The Project Gutenberg eBook of Karen Jürgens Egtvedistä, by Laura Kieler

Eteläjyllantilalsten uskollisen ystävän
Professori Henrik Smith'in
muistolle kunnioituksella omistettu

"Eteläjuutilaiset ovat sitkeintä, itsetietoisinta kansanheimoa,
mitä historia koskaan on synnyttänyt."

SISÄLLYS:

SUOMENTAJAN ALKUSANANEN.

Tämä kirja liittyy suoranaisena jatkona Laura Kielerin ennen julkaisemaan kirjaan "Sinun kansasi on minun kansani", joka ilmestyi suomennettuna v. 1902 (Otavan Helppohintainen kirjasto N:o 72). Semmoisenaankin tämä kirja kuitenkin muodostaa kokonaisuuden, jonka voipi erikseenkin lukea.

Tässäkin, niinkuin edellisessä kirjassa, on saksalais-tanskalainen sekakieli tehnyt vaikeuksia ja tässä kohdin pyydän viitata siihen, mitä edellisen kirjan alkusanasessa olen sanonut.

Sydämellisimmät kiitokseni lausun täten kirjan tekijälle, rouva Laura Kielerille, joka on avustanut suomennostyötäni monella hyvällä neuvolla ja selityksellä.

Sillä, joka kirjoittaa kirjaa tasaisista, luonnollisista ihmisistä, täytyy olla osaansa tyytymistä, sillä ne eivät meidän aikanamme ole suosittuja.

Ihmiset eivät tällaisessa tapauksessa huoli arvaella: "Kukahan tämä nyt voisi olla?" "Ja kukahan sitten tuo on?"

Liikasivistyksen voimavaikutusten-tavoittelu, joka kiihoittaa kylläisyyttä yhä uusilla, hienostuneilla ärsytyskeinoilla: tyylitetyllä kielellä ja luonnottomiksi väännetyillä luonteilla, ei löydä aiheita Kongeaan eteläpuolella, jossa tavallisesti vain tarjotaan toiminnan vankkaa arkiruokaa.

Eteläjuutilaiset eivät ole kyynillisiä eivätkä myöskään hempeämielisiä, kaikkein vähimmin kumpaistakin yhtä aikaa. He eivät tarjoa erityisempää tilaisuutta tunnelmien tutkimiseen, joissa toimintakyvyttömät hekumoivat, toisin sanoen: useimmat heistä ovat normaaleja eivätkä — onneksi tanskalaisuudelle — anna tilaisuutta mihinkään mainittaviin pikantteihin tutkielmiin.

Toimintakyvyttömät haaveilijat olisivat taistelussa saksalaisten kanssa piankin joutuneet tappiolle.

Samasta syystä — nimittäin että sielultaan terveet ihmiset ehkä eivät ole niin psykologisesti huvittavia, — ei voine kirjailija, joka erityisesti haluaa tunkeutua monimutkaisten luonteiden syvyyksiin, löytää tilaisuutta syvälliseen sielun erittelyyn. Eteläjyllannissa emme kohtaa pieniä, kiusallisia ja monimutkaisia, vaan suuria ja yksinkertaisia tunteita, sellaisia, joita Georg Brandes syyllä sanoo "rodun alkuvoimaksi."

Suorapiirteisillä — englantilaiset sanovat niitä: single-minded, single-hearted — ihmisillä tuolla alhaalla ei ole varaa kiusata itseään sillä ylellisyydellä, että he hankkisivat itselleen luuleteltuja kärsimyksiä.

Elämä antaa heille kylliksi puuhaa; se pakoittaa heitä taisteluun, ei sisältäpäin, vaan ulkoapäin. He eivät filosofeeraa, minkä vuoksi he ovat tanskalaisia. He tietävät, että he ovat tanskalaisia, eivätkä voi olla muuta, ja se on heille kylliksi.

Tanskalaisuutensa harkitseminen on jotakin, joka ei tule heille mieleenkään; sitä miettivät vain kotisaksalaiset, jotka heräävät ja alkavat palata omaan itseensä. Muille se on itsestään selvää, tosiasia, jota ei voi kumota.

On toinenkin syy, joka estää meitä ammentamasta siitä elämänraikkaasta lähteestä, jonka eteläjuutilaisten taistelu aina vuodesta 1864 on tarjonnut meille. Se on aivan luonnollinen arkuus, pelko ja haluttomuus kosketella verta vuotavaa ja kirvelevää haavaa.

Toisille ei mitkään sanat ole kylliksi suuria ja voimakkaita, kun vihdoin on siitä puhuttava, toisille, jotka pelkäävät suuria ja voimakkaita sanoja, ei mikään ole kylliksi siloitettua.

"Ei, ei niin!" sanovat useimmat. "Se olisi sanottava aivan toisella tavalla. Jos yleensä on olemassa sanoja sen ilmaisemiseen, jota on mahdoton sanoa."

Useat tuskin kärsivät ajatella Eteläjyllantia, vielä vähemmän lukea ja kuulla puhuttavan siitä, kaikkein vähimmin matkustaa sinne.

Se on toivottomuuden lyriikkaa ja surun palvelusta. Mutta se on suuri vääryys eteläjyllantilaisia ja meitä itseämme kohtaan, josta meidän mitä pikimmin pitäisi irtautua.

Heille on tarpeen, että me matkustamme heidän luoksensa, he tarvitsevat vastapainoa saksalaiselle turistivirralle, joka täyttää heidän kylpypaikkansa. Ja jos me aavistaisimme, kuinka iloisia ja onnellisia he ovat jokaisesta tanskalaisesta vieraasta, joka tulee kuningaskunnasta, niin me käsittäisimme, että tässä on velvollisuus, josta me emme voi irtaantua, niin kiusallista ja sietämätöntä kuin onkin kuulla saksaa ja nähdä saksalaisia Eteläjyllannissa. Jos on toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen, niin ei pelkää kosketella haavaa.

Mutta eikö ole kerrassaan välttämätöntä, että Eteläjyllannin nykyisiä oloja esitetään tyydyttävästi niille aikalaisille, jotka eivät tahdo, tai eivät voi matkustaa sinne, ja esikuvaksi niille, jotka meidän jälkeemme tulevat?

Eikö maksaisi vaivaa merkitä muistiin piirteitä tästä urheasta ja laadultaan ainoasta taistelusta ja siten säilyttää niitä jälkipolvelle? Kuinka moneen unohdukseen ja erehdykseen, kuinka suureen vapaasen mielikuvitteluun voi myöhempi jälkipolvi tehdä itsensä syypääksi, kun se ottaa käsitelläksensä tätä käyttämättä jäänyttä ainetta? Kykenisikö se antamaan kuvaukselle sen ajan omaa väritystä, samalla tavalla kuin nykyaika voi sen tehdä?

Eteläjyllantilaiset ovat ehkä itse vähimmin uskoneet, että olisi tarpeellista kertoa kuningaskunnan tanskalaisille enemmän heidän nykyisestä elämästänsä, kuin mitä he olettivat — ja täydellä syyllä olettivat — näiden jo edeltäkäsin tietävän. Ei aina myöskään voi kärsiä toisten kuvauksia, ja ehkäpä monet eteläjyllantilaisetkaan eivät voi sitä tehdä. Ehkäpä heidän mielestänsä sellaisessa kuvauksessa sorron luomaa mustaa varjoa — kenties etenkin silmällä pitäen ulkomaita, joiden huomiota tahdotaan herättää — tuodaan enemmän esiin kuin sitä uskon lujaa, rohkeata ja lannistumatonta varmuutta, joka auringon luovan voiman tavoin tehokkaasti vaikuttaa ja muuttaa puolustuksenkin hyökkäykseksi parhaimmassa ja syvimmässä merkityksessä. Että vääryyteen pannaan enemmän painoa kuin vastustukseen!

Mutta kun itse Georg Brandes vastikään välillisesti tunnusti pääteoksensa viimeisen saksalaisen painoksen esipuheessa, että hän vasta viime vuosina on oikein saanut selkoa siitä, miten saksalaiset käyvät hävityssotaa kaikkea tanskalaista vastaan Eteläjyllannissa ja siis monta vuotta eli siinä onnellisessa luulossa, että kaikki oli siellä varsin hyvin, niin siitä voi arvata, kuinka moni Tanskassa on yhtä tietämätön sikäläisistä olosuhteista, niin, suoraan sanoen uskoo, että sorto alkoi vasta von Köllerin karkoitusten mukana.

Kuningaskunnassa on monia tuhansia, jotka toivovat ja uskovat, sillä toivoa ja uskoa vailla olisi hirveätä jatkaa taistelua, tuhansia, jotka tekevät työtä ja ovat työskennelleet aina vuodesta 1864 Eteläjyllannin hyväksi. Monet näistä uskollisista työntekijöistä tuntevat sikäläiset olot juurta jaksain. Mutta ne tuhannet, jotka eivät tee työtä, sentähden ettei heillä ole toivoa? Jokaisen kansan keskuudessa on toivottomia ihmisiä, — monet esitelmämatkani pohjoismaissa ovat ainakin ilmaisseet minulle: kuinka monta.

Ja yhtä välttämätöntä on kasvavalle nuorisolle kuin Skandinavian maille ja ulkomaille, että sellaisia kuvauksia tulee päivänvaloon.

Mitä kirjallisuutta lukeva yleisö ulkomailla tietää Eteläjyllannista? Kuinka moni heistä kiinnittää huomionsa tilapäiseen kirjoitukseen jossakin sanomalehdessä tai aikakauskirjassa? Kuinka moni seuraa preussilaisten ja saksalaisten valtiopäivien aikakauskirjoja?

Parhaan todistuksen siitä, että luotettavat todellisuuskuvaukset Eteläjyllannin elämästä ovat suuressa määrin tarpeellisia, sain minä vuosien kuluessa esitelmieni kautta. Se into, millä seurattiin sikäläisiä oloja kuvaavia pieniä todellisuuspiirteitä, se syvä liikutus, jota ne herättivät, osoittivat, että tässä oli puute, joka oli täytettävä [Broder Bojsenin kirja ilmestyi vasta viime vuonna (1902) ja Zeemannin teos käsittelee niin varhaisia oloja kuin vuosilta 1864 ja 1848], ja se vastaanotto, joka näiden kirjojen osaksi on tullut sekä Tanskassa että ulkomailla, ilmaisee samalla, kuinka välttämätöntä oli levittää tietoja eteläjyllantilaisten jokapäiväisestä taistelusta.

Eräs tanskalainen äiti kirjoitti "Sønderjyske Born" nimisen kirjani johdosta muunmuassa:

"Tämä kirja, joka niin monissa tanskalaisissa lapsissa on herättänyt rakkautta heidän pieniä veljiään ja sisariaan kohtaan eteläpuolella Kongeaata, oli kirja oikeaan aikaan. Moni meistä ei ollut puhunut tästä asiasta lapsillensa, mutta kirja tuli ja kirvotti meidän kielemme."

Jos sanomalehtien kautta olisin kehoittanut eteläjyllantilaisia kertomaan minulle elämänvaiheitansa, niin olisin varmaan saanut tietoja hyvin monelta, mutta tuskinpa parhaimmilta. Sen vuoksi olen pitänyt parempana varmempaa, joskin paljoa vaivalloisempaa tapaa, nimittäin itse nähdä ja kuulla.

Olen pitänyt tärkeänä, etten kuvaisi ainoatakaan piirrettä preussilaisten pakkohallinnosta enkä ainoatakaan piirrettä elämästä yleensä, josta voitaisiin sanoa: "Sellaista ei ole ollut olemassa, tai sellaista ei olisi voinut : tapahtua." Mutta yhtä tärkeänä olen pitänyt yksityiselämän rauhan kunnioittamista ja kerrassaan välttänyt todellisien henkilöiden kuvaamista.

Mitä sitä vastoin siellä on tapahtunut ja mikä on julkisesti lausuttua ja tunnettua, sekä suurta että pientä, sitä olen koettanut uskollisesti säilyttää ja pelastaa unohduksesta.

Että eteläjyllantilaiset useilta eri paikkakunnilta ovat samoista seikoista vakuuttaneet: "Se on tapahtunut meillä!"… "Niin juuri on meillä käynyt!" todistaa parhaiten kerrottujen tapahtumien yleispätevyydestä. Juoni, kertomuksen kulku, rakkausjuttu, on tietysti aivan vapaata sepitystä. Paljon on muodosteltu ja paljon on sulatettu yhteen. Tämä selonteko on johtunut seuraavasta muuten erittäin hyväntahtoisen ilmoittajan lausumasta, joka koski kirjaani " Sinun kansasi on minun kansani ":

"Selvästi kuulee, että itse asia, tanskalaisuus Eteläjyllannissa on pääasia, että kirjaa toisin sanoen etupäässä on pidettävä yhtenä renkaana j.n.e. Eteläjyllannin kysymyksessä."

Niin, tietystikin! Mitä se muuten olisi? Olen tosin toivonut voivani varoittaa nuoria eteläjyllantilaisia niistä kieroista oloista, joihin avioliitto saksalaisen kanssa johtaa heidät ja heidän lapsensa. He eivät huomaa sitä vaaraa, johon he syöksyvät. He luottavat ehkä liiaksi siihen, että tanskalainen aina vie voiton, eivätkä huomaa, että se on vaarallinen uhkayritys, josta täytyisi kerrassaan luopua, jos nämät avioliitot tulisivat yleisemmiksi. Mutta päätarkoitus oli sittenkin kuvailla tanskalaisuutta Kongeaan eteläpuolella.

Eiväthän historiallisissa romaaneissa ole pääaineena yksistään niihin liitetyt rakkausjutut tai persoonallisuudet, vaan — olisinpa melkein sanonut: etusijassa ajan tapahtumat ja ajan ympäristö.

Ja kuinka paljoa vaikeampi tämä kuvaus on tässä tapauksessa, on itsestään selvää. Mielikuvitus on kahlehdittava todellisuuden jyrkkien rajojen sisäpuolelle. Tältä näkökannalta on näitä kirjoja katsottava.

Suurimman tunnustuksen, jonka minä omasta mielestäni olen saanut, on seuraava todistus Eteläjyllannista:

"Kuinka hyvin Te tunnette meidän olojamme! Ikäänkuin Te aina olisitte asunut täällä, meidän parissamme. Me iloitsemme, että täten monet kotona kuningaskunnassa tutustuvat meidän elämämme raskaasen taisteluun ja näiden kirjojen kautta miltei voivat seurata meitä päivästä päivään."

Lopuksi vain pieni vastaus yhteen niistä monista lämpimistä norjalaisista lausumista, joista olen ollut enimmin kiitollinen:

Älkööt lukijat rakkaassa synnyinmaassani ihmetelkö, että minä — vaikka olenkin norjalainen synnyltäni — "niin kokonaan olen siirtynyt toiseen kansaan, etten minä norjalaisten mielestä kieleni enkä niinkään muunkaan puolesta ilmaise norjalaista syntyperääni." Älkööt he sitä katsoko kansallisuusteorian vastakohdaksi käytännössä.

Minun suvussani on nimittäin sekä isän että äidin puolelta niin paljon tanskalaista ja eteläjyllantilaista verta, jota varsinkin minun vanhempani ja minä näytämme perineen, että minun kansallisuustunteeni pikemmin todistaa kansallisuuden sitkeätä elinvoimaa.

O, Köller, Ritter ohne Gleichen, mein Lied soll preisend dich erheben, da deinethalben in zwei Reichen die Bürger jetzt voll Haders-leben.

[Oi Köller, ritari verraton, lauluni ylistäen sinua kohottakoon, sillä sinun tähtesi kansalaiset kahdessa valtakunnassa nyt elävät, täynnä vihaa. (Sanapila, jossa on käytetty eteläjyllantilaisen kaupungin Haderslevin, saks. Haderslebenin nimeä. Hader = viha, leben = elää).]

Herra von Köller arveli siis, että oli aika tehdä kiertokulku maassa, jotta saataisiin aikaan lepoa ja rauhaa, ja siinä tarkoituksessa hän saapui Hadersleviin.

Varhain aamulla kookas, solakka, nuori mies, joka ryhdiltään oli suora ja jonka kauniita teräväpiirteisiä kasvoja vaaleat viikset koristivat, kulki melkein tyhjiä katuja pitkin ja katseli ympärilleen.

Hän oli isänsä poika sekä ruumiiltansa että sielultansa, vain hiukan hiljaisempi ja suljetumpi, niinkuin usein ne ihmiset ovat, jotka varhain ovat saaneet kokea suruja.

Hän kohtasi käsikärryt, käsikärryihin oli maalattu tämä merkillinen sana: "Kleinbahn!"[1] ja kärryihin oli sullottu yhtä merkillinen kuorma kuorittuja salkoja.

"Ne ovat lippusalkoja saksalaisia lippuja varten", vastasi yksi miehistä äreästi. "Ja mitäs sinulla on tuossa?"

"Se on muistilippu!" Hän sanoi sen leveästi nauraen. "Siinä on kaikkien niiden nimet, joille meidän on määrä näitä antaa."

Ja hän rypisteli paperia kädessänsä, ja työnsi kärryjä ehtiäkseen suorittaa työnsä niin pian kuin mahdollista. Hän oli saanut hyvän maksun.

Mutta Borris vihelteli ja astui eteenpäin. Hän nauroi itsekseen kääntyessään kulmasta, ja seuraavalla kadulla hän huomasi samanlaisen "Kleinbahn'in".

Ja hän nauroi yhä edelleen rauhallisesti ja hillitysti, kun nämät "Kleinbahn”it seurasivat häntä kaikkialle, minne hän vain tuli ja joka paikassa oli yhdellä miehistä paperiliuska kädessä.

"Se on oikein", sanoi Borris. "Kiiruhtakaa vain, ennenkuin kovin monta ihmistä on jalkeilla. Tämähän kieltämättä näyttää hiukan nololta."

Hän kääntyi takaisin ja seurasi jäljessä. Hän tahtoi tietää, kelle kaikille näitä mainioita lippusalkoja tyrkytettiin.

Ensin pidettiin huoli poliisivirkamiehistä ja muista alemmista kunnan virkamiehistä, sitten tuli työmiesten vuoro, kaikki ne, jotka eivät voineet kieltäytyä syystä, että he olivat riippuvaiset jokapäiväisestä leivästä. Jos he olivat pikkuratojen työmiehiä, niin heitä pakoitettiin ottamaan lippu mukanansa kotiinsa.

"Jumala tiesi, mikä useimpia suurempia saksalaisia kauppiaita vaivaa?" ajatteli Borris. "He eivät ole liputtaneet. Ehkäpä he eivät tahdo loukata ostajia?"

Äkkiä hän kohtasi hartiakkaan, terveen miehen, jonka kasvot olivat iloiset ja punakat.

"Tervetuloa hyvään kaupunkiimme, Hadersleviin!" sanoi hän. "Tulitpa parhaasen aikaan! Tänään täällä kelpaa olla. Tuleppas katsomaan hiukan tätä ilveilyä!"

He kääntyivät Luostarikadulle, jossa ensimäiset liput nostettiin. Väkeä tuli ulos ovista ja lapsia keräytyi kokoon tähystelemään taloja.

Nuori työmies vaimoineen ja lapsineen seisoi ulkona portailla ja kieltäytyi ottamasta vastaan saksalaista lippua, jota hänelle tarjottiin. Hän oli kiiruhtanut ulos hatutta, huomatessaan pelätyn "Kleinbahn”in pysähtyvän hänen ovellensa.

"Ei, ei", sanoi hän kiivaasti. "Se ei käy. Minä en huoli tuosta lipusta. Minä en huoli siitä!"

Ja suutuksissansa hän työnsi sanat suustaan, nosti jäntevällä käsivarrellaan lipputangon ilmaan ja heitti sen takaisin kärryille. Hän oli kalpeana vihasta.

"No, no! No, no! No, no! Herra Jastrau lähettää terveisensä ja sanoo, että jollette heti nosta lippua, niin saatte lauvantaina eron työstänne."

Mies tähysteli häntä vihaisesti ja uhkaavasti suoraan silmiin. Ja työmies, jonka kasvoihin veri syöksyi, katsoi vaimoonsa ja lapsiinsa, puristi kiroillen ruskettuneet kätensä nyrkkiin ja otti vastaan lipun.

"Katsos, Borris! Mutta katsos tuota, Borris! Tuo työmies, piru vieköön, ei ole niinkään typerä!"

Eskildin ääni oli täynnä riemua. Valdemar kääntyi ja näki ihmeeksensä, että työmies tietysti oli kohottanut ylös vihatun lipun, mutta että hän oli asettanut sen ylös alaisin, niin että punainen oli ylinnä.

"Ja katsos tuonne! Katsos tuonne! Siellä on vieläkin useampia!
Tiedätkös sinä Borris, mitä se merkitsee, kun lippu on ylös alaisin?
Se tarkoittaa kapinaa, salavehkeitä tai että joku vaara on tulossa.
Ymmärrätkös?"

He astuivat talon ohi, jossa vanhemman puoleinen nainen seisoi sulkien pääsyn.

"Niitä, joiden luona asuu seminaarin oppilaita, vaaditaan liputtamaan, muuten he kadottavat hoitolaisensa", kertoi Eskild. "Niin, se on: hoitolaiset pakoitetaan muuttamaan pois. Minua ihmetyttäisi, jollei tuo nainen olisi samanlaisen painon alla. Hänen talossaan on muutamia lääninkonttorin virkamiehiä."

"En. Vaikkapa te minut kultaisitte, ja antaisitte minulle kaikki kuningas Salomon kaivokset päälle päätteeksi! Te olette ryöstänyt minun maani — senkö vuoksi minun pitäisi liputtaa? Te olette karkoittanut melkein koko sukuni, ja sitten te vaaditte, että liputtaisin?"

"Hän kadotti nyt toistaiseksi kaiken sen, mistä hän elää", sanoi Eskild. "Uskallanpa lyödä vetoa, että talo jonkun ajan kuluttua on tyhjä. Nämät ovat vain valmistuksia. Niin, niin, he ponnistelevat saadakseen liput liehumaan, nuo herrat!"

Mutta kun he lähestyivät Eskildin omaa, komeaa kauppakartanoa, pysähtyi hän, ja tähysteli jäykkänä ja hämmästyneenä eteensä, sillä siellä liehui Saksan lippu muhkeana, leviten suurena ja mahtavana ulos kulmaikkunasta.

"Se, piru periköön, on parturi!" huusi hän hyökäten parturin asuntoon, jossa saksalainen parturi nousi pystyyn, punakkana kasvoiltansa, kädessään saippuaharja.

"Suvaitsetteko heti ottaa lipun alas?" kysyi Eskild tyynesti, joskin hänen äänensä vapisi.

"Aldrich! Aldrich! Aldrich! Das ist doch ein famoses Verlangen! Für was ser De mich an? Für ein Förraeter, ein Oferlaufer, ein Skurken, kurz und gut: ein recht einfames Slingel?" [Ei koskaan! Onpa sekin vaatimus! Minä te minua pidätte? Petturina, luopiona, lurjuksena, sanalla sanoen: inhottavana tolvanana.] huusi pieni, äkäinen, sileäksi ajeltu brandenburgilainen. Hän löi rintaansa. "Der Kaiser! Das Kaiserthum! Deutsches Reich!" [Keisari! Keisarikunta! Saksan valtakunta.]

Hänen isäntänsä otti silmiään räpäyttämättä vastaan tämän aitopreussiläisen sanapaukkeen.

"Das ist uhört, uhört! Etwas ganz abscheuliches und ungehörtes. Sagen Sie mal: hat ein Tisker nicht Lof til tiske Flagge im deutschem Lande zu heissen?" [Se on kuulumatonta, kuulumatonta! Inhottavaa ja kuulumatonta. Sanokaapas: eikö saksalaisella ole lupa liputtaa saksalaisella lipulla Saksan maalla?]

"Kyllä, Saksassa, niin paljon kuin haluatte, mutta ei tanskalaisella maalla, — kaikkein vähimmin minun talossani! Jos lippua ei oteta alas puolen tunnin kuluttua, niin saatte hakea itsellenne uuden asunnon ensi muuttopäivästä." Ja sillä hän läksi.

Neljänneksen kuluttua hyökkäsi hänen pieni tyttönsä sisään hengästyneenä, nopeasti juostuaan portaissa.

"Enkö sitä arvannut, hyvät ihmiset!" nauroi Eskild. "No niin, voisihan sitä sanoa kostoksi, mutta onhan sitä toki herra omassa talossansa."

Mutta herra Eskild sitä pahempi ei ollut herra omassa maassaan ja sai maksaa tästä niinkuin niin paljosta muustakin.

Kolme hänen palvelusväestänsä, jotka olivat syntyneet kuningaskunnassa, karkoitettiin pian sen jälkeen, eikä heille suotu pitempää valmistusaikaa kuin kahdeksasta neljäänkolmatta tuntiin. Ja kuitenkin yksi heistä oli nainut ja perheellinen.

Kello 4.50 iltapuolella läksi maaneuvos Mauve ja hallitusasessori
Pahlke Vojensiin vastaanottamaan hänen ylhäisyyttänsä.

Kello löi kuusi, kun veturin puhkiminen ilmaisi ylipresidentti herra von Köllerin saapuneen Hadersleviin.

Katselijoiden kesken asemasillalla vallitsi äänettömyys, joka oli yhtä kylmä ja kostea kuin sumu, joka levisi yli kaupungin.

Ylipoliisikonstaapeli astui pitkin jättiläisaskelin edes ja takaisin, kun herra v. Köller astui ulos ensimäisen luokan odotussalista. Pormestari ja kaupungin neuvoston esimies esitettiin hänen ylhäisyydellensä, mutta ei kuulunut tervetuliaishuutoja, ja sama painostava äänettömyys vallitsi lakkaamatta.

"Ikäänkuin ruumista kuljetettaisiin tästä ohi", sanoi Valdemar, joka seisoi Eskildin rinnalla.

Kun ylipresidentti läksi ravintolaan, niin kuului kimakka vihellys ja kun vaunut kääntyivät Hautakadun kulmauksesta, niin seurasi jäljissä liuta kirkuvia katupoikia.

"Minua ilahduttaa nähdä niin paljon lippuja", sanoi herra v. Köller hyväksyvästi ja nyökäytti päätään. "Se ilahduttaa minua todellakin!"

Ei kukaan ilmaissut, että niitä oli pakoittamaila tyrkytetty niille, jotka asemansa puolesta olivat riippuvaisia, ja että ikkunaruutujen takaa näkyi vakavia ja ärtyneitä kasvoja.

Mutta illalla loistivat maaneuvoksen ikkunat juhlan kimmeltävässä sädeloistossa. Ne välkkyivät sen miehen kunniaksi, joka oli tuottanut surua niin moneen Eteläjyllannin kotiin.

Kaikki olivat kerätyt kokoon: virkamiehet, sotilasyhdistyksen saksalaiset voimistelijat, latinakoulun, seminaarin ja valmistuskoulun oppilaat, ratatyömiehet sekä muita työmiehiä.

Maaneuvoksen asunnon edustalla komennettiin äkkiä pysähtymään. Ja sitten soittokunta soitti: "Deutschland, Deutschland über alles!" ja "Schleswig-Holstein meerumschlungen!"

"Me tahdomme saada lepoa ja rauhaa 'Pohjoisalueelle'! — Minä jatkan karkoituksia, kunnes tulee rauha. Ensi preussilaisessa suostunnassa tullaan vaatimaan suurempaa apurahaa saksalaisten kansankirjastojen perustamista varten, saksalaisille uutisasukkaille ja saksalaisten maanviljelyskoulujen aikaansaamiseksi. Me tahdomme saada lepoa ja rauhaa 'Pohjoisalueelle'."

Raatimies kiitti "saksalaisen väestön" puolesta "hänen ylhäisyyttänsä siitä huolellisuudesta ja taitavuudesta, jolla hän oli ohjannut maakuntaa."

Kansanjoukko oli ääneti. Ja tämä onnettomuutta ennustava äänettömyys taajeni yhä tiheämmäksi. Se tukahutti onnettomuutta ennustaen koko preussilaisen juhlailon.

Seuraavana aamuna kello yhdeksän Eskild ja Valdemar seisoivat katsellen edellisen portilla kun Haderslevin ympäristössä asuvien maamiesten lähetystö kulki siitä ohi. Lähetystö pyysi päästä v. Köllerin puheille.

Ne olivat kelvollisia, vakavia miehiä. Etunenässä kulki puheenjohtaja,
Skau Bukshavesta, hänen jäljessään Juhl Mengsgaardista, Dahl
Tyrstrupista, ja Fogt, Krag, Fink ja Finnemann — kaikki neljä
Stubbumista.

"Jokainen kansa voisi ylpeillä tuollaisista miehistä", sanoi Valdemar ja kohotti hattuaan.

"Niin, niin", mutisi Eskild, joka teki samoin. "Nyt he menevät suoraan jalopeuran kitaan, mutta saapas nähdä, tokko siitä apua lähtee!"

Kaikkialla missä lähetystö kulki, tervehdittiin sitä syvällä kunnioituksella, kunnioituksella, joka tulee jokaisen osaksi, jolla on kylliksi siveellistä voimaa lausua totuutta julki.

Sillä he tulivat valittamaan karkoitusten johdosta, varsinkin palvelusväen karkoitusten vuoksi Kristiansfeldin seuduilla.

"Väestö oli sekä rauhallinen että lainkuuliainen. Polisilla ei ollut mitään syytä käydä heihin käsiksi", selitti Peter Skau Bukshavesta.

Jos hänelle täällä olisi annettu samat valtuudet kuin Elsass-Lothringissa, niin hän olisi "saanut sanomalehdistön suun tuketuksi. Nyt hänen täytyi tyytyä karkoituksiin."

Toisen kerran hän kovensi sanojansa, selittäen, että hänen oli pakko turvautua viimeiseen keinoon, nimittäin saattaa väestö taloudelliseen rappiotilaan. Saattaa heidät perinpohjaisesti häviöön!

Sen alituinen vauraus oli hänelle kuin oka silmässä. Miksikä niiden aitat olivat täynnä? Miksi heillä oli niin paljo rahaa säästöpankeissa?

Ja kuitenkin oli useita saksalaisia, m.m. "Berliner Tageblatt", jotka arvelivat että nuijan [nuija = tansk. Kölle = saks. Keule: viittaus v. Köllerin nimeen] iskut olivat vain iskuja ilmaan.

Ja siinä olikin perää. "Niillä pikemmin oli päinvastainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu." Suoranaisena karkoitusten seurauksena oli se; että useita uusia jäseniä liittyi tanskalaiseen kieliyhdistykseen. Niin, tapahtuipa sekin, että kun he tahtoivat saksalaisissa, ranskalaisissa, englantilaisissa ja amerikkalaisissa lehdissä kehoittaa niitä maanmiehiä, jotka olivat hajallaan ympäri maailmaa, yhtymään tähän seuraan, niin herra v. Köllerin erinomaisen reklamin johdosta näyttäytyi tämä kehoitus varsin tarpeettomaksi.

"'Kuninkaan', kuulin minä sanottavan, — ja kun täällä eteläjyllantilaisissa seuroissa puhutaan kuninkaasta, niin sillä tarkoitetaan aina Tanskan kuningasta, — 'kuninkaan pitäisi antaa herra Köllerille palkinnoksi Elefanttiritariston merkki'!"

Jo joulukuussa 1898 pelkäsi "Kieler Zeitung", että karkoituksista voisi johtua ikäviä seurauksia Saksan suhteille muihin maihin ja "että ne ilmeisesti oli pantu toimeen neuvottelematta Saksan vastuunalaisen viraston: valtakunnan ulkoasiain osaston kanssa."

Joulukuussa olivat viranomaiset uhanneet vanhempia Sundevedissä ja eri seuduilla Alsissa, niillä paikoilla nimittäin, mistä täysikasvuisia lapsia oli lähetetty kouluun kuningaskuntaan, että jolleivät he ottaisi lapsiaan kotiin ennen joulukuun kahdettakymmenettä päivää, niin kaikki Tanskan alamaiset [optantit. (Ks. Selityksiä kirjaan "Sinun kansasi on minun kansani")] karkotettaisiin mainituista kunnista.

Mutta vaaliyhdistyksen toimimiehet kehoittivat vanhempia, etteivät he antaisi tämän uhkauksen taivuttaa itseänsä, eivätkä sallisi muiden sekaantua oikeuksiinsa, ja panivat voimakkaan vastalauseensa preussilaisten viranomaisten toimia vastaan.

Kahdeksan päivän kuluessa oli monta sataa tunnettua miestä kirjoittanut julistuksen alle.

Tämä vetoaminen oli kuitenkin turha, kun maaneuvos asettui epäävälle kannalle näihin uhkauksiin nähden.

Varhain aamulla, v. Köllerin matkustettua pois, ajoivat vaunut pitkin Haderslevin katuja keräten kaikki ne liput ja tangot, joita oli tyrkytetty väestölle.

Saman päivän illalla oli eräs huoneusto kaupungin läheistössä ahdinkoon asti täynnä ihmisiä.

"Näinä päivinä", sanoi hän, "ovat kaikki nuoret minun maatilaltani, jotka talvella käyvät koulua Tanskassa ja ovat olleet joulua viettämässä kotonaan, matkustaneet takaisin kouluihinsa välittämättä nimismiesviraston uhkauksista!"

Valdemar Borris johti puhetta. Äänekkäästi ja uhkarohkeasti hän pani vastalauseen kaikkien puolesta.

"Ei ole oikeudenmukaista karkoittaa meidän palvelusväkeämme. Meillä on vielä tänäkin päivänä oikeus vedota viidenteen pykälään. 'Kaikkein pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä' siinä seisoi: 'Hänen Majesteettinsa Itävallan keisari siirtää Hänen Majesteetilleen Preussin kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta 64 saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin herttuakuntiin sillä määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa piireissä, kun se vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa liittyä Tanskaan, on Tanskalle luovutettava'. Se päätettiin ja vahvistettiin 23 päivänä elokuuta 1866."

"Mutta kumottiin jälleen Preussin ja Itävallan kesken yhdentenätoista päivänä lokakuuta!" kajahti äkkiä vieras ääni.

"Kaksitoista vuotta kului, ennenkuin se kumottiin", vastasi Borris ja antoi katseensa kulkea yli läsnäolijoiden, "ja se kumottiin meidän mieltämme kysymättä."

"Vuonna 1878, kun Itävalta oli luopunut oikeudestansa, sanoi eräs saksalainen pappi: 'Nyt me juomme viidennen pykälän peijaisia!'

"Mitä siihen eteläjuutilainen vastasi? Hän vastasi: 'Niin, mutta me uskomme kuolleiden ylösnousemisen, herra pastori'!"

"Tätä nykyä pitäisi meitä kai oikeastaan sanoa pakkopreussiläisiksi", jatkoi puhuja. "Meidän on nyt pakko taistella toisilla aseilla kuin vuonna kuusikymmentä neljä, mutta harjoitus on opettanut meitä teroittamaan aseitamme. Taistelua käydään saksalaisten rahojen ja eteläjyllantilaisten maanmiesten välillä.

"Joka talosta, joka pakosta on myötävä, tehdään tarjoumuksia toinen toisensa jälkeen.

"Maatilakysymys kysyy kaikkien voimia. Saksalaiset tahtovat riistää ne tilukset, jotka joutuvat vasaran alle, sillä pojat ovat lähteneet maasta tai tulleet karkoitetuiksi, eivätkä uskalla palata kotiin. Ruvetkoot omat kansalaiset käsityöläisiksi, jotka karkoittaisivat saksalaiset.

"Me olemme kärsineet suuria tappioita preussilaisen vallan alla, mutta pakkohallinto ei yksin ole siihen syynä. Se johtuu vain siitä, että me rehellisinä ihmisinä täydellisesti luotimme kuningas Wilhelmiin ja että hän lainmukaisesti täyttää Pragin rauhan viidennen pykälän."

"Lainvääntämispolitiikka ei ole saavuttanut mitään, tuottamatta meille onnettomuutta ja kärsimyksiä. Pahinkin sorto on vienyt meitä eteenpäin. Me emme ole koskaan, yhtä vähän kansallisuutemme kuin käytännönkään puolesta samassa määrin edistyneet, kuin väkivallanpolitiikan riehuessa. Mitä julkeammin se on raivonnut, sitä enemmän me olemme liittyneet yhteen ja asettuneet rintamaan joka taholla vihollista vastaan. Sanomalehdistömme on kasvanut taistelun mukana, sivistyksemme on kohonnut, valtiollinen ja kansallinen itsetietoisuutemme on enentynyt. Emmekö nyt päättäisi yhdessä kerätä rahoja, rahoja ja taaskin rahoja sotakassaamme varten, että me niin paljon kuin mahdollista koettaisimme pysyä maanmiestemme tasalla kuningaskunnassa?"

"Ajatelkaahan, ei vähemmän kuin 7000 tynnyrinalaa nummimaata on Tanskassa tämän vuoden kuluessa viljelykseen raivattu. Maa-ala niin suuri, kuin 100 hyvää talonpoikaistaloa, joka ennen oli hedelmätöntä ja autiota, on nyt tullut viljelyksen alaiseksi. 70 neliöpeninkulmaa maata on tämän vuosisadan loppupuolella raivattu, ja kun koko nummi on voitettu, niin Tanska on tullut 130 neliöpeninkulmaa laajemmaksi.

"Ja emmekö samalla lupaisi toisillemme, että sillä aikaa kuin saksalaiset yrittävät kaikella tavalla heikentää oikeudentuntoa ja tylsistyttää kristinuskoa, jokainen mies ja nainen meidän parissamme, ken vain siihen kykenee, nousisi taipumattomaan, voittamattomaan vastarintaan?"

"Niin! Niin!" huudettiin hänelle vastaan, ja kaikki nousivat yhtenä miehenä penkeiltä pystyyn. "Angelilaiset"[2] olivat ennen taloudellisessa suhteessa muiden eteläjyllantilaisten edellä, nyt he ovat meistä paljon jäljessä. Kun he luopuivat kielestänsä, eivät he enää voineet seurata tanskalaisen edistyksen ja sivistyksen mukana. Nyt he ovat valtiollisesti haaksirikkoutuneet.

"Me eteläjuutilaiset lupaamme: Me emme tahdo muuttua henkiseksi kalmistoksi, niinkuin Angel!"

"Halla ja vääryys päättyy aina pahasti", sanoi isäntärenki Klaus, kun hän läksi lakaisemaan vastasatanutta lunta Egtvedin pihamaalta. Ja sitten hän lisäsi itseksensä:

Joka askeleella narisi lumi, ja silloin-tällöin pyrähti rastas peloissaan lentoon.

"Tik tak!" se viserteli. Muuta laululintua siellä ei ollutkaan, joka olisi antanut äänensä kuulua.

Kuolonhiljaisuus vallitsi puutarhassa, jossa jalavat taipuivat jääkylmän taakkansa alla. Silloin tällöin taittui pieni oksa ja risahteli hiljaisesti, kun lumi varisi maahan.

Talvitaivas lepäsi raskaana yli maan ja oli heiluttanut valkoista jauhehuiskuaan ei yksin Egtvedin kattojen, oksien ja lehtojen yli, vaan yli koko muunkin seudun.

Kun aurinko tunkeutui esim. lumipilvien lomista, niin luonto kimmelteli tammikuun pakkasen satumaisessa loistossa.

Äkkiä tuli lentäen seitsemän villijoutsenta. Klaus katsahti ylös ja seurasi niitä silmillänsä. Ne lensivät verkalleen länttä kohti rauhallisesti ja hitaasti liikutellen siipiään.

"Ne ennustavat kylmää talvea, sillä ne tulivat idästä", sanoi Klaus ja jatkoi lakaisemistaan.

"Kaks istui puussa rastasta, kaks ystävystä rakasta, mut miel' on raskas riemuton, sill' eron hetki heillä on."

"Halt Maul!" [Suu kiinni!] ärjäsi santarmi, joka kulki maantietä myöten, "der Gesang ist verboten!" [Tämä laulu on kielletty.]

"Sitäpä minä en voi uskoa", huusi Klaus hänelle vastaan. "Se on vaan lintuparista, heidän surullisesta elämän kohtalostansa ja rakkautensa surkeasta kurjuudesta."

"Ja, ja! Das notiren wir!" [Niin niin! Sen me panemme muistiin] uhkasi santarmi, ja kääntyi katsomaan alas tielle, josta äkkiä alkoi kuulua kirkonkellojen soittoa, ja lähetä suuri hautajaissaatto, jossa oli lähes viisikymmentä ajopeliä.

Etunenässä ajoi kaksi kirkon vanhinta, kaksi jättiläiskynttilää kädessä. Oli aivan hiljaista ja kirkonkellot soivat yhä edelleen, mutta niitä ei enää Madsen soittanut.

Hän ei liikahtanut paikaltansa, mutta mustiinpuettu olento tähysteli ruumissaattoa, kunnes se oli kadonnut, ja jäi kuuntelemaan kellojen ääntä.

Karen Jürgens ajatteli miten vanhat, pakanalliset tanskalaiset aikoinaan pelkäsivät aivan kuollaksensa, kun kirkonkellot Hedebyssä alkoivat soida.

He olivat aivan järkähtämättömän varmat siitä, että menninkäiset peloissansa pakenisivat maasta kirkonkellojen ääntä.

Karen puristi äkkiä kätensä yhteen ja painoi ne itsetiedottomasti lumeen, jota tuumanpaksulta oli käsipuiden reunalla.

Hänen pitkänpyöreät kasvonsa olivat käyneet lihoiksi ja hänen tumma ihonsa kalpeaksi.

Ei juuri mikään enää muistuttanut entistä Karenia, jos kohta muutamat vallattomat kiharat pistivätkin esiin ohimoilta.

Hän katsoi suoraan eteensä, katse sisäänpäin kääntyneenä. Hänen takanaan oli syvä pimeys; hän ei päässyt tunkeutumaan sen pimeyden läpi.

Karen tiesi vain, että hän oli sairastunut ankaraan hermokuumeesen. Niin monta tärisyttävää iskua perätysten oli näinä neljänä vuonna kohdannut häntä, enemmän kuin mitä hänen aivonsa kestivät.

Hänen ja Valdemarin välin rikkoutuminen, avioliitto saksalaisen kanssa vastoin sukulaisten tahtoa! Hänen miehensä kuolema Reinvirtaan!

"Oi, kuinka sinä voit tulla?" huudahti rouva Grunnet, joka tuskin kykeni mielenliikutukselta puhumaan.

Ja kävi niinkuin hän oli tahtonut, sillä hyvän ihmisen vakavan tahdon alle kaikki alistuvat.

Mutta kaiket yöt ja päivät Karen puhui yksinomaan Reinistä ja
Loreleista. Hän varoitti Jürgensiä.

"Varo Loreleita!" huusi hän kerta toisensa jälkeen. "Siitä koitui sinun turmiosi. Varo Reiniä, Ruprecht. Se tahtoo vain pahaa. Etkö huomaa, — das hat ja die Loreley gethan!" [Sen on tehnyt Lorelei.]

Joka kerta kun joku tuli ovelle, niin rouva Grunnet hyökkäsi sinne ja raoitti sitä, mutta sulki samalla sisäänpääsyn koko leveällä ruumiillansa.

"Enkö saisi tulla sisään?" kysyi rouva Borris useasti. "Vain silmäykseltä. Eihän hän tunne ketään?"

"Ei, ei, se ei käy päinsä", vakuutti käly huolissansa. "Usko minua, se ei käy päinsä." Hän tiesi itse minkä vuoksi. Lopulta alkoi valjeta, vaikka kuluikin pitkä aika. Sinä aamuna, jolloin lääkäri vakuutti, että Karen oli vaarasta vapaa, otti rouva Borris päällysvaatteet ylleen ja sanoi rouva Grunnetille:

"Nyt minä lähden. Kun hän nyt herää, on hän tietysti täydessä tajunnassansa, ja silloin hän ei saa nähdä minua."

Hän läksi takaisin Borrisgaardiin. Mutta kaikesta tästä ei Karen tiennyt mitään; hän muisti vain, että kun hän taas heräsi elämään, ei enää sumun ympäröimänä, vaan ainoastaan voimattomana ja väsyneenä, hän heti kohosi pystyyn vuoteellansa ja kysyi:

"Se oli joku, joka juuri läksi", intti Karen. Äiti ilmaisi vihdoin totuuden: "Se oli täti Borris."

Ja sitten hän kertoi hänelle, miten rouva Borris neljä kokonaista viikkoa, sillä aikaa kuin hän itse oli hoitanut Karenia, oli pitänyt huolta Kaista ja hoitanut taloutta Egtvedissä.

"Valdemar on käynyt täällä joka päivä", lisäsi rouva Grunnet, ja niin
Karen sai tiedon asian laidasta.

Oli aivan hiljaista. Mutta kun äiti nousi lähteäksensä, niin hän kuuli hiljaista itkua.

Ja tämä hiljainen itku, joka tuskin kuului, mutta joka sittenkin lakkaamatta jatkui, kaikui hänen korvissansa aina siksi, kunnes hän saapui Højemarkeen.

Sitä itkua hän ei voinut koskaan unohtaa. Tuntui siltä kuin Karen olisi tahtonut itkeä loppuun kokonaisen elämän surun.

"Voihan niin olla", sanoi Esben, kun äiti kirjeessä kertoi hänelle siitä, "mutta olipa siihen jo aika."

"Sinä olet parempi, kuin miksi tekeydyt", arveli Gyrithe. "Ikäänkuin et itse olisi vuodattanut rohkeita kyyneliä, kun pelkäsimme pikku Karenin todenteolla jättävän meidät. Sinä taidat hävetä niitä kyyneliäsi, Esben!"

"Häpeänkin. Sitäpaitsi en koskaan ole kuulunut niihin, jotka tekevät sydämistään ryöväriluolan."

"Kyllä, mutta kyllä sitä ennen vielä monta lainetta saa rantaan tulla", vastasi Esben.

Karkoitettu mies katsoi ulos ikkunasta yli tienoon. Siinä oli raja, ja rajan tuolla puolen oli vääryys, joka kiusasi häntä sekä valveilla ollessa että unissa.

Kuinka usein hän istuikaan tässä ja tähysteli sinne palavin katsein! Ei hän turhan tähden tahtonut mieluimmin istua tämän ikkunan ääressä ja polttaa piippuaan! Linjaa myöten, jonka hän oli hakannut omaan metsäänsä, hän saattoi tähystää Eteläjyllantiin.

Huurteessa ja kimmeltävässä kuutamossa se laajeni hänen eteensä, ja puut etualassa muodostivat hopeaportin. Hän näki tulien loistavan ikkunoista.

"Nyt he siirtävät lamppuja!" huudahti hän. "Joku kulkee lamppu kädessä talon läpi!"

"Ihmeellistä", sanoi eräänä päivänä rouva Grunnet kälyllensä, "nyt kun Karen alkaa hiukan selvitä, niin Jürgens ja Kai ovat soljuneet pois hänen ajatuksistansa. Vain hänen entinen elämänsä, sukulaiset, Hejemarke, Borrisgaard ja hänen eronsa tuosta kaikesta on nyt elävänä hänen edessänsä." Ja viikkoa myöhemmin hän sanoi: "Nyt hän vihdoinkin on kysynyt Kaita ja poika on hänen luonansa, mutta Jürgensistä hän ei puhu. Hän ei mainitse edes hänen nimeänsä."

"En tiedä", vastasi rouva Grunnet. "Aika sen näyttää. Mutta minä en ole enää nähnyt sormusta hänen sormessansa."

Ja ensi päivää Karen nyt oli ylhäällä ja kulki ympäri taloa ja seisoi nyt portailla ja tähysteli tyhjää lipputankoa.

Klaus täytti käskyn mielihyvällä. Hän haki terävimmän kirveensä ja iski tankoon.

"Onpa hän sittenkin hyvä", sanoi Klaus väentuvassa. "Onneksi sain sen laahatuksi vaunuliiteriin, jossa voin pilkkoa sen haloiksi, muuten santarmi helposti olisi voinut iskeä silmänsä siihen. Kukapa tiesi mitä hän sanoo, kun se on poissa!"

Karen vavahti, kun lipputanko kovalla ratinalla kaatui ladon seinää vasten. Hän kääntyi äkkiä pois ja meni sisään.

Jos hän yhtä helposti olisi voinut tasoittaa jokaisen jäljen omasta sielustansa, — niin hän olisi sen tehnyt!

Mutta se oli takertunut häneen kiinni, hän ei voinut sitä sillä tavalla viskata luotaan.

Miksikä miehen piti kuolla niin väkivaltaisella tavalla, jotta hän pääsisi vapaaksi?

Karen astui Jürgensin huoneesen. Siellä oli hänen tupakkapöytänsä, hänen monet piippunsa; siinä seisoi hänen oluthaarikkansa, jota koristivat ruusut ja humalaköynnökset ja monivärinen kirjoitus: "Herzlicher Glückwunsch" [Sydämellinen onnentoivotus]. Mutta hän itse? Hyvä Jumala! Karen kävi istumaan ja nojasi pään käsiinsä. Ruprecht tuli parhaiksi kotiin — Reinin varrelle! Reinin varrelle! Kohtalo oli hänet pakoittanut matkalle lähtemään, Lorelei veti hänet kuoloon, sattuman oikku, arveli Karen, joka yhtä hyvin olisi voinut kohdata ketä muuta hyvänsä kuin häntä. Ruprecht Jürgens parka! Karen soi niin mielellään, että Ruprecht joutui saksalaiseen multaan, eikä tarvinnut maata täällä, jossa kaikki oli hänelle niin outoa ja vierasta.

Se oli hirveätä, ja hirveintä oli se, ettei hän tuntenut 'hänen tähtensä mitään surua eikä kaipausta, hänen loppunsa herätti hänessä vain sanomatonta sääliä ja pelkoa.

Ja kuitenkin hän oli hänen vaimonsa ja kuitenkin hän oli luullut ohimenevää huumausta koko, elämän ajan kestäväksi rakkaudeksi.

"Hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me ihmiset' olemme, kun voimme olla uskottomat parhaimmalle, mitä meissä on?";

Hän pyysi häneltä anteeksi, samoin kuin hän antoi hänelle anteeksi.
Muuta, Jumala nähköön, ei ollut tehtävänä.

Karen nousi ylös ja koetti irtaantua pelontunteesta. Mutta se takertui kiinni häneen, eikä tahtonut irtaantua. Hänestä tuntui ikäänkuin petoeläin olisi iskenyt kyntensä hänen hartioihinsa ja selkäänsä.

Äkkiä hän kohosi pystyyn ja otti Saksan keisarin ja keisarinnan kuvat alas seinältä, kantoi ne ylisille ja asetti ne selin seinää vasten.

Mutta seuraavana päivänä kun hän jälleen meni ullakolle hakeaksensa hiukan pellavia, niin hän pysähtyi kuuntelemaan. Joku tulla kompuroi portaissa ja musta kiharapää näyttäytyi äkkiä porrasaukossa.

Se ei ollut kukaan muu kuin Kai, joka tuli etsimään äitiä. Sen jälkeen kuin Karen oli päässyt jalkeille, seurasi poika häntä kuin pieni koira kintereillä, minne ikänä hän meni. Hän pelkäsi kadottavansa äidin uudelleen, sillä poissa hän varmaan oli ollut, koska Kai ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt häntä.

Karenin etsiessä pellavia, iskivät Kain silmät muotokuviin ja lapsen helposti heräävän keksimisinnon valtaamana hän juoksi katsomaan mitä ne olivat.

"Älä koske niihin, Kai!" huusi Karen kiivaasti ja riisti hänet pois.
"Niitä sinun ei koskaan pidä katsella."

Ei ole hyvä kun talossa on joku tai jotakin, jota ei ole lupa koskaan katsella. Kai peitti kasvot käsiinsä ja näytti tuumivan asiaa, ja Karen otti hänet syliinsä, suuteli häntä, pyysi häneltä anteeksi kiivauttansa ja kantoi hänet alas.

Mutta astuessansa rakas, pieni poikanen sylissänsä, heräsi äkkiä kysymys hänen mielessänsä:

"Kenenkä hän saisi lapsensa holhoojaksi? Eno Borris oli kuollut ja poissa! Esben karkoitettu!"

Ja samassa hänet valtaa yksi ainoa hurja toive saada Valdemar hänen holhoojakseen. Sen täytyi tapahtua, se oli tapahtuva!

Kellään muulla ei ollut siihen oikeutta paitsi; Valdemarilla. Vaikkapa hänen pitäisi rukoilla häntä polvillansa, niin hän sen sittenkin tekisi, hän rukoilisi kunnes hän myöntyisi.

Karen päästi Kain maahan, kävi istumaan tuolille ja peitti kasvot käsiinsä; hän tahtoi kätkeä lapsen valppailta silmiltä punan, joka kohosi hänen kasvoillensa.

Ymmärtäisikö Valdemar sen väärin? Niin, ymmärtäköön vaan! Mitä hän tänä hetkenä siitä välitti, kun hän vain sai sen toiveensa täyttymään, joka kokonaan oli vallannut hänen mielensä!

"Hurja henkihän sinuun on mennyt", sanoi hänen ylpeytensä ja hän kohotti päätään. "Ikään kuin elämäsi tästä riippuisi. Etkös häpeä!"

Ja tämä vastustamaton kaipuu sekä samalla halu saada Kai tämän voimakkaan miehen suojelukseen taisteli niin kauan Karenin vanhan, itsepäisen, joskin murtuneen ylpeyden kanssa, ettei hän enää voinut kestää tätä sisällistä epäsopua, vaan teki laskiaismaanantaina lujan päätöksensä ja ajoi Borrisgaardiin.

"Sinä kadut sitä vielä!" — "Hän ei suostu!" — "Ei koskaan maailmassa!" — "Häpeäisit toki, Karen Jürgens, että sellaista saattoi päähäsi pälkähtääkkään!"

Mutta hän ajoi eteenpäin. Vaikka olisi ollut kysymyksessä — hän ei itsekään tiennyt mikä, - niin hän ei olisi voinut palata takaisin. Jokin häntä itseänsä voimakkaampi voima pakoitti häntä eteenpäin.

Hän ei ollut käynyt Borrisgaardissa sen jälkeen kuin eno Borris vietiin pois, eikä hän ollut tavannut Valdemaria, siitä saakka kuin he molemmat seisoivat hänen arkkunsa ääressä.

Hänen sydämensä puristautui kokoon, ja kun hän oli noussut vaunuista, — ei hän itse tiennyt miten se tapahtui, — niin hänen täytyi nojautua siihen, sillä sydän tykytti niin kovasti, ettei hän saanut henkeään vedetyksi.

Mies tuli pitelemään hevosta ja kun Karen huomasi tämän ihmettelevän katseen, niin hän hillitsi itsensä ja oikaisi vartaloaan.

Kun hän astui eteiseen, niin siellä ei näkynyt ketään. Hän meni aina puutarhanpuoleiseen huoneesen, jossa hän tapasi Valdemarin.

Häntä hän etsikin. Halu saada nähdä häntä, vaikka vain silmänräpäykseltä, oli kalvanut ja repinyt häntä aina siitä saakka kuin hän tuli tuntoihinsa, ja kuitenkin hänestä nyt tuntui, ikäänkuin hän aivan odottamatta ja valmistumatta olisi tavannut hänet. Karen pysähtyi ja tarttui vaistomaisesti kiinni läheisimpään tuoliin. Borris, joka istui kirjoituspöydän ääressä, nousi hämmästyneenä tuoliltaan ja seisoi ääneti hänen edessänsä, tehden torjuvan liikkeen.

"Kiitos, että pidit huolta talosta minun sairaana ollessani", sanoi
Karen, ojentamatta hänelle kättä, koskei hänkään omaansa ojentanut.

"No, sehän oli vain velvollisuuteni." Valdemar sanoi sen aivan lyhyesti. "Siitä ei maksa vaivaa minua kiittää."

"Niinkuin tahdot. Onhan Egtved nyt kuitenkin joutunut tanskalaisiin käsiin", sanoi Karen kyynelsilmin.

"Valdemar", alkoi Karen ja hänen huulensa vapisivat, "minä nöyryytän itseni sinun edessäsi. Huomenna tulee nimismiehenoikeus suorittamaan pesänkirjoitusta. Tahdotko sinä ruveta Kain holhoojaksi? Sinä olisit parempi holhooja minun rakkaalle pojalleni, kuin mitä hänen isäparkansa koskaan olisi ollut. Suostutko rupeamaan, Valdemar?"

"Miksi sinä sanot 'parka' puhuessasi Ruprecht Jürgensistä?" kysyi hän.
"Siksikö, että hän on kuollut?"

"En", vastasi Karen. "Minä saatoin yhtä vähän tehdä häntä onnelliseksi kuin hän minua. Sillä on kaikki sanottu."

"Anna kuolleen olla rauhassa", pyysi Karen. "Minä olen tuottanut hänelle yhtä paljo kärsimystä, kuin hän minulle. Ja niin me olemme kuitit."

"Ehkäpä kyllä. Mutta mikä kuittaa sen kärsimyksen, jonka te molemmat olette minulle tuottaneet?"

"Valdemar", sanoi Karen, "kun minä nyt pyydän sinua rupeamaan minun tanskalaisen poikani holhoojaksi, niin on se minun syvin anteeksi pyyntöni sinua kohtaan, ja samalla se osoittaa suurinta luottamustani sinuun ja omaa suurinta nöyrtymistäni."

"Mitä sinä vielä lisäksi vaatisit?" kysyi Karen. "Mitä enempää minä voisin sinulle antaa? Sitä loukkausta, jonka kerran heitin sinulle vasten silmiä, et suinkaan ottanut todeksi?"

"Sinä puhuit rahoista! Rahoista!" huusi Valdemar. "Omaisuus ei saisi joutua pois suvusta!"

"Älä sano sitä!" huudahti Karen suuressa sieluntuskassa. "Sehän oli vain lapsen kiivautta, jota olisit voinut halveksia."

"Oi, mitä haluat vielä?" huudahti hän aivan suunniltansa. "Enkö ole kylläksi nöyryytetty? Pitääkö minun tunnustaa sinulle, että olen rakastanut sinua, enkä ketään muuta kuin sinua — ja että olen tiennyt sen, — koko avioliittoni ajan, — Jumala antakoon syntini minulle anteeksi! — lukuunottamatta ensimäisiä hurmaavia kuukausia? Että rakastan sinua toivottomasti ikuisesti, ja aina elämäni loppuun asti rakastan sinua, vaikka tiedän ettei minulla ole toivoa? Ja että sittenkin tulen sinulta pyytämään tätä? Tahdotko saattaa minut vieläkin nöyryytetymmäksi, kuin miksi itse olen itseni nöyryyttänyt? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi katsoa sinua silmiin, Valdemar!"

"Voi aina katsoa, yksin kadehtijaansakin silmiin, kun vain on sanonut hänelle totuuden. Ja minäkin tahdon sanoa sinulle totuuden. Minä tahdon ruveta poikasi holhoojaksi, syystä että sinä olet minun serkkuni, ja vaikka hän on Ruprecht Jürgensin poika. En mistään muusta syystä. Ja mitä sinuun tulee, niin toivon että joskus voin antaa sinulle anteeksi, mutta nyt en vielä voi sitä tehdä. Niin totta kuin Jumala on korkeudessa, en tee itseäni paremmaksi kuin mitä olen", — hän oli tukahtumassa, — "minä en voi!"

"Missä on sinun äitisi?" kysyi Karen ja käänsi kuolonkalpeat kasvonsa häneen.

Valdemar viittasi arkihuoneen ovea kohti. Karen meni sisään, hän ei nytkään ojentanut Valdemarille kättä, ja heittäytyi tätinsä syliin.

"Jumala siunatkoon sinua!" kuiskasi Karen ja suuteli häntä katuvaisena ja hellänä. "En koskaan, voi sinulle palkita sitä, mitä olet minulle tehnyt."

Mutta rouva Borris ei saanut Karenia istumaan. Hänestä tuntui ikäänkuin lattia olisi polttanut jalkojen alla.

"Minä tahdoin vain nähdä sinut ja kiittää sinua. Minä olen menossa
Højemarkeen."

Äiti katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän oli huomannut piirteen hänen suupielissään, jonka hän tunsi tämän poikavuosilta, kun jokin asia häneen kipeästi koski tai häntä kiusasi, jota hän ei olisi tahtonut myöntää kellekään muulle, ei edes itsellensäkään.

Kysymys tehtiin niin rauhallisesti, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, mutta rouva Borris nosti kiiruusti päätään ja odotti henkeään vetämättä vastausta.

Valdemar astui ovelle. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja huudahti koko sielunsa katkeruudella:

Hänen viisaat silmänsä olivat huomanneet jo enemmän kuin mitä hänen suunsa tahtoi ilmaista.

Kun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin suuri joukko naisia seisoi sen ulkopuolella. Talviaurinko oli varsin lämmin ja he näyttivät kaikki olevan hyvällä mielellä jos jostakin asiasta.

Muutamat olivat istahtaneet suljettuihin vaunuihin ja joivat siellä kahvia ilon vallitessa.

"Me olemme valtiolle vaarallisia", vastasi naurunhaluinen nuori vaimo. "Me olemme ajetut ulos. Me olisimme tahtoneet kuunnella haudankaivaja Madsenin lukevan Holbergia, mutta sitä me naiset emme saaneet. Se oli 'grober Unfug' [Törkeätä epäjärjestystä]. Nimismies ehkä pelkää, että meidän siveytemme siitä kärsisi, ja arvelee että vain miehet saavat kuulla niin paljon sopimattomia sanoja. Sillä Madsen, hän lausuu ne kaikki niin suurenmoisen hauskasti, että niistä on oikea ilo."

"Sen jälkeen kuin hän lakkasi työstänsä kellotapulissa ja hautausmaalla, on hän ikäänkuin tullut maallisemmaksi", sanoi toinen. "Nytpä vasta hänen kelpaa johtaa tanssia kaikissa tanssiaisissa. Sellaista hyppyä kuin Madsen voi saada aikaan! Ja jos hän vaan samalla voisi potkaista preussiläisiäkin, niin olisipa hän saanut lyödyksi kaksi kärpästä yhdellä iskulla."

Karen kuuli sen. Hän läimähytti hevostaan ja hänestä tuntui ikäänkuin jotakin pahaa olisi ollut kintereillä.

Hän tahtoi myös käydä Højemarkessa, — ei hiipiä sinne kuin varas yöllä, vaan kaikkien nähden valkealla päivällä.

Karen ajoi pihaan. Hän oli morsian, kun hän viimeksi läksi täältä ja äiti seisoi silloin ruohokentällä ja katsoi hänen jälkeensä. Niin, ajatuksissansa hän sen vain oli nähnyt, sillä eihän hän uskaltanut taakseenkaan katsoa sillä kertaa.

Hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei itse, vaan joku toinen, ventovieras, sinä päivänä olisi ajanut pois talosta.

Kuului haukuntaa, ilon vinkunaa ja Hektor oli hypätä vaunuun hänen luoksensa. Koira seisoi pystyssä, etukäpälät pyörällä ja nuoli hänen käsiänsä.

Karen hyppäsi alas ja hänen täytyi varjella itseään sen voimakkailta rakkaudenosoituksilta.

Kuinka hän saattoi ajatella koiraa, nyt kun sydän oli niin täysi, että se oli haljeta ihmisten vuoksi.

Hän tiesi, että jos Esben olisi ollut kotona ja jos hän sittenkin olisi astunut tästä ovesta sisään sekä olisi kohdannut hänet ovessa, niin, — mitä Esben silloin olisi sanonut, ja mitä hän itse silloin olisi sanonut, siitä hän ei olisi välittänyt.

Mutta sen hän tiesi, että hän olisi voinut huutaa ilosta, jos hän olisi kohdannut hänet nyt tällä ovella.

Kuitenkin — äiti tuli ulos, Jumalan kiitos, ja kietoi kätensä hänen ympärilleen ja saattoi hänet varovasti sisään huoneesen, sillä hänestä tuntui, että Karen tuskin pysyi pystyssä.

Hän sai hänet istuutumaan sohvaan ja kiiruhti ulos hankkimaan lämmintä kahvia; lapsi tarvitsi jotakin vahvistavaa ja laskiaispullia piti saada pöytään.

Sohvassa Karen vähän kerrassaan tointui. Hän katseli ympärilleen rakasta, vanhaa huonetta. Kaikki oli entisellään, vain kuningatar Louisen kuvan ympärillä oli eternelliseppele. Syksyllähän eteläjyllantilaisissa lehdissä oli ollut surureuna kuningattaren kuoleman johdosta, ja itse hän myös oli ottanut osaa siihen hopeaseppeleesen ja palmukoristeesen, jotka Eteläjyllannin naiset laskivat kuningattaren arkulle.

Vanha lyömäkello kulki varmaa kulkuaan ja jauhoi aikaa juhlallisella arvokkaisuudella. Sillä ei näyttänyt olevan yhtään kiirettä.

Sitten tuli äiti sisään ja kertoi, järjestäessään kahvipöytää, kahdesta eteläjyllantilaisesta, jotka vastikään olivat saaneet käskyn tuottaa heidän kolmekymmenvuotiset poikansa kotiin maanviljelyskouluista kuningaskunnassa. Jos se ei tapahtuisi, niin karkoitettaisiin kahdeksan optantia samasta pitäjästä.

"Käskivätkö he heidät sitte kotiin?" kysyi Karen ja nousi reippaasti sohvalta.

Ja nyt oli myös seurusteluyhdistys Aabenraassa suljettu, — se tapahtui jo joulukuussa, Karenin sairaana ollessa, — sillä sitä epäiltiin valtiolliseksi.

"Kaikkea epäillään valtiolliseksi", lisäsi hän hiljaisesti hymyillen, "jos minä vaikka saisin makkarayhdistyksen toimeen, niin sekin leimattaisiin valtiolliseksi. Ja poliisivirasto on julistanut, että jos jäsenet käyvät yhdistyksen kokouksissa, niin heitä rangaistaan viidentoista jopa sadanviidenkymmenen markan sakoilla tai kahdeksan päivän jopa kolmen kuukauden vankeudella. Tahtoisinpa tietää", ja hän hymyili uudelleen, "miten mikään yhdistys voisi pitää kokousta, jollei kukaan jäsenistä saa tulla kokoukseen? No, se oli seurauksena siitä, että yhdistyksen esimies ei suostunut eroittamaan sen naisjäseniä, juuri siitä syystä, ettei yhdistys ollut valtiollinen."

"Tahtoisinpa tietää, miksikä naiset eivät saa olla mukana valtiollisissa yhdistyksissä?" kysyi Karen vihdoin. "Olemmeko me vaarallisempia Saksan valtiolle kuin miehet?"

"Niin, saivatpa Jensenit kalliisti maksaa hääkemunsa jouluna! Siitä tanskalaisesta laulusta, jonka he olivat laulaneet, tuomitsi oikeus heidät maksamaan kuusikymmentä markkaa sakkoa."

"Häävieraitten joukossa oli siis vakoojia", sanoi Karen. "Täytyy varoa kenen kanssa tahtoo maistella kaaliaan."

Rouva Grunnet, joka oli antanut kielensä käydä, jotta Karenilla olisi aikaa tointua, ei ollut huomaavinaan Karenin viimeistä huomautusta, jos kohta siihen olisi voinut olla paljonkin sanomista.

"Äiti", sanoi Karen äkkiä, seuraten surusilmin rouva Grunnetin vähimpiäkin liikkeitä, "äiti, kuinka sinä voit pitää huolta kaikesta, kun sinulla ei ole Gyritheä eikä Sidseliä?"

"Hyvin palkattuja", lisäsi rouva Grunnet. "Mutta ei siltä, — lamppuja ei kukaan kuitenkaan osaa pitää sellaisessa järjestyksessä kuin Sidsel."

"Luuletko, että Sidsel nyt on niin reipas, että hän voi muuttaa Esbenin luo?" kysyi Karen.

"Me odotamme vielä sitä kirjettä, mutta minä aavistan, ettei Sidsel tule. Minusta tuntuu siltä, ikäänkuin me kaikki olisimme nähneet Sidselin viimeistä kertaa tässä maailmassa."

Ja sitten hän alkoi kertoa, että hän pian aikoi lähteä Esbenin ja Gyrithen luo viikon päiviksi, sillä hän halusi kuitenkin nähdä sitä taloa, jonka he siellä olivat ostaneet itselleen. Joka kirjeessä he pyysivät häntä tulemaan ja "sinähän tiedät, ettei Esben ole kaikkein kärsivällisempiä eikä jaksa kovin kauan odottaa."

Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun Karen oli hänen vieressänsä ja otti kahvikannun hänen kädestänsä.

"Sinun pitää lähteä heti! Kirjoita vain että tulet parin päivän kuluttua. Oi, miten surkeata, kun Esben saa niin kauan odottaa! Minä kaadan. Sinä olet väsynyt, käy istumaan, äiti! Niin, kuinka suloista, että sinä lähdet Esbenin ja Gyrithen luo! Minä käyn joka päivä katsomassa taloa, siihen voit luottaa. Sinun ei pidä huolehtia mistään, äiti!"

"No niin", sanoi rouva Grunnet, ja istuutui, "ei siltä! — Voihan sitä vaikka kuollakseen kaivata lapsiansa!"

Ennenkuin hän tiesi mistään, oli tytär polvillaan hänen edessänsä ja piiloitti kiharaisen päänsä hänen syliinsä.

Herranen aika, kuinka monta kertaa Karen oli eläissänsä sitä tehnyt! Aina siitä pahasta päivästä alkain, jolloin hän kolmen vuoden vanhana oli ottanut punaisen omenan kulmakaapin korista.

Se oli sittenkin hänen varmin turvapaikkansa. Siinä hän saattoi tehdä tunnustuksensa ja siinä hän sai lohdutusta.

"Äiti, sinä aikana kuin minä olin poissa", - sillä tavalla hän aina puhui sairaudestansa, — "ja taas tulin tuntoihini, niin minulle selveni niin paljon, jota en ennen kyennyt selvittämään. Oletappas, että Jürgens olisi elänyt."

"Se ei koskaan olisi parantunut. Me emme olisi voineet luoda itseämme uudestaan. Onhan niitä ihmisiä, joilla ei ole kansallisuustunnetta. Niiden laita on kuin amphibioiden, joista luin luonnonhistoriassa. Mutta paneppa kala ja lintu yhteen, se ei käy päinsä. Toisen on pakko elää vedessä, toisen ilmassa. Ymmärrätkö sinä! Hän sairasti täällä koti-ikävää ja minä olisin tullut sairaaksi koti-ikävästä, jos olisin elänyt hänen kotonansa. 'Minun rakkauteni maa'! Voiko mies sanoa - sillä tavalla? Ei, ainoastaan itsensäuhraava, epäitsenäinen nainen. Tuliko Eteläjyllanti koskaan Jürgensin 'rakkauden maaksi'?"

"Ymmärrätkös äiti! Hänelle oli ylitse kaikkea muuta rakas 'der Kaiser' [Keisari] ja 'das Preusserthum' [preussiläisyys]. Luulenpa että hän asetti ne itse taivaan Luojaakin korkeammalle, äiti. Ja minä vihasin heitä, minä vihasin heitä!"

Karen veti syvältä henkeään. "Kiitin siitä joka ainoa päivä, joka kului, kiitin siitä joka ainoa ilta ja joka ainoa aamu!"

"Siitä etten häntä rakastanut, äiti! En rakastanut häntä, niinkuin olisin voinut rakastaa, en rakastanut häntä sillä tavalla, että rakkaus olisi ollut minulle minun suuri elämänkohtaloni, jota minun olisi ollut mahdoton välttää, sillä se olisi ollut sietämätöntä. Nyt sinä sen tiedät, äiti!"

Karen katsoi äkkiä äitiin ja painoi pienet, nyrkkiin puristetut kätensä kasvojansa vastaan.

"Äiti, minä tiedän, että moni kihlaus saksalaisen ja tanskalaisen välillä purkautui sodan kestäessä, ja minä tiedän myöskin, että Luise Resen[3] Holsteinistä, joka oli naimisissa tanskalaisen upseerin kanssa, ei voinut kestää kaikkea sitä tuskaa, joka raateli hänen sieluaan ja sydäntään kolmivuotissodan aikana. Isä ja veljet toisella puolella, mies ja pojat toisella! Voitti kumpi hyvänsä, niin surua se tuotti. Hän syöksyi Vähään Beltiin. Hän piti kuolemaa elämää parempana."

Kuului syvä huokaus ja äiti katsoi kauhistuneena Kareniin, ikäänkuin hän olisi manannut esille kummituksen haudasta.

"Äiti! Äiti! Oletko unohtanut, kuinka kauan nuori tyttö säilyttää lapsenuhmansa? Varjelee sitä käsillänsä, jotta ei kukaan sitä häneltä riistäisi? Hänestä se on niin sukkelaa. Ja hän tahtoo niin mielellään olla itsenäinen, jotta huomattaisiin hänen tietävän, mitä hän tahtoo. Hänellä on tahtoa, eikä aavista, mitä hän sillä tekisi, ja hän haluaa kuitenkin näyttää, että hän on tullut aikaihmiseksi."

"Ei, sen minä kyllä uskon, ettei sinulla sitä ole ollut, äiti, mutta mitä se minua auttaa? Äiti!" Nyt tuli viimeinenkin ja hyvin vitkastellen: "Minä pyysin Valdemaria Kain holhoojaksi."

"Ketä olisin muuten pyytänyt? Minä olin sen hänelle velkaa. Oi, sinä hyvä Jumala, jos hän vain kerran antaisi minulle anteeksi!"

"Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua. Täytyy olla vaiti ja odottaa", sanoi rouva Grunnet ja kohotti hänet pystyyn.

Niin hienotunteinen oli tämä äiti, ettei hän antanut Karenin aavistaa hänen salaista tietoansa Eikö Karen aikoja sitten ollut kuumehoureissaan ilmaissut, kuinka intohimoisesti hän rakasti Valdemaria? Eikö äiti juuri sen vuoksi ollut väistymättä hänen vuoteensa äärestä yötä ja päivää? Eikö hän ollut lukinnut ovea ja sulkenut sisällepääsyn, kun joku pyrki hänen luokseen? Sen tiedon hän tahtoi yksin pitää Karenin vuoksi.

Ja kaikkein liikuttavinta oli, että nuo molemmat kelvolliset, arkaluontoiset äidit, rouva Grunnet ja rouva Borris, hautoivat mielessään ja vartioivat lastensa salaisuutta ja luulivat kumpikin kauan aikaa, että kumpikin oli ainoa, joka täysin tiesi asian laidan.

Kun Karen sinä iltana ajoi takaisin Egtvediin, niin hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi tyhjentänyt nöyryyden kalkin viimeistä pisaraa myöten. Hän tiesi yhtä hyvin, kuin se olisi ollut poltettuna hänen sieluunsa, että hänelle nyt alkoi pitkä katumuksen ja parannuksen aika.

Hänen täytyi samoin kuin Jaakopinkin palvella seitsemän pitkää vuotta — ei siksi, että hän voittaisi sen miehen rakkauden, jota hän rakasti, vaikka hän itse olikin hylännyt hänet, — sillä se hänestä olisi ollut mahdotonta, — vaan ainoastaan voittaakseen takaisin tämän miehen ja koko sukunsa kunnioituksen ja luottamuksen.

Askel askeleelta hänen oli se voitettava takaisin. Vaikka se maksaisi hänelle hänen sydänverensä, niin hän sittenkin tahtoi sen tehdä.

Mutta se oli vaativa aikansa; hänen täytyi olla kärsivällinen. Sitä ei voinut äkkipikaa saavuttaa. Mitäpä siitä jos hän vakuuttikin heille olevansa tanskalainen koko ruumiiltaan ja sielultansa? Osoita uskosi ja rakkautesi teoillasi!

Keldet se sivumennen tervehti häntä tällä ikivanhalla, alsilaisella tervehdyksellä.

Ja se on hyvä toivotus, joka tuo mukanaan hyvän vuoden, jos se käy toteen, sanovat alsilaiset. Sillä laskiainen on hyvä, silloin kun se on rosoinen ja tiet ovat kovaksi jäätyneet.

Laskiainen on myös tanssiaisten ja naamiaisten aika, mutta Eteläjyllannissa se on etupäässä pullien juhla, ja kun lapset ovat syöneet suuhunsa viimeisen pullan, niin saa talvikin jo mielellään luoda loppuaan, muuten ei tule "silliä pääsiäiseksi."

Karen kohosi pystyyn ja näki samassa valonhohteen kaukana läntisellä taivaanrannalla.

Se ei ollut auringonlaskua, sen hän näki selvästi. Punertavaa valoa himmensi savu.

"Se on kytövalkeaa", sanoi Karen itseksensä, "Jumala tiesi kuinka monen peninkulman päässä lännessä se on!"

Helmikuussa on vihdoin lupa kasketa kanervikkoa ja se näytti erinomaisesti palavan. Pakkanen kuivaa kanervat, niin että ne helpommin syttyvät.

Karen ajoi rivakammin ja mutisi: "Hyvä etteivät sytytä nummea palamaan enää huhtikuun ensimäisen päivän jälkeen, sillä silloin linnunpoikaset saisivat surkean lopun nummella."

Niin, pakkasta ja jäätä oli yllin kyllin, mutta lunta ei edes sen vertaa, että olisi voinut ajaa reellä.

Alkoi jo hämärtää. Hyvä että vaununlyhdyt sytytettiin jo ennenkuin hän läksi Højemarkesta.

Hän tiesi miten tarkkaa huolta santarmit pitivät lyhdyistä, ja — aivan oikein, tuossa olikin santarmi!

Kuka tiesi, oliko hänellä ollut jotakin tekemistä Egtvedissä! Karenin sydän alkoi sykkiä. Olisihan sellainen käynti ollut hänelle suureksi kunniaksi. Pannaanjulistus siten loppuisi.

Tuskin Karen oli ajanut santarmin ohitse ja kääntynyt lehtokujaan, niin hän kuuli jonkun ajavan aika ravia ja — aivan oikein! — sieltä tulivatkin vaunut kovaa kyytiä ilman lyhtyjä!

"Halt!" [Seis] huusi santarmi, sillä hän oli kovin innokas toimessansa ja tahtoi heti merkitä vaunut muistiin.

Santarmi asettui heti rintamaan ja ojensi itseänsä asianmukaista kunniaa tekemään. Kylläpä hän nyt oli joutunut pahaan pulaan.

"Gnädige Hern Landrath! Bitte tausendmal! Entschuldigen Sie doch gnädigst! Ich dachte, es wäre ganz andere Leute!" [Armollinen herra maaneuvos! Pyydän tuhannesti! Suokaa minulle armollisesti anteeksi. Minä luulin aivan toisiksi.]

"Sepä oli parhaiksi!" ajatteli Karen ja hymyili ensi kertaa pitkästä aikaa. "Klaus, onko täällä käynyt ketään?"

Klaus sylkäisi pitkään, niinkuin hän aina teki, kun hän mainitsi santarmin tai paholaisen nimeä.

"Antoi minulle muistolahjan", vastasi Klaus, "ja se oli hyvin kauniisti tehty. Kolmenkymmenen markan sakot tai kolme päivää arestia, syystä että vastikään lauloin surkeasta rastasparista."

"Ei, Herra tiesi, ei se ole mahdotonta! Mitä se auttaa, jos minä sanon laulaneeni rastaista, kun santarmi sanoo minun tarkoittaneen tanskalaisia?"

"Tokkopa voisin. Minä hyräilin vain, eikä pihalla ollut edes kissaakaan. Niin — ei suinkaan rouva sattumalta kuullut, sillä hän seisoi silloin portailla?"

"Tiesinhän sen!" sanoi Klaus. "Ja rastaat, sillä niitä oli kylliksi paikalla, eivät suinkaan kelpaisi todistajiksi oikeuden edessä. Ei, ei muuta neuvoa ole, kuin että istun siitä hyvästä."

"Sitä sinä et tee, Klaus. Nuo kolmekymmentä markkaa minä maksan ja sitten sinä varot, ettet laula enää ulkona."

"Emmekö panisi kuonokoppaa rastaillekin?" kysyi Klaus. "Mutta ei rouvan pidä maksaa niin paljon rahaa minun lauluharjoitusteni tähden. Ei! Paljoa mielemmin minä otan kolme päivää arestia. En minä siitä kuole, ja kun meillä nyt on paastonaika tulossa, niin voimmehan yksin tein syödä paastoruokaakin."

Niin, kun santarmi tuli pihalle, niin hän katsoi ylös ilmaan ja kysyi, minne lipputanko oli joutunut?

"Se oli kerrassaan laho", vastasi Klaus, "ja koska se helposti olisi voinut vahingoittaa Kaita, jos se olisi kaatunut hänen päällensä, niin me hakkasimme sen poikki."

Santarmi katseli häntä, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet suuhunsa ja läksi pois.

"Hän kuulee kellojen soittoa, mutta hän ei tiedä, missä ne soivat", murisi Klaus.

Kun Karen oli riisunut päällysvaatteet yltään ja käynyt katsomassa Kaita, joka nukkui vuoteessansa huoletonta lapsenuntaan, laskiaisvarpuja toisessa kädessään ja laskiaispulla toisessa, — se ei ollut pyöreämpi kuin hänen omat punaiset poskensa, — niin Karen peitti häntä hiljaa ja meni arkihuoneesen.

Siellä hän kävi ääneti istumaan ja tähysteli takkavalkeaan.
Ristiinpannut kädet olivat väsyneinä helmassa.

Puut paloivat loimahdellen, ja epätasainen tuli heitti milloin liekehtivää valoa, milloin synkkiä varjoja hänen kalpeille kasvoillensa. Tulenvalo punasi ne silloin tällöin terveyden ruusuilla.

Puoleksi avautuneilta huulilta kulki hengitys raskaasti ja vaivalloisesti. Niinkuin ihmisen, joka taistelee oman itsensä kanssa.

Sormet pujottautuivat lakkaamatta toisiinsa, aivan kuin monet, vastakkaiset ajatukset hänen mielessänsä.

"Mitä minä sanoin hänelle! Mitä minä hänelle sanoin!" kuiskasi tyttömäinen kainous ja arka häpeän tunne hänen sielussansa. "Karen, Karen, kuinka sinä saatoit alentaa itseäsi niin suuresti ja unohtaa naisellisen arvosi?"

Ja häpeän kiusallinen, polttava puna kohosi hänen kasvoillensa. Mutta hänen rehellinen oikeudentuntonsa kohosi ylpeänä riippumattomuudessansa ja kuritti häntä.

"Kuinka kurja sinä olet! Kuinka kurja!" sanoi se. "Sinä koetat uskotella itsellesi jotakin olematonta. Sinä toivot jotakin, johon sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. Sinä olet itse aikoja sitte omalla kädelläsi hävittänyt kaiken toivon, ja kuinka sinä julkeat toivoakkaan, että se tunne vielä voisi uudestaan herätä henkiin? Eikö sinun pitäisi koko sydämestäsi suoda, ettet uudestaan voisi herättää sitä hänessä? Sinä et ansaitsisi sitä, ja mitä ei ansaitse, sitä ei pidä saavuttaa. Miksikä sinä yhä edelleen tahdot kiusata häntä, niinkuin aina olet tehnyt, aina siitä saakka kuin olitte pieniä? Ei, Karen Jürgens, niin totta kuin sinussa oli pisarakin hyvää verta, sinä olit hänelle velvollinen antamaan sen hyvityksen, jonka hänelle annoit. Hän oli oikeassa niinkuin aina. Totuuden nimessä sinun täytyi hänelle sanoa, että rakastit häntä — ilman minkäänlaista sivuajatusta, huomaa se Karen Jürgens. Mutta minulla on lupa rakastaa häntä, rakastaa koko voimallani, ja kuitenkin minä tiedän, että se on toivotonta!"

Ja tämän rakkaudentunteensa valtaamana, joka oli voimakkaampi kuin mitä hän koskaan oli tiennyt tai aavistanut, tämän hyljätyn, liian myöhään tajutun ja eläväksi tulleen rakkauden valtaamana hän nousi ja pani käsivartensa yhteen päänsä yli.

"Salata sitä ja aina salata sitä, niin ettei hän huomaa, kuinka se minua kiduttaa! Kaihota kuin nälkäinen ainoatakin katsetta, haluta kuin nääntynyt saada kosketella häntä, eikä kuitenkaan saada ojentaa kättänsä, vaan paeta kauaksi hänen sitä aavistamattaan! — Minä olen saavuttanut sen mitä kerran halusin. Se on minun rangaistukseni! Se on minun rangaistukseni!"

Ja hän rukoili Jumalaa avuksi, jotta hän jaksaisi arvokkaasti kantaa kohtaloansa, niinkuin sen tuli, joka itse oli kohtaloonsa syypää.

Ja Karen otti — hänestä tuntui tällä hetkellä, että siihen tarvittiin jättiläisvoimia — suuren tehtävän hartioillensa: hän tahtoi uhrata kaiken voimansa Kain ja talon hyväksi.

Kain hyväksi oli helppo työtä tehdä, mutta toinen työ oli vaikeampi.
Tosin oli hänen oma ansionsa, että hän yleensä nyt saattoi pitää
Egtvediä, mutta kuinka kauan?

Ajat olivat vaikeat. Mieskin voi joutua häviöön, kun asiat ennestäänkin ovat huonot.

Vuodesta 1867 vuoteen 1890 oli viisikymmentä tuhatta eteläjuutilaista osittain muuttanut maasta, osittain tullut karkoitetuksi. Siten oli viisikymmentä miljoonaa markkaa mennyt maalta hukkaan.

Kyllä se tuntuisi, ja siitä he kaikki saisivat kärsiä. Entäs talot, jotka jäivät jäljelle, kun omistajat ja perilliset ajettiin rajan toiselle puolelle?

Niitä saksalaiset juuri halusivatkin, vaikkapa heidän olisi pitänyt maksaa niistä kalliita rahoja.

"Minä tahdon tehdä työtä", sanoi Karen. "Mitenkä vanhat sananlaskut sanovat? Ne sanovat: 'Kaksi aimo käsivartta köyhän miehen palvelijat.' — 'Missä rikkaruoho hyötyy, siinä viljakin kasvaa!'"

Yhtä asiaa Karenin ei olisi pitänyt tehdä, hänen ei olisi pitänyt viedä ylisille Saksan keisarin ja keisarinnan kuvia.

Ne rupesivat painamaan taloa juuri siksi, että ne olivat käännetyt selin, ja ettei kukaan niitä katsellut.

Joka kerta kun Kai seisoi mietteissänsä, sormi suussa ja katsoi niihin kulmiensa alta, sanoi palvelustyttö:

Seurauksena oli tietysti se, että Kai rupesi pimeässä pelkäämään, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja että hän näki mörköjä joka paikassa, itse pimeydessäkin.

Vähitellen, joskin epäselvästi, muodostui kauhuaherättävä kuva, joka lapsen mielikuvituksessa kasvoi kasvamistaan.

Kun Karen pääsi tästä selville, niin alkoivat kuvat häntäkin painaa. Ja kulkiessaan jokapäiväisessä työssään ylisillä, jossa tuuli elämöi valkoisiksi rapatuissa uuninpiipuissa ja hämähäkit kutoivat verkkojansa ja puuhailivat pimeissä sopissansa, niin valtasi hänet useinkin hyvin omituinen tunne. Se oli melkein samanlainen kuin merenhaltian Agnetan, kun tämä astui kirkkoon ja "kuvat kirkossa kaikki ne kääntyivät".[4]

Niinpä Karen eräänä päivänä kantoi kuvat alas, ja lähetti ne sekä Saksan lipun muistoksi Jürgensistä hänen ystävällensä Fritz Bodenstedille Rheingauhun.

Siellä ne ainakin olivat tervetulleita ja hyvänä pidettyjä. Mutta Karen rupesi aavistamaan millaiseksi elämä muuttuisi, kun Kai kasvaisi ja hänellä oli oikeus saada selkoa kaikesta, ja kun hänen itsensä pitäisi kertoa pojalle miten asiat olivat.

Mutta kullakin ajalla omat surunsa! Jokaisella päivällä on kylliksi omista huolistansa.

Oli piinaviikon keskiviikko. Klaus istui väentuvassa ja lauloi veistellessään:

"Kiirastorstai suojasää heinäkuormat hellittää. Pitkäperjantai pilvipaita, silloin luoja kaitse kasvumaita; mut jos pysyy seessä, niin on hyvä vuosi eessä. Kiirastorstai poutaa, pitkäperjantai vettä, se köyhärukan silmään tuo monta kyynelettä."

"Sellaista lörpötystä", sanoi Bodil, meijerska. "Kuules, Klaus, oletko sinä mieletön."

"Niin, niin", sanoi Klaus ja veisteli yhä järkähtämättömällä varmuudella, "jos pääsiäisyönä on pakkasta, niin tulee huono heinävuosi ja jos pääsiäisaamuna sataa, niin tulee musta lato, se tietää, lato tulee täyteen."

"Tahdotkos olla viisaampi taivaan Herraa, pikku Klaus? Sellainen joka aina käy ja katsoo hänen kortteihinsa? Mutta eipä siltä! Jos voisit sanoa minulle, minkälainen ilma tulee pitkänäperjantaina, niin se olisi jotakin, sillä silloin minä aion lähteä Aabenraahon tapaamaan Maren Smedsiä."

"Olipa ilma minkälainen hyvänsä pitkänäperjantaina, niin kerran ainakin sinä vuorokautena on tuuli luoteessa", sanoi Klaus vakavasti.

"Paljonpa siitä olisi apua", arveli Bodil. Mutta silloin tuli Karen sisään ja pyysi, että Klaus lähtisi heti postiin viemään kirjettä ja samalla kysyisi, olisiko siellä kirjettä hänelle, — hän odotti kirjettä Gyritheltä, — niin hän voisi tuoda sen kotiin samalla?

Klaus meni, mutta palatessaan takaisin hän kertoi, että siellä oli ollut aika meteli. Hän oli kysynyt:

"Mutta silloin, helkkarissa, minä suutuin ja sanoin hyvin kohteliaasti: 'Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää kirjeen saajan nimen. Vaikka pyytäisin sitä kiinan kielellä, jota en osaa enemmän kuin saksaakaan, niin on teidän velvollisuutenne antaa se minulle.' Niinpä sain sen vihdoin monien kirousten ja somien kohteliaisuuksien jälkeen, mutta se kirje, jonka minun piti jättää", hän ojensi sen Karenille, "on tässä, sillä siinä ei saa seisoa Aabenraa, vaan Apenrade. Tässä on postimerkki!"

"Rouva joutuu vähitellen epäsuosioon", sanoi Klaus tyytyväisenä. "Hän näyttää värinsä ilman minkäänlaista lipputankoa."

Mutta siihen se ei päättynyt! Iltapuolella toi santarmi ilmoituksen nimismieheltä, ettei Karen saanut antaa talonsa prameilla tanskan väreillä.

"Sille minä en mahda mitään", vastasi Karen. "Minä en ole rakentanut taloa, mutta te voitte itse nähdä, että se on rakennettu tiilistä. Tiilet ovat punaisia, kalkki, joka liittää kivet yhteen, on valkeaa ja kivijalka on sementillä laastittu. Se on sellainen kuin se oli minun mieheni aikana. Miksikä te ette tulleet hänen eläessänsä?"

"Mutta portti on maalattu valkeaksi, aivan tahallisesti, ja raudat ovat punatut rautavärillä."

"Ei, se on uudestaan maalattu, ja koska piakkoin taitaa olla Tanskan kuninkaan syntymäpäivä, niin on se valtiollinen mielenosoitus."

"Se on valtiollinen mielenosoitus", huusi santarmi, joka kotisaksalaisena tietysti puhui paljoa paremmin tanskaa kuin saksaa. "Punavalkea väri loukkaa saksalaismielisten naapurien isänmaallisia tunteita."

"Tervaa portti!" huusi santarmi poissa suunniltansa ja sitten saksalainen maalaripoika alkoi käyttää tervaustaitoansa, ja ennenkuin Karen tiesi asiaakaan, oli koko portti tervattu surun ja kuoleman värillä.

"Tämä on minun porttini", intti Karen. "Te olette tehnyt tämän ilman omistajan lupaa. Minä valitan maaneuvokselle ja hallituspresidentille, sillä tämä on luvatonta."

Vaikka Klaus rukoili, hartaasti, että pääsiäisaamuna sataisi, jotta lato syksyllä olisi mustana, niin pääsiäisaamuna aurinko leikitteli sittenkin Itämerellä.

"Niin, sinä olet mainio Sikokuningas!" sanoi hän sikopaimenelle, "nyt sinä siinä seisot ja iloitset auringosta, koska sinä aiot lähteä ristiäisiin, vaikka lato sitten seisookin valkeana, ja se on pahinta, mitä voi tapahtua."

"Ennen muinoin noita-akat läksivät kiirastorstaina hiidenvuorelle tai Tromin kirkolle ja varikset seurasivat mukana kesteihin. Mitä talonpoika silloin teki? Niin, hän otti aurastansa etupyörän irti, etteivät he käyttäisi sitä ajopelinänsä. Sitten hän viskasi kirveitä ja rautavaajoja vainioille, sillä muuten ne vanhat akat voisivat tuottaa hänelle vahinkoa. Mutta auringon laskiessa kokoontuivat pojat huutamaan noita-akkoja esille. He kulkivat edes-takaisin kylässä ja huusivat: Uhuu, uhuu, kaikki noidat lukuun! Yksi istuu uuninpiipussa, toinen istuu olutpadassa, kolmas istuu leivinuunissa! Uhuu, uhuu, ulos noidat kaikki! Niin", sanoi Klaus, "on meilläkin nykyään joitakuita noitia maassa. Ne ovat mustanvalkeita. Ei pidä turhaan lukea! Ne ratsastavat luudalla ja hiilikoukulla ja leipälapiolla hiidenvuorelle. Ken ei tahdo kuulla, hän tuketkoon korvansa punaisilla rievuilla! Ja jos et sinä tule mukana huutamaan esille noita-akkoja, pikku Kai, niin et saa ainoatakaan pääsiäismunaa! Siitä minä annan pääni pantiksi!"

Kolmantena pääsiäispäivänä meni Karen Højemarkeen, sillä seuraavana päivänä piti rouva Grunnetin vihdoinkin matkustaa kuningaskuntaan Esbenin ja Gyrithen luo viemisille.

Kun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin seisoipa santarmi jälleen siellä maalauspönttöineen aivan kuin hiljattain Egtvedissä, ja maalarinsälli oli maalannut suurilla kirjaimilla "Gastwirthschaft" [Ravintola.] portin päälle!

Karen meni heti sisään, missä vanha Frandsen astui edes-takaisin kuin raivostunut jalopeura häkissänsä.

"Vieläkö vai? Pitikö minun vielä kokea sitä häväistystä, ettei minun tanskalainen kylttini, joka nyt on ovellani ollut kokonaista kolmekymmentä vuotta, enää kelpaisi? Täytyykö vanhan aluksen purjehtia väärällä lipulla, ikäänkuin Frandsenin krouvi ei enää olisi kyllin hyvä? Gastwirthschaft! Gastwirthschaft! Helvettiin tuo kirottu Gastwirthschaft!"

"No, no", tyynnytti häntä hänen vaimonsa. "Alus on yhtä hyvä tanskalainen siitä huolimatta, ja laivuri myöskin, luullakseni."

"No, sepä vielä puuttuisi! Olen puhunut ääneni sorroksiin toista tuntia tuolle schwabilaislurjukselle ja sanonut hänelle, että krouvini on krouvi, ja aina maailman loppuun asti se pysyy krouvina. Kuka on omistaja — hänkö vai minä? Niin, minä tahdon saada ilmaa, äiti! Ei siitä ole apua, että sinä istut siinä ja tiirotat ja siirotat silmiäsi. Olenkos minä koulupoika, joka tarvitsee selkäänsä?"

"Ei se auta, pikku Karen", sanoi vaimo ja puristi Karenin kättä, sillä Karen koetti monta kertaa turhaan sanoa hyvää päivää, "kun isä raivoo, niin hänen täytyy saada raivota. Tule huomenna uudestaan, niin luullakseni aallot eivät käy yhtä korkealla. Onhan hän Preussin alamainen, niin etteivät he hänelle mitään mahda, ja sitten me asetamme sen uudestaan ulos."

Karen seurasi hänen neuvoansa ja läksi. Kun hän tuli Højemarkeen, ei rouva Grunnet ollut kotona, sillä hän oli mennyt nimismiehen luo.

Keskellä lattiaa oli matkakirstu. Kansi oli auki ja vaatteita oli yltympäri tuoleilla.

Karen saattoi nähdä, että äitiä oli haettu kesken pakkaustyötä, ja kiireessään hän oli heittänyt kaikki sillensä.

Sillä välin seisoi rouva Grunnet hiljaisena ja katsoi hämmästyksissään kysyvästi nimismieheen.

"Te aiotte huomenna lähteä poikanne luo Tanskaan, mutta te jäätte kotiin, — te ette lähde! Ymmärrättekö?"

"Eihän teidän tarkoituksenne, herra nimismies, liene kieltää äitiä matkustamasta pariksi päiväksi ainoan poikansa luo?"

"Teillä on käsky jäädä kotiin, ymmärrättekö? Te voitte vapaasti matkustaa, jos tahdotte, olkaa niin hyvä! Mutta jos te lähdette, niin teitä kielletään takaisin tulemasta. Nyt te voitte valita!"

Vihdoin avautui ovi. Rouva Grunnet kävi istumaan Karenin viereen sohvaan, eikä sanonut luotua sanaa.

"Äiti parka!" sanoi Karen uudestaan ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. "Sinä siitä kuitenkin olit iloinnut kuin lapsi!"

Sillä hän arvasi, mikä oli tapahtunut. Mutta kun rouva Grunnet kertoi sen hänelle suoraan, niin Karen nousi pystyyn ja sanoi:

Hän ei löytänyt muuta ilmaisumuotoa sille harmille ja halveksumiselle, jota sellainen virkamies ansaitsi, joka suostui kohtelemaan niin epäinhimillisen lapsekkaasti turvatonta naista.

Ja kuka Eteläjyllannissa oli turvattomampi kuin tilallisen leski, jonka ainoa poika oli karkoitettu? Varsinkin, kun hän itse hoiti taloa!

Hänen täytyi astua varovasti, aivan kuin neuloilla, minne ikänä hän meni ja missä hän milloinkin seisoi, tai aivankuin raivatessaan itselleen tietä nokkosten läpi.

Pian sen jälkeen sai huimapää Klaus, joka ei millään tavalla tahtonut ottaa vastaan Karenin rahoja, sovittaa "lauluharjoituksensa" arestissa.

Siellä hän istui koppelissa kuljeskelevan saksalaisen käsityöläissällin kanssa, joka oli joutunut tappeluun tanskalaisen kanssa, syystä, ettei hän ymmärtänyt mitä tanskalainen sanoi.

"Onko teidän mielestänne täällä hyvä olla?" [Herrgott kuuluu tanskalaisen korvissa "her er godt", suomeksi: täällä on hyvä. Suom. muist.] kysyi Klaus hämmästyneenä. "Kyllä siellä sitten, Herra nähköön, lie likaista, mistä te tulette!"

Minä sanelen ja veljenitytär, Sidsel kirjoittaa. Ei, se ei käy päinsä!
Hyvät ihmiset, täytyyhän teidän ymmärtää, että sellaista vanhaa puuta
kuin minua ei voi kaivaa maasta ja istuttaa uudestaan kolmatta kertaa.

Paljoa parempi, että Herra kerrallaan hakkaisi minut poikki, niin kuivan ja kuihtuneen puun kuin minut, sillä kuinka se enää voisi seisoa hyödyttömänä maassa?

Teillä olisi minusta ainoastaan vaivaa ja rasitusta, sillä asian laita on nyt sellainen, että pikku Sidsel, joka nyt kirjoittaa minun puolestani, saa pukea ja riisua minut joka ilta ja aamu. Minun jäseneni ovat niin jäykät, että kun vihdoin viimein saan käteni suoraksi, niin on yhtä vaikeaa ja vaivalloista sitä jälleen koukistaa. Sidsel voi sen todistaa. Hän sanoo, että käsivarteni rytisee, ikäänkuin se murtuisi moneen tuhanteen siruun.

Ei, kiittäkää Luojaa, että olette päässeet vapaaksi tällaisesta lahosta vaimoihmisestä. Te olette, Jumala tietää, kyllin kauan saaneet kärsiä häntä.

Keijuvuorelle he ovat vieneet minua useamman kerran, mutta nyt en jaksa nousta enää ajopeleihin, ja Liituvuoren kuningas[6] on liian kaukana täältä. Häntä ei ole niin helppo saada käsiinsä.

Mutta kun Jumala on niin armollinen ja päästää minut rauhaan, vanhan rungon, sitten kun minun aikani tulee, ja kun Jumala sanoo minullekin: "Nouse ja käy!" — niin silloin minä pääsen Liituvuorellekin ja silloin minä tulen myös Højemarkeen.

Sitä minä rukoilen, rukoilen kaikessa nöyryydessäni sekä myöhään että varhain kaikkivaltiaalta Herralta, joka on luonut sekä taivaan että maan.

Mutta Jumala siunatkoon teitä lapsia kaikkena elinaikananne, olkoon se sitten lyhyt tai pitkä, siksi että te rakastitte vanhaa Sidseliä, ja kiitos ja kunnia rakkaalle rouvalleni, kun hän hyvästä sydämestään uhraa niin paljon syntistä rahaa vanhan, vaivaisen ja heikkopäisen raukan tähden.

Tämän sanon minä, Sidsel Kjeldsen, itse totisesti uskovaisille
Jeesuksen nimeen!

"Niin, Sidsel on aina ollut varma katkismuksessaan", sanoi Esben, kun hän oli lukenut kirjeen. "Ei ole muuta neuvoa, Gyrithe, kuin että lähdemme Stevnsiin, sinä ja minä, niin saamme samalla nähdä Sidselin. Tuon käsivartensa vuoksi hän pian tulee yhtä merkilliseksi kuin itse Liituvuoren kuningas."

"Se on äidiltä! Saat nähdä, että hän tulee huomenna!" Esben repäisi kirjeen auki. "Voi, Gyrithe, Gyrithe, juokse sanomaan Jensille, että hän heti paikalla vetää vaunut esille ja valjastaa! Ja kuule, älköön unohtako tarkastaa piirtopäähevosen kenkää. Olihan se sepässä eilen, mutta ei vara vahingoksi ole. Minä en tahdo panna mitään vaaralle alttiiksi, kun äiti on mukana."

"Ja että hän puhdistaa vaunut paremmin kuin eilen. Äiti on aina tottunut komeasti ajamaan."

"Ja tomuttakoon tyynyjä. Kuuletkos? En tahdo nähdä tomuhituistakaan.
Muuten hän joutuu minun kanssani tekemisiin!"

"Kyllä, kyllä, kyllä! Mutta maltahan toki, maltahan toki ja lue kirje ensin!"

Kun Gyrithe palasi takaisin, niin Esben istui jäykkänä, hampaat kokoonpuristettuina ja kädet nyrkissä katsellen Eteläjyllantiin päin.

Esben hyppäsi pystyyn ja heitti kirjeen, jota hän oli pusertanut kädessänsä, kauas luotaan.

"Kyllä, minä sen sanon", hän pysähtyi ja polki lattiaan. "Minä, Esben Grunnet Højemarkesta! Minä sanon, että olisi parempi jos kaikki olisi mennyttä, kuin että me istumme, äiti tuolla ja minä tällä puolen tuota kirottua rajaa, ja vaikka hän olisi kuolemaisillansa, niin en sittenkään pääsisi hänen luoksensa. Niin, sillä tiedäthän sinä, että nimismies on kieltänyt äitiä tulemasta tänne, tai muuten hänen on samalla jäätävä tänne kokonaan!"

Taajoin jonoin ne lensivät eteenpäin yli koko linjan, eikä mikään saanut niitä pysähtymään.

"Vaikkapa itse v. Köller olisi huutanut: 'Halt!' niin ei se heille olisi merkinnyt enempää kuin sormen napsaus", sanoi Klaus.

Kurppia, kaahlaajia, rastaita, punajalkavikloja, sorsia ja nokikanoja! Kaikki ne olivat mukana. Preussilaisessa armeijassa ei voisi vallita parempaa kuria.

Sillä huhtikuun kolmantena päivänä oli täysi lumimyrsky ja myrskyn raivotessa saapuivat haikarat vanhoille asuinpaikoillensa.

Isoäiti antoi heti sanan Kaille, että haikara oli tullut Højemarkeen ja seisoa pöyhkeili pesässänsä.

Myrsky yhä raivosi ja Kai sekä Klaus olivat nostaneet palttoonkaulukset pystyyn.

"Siinä on kultarintakerttu! Näetkös?" huudahti Klaus. "Se purjehtii aina haikaran kölivedessä."

"Ei, se tulee viimeisenä. Sillä se lurjus antaa toisten rakentaa pesän itselleen. Kun se tulee, niin se sanoo: 'Kukkuu! Tee talo!' Mutta katsos hyyppää!" hän huusi ja osoitti piiskalla vainiota, missä hyypät kyyköttivät rohkeasti rinta vasten lumimyrskyä, eivätkä hievahtaneet paikaltaan.

"Niin, ne ovat rohkeita lintuja", kehui Klaus. "Ne istuvat keskellä lakeutta lumituiskussa, eivätkä liikahda, vaikka astuisi aivan niiden sivuitse. Tiedätkös, mitä karja tekee? Se kääntää hännän vastatuuleen, mutta hyyppä kääntää päinvastoin päänsä suoraan riehuvaa myrskyä kohti, ettei se saisi lunta siipien alle, mutta kurpat, ne piiloutuvat kaislikkoon. Niin, hyyppä on hyödyllinen lintu, se tahtoo suojella koko ympäristöä, eikä se osaa varjella omaa turvettaan. Tiedätkös, mistä se johtuu? Niin, kun Vapahtaja riippui ristillä, niin hyyppä huusi: 'Kiusaa! Kiusaa!', mutta haikara sanoi: 'Huojenna!' ja pääskynen sanoi: 'Virkistä!'"

Kai jäi viideksi päiväksi isoäidin luo. Hänenhän piti tutustua haikaraan ja ottaa selkoa kaikista sen salaisuuksista, mutta kun hän myöhään eräänä iltana tuli takaisin Egtvediin, — isoäiti itse kyyditsi hänet kotiin, se on: niin hyvin vaatteihin käärittynä, että hän oli kuin pieni pehmeä mytty, — niin Karen kutsui hänet heti ikkunan ääreen.

"Katsos, katsos tuonne, Kai!" huudahti Karen ja nosti hänet käsivarrellensa, jotta hän paremmin voisi nähdä. "Näetkös kaikkia noita tulia ylhäällä kummuilla? Ne ovat kuninkaantulia, Kai, sillä tänään on huhtikuun 8 päivä, kuninkaamme, Kristian yhdeksännen, syntymäpäivä, Kai. Hän on kaikkein tanskalaisten kuningas, olkoot he sitten missä hyvänsä."

Ei tuiskunnut enää, ja ulkona oli varsin hiljaista, mutta kuninkaantulien liekit loimuilivat korkealle, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet julistaa eteläjuutilaisten uskollisuutta koko maailmalle, ja liekit valaisivat koko tienoon.

Punertavassa valossa, aivan kuin tulisoihdut olisivat lekotelleet, näkyivät talojen katot, uuninpiiput, haikaran pesät ja kirkonpäädyt aivan selvästi.

Haikarat vääntelivät jäykkiä niskojansa ja katsoivat ihmeissään ympärilleen kirkkaassa valossa.

"Siinä linnussa on jotakin egyptiläismäistä", arveli Klaus, joka seisoi ikkunan ulkopuolella lapioonsa nojaten.

"Se seisoo ja katselee ympärilleen", jatkoi hän. "Vastikään se seisoi pyramidin harjalla ja katseli kuningas Faraon Egyptiä, erämaata, kamelikurkia ja beduinejä ja Niilinvirtaa ja krokodiilejä ja kaikkea senkaltaista. Ja nyt se tähystelee metsiä ja kumpuja ja kirkkoja ja salmia ja beltejä ja rautalakkeja ja paholaista ja hänen isoäitiänsä. Tahtoisinpa tietää, eikö sillä ole omat ajatuksensa siinä seisoessansa. Se on niin viisaan näköinen, tuo lintu!"

"Kas!" huudahti hän jälleen, "tuossa ne ovat! Tuossa ne ovat! Kas, miten ne pöyhkeilevät! Kas, miten ne pöyhkeilevät!"

Hän ei tarkoittanut haikaroita, vaan ratsastajajoukkiota, joka palasi marssiltaan lakeuden yli.

He kuljettivat mukanaan kuolonmerkkiä: Preussiläislippua, joka liehui pienenä mustanvalkeana viirinä heidän keihäittensä kärjessä.

"Jospa kuninkaan tulet olisivat sotatulia niinkuin ennen vanhaan, niin sepä vasta olisi jotakin. Niin sepä vasta olisi jotakin!" sanoi Klaus.

Mutta lumimyrsky kestää vain aikansa, ja kun päästiin huhtikuun viidenteenkolmatta päivään, niin rinteillä kukoisti jo keväänesikkoja ja vuokkoja.

Vapunpäivänä alkoivat pyökinlehdet tunkeutua esiin ruskeista koteloistaan. Ne olivat pehmeitä ja silkinkiiltäviä.

Pensaikot olivat heleänvihreitä, valkea orjantappura ja pensaspyökki puhkesivat, pääskyset pitivät pauhinaa ja maanmiehenkin oli siis aika kiiruhtaa, sillä

Sisällä naiset yhtä suurella kiireellä pesivät suurpyykkiä ja suorittivat suursiivousta.

Vapunpäivä oli myös mökkiläisten ja palkollisten muuttopäivä, ja sitä menoa jota silloin oli - ei yksin sivuteillä, vaan maanteilläkin!

Muuttokuorma muuttokuorman jäljessä, pilvenkorkuisia ja häilyviä, ja vaunuja, joissa yksinäinen kaappi tai matka-arkku oli pystyssä, ikäänkuin anteeksi anoen, että se vei niin paljo tilaa.

Mutta Egtvediin tuli myös pieni kaksitoistavuotias poika; hänkin oli "palkollinen", eikä hänellä ollut muuta kuin pieni mytty kädessään.

Ja pieni kähäräpää seisoi oven sisäpuolella, mytty niin kovasti käsiin puristettuna, että olisi voinut luulla hänen pelkäävän jonkun anastavan häneltä koko hänen omaisuutensa.

"Nuo hiukset ovat todellakin aivan kuin jouhia", ajatteli Klaus.
"Hauska tietää, mitä naula maksaa?"

"Isä lähetti terveisiä", sanoi poika. "Tässä minä olen!" lisäsi hän reippaasti, ikäänkuin hän olisi pelännyt unohtavansa pääasian.

"No, sinäkö se olet, Ebbe?" sanoi Karen ystävällisesti koettaen ottaa häneltä myttyä, mutta Ebbe ei tahtonut sitä päästää.

Se oli Keldetin nuorin kouluakäyvä poika, jonka Karen oli kesäkuukausiksi ottanut apulaiseksi.

He juoksivat kummulle ja kantoivat sinne kuivia oksia ja kaikkea poltettavaa, mitä he käsiinsä saivat.

Ebbe ja Sikokuningas[5] [Sikopaimen] ja Bodil auttoivat mukana, niin, vieläpä isoäiti ja Karenkin olivat apuna.

"Ei tänään. Me valaisemme vaan tietä noidille, kun ne kiipeävät hiidenvuorelle. Me emme saaneet karkoitetuksi kaikkia kiirastorstaina. Noidat ratsastavat luudanvarrella, senhän sinä tiedät, ja kun yö on oikein pimeä, niin he tarvitsevat lyhtyjä nähdäksensä."

"Niin, se oli ennen vanhaan", oikaisi Klaus. "Muuten minä tiedän, mitä minä tiedän!" murisi hän ja heitti uuden luudan tuleen. "Varo, Kai, nyt he tulevat sytyttämään lyhtyjä!"

Siten kerättiin kasoja monella kummulla Eteläjyllannissa ja kun Vapunpäivän hämärä levisi yli maiden ikäänkuin musta harso, niin kokkotulet syttyivät yltympäri, ikäänkuin loistava seppele taivaanrantaan.

"Katsos, katsos, tuolla on variksia kivipartaalla!" huusi Ebbe ja molemmat kuroittivat kaulojansa. "Katsos, kuinka ne siellä vaakkuvat ja tähystelevät harmaita lokkeja. Mutta lokit, ne ovat varuillansa! Ne sukeltavat veden alle ja riistävät kalasäiliöistä kaikki pikkukalat!"

Pikku Ebbe puhui hyvin järkevästi, sillä heti sen jälkeen hyökkäsivät kateelliset varikset harmaitten lokkien kimppuun ja pianpa nousi korviasärkevä huuto, kun useat lokit tulivat tovereittensa apuun.

"Minä pelkään! Minä pelkään!" sanoi Kai, pidellen molemmilla käsillään korviaan, ja pojat rupesivat juoksemaan. Mutta samassa variksetkin lensivät karkuun, ja lokit seurasivat niitä kauheasti kirkuen.

"Mikä on hätänä, Keldet? Mikäs nyt?" kysyi hänen vaimonsa ja nousi ylös rukin äärestä.

"Ei muuta, äiti, kuin että nimismies Hahn on puinut nyrkkiään
Nordborgissa ja nyt hän yrittää riistää eteläjyllantilaisilta
vanhemmilta heidän oikeutensa. Niin, äiti, hauskaa peliä pidetään nyt
Norre-Alsissa!"

"Mitäpä he eivät voisi meille tehdä?" kysyi Keldet vihaisesti. "Loistavaa esimerkkiä seurataan tietenkin. Pian se tulee tännekin, — saatpa nähdä! Saatpa nähdä! Ei siinä kyllin, ettei ripilläkäymättömiä lapsia saa lähettää kouluun kuningaskuntaan, vaan nyt eivät täysikasvuisetkaan lapset saa lähteä jatkokouluihin eivätkä kansanopistoihin tai maanviljelyskouluihin Tanskaan. Saatpa nähdä, että Asgerkin saa sitä kokea."

"Siinäpä se!" sanoi Keldet. "Asger on nyt kysymyksessä! Asgeria he tahtovat! He tahtovat iskeä kyntensä Asgeriin!"

"Niin, kolkuta sinä vaan", murisi Keldet. "Sinulla, jumaliste, on hyvä aika, kun sinulla ei ole muuta työtä. Ja paha sanoma tulee aina ajoissa taloon."

Piiripalvelija astui meluten sisään, tuoden haasteen nimismieheltä ja vaatien häntä nimismiehenvirastoon seuraavan päivän aamupuolella kello yhdeksän.

Hän oli täydessä univormussa, tummansinisessä puvussa, jossa oli vaaleansiniset punokset ja kaksi riviä preussilaisella kotkalla koristettuja nappeja. Päässä hänellä oli sininen kasetti, jossa oli mustanvalkea kokardi ja vyöllä lyhyt sapeli.

Piiripalvelija läksi ja kalisteli kauheasti sapelillansa, joka joutui oven väliin hänen aikoessaan sitä sulkea.

"Mitä sinä aiot tehdä?" kysyi Asta pelokkaampana, kuin mitä hänellä oli tapana olla.

"Kieltäytyä, kieltäytyä, kieltäytyä! Mitä perhanassa isä muuta voisi tehdä? Emmekö me ole ihmisiä? Hyvä Jumala, auta meitä! Emmekö me ole ihmisiä?"

Keldet meni heti levolle, sillä hänenhän piti varhain seuraavana päivänä olla paikalla.

Mutta uni ei silmään tullut. Kuu paistoi kirkkaasti sisään matalasta, pieniruutuisesta ikkunasta. Valo virtaili huoneesen vetokaihtimien yläpuolelta.

Kirsikkapuu huojui hiljalleen ulkopuolella, ja valkeaksi kalkitulle seinälle, aivan Astan sijan yläpuolelle, kuvastuivat oksat mustina ja häilyvinä.

"Jos voisin vääntää heiltä niskat poikki", murisi Keldet. "Niin, niin, aika jo kuluu!"

"Nyt sinun pitää lähteä", vastasi Asta. "Muista: kellä on oikeus puolellaan, sillä on Jumala mukanaan."

Hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, mutta olihan hän tottunut siihen vanhoina postipäivien aikoina.

Hän sipsutteli pienin askelin ja nyökkäsi päätään joka eläimelle ja joka ihmiselle, joka tuli häntä vastaan.

Tuntui siltä, kuin sekä ihmiset että eläimet olisivat kaivanneet vanhaa postinkuljettajaa, — viisi vuotta sitten hän oli saanut eronsa.

Sillä taaskin lehmät ja hevoset tulivat hänen luokseen ja pistivät kuononsa hänen käteensä, ja koirat juoksivat tervehtien ja nuuskien häntä vastaan.

Ja joka ihminen, joka häntä vastaan tuli, pysähtyi juttelemaan hänen kanssansa.

"Keldet on haastettu nimismiehenviraston eteen", toistivat ihmiset ja levittivät tietoa eteenpäin.

"Talonpojan askel lihottaa peltoa. — Peltoa täytyy höystää, jos mieli viljaa korjata", murisi Keldet katsellen ympärilleen ja jatkoi matkaansa.

"Mitä te teke, ihminen? Viime vuonna te saada varoitus. Te ei saada panna poika se kouluun. Mitä te olla teke se varoitus kanssa?"

"Ja doch! [Niin juuri.] Mitä te olla teke se uhkaus kanssa? Te anta poika mennä takaisin se koulu Tanskan maassa. Te käyttä väärin isän valta ja minä otta pois te se valta."

"Teillä ei ole oikeutta, herra nimismies, tutkia minua tässä asiassa", vastasi Keldet aivan levollisesti, vaikka hänen äänensä vapisi. "Holhoojalain 28 pykälän mukaan ei nimismiehellä ole oikeutta riistää vanhemmanoikeutta isältä, ainoastaan leskeltä."

"Was sagen Sie? Har jeg kein Recht?" [Mitä te sanotte? Eikö minulla ole oikeutta?]

"Ei. Te ette voi riistää meiltä muuta kuin oikeuden alaikäisiin lapsiimme. Minun poikani on yksikolmatta vuotias. Hän vastatkoon itsestänsä."

"Ei, minä en tahdo ottaa häntä pois. Minulla ei ole siihen oikeutta. Hän on täysi-ikäinen, herra nimismies, minä en voi enää antaa hänelle määräyksiä. Mutta kääntykää hänen puoleensa! Kirjoittakaa hänelle, niin saatte vastauksen häneltä itseltänsä."

"Se ei olla tarpeellinen. Me anna hänelle saksalainen holhooja, so wollen wir sehen! So wollen wir sehen!" [Niin saadaanpa nähdä.]

"Te ette kuullut, mitä minä sanoin teille, herra nimismies. Minun poikani on täysi-ikäinen. Te ette voi pakoittaa hänelle minkäänlaista holhoojaa. Ja sitäpaitsi —"

"Miten saksalainen holhooja voisi saada täysikasvuisia nuoria miehiä takaisin kuningaskunnasta? Luuleeko herra nimismies, että tanskalaiset viranomaiset tarttuisivat heitä niskaan ja heittäisivät heidät takaisin yli rajan? Ulos! Ulos!"

"Olla niinkuin minä sano. Se käytös olla luvaton. Kyllä minä osa tarttua kiinni! Gehen Sie hinaus!" [Menkää ulos!]

"Voisinko saada kirjallisen todistuksen, että on luvatonta lähettää täysi-ikäisiä lapsiaan kouluun kuningaskuntaan? Sittenhän sitä tietää, minkä mukaan saa elää."

"Gehen Sie doch hinaus? Gehen Sie doch hinaus!" jyrisytti nimismies ja huitoi kädellään.

Mutta silloin vanha Keldet purskahti nauruun ja puheli kotimatkalla itsekseen vieläkin innokkaammin ja nyökkäsi päätään.

Hänen vaimonsa tuli käyden häntä vastaan ja varjosti silmiään auringolta katsellessaan maantielle päin.

Kädessä hänellä oli kudin ja hän kutoi yhtä innokkaasti kuin Keldet jutteli.

"He eivät uskaltaneet antaa kirjallista käskyä, äiti! He eivät uskaltaneet antaa sitä kirjallisesti, sillä heillä oli paha omatunto! Paha omatunto loisti nimismiehen silmistä, sillä sitä kieltoa ei ole rikoslaissa. Se ei käy! Ei, se ei käy!"

Ei se käynytkään. Uhkaus meni myttyyn, mutta holhousvirasto tarttui kiinni asiaan.

"Nyt he lyövät peukalonsa poroon" naureskeli vanha Frandsen. "Oletko kuullut sitä, Valdemar? Kun he eivät voi riistää meiltä vanhemmanoikeutta, niin heidän pitää keksiä jotakin muuta. Voitko lukea, mitä tuossa seisoo, Valdemar?" Hän viittasi piipun varrella sanomalehden ensi sivua. "Kuules! Jos me emme tuota kotiin ripilläkäyneitä lapsiamme kuningaskunnasta ennen sitä ja sitä päivää, niin kaikki optantit meidän kunnissamme tulevat karkoitetuiksi. He, hee! Voimmepa me sanoa, että miekka alituisesti riippuu hiuskarvan varassa meidän päämme päällä!"

"Te erehdytte. Optanteilla on laillinen oikeus oleskella Eteläjyllannissa, eikä heitä saa loukata, yhtä vähän heidän persoonaansa kuin omaisuuttansakaan."

"Aber, miksi die Schleswiger ei tahdo sich regieren lassen? Sie müssen den Zügel fühlen! Sie müssen den Zügel fühlen!" [Mutta, miksi slesvigiläiset eivät tahdo antaa hallita itseänsä! Heidän täytyy tuntea ohjaksia.]

"Siis: Optantteja on karkoitettava — ei omien rikkomusten johdosta, vaan rangaistukseksi slesvigiläisille, jotka ovat - Preussin alamaisia ja jotka eivät myöskään ole tehneet mitään lainvastaista! Suokaa anteeksi, herra nimismies, mutta tässähän ei ole tervettä järkeä."

Oli tullut kesä, ja taaskin noidat pääsivät elämöimään, mutta nyt oli juhannus.

"Joka piirissä peikko, joka kylässä noita,
me teljeksi niille teemme ilovalkeoita."

Esben ja Gyrithe seisoivat myös kummulla rajan toisella puolella ja kuljettivat luutia kasaan, koettaen samalla lukea montako tulta he näkivät Eteläjyllannista.

"Tahtoisinpa - tietää", sanoi Gyrithe, "tokko kukaan siellä enää viettää juhannusjuhlia!"

"Se on epävarmaa", arveli Esben, "mutta juhannusyrttejä poimii vielä moni vanha eukko auringon laskun jälkeen; hän säilyttää niitä yön yli ja ennustaa niistä sitten aamulla, — siitä voit olla varma!"

Ebbellä oli selkoa monesta asiasta, ja hän jakoi laajoja tietojaan pikku Kaillekin.

"Mehiläishoito on tänä talvena saanut kovan kolauksen", sanoi hän pari päivää juhannuksen jälkeen, "toinen puoli mehiläisistä on kuollut. Mutta tänä vuonna tulee hyvä hunajavuosi. On lämmintä ja kylliksi kosteata. Valkoapila on tällä seudulla parasta mehiläisille, ja katsos vain, kuinka se rehoittaa!"

Hän kertoi myöskin vanhojen ihmisten sanovan, että jos sataa Medardin päivänä[7] (kesäkuun kahdeksantena), niin sadetta jatkuu kaksikymmentäneljä päivää yhtämittaa. Jos Bodilinmessuna (kesäkuun seitsemäntenätoista) ei tule vettä, niin saa sitoa pieniä lyhteitä, mutta jos pyhän Vituksen päivänä (kesäkuun viidentenätoista) sataa, niin tulee hyvä vuosi. Mutta jos sitävastoin on vetinen juhannus, niin tulee huono pähkinävuosi. "Ja toissapäivänä ei satanut."

Eikä ollut niinkään ihmeellistä, että hänen silmänsä loistivat, sillä he istuivat aivan aitausten välissä, jossa suuria sananjalkoja, villejä ruusuja ja pähkinäpuita prameili.

"Sitä sen ei pitäisi tehdä", arveli pikkuviisas Ebbe. "Sillä kun käki kukkuu jälkeen juhannuksen, niin tulee kallis aika. Sen isä on sanonut!"

Yksinpä niitytkin, joita nurmimadot olivat pahasti turmelleet, ennustivat hyvää satoa. Touot olivat erinomaiset, vaikka vilja ei ollutkaan oikein puhdasta maata vasten. Ilma oli ollut liian kylmää viljan puhjetessa.

Mutta Karen ei ollut alistunut kaikkiin määräyksiin, joita hänelle porttinsa vuoksi oli pantu.

Kiusanteot tulivat lopulta niin nenäkkäiksi, että hän alkoi pelätä kadottavansa Bodil Hansenin, joka oli kotoisin kuningaskunnasta.

"Sitten sinä heti paikalla, saat mennä vihille hänen kanssansa. Ilmoitat kuulutuksen Koldingissa, siellähän Bodilin vanhemmat asuvat, ja kun santarmi tulee, niin hän on sinun vaimosi, eikä häntä voi karkoittaa, koska sinä olet Preussin alamainen. Sinä saat ruveta pehtoriksi tähän taloon ja kyllä täällä teille on tilaa."

"Sota-avioliitoksi rummun ääressä", nimitti Esben sitä, kun hän sai kuulla asiasta ja sepitti heti paikalla runon, joka pian joutui jokaisen suuhun.

Sen nimi oli "Der Vogelfänger" [Linnustaja], ja se loppui seuraaviin säkeihin:

Kuulutus kävi hyvässä järjestyksessä Koldingissa, Bodil ja Klaus matkustivat sinne ja ennenkuin he palasivat takaisin, olivat he mies ja vaimo.

Egtvedin vaunut hakivat heidät asemalta ja Karen oli portailla heitä vastassa.

Klaus työpuvussansa oli kaunis, komea mies ja juhlapuvussansa ei hän myöskään ollut hullumman näköinen.

Mutta mikä häneen tänään meni? Sellaisena ei Karen ollut koskaan nähnyt kelvollista, taitavaa isäntärenkiänsä.

Niin, hypättyänsä alas vaunuista hän käyttäytyi hyvin kummallisesti. Olihan hän sulhanen, jotta paljon saattoi antaa hänelle anteeksi, mutta sittenkin —, olihan silläkin rajansa.

Sen sijaan, että hän olisi auttanut morsiantansa alas, hän antoi hänen jäädä istumaan ja auttaa itseänsä ja nojautui itse selin vaunuihin ja nauroi, niin että tallirakennus kajahteli.

"Niin, nyt se tulee! Nyt se tulee!" huusi Klaus. "Odottakaa vain vähäisen. Hetken kuluttua hän on täällä!"

"Meneppäs pois tieltä, Klaus, että minäkin pääsen alas", käski Bodil, joka istuessaan oli koettanut hillitä iloisuuttansa.

Ja samassa kun Bodil laski jalkansa pyörälle ja hyppäsi alas, seisoi "hän", se on: santarmi heidän vieressään ikäänkuin maasta nousseena, karkoituskäsky kädessä. Se ei ollut tavallinen santarmi; hän oli synnyltään saksalainen.

"Oletteko te Bodil Sögard?" [Søgaard] sanoi hän. "En" vastasi Bodil ja hänen siniset silmänsä suorastaan kimaltelivat vahingonilosta, "minun nimeni on Bodil Mastrup."

"Mikä tämä olla?" pärskyi santarmi ja polki maata. "Tässä minulla olla karkoituskäsky Bodil Sögardille ja sitten te sanoa, että teidän nimenne olla Bodil Mastrup! Was ist das för Snak? [Mitä lorua se on.] Eikö te ollut Bodil Sögard?"

Mutta nyt armahti Klaus santarmia, sillä hän näki, että tämän pää oli ihan pyörällä.

"Minun nimeni on Mastrup", sanoi Klaus. "Ja meidät vihittiin eilen
Koldingissa."

Ja sitten tapahtui jotakin, jota ei satu joka päivä, jotakin, joka yllätti heidät äkkiarvaamatta, eikä vähimmin santarmia, ja jota ei kukaan voinut unohtaa, joka sattui paikalla olemaan.

Egtvedin ympäristössä näkyi sinä päivänä äkkiä kymmenkunta pilvenpyörrettä.

Kaikki kääntyivät äkkiä katsomaan ja he näkivät pari pilvenpyörrettä, jotka kuohuivat meressä. Vesi kohosi ylös suurina patsaina ja laskeutui taas alas kuohuvana ja kimaltelevana vesiputouksena.

Samassa kuului huminaa ylt’ympärillä ja ennenkuin arvattiinkaan oli pilvenpyörre kohottanut heinäsuovan ilmaan ja heitteli heiniä kauaksi metsään.

"Siinä on itse paholainen!" huusi Klaus, joka seisoi hämillään ja katseli heinien menoa.

"Vater! Vater!" [Isä, isä!] huusi santarmin pieni poika, joka aivan hengästyneenä tuli juosten tietä myöten. "Der Amtsvorstand! Der Amtsvorstand!" [Nimismies!]

"Niin, se on totta!" tuli Klaus hengästyneen pojan avuksi. "Nyt hän saa osansa!" ajatteli hän. "Ettekö ole kuullut santarmi, mitä minä sain tietää matkalla tänne, että nimismies on kieltänyt teidänkin poikaanne menemästä kesäksi palvelukseen Borrisgaardiin?"

"Was sagen Sie? Was sagen sie?" [Mitä te sanotte?] huusi santarmi.
"Sitä Amtsvorstand ei olla oikeus tehdä!"

Tuskin hän oli sen sanonut, niin uusi pilvenpyörre syöksähti Itämereltä, yllätti santarmin ja riisti hänet ja hänen isänoikeutensa mukanaan.

Klaus ja karjanhoitaja juoksivat voimansa takaa hänen jälkeensä ja saivat hänet vihdoin kiinni.

Huhu kertoi, että muutamat kanat samaan aikaan läksivät ilmaretkelle, "mutta tulivatko ne takaisin, sitä ei tiedetä."

Siten se kesä kului. Elokuussa 1899 matelivat lukemattomat tarhakäärmeet, kyykäärmeet ja vaskikäärmeet metsissä, varsinkin syrjäisissä paikoissa vadelmapensaikkojen alla.

Mutta Jumalan nimessä hän kesti sekä kylmän että helteen vuoden mukana, ja se meni kuin menikin.

Sato oli hyvä Egtvedissä. Karen istui vankemmin satulassa kuin vuoden alussa, ja Klaus ja Bodil olivat tehneet parhaansa, sillä Karenin taistelu oli muuttunut heidänkin omaksensa.

Ei mikään heitä siinä suhteessa eroittanut. Heillä oli vain yksi päämäärä, he tahtoivat säilyttää Egtvedin tanskalaisissa käsissä.

Karen kohosi vitkalleen heidän kunnioituksessansa, jonka hän niin kevytmielisesti oli hukannut. Askel askeleelta hän valloitti sen takaisin.

Mutta tarvitaan vähintäin kaksi vertaa enemmän aikaa jonkun takaisinvoittamiseen kuin sen hylkäämiseen.

Kesä ja syksy 1899 oli sitä paitsi varsin synkkä lehti Eteläjyllannin uusimmassa historiassa.

Lainkuuliaista ja rauhallista väestöä loukattiin kaikella mahdollisella tavalla, vaikka se uskollisesti ja valittamatta täytti kaikki kansalaisvelvollisuutensa eikä ollut tehnyt mitään pahaa; se ei ollut uneksinutkaan kapinasta.

Palkaksi heitä karkoitettiin ja heidän kansalaisoikeuksiansa loukattiin, niin, eipä heillä ollut edes valtaa omien lastensa yli.

Mutta kuka oli nyt muka herrana Eteläjyllannissa? Minkävuoksi eteläjyllantilaisten ulkonaista turvallisuutta uhattiin siihen määrään, että sitä tuskin enää oli nimeksikään jäljellä?

Miksikä preussilaiset poliisit pitivät niin tarkasti silmällä kunnollisia paikkakuntalaisia, miksikä he tekeytyivät heidän hoitajiksensa, miksikä he ottivat selkoa heidän kokouksistansa, tanssiaisistansa, puheistansa, yksinpä jokaisesta laulustakin?

Miksikä he juoksentelivat talosta taloon etsien sellaisia palvelijoita, joita saattoi karkoittaa vain siitä syystä, että he olivat Tanskan alamaisia, etsien joka ainoata, joka mahdollisesti olisi ollut mukana juhlissa etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, etsien kaikkia niitä Danebroglipun[8] kuvalla koristettuja kuppeja ja piipunpesiä, joita yleensä saattoi olla kauppiaiden varastoissa?

Sentähden että Preussin valtio on hengenvaarassa (!), jonka vuoksi alamaisten hengenvaara ei mitään merkitse.

Poliisilla oli niin paljon puuhaa Eteläjyllannissa, että Saksan pahimmat hylyt, maantienkuljeksijat, roskaväet tulivat herroiksi maahan.

Ne ne tulivat karkoitetun palvelusväen sijaan: valtion työmiehet piiriratarakennuksilta, kaikki yhtenä miehenä saksalaistuttamisen palvelukseen.

Veriset tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen, murhat, päällekarkaukset, väkivallanteot lapsia kohtaan, mitä inhottavimmat siveellisyysrikokset.

Olisi voinut luulla elävänsä vanhojen, saksalaisten maantieryövärien aikana, jolloin oli vaarallista kulkea sekä maanteillä että pelloilla ja puutarhoissa.

Ehkäpä olot pian muuttuvat sellaisiksi, että joka ilta, kun hämärä hiipii yli maan, vaimoja ja lapsia ajetaan takaa aivan kuin metsänotuksia.

Auringonkin paahtaessa täydeltä terältä tunkeutuivat nämät pedot taloihin, kun he vain tiesivät naisväen olevan yksin kotona.

Ja naiset hädin tuskin uskalsivat olla yksin kodeissansa tai mennä ovesta ulos muuta kuin keskipäivällä.

Pelko väijyi aitausten välissä, pähkinäpensaikoissa, lehtikujissa, ojissa ja metsissä, niin vieläpä kolmannen luokan rautatievaunuissakin.

Miehet menivät usein illalla ulos aseet käsissä ja aseettomat naiset salpautuivat taloihin.

Se oli kansallisuuden, siveellisyyden, inhimillisyyden ja taloudellisen aseman rappiota.

Mutta kaikkialla vallitsi pahaauhkaava hiljaisuus, murina pakkohallitusta vastaan, joka ei ennustanut viholliselle menestystä eikä voittoa.

Kuiskaillaan vallihaudoissa, luodaan uusia valleja, kaivetaan uusia hautoja. Jokainen lapionisku maahan on äänetön.

Marraskuussa läksi Borris yhdessä Madsenin kanssa lännen puolelle ostamaan karjaa.

Madsen oli tietysti tullut eroitetuksi virastansa. Kellojen soitto Borriksen hautajaisissa tuli hänelle kalliiksi, mutta hän olisi tehnyt sen uudestaan, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta.

Madsen oli siinäkin suhteessa filosofi, ja koska hän oli poikamies, niin ei hänen tarvinnut ottaa lukuun muita kuin itseään.

Mutta hän tuli Valdemarin oikeaksi kädeksi Borrisgaardissa. Hän oli käytettävissä jos johonkin toimeen ja aina valmis sekä vakavaan työhön että iloon.

Omituista oli tulla länsiosaan maata. Hän ei ollut käynyt siellä kuin lapsena ollessaan.

Vanhoja tammimetsiä oli kasvanut siellä, missä nyt oli soita, ketoja ja merta.

Turpeenkaivajat ja kyntömiehet kohtaavat joka vuosi muutaman jalan syvyydessä vanhoja puunjuuria.

Gesingin suolla Skærbækin lähellä saa aura aina otella kovan taistelun näitä vanhoja, entisajan metsien jäännöksiä vastaan.

Vinumin suolla Dostrupin lähellä kaivetaan kannot ja rungot ylös suosta, hakataan haloiksi, ja vanhat, köyhät ihmiset käyvät niitä kaupittelemassa.

Niin, kahlauspaikoissa, missä maata on voitettu Skærbækiin päin, tulevat suuren, hävinneen Appenholtin metsän puunrungot esille päivän valoon.

Nyt pastori Jakobsenin saksalaiset höyrylaivat, jotka ovat täynnä brandenburgilaisia kylpyvieraita, kulkevat ikivanhan tanskalaisen metsäalueen yli.

"Se on lyhytaikuista iloa", sanoi Madsen. "Saksalaiset elkeet menevät pian myttyyn Skærbækissa. Kaikki loppuu kauhistukseen. Korttitaloja kaikki! Korttitaloja!"

Mutta kun Valdemar Borris aikoi ostaa karjaa maatilaansa varten, niin hän tietysti käväisi monessa talossa kysymässä, haluaisivatko he myödä karjaa. Tätä menoa ja tuloa ei Skærbækin santarmi voinut kuitenkaan selittää muuksi kuin rikolliseksi tarkoitukseltansa ja maanpetoksillisiksi aikeiksi.

Keskellä pihamaata hän pysähdytti Borriksen. "Mitä teillä on tekeillä?"
"Minä olen tullut ostamaan karjaa, mutta mitä se teihin koskee?"

"Karjaako? No, mihin sitä karjaa on käytettävä? Näyttäkää elinkeinotodistuksenne?"

"Ettekö halua samalla kaste- ja rokotustodistuksiani?" kysyi Borris. "Minä ostan karjaa vain omiksi tarpeikseni. Luuletteko ehkä, että olen härkäkauppias?"

"Mielihyvällä ne sanon teille, koska te osoitatte niin suurta harrastusta minua kohtaan. Nimeni on Valdemar Borris Borrisgaardista, Aabenraan piiristä."

Santarmi kirjoitti innokkaasti muistiin, mutta Valdemar käänsi hänelle selkänsä ja meni.

"Halt!" huusi santarmi, joka nopeasti tuli hänen jäljessään. "Mikä nimi on tuossa teidän vaunuissanne?" huusi hän, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä: "Mitä aseita tai miekkoja te kuljetatte?"

"Se on minun taloni nimi", vastasi Valdemar. "Kaikki sen tuntevat, se on Borrisgaard."

Eikö saksalaistuttamispaholainen ollut muuttanut jo Asserballeskovin Altzerfolligholziksi ja Faarhusin Schafhausiksi? Eikö itse tohtori Hahn ollut samantapaisessa nimijutussa julistanut tuomionansa: "Jos oli luvallista antaa kaupungeille tanskalaisia nimiä (tanskalaisella alueella!), niin yhtä hyvin oli täällä asuvalla venäläisellä tai kreikkalaisella oikeus nimittää täkäläisiä kaupunkeja omalla kielellään, joiden kirjainmerkkejä ei kukaan täällä tunne" (!!).

Valdemar kohotti vain olkapäitänsä, ja santarmi, jota hänen levollisuutensa hämmästytti, unohti puolestaan paljastaa miekkansa preussiläisyyden kunniaksi.

Seuraavan talon, johon hän saapui, oli eräs maahanmuuttanut saksalainen vastikään ostanut.

Ohiajaessansa hän kuuli kovaäänistä puhetta ja saksalaisia kirouksia, jotka näyttivät lähtevän hurjistuneen ihmisen suusta.

Keskellä pihamaata seisoi saksalainen vihan vimmoissaan ja kohotti ratsastuspiiskaansa, iskeäkseen sillä eteläjuutilaista tallirenkiä.

Vihainen huuto kajahti ja tallirenki karkasi hänen päälleen lyöden ratsastuspiiskan hänen kädestänsä.

"Verdammter Kerl!" [Kirottu mies!] huusi saksalainen, ja kun hän huomasi Borriksen ja Madsenin, jotka olivat pysähtyneet keskelle tietä, niin hän huusi vihasta kuohuen:

"Kann man sich doch nicht selbst Recht in diesem Lande verschaffen?"
[Eikö voi hankkia itselleen oikeutta tässä maassa?]

"Ei, se ei käy päinsä tässä maassa!" huusi Valdemar. "Eteläjuutilaiset eivät salli piiskata itseänsä. Sitä te voitte tarjota vain maanmiehillenne."

"Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] huusi saksalainen poisvierivien vaunujen jälkeen.

"Olipa sekin germani!" sanoi Madsen. "No niin, hän on varmaan aivan vastikään tullut tänne. Ei kestä kauan ennenkuin hän osaa tanskaa, muuten hän ei voi puhua yhdenkään ristinsielun kanssa."

Kotimatkalla he ajoivat kappaleen matkaa vanhaa historiallista härkätietä.[9]

Madsen näki hengessään kaikki ne lukemattomat laumat, jotka vuosisatojen kuluessa olivat vaeltaneet tätä tietä myöten Pohjoisjyllannista etelään.

Hän oli näkevinänsä kaikki nuo tuhannet ja jälleen tuhannet sarvipäät elukat, sillä Madsenilla oli vilkas mielikuvitus, ja hän kuuli karjan mylvintää ja kaupittelijoiden äänekkäitä piiskanläimäyksiä, kun ne iskivät karvaisiin selkiin.

"Ihmiset sanovat, ettet sinä ole yhtä antelias kuin isäsi", sanoi Madsen äkkiä vilkuttaen omituisesti silmiään. "He sanovat, että sinä olet kitsas, Borris."

"Sanovatko ihmiset sitä? No, sano sinä heille, että he pakisevat sen mukaan kuin heillä on järkeä. Rahoilla on nykyään hyvä menekki Eteläjyllannissa. Kyllä minä tiedän, kelle minä säästän."

Valdemar vajosi jälleen niihin mietteihin, jotka aika ajoin valtasivat hänen mielensä, kävipä hän auran kurjessa tai istui laskujensa ääressä, antaessaan kynänsä levätä.

"Kuinka nainen voi tulla uskottomaksi ensi rakkaudellansa, hetkeksi heittäytyä toiselle, mennä naimisiin tämän kanssa ja tulla hänen lapsensa äidiksi ja taaskin palata takaisin ensimäiseen rakkauteensa?"

Sillä siten se kai oli, koska hän itse oli sen sanonut. Luonnollisempaa ja uskottavampaahan olisi ollut, jollei hän alkujaan olisi hänestä välittänyt.

Hän kiersi ja kaarsi sitä joka puolelta. Se oli ikäänkuin kuollut kohta, josta hän ei koskaan voinut saada selkoa. Hän ei ymmärtänyt naisia.

"Minä halveksisin sitä miestä, joka lopulta ottaisi vastaan sellaisen rakkauden! Hän ei ainakaan ansaitsisi parempaa kohtaloa."

Ja jos sellainen mies antautuisi himojensa valtaan ja antaisi halujensa yllättää itsensä, niin hän halveksisi sitä miestä niin syvästi, että hän mielestänsä voisi polkea hänet jalkojensa alle. Mies möisi itsensä ja ostaisi naisen.

Eikö hän nuorena miehenä arassa ujoudessansa ollut pitänyt tuota kaikkia aisoissa, jotta hän ei pelästyttäisi tyttöä, ja ehkäpä hän juuri sen vuoksi ei voinut voittaa häntä, vaan toinen, rohkeampi ja röyhkeämpi oli hänet ottanut!

Hän halveksi tuota naista noiden äkillisten vaihdosten vuoksi — myös tuon viimeisen vuoksi.

Hän mielestään olisi miltei vähemmän häntä halveksinut, jollei hän olisi tehnyt hänelle tuota tunnustusta.

Mutta nämä olivat ilkeitä ajatuksia, pahoja ajatuksia! Parempina hetkinään hän katui niitä ja myönsi, että Karen oli käyttäytynyt jalosti, niinkuin harvat muut naiset olisivat tehneet, ja että hän itse oli kurja mies, jolle tätä jaloutta oli tuhlattu.

Miksikäpä hän pakotta antaisi verensä kuohua kuin hirmumyrskyn, joka saattoi hänen päänsä pyörälle?

Ja poikaa, jonka holhoojaksi hän vasten tahtoansa oli tullut, — hän tuskin kärsi mainittavan! Ruprecht Jürgensin lihaa ja verta!

Siinäpä se oli! Suunnaton, katkera mustasukkaisuus muuttui sellaisina hetkinä vihaksi.

Uskottomuutta hän ei koskaan voinut antaa anteeksi! Hän ei ollut niitä, jotka tyytyivät armoon.

Eikö hän avoimin sylin ja sykkivin sydämin ollut valmis ottamaan häntä vastaan ja sulkemaan hänet syliinsä, josta hän ei koskaan olisi häntä hellittänyt, ja eikö Karen ollut kääntänyt hänelle selkäänsä ja heittäytynyt toisen miehen syliin, ja pitäisikö hänen muka nyt tyytyä leskeen?

"Mitähän Madsen sanoisi, jos hän aavistaisi, mitä minä nyt tässä istuessani mietin? Hän nauraisi minulle. 'Mikä kurjan surkea mies sinä olet! Pojan nulikka, etkä täysi-ikäinen mies. Antaa tuollaisen rakkauden mennä luotaan, kun sen voi saada käsiinsä, vain senvuoksi että toinen — — tuhmuutta! Sinä olet kuumehoureinen uneksija, etkä kelpaa tätä maailmaa varten! — Sinun täytyy vähentää vaatimuksesi! Tee sopimus elämän kanssa, muuten elämä sinut musertaa. Jos ei voi saada parasta, niin tulee tyytyä lähinnä parhaasen, muuten saa seisoa tyhjin käsin. Niin Madsen olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt! Mutta hän ei sitä tiennyt."

"Niin, nehän kuuluvat olevan vääriä maanmittareita, joiden henget kummittelevat ja koettavat viekoitella ohikulkevia soihin ja nevoihin. Mutta jos näkee sellaisen, sanoo kansanusko, niin ei tarvitse sanoa muutakuin: 'Näytä minulle tietä kotiin, niin panen kaksi killinkiä portinpieleen sinua varten. Sitten ei ole mitään hätää!"

"Pikemmin ne ovat kummittelevia preussiläisiä. He ainakin ovat kylliksi vääriä maanmittareita."

Joka ilta kun Karen istui yksin ja kuunteli, hän kuuli tänä rauhattomana aikana kaikellaisia olemattomia ääniä.

Hän tiesi, että kaikki ovet olivat lukossa, mutta jos hiirikin rapisi laudoituksen tai ristikon takana, niin hän säikähti.

Unissakin hän kuuli rautakangen kolinaa ja tulen räiskinää, tai luuli jonkun ovissa puuhailevan.

Hänen ajatuksensa seurasivat ikäänkuin pelästynyt lintuparvi
Valdemaria, jonka hän tiesi olevan matkoilla lännen puolella.

Ne seurasivat häntä ovelle, minne ikänä hän saapui, astuivat hänen kanssaan kynnyksen yli ja istuutuivat hänen mukanaan pöytään.

Eiköhän Valdemar tuntenut, että nämät hellät, nöyrät ajatukset ympäröivät häntä sekä hänen hereillä ollessansa että nukkuessansa aivan kuin pehmeät näkymättömät kädet, jotka tahtoivat tehdä hänelle vain hyvää?

Silittää hänen päänalustansa, kun hän aikoi nukkua ja ojentaa hänelle lämmintä, vahvistavaa juomaa, kun hän oli janoissansa ja väsynyt?

Niin, niin, Karenilla oli oikeus antaa, kun hänellä ei ollut oikeutta ottaa. Hän ei ollut nyt tavannut häntä saman katon alla siitä päivästä saakka, jolloin hän oli tunnustanut hänelle kaikki.

Hänen poskensa paloivat muistellessaankin vain sitä. Hän oli nähnyt hänet vain kerran tiellä.

Vaikka hänellä sen vuoksi oli paljon puuhaa yliholhoojan (piirituomarin) kanssa, niin hän antoi kaikki asiat Kain holhoojan välillä käydä kirjallisesti, säästääkseen häneltä suullisia keskusteluja.

Hän otti vastaan Valdemarin jääkylmät, muodolliset kirjeet, joiden allekirjoituksena oli "Borris", ja joissa ei ollut edes kohteliasta tervehdystäkään. Ja kun hän ei koskaan mennyt hänen puheillensa, vaan suorastaan karttoi Borrisgaardia, niin eikö hänellä ollut oikeutta edes ajatella häntä?

Ajatukset ja kaihot ovat tullittomia, varsinkin kun ne ovat niin nöyriä ja vaatimattomia kuin hänen.

Ja kun hän koko päivän ajatuksineen ja käsineen oli kovassa työssä lapsen ja talon hyväksi, niin eikö hänellä ollut oikeutta illalla myöhään lepuuttaa käsiään helmassansa ja raoittaa ovea salaisimmalle aarteellensa?

"Vaarallista, vaarallista on uneksia sellaisen piiloitetun salaoven ääressä yön hiljaisuudessa, pikku Karen!

Mutta lännen puolelta tulivat vaunut vierien kaukaa yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, vaikkei hän sitä kuullut.

Talon toisessa päässä istui Klaus, jolla aina oli loppumaton varasto juttuja käsillä ja kertoi Bodilille kalisevista kahleista, sysimustista koirista ja Erik kuninkaan[10] huokauksista vanhassa Nordborgin linnassa Alsissa, kunnes Bodil tuli kalman kalpeaksi ja vapisi pelosta.

Äkkiä kuului hillittyä koiran haukuntaa. Joku houkutteli koiraa ulkona pimeässä.

Kiihkeästi kuunnellessansa hän kuuli äkkiä vaunujen vierinää, ja hän kuuli senkin, että ne pysähtyivät äkisti.

Valdemar kohosi pystyyn vaunuissa, mutta samassa hän heitti ohjakset
Madsenille.

"Pidä hevosta! Siellä on joku, niin totta kuin minä tässä seison, joku mies, joka ryömii ikkunasta sisään!"

Mutta Borris oli jo hypännyt alas vaunuista ja juoksi aika kyytiä lehtikujaa myöten pihalle ja kolkutti väentuvan ikkunaan.

"Ylös vuoteesta!" sanoi Borris. "Varas on siinä huoneessa, jonka ikkuna on tien puolella. Oletko valmis? Hyvä! Astu hiljaa sisään, älä herätä talon väkeä, — sinä tunnet tien. Minä seison ikkunan ulkopuolella, niin saammepa kiinni varkaan. Oletko ymmärtänyt?"

"Jumala tiesi, kuinka paljo aikaa se sikokuningas tarvitsee saadakseen vaatteet ylleen?" ajatteli hän. "No, tuossahan hän on!"

Sillä samassa kuului kovaa melua huoneesta, ikäänkuin joku päästäisi käsistään raskaan esineen.

Valdemar hyppäsi sisään ikkunasta ja tuli karjanhoitajan avuksi, joka painiskeli varkaan kanssa, ja siten. Valdemar ensi kertaa seisoi Ruprecht Jürgensin katon alla.

Mutta viereisen huoneen ovessa oli Karen, vieläkin kalpeampana kuuvalossa, kuin todellisuudessa. Sillä heti kun hän oli kuullut melua, oli hän juossut herättämään Klausia ja tuli nyt Klausin kanssa paikalle.

Hän näki kookkaan miehen seisovan keskellä lattiaa ja toisen, joka makasi sidottuna maassa ja kiemurteli kauheasti kiroillen tämän jaloissa.

"Äh, kyllä minä, senkin roistoväki!" Klaus alkoi kovaäänisenä ja innokkaana käydä mieheen käsiksi. Mutta kookas mies, joka seisoi siinä kohona, käänsi päätään, ja se oli Valdemar. Mitä tämä merkitsi?

Nähdessään näin äkkiä serkkunsa, alkoi Karen vapista, niin että jalat tutisivat hänen allansa.

Olivatko hänen ajatuksensa tuoneet hänet tänne? Hän luuli hänen olevan kaukana, ja kuitenkin hän oli niin lähellä, saman katon alla kuin hän itsekin.

"Älä pelkää, Karen Jürgens", sanoi hän kylmästi. "Minä ajoin tästä ohi ja näin varkaan ryömivän sisään ikkunasta, siinä kaikki."

Ja yhteisin voimin he kantoivat ulisevan itäpreussilaisen ulos ja heittivät hänet vaunuihin - Madsen oli nimittäin jo ajanut pihalle, — ja veivät hänet suoraa tietä putkaan.

"Samalla tavalla sinun isäsi ja minä kuljetimme kerran tuollaista sikamaista nautaa vaunuissamme", nauroi Madsen, "mutta sillä kertaa se oli oikea santarmi."

Borris kääntyi hänen puoleensa ja Madsen pelästyi hänen kasvojensa ilmettä.

"Jos Borriksella olisi ollut syytä lyödä minuakin", sanoi Madsen jälkeenpäin, "niin luulen, että hän olisi sitä tehnyt."

Kun mies taistelee itsensä kanssa, niin hän näyttää usein siltä, kuin hän tahtoisi ruveta taisteluun koko maailmaa vastaan.

Hän näki edessään Karenin, sellaisena kuin tämä seisoi ovessa, kalpeana ja pelästyneenä, kasvoissa kesken kauhistusta jotakin hänelle vanhastaan rakasta ja lapsekasta, ja tuo näky kiusasi häntä. Oi, miten se häntä kiusasikaan!

"Pitäisitte näitä mielemmin silmällä kuin meitä", sanoi Borris lyhyesti, kun hän jätti lurjuksen käsistään, mutta tämä yritti turhaan puristaa sidottuja käsiään nyrkkiin, pudisti päätään Valdemarille ja sähisi hampaittensa välistä:

"Sinä ja Jens saatte maata täällä sisällä tänä yönä", sanoi hän, "nyt yöllä emme voi hankkia lasimestaria. Parasta taitaa olla, että me mitä pikemmin asetamme luukut kaikkiin ikkunoihin."

Valdemarhan oli kuin kaitselmus, joka valvoi hänen ylitsensä, ja jonka kaikesta huolimatta täytyi olla saapuvilla, silloin kuin hän enimmin häntä tarvitsi.

Valdemar nimitti häntä yhä edelleen Karen Jürgensiksi, sen sijaan että hän olisi sanonut aivan yksinkertaisesti Karen!

Tekikö hän sen siksi, että hän tahtoi tahallaan asettaa vainajan heidän välillensä?

Ja kuitenkaan ei Karenin sielussa hämärtänyt heikointakaan aavistusta siitä, että juuri tämä saattoi olla todistuksena Valdemaria ja hänen vihaansa vastaan.

Vanha ennustus sanoo, että kun aurinko Pyhäinmiesten päivänä (marraskuun ensimäisenä) paistaa puitten latvoissa, niin tuleva vuosi on hyvä terhovuosi.

"Pyhäinmessulle minua vuota, Marttina tulen, jos tohdin vaan, ennen jos joudu en tulemaan, tulen kaiketi Kaarinan päivänä oves edessä olemaan."

Ensiksi maaneuvos vaati nimismieheltä tietoa asiasta. Useita todistajia kuulusteltiin, ja nimismies lähetti kuulustelupöytäkirjan maaneuvokselle, joka julisti Karenin valituksen perusteettomaksi.

"Yleinen rauha ja järjestys tulisi häirityksi, portti oli vaarallinen" ja valitus hyljättiin.

Karen kohotti päätään. Hän oli saavuttanut takaisin kansallis- ja esikoisoikeutensa.

Hänen porttinsa oli merkitty. Kaikki ohikulkijat saattoivat sen nähdä, samoin kuin he ennen olivat nähneet Saksan lipun.

Eikä yksin Karenin portista pidetty kovaa meteliä, vaan myös Valdemarin ajopeleistä. Niissä yhä edelleen oli kirjoitettuna Borrisgaard, eivätkä ne tahtoneet tunnustaa omakseen Bürrisgardin nimeä.

Borris tuomittiin sen vuoksi poliisisakkoihin, mutta alioikeus vapautti hänet myöhemmin.

Virallinen syyttäjä vetosi tuomion johdosta. Nyt asia oli vedottu Flensborgin maaoikeuteen ja valtion virallinen syyttäjä vaati kolmen markan sakkoa.

1899 vuoden viimeinen ohimenevä auringonväike loisti lumettomilla mailla ja lehdettömissä metsissä.

Karen oli hiukan kävelemässä tietä myöten Kain kanssa saadakseen hengittää raitista ilmaa.

Äkkiä hän näkee suoraan edessänsä Valdemarin, joka astui jalan aivan häntä kohti.

Hengitys tuntui pysähtyvän hänen rinnassansa, niinkuin usein sattuu valtavan pelon kohdatessa, ja hän puristi pikku Kain kättä lujemmin, ikäänkuin tämä voisi häntä suojella.

Jos hän suinkin olisi voinut kääntyä takaisin ja paeta, niin hän olisi sen mieluimmin tehnyt.

Mitenkä Valdemar, joka hänelle lapsena oli ollut niin tuttu ja läheinen, oli äkkiä voinut muuttua vieraaksi mieheksi!

Karen ei uskaltanut häntä kiittää, hän pelkäsi, että hänet työnnettäisiin taas pois luota, ja kuitenkin hänellä mielestään oli pakko mainita asiaa.

"Mikä onni minulle, Valdemar, että sinä ajoit sinä yönä tästä ohitse ja näit varkaan", alkoi Karen epävarmalla äänellä.

"Etkö ole kuullut puhuttavan portistani?" toisti Karen pettyneellä äänellä, mutta sisällisellä ylpeydellä, aivan kuin joku toinen olisi sanonut:

Hän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi myös koettaa ilmaista hänelle tätä hiljaista iloaan. Eihän Valdemar voinut olla siitä väliäpitämätön.

Valdemar ei silminnähtävästi näyttänyt välittävän portistakaan. Hän kuunteli vain ääneti, mitä Karenilla oli kerrottavaa siitä ja tervapensselistä ja santarmista, ja miten se asia sitten oli kehittynyt.

Sillä välin pikku Kai koetti herättää huomiota, niinkuin lapset aina tekevät, kun he näkevät olevansa unohdetut.

Hän vihelsi ja veti äitiä hameesta, saadakseen hänet liikkeelle. Tämä alkoi tuntua kovin ikävystyttävältä.

Mutta Borriksen silmissä poika yhä vain oli ilmaa. Karen puolestaan arveli, että hänen täytyi tehdä jotakin tekeytyäkseen näkemättömäksi ja kuulemattomaksi, jotta Valdemar ei aavistaisi, että hänen rakkautensa yhä kiusasi häntä, ja jotta tämä ei seisoisi siinä niin kylmänä ja välinpitämättömänä ja itseksensä pilkkaisi hänen rakkauttansa.

"Tervehdi Valdemar setää, Kai", sanoi Karen ja ojensi pojan pienen vastahakoisen käden esille.

Saadakseen tästä lopun Valdemar kumartui äkkiä alas, nosti pelästyneen pojan käsivarsillansa ylös ilmaan ja laski hänet yhtä äkisti ja kovasti taas alas, ikäänkuin hän olisi polttanut sormensa.

Ikäänkuin polttava tuli tunkeutui hänen sieluunsa ajatus: Jospa tämä olisi ollut hänen lapsensa! Jospa se olisi ollut hänen omansa!

"Tietysti", puheli Valdemar itseksensä, "näyttäisi niin somalta, jos minä ottaisin tuon pojan huostaani, juuri sen vuoksi, että hän on toisen lapsi, kostaisinko pahan hyvällä ja kokoisin polttavia hiiliä Karenin pään päälle! Rakastaisin poikaa sitä enemmän, mitä kovemmin hänen isänsä ja äitinsä olivat kiusanneet minua! Siten ihmiset arvelisivat, eikö totta? — Herättää hänessä rakkautta minuun, ikäänkuin olisin ollut hänen isänsä? Hänen isänsä!"

"Mutta sitäpä minä en tee. Minä en toivo hänelle mitään pahaa, — ei, sitä en tee! Mutta minä toivon, ettei sitä poikaa olisi olemassa, ettei hän koskaan olisi syntynyt! Ja minulla on oikeus sitä toivoa."

Vääryys voi tehdä useat ihmiset pahoiksi. Mitä voimakkaampi oikeudenkäsite ihmisessä on, sitä vaikeampi usein ihmisen on antaa anteeksi.

Molemmat äidit tulivat hitaasti astuen häntä vastaan, Borrisgaardin ja
Højemarken äidit.

Borrisgaardin äidin olennossa oli jotakin, mikä muistutti kopeaa, keskiaikuista aatelisrouvaa.

Toisella oli kevyt, joustava käynti, toinen tepsutteli pienin askelin, mutta he olivat kuitenkin, kuvannollisesti sanoen samaa valintaa. He olivat vankkaa tekoa, oikeinajattelevia ja jalosydämisiä.

Rouva Borris ja rouva Grunnet olivat seisoneet kauan liikkumatta ja odottaneet jonkun matkan päässä, ilmaisematta itseänsä.

He näkivät kenen kanssa Valdemar puhui, eivätkä tahtoneet häiritä tätä satunnaista kohtausta. Jumala tiesi, miksi hyväksi se saattoi olla?

He katselivat kuitenkin huolestuneina ja pudistelivat päätään, sillä aikoja sitten he olivat puhuneet asiat suoriksi keskenänsä.

"Me vanhat saamme vain katsella, me emme voi mitään tehdä", sanoivat he huolissansa. "Paha voisi helposti muuttua vieläkin pahemmaksi."

"Karenin on helpompi olla", lisäsi rouva Grunnet, "hän se on tehnyt väärin, hänellä ei ole mitään anteeksi annettavaa. Hänen ei tarvitse samassa määrin voittaa itseänsä."

Heillä molemmilla oli se tunne, että heidän lapsensa olivat joutuneet metsään, jossa he eivät voineet löytää toisiansa. Jos toinen huusi, niin vastaus kuului niin kaukaa, ettei sitä lainkaan voinut kuulla.

Rouva Borris ja Valdemar olivat olleet päivällisillä Højemarkessa ja kahvia juotuaan oli Valdemar mennyt Keldetin luo, ja siltä asialta hän palasi kohdatessaan Karenin.

Kello kuusi he läksivät kotiin. Rouva Borris otaksui, että Karen ja Kai viettäisivät yhdessä uudenvuodenaattoa isoäidin kanssa ja hienotunteisena niinkuin ainakin rouva Borris ei tahtonut häiritä tätä perheiloa.

Mutta Kai oli silmäillyt vihaisesti Borrikseen, kun hän oli jälleen maassa lennettyänsä tahtomattaan ilmassa.

Hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä sitä miestä kohtaan, jota hän niin harvoin näki, mutta joka saattoi äidin aina niin äänettömäksi ja omituiseksi.

Vasta paljoa myöhemmin Karen selvästi käsitti, että hän oli toiminut epähienosti ja ajatellut vain itseänsä ja lasta, pyytäessään Valdemaria Kain holhoojaksi.

Mutta tehtyä ei voinut tekemättömäksi tehdä; sanoja, joita kerran oli lausuttu, ei voitu takaisin ottaa.

Saksalainen pitäjänpappi kulki siinä, kädet selän takana ja etsi "heikkoja sieluja" tutkiaksensa niitä.

Missä hän silmäsi preussilaisen kotkankuvan tai mustanvalkean lipputangon, siitä hän astui levollisesti ohitse, sillä siinä asui saksalainen virka- tai toimimies, tai ainakin saksalaismielinen mies.

"Ach so! [Vai niin!] Mutta te olla ainakin jäsen joku tanskalainen yhdistys? Kuinka monta, Frau Jürgens?"

"Herra Pastori, te tiedätte, ettei teillä ole oikeutta tiedustella minulta. Se on yksityiselämään kuuluvaa, ettekä te voi olla vähintäkään huvitettu siitä."

Ja pappi kohotti hattuaan, asetti kätensä taas selän taakse ja astui edemmäksi.

Karenin tullessa huomasi rouva Grunnet, että hänen silmänsä olivat itkettyneet, mutta hän ei ollut mitään huomaavinansa.

Vasta syötyä, kun Kai leikitteli niillä ihmeellisillä ihmisillä ja eläimillä, hevosilla, ja reillä, joita isoäiti oli leikellyt hänelle, sanoi Karen hiljaa, hänen ja äidin istuessa kodikkaasti sohvassa:

Hän olisi voinut sanoa jotakin muutakin, mutta hän ei tahtonut sitä sanoa, nimittäin: että hän oli nähnyt heidät tiellä yhdessä.

"Oi, miksi hänen täytyy kärsiä isänsä tähden? Miksikä ei voi rakastaa minun rakasta, siunattua poikaani hänen itsensä vuoksi? Minkä hän sille mahtaa?"

Äiti se tässä pahoillansa valitti vääryyttä, joka hänen lastansa oli kohdannut.

Rouva Grunnet ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi, ja se kuului aivan kuin oraakelin sanalta:

"Älä koskaan lähde metsätietä kulkemaan, sillä et koskaan löydä sieltä kotiin, jollet tunne metsää."

"Suokoon Jumala, että olisit ollut Valdemarin poika", ajatteli hän itseksensä, suudellessansa lasta.

"Suokoon Jumala! Suokoon Jumala! Mutta kun onnettomuus nyt kerran oli tapahtunut, niin Jumalalle kiitos sinusta, pikku lapsi! Sinä se olet isoäidin ilo ja riemu. Sinä olet viaton. Ethän sinä voinut määrätä, kuka saisi olla sinun isäsi."

Kai saattoi tuskin istua hiljaa pöydässä ja syödä kinkkua ja vihreätä kaalia, sillä alkoi jo paukkua.

Siinä oli ilotulitusta, ja jos jotakin, joka nyt kerran kuuluu uudenvuoden paukkeesen, mutta parhaat kaikista olivat uudenvuoden "ruukut",[11] sillä silloin lapset lauloivat ulkopuolella:

"Kas tuossa! Se oli hyvä! — Tuossa toinen! Ja vielä toinen! Vieläkin parempi!" huusi Kai, piteli sormeaan ilmassa ja katseli ympärilleen loistavin silmin — pelokkaana ja kuitenkin huvitettuna.

Mutta rouva Grunnet nosti Kain syliinsä ja kertoi miten joulua oli vietetty kaksikymmentäneljä vuotta sitten.

Ei ainoastaan kaikkia työkaluja vaan aura ennen kaikkea oli tuotava sisään, ennenkuin kirkonkellojen ääni ilmoitti pyhän alkaneen, sillä muuten Jerusalemin suutari istahtaisi sille levähtämään kesken vaellustansa, jos hän jouluiltana sattuisi kulkemaan seudun läpi. Mutta vieläkin vanhempina aikoina ei saatu kehrätä eikä tehdä mitään muutakaan jouluaikana. Kerrottiin, että eräs vaimo kerran hyvin kauan aikaa sitten oli rohjennut ottaa rukkinsa esille eräänä jouluiltana, mutta seuraavana jouluaattona hän oli kuollut, ja silloin hän tuli raappimaan ikkunaruutuja verisillä käsillään ja valitti: 'Tästä näette, mitä minä sillä voitin, kun pyhänä jouluaattona kehräsin.'

"Niin, se on totta, että siihen aikaan sellaista uskottiin", vastasi isoäiti, "mutta nykyään ollaan viisaammat."

Väentuvassa istui sillä välin eräs palvelustytöistä laulamassa ja hänen mielestänsä piti laulaa jotakin oikein kaunista, ja siksi hän lauloi:

Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä pappi ajoi ohitse; tämä pysähtyi ja kolkutti piiskan varrella ruutuun.

"Te ei saa laula tuo kiihoittava laulu", huusi pappi vihoissaan ja ajoi edelleen.

Tuo pappi oli todellakin niitä "Jumalan palvelijoita", jotka sanoivat Kristuksesta "että hän puhuu saksaa, tahtoo saksaksi, tuntee saksaksi, ajattelee saksaksi ja uskoo saksaksi", ja jotka sanoivat, että "saksalaisesta olemuksesta me tahdomme luoda itsellemme saksalaisen Kristuksen ja saksalaisen Jumalan." [Ote saksalaisesta aikakauskirjasta "Die christliche Welt" 1901.]

Onneksi hänelle, sillä niitä pappeja, jotka eivät olleet innokkaita saksalaistuttajia, vihattiin ja vainottiin.

Siihen aikaan pantiin alkuun kurinpitotutkimus muutamia yksityisiä vastaan ja he saivat kovat nuhteet, syystä "etteivät he edistäneet isänmaallista politiikkaa."

"Jumalan nimeen!" sanoi rouva Grunnet ja nousi ylös, ikäänkuin ottaakseen sitä vastaan.

Rouva Grunnet otti Kain syliinsä, pani hänen pienet kätensä ristiin omien käsiensä lomaan ja sanoi vapisevalla äänellä:

"Sano nyt pikku Kai, niinkuin isoäiti sanoo: Jumala varjelkoon tanskalaista kansaamme!"

Yö vaipui yhä synkempänä yli maan, joka silmäili ylös tähtiin monine loistavine ikkunoineen, lyhtyineen ja majakkatulineen.

Saksalaistuttamiskourat, pikkuradat, heittelehtivät sinne ja tänne monissa päättömissä mutkissa ja kaarteissa, — luulisipa melkein vain sen vuoksi, että tie venyisi niin pitkäksi kuin mahdollista.

Ne koettivat kaartaa maata, ne ajelehtivat yltympäri silmät hehkuvina, hyökkäsivät pahaa tarkoittaen nuolen nopeudella eteenpäin, pujottelivat esiin ja vetivät perässään niinkuin mitkäkin matelijat loistavaa, monijäsenistä ruumista.

Minne ratoja rakennettiin, sinne ilmestyi saksalaisia työmiehiä, minne saksalaisia työmiehiä saapui, sinne ilmestyi krouveja. Se oli selvä asia.

Mutta tähdet kulkivat alati omia ratojaan kaikkien yläpuolella, ja vuosi alkoi taas omaa kierrettään samoinkuin vuosisatakin.

Kultavirta Berlinistä tulvaili maahan saksalaistuttamisasian hyväksi, ja tanskalainen nainen kirjoitti ensimäisen kirjoituksensa "Danevirke" lehteen helmikuun toisena päivänä..

Theodor Brix nimittää häntä ja hänen toimintaansa yleensä "alhaisimmaksi vihollisen puolelle pakenemiseksi." ["Nordschleswig und die Selbsterniedrigung Deutschlands."]

Naiset häpesivät sukupuolensa puolesta ja he kiittivät vain Jumalaa siitä, ettei tuo nainen ollut eteläjuutilainen.

Santarmit kulkivat pitkin teitä tuo lehti kädessä, jota ennen oli pidetty niin suuressa kunniassa, mutta jota kaikki nyt halveksivat.

He kuljettivat sitä pihoille, he veivät sen sisään taloihin. Sitä oli väkisin tyrkytettävä ihmisille, samapa se huolivatko he siitä vai ei. Aivan kuin myrkkyä olivat sen sanat salaisesti tungettavat eteläjuutilaisten mieliin. Danevirke-nimen peitossa olivat saksalaiset ja muutamat harvat vihollisen puolelle siirtyneet henkilöt väijyksissä.

Mutta ei kukaan, jota ei kova hätä pakoittanut, tahtonut saada tätä ratisevaa lehteä taloonsa. Sille käännetriin selkää ja suljettiin siltä ovi.

Winberg oli tosin Karenin kaukainen sukulainen, mutta epäluotettava tanskalainen mies.

"Vai sinäkin, Winberg?" sanoi Borris. "Kuulehan! Minä tahdon sanoa sinulle jotakin. Me emme tahdo kaupustella kansalaisoikeuksiamme. Me emme tahdo tehdä itseämme vikapäiksi halpamaiseen itsemmetuhoamiseen. Jos annamme saksalaisille pikkusormemme, niin he pian ottavat koko kätemme. Ja sitten saamme heidän halveksumisensa kaupan päällisiksi. Sano terveiset ystävillesi, saksalaisille, että me, eteläjuutilaiset, emme suostu välipuheihin!"

"Ei, ei", mutisi Winberg, "siksipä ei olekkaan huonompia valtioviisaita kuin me."

"Minä sanon sinulle jotakin", sanoi hän. "Kun viimeksi olin nimismiehen luona, niin kohtasin etehisessä useita, jotka olivat ilmoittaneet luopuvansa tanskalaisista yhdistyksistä saadakseen palvelukseensa renkiä. He pelkäsivät samoinkuin sinäkin, Winberg."

"Mutta tiedätkös mitä nimismies sanoi, kun hän seurasi minua sivuhuoneesen?"

"Niin, hän sanoi: 'Es sind lauter Lumpen!' [Ne ovat kaikki roskaväkeä.]
Niin, minä en sitä sanonut, Winberg, vaan preussilainen nimismies."

"Winbergillä on saksalainen omatunto tanskalaisessa ruumiissa!" naureskeli Madsen, joka astui ohi.

Mutta seuraavana päivänä sattui haudankaivaja Madsenille samalla tiellä jotakin muuta hauskempaa.

Hän ajoi aika ravia ja huomasi tiellä pienen pojan, joka käveli kantaen koria, ja se oli yhtä suuri kuin poika itsekin ja näytti aivan lintuhäkiltä.

Sitä ei tarvinnut sanoa kahdesti Ebbe Keldetille, sillä hän se oli. Hän heitti korin vaunuihin ja hyppäsi itse perässä.

"Hauska kuulla", vastasi Madsen, joka tahtoi panna häntä koetteelle, "sillä minä olen saksalainen."

"Seis!" huusi Ebbe, jolle äkkiä tuli kova kiire. "Minä tahdon mennä pois! Minä tahdon mennä pois! Minä tahdon pois!"

"Ei, minä en tahdo ajaa kauemmin!" huusi Ebbe ja hänen kasvonsa tulivat punaisiksi ponnistuksesta, yrittäessään tavoittaa koriansa.

Ja Ebbe heitti korin tielle ja hyppäsi alas, ennenkuin Madsen ehti pysähdyttää hevosta. Hänellä oli kova kiire päästä pois niistä vaunuista.

Mutta Madsen katsahti taaksensa ja hänen silmäänsä osui lapsen salamoivat katseet.

Hän oli pistänyt päänsä uudelleen lintuhäkkiin ja Madsenista näytti, ikäänkuin linnun vilkkaat, kiiluvat silmät olisivat tähystelleet häntä korin lomien välistä.

"Minä voin lyödä vetoa kymmenestä markasta, että tuo oli vanhan Keldetin poika", naureskeli hän tyytyväisenä. "Sama huimapää kuin isäkin!"

"Sellainen poika! Sellainen poika! Siinä hän rehkii korineen eteenpäin koko pitkän matkan tuossa loassa! Niin, kun meillä on tuollainen sotajoukko takanamme, niin me, eteläjuutilaiset, voimme huoleti odottaa tulevia aikoja!"

"Kun musta haikara näyttäytyy keväällä, niin tulee takatalvi. Jos se on valkoinen ja puhdas, niin se ennustaa kuivaa kesää, mutta jos se on likainen ja pörröinen, niin tulee märkä kesä", sanoo eteläjuutilainen.

"Jos samalla kertaa näkee haikaran lentävän, kuulee hyypän huutavan ja auran vakoja uurtavan, niin ennen vuoden umpeen menoa on pakko muuttaa toiselle seudulle."

"Älä turhia puhu, sinä onnettomuutta ennustava lintu", sanoi Bodil. "Hankippa minulle tässä vielä sadetta huomiseksi, parhaiksi vaatteen pesulle."

"Herra pitää kaikesta parasta huolta, mut satamaan hän ei saa, kun tuulee luoteen puolta!"

Ja lausuttuaan tämän epäluottamuslauseen jumalallisten voimien vallasta, hän läksi. Sillä hänen piti mennä kertomaan Karenille, mitä hän oli kuullut Aabenraassa, ja mitä hän oli lehdestä lukenut.

"Niinpä niin, pikku rouva, v. Köllerin täytyy alistua ja keskeyttää hiukan palvelusväen karkoitusta, sillä nyt meillä ei ole työväkeä, ja siitä saksalaiset saavat kärsiä yhtä paljon kuin mekin, ja siitäkös huuto nousee. Ei, sanovat saksalaiset, me tahdomme, tuhat tulimmaista, saada tanskalaisen palvelusväkemme takaisin, sillä matka edes ja takaisin on yhtä pitkä, ja aina on pidettävä hirveätä melua tyhjästä, ja nyt Tonderin pormestari on selittänyt, — niin, sen hän todellakin on tehnyt! - että ensi markkinoilla on siitä ilmoitettava useissa Pohjoisjyllannin lehdissä, koska ilmoitus Riben piirilehdessä ei ollut vedellyt. Niin, kostoksi tanskalainen palvelusväki on käynyt kalliiksi! Eikö viime vuonna karkoitettu Borrisgaardistakin palvelusväkeä, kun Borris ei tehnyt ostoksiaan saksalaiselta leipurilta? Mikä saksalainen osaa leipoa ruisleipää?"

"Niin, nyt on lasten vuoro!" jatkoi hän ja pyöritti hattua käsissään. "Sillä Ebbesenin hakemus hyljättiin tänä vuonna, kun hän pyysi pikku Svenille vapautusta kesäkoulusta, koska poika jälleen olisi saanut kesäksi paikan Borrisgaardissa. Sen sijaan hän saa vapautusta mielihyvällä, jos hän menee kotisaksalaisen luo palvelukseen. Niin, voisihan Borriskin saada hänet, jos hän eroaisi tanskalaisista yhdistyksistä, ja samantapaisia ilmoituksia lähetetään nyt kaikille tanskalaismielisille."

"Ei tietenkään! Tuhat tulimmaisinta — ei! Eiväthän he kaikeksi onneksi ole niin silmittömän hulluja, etteivät he kieltäytyisi yhtenä miehenä!"

Karenilta pääsi hiljainen nauru, — sitä sydämellisempi se oli, mitä hiljaisempi.

Huhtikuun toisena päivänä olikin sitte "väenmarkkinat" Tonderissä vain sitä varten, että saataisiin palvelusväkeä Tanskasta Eteläjyllantiin.

Sinne ei ollut saapunut ainoatakaan tyttöä ja ainoastaan kymmenen miestä. Saksalaiset tappelivat niistä ja miehet kohottivat hintoja. He vaativat neljäsataa, jopa neljäsataaviisikymmentä markkaa palkkaa.

"Voihan tuo olla, tavara on kallistunut!" sanoivat he nauraen.
"Täällähän kiistellään meistä!"

Mutta tuskinpa he olivat edeltäpäin osanneet odottaa sitä arvokasta vastausta, jonka väestö heille antoi:

"Kesän kuluessa tulee rakennettavaksi kuusi uutta kokoushuonetta eri pitäjissä!"

Se tapahtuikin. Ja suurvaltaa kohtasi toinen tappio toisensa jälkeen pienen, urhoollisen joukon puolelta, joka oli saanut maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen varjella kansojen itsemääräysoikeutta.

v. Köllerin pakkopolitikka epäonnistui. Poliisien uhkaukset koettaessaan saada ihmisiä luopumaan kansallisista yhdistyksistä vaikuttivat vain sen, että jäsenluku kohosi ja että rahalahjoja tulvaili yhdistyksien kassoihin.

Eteläjyllannin sanomalehtien toimittajat olivat vankeudessa tai olivat joutua vankeuteen, mutta mitäpä se auttoi, kun tilaajamäärä kohosi?

Kirkko oli kuitenkin se paikka missä kauimmin siedettiin tuota vainottua tanskan kieltä. Vieläkin pidetään tanskalaista jumalanpalvelusta noin sadassa eri pitäjässä.

Mutta mitä se merkitsee verrattuna kaikkiin muihin pitäjiin? Ja yhäti vain taannutaan. Taannutaan aivan auttamattomasti!

143,000 ihmisestä puhuu 8000 saksaa, mutta jos siitä vähennetään kaikki saksalaiset virka- ja toimimiehet ja kaikki Saksasta muuttaneet, niin tuskin jää 1,700 saksaa puhuvaa henkeä jäljelle.

Ladelundista, etelä-Tonderin provastikunnassa ja noin tusinasta muista pitäjistä on tanskalainen jumalanpalvelus hävitetty kokonaan, syystä että sinne on siirtynyt kymmenen, sanoo kymmenen saksalaista.

"Niin, niin, kun pappi tyytyy puhumaan kymmenelle ihmiselle, jotka istuvat niin harvassa, että saisivat huutaa toisilleen tyhjässä kirkossa, niin se on hänen asiansa", sanoi Madsen.

Eteläjuutilaiset alkoivat jo vuosia sitten perustaa vapaaseurakuntia ja muutamia vuosia myöhemmin rakentaa vapaaseurakunnan kirkkoja. Siihen asti he olivat pitäneet jumalanpalvelusta muissa huoneustoissa, yksinpä ravintoloissakin.

Kun Bovlundin soma kirkko oli valmis (sittemmin kävi aivan samoin Haderslevin kirkon!), niin virtasi sinne joka taholta seurakuntalaisia, pyhävaatteissa ja juhlatunnelman vallassa, tanskalaiset virsikirjat kainaloissa.

Miten hauskaa olikaan nähdä teitä, jotka olivat aivan mustanaan, niin paljon ihmisiä niillä vilisi!

"Se on meidän kirkkomme! Se on meidän kirkkomme! Me olemme itse sen pystyttäneet Jumalan kunniaksi."

Pianpa kirkko tuli täyteen hartaita, syvästi liikutettuja ja kiitollisia ihmisiä. Kiitollisia, syystä että he pitkän odotusajan kuluttua olivat päässeet herroiksi omaan kirkkoonsa.

Aurinko loisti kaikkien kumartuneiden päiden yli ja kaikki silmät olivat kyyneltyneet.

Mitä Jumalan sana onkaan äidinkielellä lausuttuna! Miten sitä sanaa voi näännyksiin asti janota! Kun sitä tarjotaan vieraalla kielellä, jota ei ymmärrä, tai ainoastaan vaivoin ymmärtää, niin tuntuu siltä kuin saisi kiviä leivän asemesta.

Mutta aivan samana päivänä ja aivan samaan aikaan ajoi saksalainen pappi erääsen kirkkoon niistä monista pitäjistä, joissa tanskan kieli oli Jumalan huoneesta karkoitettu.

Tämä oli ensimäinen sunnuntai väkivallantekojen jälkeen ja täynnä "pyhää" intoa ja luottamusta "hyvään" tulokseen pappi siis ajoi kirkkoon.

"Ei ainoatakaan ihmistä! Ei teillä eikä poluilla! Niin hiljaista, kuin maa olisi ollut noiduttu ja uinunut lumottua unta!"

Hän rupesi niin kovasti kiirehtimään, ettei hän malttanut sitä edes tarkastella.

"Minun täytyy kiirehtiä. Täytyypä minun oikein kiirehtiä! Olisinko nukkunut liian kauan? Eihän sitä koskaan ennen ole minulle tapahtunut! Aja kovemmin, ajuri, aja kovemmin!"

Ajuri nykäsi ohjaksia ja hevoset juoksivat aika kyytiä eteenpäin, mutta hiljaisuutta kesti vain papin lähestyessä yhä likemmäksi.

"Kuuletko kellojen soittoa?" kysyi pappi, joka hermostuneen levottomuuden valtaamana seisoi pystyssä vaunuissa. "Olisiko haudankaivaja unohtanut velvollisuutensa?"

Ei, kellot tekivät tehtävänsä. Hän saattoi jo kaukaa nähdä, miten innokkaasti kellon kieli häilyi edes-takaisin.

"Mitä ihmettä! Olisiko jo niin myöhäistä, että he istuisivat kaikki sisällä odottamassa minua?"

Ei, kirkko oli tyhjä, — ei ainoatakaan ihmistä! Tyhjät tuolirivit ällistelivät epätoivoisina häneen.

"Um Gottes Willen!" [Jumalan tähden!] huusi pappi ja katseli ympärilleen. "Wo sind die Menschen?" [Missä ihmiset ovat?]

"No, tämäpä käy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi", ajatteli hän taas.
"Olisivatko he kaikki nukkuneet liian kauan? Luulenpa melkein, että
heillä on tänään tanskalainen unikeonpäivä. Soittakaa uudestaan,
Gredsted."

"Niin, kyllä minä soitan. Ei siitä pidä puutetta oleman", vastasi
Gredsted levollisesti ja kiipesi torniin.

Ja kirkonkellot soivat parhaansa mukaan, saksalaisen papin seisoessa alttarilla ja odottaessa suuressa preussilaisessa viisaudessansa ihmisiä, jotka eivät tahtoneet tulla. He istuivat kotonansa ja lukivat vanhoja tanskalaisia postillojansa. Niitä he ainakin ymmärsivät.

"Suokoon Jumala, että kirkkotie pysyisi edelleen yhtä autiona kuin nytkin!" ajatteli Gredsted ja soitti: "Pysykää kotona! Pysykää kotona -joka ainoa sielu! Älkää tulko! — Älkää tulko!"

Kellot soittivat siten tyhjässä kirkossa, niin että ne suorastaan paukuttivat tuomiopäivän-lyöntejään papin omaan päähän.

Ja kellot, jotka niin monien vuosisatojen kuluessa olivat keränneet seurakuntalaisia pääalttarin ympärille, kutsuivat tällä kertaa nyt turhaan.

Mutta kun tanskalainen pappi samaan aikaan seisoi alttarin edessä monen peninkulman päässä vapaaseurakunnan kirkossa Bovlundissa, missä aurinko valaisi kumartuneita päitä, ja kaikkien silmät olivat kyynelissä, niin tuli preussilainen ratsastava santarmi äkkiä häiritsemään kirkon rauhaa.

Hän nousi alttarin portaallekin ja kielsi Preussin kuninkaan nimessä, ettei Jumalan sanaa saisi tässä huoneessa saarnata.

Saksalaiset sanat sähisivät kirkon halki. Sähisevä ääni tunkeutui joka paikkaan, se tunkeutui kaikkiin sydämiin, missä hyviä tunteita vallitsi ja myrkytti ne.

Vapaaseurakunnan kirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat useita vuosia suljettuina.

Korkein tuomioistuin julisti tietysti, että kielto oli laiton, syystä ettei asianomaisilla virkamiehillä ollut oikeutta sitä säätää.

Vapaaseurakunnat aikoivat silloin ruveta käyttämään kirkkojansa, mutta sitten tuli toinen virkamies, joka taaskin antoi kiellon.

"Heitä oli kiusoitettava! Heitä oli kiusoitettava!" sanoivat saksalaiset, ja sitten oli aloitettava taas alusta.

Kaksi kertaa kirkkoasia oli ollut esillä ylituomioistuimen edessä Berlinissä, ja nyt kolmannella kerralla eteläjuutilaiset vihdoin saivat luvan käyttää niitä kirkkoja, jotka he itse olivat rakentaneet omilla varoillansa.

Karen, joka oli istutuspuuhassa puutarhassansa, ei voinut käsittää, mitä kiireellistä asiaa rouva Grunnetilla ja rouva Borriksella saattoi olla, kun he tulivat yhdessä melkein juoksujalkaa vainioiden poikki.

Puutarha-aidan yli hän saattoi nähdä heidän harsojensa ja huiviensa liehuvan heidän ympärillään raikkaassa tuulenhengessä.

"Mitähän se lienee? Mitähän se lienee?" ajatteli Karen, laskiessaan puutarhasakset käsistään ja mennessään heitä vastaan.

Kun he huomasivat hänet, niin he heiluttivat heti nenäliinojansa hänelle osoitteeksi, että heillä oli hyviä sanomia.

"Kirkkoasia on voitettu!" sanoi hän. "Voi Karen, siitä vasta on lohdutusta ja iloa!"

"Niin", puuttui rouva Grunnet puheesen. "Ei se koske ainoastaan Bovlundia ja Haderslevia, vaan muitakin paikkakuntia, joissa myöskin kirkkoja tulee rakennettavaksi. Minä näen jo toisiakin huippuja kohoavan. Se voi meilläkin tapahtua."

"En", — vastasi rouva Grunnet vältellen, — "eihän täällä
Eteläjyllannissa koskaan voi tietää, mikä rajuilma on tulossa."

Ukkosen jyrinä tulikin pikemmin, kuin mitä olisi voinut aavistaa. Jo neljän päivän kuluttua saivat he tietää, että heidänkin pitäjästään hävitettäisiin tanskalainen jumalanpalvelus.

Itse asiassa heillä oli vain neljä kertaa vuodessa tanskalainen jumalanpalvelus, mutta sekin oli poistettava.

Valdemar ei ollut niinä päivinä kotona, -hän oli lähtenyt pohjoiseen päin Gustav Johansenin vaalikokoukseen toukokuun kuudentena päivänä Kristiansfeldin seuduille, siihen merkilliseen kokoukseen, joka saksalaisten ansiosta tuli kuuluisammaksi kuin mikään muu.

Ja koska Valdemar oli jo ruvennut saamaan johtajan aseman pitäjän asukkaitten keskuudessa, niin he odottivat, kunnes hän palaisi kotiin.

He seisoivat kaikki tanskalaisten kokoushuoneen "Frej'n" edustalla
Tyrstrupissa, eivätkä voineet päästä sisään.

Sinne oli keräytynyt kolmesataa henkeä, ja kaikki olivat preussilaisia kansalaisia.

"Niin, kaikki ovet ovat lukossa", vastattiin siihen. "Ettekö näe?
Kaikilla ovilla koreilee nimismies Valentinerin virkasinetti."

"Koska minä preussilaisena valtiopäivämiehenä olen vuokrannut salin, niin minä vaadin, että se myös avataan."

Sitten lähdettiin ajaen, jalkaisin ja polkupyörillä herra Finnemannin talolle Taarningiin, mutta sielläkään ei saatu kokousta pitää.

Santarmit tulivat sanomaan, että huoneustot siellä eivät olleet 'määräyksenmukaiset'. "Suuresta salista puuttui hätäovi."

Ja kun vihdoin Haderslevista saapui itse santarmipäällikkö, niin hän hajoitti kokouksen ja käski jokaisen heti lähtemään Taarningista.

Muuta neuvoa ei sitten ollut, kuin että vaalimiesten ja valtiopäivämiehen oli pakko lähteä läheisen rajan toiselle puolelle Frederikshojin krouviin kuningaskuntaan.

Valdemar ja muutamat muut kiiruhtivat edeltäpäin polkupyörillä, ja nostivat tervetuliaisiksi Danebroglipun liehumaan.

"Täältä tulee kokonainen siirtolaisjoukko", sanoivat he nauraen.
"Meidät on potkittu pois Eteläjyllannista."

Huone oli ahdinkoon asti täynnä ja tunnelma, joka kohosi myrskyisenä Gustav Johansenia kohtaan, oli voimakas ja valtava — hän tuskin sai sananvuoroa.

Mutta vaikka he olivat päässeet tyyssijaan Tanskan puolelle, niin ei Gustav Johansen sallinut sittenkään, että he olisivat sanoneet tai laulaneet mitään sellaista, jota ei olisi voitu sanoa tai laulaa rajapyykkien eteläpuolellakin.

"No, oletko kuullut, että tekin kadotatte nyt tanskalaisen jumalanpalveluksenne?" sanoi Eskild yhteisen aterian jälkeen.

"Niin, Jens Stiger Vigumista sen kertoi. Mutta nythän voit matkustaa kotiin ja ottaa asiasta selkoa."

Ja hän läksi, mutta mitä lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä enemmän väkeä hän näki koossa keskustelemassa talojen edustalla, ja sitä useampia työmiehiä, jotka heittivät työkalut käsistään ja kiiruhtivat pelloiltaan tielle, saadakseen tarkempia tietoja ohikulkevilta.

"Mikä on hätänä?" kysyi Valdemar levollisesti ja pidätti kiihkeää hevostansa. "Antakaas kuulla."

"Niin, sellaista se on", vastasi Madsen, joka tuli Frandsenin krouvilta ja nojasi käsivartensa hevosen selkään. "Nyt he aikovat karkoittaa tanskan kielen kokonaan kirkostamme, ikäänkuin nuo neljä poloista kertaa vuodessa olisivat liikaa. Kirkkoraati panee vastaan, mutta mitä se hyödyttää?"

"Ensiksi saamme valittaa rovastille, ja se on turhaa! Sitten valitamme konsistoorille ja kenraalisuperintendentille, — eikä sekään auta!"

Valdemar ajoi rivakasti eteenpäin ja näki äkkiä Karenin seisovan kummullansa, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakuta, ja varjostavan kädellä silmiään auringolta.

"Oletko kuullut?" huudahti rouva Borris, joka juoksi portaita alas häntä vastaan.

"Kyllä, kyllä! Meidän rahamme ovat hyvään tarpeesen. Kyllä niitä nyt tarvitaan!"

Valdemar suori itseään ja ojensi käsivarsiaan koetellakseen voimiaan. "Meidän täytyy mitä pikemmin saada sotakassamme täyteen. On jo aika, on jo aika! Nyt kerätään rahoja Aabenraassa vapaaseurakunnan kirkkoa varten, ja Sundevedissä kerätään myöskin. Meidänkin pitää ruveta keräämään."

Ja rinnan äitinsä kanssa hän nousi portaita ylös. Valdemar kietoi käsivartensa hänen uumillensa.

"Paha voi kääntyä hyväksi", vakuutti Valdemar. "Ole levollinen äiti.
Meidän täytyy kestää kaikki levollisesti."

Kun Borris pari päivää myöhemmin seisoi lähetystön puheenjohtajana rovastin kanssa vastatusten, niin hän sanoi:

"Preussilaisten viranomaisten pitäisi toki ajatella, että me, eteläjuutilaiset, olemme vapaana syntynyt kansa, jolla on voimakas oikeudentajunta ja itsetunto."

"Das mag wohl sein" [Voihan tuo olla], huudahti rovasti kiivaasti, "aber wir wollen es knechten!" [Mutta me tahdomme musertaa sen.]

Veri kuohui Borriksessa ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin hänen kuullessaan tämän epäkristillisen väitteen papin suusta.

Mutta hän hillitsi itseään sittenkin ja vastasi niin täydellisellä tyyneydellä, että rovastin suorastaan täytyi räpäyttää silmiään kohdatessaan itseensä suunnatun, lujan katseen.

"Minä uudistan vain: preussilainen hallitus menettelee epäviisaasti. Olettehan itsekin sen huomannut. Jos karkoitatte meidän äidinkielemme monen vuosisadan vanhoista kirkoistamme, niin te pakoitatte meitä rakentamaan vapaakirkkoja, samoin kuin te pakoitatte meitä rakentamaan kokoushuoneita. Hallitus on itse syypää siihen, että saksalaiset papit saarnaavat tyhjille penkeille. Sellaista varoitusta ei pitäisi jättää huomioon ottamatta."

Audiensi oli lopussa ja rovasti kumarsi. Mutta nähdessään Borriksen astuvan lähetystön etunenässä kadun poikki, hän polki lattiaan.

"Der Kerl hat einen stolzen Kopf! Schade! Schade! Das haben ja alle die Schleswiger!" [Mies on ylpeäluontoinen. Sääli. Sääli. Sitähän kaikki slesvigiläiset ovat.]

Satamassa olevat puulastilaivat olivat liputetut mastonhuipusta kannelle saakka juhannuksen valoisien öiden kunniaksi.

"Minun mielestäni, Klaus, sinun olisi pitänyt ruveta ilmanennustajaksi, sillä siinä toimessa sinä varmaan olisit jotakin ansainnut", arveli Bodil ja läksi ulos tyyneen juhannusiltaan poimiakseen vanhaan tapaan ”juhannuskaalia.

Sitä on poimittava auringon laskun jälkeen ja istutettava seinän viereen — kaalintaimi kutakin talon henkeä kohti. Se, jonka kaali kasvaa, elää seuraavaan juhannukseen, kenen kuihtuu, hän kuolee.

Bodil ei sitä tietysti uskonut, mutta se kuului nyt kerran asiaan. Se oli vanha tapa, joka kuitenkin on yhä enemmän häviämässä.

Sittenkin hän riemuitsi jälkeenpäin nähdessään, että sekä hänen että
Klausin kaali kasvoi.

Kun aurinko juhannusiltana vajosi lakeuden viimeistä äärtä kohti, niin Karen istui kummullansa antaen katseensa kulkea yli laajan kentän ja jänönpoikaset, jotka olivat taivuttaneet pitkät korvansa alas selkäänsä, kiitivät vakoja myöten kesantopellolla.

Vaikka tietääkin, että jossakin on raja, niin sitä ei sittenkään voi nähdä, ja sen vuoksi se tekee äärettömyyden vaikutuksen.

Kun iltatuulen henkäys käy äänettömästi yli luonnon, vilja aaltoilee ja puunlatvat taipuvat lehahdellen, aivan kuin pitkät, pehmeät hyökyaallot, niin silloin se muistuttaa vieläkin enemmän merta, jonka heikko tuulenhenki saa liikkeelle.

Karen saattoi niin hyvin käsittää, mitä hän kerran oli lukenut, nimittäin että synnynnäiset asukkaat Borneon saarella eivät voineet hengittää, kun vuoret olivat liian korkeat.

"Jumala tiesi", ajatteli hän, "miksi niin monet eivät huomaa, että lakeuskin tai rannikko vei olla suurenmoinen, kun monet kädet uskollisesti työtä tehden ovat sen raataneet ja kun se huojuu Luojan siunauksen alla? Mutta sitä vastoin kun se on villinä, viljelemättömänä arona ja ranta kivikkona, karuna ja hedelmättömänä? Miksi sitä silloin sanotaan suurenmoiseksi? Onhan merikin yhtä villi ja voimakas, lyököön sen aallot kiviä tai hiekkasärkkiä tai multamaita vasten, ja suurenmoisin sentään kaikesta se voitto, jonka ihminen saavuttaa raa'an luonnon yli. Lannistaisivathan he sittenkin maan valtansa alle."

Karenin miettivässä ja aprikoitsevassa mielessä heräsi himmeä käsitys siitä, mitä viljelys merkitsi — myös henkisessä merkityksessä. Ei epäluonnollinen liikaviljelys, joka samoinkuin muinoinen ranskalainen puutarhataide hävittää luonnon, vaan se sivistys, joka hallitsee ja jalostaa sitä.

Jotkut saavat heinäkuumetta kun pyörtänäluste levittää pölyä, toiset jälleen saavat nuhaa rukiin heilimöimisestä.

Olisi voinut luulla, että tuuli tai aurinko olisi antanut merkin, sillä äkkiä tiheä, kullanpunertava pilvi kiiti ruispellon yli. Iltatuuli puhalsi miljaardeja hedelmöiviä itiöitä, jotka pölähtivät tähistä sikiämiin.

Itiöpilvi laskeutui alas, mutta äkkiä se taas kohosi ja pölähti taaskin niin tiheänä, että se esti Karenia näkemästä mitään.

Kun se jälleen oli laskeutunut, niin aurinko oli jo mennyt mailleen ja Karen jäi istumaan paikoillensa, kesäyön levittäessä läpinäkyvän harsonsa vesille ja maille.

Hän ei voinut nukkua. Huomattuansa ettei Valdemar voinut sietää Kaita, ja että oli parasta pitää häntä poissa tieltä, oli hän useamman kerran tullut ajatelleeksi äitinä olemisen merkitystä ja omia äidintunteitansa.

Olihan hän aina kuullut puhuttavan, että nuori tyttö halusi tulla äidiksi, että hän aavisti tätä pyhää salaperäisyyttä, lyhyesti: että nainen rakasti lasta ennenkuin se oli syntynyt, ihaili sitä, eli sen kanssa yhdessä sen vielä levätessä hänen sydämensä alla ja että hän tunsi onnenhurmausta, kun hän vihdoin piteli sitä sylissänsä.

Mutta eikö sitä sanota vain sen vuoksi, että vanhan juutalaisen määräyksen mukaan nainen tulee autuaaksi ainoastaan lapsen synnyttämisen kautta?

Naisilla ja eläimilläkö vain on vaisto? Eivätkö miehet itse ole sitä keksineet, jotta me olisimme heitä halvemmat?

Jos mies ymmärtää ihmisen sielun vaihteluja, niin se tietysti on ihmistuntemusta, mutta jos nainen sitä tekee, niin on se vain vaistomaista.

Tai sitten naiset ovat hyvin erilaisia, niin etteivät he vähintäkään ole toistensa kaltaisia.

Ehkäpä hänellä ei ollut yhtä kehittynyttä tunne-elämää kuin monella muulla, olihan sekin mahdollista! Hän oli vain käytännöllinen ihminen. Mutta hän ei ollut tuntenut mitään senkaltaista.

Hän ajatteli menneitä aikoja ja eli ne uudestaan mielessänsä. Ei, nuorena tyttönä hän ei ollut kaihonnut mitään sellaista. Hänen mielestään siinä oli jotakin epäpuhdasta.

Mitä oli rakkaus? Oliko se vain vietti, jonka tuli enentää sukua? Ei, ei mitenkään! Se olisi sen halventamista, sillä eläimelläkin oli sama vietti. Se, joka vain siihen tyytyy, ei tiedä mitä rakkaus on, ja vain halventaa sitä. Mutta mitä se sitten oli? Niin, ajatteli Karen edelleen, se on kaihoa ja halua päästä henkisesti ja ruumiillisesti yhdeksi sen kanssa, jonka sielua ja ruumista rakastaa.

Kuinka siveellisiksi ja puhtaiksi ihmiset tulisivat, jos he kaikki tuntisivat tällä tavalla! Sillä jos tahtoo henkisesti yhtyä jonkun kanssa, niin kylläpä sitä silloin varoo, kelle ihmiselle antautuu, eikä sitä silloin myöskään puolustaisi uskottomuutta, sanomalla sitä "vain mielenhuumaukseksi." Ja kuinka yksin ja hyljättynä sitä kulkeekaan, kun sielu ei ole kokonaan mukana!

Niin, kaikkea tätä tämä pilalle mennyt avioliitto oli opettanut hänelle. Ja kuinka monta miljoonaa sellaista avioliittoa olikaan maailmassa, ja kuinka sitä täytyi koettaa kaikin voimin pelastaa haaksirikosta sitä mitä pelastettavissa oli!

Jos naiselle ei muu ollut tärkeätä kuin äidiksi tuleminen, niin olisihan silloin yhdentekevää, kuka mies oli, sillä mieshän joutuisi silloin toiseen sijaan.

Sittenkin kun hän oli joutunut kihloihin ja naimisiin, ei hän koskaan ollut ajatellut lasta, - hän ei tehnyt itseään paremmaksi kuin mitä hän oli, — ja tietäessään että se tapahtuisi, että hän tulisi äidiksi, ei hän ollut tuntenut mitään erityistä iloa eikä liikutusta.

Hänestä se pikemmin oli vain hänen kohtalonsa; se oli sallittua. Mutta luultavasti hän olisi tuntenut toisin, jos hän olisi ollut rakastunut mieheensä. Sitä pahempi — silloin hän ei sitä enää ollut, ja sen vuoksi lapsikaan ei voinut olla hänelle mikään rakkaudenlahja.

Eikä hänellä ollut aikaa ajatella syntymätöntä lasta, sillä hänellä oli kylliksi työtä hoitaessaan taloa. Hänellä oli kädet täynnä työtä, eikä pienokaisen vaatteiden valmistus tuottanut hänelle iloa eikä riemua, se oli vain velvollisuus, joka oli omantunnonmukaisesti suoritettava.

Kun Kai sitten oli syntynyt ja hän kuuli hänen ensimäisen huutonsa, niin ottiko hän hänet ihastuksen ja riemun valtaamana syliinsä?

Ei, jos hän tahtoi olla rehellinen, ja siitähän tässä nyt oli kysymys, niin ei hän voinut sitä lainkaan sillä tavalla muistaa.

Hän oli ensin tuntenut sanomatonta vapautusta, kun tuskat lakkasivat, ja kiitollisuutta sen johdosta, että tämä elontaistelu oli loppunut, ja sitten kun hän ensi kerran katsoi lapsensa kasvoihin, niin hän teki sen jonkunmoisella nuorekkaalla uteliaisuudella, aivan kuin johonkin outoon ja arvoituksentapaiseen, jota hänen nyt tuli oppia tuntemaan.

Vasta jokapäiväisten velvollisuuksien kerällä, kun pienokainen avuttomuudessansa riippui niin kokonaan hänen huolenpidostaan ja suojastaan, heräsi äidinrakkaus hänessä ja tämä tunne kasvoi päivä päivältä ja liittyi kokonaan hänen omaan elämäänsä, kunnes se tuli yhtä kuolemattomaksi kuin hän itsekin, suuremmaksi häntä itseänsä.

Mutta se oli hiipinyt hänen sydämeensä vähitellen, se ei kuulunut itsestään hänen luonteesensa, eikä ollut mitään itsestään selvää.

Vasta sitten hän tunsi, että poika oli hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja iloitsi siitä, kun hän näki kuinka suuresti lapsi sekä mieleltään että ulkomuodoltaan oli hänen itsensä ja Esbenin kaltainen, kun hän huomasi, että poika oli tanskalainen, samoin kuin hän itsekin, eikä saksalainen, niinkuin lapsen isä.

Ja kun häntä kohtasi se kova koettelemus, että joku teki vääryyttä hänen lapsellensa, — ja se oli suuri vääryys, — niin silloin hän ensi sijassa oli äiti, ei mitään muuta kuin äiti, vaikkapa se mies, jota hän rakasti, olisikin tämän vääryyden tehnyt.

Siten nuo kaksi, Valdemar ja Karen, ajattelivat itseksensä. He olivat liian arat ilmaistaksensa ajatuksiansa toisillensa.

Siten he koettivat itsekseen ajatellen päästä selvyyteen ja selvittää kareja hiljaisuudessa niin hyvin kuin he saattoivat. Se oli salaisuus heidän ja Jumalan välillä, eikä se liikuttanut ketään muuta ihmistä.

Sekä Karen että Klaus olivat hyvin mielissään siitä pienestä, reippaasta ja luotettavasta apulaisesta, jonka he taas tänä vuonna olivat saaneet.

Preussilaiset olivat toista mieltä, sillä he arvelivat, ettei Ebbe
Keldetin olo talossa kauan kestäisi.

Klaus ymmärsi sen tarkoittavan Ebbeä. Karen ei sanonut mitään, mutta tultuaan nimismiehen luo, hän kysyi levollisesti:

"Te otta työhön Ebbe Keldet, vanha postikuljettaja, Svend Keldetin poika, joka olla koulupakko?"

"Että te sano ylös ensi kvartali 'Hejmdal' lehti ja abonnera sen sija tämä lehti päälle."

Nimismies levitti sanomalehden Karenin eteen, jotta sen suurilla kirjaimilla painettu otsikko oikein pistäisi hänen silmiinsä.

Siinä seisoi: "Danevirke." Karen säpsähti. Hän olisi voinut repiä lehden nimismiehen kädestä.

Nimismies katsahti häneen salaisesti hymyillen, mutta hänen silmänsä olivat äkäiset.

"Tämä olla hyvä lehti, oikea lehti sellaiselle Danskan naiselle kuin te olla. Mitä te muuta tahdo, kuin mitä olla tässä? Kaikki Copenhagenin uutiset. Ja se olla halpa, oikein halpa, ja se olla niin danskalainen, niin danskalainen! Mitä te muuta tahdo?"

Jos nimismies olisi ollut huutokaupan pitäjä, niin hän ei olisi paremmin voinut suosittaa tavaroitansa.

"Sinä saat mennä, pikku Ebbe", sanoi hän. "Nimismies ei salli sinun olla täällä."

"Sepä oli somaa", vastasi Ebbe, repien kiharaa tukkaansa ja läksi kokoomaan tavaroitaan myttyyn.

Sitten hän sai hyvän aterian ja sekä Karen että Kai katselivat häntä surumielin.

Ebbe vilkutti silmiään ja pyyhki niitä kätensä selällä, ja sitten hän kiitti ruuasta ja omasta puolestansa.

Kun hän läksi, niin hän katsoi pitkään taaksensa, niinkuin hän ei sittenkään olisi tahtonut lähteä.

Mutta seuraavana aamuna hän tuli takaisin aivan hengästyneenä, pieni vankka ruumis kiireestä kantapäähän asti täynnä velvollisuuden tunnetta ja palvelusintoa, saadakseen suorittaa totuttua työtänsä.

"Sinäkös se olet?" kysyi Klaus. "Niin, minä se tässä olen. Isä suuttui.
Isä sanoo, että hänellä itsellään on valta määrätä minusta. Jos hän
sanoo: mene! niin minä menen, ja jos hän sanoo: tule! niin minä tulen.
Siihen preussilaisilla ei ole mitään sanomista. Niin isä sanoi!"

Ja sitten Klaus kertoi Karenille, että samoin oli vastikään käynyt Sten Martensille. Hänenkin olisi pitänyt tilata "Danevirke" lehteä ja vielä lisäksi erota kaikista kansallisista yhdistyksistä. Mutta siinäpä nimismies oikeaan osasi, sillä pojan isä itse oli itäpreussilainen, ja itäpreussilainen suuttui silmittömästi, kun nimismies tahtoi sekaantua hänen vanhemmanoikeuteensa.

"Ja se on aivan oikein. Antakaa vain saksalaisten itsensä maistella mehua, niin saisimmepa kuulla!"

Viikko kului ja santarmi tuli taaskin vetäen taskustaan "Danevirken", ja Ebben täytyi jälleen lähteä talosta.

"Kas vain!" sanoi Klaus. "Hän tulee aikaa myöten aivan villakoiran näköiseksi, samoin kuin hänen isänsäkin, kun Hänelle parta ensin kasvaa. Hän on yhtä innokas toimessaan ja yhtä kepeäjalkainen."

Mutta yhtä järkähtämättömän varmaan tuli santarmikin takaisin
"Danevirke"-lehtineen ja kolmannen kerran oli Ebben lähdettävä kotiin.

Seuraavana aamuna kuuli Bodil ja Klaus liikettä ja nopeaa hengitystä, ikäänkuin joku olisi kiireesti juossut.

Niin, Ebbe se aivan oikein olikin, ja hän oli oikein juhlallisessa mielentilassa, sillä hän hyvin tiesi tulleensa tärkeäksi henkilöksi.

"No, sinäkö siinä taas olet? Niin, sinusta he eivät niin helposti urakkaa saa. Tässä pojassa vasta on ydintä!"

Kai huusi ilosta ja koko talonväki, Karen etunenässä, tulivat häntä vastaan.

"Minun pitäisi jäädä sinne missä olin", selitti Ebbe, "eikä teidän pitäisi huolia yhtään mistään, mutta minun pitäisi vain täyttää velvollisuuteni. Niin isä sanoi!"

Preussilaiset viranomaiset väsyivät vihdoin Ebbeen ja antoivat hänen jäädä paikoilleen.

Eräänä päivänä oli eläinnäyttely, ja lähitienoon maanmiehet olivat kutsuneet kaikki osanottajat sekä kuningaskunnasta että Eteläjyllannista ajoretkelle.

Matkalla oli kuljettava sen kylän läpi, joka oli lähinnä Højemarkea ja eräs nuoremmista talonomistajista sanoi:

"Kyllä minä siitä pidän huolta", huudahti Madsen, sillä se oli jotakin aivan häntä varten.

"Mutta Madsen, miten sinä sen asian järjestät, joutumatta itse pulaan?" kysyi Valdemar.

Kun se oli kulkenut ohi, niin sitä seurasi vielä viimeisissä vaunuissa neljä santarmia, joiden oli määrä pitää silmällä, että kaikki kävisi hyvässä järjestyksessä.

Madsen vilkaisi Kareniin, mutta Karen ei voinut sittenkään käsittää mikä niitä vaunuja vaivasi, sillä ne vierivät ojanreunalta toiselle ja näyttivät niin ihmeen epäilyttäviltä.

Mutta mikä Madseniin meni? Joko hän oli humalassa tai hullu, tai — sinä hyvä Jumala!

"Madsen, varokaa! Muuten kaadutte ojaan!" olisi Karen tahtonut huutaa, mutta Madsen ajoi syrjään.

Hän pysähtyi äkkiä, niin että vaunut kääntyivät poikittain tielle ja salpasivat eteenpäin pääsyn, ja sitten hän asettui nukkumaan vaunujen pohjalle.

Samassa hetkessä kohosi Danebroglippu joka ainoan tangon päähän, joita kylässä oli ja vaunu jono kiiti hyvää kyytiä eteenpäin antaen Madsenin nukkua teloillansa.

Riemuitsevia eläköönhuutoja kajahteli ja kaikki lapset seisoivat ovilla ja liehuttivat pieniä Danebroglippuja.

Sillä välin Madsen yhä nukkui, eivätkä santarmit päässeet minnekään.
Kesti hyvän aikaa ennenkuin he saivat Madsenin hereille, ja kun he
vihdoin saapuivat kylään, niin ei siellä tietenkään ollut ainoatakaan
Danebroglippua näkyvissä.

"Sillä", sanoi vanha Frandsen, "hän oli kuitenkin yleisen hyvän vuoksi uhrannut hyvän nimensä ja raittiin miehen maineensa."

Eräs järkevä ja vakava mies Pohjoisjyllannista, joka oli mukana ajoretkellä, sanoi:

"Madsenin ei olisi pitänyt sitä tehdä. Se on vain lapsen leikkiä. Ei koskaan pidä kostaa. Madsenin olisi pitänyt seisoa sellaisen yläpuolella."

"Pitäisi sitten sanoa koirallekin, jota kiusataan ja rääkätään, että sen pitää olla siivolla eikä murista pahantekijälle", mutisi Madsen. "Sillä syy on tietysti koiran eikä pahantekijän."

"Minä puolustan Madsenia", sanoi Borris järkevälle miehelle. "Eihän siitä ollut vahinkoa ristinsielullekaan, mutta monta se on ilahduttanut. Koettaisittepa itse, te jotka viisastelette, kuukauden tai pari. Ei voi ymmärtää mitä vääryys on, ennenkuin on sitä koettanut."

"Kuulkaa! Minäpä kerron teille jotakin! Kaarle Kustaan aikana oli myös muutamia järkeviä tanskalaisia, jotka olivat siksi hyväntahtoisia tai puoleksi mielettömiä, että he puolustivat väkivallantekijää, ja sanoivat, että tanskalaiset itse olivat syypäät, koska he salaviekkaudessaan olivat ärsyttäneet häntä. Kun herttainen Kaarle Kustaa ahdisti Tanskaa, niin hän oikeudenmukaisesti vain torjui väkivaltaa. Niin, sitä he sanoivat, mutta se oli valetta! Historia voi sen todistaa. Ja kuudenkymmenenneljän jälkeen ovat ehkä jotkut sanoneet samaa ja puolustaneet Bismarckia. Mutta se on valetta! Meillä on historiallisia todisteita, että hän aikoja sitten oli tehnyt kaikki suunnitelmat ja että hän sanoi: 'Me tiedämme, ettei meillä ole oikeutta, mutta meillä on valta, ja me käytämme sitä!' Ja nyt arvelevat jotkut teistä, että syy on meissä itsessämme. Mutta sekin on valetta! Nyt te sen tiedätte!"

Pian kaikki osanottajat istuivat mukavasti juhla-aterian ääressä suuressa, valkoisessa teltassa, joka oli koristettu kukilla ja pyökinlehdillä.

Siellä pidettiin monta puhetta, siellä naurettiin ja laulettiin sydämenpohjasta, mutta preussilainen santarmi vetelehti ulkopuolella ja kadehti tanskalaisten hyvää tuulta.

Aterian jälkeen teltta tyhjennettiin. Oli jo myöhäistä. Pimeys laskeutui maahan ja tilapäiset lamput sytytettiin.

Tanssi alkoi ja Madsen johti tanssia, mutta kesäyön hämäryys pimeni pimenemistään ja lamput paloivat yhä kirkkaampina teltassa.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän. "Tuhat tulimmaista! Nyt hän sammuttaa lamput!"

Samassa he seisoivat kaikki pilkkosen pimeässä ja täydellinen hiljaisuus vallitsi.

"Sie waren brandfarlige" [Ne olivat tulenarkoja], kuului santarmin ääni heidän keskuudestaan.

Ensin huudettiin, sitten naurettiin riemullisesti. Madsen ei ollut hidas liikkeissään.

Teltan ulkopuolella oli koko vallitus vaunuja ja pyöriä. Äkkiä kaikki vaunu- ja polkupyörälyhdyt olivat sytytetyt ja ne muodostivat loistavan seppeleen teltan ympärillä, ne tuikkivat kuin kiiltomadot pimeässä, ja lyhtyjen valossa tanssi jatkui aamuvalkeamaan asti.

"Kävipä se mainiosti, sillä kaikki itikat ja kärpäset pysyivät ulkopuolella. Paljon kiitoksia", sanoi Madsen.

Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä, Istedin[12] päivänä läksi Karen Aabenraahon ja sieltä laivalla Sonderborgiin, jossa hänen oli määrä vierailla sukulaisten luona pari päivää.

Ensi kertaa hän oli näin kauan poissa, mutta hänellä oli Kai mukanansa, ja Klaus ja Bodil olivat kotona, jotta kaikki kävi hyvin.

Pikku- ja latinakoulun oppilaiden koulusoittokunta harjoitti ulkona taivasalla ja soitti korviasärkevästi torvilla ja rummuilla: "Schleswig-Holstein meerumschlungen" ja "Olen preussilainen!"

"Nyt ne soittivat väärin", sanoi Kai, jolla oli hyvä korva. "Äiti, kuuluu aivan siltä kun kissat kotona naukuvat ja lehmät ammuvat."

Kun he läksivät laivalla Aabenraasta, niin Karen ihmetteli, miten sinne oli keräytynyt niin paljon ihmisiä, ja yhä uusia tuli alas satamaan.

Kai katseli uteliaana ja suu selällään kaikkia niitä laivoja, jotka olivat hänen ympärillään. Siellä oli paljo enemmän laivoja kuin tavallisesti.

"Kas, kas!" huusi hän äkkiä. "Tuossa on meidän lippumme! Äiti, meidän lippumme liehuu!"

Karen koetti saada häntä vaikenemaan ja katseli mastonhuippuja, ja hänen sydämensä sykki ilosta hänen rinnassansa, sillä nyt hän keksi, minne kaikkien katseet satamassa olivat suunnatut, ja miksi melkein kaikki ihmiset olivat keräytyneet paikalle.

Se oli Danebroglippu, Danebrog taivasalla, joka liehui Jumalan tuulessa, liehui itse Isted-päivän kunniaksi kolmessa laivassa, jotka lepäsivät satamassa.

Karen kertoi sen heti Kaille, joka seurasi toisten puhetta niin pieni kuin hän olikin.

"Jos seisoisit jonkun noiden laivojen kannella, niin olisit Tanskassa", jatkoi Karen, "eikä siellä Saksan keisari eikä saksalainen santarmi uskalla koskea Danebroglippuun."

Sillä välin he kulkea tupruttivat hymyilevästä Aabenraavuonosta ulommalle. He poikkesivat Eliselundiin ja Varnaesiin ja kääntyivät vihdoin Alsin lahteen.

Kaikkialta tuli vaaleita, juhlapukuisia ihmisiä, jotka täyttivät laivan kannen ahdinkoon asti.

Kaikkien näiden matkustajien joukossa herätti Karenin huomiota varsinkin eräs yksinäinen olento, vanhemmanpuolinen, surupukuinen nainen, jonka kasvoissa oli niin haikea ilme, että Karenin sydäntä kirveli katsellessansa häntä, varsinkin kun kaikki muut olivat niin iloisia ja tyytyväisiä.

Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan puhutellut häntä. Hän astui laivan toiselta laidalta toiselle, voidakseen pitää silmällä kumpaistakin rantaa.

Hänellä oli kartta kädessään, jota hän lakkaamatta tutki. Olisi voinut luulla hänen pelkäävän, ettei hän ollut aivan varma asiastansa, ja samalla hän otti nenäliinan esille ja pyyhki silmiänsä.

Näytti siltä kuin hän olisi seurannut jotakuta rakasta omaista hautaan, ja Karen tuli vaistomaisesti niin omituisen mielialan valtaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut mukana hautajaisissa.

Kun he kulkivat Sottrupin metsän ohi Sundevedin puolelta ja Arnkilsøren sivuitse Alsin pohjoispuolelta, niin Karen ja hänen naapurinsa keskustelivat hiljaisesti näiden onnettomien ja kohtaloa ratkaisevien päivien tapahtumista.

Karenin naapurilla oli tarkka tieto asiasta. Hän selitti ja viittasi milloin Sottrupiin, milloin Arnkilsoreen.

Tällä välin huomasi Karen, että surupukuinen nainen alituisesti pysytteli heidän läheisyydessään, niin, jopa seurasi heitä ja kuunteli koko sielullansa.

"Oi, sallikaa minun hiukan puhua teidän kanssanne! Minä kuulen, että te puhutte tanskaa."

Karen katsoi hämmästyneenä häneen ja tuli ajatelleeksi lasta, joka on joutunut vieraitten ihmisten pariin ja joka purskahtaa itkuun, kun se odottamatta kohtaa jonkun kotolaisen.

"Me puhumme täällä kaikki tanskaa", vastasi Karen. "Vieraat vain puhuvat saksaa."

"Minä mielestäni olen kuullut ainoastaan saksaa, tultuani tänne", mutisi surupukuinen nainen puolustuksekseen.

"Minä tulin suoraan rautateitse Koldingista ja matkustan huomenna takaisin laivalla Sonderborgista."

"No, sitten te olette puhunut ainoastaan saksalaisen tulli- ja rautatiehenkilökunnan kanssa, mutta ei teidän olisi tarvinnut heillekään puhua saksaa", sanoi Karen, "jos ei teillä itsellänne ole siitä huvia."

"Miksi te tulitte tänne? Koska te lähdette täältä jo huomenna, niin miksi te lainkaan tulitte tänne?"

"Minun mieheni kaatui Arnkilsøressä", kertoi hän surullisella äänellänsä. "Ja minä tahdoin vain kerran vielä ennen kuolemaani nähdä sitä paikkaa, missä hän kaatui, ja hänen hautaansa."

"Oi, hän oli niin nuori, niin kaunis, täydessä miehuudenvoimassansa, ja me olimme olleet vain seitsemän kuukautta naimisissa, ja nyt minä olen viidenseitsemättä vuotias!"

"Äkkiä Karen, joka tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä naista kohtaan, huudahti:

"Niin, sen minä ymmärrän, mutta minä en käsitä, että te hennotte niin pian kiiruhtaa pois elävien luota. Voisi luulla maan polttavan teidän ällänne."

"Niin, minä tarkoitan meitä, joiden puolesta vainajat, myös teidän miehenne, uhrasivat henkensä. Meidän tähtemmehän he kaatuivat ja me elämme. Välitättekö te vain kuolleista, ettekä meistä? Ette siitä, minkä puolesta he taistelivat? Vai tuliko sekin heidän kanssansa haudatuksi? Meitähän se nyt lähinnä koskee."

"Ja senkö vuoksi te heti lähdette pois? No, eihän vihollinen kuitenkaan ole teidän kintereillänne."

"Katsokaa ympärillenne! Teidän ympärillänne on vain maanmiehiä, ja me taistelemme samaa taistelua, kuin vainajatkin taistelivat, ja sitä meidän lapsemme ja lastenlapsemmekin jatkavat."

Mutta nainen veti mustan harson silmilleen, peittääkseen kyyneliään, ja
Karen pudisti päätään ja poistui hänen luotaan.

Toinen hautoi vain suruisessa mielessään entisyyttä, ja kadottamaansa onnea, toinen eli vain tulevaisuutta varten ja sen hyväksi mikä oli takaisin voitettava.

Kun Karen ja Kai nousivat maihin Sonderborgissa, niin surupukuinen nainen nyökkäsi heille hyvästiksi ja poistui nopeasti.

"Niin, pikku Kai, tänään lasketaan monelle soturin haudalle, Istedin sankareille, tuoreita, tuoksuvia seppeleitä."

He saapuivat suuren, punaisen talon edustalle. Portaat olivat jyrkät, mutta asteet matalat ja kaidepuut valurautaa.

Avonaisella kadunpuolisella ovella seisoi rouva Grau, suuriruutuinen esiliina edessään, jäykistetty päähine päässään, joka hulmusi hänen päänsä ympärillä, ja hän kilisteli mahtavaa avainkimppuansa. Tuskin he olivat vaihtaneet ensimäiset tervehdykset, niin vanhus huudahti:

"Niin, sinä tapaat Valdemar Borriksen täällä, Karen, sillä hän tuli meidän isän seurassa Sottrupin kokouksesta."

Karen punastui aivan veripunaiseksi — ei ainoastaan siksi, että hän nyt tiesi Valdemarin olevan täällä ja että tämä minä hetkenä hyvänsä saattoi astua ovesta sisään, vaan myös sen vuoksi, että hän huomasi toisten hämmingin.

Miten kiusallista oli istua siinä muka aivan välinpitämättömänä ja kuitenkin hytkähtää joka kerta kun ovi avautui tai kun ulkoa käytävästä kuului askelia.

Joka kerta kun joku tuli sisään, tuntui helpoittavalta, ettei se ollut
Valdemar, mutta vain hetkeksi, sillä kiusallinen odotus alkoi jälleen.

Niin, välistä Karen tarttui Kain käsivarteen kiinni. Jospa hän olisi voinut juosta hänen kanssaan pois, kauas pois tuhansien peninkulmien päähän, jotta Valdemarin ei enää olisi tarvinnut nähdä tätä hänen uskottomuutensa näkyvää todistetta!

Ja äkkiä Karen muisti vastikään lukeneensa jossakin kirjassa, miten nuori nainen, joka odotti ensimäistä lastansa, vei miehen, jota hän oikeastaan oli pettänyt ja nyt rakasti koko sielullansa, katsomaan sen lapsen kehtoa ja vaatteita, jonka hän oli lahjoittava toiselle miehelle, ja että tämä mies katseli hellänä ja liikutettuna tätä kaikkea. Olisi melkein voinut luulla, että tuo lapsi olisi ollut heidän yhteinen omaisuutensa.

Sitä ei Valdemar koskaan olisi tehnyt, vaikkapa hän yhä olisi rakastanutkin häntä. Ei, juuri senvuoksi hän ei koskaan olisi sitä tehnyt. Karen olisi halveksinut häntä, jos hän olisi kyennyt sitä tekemään.

Ja hän — tuo nuori vaimo. Miten arkailematon hän oli, kun hän saattoi sitä tehdä! Se oli luonnotonta, se oli epätotta! Sellaista ei voinut tuntea. Oi, mitä ne runoilijat saattoivat keittää kokoon! Se kirjailija ei ollut itse sitä tuntenut. Hän ei edes aavistanut, mitä se merkitsi! Mutta Karen sen tiesi!

Kuitenkin — aika kului, he joivat kahvia ja söivät illallista, mutta
Valdemaria ei kuulunut.

"Mikähän on voinut tapahtua?" sanoi emäntä katsellen kelloaan. "Borris ratsasti vain Dybbolmyllärin luo, siitä on jo neljä tuntia, ja hän aikoi tulla kotiin seitsemäksi."

"No! Hän ratsasti sillä uudella hevosella, jonka hän osti eilen", Grau veti pari sauhua piipustansa. "Jospa ei olisi tapahtunut mitään ikävää, sillä siihen hevoseen ei voi luottaa."

Kun kello jo oli lyönyt yksitoista, eikä Valdemar vieläkään ollut tullut, niin Grau sanoi tahtovansa lähteä Dybboliin tiedustelemaan. Sitä ennen hänen kuitenkin piti toimittaa eräs kirje.

Karen ei voinut enää istua hiljaa pelkonsa vallassa, vaan juoksi paljain päin Kain kanssa lauttasillalle. Hän ei malttanut ottaa hattua päähänsä.

Niin pian kuin hän kaukaakin huomaisi Valdemarin, kiirehtisi hän heti sisään, sillä Valdemar ei saanut mistään hinnasta häntä nähdä.

Karen seisoi siinä pidellen Kaita kädestä ja tähysteli sykkivin sydämin ja tuskaisin silmin pitkin lauttasillan koko pituutta ja Dybboliin vievää mäkeä.

Ei ainoatakaan sielua näkynyt sillalla eikä maantiellä. Oli jo jokseenkin myöhäinen ilta ja yövahti tuli käyden häntä vastaan.

Hän oli kotoisin Borrisgaardista ja tervehti Karenia, aikoen ryhtyä pieneen keskusteluun hänen kanssansa.

Mutta Karen ei voinut puhua. Hänen sydämensä sykki niin kovasti, ettei hän voinut saada ainoatakaan sanaa suustansa.

"Ketä me odotamme?" kysyi Kai jälleen, jonka mielestä äidin käsi puristi häntä kuin ruuvi.

"Minä en kärsi häntä", huudahti Kai koko mustasukkaisen lapsensielunsa suoruudella.

Karen sätkähti ja näki samassa ruskean oriin ilman ratsastajaa kiitävän aika nelistä alas sillalle, harja liehuen ilmassa ja silmät hurjina.

"Tuolla on hevonen! Tuolla on hevonen!" huusi Kai riemuiten, mutta
Karen riuhtaisi hänet syrjään.

"Se on, Jumala paratkoon, Valdemar Borriksen uusi hevonen!" keskeytti yövahti. "Minä tunnen sen ristiluun!"

Karenilta hävisi mielenmaltti kokonaan hätäillessään rakastetun miehen hengen puolesta.

Hän unohti kaikki ympärillään, päästi lapsen käden irti ja riensi pelon ajamana sillalle, näkemättä ja kuulematta yövahdin varoitushuutoa, käsittämättä mitään muuta kuin tätä ainoaa ajatusta:

"Hän makaa tiellä, hän on hengenvaarassa, hän on kuollut! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!"

Tiedottomana rakkauden tuottamassa sieluntuskassaan hän ei huomannut myöskään, että pikku Kai juoksi hänen kintereillään.

Kai ei tahtonut jäädä yksin seisomaan, hän tahtoi mukaan ja koetti saavuttaa äitiänsä.

Kavioidenkapse kumahteli jo sillalla, ja yövahtikin tuli juosten, vaikka hän olikin jo hiukan jäykkä jaloistansa eikä sen vuoksi voinut liikkua rivakasti, ja hän näki, mitä Karen, silmittömästi juostessansa, — olisi voinut luulla että pelko olisi antanut hänelle siivet, — ei voinut huomata.

Mies, joka ajaessaan hevosta takaa varmaan oli kulkenut oikotietä, tuli nimittäin samalla kertaa kuin oriskin sillalle ja seurasi sen jäljessä.

Hevonen oli jo kiitänyt Karenin ohi, mutta Karen ei pysähtynyt, vaan juoksi suoraan nuoren miehen syliin.

Mutta Borris ei kuunnellut häntä. Hän juoksi edelleen, niinkuin elämä olisi riippunut hänen reippaudestansa, hän juoksi Karenin ohi, sillä hän oli nähnyt jotakin, mille Karen oli kääntänyt selkänsä. Kuului lapsen sydäntä särkevä tuskanhuudahdus ja yövahdin vieläkin kovempi huuto.

Kauhistuneena Karen kääntyi taakseen ja näki Kain, joka oli kompastunut, ja makasi pelokkaana jalkojaan sätkytellen keskellä siltaa.

Hän näki pillastuneen hevosen ilmaan kohotetun, raudoitetun kavion lapsen pään yläpuolella ja Valdemarin, joka sivulta hyökkäsi heidän väliinsä, tarttui suitsiin kiinni ja jättiläisvoimalla pakoitti hevosen takajaloilleen.

Kuin salama kiiti Karen paikalle ja riisti Kain luokseen, ja Valdemar hyppäsi hevosen selkään antaen sen tuntea kannuksiaan ja ratsastuspiiskaansa, kunnes se kaikki jäsenet vapisevina seisoi hiljaa ja äkkiä näytti yhtä lauhkealta kuin lammas.

"Hullu hevonen", sanoi Valdemar, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Tallirenki ei voinut sitä hallita."

Mutta Karen jäi sillalle seisomaan nojautuen käsikaiteesen ja puristi itkevän Kain rintaansa vasten.

Hänen silmissään kaikki hämärsi ja hänen korvansa suhisivat. Hänen rintansa työskenteli raskaasti. Hänen aivojensa läpi kiiti ajatus:

"Minä olin jättänyt lapseni! Minä olin jättänyt lapseni! Jumala antakoon sen minulle anteeksi! Unohdin kaikki hänen tähtensä — yksin lapsenikin! Jumala olisi voinut rangaista minua, mutta hän ei sitä tehnyt. — Oi, älä itke niin kovasti, Kai, olethan sinä äidin luona! Äiti ei enää koskaan jätä sinua — ei koskaan maailmassa! Ei koskaan maailmassa!"

Ja hän näki hengessään pelon kauhistamien silmiensä edessä lapsen tumman kiharapään veren tahraamana ja hevosen kavioiden murskaamana.

Mutta samassa virtasi tulivirta hänen ruumiinsa ja sielunsa läpi, valtava kiitollisuuden tunne silti miestä kohtaan, jota hän rakasti, sen vuoksi että hän oli pelastanut hänen poikansa.

"Niin, olipa se vähällä tosiaankin, pikku rouva", sanoi yövartia. "Enkö minä saa kantaa poikaa?"

Ja hän kantoi aarteensa kotiin onnellisen ilon valtaamana, jota hän ei ollut tuntenut synnyttäessään hänet.

Hän oli saanut pojan nyt toistamiseen, ja Valdemar, hän oli nyt sen antanut hänelle.

Kun Karen tuli käytävään lapsi sylissänsä, niin hän huomasi pian, ettei
Valdemar ollut kertonut mitään.

Karenkaan ei sanonut mitään, sillä hän arveli, että sen pitäisi jäädä salaisuudeksi heidän kesken. Hän ei muistanut silloin, että yövahtikin oli sen nähnyt.

"Hyväinen aika, mitäs tämä nyt merkitsee?" huudahti rouva Grau. "Valdemar tahtoo vielä tänä iltana lähteä kotiin. Jumala tiesi, mikä häntä oikein vaivaa? Eikä hän huoli ruuastakaan. Mitä se sitten merkitsee? Niin, niin, hän sanoo syöneensä myllärin luona. Onkos sekin laita tulla rehellisten ihmisten luo, eikä huolia heidän hyvästä ruuastansa? Olihan minulla vielä jäljellä niin mainion hyvää parsaa, todellakin erinomaista parsaa. Oikein sääli ja häpeä!"

Vanha, vieraanvarainen nainen kilisteli avainkimppuansa ja kiiruhti hakemaan miestänsä.

Mutta Karen meni sisään huoneesen Kain kanssa. Lapsi oli kietonut pyöreät käsivartensa äidin kaulaan, ikäänkuin hän ei koskaan enää aikoisi irroittaa niitä, sillä olihan hän hänen äitinsä. Poika nukkui nojaten päätään äidin olkapäähän.

Borris käännähti. Hän tunsi pistoksen sydämessään kuullessaan Karenin äänen soinnun.

Mutta Valdemarin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Ne olivat kokonaan suljetut.

"Minä tiedän, että sinä pakenet meitä, Valdemar, sillä sinä et tahdo, että me olisimme sinulle kiitollisuuden velassa."

Hän ei sanonut sitä kuitenkaan, mutta hänen äidinrakkautensa kohosi täydessä voimassaan Valdemaria kohtaan ja hän katsoi häntä suoraan silmiin.

"Valdemar", sanoi Karen, "äidin kiitosta et voi työntää luotasi. Ja vieläkin vähemmän saat sitä tehdä sen vuoksi, että minä unohdin Kain sinun tähtesi, ja luullessani sinua onnettomuuden kohdanneen, juoksin kuolemantuskassani pois hänen luotaan, löytääkseni sinut. Jumala antakoon sen minulle anteeksi. Kiitos, Valdemar."

Valdemar seisoi hetken aikaa ja koetti tointua, mutta huone hänen mielestään pyöri ympäri.

Kun hän ratsasti kotiin tyynessä kesäillassa Dybbølin kautta, niin hän näki koko ajan Karenin kalmankalpeat kasvot edessään, sellaisena kuin hän tuskansa valtaamana oli tullut häntä vastaan lauttasillalla, paljaspäisenä, hapset juoksusta hajallaan.

Hänen sydäntänsä vihloi ajatellessaan sitä. Tämä itsepintainen sydän, joka janosi hänen rakkauttansa, ja kuitenkin halveksien työnsi sen luotaan.

Miksikä mies ei voi sietää, että nainen sanoo hänelle rakastavansa häntä, ennenkuin mies on sitä häneltä kysynyt?

Niin, aivan oikein! Tämä epätoivoinen, itsepäinen sydän, uskollinen rakkaudessansa, sillä se ei tahtonut antaa repiä itseänsä rikki, ja uskollinen katkerassa vihassaan.

Se ei koskaan tahtonut unohtaa, että toinen oli omistanut Karenin ennen häntä. Ei koskaan, ei koskaan hän voittaisi tätä tunnettansa, kaikkein vähimmin silloin kun hän sulkisi hänet syliinsä.

Valdemar Borris pisti kannukset hevosensa kylkiin ja ajoi nelistäen eteenpäin.

Mutta eikö hän ollut enimmin julma itseänsä kohtaan? Ja eikö itse asiassa ollut hänen oma syynsä, ettei hän sillä kertaa ollut voinut voittaa arkuuttansa ja päästää rakkauttansa valloilleen, niin että Karenkin olisi sen tuntenut?

Olihan Karen hänessä nähnyt vain kylmäverisen serkun voimatta huomata hänessä rakastajaa, ja olihan vieraan miehen täytynyt tulla opettamaan hänelle mitä rakkaus oli?

Yön kuluessa valtasi hänet uusi tunne: se tunne, että jollei hän olisi saanut poikaa pelastetuksi, niin hän olisi koko elämänsä ajan tuntenut olevansa miesmurhaaja.

Ei sen vuoksi, että hänen hevosensa olisi tullut syypääksi pojan kuolemaan, eikä senkään vuoksi, että hän koskaan olisi toivonut pojan kuolemaa, mutta siksi, että hän koko sielustaan oli toivonut, ettei sitä poikaa olisi ollut olemassa.

Ja nyt hän oli nähnyt hänet suuressa hengenvaarassa aivan silmiensä edessä ja tuntenut, että hän mielemmin olisi huutanut kuolemalle: "Ota minut! Älä ota lasta!" kuin olisi tahtonut nähdä hevosenkavion musertavan tuon lapsen päätä.

No, niin! Sitä kiirastulta hänen tuli kai kestää! Miten voisin vihata sitä ihmistä, jonka hengen olen pelastanut?

Hiljaisessa yössä, joka vaipui yhä syvemmälle yli Sundevedin, hän kuuli edelleen ratsastaessaan vain sovinnollisia ääniä:

Satakielet, jotka tänä vuonna vielä juhannuksen jälkeenkin visertelivät, soinnuttivat viehkeitä rakkausliverryksiäan yli niittyjen ja ketojen, ja hänen mieleensä tunkeutui säteilevä valo: Hän oli sittenkin ennen kaikkia muita Karenin ajatuksissa! Karen oli unohtanut pojankin hänen tähtensä!

Vuoriseudussa on jotakin vankkaa ja käsiintuntuvaa, mutta tätä luonnonkauneutta ei voinut kosketella eikä tunnustella.

Maa, jossa tätä nykyä Danebroglippu ei saa liehua, mutta jossa punaiset
Danebrogunikot leviävät yhä laajemmalle.

"Jos minulla ei ole oikeutta nostaa oma lippuni tankoon, niin
Danebroglipun värit kasvakoot maasta, sillä maa on minun!"

Voimakas, sitkeä Juutilainen istui tanakan, Juutilaisen hevosen selässä, aivan kuin hän ja hevonen olisivat olleet juotetut yhteen.

Hänen kansansa satujenmaailma heräsi hänen rinnassansa ja tuhannet äänet puhuivat luonnon pidätellessä henkeään ja kuunnellessa.

Hän olisi voinut huutaa Karenin nimen niin ääneen, että mäet ja talot
Sundevedissa olisivat kajahdelleet.

Kun Karen tuli kotiin, niin hän ei ensiksi aikonut kertoa mitään, mutta nähdessään rakkaan äitinsä, hänestä tuntui väärältä olla kertomatta hänelle rehellisesti ja suoraan mitä Sonderborgissa oli tapahtunut.

Kun hän painettuaan päänsä äidin helmaan, oli lopettanut tunnustuksensa, niin rouva Grunnet kumartui hänen ylitsensä, itki yhdessä hänen kanssansa ja suuteli häntä.

Rouva Grunnet kertoi rouva Borrikselle, että Valdemar oli pelastanut
Kain, mutta mitään muuta hän ei sanonut.

Rouva Borris ei puhunut siitä kellekään, ei edes Valdemarille, sillä kun tämä itse ei kertonut mitään, niin tiesiväthän he siitä, että hän mieluimmin tahtoi olla vaiti.

Karen tarttui taas työhönsä uudella voimalla. Kiitollisuus Jumalaa ja
Valdemaria kohtaan antoi hänelle uutta eloa.

"Minusta tuntuu, että samalla kuin Valdemar pelasti Kain hengen, minäkin sain hänen anteeksiantamuksensa."

Mutta Karen tyytyi tällä haavaa omaan suureen rakkauteensa, ja se oli muuttunut niin nöyräksi, kaikista vaatimuksista vapaaksi, sillä: "olihan syy kokonaan hänen!" — niin että hän mielestään koko elämänsä ajan olisi voinut kätkeä sydämeensä tämän poloisen hyljätyn rakkautensa.

Tämä nöyryys häikäisi siten hänen silmänsä, niin ettei hänelle tulevaisuudessakaan siintänyt vähintäkään toivoa.

Syksy oli jälleen tullut; syksy 1900. Tuhansittain pääskysiä istui sähkölennätin- ja telefoonilangoilla korkealla talojen kattojen yläpuolella.

Elonkorjuu oli täydessä vauhdissa ja pian pellot olivat tyhjinä. Paalut, jotka olivat vajotettu veteen sataman ulkopuolella, puhdistettiin, sillä niihin oli tarttunut raakkuja, ja ne kävivät erittäin, hyvin kaupaksi.

Sinivattuja ei ollut yhtä paljon kuin tavallisesti, sillä oli ollut kovin kuivaa.

"Sinivattuja pitäisi oikeastaan poimia ennen määräpäivää, muuten peikot rasvaavat niillä seitsenpeninkulmasaappaansa", sanoi Klaus.

Sen johdosta Kai ja Ebbe liikuttivat pieniä käsiään hyvin nopeasti, sillä he pitivät kumpikin paljo sinivattuhillosta.

Hämähäkin verkot kutoutuivat ruusuihin, resedoihin ja orvokkeihin puutarhassa, mehiläisillä oli kova kiire, mutta Klaus ei voinut sittenkään käsittää, että puitten alla oli jo suuria läjiä karisseita lehtiä.

"Hatut päästä heisipuun edessä!" huusi hän. "Heisipuu heisipuun vieressä kaikissa aitauksissa. Voittekos nähdä pojat? Niin tyytyväisenä ja ahtaalla se seisoo syvimmässä varjossa. Vaikka hakkaisi sen pois kuinka usein hyvänsä, niin siihen se heti taas ilmestyy ja alkaa kukkia. Ja tiedättekö, mitä niistä kukista sanotaan? Niin, ne ovat parhaita ilmanennustajia, mitä on olemassa. Jos niiden tuoksu on hyvin voimakas ja makea, niin sade pian alkaa virtailla alas."

Klaus oli kansanrunoilija, lapio ja kuokka olkapäällä hänelle kaikki oli elollista.

Puut puhuivat ja kukat puhuivat, linnut runoilivat, eläimet aprikoivat, ja hyönteiset ja mateliaat ajattelivat maailman menoa.

He poimivat jonkun verran heisipuunkukkia ja ripustivat kimpuissa niitä kuivamaan, ja kun kypsät marjat riippuivat raskaissa, mustissa rypäleissä, niin pidettiin korjuujuhlaa.

Kesken kaikkea tätä korjuuiloa ja korjuukiirettä astui eräänä kirkkaana päivänä santarmi täysissä tamineissaan Egtvedin lehtikujaa pitkin.

Saattoi nähdä, että hän jätti haasteen. Sieltä hän kääntyi oikealle ja marssi Borrisgaardiin.

"Minä olen saanut haasteen Kai Jürgensin holhoojana", sanoi Borris äidillensä. "Minun täytyy mennä nimismiehenvirastoon."

"Mistähän on kysymys?" tuumi hän itseksensä ajaen pyörällänsä, sydämen tykyttäessä rinnassa.

Pääskyset lentelivät alhaalla maita myöten hänen ympärillään. Ne liitelivät aivan tien poikki pyörän editse ja räpyttelivät piipotellen teräväpäisiä siipiään, jotka koskettelivat maata.

"Mistä on kysymys?" kysyi hän ylipoliisikonstaapelilta, joka oli korkein santarmeista.

Ylipoliisikonstaapeli, joka aina näytti ikäänkuin haluavan syödä ihmiset suuhunsa, mutisi vain jotakin käsittämätöntä ja siveli vahattuja viiksiään.

Kun Borris astui nimismiehenvirastoon, niin hän näki Karenin seisovan alituomarin edessä.

Hänellä oli harmaa tomuvaippa yllään ja tummat kähärät ympäröivät niinkuin tavallisesti pientä, pyöreää, korkeaa olkihattua.

Borris säpsähti ja tunsi kalpenevansa. Sillä tavalla veri äkkiä poistui hänen kasvoiltansa.

Kun Valdemar tuli lähemmäksi, niin Karen kääntyi hänen puoleensa. Valdemar kääntyi myös häneen. Hetken aikaa kumpainenkin, äiti ja holhooja katsoivat toisiaan kasvoihin ja molemmat tunsivat ihmeeksensä, että olosuhteet olivat heitä itseänsä voimakkaammat ja pakoittivat heidät yhteen.

"Minä kieltä vielä yksi kerta", sanoi hän kovalla äänellä. "Te anna teidän pieni poika oppia Isämeitä tanskan kieli ja te opeta hän tanskan laulu. Te ei saa."

"Ne ovat Ingemannin aamu- ja iltalauluja sekä pieniä lastenlauluja", sanoi Karen, joka olisi ollut hyvin halukas nauramaan. "Hän laulaa haikarasta ja kanoista. Hän laulaa myös jäniksestä ja ketusta."

"Sitä te ei saa!" huusi alituomari vihaisesti. "Teidän poika on saksan poika. Hän on saksan poika ja hän pitä kasvattaa saksa."

"Ach so! Niin, sitten te ei kykene se tehtävä. Te ei voi anta hyvä, järkevä kasvatus. Se olla suurta ja ihana, kun kasvatta saksan poika, se olla omatuntovelvollisuus, kansalaisvelvollisuus. Minä otta pois teiltä — kuuletkos! — otta pois teiltä vanhempioikeus!"

Borris oikaisi itseään vaistomaisesti. Nyt hän tunsi Karenin silmät!
Nuo silmät salamoivat.

"Herra tuomari!" sanoi Valdemar. "Minun täytyy huomauttaa teille, että me voimme kadottaa vanhemmanoikeutemme ainoastaan siinä tapauksessa, että me rääkkäämme lastamme tai viettelemme sen pahuuteen, tai kun emme pidä huolta sen elättämisestä."

"Eikö se olla lapsen rääkkäys? Hänen isä olla saksa. Saksalaisuuden nimessä minä käske, että toe holhoojana kieltä häntä anta lapsi lukea isämeitii ja laulaa laulu tanskan kieli. Te kieltä häntä. Hören sie mal! [Kuulkaapas!] Te kieltä häntä."

"Ei", sanoi hän lujasti. "Vaikka itse olisin saksalainen, niin häpäisisin ja käyttäisin väärin holhoojanoikeuttani, jos tekisin itseni syypääksi niin kuulumattomaan hävyttömyyteen, sekaantumalla äidin pyhimpiin oikeuksiin."

"Oikkein hyvä! Oikkein hyvä! Te olla vapa holhoojatoimi, se annetaan hyvä saksan mies. Ja te, Frau Jürgens", tuomari kääntyi kiukkuisena Kareniin, "holhoojalain kaksikymmentäkahdeksan pykälä anta minulle oikeus otta leski pois vanhempioikeus ja minä otta te se oikeus!"

"Se on väärin! Se on väärin!" huudahti Karen. "Kuinka voi tehdä leskille jotakin, jota isille ei voi tehdä? Eikö kukaan sitte kysy äitiä? Eikö teillä itsellänne ole vaimo, herra tuomari? Ja eikö hän ole äiti? Ettekö te hänessä kunnioita kaikkia äitejä? Ja, herra tuomari, herra tuomari, mitä te sanoisitte, mitä te tekisitte, jos tanskalainen kieltäisi häntä rukoilemasta Isä meidän rukousta lapsensa kanssa? Oi Jumalani, oi Jumalani, eipä luulisi olevansa täällä kristityssä maassa!"

Borris katsoi lakkaamatta Kareniin, siinä kun hän seisoi puolustaen tanskalaista äidinoikeuttansa.

Hän muuttui aivan uudeksi ihmiseksi Valdemarin silmissä. Sitä Karenia hän ei ollut koskaan tuntenut.

Ja hänen miehenä täytyi seisoa tässä avuttomana ja katsella miten toisen kalleinta ihmisoikeutta loukattiin, voimatta suojella häntä!

Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi kiireestä kantapäähän asti, ja hänen ritarillisuutensa joutui kovaan tuskaan.

"Olen pahoillani: minä en voinut sitä auttaa", sanoi Valdemar, kun he olivat ulkopuolella.

"Minä olen siis päässyt vapaaksi minulle tyrkytetystä Ruprecht Jürgensin pojan holhousvelvollisuudesta", ajatteli hän. "Se painosti minua, aivan kuin minulla olisi ollut raskas taakka selässäni, josta en voinut vapautua. Nyt minusta kai tuntuu keveältä? Viimeinen side on lauennut!"

Mutta hän ei tiennyt, mistä se tuli: äkkiä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tullut niin ihmeen köyhäksi.

"Miksi linnut visertelevät? Miksi linnut visertävät onnesta, jota minä en saavuttanut? Miksi aurinko paistaa ja miksi ruusut tuoksuvat? Itse olen omalla kädelläni karkoittanut auringonpaisteen ja taittanut ruusut. Minä en tiennyt mikä onni minua odotti. Kaikki on surkeata, harmaata ja kuihtunutta. Ihminen on oman onnensa seppä, eikä silloin ole valittamisen syytä."

Ja hän hyräili yhä uudelleen ja uudelleen vanhan laulun kertoa, jonka hän kerran oli kuullut, hän ei itsekään tiennyt missä:

"Äiti, oletko kuullut? Oi, rakas, rakas äiti, oletko kuullut?" kysyi
Karen tullessaan kotiin.

Äiti seisoi näet ovessa häntä vastassa. Hän oli saapunut Karenin poissaollessa.

"Minä sain aamulla vihiä siitä, että jotakin oli tekeillä", vastasi rouva Grunnet ja vei Karenin sisään, "ja minäpä tiedän kuka on holhoojaksikin valittu."

"Ota se tyynesti, pikku Karen! Oi, ota tyynesti, kultaseni! Sillä sehän on Winberg."

"Winberg! Winberg! Kaikki oli siis selvää jo edeltäkäsin! Se oli edeltäpäin päätetty! Winberg! He ovat vain ilvehtineet minun kanssani! Winberg! Hyvä Jumala, Winberg! Oman suvun luopio! Kai! Kai!"

Poika tuli juosten, ja voimakkaana suuttumuksensa vallassa Karen nosti hänet korkealle ilmaan, ikäänkuin hän olisi kohottanut lasta äänettömästi vedoten taivaan suurta tuomaria kohti.

"Voisiko muka kukaan ihminen riistää minulta äidinoikeuttani sinuun, lapseni! Sinuthan Jumala antoi minulle, kun synnytin sinut oman henkeni uhalla!"

"Tuossa Winberg tulee! Hillitse itseäsi, Karen", huudahti äkkiä rouva
Grunnet ja vei Kain mukanaan kyökkiin.

"Hänellä on kiire", sanoi Karen, joka ojensi itseään ja käänsi salamoivat silmänsä ovea kohti.

Karen kuuli hänen raskaan, vetelehtävän käyntinsä ulkopuolelta ja hän veti vaistomaisesti henkeään.

"Sinäkö se olet, Winberg?" kysyi Karen ja painoi ristiinlasketut käsivartensa rintaansa vasten hillitäkseen kovaa sydämentykytystään.

Siinä hän seisoi — lihavana, kumaraselkäisenä, suuret pussit silmien alla.

Winberg vilkutti silmiään ja rykäisi lakkaamatta, kierrellen hatunlieriään leveitten peukaloittensa välissä.

"Niin, syy on kokonaan sinun, Karen", sano Winberg istuutuen. "Minkä kylvää, sen saa niittää Sinun olisi pitänyt luvata."

"No niin, eihän sillä niin tarkkaa väliä ole. Täytyy tunnustella maata sormella ja huomata missä ollaan."

"Niin, me olemme Eteläjyllannissa", vastasi Karen. "Minä luulen, että me tuntisimme sen maan."

"Mitä hyötyä siitä on? Mitä hyötyä siitä on? Ei se siitä sen paremmaksi tule. Meidän täytyy puraista hapanta omenaa, Jumala paratkoon. Vahvempi on aina vahvempi, pantakoon hän minne hyvänsä."

Häntä inhotti tuo mies aivan kuin myrkyllinen, limainen eläin, joka oli päässyt ovesta sisään.

"Sinulta puuttuu voimakasta verta, Winberg", sanoi hän. "Minä sanon mikä sinua vaivaa. Sinun ajatuksesi ovat kalvakkoja, sairaaloisia. Minä vihaan niitä!"

"Mitä sinä oikeastaan tahdot, Winberg? Odotatko jotakin virkaa, vai toivotko lainaa saksalaisesta pankista?"

"Minä sanon sinulle jotakin, Winberg. Tässä ottelussa sinä et pitkälle pääse. Sinä et voi koskaan tunkeutua siihen salakammioon, jossa äiti ja lapsi ovat kahden, — et koskaan! Sinä et voi tehdä mahdottomuuksia."

Winberg nousi ylös ja katseli Karenia, uskaltamatta kohdata hänen katsettansa.

Hän aavisti äkkiä hämärästi, kuinka hyvä olisi olla, jos selkä olisi noin taipumaton, ja jolleivät kaikki tuhannet arvelut ja varovaisuudet olisi kiusaamassa ihmistä melkein hengiltä.

Winberg rypisteli hattuansa, seisoi hetken aikaa paikoillaan, rykäisi ja läksi pois.

"Sinun ei olisi pitänyt ärsyttää häntä", sanoi rouva Grunnet, joka oli kuullut kaikki kyökkiin, sillä he olivat puhuneet hyvin äänekkäästi. "Sinun olisi pitänyt varoa sanojasi."

Valdemar Borris antoi katseensa kulkea aikoja sitten korjattujen maitten yli, jotka pehmeinä multa-aaltoina ulottuivat aina korkealla sijaitseviin myllyihin asti.

Oli myöhäinen ilta; myllynsiivet törröttivät liikkumattomina ilmassa, mutta majakat loistivat ja vilkkuivat lakkaamatta Itämeren puolella.

Hän seisoi syviin ajatuksiinsa vaipuneena ja ajatteli, mitä nämät kaksi vuotta olivat Eteläjyllannille tuoneet mukanansa.

Vuonna 1900 ei tosin ollut yhtä paljon karkoituksia kuin vuonna 1899, mutta preussilaiset olivat varmaan kilpajuoksussa hengästyneet ja tahtoivat vetää henkeä.

"He lepäsivät hiukan, ennenkuin he taas tarttuivat kiinni", oli Madsen sanonut.

Vähemmän nykyään oli kuulunut vanhempien oikeuksien riistämisestäkin kuin edellisenä vuonna.

1900 saattoi kai lähinnä ylpeillä sodasta, jota käytiin palvelusrenkinä olevia koulupoikia ja niitä käsityöläisiä vastaan, jotka olivat Tanskan alamaisia ja joita sen vuoksi kiellettiin työskentelemästä tanskalaismielisten luona.

Niin, 1900:n omallatunnolla oli vieläkin enemmän. Yhä suuremmaksi kasvoi vaino, joka kohtasi yhdistyksiä ja kokouksia.

Lopulta ei voinut saada kattoa päänsä päälle, sillä vaikka monet rohkeat krouvin isännät panivat vastaan, kun poliisi kielsi heitä vuokraamasta huoneustoja omille maanmiehilleen, niin täytyi sittenkin useimpien taipua, kun uhattiin heiltä riistää heidän elinkeinonsa, uhattiin ottaa pois heiltä heidän oikeutensa, kun uhattiin heitä uusilla rasituksilla ja jos jollakin.

Jos uusi kokoushuone aiottiin ottaa käytäntöön, niin se julistettiin kelpaamattomaksi, eikä sitä saatu käyttää.

Kaikkien teiden varsilla, jotka johtivat rajan yli kuningaskuntaan, oli asetettu santarmeja merkitsemään muistiin niiden nimiä, jotka läksivät kokouksiin tai näyttelyihin kuningaskuntaan.

Mutta samalla kuin tämä kaikki tapahtui, -Valdemarin vakavat kasvot vetäytyivät melkein hymyyn — onnistui erään saksalaisen tiedemiehen selittää latinalainen kirjoitus Slesvigin ikivanhan tuomiokirkon Pietarin ovella.

"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin ne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat."

Niin, se oli tosin vapauttanut heidät herra v. Kölleristä, joka nyt oli kohonnut valtioministeriksi ja valtiosihteeriksi Elsas-Lothringenissa, mutta eivätpä olot siltä parantuneet. Joku toinenhan tulisi hänen sijaansa, ja tämä olisi kai luultavasti samanlainen.

Itämereltä kuului laukauksia. Valdemar kääntyi sinne kohti, mistä laukaukset kuuluivat, ja tuijotti hetken aikaa punaisia lyhtyjä, jotka kohosivat puiden latvojen yläpuolella juuri siinä, missä saksalaiset sotalaivat pitivät ampumaharjoituksiaan. Äkkiä välähti sähkövalo. "Ne ampuvat pimeänkin tultua, nuo herrat!" mutisi hän.

"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin ne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat!"

"Pyhän Pietarin sijaan me asetamme vanhurskauden", ajatteli Borris. "Se soveltui 750 vuotta sitten, se soveltuu myös vuonna 1901."

Ja hän astui hitaammin ylös portaita, kuin mitä hänellä oli tapana, sillä Eteläjyllantia oli vastikään kohdannut niin suuri suru, kansallinen tappio, että siitä olisi vaikea toipua.

Suuri ja voimakas puu oli kaadettu. Gustav Johansen, eteläjuutilaisen kansan edusmies ja pelkäämätön puoltaja sekä Saksan valtio- että Preussin maapäivillä, oli kuollut.

Kuin kansanruhtinas hänet oli hautaan saatettu. Borris oli ollut mukana niissä hautajaisissa ja oli juuri palannut kotiin Flensborgista.

Hän tunsi olleensa mukana jossakin suuressa, ja vielä kokonaan siellä elettyjen tapahtumien valtaamana hän kertoi siitä äidilleen ja rouva Grunnetille, jotka istuivat sohvassa kuunnellen kyynelsilmin, ja hän kertoi tyyneesti ja hiljaisesti:

"Ensin neljät vaunut, joihin hädin tuskin mahtuivat kaikki kallisarvoiset seppeleet Eteläjyllannista ja kuningaskunnasta, sitten soittokunta, sitten Pyhän Knuutin yhdistys[13] ja Flensborgin ampumaseura."

"Oliko niillä suruharsot?" kysyi rouva Grunnet. Hän saattoi vaivoin itkulta puhua.

"Sitten tulivat ruumisvaunut, neljä hevosta edessä, ja jäljessä valtava surusaatto, lukemattomat joukot kuningaskunnasta ja koko Eteläjyllannista."

Ja tuo voimakas mies puhui hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän vielä olisi seisonut avonaisen haudan partaalla ja peitti kasvonsa käsiinsä.

"Surujuhlassa jäljestäpäin kansalaisyhdistyksessä sanoi toimittaja Jessen muistopuheessansa: 'Me annamme kaikki sen lupauksen toisillemme, että kaikki se, mikä oli suurta ja ihanaa ja hyvää Gustav Johansenin elämäntoimessa, kaikki se, mikä voi kelvata ijankaikkisuuden tuomioistuimen edessä, kaikki se, missä itsessänsä on siunauksen elinsiemen, kaikki se on myös meissä eläväksi tuleva!' Ja hän lisäsi: 'Mitä Grundtvig sanoi? Hän sanoi: 'Jalojen suku ei koskaan kuole sukupuuttoon!'"

"Ei, ei", vaivoin saattoi eroittaa, mitä rouva Grunnet sanoi, "nuo olivat tosia sanoja, ja todet sanat elävät, kun valhe kuolee."

Ja sitten hän äkkiä huudahti, kaiken sen valtaamana, jota hän niin hiljaisena ja surumielisenä oli kuunnellut:

Hän katui heti sen sanottuansa. Hän olisi voinut vaikka lyödä suutaan, mutta nyt se oli myöhäistä.

Valdemar katsoi äkkiä ylös, mutta hän ei sanonut mitään, ja äänettömyys, joka valtasi heidät kaikki, kävi vihdoin niin painostavaksi, että hän nousi ylös ja läksi pois.

Rouva Borris kiinnitti häneen suuret silmänsä. "Miksikä niin? Minun mielestäni se oli hyvin sanottu ja oikealla ajalla, sillä tämmöistä oloa ei voi kuitenkaan jatkua."

Mutta Valdemar seisoi alhaalla puutarhassa ja tähysteli yli tienoon, mieli kuohuksissa.

Kädet hän oli pistänyt housuntaskuihin. Hänen kasvojensa eleet olivat jäykistyneet.

Hän puristi huulensa yhteen ja rypisti otsaansa. Miten naiset kuitenkin saattoivat lörpötellä! Heillä kaikilla oli lapsen armoton käsi, joka leikitteli miekalla, eikä huomannut sen pistoa.

Ja kun se vielä osui keskelle sitä haavaa, joka ei koskaan lakannut verta vuotamasta eikä ikänä voinut umpeen mennä!

Hän väänteli itseään tuskissansa. Minkä he sille mahtoivat? Eihän se heille tuskia tuottanut.

No! Jolleivät viranomaiset olisi ennättäneet ennen uutta lakia eikä tuo
Kain asia olisi ehtinyt tulla esille, niin hän joka tapauksessa olisi
nyt ollut vapaa holhoojavelvollisuudestansa, sillä tänä vuonna olisi
Karenin itsensä sallittu ruveta poikansa holhoojaksi.

Hän toisti nuo sanat monta kertaa itseksensä, hän tahtoi ne teroittaa mieleensä.

"Nyt hän tahtoo puhua! Nyt minun täytyy ottaa vastaan vielä toinenkin isku. Ovatko he kaikki liittoutuneet yhteen?"

Rouva Borriksen askeleet, jotka keveinä ja varmoina kuuluivat hiekalla, lähenivät Valdemarin selän takaa.

Ennättääkseen ennen häntä ja sanoakseen vain jotakin, virkkoi Valdemar nopeasti ja kääntymättä taaksensa:

Rouva Borris ei vastannut aivan heti. Hän asettui Valdemarin eteen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä suoraan silmiin.

"Poika! Poika! Sinä sietänet toki kuulla totuutta? Ethän ole mikään arka raukka? Jürgens ei tahallaan tehnyt sinulle mitään pahaa. Eihän hän aavistanut, että sinä rakastit Karenia. Tahdotkos sinäkin nyt harjoittaa vääryyttä? Minun mielestäni meillä muutenkin on kylliksi vääryyttä tässä maassa. Älä kanna vihaa kuollutta kohtaan, käänny mielemmin elävän puoleen. Käänny Karenin puoleen!"

Valdemar ei liikahtanut eikä vastannut. Hän ei myöskään ravistanut äidin käsiä olkapäiltään.

Ja rouva Borris katsoi säälivillä äidinsilmillään kiusaantuneen poikansa kasvoihin. Pojan tuska oli hänenkin tuskansa.

Valdemar otti hellästi äidin rakkaat kädet olkapäiltään, puristi niitä lujasti ja samalla hellästi omissansa ja sanoi murtuneella äänellä:

"Äiti, rakas äiti, en minä ole enää katkera. Usko minua, ja senhän sinä aina olet tehnyt, että kun minä —"

"Äiti! Koska sen tiedät, niin tiedäthän myöskin, että kun minun oli pakko pelastaa tuo lapsi", — ja hänen äänensä kuului käheällä, — "niin täytyi minun väkistenkin samalla antaa anteeksi."

"Mutta se koskee niin kipeästi, äiti! Se koskee niin kipeästi. Jos joku tulisi minulle sanomaan: 'Mitä siitä? Se menee ohi! Kuinka mies voi tuollaiseen tuskaan antautua ja taistella tuolla tavalla petetyn rakkauden vuoksi? Hän on narri. Ei se maksa vaivaa!' — niin varokoon hän, ettei hän itse kerran saa sitä kokea. Varokoon itseänsä, varokoon itseänsä! Niin, totta tosiaan, Jumalan käsi on kauan levännyt raskaana minun ylitseni!"

"Ei", sanoi rouva Borris, joka nyt, kun poika ensi kertaa oikein ilmaisi hänelle salaisen tuskansa, oli niin liikutettu, ikäänkuin hän olisi päässyt ihmissielun kaikkein pyhimpään. "Suru on ihmisistä, mutta Jumala voi muuttaa surun iloksi."

Silloin Valdemar nauroi. Ja hänen toivoton naurunsa vihloi äitiä sydämeen saakka.

"Auta meitä, rakas Herra Jumala", rukoili rouva Borris ja pani vaistomaisesti kätensä ristiin. "Auta meitä."

"Voiko hän tässä kohdin minua auttaa?" kysyi Valdemar haikean tuskansa valtaamana.

Mutta ei ollut aikaa ajatella itseänsä, eikä sitä mikä painosti oman, persoonallisen elämän aivan maan tasalle, sillä nyt oli ryhdyttävä vaaliin.

Gustav Johansenin sijainen valtiopäiville oli' valittava vanhalla, järkähtämättömällä perustalla.

"Me olemme tanskalaisia, me tahdomme yhä edelleen pysyä tanskalaisina, meitä on kohdeltava tanskalaisina kansanoikeuden määräysten mukaan."

Siten se vaalikehoitus kuului, jota pohjoisslesvigiläisen vaaliyhdistyksen toimikunta levitti ja Jessen pani jo alulle vaalikokoukset Aabenraassa ensimäisenäkolmatta päivänä marraskuuta ja Stenskrossa joulukuun kuudentena.

Valdemar, joka vähitellen oli joutunut kaikkiin niihin luottamustoimiin, joita isällä oli ollut ennen häntä, — hän oli parhaassa merkityksessä tullut hänen perilliseksensä, — antautui niin uupumattomaan, tarmokkaasen työhön, että saksalaisten viha siinä pitäjässä näytti kohdistuvan yksinomaan häneen.

Tanskalaisilla taiteilijoilla, papeilla ja esitelmänpitäjillä, jotka olivat kotoisin kuningaskunnasta, — ja "kuningaskunnalla" tarkoitetaan Eteläjyllannissa aina vain Tanskaa, — ei ollut lupa tulla sinne. Heidät karkoitettiin "valtiolle vaarallisina" henkilöinä.

"Niin, kuka ei vihaisi saksalaista valtakuntaa?" kysyi Madsen. "Koko maailma on liittoutunut sitä vastaan, yksinpä nautaeläimetkin ovat lyöttäytyneet sitä vastaan, sillä niitä ei saa tuottaa tänne, eikä meille saa opettaa, miten parhaiten hoitaisimme karjaamme. Oi, sitä Saksan valtakunnan vihollista!"

Ei ketään se niin vainonnut kuin Valdemaria. Se seurasi häntä kaikkialla — yksin pimeässäkin maanteillä.

Sitä kuiskailtiin hänen korvaansa, sitä huudettiin hänelle kansankokouksissa. Valdemar olisi voinut vastata samoin kuin eräs tanskalainen sanoi preussilaisille kadulla Broagerissa vuonna kuusikymmentäneljä:

"Kun pykälä numero viisi oli säädetty", sanoi Borris eräässä vaalikokouksessa, "niin arveli 'Norddeutsche Allgemeine Zeitung,' että väestön ensin piti oppia tuntemaan Preussin vallan siunausta, ennenkuin se ratkaisisi tahtoisiko se kuulua Tanskaan vai Saksaan. Emmeköhän me ole oppineet tuntemaan preussilaista hallitusta?"

"Meidän viljavaa, hyvin viljeltyä, rikasta maatamme he haluavat. Se on oikea makupala rautalakeille."

"Meillä ei ole aatelistoa eikä pappissäätyä, joka voisi ottaa vastaan ensimäisen hyökkäyksen niinkuin puolalaisilla. Meillä porvarin ja talonpojan on pakko omilla hartioillaan kantaa taistelun taakkaa. Me maksamme veromme, ja palkkaamme sillä suurimmaksi osaksi ne saksalaiset virkamiehet, jotka kiusaavat meitä ja tekevät meille vääryyttä. Eikö meilläkin ole laillinen oikeus tulla virkamiehiksi?"

"Mutta sellaista virkamiestä saa etsiä, joka olisi tanskalainen. Kaikki huojennukset ja suosionosoitukset, joita hallitus voi antaa, tulevat ainoastaan saksalaisten osaksi, jota vastoin meistä, eteläjuutilaisista puserretaan viimeinenkin pisara."

'Maakreivi ole kova! Terve, keisari, heiluta vasaraa ja murskaa vihollisen pää!"

"Hänenkin pitäisi olla Tanskan alamainen, kun niin monien muidenkin pitää olla. Miksikä häntä ei karkoiteta? Hän on syntynyt Kööpenhaminassa, ja hänen isänsä oli tanskalainen virkamies!"

"Juutilainen on voimakas ja sitkeä", sen saivat preussilaiset uudelleen kokea, vaikka olikin muutamia pelkureita, jotka eivät äänestäneet pelosta että ne heidän sukulaisistaan ja ystävistään tulisivat karkoitetuiksi, jotka olivat Tanskan alamaisia.

Ja preussilaiset käyttivät kaikkia mahdollisia vaalitemppuja, mitä he vain saattoivat keksiä, peloittaakseen pelkureita.

Eräässä Sonderborgin saksalaisessa lehdessä luuloiteltu "Lähettäjä" kehoitti tanskalaisia pysymään poissa vaaleista, "sillä toiset saisivat kärsiä heidän tähtensä."

Tämä täytevaali olisi sääntöjen mukaan ollut pidettävä kaksi kuukautta Gustav Johansenin kuoleman jälkeen, mutta sitä viivytettiin viidettä kuukautta.

Ensin he yrittivät kaikenlaisilla pikkumaisilla keinoilla estää vaalikokouksia. Vaikea oli saada huoneustoja ja kun vihdoin sellainen oli saatu, niin seurasi mitä naurettavimpia kieltoja ja oikkuja joka taholta.

Milloin oli koolla liiaksi väkeä, milloin oli kokoonnuttu vierashuoneihin, eikä kokoussaleihin. Ja ulkona, paljaan taivaan alla eivät he liioin saaneet pitää kokouksia, sillä sekin oli kiellettyä.

"Ei olla lupa viedä aseita kokoussaliin", sanoi santarmi jyrisevällä äänellä.

"Vai niinkö! No, sitten te totta tosiaan saatte kantaa minut selässänne ulos, sillä minä en pääse käymään ilman keppiä!" nauroi Madsen ja heitti kepin ikkunasta ulos.

Ja kun kokous oli lopussa, seisoi eräs raivostunut saksalainen ulkopuolella heilutellen keppiään.

Hän huusi ja kirkui merkillisellä saksan kielellään: [Saksan kieleen Slesvigissä on tanskan kieli suuresti vaikuttanut, varsinkin sanajärjestykseen.]

"Ich haue einen jeden Däne nieder, der hier raus kommt!" [Minä isken jokaisen tanskalaisen maahan, joka yrittää täältä tulla ulos.]

Kun ei enää käynyt ahdistaminen palvelusväkeä, syystä että niiden palkat olivat niin suuresti kohonneet, niin he olivat käyneet lasten ja vanhempien oikeusten kimppuun, mutta eipä sekään käynyt päinsä.

Vaalin aika oli ovella. Jotakin kuulumatonta, jotakin ennen aavistamatonta, mitä ei oltu ennen uneksittukaan, oli tehtävä, jotta saataisiin tanskalaisten valitsijamiesten luku vähenemään ja ylipresidentti Wilmovski voitti itse von Köllerinkin kekseliäisyyden.

Pahempi rajuilma kuin koskaan ennen oli tulossa. Ukkonen jyrisi jälleen ja salama iski maahan.

Entisiltä vaalimiehiltä, Preussin alamaisilta, ryöstettiin äkkiä vaalioikeus, joka heillä oli ollut kokonaisen ihmisiän ajan.

Kolmenkymmenenviiden vuoden kuluttua heidät leimattiin äkkiä Tanskan alamaisiksi.

Epävarmuus sai kaikkialla alaa. Satoja ja tuhansia synnyltään tanskalaisia Preussin kansalaisia joutui äkkiä poliisin mielivallan alaisiksi.

Tämä kaikki tähtäsi niitä eteläjuutilaisia, jotka aikoinaan olivat valinneet Tanskan alamaisuuden antamalla optsioni-ilmoituksensa,[14] koska eivät tahtoneet vannoa valaa Preussille eivätkä ruveta saksalaisiksi sotilaiksi, mutta olivat myöhemmin sen peruuttaneet ja saaneet viranomaisilta sen tiedon, että heitä vastedes tultiin pitämään Preussin valtion kansalaisina.

Siitä kaikesta tosin oli jo kulunut kokonainen ihmisikä, mutta nyt asia äkkiä vedettiin esille, ja jos asianomaiset antaessaan optsioni-ilmoituksensa olivat olleet vain pari kolme päivää Tanskassa, niin heidät merkittiin nyt Tanskan alamaisiksi, siinä tapauksessa että he olivat ottaneet osaa taisteluun saksalaistuttamista vastaan.

Ilman muuta selitettiin erehdykseksi sitä seikkaa, että Preussin hallitus oli aikaisemmin tunnustanut heidät Saksan alamaisiksi.

Ja samoin kävi myös kaikkien aikoinaan asevelvollisina olleiden eteläjuutilaisten, joita ei oltu siirretty Tanskaan ja joita saksalais-ranskalaisen sodan aikana 1870 oli kutsuttu preussilaiseen sotapalvelukseen.

Sillä kertaa olivat nimittäin nuoret miehet joukottain lähteneet kuningaskuntaan, jotta heidän ei olisi tarvinnut lähteä sotaan Ranskaa vastaan.

Muutamat tekivät sen antamatta mitään optsioni-ilmoitusta, toiset taas semmoisen antoivat, mutta sitä ei otettu vastaan.

Mutta kaikkia heitä pidettiin karkulaisina ja he joutuivat rangaistuksen alaisiksi, kun palasivat takaisin maahan.

Tanskan hallitus puhui kuitenkin heidän puolestansa, ja siten saatiin Aabenraan konventsiooni toimeen 1872, jonka molemmat hallitukset hyväksyivät.

Tämän nojalla saattoivat siis kaikki nämät eteläjuutilaiset tulla takaisin ja jäädä maahan, niinkauan kuin he eivät antaneet aihetta minkäänlaisiin valituksiin.

Useat tunnetuimmista miehistä haastettiin kuulusteltaviksi, jotta — jos mahdollista — saataisiin selkoa, olivatko he Tanskan alamaisia.

Monet entisistä karkoitetuista olivat vuosien kuluessa olleet monissa julkisissa luottamustoimissa — sekä kunnallisissa että kirkollisissa. He olivat olleet kirkonvanhimpia, toiset jäseninä Rendsborgin kirkolliskokouksessa, eräspä oli ollut piiripäivämiehenäkin.

"Mutta mitenkähän tämä päättyy?" sanoivat virkamiehet, jotka lopulta olivat aivan pyörällä päästä.

"Schwamm darüber! [Vähät siitä!] Se on heidän asiansa!" naureskeli Madsen, joka myös oli saanut käskyn ja tunkeutui joukon läpi tervehtimään Borrista.

"Nyt he karkoittavat riimukiviäkin, Borris! Molemmat kivet Luiselundin linnanpuistosta Slienin eteläpuolella ovat lähetetyt Kielin museoon. Se on aivan heidän tapaistansa! Eteläslesvigin ranskalaisuuden ikivanhat todistajat muutetaan Ejderin toiselle puolelle Holsteiniin! Eivätkö kivetkään nyt saa puhua?"

Joukko tungeskeli ja työnsi toisiaan. Äkkiä tämän käsikahakan kestäessä joutui Valdemar erään repaleisen, kurjan miehen kanssa vastakkain, jota oli kuulusteltu eräässä varkausjutussa ja kuljetettiin nyt takaisin arestiin.

"Hohoo! Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut!" sähisti tämä riemuiten ja puri hampaitaan. "Nyt me seisomme oikeuden edessä kumpikin, ystävä kulta, mutta minun paperini ovat kunnossa, minua ei voi karkoittaa!"

Mutta Borriksen "paperit" olivat myös kunnossa, vaikka herrat niitä olisivat käännelleet ja väännelleet kuinka paljo hyvänsä ja puuhanneet niiden tähden minkä ikänä olisivat jaksaneet.

"Olen pahoillani, ettette voi saada minua Tanskan alamaiseksi", sanoi
Valdemar, nostaen mennessään kohteliaasti hattuaan.

"Eikö sinua karkoiteta?" kysyi Valdemar. "Sinähän olet Tanskan alamainen. Heidän ei tarvitse sitä edes tiedustella."

Ja kuitenkin oli koko tässä sekamelskassa, tässä karkeassa ja sokeassa masentamisessa muutamia maahanmuuttaneita saksalaisia, jotka olivat päässeet nimismiehiksi ja jotka mielestään olivat aivan kuin teloittajia ja joita ankarat määräykset pöyristyttivät.

Niinpä muutamat heistä, joiden omatunto ei ollut kylliksi jykevä, uhkasivat luopua toimestansa, jos tällaista menoa jatkuisi.

Siitä huolimatta oli Eteläjyllanti ainoa seutu nykyisessä Saksan valtakunnassa, missä ei keisarista herjaten puhuttu ja jossa majesteettirikokset olivat kuulumattomia.

Kuitenkin preussilainen sisäasiainministeri Rheinhaben selitti valtiopäivillä:

"Pohjoisslesvigissä ovat olot hallituksen liiallisen suopeuden johdosta kehittyneet sellaisiksi, että ne helposti olisivat voineet saattaa valtion jakamattomuuden vaaraan! "

"Täyttäkää sitten sopimusten mukaiset velvollisuudet meitä kohtaan!" sanoivat eteläjuutilaiset.

"Täytyykö meidän nyt olla täällä?" mutisi Keldet. "Niin, niin, uutta on tullut vielä entisen lisäksi! Karkoittavat optanttien lapsia, jotka ovat syntyneet Eteläjyllannissa, missä heillä on kotipaikka ja jossa he pakkotilassa ovat oikeutetut saamaan elantoapua."

Hän oli matkalla nimismiehen luo, jolta konstaapeli oli tuonut hänelle haasteen ja siellä hänelle ilmoitettiin suoraan maaneuvoksen nimessä, että hän oli optantti.

"Vai niin! Olenko minä tullut Tanskan alamaiseksi?" sanoi Keldet.
"Niin, minä olin tanskalainen sotilas 1864, mutta kun te anastitte
Eteläjyllannin, niin minä 1866 tulin Preussin alamaiseksi.”

"Ja wohl. Det versteht sich! [Niin kyllä. Sehän on selvää!] Mutta 1867 te valita Tanska ja tulla taas Tanskan alamainen."

"Niin, se on kyllä totta, mutta minä palasin takaisin Eteläjyllantiin 1868 ja minut otettiin jälleen Preussin alamaisuuteen. Ei kukaan silloinen slesvigiläinen virkamies ollut vähimmässäkään määrässä epätiedossa siitä, että minä laillisella tavalla olin saanut kansalaisoikeuteni takaisin, olin saanut oleskeluluvan sekä pantu sotilasluetteloihin. Täytyykö minun kolmenkymmenenkolmen vuoden jälkeen jälleen tulla Tanskan alamaiseksi?"

"Se olla erehdys", sanoi nimismies, joka ikäänkuin väänteli itseään tehdessään tämän tunnustuksen, "että maaneuvos koko ihmisikä sitten luuli että te olla otettu takaisin Preussin alamainen."

"Preussilaiset maaneuvokset ovat usein erehtyneet", arveli Keldet, "ja erehtynevät vielä nytkin. No, koska te tahdotte saada niin monta kuin suinkin Tanskan alamaisiksi, niin siirtäkää vain rajaa! Silloin me kaikki muutumme!"

"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?] kysyi nimismies ja nosti päänsä pystyyn.

Taaskin tuntui ikäänkuin nimismies olisi itseänsä väännellyt, vaikka hän ei ollutkaan niitä kelpo saksalaisia, jotka olivat huolissansa, ja joiden omatunto ei ollut kyllin jykevä.

"Voittehan viedä minut ulos tielle ja ampua minut niinkuin loppuun palvelleen hevosen. Minä olen vanha invaliidi, ja minulla on invaliidi-eläke. Enemmän kuin koko ihmisiän olen täyttänyt kaikki preussilaisen kansalaisen velvollisuudet ja käyttänyt hyväkseni kaikkia saksalaisen alamaisen oikeuksia. Velvollisuudet eivät ole olleet vähäiset, sen minä voin teille vakuuttaa. Minut kutsuttiin sotapalvelukseen. 1870 minä menin rykmenttini keralla Ranskaan, mutta ehkä sekin oli erehdys? Sillä minä, vanha tanskalainen sotilas vuodelta 1864, uskalsin panna henkeni ja ruumiini alttiiksi Saksan edestä monessa verisessä taistelussa. Se maksoi minulle vasemmasta kädestäni kolme sormea ja vasen käsivarteni jäykistyi. Senkö minä saan palkakseni? Sitten olen hoitanut virkaani, en ole kenenkään oikeutta loukannut, enkä edes kissallekaan pahaa tehnyt."

"Ei se mikä auta. Ei se yhtään mikä auta. Teidän isä olla optant, hän olla ulkomaalainen."

"No, sitten on Saksan valtakunnankansleri Bülow, joka itse oli tanskalaisen virkamiehen poika ja Tanskan alamainen, myös yksi niitä, jotka ulkomaalaisina karkoitetaan, kun ne tulevat vastuksellisiksi. Ja samoin myös monet tanskalaiset optantit, jotka lepäävät taistelutantereilla Ranskanmaalla. Te saatte kaivaa heidät ylös haudoistansa, voidaksenne heitä karkoittaa, herra nimismies. Meitä on ajettu kuin karjaa preussilaiselle teurastuspenkille. Mitä se sota meille merkitsi?"

"Te olla vain neljä päivä valmistusaika", jyrähteli nimismiehen ääni.
"Lähde Dänemarck, siellä teidän koti, ei täällä."

Ja kun maahanmuuttanut brandenburgilainen oli pamahuttanut tämän laukauksen miestä kohti, jonka esi-isät vuosisatojen kuluessa olivat asuneet maassa, niin hän käänsi selkänsä Tyge Keldetille ja läksi pois.

"Minä otan Ebben meille", sanoi hän. "Hän jää meille, ja saamme sitten nähdä miten asiat kääntyvät. Ja voihan Asta tulla jäljessä junalla, kun hän on saanut talon lukkoon. Mutta sitä ennen hän ajaa Egtvediin päivällistä syömään. Sulkekaa vain talo, älkääkä tehkö mitään muuta. Te ette tiedä vielä, miten kaikki päättyy."

Kun Karen tuli kotiin, niin hän kirjoitti heti Gyrithelle, — Borris oli heillä parasta aikaa käymässä:

"Pyydä Valdemaria tulemaan kotiin, niin pian kuin suinkin. Keldet on saanut karkoituskäskyn."

"Karkoitettu! Enkä ole mitään kuitenkaan rikkonut!" mutisi hän.
"Voisipa luulla minua pahantekijäksi."

Hän sepitti runon käydessänsä ja se oli hänen omasta mielestään kaunis, syystä että se oli niin tosi.

Vaikea oli pysyä pitkäjalkaisen santarmin rinnalla, mutta tepastellessansa Keldet alkoi hyräillä ja sepitti säveleenkin samalla:

"Hyvästi, lapsuuskoti, jää, kaikk' kasvinpaikat armaat! Teist' ei mun mieltäni eroittaa voi etäisyydet harmaat."

"Halt Maul! Der Gesang ist verboten!" [Suus kiinni! Tuo laulu on kielletty!] murahti santarmi totuttuun tapaansa, tähystellen huolettomasti pilvien kulkua ilmassa.

Keldet, joka heräsi ajatuksistansa, nosti ihmeissään päätään ja katseli ympärilleen.

"Jumala tiesi, milloin sekin kiellettiin? — Ei, sitäpä minä en usko, hyvä ystävä, sillä juuri äsken minä sen sepitin."

"Ajatelkaa itse, jos teidät karkoitettaisiin lapsuudenkodistanne", sanoi Keldet.

"Niin juuri, se on Preussin Eylaussa. Oi, minä mielessäni näen, kuinka kaunista siellä on. Villiviini —"

"Niin, enkö minä niin sanonut? Humalaköynnökset koristavat seiniä, ja kaali ja peruna kasvaa puutarhassa."

"Niin", puuttui santarmi puheesen, jonka mieli lämpeni, "mutta kuinka te tiedä sitä? Te ei koskaan olla siellä."

"Minä voin kuvailla sitä mielessäni", vastasi Keldet. "Koti on aina koti. Enpä tahtoisi olla teidän asemassanne."

"Sillä minä en mitenkään tahtoisi karkoittaa ketään — en edes teitä sellaisesta kodista. Oi, sinä rakas Jumala! Joka niittyveräjä, joka oja! Enkö itse ole sitä kaivanut? Enkö itse ole sitä tehnyt? Otsani hiessä olen viljellyt pientä maatilkkuani. Ja se oli hyvää maata, oikein hyvää. Parempaa ei olisi voinut toivoakkaan."

Santarmi tuli oikein oudolle mielelle ja tähysteli Keldetin jälkeen, kun tämä tepasteli yli rajan, jossa tietolpat olivat muuttuneet punavalkeiksi.

Ehkä hänen preussilaiseen sydämeensä ensi kertaa hiipi hämärä aavistus siitä, että hän oli mukana väkivallantyössä.

"Hyvästi, lapsuuskoti, jää, kaikk' kasvinpaikat armaat! Teist' ei mun mieltäni eroittaa voi etäisyydet harmaat."

Santarmi pudisti päätänsä, teki käännöksen oikealle ja astui etelää kohti.

Sillä välin Asta Keldet siivosi ja järjesteli. Äkkiä hänen mieleensä iski.

Hän sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja istahti kivelle oven eteen odottaen Egtvedin vaunuja.

"Oi Jumala, oi Jumala!" sanoi hän. "Tätä maailman surkeutta! Tätä maailman surkeutta! Maa on kyllä hyvä, maa on kyllä hyvä, mutta ihmiset, jotka vaeltavat siinä, ovat surkeita!"

Talo oli lukossa ja tuli sammutettu. Savu ei kohonnut piipusta, kissa vain istui katonharjalla ja naukui surkeasti.

"Voisipa luulla, että talo olisi kuollut tai noiduttu", sanoi eräs polkupyöräilijä, joka ajoi ohitse.

"Jos kolkuttaisi ovea, niin varmaan ei kukaan tulisi avaamaan. Monta tuollaista lukittua taloa on nykyään Eteläjyllannissa."

"Mitä sinä tähystelet?" kysyi hän Esbeniltä, joka jälleen istui ikkunansa ääressä.

"No! Jospa minulla olisi vain Højemarke täällä, eikä vääryyttä olisi olemassa", alkoi Esben, "niin sanoisin suureksi vapautukseksi, kun saa olla vapaana miehenä vapaassa maassa. Sitä en koskaan ennen ole kokenut. Täällä minä voin tehdä jotakin Eteläjyllannin hyväksi, siellä minä olin sidottu."

"Olipa se kuitenkin hyvä, kun niiksi tulee, että Esbenillä oli ne suitset suussansa, että hän oli optantin poika", sanoi Valdemar.

"Mutta ne olivat rautakuolaimet, jotka repivät hänet verille", vastasi
Gyrithe.

Sitten he keskustelivat Karenista. Gyrithe mainitsi hänen nimeänsä ja kertoi Karenin taistelusta ja raskaasta työstä. Hän oli kuullut siitä Højemarkesta, Frandseneilta ja rouva Borrikselta. Kaikki he kirjoittivat siitä.

"Onko nyt kylliksi monta lainetta jo rantaan tullut?" kysyi hän laskien kätensä Esbenin hartioille. "Voitko sinä nyt antaa anteeksi?"

Jouluaattona sumu peitti niin paksuna laakson, ettei Højemarkesta voinut eroittaa muuta kuin uuninpiiput ja terävät päädyt.

Sumu piteli edessä kylmänkosteaa kättänsä. Se vaimensi myöskin jouluvirsien äänen, kun niitä veisattiin joulun kunniaksi sisällä huoneissa.

Rouva Borris, joka Valdemarin poissa ollessa vietti joulua yhdessä rouva Grunnetin ja Karenin kanssa, istui nyt mukavasti Højemarken arkihuoneessa.

Äkkiä kolkutettiin ovea ja Kai säikähti. Hän muisti kehrääjäeukkoa ja verisiä käsiä.

Ei siellä sentään ollut ketään muuta kuin eräs Borrisgaardin miehistä, joka toi paketin ja samalla kertoi, että Borris oli tullut kotiin, mutta "pyysi ettei rouva kiiruhtaisi sen vuoksi kotiin."

Mies poistui ja Karen meni hänen jäljessään väentupaan kestitäksensä häntä, mutta kun hän palasi jälleen sisään, niin hän huomasi, että jotakin oli tapahtunut.

Sekä äidin että tädin silmät loistivat, ja Kai hyökkäsi häntä vastaan kirja kumpaisessakin ojennetussa kädessään ja huusi riemuiten:

Karenin jalat tuntuivat horjuvan hänen allansa, eikä hän voinut oikein selvästi eteensä nähdä.

Hän istahti lähimmälle tuolille, otti kirjat vapiseviin käsiinsä ja avasi ne.

Ne olivat H.C. Andersenin satuja ja Valdemar oli lujalla, reippaalla käsialallaan kirjoittanut niihin:

Karen ei nostanut päätään, vaan jäi hiljaa istumaan katsellen kirjoja, jotka lepäsivät hänen helmassansa; sillä välin molemmat äidit vaihtoivat katseita, jotka merkitsivät enemmän kuin monet sanat.

Mitäpä Karen tänä hetkenä olisi antanut, jos hän olisi saanut olla yksin, aivan yksin, niin ettei ainoakaan silmä, ei edes hellinkään, olisi häntä nähnyt!

"Valdemar oli siis vihdoinkin tuntenut, että hänen tuli olla hyvä hänen pienelle pojallensa!"

Ja Karen alkoi käsittää, ettei Valdemar enää voinut kantaa vihaa lasta kohtaan, jonka hän oli estänyt tulemasta raajarikkoiseksi tai pelastanut varmasta kuolemasta.

"Oi, kuinka ystävällinen Valdemar setä oli!" sanoi Karen, sillä pitihän hänen sanoa jotakin, ja rouva Borris alkoi heti puhua jostakin muusta.

"Olipa se oikea joululahja! Olipa se oikea joululahja!" kajahteli alituisesti Karenin rinnassa ja hänen silmänsä loistivat, sillä ne olivat täynnä iloa.

Mutta Kai nukkui kirjat päänaluksen alla ja siitä päivästä pitäen hän rupesi puhumaan paljo Valdemar sedästä.

Kun rouva Borris tuli kotiin, niin hän oli vain sanonut: "Oi, minkä ilon sinä tuotit kahdelle ihmiselle! Se, joka itsensä voittaa, on suurempi kuin se, joka valloittaa suuren kaupungin."

Valdemar kääntyi pois, eikä vastannut mitään. Hän sanoi vain kirjoittaneensa Keldetille, että hän heti tulisi takaisin.

Kun hän joulupäivänä kuljeskeli tietä myöten rautatieasemalle päin, kirkonkellojen kutsuessa preussilaisia virka- ja toimimiehiä jumalanpalvelukseen, niin hän pysähtyi äkkiä kuuntelemaan.

Kaukaa kuului ääntä. Tuulen siivillä se ennätti hänen luokseen ja se kuului niin ihmeen vakavalta ja kehoittavalta.

Hän astui edemmäksi, — siinä se oli taaskin, kaukainen kaiku vanhoilta, aikoja sitten vierineiltä ajoilta!

Se läheni lähenemistään, mutta se kuulosti pikemmin hyräilyltä kuin laululta.

Äkkiä hän näki pienen, lyhyen miehen, jolla oli valkea, kihara tukka ja täysiparta, tepastelevan tiellä ja hyräilevän:

"Sepä olisi puuttunut, että he olisivat petkuttaneet sinua, Tyge Keldet. Karkoitus on heti kumottava, sillä sinä olet syntynyt ennen 1 päivää tammikuuta 1871."

"No, se on nyt varma, että ennemmin minä olen syntynyt! Sillä 1871 minä, Jumala paratkoon, olin jo preussilainen sotilas."

"Älä väisty jalankaan vertaa laillisesta oikeudestasi, mies! Jäsenet eivät saa vapista! Sitä minun tuskin tarvinnee sanoa vanhalle sotilaalle!"

Mutta tuskinpa Keldet oli tullut kotiin, niin santarmi taas haki hänet kuulusteltavaksi nimismiehen luo.

"Minua ei voi karkoittaa", vastasi Keldet, jolle lakia tunteva Borris nyt oli selittänyt asiat perin juurin. "Minä olen ollut preussilainen sotilas ja minulla on invalidin eläke."

"Miksi te tulla takaisin? Was will das sagen [Mitä se merkitsee?], mies? Hän olla karkoitettu ja tulla takaisin!"

"Siksi, että olen Preussin alamainen, ja että poliisi on laittomasti kuljettanut minut rajan yli."

Tämä merkillinen sananvaihto merkittiin pöytäkirjaan. Kuulustelupöytäkirja luettiin ääneen ja allekirjoitettiin, ja sillä se asia toistaiseksi oli suoritettu.

Ei kuitenkaan kokonaan, sillä oikeus tuomitsi hänelle neljän päivän arestia luvattomasta takaisin tulosta ja Flensborgin maaoikeus vahvisti myöhemmin tuomion.

Ennen muinoin, katoliseen aikaan, vaelsi kansa suurin joukoin, vahakynttilät käsissä kirkoista sisään ja ulos, mutta nyt laulettiin vain:

Mutta tänä vuonna ei näkynyt valkeita tammoja. Leivo liiteli ylhäällä ilmassa ja ennusti kevättä. Ilma oli täynnä värähtelevää riemua.

Bodil istui avonaisen ikkunan ääressä ja hyräili vanhaa fyeniläistä laulua, jossa oli neljäkolmatta säkeistöä; sen nimi oli: "Maalaistyttöjen ajanvietto", ja viimeinen säkeistö kuului näin:

"Pyhät kaiket kuluu noin kynttelimessuun asti; vaan se on surkeus suunnatoin, surtava haikeasti, ettei pyhäks se päivä jää, että turhuudessa vietämme kalliin joulun vinkuessa viulun."

"Tuo ei ole mistään kotoisin", mutisi Klaus syvällä äänellään, istuen veistämässä. "Ei, kuuleppas tätä, se on paljoa parempi! Tällä tavalla Peder Syv[15] laulaa:

"Kynttelinuutti vielä on ajamassa tiellä. Kottarainen, hyyppä ja hanhi jo palaa; talvi ei sentään siirtyä halaa, siihen saakka sen sakara jää, kuin tulee pääskynen silkkipää."

"Mutta sitä paitsi", lisäsi hän opettavaisesti, "sanon minä vanhan sananlaskun, ja vanha on aina parasta: 'Niin kauan kuin leivo laulaa ennen kynttilänmessua, yhtä kauan se on sen jälkeen vaiti - tai itkee vapun jälkeen'."

"Oletko kuullut", kysyi Bodil, joka ei tahtonut ruveta kilpalaulantaan
Klausin kanssa, "että Keldetin asia, jonka oli määrä olla esillä
Kielissä huhtikuussa, onkin siirretty toukokuuhun?"

"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Klaus, "ja tiedänpä vielä muutakin! Ehkä julkinen asian valvoja aikoo uudestaan tutkia asiaa, koska se on otettu valtiopäivillä esille. Niin, niin, kyllä ne herrat osaavat pitää paljon melua turhasta asiasta. Tuskinpa Herra Jumala itsekään tahtoisi olla preussilainen tuomari."

Valitsijamiesten vaali oli tapahtuva maaliskuun neljäntenä päivänä, täydennysvaali maapäiviä varten yhdentenätoista päivänä ja valtiopäivävaali kahdeksantena päivänä maaliskuuta.

"Jospa voisi siirtää päivää vieläkin tuonnemmaksi!" ajattelivat preussilaiset. Mutta se ei käynyt päinsä.

Jotakin oli kuitenkin voitettu. Noin viisisataa Preussin kansalaista oli kaikkien näiden mahdottomien koirankonstien kautta tehty "vaarattomiksi" valitsijoiksi.

Vanhoja työmiehiä uhattiin, että he heti kadottaisivat vanhuudeneläkkeensä, jos he ottaisivat osaa vaaleihin.

Preussilaiset postinkuljettajat koettivat kaikkialla, kaikilla kaduilla, kaikissa taloissa, kaikilla teillä ja kaikilla paikoilla tyrkyttää ihmisille saksalaisia vaalilippuja.

"Oletteko koskaan kuullut, että Jens[16] äänestäisi saksalaista?" kysyi Klaus, kun hänen vuoronsa tuli. "Kas vaan!" lisäsi hän, kun hän lähemmältä tarkastettuansa huomasi, että hänelle tyrkytetty vaalilippu oli merkitty kolmella pilkulla.

"Ha, haa! Jotta he voisivat tuntea lipun ja tarkastaa, olenko äänestänyt saksalaista! Sellaisia veitikoita! Niin, niin, sellaista menettelyä muissa maissa sanotaan vaalisalaisuuden loukkaukseksi! Eikö sitä siksi sanota? Niin, niin! Olisipa muuten hauska tietää, kuinka monen osaksi on tullut tällaisia somia halpamaisuuksia, minä tarkoitan pilkkuja."

Samoihin aikoihin kehoitti Haderslevin maaneuvos erään Tanskan alamaisen poikaa ja vävyä, jotka molemmat olivat Saksan alamaisia, allekirjoittamaan sitoumusta, että he pysyisivät vaalista poissa, luvaten, ettei talon vanhusta siinä tapauksessa karkoitettaisi.

He joutuivat ansaan pelätessään vanhan isän puolesta, ja tulivat jäljestäpäin petkutetuiksi.

Kiitokseksi siitä, että he olivat alistuneet laittoman vaalipainon alle, kieltäytyi nimismies, kun vaalit olivat ohitse, uudistamasta appi-isän asuntolupaa. Hänen täytyi poistua maasta ennen sunnuntai-iltapäivää.

Husmandit, palstatilalliset ja maatyöntekijät astuivat rohkeasti esiin, ja kuinka monet työmiehet eivät pelänneet joutuvansa kerjäläisiksi, vaan äänestivät tanskalaista!

Valdemar oli läsnä kaikkialla omassa piirissänsä. Hän ei suonut itselleen lepoa yöllä eikä päivällä.

Hän rauhoitti pelkureita, rohkaisi alakuloisia, pilkkasi horjuvia missä ikänä hän niitä tapasi.

Kuljeskelevia, saksalaisia sällejä tuotettiin maahan taas pari päivää ennen vaalia ja kirjoitettiin vaalilistoihin, vaikka he heti sen jälkeen katosivatkin aivan kuin meteorit.

"Niin, niin, minä saada neljä markka kun äänestä saksalainen", sanoi toinen, joka näytti olevan humalassa.

Toinen ei myöskään hävennyt kertoa, että häntä usean kerran oli rangaistu kerjäämisestä ja että hän juuri äsken oli päässyt vapaaksi vankeudesta.

Ihmeellinen huhu levisi sitten kaikkialle: "vapautettuja kuritushuonevankeja tuli joukolla ottamaan osaa vaaliin! He ovat sinne komennetut!"

Huhu oli tosi. Huonosti puettuina, monet repaleisinakin, kasvot naarmuissa ja pöhötyksissä he kiiruhtivat talojen sivuitse.

Muutamat joutuivat matkalla tappeluun. Kirouksia ja pilkkasanoja sateli ilmassa. Kohoutuneita käsivarsia ja nyrkkiin puristettuja käsiä näkyi kaikkialla.

"Arvokkaita valitsijoita! Arvokkaita valitsijoita!" sanoivat tanskalaiset keskenänsä ja pudistelivat päitänsä. "He tuottavat Saksan valtakunnalle suurta kunniaa."

"Minä lähden vaaliin", sanoi vanha Frandsen, vaikka hän jo kauan oli sairastanut kuolemantautiaan. "Sitä sinä et tee, Kræn", pyysi hänen vaimonsa. "Sinä olet viidenyhdeksättä vanha; nyt sinä voit jo suoda itsellesi lepoa."

"Minä olen viidenyhdeksättä vuoden vanha", myönsi Frandsen, "mutta sinä et saa estää minua äiti. Minä en voisi maata rauhassa haudassani, jollen nyt lähtisi vaaliin. Sillä nyt miestä kysytään. Joka mies kannelle! Ei kukaan saa laskea lippua. Auta minua nyt vaatteisin, äiti! Runko kestää kyllä sen verran."

"Jeesuksen nimeen sitten!" sanoi hänen vaimonsa. "En tahdo estää sinua velvollisuuttasi täyttämästä, Kræn."

Kun Frandsen oli päässyt lämpimästi käärittynä vaunuihin, niin hän läksi matkalle yhdessä Valdemarin kanssa, joka tuki häntä.

"Pidä kiinni minusta!" mutisi Frandsen, "päätäni pyörryttää. Minä olen noussut liiaksi ylätuuleen."

Frandsen oli niin kalpea kuin kuolema, ja kaikki kääntyivät häntä katsomaan ja sanoivat toisillensa:

"Niin, vanha Frandsen se on, hyvät ihmiset", mutisi vanhus, laskeutuen suurella vaivalla ja Borriksen avulla alas vaunuista. "Te tunkeudutte minun ympärilleni, lapset. Niinkauan kuin minun ääneni voi kuulua maan päällä, niin se on kajahtava tanskan kielellä. Mitäpä te luulette suuren päällysmiehen muuten sanovan, kun minut viedään katselmukseen? Hän sanoisi: 'Frandsen, sinä olit pelkuri!'"

Toinen vanha mies tulla koppuroitsi keppinsä varassa. Hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentäviisi vuotta.

"Sepä oli hyvin tehty! Hyvin osattu, Greisen, haudan partaalla!" sanoi Frandsen ja kiinnitti kuoppaiset, kuumehohteiset silmänsä häneen. Ne olivat syvällä tuuheitten kulmakarvojen alla. "Sinä olet kuitenkin minun esimieheni. Jumala suokoon, että me molemmat nyt samalla voisimme uhrata henkemme isänmaamme puolesta, niin että siitä olisi jotakin hyötyä! Minä olen aina rukoillut Jumalaa, että hän vapahtaisi minut luonnollisesta kuolemasta."

Ja molempien vanhusten täyttäessä vaalivelvollisuutensa, seisoi Borris ihmeissään erään nuoren saksalaisen rinnalla, joka vastikään oli muuttanut maahan ja jonka tyttärelle ei annettu vapautusta koulunkäynnistä syystä, että hänen piti palvella Borrisgaardissa.

"Mitä te sanotte, Burkhardt, aiotteko te saksalaisena äänestää tanskalaista?"

"Ja wohl! Das will ich!" [Kyllä minä aijon!] Mies nyökkäsi päätään. "Jos minä kohdella kuin tanskalainen, niin minä olla myös kuin tanskalainen!"

Mutta kun vanha Frandsen nousi jälleen vaunuihin, niin hän lyyhistyi kokoon ja ajoi sitten kotiinsa kuollaksensa.

Vaikka lukemattomia oli karkoitettu, vaikka melkein viideltäsadalta valitsijalta viime hetkessä oli riistetty tilaisuus ottaa osaa taisteluun, vaikka entisiä kuritushuonevankeja ja tilaisuuteen kutsuttuja kätyrejä oli saapunut, vaikka oli olemassa pelkureita ja arkoja, niinkuin aina kaikissa maissa, — olihan muutamia talonomistajia siellä täällä, jotka pelkäsivät kadottavansa väkensä, — huolimatta ehdottomasti riippuvaisista, sai hra Jessen sittenkin kaksi sen vertaa ääniä, kuin hänen kaksi vastaehdokastansa yhteensä.

"Me olemme kaikesta huolimatta pitäneet puolemme", sanoi Valdemar, ja veti syvältä henkeä, sillä oli ollut aika ottelu.

Tämä oli ollut ottelu elämästä, niinkuin niin monta kertaa ennenkin historian varhaisemmista ajoista asti.

Pohjan aallonmurtaja, Eteläjyllanti, oli jälleen käyttänyt myrskytulvan voimaa. Mainingin melske ja hyrsky näkyi ja kuului kauaksi ympäristöön.

Voitto oli taaskin saavutettu — se oli tanskalaisten ihmeteltävän järjestyskyvyn ansio, arvelivat saksalaiset.

Eteläjuutilaiset saattoivat täydellä syyllä siihen lisätä: "Se on meidän erinomaisen tanskalaisen sanomalehdistömme ja kuningaskunnan rajalla olevien tanskalaisten kansanopistojemme sekä jatkokoulujemme ansio. Rinnatusten ne seisovat parhaimpana turvanamme."

Ei se ollut ainoastaan valtiollista taistelua, taloudellista taistelua, taistelua kirkossa, vaan siinä oli vielä taistelua koulupenkeilläkin.

Tanskalaisilta olisi paraiten ollut kiellettävä korkeampi sivistys tykkänään. Olihan mahdotonta tulla toimeen, jos oli tanskalaisia lääkäreitä, asianajajia, pappeja y.m. Eteläjyllannissa.

Ja kuitenkin saattoi huomata, että vapaa, tanskalainen hengenelämä valtasi siihen määrin maahan muuttaneet saksalaisetkin, että he kävivät rajan pohjoispuolella, kuningaskunnassa pidetyissä kansankokouksissa.

Se brandenburgilainen, joka oli äänestänyt yhdessä tanskalaisten kanssa, tuli vaalin jälkeen haastetuksi nimismiehen eteen.

"En, sitä ihmisrotua en tunne. Ettekö tahtoisi selittää minulle millaisia ihmisiä ne ovat?"

"Kuinka te saatoitte sitä tehdä, kun olette syntynyt vanhassa, preussilaisessa maakunnassa?"

"Niin, sitä minä saatoin hyvinkin tehdä, sillä tanskalaisella väestöllä on oikeus puolellansa."

Saksalaiset boikottasivat miesparkaa. He saattoivat hänet vihan alaiseksi ja hänen oli vaikea tulla toimeen. Tanskalaiset auttoivat sitten häntä puolestansa.

Mutta vanhan Frandsenin piti ensimäisenä saada kärsiä siitä, että hän oli ollut uskollinen kuolemaansa saakka.

Poliisi tunkeutui melua pitäen sisään, vaikka rouva Frandsen koetti saada häntä olemaan vaiti ja astumaan Jumalan tähden hiljaa huoneesen.

"Mitä ihmettä?" kysyi Frandsen. "Tahdotteko tekin ottaa minut?" Hän nousi vaivoin ylös ja hänen kasvonsa hehkuivat kuumeesta. "Sanokaa nimismiehelle, että on parasta antaa minun kuolla Preussin alamaisena, sillä muuten se voi kirvellä heitä itseänsä, ja antaa viranomaisille voittamattomia ikävyyksiä. Viekää kunnioittavat terveiseni herra nimismiehelle ja sanokaa hänelle, että hän varmaan on unohtanut minun olleen valamiehenä. Sanokaa hänelle, että olin valamiehenä, kun Schenkel tuomittiin kuolemaan, ja että hän tietää varsin hyvin, että jokainen tuomio, joka on langetettu ulkomaalaisen, tietää täällä, Jumala paratkoon, Tanskan alamaisen ollessa valamiehenä, on pätemätön."

"Nun ja" [No niin], puuttui poliisi puheesen. "Sitten se murha-asia pitä otta uusi kerta eteen."

"Mutta Schenkel on mestattu, mies! Kysy nimismieheltä, voiko hän kaivaa hänet ylös maasta ja puhaltaa henkeä päättömään mieheen! Kylläpä viranomaisten kävisi huonosti tässä maassa, jos useammat valamiehet muuttuisivat optanteiksi; silloinpa olisi koko joukko oikeusasioita koko miespolven aikana, jotka olisivat laittomina otettavat uudelleen esille. Viranomaiset eivät suorastaan voisi niitä suorittaa. Ja sanokaa hänelle sitä paitsi, että minut on jo haastettu korkeamman tuomioistuimen eteen. Menkää nyt, menkää! Minä tahdon kuolla rauhassa!"

Ei, niin helposti ja nopeasti ei voinut Preussin alamaisia muuttaa tanskalaisiksi, kuin preussilaiset olivat luulleet, ja siitä syystä useat, joiden nimet pyyhittiin pois vaalilistoista, kun he muka olivat optantteja ja optantin lapsia, otettiin takaisin.

Mutta se tapahtui vasta vaalin jälkeen, ja siten oli saavutettu mitä oli tarkoitettu: tanskalaisten valitsijoitten luku oli saatu vähennetyksi.

"Hei, hei!" huusi Klaus hypäten penkiltä ylös, missä hän oli istunut. "Katsoppas Frandsenin krouville päin! Kun haikara kurkistaa savupiipusta sisään, niin kuolema ei ole kaukana kartanosta."

"Minä otan eron sinusta, Klaus, sen minä todellakin teen!" sanoi Bodil. "Sillä jos sinä yhä jatkat tuota ennustelemistasi, niin minä en sitä kauemmin kestä."

Mutta kaikki, jotka kulkivat krouvin ohi, vilkaisivat sivuilleen ja sanoivat toisillensa:

Ja kaikki, jotka astuivat krouvin katon alle, paljastivat päänsä ja puhuivat hiljaisella äänellä:

"Mitenkä täällä voidaan? Joko vanha kunnon mies on pian päättänyt taistelunsa?"

Elämän luodevesi pakeni, kuume kohosi yhä korkeammalle ja pian se oli tuhoava hänet kokonaan.

Sivuhuoneessa istuivat täysi-ikäiset lapset, sillä vaimo tahtoi olla yksin miehensä kanssa viimeisenä hetkenä.

"Hiljaa, Kræn", sanoi hänen vaimonsa ja laski kätensä hänen kätensä päälle.

Hän oli niin kauan ollut lasten isä ja koko talon isä; nyt hän oli taaskin vain Kræn, hänen oma Kræninsä, eikä mikään muu koko maailmassa.

"Kunpa haikara lakkaisi kalkuttelemasta!" Frandsen heitteli päätään edestakaisin.

"Se on hyvä", sanoi Frandsen. "Se sopii vanhalle merikarhulle. Minä olen ollut hurjapäinen ja suuri syntinen, Hertha."

"Aivan niin", uudisti hän. "Mutta joka kerta, kun olin ohjata purren karille, rukoilin minä Jumalaa tarttumaan peräsimeen. Muistatko Hertha?"

"Ja aja haikara pois! Se herättää minut! Minä tahdon nukkua! Minä tahdon nukkua! Ja tuossa on päätön Schenkel, — he kaivavat hänet ylös maasta! Hän ajaa minua takaa!"

"Voi, rakas Herra Jumala, nyt minä niin mielelläni tahtoisin päästä viimeiseen satamaani!"

Sitten Frandsen alkoi puhua, mutta hän oli kaukana poissa, sillä ääni kuulosti kaukaiselta.

"Haaste nimismieheltä! Herra Frandsen pitä tulla huomenna kello kymmenen aamu nimismieskonttori!"

Mutta leski kohosi istualtaan ja kääntyi niin ylevänä väkivallantekijää kohtaan, että tämä siitä hämmästyi.

"Te tulette liian myöhään", sanoi leski. "Täällä on jo ollut toinen ennen teitä."

Konstaapeli väistyi ja katsoi arasti kuolinhuoneesen, sillä "toinen" oli jo ollut siellä ja riistänyt Kræn Frandsenin pois hänen vallastansa.

"Me toivoisimme kaikki ja myös meidän äitimme, että kelloja soitettaisiin", sanoi hän.

"Ei", vastasi pappi jyrkästi, "sillä silloinhan olisi poliisi haettava paikalle. Ja sitäpaitsi", lisäsi hän pilkallisesti, "pitäisi kai tuoda tanskalaista multaakin, johon hän haudattaisiin."

"Ja hän olisi kuitenkin niin mielellään halunnut kellonsoittoa! — Niin, niin, kuulihan hän ainakin poijukellon äänen."

Mutta nimismiehenvirastoon oli kuulunut kummia huhuja. Huhu kertoi, että Esben Grunnet aikoi tulla hautajaisiin.

Sitä ei Esben Grunnet mistään hinnasta saisi tehdä, muuten Saksan keisarin valtaistuin horjahtaisi.

Eikö hän ollut jo tunnettu ja suosittu mies kuningaskunnassa, sekä eteläjuutilaisten laulujensa, että myös saksalaisuutta vastaan harjoittamansa innokkaan kiihoituksensa vuoksi?

Sen vuoksi saivat rajapäällysmiehet toimekseen pitää Esbeniä tarkasti silmällä.

Mutta koska hän oli ollut poissa kotoa neljä vuotta, niin muutamat vastatulleet santarmit eivät tunteneet häntä, tai ehkäpä hän oli muuttunutkin, — mikäpä ei voisi tapahtua neljän vuoden kuluessa? — ja niinpä poliisin piti ajaa Esbeniä takaa muotokuvan avulla.

Konstaapeli lähetettiin siviilipuvussa Koldingiin ja siellä hän kävi
kaikkien kaupungin valokuvaajien luona tiedustelemassa, olisiko heillä
Esbenin kuvaa, mutta kaikki vastasivat kieltävästi. He eivät tunteneet
Esbeniä.

Kun konstaapeli siten sai palata nolona takaisin, niin hän pukeutui univormuunsa ja astui vakavin askelin suruhuoneelle.

Mustalla verhotut ruumisvaunut ja hevoset, päät alaspäin painettuina, seisoivat pihalla, mutta lainvoimassapitäjä ei niistä välittänyt.

Hän astui kaliseva miekka laahaten kupeellaan portaita ylös. Jokainen askel, jonka hän portaissa nousi, oli sanovinansa:

"Tässä minä tulen! Saksan valtakunnan edustaja! Mitä minä välitän kuolemasta?"

Vanha taloudenhoitaja tuli pelästyneenä ulos ja kohotti varoittavasti vanhoja, vapisevia käsiänsä.

Hän työnsi vanhuksen syrjään, vetäisi oven voimakkaasti auki ja astui sisään.

Huone oli täynnä surupukuisia ihmisiä. Kynttilät paloivat arkun ääressä ja lähimmät omaiset seisoivat ympärillä.

"Sagen Sie mal!" [Sanokaappas!] huusi konstaapeli äkkiä kovalla äänellä. "Ist Esben Grunnet hier?" [Onko Esben Grunnet täällä?]

Hän kääntyi taakseen ja katsoi niin suuttuneena konstaapeliin, että tämän täytyi hiukan peräytyä.

"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Ettekö näe, mies, että täällä on suru talossa?"

Hän vilkaisi seppeleihin, ikäänkuin hän olisi epäillyt Esbenin piiloutuneen niiden alle.

Ehkäpä hän epäili itse arkkuakin ja olisi halunnut ruuvata kannen auki nähdäksensä, eikö Esben ollut vaihtanut kuolleen kanssa paikkaa. Ei voinut koskaan tietää, kuinka kavalat tanskalaiset saattoivat olla.

Hän tunkeutui suruväen joukon läpi, hän suorastaan hajoitti ne toisistaan ja meni vierashuoneesen telefonoimaan poliisisantarmia.

Sillä välin Esben Grunnet istui ikkunassaan rajan toisella puolen ja tuijotti Eteläjyllantiin aavistamatta, että siellä puhuttiin hänestä, vaikkei hän itse ollutkaan saapuvilla.

"Jumala tiesi, mitä he nyt siellä tekevät?" sanoi hän. "Ovatkohan he jo peittäneet sen multaan ja palanneet takaisin kotiin?"

"Ja me istumme täällä", vastasi Gyrithe, jonka ääni vapisi, vaikka hän koettikin puhua niin varmalla äänellä kuin suinkin.

"Oi, sinä rakas, vanha isoisä! Minkä rangaistuksen pitäisi kohdata niitä, jotka riistävät toisistaan ne, jotka kuuluvat yhteen!"

Santarmi tuli, mutta vaikka hän konstaapelin kanssa etsi koko talon lävitse, vinnistä kellariin asti, niin he eivät löytäneet mitään Esbeniä.

Mutta he eivät sittenkään rauhoittuneet. Jos suuri palkinto olisi luvattu Esbenin päästä — kuolleena tai elävänä! — niin eivät he olisi voineet tutkia suuremmalla innolla ja kiihkolla joka hiirenloukkoa.

"Jumalan nimessä, mikä nyt on hätänä?" huudahti rouva Frandsen, joka oli maannut valveilla eikä saanut surultaan unta. "Onko meidän suruhuoneemme muuttunut piiritetyksi linnoitukseksi?"

Ja vartiojoukon etunenässä, — yhden santarmin asemesta heitä oli nyt neljä tai viisi, — kulki santarmi koko talon läpi. Ensiksi alhaalla, sitten vinnillä, portaita ylös ja alas.

He murtautuivat makuuhuoneihin. He sytyttivät tulitikkuja, laskeutuivat maahan vatsalleen ja kurkistivat vuoteiden alle.

"Rakas, vanha Kræn", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "sinä et tuntisi omaa taloasi."

Ei Esbeniä missään! Hän nukkui syvää, viatonta untansa tuolla puolen Kongeaata, eikä uneksinut edes hurjimmissakaan unennäöissänsä, jos hän yleensä lainkaan näki unta, että hän täten kummitteli keskellä yötä ja veti koko santarmivirastoa nenästä.

Ei etsitty ainoastaan Frandsenin krouvista, vaan myös naapuritaloista, ja kun ei niistäkään Esbeniä löytynyt, niin asetettiin mitä pikimmin vahdit — ei sen vähempää kuin kaksi konstaapelia ja kuusi santarmia, — niille molemmille teille, jotka johtivat rajan yli sille seudulle kuningaskuntaa, missä Esben asui.

Sadepisarat ja rakeet löivät heitä kasvoihin ja sokaisivat silmiä. Ja kirvelivät nenää. He tömistivät jalkojansa hampaitten kalistessa suussa.

Mutta sitä myöten kuin aika kului, ja tämä ihmeellinen yöllinen vahdissaolo tuli tunnetuksi, kajahteli nauru heidän ympärillään yön hiljaisuudessa.

Eräs santarmeista oli ärtyneessä, katkerassa ja jähmettyneessä tilassaan kuulevinaan kaukaa vanhan Frandsenin kajahtelevaa merimiesnaurua.

Pöllö huhui, painoi päänsä kallelleen ja tähysteli häntä pyöreillä silmillään.

Äkkiä ilmassa kajahteli tuhansia lintujenääniä, ja muuttomatkalla olevien lintuparvien siivet suhisivat korkealla pimeän yötaivaan alla.

Hanhet liitivät pesäpaikoilleen Jäämeren rannoille. Sorsat kotkottivat, kuovit piipattivat, haikaroiden ja kurkien kirkunta viilteli kimakkana melun keskeltä ja silloin tällöin kuului ruovonpäristäjän syvät urkuäänet.

"Zum Teufel!" [Piru vieköön!] huusi santarmi, joka katsellessaan ylös ilmaan joutui aivan päästään pyörälle kaikesta tästä kohinasta ja suhinasta ja merkillisistä äänistä, jotka eivät yhtään kuuluneet asiaan, "da ist ja der wilde Jäger und die wilde Jagd!" [Tuossahan on hurja metsästäjä ja hurja ajo.]

Päivän valjetessa ja äänien vaietessa ilmassa santarmit saivat syytä iloita, sillä heidän onnistui saada eräältä saksalaiselta valokuvaajalta Esbenin kotiseudulla tämän kuva, joskin se oli hiukan vanhentunut.

Kylläpä nyt tuli kiire! Mitä pikimmin se monistettiin ja vihdoinkin seisoi jokainen santarmi rajalla varustettuna Esbenin muotokuvalla.

Jokaiselle tietä myöten vierivälle vaunulle, jokaiselle jalkamiehelle, niille, jotka tulivat etelästä ja niille, jotka tulivat pohjoisesta, huusivat santarmit "Halt!"

Ja santarmit tähystelivät kaikkia kasvoihin, he katselivat kuvaa, ja jälleen kasvoja edessänsä, mutta merkillisintä kaikesta merkillisestä oli se, etteivät mitkään näistä kasvoista olleet Esbenin!

Muuten ei tapahtunut mitään ihmeellistä tänä keväänä, jollei ota lukuun sitä, että Keldet sai jälleen tulla Preussin alamaiseksi maksamalla viisi markkaa, minkä hän myös teki, ja että brandenburgilainen, joka oli äänestänyt tanskalaisten ehdokasta, ja jota sen vuoksi preussilaiset boikottasivat, oli tullut sairaaksi, niin että häntä oli leikattava. Hänen tanskalainen naapurinsa sanoi: "Matkusta huoleti; minä pidän huolta kustannuksista!"

Mutta leikkaus ei onnistunut ja hän kuoli. Mutta kun mies oli haudattava, niin hänen vaimonsa vaati, että siunaus oli toimitettava tanskaksi, vaikkei hän ymmärtänytkään monta tanskan sanaa, eikä hänen miehensäkään olisi ymmärtänyt sitä paljoa paremmin.

Pappi kieltäytyi kauan sanoen: "Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] Mutta lopulta hänen täytyi myöntyä.

Vaimo ja lapset jäivät tukalaan tilaan. Tanskalaiset keräsivät rahoja ensi hätään, mutta eräs maahanmuuttanut preussilainen antoi heidät ilmi, ja siten ne eteläjuutilaiset, jotka olivat keräyksen etupäässä, saivat maksaa kymmenen markkaa sakkoa, syystä että he olivat auttaneet ahdinkoon joutuneita saksalaisia.

Eräänä päivänä, jolloin saksalaiset viettivät vallankumousjuhlaa 1848 vuoden muistoksi, seisoi Karen satamassa pidellen Kaita kädestä ja hän näki että satamamestari suutuksissaan huitoi hurjasti käsiään ja huusi jotakin parille laivurille, jotka jahteineen olivat tulleet satamaan rajuilmaa pakoon. "Ei, ei, ei, ei!" huusivat laivurit. "Siunatkoon!" sanoi Karen. "Hän näyttää tahtovan pakoittaa heitä nostamaan Saksan lippua!"

Ja sitten hän kuuli satamamestarin huutavan: "Jollette nosta lippua, niin minä karkoitan teidät pois satamasta nousevan myrskyn käsiin!"

Laivurit silmäilivät merelle, joka aaltoili vaahtopäisenä, niin pitkälle kuin silmä kannatti. He pyöräyttivät mälliä suussaan ja kohauttivat öljylakkejaan.

"Tahtoisinpa nähdä, miten te sen tekisitte!" huusi toinen maallepäin. "Me emme nosta lippua emmekä ankkuriakaan. Meillä on oikeus jäädä satamaan niin pitkäksi aikaa kuin haluamme."

Kun hän pääsi sisään, niin hän riisti vaipan ja hatun päältään, ikäänkuin vaatteet olisivat tukehduttaneet häntä.

Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta tämä pieni tapaus, jonka hän sattumalta oli nähnyt, oli kiirehdyttänyt sitä, mitä oli mahdoton välttää.

Mitäpä sillä väliä, tapahtuisiko se ennemmin vai myöhemmin! Mitä oli tapahtuva, sen täytyi tapahtua. Se, mitä hän aina oli pelännyt, mutta alituisesti lykännyt toistaiseksi, oli nyt tullut.

Kesäloman loputtua tuli Kain mennä kouluun, hän oli kuuden vuoden vanha ja hän voisi saada tietää sen toisilta, mitä hänen piti saada kuulla vain omalta äidiltänsä.

Kai tuli. Karen nosti hänet syliinsä, puristi häntä lujasti käsivarsillansa ja istui sitten kauan aikaa hiljaa mietteissään.

Häntä ihmetytti, mitenkä saattoi olla mahdollista, ettei kukaan sitä hänelle vielä ollut kertonut. Ja kuitenkin se oli mahdollista.

Poika oli melkein aina hänen luonaan, tai muuten vain Bodil, Klaus, isoäiti tai rouva Borris joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, eivätkä he tahtoneet sitä hänelle sanoa, kun Karen itse ei ollut sitä kertonut.

Kain ainoa leikkikumppani oli Ebbe, mutta Ebbe oli vähäpuheinen, eikä suinkaan hän ollut sitä kertonut.

"Kai", sanoi Karen vihdoin, ja vaikka hän oli mielessään ajatellut, että tätä tunnustusta olisi vaikea tehdä, niin nyt vasta hän tiesi miten vaikeaa se oli. "Äiti oli kerran isoäidille tottelematon ja tuotti hänelle suuren surun."

Kai katsoi äitiin ihmeissänsä. Hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanutkaan, että äiti olisi voinut olla tottelematon.

"Niin, Kai. Äiti meni naimisiin saksalaisen kanssa. Sinun isäsi oli saksalainen, Kai!"

"Mutta nyt sinun pitää auttaa äitiä sovittamaan sitä jälleen ja tulla oikein hyväksi tanskalaiseksi. Ja kun sinä tulet täysikasvuiseksi, niin sinä paremmin ymmärrät mitä minä nyt sinulle sanon, mutta älä sitä unohda! — 'Koeta karhita sitä, mitä minä olen kyntänyt, niin saat tietää mitä minä olen kärsinyt.' Voitko pitää sitä mielessäsi, Kai?"

Kyllä, Kai pitäisi sen mielessänsä, mutta kun Karen päästi hänet alas sylistänsä, niin Kai heti rupesi leikkimään ja hänen ajatuksensa olivat niin kokonaan leikkiin kiintyneet, että Karenin sanat silminnähtävästi eivät olleet tehneet häneen niin syvää vaikutusta kuin Karen oli pelännyt.

Ja isä, joka on kuollut ja jota hän ei voi muistaa, on jotakin niin epätodellista, ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan.

Ruprecht Jürgens parka! Miksi Karen ei ollut puhunut hänestä enemmän pojalle? Tuo omantunnonpisto tuli aivan odottamatta.

Karen nousi äkkiä ylös ja löi nyrkkiin puristetut kätensä yhteen. Hän tiesi, niin hän tunsi sielunsa syvimmässä, ettei hän koskaan oikein ollut rakastanut Jürgensiä ja että isä yhä enemmän oli vieraantunut omasta pojastansa.

Mutta sattui kuitenkin usein, että kun Kai äkkiä keskeytti leikkinsä ja katsahti äitiin kirkkain, avonaisin silmin ja näytti kysyvän jotakin, jota hänellä oli oikeus kysyä, niin Karen laski silmänsä maahan.

Mutta pelätty päivä läheni lähenemistään, ja jos Karen olisi sen unohtanut, niin Winberg olisi häntä siitä muistuttanut.

Karen laskeutui vuoteelle selvästi tuntien, että piiska heilui hänen niskassansa. He iskivät häneen pojan kautta.

Joka isku, joka suunnattiin poikaan, tarkoitti häntä. Poika saisi kärsiä hänen tähtensä, sillä vihollinen tiesi sen hänen arimmaksi kohdaksensa.

Kymmenen kertaa mielemmin hän olisi lähettänyt pojan luotaan, kuningaskuntaan, mutta Preussin kamarioikeus ei kieltänyt ainoastaan alaikäisten lasten lähettämistä ulkomaalaisiin kouluihin, vaan he eivät sallineet yksityiskoulujakaan eikä kotiopettajia.

Hänen kätensä olivat köytetyt kiinni ja nuora hankasi lihaan asti, niin että hän olisi voinut tuskasta huutaa.

"Kyllä sinä sittenkin ehdit hyvissä ajoin, pikku Kai", sanoi äiti auttaessaan häntä.

Karenin kädet vapisivat varustaessaan hänelle evästä kouluun ja laittaessaan sitä kääröön.

"Mitenkä voi selittää tuollaiselle lapselle, mikä hänellä nyt on edessään?" ajatteli Karen. "Parasta olla yrittämättäkään, se tulee itsestäänkin."

"No, nythän sinne on mentävä! Nyt sinua uhataan, ja nyt sinua viekoitellaan. Keisarin syntymäpäivänä lähettää Hänen Majesteettinsa itse sinulle saksalaisia kirjoja, sillä hienoa pitää olla", sanoi Klaus nostaessaan Kain vaunuihin.

Klaus saattoi hyvin viedä hänet sen matkan hevosella, ja kun he sitten läksivät matkaan, ja Karen jäi katselemaan heidän jälkeensä, niin hän tiesi, että tästä päivästä aikain paha mahti oli taisteleva häntä vastaan vuodet umpeensa, vuodesta vuoteen.

Se oli käyttävä kaiken vaikutuksensa: millä keinoin hyvänsä oli koetettava riistää häneltä hänen lapsensa ja vieroittaa hänet ei yksin äidistä ja hänen suvustansa, vaan myöskin hänen maastansa ja kansastansa.

"Oi", sanoi Karen opettaja Videbekille, joka pistäysi hänen luokseen aamupäivällä, "jospa hän edes olisi tullut teidän kouluunne!"

"Älkää sanoko sitä!" vastasi tämä hiljaisesti. "Minun luonani on mahdotonta kestää. Sillä tanskalaismieliselle opettajalle on koulu jokapäiväisenä piinapenkkinä, ja siksi se lapsillekin muuttuu. Sillä paitsi hengellisiä tarkastajia on meillä monta muuta saman hengen miestä, ja koko tuo koulutarkastajien sotajoukko hermostuttaa meitä. Sitä se ei tee, jos opettaja on saksalaismielinen; siellä ei vakoilla eikä pidetä niin ankarasti silmällä.

"Me emme koskaan ole heistä turvassa. Aavistamattammekin, niin, silloin kun me vähimmin voimme sitä odottaa, karkaavat he kimppuumme - usein aivan perätysten. Ei kukaan tiedä edeltäpäin päivää eikä hetkeä. Koko kouluajan me istumme jännityksessä ja kuuntelemme askelia käytävästä tai portaista.

"Minä kuulen askelia yksin unissanikin, he seuraavat minua koko elämäni ajan. Kuin kiljuvat jalopeurat he tulevat nielläksensä meitä. Aina meidän pitää olla valmiit panemaan toimeen tutkintoa saksan kielessä, Saksan maantiedossa ja Saksan historiassa. Aina minun ja lapsiparkojen täytyy olla taisteluvalmiina, ja kuinka tukalaa on opettaa saksan kielellä, kun me itse tuskin osaamme puhua saksaa!

"Ja nuo lukemattomat pöytäkirjat, joita aina on tarkastettava! Ja mitä varten on hukattava niin paljon aikaa ja vaivaa, kun lapset kuitenkin parin vuoden kuluttua lopetettuaan koulunsa ovat unohtaneet saksan? Mutta uskokaa minua, Karen, pahinta on sentään, kun tanskalaismielisen opettajan on pakko pitää puheita keisarin syntymäpäivänä - tai muuten hän pannaan pois viralta!

"Ja vieläkin pahempaa kun me historian tunneilla puhumme Slesvigin valloituksesta ja ainoastaan vilkuttamalla silmiämme uskallamme lapsille osoittaa, että me opetamme heille saksalaista valhetta. Niin, yhtä kovaa se on, mutta pahinta kaikista on kuitenkin, kun me kerromme vuodesta 1864 ja kaikesta siitä mitä preussilaiset ovat tehneet vapauttaaksensa meidät vihatusta ja epäinhimillisestä, tanskalaisesta ikeestä, sillä tavalla kuin saksalaiset sitä tahtovat!

"Varsinkin tutkinnossa kun tarkastajat ovat läsnä. Niin, niin, kylläpä lapset saavat kauniin oppijakson teeskentelyssä eteläjuutilaisissa kouluissa! Ei ole ihmeteltävää, että me poloiset tanskalaismieliset opettajat vain toivomme voivamme ottaa eromme, luemme, montako vuotta meillä on jäljellä, ja kadehdimme vanhuksia, jotka ovat päässeet vapaaksi pakkotakista. Tiedättekö mitä, Karen!

"Vuonna 1864 määrättiin saksa eräässä pitäjässä yksinomaiseksi opetuskieleksi vaikka siellä ei ollut muuta kuin yksi ainoa saksaa puhuva perhe! Eteläjuuttien kustannuksella kaikki tämä käypi. Niin, niin, jolleivät lapset lopetettuaan koulunsa ole aivan täydellisiä kastettuja pakanoita, niin se ei ole koulujen syy.

"Eipä niinkään ihmeellistä, että synodikokouksissa valitetaan siveettömyyden lisääntymistä. Ei opita kerrassaan mitään. Eikö Slesvigin piispa, tohtori Kaftan, ole myöntänyt, että kaksi miespolvea on uhrattava, ennenkuin voidaan rakentaa saksalaiselle perustukselle?

"Ja tokkopa se riittää? Kuinka monta sataa tuhatta elävää ihmistä uhrataan tälle saksalaiselle Molokille? Ei, parasta on Kain olla saksalaisen opettajan opetettavana."

"Nyt sinun pitää ruveta puhumaan saksaa hänelle kotona, muuten se ei käy", sanoi Winberg.

"Tiedäthän itse, etten minä osaa puhua saksaa paremmin kuin sinäkään", sanoi Karen sulkien oven hänen jälkeensä.

Karen tunsi, että siitä päivästä alkain, jolloin Kai joutui kouluun, ei hänellä ollut rauhaa ainoatakaan tuntia, sillä Winberg oli tullut hänen ja pojan haltiaksi.

Winbergin oli tähän asti täytynyt pysytellä hiukan peremmällä. Hän ei ollut voinut tunkeutua äidin ja lapsen salakammioon, mutta nyt kun Kain oli pakko käydä koulua, niin Winberg tunsi pelkurin iloa antaessaan Karenin tuntea voimaansa.

Kuinka aamupäivä oli pitkä! Karen sai tuskin sen kulumaan. Ei mikään, mihin hän ryhtyi, tahtonut sujua.

"Kyllä, meidän piti ottaa taulut esille, ja opettaja komensi jälleen:
'Ein!'" [Yksi!]

"Sitten opettaja komensi: 'Zwei!' [Kaksi!] Ja sitten me kohotimme ne pöydältä ylös."

Karen nauroi iloista, kajahtelevaa nauruaan, mutta Kai, joka yhä kuvitteli olevansa koulussa, huusi jälleen samoinkuin opettajakin: "Parademarsch!" [Paraatimarssi!] ja marssi kiireesti pöydän ympäri, jotta äiti oikein saisi nähdä, miten kaikki kävi.

Niin, siitä hän ei ollut ymmärtänyt hituistakaan, hän muisti vain sen, että kun seitsemäs päivä tuli, niin Jumala läksi soutelemaan.

"Er ruhte aus! [Hän lepäsi. (Poika oli käsittänyt saksalaiset sanat 'er ruhte aus' tanskaksi 'han roede ud' = hän läksi soutamaan).] No, sinä opit yhtä hyvin puhumaan saksaa kuin Ebbekin, sillä kerran kun hän tuli liian myöhään kouluun, puolustautui hän sanoen: 'Ich sollte erst die Kühe trinken!'" [Minun piti ensin juoda lehmät!]

"Niin! Kaikkein ensiksi aamulla opettaja komentaa: 'Ein!' Silloin me heti nousemme pystyyn. Sitten hän komentaa: 'Zwei!' Silloin me panemme kädet ristiin. Sitten hän komentaa: 'Drei!' Silloin me katsomme ylös kattoon. Sitten hän komentaa: 'Vier!' [Neljä!] Ja silloin me luemme kaikki aamurukouksen."

Ensi alussa oli paljon naurun syytä, mutta kun Karen eräänä päivänä elokuussa näki Kain istuvan karttansa ääressä ja kuuli hänen luettelevan: "Königsau, Inseln Alsen, Sundewitt, Flensburger Meerbusen, die Nordsee", ja näki sitten Tanskan kartan, johon oli painettu Fyenin, Langelandin, Lollandin, Falsterin ja Sjaellandin saarien yli "Inseln Preussen" [Preussin saaristo], niin hän ymmärsi, että nyt oli aika ruveta joka päivä kitkemään pois sitä rikkaruohoa, jota joka päivä kylvettiin.

Ja sitä vaivalloista työtä tehdään ja on tehty monessa tuhannessa kodissa koko maassa.

"Tiedätkö missä Eichtwitt on?" kysyi Kai. "Opettaja sanoi tänään, että minun pitäisi mennä Eichtwittiin."

"Niin mutta täällä! Senhän minä tiedän paljoa paremmin! Sehän on
Egtved!"

"Niin, Egtved se on", sanoi äiti, "mutta hän on vieras maassa. Hän ei ymmärrä asiata sen paremmin. Katsoppas, Kai! Kaikki se, minkä näet tällä kartalla on Alsia ja Sundevedia, ja tässä näin me asumme."

Mutta nyt alkoi toinen isku seurata toistaan. Eräänä päivänä tuli Kai juoksujalassa kotiin ja kertoi, että opettaja oli kieltänyt heitä puhumasta tanskaa leikkipaikalla.

"Jos me sitä teemme, niin saamme selkäämme. Ja minun piti tuoda terveiset sinulle ja sanoa, että sinun pitäisi puhua minulle saksaa kotona, muuten minä saisin vielä enemmän selkääni kuin muut. Tiedäthän itse, minkä vuoksi!"

"Nyt se alkaa! Nyt se alkaa!" ajatteli hän. "Miten minä voin sitä kestää, kun poika ensi kertaa saa selkäänsä?"

Tästä lähin oli Kailla joka päivä tilaisuus kertoa, että se ja se oli saanut selkäänsä, koska hän oli puhunut tanskaa leikkipaikalla ja kepille he olivat antaneet nimeksi: "Dänenhass." [Tanskalaisviha.] Nyt he olivat jo melkein kaikki saaneet selkäänsä.

Paksunahkainen täytyi olla, eikä akkamaisesti taipua vähästä tässä maassa!

"Opettaja väijyy ja kuuntelee", sanoi Kai, "hän kuulee kun me kuiskutammekin."

"Hyi sentään!" huudahti rouva Borris, joka istui vieressä kuunnellen. "Niin, niin, Karen, sinun ei tarvitse kehoittaa häntä olemaan tanskalainen. Preussilaiset tekevät sitä sen sijaan selkäsaunalla. He eivät säästä vitsaa, joka päivä saa joku häpeällisen selkäsaunan. Kuinka suuresti preussilaiset rakastavatkaan meitä, eteläjuutilaisia, koska he kurittavat meitä niin kovasti! Eikö opettaja Kleiss sano lyödessänsä heitä: 'Nun soll ich euch die Pojutten Gedanken aus dem Kopfe treiben!" [Nyt minä ajan teidän päästänne juutilaisajatukset. (Pojutten = Potjyde = ruukkujuutilainen, jolla nimellä länsi-Jyllannin asukkaita nimitetään, syystä että ne aikoinaan ovat harjoittaneet suurta saviruukkuteollisuutta).]

Mutta seuraavana päivänä Karen säikähti, sillä Kai tuli hyvin kiihtyneenä kotiin.

Hän hyökkäsi sisään ja viskasi kirjat luotaan. Hattu oli takaraivolla ja kiharatukka aivan hiessä, sillä hän oli juossut hyvin kiireesti.

"Onko se totta?" huudahti hän. "Onko se totta, mitä opettaja sanoi tänään?"

"Äiti, onko se totta, että tanskalaiset vuonna 1864 olivat niin pelkurimaisia, että he juoksivat pakoon kuin jänikset, ja että tanskalaiset kiusasivat ja rääkkäsivät meitä, aivan kuin pahimmat maantienkulkurit ja rosvot?"

"Se on valetta!" huudahti Karen hypäten ylös. "Se on mustinta valetta, mitä opettajasi eläissään on sanonut!"

Hän oli juuri vasta tullut sisään ja istui tapansa mukaan pyöritellen hattuansa peukaloiden välissä.

"Älä sano sitä", sanoi hän paksulla äänellä, "sillä täytyy kunnioittaa esivaltaa, ja vanhempien velvollisuus on opettaa lapsiansa kunnioittamaan ja ihailemaan opettajaansa."

"Niin, sinä puhut kuin saksalainen pappi, mutta sinun laitasi on kuin pirun, joka luki raamattua. Tiedätkös mitä siinä sanotaan, Winberg? Siinä sanotaan: enemmän tulee kuulla Jumalaa ja totuutta kuin ihmisiä, niin, enemmän kuin esivaltaa, joka valehtelee."

"Kaikki esivalta on Jumalalta", puhui Winberg nenäänsä ja vilkutteli silmiään.

"Se on Jumalan pilkkausta. Sinä pilkkaat Jumalan pyhää nimeä, Winberg. Silloinhan Nero ja Caligula ja mitä niiden kaikkien nimet olivatkaan, olisivat olleet Jumalan asettama esivalta. Te, kotisaksalaiset, sanoitte muuten toisin, kun oli kysymys tanskalaisista kuninkaista. Ei, Kai", jatkoi Karen kääntyen pojan puoleen, "ole ylpeä tanskalaisesta kansastasi! Ylpeile tanskalaisesta armeijasta sekä sen voittaessa kolmivuotissodassa, että sen joutuessa tappiolle, kun musertava ylivoima sen voitti vuonna kuusikymmentäneljä. Monet eivät ole osoittaneet sellaista vastarintaa. Aina se on tuottanut kunniaa tanskalaiselle nimelle. Ja kuunteleppas nyt, Kai! Miten vapaita ja kelvollisia ja itsetietoisia talonpojat täällä olivatkaan preussilaisten tullessa maahan! Olivatko näiden talonpoikien selät koukistuneet ja taipuneet orjuuden pelosta ja vääryydestä? Eivätkö he pitäneet päätänsä pystyssä ja katsoneet jokaista suoraan silmiin? Ja eivätkö heidän talonsa olleet varakkaat ja heidän maansa rikkaat! Niin, Winberg", Karen kääntyi taas häneen, "kerro sinä vain edemmäksi, mitä minä olen sanonut. Minä pysyn sanoissani ja sano opettajalle, että jos hän tahtoo minua puhumaan saksaa Kaille, niin tulkoon ensin opettamaan minulle saksaa."

Se oli raskain aika, mitä Karen mielestään oli kokenut, mutta pahin, sietämättömin kaikista oli Winberg, joka hiipi siellä ja täällä ja sekaantui jos johonkin.

Ja rouva Borris, joka näki, miten paljon tuskia ne tuottivat Karenin ylpeälle, voimakkaalle ja totuutta rakastavalle sielulle ja mitä kärsimyksiä hän kaikessa hiljaisuudessa kesti, teki eräänä päivänä suuren ja ratkaisevan päätöksensä.

Illallisen jälkeen hän istahti Valdemarin luo ja kertoi hänelle
Winbergin kiusanteosta ja Karenin vastuksista.

"Jospa olisi joku hyvä, tanskalainen mies, joka olisi Preussin alamainen, ja joka olisi siksi jalomielinen, että hän rupeaisi sille pojalle isäksi!"

Valdemar ei vastannut, — äiti ei ollut odottanutkaan vastausta, — mutta hän näki, että Valdemar sätkähti. Isku osui häneen, ja herätti hänet äkkiä toimettomista mietteistänsä.

Ankarien sateitten vuoksi oli ruis monin paikoin mennyt lakoon ja sitä oli senvuoksi vaikea leikata.

Paljon ruista oli vielä korjaamatta ja odotti poutaa päästäkseen katon alle.

Ohraa oli hiukan leikattu, mutta vehnä ja varsinkin kaura ei ollut lainkaan tuleentunutta.

"Kun ilma vain asettuisi, niin että se saataisiin pilaantumatta korjuusen", sanoi Klaus, "niin emme valittaisi korjuuaikaa. Heinänsato on hyvä ja saatiin hyvään korjuusen, ja se on keskinkertaista paljoa parempi."

Peltokanojen metsästysaika oli käsissä, mutta näillä seuduin ei ollut montakaan parvea.

"Ehkäpä tulee useampia, kun kesävilja on korjattu", arveli Ebbe, "mutta suuri osa poikasista kuoli, kun kevät oli niin kylmä!"

"Katsos, katsos, Ebbe! Katsos!" huusi Kai äkkiä viitaten kädellään kiihkeästi niinkuin ainakin. "Mitä tuo on? Mitä tuo voi olla?"

Ja molemmat lapset kyykistyivät pensaikkoon ja katselivat suurin, tarkkaavin silmin, miten peltokanat poikasineen pakenivat talojen suojaan kylmää ja sadetta pakoon.

Syyskuun ensimäisenä, pyhän Egidiuksen päivänä, istui Karen iltamyöhällä pää käden varassa kuunnellen eläköön-huutoja, jotka kajahtivat yltympärillä maakylistä, kun viimeisiä elokuormia ajettiin kotiin.

Hän ajatteli, että huomenna oli yksi preussilaisten monista "verijuhlista", — Sedanin päivä, — ja kaikki ne vanhemmat, jotka eivät antaneet lastensa juhlan kunniaksi kulkea huilujen ja rumpujen kajahtaessa juhlakulkueessa, saivat maksaa sakkoja, niin, ylemmissä kouluissa uhattiin lapsia eroittamisellakin.

Ei siinä mikään auttanut! Pojan täytyi lähteä. Sakot hän kyllä olisi maksanut, mutta poika olisi saanut siitä kärsiä.

Sen jälkeen kuin lapsi oli joutunut kouluun, tuntui hänestä, ikäänkuin preussilaiset olisivat tienneet pitelevänsä hänen sydäntänsä rautakourassansa. Ei heidän tarvinnut muuta kuin kovasti puristaa, oikein kovasti puristaa!

Seuraavana aamuna meni Kai kouluun ja piteli päätään tavallistakin pystympänä.

Ihmeellistä kuinka "Dänenhass", joka hyppeli hänen toveriensa selässä, kiihoitti poikien sotarohkeutta ja sotahalua.

"Minun aarteeni! Minun oma, pieni, siunattu aarteeni!" mutisi Karen katsellessaan hänen jälkeensä ilosta säkenöivin silmin, jotka samalla kiilsivät kyynelissä.

Kaksi tuntia myöhemmin hän näki Klausin kantavan selässään Kaita pihan poikki.

"He löivät häntä, senkin tolvanat!" sanoi Klaus. "Hän saattoi tuskin laahautua kotiin. Koetetaan riisua häneltä vaatteet päältä!"

"Kai! Pikku Kai! Äidin oma poika!" huudahti Karen ojentaen kätensä häntä kohti.

Mutta Klaus kantoi hänet sisään ja Karen riisui kiireesti häneltä vaatteet. Hän ei sanonut sanaakaan.

"Tuosta voi rouva nähdä!" murisi Klaus osoittaen paisunutta selkää. "He osaavat lyödä verille, nuo ihmiset!"

"Ei", vakuutti poika koettaen pusertaa esille veitikkamaisen hymyn, joka kuitenkin oli varsin surkea.

"Millä oikeudella he lyövät minun poikaani? Millä oikeudella? Onko Jumala sanonut, että heidän pitäisi käydä käsin pieneen, viattomaan poikaan!"

"Sen vuoksi, että tulin sanoneeksi torstai enkä Donnerstag" [saksaksi torstai], kertoi Kai.

"Niin", — tuntui siltä ikäänkuin pojan olisi käynyt äitiä sääliksi ja hän mietti hetken, — "minä sain kaksi sen vertaa lyöntejä syystä — syystä —"

"Syystä että olin saksalaisen poika, enkä sittenkään osannut sanoa
Donnerstag."

"Klaus, Klaus, valjasta hevonen ja lähde hakemaan lääkäriä. Mutta kiiruhda, kiiruhda! Voi, kiiruhda oikein!"

Ja Klaus, joka oli yhtä huolissaan kuin Karenkin, ajoi pian aika ravia pihalta.

Karen oli laskenut pojan vuoteelle. Selällään hän ei voinut maata, — epätoivoissaan Karen käytti kaikkea minkä hän luuli auttavan: etikkaa, kylmää vettä, kylmiä kääreitä.

"Oi, jospa vain lääkäri tulisi! Jumala suokoon, että hän tulisi! Mutta jos hän ei olisikaan kotona! Jos verensyöksy uudistuisi! Oi, rakas Herra Jumala, armahda minua, äiti parkaa, joka olen sellaisessa kuolemantuskassa!"

Lääkäri tuli. Vaaraa ei ollut, mutta pojan täytyi maata aivan liikkumatta. Hän ei saisi yhtään liikkua. Lepoa, täydellistä lepoa, kunnes poika parantuisi, muuten hän ei vastaisi mistään.

"Saksalaisen poika! Saksalaisen poika!" kaikui alati hänen korvissansa. "Se oli hänen surullinen perintönsä. Siinä oli syytös ja uhkaus lisäksi. Oi, rakas Jumala, auta! Minä en lopulta tiedä mitä tehdä!" — — —

"Jospa olisi joku hyvä, tanskalainen mies, joka olisi Preussin alamainen, ja joka olisi siksi jalomielinen, että hän rupeaisi sille pojalle isäksi!"

Äidin sanat olivat juurtuneet. Valdemar ei voinut riistää niitä enää pois eikä heittää niitä luotaan.

"Se, joka itsensä voittaa, on suurempi kuin se, joka valloittaa suuren kaupungin."

Hän oli ajatellut sitä ja taistellut itsensä kanssa monena, pitkänä, unettomana yönä.

Millä tavalla hän oli taistellut, se oli vain hänen ja Jumalan välinen asia.

Borris tunsi sen velvollisuudeksensa. Ei Karenia, sellaisena kuin hän oli nuorena, vaan toista Karenia, tämän lapsen äitiä, jonka hän vasta äsken oli oppinut tuntemaan, ja jonka äidinsydämeen hän oli saanut silmätä, hän tahtoi nyt auttaa.

Hän ei nähnyt sitä nuorta naista, jota hän oli rakastanut, vaan hän näki ihmisen Karenin, ja hänelle hän kunnioittaen kumarsi.

Koko hänen luontonsa ritarillisuus pakoitti häntä auttamaan Karenia. Tosin hän oli epäsuosiossa jos kenkään, mutta he ajattelisivat kuitenkin kahteen kertaan, ennenkuin he riistäisivät häneltä isintimän oikeuden. Kyllä he sitä varoisivat!

Ja kuitenkin — sitä myöten, kuin hän astui yli maiden, hän kuuli tuttuja ääniä hyvin kaukaa, ääniä vanhoilta ajoilta, mutta ne olivat hyvin etäällä:

Hän astui hitaasti, mutta joka askeleella tuli Egtved yhä lähemmäksi ja lähemmäksi häntä.

Tässä hän kulki ja saattoi olla niin varma Karenin myöntävästä vastauksesta, kuin jos hän sen jo olisi saanut!

Hän oli tulisen nuoruudentoiveensa perillä, mutta minne riemu oli kadonnut? Missä onni?

Winberg astui portaita ylös. Hän yski ja sylki ääneensä, niinkuin tavallisesti.

Karen sätkähti. Äänettömästi hän kiiruhti ulos, sillä Kai nukkui levollisesti ja sikeästi, ja hän tuli käytävässä Winbergiä vastaan.

"Miksei Kai ole mennyt Sedanjuhlaan?" kysyi Winberg käheällä äänellä.
"Opettaja on kaipaava ja tiedusteleva häntä."

"Sitä en usko", vastasi Karen kylmästi. "Kai ei tule, syystä että opettaja on rääkännyt häntä tänään, niin että hän on sylkenyt verta. Vie hänelle terveiseni, terveiset Kain äidiltä, ja kiitokset!"

"Minä tahdon sen kuitenkin ensin omin silmin nähdä", sanoi Winberg aikoen astua sisään.

"Lääkäri on jyrkästi kieltänyt häntä herättämästä. Hän ei saa liikuttaa itseään. Henki on kysymyksessä, jos kohtaus uudistuu!"

"Sitä minä en usko", sanoi Winberg. "Se on vain temppu päästäkseen
Sedanjuhlasta. Minä tahdon nähdä häntä!"

Ei kumpainenkaan ollut tämän nopean, hillityn sananvaihdon kestäessä huomannut, että Borris oli astunut käytävään heti Winbergin jäljissä.

Mutta tuskin Winberg oli koskettanut Karenia, niin hänet viskattiin syrjään sellaisella voimalla, että hän horjahti seinää vasten.

Sanaakaan sanomatta tarttui Borris lujasti Karenin käteen ja talutti hänet vierashuoneesen.

Karen ihmetteli hänen äänettömyyttänsä ja hänen polvensa alkoivat vapista.

Hänessä oli jotakin juhlallista, hiljaista rauhaa, jonka taistelulla saavutettu päätös jättää ihmisen olentoon.

Karenin huulet vapisivat, joka jäsen värisi ja hän puristi kätensä yhteen, voidakseen pysyä alallaan.

Hän tunsi, että jotakin oli tulossa, jotakin suurempaa ja voimakkaampaa, kuin mitä elämä tähän asti oli hänelle antanut.

Ja kuitenkaan hänellä ei ollut minkäänlaista syytä tällaiseen vapisemiseen ja värisemiseen.

Valdemarin katse ei ilmaissut muuta kuin surumielisyyttä ja lujaa tahtoa, kun hän kiinnitti sen Kareniin.

"Karen", sanoi Valdemar levollisella äänellä, "minä olen vihdoinkin oppinut antamaan anteeksi. Minä tahdon olla rehellinen sinulle. Sinä sanoit minulle kerran, että sinä rakastit minua jo ennen kuin menit naimisiin Jürgensin kanssa, ja minä olen ajatellut sitä paljon, voimatta ymmärtää sitä. Mutta nyt minä luulen päässeeni selville, ja sinun pitäisi myös selvittää itsellesi, että oikeastaan olet erehtynyt. Joka tapauksessa se olisi voinut jäädä todistamatta; ja Jürgens olisi helposti voinut sammuttaa sen pienen liekin. Jos hän olisi ollut tanskalainen eikä mitään sellaista olisi ollut teidän välillänne, niin olisit aivan hyvin voinut elää aavistamatta, että sitä pientä liekkiä oli ollut olemassakaan. Enkä minä usko sitä olleenkaan. Sinä panit arvoa minuun vasta sitten, kun olin tullut kielletyksi hedelmäksi."

"Minä en ole katkera, Karen", jatkoi hän surumielisesti hymyillen. "Mutta jos me tahdomme päästä totuuden perille, niin meidän täytyy etsiä sitä yhdessä. Sinä tahdot ehkä sanoa, että sinä aivan toisella tavalla, parhaimmalla minuudellasi rakastit minua, mutta mitä se auttaisi? Niin, aivan oikein! Sinä rakastit hänen kaunista ruumistansa, mutta et hänen sieluansa, sinä rakastit minun sieluani, mutta et minun ruumistani. Kumpikin seikka tuottaa onnettomuutta avioliitossa. Olisihan onnen huomaan tuokin voinut käydä — sinultakin ja Jürgensiltä. Mutta vähät siitä! Sinä olit lapsi, sinä et tiennyt mitä sinä teit, ja sen vuoksi olen voinut antaa sinulle anteeksi."

Valdemar oli hetken vaiti, ikäänkuin hän itse olisi pelännyt sitä, mikä nyt seuraisi.

"Minä tahdon olla hänelle hyvä isä", sanoi Borris, "mutta minä tahdon taaskin olla sinulle rehellinen. Sillä tavalla kuin kerran olisin voinut sinua rakastaa, niin sanomattomalla riemulla, en nyt enää voi rakastaa sinua. Meidän suhteemme ei voi olla, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niinkuin kaikkea sitä, mikä meidän välillämme on, ei olisi olemassa. Minun rakkauteni on — ehkä parempi, ehkä vähemmän itserakas, mutta siihen on sekaantunut surua, sillä jotakin ehkä ei kuitenkaan kokonaan voida sovittaa. Minun täytyy valmistaa sinua siihen, että minulle voi tulla synkkiä hetkiä, joita minun jälleen on vaikea voittaa. Tahdotko sinä olla kärsivällinen minun kanssani? Uskallatko sinä suostua, nyt kun sinä tiedät totuuden? Minä lupaan sinulle, että Jumalan nimessä teen kaikki mitä voin voittaakseni sitä."

Karen seisoi hiljaa liikahtamatta. Hän tunsi Valdemarin sieluntuskan hiipivän jäätävällä kylmyydellä omaan sydämeensä. Se tunkeutui aivan sydänjuureen saakka. Nyt vasta hän tiesi, kuinka paljon hän oli rikkonut Valdemaria vastaan ja mitä hän hänelle oli tehnyt.

He tunsivat kumpikin, että muisto, aivan kuin enkeli liekkimiekkoinensa, oli vartioimassa heitä ja sulki heiltä huolettoman onnen paradiisin, ja että heidän nyt aivan kuin kahden syntisen ihmisen täytyi tehdä työtä tuskissansa.

Mutta niin suuri oli Karenin rakkaus, niin suuri hänen katumuksensa ja niin suuri hänen uskonsa Jumalan armolliseen apuun, että hän uskoi tämän rakkautensa, tämän katumuksensa ja tämän uskonsa voiman olevan siksi väkevän, että se voisi parantaa haavat umpeen ja tehdä rikkiruhjotun eheäksi.

Karen vaipui hänen jalkoihinsa ja ojensi riemullisen ja surunsekaisen ilon vallassa kätensä häntä kohti.

VIITESELITYKSET:

[1] Kleinbahn = pikkurata. Siten saksalaiset nimittävät Eteläjyllantiin rakentamiansa lyhyitä ratoja, joiden tarkoituksena on edistää saksalaistuttamista.

[2] Angel on maakunta Eteläslesvigissä, joka on saksalaistunut. Arveltiin ennen, että Angelin asukkaat olivat niitä angleja, jotka olivat mukana asuttamassa Englantia. Siitä on kuitenkin eri mieliä olemassa.

[3] Luise Resen Holsteinistä on sepitetty nimi, mutta tarkoittaa todellista henkilöä. Hän oli syntynyt Holsteinissä Tanskan vallan aikana, oli uskollinen Tanskalle ja joutui naimisiin Kööpenhaminaan korkeassa asemassa olevan tanskalaisen virkamiehen, upseerin, kanssa. Hänen miehensä ja täysikasvuiset poikansa ottivat osaa 1848—60 vuosien sotiin tanskalaisten puolella, jota vastoin hänen veljensä taistelivat slesvig-holsteinilaisten mukana. Hän ei kestänyt sitä ristiriitaa, joka sen johdosta vallitsi hänen sydämessään, ja ennen sodan loppua hän heittäytyi Juutinraumaan.

[4] Merenhaltian Agneta on vanha, kaunis, tanskalainen kansanruno Agnetasta, jonka merenhaltia viekoitteli meren syvyyteen morsiamekseen. Meren pohjassa Agneta kuulee kirkonkellojen kutsuvan häntä. Hän nousee merestä, menee kirkkoon, mutta Neitsyt Maarian ja pyhimysten kuvat kääntyvät seinää vasten.

[6] Liituvuoren kuningas ks. Selityksiä Laura Kielerin kirjassa "Sinun kansasi on minun kansani."

[7] Medardin päivä, Bodilinmessu, pyhän Vituksen päivä, Olavinmessu ovat pyhimysten päivien nimiä vanhassa tanskalaisessa, katolisuuden aikuisessa kalenterissa.

[9] Historiallinen härkätie. Leveä maantie, joka kulkee Pohjoisjyllannista etelään koko Slesvigin läpi, ja jota myöten kuljetettiin suurissa laumoissa laihtunutta nautakarjaa marskimaille lihotettavaksi ja vietiin sittemmin myötäväksi Hampuriin. Siten tehtiin monien vuosisatojen kuluessa aina vuoteen 1864 asti.

[10] Erik kuningas. Yksi kuningas Valdemar Seierin kolmesta pojasta, jonka hänen veljensä Abel otti hengiltä.

[11] Uudenvuoden "ruukut". Uudenvuodenaattona on Eteläjyllannissa tapana pingoittaa rakko saviruukkujen suulle; kun sen lävistää puikolla ja liikuttaa puikkoa vuoroin ylös ja vuoroin alas reiässä, niin syntyy hirmuista vinguntaa. Toisin paikoin isketään tyhjiä saviruukkuja ovia vasten, niin että ne särkyvät. Jälkimäistä tapaa tarkoitetaan puheenaolevassa kohdassa.

[12] Istedin päivä. Isted on maakylä noin 8 km pohjoispuolella Slesvigin kaupunkia. Tämän kylän seuduilla voitti tanskalainen sotajoukko kenraali Kroghin johdolla 24 ja 25 p. heinäkuuta 1850 slesvig-holsteinilaiset.

[13] Pyhän Knuutin yhdistys. Keskiaikana oli käsityöläisillä kaikissa kauppakaupungeissa Tanskassa samoinkuin muissakin maissa ammattiyhdistyksiä. Etevimpien tanskalaisten yhdistysten suojelijana oli Tanskan pyhäksi julistettu kuningas Knuutti suuri, joka valloitti Englannin. Flensborgissa on yhä olemassa tällainen ammattiyhdistys, joskin uudemmanaikaisessa muodossa. 184. Maakreivi on yksi Saksan keisarin monista arvonimistä.

[14] Optsioni-ilmoituksella tarkoitetaan ilmoitusta siitä, että asianomainen oli valinnut Tanskan alamaisuuden (samoin optanteilla niitä, jotka olivat mainitunlaisen ilmoituksen tehneet). Ks. Esipuhetta ja Selityksiä Laura Kielerin kirjaan "Sinun kansasi on minun kansani."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAREN JÜRGENS EGTVEDISTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.