassa renkaassa. Hän nuolee vitkaan käpälästä tippuvia veripisaroita. Sitten näkyy hän, ikäänkuin jättäisi taistelun silleen, jännittävästä ponnistuksesta uupuneena toisinaan talttuvan, unohtavan itsensä, nukahtavan tuskiinsa ja väsymykseensä. Toisinaan taas hän vääntelehtii, ikäänkuin tuhatkertaisten kipujen kiusaamana, vapisten elämän kauheutta, värisee, vikisee, hyppii, murtaakseen rikki tai saadakseen auki pihdit, jotka häntä puristavat.

Mutta kaikki on turhaa, ja aika kuluu, ja mies voi saapua. Lumipeitteisen vuoren takaa päivä pian pilkottaa: sen ilmottaa lähellä oleva kukko metallisointuisella kiekunallaan, herättäen lehmät, joiden kellot kilahtavat yön hiljaisuudessa.

Täytyy paeta, paeta mihin hintaan hyvänsä! Ja vielä rajummin pudistaa hän käpäläänsä, jonka luut ruskivat teräshampaiden pihdissä. Vielä yksi ponnistus: hän viskautuu kokonaan kyljelleen, ja nyt puljahtavat murtuneiden luiden irtonaiset kappaleet esille ihosta, ja jälelläoleva käpäläntynkä on melkein irti. Koko hänen tarmonsa keskittyy tähän yritykseen; hänen silmänsä, joihin on räiskynyt verta, loistavat kuin rubiinit, hänen kitansa vaahtoaa, karvat ovat pystyssä ja tahriintuneet; mutta liharepaleet ja nahka, jotka vielä ovat kiinni tuossa surmanansassa, pidättävät häntä. Vaara kasvaa, kukot kiekuvat toisilleen, ja mies voi ilmaantua.

Silloin hyökkää hän äkillisessä tuskansekaisessa pelonpuuskassa, vapisten pyydyksen hirvittävän puristuksen alaisena, rikkirevityn käpälänsä kimppuun, ja nopein ottein silpoo, viiltää, ruhjoo, leikkaa hampaillaan veristä ja vavahtelevaa lihaa. Nyt on työ lopussa! Yksi lihassyy pidättää vielä: ponnahdus raajoissa, kouristus lihaksissa, ja hän Suhtautuu irti katkaisten vertavuotavan langanpätkän.

Eipä mies saa häntä käsiinsä.

Ja Kultarinta katosi sumuun tuskan huumaamana, mutta joka tapauksessa vapaana, eikä luonut edes jäähyväissilmäystä rikkirevittyyn ja punaiseen käpälätynkäänsä, joka jäi sinne todistamaan hänen voittamatonta vapaudenrakkauttaan ja elämänhaluaan.

KULTARINNAN KUOLEMA.

Laahaten kellahtavaa ja kuluneen näköistä hikiliinaansa harmaan, kuihtuneen maalaismaiseman yllä oli päivä valjennut, kostavan haamun näköisenä. Tänä talvipäivänä oli Kultarinta jättänyt ihmisen virittämän pyydyksen teräskouriin käpälänsä, joka oli siihen jäänyt äärimmilleen kehittyneen hädän merkiksi.

Hän oli kävellyt, oli juossut, näkemättä mitään, tietämättä mistään, oli kulkenut pitkän taipaleen kunnes tyyten uupui, oli astunut kyynelehtivien, harmaiden pensasaitojen vieritse. Nämä olivat lukemattomien perhoskotelojen tahraamat, joista hyönteiset aikoinaan tulevat esille.

Vihdoin tunsi Kultarinta rohkeutensa pettävän ja käpäläinsä herpautuvan. Samassa äkillinen kuolemanpelko kylmän ryöpyn tavoin valahti tylynä hänen lamaantuneeseen tajuntaansa saaden hänen selviämään tuskanhuumauksesta. Ja ajatus, järkähtämätön ja ankara, astui käskevänä hänen eteensä: Jollet lepää, kuolet!

Hän oli pysähtynyt huokoiselle, mädänneelle lehtikasalle, josta enää oli vain lehtiruodit jälellä, keskelle lehtensä varistaneita, harventuneita orjantappurapensaikkoja. Nuoltuaan kotvan aikaa veristä käpäläntynkää, joka surkeana riippui hänen lavastaan kuin repaleinen hiha, oli hän hätäisesti ottanut selkoa ilmansuunnista päästäkseen eksymättä metsäasunnolleen.

Hän huomasi olevansa sitä aivan lähellä. Sillä sattukoonpa metsäeläinten elämässä mitä suorin, säännöllisiä oloja mullistava häiriö, melkein aina on tylsistyneen tajunnan yllä jonkinlainen sallimuksen johto, joka heitä kuljettaa, jonkinlainen olemukseen kätketty, tiedoton varjeleva voima, joka valvoo heidän elämäänsä.

Kun hän nyt väliaikaisessa turvapaikassaan voi miettiä, ryhtyi hän suunnittelemaan matkaansa, odottaen suotuisaa hetkeä pyrkiäkseen vierasvaraisen pähkinäpuunsa turviin. Tuolla metsänrinnassa se ojenteli pitkiä, sammaltuneita käsivarsiansa saksantammien ja pyökkipuiden ohuiden, paljaiden oksien lomitse.

Ikäänkuin olisi tahtonut hiljalleen hankkia takaisin välttämättömän määrän tarmoa, koota riittävän varaston voimaa, kyyristyi hän kokoon, kääriytyi keräksi, hankkiakseen tyyten uupuneille lihaksilleen nuoren, rohkean verensä lämmön avulla sitä voimaa, joka oli hänen paranemisekseen välttämätöntä.

Pian kohosi ratisevien puunoksien lomista hänen päänsä, hieno kuin käärmeen pää, varovaisena, oksia hipaisten, ja yhdellä silmäyksellä, yhdellä korvan humauksella tutkittuaan koko näköpiirin, juoksi hän pensasaitojen suojassa metsää kohti, jossa hänen asuntonsa oli.

Hän pääsi pian sinne, ja niin suuri oli hänen tarmonsa, että huolimatta rikkirevitystä käpälästään huolimatta suuresta verenhukasta ja pyörryttävästä tuskasta, hän vaivatta kiipesi ilmaluolaansa, jonne hän tuntui vaipuvan kuin emon syliin tai äkkisyvänteen avoimeen kitaan…

Kuusi päivää vietti hän siellä nuollen haavaansa, tuskasta raukeana, kuumeisena. Sitten tuli hän eräänä kauniina iltana esille laihtuneena, surkean näköisenä, silmät palavina ja tuskaisina, hartiat painuksissa, kulkien kuin raajarikko, joka näyttää rampaa jäsentänsä herättääkseen sääliä ja rukoillakseen almua henkensä pitimeksi.

Ei mikään houkutellut häntä enää kylään päin, mihin hänen toverinsa jälleen kulkivat. Ei mikään saanut häntä lähestymään ihmisasuntoja, ei mikään, ei edes verenhimo ja -jano vetänyt häntä aukealle. Siellä kuljeskelivat nyt kanat vapaina lumettomilla niityillä ja sänkisillä pelloilla keskellä tähdenmuotoisia ja viheriöiviä sikurijuuria, noukkien pieniä matosia ja kalkkikiven muruja, joista muodostui kuorta munan ympärille.

Metsä jäi hänen oleskelupaikaksensa ja riitti hänelle. Sieltä hän etsi jokapäiväisen ravintonsa, jonka avulla luuli jotenkuten tulevansa toimeen kevätpäiviin saakka, jolloin lehti puhkee puuhun ja linnut, jotka lupasivat hänelle parasta ravintoa, palaavat takaisin.

Nämä ajat koittivat.

Kiikkuessaan tähystyspaikassaan kuin vahti uutta urkkimassa, kuuli hän nyt muuttolaisten palaavan, kuuli metsän yläpuolelta niiden siipien äänekkään kahinan, joka oli kuin nousuveden pitkällinen pauhu, kuuli niiden meluisat kutsuhuudot, lemmenlaulut ja ilonpurkaukset. Ei hän käynyt levottomaksi, vaikka näki niiden kauas häviävän. Sillä hän tiesi kyllä, että näiden ensimmäisten, pohjoiseen pakenevien jälessä tulee pitkä jälkijoukko, joka leviää metsän yli ikäänkuin suuren, siipihameen laahustin ja täyttää sen syksyyn saakka lemmenleikeillään ja riemulauluillaan.

Hänen pieni sydämensä löi kiihkeästi ilosta hänen ajatellessaan, että läheisessä tulevaisuudessa saisi lehtien turvissa väijyä rastaita, saisi pyökkipuiden latvasta hyökätä niiden pesien kimppuun ja taistella ankarasti korppien pesillä, nämä kun puolustivat tukevalla nokallaan tarmokkaasti poikasiaan.

Saaliinsaanti oli vielä huonoa; pitkälliset väijymiset päättyivät usein hyödyttömästi. Mutta voimakas vaisto veti hänet väijymään lintujen lemmenleikkejä metsässä, niiden takaa-ajoja, niiden kinasteluja, niiden tappeluja. Nämäpä ne jouduttivat sitä aikaa, jolloin hän vehreällä nurmella pitäisi yltäkylläisiä verenjuominkeja leppeinä kevätaamuina tai viileinä kevätiltoina.

Silmikot tihenivät ja paisuivat. Pian pistävät niistä voitokkaina esille pienet, vaaleat lehdet, avautuakseen valossa kiiltävän tuoreina lippuina ja sitten asettuakseen näytteille keveinä, loistavina päivänvarjoina.

Silloinpa on pesien aika: melkein kaikissa pensaissa niitä piilee, suurten puiden kätköissä niitä löytyy. Silloin hän voi laatia ruokalistansa milloin pienistä lintusista, joita hän väijyilee metsänrinnassa, milloin metsäkyyhkysten painavista pesäntäyteisistä, joita hän löytää rotkosta, kuinka kulloinkin hetken oikku sallii. Nykyään hän ei voinut ajatellakaan lintujen metsästämistä päivän aikaan; sensijaan otti hän melkein joka ilta hengiltä rastaan.

Heti hämärän tultua alkoivat rastaat, yksitellen kiikkuen ojan varrella kasvavien puiden tyvioksilla, arkoina laulunsa, jonka silloin tällöin keskeyttivät lyhyet paussit. Laulu oli intohimoista, suuriäänistä, itsepintaista, siinä oli vaihteluita loppumattomiin, ja tuntui, kuin laulajat täten olisivat tahtoneet jouduttaa kevään tuloa tai kuin kukin heistä olisi tahtonut voittaa naapurinsa ja pakottaa hänen vaikenemaan.

Silloin Kultarinta liukui hiljaa ja notkeana maata pitkin ja saapui ääneti sen puun juurelle, missä kirkuja huusi äänensä käheäksi. Laulun kestäessä kulki hän eteenpäin, kunnes lintu omaan ääneensä kyllästyi ja vaikeni, jolloin hän pysähtyi ja laski alas säihkyviä rubiinisilmiänsä verhoavat ripsireunaiset luomet, avaten ne vasta kun lintu alkoi uudelleen laulunsa. Hän painautui kiinni oksaan, kuin olisi yhtä sen kanssa, niin että häntä oli ympäristöstään mahdoton erottaa.

Kun hän tunsi olevansa kyllin lähellä, kun oli arvioinut välimatkan ja ottanut vauhtia, syöksyi hän yhdellä hyppäyksellä linnun kimppuun, jonka laulu hänen kynsissään tukahtui kaameaksi parkunaksi. Silloin vaipui äkkiä koko metsä yön raskaaseen hiljaisuuteen.

Mutta tällaisella metsästysretkellä, joka vaati erikoista notkeutta ja harvinaista ketteryyttä, oli hänen arpinen käpälätynkänsä hirveän kiusallinen. Hänen kulkunsa oli sen takia hitaampaa, hänen tasapainonsa epävarmempaa, hänen hyppynsä kömpelömpiä. Olipa hän jo useita kertoja laskenut kynsistään saaliin, joka oli pyrähtänyt lentoon sysimustaan pimeyteen päästäen peloissaan kimeitä, kirkuvia ääniä, joista Kultarinta kyllin ymmärsi, ettei sitä enää saisi kiinni.

Mutta pesimisaikana piti hän alituiseen pitoja, joita keskeyttivät raskaat unet. Silloin oli hän kuin juovuksissa ja selvisi kohmelostaan entistä janoisempana, aina verenhimoisena, aina valmiina ottamaan hengiltä lintuemon, jonka hän yllätti muniaan hautomassa tai poikasiaan vaalimassa.

* * * * *

Auringon säteiden lämmön painamina kehittyivät tammien viimeisetkin myöhästyneet silmikot. Metsän vehreys esiintyi loppumattomissa värivivahduksissa.

Siinä oli värisointua. Metsän vehreä nurmi heijasti kuin kilpaa vehreiden ketojen kanssa auringonvaloa kuvastimensa tuhansista särmistä, ja sen räikeän hehkuva ja kiiltävä vehreys vaihteli tyvioksien monivivahteisten vaaleiden värien kanssa. Näiden oksien hennot, ohuet ja hienopintaiset lehdet eivät vielä olleet saaneet valon täyttä hehkukastetta, eivät vielä olleet tyhjentäneet kuumien säteiden kultamaljaa pohjaan asti. Sillä vinosuuntaiset auringonsäteet eivät vielä olleet ehtineet ylenmäärin vuodattaa valoa muille kuin etuoikeutetuille metsänreunoille ja korkeimmille puunlatvoille.

Mutta tänään kuohui kaikkialla elämä, sekä eläinten että kasvien, monimuotoisen rikkaana. Kuului hyönteisten surinaa ja lintujen laulua, silmikot aukenivat paisuvissa oksissa, jotka väräjävässä ilmassa rauskuivat kuin oikoilevat jäsenet.

Tämä oli ensimäisiä niistä päivistä, jolloin metsä, naisen tavoin, joka kauan on vastustellut rakastettunsa hyväilyjä, lopulta antautuu niille. Silloin kuohuu sen jok'ikisessä pikku jäsenessä elämää, silloin joka puussa neste riemuiten kohoaa, ja auringon kuumat suutelot saartavat metsän vallottavan, voittoisan lemmen voimalla ja tunkevat kokonaan sen läpi. Eikä metsä silloin enää tarjoo eläville olennoille eksyttävissä varjopaikoissaan vilpoisaa, vaikka pettävää suojaa.

Kaikki siinä lauloi, laulun ulospäin kumpuamatta; koko metsä kuohui hehkuvaa, sisäänpäin kääntynyttä, kuin keskitettyä elämää…

Keskellä tätä rikasta, puhkeavaa elämää kävi Kultarinta tuona aamuna ryöstämässä rastaiden pesiä pähkinäpuissa ja pikku tammissa päivän ravinnoksi.

Erään puun oksantyvessä, missä kolme keskikokoista haaraa yhtyi, istua värjötti rastas pesänsä reunalla, höyhenet pörröllään, pää hervotonna, silmät synkeän tuijottavina, kyyristyneenä poikasiensa hentojen ruumiiden yli, joilla tuskin oli vielä untuvapukua yllään.

Jokin näköhäiriö tuntui hänet huumanneen, sanoin selittämätön pelko kuvastui hänen silmissään.

Kaukana korkeuksissa oli hänet huomannut suuri petolintu, joka näytti leijailevan valossa. Räpytellen lakkaamatta siipiään, paikoiltaan hievahtamatta, kaula ojona, pää alhaalla, lumosi se tällä tyhjänpäiväisellä liikkeellään ja terävien rengassilmiensä kiehtovalla katseella lintuparan, joka äidillisen tunteensa pakottamana vaarasta huolimatta jäi pesäänsä.

Kauempana kokoontuivat toiset linnut yhteen, ja niiden siipien kahina ja pelokas viserrys kantautui laajalle. Ne tahtoivat näin, suurella lukumäärällään, rähinällään ja joukkovoimalla välttää turmiollista lumousta ja varmaa kuolemaa, niiden kohtaloa, jotka eivät liity muihin. Korpit rääkyivät ja osottelivat toisilleen vihollista pelon ja taisteluhalun vaiheilla, valmiina torjumaan iskuja, jotka eivät heitä edes uhanneet.

Petolintu, suuri hiirihaukka, jonka siipiväli oli sangen mittava, ei näyttänyt tästä välittävän, vaan oli kokonaan kiinnittänyt huomionsa saaliiseensa.

Ja äkkiä syöksyi se, tuntiessaan rastaan varmasti olevan vallassaan, kuin nuijalla iskien pesän kimppuun.

Mutta juuri kun sen koukistuneet kynnet, jotka jo edeltäpäin olivat iskuasennossa, olivat lintuun tarttumaisillaan, pisti äkkiä saman puun sokkeloista Kultarinnan pää uhkaavana esille.

Siipiään räpytellen pysähtyi verenhimoinen petolintu yhdelle noista kolmesta oksasta, johon se toisella jalallaan tarttui toisen hapuillessa tyhjää, ja ojennetun kaulan yläpuolella latuskainen pää tähysti julmana vastustajaa, joka hänen kanssaan kilpaili saaliista.

Istuen vastakkaisella oksalla, takapuoli ruumista pystyssä, terve käpälä alhaalla, lihavana ja voimakkaana tiheistä juhla-aterioistaan, raajat kissantapaisesti koukistuneena voimakkaaseen kaarrokseen, kaula pingotettuna, tappeluvalmiina, käänsi tuo pieni verenhimoinen eläin petolintuun päin hienon, latuskaisen päänsä liekehtivine timanttisilmineen, ja avasi kitansa paljastaen kaksi hohtavaa ja terävää hammasriviä. Kultarinta pysyi hievahtamatta, kuono pystyssä, sieraimet kokoon vetäytyneinä, viiksenkärjet eteenpäin, ojennettuina, hirmuisena suuttumuksessaan ja vihassaan.

Ja molemmat vastapuolet lävistivät toisensa kiehtovilla ja verenhimoisilla katseillaan kuin terävillä miekoilla. Oli syntymässä taistelu, tulinen, vielä epätietoinen tuloksiltaan, mutta joka tapauksessa tuskallinen ja tuhoisa saalisparalle. Tuo onneton linturaukka oli siinä kahden tulen välissä, sen höyhenet oli kuumeinen kauhunväristys pörristänyt, niin että siitä erotti enää vain mustan, liikkumattoman nokan, hapuilevat ja hurjat silmät. Onnettoman kaula näkyi tahtovan vetäytyä ruumiin sisään välttääkseen kuristavaa kynttä tai viiltävää hammasta. Kärsivän eläinparan sydän löi niin rajusti, että pienet sokeat poikaset, jotka olivat sen hentojen siipien suojassa, alkoivat piipittää tietämättä mitään näytelmästä heidän päänsä yläpuolella.

Molemmat viholliset lävistivät toisensa katseillaan kuin miekoilla. Olisi luullut, että näkymätön, voimakas side oli heidän välillään. Ja tämä side, joka kiristymistään kiristyi, jännitti myös entistä kiihkeämmin heidän lihaksensa taisteluun, tuimaan otteluun, johon he valmistuivat käymään satakertaisin, vihan kiihdyttämin voimin.

Ikäänkuin Kultarinta jo olisi lihaksiinsa koonnut kylliksi voimaa hyökkäystä ja puolustusta varten, lensi hän, takarajoillaan ponnahtaen aimo hyppäykseen, vihan nuolena oksaltaan petolintuun päin.

Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Isku osui petolintuun keskelle rintaa ja se horjahti; mutta sen mahdottoman suuret siivet olivat sen tuokiossa kohottaneet jälleen pystyyn, jopa ennenkuin sen koukkunokka ehti nipistimillään repäistä näädän vavahtelevaa lihaa. Sitten tarttuivat sen kynnet ahneesti kaapaisten Kultarintaan ja se kohosi avaruuteen, vieden pienen eläimen mukanaan.

Hiirihaukka kohosi saaliinsa painostamana viistoon. Se säästi kostonsa myöhemmäksi, muutamaa hetkistä tuonnemmaksi, kunnes näätä tämän kulun huumaamana, pyörtyneenä, typertyneenä ilmameressä, ei enää ajattelisikaan vastustella nokaniskuja.

Se erehtyi. Kohotessaan ilmaan mahtavan linnun verisissä kynsissä oli Kultarinta kyllä tuntenut huimausta niinkuin ne, jotka luottavat vain maahan ja jalkoihinsa; hänen kauhun sokaisema katseensa ei ollut voinut arvioida sitä kasvavaa kuilua, joka hänet erotti maailmastaan, mutta raivokas viha oli hänet vallannut. Ja hän painoi syvemmä linnun rintaa vasten kitansa vihaa hehkuen ja verta janoten ja ponnahteli, voimakkaampana ja notkeampana kuin milloinkaan, kinttujänteittensä voimalla lähemmä petolintua, löytämättä jaloillensa tukikohtaa ja syöpyen hiirihaukan kynsiin, jotka häntä pitelivät tulisissa pihdeissään.

Yhdellä iskulla, suonenvedontapaisella, epätoivoisella ponnistuksella, jonka voimasta hiirihaukka veti jalkansa koukkuun, oli Kultarinta takertunut kiinni petolinnun ruumiiseen, ja raivokkaana iskenyt sen sisälmyksiin kylmät, veitsenterävät hampaansa, joita ei mikään mahti olisi niistä saanut irti riuhtaistuksi.

Kuolevan ihmisen elein nykäsi petolintu tuskissaan päätään taaksepäin. Avoimesta haavasta tihkui verta, ensin tulipunaisena ja lämpimänä kasteena, sitten nopeampina ja katkonaisina suihkuina. Ja suuria veripisaroita putoeli alas syvyyteen, aina suurempia sen mukaan kuin purema eteni ja reikä rinnassa laajeni. Hiljentäen silloin lentoansa ja kohoten pystysuoraan, enää mitään näkemättä, tuskien huumaamana nousi lintu nousemistaan, Kultarinta sydämeen syöpyneenä kuin surman nuoli, jota hiirihaukka puristi entistä kiihkeämmin ankaroissa kuolontuskissaan.

Petolinnun kynnet, jotka suonenvedontapaisesti olivat iskeytyneet näädän selkään ja rintaan, olivat syöpyneet läpi nahan, lihaksien, puristaneet rikki keuhkot, sydämen, kaikki vertavuotavat sisälmykset, ja sotkeneet kuin taikinaa elävää ja höyryävää lihaa. Ja samalla Kultarinta leppymättömänä, liikkumattomana, hänkin kostoansa suorittaen, repi hampaillaan punaisen haavan linnun sisälmyksissä yhä suuremmaksi.

He kohosivat hurjina kohti auringonvaloa yhtä huumaantunutta nousua. Äkkiä keikahti mahtava lintu verettömänä nurin syvyyden yläpuolella vaipuen hervottomille siivilleen. Ja kiemurrellen kuolonkamppailun viimeisissä tuskissa, petolinnun yhä puristaessa uhrinsa ruumista jäykissä kynsissään, syöksyivät molemmat ruumiit syvyyteen.

KANIINIEN SALAKAPINA.

Jänö-Jussi, Riihivuoren metsässä oleskeleva punaisenruskea jänis, aikoi vaihtaa Vattuperän vadelmapensaikon, jossa oli pitänyt asuntoa eräästä kesäkuun aamusta lähtien, tummiin kylvömailas- ja tuoksuviin nurmiapilasketoihin ja lähti matkaan hämärän turvissa.

Hän oli nukkunut Vattuperän rotkossa silmät selällään, ikäänkuin olisi pelännyt, etteivät hänen, vanhan metsänkulkijan korvat kykenisi riittävän tarkasti vaarinottamaan ympäristön ääniä. Näreikön väriloisto, joka vaihteli lehdiköissä väreilevän valon mukaan, synnytti alituiseen ilkeitä, mieltä masentavia, lepoa häiritseviä painajaisunia.

Vaikkei mikään ulkonainen seikka ollut Jänö-Jussille antanut pelon aihetta, hankki hän kumminkin itselleen varmuuden ulkonaisesta turvallisuudesta suunnaten vuoroon joka haaralle ruskeat, valkonipukkaiset korvansa niinkuin sotamies, joka tutkii asettansa taistelun edellä, taikkapa vain niinkuin matkustaja, joka ennen matkallelähtöä katsoo, että tukkansa on sileäksi kammattuna.

Sitten kohottivat hänen takakäpälänsä, jotka olivat pitkät ja kestävät kuin teräsjouset, hänen pulskan, valkoisen takaruumiinsa korvien tasalle ja viskasivat hänet kuin pyssyllä lau'aisten muutamien askelten päähän suosiollisesta vadelmapensaikosta. Sen hän vanhan kokemuksen nojalla — ei vain turhasta oikusta — oli valinnut lepopaikakseen yhdeksi päiväksi.

Jänö-Jussi, Vattuperän yksinäinen erakko ja sen nautinto-oikeuden omistaja, oli tämän metsäkulman ainoa hallitsija, joksi hänet kaikki muut jänikset olivat tunnustaneet. Kuukausia sitten oli hän eräänä syysyönä löytänyt aution rotkon, saapunut sinne punaisenruskeat säärystimet savisen loan koristamina ja ottanut sen asuinpaikakseen. Eikä yksikään tuohon pitkäkorvaiseen heimoon kuuluva, kuuliaisia kun olivat ikivanhoille vaistoille, ollut yritellytkään, kuten sadun näätä, riidellä häneltä pois tätä paikkaa, jonka hän ensimäisenä oli löytänyt.

Ehkäpä oli hän unohtanut sen syysillan, jolloin hän uupuneena oli joutunut kauas syntymämetsästään mielettömänä paeten verenhimoista koiraa, ja laskenut ankkurinsa tälle rauhalliselle rannalle. Tehtyään muutamia taitavia, kaksi- tai useampikertaisia kiertoja, oli hän asettunut kahden lokaisen vaon väliin, joista häntä ei voinut erottaa, turpa tuulta vastaan, joka liittolaisena tai ystävänä huolellisesti painoi alas hänen selkäkarvansa paremmin hänet salatakseen. Ja koko yönä ja seuraavana päivänä hän ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.

Vasta hämärässä oli hän lähtenyt taivaltamaan, haluten aluksi kulkea entiselle oleskelupaikalleen viepää tietä. Mutta ajatus, että edellinen rotkoissa oleskellut jänis oli epäilemättä joutunut metsästäjien käsiin jättäessään tämän ihailtavan oleskelupaikan, lisäksi apilas- ja mailasketojen likeisyys ja tämän tuulten suojaaman metsäkulman jylhä rauha olivat pidättäneet hänet siellä. Ja Riihivuoressa oleskelevat jäniksenpoikaset, tultuaan täysikasvuisiksi ja hakiessaan hekin täällä yksinäisyyttä, olivat vastustamatta jättäneet hänelle metsän riidattoman yliherruuden.

Varovaisin loikkauksin, pysähtyen joka hypyn välillä, lähti Jänö-Jussi kesäkuun-illan sametinpehmeässä ja hyväilevässä puolihämärässä tuttuja syntymäseutujansa kohti. Hän tarkasteli ilmaa saadakseen selville metsän värähtämättömästä tyynestä huolimatta tuulen suunnan, jonka heikko henkäys sai puiden kuivat, näännyksissä olevat lehdet painumaan alas. Tuuli kävi etelästä, ja hän suuntasi kulkunsa sitä aituuksen aukkoa kohti, joka oli enimmän etelään päin, ikäänkuin tahtoisi urkkia tietoja niin kaukaa kuin suinkin ja erottaa erehtymättömään korvaansa osuvasta tuhatsorinaisesta huminasta ne melkein huomaamattomat äänet, joita hiljaa keinuva yöilma saattoi salata.

Muutamissa hetkissä oli Jänö-Jussi poissa metsästä, ja kun hän, saavuttuaan aitauksen varjoon, tunsi olevansa turvassa, läksi hän pois alueeltaan, rinnassaan turvallisuudentunteen suoma rauha ja mielihyvä. Silloin tällöin nykäisten palan hyvätuoksuista ruohoa, huvittelihe hän kuin nuori varsa, iloiten yksinäisyydestään. Hän hyppi mättäältä mättäälle, hipaisten pensasaitoja ja aika-ajoin kääntyen kylään päin. Sieltä kantautui vielä joitakin lörpötteleviä ääniä, joista jänön huoleton, luottavainen mieli ei piitannut.

Eräällä puna-apilaskedolla, joka oli täynnänsä makeita kukkia, tapasi hän tavallisesti metsän muut jänikset, öiset toverinsa. Mutta yhteen tai kahteen kuukauteen ei Jänö-Jussi ihmeekseen ollut tavallisella yhtymäpaikalla enää kohdannut noita pitkäkorvia, joiden kanssa hän hieroi turpaa ystävyyden merkiksi keskellä kosteita ja tuoksuvia vihreitä niittyjä.

Hän ei niitä enää nähnyt. Ja Jänö-Jussia ihmetytti joka ilta enemmän, sitä enemmän, kun hän nyt näki suurten pitkäkoipien sijasta laumoittain pienempiä, tummempivärisiä, yltiöpäisen näköisiä heimolaisia, joiden lukumäärä tuntui kasvamistaan kasvavan. Nämä heittivät häneen vihaisia silmäyksiä ja olivat ärein äännähdyksin ja värähtelevin sieraimin vastanneet hänen ystävälliseen tervehdykseensä.

Jänö-Jussi oli salaa levoton näistä naapureista, vaikkei vielä huomannut yhteyttä suurempain pitkäkoipisten katoamisen ja näiden outojen serkkujen ilmestymisen välillä. Kumminkin oli hänestä vastenmielistä, että tuo joukko, joka kaivautui maakoloihin sensijaan että olisi pitänyt asuntoa rotkoissa, yhä lisääntyi ja edelleen pysyi hänen lähellään.

Jänö-Jussi oli Rähivuoren jäniksistä voimakkain ja kookkain, mutta ei ollut milloinkaan väärinkäyttänyt voimiaan ketään vastaan omaksi edukseen. Hän katselikin näitä pieniä heimolaisia, jotka hän helposti olisi voittanut tappelussa tai kilpajuoksussa, hyväntahtoisen leppeydellä ja voimakkaan tyynellä varmuudella.

Hän kulki siis koko yön niityltä niitylle, hyppi ruohomättäältä toiselle, loikkasi pitkin polkuja ja teitä, harppasi syrjään turpa ja takapuoli koholla maistelemaan jotakin hyvätuoksuista rehukasvia, jota hänen satunnaisesta oikusta teki mieli.

Oli alakuun aika. Noin yhden tienoissa aamuyöstä kohosi kuun hopeinen sirppi taivaalle tähtien kimmeltäessä monenvärisinä. Jänis katseli kuun nousua istuen pystyssä takaruumiillaan, yhä ihmeissään ja hiukan levotonna valosta. Äkkiä sai outo näytelmä hänen hämmästyksestä jähmettymään siinä mättäällä istuessaan.

Suuren kiviröykkiön ympärillä, jossa oli laakson kiviä vanhan tavan mukaan kasattuina samaan paikkaan, huomaa hän lukuisan, oudonnäköisen joukon kaniineja olevan vilkkaassa liikkeessä ja neuvotteleman keskenään.

Milloin istuen takapuolellaan, milloin kokonaan seisten takakäpälillään, vaihtaen paikkaa, nousten ja laskeutuen, luimistaen korviaan kuin miettisivät ja kuuntelisivat, viskaten ne taaksepäin kuin tahtoisivat ilmaista vihaa, näyttävät ne tämän nousevan kuun eksyttävässä valossa väliin kuin tanssivan öistä tanssia. Pitkäkorvainen ei tunne sitä, ja kun hänellä — yhtä vähän kuin hänen kaltaisillaan kenelläkään — ei ole seurusteluvaistoa, ei hän voi vähääkään ymmärtää noiden houkkien hillitöntä naamailveilyä.

Pienet, herkkäliikkeiset turvat irvistelevät oudosti, paljastaen näkyviin nakertajien terävät hammasrivit. Etukäpälät lyövät vihaisesti pientä rintaa vasten, kohoavat sitten turvalle saakka. Usein kuuluu myöskin kovempi lyönti, ikäänkuin kehotus väkivallantekoon tai vaitiolokäsky: voimakkaampi takakäpälä iskee maahan, josta kuuluu kumahtava ääni, mikä voimakkaasti antaa käskylle pontta.

Jänö-Jussi katselee kaukaa, pää sivulle kääntyneenä, yhdellä silmällä, suurella, punaisella, mykevällä, ällistyneen näköisellä, tätä outoa näytelmää, ikäänkuin jokainen näkemänsä liike päättäisi hänen vapaudestaan ja hengestään.

Vihdoinkin koittaa aamu, lauma hajaantuu, ja Jänö-Jussikin aikoo lähteä rotkoonsa takaisin. Mutta jokaisen hänen käytävänsä suulla on kaksi kaniinia kuin vahtia pitämässä. Nämä katselevat häntä hänen sivu kulkiessaan virnistäen turvallaan, mikä ei ennusta hänelle hyvää. Etempänä tapaa hän toisia, niitä on vieläkin etempänä, ne näkyvät piirittävän rotkon. Jänö-Jussi painuu arkana ja levottomana syvälle metsikköön suurten vadelmapensastojen suojaan. Niitetylle heinämättäälle, toisiinsa takertuneiden, kasattujen heinien suojaan, tuulensuuntaa tutkien, kääriytyy hän keräksi ja vaipuu tavanmukaiseen lepoonsa.

Siinä hän nukkuu savisella, hyllyvällä maaperällä, keskellä ruosteenvärisiä heinämättäitä, joista häntä on vaikea erottaa, korvat huolellisesti painettuina selkää pitkin, ja on näköjään kuin iso, tumma, ajan ja luonnonvoimien silottama kivi. Hän kuuntelee ja katselee olentonsa täydellä, itsetiedottomalla tarmolla. Korvien mustanvalkeat kärjet vavahtavat, kun outo ääni, jota metsässä ei tavallisesti kuule, epäsointuisasti yhtyy siihen yksitoikkoiseen säveleeseen, joka hänet tuudittaa uneen tai tavallista pitempi hiljaisuus keskeyttää lukemattomat sulosointuiset hänen lepoansa säestävät äänet, tai aurinko tavallista hehkuvampana valaa tähän loukkoon kuumaa valosuihkuaan, kirkastaa vadelmapensaikon hehkuvan vehreäksi ja tunkeutuu hänen pyhättönsä pimentoon huolimatta edessä olevista, tanakoista, tuoreista vesaoksista.

Hänen lepoansa häiritsevät alituiseen mitä masentavimmat unet, mitä ilkeimmät painajaiset, jotka saavat hänen äkisti luimistamaan korviansa tai avaamaan silmäteränsä laajaksi ja säikähtäen havahtumaan hereille.

Koska hän on hämmennyksissään edellisen yön näytelmästä ja kaniinien pirullisesta piirityspuuhasta, paisuu pieninkin epäilyttävä ääni hänen päässään tuhoatuottavaksi ukkosen jylinäksi. Samoin näyttää hänestä auringonvalon kajastus tuoreen lehden loistavalla pinnalla mahtavalta tulipalolta, heijastuessaan hänen munanmuotoiseen, kultakehyksiseen silmäteräänsä. Se on kuin hornan rovio, jossa viattomien jänisraukkojen sielut saavat palaa niinkauan kuin loppumattomia metsästysretkiä kestää…

Iltahämärä havahuttaa hänet vihdoin tästä kiusallisesta horrostilasta. Hän herää. Hän kuuntelee. Hetki on rauhaisa. Metsäpuiden latvoissa liikahtelevat lehdet hiljaa itätuulessa, kuin liehuttaisivat puut hyvästinsä häipyvälle päivälle. Ja Jänö-Jussi hyppää yhdellä harppauksella yli metsän raja-aidan ja sen kostean ojan, joka on ajautunut täyteen sammaltaneita kiviä ja mädänneitä lehtiä.

Mieltä rauhottava tuoksu leviää tuoreilta niityiltä; hetki on hiljainen ja näyttää hymyilevän hänelle, ja pian saa hän takaisin sitä luottavaisuutta, jota synkät, häiritsevät aavistukset ovat järkyttäneet. Hän unohtaa ne. Täällä on hän kaikkialle tervetullut, kaikkialta hän saa lempeätä kohtelua osakseen. Apilaat tuolla etempänä hajahtavat hunajalle. Tuossa hän jo heittää kuperkeikkaa rantamaiteitten ja purppuranväristen nurmiapilain seassa, onnellisena yksinäisyydessään. Silloin alkaa äkkiä ja joka haaralta samalla kertaa kuulua kimeitä, piipittäviä ääniä, jotka ovat kuin sotahuutoja tai liittoutuneiden keskinäisiä merkinantoja.

Ovatko ne vihollisääniä? Ne eivät ole kettujen kimeätä vingahdusta, ei koirien raivoisaa haukuntaa eikä raa'an ihmisäänen käheyttä. Ne ovat tuttuja ääniä. Ja äkkiä hän säpsähtää, mielessään eilisyön muisto. Vaara on tarjona! Täytyy livistää pakoon. Ja hänen silmänsä laajenevat suuren suuriksi, hänen korvansa liikkuvat vastakkain ja ristitysten ikäänkuin toisiinsa iskevät miekat, mutta joka suunnalta kohoaa ääniä, jotka paisumistaan paisuvat.

Ja nyt näkee hän laskevan päivän epäselvässä valossa niiden, jotka hän eilen näki vanhan kiviröykkiön ympärillä, joka haaralta tulevan esille ja hyppivän häntä kohti. Niiden luku on eilisestään lisääntynyt, ja ne kulkevat häntä kohden piirissä, joka sangen nopeaan supistuu.

Ne lähenevät, ne likistävät toisiansa ja tuuppivat toisiansa; ne näyttävät kasvavan, niitä on määrätön luku, ne ovat jättiläisiä. Minne paeta? Ja siinä on Jänö-Jussi tyrmistyneenä, kaula pitkänä. Vaara kasvaa, vaara lähenee, vaara käsittää hänet pian… mutta mikä vaara?

Tuntuu kuin muurinmurtajan isku hänen rinnassaan; turvat puhisevat, käpälät kärsimättöminä tallaavat maata. Jänö-Jussi on kaadettu kumoon, häntä poljetaan, purraan, revitään. Sitten lauma loittonee. Kaikki on ohitse!

Ei, hän on vasta vankina! Kaksi pientä, verenhimoista kaniinia puree rikki hänen korvansa viiltävillä hampaillaan ja pitää häntä, saatuaan hänet kumoon, kuin kiinninaulittuna maassa; toiset kaksi ovat etukäpälien kimpussa, ja kaksi voimakkaampaa, jotka jo ovat kokeneita ja taitavia ammatissaan, jäykistävät hänen takakäpäliänsä estäen niitä liikkumasta, pitäen niitä hajallaan rivossa asennossa.

Hillitön lauma hänen ympärillään nousee ja laskee kuin elävä aita; turvat vavahtelevat, ja tiheään räpyttävien silmäluomien sisäpuolella punertavat kuperapintaiset silmät verenhimoisina, ilmaisten hellittämätöntä vihaa. Tyrmistynyt Jänö-Jussi pysyy liikkumatonna, hievahtamatta paikoiltaan. Elävä aita häälyy, sitten pysähtyy edessäpäin liikkumattomaksi; ainoastaan takapuolella olevat kohottavat ilmaan verenhimoisia turpiaan, ja niiden punaiset silmät näyttävät tahtovan hänet lävistää.

Ja nyt uhripappi alkaa työnsä.

Hän painaa hienoturpaisen päänsä Jänö-Jussin mahaa vasten. Hänen hampaansa, jotka ovat terävät kuin terässakset, viipyvät hetken punertavassa karvassa, ja yhdellä iskulla repäisee hän irti kivespussin, jonka hän, samoinkuin veriset lihat, sylkee pois suustansa, katsojain tömistäessä jalkojaan nopeassa tahdissa. Jänö-Jussin vihlova, epätoivoinen valitus, jonka kipu ja pelko paisuttavat kaameaksi voihkinaksi, kaikuu rotkossa vallitsevassa hiljaisuudessa. Lauma ei liikahda, ääneti se nauttii näistä huudoista ja katselee mykkänä näitä kärsimyksiä, tylyyn vihaan jähmettyneenä.

Etemmä ja syvemmä lihaan upottaa säälimätön raatelija aseensa. Kuuluu toisiaan vastaan kalahtavien hampaitten terävää, karskahtavaa ääntä ja punaisessa turvassa heiluu sinne tänne läsnäolijain nähden muodoton ja verinen liharepale, jonka hän virallisin elein jättää apulaiselle, jotta se kulkisi hampaista hampaisiin. Turvat näyttävät irvistelevän ja Jänö-Jussin valitus kohoo yhä yksinäisenä ja entistä kaameampana laskeutuvaan yöhön.

Pyöveli aikoo jatkaa työtään. Mutta siiloin kuuluu läheltä rattaitten jyrinää ja joku koira, jonka nenään tuuli on vienyt viestin kaniinien läsnäolosta, alkaa vimmatusti haukkua. Koiran kulkusen kilahtaessa alkaa silloin vihainen piiri Jänö-Jussin ympärillä särkyä ja hajaantua ja hän, villi kulkurieläin, jää yksin tuon ihanan yön helmaan, joka lupasi nautintoja.

Mutta viimeisestä koiraskilpailijasta ei enää ollut pelkoa, viimeinen salakapina oli onnistunut, kaniinien viha oli tyydytetty.

Ja silvottu Jänö-Jussi, mieletönnä kivusta ja pelosta, livahti tänä hiljaisena onnettomuuden yönä tiehensä Vattuperästä ja kiiruhti täyttä vauhtia kohti pensastoa, jossa hän ensi kertaa oli nähnyt päivänvalon, siihen kaukaiseen seutuun, josta raivostunut jahtikoiraparvi oli hänet eräänä syyspäivänä karkottanut. Ja Jänö-Jussi ymmärsi nyt liiankin selvästi, miksi hänen suuret, ruskeakarvaiset veljensä olivat jättäneet rotkon, nuo veljet, joiden kanssa hän kuuttomina öinä hieroi turpaa ystävyyden merkiksi keskellä tummia kylvömailasia ja tuoksuvia nurmiapilaita.

UTELIAAN PALKKA.

Ollervo hyppeli, tammenterho hampaissa, polkua reunustavien pähkinäpuiden ja leppien oksilla, missä hän oli jo monen monta kertaa tänään käynyt. Pienet korvat olivat luimussa, silmissä oli ilon ilme, häntä oli toisinaan kietaistuna ylös kuin laahustin, toisinaan kohollaan töyhtönä, levittäytyen siron päivänvarjon tapaisesti suoraan hänen päänsä ylitse.

Hänen painostaan kimmoiset oksat nousivat ja laskivat, hipaisten puiden juurella kasvavia sanajalkoja. Ja tuo taitava hyppijä, väsymätön ilonpitäjä jännitti, kohoilevien oksien antamaa vauhtia hyväkseen käyttäen, koipensa yhä korkeampiin ja pitempiin hyppyihin, ikäänkuin pensaat olisivat hänet puhaltaneet ilmaan tai ikäänkuin hän olisi ollut pallo, elävä ja iloinen lelupallo metsän asukkaiden käsissä.

Hän kulki hypellen eteenpäin, joka lihas jännitettynä kimmahti korkealle, ja kupsahti taas maahan asti. Ja missä hän auringonvaloa vasten vilahteli oksien lomitse, oli häntä vaikea keinuvista puunoksista erottaa. Siellä hän uiskenteli vehreässä aallokossa, keikkui siellä kuin vedessä ajelehtiva esine, kauniin ilman houkuttelemana.

Hän oli paluumatkalla metsänrinteeltä, missä kävi pähkinä- ja tammipuista etsimässä talviravinnokseen keltaisia pähkinöitä ja kypsiä tammenterhoja, jotka siellä joutuivat varemmin kuin hänen asuntonsa lähistöllä.

Oli aika koota ruokavaroja talteen. Oli lopussa kisapäivät, jotka oli vietetty kuusien ja tammien oksilla. Ei enää ollut aikaa alituisiin kisailuihin, ei joutanut enää olemaan piilosilla puiden oksilla, ei tekemään huimaavia ilmahyppyjä ja uhkarohkeita viippahyppyjä. Vuotuinen elonkorjuu oli ovella, sillä pianpa putoisivat puiden hedelmät maahan mätänemään, pianpa talvi, pakkaset, sateet ja lumi pakottaisivat hänen sulkeutumaan luolaan tai ilma-asuntoonsa. Sillä talviasunnokseen hän ehkä valitsee kallionkolon, jonka hän puhdistaa hyvin ja pehmittää huolellisesti sammalilla ja kuivilla lehdillä. Sitten hän jakaa sen yhtäsuuriin osastoihin, eri aittoihin, joihin hän tallettaa ruokavaransa, lajitellen ne eri kasoihin. Tai asettuu hän aarniopuuhun tilavaan koloon, tuulen ajamien lehtien tai sammaleen peittoon, ja tukee asuntonsa risuilla. Näin syntyy pieni, hyvin varustettu linnoitus, suuren, luoksepääsemättömän puun, mieluimmin kuusen tukevaan oksantyveen.

Sinne hän palasi joka retkellä, puoliavoimessa kidassaan etuhampaitten välissä keltainen, sileä, paljas pähkinä tai hyvin paisunut, kookas ja painava tammenterho, jonka hän oli valinnut kolmikulmaisesta siemenkopasta kaikella sillä huolellisuudella, jonka hänen eläinvaistonsa ja varma kokemuksensa hänelle olivat neuvoneet.

Heti pesäänsä saavuttuaan laski hän saaliinsa pieneen aittaansa, jonka hän talveksi aikoi tarkoin tilkitä. Täältä aikoi hän tarpeen mukaan ottaa esille ruokavaroja ja heittää pois tarpeettomat ja tilaa vievät jäännökset joko pienestä sivu- tai isommasta pääaukosta. Ja näin haaveillen ryhtyi hän korjaamaan, yhä iloisena, hypellen pitkää ja kapeaa sisäänkäytävää, jonka hän sisäpuolelta saattoi avata ja jälleen tanakasti sulkea kestävällä sammalmuurauksella.

Näin hän oli tehnyt edellisenä vuonna ja näin hän tekee joka vuosi. Lämpimäksi vuodenajaksi jätti hän aina asuntonsa autioksi ja tyhjäksi ikäänkuin tuuleutumaan pitkän talven ummehtuneesta ilmasta, ottaakseen sen täysin puhtaana jälleen huostaansa.

Hän oli viettänyt kauniin vuodenajan huvilassaan, pienessä pyöreässä sammalpesässä, jonka hän joka kevät rakensi uudelleen. Tässä vihreässä kesämajassaan, joka riippui tammen oksantyvessä, soi hän suojan vuosittain vaihdetuille lemmityilleen.

Mutta heti kun poikaset olivat kasvaneet täysikäisiksi, lähteneet pesästä hajotakseen kukin haaralleen, oli hän jäänyt yksin viettämään iloista ja huoletonta elämää auringon alla, syöden huomisesta huolehtimatta sellaisia metsän hedelmiä, jotka säilyvät vain kotvasen. Joskus lähti hän seikkailemaan rajaniityille ahmiakseen mahansa täyteen kirsikoita, joita ei voi säilyttää, ja joskus myöskin, vaikka sangen harvoin, nipisti verenhimoisena kuoliaaksi pikku lintusia niiden pesissä tai oksilla, josta hän ne äkkiarvaamatta sieppasi kynsiinsä.

Useimmiten hyppeli hän oksalta oksalle, tyytyväisenä päiväänsä ja elämäänsä, koko ruskea ruumis ilmassa, ponnahtaen kuin raketti ylös vähimmänkin sysäyksen heilauttaessa puuta, tai kuin loistava leikkisuihku, jonka lyhteenmuotoisissa säteissä näkee monenvärisiä kimalluksia.

Hän söi siellä missä kulloinkin oli, useimmiten kumminkin määrätyssä paikassa korkeiden kuusien juurella, metsämeren helmassa jylhässä saaressa, jossa hän tapasi iloisia tovereita.

He kiipesivät pitkin korkeita, suoria honkapuita, jotka olivat paljaita latvaan saakka ja näyttivät luonnon tekemiltä viiritangoilta. Siellä panivat he joukolla toimeen metsäjuhlat keskuudessaan. Näiden honkien latvoissa, suurissa yläoksissa riippui painavia käpyjä, jotka ikäänkuin tarjoutuivat palkinnoiksi rohkeille vallottajille ja joiden siemenille nämä olivat ahneita. Sinne he kiipesivät milloin vuorotellen, milloin jälekkäin, päästäen kurkustaan kimeitä huudahduksia. Mieluummin liikkuivat he noissa pyörryttävissä latvoissa kuin pehmeätä maata myöten, jossa käpäläin pitkät kynnet hidastuttivat kulkua.

Ja kun linnun tai muun eläimen ääni saapui heidän korviinsa, käänsivät he ilmassa pikku päätään, kuuntelivat tarkkaavina ja syöksyivät nuolena heti äänen suuntaan tapaamaan iloista Närhi-Jaakkoa tai Hölppä-harakkaa, iloitakseen niiden naurun säkätyksestä, niiden kuperkeikoista, niiden lemmittelyistä tai niiden riidoista. Katsellen niitä ylhäältä asettuivat he useimmiten oksien tyveen, pää yksin näkyvissä, leveä, tuuhea häntä joko selkää pitkin painuneena tai ruumiin ympärille viuhkan tapaan levinneenä, eksyttääkseen vihollista, jonka äkkiarvaamatonta hyökkäystä heillä ehkä oli syytä peljätä.

Tänään oli Ollervo lähtenyt metsästä. Hän oli kulkenut metsänrintaan suurelle, sammaltuneelle, polttavan helteiselle kiviaidalle ja säikytellyt sisiliskoja, jotka siellä olivat päivää paistattamassa, mutta äkkiä lähtivät pakoon turvapaikkoihinsa nähdessään hänen kiitävän häntä vaakasuorana, takaruumis korkealla, pää alhaalla, ikäänkuin rangaistusta pakenemassa.

Hän oli oleillut pähkinä- ja pyökkipuissa, valinnut terhon ja kulkenut takaisin metsänrintaan oksia myöten, joka hänestä oli tutuin ja mukavin tie.

* * * * *

Polku aukeni pimeänä katettuna käytävänä, jonka ristikaarinen holvi välkkyi auringon valossa, ja jonka laki, leväten kuin sillankansi kahdella tummalla reunuksella, ylhäällä aivan väreili valomeressä. Lukemattomat juuret pistivät esiin maaperästä, joka oli tallattu sileäksi kuin permanto, ja virkeä tuuli puhalsi lähettäen maininkinsa kasveihin polun reunoille. Ihmisten tallaamat pahkuraiset juuret risteilivät poikkipuolin polulla muistuttaen paloteltuja jättiläiskäärmeitä, joiden pää ja pyrstö olivat peittyneet vadelmapensaiden, mädänneiden oksien ja lakastuneiden lehtien sekaan. Katkenneista oksista kuuluva rotan arka rapina ja vähäinen liikahdus keskellä tuota epäterveellistä ja myrkyllistä ryteikköä rotan pään pistäessä näkyviin ja hännän heilahtaessa, saattoi usein antaa näille kyhmyisille juurikasoille todellakin sellaisen näön, kuin ne olisivat olleet eläviä.

Tällä karunlaisella paikalla olivat muutamat pähkinäpuut ja lepät päässeet kasvamaan ja muodostivat jonkinlaisen harvan, läpinäkyvän aidan. Tämä aita jatkui pitkin polun syrjää pehmeänä, ohuena, huojuvana ketjuna, jonka renkaihin siellä täällä puutarhurin veitsi oli käynyt aukkoja tekemässä ja joka paikka paikoin ehkäisi tai tukahdutti saarnipuun tai pyökin tyvioksat kasvussaan.

Aurinko, joka hyväili latvoja, yrittäen ajattelemattoman ystävän tavoin tunkeutua korkean metsän perhesalaisuuksiin, lennätti paikka paikoin sinne joitakin säteitään urkkimaan. Nämä sattuivat maahan tai kimmahtivat siitä takaisin viekkaasti pujottauduttuaan läheisten harvempilehtisten oksien lomitse.

Mutta siellä täällä ojentui laaja, tuuhea tammenoksa ylöspäin kuin siveä käsi, joka toisaalle päin piti vahtia ikäänkuin kätkeäkseen jokaiselta tunkeilevalta katseelta metsän arat elimet. Näin pitivät metsän suuret, kokeneet vanhukset, vastuunalaisina tehtävistään, huolta siitä, ettei asiaton tungeskelija saanut mitään ihmettelemisen aihetta.

Tarkaten eri ääniä, iloiten auringon valosta, linnun laulusta, kärpäsen surinasta, pysähtyi Ollervo välistä keinuvan oksan päähän tervehtimään avaruutta, uhmaillen tyhjyyttä allaan. Ja hän lähti uudelleen matkaan entistä uljaampana, pingotti äärimmilleen lihaksensa ja hermonsa, lensi näin korkeammalle määräpaikkaansa, johon hän sirosti laskeusi kimmoisten oksien antaessa hiukan myöten, käpälät eteenpäin ojennettuina, häntä suorana, kynnet koukistettuina tukeviksi ja varmoiksi pihdeiksi.

Polulta, jonka varrella hänen lähtiessään oli vallinnut hiljaisuus, kuului parhaallaan suuren tammen juurella rastaan mieltä ilahduttava kutsulaulu.

Mitähän tuo juhlallisen jäykkä kapellimestari, joka kävi aina virheettömään hännystakkiin puettuna, mahtoi tarkottaa kevätkonsertilla tähän aikaan päivästä? Tavallisesti kuului aamunkoitteessa tai hämärissä sen säännöllinen "tsa-tsa" varotuksena toisille linnuille tai yön tunnussanana. Outoa oli tämä! Täytyy mennä katsomaan. Ja Ollervo rientää, pieni pää kaulaan uponneena, kuin neuvoton juoksupoika, kumartuu nopein liikkein oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja sivulle, nähdäkseen puunoksien monenkertaisen lehtiverhon takaa keltasaappaisen viheltäjän veljiään kutsumassa.

Laskeuduttuaan tarpeeksi alas notkealle oksalle, kumartui hän hermostuneesti eteenpäin, ja hänen vilkas katseensa tunkihe läpi tyhjyyden. Mutta ihmeekseen ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Silloin ilmestyi puun juurelle suuri, punaisenruskea koira, joka haukkui vimmatusti, puhisi äkäisesti kuono pystyssä, säikäyttäen rähisevällä esiintymisellään ja haukunnallaan Ollervon, joka kauhuissaan hyppäsi syrjään. Samalla kuului kova ihmisääni, ja ankara pamahdus sai aamutuulen hivelemät puiden lehdet säikähdyksestä lepattamaan.

Ja samassa huomasi Ollervo ympärillään korvia vihlovaa surinaa, kuin olisi koiran kintereillä ärtyneitä ampiaisia ollut lentämässä, jotka tuulenpuuskan nopeudella kulkivat ohi häipyen äkkiä kuulumattomiin.

Korvien karvatupsut pörrössä, häntä kilpenä selällä, hampaat vihasta ja pelosta kalisevina, kiiti hän nuolena eteenpäin, asettuen oksille kaikkiin mahdollisiin asentoihin, kieri pallona puiden ympärillä, hyppi eteenpäin, ylös, alas ja sivuille. Näin pakeni hän hillittömän hurjaa vauhtia jälillään haukkuvaa vihollista, joka oli häntä säikäyttänyt rähinällään ja uhannut noilla vinkuvilla rakeillaan. Sillä Ollervo, joka oli nähnyt vain koiran eleet, luki tietysti, aivan johdonmukaisesti, hänen syykseen sekä pyssynpaukkeen että vinkuvat lyijyrakeet.

Hän saapui taitavia mutkia tehden sammalpesäänsä, johon hän laski huolellisesti säilyttämänsä tammenterhon, ja kiipesi piiloon viereisen puun latvaan, tutkien syvyyttä allaan ja kuunnellen poistuvan koiran etenevää haukuntaa. Koiran poistuttua vaimeni hiljalleen hänen peljästyksensä ja hänen vihansa lauhtui.

Kuinka olikaan tuo kömpelö eläin, joka uhkasi häntä maasta, voinut sinkahuttaa hänen jälkeensä nuo vinkuvat rakeet, jotka saivat pakenijan karvat nousemaan pystyyn ja hänen raajansa herpautumaan! Mutta metsässä ei enää ollut mitään häiritsevää ja Ollervo lähti uudelleen keräämään ruokavaroja, kulkien pitkin tuttua polkua, aukoen nopeilla ja rajuilla hypyillään sen reunalla olevia vihreitä uutimia ja siten auttaen urkkivaa aurinkoa, joka heti pujahti rikostoverinsa tekemistä verkonsilmistä.

Näin kului useita päiviä rauhallisessa, iloisessa keräystyössä.

Ollervo kulki jälleen polkuansa alaspäin, tällä kertaa hampaissaan pähkinä. Sen hän aikoi kantaa siihen aittansa komeroon, joka tälle muonalle oli varattu. Äkkiä säpsähti hän maiskahtavaa ääntä, jonka jälkeen kuului useita kurkkuääniä. Peljästyksissään kiipesi hän suoraapäätä siihen korkeaan puuhun, jonka alitse hän kulki.

Kun hän oli tullut ensimäisille oksille ja tunsi olevansa tavalliselta hyökkäykseltä turvassa, pysähtyi hän äkkiä ja katsahti maahan. Hän näki siellä oudon, kaksijalkaisen olennon, joka häntä tarkkaavaisena katseli. Ollervo kääntyi heti päin miestä, kätkeytyen pyökkipuun rungon suojaan, ja katseli hänkin vuorostaan tuota outoa, moniväristä olentoa, valmiina ensimäisen uhkaavan liikkeen huomatessaan hyppäämään syrjään ja eksyttämään vihollisensa, kuten edellisellä kerralla oli rähisevän koiran jätiltään haihduttanut.

Mutta mies ei haukkunut kuin koira eikä tehnyt uhkaavia liikkeitä, ei siis voinut olla vaarallinen, olihan vain hiukan hullunkurinen, sitäkin hullunkurisempi kun näkyi ikäänkuin pienenevän ja vajoovan kokoon.

Se kävi yhä vähemmän uhkaavaksi, näyttipä olevan aivan peloissaan tästä kohtauksesta. Aivan ihmeissään katseli Ollervo sitä.

Silloin tuo toinen nosti olkapäälleen pitkän putken, johon sen pää näytti kuin hengetönnä nojaavan, ja kohotti sen tarkkaan siihen suuntaan, missä Ollervo oli. Tämä ei käynyt vähääkään levottomaksi, katseli vain toista hievahtamatta.

Pian putki pysähtyi liikkumattomaksi. Upottaessaan katseensa tähän mustaan reikään, joka Ollervoa tarkasti tähysteli ja miehen pyöreään silmään, joka tähtäsi piipun päällitse ja samoin häntä tarkasti, tunsi orava äkkiä kaamean hädän vahaavan koko olentonsa.

Hän olisi tahtonut paeta, vaikkei voinut huomata vaaraa. Hän tunsi kuitenkin selittämätöntä ahdistusta tuon oudon nähtävän edessä, josta hänen katseensa ei enää voinut irtaantua, sen kun oli tuo liikkumaton ja ammottava putkenreikä vanginnut.

Hänen päänsä painuu pitemmälle eteenpäin, tuska ahdistaa mieltä yhä enemmän, ja katse kiintyy entistä tarkemmin tuohon ammottavaan, tyhjään kuiluun ja siihen leimaavaan silmään, joka näkyi piipun yläpuolelta.

Voi vilja-aittaa, kauniita keltaisia pähkinöitä, täyteläisiä tammenterhoja, tyyniä talvipäiviä rauhallisessa, turvallisessa, lämpimässä, korkealla sijaitsevassa asunnossa!

Ollervo tuntee, että päässä ei enää ole yhtään ajatusta. Täytyy paeta, paeta! Äkkiä hän aikoo riuhtautua irti tästä lumouksesta, yrittää päästä liikkeelle, ottaa vauhtia. Liian myöhään! Kauhea, punainen salama leimahtaa tyhjästä aukosta, entistä ahdistavampi ja mielettömämpi kauhu valtaa pienen pääpakuran lyijyrakeiden iskeytyessä eläinparan rinnan alle lämpimään sydämeen. Ja Ollervo pudota kupsahti alas maahan, hampaissaan vieläkin suuri, keltainen pähkinä, jota hän entistä lujemmin likisti kuolemassa jäykistyvien leukapieliensä väliin.

KUOLEMAA PAKOON.

Lammikossa oli vesi ummehtunutta, kesäkuun helteisen keskipäivänauringon paahtamaa. Läpinäkyvä, melkein huomaamaton höyryharso, joka näytti olevan reunoiltaan kiinniharsittu rannan korkeihin ruokokasveihin, peitti sen kirkkaan peilipinnan hienolla hunnullaan. Vesikasvien suuret, leveät lehdet, tyynessä vedessä kasvavat tahmeat ajokkaat, putkilevien toisiinsa kietoutuneet vihertävät varret lepäsivät sen välkehtivällä peilipinnalla, joka väreili päivänaikana voimakkaiden auringonsäteiden kosketuksesta ja öisin maidonvalkean kuunvalon hyväilystä.

Pajut lammen länsipuolella kietoivat varjonsa runkonsa suojaksi kuin naiset, jotka kokoovat hameensa jalkojensa ympärille suojellakseen niitä lätäköiltä ja polttavalta katupölyltä.

Keveät, haihtuvat kaasukuplat särkyivät aika-ajoin raskaaksi huokaukseksi kulkiessaan pitkin ulpukan paksuja varsia kuin henkitorvea myöten. Nämä reunustivat leveät lehtensä alituiseen vaihtuvalla vesivärepitsillä, ikäänkuin tahtoen salaa ottaa mahdollisimman laajan tilan tällä taivasta kuvastavalla ikuisella peilipinnalla.

Mutta melkein tuokiossa vaipui kaikki painostavaan horrostilaan, jota ei tuulen henkäyskään häirinnyt, ei linnunlaulu ilahuttanut, ja jota säesti tuutulaulullaan ainoastaan niitetyillä kedoilla surisevain heinäsirkkain yksitoikkoinen ääni.

Vihreä sammakkoparvi oli aamunkoitosta saakka ollut melkein ääneti. Ainoastaan jotkut harvat, muutamat innostuneet solistit, joilla oli valkoinen kaulakupu leuan alla, olivat aamulla, pullistaen rumpukalvonsa ihon tasalle, vetäneet yksitoikkoista nuottiansa: kurnuu, kurnuu.

Mutta nyt ei näkynyt liikettäkään. Koko parvi oli kuin jähmettyneenä lehdillä, uupumuksen yllättämänä. Siellä ne lepäsivät, kultareunaiset silmät selkiselällään, vetäen keuhkoihinsa avaraa ilmaa mitään miettimättä, ääneti, eivätkä edes huolineet silmätäkään varomattomia heinäsirkkoja, jotka julkeina äkkiarvaamatta olivat hypänneet heidän joukkoonsa, tai monivärisiä kärpäsiä, jotka melkein kuin hukkuneina vesihöyryyn lentelivät heidän tyyssijojensa ympärillä.

Sammakoilla oli nyt suuren rauhan ja syvän levon hetki. Hekin vaipuivat yleiseen horrostilaan, he olivat osallisia yhteisestä levosta, joka vaivutti heidät uneen samoinkuin kaiken elämän, ja yhdisti heidät muuhun luomakuntaan itsetiedottoman luottamuksen siteellä, niin ettei vaaraa tuntunut olevan tarjona eikä vihollista pelättävänä.

Muutamat olivat lähteneet seikkailumatkoille rannan korkeihin ruohostoihin, ja hekin antautuivat täysin nauttimaan tästä hyväätekevästä horrostilasta, johon elämä iloineen oli vaipunut, levätessään kosteassa maassa, joka tällä hetkellä ei kumahdellut askeleista.

* * * * *

Auringon paahtamassa lammikossa oli vesi ummehtunutta. Pää pystyssä, raajat koukussa, selkä tylsänä kulmana, maha turvoksissa, lepäsi Rana siinä pyhässä asennossa, johon hänet keskipäivän aurinko oli vaivuttanut, lepäsi keinuvalla lumpeenlehdellä, jonka väriin hänen vihreä, kultakuituinen pukunsa hyvin sulautui.

* * * * *

Rana oli jo viisi tai kuusi kertaa nähnyt sen vuodenajan palaavan, jolloin veri vähitellen jähmettyy samoin kuin näinä helteisinä puolipäivähetkinä. Silloin kuljetti salainen mahti hänet tylsistyneiden ja mykkien tovereinsa kera tuohon vihreään, ajokkaiden reunustamaan vesikasvimetsään etsimään talvisuojaa savipohjaisista syvänteistä.

Viisi tai kuusi kertaa oli hän nähnyt lammikon syksysateiden aikana täynnänsä vallattomia parvia: oli ruskahtavia, tummaohimoisia sammakoita, ja oli muuttolintuja, jotka keväisin, lemmenajan loputtua, jättivät lammen ja läksivät kedoille ja niityille pyydystämään heinäsirkkoja ja matoja.

Lammikolla vallitseva hiljaisuus oli entistä painostavampaa ja uuvuttavampaa kuin käänteen edellä. Melkein huomaamattomat merkit näkyivät ilmaisevan, että elämä vähitellen, asteittain oli uudelleen tarttuva kaikkeen ja viepä kaikki virtansa mukana.

Rana lehdellään vilkaisi ympärilleen. Antoiko hän täten elämälle merkin, että se saisi alkaa uudelleen — tai tuliko tuo merkki muuten taivaasta vai maasta? — Lämmin ja kevyt tuulenhenkäys sai lammikon pinnan melkein huomaamatta karehtimaan; joku lintu vihelsi; etäällä kumahti maa painavista askeleista, jota Ranan rannan ruokokasveissa piileksivät toverit vapisivat. Elämä alkoi uudelleen vaaroineen ja taisteluineen, eikä kukaan kyennyt arvaamaan, mikä näkymätön, salassa vaikuttava mahti sen oli havahuttanut siitä unen tilasta, johon se vähitellen oli vaipunut.

Suuri, vihreä, lihavaraajainen heinäsirkka, jonka pitkät tuntosarvet olivat kuin hevosen tupsukoristeet keikailevasti heitetyt taaksepäin, hyppäsi Ranan eteen. Sen koukkujalat olivat kuin kaksi yhdensuuntaista sauvaa ruumiin kummallakin puolen. Heinäsirkan hentoja kasvinlehtiä muistuttavat ohutsuoniset siivet eivät olleet vielä ehtineet sulkeutua kun Rana, ojentaen takaraajojansa, avasi kitansa ja nielaisi sen, pudoten itse veteen, jonka pinta tuntui kimmoisena painuvan hänen allaan.

Metsästeleminen alkoi uudelleen.

Värillisiä hyönteisiä ja kärpäsiä kierteli lähellä lammikon pintaa, ja niiden hiljainen surina säesti veden pinnalla lämmenneiden ilmakerroksien alituista väreilyä.

Alituiset molskahtavat äänet ruovostossa ilmaisivat, että lammella oli elämää. Lentävät lintuparvet näkyivät juovina sinitaivaalla, heinämiesten huutoja, hevosten hirnuntaa kuului kedoilta, härkien raskaat askeleet tömisyttivät maata.

Rana oli jälleen heräämässä tajuunsa. Äkkiä havahuttivat hänet täysin valveille toverinsa, jotka hätäisin, kiihkein hypyin syöksyivät peräkkäin veteen ilmaisten, että vaara oli tarjona.

Mikä vaara? Oliko ihminen vai härkä täällä astumassa?

Mutta sihinä saraheinissä juuri hänen edessään sai hänen äkkiä tyrmistymään.

Ruokokasvien pylväikköjen keskellä mateli suuri kyykäärme, jättäen vihreään virvilään, joka tällä kohtaa peitti lammikon, kolkon jäljen, jota vesikin vieroi. Käärme käänsi latuskaista päätään Ranaan päin, tähdäten häneen tiukasti terävät silmänsä.

Säikähdys esti sammakkoa vaistomaisesti seuraamasta tovereitaan ja kasvoi herpauttavaksi hädäksi. Hän jäi voimattomana veden pinnalle, airoiksi ojennettujen, liikkumattomain takaraajojen tukiessa häntä haaraisilla räpylöillään hänen tahtomattaan. Kyykäärme tähysteli häntä pyöreillä, terävillä silmillään, varmana saaliistaan, jota se ei jättänyt näkyvistä. Sen kirkkaanvärinen kaulajuova vaihteli vaaleankeltaisen ja oranssinvärin välillä sen kiihkon mukaisesti, joka käärmeen oli vallannut; sen selkä ja vihertävän väriset sivut tuskin huomattavasti erosivat siitä suokasvullisuuden väristä, jota sen mustansinervä vatsa hipaisi.

Kita oli vielä kiinni. Eläin näytti olevan hievahtamatta paikoiltaan, mutta huomaamatta kohosi sen pyrstö, joka oli levännyt ruohossa, päätä ylemmä, ja leveästä kidasta, joka hitaasti aukeni venyvien leukapielien välistä, työntyi esiin hieno, kaksiteräinen, läpättävä kieli.

Rana ei enää huomannut elämää ympärillään. Hän oli kuin poissa maailmastaan, kuin erossa toveriensa seurasta ja lammikostaan, jota hän ei enää tuntenut. Hän oli aivan kokonaan voittamattoman mahdin vallassa, joka hänet yhdisti itseensä ja repi tai paremmin sanoen kalvoi poikki kaikki siteet, jotka hänet olivat kiinnittäneet elämään.

Hän näki kidan aukenevan kuiluksi, johon hän oli vaipuva. Tässä oli jotakin, joka häntä ei hellittänyt, yhtä vähän kuin tuo kohtalokas vaisto, joka ohjasi hänet syys-sateiden aikana talviasuntoonsa. Mutta hän ei tuntenut ahdistavaa hätää silloin, kun kaivoi pienen kuoppansa lammikon mutaan, jotavastoin se hätä ja pelko, jota hän tuon oudon eläimen edessä auttamattomasti tunsi, sai hänen tuskissaan vetäytymään kokoon.

Kita aukeni aukenemistaan; välimatka väheni, tuon toisen tahto ahdisti äskeistä ankarammin ja leppymättömämmin, otti hänet kokonaan valtoihinsa, sekä hermot että lihakset, ja ennakolta valmisti koko hänen olentonsa aijottuun päämäärään.

Rana ei enää nähnyt muuta kuin selkiselällään olevan kidan, joka tuskin oli puolen jalan päässä hänestä, ja hän veti jalkansa kokoon mahan alle.

Silloin viskautui hän äkkiä yhdellä ainoalla matemaattisen täsmällisesti harkitulla hypyllä pää edellä kuiluun.

Laaja kita venyi vähitellen yhä laajemmaksi. Rana ei enää tuntenut mitään, vaikka hänen sitkeä sydämensä yhä sykki ja hänen haarallaan olevat takaraajansa vielä heikosti sätkivät syvyyden ulkopuolella ikäänkuin sanoakseen viimeiset hyvästit elämälle.

Tahmea ja lämmin lima ympäröi hänet, hidas ja vastustamaton liike painoi hänet säälimättä luisumaan syvyyksiä kohti.

Ja kaikki kävi hiljaiseksi.

Näin kulki kuolema hänen ylitsensä, tai oikeastaan tämä ei ollut vielä kuolemaa, se oli passiivista, melkein negatiivista elämää, ei levollista lojumista keskipäivän paahteessa, vaan niin sanoaksemme elämän kiteytymistä tuskan tuntoon. Sillä vielä väreili hänessä heikko elonliekki, hitunen tajuntaa tuskaa käsittämään.

Sitten tuntui ankara täräys, jonka hän epäselvästi tajusi vielä vapaissa raajoissaan, ja vähitellen, itsekseen, väheni ja häipyi sammuneen tahdon tuska jättäen jälelle pelkkää ruumiillista kärsimistä.

Nielemisliike, joka häntä kuljetti mustaa kuilua kohti, oli itsestään tauonnut. Kuilun ympäristöt, kyykäärmeen emätin oli pehmeä ja antoi helposti myöten. Ranan takaraajat olivat riipuksissa vetäen häntä hiljalleen taaksepäin. Silloin sätkäytti hän niitä etsiäkseen tukikohtaa: hän ei kohdannut mitään vastusta. Hän tunsi liukuvansa vähitellen taapäin saamatta selville mitä oli paraillaan tapahtumassa, ja yhtäkkiä, ikäänkuin outo sallimuksen voima olisi vetänyt hänet ulos kuilusta, pääsi hän kömpelösti pujahtamaan kidasta ja kupsahti alas tyhjyyteen.

* * * * *

Kyykäärmeen ahneesti nieleskellessä saalistansa lätäköllään, paikaltaan hievahtamatta, leukapielet kauheasti venyneinä, turvallisuuttansa ajattelematta, oli suuri petolintu, jättiläishiirihaukka sen huomannut, oli yhdellä nokaniskulla halaissut sen pääkallon ja vienyt sen kynsissään pois iltamurkinakseen.

Tämän täräyksen oli Rana epäselvästi tajunnut, tuntiessaan vapautuneensa ryöstetyn eläimen hypnoottisesta vaikutuksesta. Käärme oli linnun kynsissä taittunut kahtia ja sen pää oli riipuksissa. Ranan oma paino oli vetänyt häntä alaspäin saaden hänen liukumaan ryöstäjänsä kidan limaista pohjaa myöten.

Ja hän putosi raskaasti, raajat hajallaan alaspäin. Sillävälin häipyi hänen tuntematon pelastajansa jäljettömiin, katosi äärettömyyksiin, jonne Rana ei sitä jaksanut silmillään seurata.

Koska hän ei vielä ollut täysin tointunut horroksistaan, ei hänellä ollut selvillä mitä oli tapahtumassa. Silloin syöksähti koko hänen ruumiinsa hurjasti kovaa ja säröistä maata vasten, lyöden hänet äkkiä litteäksi. Iskun voimasta jäykistyivät raajat tuskissaan, vatsanpohja kävi araksi, keuhkot, joista ilma puhaltui ulos kuin rykäistessä, litistyivät kokoon, ja sisälmykset ja vatsa pyrkivät ulos kidasta leveän ja lihaisen kielen ylitse, joka pysyen kiinni entisissä liitteissään sekin iskun täräyksestä työntyi eteenpäin.

Päivä kului, hetket vierivät. Rana pysyi edelleen paikoiltaan hievahtamatta. Olisipa luullut hänen siihen kuolleen, jollei sisälmykset, vatsa ja kieli olisi jonkun ajan kuluttua, hitaasti, sisäisten, näkymättömien voimien vaikutuksesta, sijottuneet kidan kautta paikoilleen.

Vähitellen täyttyivät myöskin keuhkot. Rana tunsi paisuvansa kuin rakko, hämärän puhaltaessa häneen henkeä. Surmaniskun sulkemat silmäluomet kaartuivat jälleen kultareunaisten silmien yli, joiden katse oli hämmästynyt. Hän räpäytti silmiänsä, ne sulkeutuivat jälleen ja raajat vetäytyivät vaistomaisesti kokoon ruumiin alle.

Uudelleen tunsi hän ulkomaailman: hänen silmänsä näkivät, hänen rumpukalvonsa pingottuivat, hänen kyhmyinen ihonsa värisi. Hän antoi aistimuksilleen vapaan tien, sitten pyrki niitä tajuamaan; hän näki ja kuuli.

Ylhäällä pimeydessä loistivat taivaan tulet, kuten joka ilta, nuo luvatun paratiisin tummien niittyjen saavuttamattomat kiiltomadot, muistuttaen hänelle toverein kultareunaisia silmiä. Mutta häneltä puuttui tavanmukainen toveriseura, ruokokasvipalatsit ja lammikon tuttu, suloinen kosteus.

Kuinka hän olikaan voinut joutua pois tuosta turvallisesta paikasta? Mikähän lemmon heinäsirkkajahti oli hänet kuljettanut näin kauas? Mitä oli tapahtunut? Ei mistään kuulunut vastausta. Täytyi kaikin mokomin löytää elämän tärkein alkuaine: hyvää, lämpöistä vettä, jossa hän mielihyvin, ilolla huvitteleisi. Hänen ympärillään oli outoja ja pehmeitä, voimakastuoksuisia yrttejä; heinäsirkat sirkuttivat, viiriäiset kuhersivat, vanhat peltopyyt vetivät nuottiansa "ti-irui".

Ja äkkiä kantautui hänen korviinsa kaukaa tiheän, tuoksuvan ruohoston, jäykkävartisten, täytelätähkäisten heinäkasvien, villien porkkanain, tummaterttuisten ukonputkien ja suurten, hopeateräisten satakaunojen takaa toverien yksitoikkoinen kurnutus.

Mitään muistamatta, yrittämättäkään mielessään liittää toisiinsa näitä kahta, seikkailun erottamaa elämänsä jaksoa, hyppi hän läpi tiheikköjen ääniä kohti, pysähtyi joka hypyn jälkeen uudelleen määräämään kulkunsa suuntaa, näin estyäkseen eksymästä ja aikaa hukkaamasta.

Hän hyppi, hyppi nopeaan, yhä nopeampaan, kuohuvan elämän virran mukana, joka hänet tempasi matkaansa.

Pian kohosi hänen edessään neliönmuotoinen saraheinäala, joka idässä reunusti lammikkoa. Sen hän kiersi saapuakseen pajujen juurelle veden pinnan yli kohoavalle lammin töyräälle, josta pisti esiin pieniä, valkopahkuraisia päitä.

Silloin siirtyi hän yhdellä komealla ja keveällä hyppäyksellä jälleen maailmaansa ja liitti äänensä kumppaniensa ääniin, jotka kurnuttivat tähtikirkkaassa yössä.

HÖLPÄN VANKEUS.

Höpisten tyhjänpäiväisiä kuin lapsellinen vanhus, joka tietämättään kertaa saman sanan, nuotilleen yksitoikkoisen ja tyhjäsisältöisen, juovuksissa aamusta iltaan, tuntematta sitä metsäneläimen arvoa, jonka vankinakin oli voinut säilyttää vanginvartijainsa silmissä, oli Hölppä-harakka, alentuessaan ihmisten leluksi, jo kauvan sitten unohtanut katkerat mietteensä, jotka olivat synkentäneet hänen vankeutensa ensi päiviä.

Nyt olivat kaukana, hyvin kaukana nuo aaltoilevat lehdistöt, vehreät käytävät, vierasvaraiset tammipuut, joissa hän muinoin nuorena, vapaana ollessaan huvittelihe keskellä tuoksuvaa metsää. Miksikä olikaan hän antanut ottaa itsensä kiinni, kun kerta kumminkin oli päässyt pujahtamaan pakoon lammikon linnunliimaa, linnustajan sadinta, salametsästäjän lyijyä ja houkuttelulintua! Ja tässä tilassa hänen täytyi vihdoin kuolla!

* * * * *

Eräänä aamuna, lennettyään pesästään muutaman siivenkantaman päähän, oli hän yht'äkkiä tullut tietoiseksi elämästään, kun ei enää emon nokasta saanut tavallista hyönteis- ja hedelmä-ravintoansa. Ei yksikään lihassyy hänessä ollut värähtänyt hänen huomatessaan olevansa näin orpo; lapsenvaistoa, joka muutamilla korkeammilla eläimillä joskus kestää yli kasvuajan, ei hänellä ollut ensinkään, ja emon huolenpito oli lakannut samalla kun hänessä tietoisuus heräsi. Eipä hän tuntenut edes sitä huolta, joka johtuu tietämättömyydestä ja ahdistaa olentoja, jotka ensi kertaa ovat jätetyt oman onnensa nojaan, katsomaan olemassaolon kaikkia ongelmoita silmiin. Jokin hänen sisässään sanoi hänelle, että hänen ei tarvinnut pelätä elämää. Metsä aukeni hänelle alana, joka kuohui väriä, valoa, ääntä, joka hehkui lämpöä, joka oli ylen täynnä ruokaa. Hänen tarvitsi vain kulkea sen läpi, vain heittäytyä elämän aallon varaan, joka oli syntynyt hänen kerällään ja kuin häntä varten; ja keveänä, huoletonna, lörpötellen ja nauraen toverien joukossa, joilla heilläkin oli metsä asuntonaan, eli hän iloista elämää, ja hänen mielestään, kuten ainakin nuoren, onnellisen mielestä, oli elämä vain valoa ja juhlaa.

Toverit olivat hänelle vain kotoinen seura tultuine tapoineen ja yhteisine tottumuksineen, se kiinnekohta, johon hänen oma elämänsä, hänen eläinitsekkyytensä saattoi nojautua; heidän eleensä olivat hänelle vain tuiki tarpeellisena tunnusmerkkinä, jonka mukaan hän saattoi arvostella toisia siivekkäitä olentoja, jotka hänen laillaan oleksivat metsähonkien tuuheilla oksilla. Hän säilytti niiden ja koko heimonsa kesken sen rodun yhteistunteen, joka ei ole niin voimakas talvi- kuin muuttolinnuilla, sillä näillä jälkimäisillä on suurempi tarve liittyä yhteen, auttaa ja puolustaa toinen toisiansa.

Ei hän olisi kuten Räikkä, korppi, tuonut apua veljelleen, joka oli vaaralliselta petolinnulta riitelemässä ryöstettyä saalista. Hän kuului niihin metsän etuoikeutettuihin, joissa altruistiset vaistot ovat vähimmän kehittyneitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen tarpeensa, nämä tunteiden ja vaikuttimien mahtavat herrat, olivat vähemmän pakottavat ja vaaransa vähemmän uhkaavat.

Varpuis- ja hiirihaukoilla ei ollut aikomustakaan laittaa itselleen Hölpästä ateriaa, sillä parempana kuin epätietoista seikkailua ja taistelua niin vähän herkullisesta suupalasta, pitivät ne pienempien lintujen, varpusien, villien hyvänmakuisten kanalintujen pyydystämistä, jotka ainoastaan pakenemalla saattoivat varjeltua heidän tarmokkaalta ja hurjalta hyökkäykseltään.

Hänen ei tarvinnut ylenmäärin huolehtia ravinnostaan, sillä ollen vähemmän tarkka ruoanvalinnassa, ahmi hän väliä pitämättä hyönteisiä, hedelmiä, saattoipa tilaisuuden tarjoutuessa hävittää ja hotkia suuhunsa myöhästyneen pesällisen pikkulinnun poikasia, kovilla nokaniskuilla tapettuaan tai karkotettuaan emän, jota äidinvaisto pidätti pesässä.

Hänen monivivahduksinen ruumiinverhonsa, hänen pitkä- ja kaitaliepeinen höyhenpukunsa ei juuri pystynyt houkuttelemaan ihmisiä enempää kuin hänen kitkeränmakuinen ja sitkeä lihansakaan, eikä hänellä todellakaan ollut syytä peljätä muuta kuin joutilasta, murhamielistä metsästäjää, silloin kun tämä oli koettelemassa ampumataitoansa. Mutta hänestä ei Hölppä tiennyt.

Kadehtimatta muilta metsän yltäkylläistä ravintoa, kutsuikin hän usein näpistelyretkillä olevia tovereitaan vieraikseen käheällä, hiukan kyyhkysen ääntä muistuttavalla säkättävällä naurullaan, joka ei ollut vailla suloa ja kuulosti melkein hellältä. Sitten jakoi hän heidän kanssaan jossakin korkeassa tammipuussa metsäaukealla tai metsänrinnassa saaliinsa, milloin tammenterhoja, milloin jälkiruuaksi sopivia, punaisia ja makeita hedelmiä, joita he kaikki kilvan ahmivat, jaaritellen kuin hieman juopuneet miehet runsaan juomapöydän ääressä.

Joskus, aika useinkin, saivat he vieraakseen Närhi-Jaakon, iloisen, keikailevan serkkunsa, joka komeili punaisenruskeassa, sinireunaisessa puvussaan. Hän tuli heidän kutsumanaan ottamaan osaa ateriaan ja täytti kivipiiransa niin pullolleen että oli tukehtua.

Ja joka ilta joivat he yhdessä jostakin syrjäisestä lätäköstä tai metsälähteestä, jonka jälkeen he oikutellen lähtivät lentoon kohti taivaanrantaa. Hajaantuen sitten eri haaroille metsään vastasivat he vanhan Hölpän, metsän vanhimman harakan kutsuun, joka kehotti heitä kokoontumaan tammeen tai pyökkipuuhun; sen hän huolellisesti oli kuun, sään, tuulten tai muiden toisarvoisten seikkojen mukaan, eläinvaistonsa ja äidillisen huolenpitonsa opastamana yöksi valinnut.

He tunsivat toisensa vähäisistä, iloisista, hillityistä, melkein hellistä huudahduksista. He hyppivät oksalta oksalle, epäröivinä, oikullisina, hiljaa kiistellen paikasta, jota eivät halunneet, tuuppien toisiansa, elävöittäen puun, jonka oksat heiluivat ja lehdet lepattivat heidän alituisesta liikehtimisestään ja joka näytti iloitsevan siitä, että sai kätkeä sisäänsä tätä kuohuvaa ja onnellista elämää.

Mikäli sitten aurinko vähitellen vaipui alemma, valo heikkeni ja salaperäinen yö vaaroineen levisi heidän yllään, vaimeni melukin, ja lopulta häiritsi hiljaisuutta enää vain siellä täällä oksilta kuuluva kevyt huudahdus, myöhäinen hyvän yön toivotus tai kehotus nukkumaan.

Näin oli kulunut auringon alla onnellisia päiviä lörpötellen ja herkutellen tiheiden metsien monimutkaisissa ja vaihtelevissa palatseissa, halkometsän aurinkoisissa, kirkkaissa huvimajoissa moukkamaisten närhien, reippaiden ja vilkkaiden rastaiden, töykeiden ja ikävien korppien ja harmillisten tai pelkurien laulurastaiden parissa.

Hän tunsi vierasvaraiset puut, suojaiset solatiet, raikkaat lähteet, ystävät, kilpailijat ja viholliset lintujen joukossa.

Hän hämmästyi aikalailla nähdessään närhien aamukaudet matkaavan metsän ylitse, laskeutuvan kuin ennakollisesta sopimuksesta samaan, suureen, kuivaoksaiseen tammeen kuin tarkoin määrättyyn levähdyspaikkaan ainakin. Hän oli alussa kulkenut ensimäisten mukana, mutta nähdessään niiden etääntyvän metsästä ja painuvan etelää kohti pitkänä harmaana ketjuna, oli hän ne jättänyt palatakseen lähtöpaikkaansa, ja oli vartijana, huvitettuna ja uteliaana, kokonaisen viikon ajan saattanut niiden yksitoikkoista ja pitkää jonoa niiden kulkiessa hänen alueensa läpi.

Minnekkähän ne noin kulkivat? Mikä mahtava vihollinen, mikä tavattoman verenhimoinen petolintu ajoi heidät pois synnyinmetsästä samaan aikaan kuin metsäkyyhkyisten hiljaiset laumat ja nuo tummat kottaraisparvet, jotka kiertelivät kuin pilvet rajuilman edellä, ennenkuin laskeusivat ruohoisille sänkipelloille tai vasta käännetyille kesannoille? Hän seurasi ällistyneenä heidän hankkeitansa, tarkaten vähintäkin uutta näytelmää, vähintäkin outoa kirkunaa.

* * * * *

Uteliaisuus oli Hölpän vika, samoinkuin kaikkien hänen siskojensa helmasynti. He riensivät ottamaan selvää kaikesta mikä heille oli vähänkin uutta.

He olivat kaukaa ja arkaillen ympäröineet Ollervo-oravan, joka lensi ilman siipiä, uskomattomia hyppyjä tehden, yli puidenvälisten syvyyksien ja kiipesi pystysuoraan käsittämättömän ketterästi, vieläpä jäniskoirien haukunnan säestäessä hänen liikkeitään.

Eivät kimeimmätkään äänet, ei hurjinkaan melu pelottanut Hölppää vähintäkään. Hän oli kuullut ukkosen jyrinää, joka oli pakottanut pitkäkorvaisen arvelematta keskeyttämään ravinnonhakunsa; hän oli uteliaana ja mitään ymmärtämättä seurannut miehen liikkeitä tämän viskatessa olkapäälleen pitkän, savuavan putken ja toisella kädellään riiputtaessa kuollutta jänistä, jonka veden hän laski maahan metsästäjien vanhan tavan mukaan, painamalla toisella kädellä mahaa.

Ainoastaan ruudin savu oli hänestä vastenmielistä ja oli herättänyt hänessä epäluuloja, mutta siitä huolimatta oli hän piilopaikkaakaan hakematta jäänyt alalleen katselemaan tuollaisia näytelmiä, jotavastoin rastaat olivat kimakasti kirkuen paenneet ja korpit lentäneet pois rääkyen hyvin merkitsevästi.

Hölpälle ei milloinkaan ollut koitunut vaaraa ihmisen läsnäolosta, mutta nähdessään jäniksen liikkumatonna voittajansa käsissä oli hänestä kuitenkin tuntunut, että ihmiseen ei sopinut luottaa. Ei hän sittenkään voinut huomata, että häntä, siivekästä olentoa, joka ei ollut noiden outojen, maassa liikkuvien olentojen saavutettavissa, voisi uhata samat vaarat kuin tuota tapettua jänistä. Hän oli melkein yhtä rauhallinen kuin Ollervo, joka ihmisen nähden kiipeilee lähimmässä puussa, asettuu siinä oksantyveen ja luullen toistaiseksi olevansa turvassa kurkistelee sieltä piilostaan ja odottaa uhkaavaa liikettä lähteäkseen vasta sitä pakoon, ja antaa näin salametsästäjän tähdätä häntä rauhassa, kunnes keikahtaa alas korkeasta turvapaikastaan.

Mutta näytti tosiaankin siltä, kuin syyspäivien kera ja närhien ja metsäkyyhkysten poismuuttaessa, kaitselmuskin, joka hänen elämänsä ensi kuukaudet oli tehnyt niin suloisiksi, olisi kerrassaan hänet jättänyt.

Kieltämättä pysyi ravinto runsaana ja vaihtelevana, purot lirisivät yhtä kristallikirkkaina, mutta ensimäiset syyskylmät, jotka olivat seuranneet syyskuun viime päivien myrskyisiä, alituisia sateita, saaden hänen vilusta värisemään, olivat pukeneet metsän ikäänkuin surupukuun. Siivekäs joukko kävi siellä yhä harvalukuisemmaksi, ja kosteus, joka auringon häipyvässä lämmössä haihtui tuoreiksi, pitkällisiksi sumuiksi, kietoi hänet, kuten sairas kääritään pumpulivanu-siteisiin, yksinäisyyteen ja ikävään. Lehtirikkaisiin puidenlatvoihin ilmestyi aukkopaikkoja, ne kellastuivat ja harvenivat vähitellen, ja kavalasti antoivat sadepisaroiden kastella puiden tutut asukkaat, jotka oksilla olivat hakeneet turvaa, vieden kiillon heidän höyhenpuvustaan ja kangistaen heidän siipensä.

Lehdet putoilivat puista. Tyyninä iltoina laskeutuivat ne maahan hitaasti, vastenmielisesti, yksitellen, ja ainoastaan niiden väristä saattoi arvata, että niiden häviö oli lähellä. Pohjatuulen puhaltaessa lensivät ne puuskittain, ja niiden kuiva ja terävä kahina pelotti punaisenruskeat jänikset lymypaikkoihinsa vadelmapensaikkoon tai kesannon harmaiden vakojen väliin, jotka näyttivät yhtä viluisilta kuin vanhat, ruskeat jänöset.

Metsässä yltyi yltymistään yksinäisyys, ikävä ja tuska, painaen Hölpän ja hänen toveriensa mieltä. Auringon noustessa lähtivät he vaistonsa ohjaamana yhdessä parvessa, hätäisesti kiillotettuaan yön sumun pörristämät höyhenet, lentämään auringonvaloa kohti. Sitten varisivat he kuin aamutuulen sirottamat siemenet pitkin pensasaitoja, jotka reunustivat laakson tai tasangon niittyjä. He tulivat sinne etsimään hedelmiä, joita helposti olisivat löytäneet metsästä, mutta mieluummin muualta hakivat.

Ja ikäänkuin luonnonvoimat eivät yksistään olisi riittäneet häiritsemään hänen elämäänsä, synkistyttämään hänen päiviänsä, myöskin tapahtumat tuntuivat rupeevan näiden rikostovereiksi ja liittoutuvan hänen heimoansa vastaan.

Eräänä kauniina iltana hämärissä, jolloin auringonvalo silasi pienen, pajun varjostaman lammen kirkkaan pinnan kuparinväriseksi, oli hän, nokka vieläkin pensasaitojen makeiden marjojen tuhraamana, iloisena yhdyttänyt toverinsa; nämä laskeusivat sinne kaikki hetkiseksi, ennenkuin lähtivät vanhimman valitsemaan yömajaan.

Mutta silloinpas sattui, että kun yksi tovereista aikoi lentää pois, se ei voinutkaan kohota ilmaan. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin.

Hermostuneet, koukistuneet jalat koettivat turhaan kohota vauhtia ottamaan. Ne kieltäytyivät irtautumasta maasta ja kohoamasta hyppyyn, mikä oli välttämätöntä lentoon pääsöä varten, sillä siipiä ei levitetä lentoon suoraan maasta. Siinä olivat nuo onnettomat yhtä saamattomina kuin liian lyhytjalkaiset pääskyset, haaksirikkoutuneina liejuisella rannalla.

Ikäänkuin näkymättömän voiman pidättäminä jäivät ne siihen jalat liikkumattomina, räpytellen siipiään ja kirkuen hädissään. Ja Hölppä ihmetteli itsekseen, mikä niitä vaivasi. Suurella vaivalla onnistui vankien vitkalleen nostaa uupunutta jalkaa koholleen, jonka joka kynteen oli tarttunut jotakin taipuisan köyden näköistä, joka venyi hiljalleen, silti katkeamatta, sitten pysyi sellaisenaan, venyen ja supistuen aina jalan liikkeen mukaan toisen jalan pysyessä hievahtamatta sen limaisen painon alaisena, joka sitä veti alaspäin. Ja jos he aikoivat nostaa vuorostaan tätä toista jalkaa, täytyi heidän ensinnä levähtää kootakseen tarpeeksi voimaa ponnistukseen, riuhtautuakseen uudelleen irti maasta.

Kolme oli sillä tavalla vankina, ne jotka ensimäisinä olivat saapuneet paikalle ja valinneet mukavimmat tilat juodakseen siitä lammin vettä. Muiden, muunmuassa Hölpän, oli täytynyt kiivetä suurille kiville, joita siellä ei näkynyt edellisinä päivinä. Näitä oli lammen ympärillä muualla paitsi siellä, missä vankiraukat koettivat riuhtautua irti, ja ne ympäröivät vettä kaulakoristeen tai kaidepuiden tapaan.

Harakkain täytyi, ylettyäkseen lammen pinnalle, kyyristyä kokoon ja kaula ojona kumartua eteenpäin, ollen vaarassa pudota ja hukkua tuon vihertävän sammaleen sekaan, joka peitti pehmeän mutapohjan.

He keskeyttivät työlään, nopeatahtisen särpimisen ja koettivat, vaikka turhaan, ymmärtää onnettomuutta, joka äkkiä oli kohdannut heidän tovereitaan. Turhaan lentelivät he näiden yläpuolella ja ympärillä; nämä vain ruikuttivat yhä mielettöminä nostaen vuorotellen jalkojaan, ikäänkuin hulluudenpuuska olisi ne äkkiä yllättänyt.

Aurinko vaipui lännessä purppuranvärisen pilvimuurin taa. Oli aika lähteä autiolta kedolta ja jälleen käydä levolle metsään. Kaukaa kuului vanhan harakan kutsu. Ja yksitellen, hitaasti, melkein vastenmielisesti olivat Hölppä ja hänen toverinsa lähteneet lentoon jättäen vankiparat, jotka, nähdessään heidän lähtevän, riuhtoivat vielä hurjemmin jalkojansa ja pieksivät ilmaa voimattomilla siivillään, kirkuen epätoivoisesti, sydäntävihlovasti.

Luonnollisesti kertoivat he seikkailusta harakkavanhukselle. Mutta kun he aamun koittaessa palasivat takaisin lammelle, eivät he siellä enää löytäneet muuta kuin revityitä höyheniä ja muutamia nakerrettuja luita, jotka puhuivat öisestä, salaperäisestä ja kauheasta näytelmästä.

Tästälähtien olikin lammikko Hölpälle ja kaikille harakoille kirottu paikka, eivätkä he enää koskaan, ei edes helteisinä kesäpäivinä, antaneet sen raikkaan, peilikirkkaan veden houkutella itseään kastamaan siinä nokkaansa ja kiillottamaan sulkiansa.

* * * * *

Seurasi ikäviä päiviä täynnä vastoinkäymisiä, sillä kaikesta huolimatta vähenivät tästäpuoleen ruokavarat. Kypsät hedelmät putoilivat puista ja mätänivät maassa, hyönteiset kuolivat tai hakivat itselleen suojan puunkuorien lämpimän viitan takaa; tuli tähkien korjuun ja niukkojen ateriain aika.

Mutta näissä vaistoilleen uskollisissa linnuissa vallitsi kumminkin itsekunkin piintyneestä itsekkyydestä huolimitta jonkinlainen korkeampi, syvälle olentoon kätketty tarve: huolenpito elämän ja rodun säilymisestä. Ja ikäänkuin joku säkättävä kiusanhenki olisi heitä yllyttänyt, pääsi heiltä ruokaa löytäessä kurkusta kokoonkutsuva kirkuna kuin vahingossa, ja silloin tulivat joka ilmansuunnalta hajallaan olevat toverit koolle, joiden kanssa alkoi sitten hurja kilpailu niukasta ateriasta, jonka kimppuun kaikki ahneesti hyökkäsivät.

Oli sumuinen iltapäivä; hetkeä oli mahdoton sanoa. Väijyen paljaalla puunoksalla, jolla lepäili tuloksettoman saaliinhaun jälkeen, tarkasteli Hölppä avaruutta urkkivin ja vilkkain katsein. Silloin kuuli hän vielä tiheästä metsiköstä, vielä lehtensä säilyttäneen tammen juurelta heimonsa kutsuhuudon ja vastasi siihen heti.

Kohotessaan ilmaan puoleksi paljaan metsän yläpuolelle, huomasi hän etäällä kaksi muuta harakkaa täyttä vauhtia lentämässä yhtymäpaikkaa kohti, josta merkki oli annettu, ja sinne hänkin suuntasi lentonsa.

Pian tunsi hän sieraimissaan vastenmielistä ruudinhajua, ihan samaa kuin sinä päivänä, jolloin oli nähnyt ammutun jäniksen. Hän ei välittänyt jyrisevästä pamauksesta, joka oli kajahtanut ennenkuin ruudinhajua alkoi ilmassa tuntua, kosk'ei tiennyt mitään tämän seikan syistä ja seurauksista ja koska nuo äänet hänelle eivät olleet läheskään niin vastenmielisiä kuin haju.

Hän jatkoi kulkuaan, ja ruudinhaju nousi ilmaan paksumpana ja vastenmielisempänä uuden pamauksen jyrähtäessä. Ei mikään pelottanut häntä pysähtymään; Hänkin saapui perille, vaikka vasta taitavampien siskojensa jälessä, juuri kun uusi salamanleimaus repäisi ilmaa kaameasti valaisten näreikön. Silloin kuului hänen korvissaan kimeää vinkunaa, ja rinnassa tuntui viiltävää kipua, niin että hän parkaisten käännähti lennossaan ja lähti pakenemaan pois.

Ja melkein samassa tämä havainto liittyi hänen tajunnassaan erääseen entiseen: mies pitää pitkää, savuavaa piippua ja kiirehtii nostamaan maasta murhatun toverin liikkumatonta ruumista.

Oma veri, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, putoeli punaisina pisaroina, näivettyneiden pihlajanmarjain näköisenä kirjavalle höyhenpuvulle, jonka tahratut höyhenet takertuivat toisiinsa kuin luonnon suomaksi siteeksi haavalle. Yksi lyijyrae oli tunkeutunut hänen lihaansa ja oli täten opettanut hänelle, asettamatta alttiiksi hänen henkeänsä, että ihminen oli vaarallinen. Mutta mitähän merkitsi murhaajan vieressä tuo petturisisko, joka heidät viekoitteli ansaan? Kutsumerkki annettiin aina samasta paikasta tyyninä iltapäivinä syksyn lopussa, jolloin ei ilman värähdystäkään tuntunut metsässä, ja heikkojen oksien viimeiset lehdet viittoivat hyvästinsä surullisina kuin rumat kädet; ääni kantautui etäisyyksiin ja aika-ajoin sama kaamea pamaus kuului vihlaisevana ilmassa. Harakoita, närhejä, myöhästyneet laulu- ja viimeiset mustarastaat joutuivat väijymäpaikkaan; ainoastaan vanhat talvilinnut, kokeneet ja varovaiset, viisaat, tarkkakorvaiset korpit eivät sinne hairahtuneet ensinkään, koska osasivat sangen tarkasti erottaa linnun äänen viekkaasta matkijasta, metsästäjän kavalan houkuttelulinnun kutsusta.

* * * * *

Näin alkoi hän oppia elämän ankaroita läksyjä taistellessaan yht'aikaa tuota kolmiliittoa: luonnonvoimia, nälkää ja ihmistä vastaan.

Niin, ihmistä! Hän pelkäsi tätä nyt kovasti, olipa tämä aseissa tai ei. Sillä koska hän ei ollut niin älykäs kuin korpit ja vanhat siivekkäät toverit, ei hän ensinkään erottanut vaarallista, murha-aseilla varustettua metsästäjää rauhallisesta kävelijästä, jolla oli viaton keppi kädessään. Hän pakeni heitä kaikkia, vaikka uteliaisuus, hänen vallitseva intohimonsa, malttamattomuutensa tyydykkeeksi usein asetti hänet alttiiksi vaarallisille kohtauksille.

Oli yksi noita viimeisiä, vielä aurinkoisia jälkisyksyn päiviä, joiden kuulakas kauneus saa talven tulon tuntumaan kolkolta. Hölppä oli noudattanut haluaan nähdä erästä perintövihollistaan, tarhapöllöä, hyypiää tai huuhkajaa, hirveää yölintua, joka oli päivänvalossa eksynyt, hukkunut ja haaksirikkoutunut, ja aikoi ilkamoiden ja nokallaan iskien ruhjoa sen mäsäksi.

Kuinka uljaasti päivälinnut hyökkäsivätkään tuon yhteisen vihollisen kimppuun, jonka kaameaa parkunsa ympäristön kaiku kertasi!

Kaikki syöksyivät katsomaan, kuinka se räpytti siivillään, aukoi hurjia silmiään, jotka eivät mitään nähneet, ja kuinka se oli kykenemätön vastaamaan vihollisten vimmastuneisiin nokaniskuihin. Kuului monenlaista, kiihkeätä, vastakkain iskevien siipien kahinaa. Kuului pesistään puunrungoista lähteneiden kultarintakerttujen siipien keveätä kahinaa, joka säesti niiden monivivahteista "tui-tui" laulua. Ja tämän jatkona kuului suurten, räyhäävien korppien kumeaa siivenpieksäntää. Ahneet korpit ojenneltuine kynsineen näyttivät vapisevan halusta ajatellessaan, että pian saisivat lujalla nokankärjellään viiltää tuoretta lihaa.

Mutta yhtäkkiä mustien lintujen piiri hajaantui. Heidän taistelurintamassaan syntyi epäjärjestystä. Yhden huudosta laskeutui kuriin tottunut joukko, kuuliaisena annetulle merkille tai käskylle, tammipuihin muutamien satojen metrien päähän. Ja juuri kun Hölppäkin saapui paikalle ottamaan osaa yhteisiin saaliinjakajaisiin, putosi yksi lintu metsästäjän murhaavan lyijyn lävistämänä. Samalla kajahti ilmassa hyvin tuttu pamahdus, korpit lähtivät päättävästi pakosalle ja tekolinnun ympärillä kiertelivät enää vain varomattomat, joita ihmisen lyijyrakeet ehtimiseen pudottelivat maahan.

Hän oli välttänyt vaaran.

* * * * *

Rauhallisena, leppeänä talvi-iltana laskeusi lumi kuin kevyt pöly maahan, peittäen sen ohuella verholla, jossa siellä täällä näkyi kosteita paikkoja. Seuraavana aamuna esiintyivät sen valossa oksien vienon sirot piirteet selvinä kuin liidulla piirrettyinä.

Koska Hölpällä ei ollut mitään syötävää, lähti hän kuljeskelemaan ympäri kylää etsimään hedelmäpuutarhoja ja hakamaan aitojen suojista ihmisten hylkäämistä jätteistä itselleen päivän ravintoa. Pensasaitojen suojassa, johon lumi ei ollut päässyt tunkeutumaan, näkyi paljasta maata. Hän hyökkäsi sinne, vilkuen sivulle suojaisiin taloihin, joiden ovet olivat pakkasta vastaan tiiviisti suljetut.

Sieraimiin tunkeusi murenneen mättään turvekokkareiden seasta suloinen lihantuoksu. Olipa hyvä onni! Ja aimo suupala aamiaiseksi! Mutta juuri kun hän oli kajonnut näkymättömästä pyydysraudasta viekkaasti esiinpistävään silavaviipaleeseen, sai hän kummallekin puolen päätä kauhean korvapuustin, pyörtyi ja jäi paikalleen vangiksi.

Kuinka kauan hän lienee ollut siinä tilassa?

Hän heräsi kumeaan ääneen ja maa, jossa hän lepäsi, tömähti. Tuolla näkyi jonkun suuren olennon hahmopiirteet.

Silloin huomasi hän olevansa vankina, ymmärsi näkemänsä satimeksi ja syötiksi, ja ponnistaen hurjasti jaloillaan, pingottaen kaikin voimin lihaksiansa, ojentaen päänsä ja nokkansa kuin kaulan jatkoksi, onnistui hänen irtautua niistä kahdesta metallisilmukasta, jotka häntä pidättivät. Paikalle kiirehtivän ällistyneen miehen nähden lähti hän lentämään, halveksien silavapalaa, joka lopulta oli käynyt viattomaksi, ja painui, kirkuen pelosta, häikäisevää lumista taivaanrantaa kohden, jonne keskipäivän lämmin aurinko vähitellen vaipui.

Tähän saakka oli hän onnellisesti päässyt ihmisten kynsistä, ja hän lupasi itselleen juhlallisesti, että vasta olisi varovaisempi ja antautuisi seikkailuun vain silloin, kun toverien esimerkki olisi hänelle riittävästi vakuuttanut, ettei siitä olisi mitään vaaraa.

* * * * *

Oli talviaamu. Valkoinen huurre kimalteli puissa monenvärisenä nousevan auringon valossa. Tasangon lumipeite välkähteli suurena monisärmäisenä timanttipintana. Ei tuntunut lähellä eikä kaukana olevan pelättävissä sadinta eikä vihollista. Miksipä ei Hölppä olisi siskojensa mukana rientänyt kärsivän toverin luo sen hätähuudon kuultuaan!

Ehkäpä täällä tarjoutui nähtäväksi samallainen tapaus kuin kerta ennen hämärissä lähellä kirottua lampea. Mutta täällä ei ollut vettä eikä yhtään puuta. Etäältä multavallin takaa nousi sinertävä savu tyynenä ja suorana kylmään, kuivaan aamuilmaan.

Niinkuin kerta lammen rannalla, oli täälläkin todella harakka omituisella tavalla joutunut vangiksi. Se makasi selällään leveähköllä lankulla, ikäänkuin tahtoisi suojata itseään maan kosteudelta, tuhkatiheään nostaen ilmaan jalkaparkojansa ja ruikuttaen epätoivoisesti. Vaikea oli arvata, mikä tässä aiheutti tuollaista kärsimistä ja hätää.

Ja joka haaralta yht'aikaa, metsästä ja läheisistä puista, saapui tuota tyhjännaurajaväkeä paikalle kutsun kuultuaan, vähemmän tuodakseen apua vaarassa olevalle toverille kuin katsellakseen huvittavaa näytelmää, joka tyydytti näiden joutilaiden uteliaisuutta.

Siivet parista kohdasta kiinni lankussa, pään oikea puoli sitä vasten painuneena makasi vanki siinä epämukavassa asennossa, julmia tuskia kärsien, jalat ja vatsa ylöspäin. Kuin koko avaruus olisi romahtamassa hänen päälleen, tutki hän tuskan huumaamana ainoalla aukiolevalla, kivun ja kauhun suurentamalla silmällään sinitaivaan ääretöntä syvyyttä, jonka nyt nuo kirkuvat ja kieppunevat siskot häneltä pimittivät.

Vähitellen kävivät he lähemmä vankia lentäen yhä alemmas ja asettuivat vihdoin kaikki uteliaina hänen ympärilleen, kaula ja nokka oikosenaan, supistaen hiljalleen piiriä tuon heidän uteliaisuutensa esineen ympärillä. Pian hääri Hölppä, joka oli toisia kiihtyneempi, unohtaen entisen päätöksensä, pahaa aavistamatta edestakaisin kirkujan yläpuolella, jonka jalkojen kynnet alituiseen koukistuivat, avautuivat ja sulkeutuivat ikäänkuin etsien tukikohtaa mihin tarttua pystyyn päästäkseen.

Toiset harakat kävivät myös lähemmäs. Ei yksikään saanut selville asiaa, ja onnetonta hermostutti toverien loppumaton säkätys. Siinä toiset tunkivat tieltään toisia, siinä näkyi jos jonkinlaisia eleitä, ällistyneitä, urkkivia katseita. Mutta äkkiä tarttui tuo onneton jaloillaan hurjasti Hölppää kaulaan, tämän joutuessa vangin kynsien ulottuviin ja kumartuessa hänen ylitsensä paremmin asiasta selvän saadakseen. Onneton, jonka hermot epätoivo oli ylenpalttisesti kiihottanut, takertui häneen kaikin voimin. Toinen huuto, tukahtunut ja kimeä, Hölpän oma huuto kuului vastauksena vangin kirkunaan ja heidän äänensä yhtyivät oudoksi epäsoinnuksi, joka sai toiset hämmästyksestä pysähtymään liikkumattomiksi ja kauhusta jäämään ääneti.

Hölppä tahtoi kaikin mokomin irtautua, ja koska hän ei huudoillaan saanut toista hellittämään heikkoa ja liikkuvaa tukeaan, syntyi molempien välillä ällistyneen joukon nähden outo ja tuima kaksintaistelu.

Vangin kynnet, tarttuvat kuristaen Hölpän kaulaan, joka vetäytyy kaikin voimin taaksepäin päästäkseen hänestä vapaaksi; turhaan. Hänen kiukun ja pelon jäykistämät jalkansa tepastelevat jäätyneessä maassa, ne luiskahtavat ja hän kaatuu toverin päälle pitkäkseen, mutta nousee heti taas hirmuisesti rynnistäen pystyyn ja koettaa puoleksi hervottomalla nokallaan lävistää vangin rinnan tai puhkaista hänen silmänsä. Hän on taas jaloillaan ja upottaa kynnet toisen vatsaan, tempautuen hurjin nykäyksin taaksepäin. Hän polkee vankia raivokkaasti; tämä taas, ikäänkuin olisi tunnoton toisen iskuille, kouristaa kynsiänsä piintyneen itsepintaisena entistä lujemmin.

Hölppä on tukehtumaisillaan, hänen silmänsä punertaa, hänen nokkansa aukeaa alituiseen vetääkseen tyhjiin keuhkoihin ilmaa, hänen sydämensä lyö rajusti. Lauma hänen ympärillään, huvitettuna tästä raa'asta ottelusta, kikattaa ja säkättää. Noiden taistelevien, vihaa puhkuvien, olemassaoloaan puolustavien ruikuttavat äänet kohoovat ilmaan yhä kimeämpinä, yhä hätäisempinä, yhä tukehtuneempina. Äkkiä pyrähtävät ympärillä-olijat lentoon halkaisten siivillään ilmaa ja molempien taistelevien yllä syntyvä hiljaisuus tuntuu yhtä oudolta kuin virran pauhu erämaassa.

Epäilemättä on näköpiiriin juuri ilmestynyt yhteinen vihollinen. Ja vaikkei Hölppä näe mitään, aavistaa hän, että ihminen on tulossa. Hän ymmärtää, että ihmisvihollista on väistettävä ja senvuoksi oltava ääneti, mutta ei kumminkaan jätä rajua tappeluaan vihollistensa vastaan. Toinen ruikuttaa kumminkin edelleen täyttä kurkkua, ja kohta saa pelätty vaara etäisyydestä huolimatta selvät piirteet ja töykeän muodon. Kaukaa, hiljalleen kasvaen, jättiläiskokoisena, hirviömäisenä lähestyy ihminen. Hän on parikymmentä kertaa Hölppää pitempi, hirveä, eriskummainen, liikkuva massanpaljous. Hänen askeleensa tömisyttävät maata, joka niiden alla lohkeilee, ja painavat pitkän, kaamean hävityksen leiman ruohoiselle töyräälle, missä kaste timanttihelminä kimaltelee niitetyllä nurmella.

Hän tulee pelottavan näköisenä, kähisevänä, puhkuen kuin tulivuori kuumaa hengitystään, joka höyryää aamupakkasessa, ja muistuttaa uuninpiippua tai halkometsän sysihautaa.

Mies onkin pelottavan näköinen, sillä hänet havaitessaan Hölppä unohtaa kuristavan tuskan kaulassaan, ja mieleen muistuvat entiset vaarat, jotka saavat hänen kauhun valtaan. Oi! häntä uhkaa sama vaara kuin tuota tapettua pitkäkorvaa ja lyijyraesateessa hukkuneita siskojaan. Ja vaikkei hän ymmärrä kuolemaa, tuntee hän sen tulevan noiden raskaiden, lähenevien askeleiden mukana.

Hän on epäilemättä merkillisen näköinen pörröisine höyhenineen ja hurjine katseineen, sillä tarkastaessaan häntä kylmin silmin purskahtaa mies äänekkääseen, ilkeään nauruun, joka saa harakan koko ruumiin vapisemaan ja hänen mielensä entistä suuremman kauhun valtaan.

Sitten mies kumartuu ja harakka tuntee jalkainsa olevan miehen känsäisessä kourassa, noissa hirveissä pihdeissä, jotka ovat moninverroin voimakkaammat kuin ne kynnet, jotka häntä pidättävät. Hölppä kadottaa tasapainonsa ja jää riippumaan tappelutoverinsa yläpuolelle, ollen kovassa puristuksessa toisen harakan vihaisien kynsien sekä miehen kuumien ja epämiellyttävien pihtien välissä. Korinan tapainen ääni pääsee hänen kurkustaan. Hän luulee turmion hetken tulleen ja kuolemanpelon huumauksessa antaa hän miehen tarttua hervottomiin siipiinsä, jotka ovat kuin elottomat airot.

Mutta äkkiä tuntee hän miehen lihaksisen peukalon voimakkaana vipusimena painuvan hänen lihaansa vasten ja irrottavan hänet vangitsevien kynsien puristuksesta. Hän hengittää vihdoin, hän ei ole kuollut, hänen päänsä on irti, hänen kaulansa vapaa. Hän on nyt enää vain tuon miehen vankina, joka pitelee häntä jaloista, katsellen häntä vangitsevalla, pyöreällä, terävällä silmällä, hymyillen voittajan julkeaa hymyä, josta hän ei ymmärrä mitään, paitsi että hänen asemansa on kauhea ja että hän ei milloinkaan enää näe metsäänsä.

Silloin yrittää hän hurjassa itsensäsäilyttämispuuskassa taistella vangitsijaansa vastaan ja iskee heti kaikin voimin kartiomaisella nokallaan päästäkseen irti käsistä, jotka häntä pitelevät.

Mutta salametsästäjän kourat ovat kovat kuin vanhat tammipölkyt, joiden kuoren sisäpuolella hyönteisiä kesällä liikkuu, ja mies vastaa hänen vimmattuihin ja voimattomiin hyökkäyksiinsä äänekkäillä naurunhohotuksilla, jotka saavat harakan vielä entistä hurjemmin iskemään häntä nokallaan itsensäsäilytysvaistonsa kuumeisessa kiihkossa.

Ikäänkuin olisi tähän lopen väsynyt, avaa mies suuren häkin, jonka asiaa viisaasti edeltäpäin harkiten on tuonut mukanaan. Häkin hän on laskenut maahan ja heittää sinne Hölpän sulkien heti vankilan rautaristikko-oven.

Hölppä hyökkää ristikkoja vastaan, yrittää nokkansa ja jalkojensa, kynsiensä ja siipiensä avulla murtaa rikki tuon metalliseinän, jonka takana hän on vankina, pistää ulos jalkansa, iskee päänsä ristikkoja vastaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa ovat turhia: häkin seinät eivät liikahda, eivät anna myöten, eivät taivu.

Ja hänen päänsä yläpuolella kuljettaa pilkallinen, raaka ja kauhea käsi, jota hän ei voi haavottaa ja johon hän ei ulotu, koukusta tuota liikkuvaa vankilaa vieden häntä tuntematonta kohtaloa ja kuolemaa kohti.

* * * * *

Mitä erilaisimpia ja aavistamattomimpia ääniä soi Hölpän korvissa, vaan hän ei niistä välittänyt. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus: pakeneminen; hänellä oli yksi ainoa silmämäärä: rautaristikon murtaminen tai irrottaminen. Ja kun hän näki jättiläismäisen ihmismuurin ympärillään, oli hänen mahdoton arvata, kuinka ja millä ihmeen vauhdilla vihollislauma oli voinut kasvaa noin moninkertaiseksi.

Hän ei kyennyt erottamaan niitä toisistaan; ne olivat kaikki toistensa kaltaisia, huolimatta erilaisesta koostaan, erilaisista kasvoistaan ja erilaisista puvuistaan. Niissä oli kaikissa hänen mielestään sama haju, ne olivat hänen pyövelinsä ystäviä ja yhdessä edustivat yhtä ainoaa käsitettä: vihollista, vaaraa, kuolemaa.

Vihollispiiri liikkui hänen mukanaan. Sieltä kuului hurjia huutoja, naurua, sanoja, jotka kauhistuttivat Hölppää, sillä hän ei ymmärtänyt ihmisten naurunhohotuksesta hituistakaan. Ja kun hänessä edelleen sangen valtavana eli itsensäsäilytysvaisto, luuli hän, sovittaen itseensä näkemänsä tapahtumat, näiden huutojen ilmaisevan vain surmanhalua, jotta sitten hänen lihansa joutuisi nautittavaksi. Niin oli hän ennen nähnyt ahneiden korppien tekevän, oli nähnyt niiden kauheasti rääkyen sikinsokin iskevän puoleksi mädänneen eläimenraadon kimppuun tai piirittävän jäniksen, joka nokaniskuilla haavotettiin, tapettiin ja tuokiossa kilpaa syödä ahmittiin. Näin epäilemättä kävisi hänenkin, ja jokainen huuto, sana tai naurunpurskahdus joka pääsi ihmiskurkusta, sai hänen lämpimän, nuoren, vilkasverisen linnunsydämensä kiivaammin sykkimään mustanvalkoisen, pitkäliepeisen höyhenpuvun alla.

Keskellä tätä sekasortoa ja rähinää, outojen hajujen, raskaan ja kuuman ilman tunkeutuessa Hölpän sieraimiin, kävi hänen ympärillään äkkiä pimeäksi. Tämä yllättävä pimeys koski kipeästi hänen mustiin silmiinsä, joiden silmäterät kauhusta suunnattomasti laajenivat.

Huono ilma ja kolkko pimeys piti Hölpän muutamia hetkiä pelon vallassa; sitten hän vähitellen tottui. Tämä ei ollut yön pimeyttä, se oli likaisen talonpoikaiskeittiön harmaata puolihämärää. Talonisäntä oli palannut kaupungista taskussaan joku vähä rahaa, ja kunnianhimon harhaan johtamana muuttanut talonsa ravintolaksi, missä keittiöstä kylläkin tyhmästi tehtiin anniskeluhuone.

Keskellä huonetta kohosi tukeva kivipylväs kömpelöille kankirautakoukkuineen, joita siihen oli sinne tänne lyöty. Ne olivat yhtä vanhat kuin itse pylväskin, ja niihin oli ripustettu epäiltävän näköisiä käsipyyhkeitä. Kahdessa nurkassa näkyi mataloita pöytiä, joilla oli puolityhjiä sameita laseja, ja toisella puolen kookas, lyhyt-torvinen, punaluukkuinen kaakeliuuni, jonka kirkas takkavalkea levitti koko huoneeseen ummehtunutta lämmintä. Vihdoin, huoneen perällä, oven puolella kohosi tupauunirakennus, suunnattoman suuri maalaisuuni, jonka pohja oli neljää neliömetriä laaja. Se suippeni ylhäältä pyramiidin muotoiseksi, ja avattiin ja suljettiin kahdella liikkuvalla laudalla. Nämä muodostivat katolla liikkuvan laitoksen, jota sisäpuolelta hoidettiin pitkällä, kovettuneella ja mustuneella hamppuköydellä lähellä leipäuunin suuta. Pylvääseen yhtyi suorassa kulmassa kaksi tynnyriholvia, jotka tukivat uunirakennuksen huoneen puoleisia kylkiä; talon seinät muodostivat samalla muurin ulkosyrjät.

Katonrajassa kannattivat paksut, kuivat, mustat ja kovat poikkiorret kuivattuja liikkiöitä ja lihamakkararivejä, ja kahdella vastakkaisella seinällä riippui seinään muuratuissa suurissa rautakoukuissa kaksi mahdottoman suurta sianlihakimpaletta, teurastetun porsaan veriset puolikkaat, joiden alla paloi hiljainen katajavalkea. Ja keskellä kaikkea tätä puuhaili punakkana ja lihavana emäntä pesten kullankiiltäviä kupari- ja kalisevia pöytäastioitansa huuhdelaitteen ääressä, josta vesi johtui pihalle, ja hänen apunaan hyöri isäntä ja kaksi lasta, pieni poika ja tyttönen. Näistä piti nyt lyhyen sopimuksen nojalla tulla Hölpän isäntäväki.

Äkkiä heitettiin häkki pöydälle likaisten lasien keskelle, joissa vieläkin näkyi juopuneiden sormien tahmeat jäljet, ja viisi kuusi ihmistä oli heti Hölpän ympärillä.

Hän näki suurien käsivarsien ja käsien tyrkkivän toisiaan ja seurasi hurjistuneilla, kauhun suurentamilla silmillään näitä liikkeitä kauhistuneempana kuin milloinkaan, ikäänkuin nyt olisi näkemässä surmansa valmistuksia. Näkyi pieniä sormia liikkuvan vankilan ristikoilla; ne ehkä halusivat tutustua Hölppään ja hyväillä häntä, mutta ne olivat hänestä kovin uhkaavia, ja hän heittäytyi kokonaan pahki häkin vastakkaiseen seinään miettien itsekseen, uhkaisiko ja iskisikö nokallaan noita viholliskynsiä, jotka olivat heikommat kuin hänen ja joiden kärjet olivat hyökkäykseen kelpaamattomat.

Mutta Hölpän pelko kiihtyi kiihtymistään. Hänen ympärillään kuului toisiaan vastaan iskevien lasien kilinää, näkyi kumartuvia päitä, turpeita kauloja, liikkuvia käsivarsia, virtaavia nesteitä.

Oli varpuis- ja hiirihaukkoja sata, tuhat kertaa pelottavampia olivat nämä jättiläisviholliset monine vehkeineen. Nämä olisivat yhdellä ainoalla pikarillisella voineet juoda kuiviin kirkkaan vesilätäkön, joka näreikön kosteassa ja liejuisessa maaperässä oli karjalta säilynyt ja yhdellä ainoalla kulauksella olisi se tuollaisen ihmismahan mahdottoman suureen säiliöön hävinnyt.

Entä sitten kaikki nuo oudot esineet, jotka Hölpästä näyttivät vihollisilta: terävät, häikäisevän kirkkaat veitset, joiden ohuen terän, ihmisen rikostoverin, hän näki vaivatta kahtia halkaisevan suuret leipäkimpaleet; kupariastiat, jotka helähtivät vähimmästäkin sysäyksestä; ja eräällä seinällä naulaan ripustettuna hyvin tuttu metalliputki, pyssy, jonka hän ennen oli nähnyt jäniksen ja varomattomien siskojen murhaajan käsissä.

Mutta vielä enemmän kuin kaikki tämä, pelottivat häntä nuo kauheat ihmisjoukot, jotka vetelehtivät huoneessa. Ne näyttivät ilmestyvän salasta ja häviävän avaruuteen. Tuo suuri, joka puolelta umpinainen katto ahdisti häntä koko painollaan, ja epäselvästi pelkäsi hän sen luhistuvan. Kaiken tämän lisäksi sai ruhjoutumisen pelko hänen huumaantuneena lyyhistymään kokoon joka kerta, kun jokin seinällä riippuva esine heilahti, tai peräytymään häkkinsä kaukaisimpaan soppeen ympärillä olevien häärivien miesten vähimmästäkin liikkeestä.

Tässä sanoin kuvaamattomassa ajatusten ja tunteiden hämminkitilassa, johon seikkailu hänet oli saattanut, tunsi hän kaikesta huolimatta jonkunlaista tyydytystä huomatessaan itsensä ja pyöveliensä välillä ohuen rautaristikkoverkon. Häkki oli alussa hänen vihollisensa, mutta kävi sitten liittolaiseksi ja suojelijaksi, sillä Hölppä ei voinut tätä aselepoa selittää muuten kuin siten, että hänen vihollisensa olivat nyt kykenemättömiä halujansa tyydyttämään.

Hänen täytyi pian luopua tästä käsityksestä, mutta niin kauan kun hän ei ollut selvillä siitä, missä määrin ristikot voisivat kestää äkkiarvaamatonta hyökkäystä, tunsi hän niiden takana olevansa suojassa surmalta, jonka hän ilman niitä luuli auttamattomasti uhkaavan.

Koko päivä kului näin ylenmääräisessä levottomuudessa, alituisessa pelossa keskellä loppumatonta vihollisten hyörinää, jotka kaikki uudelleen ja uudelleen tekivät saman liikkeen, kohottivat huulilleen täyden lasin, ikäänkuin ymmärrettävällä merkkikielellä näyttääkseen Hölpälle mikä kohtalo häntä odotti.

Kuitenkaan ei kukaan tehnyt hänelle pahaa. Ilkeimmät ottivat vain pyörittääkseen häkkiä, mikä suunnattomasti kauhistutti harakkaa, hän kun ei voinut arvata syytä asuntonsa tutinaan. Tämä oli epäilemättä hyökkäystä hänen turvapaikkaansa vastaan, mutta minkälaista? — Ja hän luuli, että seinät ne pyörivät, miehet juoksivat, pöydät kääntyivät, kastrullit, huonekalut rupesivat heilumaan nielaistakseen hänet ja vetääkseen hänet tuohon rähisevään ja sekavaan mylläkkään.

Vihdoin tuli pimeä. Väsymyksen, mielenliikutuksien ja nälän uuvuttamana sulki vanki, joka oli tottunut rupeemaan aikaisin levolle, kaikesta huolimatta silmänsä. Viileä leyhäys hänen yläpuolellaan sai hänen ne jälleen avaamaan: hänen yllään liiteli kaameannäköinen käsi koskettaen häntä ja kadoten, samalla kun kuului vieterin lipsahtava ääni. Häkin oven oli vihollinen uudelleen avannut; hän ei ollut turvassa rautaristikkojen takana. Vielä säilyneen tahtonsa viimeisetkin voimat ponnistaen harakka aprikoi ja mietti tätä kauheata ajatusta, kun keinotekoinen valo, ensin punertavana ja savuavana, näkyi puolipimeän läpi, sitten säteili kirkkaasti, suurina, selvinä valojuovina, jotka tekivät salaperäisiksi varjopaikat, missä mellastelevien hahmot epäselvinä häälyivät.

Hölpän silmäluomet, kirkkaaseen lampunvaloon tottumattomina, sulkeutuivat äkisti verhoten riittämättömästi silmiä, sillä tämän ohuen ihokalvon läpi tunkihe tuska, sille kun hänen ensimäinen kauhea näkemänsä avasi tien. Ja koko illanvieton ajan rasitti häntä painajaisena sekava ja kaamea tunto ympärillä liikkuvista häärivistä olennoista, joita vastaan hän oli aivan kykenemätön puolustautumaan.

Lopulta kuitenkin koitti yö ja tuli hiljaisuus ja uni. Tämä uni oli lepoa. Ei se luonnollisestikaan ollut kesäöiden hiljaista autuutta, lepoa kimmoisten vihreiden katosten suojassa toverien läheisessä seurassa. Mutta Hölppä ei kuulunut niihin korkeampiin eläimiin, joiden itsensäsäilytysvaisto on voimakkaampi kuin levon tarve, ja jotka jaksavat valvoa kauan katsoen vaaraa silmästä silmään ja teeskennellä tajuttomuutta, siten saadakseen jälleen kadotetun vapautensa; hän vaipui siis levolliseen uneen.

Herättyään aamunkoitteessa kaikkien muiden talossa vielä nukkuessa näki hän esineiden hitaasti sukeltavan esille hämärästä, näki ne liikkumattomina, elottomina seinällä tai lattialla. Ja nyt pystyi hän tekemään ensimäisen jaotuksen näiden, liikkumattomien esineiden ja liikkuvain ihmisten välillä: edelliset eivät olleet vihollisia, niillä oli hänen metsänsä kaltainen elämä; ainoastaan elävät olivat pelättäviä.

Tämän ensimäisen ja pitkän tutkimuksen jälkeen, jonka kestäessä uteliaisuus melkein aina lopulta vei kauhistaviin tuloksiin, kävi hän väliä pitämättä tuttujen, häkin pohjalla olevien siemenien sekä toisten, outojen tavaroiden, sulotuoksuisten ja houkuttelevien herkkujen kimppuun yhtä luontevasti kuin olisi ollut metsässään, miettimättä mistä hänelle mahtoi tulla tämä odottamaton ravinto. Siinä oli piirakkaa, leivosta, sokuria, jota kaikkea joku kaitseva käsi oli ristikkojen läpi vankilaan pistänyt.

Pieni kulpponen oli täynnä haalistettua vettä, jonka pinnalla pölyhiukkasia ryhmittäin uiskenteli. Hän ojensi kaulansa melkein vaakasuoraksi, aukaisi nokan vedenpinnan tasalla, pisti sen upoksiin raottaen sen hyvin teräväksi kulmaksi, kohotti sitten jälleen päänsä nopeasti nielaistakseen näin ammennetun veden, kaula ja nokka oikoisenaan, kuin olisi katsellut kattoa tai ollut salaperäisessä haltioitumistilassa. Ja näin hän teki useampia kertoja. Näin joi hän ennen vapaana ollessaan näreikköjen savipohjaisissa notkelmissa lymyilevistä raikkaista lätäköistä.

Silloin syntyi hänen mielessään, joka kipeimpäin tarpeiden saatua osittaisen tyydytyksen oli melkein rauhottunut, ensi kerta ajatus, että nuo rähisevät ja kauheat olennot hänen ympärillään eivät ehkä tahtoneetkaan saattaa häntä hengiltä: olivathan he murtaneet auki turvapaikan hänelle pahaa tekemättä ja antaneet hänelle tarpeellista ravintoa. Mutta kuullessaan läheisestä navetasta kukon kiekunaa ja koiran haukuntaa, kiirehti hän ahmimaan kitaansa kaikki ruuan tähteet peljäten uudelleen joutuvansa satimeen ja vangittavaksi, ehkäpä myöskin varoen tämän rautaristikkojen sisälle joutuneen ravinnon hukkumista.

Koirat olivat hänelle tuttuja. Ne saattoivat hänet vain vähäisen levottomaksi, sillä hänen ei ollut tarvinnut kärsiä mitään niiden tähden eikä vähintäkään varoa noita nelijalkaisia rähisijöitä, joiden nokka, niiden hurjimmassakin laukassa ja rajuimmassakin innostuksessa, ei koskaan jättänyt maata ja halveksi avaraa ilmaa, jossa hän elämänsä vietti. Mutta hän pelkäsi aikalailla peuhaavia kanoja, joista hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia. Ja kun kohta huoneen seinien takaa alkoi kuulua sysäyksien ja kumean kolinan säestämiä ihmisääniä, valtasi hänen mielensä taas outouden ankeus.

Pian näyttäytyi mies astuen kiireesti kömpelöillä puukengillään. Hölppä piti sitä vielä vihollisenaan, ja se hänestä muistutti hänen vangitsijaansa. Sillä myöhemminkin, kun hän jo tunsi erikseen talon joka asukkaan, ei hän pystynyt heistä milloinkaan erottamaan sitä, joka oli hänet siirtänyt härmäiseltä kedolta korisemasta toverinsa kynsissä, tähän kolkkoon ja savuiseen taloon.

Hän katseli syrjäsilmällä miestä uteliaana ja epäluuloisena, nokka ojennettuna, puolustukseen valmiina, ja tuo toinen, nähdessään että harakka oli ahminut ruokansa, puhkesi ilonpurkaukseen, jonka sisällöstä vanki erehtyi, sillä hänen kaulahöyhenensä pörristyivät ja hänen musta silmänsä välkkyi suurenneena ja entistä tuimempana.

Silloin tuo vihollinen heitti taas siemeniä häkin pohjalle ja laski ristikkojen välistä uusia makeita herkkuja, Hölpän siivet levällään peloissaan peräytyessä vastakkaiselle puolelle, nokka miestä kohti tähdättynä.

Sitten mies ryhtyi työhönsä ja siistiessään keittiötä luuta kädessä piti syrjästä harakkaa silmällä nähdäkseen, koskisiko se herkkuihin, joita hän taas oli sille antanut. Hölppä ei sitä ensinkään ajatellut; hän näki pölypilvien kohoovan ja pakenevan vaaniskelevan miehen luutaa; hän tunsi mieltään painavan kysymyksen, mitä miehen syrjäkatseet mahtoivat merkitä; hän luuli olevansa miehen ponnistuksien ja työn päämääränä ja koetti tarkasti tutkia miehen tekoja ja eleitä, saadakseen niiden nojalla käsityksen miehen aikeista hänen suhteensa.

Kaksi pääajatusta taisteli keskenään hänen aivoissaan: olivatko miehen liikkeet ja äänet hänelle suosiollisia vai olivatko ne vihamielisiä? Tai tarkemmin sanoen — sillä nuo kaksi alituista ajatusta olivat tarkoin määrätyt ja selvät — tahtoiko mies laskea hänet vapaaksi vai tappaa? Sillä Hölppä ei arvannut, että näiden kahden mahdollisuuden välillä saattoi olla kolmas, koskei milloinkaan ollut nähnyt vankia eikä itse ollut vankina.

Hänen olonsa häkissä näytti hänestä siis ohimenevältä välitilalta, jonkinlaiselta pysähdykseltä vapautumisen tai kuoleman tiellä.

Ja heti syntyi hänen mielessään toivo, että mies laskee hänet vapaaksi, koskapa hän jo kauan oli antanut hänen olla rauhassa ja tarjonnut hänelle ruokaa, jonka puutetta vapaat, laihat toverit nyt saivat paljaassa metsässä kärsiä.

Tällä hetkellä liikahti kamarin ovi uudelleen ja emäntä astui sisään. Kysymys kävi monimutkaisemmaksi, Hölpän katseet siirtyivät vuorotellen toisesta toiseen, hän koetti huomata eroavaisuuksia näiden kahden samanlaisen olennon välillä ja tutkia, oliko hänen syytä epäillä toista enemmän kuin toista.

Hajuaistinsa ja kuulonsa, etupäässä hajuaistinsa nojalla aavisti hän vaimon olevan hyväntahtoisemman, sillä tämä ei hajahtanut tupakalle, ja vaikka hänen äänensä olikin epämiellyttävä ja kirkuva, muistutti se soinnullaan jonkun verran Hölpän heimoon kuuluvien olentojen ääntä, sillä se ei ollut niin karhea ja käheä kuin miehen ääni. Mutta kun lapset näyttäytyivät, arvosteli hän ne edellisistä eroaviksi, koska ne ylettyivät vain pöydän tasalle. Hänen ei tarvinnut nostaa nokkaansa tarkatakseen niiden silmiä eikä peljätä että ne kaatuvat hänen päälleen ja musertavat hänet.

Näin oppi hän tuntemaan kodin ihmiset ja tavarat. Lapset kävivät piipittämässä hänen häkillään puhellen hänelle lempeitä ja hyväileviä sanoja, joita hän kuunteli naisellisin, hiukan keikailevin elein pää kallellaan. Usein he pistivät ristikkojen läpi pieniä korpun ja kakun palasia, joita hän silloin tällöin noukkasi kiihkeästi ja hätäisesti, mikä hänen suureksi ällistyksekseen sai lapset purskahtamaan nauruun.

Mutta koska he eivät yrittäneetkään tehdä hänelle pahaa, — eivät ylipäätään enempää kuin muutkaan ihmiset, jotka päivän kuluessa kävivät istuskelemassa pöydän ympärillä, kilistämässä lasia, kirkumassa ja nauramassa ja toisiaan tuuppimassa —, sai hän pian luottamusta talon ihmisiin, ja iltapuolella otti vastaan melkein kaikki ne herkut, joita hänelle ristikkojen läpi tarjottiin. Koska oli aamusta lähtien ylenpalttisesti ahminut ruokaa, kajosi hän niihin vain hiukkasen makuun päästäkseen, sitten antoi niiden pudota vadin viereen muka talteen, ties minkä vaiston opastuksesta, jota ei milloinkaan hänen vapaana ollessaan oltu nähty, vaan jonka epäilemättä synnytti hänen vangiksi joutuessaan salainen levottomuus ja haihtumaton epäluulo ihmisiä kohtaan.

Näin kului useampia päiviä peräkkäin hitaassa ja tyynessä totuttautumisessa ihmisiin ja esineisiin. Ja yhä toivoi hän vapautuksen olevan lähellä ja ilmaisi tätä vapaudenikäväänsä iskemällä nokallaan vankilan ristikkoseiniä.

Hän tunsi nyt talon kaikki asukkaat. Hän oli oppinut muista erottamaan lapset niiden erikoisen hajun ja puvun perusteella ja antautui niiden kanssa tekemisiin mikäli ne hänessä luottamusta herättivät. Eikä hän saanut niihin luottamusta niin paljon omien persoonallisten kokemuksiensa kuin lasten erikoisominaisuuksien, niiden hajun, äänen, puvun, liikkeiden, koon nojalla. Hän luotti vaistoonsa enemmän kuin siihen mitä näki. Hän piti emännästä ja pienestä hiljaisesta tytöstä enemmän kuin meluavasta ja vilkkaasta pikkupojasta, ja erittäinkin enemmän kuin lasten karheaäänisestä isästä, jonka kudotun mekon joka silmukka tuli tupakalle ja joka suustaan puhalteli saastuttavaa savua. Tämä oli vastenmielisempää kuin se savu, mikä hänen sieraimiaan kiusasi sinä päivänä, jolloin hänen punainen verensä helmeili hänen tuuhealla, kirjavalla puvullaan.

Hän odotti väsymättömästi vapautustaan, uskoen siihen koko elämänrakkautensa täydellä voimalla, jonka vitkalleen saatu luottamus häntä ympäröiviin olentoihin oli lisännyt kymmenkertaiseksi.

* * * * *

Hän eli pian jonkunlaisessa kuumeessa, jonka vallassa katseli tavallisimpiakin toimia, joita näki suoritettavan, niitäkin joihin jo oli tottunut ja joiden tarkotuksesta oli päässyt selville, yhdeltä ainoalta näkökohdalta, antaen niille kokonaan toisen, halunsa ja tarpeensa mukaisen merkityksen. Toiselta puolen selittivät vanginvartijat tuon oudon vilkkauden, hyppelehtivän kepeyden, alituisen lörpöttelyhalun kohtaloon tyytymiseksi ja aikoivat vihdoinkin toteuttaa tuumansa ja antaa Hölpälle hänen lopullisen paikkansa perheessä.

Molemminpuolisesta ymmärtämyksen puutteesta syntyi siis väärinkäsitys, saattaen vangin äärettömän vaaralliseen tilaan, joka väkistenkin joudutti kohtalokasta ratkaisua.

Oli kolea iltapäivä lopputalvella. Sade ilma pakotti ihmiset pysyskelemään seinien sisällä lämpimien huoneiden raukaisevassa rauhassa. Mutta ulkona kävi maa paljaaksi, likaiseksi, harmaaksi, sade piiskasi sitä, tuuli pieksi ilmaa ja luonto näytti hoippuvan raskasmielisenä kuin juopunut, joka lähtee liikkeelle nukuttuaan maantienojissa.

Ikävä piiritti taloa, rasitti olennoita, tunkihe läpi seinien. Vuodenaikain vaihtumisen tuska kajahti kumein äänin ihmisten sydämissä, mutta Hölppä hyppelehti ilosta ja lörpötteli kuumekiihkoisena, mikä sai hänen isäntäväkensä jouduttamaan tuumansa toteuttamista.

Kohta avasi häkin oven käsi, jota Hölppä luuli odotetuksi vapauttajaksi. Ja hän jo syöksyi oviaukkoa kohti, kun tuo käsi avasi hänen yllään, kuten ennenmuinoin salametsästäjän käsi, uhkaavat, lihaksiset, kavalat viisihaaraiset pihtinsä.

Hölppä peräytyi häkin perälle, mutta käsi seurasi häntä itsepäisenä ja hirveän näköisenä, ja kohta se taas leijaili hänen yllään kuin petolintu, joka on saaliiseensa iskemäisillään. Tuskin Hölppä ehti nostaa nokkaansa ja katsahtaa siihen, kun se todellakin laskeutui ilkeänä ja paksuna, ympäröi hänet leveänä vyönä, puristi hänen rintaansa ja selkäänsä ja veti hänet ulos häkistä vastustuksesta huolimatta, veden vuotaessa kumoon kaatuneesta kulpposesta ja häkin vieriessä lattialle.

Mutta silloinpas Hölppä irtautui miehen käsistä räpyttäen rajusti ja hätäisesti siivillään, puolustautui hurjasti nokallaan ja kynsillään ja pyrähti äkkiä lentoon valoa ja vapautta kohti.

Hurja isku, kivuntunne nokassa, haava rinnassa — ja hän putosi keittiön kosteaan huuhdelaitteeseen kumoon kaatuvien ja särkyvien pöytäastioiden sekaan. Sillävälin laskeutui käsi äskeistä kovemmin ja töykeämmin hänen ylitsensä ja puristi häntä vimmatusti.

Hölppä ei tiennyt mitään ikkunasta ja sen läpikuultavista lasiruuduista, jotka läpäisemättömänä ja kavalana välimuurina erottivat vapaan ulkoilman vankilasta. Hän oli hyökännyt lasia vastaan, joka oli iskun kestänyt, ja ällistyneenä sellaisesta tuloksesta laskenut siipensä kokoon töksähtäen raskaasti alas.

Nyt piteli mies Hölppää vihaisena käsissään puristaen häntä hurjasti kuin aikoisi vankinsa tukahuttaa, ja Hölppä, joka nyt ymmärsi että häntä ei lasketa vapauteen, luuli viimeisen hetkensä lyöneen.

Hän pyristeli kaikin voimin vastaan, koettaen tarrautua kynsillään noihin koviin käsiin jotka pitelivät häntä vankinaan, mutta pääsi pian selville siitä, että hänen ponnistuksensa olivat turhat kuten ennen onnettomalla kentällä. Hän vavahti joka sulassaan nähdessään vaimon käsissä kiiltävät sakset, jotka avautuivat kuin suuri, petollinen nokka ja sulkeutuivat kaameasti viuhahtaen.

Tuo nokka se hänet tuhoaa.

Oudot kädet kääntelivät, likistelivät häntä ja jäykistivät hänet liikkumattomaksi. Kohta tunsi hän pyrstössään julmaa tuskaa, ikäänkuin suuret pyrstösulat, joilla hän ohjasi lentoansa, olisivat joutuneet hammasrattaiden väliin ja käännähtäneet kiinnekohdassaan ennen irtaantumistaan.

Sitten tuli siipisulkien vuoro. Hän tunsi vuorottain oikean ja vasemman siipensä kauheassa nipistyksessä turtuvan, sitten kuuli hän kuivaa narskahdusta, jota seurasi pienten, kepeäin esineiden putoamisesta syntynyt heikko kahina.

Samassa alkoi hän miehen kouran puoleksi tukahuttamana korista kaameasti kuin teurastettava kana henkihieverissään. Hän odotti loppuiskua eikä epäillytkään — vaikkei hänellä siitä ollut vähintäkään kokemusta — että se olisi juuri kokemaansa sanomatonta tuskaa vieläkin vihlovampi.

Äkkiä lakkasi puristus, hänen ymmärtämättään minkätähden, ja ainoastaan pahoinpidellyissä sulissa tuntui yhä vielä kovaa kipua. Ällistyneenä huomasi hän olevansa pöydän kulmalla, ja ympäriltä kuului talonväen ja kapakassa-kävijäin ivallinen pilanauru, jota hän kerta kaikkiaan ei ymmärtänyt.

Tapahtunutta selvittämättä hän hypähti koholle, levitti siipensä aikoen uudelleen kaikesta huolimatta täyttä vauhtia lentää ikkunaa kohden. Mutta hänen voimattomat siipensä — päinvastoin kuin lammella sattuneen onnettomuuden tapahtuessa — eivät häntä kohottaneetkaan lentoon. Hän putosi jälleen raskaasti pöydälle ympärillä-olijain purskahtaessa entistä rämisevämpään nauruun.

Kauan räpytteli hän katkottuja siipiänsä, mutta turhaan: hän ei päässyt kohoomaan. Jalat, jotka edelleen olivat käyttökelpoiset, suorittivat kyllä tuon alkuhypyn, joka tavallisesti oli niin siro, mutta nyt naurettavan kömpelö. Ja tuo silvottu lintuparka ravisti turhaan päätänsä, jalkojansa, vartaloansa, ikäänkuin esittäisi surullisen naurettavaa tanssia, mutta ainoana tuloksena oli ärsyttävät, rähisevät naurunhohotukset.

Silloin selvisi hänelle, että jotakin oli muuttunut, että juuri äskettäin avattiin kuilu hänen ja vapauden välille, että hän ei enää voinut lentää eikä paeta, että oli auttamattomasti vankina. Ja hän pakeni kuin hurjan epätoivon puuskassa suljettua häkkiänsä kohti, ja kun ei päässyt sisälle, kiersi sen ylt'ympäri, kyyristyi sen taa ristikkoja vasten, painoi päänsä katkottujen siipien suojaan ja kieltäytyi itsepäisesti iltapäivän pitkään syömästä, juomasta ja liikkumasta.

Ihmiset hänen ympärillään käyttäytyivät kuin olisivat sairasta oppimassa, tuumaillen ja puhellen keskenään vakavina. Hän antoi heidän puhella ja kulkea ohitseen vähääkään heistä piittaamatta, ilmaisten pohjattomia kärsimyksiään ainoastaan pörristämällä höyheniänsä värisevänä ja ikäänkuin viluissaan, merkiksi, että sanomaton epätoivo vapisutti turvatonta, silvottua lintuparkaa.

* * * * *

Mutta Hölppä oli vielä nuori ja hetkellisiä olivat hänen vaikutelmansa, tunteet aivojen tasalla. Yöunesta herättyään — hän oli näet kaikesta huolimatta nukkunut — ei hän ollut täydelleen unohtanut kohtaloansa ja vankeuttansa, mutta tyydyttämätön ruokahalu ja huoli turvallisuudesta olivat epätoivon vaimentaneet. Hän söi siis kakkuja ja muita herkkuja, joita hänelle tarjottiin; hän joi kulpposesta raikasta vettä, jota hänelle siihen kaadettiin, ja hänen sopimattoman uteliaana hypellessään pöydältä pöydälle, huoneesta toiseen haihtui tuska vähitellen.

Hän tutki kaikkea aivan turhantarkan huolellisesti. Mutta kukapa voisi varmaan sanoa, minkä tarpeiden kannalta hän esineitä arvosteli? Oli varmaan sellaisia, joita saattoi syödä; sitten vetivät kiiltävät esineet puoleensa hänen huomionsa, vedoten hänen vaistomaiseen, vaaralliseen ja vastustamattomaan uteliaisuuteensa. Enimmät esineet huvittivat häntä vain uutuudellaan, toisinaan niiden paikka kiinnitti epämääräisesti hänen huomiotansa, toisinaan taas se aivan erikoinen hyöty, joka hänellä niistä saattoi tilapäisesti olla.

Hän rupesi pian erityisesti suosimaan pöytää, jolta hänelle makeat suupalat putoilivat. Siellä kiiltelivät metalliset pöytäkalut, teräsrautaveitset, viinin ja marjamehujen lämpimät värit loistivat kirkkaina ja valo heijastui säteilevänä maljojen pinnasta.

Ruuan aikana kierteli hän aterioitsevien ympärillä pää kallellaan ja sivulleen kääntyneenä. Hän seurasi aterioitsevien liikkeitä, kuunteli ja odotti, että joku heistä kutsuisi häntä rääpiäisille. Hänen tajunnassaan oli syönnin hekuman mielikuvaan pian alkanut liittyä hänen kaksitavuinen Hölppä-nimensä yhdeksi käsitteeksi. Kun hän kuuli nimeänsä mainittavan, käänsi hän tähystelypaikassaan päätään tarkan täsmällisesti suoraan sitä kohti, joka hänen nimensä lausui, hyppi ja juoksi sen luo siiventyngät levällään juoksua helpottaakseen ja kulkua jouduttaakseen.

Hän hääräili pöydän ympärillä seuranaan Pyry-koira, jota hän ei juuri pelännyt, sekä Mirri-kissa, jonka käynti oli pehmeätä, korvat erittäin herkät, sieraimet värähtelevät ja häntä alituisessa liikkeessä. Mirrin terävää kynttä hän pelkäsi vielä nytkin, vaikka kumpikin heistä oli salaa suostunut toista suvaitsemaan. Tämä suostumus oli syntynyt erään hurjan ottelun jälkeen, jossa he olivat oppineet kunnioittamaan toisiaan, harakka kissan kynsiä, tämä taas edellisen vahvaa nokkaa.

Sitten alkoivat päivät vieriä yksitoikkoisina ja harmaina keskellä yltäkylläistä, hyvänmakuista ja vaihtelevaa ravintoa, ja vankeuden ensi päivien syvä, epätoivoinen tuska vaimeni vähitellen sekä tupakansavun täyttämän huoneen raskaan, raukaisevan lämmön että alituisen, uutteran herkuttelun vaikutuksesta.

Ulkomaailma, katu, aurinko olivat häneltä vielä kielletyt, mutta hän oli ne melkein unohtanut, ja ainoastaan uinuva vaisto sai hänen vielä aina herätessään räpäyttämään siipitynkiänsä kuin yrittääkseen luvatta lähteä lentoon ja ilmaistakseen kadotetun vapauden ikävää.

Hän tunsi keittiön rauhaisat sopukat, tunsi turvapaikan uunin takana kivisen tuhkapesän lähettyvillä alempana leivinuunin suuta; hän tunsi ne paikat, mistä saattoi tehdä pilaa Mirristä ja nipistellä Pyryä tarvitsematta peljätä edellisen kynsiä ja jälkimäisen hampaita.

Muuten hänen pilailunsa Pyryn kanssa ei koskaan mennyt yli sen leikillisyyden, mikä on suvaittua hyvien tovereiden kesken. Pyry oli heti heidän ensi kertaa kohdatessaan haistellut häntä kauan, sieraimet värähtelevinä, tuuppaillutkin hiukan kuonollaan, mikä kaikki ilmaisi sangen hienoja tunnevivahduksia ja samalla oli jonkunlaisena varotuksena. Tämän pohjalla oli hän harakasta muodostanut käsityksensä ja tunsi melkein välinpitämätöntä tai pikemmin passiivista sääliä tuota vangittua, surkastunutta villiolentoa kohtaan, joka ei edes kelvannut syötäväksi ja oli kykenemätön häntä vahingoittamaan.

Pyry, ajokoira, harrasti vain karvaisen otuksen metsästämistä; ainoastaan paremman puutteessa, poikkeustapauksissa, hätätilassa, ahdisti hän peltopyitä ja viiriäisiä. Mitä laulu- ja mustarastaisiin, harakoihin ja muihin metsälintuihin tulee, hyi! ne eivät hänelle kelvanneet.

Kun Hölppää nykyään vaivasi ylenpalttinen ikävä tai kun hänen hyvä tuulensa paisui yli äyräittensä, tarttui hän salavihkaa takaapäin nokallaan koiran hännänpäähän, nipisti sitä hiukan, pujahti piiloon ja tuli hetken kuluttua uudelleen näkyviin. Pyry taas, joka oikeastaan ei ollut kovinkaan kyllästyksissään eikä suutuksissaan, vilkaisi häneen syrjästä suurella, pyöreällä silmällä, ärähti tai uhkaili äkkiä hampaillaan hälväisten, tekemättä hänelle milloinkaan vähintäkään pahaa. Näin käyttäytyi hän muutoin lapsiakin kohtaan, joihin oli tottunut.

Hölppä ei näin uskaltanut vehkeillä Mirrin kanssa, ja jos sattumalta syntyi riitaa herkkupalasta, peräytyi hän viisaasti annettuaan viholliselleen itserakkautensa tyydykkeeksi muutaman aimo näpsäyksen, kuten kohtuullista olikin.

Hän pelkäsi suuresti juomareita, joiden isot kädet häntä kauhistuttivat, ja ylipäätään hän ei pitänyt siitä, että hänet otettiin kädelle, sillä isäntä uudisti saksineen ensimäisen leikkauksen, joka Hölpältä lopullisesti oli sulkenut ilmojen tien, alussa joka viikko, myöhemmin joka toinen, peläten harakan salaa pääsevän karkuun.

Kun Hölppä näki miehen tarttuvan tuohon viuhahtavaan, kiiltävään metallinokkaan, alkoikin hän lymyillä missä vain luuli olevansa muilta salassa tai saavuttamattomissa: huonekalujen alla, pimeissä ja ahtaissa loukoissa, ainapa jousipatjain vieterein lomissa, jolloin oli pakko mullistaa kaikki sänkyvaatteet häntä pyydystettäessä. Silloin syntyi huoneessa sanomaton sekasorto, mahdoton mylläkkä. Lopulta oli talossa syntynyt päätön takaa-ajo, sillä kun Hölppä huomasi, että hänet oli löydetty ja että hän oli kiinni joutumaisillaan, etsi hän paossa pelastustaan. Vasta neljännestunnin kuluttua, juostuaan ristiinrastiin, kun jo voimat olivat lopussa ja sydän löi rajusti, antautui hän kiinni pikku tytölle, jonka tiesi vähemmän raa'aksi ja sääliväisemmäksi kuin muut. Mutta pienokaisen täytyi jättää hänet miehelle, ja Hölpän oli pakko alistua kohtaloonsa nyt niinkuin ennenkin, tuohon siipien tuskalliseen ja häpäisevään leikkaukseen.

* * * * *

Sillävälin saapui kevät. Aurinko tunkeutui talon huoneisiin murtautuen läpi höyryharsojen, tanssittaen säteittensä ympärillä pölyhiukkasia, valaisten koreaväristen seinäalmanakkojen vanhoja kehyksiä, leikitellen kiillotetuilla pinnoilla, laskeutuen mielihyvin pullojen kyljille ja liemimaljojen pinnoille, jotka loistivat kuin juopuneen viinistä hehkuvat pöhöttyneet posket.

Tänään oli Hölppä tavallistaan vilkkaampi, kuumeisempi, ja hyppi entistä enemmän. Usein hypähti hän ikkunalle asti, näppäillen nokallaan kovia lasiruutuja mitään ymmärtämättä ja hengitti joka huokosellaan tätä luonnollista lämpöä, josta hän niin pitkän ajan kuluessa oli vieraantunut.

Hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä ulos ovesta, sillä joka kerta, kun se äkkiä naristen, humahtaen työntyi auki, pilkisti oviaukosta ovipielien kehyksien välitse erään kotiolion juron näköinen naama. Tätä oliota hän aina epäili ja pelkäsi sen painavaa ja huojuvaa massaa. Sen hyllyillä tärisivät vadit, lasit ja pullot arasti ja pelokkaasti kalisten.

Ehkäpä esineetkin tunsivat pelkoa, koskapa ne natisivat ja vapisivat, kun ihminen niitä lähestyi polkien lattiaa suurilla naulapohjaisilla kengillään.

Hän tahtoi päästä ulos ikkunasta. Se avattiinkin hänelle eräänä kirkkaana toukokuun päivänä puolenpäivän aikaan..

Kun hän ikkunan ulkoreunalla muutti äkkiä toiseen ilmapiiriin, siirtyi keittiön epäterveellisestä ja löyhkäävän raskaasta ilmasta puhtaaseen, raikkaaseen kevätilmaan, tunsi hän melkein samaa kuin ennen huoneeseen hautautuessaan.

Kun hän nyt oli tottumaton valoon, puhtaaseen ilmaan, äärettömään avaruuteen, jossa hän ennen liikuskeli, häikäisi se hänen silmiänsä, ja hän vaistomaisesti pelkäsi unohdetun, etäisen, melkein vieraan maailman jälleennäkemistä.

Mutta tätä tunnelmaa ei kestänyt. Sydämensä syvimmässä oli hänellä elävänä säilynyt rakkaus avaruuksiin ja villieläimen vaisto, nimittäin tarve elää elämänsä vertaistensa parissa eikä muukalaisten keskellä.

Olemuksen syvyyksistä kohoava hämärä muisto pyyhkäisi hyökyaallon tavoin hänen mielestään kaiken tapahtuneen ja hänen vapisevat siipensä avautuivat levälleen kohottautuakseen lentoon metsää kohti.

Raskaasti putosi hän maahan ällistyen putoamistaan, jota ei ollut osannut aavistaa. Nyt muisti hän asemansa, jonka hän innostuksen huumeessa oli unohtanut, ja tunsi pohjatonta epätoivoa, jota vastaan tahtoi taistella. Metsä oli etäällä auringon puolella; varmasti hän sinne kumminkin menee, juoksee jaloillaan, räpyttää siiventyngillään ja on vapaa! Ja hän läksi.

Mutta tuskin oli hän ottanut kymmentä hyppäystä, kun kadun rähinä ja liike häntä alkoi kauhistuttaa. Eläimiä, joita hän ei milloinkaan ollut nähnyt läheltä eikä alhaalta päin: hevosia ja härkiä, jotka laahasivat perässään vihlovan rämiseviä rautaesineitä, kulki uhkaavan näköisinä lähettyvillä, hirnuen ja mölisten; miehiä, heiluva ruoska kädessä tuli näiden jälessä kimeästi huutaen; poikasia, jotka viskelivät kiviä, kulki kirkuen häntä kohti: kaikkialla oli vaaraa, ruhjoutumisen ja kuoleman uhkaa. Lakkaamatta vaihtuva läpäisemätön joukko sulki häneltä tien, kuolema vaani häntä täällä, pojat viskelivät häntä kohden kiviä tullen yhä lähemmäs; täytyi mitä kiireimmiten paeta turvaan. Tämä oli hänelle tuskallista; hän tuli takaisin sisälle ja riensi synkkänä ja epätoivoisena piiloutumaan uuninsuun alle lähelle kivistä tuhkasäiliötä, jossa pysyi koko päivän liikkumatonna ja yhtä lohduttomana kuin sinä iltapäivänä, jolloin isäntä oli häneltä siivet katkonut.

Unen mukana vaimeni kumminkin tuska, ja seuraavana päivänä ilmestyi hän näkymättömän voiman vetämänä ikkunalaudalle, epäilevänä ja alistuneena tarkaten huolellisesti tuota rajotettua alaa, jossa hän vasta voisi vaaratta vapaana liikuskella.

Taloon ei päässyt suoraan kadulta. Sinne vei kahden rakennuksen välinen pieni kuja, leveän polun tapainen, kivien reunustama, joiden välitse pisti esiin hyvätuoksuista ja voimakasta tuuheaa ruohoa. Mutta oven edessä, asuinrakennuksen ja vaunuvajan välissä, joka oli avoin muilta sivuilta paitsi kujanpuoleiselta, levisi koko laaja, melkein hiekaton piha, jonka lyhyt nurmi paikotellen kiilteli kuuraisena. Pihaa rajotti pohjoispuolella jättiläismäinen lantatunkio, josta ruskahtavaa nestettä tihkuili mustiin ojiin, jotka ympäröivät sitä kuin vallihaudat entisaikojen läänityslinnaa.

Sen ikkunan alla, minkä laudalla Hölppä oleksi, oli suuri, nelikulmainen, kolmen kömpelön jalan tukema penkki, josta kohosi pyörätahko viikatteitten hiomista varten; hän hyppäsi sinne päästäkseen loukkaantumatta maahan eikä huomannut tässä ensimäisessä seikkailussa suoranaista vaaraa.

Hän liikuskeli silloin varovasti koko pihalla ja vaunuvajassa, tutki kotopaikkoja, käänteli laudanpalasia, pyöritteli kiviä ja kulki yhtäpäätä lyhyin hypyin ajopelien aisalle, voidakseen tarpeeksi korkealta ja eri paikoilta katsella sitä seutua, jossa hän tuli päivänsä viettämään, ja tutustuakseen mahdollisimman nopeaan niihin esineisiin, joiden kanssa joutui tekemisiin.

Mirri istui korvat vaakasuorana kynnyksellä, joka keskeltä oli puukenkien ja nahkasaappaitten suurten pohjanaulojen kuluttama, vaanimassa — vaikkei siltä näyttänyt — sisältä kuuluvaa melua ja katseli välinpitämätönnä Hölppää.

Kukon kiekuna säikäytti Hölppää aluksi siihen määrin, että hän piiloutui liiterin puupinojen taakse; mutta hetken kuluttua tuli hän sieltä esille nähdessään, ettei kukko ollut lähtenyt häntä ajamaan. Ja huomattuaan, mistä tämä tyhjänpäiväinen rähinä lähti, pysyi hän muutaman hetken paikoillaan ihmetellen, kuinka niin pieni lintu saattoi kurkustaan päästää niin monenlaisia ja kauas kantavia ääniä.

Hän tutki kukkoa kauan, luullen tässä olevan huiputusta tai metsästäjän houkutuspilliä tai selvä-äänistä hyypiää muistuttavaa petosta. Hän kierteli Kukkelikuuta, joka harjakoristeen ja helakanpunaisten helttain heiluessa katseli häntä välinpitämätönnä kuten ainakin sellaista, joka ei ensinkään kuulunut hänen haaremiinsa.

Kun Hölppä oli tullut selville siitä, että kukko oli oikea ja elävä, jäi hän hiukan ällistyneenä paikalleen seisomaan, ja vähitellen läheni hän kukkoa arkaillen sitä kuin eriskummallista ja ongelmaista olentoa.

Vasta myöhemmin, kun hän oli tarkoin tutkinut sen liikkeitä ja päässyt ymmärtämään sen elämää, alkoi hän sitäkin kohtaan tuntea samaa halveksivaa vihaa, jota hän tunsi sensukuisia lintuja kohtaan.

Tästä lähtien eli hän puolittain pihalla puolittain sisällä, kävellen, nuuskien joka sopen, tarkaten kaikkea mitä tapahtui ulkona, vilkaisten kadulle, tutkien hartaasti mitä löytyisi pienten puunkappaleiden alta, kiiveten mahdollisimman korkealle ja väijyskelevän varpusia, jotka herättivät hänessä sekavia ja epämääräisiä tunteita: epämääräistä kateutta, milloin hän näki niiden vapaina lentelevän, ja halveksumista, milloin näki niiden tahallaan ihmistä lähentelevän. Hän yritti tappaa niitä näppäillen niitä rivakasti nokallaan, mutta nämäpä eivät ensinkään antautuneet tähän leikkiin, ja vaikk'eivät vähintäkään pelänneet kanoja, välttelivät ne häntä huolellisesti.

Hän ei uskaltanut liian paljoa antautua tekemisiin Kukkelikuun eikä tämän kanojen kanssa, jotka koosta päättäen saattoivat tappelussa vetää hänelle vertoja; sitäpaitsi näki hän niiden olevan ihmisen vankeja, eikä hänellä vielä tähän aikaan ollut tuota rotua, kuten varpusia kohtaan, selviä vihan aiheita.

Mutta mikäli auringonvalo kävi lämpimämmäksi, mikäli ilma täyttyi tuoksuilla ja puut rupesivat viheriöimään, syntyi hänessä epäselvä juopumustila, joka hämmensi häntä ja ilmeni pian käsittämättömänä suuttumuksena kanoihin, joiden hän näki kieppuroivan pölyssä, tonkivan tunkiolla ja pakoilevan kukkoa. Mikähän hänessä saattoi synnyttää tämän kylmän ja kiihtyvän vihan? Kanat eivät olleet vapaita eivätkä Mirrin tavalla riidelleet häneltä isäntäväen pöydältä pudonneita herkkujen jätteitä. Ei!… Hän jätti ne kumminkin rauhaan katsellen niitä vain karsaasti. Mutta eräänä aamuna purkautui tämä viha tuoden selvästi ilmi hänen salaiset ja tiedottomat vaikuttimensa.

Niinkuin kaikilla metsän linnuilla, niinkuin melkein kaikilla eläimillä, sai kevät Hölpänkin suonissa veren kiihkeämmin virtaamaan. Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän harakkasiskojensa tapaan nauttinut korkeissa puiden latvoissa tai lehtiholveissa lemmensyleilyyn alistumisen täyttä iloa; hän olisi kiihottanut koirasten halua, olisi yllyttänyt niitä toisiansa nokkimaan ja onnellisena vaappuvassa asennossa antautunut kukkaisella oksalla voittajan syleilyyn. Hän ei ollut milloinkaan ruumiissaan tuntenut tuota hekuman tunnetta, jonka vallassa etsitään koiraan seuraa ja lemmentäyteisinä piipitetään häntä luokseen. Ja koska hänellä ei ollut tarkkoja muistoja eikä silmäin edessä esimerkkejä ja oli kaukana syntymäpaikoiltaan, tunsi hän ainoastaan hämärästi hääsyleilyn tarvetta, joka olisi ilmieläväksi vironnut, jos hänellä olisi ollut edessään toverien esimerkki tai ympärillään liehakoivia kilpakosijoita.

Senpätähden hän, huomatessaan Kukkelikuun häärivän Tupun ympärillä ja aavistaen outoa iloa, josta hän väärin oli vierotettu, tunsi katkeraa, tiedotonta kateutta, joka vain odotti tilaisuutta puhjetakseen.

Astuen alas lantatunkiota höyhenet pörröllään syöksyi Kukkelikuu pää vaakasuorana, kaula ojona, siivet levällään kulkua jouduttaakseen, kaikin voimin pakenevaa Tupua kohden, ikäänkuin tämä olisi aikonut olla osottamatta alamaisuuttaan, johon kukko tahtoi hänet väkivallalla pakottaa. Juoksu loppui lyhyeen. Kun kana tunsi olevansa kiinni ja kun ei enää ollut epäilemistäkään mikä kohtalo häntä odotti, painui hän maahan jaloilleen, hajottaen keskimäiset pyrstösulkansa pyrstön levittäytyessä vaakasuoraksi viuhkaksi.

Kukkelikuu hyppäsi raskaasti hänen selkäänsä vetäen kokoon jalkojaan, pörristäen kaulaa, nipisti nokallaan kanan kaulahöyheniä kuin olisi niitä purren suudellut ja laski pyrstöpuolen alas. Hetken kuluttua nousi hän pystyyn keikailevana, räpyttäen silmiään, harja pystyssä, taivutti kaulan kaarevaksi ja lähti korskeana tiehensä. Tupu, vieläkin hämmennyksissään seikkailusta, ravistelihe kuin nainen, joka juur'ikään on tyhmästi liannut hameensa teolla, jota on paras pitää salassa, ja kiillotti nokallaan hankaantuneita höyheniään, mikä hänen mielestään oli välttämätön toimenpide.

Hän oli näin pukuaan korjaamassa kun Hölppä, joka uteliaana oli tarkannut kaikkea tätä menoa, syöksyi minkä jaloista läksi hänen kimppuunsa, täynnä vaistomaista suuttumusta ja mustasukkaisuutta. Ankarasti alkoi hän nokallaan löylyttää Tupua, joka ei tästä mitään ymmärtänyt, vaan tyhmyyttään ja arkuuttaan läksi pakoilemaan vihollista. Tämä yltyi pakenevaa takaa-ajaessaan ja näykkiessään yhä kiihkeämmäksi eikä pysähtynyt, ennenkuin itse oli tästä tavattomasta hakkaamisesta lopen uupunut.

Jok'ikinen takapihan Tupu sai vajaan viikon kuluessa kokea Hölpän nokan lujuutta ja hänen kaulalihaksiensa kestävyyttä. Hän oli välinpitämättömän näköisenä kävelevinään tai leikkivinään, ja hetkellä, jolloin kanat vähimmin osasivat hyökkäystä odottaa, hyppäsi hän hurjana heidän kimppuunsa, ponnisti ylenpalttisesti voimiaan heitä takaa-ajaessaan ja löylyyttäessään ja iloitsi siitä, että edes näin sai pakottavan lemmentarpeensa tyydyttää.

Hän alkoi Tupuille antaa ylimääräisiäkin selkäsaunoja, koettaen saada ne ahdistetuksi johonkin nurkkaan, jossa ällistynyt pakolainen otti vastaan löylytyksen pörristäen höyheniänsä, varoen päätään ja heikosti, tukahtuneesti kaakattaen tuskissaan ja peloissaan. Eikä tuo pitkällisen kotiorjuuden lopen masentama eläin typeryydessään yrittänytkään vastustaa näin rohkean päättäväistä hyökkäystä.

Kaikki olisi käynyt hyvin ja Hölppä olisi kauan pysynyt Tupujen tunnustettuna voittajana, jollei hän eräänä päivänä puolenpäivän tienoossa, jolloin kanat olivat koolla nokkimassa emännän heille ripottelemia jyväsiä, olisi halunnut jatkaa urotöitään ja hyökännyt yhden kanan kimppuun. Siitä koitui hänelle pahaa. Koko kanalauma, tuntiessaan näin koolla ollessaan voimansa, hyökkäsi siskon puolesta kaulat lyhyinä Hölpän kimppuun ja rupesi joukolla ja anteliaasti suorittamaan velkaansa, maksaen takaisin ne nokaniskut, joita hän oli heille jakanut. Siinä syntyi mellakka: päät kohosivat, jyvät unohtuivat, höyhenet pörristyivät, siivet pullistuivat, ja hätäiset ja lyhyet vihanpurkaukset, jotka pääsivät ilmoille kaikista noista eteenpäin ojennetuista nokista, saivat aikaan sanoinselittämättömän kaakatuksen. Kun Tuput tiesivät lukumääränsä ja kiitetyn yhteistuntonsa antavan heille voimaa, hyökkäsivät he Hölpän kimppuun löylyttäen häntä kaikin voimin. Hölppä syöksyi tätä uhkaavaa laumaa pakoon. Mutta vihainen joukko riensi hänen kintereillään, toiset yrittivät tarttua Hölppään, toiset iskeä häntä nokallaan, kiskoen häneltä irti höyheniä ja lyöden reikiä hänen ihoonsa.

Talon ovi oli auki. Hölppä painui sisälle ja hänen perässään tulla töytäsi kiukun vimmassa koko vihainen, kostonjanoinen lauma, joka hänet auttamattomasti olisi repinyt kappaleiksi, jolleivät miehet olisi kavahtaneet pystyyn katsomaan tätä äkkiarvaamatonta hyökkäystä ja ajamaan kaakattavaa laumaa pakosalle.

Senjälkeen Hölppä ei enää löylytellyt Tupuja.

* * * * *

Sadepäivinä hän oli ravintolan isäntäväen sulona ilahduttaen heitä vikkelillä liikkeillään, huvittavalla uteliaisuudellaan ja naurunsäkätyksellään. Hän otti vastaan kaikki mitä hänelle heitettiin, olipa se syötäväksi kelpaavaa eli ei, ja, kuten kulloinkin päähän pisti, söi sen tai kätki johonkin nurkkaan lankun tai kevyen kiven alle. Pihalla ei enää ollut puunkappaletta, jonka suojasta ei löytynyt leivän-, sokurin- tai perunanpalaa, vieläpä kuparirahojakin, joiden löytö oli talon nulikoille sangen mieluinen yllätys. Ihmeteltiin, miten nämä kätköt, joita kanat käyttivät hyväkseen, olivat syntyneet, sillä harvoin kävi niitä Hölppä tarkastamassa, jolla ei milloinkaan ollut nälkä ja jota nuo pienet kiillottomat kuparirahat eivät erikoisesti hurmanneet.

Mutta hopeiset pöytäkalut, terässakset, miehen kello häntä viehättivät. Ihmeteltävästi arvasi hän, että isäntäväki olisi kurittanut häntä, jos hän niitä anasti heidän nähtensä. Kun hänelle sattui vastustamaton anastamispuuska ja oikein erikoinen itaruuden tuuli, odotteli hän hetkeä jolloin olisi yksin, varastaakseen ja kätkeäkseen haluamiansa kiiltäviä esineitä. Näin varasti hän useita hopeisia pöytäkaluja, kuljettaakseen ne puuvajan perälle suureen kuoppaan risuaidan suojaan, jonne hän tästä puoleen vei kaikki hiukankin kiiltävät esineet, joita sai siepatuksi. Näin hän tietämättään eräänä päivänä aiheutti tappelun, joka oli vähällä päättyä surullisesti.

Eräänä sumuisena iltapäivänä kuljeskeli hän joutilaana pöytien alla, etsien esineiden seasta jotakin, joka auttaisi häntä leikin tai vehkeilyn alkuun, kavahtaen joutumasta juopottelijain poljettavaksi, jotka siellä kuluttivat aikaansa kallistellen laseja ja juttuja kertoillen.

Siellä oli heitä neljä tai viisi pyöreän pöydän ympärillä, lynkäpäisillään pöydän vahaliinalla, jolle viiniä oli läikkynyt. He lörpöttelivät ja nauroivat, aikalailla liikutuksissaan, melkein päihtyneinä, kilistellen laseja ja pulloja. Jo parikymmentä kertaa olivat he vähällä tarttua toinen toisensa tukkaan jostakin muka loukkaavasta sanasta tai likaisesta jutusta, jossa — kiihtyneessä tilassaan kun olivat käyneet epäluuloisiksi — olivat huomaavinaan häpäiseviä salaviittauksia.

Kyllästyneenä näihin juomavieraisiin käski isäntä heitä maksamaan juominkinsa ja lähtemään tiehensä, lujasti kieltäytyen enää heille mitään antamasta.

Vähäsen vielä sovintoa hierottuaan ja tyhjennettyään lasinsa, veti heistä muuan, joka oli toisia päihtyneempi, taskustaan esiin suuren, monivärisen nahkakukkaron, jonka hihnoja hän hitaasti aukoili, ja otti sieltä esille kahdenkymmenen markan kultarahan, jonka aikoi laskea kapakan isännän käteen. Hölppä hyppeli yhä lattialla melkein miehen jaloissa. Pahaksi onneksi pääsi kultaraha paksujen, pitkäaikaisesta juopottelusta pöhöttyneiden sormien lomitse liukumaan ja putosi lattialle. Juopunut työnsi tuoliaan taapäin saadakseen riittävästi tilaa kumartumaan ja ottamaan maasta rahan. Hän ei nähnyt mitään. Toiset olivat meluten vieneet säärensä hajalleen ja Hölppä mennä vilisti, kuin olisi tästä rähinästä peloissaan, nokka pystyssä ovea kohden. Ei kukaan häntä huomannut. Juopunut haki, kiroili; toisetkin kumartuivat etsimään; isäntä ja emäntä tulivat myös lähemmäs ja tutkivat terävin katsein lattianrakoja. Ei näkynyt mitään. Raapaistiin tulta, sytytettiin kynttilä. Ei näkynyt mitään. Juopunut kiroili kovemmin, ärjyi, suuttui. Hän oli kyllä ottanut esille kahdenkymmenen markan kultarahan — jonkun oli täytynyt ottaa se. Ei käynyt päinsä tehdä tällaista pilaa juomavieraalle tai ystävälle! Toiset juopuneet vakuuttivat viattomuuttaan, hän myönsi heidän olevan syyttömiä ja syytti isäntää, joka oli käskenyt heidän poistua. Miksikähän hän käskikään heidän mennä ulos? Silloin alkoi sadella kirouksia, uhkauksia, huutoja; kuului korvapuustien läimäyksiä, nyrkkejä heristettiin, lakit lentelivät ilmassa, nenät vuotivat verta; pöytä huojui, läkkituopit ja lasit menivät kumoon pelottavassa sekasorrossa miesten verisesti otellessa, repiessä ja iskiessä toisiaan ja ulvoen vakuuttaessa viattomuuttaan; emäntä kohotti kätensä taivasta kohti ja lähetti hakemaan naapureita erottamaan näitä miehiä, jotka iskivät toisiaan aivan umpimähkään eivätkä oikeastaan tienneet, miksi tappelivat.

Koska kultarahaa ei milloinkaan näkynyt, päätteli ravintolan isäntä, että juopunut ei ollutkaan ottanut kukkarostaan mitään, että hän oli avannut sen vain etsiäkseen tappelun aihetta, ja kaikki yhtyivät häneen.

Hölppä yksin tiesi asian oikean laidan. Hän lähti niin äkisti pihalle sentähden, että hänellä oli nokassaan kultaraha, jonka hän oli siepannut juopuneen kengältä samassa kun se oli siihen ääntä antamatta pudonnut.

* * * * *

Näihin aikoihin eräs juomavieraista sai päähänsä tuon Hölpälle tuhoisan tuuman: jospa sen opettaisi juomaan viiniä!

Tuuma oli hankala toteuttaa, koska Hölppä tunsi voittamatonta epäluuloa sekä viinin hajua että sen väriä kohtaan. Täytyi käyttää petosta ja vedota harakan hyvin tunnettuun herkutteluhaluun. Eräänä päivänä oli Hölppä pöydällä, jonka ääressä eräs juomavieras istui jakaen harakan kanssa sokerileivän, jolle tämä oli ahne. Silloin pudotti mies kuin vahingossa lasiinsa, johon oli kaatanut enimmäkseen valkoista, hyvin sokeripitoista viiniä, palan, jota tarjosi Hölpälle. Tämä lähestyi lasia ja epäluulostaan huolimatta nokki pieninä murusina sokerileivän, sillä se oli mennyt palasiksi, maistaen näin samalla sokeroitua nestettä, joka hänestä tuntui oivalliselta. Kun mies sitten hetkisen perästä tarjosi lasin ilman sokerileipää, tulikin hän sitä hotkien juomaan, palasipa sitten houkuttelemattakin lasin ääreen useita kertoja peräkkäin.

Huomaamatta väritettiin neste ja sokeriannosta vähennettiin, niin että jonkun ajan kuluttua Hölppä joi pelkkää viiniä ja syvästi halveksi raikasta vettä, jonka pinnalla pölyhiukkaset harmaana kuorena uiskentelivat.

Viinin ensimäiset vaikutukset Hölppään olivat omituiset: se lörpötteli päivät päästään hyppien pöydältä toiselle, näykkien juomavieraita, iskien niitä nokallaan, hääri sitten ivanhaluisen näköisenä Mirrin edessä, joka häntä katseli viikset oikosenaan, korvat nurin ja astui heti julkeasti nykimään hännästä Pyryä, joka ärähti hänelle tavallista kovemmin, ilmaisten näin selvästi, että tätä ilveilyä oli tarpeeksi kestänyt.

Ällistyneenä tästä läksytyksestä, asettui hän seisomaan jalat haarallaan kohottaen hiukan siipiänsä niinkuin akka, joka kädet lanteilla valmistuu haukkumaan naapurimuijaa, ja piti Pyrylle neljännestunnin kestävän, pitkäpiimäisen ja vaikeasti tajuttavan esitelmän, jossa samat kerakkeet säännöllisin väliajoin kertautuivat niinkuin vanhoissa kiroussanoissa. Mutta Pyry oli kyllin älykäs, ettei antanut tämän rauhaansa häiritä.

Kuin sekaisin omasta sanatulvastaan, meni Hölppä sitten piiloon tuhkapesän viereen turvapaikkaansa ja vaipui uneen.

Joka päivä joi hän enemmän ja hänen paha tuulensa yltyi. Pyry ärisi jo hänelle vihaisesti, juopot potkivat häntä hieman takapuoleen ja Mirri raapaisi häntä kynsillään joitakin kertoja tosissaan.

Nyt hän ei enää tahtonut juoda muuta kuin viiniä, ja kun joskus joku juopottelija tarjosi hänelle huvikseen vesilasin, kasteli hän siinä nokkansa; näykkäsi sitten hetkellisen mielialansa vallassa suutuksissaan aikalailla tarjoojaa tästä huonosta pilasta tai kaasi päällään ja kaulallaan tämän lasin äkkiä kumoon.

Täysin tahdottomana alistuen himojensa valtaan, joiden varalle eläimillä ei olennossaan ole hillitsevää eikä ohjaavaa voimaa, sieti hän tästälähtien epäluuloitta mitä tyhmintä ja ilkeintä pilantekoa.

Koska hän erotuksetta tarttui kaikkeen mitä hänelle ojennettiin, kätkeäkseen sen sitten, otti hän eräänä päivänä juopuneelta vastaan juuri sytytetyn paperossin tarttuen sen palavaan päähän. Ensin kuuli hän paperossin nokassaan kihahtavan, tunsi sitten palohajua, sitten kuului heikko, vihlova tuskan korahdus ja sill'aikaa kun juopottelijat olivat pakahtua naurusta, pakoili eläinparka nokka auki sanomattomassa tuskassa, mitään näkemättä joka haaralle, syöksyen pahki seiniin ja huonekaluihin, päästäen kurkustaan vaikeroivaa kirkunaa ja epätoivon korahduksia. Kaksi päivää oli hän syömättä ja juomatta pitäen nokkaa auki. Vähitellen opetti häntä kärsimyksensä jälleen tajuamaan eläinelämäänsä, rappiotilaansa, ja hän olla jurotti kaiket päivät synkkänä ja yksinäisenä pimeässä nurkassaan.

Vihdoin rupesi hän jälleen syömään ja juomaan, ensin vettä, sitten uudelleen viiniä, jota särpi vähin siemauksin. Hän kävi jälleen riitaiseksi, leikki yhä vähemmän, janosi yhä enemmän alkohoolia, ja kulutti aikaansa särpien viiniä juopottelijain lasista, nukkuen nurkassaan tai puolivalveillaan hokien päihtyneenä yhtä ainoata, yksitoikkoista ja tyhjäsisältöistä ääntä: puee, puee!

* * * * *

Tänään ei ollut tapahtunut mitään erityistä. Hölppä oli juonut kuten tavallisesti ja tapansa mukaan mennyt maata hämärissä vähän sen jälkeen kun kanat olivat asettuneet yöpuulleen.

Kyyristyneenä turvapaikkaansa höyhenet pörröllään, pää kaulan sisään vajonneena, nokka riipuksissa, paljaat silmäluomet suljettuina, vapisi hän kumman painajaisen vallassa, missä mitä lystillisimmät mielikuvat liittyivät mitä tuskallisimpiin.

Öljylampun varjostin oli syrjään vedetty, niin että valo osui kirkkaana hänen piilopaikkaansa. Silloin hänestä tuntui, että kissat ja kanat laumottain olivat liittyneet häntä vastaan ja piirittivät hänet uhaten sytytetyillä, palavilla paperosseilla. Hän ravisti itseään päästäkseen niiden takaa-ajoa pakoon, nosti vuoroin kumpaakin jalkaansa ja sulki epätoivon voimalla nokkansa, jottei polttaisi sitä.

Äkkiä heräsi hän tästä painostavasta unesta kuullessaan kovalla äänellä lausuttavan kaksitavuista nimeänsä. Hän avasi silmänsä, mutta sulki ne äkisti jälleen tuntiessaan kirkkaan lampunvalon niitä pistävästi sokaisevan. Mutta uudelleen kuului: Hölppä!

Hän ei liikahtanut, koska vielä oli painajaisunen ahdistuksen vallassa. Hänen mieltään kalvoi epäluulo ja tuska hänen tuntiessaan, ettei tässä oudossa, hänelle melkein tuntemattomassa ympäristössä kyennyt pääsemään pakoon, ja hän pelkäsi sekä valoa että pimeää.

Mutta kaksi kättä nosti hänet ylös ja viskasi tylysti pöydälle vastapäätä lamppua, punaiselta välkkyvällä nesteellä täytettyjen pikarien keskelle, joita näkyi pöydän joka reunalla ikäänkuin rajana, jonka yli hän ei saanut astua. Häikäistynä ja hurjana pelosta kääntyi hän valoa pakoon, joka koski kipeästi silmiin, miesten nauraa hohottaessa hänen neuvottomuudelleen ja tuskalleen.

— Otappas kulaus, Hölppä! Hänelle tarjottiin lasi.

Mutta Hölppä piti nokkansa ja silmänsä itsepintaisesti kiinni, tuntien hämärästi tuossa käheässä äänessä vaaran piilevän.

— Hän ei haluakaan enää viiniä, tuo herkkusuu, sanoi eräs juopunut. —
Jospa hänelle tarjoisi vähän väkevämpää!

Ja oitis hän tarjosi Hölpälle pienestä lasista paloviinaa. Mutta nokka pysyi suljettuna, koska säikähtynyt eläin ei ymmärtänyt eikä halunnut mitään.

Silloin eräs mies aukaisi väkisin Hölpän nokan toisen kaataessa kurkkuun yhtä päätä vähissä erin kolme lusikallista alkohoolia.

Vaikutus oli eriskummainen.

Heti Hölppä suorihe pystyyn, tuntui kuin pitenevän, repäsi hurjat silmänsä auki, riuhtasi rajusti siipensä levälleen ja syöksyi tarmonsa takaa lamppua kohti, saaden juopot kauhistuksissaan peräytymään. Veristen silmien salamoidessa hyppäsi hän vastustamattomalla voimalla kohti valoa tuon lampun kimppuun, jota hänen hullaantuneet aivonsa pitivät yksinomaisena syyllisenä hänen sisässään riehuvaan polttoon.

Lamppu ei kestänyt tätä hurjaa hyökkäystä, vaan kaatui ja vieri lattialle särkyen sirpaleiksi, öljy syttyi tuleen, joka poltti seinäpapereita, tuoleja, pöytiä, uhaten näin taloa tulipalolla. Hölppä tuleen tukehtuen paloi elävältä, mutta tämän ulkonaisen tuskan rinnalla tuntui ehkä hänen sisäinen, aivoissa ja sisälmyksissä riehuva polttonsa helpommalta.

Ja kun juopuneet olivat saaneet tuon juoppohullun harakan sytyttämän tulen sammuksiin, tulkitsi yksi heistä, katsellen kuolleen tai oikeammin vapautuneen eläimen puoleksi hiiltynyttä ja jäykistynyttä ruumista, yleisen mielipiteen, jossa ilmeni ihmisten äärimmäinen tunnottomuus:

— Äh! kuinka ilkeä tuokin raato sentään on!