The Project Gutenberg eBook of Ruhtinattaren ritari, by Rafael Sabatini

"Puoleksi jumala, puoleksi eläin", sanoi ruhtinatar Valeria kerran Bellarionia kuvatessaan, aavistamatta, että tämä määritelmä soveltuu mieheen yleensäkin.

Tuntematon kronikoitsija, joka on säilyttänyt hänen sanansa jälkimaailmalle, jatkaa vihjaamalla, että ruhtinatar samalla kertaa sanoi liian paljon ja liian vähän. Ja omasta puolestaan liittää hän kuvaukseen eräitä huomautuksia — jotka tässä jääkööt toistamatta — yrittäen todistaa, että mies, jos jumalalliset ja eläimelliset ominaisuudet ovat hänessä yhtä voimakkaita, ei ole enempää hyvä kuin pahakaan. Tämänjälkeen esittelee hän meille sikopaimenrukan, joka kohosi loistoon ja kunniaan, niin suuripiirteisen ja ylvään, että hänessä tuskin oli mitään inhimillistä, ja toiselta puolen mahtavan ruhtinaan — josta enemmän tässä tarinassa — niin eläimellisen, ettei hänessä ollut kipinääkään jumalasta. Nämä ovat äärimmäisyydet. Välimuotoja, joita on tusinan verran, havainnollistuttaa kronikoitsija historiallisilla muotokuvilla, jotka todistavat hyvää hänen tiedoistaan.

Kaikesta tästä, kirjoitustyylistä, viittauksista firenzeläisiin, ja sulavasta toskanalaisesta murteesta päättäen on nimetön kronikoitsija huomattava henkilö. On enemmän kuin luultavaa, että onnekkaan Bellarionin tarina (Bellarione Fortunato) kuuluu niihin Niccolò Macchiavellin kynästä lähteneisiin historiallisiin muotokuviin, joista ehkä tunnetuin on "Castruccio Castracanen elämä". Tutkijain ei ole kuitenkaan onnistunut päästä perille lähteistä, joista kronikoitsija on ammentanut. Ja vaikka monet kohdat tässä elämäkerrassa sopivatkin yhteen imolalaisen veli Serafinon laajassa teoksessa "Vita et gesta Bellarionis" annettujen tietojen kanssa, ovat yhtä monet molempien kirjoittajien väitteistä ristiriidassa keskenään.

Jo alussa Macchiavelli (jos hyväksymme minun olettamukseni) väittää, että Bellarion ei saanut nimeään pelkästään senvuoksi, että hän oli taistelun mies, vaan myöskin siksi, että hän oli todellinen sodan lapsi, ikäänkuin taistojen kohdusta syntynyt — "e di guerra propriamente partorito". Käyttäessään tätä metaforia ilmaisee hän tuntevansa tarun lapsen löydöstä melskeitten ja hälinän keskeltä. Veli Serafinon mielipide taas on eriävä ja ainoa, joka sopii tunnettuihin tosiasioihin. Itsessään pieni asia, mutta kuvaava esimerkki tämän ajan elämäkertakirjoituksesta.

Jatkaen huomautuksiaan ruhtinatar Valerian sanojen johdosta, toteaa Macchiavelli, että Bellarion oli luonne, jonka kuvausta ei niin vain mahduteta yhteen määritelmään. Tämä käsitys sai kronikoitsijan kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Minun käsitykseni tästä elämäkerrasta on vuorostaan saanut minut käymään käsiksi täydellisempään kuvaukseen.

Pidän parhaana aloittaa ajankohdasta, jota Bellarion ehken itsekin olisi pitänyt tosiasiallisena elämänsä alkuna. Valitsen hetken, jolloin hän seisoo aineellisen maailman kynnyksellä, maailman, jonka hän tähän asti on tuntenut vain kirjoista käsin, tosin paremmin kuin monet, jotka ovat viettäneet koko elämänsä kanssaihmistensä parissa.

Bellarion oli lukenut vallan suunnattomasti. Hänen tiedonjanonsa oli ulottunut teologisten isien opetuksista aina Vegetius Hyginukseen, ja käytettävissä olevan tutkimusaineiston puute oli yhtenä syynä siihen, että hän jätti luostarin rauhan, joka hänet oli ympäröinyt lapsesta pitäen. Toisena syynä oli vissi kerettiläisyys, jota hänessä viime aikoina oli ilmennyt, ja josta toivottiin hänen parantuvan jatkuvien opintojen avulla. Hänen mielipiteensä erosivat niin suuresti isien opeista, että hän, jos olisi elänyt sata vuotta myöhemmin, ehdottomasti olisi joutunut tekemisiin Pyhän istuimen kanssa ja ehkä — Espanjassa varmastikin — lopulta roviolle. Tämä kauhea kerettiläisyys, seuraus paljosta mietiskelystä, oli synti siinä maailmassa, jossa synti ei voinut tulla kysyneeseenkään. Turhaan yritti apotti, jonka sydäntä lähellä hän oli, todistella, että hän oli väärässä.

"Voi, sinä viaton lapsi", sanoi kunnianarvoisa isä, "olet pian huomaava, että siinä maailmassa, jolta tähän asti olet ollut suojassa, on syntiä jopa ylenmäärin".

Bellarion vastasi syllogismilla, loogillisella kaavalla, johon oli oppinsa sisällyttänyt. Se oli kysymyksien muodossa, todistelutapa, jota hän aina kernaimmin käytti.

"Eikö kaikki tässä maailmassa ole Jumalasta? Eikö Jumala ole kaiken hyvyyden lähde? Voiko siis mikään Jumalan luoma olla muuta kuin hyvä?"

"Eikö ole mahdollista, että ne, jotka keksivät perkeleen, ehkä olivat opiskelleet Persiassa, missä yleensä on vallalla se käsitys, että pimeyden ja valon voimat, Ahriman ja Ormuzd, alituisesti taistelevat maailman herruudesta? Muutenhan heidän olisi pitänyt muistaa, että perkeleenkin, jos hän on olemassa, täytyy olla Jumalan luoma, mikä taas on Jumalan pilkkaamista, koska Jumala ei voi luoda mitään pahaa."

"Tietysti. Mutta se on yhteiskunnasta irtautuneitten harjoittamaa pahuutta, joka on tukahdutettava, ettei yhteiskunta hajoaisi. Siinä kaikki."

"Kaikki! Kaikki?" Apotin syvälle painuneet silmät tarkastelivat surullisina nuorukaista. "Poikani, paholainen on antanut sinulle väärää viisautta voidakseen tuhota sielusi."

Ja varovin sanoin piti nyt tuo hyvä, isällinen mies hänelle nuhdesaarnan. Sitä seurasi toinen ja kolmas lähiseuraavina päivinä. Bellarioniin ei sanan voima kuitenkaan tehonnut, vaan hän jatkoi vastustustaan, nostaen kilveksi syllogisminsa, jonka apotti sydämessään tiesi harhapäätelmäksi, mutta jonka virhettä hän ei kyennyt paljastamaan. Kun ukkoparka lopulta alkoi pelätä, että tämä kerettiläisyys voisi matkaansaattaa vaikeuksia ja häiritä luostarin rauhaa, suostui hän jouduttamaan suojattinsa matkaa Paviaan jatkamaan niitä opintoja, joiden piti pelastaa Bellarion harhaopin kynsistä. Ja näin jätti Bellarion muuanna elokuun päivänä armon vuonna 1407 Pyhän neitsyen luostarin Ciglianossa.

Hän teki taivalta jalan. Mitä ruokaan ja yömajaan tuli, oli hän pääasiassa Paviaan vievän tien varrella olevien luostarien armoilla, ja apotti oli näitä varten antanut hänelle suosituksen, jonka hän oli kätkenyt laukkuunsa. Sitäpaitsi oli hänellä viisi tukaattia sisältävä kukkaro, kokonainen aarre ei ainoastaan hänen omasta vaan apotinkin mielestä, joka jäähyväisiksi oli lahjoittanut hänelle rahat. Hänen muu maallinen omaisuutensa käsitti karkean vihreän puvun, joka oli hänen yllään, sekä vyössä riippuvan veitsen, joka kelpasi niinhyvin paistin leikkaamiseen kuin itsepuolustukseenkin. Rohkaisuna seikkailumatkallaan Lombardian halki oli hänellä lisäksi apotin siunaus ja muisto vanhan miehen silmiin kihonneista kyyneleistä. Erotessa oli apotti vielä muistuttanut häntä luostarin rauhasta ja maailman melusta ja levottomuudesta.

Vaikeudet alkoivat vasta matkan loppupuolella. Livornon kaupunkialue oli jo penikulman parin päässä hänen takanaan. Jokiäyrään rauha veti puoleensa nuorukaista, jota seitsemäntoista vuotta oli kasvatettu luostarin hiljaisuudessa, smaragdinvihreä nurmikko houkutteli, eikä hän lopulta malttanut olla laskeutumatta kovalta tieltä alas Pon rannalle. Sauva kädessä asteli hän sitten Montferratin matalia kukkuloita kiertävää jokivartta, kaavun huppukaulus niskaan työnnettynä. Hän oli pitkä ja norja, silmiinpistävän voimakas, tummapintainen ja tummatukkainen ja hänen mustat silmänsä tähystelivät kirkkaina ja pelottomina edessä avautuvaa maisemaa.

Päivä oli helteinen. Myöhäiskesän voimakkaiden tuoksujen kyllästämä ilma tuntui painostavalta ja kaukaisen Monte Rosan sulavien lumien paisuttama Po virtasi vuolaana uomassaan.

Mietteisiin vaipuneena jatkoi Bellarion vaellustaan kunnes päivä hämärtyi auringon kierähtäessä vastarannan metsäisten kukkulain taa, ja kylmä viima suhahti äyräällä kasvavien puitten lehvistöissä. Silloin hän pysähtyi, katsellen valppaasti ympärilleen sileän, korkean otsan kurtistuessa ryppyihin. Vasemmalla oli synkkä metsä. Hän muisteli tien suuntaa, pani merkille, mistä aurinko oli laskenut ja totesi sitten, että hän jo melkoisen ajan oli kulkenut etelään päin, toisin sanoen aivan väärälle taholle. Noudattaessaan ruohikkorannan kutsua oli hän harhautunut tieltään. Tämän johdosta hän nyt filosofoi hiukan ja rauhoittui, sillä hän rakasti vertailuja ja antiteesejä, ja kaikkea tuota älyllistä joutavuutta, joka näihin aikoihin oli korkeassa kurssissa. Sitäpaitsi hän ei hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, mitä hänen oli tehtävä. Arvioituaan ajan aina siitä asti, jolloin hän oli poikennut tieltä, ja kulkunopeutensa, saattoi hän suunnilleen määritellä taivaltamansa matkan pituuden. Tien täytyi olla jo siksi etäällä hänestä metsän takana, ettei hän enää ehtisi yöksi, kuten oli toivonut, augustiniläisisien majaan Sesiassa Milanon rajaseudulla.

Hän oli reippaalla tuulella, mutta nälkä alkoi jo kiusata. Pikku nälkä ei kuitenkaan suuresti huolestuttanut ankaraan paastoamiseen tottunutta.

Hän kääntyi metsään ja lähti päättävästi kulkemaan suuntaan, jota hänen oli noudatettava, jos mieli päästä takaisin tielle. Puolisen penikulmaa tai ehkä hieman enemmään paarusti hän polkua pitkin, joka kävi yhä epäselvemmäksi, mitä pitemmälle hän ehti, ja lopulta nielivät metsä ja pimeys hänet kokonaan. Jatkaminen johtaisi varmasti viimein umpisokkeloon. Parasta laskeutua pitkäkseen ja nukkua, kunnes aamu ja nouseva aurinko jälleen auttaisivat häntä määräämään suuntansa.

Hän levitti kaapunsa maahan ja havaitsi, ettei tämä vuode suinkaan ollut kovempi kuin se, johon hän oli tottunut. Pian oli hän nukahtanut rauhalliseen uneen.

Kun hän heräsi, paistoi päivä jo korkealla. Mutta toisenkin ja paljon mielenkiintoisemman seikan hän äkkäsi; hänen vieressään seisoi minoriittiveljen harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Vieras oli pitkä ja kumara ja kääntynyt puolittain selin häneen, aivan kuin olisi kivettynyt merkilliseen liikunta-asentoon. Tuntui melkein kuin olisi Bellarionin äkkinäinen herääminen keskeyttänyt hänen poistumisaikeensa.

Vain silmänräpäyksen emmittyään kääntyi mies jälleen kohti. Hän oli piilottanut kätensä pukunsa poimuihin ja hänen kasvoillaan oli leveä hymy. Tervehdittiin.

"Et tecum, frater, pax", vastasi Bellarion koneellisesti, silmäillen vieraan kelminkasvoja ja pannen merkille irstaan suun ja ovelan vilkkeen pienissä mustissa silmissä, jotka olivat kuin upotetut savenkarvaiseen naamaan. Lähempi tarkastelu heikensi kuitenkin hänen epäluulojaan. Miehen kasvot olivat rumentavien rokonarpien peittämät, silmiä ympäröivä iho oli palkojen pingoittama, niin että hänen katseensa näytti oudon harhailevalta, ja kaiken kukkuraksi oli hän sairaankalpea.

Havaittuaan tämän ja että miehellä oli yllään munkin puku — jota ei Bellarion voinut sovittaa minkään huonon yhteyteen — ryhtyi hän oikaisemaan ensi silmäyksellä saamaansa käsitystä.

"Benedictus sis", mutisi hän, vaihtaen sitten latinansa kansankieleen. "Siunattu olkoon sallimus, joka lähettää sinut tieltään eksyneen vaeltajaraukan luo."

Munkki purskahti äänekkääseen nauruun ja hänen katseensa kävi varmemmaksi. Samalla muuttuivat hänen kasvonsa muutenkin siedettävämmän näköisiksi.

"Olin melkein astua päällesi ja aioin juuri livistää pakoon kuin mikäkin narri ja pelkuri. Luulin näet sinua nukkuvaksi rosvoksi. Tämä metsä on oikea varkaitten tyyssija. Täällä on roistoja yhtä viljalti kuin kaniineja kaniinitarhassa."

"Miksikö? Ohoh! Mitäpä varastamisen arvoista minulla, köyhällä kerjäläismunkilla, olisi? Rukousnauhani? Vyöni?" Hän nauroi jälleen. Hupaisa veitikka, kaikesta päättäen, joka ikävissäkin tilanteissa keksi hurskaan ilon aiheen. "Ei, ei, veljeni. Minulla ei ole mitään syytä pelätä varkaita."

Miehen hymy kaikkosi. Tuon nulikan yksinkertainen logiikka tuntui hämäännyttävältä.

"Olisin pelännyt sinun pelkäävän minua", vastasi hän vihdoin hitaasti. "Pelko, niin miehen kuin eläimen, on hirveä tunne. Se tekee välistä miehestä murhaajankin. Jos olisit ollut rosvo, kuten luulin, ja äkkiä herätessäsi keksinyt minut vieressäsi, olisit varmasti luullut minun aikovan sinulle pahaa. Ja sangen helppo on arvata, mitä sitten olisi seurannut."

Bellarion nyökkäsi miettivästi. Selitys oli mahdollisimman täydellinen.
Mies ei ollut ainoastaan hyveellinen, vaan myöskin älykäs. "Minne olet
matkalla, veli?" kysyi vieras sitten. "Paviaan", vastasi Bellarion.
"Santa Tendan kautta."

"Santa Tendan! Hei, sinnepä minunkin matkani. Aion aina Sesian augustiniluostariin saakka. Vuotahan vähän, poikaseni, niin jatkamme yhdessä matkaamme. Matkatoveri on aina hyvä olemassa. Odota vain silmänräpäyksen verran, kunnes saan kylvetyksi; tulin näet tänne sitävarten. En viivy kauan."

Munkki vastasi olkansa yli: "Tuolla alhaalla on puro vähäisen matkan päässä. Älä liiku paikaltasi, jotta löydän sinut jälleen, poikani."

Bellarion piti hänen puhuttelutapaansa hiukan omituisena. Minoriittimunkki on kaikkien veli, mutta ei suinkaan isä. Hän hypähti pystyyn, ei kuitenkaan epäluuloisena, vaan siksi, että hän oli puhtautta rakastava nuorukainen ja halusi käyttää vettä hyväkseen, jos sitä kerran oli läheisyydessä. Hän nosti kaapunsa maasta ja lähti kulkemaan vikkelän munkin jälkiä.

Saavutettuaan hänet virkahti Bellarion: "Hitaasti kulkee se, joka terveydekseen kävelee."

"Ei koskaan täällä", vastasi toinen hieman huohottaen. "Ja purolle on sievoinen matka."

"Voi, voi. Olin väärässä. Tässä sokkelossa ovat kaikki paikat toistensa näköisiä. Pelkäänpä kohta olevani eksyksissä niinkuin sinäkin."

Niin olikin asianlaita, sillä he saivat tarpoa kokonaisen penikulman ennenkuin tulivat purolle, joka kapeana virtasi länteen, joelle päin. Sen uoma oli melko syvä ja kumpaakin rantaa reunustivat sammalpeitteiset vierinkivet ja lehtevät sananjalat, joita lehvien lomista pilkoittavat auringonsäteet kultasivat. Pian löysivät he kohtalaisen, harmaitten paasien ympäröimän lammen. Se oli kuitenkin niin matala, ettei siinä voinut kunnon kylpyä ajatella. Munkin vaatimukset supistuivat kuitenkin äkkiä ja hän huuhteli huolimattomasti kasvonsa ja kätensä vedessä. Bellarion puolestaan paljasti koko voimakkaan, kaunismuotoisen yläruumiinsa ja peseytyi niin perusteellisesti kuin saattoi.

Tämän jälkeen minoriittiveli onki eräästä säkintapaisesta taskustaan valtavan makkaran ja suuren leipämurikan.

Bellarionista, joka oli paneutunut nälkäisenä makuulle, tuntui kuin olisi hän nähnyt mannaa erämaassa.

"Ähäh! Meillä on konstimme, meillä Pyhän Fransiskuksen pienillä veljillä." Munkki jakoi makkaran kahtia. "Me osaamme kyllä varustautua matkaa varten."

He ryhtyivät syömään ja sitä mukaa kuin Bellarionin nälkä katosi, tunsi hän kiitollisuutensa laupiasta samarialaista kohtaan kasvavan. Kun munkki sitten ehdotti että he lähtisivät liikkeelle, jotta saisivat taakseen suurimman osan matkasta Casaleen ennen keskipäivää, ryntäsi Bellarion pystyyn karistaen muruset sylistään. Tällöin tuli hän koskettaneeksi laukkua, joka riippui hänen vyöstään.

Bellarion kopeloi tovin laukkua ja käänsi sen nurin, vakuuttautuakseen siitä, että se oli typötyhjä. Sitten katsoi hän toveriinsa epäluuloisesti ja pelokkaasti.

"Ryöstetty", kertasi toinen, huolekkaan, säälivän hymyn karehtiessa hänen huulillaan. "Hämmästykseni on pienempi kuin sinun. Enkö sanonut sinulle, poikani, että tämä metsä kuhisee varkaita? Kukatiesi on henkesikin ollut vaarassa. Kiitä siis Jumalaa, joka on jakanut sinulle armoansa onnettomuudessasi. Mitään niin pahaa ei meille tapahdu, ettei se samalla osoittaisi vielä pahempaakin olevan olemassa. Muista aina tämä totuus, poikaseni."

"Oi, voi!" marisi Bellarion pahantuulisesta katsoen yhä epäluuloisesti munkkia. "Helppo on filosofoida toista kohdanneen onnettomuuden johdosta."

"Lapsi, lapsi! Mikä sitten on hätänä? Suuriko onnettomuutesi oikein on?
Mitä olet loppujen lopuksi kadottanut?"

"Viisi tukaattia!" Minoriittiveli levitti hurskaan paheksuvasti kätensä. "Pilkkaat Jumalaa viiden tukaatin vuoksi!"

"Eikö raivokas purkauksesi ole pilkkaa? Suutut menetyksesi johdosta, vaikka sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä sinulla vielä on jälellä. Lisäksi pitäisi sinun olla kiitollinen sallimukselle siitä, että se ohjasi askeleeni luoksesi hädän hetkellä."

"Vai siitä pitäisi minun kiittää?" Bellarionin ääni ilmaisi edelleenkin epäluuloa.

"Voin lukea ajatuksesi, lapsi, ja tiedän, että epäilet minua. Minua!" Hän hymyili. "Kuinka typerää! Minäkö varas? Vaarantaisinko sieluni autuuden viiden vaivaisen tukaatin vuoksi? Etkö tiedä, että me Pyhän Fransiskuksen pienet veljet elämme kuin taivaan linnut, emme huolehdi maallisista, vaan luotamme Jumalan armoon? Mitä minä tekisin viidellä tukaatilla enempää kuin viidelläsadallakaan? Omistamatta ropostakaan, vailla muuta omaisuutta kuin pukuni ja sauvani, voin matkata täältä Jerusalemin asti, eläen almuista, joita meiltä ei milloinkaan puutu. Mutta vakuutukset eivät tehoa siinä, missä epäluulot versovat." Hän levitti kätensä ja pani ne sitten ristiin rinnalleen, "Lapsi, etsi itse taskuistani ja varmistaudu siten vakuutukseni todenperäisyydestä. Tule!"

"Ei ole tarpeen…", mutisi hän väsyneesti. "Pukusi on paras takuu. Sinä et voisi olla se, mikä olet ja samalla…" Hän empi. "Pyydän sinua antamaan epäilyni anteeksi, veli."

"Älä puhu siitä enää". Hän laski pitkän, laihan kätensä, jonka sormet muistuttivat kotkan kynsiä, nuorukaisen olalle. "Heitä nuo ajatukset. Jatkakaamme matkaamme yhdessä. Pyhän Fransiskuksen viitta riittää suojaamaan meitä molempia, eikä sinun pidä oleman minkään puutteessa niinkauan kuin taivallamme yhdessä."

Kiitollisena kohotti Bellarion katseensa häneen. "Totisesti on sallimus lähettänyt sinut."

HARMAAVELI.

He kulkivat tietä kohti, ei suoraan, vaan noudattaen fra Sulpizion — kuten hän itseään nimitti — määräämää suuntaa. Hän tunsi metsän kaikesta päättäen sangen hyvin. Ja heidän kulkiessaan kiusasi fra Sulpizio Bellarionia kaikenlaisilla kysymyksillä.

"Ah, niin", huokasi Bellarion katkerasti. "Se kirje oli moninkertaisesti tuon rahasumman arvoinen."

"Moninkertaisesti…? Kirje?" Munkin hämmästys oli hullunkurinen.
"Mikäs ihmeen kirje se semmoinen oli?"

Veli Sulpizio kynsäisi päätään. "Osaan latinaa kylliksi voidakseni hoitaa tehtäväni, mutta tuo oli hiukan liikaa", jupisi hän, ja lisäsi luottavaisesti, huomatessaan Bellarion kysyvän katseen: "Me Pyhän Fransiskuksen veljet emme ole järin oppineita. Oppineisuus turmelee vaatimattomuuden."

Bellarion huokasi. "Sen tiedän omasta kokemuksestani", sanoi hän, ja käänsi italiaksi loppuosan kirjeestä: "Tämä on meidän rakas poikamme Bellarion, talomme kasvatti, joka aikoo aina Paviaan asti lisäämään tietojansa. Me suljemme hänet Jumalan suosioon ja uskomme hänet omien sekä muidenkin veljien huomaan, niin että he hänelle antavat suojaa ja apua hänen vaelluksellansa Me huudamme avuksi kaikkea ja kaikkia, jotka voivat häntä edesauttaa pääsemään Herramme armosta osalliseksi."

Munkki nyykäytti päätään. "Olet tosiaankin kärsinyt ikävän vahingon. Mutta koska nyt näin on käynyt, niin tahdonpa tehdä sinulle saman palveluksen kuin kirjekin niinkauan kuin yhdessä olemme, ja kun tiemme eroavat, toimitan sinulle yhtä hyvän suosituksen Sesian augustiniluostarin esimieheltä. Hän kyllä laatii sen, jos minä häntä pyydän."

Nuori mies kiitti häntä lämpimästi, yhä vieläkin pahoillaan hautomiensa epäluulojen vuoksi. He kulkivat sitten tuokion ääneti, kunnes munkki taas puhkesi puhumaan:

"Bellarione? Mutta sehän on vieläkin pakanallisempi kuin Belisario.
Mistä sinä sellaisen nimen olet saanut?"

"En ainakaan kasteessa, siitä voit olla varma. Minut ristittiin Ilarioksi kelpo Pyhän Hilariuksen mukaan, joka muuten on suojeluspyhimykseni."

"Se on pitkä juttu, minun elämäntarinani", vastasi Bellarion, ja kertoi sitten hiukan kainosteltuaan, mitä aikaisemmista vaiheistaan tiesi.

Hän oli syntynyt, kuten otaksui, kuusi vuotta suuren skisman puhkeamisen jälkeen, toisin sanoen vuoden 1384 vaiheilla, kylässä, jonka nimestä enempää kuin vanhempiensakaan nimistä hänellä ei ollut mitään tietoa.

"En muista", jatkoi hän, "isästäni tai äidistäni paljon mitään. Ainoa, minkä isästäni varmuudella tiedän, on, että hän todella on ollut olemassa. Äitini oli äkäpussi, jota koko perhe, isä mukaanluettuna, pelkäsi. Varhaisimpia muistojani on kauhu, jonka hänen läpitunkeva äänensä aina aikaansai. Se oli ruikuttava ja samalla kimeä, tuo ääni; voin kuulla sen yhä vieläkin kutsuvan sisartani. Siskoni nimi oli Leocadia, ainoa omaisteni nimistä, jonka enää muistan, mistä päättäen se usein oli äidin huulilla. Meitä oli kokonainen liuta. Muistan hämärästi, että meitä oli kaikkiaan noin puolisen tusinaa rasavilliä. Tapanamme oli leikkiä suuressa, kylmässä huoneessa, joka oli keltaiseksi sivuttu ja jota valaisi lasiton ikkuna. Ulkona ropisi sade kapealle, ikävälle kadulle. Ilmassa kajahteli tuolloin tällöin merkillisiä helähdyksiä, aivan kuin olisi naapurissa työskennellyt joukko aseseppiä. Vaarinpito meistä oli uskottu Leocadialle, joka kaiketi oli vanhin joukosta. Muistan hänet tytönhuiskaleena, jonka paljaat sääret vilkkuivat räsyisen hameen alta. Kuin utuisena kuvana näen vielä hänen keltaisen pörrötukan ympäröimät kapeat kasvonsa, ja sitten kuulen raskaita askeleita ja kimeän, viiltävän äänen, joka huutaa 'Leocadia!' Se pani meidät aina kipittämään pakoon.

"Siinäpä onkin kaikki, mitä omaisistani osaan sinulle kertoa, veli. Huomautat ehkä, ettei minun kannattaisi muistaa tuon vertaa, kun en enempääkään muista. Ja mielellänihän minä noiden pikku muistojen sijasta kehittelisinkin itsestäni kauniin tarinan, kuvittelisin palatsia syntymäsijakseni ja kuuluisaa nimeä perinnöksi isältäni.

"No niin. Ensimmäisten muistojeni täytyy olla vuodelta 1389 tai 1390, päättäen siitä, mitä apotti on minulle kertonut ja omista myöhemmin toteamistani seikoista. Niinkuin tietänet, riehui siihen aikaan näillä main verinen sota ghibellinien käsissä olevan Montferratin ja guelfien Morean välillä. Taisteltiin juuri näillä seuduilla, joitten halki nyt kuljemme. Eräänä iltana hämäräaikaan sattui kotikylääni muonanhakumatkalla oleva Montferratin ratsuväkiosasto. Kuten voit kuvitella, syntyi siinä hirmuinen metakka sotilaitten ryhtyessä ryöstöön. Joka talossa pantiin kaikki nurin narin ja kauhu valtasi ihmiset. Niin minunkin kotonani, vaikka taivas tietää, ettei meillä ollut aihetta pelätä ryöstöä, kun ei meillä mitään ryöstettävääkään ollut. Muistan meidän yön tullessa värjöttäneen pimeässä, kuulostellen meteliä naapuristossa. Äitini hengitti raskaasti jossakin läheisyydessä. Tällä kertaa hän ei herättänyt meissä pelkoa, sillä hän oli itse kauhun lamauttama ja vaikeni visusti. Hirmuisena painoi pelko meitä kaikkia. Kuulin Leocadian ja muitten lasten arasti vikisevän. On kumma, miten paljon selvemmin muistan kuulemani äänet kuin sen, minkä tällöin näin. Mutta aina tästä hetkestä asti käyvät muistoni paljon selvemmiksi ja johdonmukaisemmiksi. Tämä ensimmäinen suuri tapahtuma elämässäni herkisti äkkiä aistejani, ja tajusin tämänjälkeen asioita paremmin kuin ennen.

"Joku vaisto pani minut ajoissa väistymään lähestyvän onnettomuuden ulottuvilta. Livahdin salaa huoneesta. Muistan hapuilleeni jyrkkiä lahoja portaita alas, nousseeni kolmea kivistä porrasta portille ja siitä puikahtaneeni kuraiselle kadulle, kompastuen liejuun.

"Nousin likaisena ja märkänä. Tällä kertaa en purskahtanut itkuun. Tärkeämmät asiat askarruttivat aivojani. Äänet olivat ulkosalla paljon selvemmät. Kuulin laukauksia ja kerran niin kaamean karjunnan, että vereni jähmettyi. Oikealla puolellani loimusi taivas punaisena. Se oli jossakin yhteydessä uhkaavaan vaaraan ja minä pistin vinisten juoksuksi kujaa alaspäin. Talot jäivät taakse ja varjoista jouduin nousevan kuun valoon. Tie tuntui johtavan lakeuden yli jonnekin avaruuteen. Tästä olen myöhemmin päätellyt, ettei kylässä ollut portteja enempää kuin muurejakaan, tai että ainakin meidän korttelimme oli niiden ulkopuolella.

"En ole voinut olla viittä vuotta vanhempi tähän aikaan. Olin kuitenkin rohkea poika ja vahva, sillä pienet sääreni kuljettivat minut useiden penikulmien päähän kodistani tuona yönä. Lopulta lienen kuitenkin uupuneena kuukahtanut tien oheen ja nukahtanut, sillä seuraava muistoni on herääminen. Päivä oli jo ehtinyt pitkälle ja minua piteli kookas, partasuu mies, joka kiireestä kantapäähän oli pukeutunut teräkseen ja nahkaan. Hänen vieressään pärskyi voimakas raudikko, jonka selästä hän juuri oli laskeutunut, ja taaempana seisoi viitisenkymmentä keihäsmiestä virnistelevänä, tuijottavana, meluavana joukkona.

"Mies rauhoitti minua lempeällä äänellä ja kyseli kuka olin ja mistä tulin, mutta minä en pystynyt antamaan mitään kunnollista vastausta. Luultavastikin saadakseen minut luottavaisemmaksi antoi hän minulle syödäkseni hedelmiä ja leipää — leipää niin hyvää, etten sellaista ollut koskaan aikaisemmin maistanut.

"Emme voi jättää sinua tänne, lapsukainen! sanoi hän. Ja koska et tiedä mistä olet, on kai minun pidettävä sinusta huolta.

"En enää pelännyt häntä enempää kuin hänen seuralaisiaankaan. Mitäpä pelon syytä minulla olisi ollutkaan? Tämä mies oli hyväillyt minua ja antanut minulle ruokaa. Hän oli kohdellut minua ystävällisemmin kuin kukaan muu sitä ennen. Ja kun hän vihdoin nosti minut eteensä satulannupille, olin peräti tyytyväinen kohtalooni.

"Myöhemmin samana päivänä me saavuimme kaupunkiin, jonka asukkaat nöyrän pelokkaina ottivat meidät vastaan. Mutta koska joukkomme oli verrattain pieni lukumäärältään, käyttäytyivät sotilaat varovasti, välttäen herättämästä pahennusta.

"Kuukauden verran, ehkä hieman kauemmin olin pelastajani hoteissa. Vihdoin oli hänen pakko Morean retken vuoksi päästä minusta eroon ja näin toi hän minut Ciglianon lähellä olevaan Grazien luostariin augustini-isien hoivaan. He huolehtivat minusta ikäänkuin olisin ollut prinssi enkä maantieltä talteen otettu orpo. Tämänjälkeen kävi iso ystäväni aina silloin tällöin minua katsomassa, ja näitä käyntejä kesti sitten kolme neljä vuotta, kunnes emme enää hänestä kuulleet mitään. Joko oli hän kuollut tahi sitten kadottanut mielenkiintonsa pelastamaansa lasta kohtaan. Augustini-isät olivat nyt ainoat ystäväni. He kasvattivat minut ja opettivat minua, toivoen minun jonakin päivänä liittyvän heidän veljeskuntaansa. He yrittivät myös saada selkoa synnyinpaikastani ja omaisistani, mutta tuloksetta. Ja tässäpä onkin", lopetti hän, "koko tarinani."

"Aivan niin. Ollessani ensimmäisiä päiviä sotilasystäväni hoteissa poikkesimme muuanna aamuna erääseen majataloon siinä kaupungissa, josta äsken mainitsin. Ystäväni jätti minut majatalon emännän siistittäväksi ja tämä pesi minut ja varusti minut vaatteilla. Vasta nyt olen tullut ajatelleeksi, ettei sellaista tekoa hevillä olisi saattanut odottaa ystäväni tapaiselta mieheltä, mutta näin kuitenkin kävi: istuessani matkaa jatkettaessa hänen käsivarrellaan, sanoi hän aikovansa ottaa minut kasvatikseen. Miehet ovat ihmeellisiä toisinaan: raaka eikä varsin tunteellinen onnensoturikin saattaa heltyä nähdessään orporukan maantietä kulkemassa." Hän vaipui mietteisiin.

Bellarion nauroi. "Kun emäntä talutti minut pelastajani eteen puhtaaksihinkattuna ja puettuna vihreään mekkoon, jotenkin samantapaiseen kuin minulla nytkin on ylläni, olin kaiketi melko herttaisen näköinen. Ystäväni tuijotti minua hieman ihmetellen. Näen hänet vieläkin hengessäni sellaisena kuin hän silloin istui kolmijalkaisella tuolilla, toinen käsi polvella, toinen kähärää, mustaa partaa haromassa. Kumman ystävällisesti katseli hän minua harmailla silmillään. 'Tuleppas tänne, poikaseni', pyysi hän, ojentaen kättään."

"Pelkäämättä ja kainostelematta menin lähemmäksi. Hän veti minut polveaan vasten, pani toisen kätensä päälaelleni ja hyväili hiuksiani."

"Tuokion tuijotti hän minua ja sitten puolittain ivallinen hymy levisi hänen ahavoituneille kasvoilleen. 'Ilario — sinä? Vakavine kasvoinesi ja suurine, surumielisine silminesi?' Hän jatkoi puhumistaan ja muistan vieläkin hänen sanansa, vaikka silloin tuskin aavistin, mitä hän tarkoitti. 'Onko koskaan ollut olemassa vähemmän hilpeätä Ilariota? Sinä tuskin hilpeyttä tunnetkaan, lapsi, Ilario! Äh! Paremminkin Bellario. Eikös vain olekin kultainen poju?' Hän katsoi toivehikkaasti emäntää, joka kiiruhti hymyillen hyväksymään hänen mielipiteensä. 'Bellario!' kertasi hän, maiskutellen nimeä ylpeänä kuin suunkin keksijä. 'Se nimi sopii totisesti hänelle paljon paremmin. Ja, kautta kunniani, Bellario hänestä tehdäänkin. Kuuletkos, poika? Tästälähtien on nimesi Bellario.'"

Näin, lopetti hän, otettiin tämä nimi käytäntöön, ja myöhemmin, ehkäpä senvuoksi, että hän kasvoi nopeasti ja pian kehittyi voimakkaaksi nuorukaiseksi, alkoivat Grazien munkitkin kutsua häntä Bellarioneksi tahi isoksi Bellarioksi.

Keskipäivä oli vielä tunnin takana kun he pääsivät metsästä maantielle. Kuljettuaan vähän matkaa saapuivat he riisipeltojen ja viiniviljelysten ympäröimälle maatilalle. Iloisia, laulavia miehiä ja naisia puuhaili viininkorjuussa. Ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P. Fransiskuksen veljet vastaanottavat almuja, ilman että heidän olisi edes tarvis niitä pyytää. Heti nähtyään vilahduksen munkin harmaasta kaavusta loikkasi muuan miehistä viinitarhasta tielle, selitti olevansa tilan omistaja ja pyysi heitä jäämään taloon päivälliselle, jonka aika kohta oli käsissä.

He istuutuivat tilavassa keittiössä yltäkylläisen, vaikkakin yksinkertaisen aterian ääreen. Tarjottiin ensin velliä, laajaan kulhoon mätettynä, jota syötiin suoraan kulhosta puulusikoilla, ja sitten lammaspaistin viipaleita keitettyjen viikunain kera. Nihkeä leipä oli kiinteää kuin juusto. Juomana oli kirpeänlainen, mutta terveellinen punaviini, joka vasta kellarista tuotuna oli raikkaan kylmää. Munkki kulautti sitä kurkkuunsa suunnattomat määrät.

Kaikkiaan oli heitä tusinan verran siinä pöydän ympärillä; vanha maamies ja hänen vaimonsa, veljenpoika ja seitsemän täysi-ikäistä lasta, joista kolme kuului kauniimpaan sukupuoleen. Viehkeitä nuoria neitoja he olivatkin istuessaan siinä avokaulaisissa puvuissaan, tummaihoisina ja punahuulisina, ruskeat käsivarret paljaina ja kirkkaat silmät luotuina Bellarioniin.

Kerran kohtasi Bellarion munkin katseen vilkaistessaan pöydän yli. Siinä katseessa samoinkuin velton suunkin vaiheilla oli epämiellyttävä ilme. Munkki nähtävästi nautti hämmennyksestä, jonka vallassa naisiin tottumaton nuorukainen oli. Hiukan myöhemmin oli viini jo nostanut punan fra Sulpizion poskille ja hänen pippurisilmänsä kiiluivat himokkaasti. Bellarion huomasi munkin luovan tyttöihin sellaisia katseita, että hänen epäluulonsa jälleen heräsivät, ja nyt niin voimakkaina, ettei enää munkkius enempää kuin harmaa kaapukaan voinut niitä hälventää.

Aterian jälkeen täytyi fra Sulpizion asettua hetkeksi lepäämään ja Bellarion meni siksi aikaa viinitarhaan isännän tyttärien mukana. Siestan, lepohetken, aikana ei kukaan tee työtä. Neidot juttelivat innokkaasti, mutta Bellarionista oli heidän rupattelunsa harmillisen pitkäpiimäistä ja typerää.

Jo tämän vuoksi ja kun viinitarha oli tien varrella, olisi Bellarionin tuttavuus munkin kanssa hyvin voinut päättyä tähän. Jos hän olisi jatkanut matkaansa yksin, olisi koko hänen elämänsä muodostunut aivan toisenlaiseksi kuin todellisuudessa kävi. Minoriittiveljen lepo loppui odottamattoman lyhyeen ja kun hän noin tunnin kuluttua oli valmis jälleen jatkamaan matkaansa oli hän siinä määrin unen ja viinin pökerryttämä, ettei ollenkaan muistanut kumppaninsa olemassaoloa. Ellei Bellarion olisi yht'äkkiä havainnut fra Sulpiziota taapertamassa tietä pitkin Casaleen päin, olisi hän ihan varmasti saanut kulkea loppumatkan omin päinsä.

Munkki ei järin riemastunut huomatessaan Bellarionin taas kulkevan rinnallaan. Hänen kasvonsa kuvastivat tyytymättömyyttä. Mutta hän pyyteli kuitenkin anteeksi ja selitteli olevansa vielä puolinukuksissa.

Hän alkoi kulkea ripeästi, harppoen eteenpäin pitkin askelin. Silloin tällöin vilkaisi hän taakseen.

Bellarion huomautti jotakin tarpeettoman kovasta vauhdista, muistuttaen, että Casale oli vain parin penikulman päässä ja että heillä oli koko iltapäivä aikaa. Hän sai töykeän vastauksen.

"Jos kuljen mielestäsi liian nopeasti, niin voithan seurata niin hitaasti kuin tahdot."

Bellarionia halutti ensin seurata neuvoa, mutta sitten osaksi uteliaisuus, osaksi itsepintaiset epäluulot voittivat hänen ylpeytensä.

Munkki vain mörähti, eikä tämänjälkeen tosiaan enää monta sanaa vaihdettu, Bellarionin keskusteluyrityksistä huolimatta. Vaellus iltapäivän auringonpaisteessa tietä pitkin, joka halkaisee Trinon ja Casalen välisen hedelmällisen lakeuden, ei ollut hauskimpia.

Kuitenkaan ei heidän tarvinnut kulkea jalan kovin pitkää matkaa.
Pian saavutti heidät muulijono ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P.
Fransiskuksen pieni veli käyttää ilmaiseksi ratsua. Kun jono lähestyi,
asettui fra Sulpizio keskelle tietä ja levitti kätensä.

Muulinajaja, ruskeaihoinen, mustapartainen mies, pysähtyi kyynärän päähän.

"Siunatkoon sinua Jumala, veljeni! Tahtoisitko haavoitetun Fransiskuksen nimessä avittaa meitä? Elleivät muulisi ole ylen raskaasti kuormitetut, voisi ehken pari niistä kantaa helläjalkaisen fransiskaanin ja tämän ylhäisen nuorukaisen Casaleen asti."

Muulinajaja viskasi koipensa elukan selän yli ja liukui maahan, auttaakseen matkamiehiämme kevyimmin kuormitettujen eläinten selkään. Pyydettyään ja saatuaan sitten fra Sulpizion siunauksen, kapusi hän jälleen satulaansa ja nyt pistettiin raviksi.

Satula tai oikeastaan satulan virkaa tekevä vehe oli Bellarionille jotakin uutta ja tuskallista, ja hänen huomionsa oli seuraavina hetkinä täydellisesti kiintynyt tähän uuteen kokemukseen. Tämä oli hänen ensimmäinen ratsastusoppituntinsa ja ennen pitkää oli epämiellyttävä heiluminen ja töyssytys pannut hänen jokaisen lihaksensa ja nikamansa kolottamaan inhoittavalla tavalla. Lisäksi harmitti häntä se hilpeys, jolla munkki ja muulinajaja suhtautuivat hänen yrityksiinsä pysyä satulassa.

Hän oli sydämestään kiitollinen kun Casalen ruskeat muurit ilmestyvät näkyviin. Ne putkahtivat esiin äkkiä muutaman tienmutkan takaa. Kaupungin asema oli sellainen, ettei vähän matkan päästä arvannut kaupunkia lähestyvänsäkään. Tie johti suoraan San Stefanon portille, jolle he pääsivät leveän vallihaudan poikki lasketun sillan yli. Portin holvissa oli vahtikoju, jonka ovi lekotti avoinna. Kolme neljä sotilasta vetelehti kojussa. He eivät ottaneet vartioimista kovin vakavalta kannalta, sillä ajat olivat rauhalliset. Muuan heistä, nahkatakkiin pukeutunut, lakitta oleva nuori mies vaivautui aina kynnykselle saakka huikatakseen tervehdyksen muulinajajalle. Tie kaupunkiin oli avoinna.

Viileästä porttiholvista he joutuivat eräälle Montferratin pääkaupungin kadulle. Nyt ei enää kiirehditty. Mutkikkaalla kadulla, jonka molemmin puolin rakennukset kallistelivat toisiaan kohti päästäen auringonsäteet vain keskikäytävälle, tunkeili kansaa kaikenlaista. Tällä San Stefanon portilta Katedraaliaukiolle johtavalla tiellä oli aina vilkas liike, ja kaikkinielevällä mielenkiinnolla katseli nyt Bellarion satulastaan hyörinää, josta hänellä tähän asti oli ollut vain heikko, oman mielikuvituksen luoma käsitys.

Casalessa oli tänään markkinapäivä, ja kauppojen edessä ulottui myyntipöytien rivi melkein tien yli. Kauppiaat kehuskelivat tavaroitaan ja näyttelivät niitä, yrittäen kaikin tavoin kiinnittää yleisön huomiota puoleensa.

He pyrkivät yhä eteenpäin, matalien, kapeitten holvien alitse aina vain vilkkaampaa keskikaupunkia kohti, päätyen lopulta aukiolle tuomiokirkon eteen. Bellarion tiesi, että tuo uljas rakennus oli lombardien kuninkaan Liutprandin rakennuttama jo seitsemisensataa vuotta sitten. Hän kääntyi katsomaan punavalkoisen julkisivun kaunista arkkitehtuuria ja hoikkia torneja, jotka päättyivät kuusikulmaiseen, suippoon kattoon. Hänen tarkastellessaan ikkunoita pysähtyi muuli.

Jonkun askeleen päässä fra Sulpizio paraikaa laskeutui satulasta kiitellen muulinajajaa ja toivottaen hänelle Jumalan siunausta. Bellarionkin hyppäsi maahan, hiukan jäykkänä vielä ja kiitollisena siitä, että matka oli päättynyt. Muulinajaja luikkasi olkansa yli "Jumalan haltuun" ja jatkoi sitten matkaansa.

"Ja nyt, veljeni, on meidän aika saada illallisatria, jos sinulle sopii", tuumiskeli munkki.

Tuskinpa sitä niinkään helpolla saisi, ajatteli Bellarion, siitä aukion toisella puolella olevasta majatalosta, jota kohti munkki nyt lähti kulkemaan.

Talon oven yläpuolella riippui lakastunut oksa jonkinlaisena kylttinä. Kynnyksellä nuorukainen pysähtyi ja huomautti, että joku luostari olisi paljon soveliaampi lepopaikka munkille.

"Äläst’", jutteli fra Sulpizio. "Tämän talon isäntä, vanha Benvenuto, on serkkuni, ja hän antaa meille kyllä ilmaisen aterian. Samalla saan kuulla uutisia. Eikö ole aivan luonnollista, että menen hänen luokseen?"

Tietenkin oli Bellarionin vastattava myöntävästi. Mutta samalla hän muisti, että munkki jo ennenkin oli osannut selittää kaikki asiat tyydyttävästi, vastata kaikkiin kysymyksiin täydellisesti, ja hänen epäluulonsa kytivät edelleen.

AVOIN OVI.

Se tapahtuma, joka niin äkkiä ja julmalla tavalla riuhtaisi Bellarionin rauhalliselta opin tieltä ja haihdutti hänen unelmansa päästä oppimaan kreikankieltä Paviassa kuuluisan messer Chrysolaraan johdolla, yllätti hänet niin odottamatta, että hän selvisi hämmennyksestään vasta kun kaikki oli ohi.

Hän oli munkin kanssa aterioinut epäsiistissä ja tungokseen asti täynnä olevassa ruokailuhuoneessa. Majatalon isäntä, joka Montferratin hallitsijain kunniaksi — heidän vaakunassaan oli hirven kuva — oli antanut laitokselleen nimen "Uroshirvien majala", palveli serkkuaan niin alttiisti kuin suinkin voi vaatia. Hän oli antanut fra Sulpiziolle ja Bellarionille paikat hiukan syrjässä muista meluavista vieraista, korkean, kapean, avoimen ikkunan alla, missä raikkaan ilman tuulahdukset karkoittivat pahimman ruuankäryn ja ihmisistä uhoavan hien katkun. Ser Benvenuto antautui sitten kuiskaavaan keskusteluun munkin kanssa, mutta Bellarion ei voinut kuulla heidän sanojaan. Pöydälle kannettiin parasta, mitä talo saattoi tarjota, jopa sitkeä kananpaistikin, ja kellarista noudettiin pullo Valtelline-viiniä kerrassaan oivallista lajia.

Väsynyt ja nälkäinen Bellarion söi hyvällä ruokahalulla, sallien närkästymättä munkin kerskua suorittamillaan laupeudentöillä. Tuskinpa hän muuten kuuli puoliakaan fra Sulpizion jutuista. Munkki rupatteli ja syödä matusteli yhtaikaa, ja huoneessa olevat vieraat melusivat lisäksi korvia huumaavalla tavalla. Joukossa oli muutamia talonpoikia Romagliasta ja Torcellasta, kukatiesi Terranovastakin Pon takaa. He olivat kaikki saapuneet markkinoille. Enimmäkseen olivat he vantteria, tummaihoisia miehiä — toisilla oli paljaskinttuiset vaimotkin mukanaan. Myöskin muutamia kaupungin työmiehiä vetelehti huoneessa ja pari nuorukaista, jotka nahkaesiliinoista päättäen olivat käsityöläisiä. Erään pöydän ääressä istui neljä sotilasta nahkaisissa takeissa, vyöllään raskaat tikarit, pitäen seuraa naiselle, joka oli maalannut poskensa ja puhui vuoroin kimakalla, vuoroin käheällä äänellä. Bellarionia puistatti hänen vaakkumisensa.

Munkki siristeli silmiään vastauksen asemesta ja tuntui pidättelevän hymyään.

Vähitellen tottui nuorukainen meluun ja menoon ympärillään ja kun hän vihdoin lopetti ateriansa, nojautui hän taaksepäin tuolissaan kylläisenä ja hieman unisena. Edellisen yön oli hän viettänyt taivasalla ja koko päivän oli hän ollut jalkeilla. Eipä ihme siis, että hän lopulta vaipui horteeseen, munkin jatkaessa mutisevaa keskusteluaan serkkunsa kanssa.

Puolisen tuntia hän siinä lienee torkkunut, kun äkkiä havahtui. Varjot jo laskeutuivat muureille, jotka saattoi nähdä ikkunasta. Tämän hän muisti jälkeenpäin. Herätessään näet hän oitis joutui kohdistamaan huomionsa munkkiin, joka oli noussut tuoliltaan, ja avoimessa ikkunassa fra Sulpizion takana näkyviin miehen kasvoihin. Vieras oli luultavasti kavunnut aivan hiljaa vakoilemaan huoneessa olijoita, ja kannatteli nyt itseään käsiensä varassa. Bellarion kohtasi hänen kysyvän katseensa, joka äkkiä ikäänkuin laajeni ja muuttui hämmästyneeksi. Suu loksahti auki. Mutta ennenkuin Bellarion ennätti päästää ääntäkään tai edes liikahtaa, oli vakoilija kadonnut. Ja nyt muisti Bellarion kasvojen kuuluvan sille talonpojalle, joka heille oli tarjonnut päivällisen samana päivänä.

Munkki huomasi oudon ilmeen Bellarionin kasvoilla ja katsahti nopeasti taakseen. Mutta ikkuna-aukko oli jo tyhjä.

Bellarion kertoi ja fra Sulpizio päästi niin rivon sadatuksen, että nuorukainen melkein haukkoi henkeään. Munkin muoto oli aivan muuttunut. Hänen ilmeensä oli kiukkuisen pelokas ja katse synkkä. Hän liikahti rajusti kuin lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten yhtä äkkiä.

Huoneen kynnyksellä seisoi pelon aiheuttaja, talonpoika, ja hänen takanaan tungeksi miesjoukko.

Huudahdus ja huoneeseen sulloutuvat uudet tulokkaat aikaansaivat äkillisen hiljaisuuden tässä pienoisbaabelissa. Etumaisena lähestyi nuori, ryhdikäs mies, yllään teräshaarniska ja kypärä, saappaissa kannukset, vyössä heilahteleva miekka ja kupeella tikari. Punainen sulka hänen päähineessään ilmaisi hänen palvelevan upseerina Casalen poliisiväessä. Häntä seurasi pari peitsillä asestettua miestä.

Talonpoika opasti heidät suoraan ikkunakomerossa olevan pöydän luo. "Tuossa hän on. Sama mies." Hän tunki taistelunhaluisesti naamansa melkein kiinni munkin kasvoihin ja nojautui kyynärpäillään pöytään. "Nyt, roisto…" sähähti hän, mutta vaikeni fra Sulpizion kohdistaessa häneen lempeän, hämmästyneen katseen. Munkki virkkoi:

"Noinko sinä minua puhuttelet, pikku veli? Sanotko sinä minua roistoksi? Minua?" Hän hymyili alakuloisesti, ja niin tyyni ja viaton oli hänen ilmeensä, että maamies hetkeksi tyrmistyi. "Syntinen ehkä olen, sillä syntisiä olemme kaikki, mutta en tiedä rikkoneeni sinua vastaan, veli, joka niin auliisti tänään ravitsit minua."

Fra Sulpizion hurskas esiintyminen sai miesparan ymmälle. Upseeri työnsi hänet syrjään.

"Varkaudesta!" Fra Sulpizio huokasi. "En anna tuon syytöksen houkutella itseäni vihan syntiin. Tämä on järjetöntä, suorastaan naurettavaa. Miksi minä varastaisin, kun Pyhän Fransiskuksen suojeluksessa ollen saan pyytämälläkin mitä tarvitsen? Mitä minä maallisella tavaralla tekisin? Mitä väittää hän minun sitten varastaneen?"

Talonpoika itse puuttui puheeseen. "Kolmekymmentä floriinia, kultaisen kotelon ja hopeaisen ristin eräästä laatikosta siinä huoneessa, jossa lepäsit."

Bellarion muisti, miten munkki oli yrittänyt livistää yksin tiehensä ja miten pelokkaasti hän oli vilkuillut taakseen heidän kulkiessaan maantietä pitkin. Sitten oli muulinajaja saavuttanut heidät, ja juuri tämän avulla oli nyt päästy heidän jäljilleen. Upseeri oli tietysti ollut vahtikojussa portin luona ja kertonut talonpojalle munkin ja vihreäpukuisen nuorukaisen saapuneen muulijonon mukana kaupunkiin. Talonpoika taas oli etsinyt käsiinsä muulinajajan ja loppu oli selvä. Yhtä selvä kuin että fra Sulpizio oli varasteleva roisto ja että hänen, Bellarionin, viisi tukaattia oli joutunut sinne, minne talonpojankin rahat olivat kadonneet.

Hän vannoi itsekseen vastaisuudessa turvautuvansa vain omiin aisteihinsa ja vaistoihinsa. Sillävälin vastasi munkki:

"Et siis syytä minua ainoastaan varkaudesta, vaan myös siitä, että olisin palkinnut hyvän pahalla, rikkonut sitä vastaan, joka on ollut minulla armelias Tämä on raskas syytös, veljeni, ja perin harkitsematon."

"Puolustautuessanikin täytyy minun muistaa nöyryydenlupaukseni. Siksi en sanokaan mitään. Herra, etsi vaatteistani niitä tavaroita, jotka minun väitetään varastaneen, koska satuin levähtämään hetkisen siinä huoneessa, josta ne ovat kadonneet."

"Pappia!" virnisteli hän. Ja äkkiä tokaisi hän väläyttäen silmiään munkille: "Milloin sinä viimeksi olit messussa?"

Tämä kysymys saattoi fra Sulpizion tuokioksi tolaltaan. Antamatta hänelle aikaa vastata, ampaisi upseeri toisen kysymyksen: "Mikä sinun nimesi on?"

"Nimeni?" Munkki tuijotti häntä synkästi, pienten silmien kiiluessa ilkeinä arpisessa naamassa. "Jotta minua taas epäiltäisiin. Ei, en sano sitä, mutta voin näyttää sinulle mustaa valkoisella. Pidä hyvänäsi." Hän kaivoi taskustaan paperin ja piteli sitä sotilaan nenän alla.

Munkki riensi äkkiä kääntämään paperin. Hänen kätensä tärisi. Tällöin Bellarion huomasi ensiksikin, että upseeri oli puijannut munkkia ja toiseksi että paperi oli hänen oma suosituskirjeensä. Fra Sulpizion kääntäessä paperia näki hän nimittäin vilahdukselta apotin sinetin.

Paljastus saattoi hänet aluksi ymmälle. Munkki oli siis todellakin varas, joka oli tyhjentänyt hänen pussinsa; toiseksi täytyi hänen olla vielä vaikeammassa asemassa kuin mitä Bellarion oli otaksunut, koska yritti kätkeytyä munkkikaavun suojaan, ja kolmanneksi oli hän syöksynyt päistikkaa upseerin asettamaan ansaan, tämän väittäessä, että kirje oli ylösalaisin. Munkki ei osannut lukea!

Upseeri nauroi äänekkäästi, tyytyväisenä omaan oveluuteensa. "Tiesin, ettet ole pappi", irvisti hän. "Minä enemmän kuin aavistan kuka sinä todellisuudessa olet. Vaikka oletkin varastanut munkin puvun, et voi kätkeä rokonarpista naamaasi ja palkoa niskassasi. Sinä olet Lorenzaccio da Trino, ystäväiseni; olemme ikävöineet sinua jo kauan."

Upseerin mainitsema nimi pani huoneessaolijat haukkomaan ilmaa, ja he astuivat hieman lähemmäksi ikkunan alla olevaa ryhmää. Tuon nimen tunsi täällä jokainen, Bellarionia lukuunottamatta. Lorenzacciolla oli huono maine koko Montferratissa ja Savoijissa. Tämän aavisti Bellarionkin nähdessään miesten ilmeet. Eniten huolestutti häntä kuitenkin tällä hetkellä apotin suositus.

"Tuo pergamentti on minun", huudahti hän. "Se varastettiin minulta tänä aamuna."

Yleinen huomio kiintyi nyt häneen. Tuijotettuaan häntä hetkisen purskahti upseeri jälleen nauramaan. Bellarion alkoi vihata hänen hilpeyttään.

"Mitä, eikö Pekka enään tunnekaan Paavoa? Apuri tahtoo pelastaa saaliin, kun mestari on kiikissä. Ei vetele, nuori kukonpoika!"

Bellarionin harjakset nousivat pystyyn. Arvokkaan näköisenä virkkoi hän: "Nuori herra, saatte katua sanojanne. Minä olen tuossa pergamentissa mainittu mies, kuten Ciglianon Grazie-luostarin apotti voi todistaa."

"Ei ole tarvis vaivata herra apottia", virnisti upseeri. "Kosketus kidutuspyörän köyteen vain ja ehkäpä pieni hyppäys ilmaan, niin kyllä sinusta totuus erkanee, poikaseni."

Häntä pidettiin siis rosvona pelkästään sen nojalla, että hän oli ollut yhdessä tuon väärän munkin kanssa. Katkaistaisiinko hänen nikamansa, jotta saataisiin hänet syyttämään itseään? Näinkö oikeutta jaettiin?

Hän pelästyi. Yht'äkkiä päästi talonpoika hirvittävän kiljunnan ja sitten tapahtui salamannopeasti yhtä ja toista.

Sillävälin kuin upseeri oli puhutellut Bellarionia, oli varas hiipinyt yhä lähemmäksi ikkunaa. Talonpoika huomasi hänen aikeensa ensiksi ja nosti metelin.

"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän peläten, että hänen floriininsa ja muut varastetut esineensä jälleen menisivät sen tien, ja samalla säntäsi hän eteenpäin, hapuillen Lorenzaccion käsivartta. Rosvo kihisi kiukusta ja näytti keltaisia hampaitaan kuin raivostunut eläin. Hänen oikeassa kädessään välähti ase, joka seuraavassa silmänräpäyksessä iskeytyi ahdistajan vatsaan; se oli kehno, takaperoinen, epätoivoinen huitaisu, joka repi kuin villisian torahammas ja paiskasi talonpoikaparan kahden apuunrientävän sotamiehen syliin. Enempää ei Lorenzaccio tarvinnut. Hän hyppäsi syrjään ja keinotteli ihmeteltävän vikkelästi itsensä kapeaan ikkuna-aukkoon, empi hiukan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut.

Huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylinnä kajahtelivat kuitenkin podestàn nuoren upseerin komentosanat ja määräykset. Muuan sotilas tuki pyörtynyttä talonpoikaa, toisen typeränä kömpiessä ikkunan kautta muka Lorenzacciota pidättämään.

Kauhistunut ja puolittain pökertynyt Bellarion tuijotti talonpoikaa, peläten hänen heittävän henkensä. Hän havahtui tuntiessaan jonkun nykivän hänen hihaansa. Käännyttyään huomasi hän takanaan saman maalatun naisen, jota hän äsken oli inhonnut sydämensä pohjasta. Naikkonen katsoi häneen luonnottoman kirkkain silmin ja kähisi kuumeisesti: "Tiehesi, tiehesi! Pidähän kiirettä!"

Ensin tunsi hän masentuvansa — tuo nainenkin siis piti häntä rikollisena —, sitten valtasi hänet halu jäädä paikoilleen, selittämään, vaatimaan oikeutta. Kuitenkin todisti kaikki häntä vastaan…

Bellarion katsahti joukkoon naisen takana ja kaikkialla kohtasi hän kehoittavia katseita. Muuan mies, itse isäntähän se oli, iski hänelle silmää ja osoitti paksulla peukalollaan ovea. Tuota elettä ei voinut käsittää väärin. Sitten, ikäänkuin olisi hänen päätöksensä äkkiä valjennut muille, repeytyi joukko kahtia, miehet ja naiset tyrkkivät toisiaan antaakseen hänelle tietä. Hän syöksyi eteenpäin. Joukko sulkeutui hänen takanaan, avautuen edessäpäin ja sulkeutuen taas, ja pian oli hän ennättänyt ovelle. Takanaan kuuli hän upseerin komentosanat tämän kehoittaessa sotilaita raivaamaan itselleen tietä peitsillään ja pitämään huolta siitä, että ainakin toinen rosvoista joutuisi kiinni.

Roskajoukko oli nähtävästi tilanteen tasalla. Olihan joukossa muutamia kunniallisiakin miehiä, mutta köyhään kansaan kuuluvina nämä eivät katsoneet voivansa estää kovan onnen vainoamaa poikaparkaa pakenemasta. Sillävälin eräät, jotka tyytyivät muka vain olemaan huolissaan talonpojan kohtalosta, sulkivat tien upseerilta ja sotilailta, niin etteivät nämä päässeet käyttämään aseitaan.

Bellarion pikemminkin arvasi kuin näki kaiken tämän. Hän loi vain pikaisen silmäyksen taakseen ja harppasi sitten kynnyksen yli haisevasta huoneesta raikkaaseen ulkoilmaan. Aukiolla kääntyi hän vasempaan ja juoksi kohden tuomiokirkkoa, aikoen ensin etsiä suojaa sieltä. Pian huomasi hän kuitenkin näin joutuvansa satimeen, ja poikkesi siksi muutamaan kujaan. Tällöin oli jo upseeri ehtinyt majatalon ovelle ja säntäsi huutaen hänen peräänsä. Kaksi peitsimiestä ja muut sotilaat seurasivat hieman taaempana.

Paetessaan kuin hirvi koiria muisti Bellarion apotin jäähyväissanat "pax multa in cella, loris autem plurima bella", ja hän toivoi äkkiä, ettei olisikaan jättänyt luostarin rauhaa.

Turhalta ja tarkoituksettomalta tuntui tämä pako. Vaikka hän tiesikin miksi pakeni, ei hän aavistanut minne askeleensa ohjasi. Saattoi hyvinkin joutua ojasta allikkoon. Järki puhui näin, mutta vaisto lennätti yhä vain eteenpäin. Onneksi, sillä hetken kuluttua huomasi hän, etteivät sotilaat kömpelöissä varusteissaan jaksaneet pysyä hänen kannoillaan. Välimatka piteni pitenemistään. Jos hän jaksaisi vielä ponnistella rupeaman, päätyisi hän kaupunkia ympäröivälle muurille, löytäisi portin ja olisi vapaa. Tosin oli jo päivänlaskun aika, mutta arvatenkin olivat portit vielä avoinna.

Toivehikkaana lisäsi hän vauhtiaan. Vain kerran, hänen juostessaan kauniin, harmaan rakennuksen edustalla olevan aukean yli, puristi pelko sydäntä. Aukealla käyskenteli ihmisiä, jotka hämmästyneinä kääntyivät katsomaan vihreäpukuista karkulaista. Kun ei kuitenkaan kukaan asettunut hänen tielleen, riensi hän hiljentämättä eteenpäin, puikahtaen aukean takana olevalle kapealle kadulle. Ympärilleen vilkaisematta jatkoi hän juoksuaan ja havahtui vasta jouduttuaan ruohoa kasvavaan kujaan, jonka molemmin puolin ruskeat muurit sulkivat näköalan. Nyt malttoi hän hellittää pikkuisen, päästäkseen hengästymisestään, ja totesi vihdoin, että oli jo pahoin uupunut. Lopulta oli hänen kokonaan herettävä juoksemasta ja tyydyttävä kävelemään. Läähättäen ja pyyhkien kämmenselällä hikeä kasvoiltaan hoippui hän kujaa alaspäin, tietämättä vieläkään, oliko päässyt vainoojistaan.

Äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan, nojaten selkäänsä korkean muurin syvennyksessä olevaan oveen. Hänen hämmästyksekseen ovi tällöin aukeni ja hän oli vähällä kaatua leikattujen puksipuitten ympäröimään kukkalavaan.

Hänestä tuntui kuin olisi ihme tapahtunut, kuin olisi sallimus pitänyt ovea avoinna, jotta hän voisi pelastua. Eikä hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, että hän sulkiessaan oven takanaan ja nostaessaan salvan eteen ehkä olikin lukinnut oman satimensa. Muurin sisäpuolella oven edessä oli korkea kynnys. Tälle Bellarion istuutui nauttiakseen tuokion äärettömän helpotuksen tunteesta. Mutta pitkää lepoa ei hänelle suotu. Kujanteelta kuului jo nopeita askeleita ja hengästyneitä ääniä.

Bellarion kuunteli tarkkaavasti ja hymyili hiukan. He eivät voisi koskaan aavistaa, että muurin ovi äsken oli ollut raollaan. He kulkisivat ohi, jatkaen hyödytöntä etsimistään, ja hän saattaisi piileskellä muurin suojassa aina yön tuloon asti. Ehkäpä viettäisi hän yönsäkin täällä ja poistuisi vasta päivänkoitossa, kaupungin porttien auetessa.

Näin hän tuumi. Mutta äkkiä pysähtyivät askeleet muurin toisella puolen, ja hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä.

"Jossakin näillä paikoin hän pysähtyi", kuului karkea ääni lausuvan.
"Katselkaahan jälkiä."

"Entä sitten?" tivasi joku toinen. "Tähänkö me jäämme odottamaan, että hän pääsisi turvaan? Lähdetään. Tästä hän juoksi."

"Tuki suusi, pölkkypää!" Karkeaääninen mies puhui jälleen. "Hän tuli kyllä tätä tietä, mutta hän ei mennyt edemmäksi. Hiljaa, älä väitä vastaan. Eikö sinulla ole silmiä päässä? Tämän oven ohi ei kukaan ole kulkenut tänään. Hän on täällä." Ja samassa jysähti oveen raskas isku, joka sai Bellarionin jalkeille aivan kuin olisi se osunut häneen.

"Hän on läheisyydessä, sanon minä. Älä väittele kanssani. Kaksi miestä jää vartioimaan ovea, muut seuraavat minua. Lähdemme palatsiin." Hänen äänensä oli käskevä. Kukaan ei vastannut. Askeleet rapisivat nopeassa tahdissa kujaa ylöspäin. Oven takaa kuului parin miehen hiljaista mutinaa.

Bellarion ihmetteli, mahtaisikohan rukous auttaa. Mitään muutakaan keinoa ei hän enää voinut keksiä.

TURVAPAIKKA.

Hän ei voinut nähdä kovin etäälle suljetusta puutarhasta. Mutta jossakin läheisyydessä täytyi varmaankin olla piilopaikaksi kelpaava sopukka, jonne kätkeytyä, kunnes takaa-ajo olisi ohi.

Hän lähti liikkeelle, astellen varovasti puksipensaikkoon leikattua holvia kohti. Täällä hän pysähtyi ihailemaan näkyä, joka toi mieleen paratiisin. Laajan nurmikentän takana kimalteli lampi ja ruohikossa asteli kaksi ylpeätä riikinkukkoa. Keskellä lampea kohosi valkea marmoripaviljonki, joka solakoine pylväineen muistutti pientä roomalaista temppeliä. Rannalta johti paviljonkiin marmorista rakennettu holvikaarisilta, jonka rintasuojalla punaiset kukat hehkuivat laskevan auringon loimussa.

Lammen tällä puolen laskeutui maa kahtena penkereenä ja graniittikaiteitten yli vaahtosi vesi kummassakin penkereessä olevaan kivialtaaseen. Säleristikoissa kiemurteleva viiniköynnös purppuraisine hedelmäterttuineen reunusti altaita ja alempana levisi smaragdinvihreä nurmi aina kolmelta puolelta ympäröivään marjakuusiaitaan saakka. Tämä pensasaita oli taidokkaasti leikattu ja vähäisen matkan päähän toisistaan oli sen syvennyksiin asetettu marmoriveistoksia, jotka hohtivat valkeina tummaa vehmautta vasten.

Avoimella sivulla oli myöskin penger, ja sen yläpuolella suuri punainen rakennus, puoleksi linna, puoleksi linnoitus. Tämän rakennuksen kummallakin puolen kohosi korkeuksiin mahtava, pyöreä, sakarahuippuinen torni.

Näin paljon ehti Bellarion nähdä ennenkuin jälleen pelästyi. Hänen korviinsa kantautui pensaitten takaa kuuluvien askelten ääni. Tuokiota myöhemmin ilmestyi nuori, ikäänkuin arkaillen liikkuva nainen pensasaidan aukkoon, hätkähti ja pysähtyi.

Muutaman siunaaman verran seisoivat he vastakkain tuijottaen toisiaan, ja tämä tuokio riitti syövyttämään neidon kuvan ainaiseksi Bellarionin mieleen. Neito oli keskikokoinen ja hoikka, pukeutunut safiirinsiniseen, kullalla kirjailtuun ruumiinmukaiseen pukuun. Hänen olemuksessaan oli jotakin arvokasta ja käskevää. Kapeita kasvoja kehysti kullanruskea tukka, hiukan jalokivillä koristettua otsaripaa tummempi, nenä oli suora, ehkä hieman pitkä, ilme uhmaava. Outoa kauneutta kohottivat vielä suuret, miettivät, ruskeat silmät, jotka tällä hetkellä hämmästyneen kysyvinä tarkkasivat Bellarionia. Tuo katse tutki ja käski. Se pakotti hänet tunnustamaan oitis.

"Ajetaan takaa!" Neito liikahti ja hänen ilmeensä muuttui. Suuret silmät tummenivat.

"Minut luultavasti hirtetään, jos joudun kiinni", lisäsi Bellarion hieman rohkaistuneena.

Hän olisi halunnut kertoa enemmän. Hän olisi halunnut selittää olevansa viaton, huonon onnen vainoama, mutta neito kohotti torjuvasti kapeat, hienot kätensä, jolloin pitkät hihat solahtivat taapäin. Nopeasti vilkaisi hän taakseen piha-aukealle.

"Tulkaa", sanoi hän sitten. "Piilotan teidät." Ja hän lisäsi huolestuneemmalla äänellä, mikä sai Bellarionin siunaamaan hänen säälivää sydäntään: "Jos teidät keksitään täältä, on kaikki hukassa. Kumartukaa ja seuratkaa minua."

Kuuliaisena kompuroi nuorukainen melkein nelinkontin hänen jälessään, pitäen visusti päänsä penkereen harjalla olevan rintasuojan reunaa alempana.

Hänen edellään astui neito levollisesti, osoittaen kunnioitettavaa itsehillintä- ja harkintakykyä. Vain narri, tuumi Bellarion, olisi nyt pitänyt kiirettä. Turha hoppu olisi vain aikaansaanut uteliaisuutta ja kysymyksiä.

Turvallisesti pääsivät he sillalle asti. Bellarion huomasi, että se nousi portaina aina holvikaaren huipulle ja laskeutui jälleen toisella puolella marmoritemppelin juurelle.

"Odottakaahan, nyt pitää meidän olla varovaisia." Neito antoi katseensa lipua pitkin puutarhaa. Bellarion huomasi hänen vavahtavan ja kullanruskeitten silmien laajenevan pelosta. Hän ei voinut nähdä, mitä neito näki: palatsista purkautuvaa, aseellista miesjoukkoa. Mutta hän arvasi totuuden, ennenkuin hänen suojelusenkelinsä huudahti: "Liian myöhään! Jos nousette sillalle niin teidät varmasti nähdään." Silmänräpäystä myöhemmin lisäsi neito: "Kumartukaa ja ryömikää nelinkontin sillalle. Kuljen jälessänne ja koetan estää heitä näkemästä teitä."

"Toiveeni ovat paljon vähäisemmät kuin se suoja, jonka hoikka vartenne tarjoaa, rouva", virkkoi Bellarion. Hän painautui mahdollisimman latteaksi maahan. "En aprikoisi hetkeäkään, jos taivas olisi suonut teille leveyttä samassa mitassa kuin laupeutta. Mutta koska nyt kerran näin on, luulen tietäväni paremman keinon."

Neito tuijotti häntä rypistäen hiukan otsaansa. Mutta sitten hän jälleen osoitti pystyvänsä nopeasti erottamaan pääasian sivuseikoista.

Bellarion oli tarkkaillut ympäristöä. Paviljongin takana työntyi vähäinen, kypressejä kasvava niemeke lampeen. Niemen kärjessä laahasi suojaava leppäpensas oksiaan vedessä.

"Minne aiotte?" huusi neito. "Tuo lampi on syvä, matalimmassakin kohdassa on vettä parisen syltä."

"Sitä parempi", vastasi Bellarion. "Tuskinpa osaavat ruveta minua sellaisesta paikasta etsimäänkään."

Hän vaikeni hengen salpautuessa kurkkuun. Nuorukainen oli kadonnut, pulahtanut veteen kuin saukko. Pari laajenevaa rengasta vedenpinnalla oli kaikki, mitä hän jätti jälkeensä.

Henkeään pidätellen odotti neito hänen päänsä ilmestymistä vedenpinnalle. Turhaan. Hetket kuluivat. Takaapäin kuului äänekästä puhetta. Peitsimiehet lähestyivät nopeasti ja uteliaita hoviherrojakin oli lyöttäytynyt mukaan katselemaan ihmismetsästystä. Äkkiä pyrähti niemen kärjessä olevan pajupensaan juurelta pelästynyt liejukana rääkäisten lentoon, räpytteli vähän matkaa pitkin vedenpintaa ja laskeutui jälleen. Pensaan oksat taipuivat, heilahtelivat hetkisen ja sitten oli taas kaikki hiljaista. Neito oli nähnyt ja ymmärtänyt.

Hän kietaisi oravannahkapäärmeisen viitan tiukemmin hartiainsa ympäri ja kääntyi viattoman hämmästyneenä sotilaita kohti. Heitä oli neljä saman nuoren upseerin johdossa, joka oli etsinyt Lorenzacciota Uroshirven majalasta.

"Mikä nyt on hätänä?" tervehti neito hieman yrmeästi, ikäänkuin olisi häntä häiritty. "Mitä te etsitte?"

Neidon katse siirtyi hänestä kolmeen keikariin, jotka seurasivat sotilaita muutaman askeleen päässä.

"Muuatta miestä?" toisti hän. "Enpä muista nähneeni täällä ketään miehentapaista tänään."

Kaksi niistä kolmesta, joihin hän etupäässä oli ivansa kohdistanut, nauroi julkeasti; kolmas punastui hiusmartoaan myöten, silmien tuikahtaessa kostonhimoisesti. Hän oli nuorin heistä, tuskin muuta kuin poikanen. Hänellä oli samanlaiset ruskeat silmät kuin tytöllä, samanlainen tukka, ja muutenkin oli heidän piirteissään paljon yhdennäköisyyttä. Kuitenkin sai hänen kasvoiltaan turhaan etsiä sitä arvokkuutta, joka oli neidolle niin luonteenomainen. Pojalla oli yllään loistava kultabrokaadimekko, jossa oli pitkät, vihreät hihat. Hänellä oli kullasta taottu vyö, josta riippui upea tikari, ja hänen vihreässä silkkilakissaan hehkui suuri rubiini. Toisessa sääressä oli keltainen, toisessa viheriä säärys, viheriässä jalassa oli vuorostaan keltainen ja keltaisessa vihreä kenkä. Tämä kuusitoistavuotias nuorukainen oli herra Gian Giacomo Paleologo, Montferratin markiisi.

Entä seuralaiset? Toisella heistä, noin kolmikymmenvuotiaalla messer Corsariolla, markiisin opettajalla, oli ketun naama, ja hänen purppuramekkonsa olisi paremminkin sopinut hovikeikarille kuin kasvattajalle, ja toinen taas, herra Castruccio da Fenestrella, noin viisikolmattavuotias nuori mies, olisi ollut melko mukiinmenevän näköinen, elleivät hänen kalpeat kasvonsa ja arasti vilkuilevat silmänsä olisi paljastaneet jo pitkälle ehtinyttä paheellisuutta. Hän se tällä kertaa joutui ärtyneen markiisin maalitauluksi.

Sillä välin viittoili kapteeni sotilaille. "Kaksi teistä etsii portin luona olevasta pensaikosta. Kaksi seuraa minua." Hän kääntyi ja tiedusteli neidolta: "Teidän korkeutenne ei ole nähnyt ketään?"

"Mutta muuan mies kätkeytyi tänne joitakin hetkiä sitten. Hän on tullut tänne puutarhaportista tai muurin yli."

Kapteeni selitti. Neidon herkät huulet ilmaisivat jo ennenkuin hän ehti vastata, ettei hän oikein uskonut noihin merkkeihin.

Kapteeni oli harmistuneen näköinen. "Teidän korkeutenne erehtyy. Olen täällä yksinomaan tuon miehen vuoksi."

Upseeri antoi sotilailleen määräyksen. Kaksi heistä penkoi jo suljettua puutarhaa. "Temppeliin!"

Suuttuneena kääntyi neito jälleen. "Minunko luvattani? Temppeli, herraseni, on henkilökohtaista omaisuuttani."

Kapteeni epäröi hetken, pahasti hämillään. "Teidän korkeutenne tuskin tarvitsee temppeliä juuri nyt. Siellähän paraikaa suoritetaan korjaustöitä. Veijarimme on ehkä kätkeytynyt sinne."

Neito punastui. Tuokion kuluttua sanoi hän hitaasti: "Silmänne ovat aivan liian tarkat, Bernabo." Ja äänensävyllä, joka peräti musersi upseerin, lisäsi hän: "Pidänpä sen mielessäni samoinkuin senkin, ettette uskonut sanoihini". Hän kääntyi pois halveksiva ilme kasvoillaan. "Etsikää minun puolestani niin paljon kuin haluatte."

Kapteeni empi hetkisen. Sitten hän kumarsi jäykästi ja nyökkäsi sotilailleen, nousten marmorisillalle.

Hiukan myöhemmin palasi hän pettyneenä neljän apulaisensa kanssa. Ruhtinatar Valeria oli nyt yhtynyt kaiteen luona vetelehtivään iloiseen joukkoon.

"Panen henkeni pantiksi siitä, että tuo mies tuli tänne", väitti kapteeni kiukkuisesti.

Upseeri ei kiinnittänyt huomiota enempää loukkaukseen kuin hovimiesten hihitykseenkään. "Minun täytyy ilmoittaa tästä hänen korkeudelleen. Sanoitteko tosiaankin, madonna, ettette nähnyt miestä?"

"Herra, mies! Kuvitteletteko voivanne tehdä minulle kysymyksiä?
Jatkakaa etsiskelyänne."

Kapteeni kääntyi ruhtinattaren seuralaisten puoleen. "Hyvät naiset ja herrat, oletteko sattumalta nähneet vilahdusta hoikasta, pitkästä, vihreäpukuisesta nuorukaisesta?"

"Vihreäpukuisesta!" huudahti ruhtinatar Valeria. "Sepä mielenkiintoista. Tarkoitatteko ehkä metsänhaltijaa, tai veljeäni tässä."

"En minä ole vihreäpukuinen", huomautti nuori markiisi. "En liioin ole ollut puutarhan ulkopuolella. Hän pistelee teitä, messer Bernabo. Sellainen hän on. Emme ole nähneet ketään."

"Ettekö tekään, messer Corsario?" kysyi kapteeni ikäänkuin odottaen helpommin saavansa vakavan vastauksen opettajan iässä ja asemassa olevalta mieheltä.

"En tosiaankaan", vastasi tämä herrasmies. "Mutta, kuten huomasitte, olimme etäämpänä kuin ruhtinatar. Madonnahan kuitenkin vakuuttaa, ettei ole nähnyt ketään."

Ruhtinatar silmäili häntä jäätävällä ylenkatseella. "Kuulittehan kaikki mitä sanoin. En kyllästytä teitä kertaamalla sanojani."

Markiisi tuli upseerin avuksi. "Miksi et voi antaa selvää vastausta, Valeria? Minkätähden sinun aina pitää mahtailla? Etkö osaa sanoa yksinkertaisesti 'en'?"

"Olen vastannut tarpeeksi selvästi jo, ja minun sanojani on epäilty. Ser Bernabon ei tarvitse enää toistaa loukkausta, jonka mielelläni unohtaisin." Hän kääntyi pois. "Tulkaa, Dionara ja Isotta. Alkaa olla kylmä."

Sanattomaksi jäänyt messer Bernabo siveli leukaansa. Herra Castruccio torui häntä.

"Olette hupsu, Bernabo, suututtaessanne ruhtinattaren. Muuten, mies, mimmoisen tamman varsaa te oikein metsästätte tällä kertaa?"

Nuori upseeri oli aivan kalpea. "Te näitte kuten minäkin, että ruhtinatar tuli tuolta pensasaidan takaa."

"Niin teimme, pöllö", vastasi Corsario, "ja näimme, että hän oli yksin. Jos joku mies on tullut portista tai sen yli tänne, ei hän olisi ehtinyt puutarhaa edemmäksi, ja teidän sotamiehennehän jo penkoivat koko pensaikon. Ette voita mitään epäluuloillanne. Keneksi te luulette tuota metsästämäänne miestä ja mitä hänestä arvelette?"

"Hän on maankiertäjä, maantierosvo, Lorenzaccio da Trinon apuri.
Mestari itse livahti käsistämme tunti sitten."

"Kautta hostian!" huudahti ällistynyt Corsario. "Luulin…" Hän sulki suunsa äkkiä ja purskahti sitten nauruun. "Ja otaksutte, että madonna Valeria suojelisi rosvoa?"

"Minä tiedän, että hän repisi silmät päästänne, jos voisi", sanoi Fenestrellan herra ilkeästi. "Kuulittehan, että hän piti niitä ihan liiaksi tarkkanäköisinä ja että hän painaisi sen mieleensä. Miksi kerrotte hänelle kaiken mitä näette?"

He nuuskivat puiston läpikotaisin, viipyen työssään pimeän tuloon saakka. Lopulta alkoi kapteeni ajatella, että hän joko oli erehtynyt päätelmissään, tai että tuo veijari piileskeltyään puutarhassa oli jostakin keksinyt aukon, josta ykskaks oli livahtanut matkoihinsa.

Hän perääntyi masentuneena ja hoviherrat, jotka iloaan hillitsemättä olivat seuranneet hänen puuhailuaan, lähtivät illastamaan.

RUHTINATAR.

Samaan aikaan kuin nuori Montferratin markiisi opettajansa ja kamariherransa kanssa istuutui myöhäisen illallisen ääreen, hiipi märkä ja viluinen Bellarion, joka kaksi tuntia oli seissyt leukaa myöten vedessä, vihdoinkin kätköstään. Kuitenkaan hän ei uskaltautunut edemmäksi kuin marmoripaviljongin takana olevalle maakaistaleelle, missä värjötti valmiina vaaran uhatessa heittäytymään uudelleen veteen.

Hän makasi hiljaa pohtien tilannetta ja havaitsi itsekunnioituksensa ja varmuutensa hetki hetkeltä vähenevän.

"Kokemus", näin oli hän tottunut sanomaan — aforismien rakentaminenhan oli hänen mieliharrastuksiaan — "on tyhmien apu, tarpeeton älykkäille."

Mahdollisesti hän nyt taipui korjaamaan tätä käsitystään hieman. Hän aavisti, että pienikin määrä hänen tähän asti väheksimäänsä kokemusta olisi voinut säästää hänet monesta ikävyydestä tänä onnettomana päivänä. Jos hän taas myöntäessään tämän edelleen piti kiinni aforismistaan, oli johtopäätös vieläkin nöyryyttävämpi: hän oli eksynyt kokemuksen puutteessa, mistä seurasi, että hän oli narri. Tämä on muuan niitä vaaroja, jotka aina vaanivat syllogismeihin tarttuvia.

Hän oli hyväksynyt kumppanikseen miehen, jolla oli lurjuksen naama, ja jonka käytös koko pitkän päivän kuluessa oli vahvistanut sitä käsitystä, minkä kasvoista päätellen sai. Eikä hänellä kuitenkaan, ellei hän ottanut lukuun munkinkaapua, ollut mitään takeita miehen laadusta. Kun hän kerran ei tullut ajatelleeksi, ettei fransiskaanin kaavun aina tarvitse välttämättä verhota jotakin P. Fransiskusta, niin miksi kaiken nimessä hän ei edes muistanut vanhaa sananlaskua: cucullum non facit monachum? Koska täten sekä hänen ymmärryksensä että muistinsa olivat pettäneet, oli hän ensin menettänyt kukkaronsa ja kirjeen, jonka piti olla hänellä passina pitkällä taipaleella, ja lopulta oli hän ollut vähällä menettää vapautensakin. Saisipa hän totisesti kiittää onneaan, jos kaikesta tästä selviäisi menettämättä henkeään. Puvun kastuminen ja vilustumisen vaara eivät tällä hetkellä pystyneet kovinkaan suuresti häntä huolestuttamaan.

Hän muisti, miten suinpäin, harkitsematta, oli piilottautunut tähän puutarhaan. Tarvittiinko ehdottomasti kokemusta osoittamaan, että pakopaikka, jonka poispääsytietä ei tunne, yhtä hyvin voi olla ansa! Eikö hän Graziessa ollut kunnostautunut shakkipelissä juuri senvuoksi, että aina punnitsi tarkoin jokaisen siirtonsa? Eikö hän ollut muun sotilaskirjallisuuden ohella lukenut Silvius Faustuksen teosta "De Re Militari" — muistamatta sittenkään, että vain huono sotapäällikkö lähtee taisteluun pitämättä perääntymistietä avoinna?

Tällaisilla kysymyksillä Bellarion kuritti itseään hytistessään pimeässä piilopaikassaan. Hän painautui aivan litteäksi maahan melooninviipaletta muistuttavan kuun purjehtiessa esiin palatsin takaa. Ja kiihkeästi alkoi hän harkita keinoa, millä pääsisi livahtamaan tästä satimesta ja koko Casalen kaupungista.

Kysymys oli yhä vielä ratkaisematta kun hän havahtui mietiskelystään. Kuului hiljaista puhetta. Pari tummaa olentoa nousi penkereen portaita aivan kuin maasta putkahtaneina. Naisia, arvasi hän, ennenkuin vielä selvästi erotti heidän ääniäänkään. Ja hän ihmetteli, mahtoikohan toinen heistä olla sama kaunis rouva, joka äsken oli häntä auttanut. Niin kauniita naisia hän oli tähän asti nähnyt vain alttarien yläpuolelle ripustetuissa tauluissa ja freskomaalauksissa.

Keskellä siltaa, joka hopeisena kuvastui mustaan veteen, naiset pysähtyivät, keskustellen matalalla äänellä. Sitten he astuivat vielä muutaman askeleen eteenpäin kadoten temppeliin. Pian ilmestyi toinen kapealle rantakaistaleelle ja huhuili hiljaa:

Bellarion tunsi tuon äänen ja se kuulosti hänestä ihanammalta kuin kenenkään muun hänen tapaamansa ihmisen.

Ruhtinatar Valeria hätkähti. Näytti siltä kuin olisi maa hänen jalkojensa juuressa liikahtanut, kohonnut pystyyn ja muokkaantunut inhimilliseksi olennoksi, mieheksi, jota hän etsi. Hän tukahutti huudahduksen käsittäessään Bellarionin maanneen pitkällään vedenrajassa.

"Kylläpä mahdatte olla märkä ja viluissanne." Jälleen oli ääni huolestunut, paljon pehmeämpi kuin hänen puhutellessaan veljeään ja tämän tovereita.

Bellarion oli reipasta poikaa. "Olen yhtä märkä kuin konsanaan hukkunut mies ja melkein yhtä kylmä. Toivoisin silti, ettei minua ripustettaisi kuivamaan."

Neito nauroi hiljaa. "Ei vainenkaan, eiköhän teitä saada kuivaksi mukavammallakin tavalla? Tulkaa. Olemme tuoneet teille kuivia vaatteita. Kun olette saanut ne yllenne, voitte kertoa minulle kaikki."

Nuorukainen seurasi häntä paviljongin ainoaan, pyöreään huoneeseen, missä madonna Dionara, ruhtinattaren seuranainen, vartosi. Marmoripöydälle laskettu lyhty levitti ympärilleen heikkoa valoa. Huoneessa oli muutamia nojatuoleja ja pitkä, puinen, leikkauksilla koristettu kirstu, sarkofagin tapainen, kuten Bellarionista näytti. Rakennuksen julkipuoli antoi palatsille päin, ja sen kolmen, pilarien toisistaan erottaman oviaukon eteen oli vedetty raskaat, nahkaiset verhot. Marmoripermanto kuvasi suurta aurinkokelloa, jonka tunnit oli merkitty kookkailla, messinkisillä, kiveen upotetuilla numeroilla. Nuorukainen ei tiennyt, että tämä marmoripaviljonki oli tarkka pienoisjäljennös roomalaisesta Apollon temppelistä ja että katossa oli pyöreä aukko, josta auringonsäteet pääsivät huoneeseen. Päivän kuluessa osoitti numerolta numerolle hitaasti siirtyvä varjo, mikä tunti kulloinkin oli kulumassa.

Seinän vieressä kohosi telineitä, ja ylempänä katonrajassa oli riukuja ja luikertelevia köysiä. Muutamassa sopessa oli sankoja ja tölkkejä ja muuta maalarin kamaa, ja eräällä seinällä saattoi erottaa puolivalmiin freskomaalauksen.

Marmoripöydällä, lyhdyn valopiirissä, oli punainen puku ja lyhyt musta viitta. Nämä luovutettiin Bellarionin käytettäviksi. Punainen väri, sanottiin hänelle, oli valittu senvuoksi, että kapteeni ei ollut tiennyt paljon muuta, kuin että "karanneella roistolla oli yllään vihreä puku". Hyväntekijätär ei siis ainoastaan pyrkinyt saamaan nuorukaisparkaa kuivaksi ja tokeisiinsa jälleen, vaan auttoi vielä häntä tekeytymään tuntemattomaksikin. Sillävälin neidon seuralaiset pitivät silmällä puutarhaa. He olivat ottaneet mukaansa luutun, jotta vaaran uhatessa voisivat soittamalla ja laulamalla varoittaa nuorukaista. Heti hälyytyksen sattuessa piti Bellarionin kömpiä kirstuun ja ottaa mukaansa kaiken, mikä voisi ilmaista hänen olleen täällä, vieläpä lyhdynkin, joka luonnollisesti ensin oli sammutettava. Tulukset oli myös varattu mukaan, jotta hän saisi lyhdyn sytytetyksi uudelleen niinpian kuin vaara olisi ohi. Hänen korkeutensa osoitti, miten kirstun lukko toimi. Sen saattoi sulkea sisäpuolelta, niin ettei sitä voinut ulkoa päin avata ollenkaan. Avaimenreiästä saattoi hengittää raitista ilmaa ja kuulla, mitä huoneessa puhuttiin. Märät vaatteet sidottiin pieneksi mytyksi, joka viskattiin kirstun pohjalle. Myöhemmin ne poltettaisiin. Loppujen lopuksi sai Bellarion kymmenen minuuttia pukeutumisaikaa.

Äkkiä havaitsi hän olevansa yksin. Nopeasti alkoi hän päästellä vaatteita yltään, hankasi sitten itsensä kuivaksi ja hieroi kohmettuneita jäseniään saadakseen veren kiertämään. Hän puki ylleen tulipunaisen puvun, ihaillen sen hienoutta ja kuosikkuutta. Totisesti, ajatteli hän itsekseen, oli tuo neito niin nopsaälyinen ja kaukonäköinen, että hän olisi voinut opettaa kokenutta upseeriakin. Ja kuitenkin oli hän samalla ihmeen naisellinen, suorastaan enkelimäisen armelias. Vaikka hän ilmeisestikin oli hyvin ylhäinen henkilö, tahtoi hän henkilökohtaisesti olla mukana pakolaisrukan pelastamisessa, kyselemättä ja tietämättä, oliko tämä edes pelastamisen arvoinen.

Hänen korkeutensa palasi yhtä äkkiä, kuin oli poistunut, juuri kun nuorukainen lopetteli pukeutumistaan. Hän palasi yksin, jättäen seuralaisensa luuttuineen edelleenkin vartioimaan.

Reippaana ja soreana seisoi Bellarion hänen edessään, hieman hämillään tosin, sillä hänen märkä tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hienot punaiset housut olivat hiukan liian lyhyet. Mutta mekko sopi kuin valettu.

Bellarion hypisteli vyönsä solkea ja hänen tummat silmänsä laajenivat hämmästyksestä.

"Niin". Neidon ääni oli kärsimätön. "Mitä on tapahtunut? Miten on ser
Giuffredon käynyt? Hänenhän piti saapua tänne kahden viikon kuluessa.
Mitä käskee herra Barbaresco teidän sanoa minulle? Antakaa kuulua,
herraseni. Ei teidän tarvitse arkailla. Tottakai te tiedätte, että olen
Montferratin ruhtinatar Valeria?"

Bellarion ei käsittänyt mitään muuta kuin että hän seisoi ruhtinaallisen henkilön, Montferratin markiisin sisaren edessä. Jos hän olisi saanut kasvatuksensa kaupungissa, sensijaan että hän oli elänyt pienestä pitäen luostarissa, olisi hän tällä hetkellä ollut täynnään kunnioitusta. Mutta hän oli tutustunut prinsessoihin ja sensellaisiin vain kirjoissa, ja kirjailijat käsittelevät tällaisia henkilöitä usein hyvinkin tuttavallisesti. Jos hän siis nyt oli tavallista nöyrempi, johtui se neidon oudosta viehkeydestä ja tavattomasta kauneudesta ja hyvyydestä, eikä hänen ylhäisestä säädystään.

Hänen vyötä sormeileva kätensä retkahti alas ja hänen tavallisesti niin eloisilla kasvoillaan oli typerä ilme.

"Ettekö?" Ruhtinatar kumartui eteenpäin ja hänen tummat silmänsä hehkuivat. "Eikö kukaan ole lähettänyt teitä luokseni? Vastatkaa, mies!"

"Ei kukaan muu kuin tutkimaton sallimus, joka ehkä on tahtonut säästää minut parempaan tarkoitukseen kuin hirsipuuhun ripustettavaksi."

Bellarionin surkea ääni tukahdutti ruhtinattaren vihan, ennenkuin se ehti puhjeta sanoiksi. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana neito tuijotti häntä miettivästi. Koneellisesti aukaisi hän pitkän tumman viittansa, joka peitti avokaulaista, safiirinsinistä pukua.

"Miksi sitten olette täällä? Vakoilemassako… Ei, ei. Ette voi olla vakoilija — vakoilija olisi menetellyt toisin. Mutta kuka ja mikä te sitten olette?"

"Vain vaivainen matkustava opiskelija, joka ensi kädessä tutkii elämää.
Sallikaa minun kertoa, miten jouduin puutarhaanne."

Lyhyesti ja selkeästi kertoi hän seikkailuistaan päivän kuluessa, ja mitä pitemmälle hän ehti, sitä suopeammaksi muuttui ilme ruhtinattaren kasvoilla. Lopulta karehti äsken niin käskevän suun vaiheilla lempeä hymy, ja Bellarion käsitti samassa, että ruhtinatar pelastaessaan hänet oli luullut pelastavansa jonkun toisen. Kuitenkaan ei neito ilmaissut pettymystään ääneen.

"Luulin…" aloitti hän, mutta keskeytti ja purskahti puolittain katkeraan nauruun, joka helisi kuin tiuku. "Olipa teillä onni myötä, herra karkuri." Hän tuumi hetkisen. "Miten minun nyt on meneteltävä kanssanne?" kysyi hän sitten.

Bellarion vastasi suorasukaisesti, ei niinkuin köyhä, nimetön koulupoika prinsessalle, vaan niinkuin nuori mies nuorelle naiselle, vertaiselleen.

"Jos uskallan päätellä kasvoistanne, madonna, arvaan, ettette aio korjata tekemäänne erehdystä, josta teillä ei muuten ole ollut sen pahempia seurauksia kuin näiden vaatteitten menetys. Ja nämäkin, jos haluatte…"

Ruhtinatar heilautti kättään. "Pyh, mitä vaatteista? Mutta minä mainitsin nimiä."

"Niinkö? Olen unohtanut ne." Ja kun neito tuijotti häntä epäilevän näköisenä, selitti hän: "Unohtamisen taito vaatii yhtä hyvää muistia kuin muistamisenkin kyky. Ja minun muistini on aivan erinomainen. Sinä hetkenä, jolloin poistun tästä puutarhasta, unohdan käyntini täällä kokonaan."

Tuokion tauon jälkeen virkkoi neito hitaasti: "Jos voisin luottaa teihin ehdottomasti…" Hän vaikeni.

Bellarion hymyili. "Ellette ole siitä varma, on parasta, että kutsutte vartioston. Mutta jos niin teette, muistan ehkä jälleen nuo nimet, jotka nyt olen unohtanut."

Terävä huudahdus, äkkinäinen kädenliike. Bellarion ymmärsi arvanneensa oikein.

Nuori neito oli sekaantunut joihinkin puuhiin. Bellarionin vastaus todisti hänen aivojensa toimivan merkillisen nopeasti.

"En, madonna. Minä vain osoitan teille, että teidän on luotettava minuun. Jos epäilette, ette voi toimittaa minua pidätetyksi enempää kuin vapauttaakaan minua."

"Kunniani kautta, herra, olettepa merkillisen ovela ollaksenne luostarissa kasvanut."

"Luostarissakin, madonna, saattaa oppia oveluutta." Ja yht'äkkiä valtasi hänet kumma, vastustamaton halu palvella tuota edessään seisovaa, hurmaavaa olentoa, suorittaa hänelle velkansa. Luultavasti hän ei itsekään oikein ymmärtänyt niitä vaikuttimia, jotka saivat hänet lausumaan: "Jos voitte luottaa minuun, madonna, niin antakaa minun tehdä jotakin hyväksenne."

"Niin. Enkö voisi palvella lähettinänne? Asettua odottamanne miehen tilalle? Otaksun nimittäin, että teillä on joku viesti lähetettävänä."

"Olen tehnyt erinäisiä johtopäätöksiä. Ehkä liiankin rohkeita. Antakaas, kun kerron." Bellarion taisi kerskailla hieman. "Odotitte viestiä joltakin Barbaresco-nimiseltä herrasmieheltä. Jätitte katuoven raolleen, jotta lähetti pääsisi puutarhaan, ja odotitte häntä yksinänne. Seuraneitonne, joista ainakin toiseen luotatte täydellisesti, jätitte pidättelemään hoviherroja etäämpänä, vartioidessanne suljettua puutarhaa. Tästä päättelen, että olitte levoton ja haluatte pitää asian salassa. Olitte levoton, koska olitte turhaan odottanut viestintuojaa jo kaksi viikkoa, ja koska tavanmukainen lähetti, messer Giuffredo, oli kateissa. Ehkäpä pelkäsitte, että messer Giuffredolle, kenties messer Barbarescollekin, oli tapahtunut jotakin. Tämä taas todistaa, että ne hankkeet, joita odottamanne viesti koskee, ovat vaarallista laatua. Olenko oikeassa?"

"Olette oikeassa jopa siinä määrin, etten oikein tiedä, mitä teistä uskoisin."

"Vai en!" Hänen äänensä oli kirpaisevan ivallinen. "Tiedättekö, herra, mitä minun järkeni sanoo minulle?"

"Enpä varsin, madonna", vastasi nuorukainen hänen äänensävynsä varoittamana.

Bellarionille selvisi pian, mitä teitä ruhtinatar oli päässyt tähän otaksumaan. Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Väärä johtopäätös. Jos olisin vakooja, ei minua olisi ajettu takaa. Ja eiköhän minulla olisi ollut joku tyhjänpäiväinen viesti teille, jotta helpommin olisitte uskonut, että todella olen lähetti."

"Mutta miksi, kun kerran olette päässyt tuosta kaikesta selville, oikeastaan tarjoatte minulle palveluksianne?"

"Uskoisin kernaasti, madonna, että olisitte pelastanut minut, vaikka ei mitään erehdystä olisi sattunutkaan. Sitäpaitsi on teidän saatava korvaus tästä upeasta puvusta. Ja loppujen lopuksi on minussa herännyt halu palvella naista, joka on avun tarpeessa, halu, joka käsittääkseni voi herätä kenessä hienotunteisessa miehessä tahansa. On sellaista ennenkin tapahtunut."

Selvemmin hän ei tohtinut tunnustaa, että hän oli ruhtinattaren lumoissa. Ja koska tämä totuus oli tunneasia, jolla ei ollut mitään tekemistä järkeilyn kanssa, hyväksyi hän sen itsekin hieman vastahakoisesti.

Ruhtinatar tarkkasi häntä miettivän näköisenä. Hänen katseensa tuntui etsivän nuorukaisesta jotakin vilpin merkkiä, mutta nähtävästi turhaan.

Neito oli, kuten Bellarion oletti ja myöhemmin totesi, perin pahassa pulassa, ja nuorukaisen ehdotus houkutteli. Olisiko ehkä sallimus sittenkin lähettänyt tämän kulkurin häntä pelastamaan?

"Voisitte joutua suureen vaaraan", virkkoi hän, "suurempaan kuin pari tuntia sitten."

"Vaara vain lisää yrityksen viehätystä", komeili Bellarion, "ja älyllä siitä selvitään."

"Vaikka, tarkoitatte, viimeisten neljänkolmatta tunnin kokemukset eivät juuri anna siihen aihetta. En unohda saamiani opetuksia, uskokaa minua."

"No, hyvä. Koettakaamme." Ja hän antoi Bellarionille varovaiseen muotoon laaditun viestin, joka, vaikka se olisi joutunut vaarallekin henkilölle, tuskin olisi voinut saattaa lähettäjää vaikeuksiin. Bellarionin oli etsittävä käsiinsä kreivi Barbaresco, josta neito ei kertonut muuta kuin että hän asui jossakin tuomiokirkon takana, tiedusteltava hänen vointiaan ja ilmoitettava, että erinäisten tietojen viipyminen oli saattanut ruhtinatar Valerian levottomaksi. Valtuutukseksi sai nuorukainen mukaansa kultatukaatin puolikkaan. Se ilmaisisi, kuka hänet on lähettänyt.

KOHTALON TUULET.

Te näette nyt messer Bellarionin astuvan suuren, salaperäisen seikkailun viettävälle polulle. Onneksi hän ei tiennyt, minne se johti ja mikä häntä määrän päässä odotti. Verrattain varma saattoi hän olla vain siitä, ettei se ainakaan vienyt häntä Paviaan, kreikankieltä opiskelemaan ja harhaopista puhdistumaan.

Lorenzaccio da Trino on vastuussa enemmästä kuin niistä epäluuloista, joiden perusteella lainvalvojat Bellarionia vainosivat.

Syysyön pimeydessä, kuun mentyä mailleen, Bellarion puvussa, joka kelpasi symbolisoimaan hänen elämänsä uutta tarkoitusta — kohtalon tuulien heiteltävänä oleva korsipoloinen ei vielä sitä itse aavistanut — livahti puutarhan muurissa olevasta ovesta kujaan ja suuntasi askeleensa kaupungin keskustaa kohden.

Saavuttuaan Katedraalikortteliin oli hän törmätä kierroksellaan olevaan vartiostoon. Heittäytyen hoippumaan viritti hän käheällä äänellä laulun ja matki muutenkin niin hyvin kuin taisi iloisesta seurasta palaavaa juomaveikkoa. Kun ei hän osannut mitään remseätä juomalaulua tai muutakaan sopivaa luritusta, turvautui hän erääseen gregorianiseen hymniin, jota hoilasi peräti omituisessa tahdissa. Vartiosto pysähdytti hänet, kielsi häntä häiritsemästä yörauhaa ja tiedusteli, kuka hän oli, mistä tuli ja minne aikoi.

Tähän ei Bellarion ollut valmistautunut. Kuitenkin kohensi hän juhlallisesti ryhtiään.

Hän tiesi, että Casalessa oli augustiniluostari ja ilmoitti röyhkeästi syöneensä illallista siellä. Päästyään näin alkuun, sepitti hän kädenkäänteessä sujuvan jutun peitsimiehille. Muun muassa oli hänen sisarensa naimisissa luostarin esimiehen veljen kanssa, ja hän oli juuri tänään tuonut tältä samaiselta, Ciglianossa asuvalta veljeltä viestin mainitulle esimiehelle. Sitäpaitsi, oli hän, kuten Ciglianossa asuva lankomieskin, Savoijin herttuan alamaisia. Hän asui lihallisen serkkunsa, kreivi Barbarescon luona, mutta tässä kirotussa pimeydessä oli taloa perin vaikea löytää.

"Suuri Bacchus!" taivasteli vartioston johtaja miestensä suureksi riemuksi, "sekö tässä on hätänä?"

Bellarion vuolas sanatulva oli pelastanut hänet ensi hädästä, mutta hän kauhistui hengessään monia valheitaan. Vartiosto lähti avuliaana, kenties myös juomarahan toivossa, opastamaan häntä serkun asunnolle.

He suuntasivat kulkunsa kapealle, tuomiokirkon takana olevalle kadulle, jonka varrella olevista taloista kreivi Barbarescon omistama oli ehdottomasti komein. Jyskytettiin voimakkaasti ovea ja lopulta ilmestyi yläpuolella olevaan ikkunaan miehen pää. Värisevä ääni tiedusteli, kuka siellä pyrki sisään.

"Hänen ylhäisyytensä serkku", vastasi vartioupseeri. "Rientäkäähän avaamaan."

Ylhäältä kuului mutinaa ja Bellarion odotteli sydän kurkussa kieltävää vastausta.

"Mikä serkku?" uteli lopulta syvä ääni. "En odota ketään tähän vuorokauden aikaan."

"Hän on suuttunut minuun", selitti Bellarion. "Lupasin illastaa hänen kanssaan." Ja korottaen ääntään huusi hän herra Barbarescolle: "Vaikkakin on jo myöhäinen, pyydän sinua, serkku, laskemaan minut sisään. Selitän sinulle kaikki. Ja annahan minulle tukaatti, että voin palkita näitä kunnon sotilaita. Olen luvannut heille juomarahaa, mutta minulla on vain tukaatin puolikas, tarkoitan puoli tukaattia. Ja puolella tukaatilla ei potkita pitemmälle kuin tukaatin puolikkaallakaan."

Sotilaat virnistivät juopuneen lavertelulle. Ylhäältä ei pitkään aikaan kuulunut mitään. Vihdoin virkkoi sama syvä ääni kuin äskenkin: "Odottakaa!" Ikkuna paiskattiin kiinni.

Kalisteltiin avaimia ja siirreltiin salpoja ja lopulta lensi ovi auki. Kynnyksellä seisoi kynttilää pidellen punaiseen yönuttuun pukeutunut mies. Lepattavan liekin valossa saattoi nähdä, että hänellä oli lihavat, punakat kasvot. Mustien kulmakarvojensa alta katseli hän terävästi rauhanhäiritsijöitä.

Bellarion riensi jatkamaan selityksiään. "Rakas serkku, suo anteeksi.
Minun olisi pitänyt palata aikaisemmin."

Hän seisoi lähempänä kreiviä kuin vartiosto, ja saattoi senvuoksi irvistää varoittavasti.

"Anna heille tukaatti vaivojen palkaksi, serkku, jotta pääsevät jatkamaan kierrostaan."

"Kiitän teitä, herra", sanoi hän upseerille, "ystävällisyydestänne serkkuani kohtaan." Ja samassa pudotti hän kultakolikon reippaasti ojennettuun käteen. "No, serkku, käyhän sisään."

Mutta niin pian kuin hän oli jäänyt kahdenkesken nuorukaisen kanssa kynttilän heikosti valaisemaan porraskäytävään, muuttui hänen käytöksensä.

Bellarion hymyili leveästi. Humala näytti yht'äkkiä hälvenneen. "Ellette jo olisi itse vastannut noihin kysymyksiin, herra, ette olisi laskenut minua sisään, ettekä eronnut tukaatistanne. Olen se, jona minua pidätte. Vartiosto tietää, että olen serkkunne, joka on käynnillä Casalessa ja asuu luonanne. Pelkäsin, ettette ottaisi minua vastaan ja siksi mainitsin tukaatin puolikkaan jonkinlaisena tunnussanana."

"Taivahan taatto! Onpas kysymys. Ruhtinatar Valeria tietysti.
Katsokaahan!" Hän piteli rahanpuolikasta Barbarescon nenän alla.

Hänen ylhäisyytensä otti kultakappaleen ja luki siihen kaiverretun päivämäärän. Antaen sen takaisin hän kääntyi ja lähti nousemaan portaita, kehoittaen nuorukaista seuraamaan. He astuivat huoneeseen, jonka seinät olivat likaisten verhojen peitossa ja lattia siivoamaton. Herra Barbaresco sytytti muutamia kannattimiin pistettyjä kynttilöitä ja veti nojatuolin kirjoituspöydän ääreen. Kehoitettuaan vierasta istumaan tiedusteli hän: "Mikä on nimenne?"

"En minäkään, itseäni lukuunottamatta. Mutta se ei tee mitään.
Bellarion kelpaa yhtä hyvin kuin joku muu nimi."

"Ah!" Barbaresco ilmaisi käsittävänsä, että nimi oli tekaistu. "Ja minkä viestin tuotte?"

"En mitään. Tulen päinvastoin pyytämään tietoja. Hänen korkeutensa on perin levoton, kun ei ole kuullut teistä mitään, vaikka hän on odottanut messer Giuffredoa jo kaksi viikkoa."

Bellariolla ei ollut aavistustakaan siitä, ken messer Giuffredo mahtoi olla, mutta hän arvasi, että tuon nimen mainitseminen tekisi hänen juttunsa uskottavammaksi, ehkäpä johtaisi Giuffredon henkilöllisyyden paljastamiseenkin. Hän päätti, yhä tummasilmäisen ruhtinattaren lumoissa, päästä perille mahdollisimman paljosta, vieläpä ylittää valtuutensakin, jos voisi.

"Giuffré pelästyi. Sen pojan vatsa ei sietänyt paljon. Viime kerralla luuli hän nähneensä vakoojia lähetty villaan, eikä suostunut enää lähtemään asioillemme mistään hinnasta."

Tässä ei siis ollut kysymys mistään lemmentarinasta, tuumi Bellarion. Giuffredo oli pelkästään lähetti, eikä mitään muuta. Barbarescoa, pulleaa viisikymmenvuotiasta, ei mitenkään voinut kuvitella ruhtinattaren rakastajaksi.

"Lähettiä, ystäväni, ei löydetä niinkään helposti. Muuten, viimeisten kahden viikon kuluessa ei ole tapahtunut mitään niin tärkeätä, että sitä välttämättä olisi tarvinnut ilmoittaa ruhtinattarelle."

"Siitäpä olisi pitänytkin ilmoittaa, aivan välttämättä, Ymmärrättehän, että juuri tuo vaikeneminen huolestutti hänen korkeuttaan."

Casalelainen herrasmies nojautui taapäin ja tuki kyynärpäitään turpeisiin, punaisiin käsiinsä. Hän tuijotti Bellarionia ylpeästi.

"Kovinpa olette tärkeä, nuori mies. Onko ruhtinatar ottanut teidät uskotukseen?"

Bellarion oli valmistautunut tuohon kysymykseen. "Olen palatsin virkailijoita ja joudun tehtävieni vuoksi paljon tekemisiin ruhtinattaren kanssa."

Roima valhe, mutta sellainen, että hän tarpeen vaatiessa saattoi sitä jatkaa.

"Sanommeko, että haluan palvella häntä?" Bellarionin hymy kävi epämääräiseksi. Tämä seikka, ja hänen vaiteliaisuutensa viittasivat johonkin romanttiseen tunteeseen, mutta Barbaresco tulkitsi oireet toisin.

Ja hänkin hymyili nyt, kyynillistä, rasvaista hymyä, joka herätti Bellarionissa epäluuloja ja vastenmielisyyttä. Hän oli kuitenkin tarpeeksi viisas salatakseen tunteensa, ja yritti itsekin esiintyä julkeasti, jotta Barbaresco puhuisi sitä vapaammin. Rohkeasti ja epäröimättä lähti hän heikolle jäälle.

"Minun ymmärtääkseni hänen korkeutensa odottaa jotakin selitystä… hän ei käsitä toimettomuuttanne." Hän koetti valita mahdollisimman varovaisen sanan, mutta sittenkin kreivi Barbaresco suorastaan raivostui. "Vai toimettomuutta muka!" Hän oli nikahtua kiukkuunsa ja hänen lihava naamansa hehkui tummanpunaisena. Ja äkäisenä alkoi hän nyt luetella aikaisempia palveluksiaan.

Bellarion sai vähitellen, varovasti kysellen, myönnellen, arvaillen ja vastaan väittäen Barbarescosta irti koko jutun. Samalla lisäsi hän tietomääränsä lukuisilla historiallisilla totuuksilla, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle tuntemattomia.

Ruhtinatar Valeria oli antautunut vaaralliseen leikkiin, apunaan muutamia Montferratista karkoitettuja guelfiaatelismiehiä, joiden johtajana Barbaresco toimi. Ruhtinatar oli uljas ja rohkea, ajatteli Bellarion, ja hänen ihailunsa kasvoi sitä mukaa kuin kreivin tarina edistyi.

Laajaa ja mahtavaa Montferratia hallitsi näihin aikoihin Theodore, markiisi Gian Giacomon, suuren Ottonen perillisen, setä ja holhooja. Gian Giacomo itse oli vielä alaikäinen. Montferratin valtiaat olivat olleet sotaisia aina kuulusta ristiretkeilijästä Guglielmosta alkaen, ja heidän ylpeytensä ja vallanhimonsa oli vain lisääntynyt, kun sata vuotta sitten sukuun sekaantui Palaelogien verta. Giovanni Oikeamielinen näet kuoli ilman miespuolista perillistä ja Montferratin ohjakset joutuivat silloin hänen sisarensa Violanten ja keisari Andronicus Comnenus Palaeologuksen nuoremmalle pojalle, joka Montferratin hallitsijana otti nimen Theodore I.

Nykyinen valtionhoitaja Theodore oli sotaisa niinkuin suvun muutkin jäsenet, mutta lisäksi hän oli viekas ja kavala. Hän oli käynyt huonoa koulua aikanaan, oleskellessaan serkkunsa, Milanon herttuan Gian Galeazzon, hovissa. Epäilemättä oli hän tällöin joutunut läheltä seuraamaan Gian Galeazzon toimintaa ja ihaillut sitä nerokasta kekseliäisyyttä, jolla tämä aina selvisi vihamiehistään. Herttua osasi tehdä valkoisestakin mustan ja päinvastoin.

Juuri sama Gian Galeazzo oli muun muassa saattanut Alberto d'Esten niin epäluuloiseksi, että tämä lopulta oli murhannut kaikki sukulaisensa. Herttua koetti tällä tavoin herättää Alberton ferraralaisissa alamaisissa sellaista inhoa hallitsijaansa kohtaan, että he tämän kuoltua mielihyvin siirtyisivät milanolaisen valtikan alle. Hän sepitti rakkauskirjeitä, joista kävi ilmi, että hänen kalliin ystävänsä, Mantuan kreivin Francesco Gonzagan vaimo oli lemmensuhteessa miehensä sihteeriin, ja sai tällä tavoin Gonzagan surmauttamaan puolisonsa — joka sivumennen sanoen oli Galeazzon käly — ja revityttämään sihteerin pieniksi kappaleiksi, niin että Mantua viimein nousi yhtenä miehenä hallitsijaansa, ihmissutta, vastaan. Monta muutakin lombardialaista ruhtinasta hän ystävyyttä teeskennellen houkutteli tekoihin, jotka lopulta nostattivat heidän alamaisensa heitä vastaan. Tällainen sodankäyntitapa tuli paljon halvemmaksi kuin suurien armeijojen ylläpito, jotapaitsi se oli paljon tehokkaampi kuin aseellinen taistelu, sillä kansa ei koskaan kunnioita eikä rakasta voittoisaa valloittajaa niin paljon kuin pelastajaa.

Kaikesta tästä oli markiisi Theodore päässyt selville. Hän oli nähnyt, miten Gian Galeazzo vuosi vuodelta laajensi alueitaan käyttämällä tätä "järjestelmäänsä", ja hän oli varma siitä, että milanolainen lopulta olisi saanut koko Pohjois-Italian haltuunsa, ellei rutto vihdoin olisi teljennyt häntä Melegnanon linnaan, missä hän kuoli armon vuonna 1402.

Markiisi Theodoren kouluutus oli avannut hänen silmänsä näkemään ja hänen korvansa kuulemaan, ja merkillisen valppaasti älysi hän sellaisetkin asiat, jotka viattomammille ihmisille olisivat jääneet ikuisiksi salaisuuksiksi.

Hän käsitti esimerkiksi, että korkean ja kunnioitetun aseman pysyttämiseen oli kansan alati kasvava suosio tarpeen. Ja kansan suosion taas saattoi saavuttaa vain jaloilla, ylevillä ominaisuuksilla. Yksityiseen mieheen voi vaikuttaa vetoamalla hänen huonoimpiin vaistoihinsa, mutta joukko vaatii hyveitä.

Tälle totuudelle, lausui Barbaresco, perusti markiisi Theodore politiikkansa, jonka päämääränä oli Montferratin valtaistuin. Kerskailemalla monenkaltaisilla hyveillä, esiintymällä vaatimattomasti, harjoittamalla hyväntekeväisyyttä ja ottamalla huomioon kansankin mielipiteet ja toivomukset oikeutta jakaessaan, pyrki hän alamaistensa suosioon. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän samalla työskenteli veljenpoikansa pään menoksi.

Poika oli valitettavasti heikko ja kehittymätön. Hän oli niitä nuorukaisia, joita yhtä helposti voi johtaa hyvään kuin pahaankin. Ja Theodore huolehti siitä, että hänellä oli mahdollisimman epäterveellistä seuraa. Corsario, milanolainen opettaja, oli sairaalloisen kunnianhimoinen, lahjottu lurjus. Kaikki, mikä suinkin olisi voinut kehittää älyä ja jalostaa luonnetta, sivuutettiin järjestelmällisesti, ja jo varhaisimmassa nuoruudessaan joutui poika paheiden tielle. Castruccio, kreivi Fenestrella, Gian Giacomon ensimmäinen kamariherra, oli turmeltunut savoijlainen, joka oli menettänyt pelissä perintönsä jo ennenkuin se oli hänen käsissäänkään. Oli helppo arvata, minkävuoksi valtionhoitaja oli valinnut hänet veljenpoikansa alituiseksi seuralaiseksi.

Tässä Bellarion viisaan näköisenä pisti väliin: "Eiköhän vain markiisi
Theodore laske väärin? Kansa tietää, että hän suosii Castrucciota.
Jos Castruccio aikaansaa vahinkoa, esittää kansa laskun markiisille."
Barbaresco nauroi ivallisesti.

"Joko arvioitte Theodoren kekseliäisyyden liian vähäiseksi tai sitten olette kulkenut silmät ummessa. Eikö valtionhoitajalle jo monasti ole huomautettu Castruccion sopimattomuudesta pojan seuralaiseksi? Vettä myllyyn vain — markiisi saa siitäkin aiheen kerskailla omalla hyveellisyydellään: hän on muka monasti tahtonut lähettää pois messer Corsarion, mutta nuori markiisi on niin ihastunut ystäväänsä, ettei tahdo hänestä luopua. Mikä taas on todistus pojan huonoista taipumuksista."

Hänen hitautensa ärsytti Barbarescoa. "Castruccio on todellakin pojan suosiossa. Hän kerskuu olemattomilla hyveillä ja on osannut tehdä itsestään oikean sankarin pojan silmissä. Valtionhoitaja voi tuskin mistään löytää itselleen parempaa apulaista tai nuorelle markiisille huonompaa seuraa."

Näin pääsi Bellarion selville markiisi Theodoren aikeista ja siitä liikkeestä, jonka tarkoituksena oli estää häntä toteuttamasta unelmiaan. Tämän liikkeen sieluna oli ruhtinatar Valeria, sen aivoina Barbaresco. Aikomus oli riistää hallitusohjat Theodoren käsistä ja antaa ne hallitusneuvostolle siksi kunnes Gian Giacomo ehtisi täyteen ikään. Barbaresco otaksui pääsevänsä tämän neuvoston presidentiksi.

Tämä tyyni huomautus palautti Barbarescon maan päälle. Hänen käytöksensä muuttui hieman. Hän ei enää ollut niin avosydäminen kuin tuokiota aikaisemmin, vaan ilmaisi ajatuksensa hiukan epämääräisesti. Toiminta aloitettaisiin, sanoi hän, paljastamalla valtionhoitajan kavaluus. Ruhtinattaren puolella oli jo toistakymmentä aatelismiestä, jotka kaikki työskentelivät asian hyväksi. Kun totuus Theodoresta ennättäisi levitä tarpeeksi laajalle, selvittäisiin lopusta helposti.

"Tämän kaiken ruhtinatar jo tietää. Tämä ei riitä hälventämään hänen levottomuuttaan. Eikö ole mitään varmaa, lopullista…?"

Barbaresco oli vaivaantunut. Ruhtinattaren tuli olla kärsivällisempi. Luottakoon ystäviinsä vain. Bellarion oli kuitenkin itsepäinen, ja lopulta suutahtanut kreivi lupasi kutsua toverinsa koolle seuraavana aamuna, jotta Bellarion saisi yrittää heiltä tarkempia tietoja ruhtinattarelle vietäviksi.

Bellarion tyytyi tähän ja pyysi saada jäädä taloon yöksi. Hänet ohjattiin kohtalaiseen, tyhjään huoneeseen, missä häthätää kyhättiin kuntoon kova, eikä varsin siisti vuode. Väsynyt nuorukainen vaipui siitä huolimatta pian uneen.

PALVELUKSESSA.

Seuraavana aamuna kreivi Barbaresco ruhtinattaren tarmokkaan lähetin kiusaamana keräsi luokseen puoli tusinaa aatelismiehiä, jotka, kuten hänkin, olivat sekaantuneet tuohon mielettömään salaliittoon Montferratin valtionhoitajaa vastaan. Useimmat heistä, muitten muassa kreivi Enzo Spigno, olivat karkoitettuja guelfejä, jotka salaa olivat palanneet Casaleen.

He juttelivat koko joukon, kuten tällaisissa kokouksissa on tapana, mutta keskustellessaan keinoista, joilla päämäärään oli pyrittävä, olivat he niin varovaisia ja niukkasanaisia, että Bellarion lopulta päätti ärsyttämällä heitä saada jotakin varmaa tietoonsa.

"Hyvät herrat, tästä ei päästä hullua hurskaammiksi. Mitä pitää minun sanoman hänen korkeudelleen? Ainoastaanko, että kreivi Barbarescon luona muutamat Montferratin aatelismiehet väittelevät nuoren markiisin rikkomuksista?"

He tuijottivat häntä pitkään ja vilkuilivat sitten synkän kysyvästi toisiaan. Barbaresco otti lopulta vastatakseen.

"Panette kärsivällisyyteni kovalle koetukselle. En sietäisi tuota äänensävyä hetkeäkään, ellen tietäisi teidän nauttivan ruhtinattaren luottamusta."

"Äkkiäpä äityi hänen korkeutensa näin kärsimättömäksi", huomautti joku.

"Hänen kärsimättömyytensä ei ole niinkään äkillinen kuin sen ilmaus. Kerronpa teille erään asian: edellinen lähettinne, Giuffredo, ei tuntunut ruhtinattaresta luotettavalta. Senvuoksi hän ei uskonut Giuffredolle mitään tärkeitä asioita. Te puolestanne varotte panemasta omaa nahkaanne alttiiksi — pesisitte kätenne, jos yritys lopulta ei onnistuisikaan."

Tämä viimeinen otaksuma oli melko rohkea, mutta Bellarion näytti uljasta naamaa. Ja kun he eivät väittäneet vastaan, ymmärsi hän heidän itse asiassa pyrkivän pitemmälle kuin mitä yrittivät uskotella.

Äänettöminä he mittailivat häntä katseillaan, kunnes viimein kreivi Spigno, laiha, tumma aatelismies, joka keskustelun aikana tekemistään huomautuksista päättäen oli markiisi Theodoren vihamiehistä katkerin, purskahti nauruun.

"Jumalavita! Hän on oikeassa." Hän kääntyi ja sano Bellarionille: "Herraseni, ansaitsisimme ivanne täydellisesti, ellei meillä olisi suurempia suunnitelmia kuin…"

Toverien joukosta kuului varoittavia huudahduksia. Hän välitti niistä vähät ja jatkoi:

Pitemmälle hän ei päässyt. Huoneessa nousi melu. Barbaresco ja eräs toinen tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja yleistä hälinää äänekkäämpinä kajahtelivat jos jonkinlaiset haukkumanimet. Spigno sai kuulla olevansa "narri" ja "hullu" ja paljon muutakin. Hänet vaiennettiin ja sitten käännyttiin jälleen Bellarionin puoleen. Tämä oli seissyt paikallaan liikahtamatta, teeskennellen mitä suurinta ällistystä.

Ovela, rasvainen Barbaresco ryhtyi karkoittamaan väärää käsitystä, jonka Bellarion mahdollisesti oli saanut.

"Älkää välittäkö hänestä, herraseni. Hän on aina hätäillyt suotta. Hänkin on kärsimätön, mutta ymmärrättehän, ettei hätiköiminen saa tulla kysymykseen tällaisissa asioissa."

Varomaton vastaus voisi nyt käydä kohtalokkaaksi, ymmärsi Bellarion. He tahtoivat uskotella hänelle, että Spigno oli lörpötellyt omiaan, ja heidän vaanivat katseensa koettivat hänen ilmeestään urkkia, paljonko — hän kreivin sanoista uskoi. Senvuoksi turvautui hän jälleen teeskentelyyn ja kohautti harmistuneen näköisenä olkapäitään.

"Kärsivällisyyskin on vika, jos se menee liian pitkälle. Nopea toiminta" — hän nyökkäsi kreivi Spignolle — "on parempi, kuin suottapäiväinen varovaisuus silloin kun aikaa on niukasti."

"Olette kovin nuori", sanoi Barbaresco nuhtelevasti. "Kunhan ikänne lisääntyy, ajattelette toisin."

"Tuntuu siltä", arveli Bellarion heitä tyynnyttääkseen, "ettei teillä tosiaan ole mitään tiedoittamisen arvoista." Ärtyneen näköisenä heittäytyi hän nojatuoliinsa.

Neuvottelu päättyi heti tämänjälkeen, ja salaliittolaiset lähtivät yksitellen matkoihinsa. Myös Bellarion alkoi tehdä lähtöä lupaillen kuitenkin palata illalla, jos ruhtinattarella ehkä olisi jotakin tiedoitettavaa. Hyvästiä heittäessään hän vielä kysyi:

"Palatsin puutarhassa olevassa paviljongissa tehdään paraikaa maalaustöitä. Tiedättekö, kuka on saanut ne suorittaakseen?"

Kaikesta päättäen tuntui kysymys Barbarescosta oudolta, mutta hän vastasi kuitenkin luulevansa, että työ oli uskottu eräälle Gobbo-nimiselle miehelle, joka asui Via del Canen varrella.

Tuntia myöhemmin astui Bellarion Gobbon työpajaan. Vanha Gobbo itse ahersi kaikenlaista kamaa täynnä olevassa huoneessa imelän, enkeliä esittävän maalauksen kimpussa. Hän myönsi heti saaneensa paviljongin koostamisen tehtäväkseen.

Bellarion hätkähti kuullessaan olevansa "ylhäisyys", mutta muisti samassa tulipunaisen pukunsa, metallivyön ja siitä riippuvan tikarin kullatun kahvan.

"Apua!" Vanhus kohotti kätensä. "Mistä minä yhtäkkiä saan niin taitavia apulaisia, kuin olisi tarvis?"

Hämmästynyt Gobbo katsoi vierastaan tarkemmin Bellarion astui askeleen lähemmäksi ja alensi ääntään:

"Sanon suoraan, mistä on kysymys. Hänen korkeutensa seurueessa on muuan neito…" Hän ummisti tarkoittavasti toisen silmänsä.

"Huomaan, että ymmärrätte", sanoi Bellarion hymyillen hänkin. "Minun on aivan mahdoton päästä tuon neidon puheille, nähkääs. Erinäiset asiat, käsitättehän estävät… Jos suostutte auttamaan minua, ette tee sitä turhaan."

"Viisi tukaattia!" Suuri summa. Mestari Gobbo oli nyt aivan varma siitä, että hän oli tekemisissä suuren herran kanssa. "Viidestä tukaatista —" Hän vaikeni ja kynsi päätään.

"Kuulkaahan, ystäväiseni. Lainatkaa nyt minulle sopiva työmekko ja muut tarvittavat kamppeet, ja pitäkää huolta vaatteistani siksi kunnes palaan. Saatte rahat palatessani."

Hän osasi olla vastustamaton kun halusi ja tänään hänellä oli onni myötä. Puoli tuntia myöhemmin asteli hän jo palatsia kohden muka Gobbon lähettämällä asialla.

Bellarion pääsi Gobbon sällinä esteettä palatsin puutarhaan. Hän esitti asiansa paviljongissa työskenteleville taiteilijanuorukaisille ja sai tehtäväkseen sekoittaa heille värejä. Kärsimättömänä hän sitten kyyhötti tölkkien ääressä odotellen päivänlaskua ja nuorukaisten kotiinlähtöä.

Joitakin tunteja myöhemmin kuuli lammen rannalla asteleva Dionara-neito jonkun puhuttelevan häntä marmorisillalta käsin.

Dionara kääntyi ja näki pitkän, tummatukkaisen nuorukaisen, jolla oli väritahra kasvoissa ja yllään nuhruinen mekko, heiluttelevan kutsuvasti pitkävartista sivellintä.

"Eikö hänen korkeutensa", tiedusteli nuorukainen, "suvaitsisi armollisesti pistäytyä katsomassa, miten työt edistyvät?"

Neito katseli pitkin nenänsä vartta eikä vastannut. Nuori mies jatkoi:
"Ja kuulemassa uutisia siltä samaiselta nuorukaiselta, jolle hän
eilen oli niin ystävällinen?" Dionaran ilme muuttui niin äkkiä, että
Bellarion naurahti.

Ruhtinatar tuli yksin katsomaan freskoja. Seuraneito jätettiin sillalle vartioimaan. Temppelissä istui telineillä tyytyväisen näköinen nuorukainen sääriään heilutellen, toisessa kädessä sivellin ja toisessa väripötkö. Ruhtinatar katseli häntä äänettömänä. Bellarion ei kuitenkaan pannut hänen kärsivällisyyttään koetukselle.

"Madonna, ettekö tunne minua?" Hän hankasi hihalla väritahran kasvoistaan. Mutta jo hänen äänensä riitti ilmaisemaan, kuka hän oli. "Messer Bellarion! Te!"

"Mutta miksi… minkätähden?" Hänen silmänsä olivat hämmästyksestä pyöreinä.

"Olen ollut ahkerassa puuhassa, madonna, ja minulla on siksi paljon kertomista, ettei sitä kuiskata yht'äkkiä pensasaidan takaa."

"Saamani viesti on perin mitätön. Minulle ilmoitettiin vain, että messer Ginffredo viime kerralla luuli nähneensä vakoojia kintereillään, eikä senvuoksi enää suostunut lähetiksi. Mitään tiedoittamisen arvoista ei ole tapahtunut sitten hänen viime käyntinsä. Lisäksi sanoi messer Barbaresco, että asiat edistyvät tyydyttävästi, mikä minun käsittääkseni merkitsee, ettei ainakaan teidän asianne edisty. Kuuntelin hänen ja hänen leveilevien tovereittensa juttuilemista tuntikausia ja uskallan väittää, ettei koko hanketta ajeta niinkuin te haluaisitte. Siitä ei loppujen lopuksi koidu mitään muuta kuin onnettomuutta."

Hän näki suuttumuksen punan kohoavan neidon kasvoille ja vihan salamoivan hänen tummissa silmissään. Tyynesti odotteli hän räjähdystä, mutta sitä ei kuulunutkaan. Päinvastoin oli ruhtinattaren ääni sangen viileä hänen lausuessaan: "Herraseni, tarjouduitte lähetiksi. Sekaannutte asiaan, joka ei kuulu teille."

"Kiittäkää Jumalaa siitä", tokaisi Bellarion häpeämättömästi. "On jo aika, että joku nimittää tätä asiaa sen omalla nimellä, jotta väärinkäsitykset saataisiin ehkäistyiksi. Arvaatteko, madonna, mihin nuo apuritörkimyksenne pyrkivät? Ette kai. He aikovat toimittaa teidät suoraa päätä hirteen."

Ruhtinatar oli äsken hillinnyt suuttumuksensa, eikä aikonut suuttua uudestaan.

"Ellei teillä ole muuta kertomista, lähden. En halua kuulla kehnon poikanulikan parjaavan ystäviäni."

Bellarion virkkoi kiihkeästi: "Saatanpa hyvinkin olla kehno nulikka, koska olen orpo enkä suurta sukua, mutta nuo teidän herrasmiesystävänne ovat kehnoja luonnostaan. Odottakaa hiukan! Kysykääpä itseltänne miksi palasin, miksi teen enemmän kuin minulta on pyydetty, vaikka samalla antaudunkin vaaraan. Mitä teidän tai Montferratin asiat minulle kuuluvat? Tiedätte itse kuka olen ja mikä on päämääräni. Miksi siis viivyskelen täällä? En suinkaan sattumalta, vaan siksi, etten voi sille mitään, siksi että taivas on niin määrännyt."

Hänen vakavuutensa ja kiihkeytensä tehosivat. Ruhtinatar naurahti, eikä hänen äänessään ollut ivan häivettäkään.

"Ja teillä on minusta aivan yhtä ylevä käsitys, jahka kerron kaikki mitä tiedän. Olen jo sanonut teille, mitä noilla päättömillä herrasmiehillä on mielessään. He ajavat omia asioitaan. Tiedättekö, mitä kaiken tämän takana oikein on? Tiedättekö, mitä nuo taulapäät suunnittelevat? He aikovat murhata markiisi Theodoren."

Bellarion hymyili synkästi. "He eivät ole sanoneet sitä teille, vai mitä? Mutta niin lörppöjä ja hätäisiä he ovat, että ilmaisivat sen minulle — minulle, josta he eivät tiedä enempää, kuin että toin heille tukaatin puolikkaan osoitukseksi luotettavuudestani. Mitähän, jos olisinkin lurjus ja möisin tietoni markiisi Theodorelle, joka epäilemättä olisi valmis maksamaan paljonkin tällaisesta paljastuksesta? Vieläkö uskotte, että olen sattumalta sekaantunut asioihinne?"

"En voi uskoa teitä! En voi!" Ja yhäti kauhuissaan toisti hän itsekseen: "Murhata!"

"Jos he onnistuvat aikeessaan", jatkoi Bellarion, "on kaikki hyvin. Setänne kuolee kunnioitettuna ja ansioituneena miehenä, te ja teidän veljenne pääsette pahasta hengestänne. En ollenkaan paheksu tuota toimenpidettä. Minua harmittaa vain, että liuta pölkkypäitä on hankkeen takana. Jos se epäonnistuisi tai joku juoruaisi siitä sedällenne, olisi veljenne kokonaan hänen armoillaan. Kansa kukatiesi vaatisi hänen tuomitsemistaan hengiltäkin rangaistukseksi kunnioitettua hallitsijaa vastaan tähdätystä salaliitosta."

"Mutta veljeni ei ole ollenkaan sekaantunut tähän hankkeeseen", sanoi ruhtinatar.

Bellarion hymyili säälivästi. "Cui bono fuerit? Tämä on ensimmäinen kysymys, jonka oikeus tekee. Ottakaa varteen varoitukseni! Jättäkää ajoissa nuo miehet omiin hoteisiinsa, ellette tahdo auttaa setäänne toteuttamaan rohkeimpia unelmiaan."

Neidon kalpeus ja hänen kiihkeästi kohoileva povensa ilmaisivat hänen pelästyneen vakavasti. Siitä huolimatta hän epäili. "Kauhistuisin, ellen tietäisi, että valehtelette. He eivät ikinä uskaltaisi hautoa murha-aikeita ilman minun suostumustani."

"Ah, teidän täytyy uskoa minua, madonna. Viimeksi — kuluneitten neljänkolmatta tunnin aikana olen saanut kuulla melkeinpä koko Montferratin historian pääasiassa noilta miehiltä, ja olenpa saanut vihiä heidän omistakin vaiheistaan. Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan, joka ei olisi tuhlannut leiviskäänsä, suistunut teloiltaan joko arvottomana tai onnettaren hylkäämänä."

Miettivästi hymyillen vastasi ruhtinatar: "Puhutte aivan kuin olisitte kaikkitietävä, ettekä kuitenkaan vielä ymmärrä, että onnen suosima ihminen ei kohtaloonsa muutosta halajakaan. Senvuoksi minäkin olen liittynyt onnettomiin."

"Sanokaa lahjottaviin, vallan- ja saaliinhimoisiin seikkailijoihin, epätoivoisiin pelureihin, joiden panoksena on oma pää ja vielä lisäksi teidän ja teidän veljennekin päät. Neuvottelun kuluessa jakoivat he keskenään valtion virat, eikä minuakaan unohdettu. Barbaresco ei tunne muita kannustimia kuin kunnianhimon."

"Barbaresco on säälittävä", vastasi ruhtinatar. "Hän on saanut kärsiä paljon vääryyttä. Kerran, isäni aikana, hän oli valtion mahtavimpia miehiä. Setäni on riistänyt häneltä hänen virkansa, vieläpä hänen omaisuutensakin."

Ruhtinatar ei ollut tietääkseen, vaan jatkoi: "Voinko minä nyt jättää häntä pulaan? Voinko…" Hän vaikeni ja suoristautui. "Mitä sanonkaan?" Hän nauroi ivallisesti. "Jopa teilläkin on keinonne. Saatte minut kyselemään itseltäni tuollaista, te, köyhä, nimetön opiskelija, orpo kulkuri, joka ei voi esittää parempia todistuksia kuin sanansa."

"Keinoni?" Bellarion hymyili hieman surumielisesti. "Totuuksiin perustuvaa logiikkaa vain. Sitä vastaan on vaikea väitellä."

"En salli teidän puhua tuolla tavalla." Neidon silmissä syttyi jälleen viha, suuttumus niiden puolesta, joita hän piti ainoina ystävinä hädässään. Mutta hän hillitsi itsensä heti. "Herraseni, olen kiitollinen avustanne. Jos vielä haluatte tehdä minulle palveluksen, niin ilmoittakaa kreivi Barbarescolle, etten salli tuota salamurhahanketta jatkettavan. Sanokaa, että se on peruuttamaton käskyni. Lisätkää, että minua on toteltava, ja että minä mieluummin paljastan koko suunnitelman markiisi Theodorelle, kuin sallin sen toteuttamisen."

Ruhtinatar keskeytti hänet. "Mihin ikinä nyt ryhdynkin, ilmoitan siitä tavalla tai toisella herra Barbarescolle. Teidän ei ole tarvis vaivautua enempää. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehnyt. Jumalan haltuun, herra Bellarion."

"Käsitätte yhäti minut väärin, vaikka jo olen sanonut, että jos itse tarvitsisin rahaa, voisin myydä tietoni markiisille. Nuo viisi tukaattia ovat tarpeen Gobbolle, jolta lainasin tämän puvun." Hän kertoi lyhyesti käynnistään Gobbon luona.

"Pahoittelen suuresti, että satuin… Annan teille kymmenen tukaattia, jos nimittäin ei ylpeytenne…"

Ruhtinatar katseli häntä ylen huvitettuna. "Suorastaan äärettömän ylpeänä, sanomattoman, käsittämättömän suurenmoisena."

"Otan vastaan nuo kymmenen tukaattia saadakseni teidät vakuutetuksi inhimillisyydestäni. Ehkäpä voin käyttää ylijäämänkin teidän korkeutenne palveluksessa.

"Palveluksenne on päättynyt niin pian kuin kreivi Barbaresco on saanut viestini."

Bellarion kääntyi lähteäkseen siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen korkeutensa oli käsittänyt erehtyneensä.

Hänen korkeutensa, nähkääs, oli aivan oikeassa, pitäessään Bellarionia hieman pöyhkeänä.

HERRA BARBARESCO.

Bellarion ja Barbaresco istuivat illastamassa. Heitä palveli vanha, sangen siivoton mies, joka suoritti kaikki työt tässä rappeutuneessa talossa. Ateria oli niukka, niukempi kuin Ciglianon luostarin paastopäivällinen, ja viini oli hapanta hailua.

Lopetettuaan syöntinsä puhkesi Bellarion puhumaan pahaenteisen mahtavassa äänilajissa.

"Herraseni, teidän ja minun on nyt saatava asiamme pohdituksi. Kerroin teille jo, ettei hänen korkeutensa vastaa mitään itse viestiin. Ette muuten kaiketi vastausta odottanutkaan, sillä viestinnehän ei sisältänyt mitään. Mutta minä en vielä kertonut, että hänen korkeutensa myös pyysi sanomaan teille jotakin, joka tavallaan on vastaus eräisiin hautomiini ja ruhtinattarelle ilmaisemiini epäluuloihin."

Barbaresco haukkoi ilmaa. Hän tuijotti nuorukaista kiinteästi. Hän oli selvästikin ällistynyt ja ponnisteli kovin hillitäkseen itsensä ennenkuin vastasi:

"Pidin parempana säästää nämä tiedot illallisen jälkeen, jottei minun tarvitsisi lähteä nälkäisenä talosta. Teitä suututtaa tietenkin, että olen maininnut ruhtinattarelle epäluuloistani. Mutta ruhtinatarparka oli niin alakuloinen teidän toimettomuutenne johdosta, että katsoin velvollisuudekseni rohkaista häntä hiukan. Ja niin sanoin, että teillä hyvinkin saattaa olla jotakin tekeillä, vaikka ette välitä sitä kertoa hänelle."

Kuten jo aikaisemmin ehkä olette huomanneet, ei Bellarion aina ollut oikein täsmällinen puheissaan — lieneekö sitten luostarikasvatus ollut tässä suhteessa puutteellinen. Teeskentelynhalu ja -taito oli hänellä niinsanoakseni veressä. Jos kuitenkin olisitte vihjaisseet hänelle itselleen jotakin sentapaista, olisi hän vastannut, että Plato oli opettanut hänet erottamaan huulilla olevan valheen sydämessä olevasta.

"No, mutta jatkakaa! Mitä sitten epäilette?" tiukkasi Barbaresco kiukkuisesti.

"Muistatte kai, mitä kreivi Spigno sanoi, ennenkuin te muut vaiensitte hänet. Sotamiehestä… muistatteko?" Bellarion änkytti hiukan kohdatessaan toisen hehkuvan katseen ja huomatessaan raivokkaaseen irveeseen vääntyneen suun. "Sanoin siis hänen korkeudelleen, kohentaakseni hänen mieltään, että hänen ystävänsä jonakin lähipäivänä ehkä katkaisevat Gordionin solmun — nuolella!"

"Hän sanoi jotakin aivan odottamatonta. Luulin kohtaavani ylimielisyyttä, mutta havaitsinkin hänen pelästyvän. Yritin, vaikkakin turhaan, osoittaa hänelle, että tällä tavoin saavutettaisiin päämäärä nopeimmin, että hän, ellei aiemmin ollut tällaista keinoa ajatellut, nyt tekisi viisainten, jos hyväksyisi sen muitta mutkitta."

"Hän käski minun sanoa teille, että jos tosiaan olette jotakin tällaista suunnitellut, heittäisitte aikeenne sikseen. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä tämäntapaisten hankkeitten kanssa. Mieluummin paljastaisi hän koko salaliiton markiisi Theodorelle."

"Jumalavita!" Barbaresco ryntäsi pystyyn, naama tulipunaisena ja otsasuonet pullistuneina.

Se tuli. Mutta vain sanaryöppynä. Barbaresco syyti ilmoille kaameita ja rivoja herjauksia suunsa täydeltä. "Sinä häpeällinen lurjus! Sinä kolminkertainen nauta! Lörppöilevä apina!" Haukkumasanat sinkoilivat raekuurona Bellarionin niskaan. "Mene takaisin ja kerro hänelle, sinä kaistakalloinen paviaani, ettei koskaan ole ollut kysymyskään mistään vihjaamasi kaltaisesta yrityksestä."

"Korjatkoon piru kreivi Spignon, taulapää! Totteletkos? Lähde heti ilmoittamaan, mitä käskin!"

"En kuljeta valheita", tokaisi Bellarion tiukasti. Hän nousi arvokkaan näköisenä.

"Valheita", intti Bellarion. "Jätetään nuo tuollaiset jutut. Ilmaisin hänen korkeudelleen eräitä epäluuloja, mutta omasta mielestäni ne ovat epäämättömiä tosiasioita. Kreivi Spignon sanat ja se hätääntyminen, jonka ne aiheuttivat, eivät jätä epäilemisen varaa. Älykäs mies, enkä minä suinkaan pidä itseäni tyhmänä, saattoi heti arvata totuuden. Osoittakaa minulle ensin, että valehteleminen tässä asiassa on välttämätöntä, ja antakaa minun sitten harkita, miten olisi meneteltävä."

Barbarescon kiukku alkoi jäähtyä. Hän hieroskeli kämmeniään ja retkahti tuoliinsa.

"Jos toverini, Cavalcanti ja Casella ja muut, olisivat arvanneet, paljonko Spignon sanoista ymmärsitte, ette koskaan olisi päässyt hengissä tästä talosta."

"Mutta jos kerran toimitte ruhtinattaren ja hänen veljensä hyväksi, niin miksi ette tiedustele hänenkin mieltään?"

"Hänen mieltään?" Barbaresco hymyili pilkallisesti. "Onko tuokin muka järkevä kysymys? Meidän nuolemme olisi ammuttu, eikä kukaan olisi koskaan saanut tietää, mistä se oli lähtöisin. Nyt te olette lörpötellyt — tietäkää siis, että jos me olisimme niin typeriä, että vieläkin panisimme tuon aikeen täytäntöön, olisi ruhtinatar Valeria ensimmäisenä meitä syyttämässä. Sellainen hän on — ensin itsepäinen, sitten sydämetön ja ilkeä. Ja minä olen nauta käskiessäni teitä ilmoittamaan hänelle, että olette erehtynyt. Jos jousi kuitenkin laukaistaisiin, käsittäisi hän teidän sittenkin olleen oikeassa, ja me saisimme maksaa päällämme."

Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja voihkaisi. "Olette saattanut meidät perikatoon! Jumalani! Perikatoon!"

"Murskannut kaikki toiveemme", huudahti Barbaresco. "Ettekö huomaa? Ettekö sitten käsitä mitään, senkin aasi, paitsi asioita, joita teidän olisi parempi olla käsittämättä? Olette tärvännyt omankin asianne. Teidän naamallanne ja esiintymistaidollanne varustettu mies olisi saattanut kiivetä vaikka kuinka korkeaan asemaan, etenkin kun vielä sattuu olemaan ruhtinattaren uskottuja."

"Ette. Ettekä minua enempää kuin ketään muutakaan!" Hän kiihtyi jälleen. "Vielä eilen luulin pääseväni nykyisestä kurjuudestani, mutta nyt…" Hän jyskytti äkkiä raivoissaan pöytää ja hyppäsi taas pystyyn. "Tämän olette saanut aikaan haljulla hölinällänne."

"Ei ole muita keinoja. Ei ainakaan meidän käytettävissämme. Ei meillä ole varaa palkata sotajoukkoa. Huomenna saatte kertoa tovereilleni, mitä olette tehnyt, ja katsotaanpa sitten, mitä he ajattelevat."

Tämä ei kuulostanut varsin lupaavalta. Yön kuluessa teki Bellarionin mieli toisenkin kerran nousta ja yrittää karkuun, mutta hän hillitsi kuitenkin halunsa. Oli katsottava, mitä muut salaliittolaiset tuumisivat. Ruhtinatar ehkä vielä tarvitsisi häntä. Tarvitsisi — eikä hän kuitenkaan voinut täysin tyydyttävästi selvittää itselleen, miksi juuri hänen piti panna henkensä vaaraan, jotta ruhtinattaren pulma selviäisi.

Seuraavana aamuna pidetyssä neuvottelussa valkeni Bellarionille pian, millaisessa vaarassa hän todella oli. Salaliittolaiset malttoivat tuskin kuunnella loppuun selontekoa hänen toiminnastaan, ennenkuin he jo vaativat hänen surmaamistaan. Casale aikoi paljastettu tikari kourassa hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Barbaresco astui mahtipontisesti väliin.

"Ei minun talossani!" karjui hän. Murha olisi voinut saattaa hänet syytteeseen.

"Eikä missään muuallakaan, ellette halua tehdä itsemurhaa", varoitti Bellarion kylmästi. Hän astui esiin Barbarescon selän turvista. "Unohdatte, että ruhtinatar Valeria panee vastuun murhastani teidän niskoillenne. Eikä hän syytä teitä ainoastaan siitä, vaan vieläpä valtionhoitajankin murhan suunnittelemisesta. Tuhoamalla minut tuhoatte itsenne." Hän hymyili nähdessään heidän nolot ilmeensä. "Mielenkiintoinen tilanne, vai mitä?"

Saamattomassa raivossaan he nyt kävivät kreivi Spignon kimppuun. Hänhän oli aiheuttanut koko tämän pulman. Enzo Spigno istui liikkumattomana, kasvot valkeina, ja antoi myrskyn raivota. Kun se laantui, virkkoi hän:

"Kiittäisitte minua mieluummin. Minähän vain tunnustelin maaperää, ennenkuin hyökkäsimme. Loppujen lopuksi on vain tapahtunut, mitä odotinkin. Ei pitäisi päästää naisväkeä sekaantumaan tällaisiin asioihin."

"Ei tässä ole päästetty ketään sekaantumaan asioihin", tuhahti
Barbaresco. "Ruhtinatarhan itse pyysi apuani."

"Ja kun me nyt olemme valmiit antamaan sitä", sanoi Casella, "huomaa hän, ettei se ole sentapaista apua, jota hän haluaisi. Mutta entäs sitten? Hän on herättänyt meissä erinäisiä toiveita ja me olemme ahertaneet kovasti saadaksemme ne täytetyiksi."

Samaa asiaa tuntuvat märehtivän kaikki, tuumiskeli Bellarion. Jokainen ajatteli vain omaa etuaan. Ruhtinatar Valeria, valtio ja turmioon tuomittu nuori markiisi eivät merkinneet mitään. Hän ei kuullut heitä mainittavan kertaakaan siinä sekavassa keskustelussa, joka nyt seurasi.

"Kuulkaapas, nuori mies", sanoi hän. "Vastatkaa puolestamme ruhtinattarelle, että emme suinkaan aio perääntyä. Olemme ottaneet pelastaaksemme Montferratin ja teemme sen omalla tavallamme. Selittäkää hänelle, ettei hän voi pettää meitä joutumatta samalla itse surman suuhun."

"Niin, mahdollisuutena, mutta ehkä ei välttämättömänä seurauksena. Sanokaa hänelle myös, että hänen veljensä on samassa kadotuksessa. Neito on pannut liikkeelle voimia, joita ei pysty hallitsemaan." Spigno kääntyi kumppaneihinsa. "Olkaa huoleti, hyvät herrat. Huomatessaan tukalan asemansa varoo ruhtinatar visusti vaikeuttamasta toimintaamme niin nyt kuin vastakin."

Bellarion oli pilkallisesti nimittänyt tilannetta mielenkiintoiseksi silloin kun salaliittolaiset olivat aikoneet käydä hänen kimppuunsa. Muistellessaan myöhemmin päivällä tapahtumien kulkua oli hänen pakko tunnustaa olleensa vakavassa vaarassa.

Hän oivalsi täydellisesti ruhtinattaren lähteneen perin heikolle jäälle. Samalla oli hän itse ollut varomaton, aivan kuin shakinpelaaja, joka huomaa vastustajansa mahdollisuudet hyvän siirtoon, mutta luulee, ettei tämä itse niitä äkkää.

Hänestä tuntui, ettei tässä enää ollut muuta tekemistä kuin jatkaa matkaa Paviaan ja jättää ruhtinatar selvittelemään pulmaa mielensä mukaan. Hän huokasi. Apotti oli ollut oikeassa. Luostarin muurien ulkopuolella ei ollut rauhaa. Kaikkein vähimmin sitä oli Montferratissa. Parasta puhdistaa tämän levottomuuden pesän tomu jaloista ja painua Paviaan kreikankielen opintojen ääreen.

Hän kulki hiljakseen öljypuu- ja viiniviljelmien ohi uskotellen itselleen olevansa jo matkalla Paviaa kohti, ja kuvitellen ehtivänsä ennen yön tuloa Sesiaan.

Mutta hämärissä palasi hän Lombardian puoleisesta portista Casaleen, pyrkien palatsiin päin. Hän oli huomannut, ettei ollut niinkään helppo viskata harteiltaan taakkaa, jonka oli ottanut: jos hän sen tekisi, ei hän koskaan voisi unohtaa neidon kalpeita kasvoja ja suuria, ikävöiviä silmiä. Tuo näky seuraisi häntä äänettömänä moitteena, minne hän ikinä menisikin.

MARKIISI THEODORE.

Lauantai oli yleinen vastaanottopäivä Montferratin valtionhoitajan, mahtavan markiisi Theodore Palaelogon palatsissa. Silloin sai kuka hyvänsä kääntyä asioineen hänen puoleensa.

Uljas mies, muuten, tämä markiisi. Solakka ja ryhdikäs, vaikka olikin jo viisissäkymmenissä. Hänen avoimet kasvonsa voimakkaine piirteineen, kohtelias ja ystävällinen käytös miellyttivät kaikkia ensi näkemältä. Hänen auliuttaan vastaanottopäivinä ei koskaan käytetty väärin. Tänäkin lauantaina oli palatsissa puheillepääsyä odottavien luku perin kohtuullinen. Vihdoin astui hänen korkeutensa huoneeseen, seurassaan kansleri, poliisikapteeni ja kaksi sihteeriä. Hitaasti edetessään pysähtyi hän tuontuostakin vaihtaakseen sanan pari kunkin läsnäolijan kanssa, ja kun hän suunnilleen tunnin kuluttua jälleen palasi yksityishuoneistoonsa, oli sihteeri saanut vastaanottaa vain yhden ainoan anomuksen, jonka jätti muuan pitkä, tummatukkainen, tulipunaisessa puvussa komeileva nuorukainen.

Nuori mies kumarsi myöntävästi. Hänet johdatettiin nyt pieneen, hauskaan huoneeseen, jonka ikkunat antoivat puutarhaan. Sihteeri sulki oven ja Bellarion havaitsi seisovansa markiisin edessä. Valtionhoitajan lähekkäin olevat, vaaleat silmät katsoivat tutkivasti häneen. Hoikilla sormillaan hypisteli hän pergamenttikääröä, jonka Bellarion heti tunsi omaksi anomuksekseen.

"Kuka te olette, herraseni?" Ääni oli tyyni ja tasainen; sellaisen miehen ääni, joka ei ilmaise sisimpiä tunteitaan tai ajatuksiaan.

Havaittuaan tarvitsevansa kasvatti-isän, jos mieli puuhissaan menestyä, oli Bellarion valinnut parhaan otettavissa olevan. Näin oli hän korottanut kuuluisan soturin, Milanon herttuan holhoojan Facino Canen, isäkseen.

"En, teidän korkeutenne. Tulen Ciglianon augustiiniluostarista, jonne isäni lähetti minut muutamia vuosia sitten, ollessaan Montferratin palveluksessa. Toivottiin minun astuvan hengelliseen säätyyn. Levoton luonteeni ei kuitenkaan ota oikein viihtyäkseen luostarissa." Näin liitti Bellarion valheen ja totuuden yhteen, antaen Facino Canen hahmon sille tuntemattomalle sotilaalle, joka hänet aikoinaan oli luostariin tuonut ja joka myös oli hänelle kertonut Facinon urotöistä.

"Sattumalta. Apottini antoi minulle suosituskirjeen, josta minulla piti olla apua matkallani Jouduin tämänvuoksi tekemään tuttavuutta kreivi Barbarescon kanssa ja hänen ylhäisyytensä mieltyi minuun, niin että pyysi minua jäämään tänne suorittaakseni hänelle eräitä pikku palveluksia. Hän huomautti, että minulle täällä voisi avautua tie huomattavaan asemaan, ellen vain harhautuisi oikeasta suunnasta."

Markiisin ohuet huulet vetäytyivät niukkaan hymyyn. "Ja kun te olitte tutkinut asian perinjuurin, havaitsitte, että vielä varmempi tie kunniaan olisi noiden kavaltajaraukkojen pettäminen?"

"Teidän korkeutenne pitää vaikuttimiani mahdollisimman kehnoina." Bellarion puhui varmalla äänellä ja arvokkaasti, esiintyen kuin paras lahjottava lurjus ikään.

"Menettelynne todistaa hyvää älystänne, mutta ei suinkaan kunniallisuudestanne ja lojaalisuudestanne."

"Mitä heidän salaliittonsa teihin kuului? Mitä te minulle olette velkaa? Olette vain päättänyt hyötyä mahdollisimman paljon. Hyvä, hyvä. Semmoinen poika se pitää Facinolla ollakin, olittepa nyt sitten otto- tai oma poika. Seuraatte uskollisesti hänen jälkiään. Kyllä teille vielä kunnian kukko laulaa, jos päämääräänne pääsette."

"Hiljaa!" Markiisi korotti miellyttävää ääntään hivenen verran. "Nyt puhun minä. Ymmärrän tarkoituksenne täydellisesti. Tunnen miehiä joka lajia, ja jos päätän ottaa teidät palvelukseeni, tapahtuu se yksinomaan senvuoksi, että uskon palkkiontoivon pysyttävän teidät minulle uskollisena. Osaan rangaista petturia, ja rankaisen ankarasti. Pyritte vaaralliseen tehtävään, herraseni." Hän irvisti. "No, oma asianne. Jos selviätte vaikeuksista ja voitatte alhaiset vaistonne, kykenen palkitsemaankin teidät tyydyttävällä tavalla."

Bellarion ei voinut olla punastumatta kuullessaan valtionhoitajan ylenkatseelliset sanat ja nähdessään hänen ivallisen ilmeensä.

"Ehkäpä voin toiminnallani haihduttaa teidän korkeutenne minusta saaman huonon käsityksen."

"Olisinko erehtynyt? Kenties suvaitsette sanoa, minkä vuoksi tahdotte olla juuri minulle näin avulias…"

Bellarion oikaisi ylpeästi ryhtiään ja hänen silmänsä leimusivat. Sisimmässään oli hän hieman ällistynyt. Kovinpa vähillä todistuksilla oli markiisi uskonut…

Mutta hänen ylhäisyytensä vain hymyili. Pienemmät tyrannit tyytyivät kiduttamaan ruumista. Markiisi Theodore kidutti sielua.

"Kyllä, kunhan asia on loppuun käsitelty ensin. Tulitte omasta aloitteestanne. Sanokaa nyt: tiedättekö kenenkään muun, kuin mainitsemienne miesten, sekaantuneen tähän salaliittoon?"

"Tiedän heidän yrittävän houkutella muitakin koplaansa, mutta mitään nimiä en osaa mainita. Rohkenen luulla, etteivät nuo nimet mitään merkitsekään. Ne miehet, jotka luettelin, ovat johtajia. Jos heidät nujerretaan, eivät muut kykene mihinkään."

"Seitsenpäinen lohikäärme siis, ja nämä ovat päät. Jos päät isketään poikki…" Hän keskeytti. "Hyvä. Ettekö kuitenkaan ole kuullut mitään nimiä mainittavan heidän neuvotteluissaan?" Hän kumartui eteenpäin ja tuijotti kiinteästi nuorukaista silmiin. "Eikö ole puhuttu kenestäkään lähelläni olevasta henkilöstä? Muistelkaahan, herra Bellarion, ja puhukaa rohkeasti suunne puhtaaksi."

"Koska he kerran väittävät työskentelevänsä markiisi Gian Giacomon hyväksi, on tietenkin hänen nimensä mainittu. Mutta en ole koskaan kuullut vihjaistavan, että hän tietäisi mitään koko puuhasta."

"En ainakaan minä tiedä", vastasi Bellarion hitaasti. Markiisi nojautui taaksepäin tuolissaan. Tavallisesti oli hän hyvin salaperäinen, mutta nyt hän hämmästyttävän ajattelemattomasti paljasti itsensä.

"He eivät luota teihin vielä tarpeeksi. Palatkaa heidän luokseen ja tiedoittakaa minulle kaikesta, mitä kuulette. Olkaa huolellinen, niin palkitsen teidät runsaasti."

Bellarion säikähti oikein todenteolla. "Eikö teidän ylhäisyytenne aiokaan iskeä heti? Vaikka voisitte…"

Markiisi vaiensi hänet tuimasti. "Olenko pyytänyt neuvoanne? Tiedätte, mitä teidän on tehtävä. Saatte mennä."

"Mutta, teidän korkeutenne! Olen tullut tänne avoimesti, kaikkien nähden. Olisi vaarallista palata heidän luokseen enää."

Valtionhoitaja ei piitannut hänen levottomuudestaan, vaan hymyili. "Olette lähtenyt vaaralliselle tielle — johan sen sanoin. Tahdon kuitenkin auttaa teitä. Muistan nyt, että minulla on kirje, jossa Facino pyytää minulta suojelusta ottopojalleen niinkauan kuin tämä on Casalessa. Sellaista pyyntöä en voi hylätä. Facino on tätänykyä suuri herra Milanossa. Annan tiedon hoville täälläolostanne. Senjälkeen voitte huoleti liikkua täällä vapaasti. Uskotelkaa tovereillenne saavuttaneenne suosioni ja selittäkää, että aiotte käyttää luottamustani heidän etujensa hyväksi. Se riittää. Toivottavasti tapaan teidät taas illalla. Ja nyt, Jumalan haltuun."

Bellarion poistui koko lailla ymmällä. Alku oli ollut lupaava, mutta kaikki oli kuitenkin sujunut toisin kuin hän oli odottanut. Ellei hän olisi ilmoittanut olevansa Facino Canen kasvatti, olisi hän tuskin voinut tyydyttävästi tehdä selkoa täällä olostaan ja toiminnastaan. Tämä taas oli välttämätöntä, jotta hän voisi auttaa ruhtinatar Valeriaa selviämään pälkäästä, josta neito omin voimin ei olisi mitenkään päässyt, joutumatta kahta pahempaan pulaan. Hän oli vankasti luottanut siihen, että valtionhoitaja siekailematta kävisi salaliittolaisten kimppuun, niinpian kuin saisi heidän olemassaolostaan tiedon, mutta havaitsikin nyt, että markiisi Theodore oli ollut tietoinen hankkeesta ja sen suunnittelijoista kenties jo kauan aikaa. Tämän vuoksi kai hänen ylhäisyytensä niin hanakasti oli uskonutkin Bellarionin juttuun. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mahdollisesti oli hän kuullut puhuttavan Bellarionistakin yhtenä niistä miehistä, jotka kokoontuivat neuvottelujaan pitämään Barbarescon taloon.

Bellarion oli siis epäonnistunut. Kaikki mitä hän oli saanut aikaan oli jonkinlainen palvelussopimus, joka velvoitti hänet työskentelemään markiisin hämäräperäisten pyrkimysten hyväksi.

VAROITUS.

Sinä iltana oli ilo ylimmillään markiisi Theodoren vieraanvaraisessa hovissa. Jo aikaisin iltapuolella alettiin esittää näytelmää, jota fra Serafino muistelmissaan nimittää ruokottomaksi, vaikka hän kukatiesi vain tarkoittaa, että se oli leikillinen, ja senjälkeen tanssittiin avarassa seurusteluhuoneessa, markiisi Theodoren henkilökohtaisesti ottaessa osaa ilonpitoon. Hänen rinnallaan nähtiin nuori Morean ruhtinatar, joka tosin ei ollut kaunis, mutta liikkui erinomaisen sirosti.

Veljenpoika, markiisi Gian Giacomo, oli tanssitettavakseen valinnut kreivitär Ronseccon, joka mielellään olisi kieltäytynyt tästä kunniasta, mutta ei voinut. Pojan kasvot punoittivat ankarasti, silmät kiilsivät ja kieli kangerteli pahasti hänen puhuessaan. Silloin tällöin hän horjahti ja oli melkein kaatua. Juopuneen nuorukaisen näkeminen ei hymyilyttänyt ketään. Kerran pysähtyi valtionhoitaja, kuiskatakseen hänelle muutamia varoittavia sanoja. Poika vastasi röhönaurulla ja hoippui tiehensä vetäen nuorta, viehättävää kreivitärtä perässään. Oli aivan ilmeistä, ettei moitteeton, ritarillinen valtionhoitaja mahtanut mitään rappeutuneelle nuorukaiselle.

Melkeinpä ainoa, joka uskalsi vetää suutaan nauruun, oli messer Castruccio da Fenestrella, jolla oli yllään loistava kultakangaspuku. Hän nautti silminnähtävästi kasvatuksensa tuloksista. Illallisen aikana oli hän houkutellut Gian Giacomon juomaan vallan ylettömästi ja myöhemmin oli hän usuttanut häntä tanssittamaan jäykkäniskaisen Ronseccon puolisoa.

Ovelta silmäili hän heitä hetken. Saatuaan kyllikseen lähti hän huvittamaan muuatta hovilaisryhmää, joka oli kerääntynyt ruhtinatar Valerian ympärille. Näiden joukossa olivat seuranaiset Dionara ja Isotta, koulumestari Corsario, jonka ilme oli yhtä turhamainen kuin hänen pukunsa, ja puolikymmentä nuorta keikaria. Ruhtinatar oli kalpea ja hänen otsansa oli vetäytynyt kurttuun. Masentuneena seurasi hän katseellaan veljeänsä, tuskin tajuten, että huoneessa muita ihmisiä olikaan, vaikka monet näistä hienotunteisesti koettivat johtaa hänen huomionsa nuoresta markiisista muihin asioihin. Havaitessaan Castruccion lähestyvän tyynenä ja huolettoman luontevasti kävellen, punastui hän heikosti.

"Armollinen nuori herramme on iloisella tuulella tänä iltana", virnisteli Castruccio. Kukaan ei vastannut. Hän tuijotti heitä kiiluvin silmin, huulillaan pilkallinen hymy. "Te sitävastoin ette tunnu olevan perin huvitettuja. Teidän mieltänne täytyy hiukan kohentaa." Hän astui ruhtinattaren eteen ja kysyi: "Haluaako teidän korkeutenne tanssia?"

Neito ei katsahtanutkaan häneen. Ruhtinattaren huomio oli kokonaan kiintynyt johonkuhun Castruccion takana seisovaan. Öykkäri kääntyi nopeasti päästäkseen selville, tämän mielenkiinnon esineestä.

Huoneen poikki lähestyi messer Aliprandi, milanolainen kaunopuhuja, ja hänen seurassaan muuan hoikka, tummatukkainen nuorukainen, jonka punainen puku oli enemmän silmiinpistävä kuin tilaisuuteen sopiva. Jalo Castruccio katseli nuorukaista peittelemättäkään halveksumistaan, ja piteli mielenosoituksellisesti tuoksurasiaa nenänsä alla, ikäänkuin suojatakseen herkkää hajuelintään mahdollisilta ikäviltä yllätyksiltä.

Parrakas messer Aliprandi oli pukeutunut komeaan turkispäärmeiseen mekkoon ja liikehti arvokkaasti. Hän kumarsi ruhtinattarelle syvään.

"Teidän korkeutenne, sallitteko minun esitellä teille Bellarion Canen, hyvän ystäväni Biandraten kreivin pojan?"

Älykäs markiisi oli jättänyt milanolaisen tehtäväksi tutustuttaa ruhtinatar Bellarioniin. Näin saisi neito sen käsityksen, että Bellarion vastikään oli saapunut Milanosta.

Fra Serafino sanookin hänestä: "Tämä nuorukainen oppi hienon käytöksen ja hyvät tavat yhtä nopeasti kuin kuiva sieni imee itseensä vettä."

"Olette tervetullut, herraseni", virkkoi hän sirosti, kääntyen sitten
Aliprandiin. "En ole tiennyt, että Biandraten kreivillä on poika."

"En minäkään, ennenkuin markiisi Theodore hänet esitteli." Aliprandin ääni kuulosti epävarmalta, mutta neito ei ilmeisestikään kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Bellarion ihmetteli hänen suurenmoista teeskentelytaitoaan.

"Tunsin varhaisimmassa lapsuudessani kreivi Biandraten varsin hyvin ja hänen muistonsa on yhäti minulle rakas. Hän oli aikoinaan isäni palveluksessa, kuten tiedätte. Iloitsen suuresti hänen menestyksestään."

"Per aspera ad astra", sanoi Bellarion tyynesti. "Vaikka usein voi sanoa myös per astra ad aspera, jos saan uskoa sitä, mitä olen lukenut."

"Teidän pitää kertoa minulle isästänne. Olen usein halunnut kuulla hänen mainioista seikkailuistaan ja niistä teoista, jotka lopulta veivät hänet hänen nykyiseen korkeaan asemaansa."

Piiri heidän ympärillään sulkeutui. Odotettiin jännittävää tarinaa. Mutta Bellarion, joka ei tiennyt Facinosta enempää kuin jonkun kaikkien tunteman kaskun, luikertelihen näppärästi syrjään.

"Olen perin kehno kertoja. Sitäpaitsi olisi tällainen tarina matkasta tähtiin ehdottomasti kerrottava tähtien alla."

"No, tapahtukoon niin. Tähdethän tuikkivat paraikaa. Ehkä osaatte näyttää minulle taivaalta Facinon ja oman tähtenne." Neito nousi ja kehoitti Dionaraa ja Isottaa seuraamaan itseään.

"Luojan kiitos", sanoi hän ääneen, "että pelastuttiin siitä ikävyydestä."

Huoneen toisessa päässä oleva avoin ovi johti kuun valaisemalle pengermälle. Sinne johdatti ruhtinatar Bellarionin, neitojen seuratessa jälempänä.

Kynnyksellä olivat he törmätä markiisi Gian Giacomoon, joka hoippui Ronseccon kreivittären kintereillä. Nuori kreivitär oli melkein itkuun purskahtamaisillaan. Markiisi pysähtyi ja mulkoili sisartaan.

Ruhtinatar astui askeleen lähemmäksi. "Olet väsynyt, Giannino, ja myös kreivitär näyttää uupuneelta. Eikö olisi viisainta levätä hieman?"

"Väsynyt? Levätä! Olet lapsellinen, Valeria. Peräti. Lapsellinen ja hätikkö. Pistät pitkän nenäsi joka asiaan. Jonakin päivänä pistät sen vielä ampiaispesään. Ja minkäslainen siitä sitten kuontuu? Oletko ajatellut sitä?" Hän remahti nauramaan ja tarttui kreivitärtä käsipuoleen. "Jättäkäämme pitkänokka ja koipeliini rauhaan. Hah hah!" "Hän nauroi kimakasti. Typerästä sukkeluudestaan perin huvitettuna mäkätti hän äänekkäästi, jotta kaikki voisivat kuulla: 'Pitkänokka ja koipeliini! Pitkänokka ja koipeliini!

"'Koipeliini säärillänsä neidon lemmen voitti, mutta neidon nenäparkaa liian isoks moitti'."

Nauraa kihertäen kompuroi hän peremmälle huoneeseen liittyäkseen tanssiviin, mutta kompastui roikkuvaan hihanliepeeseen ja retkahti pitkälleen lattialle. Riennettiin apuun.

Ruhtinatar kosketti Bellarionin käsivartta töyhtöviuhkallaan. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut.

Pengermälle saavuttuaan käski hän seuraneitosten jäädä taaemmaksi ja asteli nuorukaisen kanssa marmorisen rintakaiteen luo.

"Nyt, herraseni", virkkoi hän viileässä äänensävyssä, "voitte selittää, miksi olette täällä ja mistä olette saanut uuden nimenne."

Bellarion vastasi säveästi: "Markiisi Theodore uskoo, että todellakin olen Facino Canen poika, ja se seikka riittänee jo yksin selittämään täälläoloni. Montferratin hovi ei voi evätä vieraanvaraisuutta Biandraten kreivin pojalta."

"En suinkaan. Valehtelin markiisille. Se oli välttämätöntä, jotta pääsisin tänne. Maalarin mekko eilen oli myös valhe."

"Ja vaaditte, että minun pitäisi luottaa teihin…" Neito vapisi suuttumuksesta. "Järkeni sanoo minulle taaskin, että olette urkkija — lähetetty pääni menoksi."

Äkkiä loppuivat neidon voimat. Hän ei jaksanut hillitä itseään enää, vaan huudahti surkeasti: "Jumalani! Pelkään kadottavani järkeni. Veljeni…" Ääni katkesi nyyhkytykseen.

Bellarion pysyi ulkonaisesti levollisena. "Asia kerrallaan. Muuten ei tästä tule mitään valmista. En voi viipyä täällä liian kauan."

"Teidän setäänne minä pidän narrinani, enkä teitä." Bellarion oli alentanut äänensä kuiskaukseksi.

"Parasta kun kuuntelette loppuun. Olen jo aikaisemmin huomauttanut, ettei johtopäätösten tekeminen ole vahvimpia puolianne."

Jos neitoa ehkä nuo sanat loukkasivatkin, ei hänestä voinut sitä huomata. Nojaten marmorikaiteeseen tuijotti hän nuorukaisen ohi kuun valaisemaan puutarhaan, jonka puut ja pensaat mustina varjoina piirtyivät oudon värikkäänä leimuavaa taivasta vasten.

Lyhyesti ja selvästi kertoi Bellarion hänelle, miten salaliittolaiset olivat suhtautuneet viestiin.

"Luulitte tekevänne heistä matin, mutta he osasivat vastata vielä paremmalla siirrolla. Tämä todistaa jälleen, että olin oikeassa sanoessani heidän pitävän silmällä yksinomaan omia etujaan. Te ja veljenne olette ainoastaan välikappaleita, joita he työssään tarvitsevat. Havaitsin, ettei ollut muuta kuin yksi keino pelastaa teidät. Ja siihen keinoon minä tartuin."

Ruhtinatar keskeytti hänet. "Tartuitte? Mihin tartuitte?" Äänessä oli sekä hämmästystä että pelkoa. "Miksi te tahtoisitte pelastaa minut? Jos uskoisin teitä, pitäisin teitä hävyttömänä. Te olitte vain lähetti, ettekä mitään muuta."

"Enkö — vaikka paljastin teille noitten miesten todelliset aikeet ja vaaran, johon olitte heittäytynyt liittoutuessanne heidän kanssaan?"

"Aivan niin. Olin unohtanut. Palvelijani — sallimuksen lähettämä, eikö niin?"

"Todellako?" Neito kohdisti vihdoinkin katseensa häneen, mutta näki kasvojen asemesta vain utuisen vaalean läikän. "Kenties olette niin ihmeellinen, etten voi pitää teitä todellisena."

Bellarion huokasi. "Kannattaneekohan minun jatkaa enää? Tuskin te kuitenkaan uskotte." Hän puhui kiihkottomasti, hiukan venyttäen.

"Jatkakaa vain. Ehkä teillä on sydämellänne jotakin mielenkiintoista.
Mitäpäs siitä, vaikka ette saisikaan minua vakuutetuksi…"

"No, olkoon menneeksi: minä saatoin tehdä, mitä te ette voinut, vaarantamatta henkeänne." Ja hän kertoi ilmaisseensa valtionhoitajalle salaliittolaisten nimet.

Hän näki neidon nostavan kätensä povelleen ja kuuli kauhua ja inhoa ilmaisevan huudahduksen.

"Ettekö uhannut itse kavaltaa heidät, jos eivät suostuisi luopumaan murha-aikeistaan? Olin teidän lähettinne, en muuta. Kun esittäydyin Facino Canen ottopoikana, uskottiin minua — valtionhoitaja ei suuresti välittänyt siitä, oliko se totta vai ei, koska hän piti minua juuri sinä apurina, jota tarvitsi."

"Onko ehken vaikeampi uskoa, että valtionhoitaja oli jo täysin selvillä salahankkeesta?"

"Miksipä hän muuten olisi luottanut minuun? Koska hän itse tiesi totuuden, ei hänen ollut vaikea uskoa sanojani."

"Niin, koska häneltä puuttuvat todisteet teidän ja veljenne syyllisyydestä. Paljonko hän välittää Barbarescon kurjista kätyreistä? Markiisi Gian Giacomon hän tahtoisi tuhota. Ja minut on nyt lähetetty etsimään todisteita."

"Ette epäröi tunnustaa, että petätte kaikkia. Barbarescon kavallatte valtionhoitajalle, valtionhoitajan minulle ja minut taas epäilemättä valtionhoitajalle."

"Tätä keskustelua en olisi tarvinnut voidakseni kavaltaa teidät, madonna. Olisin voinut kavaltaa teidät jo aikaisemmin."

Ruhtinatar punnitsi hänen sanojaan. Hänellä oli hyvä muisti, ja
Bellarion osasi todistella. Kuitenkin oli hänen vaikea uskoa…

"Tämä on vain joku temppu. Miksi jäitte tänne ilmaistuanne ystäväni. Olittehan jo tehnyt tehtävänne." Nuorukaisen vastaus oli suora ja selvä. "Jos en olisi jäänyt, ette koskaan olisi saanut tietää, mitä nuo miehet pyysivät vastaamaan teille. Ette myöskään olisi saanut tietää, että heidän joukossaan jo on Juudaskin. Minun oli varoitettava teitä."

"Niin", myönsi toinen hitaasti. "Huomaan." Ja äkillisessä vihassa, miehen paljastuksien synnyttämän pelon vallassa, hän huudahti: "Välttämätöntä! Miksi tämä oli välttämätöntä? Miksi tulitte? Viikko sitten ette tiennyt minusta mitään. Ja nyt tahtoisitte uskaltaa henkenne puolestani, te, jolle en ole mitään. Vaaditte, että minun olisi uskottava tätä. Luulette kai, että olen hullu."

Neito kuvitteli hymyn kirkastavan Bellarionin epäselvästi näkyviä kasvoja. Pojan ääni oli matala hänen vastatessaan:

"Ei ole järjetöntä uskoa hulluuteen. Hulluutta on olemassa. Pitäkää vain minua höperönä. Maailma on kukatiesi liian huumaava luostarin kasvatille. Hälinä on humalluttanut minut."

Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Kerrankin hiukan ontuva selitys. Onko kekseliäisyytenne tyrehtynyt?"

"Ei. Käsityskykyni vain tuntuu kovin rajoitetulta", vastasi nuorukainen masentuneena.

Ruhtinatar kosketti hänen käsivarttaan. Bellarion tunsi hennon käden värisevän, ja hämmästyksekseen kuuli hän neidon lausuvan arasti, melkein änkyttäen:

"Jos olen loukannut teitä, messer Bellarion, niin pankaa sanani kokemani järkytyksen tilille. On niin helppo, niin peloittavan helppo uskoa, mitä tahdomme uskoa."

"Tiedän", vastasi Bellarion koruttomasti. "Ja kunhan olette nukkunut yön, huomaatte kyllä, että teidän pelastuaksenne täytyy uskoa minua."

"Castruccio on ainoastaan väline. Tulkaa. Suotta me puhumme." Hän lähti astumaan odottavia seuranaisiaan kohden, mutta pysähtyi äkkiä. "Minun täytyy sittenkin uskoa teitä, ser Bellarion. Ellen uskoisi, tulisin hulluksi. Mutta jos valehtelette, jos olette valtionhoitajan kätyri, rankaisee hyvä Jumala teitä varmasti."

"Mitäpä muuta, kuin että olen keskustellut kanssanne tuloksetta; että joko salaatte minulta totuuden tai sitten ette tosiaan tiedä salaliitosta mitään."

"Siitä saatte ottaa selon." Näin osoitti neito, että hän tahtoi luottaa
Bellarioniin tinkimättä.

He palasivat tanssisaliin. Jäykästi ja muodollisesti kumarsi Bellarion hänen korkeudelleen ja lähti hyvästelemään valtionhoitajaa.

Markiisi Theodore jätti seuransa ja tarttuen nuorukaisen käsivarteen vei hänet hieman syrjään.

"Olen tunnustellut maaperää", ilmoitti Bellarion. "Joko hän epäilee minua tai sitten hän ei tosiaankaan tiedä Barbarescosta mitään."

"Voitte olla varma siitä, että hän epäilee. Pyytäkää Barbarescolta suositusta ja yrittäkää uudestaan."

EPÄILTYNÄ.

Barbarescon luona odotti messer Bellarionia yllätys. Hänen astuessaan kokoushuoneeseen, ympäröi koko salaliittolaisjoukko hänet. Pahansisuinen Casella asettui hänen toiselle puolelleen, häikäilemätön Spigno toiselle. Heidän ilmeensä olivat kaikkea muuta kuin miellyttävät. Ilkeimmän näköinen oli kuitenkin Barbaresco, joka tuijotti häntä rasvainen hymy huulillaan.

Bellarion huomasi, että tässä oli oveluus tarpeen. Muka hämmästyneenä tuijotti hän ahdistajiaan.

"Salaliittolaisina olette näkevinänne vakoojia joka sopessa", sanoi hän, "Epäilette joka asiassa petosta. Silmät teillä on, mutta missä on järki? Taivas auttakoon niitä, jotka teihin luottavat." Hän tempoili käsivarsiaan päästäkseen irti. "Hellittäkää, senkin pöhköt."

Barbaresco nuolaisi huuliaan. Hän piteli oikeaa kättään selkänsä takana. Hitaasti astui hän lähemmäksi.

Bellarionin ivanhymy kävi selvemmäksi, mutta hänen katseessaan ei ollut pelkoa. "Tiedätte kyllä, missä olen ollut. Heittäkää jo näyttämöeleenne. Olen ollut hovissa."

"Mitä varten, Bellarion?" kysyi Barbaresco hiljaa. Toiset vaikenivat jäykästi.

"Kavaltamassa teidät, luonnollisesti." Sävy oli mahtavan pilkallinen.
"Sen tehtyäni palasin, jotta saisitte katkaista kaulani."

Spigno naurahti ja hellitti otteensa. "Minä ainakin olen saanut tyydyttävän vastauksen", virkkoi hän. "Sanoinhan heti, etten voinut uskoa hänen ryhtyneen tyhmyyksiin."

Casella puristi toista käsivartta sitä kiukkuisemmin. "Vaadin selvää selontekoa, ennenkuin…"

"Antakaa edes minun hengittää vapaasti", ärisi Bellarion ja rimpuilihen vapaaksi. "Ei minua tarvitse piestä. En minä aio karata. Teitä on seitsemän minua vastassa. Jos käytätte hieman järkeänne, käsitätte itsekin, etten mahda teille mitään. Enkä suinkaan olisi tullut tänne, jos kerran hautoisin pakoa."

"Älkää jaaritelko siitä, mitä ette tekisi. Kysyimme, mitä olette tehnyt", tivasi Barbaresco.

"Sanon teille, etten olisi avoimesti, kaikkien nähden, lähtenyt hoviin, jos olisin aikonut kavaltaa teidät."

"Aivan samaa sanoin minäkin", huomautti Spigno, ärtyen hienosti.
"Antakaa pojan kertoa."

Kuului hiljaista mutinaa. Bellarion kulki huoneen poikki heidän synkkien katseittensa seuraamana, liikkuen varmasti kuin ainakin viaton mies. Hän heittäytyi nojatuoliin.

"Tässä ei ole mitään kertomista, mikä ei olisi jo itsestään selvää. Lähdin viemään viestiänne ruhtinatar Valerialle; osoittamaan hänelle, että hän oli teidän armoillanne; todistamaan, ettei hän, liityttyään tähän salaliittoon, voi perääntyä enempää kuin määrätä toimintatapojammekaan. Tämän tehtävän suoritin onnellisesti loppuun."

Barbaresco puhui taas muitten puolesta. "Uskomme, jahka selitätte meille, miksi teidän piti tätä varten lähteä hoviin ja miten onnistuitte sinne pääsemään."

"Luoja lisätköön kärsivällisyyttäni kanssanne, kallis Tuomas!" huokasi Bellarion. "Menin hoviin, koska tajusin, etten mitenkään pystyisi kädenkäänteessä pensaan takaa saamaan ruhtinatarta vakuutetuksi tilanteen vakavuudesta. Juttu venyisi ilmeisesti hyvinkin pitkäksi. Sitäpaitsi, hyvät herrat, rohkea ja avoin esiintyminen on aina paras keino tällaisiakin asioita hoidettaessa, jos se vain on mahdollista. Ja tällä kertaa se kävi helposti päinsä. Satun olemaan Facino Canen ottopoika, ja käytin tätä asianlaitaa hyväkseni."

Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta. Ne kuitattiin yhteisellä vastauksella.

Tuokion hiljaisuus. Vihdoin sanoi Barbaresco: "Aliprandi ehkä takasi teidät siellä, mutta hän ei voi tehdä sitä täällä."

"Kovasti uskomatonta", vahvisti Casella. "Jos teillä ei ollut muita aikeita, niin miksi ette jo aikaisemmin käyttänyt hyväksenne henkilöllisyyttänne päästäksenne hoviin?"

"Koska se ei ollut tarpeen. Unohdatte, ettei ruhtinatar tällä kertaa osannut odottaa minua, minkävuoksi puutarhaportti oli suljettu. En myöskään voinut käydä maalarista näin myöhään illalla, kuten edellisellä kerralla. Sitäpaitsi on maalarina esiintyminen kallista. Sain pulittaa viisi tukaattia viime kerralla."

Jälleen rapisivat kysymykset. He eivät vielä olleet kuulleet mitään hänen maalariseikkailustaan. Vihdoin kertoi hän heille koko jutun, ja havaitsi, että se vaikutti heihin uskottavalta.

Bellarion kohotti olkapäitään. "Oliko se tarpeellista? Mitäpä sillä väliä, minkälaisessa hahmossa asioillanne liikuin? Sitäpaitsi, sallikaa minun huomauttaa — itse ette sitä kuitenkaan keksi — että jos olisin teidät kavaltanut markiisille, olisi poliisikapteeni nyt täällä minun asemestani."

Viimemainittu oli äkkiä muistanut jotakin. Hänen siniset silmänsä kapenivat melkein viivoiksi.

"Miten on selitettävissä, ettei hovissa tiedetä mitään toimestanne palatsin virkailijana?"

Nuorukainen hätkähti huomatessaan, että tuo valhe saattoi käydä hyvinkin kohtalokkaaksi. Seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei Barbaresco kuitenkaan epäillyt hänen henkilöllisyyttään, vaan jotakin muuta.

"Ehkäpä toiset eivät siitä tiedäkään. Entä sitten? Sitäpaitsi, voinhan minä olla palatsivirkailija, vaikka olenkin Facino Canen kasvatti. Muistakaa, että messer Aliprandi takasi minut."

"Hän ei voi taata teitä täällä", intti Barbaresco. "Kuka voi todistaa, että olette se, joksi itseänne väitätte?"

Bellarion silmäsi ympärilleen. Hänen vastaustaan odotettiin ilmeisesti henkeä pidätellen.

"Vaadimme sitä niin kiihkeästi, että jollet sitä tee, olet pian päätäsi lyhempi, kukonpoika", vakuutti Casella hypistellen tikariaan.

Tässä ei saanut siekailla. Jos nuo konnat odottaisivat edes huomiseen, ennenkuin katkaisisivat hänen kurkkunsa, niin ehkäpä tässä vielä keino ilmaantuisi…

"Hyvä. Täältä on vain päivän ratsastusmatka Ciglianoon. Lähteköön joku teistä tiedustamaan Grazien apotilta sen lapsen nimeä, jonka Facino jätti luostarin hoiviin."

"Siihen saatte tyytyä, jos lähettinne on niin typerä, ettei samalla osaa tiedustella muutakin. Ottakoon selkoa apotilta, minkälaisessa vaatetuksessa ja miten varustettuna lähdin luostarista, ja kysykää sitten samaa asiaa minulta. Teen täsmälleen selkoa kaikesta."

Mutta Barbaresco oli kärsimätön, eikä tahtonut uskoa. Nuori mies huomautti lopulta, että todistus hänen henkilöllisyydestäänkin oli parempi kuin ei mitään ja pyysi heitä ensi aluksi tyytymään siihen. Tuonnempana saataisiin muitakin todistuksia. Eivät he kaiketi olleet niin verenhimoisia, etteivät voineet lykätä hänen murhaamistaan huomiseen? Siihen mennessä ehtisivät todisteet tänne.

He ryhtyivät neuvottelemaan ja kreivi Spigno yritti jälleen pitää Bellarionin puolta. Vihdoin Barbaresco, Casella ja Spigno johdattivat hänet portaita ylös kurjaan ullakkokomeroon, otettuaan sitä ennen haltuunsa hänen tikarinsa. Huonepahasessa ei ollut ollenkaan ikkunoita, ja siihen pääsi vain niukasti valoa kymmenen jalan korkeudessa olevasta kapeasta kattoaukosta, joka oli varustettu lasilla. Huonekaluja ei liioin näkynyt. Eräässä nurkassa oli hiukan olkia ja muuta kamaa, josta häntä neuvottiin kyhäämään pehmikettä pään alle, jos halusi nukkua seuraavana yönä.

Varmemmaksi vakuudeksi he vielä sitoivat yhteen hänen ranteensa ja Casella kehoitti häntä kiittämään luojaansa, ettei tuota köyttä kiristetty hänen kaulansa ympärille. Tämänjälkeen he poistuivat lukiten oven ja jättäen vankinsa pimeyteen.

Hän kuunteli, kunnes heidän askeleensa lakkasivat kajahtelemasta, ja kohotti sitten katseensa kapeaan kattoaukkoon, josta kuun säteet tunkeutuivat huoneeseen. Jos lasin saisi poistetuksi, pääsisi aukosta mies nipin napin läpi. Mutta kuka takasi, ettei siinäkin yrityksessä ehkä niska katkeaisi. Sitäpaitsi hän tuskin pystyisi kapuamaan aukkoon.

Hän viskautui oljille ja nojasi leukansa polviin, kyyhöttäen aivan masentuneena tässä epämukavassa asennossa. Kerrassaan uskomattomilta tuntuivat nyt hänen vaiheensa, hänen muistellessaan Graziesta lähtönsä jälkeisiä tapahtumia. Kohtalo oli leikkinyt koko rajusti hänen kanssaan. Hempeämielisyys oli vetänyt häntä nenästä. Hän oli sekaantunut erään samantekevän valtion sisäisiin asioihin vain senvuoksi, että muuan kuumaverinen nuori nainen oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Tuo samainen neito vapautuisi ehkä pelkällä huokauksella hänen muistostaan, kuultuaan, että ne itsekkäät lurjukset, joiden kanssa oli liittoutunut, olivat katkaisseet hänen kaulansa. Pahuutta oli siis sittenkin olemassa.

Hän paneutui pitkälleen, kääntyen niin, että saattoi nähdä kuunsäteitten muodostaman valosuunnikkaan lattialla. Jälleen hiukan toivehikkaampana alkoi hän miettiä, miten pääsisi pois tästä ansasta. Parasta olisi ehkä turvautua salaliittolaisten Judas Iskariotiin. Tänä iltana oli hän aavistanut, kuka tuo kavaltajien kavaltaja oli. Ainoa, joka oli puolustanut Bellarionia ja lopulta aikaansaanut lykkäyksen murhan toimeenpanossa, oli Spigno. Ja kuitenkin oli sama Spigno ensimmäisenä vetänyt tikarinsa salaliittolaisten kuultua, että Bellarion oli käynyt hovissa. No niin, olipa tuo petturi kuka hyvänsä, markiisi saisi joka tapauksessa tiedon tämänkin illan tapahtumista, ja senjälkeen ei Bellarionin henki maksaisi paljon hovissakaan.

Näissä mietteissä hän nukahti ja lienee ollut unen helmoissa useita tunteja, ennenkuin jälleen heräsi. Valosuunnikas oli kadonnut lattialta. Tämä oli hänen ensimmäinen havaintonsa. Kohta senjälkeen hän aavisti, että joku seisoi hänen läheisyydessään. Hän kohottausi kyynärpäänsä nojaan, mikä ei suinkaan ollut helppoa, ja käänteli päätään. Oven vaiheilla oli heikko valonkaje ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän tajusi, että joku varovasti oli astunut huoneeseen.

Jälkeenpäin hän muisti, että tämä havainto ensinnä oli synnyttänyt hänessä pintaa karmivaa pelkoa, kuvittelun, että hänen murhaajansa nyt tuli suorittamaan kammottavaa tekoaan. Mutta tämä pelko kaikkosi pian, kun kajastus läheni. Lopulta ilmestyi näkyviin miehen varjo ja tovia myöhemmin kuului heikko kuiskaus: "Ssh! Hiljaa! Älkää päästäkö ääntäkään!"

Tuo varoittava ääni haihdutti viimeisenkin pelon Bellarion sydämestä, joka äsken tuntui nousseen kurkkuun.

Ovi sulkeutui yhtä hiljaa kuin se oli avattu, ja lyhtyä pitelevä mies poisti vaatteen, jolla oli estänyt valoa näkymästä selvästi. Liekki valaisi hänen kasvojaan ja Bellarion tunsi kreivi Spignon piirteet.

KREIVI SPIGNO.

"Pysykää hiljaa", mutisi hän. "Kääntykäähän, jotta saan kätenne vapaiksi." Hän katkaisi tikarillaan Bellarionin ranteita kahlehtivan nuoran.

Bellarion vapautui kömpelösti jalkineistaan. Hänen ajatuksensa kiitivät nopeasti, eivätkä ne koskeneet yksinomaan pakoa. Vaikka vapaus vielä tällä hetkellä oli vain kangastus, askaroi mieli jo ritariseikkailussa jälleen.

"Odottakaa! Me emme voi lähteä yhdessä. Tarvitsen vain viisi minuuttia varmistuakseni pakotien turvallisuudesta. Senjälkeen voitte seurata minua."

"Kunhan he huomaavat minun karanneen…" aloitti hän, mutta Spigno keskeytti kärsimättömästi.

"Minua he viimeksi epäilevät. Kaikki salaliittolaiset ovat täällä yötä. Omasta puolestani esitin tärkeitä syitä, jotka estivät minua jäämästä. Olin poistuvinani, mutta piileskelin siksi kunnes he olivat menneet makuulle. Huomenaamulla karkaavat he toistensa kurkkuihin." Hän irvisti tyytyväisenä kertoessaan kepposestaan. "Minä otan lyhdyn. Löydätte paremmin kuin minä pääsytien tästä talosta. Liikkukaa äänettömästi."

"No, antakaa minun sitten tulla mukananne. Jos kompastuisin, olisivat he heti kimpussani."

Bellarion koppasi aseen ja tarkkasi silmillään kreiviä. Tämä kääntyi jälleen nostamaan lyhtyä.

Spigno silmäsi kärsimättömänä taakseen ja kohtasi nuorukaisen synkän katseen. Samassa tuikkasi Bellarion tikarin hänen rintaansa.

Se oli äänetön, luja ja armoton isku, joka osui suoraan sydämeen.
Kreivi ei ennättänyt aavistaakaan kohtaloaan.

Hiiskahtamatta kaatui hän taaksepäin. Bellarion sujautti vasemman käsivartensa hänen ympärilleen estääkseen häntä kaatumasta. Spignon polvet hetkahtivat ja hän vaipui kuin tyhjä säkki permannolle, kierähtäen samalla kyljelleen.

Bellarion tukahdutti nyyhkytyksen. Hänen polvensa tutisivat kuin tyhjät housut tuulen temmellyksessä. Kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän laskeutui polvilleen kuolleen kreivin viereen, käänsi hänet selälleen ja oikoi hänen asentoaan sekä asetti lopulta hänen käsivartensa ristiin rinnalle. Tämän tehtyään jäi hän edelleenkin kyyhöttämään ruumiin viereen.

Surmatessaan kreivi Spignon oli hän vain tehnyt, mitä hänen oli pakko tehdä, antauduttuaan ruhtinattaren palvelukseen. Yhdellä iskulla oli hän murskannut sen välikappaleen, jonka markiisi oli varannut veljenpoikansa pään menoksi. Kun salaliittolaiset aamulla havaitsisivat, mitä oli tapahtunut, täyttyisivät varmaan heidän sydämensä sellaisella pelolla, etteivät he enää uskaltaisi jatkaa hankettaan.

Näin hän mietti, mutta kauhu ei kaikonnut hänen sydämestään. Hän oli murhaaja, kylmäverinen murhaaja jonka teko oli edeltä harkittu. Pahinta kaikesta oli — tässä muistuivat luostarin opetukset mieleen — että hän oli passittanut valmistautumattoman sielun Herran eteen. Mutta Tuomari ehken asettaisi kreivin rangaistuksen äkillisen täytäntöönpanon vastapainoksi hänen syntejään punnitessaan.

Hän rukoili pitkään ja palavasti sen sielun puolesta, jonka omin luvin oli Suuren Tuomarin eteen lähettänyt. Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Vihdoinkin sai hän lopetetuksi, teki ristinmerkin ja nousi, palaten todellisuuteen.

Tunkien kenkänsä vyön sisäpuolelle ja peittäen lyhdyn lähti hän ovelle, paljastettu tikari oikeassa kädessään.

Muuan palkki narahti hänen jalkansa alla, natisi toinenkin ja henkeään pidätellen ponnisteli hän kuullakseen, olikohan joku herännyt ja lähtenyt liikkeelle. Kerran hän jo kuvitteli erottavansa ääniä alemmasta kerroksesta ja pelästyi, niin ettei kyennyt hetkeen liikahtamaankaan.

Turvallisesti pääsi hän kuitenkin keskikerrokseen ja alkoi varovasti laskeutua alakertaan, missä tiesi Barbarescon nukkuvan. Puoliväliin portaita päästyään kuuli hän jälleen heikkoa ääntä. Joku liikkui oikealla olevassa käytävässä. Hän pysähtyi äkkiä ja piilotti lyhdyn selkänsä taa.

Kauhukseen näki hän nyt valojuovan leviävän käytävään. Hetkistä myöhemmin kuului tassuttelevia askeleita ja matala-äänistä puheensorinaa. Ääni oli Barbarescon. Tovin kuluttua vastasi toinen ääni — Barbarescon vanhan palvelijan.

Bellarion liikahti kuin paetakseen portaita ylös, mutta huomasi sitten voivansa näin joutua satimeen, sillä Barbarescon vieraat nukkuivat kaikesta päättäen yläkerrassa.

Ja rohkaisten mielensä loikkasi hän suinpäin portaita alas, välittämättä enää hituistakaan synnyttämästään melusta. Hänen tarkoituksensa oli ehtiä lähestyvien miesten ohi alaportaille ja sitä tietä tuuliaispäänä kadulle. Mutta metelipä lennättikin Barbarescon hänen tielleen ja portaitten alapäässä joutuivat he vastakkain. Casalelainen herrasmies päästi taloa tärisyttävän kiljunnan tuntiessaan karkurin.

Barbarescon yllä oli yönuttu, jaloissa oli hänellä tohvelit ja kädessä kynttilä. Palvelija seurasi aivan hänen kintereillään. Aseita ei heillä näkynyt olevan. Siitä huolimatta oli pakolainen pidätettävä.

Kreivi sujautti kynttilän palvelijalle ja heittäytyi Bellarionin kimppuun puristaen hänen käsivarsiaan kylkiä vasten ja karjuen verenhimoisesti koko ajan. Bellarion tempoili ääntä päästämättä tässä karhunsyleilyssä. Pyylevyydestään huolimatta oli Barbaresco sangen väkevä. Hänen otteensa, jonka tarkoituksena oli estää nuorukaista käyttämästä asettaan, oli kuitenkin siksi voimillekäypä, että sen täytyi hetken kuluttua heikentyä, sillä nuori mies ponnisti rajusti, ja lopulta onnistui Bellarion irtautumaan hänen käsistään. Vanha Andrea, palvelija, oli laskenut kynttilän lattialle, ja pyrki pääsemään käsiksi Bellarionin jalkoihin. Tyrkkäys ja potku vatsaan vapauttivat nuorukaisen ja tikari koholla heittäytyi hän vastaanottamaan Barbarescon uutta hyökkäystä. Jälkeenpäin hän muisti, että hän koko taistelun ajan oli pyrkinyt välttämään uutta murhatekoa. Jos tilanteesta ei kuitenkaan murhatta päästäisi, oli parempi, että Barbaresco jäisi tantereelle. Hän iski siis armotta. Barbaresco väisti kohottaen kätensä suojaksi, ja tikari upposi lihavaan käsivarteen.

Kreivi perääntyi läiskäten kämmenensä verta pulppuavalle haavalle. Hän mölisi kuin haavoitettu sonni. Samassa Casella, melkein alastomana, mutta miekalla aseistettuna, hyökkäsi portaita alas, Lungo ja muut kannoillaan.

Hetkisen tuntui Bellarionista peli menetetyltä. Hän ei koskaan ehtisi ehjin nahoin alaportaille. Mutta sitten johtui toinen keino hänen mieleensä. Hän säntäsi eteenpäin alakerran isoon huoneeseen. Suljettuaan oven työnsi hän salvan eteen, ennenkuin Casella kumppaneineen ehti kynnyksen yli.

Hän antoi lyhtynsä vapaasti valaista huonetta, kiskoi ison pöydän oven eteen ja aukaisi ikkunan.

Sitten veti hän kengät jalkaansa, miesten jyskyttäessä ovea koko ajan. Tungettuaan tikarin vyöstään riippuvaan tuppeen viskasi hän Spignolta ottamansa laajan viitan nurkkauksen yli ikkunakaiteen, ja kapusi itse perässä. Kiinnitettyään viitan ikkunan tukevaan kivipatsaaseen tarvitsi hänen vain laskeutua tuon vaatekappaleen turvissa alaspäin ja pudottautua parin jalan verran, jotta pääsisi pakoon.

Juuri hänen valmistautuessaan tähän, avattiin katuovi ja kaksi salaliittolaisista pujahti kadulle. Hän irvisti nähdessään heidän loikkivan paitasillaan avoimesta ovesta tulvivassa valovirrassa, aseitaan heilutellen ja rähisten.

Peräytymisestä ei ollut mitään apua, ja Bellarion arveli nyt sen villin seikkailun päättynen, joka oli alkanut viikko sitten, hänen jätettyään rauhallisen Grazien. Vain viikko! Hänestä se tuntui kokonaiselta eliniältä. Miten monasti oli hän jo ehtinyt katsoa kuolemaa silmiin sen aikana? Hän ajatteli apotin jäähyväissanoja: "Pax multa in cella, foris autem plurima bella." Miten paljon hän antaisikaan, jos pääsisi takaisin luostarin rauhaan…

Roikkuessaan siinä kahden kuoleman välissä yritti hän rukoillakin, valmistautuakseen astumaan taivaallisen isän eteen. Tällä hetkellä ei häntä lohduttanut edes hänen oma vanha harhaoppinsa, että synti on ihmisten lorua.

Ja silloin, juuri kun sekä ruumiin että sielun voimat uhkasivat pettää, kuului rohkaiseva ääni: tahdikas astunta, joka läheni lähenemistään.

Kadulla riehuvat salaliittolaiset tuntuivat pelästyvän. Vartio oli kierroksellaan. Miehet neuvottelivat hetkisen ja pujahtivat sitten takaisin taloon, sulkien oven jälestään. Samassa ilmestyi lyhdyillä ja pertuskoilla varustettu partio näkyviin nurkan takaa, tuskin kymmenen metrin päässä.

Bellarion ei pelännyt sotilaita ja siksi liukui hän nyt maahan, jääden toviksi hengähtämään. Häntä halutti melkein nauraa kun upseeri miehineen ympäröi hänet.

"Mitäs tämä on?" tiedusteltiin. "Miksi käytätte ikkunaa oven asemesta, ystäväiseni?"

Bellarion mietti sopivaa vastausta ja upseeri lähensi hiukan kasvojaan valaisten häntä lyhdyllä. Kumpikin tunsi toisensa heti. Siinä oli sama kapteeni, joka taannoin oli ajanut nuorukaistamme takaa Uroshirven majalasta palatsipuutarhaan.

"Taivas!" huudahti messer Bernabo. "Lorenzaccion vikkelä ystävä, näemmä. Terveeks, kukonpoika! Olen etsinyt sinua koko viikon. Saatpa kohta kertoa, missä olet piileksinyt."

OIKEUDENKÄYNTI.

Casalen podestàn istuntosalissa oli tavallisesti oikeudenkäyntien aikana paljon väkeä ja usein nähtiin kuulijoitten joukossa ylhäisiäkin henkilöitä. Ruhtinatar Valeria esimerkiksi istui toisinaan hovineitoineen entisen kaupungintalon juhlasalin laulaja-aitiossa, joka nyt oli oikeussalin lehterinä, osoittaakseen läsnäolollaan, että montferratilaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Ja kuten hallitsijalle, joka huolehti kansastaan kuten isä lapsistaan, sopi, istui markiisi Theodorekin usein kuulemassa, miten oikeutta jaettiin hänen nimessään.

Messer Barbarescon talossa sattuneen seikkailun jälkeisenä aamuna olivat sekä markiisi että hänen veljentyttärensä läsnä oikeussalissa, neito yksinään aitiossa ja markiisi nojatuolissa kunnialavalla podestàn istuimen lähellä. Valtionhoitaja oli totisen näköinen ja hänen katseensa oli miettivä. Aivan niinkuin pitikin. Mutta katselijat eivät suinkaan arvanneet todellista syytä tähän vakavuuteen. Tosin paljastuisi tänäpänä seikkoja, jotka olisivat omiaan lisäämään hänen kansansuosiotaan, mutta nämä samat paljastukset olivat ennenaikaisia sikäli, että ne ainakin toistaiseksi tekisivät lopun hänen salaisista aikeistaan. Olihan hänen kätyrinsä Spigno murhattu.

Muitakin kuuluisuuksia näkyi salissa. Messer Aliprandi, joka oli
lykännyt paluumatkaansa Milanoon, istui valtionhoitajan vieressä.
Heidän takanaan nojautui harmaaseen kiviseinään loistava hovimiesryhmä,
Castruccio da Fenestrella kukkona orrella.

Salin keskellä tunkeili kansalaisia kaikenkarvaisia. Heidät erotti tuomarinlavasta leveä juopa, jota vartioi kymmenkunta pertuskoilla aseistettua sotilasta. Punaisiin pukeutuneen podestàn vasemmalla puolen istui kaksi mustapukuista asessoria, ja heidän alapuolellaan kaksi kirjuria. Podestà itse, Angelo de' Ferraris, oli uljas viisikymmenvuotias, genovalainen syntyjään.. Tapa vaati kaikkialla Italiassa, että tuomari oli vieraasta valtiosta, jotta hän olisi puolueeton ja rehellinen toimessaan. Joitakin pienempiä juttuja oli jo käsitelty ja nyt odotettiin vankia, jota näkemään tämänpäiväinen harvinaisen runsas yleisö ja monilukuiset ylimykset olivat kokoontuneet.

Lopultakin astui tuo odotettu vartijoitten saattamana saliin, pitkänä, solakkana ja miellyttävänä. Musta, kiiltävä tukka oli suittu taaksepäin niskaan ja punainen puku oli epäjärjestyksessä. Hän oli vielä kalpea pitkän, unettoman yön jälkeen, jonka oli viettänyt tyrmässä mitä inhoittavimpien casalelaisten roistojen parissa. Ehkäpä samasta syystä oli hän nyt tavallista epävarmemmankin näköinen ja kerran hän hämmästyneenä pysähtyi, luoden ympärilleen pelokkaan, epätoivoisen katseen. Mutta sitten hän tuntui rauhoittuvan ja astui tyynenä syytettyjen paikalle. Kumarrettuaan valtionhoitajalle ja podestàlle jäi hän odottamaan, pää pystyssä ja katse lujana.

Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kuului podestàn ääni, kylmänä ja rauhallisena. "Nimenne?"

"Bellarion Cane". Koska hän oli ilmoittanut tämän nimen markiisille, oli hänen nyt pidettävä siitä kiinni. "Isänne nimi?"

Häneltä pyydettiin tarkempaa selitystä ja hän antoi sen, lyhyesti selvästi ja tyynesti. Hänen esiintymisensä teki kuulijoihin hyvän vaikutuksen. Podestàn oli kuitenkin nojauduttava erinäisiin tosiasioihin eikä tunteisiin tai vangin esiintymisen luomaan käsitykseen.

"Tulitte tänne viikko sitten erään Lorenzaccio da Trinon seurassa. Viimeksimainittu on rosvo, jonka päästä on luvattu hyvä hinta. Eräs läsnäoleva upseeri voi todistaa sanani. Kiellättekö?"

"Olitte hänen kanssaan eräässä Casalen piiriin kuuluvassa talossa,
jossa ensin tehtiin varkaus ja jonka isännän Lorenzaccio sitten murhasi
Uroshirven majalassa, teidän yhä ollessanne tämän roiston seurassa.
Isäntä tunsi teidät ennenkuin heitti henkensä. Tunnustatteko?"

"Tunnustus merkitsee syntiä ja anteeksipyyntöä. Myönnän niin tapahtuneen kuin sanoitte. Aikaisempi selitykseni ei ole mitenkään ristiriidassa esittämänne kanssa. Mutta tämä ei ole mikään tunnustus."

"Miksi pakenitte, jos kerran olitte viaton? Miksi ette jäänyt antamaan selitystä heti?"

"Ulkonaiset seikat todistivat minua vastaan. Seurasin hetken mielijohdetta, kuten ainakin se, joka ei pysähdy harkitsemaan, mitä olisi paras tehdä."

"Pääsitte turvaan herra Annibale Barbarescon taloon. Epäilemättä kerroitte hänelle tarinanne, vakuuttaen viattomuuttanne ja vedoten hänen sääliinsä."

Podestà keskeytti. Bellarion ei vastannut. Hän ymmärsi mihin tuomari pyrki. Edellisenä yönä oli upseeri pidätettyään hänet ilmoittanut Barbarescolle tavanneensa nuorukaisen aiemmin Lorenzaccion seurassa, ja Barbaresco oli käyttänyt tätä seikkaa hyväkseen kertoessaan Bellarionin edesottamuksista samana iltana. "Viime yönä aioitte toimittaa ryöstön Barbarescon talossa, mutta kun kreivi Spigno yllätti teidät itse teossa, surmasitte hänet ja haavoititte hiukan myöhemmin kreivi Barbarescoa itseään. Yrititte paeta ikkunan kautta, mutta teidät pidätettiin. Olenko oikeassa?"

"Ette. Sanotte, että olen rosvo. Olin viikon messer Barbarescon talossa. Eräänä yönä ei koko rakennuksessa ollut muita kuin Barbaresco ja minä sekä vanha palvelija. Miksi olisin yrittänyt ryöstöä silloin kun talossa oli seitsemän vahvaa miestä? Teidän ylhäisyytenne huomannee itsekin, että otaksumanne on mahdoton."

Hänen ylhäisyytensä huomasi sen, samoin muut läsnäolijat. He huomasivat enemmänkin. Nuorukainen puhui kuin ylioppilas eikä niinkuin rosvo.

Tuomari kumartui eteenpäin sivellen pujopartaansa. "Mitä sitten tapahtui? Antakaapas kuulua."

"Eikö lain mukaan ensin ole kuultava syyttäjää?" Bellarion antoi katseensa liukua pitkin salia, etsien Barbarescoa ihmisjoukosta.

Podestà hymyili hienosti, eikä hänen hymynsä ollut vailla ystävällisyyttä.

"Siinä tapauksessa jokainen lakimies tässä maassa olisi rosvo", vastasi Bellarion, saaden palkkioksi naurunhorinan yleisön joukosta. Hänen vastauksessaan oli enemmän totta kuin hän itse arvasi. "Teidänlaista samanverran kuin jumaluusopista ja retoriikasta ja muusta sellaisesta, koska olen opiskellut näitä asioita."

"Ehkä niin", tuumi podestà töykeällä äänellä. "Mutta ette ole tutkinut sitä niin tarkkaan kuin kenties nyt joudutte sitä tekemään." Messer Ferrariskin osasi olla pureva.

Tällä hetkellä syöksyi saliin kiihtynyt upseeri. Kuullessaan tuomarin paraikaa puhuvan, hän kuitenkin pysähtyi.

"Olette jo kuullut", virkkoi messer de' Ferraris, "mitä syyttäjänne sanoo, ja teitä vaaditaan nyt vastaamaan."

"Vaaditaan?" ihmetteli Bellarion, ja yleisö kummeksui hänen kuvaamatonta tyyneyttään. "Kuka vaatii? Ei ainakaan laki, joka sanoo, että syytetylle on annettava tilaisuus kuulla syytökset syyttäjän omasta suusta, jonka jälkeen hänen on niihin vastattava. Teidän ylhäisyytenne ei kaiketi pane pahakseen, jos pidän kiinni syytetyn oikeuksista. Antakaa messer Barbarescon astua esiin, jotta hän itse saisi peruuttaa valheensa."

Nuorukaisen käytös vaikutti ehkä suureen yleisöön, mutta tuomari ei hämmentynyt.

"Vai vetoatte lakiin!" Podestà nauroi. "Hyvä, hyvä! Tahdonpa olla kärsivällinen kanssanne." Hän nojautui taaksepäin ja loi katseensa saliin. "Messer Barbaresco astukoon esiin."

Yleisön keskuudessa syntyi aikamoista kohua. Tuo jäykkäniskainen kukonpoika oli suorastaan ihme. Äsken saliin tullut upseeri astui esiin.

"Hän jätti Casalen auringon noustessa, heti kun portit oli avattu. Häntä seurasivat ne kuusi miestä, joiden nimet ovat messer Bernabon luettelossa sekä palvelija. Lombardian portin kapteeni on täällä tekemässä selkoa asiasta."

Lombardian portin kapteeni astui esiin vahvistamaan upseerin tiedoituksen. Kahdeksan miestä oli tosiaan auringon noustessa jättänyt kaupungin ja lähtenyt ratsastamaan Lombardiaan vievää tietä. Eräällä miehistä oli käsivarsi siteessä — se oli kreivi Barbaresco. Kolme muutakin miehistä kapteeni tunsi samoinkuin Barbarescon palvelijan.

Valtionhoitaja sipaisi leukaansa ja kääntyi podestàhan. Tämä oli ilmeisestikin hämmästynyt.

Podestà oli nolon näköinen. "Sain tietää tämän nuorukaisen pidättämisestä vasta varsin myöhään. Muuten ei ole tapana pidättääkään syyttäjiä."

"Ei. Mutta kun olosuhteet ovat näinkin erikoiset, on syytä ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin."

"Sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole muuta erikoista kuin tämä äkillinen pako."

Valtionhoitaja nojautui taaksepäin istuimellaan ja ummisti silmänsä puoleksi. "Hyvä. Keskeytin kuulustelun. Pidätetty vartoo."

Hiukan hämmentyneenä asiain uudesta käänteestä ja valtionhoitajan käytöksestä jatkoi podestà tuimana tehtäväänsä.

"Kuulitte, ettei syyttäjänne ole täällä, eikä siis voi henkilökohtaisesti sanoa sanottavaansa." Jälleen Bellarion nauroi. "Kuulin, että hän on sanonut sanottavansa. Hänen pakonsa on mitä parhain todistus hänen väitteittensä valheellisuudesta."

"No, no, herra!" muistutti podestà. "Olette täällä vastataksenne tyydyttävästi oikeuden kysymyksiin. Kertokaa siis, mitä viime yönä tapahtui."

Jopas muuttui ääni kellossa, ajatteli Bellarion. Häntä ei enää nimitettykään rosvoksi.

"Minun on siis kerrottava? Hyvä." Hän katsahti valtionhoitajaan ja ymmärsi tämän silmien viestin.

"Oikeastaan voin kertoa hyvin vähän, koska en tunne syytä kreivi Spignon ja messer Barbarescon väliseen riitaan. En ollut läsnä alusta saakka. Jouduin mukaan vasta kun meteli syntyi ja silloin oli Spigno jo kuollut. Messer Barbaresco ja hänen kumppaninsa pelkäsivät ehkä, että voisin todistaa heitä vastaan ja siksi he kävivät kimppuuni. Haavoitin Barbarescoa ja pakenin, sulkeutuen erääseen huoneeseen. Sieltä taas poistuin ikkunan kautta, mutta jouduin vartion käsiin. Siinä kaikki." Jos tämä juttu ehkä tyydyttikin markiisia, ei se riittänyt podestàlle.

"Voisin uskoa teitä", sanoi viimeksimainittu, "ellei muuan pikku seikka häiritsisi. Ainoastaan kreivi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa, kun taas muut olivat paitasillaan. Tämä jo osoittaa ketkä hyökkäsivät, ketkä taas puolustautuivat."

"Miksi messer Barbaresco ja hänen toverinsa pakenivat? Syyttömät eivät lähde lipettiin."

"Entä te itse!" jyrisi podestà. "Tehän olitte viaton, vaikka karkasitte joutuessanne kiinni Lorenzaccion kanssa."

"Voitteko selittää, miksi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa, mutta muut ei?" Ääni oli vaativa.

Bellarion katsahti jälleen markiisiin, mutta tällä kertaa ei hän saanut minkäänlaista merkkiä. Kuitenkin käsitti hän, että Spignon paljastaminen ei olisi viisasta ja siksi hän jatkoi:

"Miksi Spigno oli täysissä pukimissa, on minulle arvoitus. Itse olin väsyneenä vaipunut riisuutumatta uneen, oltuani illalla hovissa."

Bellarion kuvitteli näkevänsä hyväksyvän katseen markiisin silmissä.
Mutta podestà pudisti päätään.

"Mukava juttu", tuhisi hän, "vaikka ei kovin vakuuttava. Ettekö voi keksiä parempaa?"

"Voinko keksiä parempaa kuin totuuden?" sanoi Bellarion. "Pyydätte minua selittämään asioita, joita en tunne."

"Katsotaanpa." Äänessä soinnahti uhkaus. "Pieni kidutus on monasti virkistänyt miehen muistia ihmeellisellä tavalla."

"Kidutus?" Bellarionia värisytti, vaikka hän pysyttelikin rohkean näköisenä. Hän katsahti jälleen markiisiin, tällä kertaa saadakseen apua. Valtionhoitaja kuiskasi jotakin messer Aliprandille ja tämä kumartui puhuttelemaan podestàta.

"Saanko sanoa pari sanaa, hyvä herra?" Podestà loi häneen ihmettelevän silmäyksen. Harvoinpa sattui, että lähettiläs sekaantui maantierosvon oikeusjuttuun. "Olkaa hyvä, herraseni."

"Rohkenen ehdottaa, että jutun käsittely lykättäisiin siksi kunnes syytetyn henkilöllisyys on todistettu. Tämän pyyntöni teen sen väitteen johdosta, että syytetty olisi Biandraten kreivin ottopoika."

Lähettiläs lopetti. Podestà kohotti päätään pahastuneen näköisenä.
Mutta ennenkuin hän ehti vastata, lausui valtionhoitaja:

"Niin tavaton kuin tämä pyyntö onkin, messer de' Ferraris, olette varmaankin yhtä mieltä kanssani siitä, että, jos syytetty tosiaankin on se henkilö, joksi hän itseään väittää ja jos hänen nykyinen pulmansa tosiaankin olisi vain merkillisen sattuman aiheuttama, voisimme, jos ratkaisisimme jutun äkkiä ja nuorukaiselle epäedullisella tavalla, saada niskoillemme jalon ystävämme, Biandraten kreivin, vihat."

Näin osoitettiin Bellarionille, miten viisasta on valita itselleen mahtava isä.

"Millä tavoin syytetyn henkilöllisyys olisi todistettava?" Bellarion riensi vastaamaan. "Minulla oli Ciglianon Grazie-luostarin apotin antama kirje, mutta Lorenzaccio varasti sen, ja tuo upseeri —"

"Kirje on meillä", keskeytti podestà terävästi. "Siinä ei mainita isästänne mitään, eikä koko kirje todista mitään, ennenkuin selitätte, miten sen olitte hankkinut!"

Aliprandi sekaantui jälleen asiaan. "Hän väittää tulevansa Ciglianon Grazie-luostarista, jonne messer Facino Cane hänet oli jättänyt joitakin vuosia sitten. Ei olisi vaikeata saada luostarista vahvistus tälle väitteelle. Senjälkeen voisi joku luostarin isistä saapua tänne varmentamaan, että tämä nuorukainen todella on sama kuin luostarissa ollut".

"Senjälkeen, herraseni, vapautuisitte ennakkoluulosta, jonka on aiheuttanut tämän nuorukaisen kumppanuus rosvon kanssa, ja voisitte helpommin ratkaista hänen osuutensa viimeöisessä tapahtumassa."

Ja tähän päättyi toistaiseksi Bellarion Canen juttu, suureksi pettymykseksi läsnäolijoille, jotka olivat odottaneet saavansa kuulla monta merkillistä paljastusta.

Valtionhoitaja jäi oikeussaliin vielä senjälkeen kuin Bellarion oli viety pois, vaikka hän luultavasti ei tällä kertaa välittänytkään erikoisesti muiden juttujen käsittelystä. Messer Aliprandi sitävastoin poistui samoinkuin useimmat hovimiehetkin ja ruhtinatar Valeria, joka oli kalpea ja huolestunut. Neito vihjasi Dionaralle jotakin suuttumuksestaan ja pelostaan.

"Varas, urkkija ja murhaaja", mutisi hän. "Minä luotin häneen ja hän murskasi kaikki toiveeni. Hupakon palkka."

"Mutta jos hän sittenkin on se, joksi itseään väittää?" arveli monna
Dionara.

"Muuttaisiko se asiaa? Hänet lähetettiin vakoilemaan minua, tunsin sen.
Ja uskoin kuitenkin hänen valheitaan."

"Mutta jos hän oli urkkija, niin miksi hän neuvoi teitä vetäytymään pois salaliitosta?"

"Jotta saisi täydellisemmät tiedot osuudestani siihen. Hän murhasi Spignon, rehellisimmän ja luotettavimman heistä kaikista." Kyyneleet sumensivat hänen katseensa.

"Sattumalta. Se ei ollut suunnitelmassa. Menin katsomaan kuinka he siitä selviytyisivät, ja näin."

"Etkö?" Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Ei ole vaikeata ymmärtää, mitä tapahtui. Spigno ja nuorukainen olivat täysissä pukimissa. Spigno epäili häntä ja piti häntä silmällä. Tuon nuoren konnan käynti hovissa oli erehdys hänen puoleltaan. Spigno pani hänet tiukalle ja ehkä paljasti hänet, ja pelastaakseen nahkansa tappoi Bellarion kreivin. Miksi nuo muut pakenivat? Koska he pelkäsivät joutuvansa ilmi. Eikö tämä ole päivänselvää?"

Dionara-neito pudisti päätään. "Jos markiisi Theodore suunnitteli veljenne tuhoamista, teki tämä juttu varmasti lopun hänen aikeistaan. Jos asianlaita olisi sellainen kuin väitätte, olisi messer Bellarion oikeudessa puhunut suunsa puhtaaksi. Miksi hän olisi ollut puhumatta, kun kerran päinvastainen menettely olisi ollut kaikinpuolin markiisille eduksi?"

"En tiedä", sanoi ruhtinatar. "Kukaan ei tiedä, mikä valtionhoitajalle on eduksi. Hän työskentelee hiljaisuudessa, voimakkaasti ja hitaasti. Hän ei iske ennenkuin on varma seurauksista. Etkö huomannut, miten Bellarion ja valtionhoitaja vaihtoivat silmäyksiä? Etkö nähnyt, että messer Aliprandi sekaantui asiaan setäni kuiskattua hänelle jotakin?"

"Mitä tuo sekaantuminen lopulta hyödyttää, jos mies ei kerran ole se, joksi hän itseään väittää?"

Ruhtinatar oli ivallisen näköinen. "Hän voi olla Bellarion Cane ja samalla se, jona minä häntä pidän. Mikään ei estä. Mutta tekeepä mieleni ennustaa vähän. Tuo messer Bellarion ei enää joudu oikeuteen. Hänelle annetaan tilaisuus karata."

PAKO.

Bellarion vietiin takaisin tyrmään kaupunginmuurin korkeassa tornissa. Hän sai vielä kerran seurustella mitä inhoittavimpien hylkyjen kanssa. Mutta jo tuntia myöhemmin tuli käsky siirtää hänet pieneen kammioon, jonka lasiton ristikkoikkuna antoi vihreälle tasangolle. Vehmauden halki kiemurteli Po hopeaisena vyönä etsien tietä Lombardiaan.

Hiukan myöhemmin illalla saapui markiisi Theodore hänen luokseen, saadakseen kuulla peittelemättömän totuuden. Bellarion valehteli hänelle yhtä sujuvasti kuin hän oli valehdellut podestàlle.

Kuitenkin pysytteli hän nyt lähempänä totuutta. Salaliittolaiset olivat alkaneet epäillä häntä kuultuaan hänen käyneen hovissa. Selityksiä oli vaadittu ja hän oli niitä antanut. Kuitenkin oli hänet teljetty ullakkohuoneeseen, kunnes Ciglianosta saataisiin varmennus hänen väitteilleen. Kreivi Spigno, joka pelkäsi henkensä olevan vaarassa, tuli yöllä häntä vapauttamaan.

"Mikä sai minut päättelemään", sanoi Bellarion, "että hänkin oli teidän korkeutenne asiamies."

Salaliittolaiset, jatkoi hän, olivat kuitenkin varuillaan. Juuri kun Spigno oli ollut häntä vapauttamassa, yllättivät he kreivin. Onneksi oli Spigno ehtinyt antaa hänelle, Bellarionille, tikarin. Syntyi kahakka, jossa kreivi surmattiin. Bellarion taisteli henkensä edestä ja haavoitti tällöin Barbarescoa sekä luultavasti paria muutakin, ja pakeni sitten erääseen huoneeseen, jonka oven telkesi. Tämänjälkeen hän oli hypännyt ikkunasta ulos, joutuen suoraan vartion käsiin.

"Ellei teidän korkeutenne olisi kehoittanut minua käymään hovissa, ei tämä olisi tapahtunut. Loppujen lopuksihan ovat vehkeilijät kuitenkin paenneet ja teidän korkeutenne on nyt pelastettu."

"Pelastettu!" Hänen korkeutensa nauroi julmasti. Hänen ilmeessään ei tällä hetkellä ollut jälkeäkään siitä hyväntahtoisuudesta, jota montferratilaiset olivat oppineet rakastamaan. Vaaleat, siniset silmät olivat teräksenkovat ja kasvot uhosivat häijyyttä.

"Vai sotkenut! Jospa olisin kertonut podestàlle, mitä todella tapahtui
Barbarescon talossa —"

"Jos olisitte!" keskeytti markiisi kiukkuisesti. "Tosiaankin. Mitäpäs teidänlaisenne nulkin puheista?"

"Teidän korkeutenne sanat ovat ylen hämärät." Nuorukaisen ääni oli melkein halveksiva. "Ehkäpä minun lopultakin on pakko kertoa totuus, pelastaakseni henkeni."

Markiisi irvisti ja hänen katseensa kävi yhä kovemmaksi. "Alatte olla hankala käsiteltävä, ystäväiseni."

Bellarion huomasi markiisin pelkäävän, että perinpohjainen tutkimus asiassa paljastaisi syvimmänkin salaisuuden, valtionhoitajan oman osan salahankkeessa. Hänhän oli omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ryhtynyt yllyttämään vehkeilijöitä ensin Spignon ja sitten Bellarionin kautta.

"Niin, te käytte hankalaksi", kertasi hänen korkeutensa. "Herttua Gian
Galeazzo ei olisi siekaillut kanssanne. Hän olisi empimättä antanut
katkaista kalliin kaulanne. Kiittäkää luojaanne, etten ole Gian
Galeazzo."

Hän otti esille köysikäärön, jonka oli piilottanut viittansa alle ja viskasi sen Bellarionin jalkoihin. Tuolille pani hän pari karkeaa viilaa.

"Jos katkaisette jonkun tangon ristikosta, mahdutte kyllä läpi. Sitokaa köysi ristikkoon ja laskeutukaa maahan, mutta vasta pimeän tultua. Joudutte näin ilman muuta muurien ulkopuolelle. Menkää matkoihinne, älkääkä enää koskaan näyttäytykö Montferratissa. Jos sen teette, saatte varmasti roikkua hirsipuussa — karkaamisesta."

"Sen ansaitsisinkin", myönsi Bellarion. "Teidän korkeutenne ei tarvitse olla huolissaan."

"Enkö, koira?" Valtionhoitaja mittaili häntä jäätävällä katseellaan tuokion, pyörähti sitten kannoillaan ja poistui.

Kun seuraavana aamuna saatiin kuulla, että vanki oli karannut, levitettiin Casalessa mitä ihmeellisimpiä huhuja. Ainoastaan markiisi Theodore oli käynyt pidätetyn luona, eikä häntä epäillyt kukaan, lukuunottamatta ruhtinatar Valeriaa, joka sanoi uskolliselle Dionaralleen:

"Siinä näet. Eikö käynyt ennustukseni toteen? Enkö ollut oikeassa tuon kehnon nulikan suhteen?" Mutta hänen äänessään ei ollut sitä tyytyväisyyden sävyä, jonka tavallisesti voi havaita, kun joku toteaa otaksumansa oikeaksi.

Samaan aikaan oli Bellarion jo päässyt turvaan Milanon alueelle. Hänen ajatuksensa askaroivat kuitenkin vielä Montferratissa ja ruhtinatar oli niiden keskeisimpänä kohteena.

Hän yöpyi muutamassa Candian majatalossa ja muisti makuulle mennessään ruhtinattaren antamat viisi tukaattia, joista hänellä vielä oli kolme jälellä.

Seuraavana aamuna hän nousi varhain, jatkaakseen matkaa Paviaan. Miettiessään tulevaisuuttaan havaitsi hän kuitenkin, etteivät opinnot enää kangastaneet niin houkuttelevina kuin luostarista lähtiessä. Viime päivien tapahtumat olivat aukaisseet hänen silmänsä näkemään monet asiat toisessa valossa kuin aikaisemmin.

Hän otti uudelleen harkittavakseen kerettiläiset mielipiteensä synnistä. Isät olivat ehkä sittenkin olleet oikeassa. Olivatko synti ja paha synonyymeja, siitä hän ei kuitenkaan päässyt selville. Vain siitä hän oli varma, että pahuutta ei maailmasta suinkaan puuttunut. Mahtoikohan paha olla lopultakin se voima, joka ihmisten kohtalot määrää, hyvän supistuessa jonkinlaiseksi passiivisen vastarinnan muodoksi? Kenties saattoi tuo vastarinta olla aktiivistakin, mutta siinä tapauksessa se ilmeni pahan hahmossa, jotta paha alati säilyisi.

Siinä oli nyt hänen kumoamaton syllogisminsa. Tomuksi se oli hajonnut maailman ensi kosketuksesta. Ja kuitenkin, turmeluksesta huolimatta, tuntui vaikealta kääntää selkänsä maailmalle. Elävien, toimivien miesten koulu kutsui paljon houkuttelevammin kuin oppinut Chrysolaras. Bellarion muisti antautuneensa tehtävään, jota ei vielä voinut pitää loppuun suoritettuna.

KOIRA-IHME.

Bellarion taivalsi Mortaran ympärillä olevan alavan ja epäterveellisen marskimaan läpi. Täällä lainehtivat riisipellot niinkuin ne olivat lainehtineet jo kolmesataa vuotta, aina siitä lähtien kuin riisi tänne Kiinasta tuotiin. Hänestä tuntui oudon viehättävältä tarpoa Milanon liejussa, tuon mahtavan valtion, jonka Gian Galeazzo Visconti oli kohottanut kunniaan ja kukoistukseen.

Sisäinen rauha ja ulospäin suunnattu voima olivat aikaansaaneet ennenaavistamattoman hyvinvoinnin tässä valtiossa. Teollisuus menestyi erinomaisesti. Milanon villan- ja silkinkutojat lähettivät tuotteitaan Venetsiaan, Ranskaan, Flanderiin ja Englantiin. Ranskan kanssa käytiin hevos- ja karjakauppaa suuressa mittakaavassa. Koko sivistyneen maailman varallisuus tuntui kertyneen Milanoon ja pankkiliike kehittyi, niin että pian ei Europassa ollut ainoatakaan huomattavaa kaupunkia, jolla ei olisi ollut pankkilaitostaan. Jokaisessa Europan kaupungissa kiertelivät Gian Galeazzon kultakolikot, jotka tunnettiin Milanon ensimmäisen herttuan kunniaksi lyötyjen tukaattien nimellä.

Tosin olivat Gian Galeazzon lait julmat, sillä ihmishenki oli halpa tänä aikakautena, mutta viisaat ne olivat ja oikeudenmukaiset; veronmaksu ei käynyt kenellekään ylivoimaiseksi, mutta silti karttui herttuan kassa. Tieteet ja taiteet kukoistivat, tämän ajan uljaimmat sotapäälliköt johtivat armeijaa, ja ennenpitkää luikerteli Viscontien kyy Alpeilta aina Abruzzeille. Melkein koko Pohjois-Italia oli Milanon hallussa ja Gian Galeazzo olisi ollut täysin oikeutettu painamaan päähänsä kuningaskruunun.

Melegnanon linnassa, jonne herttua oli paennut Italiassa raivoavaa ruttoa, ryhdyttiin jo valmistautumaankin kuninkuutta varten, mutta silloin korjasi kuolema tämän mahtavan ruhtinaan, jolle inhimilliset viholliset eivät olleet voineet mitään.

Koska Gian Galeazzon kuollessa hänen poikansa Gian Maria oli vasta kolmentoista ja Filippo Maria kahdentoistavuotias, jätettiin herttuan määräyksen mukaisesti valtion peräsin holhoojahallitukselle, hallitusneuvostolle, johon kuuluivat kondottierit ja herttuatar Catherine.

Jo heti alussa esiintyi hallitusneuvostossa erimielisyyttä, ja kuitenkin olisi juuri nyt yksimielisyys ollut tarpeen. Heti Gian Galeazzon kuoltua käyttivät Milanon monet viholliset tilaisuutta hätyytelläkseen valtiota, ja herttuan mainiot kapteenit, joita kehnon Gian Marian häilyväisyys suututti, liittyivät mukaan perintöä paloittelemaan, muodostaen lukuisia riippumattomia valtioita. Viidessä vuodessa luhistui hoidon puutteessa Gian Galeazzon suurella työllä pystyttämä rakennus, ja ainoastaan yksi hänen kuuluisista sotilasapulaisistaan oli pysynyt uskollisena, hoitaen nyt yhdessä herttuan äpäräpojan Gabriellon kanssa hallitusohjia. Tämä mies oli Facino Cane, Biandraten kreivi, sama, jonka Bellarion hädissään oli ottanut kasvatusisäkseen.

Lähdettyään Casalesta vietti Bellarion ensimmäisen yön Candiassa. Seuraavana yönä lepäsi hän Vigevanossa ja aamulla souti muuan mies hänet leveän Ticinon yli. Bellarion jatkoi matkaansa Abbiategrassoon, missä Milanon valtiailla oli metsästyslinna.

Hän lauleskeli astuessaan eteenpäin; ei suinkaan riemusta, vaan karkoittaakseen yksinäisyydentunteen, joka oli kasvanut joka askeleella hänen lähdettyään Casalesta. Jätettyään Abbiategrasson poikkesi hän kovalta maantieltä niitylle, ihmetellen laitumella olevien nautojen tavatonta kokoa ja rehevyyttä. Hänen jalkansa olivat kivisellä tiellä käyneet perin aroiksi ja siksi hän tyytyväisenä heittäytyi nurmikolle erään pikku puron rannalla haukkaamaan illallista. Abbiategrassosta oli hän ostanut leipää ja juustoa.

Yht'äkkiä kuului puron toisella puolen olevalla kummulla kasvavasta metsiköstä äänekästä melua, ihmisääniä ja koirien haukuntaa, ruoskanläiskettä ja kahinaa. Sitten säntäsi metsästä ruskeapukuinen mies, joka juoksi puroa kohti kuin henkensä edestä. Hän oli avopäin ja hänen musta tukkansa liehui viuhkana tuulessa.

Hän oli jo ehtinyt puoliväliin purolle kun takaa-ajajat ilmestyivät näkyviin; kolme suurta verikoiraa, jotka pinkoivat minkä käpälistään irti saivat.

Vihdoin ratsasti metsiköstä miesjoukko, etunenässä tulipunaiseen ja hopeaan pukeutunut poika, joka usutti hurttia kimeällä äänellä. Hänen seuralaisistaan oli ehkä puolet hienoja herrasnuorukaisia, muut taas nahkapukuisia palvelijoita. Näistä pari kuljetti kytkyessä tempoilevia, ulisevia koiria. Aivan nuoren johtajan kintereillä ratsasti isokokoisella hevosella voimakas, mustapartainen mies, heilutellen ruoskaa kourassaan. Hän ei näyttänyt rengiltä enempää kuin hovimieheltäkään. Ilmeisesti hän oli jotakin siltä väliltä. Hänkin huikkasi ja läimäytteli ruoskaansa yllyttääkseen koiria tavoittamaan saaliinsa.

Kauhu siivitti pakenevan miehen jalat. Hän ehti puron rannalle kun hurtat olivat noin kymmenen metrin päässä, ja katsomatta taakseen heittäytyi hän päistikkaa veteen. Halkaisten voimakkaasti vettä ui hän yli, koirien yhä seuratessa.

Pelästynyt Bellarion riensi miesparkaa vastaan ja tarjosi hänelle kätensä auttaakseen häntä kuiville. Mies tarrautui käteen ja kovalla nykäyksellä kiskoi Bellarion hänet rannalle.

"Palkitkoon Jumala teitä, herra!" läähätti mies hartaasti. Hän lysähti polvilleen haukkoen henkeään ja vavisten. Samassa kapusi ensimmäinen koira rannalle ja sai heti Bellarionin tikarin kurkkuunsa.

Raivokas karjunta puron toiselta rannalta ei estänyt häntä tappamasta vielä toistakin koiraa. Raadot heitti hän puroon. Sillävälin oli kolmas hurtta jo päässyt maihin. Se karkasi äristen Bellarionin kimppuun, kiskoen hänet kumoon alleen. Nuorukainen nosti vaistomaisesti vasemman käsivartensa suojakseen ja iski tikarin koiran kurkkuun. Eläin kimposi taaksepäin ja Bellarion iski toisen kerran, tällä erää sydämeen. Koira lysähti kyljelleen veren pulputessa Bellarionin vaatteille. Hän nosti raskaan raadon päältään ja kompuroi hitaasti pystyyn, ihmetellen mitä nyt mahtaisi seurata.

Punapukuinen nuorukainen kirosi hirvittävästi. Hän keskeytti sadatuksensa vain mölistäkseen käskyn:

Kookas mies oli jo tehnyt omalla vastuullaan jotakin muuta. Satulankoukusta oli hän ottanut väkipyssyn, tähdännyt ja laukaissut. Niin lähellä kuolemaa ei Bellarion ollut vielä koskaan ollut. Tällä kertaa pelasti hänet, vaikkakin tahtomattaan, sama mies, jota hän äsken oli varjellut koirien hampailta.

Mies oli nimittäin vähitellen päässyt jaloilleen ja aikoi taakseen katsomatta jatkaa pakoaan. Mustatukkainen Squarcia huomasi kuitenkin hänen aikeensa, heilautti asetta, joka oli ollut tähdättynä Bellarioniin, ja seuraavassa tuokiossa singahti nuoli miehen päähän.

Ennenkuin Squarcia ennätti lennättää toista nuolta, sai hän piiskansivalluksen kasvoihinsa ja punapukuinen nuorukainen huusi:

"Kautta Jumalan luitten! Kuka sinun käski ampua, elukka? Sanoin, että päästäisit koirat irti. Aiotko pilata leikin, sinä koira? Ajoinko minä häntä tänne saakka vain senvuoksi, että sinä ampuisit hänet?" Hän päästi mitä törkeimpiä sadatuksia ja käski uudelleen irroittaa koirat. Mutta Squarcia, johon eivät sadatukset tehonneet enempää kuin lyönnitkään, ehätti väliin.

"Tahtooko teidän ylhäisyytenne, että tuo nuorukainen tappaa vielä pari koiraa entisten lisäksi, ennenkuin hänet taltutetaan? Hänellähän on ase."

"Hän surmasi koirani. Koirat hänelle myös kostakoot." Bellarion ymmärsi, mikä hänen kohtalonsa oli, jos yrittäisi paeta. Hän pelkäsi, ja kauhistui samalla noita miehiä, jotka metsästivät ihmisiä kuin villejä eläimiä. Vaikka äsken surmansa saanut poloinen olisi ollut syypää mihin rikokseen hyvänsä, oli rangaistus kuitenkin epäinhimillinen.

Muuan rengeistä puhutteli Squarciaa, ja tämä kääntyi nuoren isäntänsä puoleen.

Puhuttelusana hämmästytti Bellarionia. Oliko tuo kiljuva, sadatteleva poika, joka puhui kuin tallirenki tai porttola vieras, oliko hän herttua? Milanon herttua? Bellarion muisteli niitä juttuja, joita hiljan oli kuullut tämän kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen julmuuksista.

Neljä renkiä karautti kahlaamoa kohden ja vastarannalta kajahti
Squarcian ääni:

Hevoset kahlasivat matalan paikan yli ja Bellarion vartosi, muistaen nyt, että Milanon todellinen hallitsija oli Facino Cane. Hän päätti vielä kerran käyttää tuota nimeä apunaan.

Renkien aikoessa käydä häneen käsiksi ilmoitti hän olevansa Facinon poika ja käski heidän tuumia päänsä ympäri, ennenkuin koskisivat häneen. Mutta vaikka hän olisi sanonut olevansa Rooman paavin poika, eivät nämä raa'at veitikat olisi olleet millänsäkään. He tottelivat vain Squarciaa, eikä heillä ollut enempää älyä kuin kytkyessä tempovilla koirilla. He sitoivat nahkahihnan hänen oikeaan ranteeseensa ja sitten oli hänen seurattava. Hän ei pannut vastaan, koska huomasi vastustuksen hyödyttömäksi. Kahlaamon syvimmällä kohdalla nousi vesi hänen vyöhönsä asti ja lisäksi pärskyttivät hevoset hänet yltäkin märäksi. Verisenä ja vettä valuenkin säilytti hän arvokkuutensa joutuessaan nuoren herttuan kanssa vastakkain.

Gian Maria oli vastenmielisen näköinen. Hänen merkillisen puolivalmiit kasvonsa olivat kuin ennenaikojaan syntyneen lapsen, kooltaan vain suuremmat. Varreton nenä törrötti leveänä punaisessa naamassa ja aivan sen alla paisuivat muodottomat, suuret, punaiset huulet. Vaaleat rengassilmät tuntuivat pullistelevan päästä, otsa oli matala ja taaksepäin kalteva, leuka melkein olematon. Isältään oli hän perinyt ainoastaan kullanpunaisen tukkansa.

"Otaksun, että olette Milanon herttua", vastasi Bellarion. Hänen äänessään oli ylenkatsetta.

"Oho, vai otaksut? Olet siitä vielä varmakin, ennenkuin eroamme.
Otaksuitko samaa tappaessasi koirani?"

"Lausuittehan nimeni, Cane." [Cane (it.) = koira. — Suom.]. Näin hän jälleen käytti hyväkseen tuota nimeä, josta jo aiemmin oli hänelle ollut paljon apua. "Olen Bellarion Cane, Facino Canen poika."

Muuan silkkiäismarjan värisessä samettipuvussa koreileva, nuori, hyvännäköinen mies, joka kannatteli ranteeseensa kiinnitettyä metsästyshaukkaa, ohjasi mustan hevosensa lähemmäksi, ja tarkasteli tuhruista ryysyläistä suurella mielenkiinnolla.

"Äpärä, kenties. Eipä mitään." Hänen ilkeille kasvoilleen levisi ruma virnistys. Bellarionin henkilöllisyyden toteaminen lisäsi vain rääkkäyksen viehätystä. Gian Maria Viscontin mustassa sielussa kyti sammumaton viha jaloa holhoojaa kohtaan. "Vapauttakaamme Facino tästä kiusallisesta painajaisesta. Takaisin, koko joukko! Järjestykää riviin pitkin rantaa."

Vapisuttava pelko valtasi nuoren miehen. Hän oli ampunut nuolensa, osaamatta maaliin. Nyt oli hän avuttomana tuon ihmishirviön käsissä. Herttuan käskystä irroitettiin hihna hänen kädestään ja hän oli vapaa.

"Hei, lurjus", kiljui herttua. "Alahan laputtaa." Hän käski Squarcian päästää irti kaksi koiraa.

Squarcia vapautti kaksi koiraa erään rengin pitelemästä kytkyestä, tarttui kumpaistakin kaulanauhaan ja polvistui niiden väliin, laskeakseen ne irti herttuan määrätessä.

Bellarion ei liikahtanut paikaltaan. Kauhun lamauttamana seurasi hän näitä valmisteluja, tuskin käsittäen niiden tarkoitusta. Hän ei tiennyt, että suuri metsästäjä Bernabo Visconti oli jättänyt intohimonsa perinnöksi pojanpojalleen, joka ei kuitenkaan tyytynyt hirviin tai villisikoihin, vaan vaati jalompaa riistaa. Herttuan metsästyskoiria syötettiin ihmislihalla.

"Haaskaat aikaa", marisi herttua. "Tuokion kuluttua lasken koirat irti. Lähde juoksemaan niinkauan kuin sinulla on aikaa. Jos oikein ponnistat, pelastavat ehkä kinttusi kalliin henkesi." Hän nauroi niin että kuola tippui suupielistä. Ehkä uhrille annettu valheellinen toivonkipuna pidentäisi edessä olevaa nautintoa.

Valjuna ja kauhusta puolikuolleena Bellarion vihdoin kääntyi ja säntäsi kuin hullu metsää kohden. Herttuan eläimellinen nauru kajahteli hänen korvissaan. Ja äkkiä nousi jokin nuorukaisen sisimmässä kapinaan. Tämä ei ollut miehen arvolle sopivaa. Kuristaen pelkonsa hän pysähtyi ja pyörähti ympäri.

"Kyllä hän vielä juoksee, teidän korkeutenne, jahka irroitan koirat", jupisi Squarcia.

Koirat syöksyivät nuolina kohti Bellarionia, joka seisoi kuin jähmettyneenä, tukka tuulessa hulmuten. Hän tunsi voivansa pahoin ja oli melkein menettää tajuntansa. Ei kättäänkään hän nostaisi suojaksi. Karatkoot hänen kurkkuunsa, nuo hurtat, sitä pikemmin päättyisi kidutus.

Hän ummisti silmänsä ja voihkaisi. "Jeesus!" Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, rukoillen koneellisesti: "Sinun käsiisi, Herra…"

Koirat tulivat. Ei tapahtunut mitään. Niiden kiivaat loikkaukset hiljenivät hölkäksi. Ne nuuskivat ilmaa, lähestyivät häntä, haistelivat, työnsivät kuononsa ruohoon ja ilmaisivat kiemurrellen alistumistaan ja mieltymystään.

Herttuan seurueesta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Ihmetellen aukaisi Bellarionkin silmänsä. Hän katseli koiria, jotka matelivat hänen jaloissaan. Jumala oli tehnyt ihmeen.

Näin ajattelivat monet muutkin tapauksen näkijöistä. Raaka Squarciakin, joka oli jäänyt polvistuneena katsomaan koirien lähtöä, nousi nyt, lausuen hartaasti: "Ihme on tapahtunut." Hänen äänessään oli pelkoa.

Herttua vain kurtisti otsaansa ja sadatteli. Hän ei pelännyt ihmisiä eikä Jumalaa.

"Katsotaanpa, mikä ihme tämä on!" huusi hän. "Päästä irti vielä kaksi koiraa, sinä nauta."

Squarcia pelkäsi herttuaa enemmän kuin mitään muuta, ja vapisevin sormin täytti hän isäntänsä käskyn. Herttua itse usutti eläimet Bellarionin kimppuun, sivaltaen niitä ruoskalla.

Kävi samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Kaikki muut, paitsi Bellarion, hämmästyivät jälleen. Bellarion oli äkkiä käsittänyt, mistä koirien käytös johtui. Hän ei enää pelännyt, päästettiinpä koiria irti miten monta hyvänsä.

"Laske irti Messalina", käski herttua melkein tikahtuneella äänellä, suu vaahdossa.

Squarcia pani vastalauseensa. Haukkaa pitelevä nuori mies arveli, että tässä ehkä oli noituutta, ja pyysi herttuaa olemaan varovainen.

"Vastatkoon teidän korkeutenne seurauksista", huusi Squarcia, ja vapautti isäntänsä kiukkuisimmin hurtan. Bellarion oli kumartunut taputtelemaan koiria, jotka hypähdellen ja haukkuen osoittivat ystävyyttään. Ja kun Messalina seurasi niiden esimerkkiä, oli jo suurimpienkin epäilijäin uskottava. Seurue jakaantui kahtia — toiset puhuivat ihmeestä, toiset pitivät Bellarionia noitana. Herttuassakin heräsi hienoinen pelko. Tässä olivat epäilemättä joko Jumalan tai pirun sormet pelissä.

Hän kannusti hevostaan. Muut seurasivat. Kun Bellarion näki heidän pelokkaat ilmeensä, purskahti hän nauruun. Pitkällisen kauhun jälkeen tuli väkisin vastavaikutus. Hän tajusi, etteivät Squarcia tai rengit voisi koskaan käsittää mitään luonnollista selitystä äskeisen tapahtumaan.

"Mitä peliä sinä pidät, lurjus?" kysyi herttua, jonka Bellarionin pilkkanauru sai epäluuloiseksi. "Millä tempulla sinä selvisit tästä?"

"Tempulla?" Bellarion oikaisi ryhtiään. Hän päätti pysyä salaperäisenä ja vastasi sanansutkauksella "Sanoinhan, että olen Cane. Koira ei syö koiraa. Muuta noituutta tässä ei ole."

Herttua heitti häneen kärsimättömän silmäyksen. "Niinkuin en sitä ymmärtäisi!" Hän kääntyi Bellarioniin: "Tämä on joku temppu, sinä lurkki. Jumalauta! Pidätkö minua narrina? Mitä sinä teit koirille?"

"Miten? Tietääkö kukaan, miksi eläin kiintyy johonkuhun? Päästäkää irti vielä loputkin koiristanne. Ne nuolevat kättäni, jokikinen. Koirilla on merkillinen vaisto, jota ei ole suotu joka miehelle."

Herttua karahti punaiseksi. "Leukailetko, hölmö?" Taikauskoinen Lonate kosketti hänen käsivarttaan. Herttua pudisti pois käden. "Saat vielä ilmaista salaisuutesi, kautta hostian!" Hän ärjäisi töllistelevälle Squarcialle: "Kerää koirat ja sido tuo nulikka. Lähdemme."

Herttua ratsasti matkoihinsa hovimiehineen, jättäen rengit täyttämään määräystä. Squarcian tehtäväksi jäi valvoa, ettei mitään lyöty laimin. Hän vihelsi koiria ja käski muutaman rengin kytkeä ne. Sitten hän arasti lähestyi Bellarionia.

"Kuulitte hänen korkeutensa määräyksen", virkkoi hän ikäänkuin anteeksipyytäen.

Bellarion ojensi ranteensa ääneti. Herttua seurueineen oli jo ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle.

"Herttua käski", syytteli mustatukkainen. "Minä olen vain herttuan palvelija." Ja kumartuen hiukan sitoi hän löyhästi hihnan Bellarionin ranteitten ympäri. Hän pelkäsi, eikä tahtonut vihoittaa nuorukaista.

"Voitte olla vakuutettu sitä", kuiskasi hän sitten, silmäiltyään ympärilleen ja huomattuaan, etteivät rengit voineet kuulla, "että hänen ylhäisyytensä Biandraten kreivi saa tiedon tästä heti kun olemme päässeet Milanoon."

FACINO CANE.

Squarcia syytti matkan pituutta nostaessaan Bellarionin ison, mustan hevosensa selkään, mutta itse asiassa hän tahtoi säästää nuorukaista turhalta kidutukselta. Bellarionin kädet olivat niin höllästi sidotut, että hän koko ajan saattoi pitää kiinni metsästäjän vyöstä.

Näin saapui hän hämärissä Milanon kuuluisaan kaupunkiin. Jo matkan varrella, heidän pysähtyessään tuokioksi eräälle mäennyppylälle, oli hän saanut jonkinmoisen käsityksen kaupungin koosta. Vaikka oli kuullut paljonkin juttuja Milanosta, ei hän ollut osannut sitä niin suurenmoiseksi kuvitella kuin se todellisuudessa oli. Ihmetellen katseli hän jykeviä, punaisia muureja, jotka kuvastuivat leveään vallihautaan, muurien takaa kohoavia lukuisia kirkontorneja, Sant' Eustorgion kellotapulia, jonka tunsi monien kuvauksien perusteella, sekä kahdeksansärmäistä, tiilistä ja marmorista rakennettua Saint Gothard-kirkon tornia, Azzo Viscontin lahjaa kaupungille.

He saapuivat herttuallisen seurueen kintereillä kaupunkiin Porta Nuovasta, portista, jonka kivikaaret olivat peräisin roomalaisajoilta. Ratsastettuaan nostosillan yli ja holvin läpi he saapuivat vartiotalolle, joka jo itsessään oli pieni linnoitus. Sen edustalla maleksi jänteviä, parrakkaita palkkasotureita, jotka keskustelivat äänekkäästi kanttoonigermaanien kielellä. Matka jatkui pitkin Borgo Nuovoa, pitkää katua, jonka molemmin puolin lukuisat palatsit kohosivat toistensa vieressä ja joka Bellarionista näytti tavattoman leveältä, vaikka se olikin melko ahdas Milanon muihin katuihin verrattuna. Edestakaisin kulkevat ihmiset näyttivät yhtä oudoilta kuin rakennukset. Rauhallisia, hyvinvoipia kauppiaita kuljeksi nälkäisen ja kurjan näköisen rahvaan joukossa, siellä täällä asteli tai ratsasti loistava ylimys aseistetun ja haarniskoidun palvelijan saattamana.

Niin ylhäiset kuin alhaiset pysähtyivät ja paljastivat päänsä herttuan ratsastaessa ohi. Bellarion huomasi kuitenkin, että melkein kaikkien ilmeet kuvastivat joko vihaa tai inhoa.

Vihdoin he päätyivät suurelle, jalavien reunustamalle aukiolle, jonka pohjoisella sivulla kohosi mahtava, salkojen ja rakennustelineitten ympäröimä marmorirakennus. Siinä, tiesi Bellarion, oli valmistumassa eräs maailman ihmeellisimpiä tuomiokirkkoja. Se oli omistettu Pyhälle äidille, ja sen perusta oli vanhan Saint Ambrose-basilikan paikalla. Työt sujuivat kuitenkin Gian Galeazzon kuoltua perin hitaasti, olivatpa aika ajoin aivan seisahduksissakin.

He ratsastivat aukion yli. Se oli pyhää aluetta, oli Bellarion kuullut. Täällä, nykyisin jo revityssä basilikassa, oli pyhä Augustinus kastettu. Täällä oli pyhä Ambrosius taistellut, aloittaen sen kirkon ja maallisen vallan välisen sodan, jota sitten vielä aikojen kuluttua ghibellinit ja guelfit jatkoivat.

Kohoavan tuomiokirkon vieressä oli vanha Broletto, puoleksi palatsi, puoleksi varustus, Milanon herrojen asunto aina Matteo Viscontin päiviltä asti.

Holvikaarien alitse he ratsastivat Arrengon suurelle palatsipihalle ja edelleen St. Gothard-pihaan. Täällä laskeuduttiin satulasta ja Gian Maria antoi vankia koskevat määräykset jalustinta pitelevälle Lonatelle.

"Tuon koirien lumoajan", sanoi hän, "on illallisen jälkeen annettava minulle täysin tyydyttävä selitys."

Bellarion teljettiin maanalaiseen vankikomeroon, jonne pääsi niukasti valoa ja ilmaa pienestä ristikolla varustetusta aukosta. Kopissa oli kylmä ja seinät uhosivat pahanhajuista kosteutta. Yksinäisyys ja pimeys saivat hänet pian alakuloiseksi. Lisäksi oli hän kovin nälissään, eikä nälkä pysty suuresti lohduttamaan. Hänen vartijansa eivät antaneet hänelle edes leivänkannikkaa purtavaksi. Pari tuntia ehti vierähtää, ennenkuin herttua saapui Bellarionia katsomaan. Gian Mariaa seurasi Lonate ja neljä nahkapukuista miestä, joista yksi oli Squarcia. Hänen korkeutensa puku oli ylen kirjava, mikä todisti puuttuvaa kauneusaistia. Korkealla kauluksella varustetun samettinutun toinen puoli oli valkoinen, toinen räikeänpunainen. Uumilla oli rubiineilla koristetuista kultarenkaista koottu vyö ja sääristä oli toinen verhottu valkoiseen, toinen punaiseen. Punainen ja valkea olivat Viscontien värejä, joita Gian Maria kantoi melkein alituisesti, suuren isänsä tapaan.

Hänen pullottavat silmänsä tarkastelivat Bellarionia tavalla, joka sai nuorukaisen värisemään.

Herttua hymyili. "Ehkä pieni katumusharjoitus vahvistaa muistiasi. Oletko kuullut puhuttavan minun keksimästäni pääsiäispaastosta? Se kestää neljäkymmentä päivää, ja on hiukan tuskallisempi kuin pelkkä paasto. Kuitenkin on se perin terveellinen jäykkäniskaisille rosvoille ja opettaa heidät halveksimaan elämää siinä määrin, että he tavallisesti ovat sangen iloisia saadessaan vihdoin kuolla. Sinä aloitat nyt. Lyön vaikka vetoa, että pian kadut katkerasti tekoasi ja toivot, että koirat mieluummin olisivat sinut tappaneet". Hän kääntyi Squarciaan. "Tartu vankiin", käski hän.

He veivät Bellarionin suurempaan huoneeseen komeron takana. Hänen katseensa osui heti pitkään puusta tehtyyn laitteeseen, joka oli pöydän korkuinen. Siinä oli kaksi pitkulaista, puuruuveilla toisiinsa liitettyä pölkkyä ja joukko köysiä, jotka oli kiinnitetty toiseen pölkkyyn.

Viivyttelemättä kävi kaksi rengeistä käsiksi Bellarioniin, paljastaen kätevästi hänen yläruumiinsa. Squarcia seisoi hiukan syrjässä, koettaen voittaa taikauskoisen pelkonsa ja odottaen korkeampien voimien väliintuloa. Eikä hän odottanut suotta.

Keskeytys ei kuitenkaan ollut yliluonnollinen, vaan johtui yksinkertaisesti Squarcian salaa lähettämästä sanomasta.

Herttuan takana oleva raskas, raudoitettu ovi aukeni hitaasti, ja uljaan näköinen mies pysähtyi kynnykselle. Vaikka hän oli jo noin viisikymmenvuotias, näytti hän kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä hänen vartalonsa oli vieläkin solakka ja notkea, ryhti suora, ja tummat silmät ruskeiksi parkituissa, jäykkäpiirteisissä kasvoissa loistivat eloisina. Hänen yllään oli tummanpunainen, kullalla kirjailtu tunikka ja viininväriset housut ja hartioilleen oli hän heittänyt nahkapäärmeisen, silkkiäismarjan värisen samettiviitan.

Tuokion seisoi hän ääneti katsellen, ja virkkoi sitten miellyttävällä, hiukan ivallisella äänellä: "Mikä törkeys teidän korkeuttanne nyt askarruttaa?" Herttua pyörähti ympäri, rengit seisoivat hievahtamatta. Vieras astui tyynesti portaita alas. "Kuka teidät käski tänne?" karjui herttua. "Velvollisuus. Velvollisuuteni teidän holhoojananne…" "Minun holhoojanani!" Äänessä oli kihisevää raivoa. "Te ette ole minun holhoojani, vaikka hoidatte Milanon hallitusta. Hoidatte minun tahdostani. Lienette kai tarpeeksi viisas älytäksenne sen."

"Kenties en ole. Kuka tietää, mikä on viisautta?" Ääni oli edelleenkin tyyni, tasainen, hiukan pilkallinen. Itsestään varma mies. Hän ei ryhtynyt väittelemään. "Toinenkin velvollisuus minua kutsuu. Isän velvollisuus. Sanotaan, että tuo nuorukainen, jonka kanssa juuri aioitte ryhtyä huvittelemaan omalla tavallanne, väittää olevansa minun poikani."

"Sanotaan? Kuka sanoo?" Herttuan kysymys ilmaisi vihaa tuota tuntematonta kohtaan.

"Sitäkö minä muistaisin. Hovissahan juorutaan lakkaamatta. Saadessaan kuulla jotakin tavallisuudesta poikkeavaa täytyy hovin herrojen ja naisten heti keskustella siitä. — Ehkäpä tekin olitte kuullut tämän väitteen. Olitteko?" Ääni koveni äkkiä. Nyt puhui holhooja, mies, joka piteli vitsaa. Herttua raivosi ja kirosi, mutta hän oli voimaton.

"Kautta pyhän Ambrosiuksen luitten! Ettekö kuullut, että hän tappoi koirani? Tappoi kolme koiraa ja lumosi loput."

"Kenties hän lumosi teidät samalla, koska uskallatte ryhtyä kiduttamaan häntä ilmoittamatta mitään minulle."

Tummat silmät hehkuivat nelikulmaisissa kasvoissa. "Te olette…" Hän hillitsi itsensä ja viittasi käskevästi Squarcia Giramolle: "Mene, ja ota nuo renkiroistot mukaasi."

Heidän katseensa kohtasivat ja voitettuna mutisi herttua lopulta:
"Menkää matkoihinne! Jättäkää meidät!" Näin hän tunnusti tappionsa.

"Teette liian suuren numeron koiristanne. Urheilunne on sitäpaitsi kammottavaa ja eläimellistä. Olen varoittanut teidän korkeuttanne jo aikaisemmin. Lopulta nuo samat koirat vielä repivät kurkkunne."

"Juuri niin. Sanotte olevanne elämän ja kuoleman valtias. Milanon
herttua ei kuitenkaan ole Jumala. Muistakaa se." Hän muutti äänensävyä.
"Mies, jota tänään ajoitte takaa Abbiaten tienoilla, oli Fransesco da
Pusterla."

"Tämä lurkki, joka sanoo olevansa poikanne, asettui häntä puolustamaan ja tappoi kolme minun parhaista koiristani…"

"Hän teki teille suuren palveluksen, herttua. Parempi olisi ollut, että Pusterla olisi päässyt pakoon. Niinkauan kuin metsästätte rosvoja, varkaita tai väkivallantekijöitä, vieläpä kerjäläisiäkin, ei teille paljon mahda, mutta kun usutatte koiranne mahtavan suvun jäsenten kimppuun, silloin lähdette kuilun reunalle."

"Vai niin! Paras Facino, jokainen Pusterla on vihamieheni. En ole unohtanut, että muuan Pusterla, Monzan linnanherra, myrkytti äitini, kuten aivan julkisesti kerrotaan."

"Tämä nuori mies ei tiedä mitään vaikuttimistanne. Hän ei edes tiennyt, että te tuota metsästystä johditte Hän näki vain koirien ajavan takaa ihmistä. Minua ei pidetä sääliväisenä, mutta vannon, että olisin tahtonut tehdä, mitä hänkin teki. Kunnioitan häntä tämän teon vuoksi. Sitäpaitsi hän sanoi nimekseen Cane. Se nimi ansaitsee jonkinlaista kunnioitusta Milanossa, herttualtakin." Hänen äänensä oli jälleen teräksenkova. "Vainotkaa Pusterlaa niin paljon kuin haluatte — omaa tuhoanne kohden kuljette — mutta älkää metsästäkö Canea ilmoittamatta minulle ensin aikomuksestanne."

Hän vaikeni. Herttua seisoi tylsänä, kiukkuisena ja häpeissään hänen edessään. Facino kääntyi Bellarioniin: "Tule, poikaseni, Hänen korkeutensa sallii sinun lähteä. Ota mekkosi ja seuraa minua."

Bellarion oli hieman peloissaan, mutta huvitettuna seurannut keskustelua, eikä ollut aivan varma siitä, eiköhän vain joutuisi ojasta allikkoon. Hän katseli äänet! Facinon huolettomia, hyvänsuopaisia, hiukan ivallisia kasvoja Sitten hän koneellisesti totellen poimi vaateriekaleensa lattialta ja seurasi Biandraten kreiviä.

Facino kulki tyynesti portaita ylös hänen edellään, sanaakaan puhumatta, ja nuorukainen ihmetteli itsekseen mitä nyt mahtaisi seurata.

He saapuivat upeaan huoneeseen, jonka seiniä peittivät flaamilaiset verhot. Kalusto oli ylen loistava ja suurissa jalustoissa paloi lukuisia kynttilöitä. Facino lähetti pois joukon odottavia palvelijoita ja kääntyi silmäilemään seuralaistaan.

"Te olette rohjennut väittää olevanne poikani", virkkoi hän. "Minulla on ilmeisesti suurempi perhe kuin tiesinkään. Onnittelen teitä isän vaalin johdosta. Kertokaahan nyt, kuka on saanut kunnian olla äitinne."

Hän heittäytyi nojatuoliin tuijottaen edessään seisovaa Bellarionia, jonka iho pilkisti rääsyisen punaisen puvun repeämistä..

"Liioittelitte?" Facino Cane kohotti tuuheita kulmakarvojaan. Hänen huvitettu ilmeensä kävi ivallisemmaksi. "Missä määrin?"

"Oho! Tuo oli valhe. Pojan ehkä olisin voinut saada tietämättäni, sillä olinpa kerran nuori minäkin, enkä pitänyt erikoisesti lukua suudelmistani, mutta toisen miehen lasta en ole ottanut omakseni tietämättä siitä mitään."

Bellarion oli tarkannut hänen kasvojaan ja tunsi voivansa olla rehellinen tuolle miehelle.

"Minähän se otinkin teidät kasvatusisäkseni." Ja lieventääkseen julkeuttaan hän lisäsi: "Suuressa hädässäni otin teidät kasvatusisäkseni aivan samoin kuin ihmiset ottavat itselleen suojeluspyhimyksiä. En tiennyt mitään muuta keinoa välttyä kidutukselta, joka olisi päättynyt kuolemaan. Mainitsin nimen, joka oli tarpeeksi mahtava pelastamaan minut."

Hetken äänettömyyden jälkeen Facino purskahti nauruun. "Valitsitte minut kasvatusisäksenne. Jospa jokainen voisikin valita vanhempansa…" Hän nousi. "Kuka te olette, nuori lurjus? Mikä on nimenne?"

"Omituinen nimi. Mikä on tarinanne? Olkaa rehellinen, ellette tahdo, että luovutan teidät takaisin herttualle." Bellarion rauhoittui. Kreivin sanat ilmaisivat, että hän ehkä auttaisi Bellarionia, jos tämä avoimesti kertoisi tarinansa. Ja peittelemättä mitään kertoi hän uudelle suojelijalleen saman tarinan, jonka aikaisemmin oli kertonut Lorenzaccio da Trinolle.

Facino Cane kuunteli suurella mielenkiinnolla. "Ja hädän hetkellä kuvittelitte, että tuo sotilas, joka teidät vei luostariin, olin minä!" Kondottieri hymyili hieman tuikeasti. "Aika kekseliästä. Mutta kertokaa nyt koiraseikkailusta."

Bellarion oli nimittäin lopettanut tarinansa kuvailemalla lähtönsä Ciglianosta. Eikä hän nytkään hiiskunut mitään seikkailustaan Montferratissa, vaan kävi suoraan käsiksi päivään, jona jätti taakseen Abbiategrasson. Facino kuunteli nyt hieman epäilevän näköisenä, vaikkakin Bellarionin kertomus sopi tarkalleen yhteen Squarcian antamien tietojen kanssa.

"Kuka teitä koirilta suojeli?" kysyi kreivi puolittain vakavana, puolittain leikillisesti. "Vai oliko pelissä tosiaankin noituutta?"

"En tietenkään. Kaatuessani suurimman koiran alle, viilsin sen melkein auki tikarillani, eivätkä muut koirat vainunneet minussa paljon muuta kuin kumppaniaan. Tietenkin oli minulla onnikin myötä."

Facino nauroi ääneen. "Jopa olette ujostelematon veitikka." Hän nousi. "Olisipa tainnut teidän käydä hullusti, ellen olisi saanut yht'äkkiä tietää, että minulle on lahjoitettu poika." Ja Bellarionin sanattomaksi hämmästykseksi laski kuuluisa sotilas kätensä hänen olalleen, katsoen syvälle hänen silmiinsä. "Koetitte pelastaa Pusterlan hengen ajattelematta vaaraa, johon itse jouduitte, ja se teko on teille kunniaksi. Ansaitsette palkkion. Teistä siis aiotaan munkkia?"

"Se on apotin toivomus." Bellarion oli punastunut hiukan kuullessaan kiittävät sanat. "Niin kai käykin palattuani Paviasta."

"Pyhä Gothard, ettepä tosiaan ole papinkokelaan näköinen. Mutta omahan on asianne." Käsi luiskahti nuorukaisen olkapäältä ja Facino asteli pylväskäytävää kohti. Yötaivas näytti safiirinsiniseltä. "Annan teille suojelukseni, ja huomenna voitte rahalla ja vaatteilla varustettuna jatkaa matkaanne Paviaan."

Facino hymyili ja kutsui palvelijoita. Hän käski antaa Bellarionille syötävää ja vaatteita. Senjälkeen he jatkaisivat keskustelua.

BIANDRATEN KREIVITÄR.

Sinä iltana juttelivat Facino Cane ja Bellarion sangen myöhäiseen.
Pavian matka lykkääntyi päivä päivältä. Kirjoitettu oli, ettei
Bellarion saisi nähdä tätä matkansa päämäärää ennenkuin erinäisten
vuosien kuluttua.

Facino oli löytävinään nuorukaisessa moniaita omia luonteenominaisuuksiaan. Bellarion, tuo erikoisen näköinen poika, oli sukkelajärkinen ja terävä, oppinut ikäisekseen ja lujatahtoinen. Facino ihaili myös hänen ulkonaista olemustaan, voimakkaita, norjia jäseniä ja rohkeita, ilmeikkäitä kasvoja. Jos Jumala olisi lahjoittanut hänelle pojan, olisi hän toivonut tämän olevan Bellarionin kaltaisen. Tästä ajatuksesta ei ollut pitkältä päätökseen: hän kiinnittäisi Bellarionin itseensä niillä siteillä, jotka nuorukainen jo oli hänelle osoittanut — ottaisi hänet todella kasvatikseen. Facinon äkkinäinen päätös oli sangen kuvaava. Ripeä toiminta oli sotilaan verissä. Kolmantena päivänä saapumisestaan kertoi nuorukainen seikkailustaan Montferratissa. Hänellä oli kuuntelijana paitsi Facinoa myös tämän kaunis, nuori puoliso. He nauroivat ja ihmettelivät vuoroon, tarinan edistyessä. Vihdoin sanoi Facino:

"Ovela kettu, tuo markiisi Theodore. Mutta hänen viekkautensa on myös hänen tuhonsa. Tunnen hänet hyvin. Opin aseidenkäytön hänen isänsä palveluksessa. Ja sotilaan ura on totisesti miehevämpi kuin papin."

Näin siirtyi hän äkkiä markiisi Theodoresta Bellarionin asioihin. "Aiotteko vakavissanne hukata elämänne luostariin? Tehän olette mitä parhainta sotilasainesta."

Bellarion huokasi. Kolme päivää oli hän viettänyt täällä kuin unessa. Facino oli niin peräti toisenlainen kuin hän oli kuvitellut silloin kun kysymättä otti hänen nimensä omakseen. Hän vastasi kreiville apotin sanoilla: "Pax multa in cella, foris autem plurima bella". Ja kuitenkin…

Facino jatkoi: "Oliko luostarin rauha parempi kuin maailman levottomuus? Eikö vääryyksien oikaisemisessa olisi paljon tekemistä? Eivätkö työ ja taistelu olleet jokaisen miehen asia?"

Bellarion huokasi jälleen. Facino, joka tarkkasi häntä melkein nälkäisellä ilmeellä, pitkitti:

"Eikö se, joka sulkeutuu kammioon pelastaakseen sielunsa, ole miehen kaltainen, joka kaivoi talenttinsa maahan?"

Hän kehitteli hetken tätä ajatusta ja siirtyi sitten kertomaan taisteluista ja kansojen vapautuksista. Hän oli voitokkaana päällikkönä ollut mukana lukuisilla sotaretkillä ja hänen muistelmansa tarjosivat mitä mielenkiintoisinta kuultavaa. Bellarion teki silloin tällöin jonkin huomautuksen, osoittaen hämmästyttävän terävää käsityskykyä kun Facino antautui selittämään jotakin strateegista tai taktillista tehtävää. Näin solmittiin uusi side heidän välillään.

Syvällä jossakin sielunsa sopukassa tunsi Bellarion kummallisen halun orastavan. Hänen oli vietävä Montferratin ruhtinattarelta saamansa tehtävä päätökseen. Tuo ajatus oli vielä tällä hetkellä kuin unelma, utuinen ja epämääräinen. Mutta jos hän astuisi sisään ovesta, jonka Facino hänelle niin auliisti avasi, silloin toteutuisi varmasti tuo haave.

He keskustelivat Facinon asunnon pylväskäytävässä. Facino ja hänen puolisonsa istuivat nojatuolissa, Bellarion taas nojasi selkänsä solakkaan pilariin. Aurinko paistoi pihalle, jolla tähän aikaan päivästä ei näkynyt ketään. Bellarionilla oli yllään Facinon lahjoittama upea puku. Lyhyttä tunikkaa kiristi sinipunainen nahkavyö ja tukka lainehti pehmeänä ja kammattuna niskassa. Hän oli kerrassaan komean näköinen siinä seisoskellessaan, ja kreivitär, joka katseli häntä hieman väsyneillä sinisillä silmillään, ajatteli itsekseen, ettei tuo uljas nuorukainen sittenkään voinut olla Facinon poika, niinkuin joku juorukello jo oli ehtinyt väittää.

"Herra kreivin neuvo on viisas", huomautti hän. "On aivan ilmeistä, ettei teitä ole tarkoitettu luostariin."

Tämä kaunis nainen oli vasta kolmissakymmenissä, kooltaan keskimittainen ja sopusuhtainen. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin kissamaista, ja kissan toivat mieleen hänen vihertävät silmänsäkin, jotka tavallisesti hiukan uneliaina, mutta samalla rohkeina loistivat eboniittimustan tukan ympäröimissä vaaleissa kasvoissa.

Bellarion katseli häntä silmää räpäyttämättä ja tuo katse sai Tendan kreivin ylpeän tyttären kumman levottomaksi. Hän liikutti hitaasti viuhkaansa, siirtäen katseensa syrjään.

"Olette sangen kohtelias, herraseni", vastasi kreivitär laiskasti hymyillen. Yhtä laiskasti hän nousi ja lisäsi: "Saat hyvän oppilaan, Facino."

Facino ryhtyi viivyttelemättä työhön. Tehtyään kerran päätöksen ei hän enää aikaillut. Jo seuraavana päivänä lähti hän vaimonsa, palvelijainsa ja Bellarionin kanssa Abbiategrasson metsästyslinnaan, ja täällä alkoi nyt nuorukaisen sotilaskasvatus, jota jatkui aina joulun seuduille. Unelman tuntu katosi ja Bellarion havahtui jälleen todellisuuteen.

Hän sai ensin ratsumiehen kouluutuksen, oppien hevosenhoidosta kaikki mitä opittavissa oli. Sitten seurasi aseharjoituksia, ankaraa työtä. Facino ohjasi itse häntä kaikessa, tosinaan rajusti ja maltittomana, mutta kuitenkin lopulta rajattoman kärsivällisenä. Miekkailun vaikean taidon, joka kysyy sekä voimia että näppäryyttä, hän oppi nopeasti, ennenpitkää kuontui hänestä myös oiva painija ja tarkka ampuja, saipa hän tutustua uuteen, peloittavaan aseeseen, tykkiinkin, jonka moraalinen vaikutus oli suurempi kuin sen todellinen teho. Muuan Facinon palveluksessa oleva sveitsiläinen kapteeni Stoffel opetti häntä käsittelemään pertuskaa, ja eräältä Soto-nimiseltä espanjalaiselta sai hän ohjausta tikaritaistelussa.

Samaan aikaan otti myös kreivitär hänet oppilaakseen. Joka ilta uhrattiin tunti tanssinopetukseen, ja välistä lähdettiin myös ratsain haukkametsästykseen Ticinon rannoilla humiseviin metsiin. Kreivitär oli Bellarionin mielestä liiankin innostunut tähän urheiluun.

Eräänä syksyisenä päivänä, tuulen tuodessa ensimmäisen viestin lumen asumasijoilta, olivat kreivitär Beatrice ja Bellarion muuatta saalistavaa haukkaa seuratessaan saapuneet pienen puron rantaan. Vaikka puro nyt olikin tulvillaan vettä, tunsi Bellarion paikan samaksi, jossa kerran oli joutua Gian Marian koirien revittäväksi.

Juuri heidän pysähtyessään iski haukka kolmannen kerran. Kahdesti oli riista, kaunis haikara, saanut väistetyksi, mutta tällä kertaa joutui se vainoojansa kynsiin ja molemmat linnut putosivat huimaa kyytiä alaspäin. Muuan rengeistä riensi syötti kädessä vangitsemaan haukkaa ja pelastamaan saalista.

Äänettömänä katseli Bellarion kreivitärtä, joka melkein lapsellisella ihastuksella ilmaisi tyydytyksensä haukan saavutuksen johdosta.

"Mainio isku! Mainio isku!" hoki hän, odottaen ilmeisesti Bellarioninkin suusta tunnustusta. Lopulta hän ei malttanut olla suoraan kysymättä: "Eikö ollutkin?"

Hajamielisesti Bellarion veti suutaan hymyyn. Kreivitär tuntui hänestä huvittavalta kiihkossaan.

"Ajattelin muuatta toista haikaraa, joka niinikään oli joutua haukan saaliiksi tällä paikalla." Ja hän kertoi herttuan koirista.

Bellarion ei välittänyt hänen sävystään, vaan jatkoi. "Ja tästä johtuivat ajatukseni muihin asioihin." Hän viittasi kädellään puron yli. "Tuota tietä tulin Montferratista."

"Miksi puhutte noin vihaisella äänellä? Teidän ei kaiketi ole tarvinnut katua tuloanne."

"Päinvastoin, olen kiitollinen. Mutta toivon jonakin päivänä voivani palata tuota samaa tietä suorittaakseni erään velan."

"Se päivä ei toki liene koittanut vielä. Aurinko laskee jo, ja kotiin on melkoinen matka. Jos siis olette uneksinut loppuun, voimme kai lähteä paluumatkalle."

Kreivittären ääni oli hieman pureva ja Bellarion huomasi sen. Montferratin mainitseminen oli suututtanut kreivitärtä, vaikka Bellarion ei ymmärtänyt, minkä vuoksi. Karkoittaakseen tuon pahantuulisuuden hän jutteli innokkaasti heidän ratsastaessaan metsästyslinnaa kohti, ja yhtäkkiä sai hän tietää syyn kreivittären suuttumukseen. Tämä sanoi näet:

"Sydämeni?" Nuori mies katseli häntä ihmetellen ja nauroi. "Eräässä mielessä kyllä. Jätin sinne vyyhden, joka vielä on selvittämättä. Jos se merkitsee sydämen jäämistä sinne, niin…" Hän vaikeni.

"Joku Perseus ja Andromeda-juttu! Ritaritarina! Ah, teillä on joku lemmenseikkailu siellä."

"Kerroittepa hauskan jutun, rakas madonna. Nimetön Bellarion rakastunut prinsessaan! Oletteko huomannut minussa muitakin hulluuden oireita?"

Nuori mies oli todella iloinen, vaikka hän pilaili, tuumi kreivitär, tarkatessaan seuralaistaan pitkien silmäripsiensä alitse.

Bellarion vastasi tyynesti: "Mitä ikinä se lieneekin, rakkautta se ei ole. Mitäpä tietäisin minä rakkaudesta? Mitä tekemistä on minulla rakkauden kanssa?"

"Miksi vavahditte mainitessanne rakkauden? Opettivatko luostarin isät teitä pelkäämään lempeä?"

"He eivät puhuneet minulle lemmestä mitään. Mutta vaisto neuvoo minua kavahtamaan joutumasta naurunalaiseksi. Olen nimetön Bellarion, kurjuudessa syntynyt, armopaloista elänyt…"

"Rehennellä? Miksi? Teidän iällänne ei Facino ollut teitä kummempi. Hän on lähtenyt syvistä riveistä, eikä hänellä ollut läheskään teidän edellytyksiänne, ei kauneutta eikä oppia enempää kuin käyttäytymistaitoakaan. Rouva, aiotteko tehdä minut turhamaiseksi?"

"Valistan teitä vähän. Katsokaa Ottone Buonterzoa, Facinon asekumppania. Hänkin syntyi kurjuudessa, mutta kohotti jo nuorena katseensa tähtiin. Mies pyrkii sinne, minne hän katsoo. Pää pystyyn, poika."

"Kompastuivatko nuo muut? Ottone on tyranni Parmassa, itsevaltias ruhtinas. Facino voisi olla samanlainen, jos hänellä olisi siihen halua. Hän meni naimisiin minun kanssani, eikä minun sukuperäni ole huonompi kuin Montferratin ruhtinattarenkaan. Mahdollisesti hän on rikkaampi tai kauniimpi. Onko?"

"Rouva", sanoi Bellarion, "en ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista kuin te." Hänen tyyni äänensä teki vastauksen merkitsevämmäksi kuin se itse asiassa oli.

Tumma puna levisi kreivittären vaaleille kasvoille. Hän kätki katseensa silmäripsiensä taa ja hieno hymy karehti hänen täyteläisillä, kaunismuotoisilla huulillaan. Sitten ojensi hän kätensä ja laski sen tuokioksi nuorukaisen kädelle.

Kreivitär huokasi ja hymyili jälleen. "Olen hyvilläni. Toivoin teidän pitävän minusta, Bellarion. Pelkäsin Montferratin ruhtinattaren olevan… esteenä."

"Mitä hän estäisi? En oikein ymmärrä. Olisinko minä kiittämätön herra kreiville ja teille? Voisinko olla muuta kuin nöyrin orjanne?"

Kreivitär Beatrice katsahti häneen uudestaan, tällä kertaa kalpeana ja teräksenkiiltävin silmin.

"Niin. Kiitollisuus on kaunis piirre, ja harvinainen. Mutta tehän olette joka suhteessa hyveellinen, vai mitä?"

ENSIMMÄINEN TEHTÄVÄ.

Facino Cane asettui Abbiategrassoon Bellarionin kasvatusta valvomaan armon vuonna 1407. Tämä oli ensimmäinen lepo, jonka suuri soturi oli kymmeneen vuoteen itselleen suonut. Facino oli niitä miehiä, jotka eivät viihdy hetkeäkään toimettomina. Abbiategrassossa oli hän kuitenkin kaukana levottomasta hovista ja saattoi ensi kertaa Gian Galeazzon kuoleman jälkeen heittäytyä täysin huolettomaksi, minkä vuoksi hän tunsi olonsa sangen miellyttäväksi.

"Jos elämä olisi tällaista", sanoi hän muutamana iltana Bellarionille heidän kuljeksiessaan puistossa, jossa punaiset hirvet kävivät laitumella, "voisi ihminen olla sangen tyytyväinen."

"Tyytyväisyys", vastasi Bellarion, "on paikallaanoloa. Olen huomannut, ettei mies ole luotu sitä varten. Luostarin rauha on miehelle samaa kuin laitumen rauha härälle."

"Olen jättänyt koulun", tuumi Bellarion. "Te tarvitsette tätä keskeytystä toiminnassanne niinkuin väsynyt mies tarvitsee unta. Mutta kukaan ei halua nukkua ikänsä kaiken."

Facinolle ei kuitenkaan suotu pitkäaikaista lepoa. Milanosta alkoi päivittäin tulla tietoja melskeistä, ja joulunalusviikolla lausui Facino vihdoin eräänä aamuna, että taisi olla viisainta hänen palata työhönsä Milanoon.

"En arvannut edeltäkäsin, että Milanossa syntyisi tällä välin rettelöitä.

"Mitä sinä siitä välität? Onko tämä sinun herttuakuntasi? Vaikka se kyllä voisi sitäkin olla."

"Jotta sinä olisit herttuatar." Facino nauroi. Hänen äänensä oli tyyni, vaikka pohjasävel soikin hieman katkerana. Tämä riidanaihe oli jo vanha. "Kunniakäsitteeni asettavat erinäisiä esteitä tielleni."

"Kyllä minä sinun kunniakäsitteesi tiedän." Kreivitär muikisti kaunista, punaista suutaan. "Katso Pandolfoa ja Buonterzoa. He eivät ole rahtustakaan jalompaa sukua kuin sinä."

Facino asteli ikkunan luo, peukalot kullasta taotun vyönsä sisäpuolella. Tuokion seisoi hän ääneti, leveä selkä huoneessaolijoihin käännettynä, katse tähdättynä talviseen maisemaan.

Kreivitär jatkoi ilkeyksiään. "Vielä enemmän sitä on satanut Bergamon ympäristössä, Pandolfon valtakunnassa…"

"Ja hiukan vähemmän Piacenzan tasangoilla, missä Ottone Buonterzo pitelee valtikkaa. Suvaitkaa vaihtaa puheenaihetta, madonna."

"Mutta minä suvaitsen." Hänen äänensä oli kohonnut ja kajahti nyt käskevänä.

"Täällä on teidän tahtonne luonnollisestikin laki. Me tulemme ja menemme aivan niinkuin te suvaitsette."

Facino katsoi häntä hiukan kummastuneena. "En ole koskaan aiemmin huomannut sinun kiintyneen näin syvästi Abbiategrassoon, Bice. Et tuntunut ensinkään halukkaalta lähtemään tänne Milanosta."

"Tuo ei ollut mikään vastaus." Hän tuli lähemmäksi. "Mistä tämä äkkinäinen ihastus? Miksi tympäisee sinua yht'äkkiä Milano ja hovi, jossa ennen olet loistanut aurinkona mitä suurimmalla ihastuksella?"

"Jos sinusta kertakaikkiaan joka seikalla pitää olla syy, niin tunnustan, että minua on alkanut viehättää maaseudun rauha. Hovissa ei sitäpaitsi näinä päivinä ole hauskaa. Hovi muistuttaa minua myös alituisesti siitä, mitä sinä voisit olla, jos tahtoisit. Jos sinun sijassasi olisi joku Buonterzo tai Pandolfo, dal Verme tai Appiano, ei hän epäröisi hetkeäkään."

"Anastaessani vallan menettäisin nauttimani kansansuosion, sillä kansa kunnioittaa uskollisuuttani ja rehellisyyttäni, ja minun täytyisi hallita rautakädellä. Pian minua vihattaisiin niinkuin nyt vihataan Gian Mariaa. Sota uhkaisi joka puolelta ja valtio muuttuisi taistelukentäksi."

"Niin oli asianlaita Gian Galeazzonkin valtakauden alussa. Ja kuitenkin kohosi Milano mahtavaksi valtakunnaksi."

"Tällä hetkellä on Milano voimaton. Gian Maria on antanut kaiken rappeutua. Pane kansalaiset miten tiukalle tahansa, tarpeeksi kultaa riittävien puolustusjoukkojen palkkaamiseksi ja muonittamiseksi et saa irti. Luuletko, että Pandolfo ja Buonterzo muussa tapauksessa olisivat rohjenneet tehdä, mitä tekivät? Tein sinusta Biandraten kreivittären ja siihen saat tyytyä. Minulla on velvollisuuksia edesmenneen herrani ja ruhtinaani poikaa kohtaan."

"Siksi kunnes tuo sama poika murhauttaa sinut. Miten hän sinua palkitsee? Eikö hän jo monasti ole yrittänyt vetää sinua satulasta?"

"En välitä niin suuresti siitä, mitä hän on, kuin siitä, mitä itse olen."

"Sanonko, mikä sinä olet?" Kreivitär kumartui eteenpäin, vihan uurtaessa vanhentavia vakoja hänen kauniisiin kasvoihinsa.

"Sano vain, jos se keventää mieltäsi. Naisen mielipide ei muuta omaa käsitystäni."

Kreivitär kyyrötti nojatuolissaan tukien kyynärpäitään polviinsa. Hänen tummat silmänsä tuijottivat uunin roihuviin liekkeihin. Tuokion kuluttua hän sanoi:

Ei vastausta. Hän kääntyi. Tuoli, jossa nuorukainen oli istunut, oli tyhjä. Huoneessa ei ollut kreivitärtä lukuunottamatta ketään. Hän kohautti kärsimättömästi olkapäitään.

Oli päivällisaika kun Facino ja Bellarion palasivat. Pöytä oli katettu ja palvelijat odottivat.

"Syötyäsi", sanoi Facino vaimolleen, "voit valmistautua lähtöön.
Palaamme Milanoon vielä tänään."

"Tänään." Kreivittären ääni oli vihainen. "Ah, sinä tahdot vain kiusata minua, osoittaa olevasi isäntä…"

Facinon kohotettu käsi vaiensi hänet. Kreivi otti esille pergamenttiasiakirjan ja lähetti pois palvelijat. Senjälkeen kertoi hän puolisolleen saamistaan uutisista.

Milanosta oli todellakin saapunut levottomuutta herättäviä viestejä. Estorre Visconti, Bernabon äpäräpoika, oli yhdessä Giovanni Carlon, Bernabon pojanpojan kanssa pannut toimeen mellakoita ghibellinien nimessä. Äskettäin järjestetyn ryöstöretken yhteydessä oli Estorre poltattanut koko Ticino-portin luona olevan korttelin. Kaupunkilaiset olivat tämänjohdosta uhanneet kapinalla, ja tilanne oli ylen huolestuttava. Kaiken huipuksi oli Ottone Buonterzo armeijoineen lähtenyt valloitusretkelle Milanoa kohti.

"Tiedot olen saanut Gabriellolta, joka pyytää minua heti palaamaan ja ottamaan ohjakset käsiini herttuan pelastamiseksi."

Kreivitär naurahti. "Ja uskollinen palvelija rientää avuksi. Otat selkääsi Buonterzolta. Jos sen teet, arvaan kyllä, kenestä tulee Milanon herttua. Buonterzo on sentään mies."

"Minä olen kuollut kun hänestä tulee Milanon herttua" hymyili Facino.
"Sittenhän voit naida hänet, Bice, ja päästä herttuattareksi.
Bellarion, kutsu palvelijoita."

He aterioitsivat nopeasti, ääneti, ja tuntia myöhemmin olivat he jo lähtövalmiina. Viime hetkessä vei Facino Bellarionin syrjään.

"Minulla on sinulle tehtävä, poikaseni", sanoi hän ottaen poveltaan kirjeen. "Saat kymmenen peitsimiestä saattueeksi Genovaan, missä jätät tämän kirjeen Ranskan kuninkaan sikäläiselle valtuutetulle, Boucicaultille. Jätä kirje hänelle henkilökohtaisesti. Tarvittaessa voit ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihinkin. Asia koskee tuhatta ranskalaista keihäsmiestä, joita me tarvitsemme. Olen tässä kirjeessä luvannut hänelle kohtuullisen korvauksen. Hän on kuitenkin ahne ja vaatii kenties enemmän. Sinulla on oikeus hätätilassa korottaa summa kaksinkertaiseksi. Buonterzo on vaarallinen mies. Älä kuitenkaan ilmaise, että olemme hädässä, sillä siinä tapauksessa Boucicault suorastaan nylkee meitä. Sano vain, että tarvitsen miehiä, pitääkseni erinäisiä Milanon levottomia läänejä kurissa."

Bellarion katsoi tehtävän suureksi luottamuksen osoitukseksi ja oli heti valmis lähtemään. He hyvästelivät ja Facino nousi hevosensa selkään. Werner von Stoffel jäi valitsemaan Bellarionille sopivia saattuemiehiä.

Facinon antaessa lähtömääräyksen raotti kreivitär muuliajopelien nahkaverhoja.

"Ei. Olen antanut hänelle erään tehtävän, jonka vuoksi hänen on lähdettävä muutaman päivän matkalle."

"Minkä tehtävän?" Kreivittären silmät laajenivat. "Aivan vaarattoman."
Hän kannusti ratsuaan säästyäkseen kysymyksiltä.

Hämärissä he saapuivat Milanoon. Jollakin tavalla oli jo sanoma Facinon tulosta ennättänyt sinne, ja siksi kohtasivat he kaduilla tungeksivia väkijoukkoja, jotka äänekkäästi tervehtivät Biandraten kreiviä.

Aina Gian Galeazzon kuolemasta lähtien oli Facino nauttinut suurinta suosiota kaupungissa. Kuitenkaan ei hän koskaan aiemmin ollut joutunut niin oltavien kunnianosoitusten kohteeksi kuin tällä kertaa. Huhu oli tiennyt kertoa Facinonkin luopuneen herttuasta ja jättäneen kansan Gian Marian armoille. Kun kondottieri nyt kuitenkin palasi, oli vastavaikutus sitä voimakkaampi. Facinoon perustivat milanolaiset kaikki toiveensa. Sodassa hän oli osoittautunut sankariksi, rauhan aikana oli hän usein saanut Gian Marian estetyksi toimeenpanemasta raakoja aikeitaan. Hänen ansiotaan oli, että Milanossa oli voitu ylläpitää edes jonkinlaista järjestystä. Riemuhuutojen kiiriessä suuren aukion poikki vanhaan Brolettoon, missä herttua ikkunasta käsin katseli alamaisiaan, hymyili ja nyökkäsi Facino kansalle, kiittäen kunnianosoituksista. Hänen tuuhea tukkansa hulmusi tuulessa ja hänen silmänsä loistivat parkituissa, nelikulmaisissa kasvoissa. Kreivitärkin veti vaunuissaan nahkaverhot syrjään ja sai Facinon puolisona vastaanottaa osansa tervehdyksistä.

Pienen seurueen ehtiessä holvikäytävän suulle kohotti Facino katseensa ja näki herttuan seisovan ikkunassa. Gian Marian ilme oli pahaenteinen, eikä hänen olkansa takaa tirkistelevän della Torrenkaan mustaverinen naama ennustanut hyvää.

Yli Arrengo-pihan he ratsastivat pyhän Gothardin pihaan. Täällä laskeuduttiin maahan, ja muuan guelfiylimys riensi pitelemään ghibellini Facinon jalustinta. Facino vuorostaan auttoi puolisoaan vaunuista. Kreivitär nojasi tavallista raskaammin miehensä käsivarteen. Hitaasti kohotti kaunis nainen katseensa ja Facino näki hänen silmiensä olevan kyynelissä. "Sinä näit! Sinä kuulit! Ja kuitenkin epäröit!" "En epäröi", vastasi Facino lyhyesti. "Tiedän mitä tietä minun on kuljettava."

"Kyllä. Ei hän minua peloita. Gian Marian rohkeus ei riitä saattamaan minua hengiltä. Sitäpaitsi hän tarvitsee minua kipeästi."

Astellessaan voimattomana Facinon rinnalla portaita ylös, kirosi kreivitär hääpäivänsä. Miksi olikaan hän mennyt miehelle, joka oli kyllin vanha voidakseen olla hänen isänsä ja joka sitäpaitsi oli narri?

MILANON NEUVOSTO.

Näin tervehti herttua mainehikasta kondottieria, viimeistä uskollista isänsä upseereista. Lisäsipä vielä: "He sietävät saada pienen opetuksen. Pyhä Ambrosius! Vielä minä näytän, kuka on Milanon herttua."

Galeazzon avarassa salissa, missä herttua otti vastaan kondottierin, oli tällä hetkellä runsaasti hoviväkeä, ja Facinon tummat silmät huomasivat heti, kelle herttua oli kallistanut korvansa saadessaan olla omissa hoteissaan. Herttuan vieressä istui guelfien johtaja, della Torre, Torriani-suvun päämies, ja taaempana näkyivät guelfit Casati, Bigli, Aliprandi, Biagi, Porri y.m. Heidän puolisonsa ja tyttärensä olivat niinikään saapuvilla. Nämä samat miehet eivät pari vuotta sitten olisi uskaltaneet lähestyäkään Viscontien palatsia. Ainoa huomattava ghibellini koko joukossa, hänkin niin voimaton, ettei häntä edes tarvinnut ottaa vakavalta kannalta, oli Gabriello Maria, herttuan veli, joka oli perinyt Gian Galeazzon edullisen ulkomuodon ja kullanpunaisen tukan.

"Kansa tervehti minussa herttuakunnan mahdollista pelastajaa." Hän hymyili, mutta katse pysyi kovana. "Voimakkaan apulaisen kanssa on hyvä pysytellä välilöissä."

"Iloitsen siitä, koska aion käyttää sitä palvellakseni teidän korkeuttanne, enkä taistelemalla teitä vastaan niinkuin Buonterzo."

Facinon takana seisova kreivitär hymyili. Nämä narrit saivat ilmeisestikin miehen ärsytetyksi hänen toivomallaan tavalla.

Gabriello vastasi kohteliaasti: "Hänen korkeutensa on teille kiitollinen siitä, että olette noudattanut hänen kutsuaan."

Nimellisesti holhoojana saattoi Gabriello hallitusasioissakin sivuuttaa herttuan. Ja Facino iloitsi hänen väliintulostaan.

"Tietenkin tulin heti, koska ainoa pyrkimykseni on saada kykyni mukaan palvella hänen korkeuttaan ja valtiota."

Illemmalla kokoonnuttiin neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä Buonterzoa vastaan. Tällöin totesi Gabriello armeijan supistuvan Facinon tuhat miestä käsittävään kondottaan, jota komensi Carmagnolan Francesco Busone. Sitäpaitsi voitaisiin Milanosta pestata korkeintaan viisisataa jalkamiestä. Facino huomautti, että näin pienillä voimilla ei päästäisi mihinkään, ja kertoi samalla lähettäneensä miehen Boucicaultin luo pyytämään tuhatta palkkasoturia.

"Tuhat miestä!" hämmästyi Gabriello. "Tuhat miestä… siitä koituu meille kallis juttu!"

Facino keskeytti hänet. "Olen tarjonnut viidentoista kultafloriinin kuukausipalkkaa joka miehelle, upseereille viisikymmentä kultafloriinia kuussa. Lähetilleni annoin oikeuden korottaa tarjouksen kaksinkertaiseksi."

"Viisitoistatuhatta floriinia, kukatiesi kolmekymmentätuhatta!
Oletteko hullu? Neuvosto on myöntänyt tarkoitukseen puolta vähemmän.
Hänen korkeutensa taas ei suostuisi enempään kuin kahteen ja puoleen
tuhanteen."

"Neuvosto on saatava tajuamaan, että valtio on perikadon partaalla. Jos Buonterzo piirittää Milanon, saamme maksaa viisikymmentä kertaa enemmän. Teidän velvollisuutenne herttuan holhoojana on selostaa tilanne neuvostolle."

Gabriello kävi nyt vuorostaan kärsimättömäksi. "Miten voin saada neuvoston uskomaan sellaista, jota en itsekään usko. Buonterzolla ei voi olla kovinkaan vahvoja voimia. Luulenpa, että hänellä ei ole tuhatta miestä enempää."

"Luulette!" Facino kiihtyi ja iski nyrkkiä pöytään. "Pitääkö minun ja kondottani syöksyä suoraan surman suuhun senvuoksi, että te luulette jotakin sensijaan että tietäisitte? Liian suuri panos uhkapeliin." Gabriello koetti rauhoittaa häntä. "Viime kerralla", jatkoi Facino, "lähetitte minut kuudellasadalla miehellä Buonterzon neljäätuhatta vastaan. Toista kertaa ei kondottieri antaudu sellaiseen. Kolmatta kondottaa en senjälkeen enää saisi kokoon."

Gian Maria nauraa hihitti. Della Torre oli pukannut häntä kylkeen. Facino pyörähti ympäri kiukusta valjuna, sillä hän ymmärsi, mistä herttuan iloisuus johtui. Typerässä kateellisuudessaan olisi herttua ollut hyvillään, jos Facino todellakin oli tuhoutunut. Seurauksia hän ei harkinnut hetkeäkään.

"Teidän korkeutenne nauraa! Koettakaa tajuta, että sillä hetkellä, jolloin joukostani tehdään loppu sillä hetkellä kukistuu teidänkin valtanne. Vai luuletteko noitten teitä suojelevan?" Hän osoitti Gabrielloa, della Torrea ja Lonatea. "Kuka seuraa Gabrielloa taistelukentälle? Jokainen tietää, että hänen äitinsäkin oli uljaampi soturi kuin hän. Ja nuo mielistelevät nappiherrat, kykenisivätkö he puolustamaan ketään?"

Kasvot lyijynharmaina raivosta kavahti Gian Maria jaloilleen. "Jumalavita! Jos olisitte uskaltanut sanoa osankaan tuosta isälleni, olisitte paikalla joutunut Broletton torniin."

"Sen olisin ansainnutkin. Sen ansaitsisin nytkin, jos pitäisin suuni kiinni. Asiat on puhuttava selviksi nyt."

Gian Marian hitaasti toimivat aivot eivät keksineet mitään. Facino oli aina kyennyt mykistämään hänet.

"Onko tuo uhkaus, herra kreivi? Tarkoitatteko, että voisitte seurata Buonterzon esimerkkiä? Puhukaa vilpittömästi — suosittelettehan itsekin selvyyttä ja rehellisyyttä."

"Että viitsitte kuunnella tuota lörpöttelijää, teidän korkeutenne. Eikö tänään osakseni tullut suosio ole paras todistus lojaalisuudestani?"

Facino antoi katseensa lipua miehestä mieheen. "Jos minulla olisi kapinallisia aikeita, tarvitsisi minun vain mennä kadulle ja päästää lippuni liehumaan. Kauanko luulette Viscontien lipun liehuvan senjälkeen?"

Gian Maria murisi. Hänen kumppaninsa syöksyivät pystyyn, ja della Torre vastasi heidän puolestaan:

"Mies, joka julistautuu ruhtinaan viholliseksi, on menettänyt oikeutensa elää."

Facino nauroi. "Vetäkää esiin tikarinne siis, hyvät herrat. Teitä on kolme, ja minä olen aseeton." Hän hymyili nähdessään heidän mulkoilevat silmänsä. "Epäröitte. Tiedätte, että surmattuanne minut joutuisitte roskajoukon revittäviksi." Hän kääntyi herttuaan. "Jos kerskun sillä mahdilla, jonka kansan rakkaus minulle takaa, tapahtuu se yksinomaan senvuoksi, että teidän korkeutenne antaisi arvoa uskollisuudelleni. Nämä neuvonantajanne ehken ajattelevat toisin. Jätän teidät pohtimaan asioita heidän kanssaan."

Riideltyään rupeaman muitten kanssa sai Gabriello ehdotuksensa läpi. Päätettiin esittää neuvostolle, että Facinon toimenpide sotavoiman vahvistamiseksi hyväksyttäisiin.

Gabriello kutsui neuvoston koolle. Peläten pahinta ehdotti hän ilman muuta, että Facinolle myönnettäisiin kolmekymmentätuhatta floriinia kuukaudessa.

Milanon neuvosto kinaili asiasta, eikä päässyt mihinkään lopulliseen päätökseen. Se märehti kysymystä vielä Bellarionin ratsastaessa kaupunkiin tuhannen ratsumiehen kanssa, joista suurin osa oli gascognelaisia ja burgundilaisia. Palkkajoukon päällikkönä oli eräs Boucicaultin luutnanteista, iloinen herrasmies, nimeltään de la Tour de Cadillac.

Huolimatta Facinon saapuvillaolosta oli Milanossa vallinnut hienoinen pelko. Buonterzo saattoi yllättää milloin hyvänsä. Siksipä tervehdittiinkin ilolla ranskalaisen apujoukon tuloa.

Neuvostokin sai rohkeutta kuultuaan, että ranskalaisille oli luvattu vain viisitoistatuhatta floriinia kuussa. Facino hämmästyi suuresti Bellarionin kertoessa hänelle tästä.

"Hän oli kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella. Riitelimme melkein kaksi päivää. Ensin hän nauroi tarjouksellemme, mutta kun aioin lähteä matkoihini, pyysi hän minua rauhoittumaan. Sitten lupasi hän miehet kolmenkymmenen floriinin kuukausipalkasta, mutta minä vastasin, ettei sellainen hinta voinut tulla kysymykseenkään. Hän alensi viiteenkolmatta floriniin, vihdoin kahteenkymmeneen, ja vannoi, ettei suostu luovuttamaan miestäkään halvemmasta. Kehoitin häntä ajattelemaan asiaa ja antamaan lopullisen vastauksensa seuraavana aamuna. Aamulla lähetin kuitenkin hänelle tiedon että painun kanttooneihin, mistä muka saisin miehiä halvemmalla."

"En vaarantanut mitään. Boucicault on kauppias. Luulenpa, että olisin saanut hinnan tingityksi allekin viisitoistatuhatta, ellette olisi maininnut juuri tätä summaa kirjeessänne. Minun ei tarvinnut lähteä. Hänen viestintuojansa pyysi minua odottamaan, ja sopimus tehtiin teidän mainitsemillanne ehdoilla. Erosimme hyvinä ystävinä, lahjoittipa valtuutettu minulle vielä kaiken kukkuraksi hienon asevarustuksenkin."

Facino nauroi täyttä kurkkua ja taputti Bellarionia olalle. Nyt oli jouduttava uuden Broletton palatsiin, missä neuvosto odotti.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "Milanon turvallisuuden vakuuden näette niissä tuhannessa peitsimiehessä, jotka olemme Ranskan kuninkaalta saaneet käytettäväksemme. Voimme nyt lähteä kolmellatuhannella miehellä Buonterzoa vastaan. Teidän kauttanne lähetän kaupunkilaisille tervehdykseni: nukkukoot yönsä rauhassa! Hyvät uutiseni eivät pääty vielä tähänkään." Hän tarttui Bellarionia olkapäihin ja sysäsi häntä eteenpäin. "Sopiessaan monsieur Boucicaultin kanssa apujoukon palkasta on ottopoikani säästänyt Milanolle viisitoistatuhatta floriinia kuukaudessa, eli arviolta kaikkiaan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen tuhanteen floriniin." Hän laski sopimuspergamentin neuvoston pöydälle tarkastettavaksi.

Neuvosto ei voinut olla lausumatta tyytyväisyyttään julki. Facino painosti vielä kerran messer Bellarionin älykkäisyyttä. Tällainen kaukonäköisyys ja huolellisuus oli sotilaassa harvinainen piirre. Neuvoston puheenjohtaja piti pienen puheen, myöntäen hänen olevan oikeassa ja lausuen neuvoston kiitokset messer Bellarionille.

Kiitollisuudenilmaus ei kuitenkaan supistunut vain sanoihin. Riemastunut neuvosto päätti lopulta lahjoittaa messer Bellarionille viisituhatta florinia näkyväksi tunnustukseksi hänen toiminnastaan.

Näin havaitsi Bellarion odottamatta olevansa — omasta mielestään — rikas. Puheenjohtaja pudisti hänen kättään ja entinen Pisan ruhtinas, herttuan holhooja, Gabriello Maria Visconti, seurasi esimerkkiä.

ONNISTUMATON KOSINTA.

Bellarionin teko ei sinänsä olisi koskaan voinut herättää mitään erikoista huomiota hovissa. Mutta Milanon lahja hänelle, nuo viisituhatta florinia, irroitti kielien kannat. Sitäpaitsi oli hänen suhteensa Facinoon mitä mielenkiintoisin arvoitus. Yleensä pidettiin ilmoitusta, että hän oli Facinon ottopoika, vain kaunisteluna, eikä uskottu kreivitär Beatricea, kun tämä pani kiivaan vastalauseensa. Bellarion liikkui näinä päivinä vapaasti hovissa, niinkuin ainakin nuori ylimys. Taiteilijan tavoin rakasti hän kauneutta, eikä senvuoksi laiminlyönyt ulkonaista olemustaankaan. Hämärästä sukuperästä ja luostarikasvatuksesta ei näkynyt mitään jälkiä. Gabriello tuntui mielistyvän häneen, vieläpä suvaitsi herttuakin unohtaa koirajutun, ja della Torre, Facinon kiukkuisin vihamies, kohteli häntä erinomaisen höylisti.

Bellarion, jonka pelottomat silmät näkivät kaiken, mutta jonka viaton naama ei ilmaissut mitään, luovaili huvitettuna tuossa joukossa, kartuttaen tietojaan ja kokemuksiaan.

Ainoa, mikä häntä todenteolla häiritsi näinä päivinä, oli kreivitär Beatricen käytös. Kreivitär moitti lakkaamatta Facinoa, kohdistaen häneen jos jonkinlaisia syytöksiä. Ja Bellarionin oli pakko kuunnella, vasten tahtoaan.

"Olen kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin hän", ilmoitti kreivitär, erehtyen vain viisi vuotta. "Voisin yhtä hyvin olla hänen tyttärensä kuin te hänen poikansa."

Bellarion ei ollut ymmärtävinään. "Olette ollut naimisissa kymmenen vuotta", sanoi hän. "On hiukan myöhäistä valittaa. Miksi menitte hänelle?"

"Ikäero tuntui pienemmältä aina siihen asti kunnes leini alkoi vaivata häntä. Avioliittomme on järkiavioliitto. Isäni pakotti minut suostumaan. Facinon ura tuntui loistavalta. Hänellä onkin ollut menestystä. Nyt voisi hän olla Milanon herttua, jos tahtoisi. Mutta hän ei ota vastaan, mitä hänelle tarjotaan. Hän on pettänyt minut."

"Menitte naimisiin hänen kanssaan toivoen pääsevänne herttuattareksi.
Ilmaisitteko tämän syyn hänelle ennen vihkimistä?"

"Miksipä olisin muuten nainut niin vanhaa miestä. Ei suinkaan tyttö voi rakastua isänsä ikäiseen mieheen…"

Bellarion jäykistyi. "En tiedä mitään tytöistä enempää kuin lemmestäkään. Ne ovat minulle täysin vieraita aloja."

Kreivitär huomasi, ettei nuorukainen ymmärtänyt vihjauksia, ja siksi kävi hän suoraan asiaan.

"Voisin antaa teille, mitä en voinut antaa hänelle, Bellarion", kuiskasi hän, katse maahan luotuna.

Bellarion hätkähti aivankuin olisi käärme pistänyt häntä. Hän toipui kuitenkin nopeasti.

"Olen hänelle uskollinen, niinkuin tekin, madonna. Ehkä en tunne kovinkaan monia miehiä, mutta luulen kuitenkin, että Facinon kaltaisia on perin vähän. Hänen lojaalisuutensa ja kunniantuntonsa estävät häntä täyttämästä toivomuksianne."

"Minä vain olen pelkkää ilmaa", nurkui nainen. "Hän on liian vanha minulle, siinä kaikki. Olisin kiitollinen, jos muistaisitte sen, Bellarion."

"Ensi sijassa muistan, että kaiken mitä minulla on ja lisäksi oman itseni asetan herra kreivin käytettäväksi, ja että hän on kasvatusisäni."

"Ette kaiketi silti toivone, että minä rupeaisin äidiksenne?" jupisi kreivitär.

Kreivitär raivostui. Eikä hän kuitenkaan malttanut seuraavana aamuna olla uudistamatta vihjauksiaan ja pyytämättä anteeksi, ikäänkuin Bellarion olisi mitään sellaista odottanut. Lopulta kävi tuo ruikutus niin sietämättömäksi, että Bellarion piti avointa epäsopua parempana.

"Mitä maailmassa minä voisin antaa teille, jota ette yhtä hyvin saisi kreiviltä? Moititte häntä siitä, ettei hän tahdo tehdä teistä herttuatarta. En suinkaan minä pysty sellaiseen, mihin ei hänkään pysty."

"Käsitätte yhä minut väärin. Jos pyydän häntä tekemään minusta herttuattaren, teen sen ainoastaan siksi, ettei hän voi antaa minulle muuta. Minun on täytynyt tyytyä olemaan vailla rakkautta; pitäisikö minun tyytyä olemaan vaatimattomammassa asemassakin kuin tarvis olisi?"

"Facino! Facino!" huusi kreivitär ärtyneesti. "Täytyykö teidän alituisesti ajatella Facinoa?"

Gian Marian irstas hovi sai kreivittärestä uuden puheenaiheen. Herttua itse oli ensimmäinen virnistelemään Facinon puolison itsepintaiselle lähentelylle. Monta kompaa ehti hän päivän kuluessa keksiä ja kaikki ne olivat rivoja. Sattumalta eivät nämä jutut kuitenkaan kulkeutuneet Facinon kuultaviksi. Huonosti olisikin sen miehen käynyt, joka tällaisia juoruja olisi kondottierille kertonut. Facino melkein jumaloi arvotonta vaimoaan ja luotti häneen sokeasti.

Totuus paljastui hänelle vasta eräänä iltana huhtikuun alussa. Muuan tallipoika ilmoitti Bellarionille, että Facino halusi häntä tavata. Bellarion lähti heti Facinon huoneisiin, mutta huomasi, ettei kreivi ollut vielä saapunut. Ottaen eräältä pöydältä Alighierin Comoedian käsikirjoituksen siirtyi hän pylväikköön aikaansa kuluttamaan.

Hänen mieliharmikseen tuli sinne hetken kuluttua kreivitärkin, yllään valkea samettipuku ja tummassa tukassa suurista safiireista tehty koriste. Hän oli yksin. Käsissään piteli hän pientä luuttua, jota hänellä oli tapana soittaa silloin tällöin.

Facino, ilmoitti kreivitär, oli lähtenyt linnaan, s.o. Porta Giovian linnoitukseen, jonka Gian Galeazzo oli rakennuttanut. Hän ei kuitenkaan viipyisi kauan. Sillävälin pitäisi kreivitär Bellarionille seuraa. Hän istuutui ja alkoi laulaa.

Hän lauloi nuorukaiselle vielä Facinon saapuessa, eikä tämä suinkaan voinut arvata, että Bellarion vain vastahakoisesti oli suostunut kuuntelemaan. Hänestä ei tässä kahdenolossa ollut muutenkaan mitään merkillistä.

Facino astui pylväikköön äkkiä, odottamatta, keskeyttäen puolisonsa laulun. Hämmentyneenä ja punastuen kohotti tämä katseensa, jossa kuvastui suuttumusta ja epävarmuutta. Bellarion, joka uneksien oli hypistellyt pergamenttikääröä, hyökkäsi pystyyn, hiukan tolkuttomana, aivan kuin olisi hän herännyt unesta.

"Buonterzo on lähtenyt liikkeelle. Hän jätti Parman eilen ja lähestyy nyt Piacenzaa. Hänen armeijassaan on neljätuhatta miestä."

"Saatuani ranskalaisen apujoukon ja miliisiväkeä, en ole ollenkaan huolissani. Buonterzo tarvitsisi enemmänkin miehiä, kun kohtaamme. Ja se tapahtuu kahden tai kolmen päivän kuluttua. Lähdemme ensi yönä. Kaikki on kunnossa. Miehet lepäävät nyt jaksaakseen sitten ponnistella. Sinun olisi viisainta tehdä samoin, Bellarion."

Kreivitär nousi. "Bellarion?" huudahti hän. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina ja hänen povensa kohoili kiivaasti. "Lähteekö Bellarion kanssanne?"

Kurttu Facinon otsassa syveni. Häntä loukkasi syvästi, että kreivitär tällä hetkellä oli enemmän huolissaan nuorukaisen kuin miehensä vuoksi. Totuutta hän ei vieläkään aavistanut. Bellarion riensi sanomaan.

"Ette suinkaan haluaisi minun jäävän tänne, madonna! Pitäisikö minun jättää tällainen tilaisuus käyttämättä?"

Facino nauroi. "Kuuleppas poikaa! Et kaiketi ole niin julma, että kiellät häntä lähtemästä?"

"Liian nuori! Pyh! Nuorena on aloitettava, jos haluaa jotakin saada aikaan. Hänen iällään olin jo joukkueen johtaja."

Ja Facino nauroi jälleen. Mutta kun hän hiukan myöhemmin pohti näkemäänsä ja kuulemaansa, ei häntä enää naurattanut.

SUUNNITELMIA.

He lähtivät vanhan Broletton palatsista keskiyön vaiheilla. Bellarion oli Facinon aseenkantajana ja muuan hovipoika hoiteli muulia, jonka selkään varukset oli sälytetty Saattueena oli kuusi sotilasta.

Facino oli vaipunut mietteisiin. Hänen puolisonsa käytös pahoitti hänen mieltään ja lisäksi häntä loukkasi herttuan välinpitämättömyys. Hän, Facino, oli lähtenyt sotanäyttämölle jäähyväisittä, livahtanut tiehensä melkein kuin erotettu palvelija. Sanottiin herttuan olevan poissa, mutta hän piti tätä vain jonakin verukkeena. Herttua ei yksinkertaisesti tahtonut tavata häntä.

Kun he ratsastivat kuun valaisemalle kadulle Porto Giovian alapuolella, näkivät he kookkaan miehen nopeasti lähestyvän. Hän piteli kytkyessä kolmea koiraa, jotka melkein väkisin kiskoivat häntä eteenpäin. Hiukan jälempänä seurasi tummaan viittaan verhoutunut olento, joka huudahteli:

"Ei niin nopeasti, Squarcia! Jumalaut'! Älä pidä niin kiirettä. Minä olen aivan hengästynyt!"

Äänestä ei voinut erehtyä. Herttua siinä tuli, henkivartiostonaan kuusi palvelijaa. Squarcia koirineen kulki kadun poikki aivan Facinon hevosen edestä. Metsästäjä sadatteli hurttia.

"En voi hillitä niitä, herra herttua", vastasi hän. "Ne ovat jäljillä, ja voimia niillä on kuin muuleilla. Saateri vieköön!"

Hän katosi pimeään kujaan. Herttuan henkivartioston johtaja äkkäsi ratsastajat ja huusi:

"Ja se naurattaa?" Herttua astui lähemmäksi. Hän ei ollut ilmeisestikään kuullut katkeraa sävyä kondottierin vastauksessa.

"Naurattaapa niinkin. Menen taistelemaan Milanon herttuan puolesta. Se on velvollisuuteni ja oikeuteni. Jätän teidät jatkamaan huvitteluanne."

"Jumala kanssanne!" Hän kääntyi. "Tuo Squarcia-pahus on ehtinyt jo ties minne. Hei, siellä! Korjatkoon piru kehnon sielusi, Squarcia! Älä pidä niin kiirettä!" Hänkin häipyi pimeyteen.

Facino nauroi jälleen. "Herttua toivotti minut Jumalan haltuun. Minä jätän hänet paholaisen haltuun. Ihmettelenpä, mikä saastainen teko hänellä nyt on mielessä." Hän kannusti ratsuaan. "Eteenpäin!"

He tulla tömistivät linnoituksen nostosillalle ja ratsastivat San
Donaton sisäpihaan. Pihalla tunkeili sotilaita ja kuormastoajoneuvoja.
Siellä oli Facinon armeija järjestetty, ja hänen apulaisensa Carmagnola
hyöri paraikaa antamassa viimeisiä määräyksiään.

Facino raivasi tiensä joukon läpi, antaen silloin tällöin lyhyen käskyn. Pysähtyen lopulta pihan toisessa päässä jäi hän seuraamaan lähtövalmistelua, antaen vihdoin joukon marssia ohitseen. Tuntia myöhemmin oltiin jo taipaleella, päämääränä Melegnano.

Etujoukkoa, jonka muodostivat viisisataa miliisisotilasta ja kolmesataa germaanilaista jalkamiestä, baijerilaisia, svabilaisia ja saksilaisia, komensi Facinon luutnantti, Carmagnola. Kaikki nämä miehet olivat rotevia ja parrakkaita. Marssiessaan lauloivat he sotalaulujaan, heiluen laulun tahdissa. Germaanien johtajana oli svabi nimeltään Koenigshofen.

Heidän kintereillään ratsastivat ranskalaiset, johtajanaan de Cadillac. Kahdeksansataa keihäsmiestä siinä oli ja kaksisataa jousimiestä. Ratsujoukkoa seurasi loputtoman pitkä kuormasto varus- ja muonatarpeineen. Kuormaston mukana oli myös kaksitoista tykkiä.

Jälkijoukkona marssi Facinon oma kondotta, johon kuului kaksitoistasataa sotilasta. Tähän oli vielä liitetty Werner von Stoffelin sveitsiläisjoukko, kolmesataa miestä, joista sata jousiniekkaa, loput peloittavan, lyhyen pertuskan käyttäjiä.

Viimeisenä ratsasti Facino pienen saattueensa kanssa. Pian oli pitkä jono kadonnut pimeyteen ja hiljaisuus nieli germaanien laulun viimeisenkin kaiun.

Seuraavana päivänä he keskipäivän tienoissa jättivät taakseen Melegnanon. Marssittuaan levähtämättä noin viisikolmatta (Englannin) penikulmaa, saapui joukko Ospedaletton pikku kylään. Tällaista vauhtia ei olisi voitu jatkaa enää pitkälti, mutta Facino tahtoi ennättää Pon etelärannalle ennenkuin Buonterzo ehtisi joen yli. Sen vuoksi jätti hän pääjoukon lepäämään Ospedalettoon ja jatkoi viidensadan keihäsmiehen kanssa matkaansa Piacenzaan. Näiden avulla toivoi hän voivansa pitää puoliaan siksi kunnes pääjoukko seuraavana aamuna saavuttaisi hänet.

Piacenzassa ei näkynyt jälkeäkään vihollisesta. Facino sai Piacenzan herrasta, Scottista, odottamatta liittolaisen. Buonterzo oli Scottilta vaatinut suostumusta läpikulkuun ja Scotti oli suostunut — korvausta vastaan. Buonterzo oli kuitenkin uhannut raivata tiensä kaupungin läpi väkisin, vieläpä ryöstää koko kaupungin, ellei saisi vapaata läpikulkua. Buonterzon valmistellessa hyökkäystä, salli viisas Scotti Facinon kulkea vapaasti kaupungin läpi: Facinohan joutuisi näin ottamaan vastaan ensimmäisen sysäyksen. Seuraavana aamuna vei Facino armeijansa turvallisesti Pon yli ja järjesti joukot taistelun varalta pienen Nure-joen vasemmalle rannalle. Hän revitti sillan, joka Pontenuren kohdalla vei joen yli, ja päätti jäädä tänne odottamaan Buonterzon tuloa. Viimemainitun sanottiin olevan kymmenen penikulman päässä, Firenzuolassa.

Buonterzo ei tullut suoraan. Poiketen tieltä kääntyi hän etelään, aikoen Nure-laaksoa ympäröivien kukkulain yli käydä Facinon sivustan kimppuun.

Täten alkoi sarja sotaliikkeitä, joita kesti viikon päivät, joukkojen joutumatta kertaakaan toistensa näkyviin. Vetäydyttiin aina vain etelämmäksi ja koko homma alkoi tuntua piilosilla-leikiltä vuoristossa.

Ensi aluksi kummastutti Bellarionia, että nuo kaksi sotapäällikköä, jotka niin kiihkeästi halusivat tuhota toisensa, karttoivat yhteenottoa parhaansa mukaan. Mutta pian asia hänelle valkeni. Kummallakin oli palkkasotureita joukossaan. Palkkasoturit eivät ole kovinkaan halukkaita kuolemaan, vaan välttävät mieluummin taistelua niinkauan kuin voivat. He haluavat rikastua mahdollisimman paljon, ja kun sotavangeista saattoi hyötyä monella tapaa, ottivat he mieluummin vankeja kuin tappoivat. Kuolleelta mieheltä saa tuskin muuta kuin haarniskan. Nytkin vaativat palkkajoukot, että heidät oli johdettava mahdollisimman lähelle vihollista ja sellaiseen asemaan, ettei vastustaja voinut muuta kuin antautua. Ainoan poikkeuksen palkkajoukoissa muodostivat kuolemaahalveksivat sveitsiläiset, mutta heitä oli Facinon armeijassa perin vähän. Buonterzolla ei heitä ollut lainkaan.

Viikon lopulla oli tilanne melkein samanlainen kuin alussa. Buonterzo oli perääntynyt hieman, houkutellakseen Facinoa avoimelle kentälle, ja Facino odotteli kärsivällisesti San Nicolossa. Kolme päivää hän vartosi, mutta sai sitten äkkiä kuulla, että Buonterzo oli siirtynyt Aggazanoon, joka oli kahdeksan penikulman päässä. Hän arvasi Buonterzon yrittävän joen yli Stradellan luona. Nyt oli tilaisuus päästä vihollisen kimppuun, ja Facino päätti toimia.

San Nicolon suurimpaan taloon, jonka Facino oli valinnut väliaikaiseksi majapaikakseen, kokoontui tänä toukokuun aamuna hänen ylin päällystönsä. Sinne saapuivat Carmagnolan Francesco Busone, Koenigshofen ja sveitsiläinen von Stoffel, samoin ranskalainen de Cadillac.

Bellarion oli myös saapuvilla upseerien asettuessa Facinon pöydän ympärille eräässä alakerran pikku huoneessa. Valkoiselle pöytälevylle oli kondottieri hiilellä piirtänyt tosin kömpelön mutta tarkan kartan taistelualueesta. Kuluneen viikon aikana oli Bellarion tutkinut viittä tai kuutta tuollaista karttaa, ja sai jo hyvin niistä selon.

"Tässä on Buonterzo. Hän on marssinut niin nopeasti Firenzuolasta, että hän tässä voi sallia itselleen lepohetken, olipa hänen tarkoituksensa mikä hyvänsä."

"Keskeytätte minut, Francesco." Facinon ääni oli viileä. "Tarkoitukseni ei olekaan hyökätä rintamaa vastaan, aion vain suorittaa valehyökkäyksen. Suunnitelmani on seuraava: Ja'an armeijan kahteen taistelujoukkoon. Toista, jonka muodostaa osa miliisiä, ranskalainen ratsuväki ja Koenigshofenin keihäsmiehet, komennatte te, Francesco. Marssitte suoraan Aggazanoon aivan kuin aikoisitte hyökätä. Näin kiinnitätte Buonterzon huomion puoleenne. Minä taas lähden toisen joukon kanssa Travoon ja sieltä yli kukkulain Buonterzon selkään. Tällä hetkellä muuttuu valehyökkäyksenne todelliseksi ja Buonterzo on kiikissä, tekipä hän mitä hyvänsä."

Upseerit murisivat hyväksyvästi. Facino katseli heitä kutakin vuoronsa jälkeen ja hymyili. "Edellytykset tämän liikkeen onnistumiseksi ovat mitä parhaimmat."

Tällä hetkellä rohkeni Bellarion, shakinpelaaja ja jalon sotataidon opiskelija, lausua arvostelunsa.

"Suunnitelman ainoa heikkous on siinä, että oletetaan Buonterzon viipyvän tuossa asemassa siksi kunnes liike saadaan suoritetuksi."

Carmagnola haukkoi henkeään ja tuijotti samaten kuin Cadillac ja Koenigshofenkin suuttuneena ja hämmästyneenä nuorukaista. Facino päästi äänekkään naurun.

Werner von Stoffel, josta Bellarion jo Abbiategrassossa oli saanut hyvän ystävän, ei ilmaissut tunteitaan millään tavalla. Facino jatkoi tuokion kuluttua tilanteen selostamista.

"Me varmistaudumme asiasta pitämällä kiirettä. Liike suoritetaan niin nopeasti, ettei hän ehdi siirtyä. Levon tarve juuri on saanut hänet valitsemaan tuon aseman." Hän nousi. "Lähtekäämme. Yksityiskohdat saa kukin teistä suunnitella itse. Pääasia on, että nopeasti pääsemme liikkeelle. Leiri ja kuormasto jätetään tänne, niin että voimme marssia esteettömästi."

"Jos minä olisin Buonterzo, sijoittaisin tiedustelijoita kukkuloille
Rivergarosta Travoon. Saatuani tiedon liikkeistänne hyökkäisin
Carmagnolan kimppuun ja tuhottuani hänen joukkonsa kiertäisin teitä
vastaan. Näin menisi koko suunnitelmanne myttyyn."

Hämmästyksestä sanattomina tuijottivat kokeneet sotilaat tuota röyhkeätä nulikkaa.

"Kiittäkäämme Jumalaa", virkkoi lopulta Carmagnola ivallisesti, "ettette ole Buonterzo." Upseerit räjähtivät nauruun.

Hämärissä lähtivät taistelujoukot liikkeelle, jättäen leirin, vieläpä
tykitkin, paikoilleen. Keskiyön tienoilla oli Carmagnola jo lähellä
Aggazanoa ja Facino oli ennättänyt Travoon, mistä hänen piti käydä
Buonterzon kimppuun.

Kondottieri lähti levolle, mutta Bellarion ei voinut nukkua. Hän meni alas kohisevan joen rantaan, missä Stoffel hänet tapasi mietteisiin vaipuneena. Sveitsiläinen, keskikokoinen, tummaihoinen mies, joka ei oikeastaan näyttänyt sotilaalta, alkoi jutella päivällä tapahtuneesta neuvottelusta.

"Teidän huomautuksenne oli aivan paikallaan", virkkoi hän. "Heidän ei olisi pitänyt jättää pois sitä mahdollisuutta laskelmistaan."

"En ole koskaan nähnyt taistelua", vastasi Bellarion, "mutta käsitän silti, että strateegin aina pitäisi ottaa huomioon vihollisen mahdolliset vastaliikkeet."

"Carmagnola ja de Cadillac samoinkuin Koenigshofenkin ovat kuuluisia päälliköitä. Minä olen vain pienen sveitsiläisjoukon kapteeni. Minä en voi lausua mielipiteitäni, ellei niitä tiedustella. Senvuoksi en nytkään huomauttanut Facinolle mitään."

Bellarion hymyili. "Ja nyt tulitte minun luokseni, jotta minä koettaisin saada Facinon vakuutetuksi suunnitelmansa heikkoudesta." "Toivoisin sitä."

"Tiedän vielä paremman keinon, Stoffel. Menkäämme itse tiedustelemaan ja ottamaan selvää tilanteesta." Tuntia myöhemmin olivat he jo kukkulalla, mistä saattoivat nähdä varsin kauas. Ja ennenpitkää olivat he selvillä siitä, että suurempi huolellisuus suunnitelman laatimisessa tosiaan olisi ollut paikallaan. Muutaman kilometrin päässä lähestyi nimittäin Ottone Buonterzon armeija kuin kuhiseva muurahaislauma, kaikesta päättäen aikoen ensin iskeä vuoristosta käsin Facinoon ja tämänjälkeen painua tasangolle Carmagnolaa vastaan. Bellarion ja Stoffel eivät viivytelleet hetkeäkään, vaan riensivät rinnettä alas Travoon. Hengästyneinä he töytäsivät Facinon telttaan ja herättivät kondottierin. Hän ei hukannut aikaa hyödyttömään raivoamiseen, vaan kutsui koolle upseeristonsa ja antoi käskyn lähteä liikkeelle jokilaaksoa alas. Yhteys Carmagnolan kanssa oli saatava mahdollisimman pian.

"Tällä tavalla ei siitä tule mitään", pamautti Bellarion. Facino mulkoili häntä ja lähetti pois upseerit. Kiukkuisena hän sitten tiukkasi nuorukaiselta, mitä tämä oikein tarkoitti sekaantumisellaan joka asiaan. "Tulkaapa ulos, herra kreivi."

Hilliten suuttumuksensa astui Facino teltasta vakavan Stoffelin ja Bellarionin seuraamana. Ja nyt selosti Bellarion vuorostaan tilannetta, tarkasti ja yksityiskohtaisesti niinkuin ainakin opiskelija.

"Buonterzo on jo kiilautunut teidän ja Carmagnolan väliin. Laakson kautta ette siis pääse toistenne yhteyteen. Tunnin kuluttua on Buonterzo vallannut kukkulat, mistä hän näkee jokaisen liikkeenne. Hän on jonkinlaisessa keskipisteessä, josta hallitsee ympäristöä täydellisesti. Toisen sivustanne kimppuun voi hän käydä kahta suuremmalla miesluvulla kuin mitä teillä on; toisella puolellanne on joki. Asema on siis jotakuinkin sama kuin Morgartenin luona, missä sveitsiläiset löivät itävaltalaiset joukot."

Facino oli ihmeissään, jopa hieman suuttunut. Pitipä nyt hänen, kokeneen sotilaan, joutua tuon kirjoista tietonsa nuuskineen pojan opetettavaksi. Ääneti siveli hän leukaansa, koettaen hillitä kasvavaa kiukkuaan. "Jos olisitte kuunnellut…" aloitti Bellarion, mutta Facino keskeytti hänet äreästi.

"Hiljaa! Mikä on tehty, on tehty." Hän kääntyi Stoffeliin. "Meidän on peräydyttävä ajoissa joen yli. Travon yläpuolella on kahluupaikka."

"Kyllä minä sen tiedän", ärjyi Facino, suuttuneena koko maailmalle. "Lähettäkää mies Carmagnolan luo. Carmagnolan on vetäydyttävä takaisin ja mentävä joen poikki Rivergaron luona. Näin pääsemme ehkä yhteyteen."

"Mutta", osoitti taas Bellarion, "jos Buonterzo marssii laaksoa pitkin pysytellen joen varressa, voi hän kuitenkin pitää teidät erillään. Teidän olisi paras jättää joukko vartioimaan kahlaamoa, mentyänne yli. Silloin syntyisi kahluupaikalla kahakka ja sillävälin voisitte ehken päästä yhteyteen Carmagnolan kanssa. Luulisin voivani tällaisessa paikassa kestää päivän pienenkin joukon kanssa Buonterzoa vastaan."

Bellarionin taistelusuunnitelma syntyi kädenkäänteessä, hänen väitellessään Facinon kanssa.

"Jos menette joen yli Buonterzon nähden, ryhtyy hän melko varmasti ajamaan teitä takaa. Epäjärjestyksessä perääntyvä armeija houkuttelee aina takaa-ajoon. Sillä tavalla Normandian herttua houkutteli vihollisensa ansaan Senlacin luona, ja varmisti tällöin voittonsa. Buonterzo kävisi kimppuunne sitäkin hanakammin, kun hän ilmeisesti voisi tehdä sen, ennenkuin pääsette yhteyteen Carmagnolan kanssa. Kahlaamolla antautuisi hän varmasti taisteluun havaitessaan tien suljetuksi. Estämään ylimenoa riittää hyvinkin sata jousimiestä Lopulta on hänen joko tunkeuduttava läpi tai muutettava suunnitelmaansa ja lähdettävä ensin Carmagnolaa vastaan. Mutta ennenkuin kumpikaan ennättää tapahtua, ehditte jo kohdata Carmagnolan Rivergaron luona. Yhdessä tulette vuorien yli Buonterzon selkään. Ja olipa hän sitten täällä tai paluumatkalla laaksoa ylöspäin, on hän armoillanne, jos pidätte kiirettä. Minä otan tehtäväkseni pidättää häntä täällä auringonlaskuun asti sadalla miehellä."

Suunnitelma oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mestarillinen ja Facino tuijotti ihmeissään Bellarionia. Vihdoin kysyi hän hitaasti:

"Pidätän vihollista ainakin niinkauan, että pääsette pois tästä satimesta."

Facino siirsi katseensa Stoffeliin: "Olenko minä hullu, Stoffel?
Pitääkö tuollaisen nulikan opettaa minulle sotataitoa?" Hän irvisti.
"Uskoisitteko sveitsiläisiänne tuon pojan johdettaviksi?"

Facino epäröi yhä. "Ymmärrät kai, Bellarion, että jos Buonterzo pääsee läpi, ennenkuin ennätämme Carmagnolan kanssa tänne, käy sinun huonosti."

Bellarion hymyili. "Pääsköön läpi ensin. Niin kärsimätön ja kostonhimoinen hän on, että hän ainakin yrittää."

TRAVON TAISTELU.

Aamuauringon ensimmäiset säteet heijastuivat jo Buonterzon etujoukon varustuksista kun Facinon viimeiset miehet kahlata molskivat joen yli. Bellarion, jonka johtoon oli uskottu sata sveitsiläistä, seurasi jälkijoukkoa.

Kotkanpesästään näki Buonterzo Facinon armeijan epäjärjestyksessä kiiruhtavan joen toisella puolella olevien kukkulain ylitse. Luullen pelon vallanneen vihollisen miehet, antoi hän takaa-ajokäskyn.

Ratsueskadroona syöksyi heti kukkulan kuvetta alas, jalkaväen seuratessa pitkänä rivistönä. Pakenevan armeijan viimeiset miehet olivat jo kadonneet näkyvistä, kun ratsumiehet pääsivät kahlaamolle. Hevoset astuivat veteen ja alkoivat yrittää toiselle rannalle. Mutta juuri kun joukko oli ehtinyt keskelle jokea, kuului vastarannan metsiköstä outo kohaus. Bellarionin jousimiehet ampuivat. Viisikymmentä nuolta viuhui ratsumiesten yli, toiset viisikymmentä iskivät hevosiin ja satuloihin. Joukko pysähtyi ja syntyi yleinen hämminki. Toiset tahtoivat perääntyä, toiset, jotka olivat olleet nuolilta suojassa, pyrkivät eteenpäin. Bellarionin miehet valmistuivat sillävälin ampumaan uudelleen. Tällä kertaa laukaisivat he yht'aikaa. Joessa polskuttavien miesten epäröinti oli yht'äkkiä tipotiessään. He kääntyivät takaisin, ajaen isännättömiä hevosia edellään ja auttaen haavoittuneita tovereita pääsemään kuiville.

Buonterzo suuttui, aivan niinkuin Bellarion oli arvannut. Korkealla olevalta tähystyspaikaltaan näki hän Facinon armeijan jatkavan perääntymistään kukkulain yli. Noituen keskeytystä takaa-ajossa karautti hän sitten pääjoukkonsa kanssa joelle.

Kahlaamoa lähestyessään kohtasi hän vastaantulevia kiihtyneitä upseereja, jotka tekivät hänelle selkoa tilanteesta. Vastarannan metsikössä piileskeli väkipyssymiehiä, jotka suojelivat Facinon perääntymistä ja estivät takaa-ajon jatkamisen.

"Katsotaanpas", sanoi Buonterzo kiukusta kihisten. Hän lähetti sata miestä Travon kylään, käskien heidän tuoda sieltä ovia ja luukkuja niin paljon kuin suinkin löytäisivät.

Melkein kolme tuntia kului ennenkuin miehet palasivat. Mutta sitten aiottiinkin pitää kiirettä. Jousimiehet karkoitettaisiin kädenkäänteessä.

Buonterzo aloitti hyökkäyksen lähettämällä kolmesataa miestä kahlaamon yli. Kukin suojeli itseään Travosta tuodulla luukulla tai ovella, jota piteli kilpenä edessään. Keihäät oli sidottu vöihin.

Bellarion tirkisteli piilopaikastaan joelle ja näki tuon liikkuvan puuvarustuksen lähenevän. Taaempana valmistautui ratsujoukko seuraamaan tien avaajia. Nuori mies lähetti heti kaksi kolmannesta väestään hiukan etäämmäksi joen mutkaan, mistä käsin joen yli kahlaavat olivat alttiina nuolille.

Heidän sijoittuessaan uusiin asemiinsa lähestyi Buonterzon joukko jo toista rantaa. Sitä vastaan lähetettiin nyt kokeeksi sivusta parikymmentä nuolta. Vaikka näistä vain puolet osui maaliinsa, hätääntyivät hyökkääjät jälleen, Hehän luulivat olevansa suojassa kilpiensä takana. Toinen yhteislaukaus aiheutti täydellisen sekasorron.

Pian oli joessa kymmeniä ruumiita. Haavoittuneet yrittivät pelastautua maihin. Ovia ja lautoja uiskenteli vedessä. Rintama käännettiin äkkiä sinnepäin, mistä nuolet olivat tulleet, mutta silloin ampuivat Bellarionin metsikköön jättämät kolmekymmentä miestä vuorostaan. Mitä hirvittävin pakokauhu valtasi hyökkääjät. Eräät heittäytyivät suinpäin kahlaamosta syvään veteen, jolloin pari heistä hukkui, toiset taas perääntyivät sikinsokin lähtöpaikkaa kohti.

Buonterzo oli raivoissaan. Hän oli jo tajunnut, että Facino oli jättänyt vain murto-osan väestään perääntymistä suojelemaan. Estäisikö kourallinen jousimiehiä häntä pääsemästä vihollisen kimppuun.

Aurinko oli jo ehtimässä keskitaivaalle. Neljä tuntia oli nyt viivytty kahlaamon luona. Buonterzon kärsivällisyys oli loppumassa. Harkittuaan tuokion lähetti hän muutamia miehiä etsimään kahluupaikkaa ylempää joen varresta. Taas kului tunti hukkaan. Buonterzo erotti väestään viisisataa täysissä varustuksissa olevaa ratsumiestä ja määräsi nuoren ritari Varallon heidän johtajakseen.

"Menkää yli, vaikka menettäisittekin muutaman miehen", käski hän. "Vihollisia ei ole kahtasataa enempää, ja jos olette sisukas, voitatte heidät helposti. Heidän nuolensa eivät tehoa kaukaa ammuttuina. Älkää osoittako mitään sääliä älkääkä ottako vankeja."

Nuolisade rapisi vahinkoa tekemättä ratsumiesten kypäreihin ja haarniskoihin. Rohkaistuneena yllytti Varallo väkeään etenemään. Bellarion ei kuitenkaan ollut neuvoton, vaan käski miestensä tähdätä hevosia. Seurauksena oli jälleen sekamelska. Haavoittuneet hevoset heittivät ratsastajansa satulasta, ja miehet roiskahtivat veteen melkein avuttomina raskaissa varusteissaan. Varallo ei vahingoittunut, ja karjuttuaan aikansa sai hän kuin saikin väkensä vastarannalle. Täällä menetti vielä kymmenkunta miestä hevosensa, saipa pari itsekin kuolettavan nuolen, mutta lopulta pääsi Varallo kuitenkin kiertämään metsikköä.

Joen vasemmalla rannalla riemuitsi Buonterzon armeija ja kiljui rohkaisevasti uljaalle etujoukolle, toistaen toistamistaan, ettei armoa saisi antaa ainoallekaan viholliselle.

Tämän kuuli myös Facino Cane noustessaan kukkulalle Buonterzon takana. Hän oli pitänyt kiirettä, kohdannut Carmagnolan Rivergaron luona, mennyt siellä joen yli, ja nyt ehtinyt tänne, marssittuaan kaksitoista penikulmaa viidessä tunnissa. [Engl. penikulmaa, joka on 1609 metriä. — Suom.]

Kukkulan alapuolella, hänen armoillaan, oli Buonterzon armeija, jonka etenemisen Bellarionin äly ja sata sveitsiläistä olivat pysäyttäneet. Epätietoista oli kuitenkin, ehtisikö Facino enää pelastaa Bellarionia.

Hän käski heti Cadillacin tunkeutua Buonterzon rintaman läpi auttamaan nuorukaista. Hetkistä myöhemmin syöksyi ranskalainen ratsuväki lumivyöryn tavoin vihollisen niskaan ja repi aukon rintamaan, ennenkuin ainoakaan Buonterzon mies ehti tointua hämmästyksestään.

Cadillac riehui kuin paholainen ja satoja vihollisruumiita syöstiin jokeen. Hänen ratsumiehensä heittäytyivät hevosineen kahlaamon kohdalla veteen ja painuivat sivuilleen vilkumatta toiselle rannalle. Pian päästiin metsikköön, tunkeuduttiin sen läpi ja karautettiin hurjaa kyytiä tasangolle. Penikulman verran ajoi de Cadillac pakenevaa vihollista takaa. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että Facino ehkä tarvitsisi häntä käydessään Buonterzon pääjoukon kimppuun, teki täyskäännöksen ja palasi takaisin.

Murheellinen näky kohtasi heitä metsikössä. Kaatuneita sveitsiläisiä makasi polun molemmin puolin ja siellä täällä liikahti joku haavoittunut. Kaikki, joissa vielä näkyi elon merkkejä, otettiin mukaan.

Heidän ehtiessään kahlaamolle oli kuitenkin mainio Travon taistelu jo päättynyt.

De Cadillacin Buonterzon rintamaan murtamaa aukkoa ei oltu saatu täytetyksi. Peläten Facinon pääjoukkoa olivat molemmat sivustat perääntyneet eri tahoille. Buonterzo, joka käsitti, että tilanne oli toivoton, seurasi alas laaksoon pakenevaa joukkoa. Hän ehkä toivoi saavansa voimat kootuiksi Rivergaron takaisella tasangolla. Facino ei kuitenkaan antanut hänelle tähän tilaisuutta, vaan kehitti kondottansa ylängölle, hyökäten sieltä alas Buonterzon kimppuun. Buonterzo itse pelastui parinsadan ratsumiehen kanssa, muut tuhottiin tai otettiin vangeiksi. Sillävälin oli Koenigshofen hyökännyt laaksoa ylös pakenevien kimppuun, voittaen heidät.

Facino Canen sotasaalis käsitti kaksituhatta vankia, tuhatviisisataa hevosta, sata varuskuormaa, joukon tykkejä ja suuren määrän aseita. Vangeista viisisataa burgundilaista sotilasta liitettiin Facinon armeijaan. Tuhatviisisataa riisuttiin aseista, lukuunottamatta upseereja ja ritareja, jotka päätettiin viedä panttivankeina Milanoon.

Taistelu oli päättynyt, mutta Facino oli lähtenyt ajamaan takaa Buonterzoa. Carmagnola otti komennon ja lähti seuraamaan armeijan kanssa päällikköään. He kohtasivat iltapuolella Piacenzan ja Rivergaron välillä.

Carmagnola kertoi metsikössä tavatuista ruumiista, ja murheellinen
Stoffel lisäsi erään haavoittuneen sveitsiläisen ilmoittaneen,
että viholliset armotta olivat surmanneet kaikki. Epäilemättä oli
Bellarionkin kaatunut.

"Tämä oli hänen voittonsa", lausui hän hitaasti, surullisesta "Hän laati taistelusuunnitelman, joka toteutettiinkin kiitos hänen uhrautuvaisuutensa ja urheutensa." Hän kääntyi Stoffeliin, joka ennen muita oli ollut Bellarion ystävä. "Ottakaa tarpeellinen määrä miehiä mukaanne ja etsikää käsiinne hänen ruumiinsa. Tuokaa se Milanoon. Koko kansa on kunnioittava halien muistoaan."

DE MORTUIS.

Monet miehet ovat niittäneet kunniaa ja mainetta vasta kuolemansa jälkeen. Niin oli käydä Bellarioninkin.

Rehellinen Facino ei suinkaan olisi kadehtinut nuorukaista, jos tämä olisi ratsastanut hänen rinnallaan Milanoon suosion- ja kunnianosoitusten tervehtimänä. Mutta Facinokaan ei osannut edeltäkäsin arvata sellaista hurjaa riemastusta, joka tuntui kansan vallanneen, kun saatiin kuulla Travon voitosta. Tuskinpa oli Milano koskaan aikaisemmin ollut niin hulluna ilosta kuin nyt, voitokkaan kondottierin ratsastaessa kaupunkiin. Tuo humu olisi hyvinkin voinut panna nuoren miehen pään pyörälle.

Facino palasi Milanoon kaksi päivää taistelun jälkeen. Kaikki iloitsivat, kurjimmasta rääsyläisestä aina herttuaan saakka, mutta kuitenkin oli Gian Maria valmis heti arvostelemaan Facinon toimintaa.

"Miksi ette suorittanut tehtäväänne loppuun? Olisitte ajanut Buonterzoa takaa aina Parmaan asti ja vallannut kaupungin. Olisitte helposti voinut palauttaa Parman takaisin Milanolle. Isäni olisi totisesti pannut teidät koville, jos tämä olisi tapahtunut hänen päivinään."

Facino punastui hiusmartoaan myöten. Hän työnsi esiin leukansa ja katsoi herttuaa tiukasti silmiin.

"Teidän isänne, herra herttua, olisi ollut rinnallani taistelukentällä. Jos teidän korkeutenne olisi seurannut hänen esimerkkiään, ei teillä kenties nyt olisi aihetta muistutuksiin. Paremmin soveltuisi teille ilmaista kiitollisuutenne saavutetun suurimerkityksellisen voiton johdosta."

Herttuan silmät mulkoilivat kondottieria, mutta eivät tälläkään kertaa kestäneet vanhemman miehen katsetta. Nuorukainen levitteleiksen nojatuolissaan ja viskasi punaisen koipensa valkoisen yli.

Synkeä della Torre tuli isäntänsä avuksi. "Jo olette julkea puhutellessanne ruhtinastanne tuossa äänensävyssä."

"Julkea, totisesti!" murisi herttua rohkaistuneena. "Jumalan luut! Jonakin päivänä…" Hän keskeytti ja veti suunsa irveeseen. "Puhuitte äsken jotakin uhrauksista?" Hän toivoi Facinon tarkoittaneen menetyksiä, jotka olisivat omiaan himmentämään hänen suuruuttaan kansan silmissä.

Facino teki selkoa Bellarionin osuudesta voittoon. Hän kertoi Bellarionin laatineen sen suunnitelman, joka oli vienyt taistelun niin onnekkaaseen päätökseen, ja lopetti kuvailemalla nuorukaisen ja hänen sadan sveitsiläisensä uhrautumisen voiton varmistamiseksi.

"Olkoon hänen muistonsa kallis teidän korkeudellenne ja koko Milanon kansalle."

Ellei tarina vaikuttanutkaan herttuaan, teki se vaikutuksensa hovilaisiin, ja myöhemmin kansaan. Niinpiankuin Te Deum oli veisattu voiton kunniaksi, pukeutui kaupunki suruasuun, nuorta henkensä uhrannutta sankaria kunnioittaakseen. Saint Ambrosessa kaikui Requiem tämän eilen tuntemattoman, tänään kaikkien tunteman isänmaan pelastajan muistoksi. Yleisenä puheenaiheena oli Bellarionin mainetyö, pian muistettiin myös koiraihme, ja oltiinpa lopulta valmiita kanonisoimaankin tämä ihailtu nuorukainen.

Facino oli palannut vastaanotosta katkeroituneena ja surullisena.
Kotona odotti häntä kalpea, pelästynyt puoliso.

Facino hämmästyi sekä sanoja että äänensävyä. "Lähetin hänet surman suuhun?"

Kreivittären jäähyväissanat muistuivat Facinon mieleen ja hänen mielessään salaisesti kytenyt epäluulo leimahti liekkiin. Suonet hänen otsallaan pullistuivat ja äkkinäisellä liikkeellä tempasi hän kreivittären ranteen kouraansa. "Poikapoloinen, sanoitte. Sellainenko hän mielestänne oli?"

"Käytöksenne ilmaisee, että piditte häntä miehenä. Mitä oli Bellarion teille?"

"Juuri niin. Vastatkaa!" Äänessä piili uhkaus ja käsi puristui tiukemmin ranteen ympäri.

"Mitä hän olisi minulle ollut, Facino?" Kreivitär melkein nyyhki. "Mitä sinä kuvittelet?"

Huulet vaaleina vastasi kreivitär Beatrice: "Pidin hänestä kuin pojastani." Kyynelet auttoivat häntä näyttelemään osaansa. "Minulla kun ei ole omaa lasta."

"Mitä sinä oikein luulit?" jatkoi toinen. "Et… et kai uskonut, että hän oli rakastajani?"

Mies tuijotti häntä palavin silmin. "En tiedä. Sinä saatat minut suunniltani!" Hän mennä tömisti huoneesta.

Mutta myrkky ei poistunut hänen suonistaan. Seuraavana päivänä pidetyillä juhlapäivällisillä istui hän ääneti puolisonsa vieressä. Tilaisuus oli samalla myös tervetuliaisjuhla. Vehkeilevä Gabriello Maria oli nimittäin kutsunut Montferratin valtionhoitajan, tämän veljentyttären ja veljenpojan vierailulle Milanoon.

Gabriello Maria oli vähitellen varmistunut veljensä aseman heikkoudesta. Hän pelkäsi Buonterzon voittajan yhä kasvavaa vaikutusvaltaa ja myöskin guelfejä. Huhuttiin näet, että Gian Maria mahdollisesti menisi naimisiin Riminin Malatestan, guelfien johtajan, tyttären kanssa. Gabriello Maria oli kaikesta huolimatta kiintynyt veljeensä, ja tahtoi ennen kaikkea auttaa häntä säilyttämään asemansa. Tämä kävisi kuitenkin melkein mahdottomaksi, jos guelfit saisivat liiaksi jalansijaa Milanossa.

Sen vuoksi alkoi hän hautoa liittoa Gian Marian ja isänsä vanhan ystävän, Montferratin ghibelliniruhtinaan välillä. Gian Marian Facinoon kohdistunut vihamielisyys auttoi Gabrielloa toteuttamaan aikeitaan. Lähetettiin kirje Aliprandille, Milanon lähettiläälle, Casaleen.

Theodore puolestaan, joka mielellään olisi liittänyt Montferratiin Gian Galeazzon haltuunsa ottaman Alessandrian, samoin Vercellin, kukatiesi vielä Genovankin, käytti mielellään tilaisuutta lähentymiseen hyväkseen.

Hän kiirehti vastaamaan, että hän saapuisi henkilökohtaisesti Milanoon neuvottelemaan liitosta. Gabriellolta saapui nyt muodollinen kutsu, joka käsitti myös ruhtinatar Valerian ja markiisi Gian Giacomon. Kutsuessaan ruhtinattaren ajatteli Gabriello Malatestan tytärtä. Ehkäpä Theodoren veljentytär haihduttaisi avioliittounelmat…

Juhlassa piti Gabriello veljeään tarkasti silmällä. Gian Maria istui ruhtinatar Valerian oikealla puolella, tämän ja markiisi Theodoren välissä. Kaikesta päättäen oli herttuan mielenkiinto herännyt ja Gabriello oli tyytyväinen. Gian Maria keskusteli pääasiassa neidon kanssa, antaen katseensa viipyä tämän kauniilla kasvoilla.

Ruhtinatar kuunteli hieman välinpitämättömän ja hajamielisen näköisenä hänen juttuiluaan. Tämä innosti herttuaa yrittämään parastaan, ja näin tuli hän lopulta kosketelleeksi myös päivän puheenaihetta.

"Tuossa istuu Facino Cane, Biandraten kreivi", virkkoi hän. "Niin, tuo kulmikasnaamainen veikko tuon tumman naisen vieressä. Itserakas nousukas, jota onni on potkinut tässä maailmassa. Niittänyt mainetta ihan ansiotta."

"Erään kulkurin, jota hän kutsuu ottopojakseen." Herttuan ääni oli ivallinen. "Erään Bellarion-nimisen nulikan."

"Bellarion?" Markiisi innostui, samoin ruhtinatar. Hän katsoi ensi kertaa isäntäänsä kasvoihin. Gian Maria jatkoi, puhuen niin äänekkäästi, että Facinokin saattoi kuulla:

"Niin. Tosiasia nimittäin on, että Facino olisi ollut pulassa, ellei
Bellarion olisi keksinyt keinoa, jolla Buonterzo saatiin tuhotuksi."

"Mitä keinoa?" kysyi ruhtinatar Valeria ja iloissaan siitä, että viimeinkin oli pystynyt herättämään neidon mielenkiinnon, kertoi Gian Maria Travon taistelusta.

Gian Maria tuijotti häntä ällistyneenä. Markiisi Theodore purskahti nauruun.

"Veljentyttäreni on perin romanttinen", virkkoi hän. "Harrastaa runoja ja sensellaista. Hän pitää sotaa jonkinlaisena iloisena turnauksena, ritarileikkinä, jossa käydään mies miestä vastaan voimien mittelyyn."

"No, mutta", nauroi herttua, "sittenhän teitä pitäisi miellyttää tämä tarina sadasta miehestä, jotka pitivät puoliansa tuhansia vastaan."

"Lisäksi uhrasi Bellarion henkensä." Herttua kiitti nuorukaista vain riistääkseen Facinolta kunnian. Ja loppujen lopuksi hän vielä kertoi koira-ihmeestä, häpeämättä ollenkaan omaa osuuttaan jutussa.

Kauhusta väristen oli neito vetäytynyt kauemmaksi tuosta ihmispedosta. Ja nyt hän mielessään pohti kuulemaansa. Hän saattoi vielä tuskin uskoa herttuan sanoja tosiksi. Bellarionko kuollut marttyyrinä kasvatusisänsä ja tämän maan puolesta?

RITARI BELLARION.

Bellarionin sielumessusta ei lopultakaan tullut mitään. Kirkonkellojen
moikaessa ratsasti nimittäin sangen elävä Bellarion Werner von
Stoffelin rinnalla ja seitsemänkymmenen sveitsiläisen etunenässä
Milanoon Ticinon portista.

Heitä ei laskettu kaupunkiin ilman muuta. Nähdessään teräskypäreihin ja nahkanuttuihin pukeutuneen aseellisen joukon lähestyvän, luuli vartioupseeri joutuvansa tekemisiin jonkun rosvojoukon kanssa, joka retkellään aikoi häiritä kaupungin rauhaa.

Bellarionin onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi tällaisen otaksuman paikkansapitämättömyydestä, ja tuokiota myöhemmin kierteli jo kaupungilla ihmeellinen huhu. Päästessään lähemmäksi kaupungin keskustaa kohtasivat tulokkaat suuria väkijoukkoja, jotka tungeksivat katsomaan kuin ihmeen kautta pelastunutta sankaria, sulkien melkeinpä hänen tiensä.

Tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla oli väkijoukko niin sankka, että Bellarion ei ollut päästä ollenkaan eteenpäin. Kellot olivat laanneet soimasta. Uutinen Bellarionin paluusta oli jo ehtinyt Saint Ambroseenkin.

Vihdoin pääsi hän Brolettoon ja ratsasti Arrengopihaan, jolla tunkeili väkeä melkein yhtä paljon kuin kadulla. Ikkunoissakin näkyi pää pään vieressä ja pylväistössä oikealla huomasi Bellarion herttuan itsensä, joka seisoi mustan, pirullisen della Torren ja punaisiin pukeutuneen Milanon arkkipiispan välissä. Heidän läheisyydessään seisoi myös kreivitär Beatrice, eboniittimustan tukan ympäröimät kasvot valjuina, yllään valkea samettipuku. Hän nojautui hieman etukumarassa rintasuojukseen, heiluttaen toisella kädellä värikästä huivia.

Bellarion silmäili ympärilleen arvostelevin katsein. Tilaisuus oli ensimmäinen niistä onnettaren suosionilmauksista, joiden johdosta, kuten fra Serafinokin toteaa, Bellarion sittemmin sai liikanimen Onnellinen. Ikäänkuin tilanteesta nauttien seisoi hän vähäistä myöhemmin herttuan ja kokoontuneen hovin edessä freskomaalauksilla kaunistetussa huoneessa, jota kutsuttiin Galeazzon saliksi ja jonne Facino itse oli hänet johdattanut.

Bellarionilla oli yllään nahkanuttu ja teräskypärä, ja hän nojasi sauvana käyttämäänsä kahdeksan jalan pituiseen keihääseen. Tuijottavista silmäpareista huolimatta vartosi hän tyynesti herttuan puhuttelua. Ja kun hän vihdoin antoi selontekonsa seikkailuistaan, oli se yhtä yksinkertainen kuin aikoinaan koira-ihmeen selitys. Kun Buonterzon väki oli päässyt kahlaamon yli, piileksi Bellarion seitsemänkymmenen miehensä kanssa heistä hieman pohjoiseen. Etelämpänä olevaan metsikköön lähetetyt kolmekymmentä miestä olivat näin joutuneet ottamaan hyökkäyksen vastaan. Bellarion huomasi, että apuun rientäminen oli myöhäistä. Hän lähti miehineen liikkeelle, mutta ennenkuin he olivat edenneet montakaan askelta onnettomia tovereitaan kohti, keksivät he villiviinin ja jasmiinien peittämän notkelman joen rannalla. He heittäytyivät heti siihen, vetäen luikertelevia köynnöksiä suojakseen. Samassa ilmestyi vihollinen näkyviin metsiköstä. Nähdessään tyhjän lakeuden leviävän edessään, otaksuivat Buonterzon miehet ilmeisesti jo surmanneensa kaikki kahlaamolle jääneet vihollisensa, ja pyörsivät takaisin. Ennenpitkää kuului kuitenkin uudelleen askelten töminää ja melusta päätellen palasivat he nyt entistä lukuisampina.

"Vasta nyt käsitän", pitkitti Bellarion, "että he todellisuudessa pakenivat ranskalaista ratsuväkeä, joka sillävälin oli ehtinyt heidän selkäänsä. Jäimme tunniksi paikoillemme ja sitten lähetin vakoojan ottamaan tilanteesta selkoa. Hän ilmoitti suuren ratsumiesjoukon lähestyvän Nuren taholta. Luulimme sitä Buonterzon väeksi, jonka Facino jälleen oli peräännyttänyt. Jäimme edelleenkin pariksi tunniksi piilopaikkaamme. Vihdoin kapusin rantaäyräälle, mistä saatoin nähdä Trebbian tuonpuoleisen rantapenkereen. Kummastuksekseni se oli tyhjä. Aivan läheisyydessäni näin kuitenkin muutamia miehiä, ja pian senjälkeen seisoin Werner von Stoffelin kanssa vastakkain. Hän kertoi minulle sitten taistelun kulusta."

Hän jatkoi kuvailemalla heidän matkaansa Travoon. Melkein nälkiintyneinä he olivat saapuneet hävitettyyn kylään. Löydettyään hiukan suuhunpantavaa, lähtivät he taas liikkeelle saavuttaakseen Facinon armeijan. Mutta San Giorgiossa, missä he yöpyivät, saivat he kuulla, ettei Facino ollutkaan kulkenut sitä tietä. Seuraavana aamuna lähtivät he senvuoksi omia teitään Milanoon.

He menivät Pon yli Piacenzan luona. Siellä pidätti Scotti heidät muka senvuoksi, että he olivat marssineet luvatta kaupungin läpi. Hän oli jo kuullut puhuttavan taistelusta, mutta ei tiennyt kenen eduksi se oli päättynyt. Bellarion sai miehineen tyytyä jäämään Piacenzaan kahdeksi päiväksi. Vasta tällöin sai Scotti tiedon Facinon voitosta.

"Pidimme kiirettä", lopetti Bellarion, "ja saavuin ainakin ajoissa estääkseni Requiemin veisuun. Sehän olisi muodostunut pilanteoksi."

Hän naurahti päättäessään lyhyen ja selvän selontekonsa. Mutta läsnäolijain joukossa oli ainakin kaksi, jotka eivät nauraneet, nimittäin Carmagnolan Francesco Busone, Facinon kerskaileva luutnantti, joka katsoi nuorta sankaria hyvinkin karsaasti, ja ruhtinatar Valeria, joka piti koko juttua veijarin julkeana keksintönä. Neito melkeinpä epäili, että Bellarion tahallaan oli tekeytynyt kuolleeksi voidakseen sitten yllätyksellisellä ilmestymisellään herättää sitä suurempaa huomiota.

Gabriello Maria, kohteliaana kuten aina, tuli puristamaan kättä,
ja Gabriellon jälkeen tulivat herttua ja della Torre onnittelemaan
Travon voittajaa. "Kunnia on kreivi Biandraten", vastasi Bellarion.
"Vaatimattomuus", virkkoi della Torre, "sopii aina sankarille."

"Kreivi ei varmaankaan ole koettanut estää tämän väärinkäsityksen syntymistä. Hän on liioitellut minun osuuttani."

He eivät kuitenkaan laanneet häntä imartelemasta, ja lopulta häntä suorastaan ellottivat nuo mielistelijät, jotka herttuan käskystä olivat valmiit matelemaan kenen edessä hyvänsä. Tuokion kuluttua hän kummakseen näki myös markiisi Theodoren, joka onnitteli häntä kohteliaasti, viittaamatta sanallakaan Casalen tapahtumiin.

Päästyään vihdoin rauhaan lähti hän Facinon huoneustoon. Siellä odotti häntä kreivitär, yksinään. Bellarionin lähestyessä nousi hän nojatuolistaan ja kiiruhti nuorukaista vastaan.

Tumma puna oli kohonnut noille tavallisesti niin kalpeille kasvoille ja uneliaat silmät loistivat.

Nuori mies kävi levottomaksi. "Madonna!" Hän kumarsi jäykästi, tarttui ojennettuun käteen ja nosti sen kohteliaasti huulilleen. "Nöyrin palvelijanne."

"Bellarion!" Nyt oli äänessä moitetta. Kreivitär tarttui nuorukaisen käsivarteen ja katsoi häntä kasvoihin.

"Tiedättekö, että olen surrut teitä kuin vainajaa ainakin? Luulin sydämeni murtuvan. Elämä ei enää tuntunut elämältä. Ja te — teillä ei ole muuta sanottavaa kuin 'nöyrin palvelijanne!' Oletteko kivestä?"

"Entä te, madonna?" Melkein vihaisesti irroitti Bellarion käsivartensa kreivittären otteesta. Hän oli, harvinaista kyllä, suuttunut oikein todenteolla. "Hyvä Jumala! Eikö maailmassa ole uskollisuutta olemassakaan? Tuolla alhaalla imarteli minua herttua vain Facinoa mustatakseen. Pakenin sieltä kohdatakseni täällä vielä murheellisempaa uskottomuutta."

Kreivitär oli perääntynyt ja kääntyi poispäin. Kalpeana loi hän nopean silmäyksen Bellarioniin. Hänen kapeat silmänsä näyttivät tavallistakin kapeammilta.

"Mitä te oikein otaksutte?" Ääni oli soinnuton. "Onko sota tehnyt
teidät heikkojärkiseksi?" Hän nauroi epämiellyttävästi. "Ymmärrän!
Luulitte, että…! Voi, te hullu! Te narripoloinen! Kerronkohan
Facinolle, niitä luulitte, mitä olette rohjennut vihjata?"

Bellarion tuijotti häntä hämmentyneenä, loukkaantuneena. "Madonna, käytätte sanoja…" aloitti hän kiihkeästi, mutta keskeytti. Hetkistä myöhemmin oli hänen suuttumuksensa kaikonnut. "Olette oikeassa, minä olen narri. Sallitteko minun poistua?"

"Sanoitte minun käyttäneen sanoja. Mitä sanoja? Sanoin surreeni teitä. Äitinnekin olisi surrut teitä. Mutta te luulitte…!" Hän lähti astumaan pylväikköä kohti. "Menkää!"

Bellarion poistui virkkamatta sanaakaan. Facinoa hän ei tavannut ennenkuin seuraavana päivänä.

Vähän myöhemmin päivällä kävi Gabriello Maria Milanon neuvoston pyynnöstä hänen luonaan kutsuen hänet Ragione-palatsiin, missä kansan edustajat halusivat lausua hänelle kiitoksensa.

"Siitä huolimatta on ne otettava vastaan. Olisi epäkohteliasta lähettää heidät pois ilman muuta."

Ja näin vei Gabriello Maria nimettömän nuorukaisen kansan edustajien luokse vastaanottamaan kaupungin kiitollisuudenilmaukset. Kaupungintalossa piti presidentti hänelle puheen, ilmoittaen samalla kaupungin isien myöntäneen hänelle tunnustukseksi kymmenentuhatta kultafloriinia. He olivat toisin sanoen jakaneet hänen ja Facinon kesken summan, jonka viimemainittu oli otaksunut tarvitsevansa Buonterzon tuhoamiseen.

Neuvoston ehdotuksesta päätettiin tämänjälkeen, että Bellarion lyötäisiin ritariksi. Arrengo-pihalla toimeenpannuissa juhlamenoissa esiintyi nuorukaisemme Boucicaultilta lahjaksi saamassaan mustassa asepuvussa. Pihalla vartosi häntä herttua, yllään punavalkoinen puku, hovin ympäröimänä. Mutta Facinolle suotiin kunnia antaa uskolliselle ja etevälle apulaiselleen ritarilyönti. Ja kun Bellarion tämän tapahduttua nousi, kiinnitti Biandraten kreivitär kultaiset kannukset hänen jalkoihinsa.

Vaakunakseen otti Bellarion muunnoksen Facinon vaakunasta: hopeaisen koiran pään sinisellä pohjalla.

Lopuksi kuulutti airut, että seuraavana aamuna Porta Giovian linnassa toimeenpantavissa turnajaisissa annettaisiin ritari Bellarionille tilaisuus osoittaa, että hän todella oli ansainnut osakseen tulleen kunnian.

Tätä ei Bellarion ollut ottanut laskelmiin. Hän tiesi, ettei pystyisi mainetekoihin aseleikissä, jota oli harjoittanut vain lyhyen aikaa Abbiategrassossa.

Eikä häntä suuresti rohkaissut sekään, että Carmagnola, joka tepasteli hänen luokseen naama muka ystävällisessä hymyn virneessä, pyysi saada taittaa peistä hänen kanssaan juhlassa. Siitä huolimatta hän hymyili yhtä teeskentelevästi kuin Carmagnola itse.

Hän pani merkille hehkun Carmagnolan silmissä ja lähti etsimään
Stoffelia, uskollista ystäväänsä.

"Aivan. Hän voitti sinä päivänä kaikki vastustajansa. Muun muassa murskasi hän Genestran herran reiden."

"Niinkö, niinkö!" tuumi Bellarion. "Huomenna hän aikoo taittaa minun niskani. Huomasin sen hänen hymystään."

"Sitä hän odottaa. Aavistan kuitenkin, etten huomenna kykene juuri mihinkään. Minulla on kuumetta; matka Travosta oli rasittava. Luultavasti olen huomenna vuoteen omana."

"Tuo tuollainen kysyy rohkeutta. Pelkään, mutta en ole raukka. Huomaan, että elämä on täynnä paradokseja." Stoffel nauroi. "Ei teidän tarvitse puhua minulle rohkeudesta tai pelkuruudesta. Travo on tuoreessa muistissa."

"Siellä oli minulla onnistumisen mahdollisuus. Täällä ei. Vain hullu antautuisi näin epätasaiseen peliin. Minä en halua saada luitani murskatuiksi enempää kuin menettää mainettanikaan. Aion pitää, mitä olen saanut. Maine, Stoffel, on hauras kupla, joka särkyy helposti. Sankarin ei sovi suistua satulasta turnauskentällä."

"Siinä suhteessa juuri eroan Carmagnolasta. Jokainen pysytelköön omalla alallaan. Turnajaispaikka ei ole minun paikkani, vaikkapa löisivät minut ritariksi kuinka monta kertaa hyvänsä. Ja senvuoksi makaan huomenna kuumeessa."

Tämä aie oli kuitenkin mennä myttyyn vielä samana iltana. Galeazzon salissa tapahtuneen vastaanoton jälkeen seurasi juhlaillallinen. Kutsuvieraitten joukossa oli myös uusi ritari, Bellarion, joka tilaisuutta varten oli pukeutunut väreihinsä, siniseen ja hopeaan. Hänen yllään oli safiirinsinisestä sametista tehty kärpännahkareunuksinen viitta, jota uumalla kiristi hopeinen vyö. Viitan alta pilkotti hopeanvärinen tunikka, sääret olivat verhotut sini- ja valkoviiruisiin sukkiin. Tukkansakin oli hän koonnut hienoon, safiireilla koristettuun verkkoon.

Della Torre keskusteli ystävällisesti hänen kanssaan hetkisen, samoin arkkipiispa. Jättäessään heidät joutui Bellarion yhtäkkiä ruhtinatar Valerian kanssa vastakkain. Tähän saakka ei nuori mies ollut tiennyt hänen Milanossa-olostaan mitään.

Ruhtinatar seisoi hieman syrjässä, pitkän salin toisessa päässä, ainoana seuranaan monna Dionara.

Bellarion punastui ensin ja kalpeni sitten. Hänestä tuntui kuin olisi neidon tutkimaton katse paljastanut hänet, riistänyt kunnian seppeleen hänen otsaltaan, leimannut hänet julkeaksi kiipijäksi ja petturiksi.

Mutta hilliten hämmennyksensä hän tovin kuluttua astui neidon luo ja kumarsi sulavasti.

Neidon poskille kohosi puna ja hänen silmänsä säihkyivät. Vetäytyen askelen taaksepäin huudahti hän:

"Audax — häikäilemätön, rohkea. Kiitän teitä tuosta sanasta, madonna. Se täydentää sopivasti vaalilauseeni, muistuttaen siitä, että 'audaces fortuna iuvat'."

Neito aikoi lähteä, mutta Bellarion pidätti häntä. "Madonna, olen käyttänyt keinojani, minkälaisia sitten lienevät olleetkin, teitä palvellakseni. Moite on kehno palkka."

"Minua palvellaksenne!" Ruhtinattaren silmät leimusivat. "Minuako palvellaksenne te vakoilitte minua? Senkövuoksi te murhasitte Enzo Spignon?" Hän hymyili katkerasti. "Kuten kuulette, ei minulla ole mitään harhakuvitelmia palvelustenne tarkoituksesta."

"Vai niin!" Bellarion kävi mietteliääksi. Neito puhui aivan niinkuin hän oli pelännyt tämän puhuvan. "Herra Jumala! Teillä on kuvitelmia; seuraus johtopäätöksistä. Sanoinhan teille, madonna, ettei johtopäätösten teko ole vahvimpia puolianne."

"Niin, jotta ei teidän enää tarvitsisi väittää sitä pelkästään epäilyjenne nojalla. Kerronko, mitä tapahtui? Surmasin kreivi Spignon, koska hän oli setänne lähettämä vakooja, jonka piti luovuttaa teidät ja veljenne hänen käsiinsä."

"Spigno!" Ruhtinattaren äänekäs huudahdus sai Dionaran tarttumaan hänen käsivarteensa. "Uskallatte väittää tuollaista Spignosta! Hän oli paras ystävä, mitä minulla on ollut, ja vielä te saatte rangaistuksenne Jumalalta. Jo riittää."

"Ei vielä, madonna. Muistakaa, mitä Casalen podestàkin piti tärkeänä: kaikkien muiden nukkuessa Barbarescon talossa olimme Spigno ja minä täysissä pukimissa ja valveilla. Mihin se viittaa? Podestàlle tietysti valehtelin."

"Pitäisikö minun kuunnella miestä, joka myöntää olevansa murhaaja ja valehtelija?"

Lyhyesti ja selvästi kertoi hän peittelemättä, mitä todella oli tapahtunut.

"Ja tätäkö pitäisi minun uskoa?" huudahti ruhtinatar pilkallisesti. "Jopa häpäisisin uskollisen, rehdin ystävän muistoa. Vaikkapa puhuisitte tottakin, olette osoittanut kuulumatonta raakuutta. Spigno aikoi pelastaa teidät varmasta kuolemasta ja te palkitsitte hänet upottamalla tikarin hänen rintaansa!"

Bellarion väänteli hädissään käsiään. "Voi, miten vähän harkitsette sanojanne! Syyttäkää vain minua raakuudesta, mutta myöntäkää edes, että vaikuttimeni olivat epäitsekkäät. Surmasin kreivi Spignon pelastaakseni teidät. Ja minä pelastin teidät. Jos olisin ollut petturi, olisin kaiketi puhunut suuni puhtaaksi podestàlle."

"Meidän asemassamme olevat ihmiset tuskin voivat panna suurta merkitystä teidän sanoihinne."

"Senpä vuoksi juuri kreivi Spignon surmasinkin. Hän olisi voinut todistaa sanani. Ymmärrättekö?"

"Ymmärränkö? Sanonpa, mitä ymmärrän. Surmasitte kreivi Spignon, koska hän tiesi, että olette petturi. Ymmärrän sen varsin hyvin. Muistan yhäti valheenne. Vakuutitte olevanne nimetön opiskelija ja päässeenne markiisi Theodoren puheille uskoteltuanne hänelle olevanne Facino Canen poika. Niinhän sanoitte. Vai kiellättekö?"

"Ehkäpä tahdotte väittää, että uskottelitte Facinolle samaa?" Ja vastausta odottamatta hän musersi nuoren miehen täydellisesti. "Teidän kaltaisestanne kiipijästä voi uskoa mitä hyvänsä. Annoitte kaikkien luulla teidän kaatuneen Travon luona, jotta ylösnousemuksenne tehostaisi urotöittenne vaikutusta."

"Eikö teitä lyöty ritariksi sen hälinän johdosta, jonka tieto kuolemastanne aiheutti? Huomenna teidän on osoittauduttava saamienne kunnianosoitusten arvoiseksi. Siitä syntyy mielenkiintoista nähtävää."

Näin neito jätti hänet, iskettyään hänen sydämeensä haavoja, joitten parantumiseen tarvittaisiin paljon aikaa. Kun nuori mies vihdoin kääntyi poistuakseen, joutui hän Facinon puolison kanssa vastakkain. Facino itse seisoi hieman taaempana.

Bellarion-veitikka havaitsi tilaisuuden tulleen. Hän sipaisi otsaansa.
"Ei tämä mitään vaarallista liene. Olen uupunut, siinä kaikki."

Hän kääntyi lähteäkseen. Myöhemmin levisi juhlavieraitten keskuuteen huhu, että Bellarion oli sairastunut, ja seuraavana aamuna oltiin hiukan ällistyneitä, kun saatiin tietää, että nuori ritari makasi kuumeessa, eikä voinut ottaa osaa turnajaisiin Porta Gioviassa.

Lääkärinsä mukana lähetti Bellarion Carmagnolalle kirjeen, jossa syvästi valitti, ettei kyennyt nousemaan vuoteestaan taittaakseen peistä hänen kanssaan.

ALESSANDRIAN PIIRITYS.

Gabriello Maria Viscontin suunnitelmat ghibellinien vallan lujittamiseksi menivät myttyyn, kuten odotettavissa olikin. Hän antoi itse, aavistamatta mitä teki, pääasiassa guelfeista kokoonpannulle neuvostolle parhaan aseen käteen, esittämällä sille ehdot, joilla markiisi Theodore oli luvannut suostua liittoon. Markiisi vaati näet Milanoa auttamaan häntä saamaan Genovan haltuunsa.

Della Torre nauroi tuollaiselle vaatimukselle. "Saisimme Ranskan kuninkaan heti niskaamme!" Ja tätä mielipidettään hän sitten puolusteli sellaisella innolla, että Facinoa lukuunottamatta muutkin istunnossa läsnäolevat alkoivat epäillä della Torrella olevan aivan toiset syyt vastustukseensa.

Hankkiessaan ranskalaisia palkkajoukkoja taisteluun Buonterzoa vastaan oli Facino osoittanut, mitä hyötyä Boucicaultista saattoi olla. Miksi ei della Torre voisi seurata Facinon esimerkkiä ja saada hänkin ranskalaista apua — herttualle. Jos tarvittaisiin, luovuttaisi Boucicault kyllä korvausta vastaan väkeä Facinonkin tuhoamiseksi.

"Ehkäpä", tuumi Gabriello, "Vercellin luovutus ja eräät muut takuut riittäisivät Theodorelle yhtä hyvin." Mutta della Torre oli liittoa vastaan. "Luovutettaisiinko Vercelli? Olemme jo nyt luovuttaneet aivan liian paljon. Meidän on solmittava sellainen liitto, että käy mahdolliseksi palauttaa Milanolle joitakin siltä ryöstettyjä alueita."

Della Torre epäröi. Hän ymmärsi, että oli vielä liian aikaista
paljastaa totuutta. Jos aavistettaisiin hänen hautovan liittoutumista
Riminin Malatestan kanssa, ryhtyisi Facino heti vastatoimenpiteisiin.
Hän painoi katseensa maahan.

"Siihen en vielä voi vastata. Mutta olen varma siitä, ettei meillä ole mitään hyötyä liitosta Montferratin Theodoren kanssa."

Gabriello Maria sai toimekseen ilmoittaa päätöksestä markiisi Theodorelle. Markiisi kuunteli kaikkea muuta kuin suopeana. Hän piti päätöstä mielenosoituksena ja vihjaisi hämärästi, että Milanolla oli jo tarpeeksi vihollisia nytkin. Vihasta puhisten hän lähti paluumatkalle Montferratiin.

Kesäkuun alkupuolella saapui herttuan veljeltä Filippo Marialta, Pavian kreiviltä, hätäinen, surkea avunpyyntökirje. Lodin Vignate oli lähtenyt hävittämään Filippo Marian alueita ja Alessandria oli jo vallattu. Kirjeen saapuessa istui herttua della Torren ja Lonaten seurassa eräässä yksityishuoneessaan. Hän noitui ja, murisi kääriessään auki pergamenttia, ja sysäsi sen sitten della Torrelle.

"Vieköön rutto kaikki kirjeenkirjoittajat! Osaatko lukea tuota törkyä,
Antonio?"

Della Torre tarttui kääröön. "Tämä on veljeltänne, herra Filippo
Marialta."

"Mitä tuo siannahka tahtoo? Tavallisesti muistaa hän olemassaoloni vain apua tarvitessaan."

Della Torre luki kirjeen ääneen. Herttua nauraa hörähti pari kertaa jollekin surkealle vetoomukselle, ja kumartui taputtamaan tuolinsa edessä makaavan verikoiran päätä.

Kun della Torre oli lopettanut, nauroi Gian Maria vielä makeammin.
Häntä huvittivat veljen vastoinkäymiset. "Vihdoinkin on Hänen
Lihavuutensa hermostunut! Antaa vain tuon laiskan sian hoitaa asiansa
itse. Hikoileminen tekee hänelle hyvää."

"Älkäähän naurako, herra herttua", lausui della Torre vakavana.
"Olen aina sanonut, että Vignate vielä tuottaa meille ikävyyksiä.
Hän ei tyydy Lodiin. Nyt hän on lähtenyt taisteluun enemmän koko
Visconti-sukua kuin yksinomaan teidän veljeänne vastaan."

"Jumalan luut!" Herttua mulkoili neuvonantajaansa. Ja äkkiä hän käsittämättömän raivon vallassa potkaisi koiraa, niin että se ynisten sinkosi toiselle puolelle huonetta. "Helvetti! Olisiko minun lähdettävä Vignatea vastaan, häh?"

"Juuri kun Buonterzo on saatu torjutuksi! Eikö minulle enää suodakaan muunlaista ajanvietettä kuin taisteluja? Olisinpa mieluummin helvetin herttua kuin Milanon herra."

"Vieköön sinut piru, Antonio!" Hän sieppasi pöydältä haukansyötin ja alkoi kiskoa siitä höyheniä. "Tuhotkaa Vignate, sanotte! Mitenkä minä hänet tuhoan? Ranskalainen palkkaväki on palannut Boucicaultin luo. Tämän kaupungin itarat isät pitivät kamalaa kiirettä saadakseen heidät matkaan. Nuo ukot eivät ajattele mitään muuta kuin tukaattejaan, hitto heidät periköön!" Hän jatkoi murisemistaan repien koko ajan höyheniä linnunkuvasta.

Lopulta sanoi della Torre: "Vignatella ei voi olla suurtakaan armeijaa ja Alessandrian valloitus vaati uhreja.

Gian Maria käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa. "Entä jos ei riittäisikään? Jos Vignate sittenkin voittaisi Facinon? Silloin kävisi Milanon huonosti."

Äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti neuvonantajaansa. "Mitä voisimme tehdä estääksemme Vignaten tunkeutumasta tänne? Jos voisimme…" Hän keskeytti. Ilkeä hehku hänen silmissään ilmaisi hänen kiukkunsa kohonneen kiehumapisteeseen.

Della Torre oivalsi, että rauta nyt oli taottava. "Me voimme", lausui hän vakuuttavasti. "Millä tavalla, mies? Miten?"

"Malatestan!" Herttua hätkähti kuin piston saaneena. Hänen tylsät kasvonsa kurtistuivat aivopahasten toimiessa. "Malatesta, niin." Hän heittäytyi uudelleen nojatuoliinsa ja mietti.

"Tosiaankin, teidän korkeutenne, eikö olisi syytä ryhtyä puheisiin
Malatestan kanssa niinpian kuin Facino on lähetetty Vignatea vastaan?"

Irstas Lonate, joka kuunteli keskustelua seisoen ikkunan luona, tokaisi: "Ja sitten olisi pidettävä huolta siitä, ettei tuo nousukas palaa."

Gian Marian pää painui hartiain väliin. Nyt oli hänellä tilaisuus vapautua ainaiseksi ankarasta holhoojastaan.

"Oletteko varmat siitä, että Malatesta suostuisi?" Della Torre löi korttinsa pöytään. "Minä olen. Hän on vakuuttanut suostuvansa liittoon kansanne."

Della Torre levitteli käsiään. "Malatesta ajattelee tytärtään. Jos tämä olisi Milanon herttuatar…"

"Vain päähänpälkähdys," vakuutti della Torre. "Mutta jos se toteutuisi, lujittuisi liitto luonnollisesti. Perhesuhteita, nähkääs."

Kömpelönä ja muodottomana punavalkoisessa puvussaan hän laahusti ikkunan luo. Lonate väistyi. Tuokion verran hän tuijotti pihalle, della Torren ja Lonaten iskiessä toisilleen silmää hänen selkänsä takana.

Äkkiä nuorukainen kääntyi, kasvot kiihtymyksestä hehkuen. "Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä! Mitäpäs harkitsemista siinä on?" Hän nauraa hirnahti ajatellessaan Facino Canea kukistettuna suuruutena.

Yhä nauraen lähetti hän pois della Torren ja Lonaten sekä kutsutti
Facinon luokseen. Kondottierin saavuttua ojensi hän tälle Filippo
Marian kirjeen, jonka lukeminen tuotti Facinollekin vaikeuksia.

"Ei niinkauan kuin hän on yksin. Mutta hän voi saada apua Estorre Viscontilta ja muiltakin vehkeilijöiltä. Yksin ovat he voimattomia, mutta liittoutuneina he voisivat saada paljon aikaan. Ja Vignaten teko voi helposti houkutella muita seuraamaan esimerkkiä."

"Minulla on tällä hetkellä kaksituhattakolmesataa miestä. Jos miliisiväki…"

Jo aikaisin seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle, saapuen illalla Paviaan, missä kuumuuden rasittamat sotilaat saivat lepohetken punaisten muurien kupeella. Bellarion ei tälläkään kertaa epäröinyt esittää omaa sotasuunnitelmaa Facinon esikunnalle. Se oli täydellisesti ristiriidassa muiden mielipiteitten kanssa. Nämä kannattivat marssimista suoraan Vignaten kimppuun. Bellarion taas ehdotti, että ensin vallattaisiin tällä hetkellä aivan turvaton Lodi, missä tuskin kohdattaisiin vastustusta, koska Vignaten koko armeija oli Alessandrian muurien sisäpuolella.

Facino hymyili nuorukaisen itsetietoisuudelle ja tästä rohkaistuneena ryhtyi Carmagnola pistelemään:

"Suoran hyökkäyksen karttaminen on tietenkin aivan luonteenne mukaista, mutta unohdatte, herraseni, että teidän ritariutenne myös velvoittaa johonkin."

"Te puollatte suoraa hyökkäystä. Härkä hyökkää myöskin suoraan kohti, mutta en ole koskaan kuullut sitä pidettävän edes älykkäänä eläimenä."

"Vertaatte siis minua härkään?" Carmagnola punastui havaitessaan
Koenigshofenin ja Stoffelin hymyilevän.

"Hiljaa!" murahti Facino. "Emme ole kokoontuneet lörpöttelemään keskenämme. Välistä sinä käyt liian nokkavaksi, Bellarion."

Facino iski suuren nyrkkinsä pöytään. "Jumalavita! Aiotko hypätä nenälleni. Muurinsärkemistaktiikka ei ole minun mieleeni ja siksi käytän muita keinoja, mutta siitä huolimatta aion hyökätä Alessandriaan, koska Vignate on siellä."

Bellarion vaikeni. Ja neuvoteltuaan Filippo Marian kanssa tämän suuressa linnassa jatkoi Facino matkaansa, lisättyään joukkojaan kuudellasadalla italialaisella palkkasoturilla, jotka Filippo Maria oli luovuttanut, ja joita johti Giasone Trotta-niminen onnensoturi. Sitäpaitsi otti hän Paviasta mukaansa piiritystykistöä.

Kuitenkaan hän ei pysähtynyt niin lähelle Alessandriaa, että tykeistä olisi ollut mitään hyötyä. Hän tiesi, että Alessandrian kolmesataa vuotta aikaisemmin rakennetut varustukset olivat harvinaisen lujat. Ja senvuoksi aikoi hän ensin heikentää sen nykyisiä valtiaita piirittämällä ja eristämällä kaupungin.

Mennen Pon yli Bassignanon läheisyydessä marssitti hän joukkonsa Tanaron vasenta rantaa pitkin Pavoneen asti, kolmen penikulman päähän Alessandriasta. Tänne hän majoittui, sijoittaen joukkonsa riisipeltoja täynnä olevalle alangolle ympyrään, jonka säde oli kolmen penikulman pituinen. Sotilasketju katkaisi Tanaro- ja Bormidajoet juuri niiden yhtymäkohdan yläpuolella, ulottui siitä Marengoon, katkaisi jälleen Bormidan, jatkui Aularaan etelässä ja Casalbaglianoon lännessä, kulki taas yli Tanaron ja yhtyi alkupäähänsä Pavonessa sivuten pohjoisessa San Michelea.

Niin näpsästi oli piiritysliike suoritettu, etteivät alessandrialaiset asiata aavistaneetkaan, ennenkuin heidät aamulla pysähdytettiin piirityslinjoilla, heidän pyrkiessään pois kaupungista. Jokainen palautettiin takaisin.

Näiltä saatiin myös tietää, eräissä tapauksissa vasta kidutuksen jälkeen, että kaupungissa oli niukanlaisesti elintarpeita, joten pitkäaikaista piiritystä tuskin kestettäisiin. Tätä todisti Vignatenkin käytös. Kerrottiin hänen raivoavan satimeen joutuneen suden lailla. Neljä kertaa yritti hän murtautua piiritysketjun läpi. Facino oli kuitenkin piiritysjoukkojen sisäpuolelle asettanut vielä tiedustelulinjan, joka aina ajoissa ilmoitti vihollisen liikkeistä, niin että kulloinkin tiedettiin, mistä Vignate aikoi pyrkiä läpi, ja osattiin valmistautua häntä estämään. Maasto auttoi myös Facinoa paljon. Vignaten valioväki, ratsumiehet, saattoi vain työläästi liikkua hetteisellä alangolla.

Facino antoi määräyksen, ettei vankeja saanut ottaa. Samoin kehoitti hän sotilaita olemaan surmaamatta tarpeettoman paljon vihollisia. Oli vain eduksi, että mahdollisimman moni suu oli syömässä Alessandrian muonavarastoja.

"Kysymys on tietenkin ihmishengistä", huomautti Bellarion avaten ensi kerran suunsa senjälkeen kuin Facino oli hänet edellisen neuvottelun aikana vaientanut.

"Hevosista. Jos niitä jää henkiin, kelpaavat ne varsin hyvin ravinnoksi viime hädässä."

Asiaa käsiteltiin juuri kuin Vignate teki kolmannen hyökkäyksensä. Tällä kertaa ei vihollista napattu keihäisiin, vaan Facino käski pyssymiesten ampua hevoset hyökkääjien alta.

Joko Vignate ymmärsi, mihin Facino pyrki, tai sitten hän havaitsi, että maasto todella oli liian tukala ratsuväelle, joka tapauksessa suoritti jalkaväki neljännen hyökkäyksen. Se suunnattiin pohjoiseen päin. Vignate pani liikkeelle kaksituhatta miestä ja jos nämä olisivat olleet kevyemmin aseistetut ja parempien upseerien johdossa, olisi yritys luultavasti onnistunut, sillä vastustajien lukumäärä oli paljon pienempi. Vignate oli kuitenkin tottumaton käsittelemään jalkaväkeä ja erehtyi samalla tavalla kuin ranskalaiset Agincourtin luona. Hänen jalkamiehensä lähtivät hyökkäämään samanlaisissa varuksissa kuin ratsumiehetkin, mutta raskas aseistus ja pehmeä maasto uuvuttivat heidät niin perinpohjin, että he haukkoivat henkeään päästessään piirityslinjoille. Ilokseen ja kummakseen he eivät menettäneet henkeään enempää kuin vapauttaankaan.

Tämän epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen saapui Facinon leiriin kolme kaupungin edustajaa sekä eräs Vignaten kapteeni.

Heidät ohjattiin matalaan huoneeseen, jossa ei ollut muita koristuksia kuin seinällä puutuolin yläpuolella riippuva, kömpelötekoinen, maalattu ristiinnaulitun kuva. Tuolin edessä oli pitkulainen honkapöytä ja ikkunan ääressä yksinkertainen kirjoituspöytä. Neljä tuolia ja matala nojatuoli täydensivät sisustuksen.

Lattialle oli sinne tänne siroteltu tuoksuvia rosmariinin- ja sitruunanoksia, jottei huoneen alastomuus niin pistäisi silmään.

Nojatuolissa leveili muhkea Carmagnola, yllään tavanmukainen sinisen ja punaisen kirjava puku, tukka koottuna jalokivillä koristettuun hiusverkkoon ja säärissä kirjavat sukat. Tuoleilla istuivat Stoffel, Koenigshofen, Giasone Trotta ja Vaugeois, burgundilaisten päällikkö. Bellarion nojasi Facinon istuimen selustaan. Neuvottelijat pyysivät kondottieria esittämään ehtonsa piirityksen lopettamiseksi.

"Pavian herra kreivi", lausui Facino, "ei aio olla liian ankara niille alessandrialaisille alamaisilleen, jotka ovat pysyneet hänelle uskollisina. Hän ymmärtää, että heidän on ollut alistuttava väkivallan edessä, ja siksi tyytyy hän viidenkymmenentuhannen floriinin korvaukseen tämän sotaretken aiheuttamien menojen peittämiseksi." Neuvottelijat tunsivat olonsa taas siedettävämmäksi. Mutta Facinopa ei ollutkaan vielä lopettanut. "Sitäpaitsi vaadin minä niinikään viittäkymmentätuhatta floriinia miehistölleni, ellette halua heidän ryöstävän kaupunkia." Alessandrian edustajat pelästyivät. "Satatuhatta kultafloriinia!" huudahti eräs heistä. "Herra se on…" Facino kohotti kätensä. "Tämä on vaatimus, mitä Alessandrian neuvostoon tulee. Puhuaksemme sitten Vignatesta, huomautan, että hänellä on aikaa huomiseen keskipäivään asti lähteä joukkoineen Alessandriasta. Kuitenkin on hänen jätettävä kaupunkiin kaikki aseet; varukset, härät ja sotatarpeet. Sitäpaitsi on hänen sitouduttava joko henkilökohtaisesti tai Lodin neuvoston kautta suorittamaan Pavian kreivin kaupungille Alessandrialle satatuhatta floriinia korvaukseksi kaupungin kärsimistä vahingoista. Lisäksi lähetetään Lodiin kahdentuhannen miehen suuruinen miehitysarmeija, joka majoittuu Lodiin ja ylläpidetään kaupungin kustannuksella siksi kunnes edellämainittu korvaus on suoritettu. Ellei tämä suoritus tapahdu kuukauden kuluessa ryöstetään kaupunki."

Vignaten neuvottelijain myötä lähettämä upseeri, mustapintainen mies nimeltään Corsona, kirosi karkeasti. "Ehtonne ovat liian ankarat", murisi hän.

"Sangen terveelliset", korjasi Facino. "Herra Vignatelle on osoitettava, ettei rosvoileminen saa tulla kysymykseen."

"Ja te luulette hänen suostuvan?" Mies oli pilkallinen. Neuvottelijat valtasi pelko.

Facino hymyili julmasti. "Jos Vignatella on muita keinoja, käyttäköön niitä. Tarjoukseni kestää vain neljäkolmatta tuntia. Senjälkeen käy hänelle vaikeammaksi päästä kanssani sopimukseen."

"Vaikeammaksi!" huudahti Corsana aikoen vielä lisätä jotakin, mutta
Facino viittasi kädellään. "Voitte mennä."

Kaksikymmentäneljä tuntia kului, mutta neuvottelijat eivät palanneet.
Vielä seuraavanakaan päivänä ei saatu Vignatelta mitään viestiä.
Facino ärtyi, eikä hänen tuulensa käynyt paremmaksi kun vielä kaiken
kukkuraksi leinikin iski hänen raajoihinsa.

Kuukausi kului. Eräänä iltana istui Facino upseeriensa kanssa illastamassa. Vain Stoffel puuttui seurueesta, hänet kun oli komennettu Casalbaglianoon. Kondottieri, jota pienimmätkin asiat tätänykyä suututtivat, morkkasi ruokaa. Se oli muka käynyt kovin kehnoksi. Giasone Trotta, jonka vastuulla muonituspuoli oli, katsoi velvollisuudekseen selittää:

"Jos tämä piiritys kestää vielä kauan, näännymme itse nälkään. Mieheni ovat puhdistaneet koko maaseudun melkein kymmenen penikulman alueella joka suuntaan!"

Hän oli puhunut leikilliseen sävyyn, mutta Facino oli melkein räjähtämäisillään.

"Vieköön minut hitto, jos voin käsittää, miten he kestävät tätä.
Heiltähän olisi pitänyt elintarpeitten loppua jo viikon kuluttua."

Koenigshofen siveli miettivästi punaista partaansa "Kovin salaperäistä tosiaan."

"Ähä! Sehän se minua suututtaa. Heidän täytyy saada elintarpeita jostakin."

"Tuiki mahdotonta!" Carmagnola pullisteli poskiaan. Piiritysketjun tarkastus oli hänen vastuullaan.

"Miten tämä sitten on selitettävissä? Tuskinpa he toisiaankaan syövät sentään", virkkoi Bellarion.

"Oliko tuo joku arvoitus?" marisi hän. "Ei teistä juuri ole arvoitusten pohtijaksi, Francesco", leukaili Bellarion. "Minun olisi pitänyt muistaa se."

Pahantuulinen Facino kuuli heidän nahinansa. "Pysykää hiljaa, mullikat!
Kuulkaa! Kukahan tänne nyt ratsastaa tuollaisella kiireellä?"

Ilta oli tukahduttavan lämmin ja ikkunat olivat auki. Etäältä kuului nopeaa kavionkapsetta.

Ääneti he kuuntelivat sitä hetkisen. Vihdoin nousi Carmagnola avaamaan oven. Ratsastajat joita oli kaksi, karauttivat kyläkujalle. Huomatessaan valaistun oviaukon he pysähtyivät.

VISCONTIN KUNNIA.

Jos Facino Cane hämmästyi nähdessään puolisonsa astuvan huoneeseen, hämmästyi hän vielä enemmän havaitessaan, kuka kreivitärtä seurasi. Mies oli nimittäin Venegonon Giovanni Pusterla, Monzan linnanherran serkku.

Kuten jo lyhyesti on mainittu, oli Monzan herra myrkyttänyt Gian Marian äidin. Aivan epäämätöntä on, että se tapahtui Gian Marian omasta käskystä. Kuitenkin sai Pusterla kärsiä rangaistuksen tästä rikoksesta, koska Gian Maria pelkäsi joutuvansa ilmi, ja näin sai liian uskollinen palvelija hengellään maksaa sekä omasta että toisen puolesta. Jälkeenpäin oli Gian Maria kaikin tavoin vainonnut Pusterla-sukua, haihduttaakseen muka kaikki epäluulot. Se Pusterla, jota hän metsästi Abbiategrassossa Bellarionin ehättäessä väliin, oli jo viides, jonka hän sai hengiltä.

Venegonon Pusterla, joka nyt talutti kreivitär Beatricea huoneeseen, oli yksinkertainen, keskikokoinen mies, iältään kolmissakymmenissä, vaikkakin jo vanhemman näköinen, sillä hänen mustassa tukassaan oli paljon harmaita hiuksia. Hänen jyrkkäpiirteiset kasvonsa olivat tarmokasilmeiset, nenä konko, tummat silmät lähekkäin ja ryhti joustava.

Facino ja Pusterla olivat aina kunnioittaneet toisiaan, mutta he olivat kuitenkin niin vähän tuttuja, että viimemainitun äkillisen ilmestymisen tänne, vieläpä kreivittären seurassa, täytyi pakostakin herättää kummastusta.

Facino oikaisi kipeätä koipeaan ja tervehti heitä lyhyesti sotilaalliseen tapaan. Viehättävä kreivitär riensi hänen luokseen.

"Olet sairas, Facino!" sanoi hän huolestuneesti ja kumartui vastaanottamaan miehensä suudelmaa.

Facinon kasvot kirkastuivat, mutta hänen äänessään oli vakava sävy. Nyt ei ollut aikaa pohtia hänen sairauttaan. "Mitäpäs kivuista. Miten sinä olet tullut tänne, Bice, ja… Venegonon kanssa?"

"Ah, yllätämme sinut", vastasi kreivitär. "Taivas tietäköön, ettei tämä olisi ollut tarpeen, jos olisit kuunnellut minua, pitänyt silmäsi avoinna ja käyttänyt järkeäsi."

"Kerro miksi tulit ja jätä huomautukset syrjään." Kreivitär epäröi tuokion ja kääntyi sitten ylväästi matkakumppaniinsa.

Venegono suostui heti. Hän puhui nopeasti, elehtien käsillään, ilmeen koko ajan vaihdellessa hänen kasvoillaan. "Olemme tulleet tekemään selkoa tapahtumista Milanossa. Ettekö ole kuullut niistä mitään, herrani?"

"Milanossa? Saan joka viikko raportteja hänen korkeudeltaan. Niissä ei ole ollut mitään levottomuutta herättävää."

"Eikö levottomuutta herätä tieto, että Riminin Malatesta, Pandolfo ja hänen veljensä Carlo ovat Milanossa, mukanaan viisituhatmiehinen armeija?"

"Ei. He ovat kaupungissa herttuan kutsusta." Ja keskeyttämättä kertoi hän tarinansa loppuun. "Tämän kuun toisena päivänä vihittiin Antonia Malatesta ja herttua Gian Maria, ja herttuattaren isälle on nyt annettu teidän virkanne."

Hänen sanojaan seurasi täydellinen hiljaisuus. Juttu oli kerrassaan uskomaton. Facino ei voinut luottaa korviinsa.

Venegono irvisti muikeasti. "Vielä on Milanossa senverran ghibellinejä, että minullekin riitti katto pään päälle. Ryhdyin tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Sitäpaitsi ei kukaan Pusterla ole ollut pelkuri. Siksi onkin herttua, tuo helvetin koira, saanut meistä niin monta uhria."

Kauhistunut Facino tuijotti häntä alta kulmain. Tovin kuluttua puhkesi kreivitär puhumaan, katkeran ivallinen ilme valkeilla kasvoillaan.

"Ymmärrät nyt, Facino, miksi olen täällä. Käsität, ettei Facinon vaimo enää ollut turvassa Milanossa. Sinä olet kukistunut ja herttua on valmis sallimaan Malatestan katkaista niskasi."

"Gabriello," vastasi Venegono nopeasti, "on yllätetty samalla tavalla kuin te ja kaikki muutkin Milanon ghibellinit. Se on della Torren ansiota. Mihin hän pyrkii, sen tietävät ainoastaan perkele ja hän itse. Ehkä hän tällä tavalla jatkaa Viscontien ja Torrianien vanhaa taistelua yliherruudesta. Joka tapauksessa on hän kaiken takana."

"Gabriello on Porta Giovian linnoituksessa Malatestan väen piirittämänä. Kaupunki on sotaleirinä. Gian Maria, tuo epäsikiö, on luvannut palkkion Gabriellon päästä, Gabriellon, joka niin monasti on pelastanut hänet raivostuneen kansan käsistä. Samoin on luvattu palkkiot monien muittenkin päästä, kuten herttuan serkkujen Antonio ja Francesco Viscontin, minun serkkuni Giovanni Pusterlan ja useiden muitten ghibellinien, jotka ovat Gabriellon kanssa linnoituksessa." Hän kiihtyi. "Jospa suuri Galeazzo voisi nousta haudastaan näkemään sen mädän teurastuslaitoksen, jonka hänen hirvittävä perillisensä on ylväästä kuningaskunnasta tehnyt."

Jälleen vallitsi hiljaisuus. Facinon pää oli painunut rinnalle. Kulmat kurtussa piirteli hän veitsen terällä pöytälevyä. Pitkän rupeaman jälkeen hän lausui hitaasti, matalalla äänellä:

"Minä olen viimeinen kaikista niistä kondottiereista, jotka seurasivat Galeazzoa hänen asekumppaneinaan; viimeinen niistä, jotka auttoivat häntä rakentamaan suuren valtakuntansa. Hänen rappeutunut poikansa sai kaikki vihaamaan itseään. Kaikki muut lähtivät, anastaen samalla osan Milanon aluetta, paitsi minä. Olen palvellut uskollisesti, olen alati tukenut horjuvaa valtaistuinta, jopa taistellen kondottieritovereitanikin vastaan, sillä Galeazzo oli ystäväni ja luotti minuun. Nyt olen saanut palkkani. Minut on lähetetty palauttamaan Alessandria tuon väärän Viscontin inhoittaviin käsiin, ja kun olen käskyä täyttämässä, asetetaan Italian huomattavin guelfi minun paikalleni, ryhdytäänpä vielä estämään minua palaamastakin." Hänen äänensä melkein murtui.

Kreivitär huokasi syvään. "Saat kuulla vielä enemmän. Silmäsi ovat vihdoinkin avautuneet."

"Tulen luoksenne, Facino, kaikkien Milanon ghibellinien edustajana. He pitävät teitä johtajanaan. Teihin he luottavat ja panevat toiveensa. Jo tällä hetkellä on Milano kamalien veritekojen ja sietämättömän terrorin näyttämönä. Te olette ainoa, joka voi sen vielä pelastaa."

Äkkiä raivostuen iski Facino veitsen syvälle pöytään. Hän kohotti katseensa. Verestävin silmin tuijotti hän ympärilleen.

"Jos vain Jumala suo jalkani parantua, saavat Viscontit minun kädestäni syödä petoksensa hedelmät ja tukehtua niihin."

Hän ojensi kätensä seinällä riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa kohti.
Uhkauksesta tuli vala.

Bellarion vilkaisi kreivitärtä ja ymmärsi, että hänen kunnianhimonsa vihdoinkin oli tyydytetty. Tuo kaunis nainen ei ilmeisesti piitannut hituistakaan siitä, että jalo sydän samalla oli särkynyt.

MUONANHAKIJAT.

Keskipäivän helteessä ratsasti Bellarion Casalbaglianoon tapaamaan ystäväänsä Stoffelia. Hän ei pysytellyt piiritysketjun edessä, vaan oikaisi ohi tiedustelullaan, joutuen täten sangen lähelle Alessandrian punaisia muureja…

Kaupunki näytti nukkuvan auringonpaisteessa. Muuta merkkiä elämästä ei voinut havaita kuin kirkkaan välähdyksen silloin tällöin, päivänsäteen taittuessa peitsenterään tai kiiltävään haarniskaan.

Ratsastaessaan mietti Bellarion kirjavia kokemuksiaan siitä lähtien kuin hän vuosi sitten jätti Ciglianon luostarin. Kauas oli hän totisesti joutunut alkuperäiseltä uraltaan, eikä hän voinut olla hienoisesti ihmettelemättä helppoutta, jolla oli mukautunut kohtalon viskeltäväksi. Tänä aamuna tuntui hänestä kuin olisi ahneus ollut maallisen elämän vallitseva yllyke. Mitä ikinä hän muisteli vaiheistaan vuoden aikana, aina sukelsihen ahneus ja siihen kytketty itsekkyys esille. Peloittavampana kuin ennen se ehkä oli ilmennyt viime yönä kreivitär Beatricen "kunnianhimossa". Parasta olisi, jos kreivitär saisi syytä kirota kunnianhimonsa hedelmiä joka ainoana jälelläolevana elinpäivänään. Ehkä hän sillätavoin saisi typerän, tyhjän sielunsa pelastetuksi. Hän havahtui äkkiä mietteistään, kun väkipyssyn nuoli kimmahti hänen satulaansa, singoten syrjään. Samassa huomasi hän jonkin esineen kiiltävän tiellä parin kyynärän päässä edessäpäin.

Facinon koko armeijan olisi kenties marssinut tuon hevosenkengän ohi välittämättä siitä sen enempää, mutta Bellarion kiinnitti huomiota pienempiinkin asioihin. Hänelle selvisi silmänräpäyksessä, että kengän oli täytynyt pudota muulin takajalasta, lisäksi aivan äskettäin.

Kaksi päivää aikaisemmin oli seudulla vallinnut ankara ukkosmyrsky. Jos kenkä olisi pudonnut sitäennen, olisi se nyt ollut ruosteessa. Ruosteesta siinä ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Kukaan vieras ei päässyt linjojen sisäpuolelle ja Facinon väki varoi visusti uskaltautumasta näinä lähelle muureja. Sotilas ei sitäpaitsi olisi käyttänyt muulia ratsuna. Mistä siis oli kenkä tipahtanut?

Nuori mies laskeutui satulasta ja koppasi kengän maasta. Hämmästyksekseen huomasi hän, että se oli alapuolelta pehmustettu paksulla nahka-anturalla.

Tuntia myöhemmin pysähdytti etuvartio hänet. Stoffelin löysi hän tälle varatusta kortteerista.

"Casalbaglianon ja Aularan välisessä vartioketjussa on jossakin kohdassa aukko", tervehti Bellarion.

Bellarion pudotti kengän pöydälle, kertoen samalla paikasta, mistä sen oli löytänyt sekä tekemistään johtopäätöksistä.

"Sitäpaitsi huomasin tiellä kapean, valkoisen juovan. Tutkiessani sitä tarkemmin havaitsin, että se oli vehnäjauhoa. Varissut jostakin rikkinäisestä säkistä todennäköisesti viime yönä."

Stoffel hätkähti. Hän myönsi, ettei häneltä riittänyt miehiä vartioimaan joka tuumaa tiestä, ja sitäpaitsi olivat yöt sangen pimeät, milloin ei kuu paistanut.

"Minä takaan, että teillä on enemmän miehiä ensi yönä", lupasi
Bellarion, lähtien sen enempää viivyttelemättä paluumatkalle Pavoneen.

Hän tupsahti päämajaan juuri kesken käynnissä olevan sotaneuvottelun. Pohdittiin Alessandriaan tehtävää rynnäkköä, jota ei enää voinut viivyttää.

Kärsimätön Facino ei nykyisessä mielentilassaan tahtonut ruveta odottelemaan jalkansa paranemista. Senvuoksi harkitsi hän paraikaa ylimmän päällikkyyden luovuttamista toistaiseksi Carmagnolalle, keskustellen samalla tämän, Koenigshofenin ja Giasone Trottan kanssa rynnäkkösuunnitelmista. Monna Beatrice oli vetäytynyt talon yläkertaan lepäämään.

"Tuo tuollainen ei merkitse enää mitään nyt, kun olemme päättäneet rynnätä."

"Merkitsee vainenkin", penäsi Bellarion, kestäen tyynesti mahtavan luutnantin kiukkuisen muljauksen. Heidän välinsä olivat edelleenkin kireät. "Luotatte siihen, että garnisooni on nälän heikentämä. Löytöni osoittaa, ettei niin ole laita."

Facino nyökkäsi hitaasti. Carmagnola, iänikuinen peluri, päätti nyt panna kaikki yhden kortin varaan ja tokaisi mahtipontisuudella, johon ylipäällikön sairastuttua kuvitteli olevansa oikeutettu:

"Me antaudumme siihenkin vaaraan. Nyt on toimittava, herra kreivi. Asia on heti saatettava loppuun. Viivytteleminen muodostuisi äärimmäisen vaaralliseksi."

"Ja äkkikiire vielä vaarallisemmaksi", huomautti Bellarion, saaden
Carmagnolan raivoihinsa.

"Vieköön hitto kaikki olettamuksenne!" kiljaisi luutnantti. "Joka asiassa pitää teidän lausua julki typerät mielipiteenne, päälle päätteeksi kokeneille sotilaille."

"Hän oli oikeassa Travon luona", lausui Koenigshofen syvällä äänellään.
"Hän voi olla oikeassa nytkin."

"Sitäpaitsi", huomautti Trotta, joka tunsi Alessandrian varustukset paremmin kuin kukaan muu joukosta, "olisi sulaa typeryyttä rynnätä, ellei olla aivan varmoja varusväen tilasta. Erehdys tulisi meille kalliiksi."

"Aivan oikein", lausui kondottieri. "Tilanne on muuttunut ja asia on nyt pohdittava uudelleen."

Vaikka olikin kärsimätön, käsitti Facino, että uusi toimintasuunnitelma oli välttämätön.

Toisin ajatteli hänen luutnanttinsa. "Bellarion on ehkä erehtynyt.
Loppujen lopuksi…"

"Se ei merkitse mitään", täydensi Bellarion. "Jos Vignate todella olisi ollut otaksumassamme asemassa, olisi hän siitä suuremmalla syyllä yrittänyt yhä uudestaan murtautua läpi. Mutta koska hän on saanut apua kaupungin ulkopuolelta, on hän pysytellyt toimettomana, toivoen tietysti teidän uskovan, että hänen väkensä on nääntymäisillään. Jos nyt hyökkäätte, työntää hän teidät takaisin ja käy sen jälkeen heti heikentyneitten joukkojenne kimppuun varmistaen siten voittonsa."

"Kylläpä olette varma asiastanne", pilkkasi Carmagnola. "Ja kaiken tämän olette saanut selville muulin kengästä ja muutamasta vehnänhiukkasesta." Hän pyörähti kannoillaan ja levitti kätensä: "Kuunnelkaa häntä vain! Ottakaa oppia herrat! Menkää mestari Bellarionin kouluun."

"Tosiaan; eipä taitaisi olla vahingoksi", ehätti Facino sanomaan.
Carmagnolan suu loksahti auki. "Bellarion saattaa teidät häpeään.
Kuunnellessani häntä olen alkanut epäillä, että leinini on siirtynyt
säärestä aivoihini. Jatka, poikaseni. Mitä sanottavaa sinulla vielä on?"

"Ei mitään toistaiseksi. Nyt on vain muonantuojat saatava kiinni. Se voi käydä päinsä ensi yönä luullakseni, jos vain Stoffelin väkeä lisätään."

Bellarion otti hiilenkappaleen ja raapusti pöydälle piirroksen. "Tässä on tie. Muonantuojat tai -hakijat eivät voi poiketa siltä edemmäksi kuin ehkä neljännespenikulman päähän jommallekummalle puolelle, koska vettä on molemmin puolin. Vartioketju on kaksinkertaisena sijoitettava tien yli rannasta rantaan. Muonan hakijat jäävät pakostakin ketjuun kuin kalat verkkoon. Jos tämä onnistuu, kiertävät ketjun molemmat sivustat saaliin ja yhtyvät. Täten estetään mahdolliset pakoyritykset."

Facino nyökkäsi, hymyillen partaansa. "Onko kenelläkään parempaa ehdotusta?"

Tuokion äänettömyyden jälkeen puhui Carmagnola. "Tämä suunnitelma lienee kyllä yhtä hyvä kuin joku muukin." Kateellisuus pilkisti esiin. "Jos hyväksytte sen, ryhdyn asian vaatimiin toimenpiteisiin."

Facino puri huuliaan. "Luulen", sanoi hän sitten verkkaisesti, "että juttu on jätettävä Bellarionin hoidettavaksi. Hän tuntee suunnitelmansa parhaiten."

Ennen iltaa oli Bellarion jälleen Stoffelin luona. Hämärän laskeuduttua marssi Aularasta Casalbaglianoon kaksisataa Koenigshofenin miestä. Vartioketju vedettiin nyt puolimatkassa Alessandriasta Casalbaglianoon tien yli, Tanaron rannasta toisella puolella tietä olevaan rantaan. Bellarion itse asettui keskustaan, tielle. Stoffelin lähetti hän oikealle, Wenzel-nimisen sveitsiläisen vasemmalle siivelle.

Yö oli pimeä. Montferratin vuorilta lähti jälleen rajuilma liikkeelle ja pian peittivät pilvet tähtitaivaan. Siitä huolimatta oli Bellarion käskenyt miesten maata pitkällään, koska heidän hahmonsa muuten saattaisivat piirtyä tummaa taivasta vasten.

Tuntikausia he odottivat ääneti. Ilma oli raskas, mutta myrsky ei ottanut puhjetakseen. Keskiyön tienoissa alkoi Bellarion jo käydä masentuneeksi, kunnes äkkiä kuuli ääniä, varovaista astuntaa nurmella. Silmänräpäystä myöhemmin lähestyi jo muulijono vartiota. Muonanhakijain päällikkö oli matkannut tätä väliä niin usein, että hän ei osannut enää odottaakaan yllätystä. Nyt hän ällistyi sanattomaksi nähdessään yht'äkkiä ihmismuurin sulkevan tien. Tovin epäröityään kahmaisi hän ohjakset tiukemmin käsiinsä ja kääntyi, karjaisten käskyn perässä tuleville. Pimeydestä kuului pian sekavaa melua ja huutoa. Jono kääntyi takaisin, mutta taaskin olivat keihäät vastassa. Syntyi pakokauhu ja miehet yrittivät mikä minnekin. Hiljaa kiertyi verkko heidän ympärilleen sulkien heidät yhä ahtaammalle alalle. Lopulta heillä tuskin oli ollenkaan liikkumistilaa. Vihdoin saatiin vähän valoa. Kymmenkunta lyhtyä syttyi ja Bellarion ryhtyi tutkimaan apajaansa. Muulijono oli ollut pitkä ja kaikki eläimet olivat raskaasti kuormitettuja. Ajajia, viittä kuutta nuorukaista, johti pitkä, veltto, rokonarpinen mies. Masentuneina he seisoskelivat kuormien välissä, kuvitellen köydensilmukan jo olevan kaulallaan.

Bellarion ei tehnyt mitään kysymyksiä. Lyhyesti antoi hän määräyksensä Stoffelille. Oudoilta ne hieman tuntuivat, mutta Stoffel ei epäröinyt hetkeäkään. Sata miestä jätettiin Wenzelin päällikkyyden alaisina vartioimaan muuleja, kaksikymmentä pantiin saattamaan ajajia, muut saivat palata kortteereihinsa.

Puoli tuntia myöhemmin kuulusteli Bellarion erään talonpojan pirtissä muulijonon johtajaa. Vanki seisoi kahden peitsimiehen välissä ja nuorukainen tutki hänen kasvojaan kynttilän valossa.

"Luulenpa, että olemme tavanneet aikaisemmin…" tokaisi hän äkkiä.
"Tehän olette sama veijari, jonka kanssa matkasin Casaleen… rosvo.
Lorenzaccio da Trino."

Mies räpytti pelokkaasti silmiään. "En kiellä. Mutta minä olin ystävänne, ja ellei tuota kirottua talonpoikaa olisi ollut…"

"Vaiti!" kivahti Bellarion. Hän laski kynttilän pöydälle ja istuutui nojatuoliin. Lorenzaccio kyräili häntä arasti, ihmetellen hänen uljasta asuaan. Pelko esti häntä tekemästä mitään huomautuksia.

Bellarion tarkkasi häntä tiukasti tummilla silmillään ja rosvo hytisi, vaikka yö olikin lämmin. "Tiedätte, mikä teitä odottaa?"

Miehen polvet hetkahtivat ja vartijain täytyi tukea häntä. Bellarionia melkein hymyilytti. Hän nojasi leukansa käteensä ja katseli pitkän aikaa ääneti vankiaan. Lopulta hän puhkesi puhumaan, kiusallisen hitaasti.

"Väitätte kerran olleenne ystäväni. En voi tietää, olisitteko pysynyt ystävänäni loppuun saakka. Jouduimme eri tahoille. Mutta sitä ennen olitte varastanut minulta kaiken omaisuuteni. Mahdollistahan on, että olisitte luovuttanut sen takaisin."

"Olen tarpeeksi hupsu uskoakseni teitä. Muistakaa, että eloonjäämisenne riippuu minusta. Kohtalo lähetti teidät tielleni, jotta joutuisin oikealle elämänuralleni, ja senvuoksi aion teitä auttaa…"

"Voitte vastata kysymyksiini selvästi ja totuutta noudattaen. Siinä on aivan kylliksi. Jos yritättekään valehdella, on kohtalonne kuolemaakin kurjempi. Olkaa vilpitön, niin pelastatte henkenne."

Hän esitti kysymyksensä saaden nopeat, suorat vastaukset niihin. Lorenzaccio joutui täydellisen ristitulen alaiseksi, mutta ei takertunut kertaakaan. Puolen tunnin kuluttua oli Bellarion saanut kaikki haluamansa tiedot. Lorenzaccion oli palkannut Alessandrian anastajan veli, Desanan kardinaali Girolamo Vignate. Tämä lähetti säännöllisesti elintarpeita Alessandriaan. Ne vietiin perille öisin kun taivas oli pilvessä. Muulit jätettiin aina Alessandriaan, missä ne syötiin samoinkuin niiden kuormatkin, ja ajajat palasivat jalkaisin lähtöpaikkaansa. Lorenzacciota lukuunottamatta ei ajajia koskaan päästetty Alessandrian muurien sisäpuolelle. Lähtiessään sai hän aina tunnussanan, jolla seuraavan kerran pääsi kaupunkiin. Kaiken kaikkiaan oli Lorenzaccio tehnyt jo toistakymmentä tällaista matkaa. Lopuksi kuvasi rosvo kardinaalin ja hänen veljensä sekä näiden lähimmät miehet hyvin tarkkaan, antoi topografisia tietoja Alessandriasta ja teki selkoa muistakin tärkeistä seikoista Pääasiat merkitsi Bellarion muistiin.

MUULINAJAJA.

Päivännousuun oli vielä vajaan tunnin aika, muulijonon saapuessa Alessandrian eteläiselle portille. Jonon johtaja rikkoi öisen hiljaisuuden kimeällä vihellyksellä, jonka hän kertasi kolmasti.

Valoläikkä siirtyi. Kuului raskaitten ketjujen kalinaa ja lukkojen kitinää. Roteva, tumma olento vääntäytyi laiskasti näkyviin. Portin aukosta alas lasketun nostosillan takaa näkyivät vartiohuoneen valot, joita vastaan keihäsmiesten varjot kuvastuivat.

Muulinajaja puhui pimeyteen. Hän jätti hyvästit olemattomille seuralaisilleen ja antoi määräyksiä näkymättömälle apulaiselle. Senjälkeen ajoi hän kuormitetut muulit sillalle ja ilmestyi vihdoin itsekin valopiiriin. Muulijonon johtaja oli pitkä, yhtä pitkä kuin Lorenzaccio, mutta nuorempi. Hänen yllään oli karkea, ruskea viitta ja samanväriset, polviin asti ristiinnyöritetyt housut. Vartioupseeri valaisi lyhdyllä hänen kasvojaan. "Te ette ole Lorenzaccio!"

"Piru vieköön teidät", ärähti muulinajaja, "pitääkö teidän kärventää silmäni huomataksenne sen?"

"Nimeni on Giuseppe ja minua sanotaan Beppoksi. Olen täällä Lorenzaccion sijasta. Hän joutui kiikkiin ja oli vähällä menettää henkensä. Teidän ei tarvitse esitellä itseänne, kapteeni. Lorenzaccio ennusti minun joutuvan tekemisiin vihaisen vahtikoiran kanssa, jonka nimi on Chrisoforo, ja joka mielellään nielaisisi minut purematta. Näkemästäni päättäen Lorenzaccio kuitenkin valehteli. Olisikohan teillä mitään juotavaa läheisyydessä? Janottaa." Muulianajaja pyyhkäisi kämmenselällä hikistä otsaansa, tuhrien jo entuudestaan likaiset kasvonsa vielä likaisemmiksi.

Aamu sarasti messer Beppon saapuessa päämääräänsä. Hän ohjasi muulit avaraan pihaan jättäen ne odottelevien sotilaitten huostaan. Kirjavaa oli tuo pihalla maleksiva joukko; Vignaten sotilaitten joukossa asteli upseereja ja siviilivirkailijoita. Upseerit olivat reippaita ja hyvinvoipia, kaupunkilaiset taas kurjannäköisiä, mistä muulinajaja päätteli, että sotaväkeä lihotettiin siviiliväestön kustannuksella.

Ollakseen muulinajaja oli messer Beppo perin itsetietoinen veikko. Hän vaati heti pääsyä Giovanni Vignaten puheille. Ensi aluksi hänen vaatimuksistaan vähäteltiin, mutta kun hän lopulta alkoi päästellä uhkauksia, opasti muuan upseeri hänet linnaan.

He kulkivat kapean sillan yli roccaan, suuren guelfilinnan sydämeen, ja edelleen kiemurtelevia portaita ylös alastomaan huoneeseen, jossa ikkunain sijasta oli lasittomia aukkoja ja jonka kattoon messer Beppo saattoi ulottua kädellään. Huoneessa oli vankka tamminen luostaripöytä, tammipenkki ja jykevä nojatuoli. Ainoa ylellisyysesine, jonka muulinajaja näki, oli punasamettinen pielus.

Jättäen Beppon yksin poistui nuori upseeri kapeasta ovesta toiseen huoneeseen. Sieltä tuli hetken kuluttua tummapintainen, paksuhuulinen, arvokkaasti liikehtivä mies, jolla oli yllään pitkä, punainen viitta. Hänen perässään astelivat mustapukuinen munkki ja nahkapukuinen sotilas, jonka kallisarvoisesta vyöstä riippui tikari ja miekka.

"Sanotte, että teillä on minulle asiaa", virkkoi hän, istuutuen nojatuoliin. Munkki sijoittui penkille, nojaten kyynärpäitään pöytään. Kapteeni taas seisoi Vignaten rinnalla. Messer Beppon opas oli jäänyt huoneen perälle.

"Hänen ylhäisyytensä Desanan kardinaali pyytää ilmoittamaan, että tämä elintarvelähetys on viimeinen."

"Mitä?" Vignate puristi tuolinsa käsinojaa. Arvokas ilme katosi hänen kasvoiltaan.

"Kuljetus ei enää käy päinsä. Lorenzaccio, joka aikaisemmin johti muulikaravaania, on nyt Facinon vankina. Hänet pidätettiin eilen paluumatkallaan Alessandriasta. Mahdollisesti roikkuu hän jo hirressä. Meidät on keksitty ja vartioketju on nyt niin tiheä, että olisi järjettömyyttä yrittääkään päästä läpi."

"Pääsittehän tekin", huomautti luiseva kapteeni. "Oveluudella. Mutta se temppu ei kävele kahdesti. Lähetin kymmenen muulia lähelle Aularaa, ja tuotapikaa riensi sinne melkoinen sotilasjoukko. Vartioketjuun syntyi aukko. Käytin hämärähetkeä hyväkseni ja pääsin läpi ennenkuin sotilaat palasivat."

"Se oli aivan välttämätöntä", sanoi Bellarion lyhyesti. "Nämä elintarpeet oli saatava perille ja teitä oli varoitettava."

Vignate oli käynyt harmaankalpeaksi. Nuoren miehen käytös ja ripeä puhetapa saivat hänet ymmälle.

"Teidän ylhäisyytenne on tarkkanäköinen. Lorenzaccion pidätyksen jälkeen ei ainoakaan muulinajaja enää tahtonut antautua vaaraan. Olen onnensoturi. Beppo Farfalla, nöyrin palvelijanne. Komennan kolmeasataa peitsimiestä, jotka tällä hetkellä herra kardinaalin käskystä on sijoitettu Cantalupoon. Kardinaalin pyynnöstä otin tämän jutun hoitaakseni."

"Ja minun pitäisi palkita teidät, tietenkin. Vaikka olen melkein putipuhtaaksi kynitty."

"Herra kardinaali uskoo sen asian järjestyvän. Hänellä oli eräitä viittauksia annettavana teille, toivoen minun tuovan ne perille."

"Vai niin! Mitä viittauksia?" Vignate oli kiukkuinen. "Herra kardinaali on sitä mieltä, että muonittamisenne on suottapäiväistä varojen haaskausta, koska pysytte vallan toimettomana. Hän haluaisi teidän tekevän jotakin ja uskoo tämän toivomuksen muodostuvan teille kannustimeksi."

"Hitto vieköön hänen julkeutensa. Minä en kaipaa mitään kannustimia.
Ilmoittakaa hänelle, että käyn sotaa niinkuin itse parhaaksi näen.
Jos olen pysynytkin toimettomana, on se tapahtunut siksi, että olen
odotellut sopivaa hetkeä."

"Niinkö?" Vignaten silmät hehkuivat. Tuon nuoren kukkoilijan sävy loukkasi häntä syvästi. Onnensoturit eivät tavallisesti uskaltaneet puhutella häntä tuossa äänilajissa.

"Niin. Herra kardinaali ehdottaa, että hyökkäisitte Facinon päämajan kimppuun."

"Aivan. Tai Intiaan, tahi miksei helvettiin. Se olisi suunnilleen yhtä helppoa. Olen lähtenyt täältä neljästi — joka kerta turhaan. Tappasin, mutta syy ei ollut minun."

Lodin herra raivostui. "Olenko varma?" Hänen harmaat kasvonsa kuumenivat. "Uskaltaako kukaan väittää, että olisin tehnyt virheitä?"

"Herra kardinaali uskaltaa. Hän enemmän kuin epäilee sitä. Hän on siitä vakuutettu."

Vignate, munkki ja kapteeni tuijottivat pilkallisennäköistä nuorukaista. "Voisinko muuta?" sanoi tämä. "Ajatelkaahan, hyökkäätte keskellä päivää vihollisen nähden. Facino voi joka kerta keskittää voimansa uhattuun kohtaan. Hevosenne pääsevät töintuskin liikkeelle vaikeassa maastossa. Kardinaali on sitä mieltä, että te, jos olisitte aikaisemmin tehnyt tehtävänne ja hyökännyt yöllä, aivan helposti olisitte päässyt vihollisen niskaan, ennenkuin aikomustanne olisi aavistettukaan, saati ryhdytty toimiin hyökkäyksen torjumiseksi."

Vignate katsoi häntä miettivästi, kohauttaen sitten hartioitaan: "Papin viisautta", virnisteli hän. Pitkä kapteeni kääntyi Beppoon. "Tuollainen suunnitelma olisi kyllä ollut hyvä, jos aikomuksenamme olisi ollut ainoastaan tunkeutua linjojen läpi ja jättää Alessandria Facinon käsiin. Mutta sellainenpa ajatus ei olisi koskaan juolahtanut Lodin herran mieleen." Kapteeni nojautui valtiaansa tuolin selustaan, työntäen esiin alahuulensa. "Välttämättömyys kenties kuitenkin nyt pakoittaa hänet…"

"Miksi se olisi välttämättömämpää kuin aiemminkaan? Ensi yönä on Facino ehken suuremmassa määrin armoillanne kuin on tähän asti ollutkaan."

"Mitä tarkoitatte?" huohotti Vignate. "Vai armoillamme?" Kaikki kolme tuijottivat nuorta sotilasta.

"Juuri niin. Rohkea leikkaus vain ja selvä on! Piiritysketju ei ole ylen vahva. Tukikohdat ovat Marengossa, Aularassa, Casalbaglianossa ja San Michelessä."

"Aivan äsken on kuitenkin Aularasta ja San Michelestä siirretty miehiä vahvistamaan Aularan-Casalbaglianon linjaa, koska juuri näiltä kohdin on kuljetettu elintarpeita Alessandriaan. Aulara ja Casalbagliano ovat kuitenkin etäällä Pavonesta, joka on lujin asemista."

Vignaten silmät alkoivat loistaa. Hän oli tarpeeksi sotilas käsittääkseen Beppon tarkoituksen.

"Yöllä voisi vahvakin joukko lähteä Alessandriasta. Pohjoista porttia käyttäen joutuisivat hyökkääjät heti Pavonen puolelle jokea. Facinon päämaja saataisiin varmasti saarretuksi ennenkuin hälyytys ehtisi tapahtua. Näin saisitte sievästi sekä Facinon että hänen lähimmät miehensä napatuiksi, ja sen jälkeen olisi piirittävä armeija kuin päätön ruumis."

Hänen sanojaan seurasi äänettömyys. Vignate kyyristyi syvemmälle tuoliinsa ja nuoleskeli huuliaan.

"Tottavieköön!" huudahti hän ja pohdittuaan asiaa vielä tovin: "Totta jumaliste!" Pitkä kapteeni sai silmäniskun. Hän nyökkäsi.

"Vai ei?" tiuskaisi Beppo, tukahduttaen naurun. "Parempaa suunnitelmaa ette tällä hetkellä keksi. Käännätte tappion voitoksi."

"Neljä-viisisataa. Voisitte nitistää hänet paljon pienemmällä joukolla, jos saisitte hänet yllätetyksi."

Rocco siveli partaansa. "Taitaa olla parasta tosiaan. Tahtoisin kuitenkin kernaasti olla varma siitä, että saartoliike voidaan suorittaa huomiota herättämättä."

"Siinäpä se. Mutta sekin asia järjestyy. Minä ja kolmesataa peitsimiestäni voimme auttaa teitä. Siirrän joukkoni vielä tänään Pavonen taakse Pietramarazziin. Samalla hetkellä kuin te hyökkäätte, rynnistän minä takaapäin ja Facino on loukussa."

"Miten voimme pimeydessä tietää, kuka kukin on?" ihmetteli Rocco.
"Teidän ja meidän miehemme voisivat luulla toisiaan vihollisiksi."

"Taivahan tasakäpälä! Kylläpä teillä on kaikki valmiina!" huudahti Vignate. "Täytyy olla, jos tahtoo onnistua yrityksissään." Vignate kompuroi jaloilleen. Hänen leveistä kasvoistaan saattoi huomata, että hän oli tehnyt päätöksensä. "Tapahtukoon siis, ensi yönä. Oletteko käytettävissä, kapteeni Farfalla?"

"Riippuu maksusta", vastasi Beppo vikkelästi. "Minä en tappele suoranaisesta tappelunhalusta."

"Vuoden palvelussopimus niin minun kuin kondottani kanssa ja viisitoistatuhatta kultafloriinia kuussa."

"Taivas!" siunaili Vignate. "Viisitoistatuh… Muuten, tarvitsen tuskin kondottaanne niin kauan."

"Voimakkaampihan olisitte ja voin vakuuttaa, että olisitte meihin tyytyväinen."

"Toivotan hyvää huomenta", virkkoi Beppo. "Tiedän, että olen paremman palkan arvoinen."

"Ja te unohdatte mitä olette minulle velkaa jo senvuoksi, että panin henkeni alttiiksi tulemalla tänne." He riitelivät vielä puolituntisen, ja messer Beppon sitkeys korvasi hyvinkin puuttuvat takeet hänen rehellisistä aikomuksistaan.

Lodin herran oli lopulta taipuminen ja messer Beppo pisti sopimuspergamentin taskuunsa. Syötyään aamiaista Vignaten pöydässä lähti hän kaupungista viedäkseen uutisensa Desanan kardinaalille ja valmistautuakseen tukemaan uutta isäntäänsä.

Aamu oli häikäisevän kuulas. Kaikki myrskynenteet olivat kadonneet taivaalta. Beppo hymyili maantietä astellessaan, ajatellen, että elämä tällaisena aamuna tosiaan oli ruusuista. Hän hymyili yhä saapuessaan joitakin tunteja myöhemmin Facinon päämajaan Pavonessa. Facino istui paraikaa puolisella kolmen kapteeninsa ja puolisonsa seurassa. Hän kohotti kulmakarvojaan tulokkaan vallatessa tyhjän paikan pöydän ääressä.

"Olet myöhästynyt, Bellarion. Olemme odottaneet sinua ja uutisia.
Yritettiinkö viime yönä kuljettaa elintarpeita linjojen läpi?"

Ällistynyttä tuijotusta. Carmagnola nauroi ivallisesti. "Kuinka, herra?
Vaikka pidätitte ajajat?"

Bellarion katsoi häntä väsynein, verestävin silmin. "Siitä huolimatta. Minä ohjasin itse muulit Alessandriaan." Hän istuutui äänettömyyden vallitessa.

LOUKKU.

Seuraavana yönä ratsasti Vignate kuudensadan miehen etunenässä mitä parhaimpaan väijytyspaikkaan Pavonen liepeillä. Yö oli siksi valoisa, että saattoi hyvin pitää ympäristöä silmällä. Kahakka kesti vain puoli tuntia, jonka aikana kuitenkin verta vuoti viljalti, sillä Vignaten väki oli raivoissaan huomatessaan joutuneensa satimeen.

Bellarion oli pukenut ylleen Boucicaultilta saamansa varustuksen, kypärää lukuunottamatta. Hän ei ollut tottunut teräspäähineeseen. Itse tappelusta hän pysytteli syrjässä, sillä ihmisen tappaminen kauhistutti häntä, mutta lopulta käytiin kuitenkin hänenkin kimppuunsa. Juuri kun Vignaten väki alkoi viskata aseitaan maahan, syöksyi muuan ratsumies, jonka suippo kypärä sai hänet näyttämään suurelta petolinnulta, eteenpäin vihollisrintamasta, suoraan kohti Bellarionia, joka ei suinkaan tahtonut asettua esteeksi hänen tielleen. Bellarion kiskaisi ratsunsa sivulle, mutta joutui suoraan keihään eteen. Ratsumiehen rynnistäessä ohi, nosti hän tapparansa ja antoi sen pudota vihollisen päähän. Mies keikahti ääntä päästämättä maahan.

Bellarion laskeutui satulasta ja nosti kypärän kaatuneen päästä. Raitis ilma sai ratsumiehen heti toipumaan. Ritaritapojen mukaisesti oli hän nyt Bellarionin vanki. Taistelu oli päättynyt. Lyhdyillä varustettuja sotilaita liikkui kentällä ja hiukan myöhemmin tulla tömisti viiteensataan nouseva vihollislauma Facinon sotilaitten kaitsemana Pavoneen, kylän asukkaitten suureksi hämmästykseksi. Kahden burgundilaisen saattamana kuljetti Bellarion vankinsa miesjoukon läpi.

Vasta päämajassa saatiin senverran valoa, että vanki ja voittaja saattoivat tuntea toisensa. Bellarion purskahti nauruun nähdessään saaliinsa mustanpuhuvat kasvot ja raivosta vaahtoavan suun.

"Sinä kapinen koira! Möit itsesi enimmän tarjoavalle. Jos olisin tuntenut sinut heti, olisin antanut sinun repiä kurkkuni mieluummin kuin olisin antautunut."

Facino, jonka kipeä jalka pakotti hänet istumaan nojatuolissa, ja Carmagnola, joka juuri oli astunut huoneeseen ilmoittaakseen taistelun päättymisestä, silmäilivät kummastuneina raivoavaa Vignatea. Bellarion vastasi sillävälin:

"En ole koskaan ollut kaupan. Olin herrani Facinon uskollinen palvelija saapuessani luoksenne Alessandriaan."

"Jopa oli temppu?" Hän ei jaksanut käsittää niin suurenmoista kekseliäisyyttä. "Ette siis olekaan onnensoturi Farfalla?"

"Silmänkääntäjän nimi, petkuttajan ja ovelan rengin nimi." Hän siirsi katseensa hymyilevään Facinoon. "Näinkö te taistelette, Facino?"

"Laupias Isä!" nauroi Facino. "Ansaitsisitteko muuta, kunniaton kavaltaja! Paina mieleesi tämä, Bellarion, kun mittaat hänelle ansion mukaan. Hän on sinun vankisi. Sinun sijassasi en päästäisi häntä viittäkymmentätuhatta tukaattia vähemmällä. Kun hänen lodilaiset alamaisensa joutuisivat pulittamaan rahat, heräisivät he kyllä huomaamaan, minkälaista elättiä suvaitsevat herranaan."

Vignate katseli Facinoa synkästi. Hänen turpeat huulensa olivat vihasta vääntyneet. "Rukoilkaa Jumalaanne, Facino, ettette koskaan joutuisi minun kynsiini."

Bellarion iski Vignatea olalle. "En pidä teistä, herraseni. Te olette lurjus ja maailmassa on jo lurjuksia liikaa. Pidänpä miehelle sopivampana luopua niistä sadastatuhannesta tukaatista, jotka olette minulle velkaa, ja lähettää päänne Milanon herttualle, pettämällenne hallitsijalle."

"Älkää puhuko enää mitään", neuvoi Bellarion. "Se, mitä olette tähän saakka sanonut, on jo maksanut teille viisikymmentätuhatta. Julkeus on kallista lystiä sotavangille." Hän kääntyi vahtisotilaihin. "Viekää hänet yläkertaan, riisukaa hänen aseensa ja sitokaa hänet."

"Jopas nyt on sana!" naureskeli Bellarion. "Annoitte kunniasananne myös Gian Galeazzo Viscontille, mutta nousitte hänen poikaansa vastaan ennenkuin vanhus oli edes ehtinyt kylmetä." Hän viittasi mahtavasti sotilaille, mutta kun hän jälleen kääntyi, huomasivat Facino ja Carmagnola, että hän vapisi.

Näin hän osoitti, mikä eniten oli häntä suututtanut. Mutta he eivät tietäneet, että hän olisi voinut nuokin sanat sulattaa, ellei kerran aikaisemmin olisi kuullut palvomansa neidon syyttävän häntä samalla tavalla. "Älä välitä, poikaseni, siitä. Etpä muuten juuri kainostellut. Kokonaista satatuhatta! Hyvä, hyvä!" Facino nauroi. "Kylläpä sinua onni potkaisi."

"Lopussa?" Bellarionin ääni kuulosti ivalliselta. "Ei se ole vielä oikein alussakaan. Tämä oli vain alkusoitto."

"Luulin, että asia on selvä. Houkuttelin Vignaten hyökkäämään Alessandriasta kuudensadan paitaressun kanssa, ja lupasin, että kapteeni Farfalla kolmensadan samanlaisen paitaressun kanssa avustaisi häntä. Siis yhdeksänsataa ratsumiestä, tai niille main, kaikilla paita asetakin päällä, ratsastaa voitokkaina takaisin Alessandriaan päivän valjetessa. Ja riemuitseva linnaväki nostaa portitkin paikoiltaan urhojen käydä sisään."

"Oikeinko tosissasi sitä tarkoitat?" ällistyi Facino. "Tietysti. Teidän tulee syödä puolisenne Alessandriassa. Facino, vanha sotaurho, katseli melkein kunnioittavasti nuorukaista..

"Jumalavita, poika, sinä saat vielä suuria aikaan. Jo Travossa osoitit omaavasi taipumuksia sotilasalalle. Mutta tämä…"

"Käymmekö käsiksi yksityiskohtiin?" virkkoi Bellarion muistuttaakseen, että aika oli täpärällä.

Neuvottelu sujui nopeasti. Kondotta odotti lähtövalmiina ja Facino uskoi Bellarionille paitaniekkojen johdon. Carmagnola määrättiin komentamaan reserviä. Bellarion tahtoi kuitenkin luovuttaa koko päällikkyyden Carmagnolalle.

"Paitaniekoille tästä koituu kunnia", huomautti Facino. "Senvuoksi katson sinun olevan oikeutetun päällikön asemaan."

"Määrätkää mieluummin messer Carmagnola johtajaksi. Jos syntyisi taistelu, joutuisivat juuri paitaniekat tuleen, ja silloin hoitaa messer Carmagnola asiat paremmin kuin minä."

"Olette jalomielinen, herraseni", sanoi Carmagnola. Bellarion loi häneen tiukan katseen, nähdäkseen ivasiko hän ehkä, mutta huomasi heti Carmagnolan olevan vakavissaan.

Muutamaa tuntia myöhemmin istui Facino puolisoineen ja esikuntineen Alessandrian linnan salissa aamiaispöydän ääressä. Kaupungissa vallitsi jo sillä hetkellä moitteeton järjestys.

ERO.

Eräänä kuumana elokuun iltana ratsasti ritari Bellarion yksin Alessandrian ja San Michelen välisen hedelmällisen tasangon halki. Hän oli masentunut ja murheellinen. Turhalta tuntui kaikki tämä maallinen touhu. Suunnitteleminen, aikomukset, sen tiesi hän jo omasta kokemuksestaan, saattoivat lumota, synnyttää kuvitelman jonkin teon tarpeellisuudesta, mutta kun työ oli tehty, olivat kuvitelmatkin murskana. Tartu käsin kuvitelmaan, niin se vuotaa kuin vesi kämmeniesi välitse. Loppujen lopuksi ei mikään asema tässä maailmassa ole sen parempi kuin toinenkaan. Ainoa hyvä elämässä on opiskelu, koska opiskelu on työ, jota ei koskaan saa loppuun suoritetuksi.

Messer Bellarion alkoi ajatella, että hän sittenkin oli poikennut oikealta uraltaan. Olisi pitänyt jatkaa matkaa mestari Chrysolaraan luo Paviaan. Tai ehkä hän oli erehtynyt jo päättäessään lähteä Ciglianosta. Luostarielämällä oli ainakin vakava tarkoituksensa. Luostarissa ei maallista eloa katsottu muuksi kuin jälkeentulevan, todellisen elämän esikartanoksi; elämä täällä oli lyhyt noviisiaika, valmistus ikuisuuteen. Mitä merkitsi rauhallisen, todellisen päämäärän etsimisen rinnalla kaikkinainen maallinen sokea uurastus ja taistelu?

Näin tarkasteli messer Bellarion totuutta, ratsastaessaan virtaavan joen vartta, sinitaivasta kohti kurkottelevien poppelien katveessa.

Mutta kun hän jätti vilpoisat varjot nousten lakeudelle, jätti hän myös alakuloiset mietteensä. Äkkiä osui hänen katseensa naiseen, joka lähestyi valkoisen hevosen selässä ratsastaen. Naista seurasi metsästäjä ja kaksi tallipoikaa, yllään hopean- ja sinisenkirjavat liverit, mikä ilmaisi heidän kuuluvan messer Facino Canen, Biandraten kreivin, palveluskuntaan, Facino Canen, joka nyt oli katkaissut kaikki suhteensa Milanon herttuaan ja Visconteihin, halliten yksinvaltiaana Alessandriaa.

Bellarion olisi mielellään väistynyt tieltä. Sellainen halu valtasi hänet aina hänen joutuessaan kreivittären läheisyyteen. Facinon puoliso tavoitti hänet kuitenkin pian, jätti haukkansa metsästäjän hoiviin, ja puhkesi puhumaan.

Sisimmässään närkästyneenä mutisi nuori mies iloitsevansa hänen seurastaan.

Kreivitär loi häneen syrjäsilmäyksen ja kääntyi ratsastamaan hänen rinnallaan. Puhuttiin metsästyksestä. Tämä seutu tarjosi vallan oivallisen tilaisuuden sentapaisen urheilun harrastamiseen. Tänään oli kuitenkin menestys ollut mitätön. Luultavastikin pidätti helle kyyhkysiä piilossa.

Äänetönnä ratsasti Bellarion eteenpäin, kuunnellen kreivittären rupattelua. Tuokion kuluttua vaikeni kreivitärkin, kunnes nopeasti katsahdettuaan seuralaistaan kysyi:

"Olette ollut niin yksin näinä päivinä. Olette kartellut minua yhtä innokkaasti kuin minä olen yrittänyt lähestyä teitä."

"Teidän olisi pitänyt huomata…" Kreivitär huoahti. "Annatte selvästi ymmärtää, ettette anna anteeksi."

"Kuinka suurenmoista! Ihmettelenpä miksi oikeastaan olette lähtenyt taivaasta harhailemaan tänne syntiseen maailmaan!"

Huudahdus pääsi häneltä kuin vahingossa ja hän yritti heti korjata sanojaan. "Ei, ei. Hyvä Jumala, en tahtonut loukata teitä. Mutta te olette niin kylmä, niin tyyni! Olette mainio sotilas ja teitä kunnioitetaan, mutta miehenne eivät rakasta teitä."

"Isät! Isät!" Nyt oli kreivitär selvästi pilkallinen. "Miksi taivaan tähden koskaan lähditte isien luota?"

"Ah!" Kaunottaren ilme muuttui. "Aavistin tuota. Mutta ellei niin olisi?" Hän katsoi nuorta miestä rohkeasti kasvoihin, niin innokkaasti, että tämä melkein tunsi pahoinvointia.

Bellarionin tyyneys katosi. Hän katsoi suoraan eteensä. "Koko tässä joutavassa maailmassa ei ole mitään niin joutavaa kuin ajatella, miten ehkä voisi olla, jos ei olisi niin tahi näin."

Kreivitär ei keksinyt tähän mitään vastausta ja siunaaman ajan he ratsastivat ääneti eteenpäin. Palvelijat olivat jääneet kauas taakse.

"Muistatteko tuon illan Milanossa… kun keskustelimme viimeistä kertaa ennen lähtöänne? Olin teille julma."

"Sellaisessa maailmassa, jossa odotetaan miesten panevan enemmän arvoa kauneudelle kuin kunnialle, täytyy olla julmempikin."

"Tiesin, että juuri kunniantuntonne teki teidät ankaraksi." Kreivitär kosketti hänen kättään. "Ymmärsin vieläpä paremmin kuin aavistattekaan, Bellarion. Miten olisinkaan voinut olla teille vihainen sydämessäni?"

"Näytin. Aivan oikea sana. Se oli välttämätöntä. Ette tiennyt, että
Facino oli verhojen takana ovikomerossa."

"Toivoin, ettette olisi huomannut sitä." Kreivittärestä tuntui kuin
olisi hän saanut nyrkiniskun kasvoihinsa. Hän riuhtaisi pois kätensä.
Kulmat vetäytyivät kurttuun ja hampaat iskeytyivät alahuuleen.
"Tiesitte!" läähätti hän.

"Verhot liikahtivat. Näin Facinon kengän kärjen pistävän esiin niiden alta."

"Huonoksipa minut arvioitte. Jos olisin nähnyt kengän ajoissa, en olisi säästänyt sanojani senkään vertaa. Kerkisin puhua ennenkuin huomasin sen."

"Toivoin melkein, että asia olisi ollut päinvastoin." Tämänjälkeen, ajatteli Bellarion, ei mikään tuon naisen päähänpisto enää häntä hämmästyttäisi.

"Toivoitte, että olisin osoittautunut pelkuriksi, joka piiloutuu vaimon taakse miehen oikeutetun vihan uhatessa."

Ja kun toinen ei vastannut, jatkoi hän: "Meidän kummankin toiveet ovat pettäneet. Minä näet toivoin, ettette tiennyt Facinon läsnäolosta mitään, vaan vihdoinkin olitte herännyt huomaamaan, että vaimon kunnia velvoittaa."

Kreivitär ei heti tajunnut hänen sanojensa merkitystä. Mutta sitten karahti hän punaiseksi ja vihan kyynelet sumensivat hänen katseensa. Hänen äänensä oli yhä ivallinen, vaikka se vapisi.

"Ette jätä minulle mitään. Riisutte minut alastomaksi ja heitätte lokaa päälleni. Olen ollut ystävänne, Bellarion. Mutta vain tähän asti."

"Vaiti." Kreivitär oikaisihen majesteetillisesti. "Kuunnelkaa nyt. Ei sovi, että te enää jäätte tänne. Minun tulee seurata puolisoani."

"Pyydän sitä… suosionosoituksena, Bellarion. Olette itse syypää siihen, että minä en voi kohdella teitä niinkuin haluaisin. En tahdo tavata teitä jok'ainoa päivä." Kreivitär kiihtyi jälleen. "Ellette lähde, vannon…"

"Älkää vannoko mitään", kivahti Bellarion, äkkiä suuttuneena. "Jos uhkaatte, pysyn vain sitä uskollisempana Facinolle."

"Parasta kun ette puhuisi enää mitään. Tiedän, mitä haluatte ja…" Hän keskeytti huitaisten kädellään. "Mihin minä lähtisin?" Kysymys oli osoitettu kohtalolle eikä naiselle. Tämä kuitenkin vastasi:

"Maineenne, senjälkeen kuin Alessandria kukistui, on levinnyt yli koko
Italian. Joka mies tietää, mikä taitava sotilas olette."

Linnan kartanolla he laskeutuivat hevostensa selästä. Bellarion auttoi kreivitärtä ja tämä laski pienen kätensä hänen kädelleen.

"Tiedän, että suostutte lähtemään, sillä te olette jalo. Lausun hyvästini nyt. Tulkaa onnelliseksi!"

Kun hän suoristautui, huomasi hän Facinon leveäharteisen hahmon goottilaisen oven aukossa. Kondottieri katseli heitä silmiään siristäen.

Sitten hän astui heitä vastaan ystävällisesti tervehtien. Hän kyseli miten metsästys oli onnistunut, montako fasaania kreivitär oli saanut, kaukanako hän oli käynyt, missä hän oli kohdannut Bellarionin ja oliko ollut hauskaa. Mutta Bellarion, joka piti häntä silmällä, huomasi että hänen hymynsä karehti vain huulilla, katseen pysyessä totisena.

Aterian aikana — Facinon pöydässä istuivat tavan mukaan hänen kapteeninsa — oli Alessandrian valtias kovin hiljainen. Häntä ei kiinnostanut edes Carmagnolan ilmoitus, että Milanosta saapuisi suuri ghibellinijoukko armeijan vahvistukseksi, ja kun kreivitär oli päättänyt ateriansa, salli Facino kapteeniensakin poistua. Ainoastaan Bellarion jäi paikalleen. Hän oli tehnyt päätöksensä.

Facino kohotti synkän, miettivän katseensa ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Kynttilän lepattavassa valossa näytti hän kumman vanhalta. Hänen ensimmäiset sanansa koskivat asiaa, jossa hänen ajatuksensa koko illan olivat askaroineet.

"Hei, poika! On hauskaa, että olet hyvissä väleissä Bicen kanssa. Olen viime aikoina ollut huomaavinani jonkinlaista viileyttä seurustelussanne."

"Niinpä niin", mutisi Facino, ryypäten viiniä kultapikarista. "Hän pitää sinusta. Muistan hänen olleen pahoillaan kun lähetin sinut Genovaan. Nyt on minulla samanlaisia aikeita."

Facino silmäili häntä huvitettuna. "Miksi en sitä tekisi? Luuletko, ettei hän suostuisi?"

"Voi, tietysti hän suostuu. Hän marssii kernaasti kanssanne Milanoon, auttaa teitä kukistamaan Malatestan ja sitten hän tuhoaa teidät, saadakseen ottaa haltuunsa kaupungin Ranskan kuninkaan nimessä."

"Toisinaan, poikaseni, toisinaan. En ole ajatellutkaan Boucicaultia tämän jutun yhteydessä. Miehiä minun kuitenkin on saatava. Mutta mistä?"

Bellarion ymmärsi. Facino toivoi pääsevänsä hänestä eroon ja halusi hänen käsittävän sen. Facinon rakkaus arvottomaan naiseen oli syvä ja horjumaton — hairahdus ei voinut sitä vähentää. Bellarion käytti järkeään, kuten huomaatte.

Miksi oli Facino vakoillut tuona iltana Milanossa? Varmasti senvuoksi, että hän jo silloin epäili puolisoaan. Hän oli rauhoittunut sillä kertaa, mutta vain hetkeksi. Vaikka hän saattoi olla varma siitä, ettei mitään rikollista ollut tapahtunut, ei hän voinut olla yhtä varma siitä, ettei hänen tarvitsisi olla varuillaan.

Suuri murhe laskeutui Bellarionin sydämeen. Kaikki mitä hän oli, kaiken mitä hän omisti, oli hän velkaa Facinolle. Ja hän puolestaan oli vain pistävä oka Facinon ruumiissa.

"Niin", huokasi hän heikosti hymyillen, "minäkin olen viime aikoina ajatellut tätä asiaa. Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että olen hieman ajatellut oman kondottani muodostamista."

Facino tuijotti häntä kasvoihin ja näki hänen lempeän ilmeensä.
Kondottierin katse painui. He ymmärsivät toisensa täydellisesti.

"Toivotan sinulle onnea, Bellarion. Olet palvellut minua hyvin. Sangen hyvin. Sen tiedän itse parhaiten. Olet oikeassa tahtoessasi lähteä — koska tunnet, että niin on paras."

Bellarionin kasvot olivat valjut ja hänen silmänsä loistivat. Hän nielaisi kuin selvittääkseen kurkkuaan ja virkkoi:

"Suhtaudutte aikomukseeni ystävällisesti. Mutta kunnianhimostani huolimatta olen teidän miehenne."

Keskusteltiin Bellarionin lähimmistä suunnitelmista. Hänen mielensä teki lähteä kanttooneihin muodostaakseen siellä sveitsiläisarmeijan, sillä sveitsiläinen jalkaväki oli maailman parasta, ja jalkaväki puolestaan se aselaji, johon Bellarion eniten luotti. Hän pyysi, että Facino osoitukseksi suosiostaan antaisi hänelle Stoffelin, josta hänellä olisi suurta apua Urissa ja Vierwaldstätterissä. Facino lupasikin luovuttaa Stoffelin ja lisäksi viisikymmentä sveitsiläistä ratsumiestä Bellarionin kondottan kantajoukoksi. Tämänjälkeen he joivat lähtömaljan ja Facino lähti makuulle. Bellarion taas meni etsimään Stoffelia käsiinsä.

Stoffel suostui mielellään, kuultuaan Bellarionin ehdotuksen, rupeamaan hänen apulaisekseen.

"Ja miehistä jok'ainoa, joka oli mukana Trebbian taistelussa, lähtee kernaasti mukaan."

He valitsivat kuusikymmentä miestä, jotka Facinon suostumuksella seuraavana aamuna laittautuivat lähtökuntoon. Viivyttelyyn ei ollut mitään syytä. Kun Bellarion sitten oli järjestänyt raha-asiansa lähti hän heittämään jäähyväisiä.

"Voisin ehkä tehdä teille vielä palveluksen", sanoi hän Facinolle. "Suunnittelette lisäjoukkojen palkkaamista, vaikka tiedättekin, miten hankalaksi teille muodostuu suuremman joukon varustaminen ja muonittaminen."

"Ettekö ole ajatellut liittoutumista kenenkään kanssa?" Facino naurahti melkein hilpeästi. "Kenen sitten? Milanon liepeillä vouhkivien koirienko? Estorren tai Gian Carlon?"

"Tosiaan, siinä olisi voimakas, vanha kettu, mutta Theodoren hinta olisi varmasti liian korkea."

"Ehkäpä katsoisitte voivanne sen kuitenkin maksaa. Markiisi Theodorekin on kunnianhimoinen. Hän himoitsee Vercelliä ja Genovan herruutta. Milanon retkellä voisi helposti vallata Vercellin."

"Niin kyllä. Voisimme aloittaa taistelun Vercellin valtauksella. Mutta
Genova…"

"Genova voisi odottaa, kunnes meidän työmme olisi tehty. Montferrat liittyy kyllä teihin sellaisilla ehdoilla."

"En varsin. Mutta tiedän sentään koko joukon. Tiedän esimerkiksi, että Theodore saapui Milanoon Gabriellon kutsusta tarjoamaan Gian Marialle liittoa äsken mainitsemillani ehdoilla. Hän palasi sieltä vihoissaan, sillä Gian Maria hylkäsi tarjouksen. Ja Theodore on kostonhimoinen. En usko että teidän ehdotuksenne kohtaisi suurtakaan vastustusta."

"Olen varma asiastani. Niin varma, että panen hänelle vieläpä ehdon. Hänen on lähetettävä markiisi Gian Giacomo teidän hoiviinne. Tarvitsette holhokin minun tilalleni."

"Teidän pitää tehdä hänestä mies ja samalla pitää häntä panttina.
Theodore alkaa vanheta ja sotaretkellä voi sattua mitä tahansa. Jos hän
sattuisi kuolemaan ennenkuin se oikein sopisi laskelmiin, on teillä
Montferratin hallitsija sivullanne jatkamassa liittoa."

"Toivon jonakin päivänä näkeväni jotakin. Sanoin äsken, että markiisi Theodore on kunnianhimoinen. Kunnianhimoiset miehet luopuvat kovin vastahakoisesti vallastaan. Vuoden kuluttua on markiisi Gian Giacomo täysi-ikäinen. Pitäkää hänestä hyvää huolta." Facino katsoi häntä ja pullisti poskiaan. "Toisinaan saat minut aivan tolaltani. Sanot sadat asiaa yhtaikaa. Eivätkä ajatuksesi aina ole järin miellyttäviä."

Bellarion huokasi. "Ajatukseni ovat samanlaisia kuin asiat, jotka niitä askarruttavat."

PALUU.

Ritari Bellarion palasi Casaleen toisin kuin hän oli sieltä lähtenyt. Hänen sydämensä oli kiintynyt maailmaan enemmän kuin hän itsekään aavisti.

Upeassa puvussa komeillen ratsasti hän kookkaalla harmaalla hevosella, sivullaan uskollinen Stoffel ja takanaan kuusikymmentä ratsumiestä, kaikki hyvissä varuksissa. Ratsujoukon johtajan keihäässä hulmusi viiri, johon oli ommeltu Bellarionin vaakuna, hopeainen koiranpää kirkkaansinisellä pohjalla. Jälkijoukon muodosti muulijono teltta-, varus- y.m. kantamuksineen. Nuori mies oli kaikesta päättäen huomattava henkilö ja sellaisena hänet myös otettiin vastaan Casalessa.

Valtionhoitaja osoitti hänelle kaikin tavoin suopeuttaan ja Bellarion vastasi kunnioittavalla kohteliaisuudella. Kuten muistanette, oli markiisi Theodore käynyt Milanossa juuri kun Bellarionin tähti oli nousemassa, eikä hän nyt tuntunut paljon muuta tietävänkään Facino Canen ottopojasta. Hän oli myöskin kuullut, mikä osuus Bellarionilla oli ollut Alessandrian valloituksessa, ja koko käytöksensä ilmaisi sitä arvonantoa, jota tunnetaan loistavaa sotapäällikköä kohtaan. Kertaakaan hän ei kosketellut erään nuoren miehen toimintaa Casalessa vuosi sitten. Myöskin hovi osoitti kaikin tavoin mieltymystään kuuluisan miehen kuuluisaan poikaan. Bellarion sai hetkisen levätä laakereillaan.

Lopulta oli hänen kuitenkin ryhdyttävä toimintaan. "Minun on pakko häiritä tätä suloista rauhaa", sanoi hän. "Tulen Biandraten kreivin lähettinä."

"Suunnitelmat, joita teidän korkeutenne hautoi Milanon matkalla ja jotka sitten menivät myttyyn, voisivat saada parempaa vastakaikua Alessandriassa."

"Hyvä, hyvä", sanoi hän. "Puhumme siitä, kun olemme syöneet. Tahdomme ensin huolehtia mukavuudestanne."

Bellarion ymmärsi sanoneensa kylliksi. Theodore tarvitsi aikaa harkita ehdotusta, ennenkuin ryhtyi siitä keskustelemaan.

He aterioivat suuren hallin vieressä olevassa pikku huoneessa, jonka avoimista ovista saattoi nähdä päivänpaisteiseen puutarhaan, samaan, johon Bellarion oli paennut podestàn miehiä. Läsnä oli vain perhepiiri: markiisi Theodore, ruhtinatar Valeria, markiisi Gian Giacomo, hänen opettajansa Corsario ja kamariherransa, nuori Fenestrallan herra. Kuluneen vuoden aikana ei hovissa ollut tapahtunut sanottavia muutoksia. Kuitenkin saattoi tarkkasilmäinen Bellarion havaita jotakin, nuori markiisi oli kasvanut aika tavalla. Hän oli parikin tuumaa pitempi kuin vuosi sitten, ja paljon kalpeampi ja laihempi. Hän vaikutti muuten levottomalta ja hänen ilmeensä oli ärtynyt. Valtionhoitajan antama kasvatus alkoi kantaa hedelmää.

Myös ruhtinatar Valeria oli entistä kalpeampi. Hänen tummat silmänsä katsoivat miettivinä etäisyyteen ja alakuloisuus oli lyönyt leimansa koko hänen olemukseensa.

Kun Bellarion yht'äkkiä oli markiisi Theodoren seurassa ilmestynyt hänen eteensä, pitkänä ja ryhdikkäänä, oli neito punastunut ja kiihtynyt huomattavasti. Hän oli puristanut huulensa yhteen ja leimuavin katsein silmäillyt valehtelijaa ja murhaajaa, joka hänen mielestään oli tuhonnut hänen tulevaisuutensa.

Valtionhoitajalla oli silmät päässä, ja huomattuaan ruhtinattaren mielentilan oli hän rientänyt esittelemään vieraan Gian Giacomolle.

Tämä katseli tulokasta veltosti. "Tervetuloa, herraseni", toivotti hän haluttomasti ja tarjosi ruhtinaallisen kätensä, jota Bellarion suuteli.

Neito tyytyi vain kumartamaan jäykästi. Fenestrella oli tuttavallinen ja Corsario naurettavan arvokas.

Mieliala aterian aikana ei ollut kovin iloinen. Fenestrella muisti äkkiä, että hän oli nähnyt Bellarionin aikaisemmin, oikeuden istuntosalissa, ja alkoi tehdä vihjauksia, mutta valtionhoitaja keskeytti hänet ja vaihtoi puheenaihetta. Hän palautti mieliin Alessandrian valloituksen ja ihasteli Bellarionin nerokasta sotasuunnitelmaa. "Temppu toisensa jälkeen", huomautti ruhtinatar värittömällä äänellä. "Aivan", myönsi häpeämätön Bellarion. "Ei, vaan jotakin suurenmoisempaa", vastusteli Theodore. "Teillä on kerrassaan loistavat johtajanlahjat, ser Bellarion. Mutta niinpä olettekin jo niittänyt runsaasti mainetta."

"Toivoin, että lodilaiset, joiden kukkaroista korvaus otettaisiin, jälkeenpäin alkaisivat harkita, kannattiko niin kallisarvoista herraa pitää hallitsijanaan."

"Sitten olen tehnyt teille vääryyttä", sanoi ruhtinatar Valeria. "Minä näet otaksuin, että halusitte vain rikastuttaa itseänne."

Bellarion ei näyttänyt huomaavan letkausta. "Teidän korkeutenne olisi tehnyt minulle vääryyttä, ellette olisi sanonut tätä."

Valeria yksin ei vetänyt suutaan hymyyn: Hänen ruskeissa silmissään oli kova ilme.

"Minulle kerrottiin, että messer Carmagnola johti hyökkäystä. Hän on urhoollinen mies, aina siellä, missä miekkoja mitellään."

Neito kumartui eteenpäin väitelläkseen hänen kanssaan. Theodore kävi levottomaksi.

"Kyllä älyä tarvitaan turnajaispaikallakin. Muistanpa eräätkin asekisat Milanossa — Carmagnola oli päivän sankari. Mutta te ette ollutkaan läsnä. Teillä oli kuumetta, vai horkkako teillä oli?"

"Todennäköisesti horkka. Minä tutisen aina kun vain ajattelenkin yhteenottoa."

"Tottako? Ja kuitenkin juuri te syöksitte Vignaten satulasta", tokaisi
Fenestrella.

"Sattuma. Livahdin sivulle hänen rynnätessään ohi ja käytin tilaisuutta hyväkseni."

Valeria katseli häntä melkein epäilevästi. Saattoiko mies olla noin häpeämätön? Tuo nuorukainen pyrki suorastaan hyppäämään nenälle. Neito käänsi vihdoin katseensa syrjään, eikä enää ottanut osaa keskusteluun.

Bellarion puhutteli nyt nuorta markiisia, ja kyseli kohteliaasti, miten hänen opintonsa edistyivät. Pitikö hän Virgiliuksesta?

"Virgiliosta?" ihmetteli poika laimeasti. "Tunnetteko tekin Virgilion?
Varasteleva veitikka, mutta erinomainen koirien hoitaja."

"Runoilijaa? Mitä runoilijaa? Runoilijat ovat väsyttäviä. Valeria lukee minulle toisinaan heidän teoksiaan. Luoja tietää minkävuoksi, sillä niissä ei ole mitään järkeä."

"Lukisin? Taivahan taatto! Pidättekö minua pappina? Vai lukea tässä pitäisi!" Hän nauroi makeasti ja tarttui pikariinsa.

"Emme voi tunkea häneen tietoja väkisin", selitti Theodore. "Hänen terveytensä on heikonlainen."

Valerian huulet värähtivät. Bellarion huomasi, että hän vain vaivoin jaksoi pysyä ääneti.

Puhuttiin joutavuuksia, kunnes ateria lopultakin päättyi.
Ruhtinattaren, nuoren markiisin ja Fenestrellan lähdettyä huoneesta
lähetti Theodore pois palvelijatkin ja messer Corsarion, jääden
Bellarionin kanssa kahden.

"En tahdo väsyttää teitä. Te tarvitsette lepoa. Mutta ennenkuin eroamme pyydän teitä tarkoin harkitsemaan kreivi Facinon ehdotusta, jotta voisin saada vastauksen vielä tänä iltana."

Bellarion tiesi hyvin kenen kanssa hän oli tekemisissä ja arvasi joutuvansa väittelyyn, jossa hän tarvitsisi kaiken älynsä, jos mieli selviytyä kunnialla.

"Lyhyesti sanoen", jatkoi hän, "teidän korkeutenne haluaa saada takaisin Vercellin ja samoin Genovan herruuden. Yksin ette kykene siihen. Facino puolestaan on noussut Milanon herttuata vastaan ja pystyy yksinkin puolustautumaan. Mutta hän ei tyydy tähän, vaan haluaisi hyökätä, tuhota Malatestan ja sanella ehtonsa herttualle. Liitto teidän välillänne tietäisi, että kumpikin voisi toteuttaa aikeensa."

Valtionhoitaja asteli edestakaisin huoneessa. Lopulta hän pysähtyi Bellarionin eteen pitkänä ja ryhdikkäänä. Hän tuijotti nuorukaista vaaleilla silmillään ja virkkoi:

"Takeita?" kertasi Bellarion. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet sydämessä asustavaa pelkoa.

Bellarion hymyili avoimesti. "Herrani Facino ehdottaa, että retki aloitettaisiin Vercellin valtauksella. Vercellin joutuminen haltuunne on kaiketi parempi takuu kuin mikään muu. Se on maksu etukäteen."

"Seuraava toimenpide on luonnollisesti Milanon valloitus. Se on välttämätöntä teidänkin kannaltanne katsoen."

Valtionhoitaja nyökäytti päätään. "Tahdon harkita asiaa. Kutsun kokoon neuvoston ja punnitsemme ehdotusta joka puolelta. Olipa ratkaisu mikä tahansa, lausun julki suuren tyydytykseni ehdotuksen johdosta."

Näin jätti valtionhoitaja asian lepäämään antamatta sanallakaan ymmärtää, minkä päätöksen tekisi.

"Tekin kaipaatte lepoa, herraseni", lausui hän sitten, kutsuen kamaripalvelijansa, jonka huostaan jätti Bellarionin, vakuutettuaan, että palatsi ja palveluskunta olivat hänen käytettävissään.

PANTTIVANKI.

Kultainen iltarusko levittäysi palatsipuutarhaan, yli valkean temppelin ja graniittikaiteiden, joiden vaiheilla ruusut kukkivat ja satavuotiaat pensasaidat ojentelivat oksiaan, yli vehmaan nurmikon, jolla koreat riikinkukot käyskentelivät.

Yllään ruosteenkarvainen, ruumiinmukainen puku, seuranaan Isotta ja Dionara, molemmat brokaadipuvuissa, oli ruhtinatar Valeria lähtenyt hengittämään raitista ilmaa puutarhassa. Sinne astelivat myös hiukan myöhemmin ritari Bellarion ja koulumestari Corsario.

Ritari keskusteli koulumestarin kanssa Lucretiuksesta, eikä koulumestari suinkaan kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hän ei yleensä välittänyt suuria kirjallisuudesta, mutta tunsi sentään Apuleiuksen ja Petroniuksen sangen hyvin. Teeskentelevä hymy huulillaan lainaili hän ruokottomuuksia "Kultaisesta aasista" ja "Trimalchionin pidoista."

Bellarion jätti Lucretiuksen rauhaan ja kuunteli ihailevan näköisenä mestari Corsarion taidokasta lausuntaa. Samalla hän salaa tarkkasi pengertä, jolla ruhtinatar asteli.

Äkkiä teki hän vastaväitteen. Messer Corsario oli väärässä, siitä olisi hän voinut mennä vaikka valalle. Äsken mainittu säkeistö ei ollut Petroniuksen vaan Horatiuksen kirjoittama. Corsario piti puoliaan ja kiista kävi äänekkääksi.

"Totta kyllä, mutta siihen on siroteltu runosäkeitä." Messer Corsario säilytti vain vaivoin tyyneytensä.

Kun Bellarion sitten purskahti nauruun, päätti hänen seuralaisensa lähteä etsimään kirjaa, todistaakseen väitteensä. Bellarion taas suuntasi askeleensa ylempänä olevalle penkereelle.

"En luule kutsuneeni teitä, herraseni." Bellarion pysyi järkkymättömän rauhallisena.. "Madonna, antaisin paljon, jos saisin teidät vakuutetuksi siitä, että olen palvelijanne."

"Tahtoisitteko lähettää seuranaisenne pois tuokioksi, jotta saan puhua pari sanaa kanssanne. Messer Corsario palaa pian. Olen lähettänyt hänet asialle mukamas, ja toista tilaisuutta tuskin ilmestyy."

Neito näytti epäröivän, mutta lähetti sitten Dionaran ja Isottan kuulomatkan ulkopuolelle.

Siekailemiseen ei ollut aikaa. Bellarion kävi suoraan asiaan. "Aion varoittaa teitä, vaikka tiedänkin, että te helposti käsitätte minua väärin. Jos onnistun aikeissani, lähetetään veljenne huomenna tai ylihuomenna Facinon hoitoon Alessandriaan."

"Aion siirtää veljenne pois valtionhoitajan läheisyydestä jonnekin, missä hän on turvassa, siksi kunnes hänen aikansa on tullut."

"Kertoisinko mitään teille, jos niin olisi? Te ette voi enempää auttaa kuin estääkään minua. Teen tämän teitä palvellakseni. Olen saapunut tänne ehdottamaan Biandraten kreivin ja Montferratin välistä liittoa. Tämä liitto olisi tarpeellinen kahdestakin syystä: Facino on avun tarpeessa ja valtionhoitaja on tuhottava. Jotta veljenne olisi turvassa, aion panna ehdoksi, että hänet lähetetään panttivankina Facinon luo."

"Tarkoitatte, että alatte ymmärtää minut väärin. Olen uskotellut Facinolle, että markiisi otettaisiin panttivangiksi yksinomaan sitä varten, että Theodore saataisiin pitämään sanansa, ja valtionhoitaja puolestaan saadaan kyllä vakuutetuksi siitä, että tämä on ainoa tarkoitus. Todellinen tarkoitus on kuitenkin se, jonka jo teille ilmaisin: veljenne on päästävä turvalliseen paikkaan. Facinon hoteissa saa hän säätynsä mukaisen kasvatuksen ja hännystelijät saavat pitkän nenän. Uskokaa minua mielenrauhanne vuoksi." Hän oli vakava ja painosti jokaista sanaansa.

"Vaaditte, että minun olisi uskottava!" huudahti neito hätääntyneestä "Onko siihen mitään syytä? Valheilla ja temppuilulla olette päässyt nykyiseen asemaanne. Ja minun pitäisi siitä huolimatta uskoa… Miksi te tekisitte kaiken tämän? Miten luulette hyötyvänne?" Bellarion katsoi häntä, tummissa silmissään syvä tuska.

"Jos tahtoisin vahingoittaa veljeänne, puhuisinko aikeistani teille?
Kysyn sitä vieläkin?"

"Säästääkseni teitä pelolta, jos suunnitelmani onnistuisi. Vakuuttaakseni teille, että tahdon teitä auttaa, vaikka yritättekin vaikeuttaa toimintaani kaikin tavoin."

Tällä hetkellä loikki messer Corsario heitä kohti kirja kädessään. Äänettömänä, tietämättä, mitä ajatella, seisoi ruhtinatar kaiteeseen nojaten, toivoen sydämessään, että voisi luottaa Bellarioniin.

"Jos pysyn hengissä, madonna", virkkoi Bellarion ääntään alentaen, "pyydätte vielä kerran anteeksi epäluulojanne."

Hän kääntyi mennäkseen Corsariota vastaan ja myöntääkseen koulumestarille olleensa väärässä.

"Ei varsin niin suuri oppinut kuin väittää olevansa", ilmoitti Corsario neidolle, Bellarionia tarkoittaen. Ja viimemainitulle hän sanoi: "Väitelkää tästälähtien sotilaitten kanssa. Tässä ovat säkeet, katsokaa. Tämä kirja on 'Trimalchionin pidot', katsokaa. Näettekö?"

Bellarion uskoi. Hän teeskenteli hämmästystä. "Valitan, messer
Corsario, että aiheutin teille vaivaa. Näppärä temppu, tämä."

Varomaton sana. Valeria luuli Bellarionin tarkoittavan Corsarion karkoittamista äsken.

Neito poistui ja Bellarion sai tyytyä koulumestarin tärkeään seuraan siksi kunnes illallispöytä katettiin. Myöhemmin illalla vei Theodore hänet työhuoneeseensa keskustelemaan Facinon ehdotuksesta ja sen yksityiskohdista.

Hänen korkeutensa oli tehnyt päätöksensä ja valmistautunut väittelemään ehdoista. Hän edellytti kaikinpuolin tyydyttävää korvausta. Mutta Bellarion teki hänen toiveensa tyhjiksi.

"Neuvoston?" Valtionhoitaja rypisti otsaansa. "Kun asia on näin tärkeä, haluaa kreivi Facino olla varma myös neuvoston kannatuksesta, jottei jälkeenpäin tulisi mitään peruutuksia."

"Siinä tapauksessa", sanoi markiisi viileästi, "olisi teidän ehkä esitettävä asianne henkilökohtaisesti neuvostolle huomenna."

Tätä Bellarion juuri toivoikin, vaikka markiisi luonnollisesti ei voinut aavistaa hänen aivoituksiaan. Hänellä ei enää ollut mitään sanottavaa Theodorelle.

Seuraavana aamuna hän astui reggimenton, viidenneuvoston, eteen. Suuren pöydän päässä istui markiisi Theodore valtaistuimella. Hänen kummallakin puolellaan istuivat sihteerit ja näiden alapuolella neuvoston jäsenet, toisella puolella kaksi, toisella kolme. Kaikki he kuuluivat Montferratin jaloimpaan ylimystöön ja yksi heistä, valkopartainen, arvokas Carreto-suvun päämies, oli kerran riidellyt Palaeologien kanssa Milanon herruudesta.

Kun Bellarionin asia oli tavanmukaisia muotoja noudattaen esitetty, ilmoitettiin lyhyesti, suuriko armeija Montferratilla oli käytettävissään ja pantiin sopimuksen solmiamisen ehdoksi, että Vercelli vallattaisiin ensinnä.

Näin ilmaistiin, että Montferrat halusi neuvotella liitosta ja että oltiin kiitollisia Facinon tekemästä ehdotuksesta. Bellarion nousi nyt paikaltaan ja onnitteli neuvostoa päätöksen johdosta Hän huomautti, ettei suunnitelma suinkaan käsittänyt ainoastaan Vercellin valtausta ja Genovan herruuden palauttamista, vaan että se oli paljon laajempi. Tätänykyä muodosti Montferratin kaksi maakuntaa, jotka erotti toisistaan vieraalle valtiolle kuuluva maakaistale. Tämä maa-alue oli myös vallattava ja maakunnat yhdistettävä. Tämänjälkeen ei mikään estäisi Montferratia laajentamasta aluettaan alppeja kohti ja etelässä aina mereen saakka.

Tuo tuollainen nousi neuvoston jäsenten päähän, ja kun Bellarion istuutui, alkoivat he puolestaan kiihkeästi vaatia sopimuksen solmiamista. He eivät enää tiedustelleet, mitä Facino suostuisi tekemään, vaan kerskuivat ja mahtailivat voimillaan ja varoillaan.

Näin muovautui sopimus vähitellen, pykälä pykälältä, ja kirjurien kynät rapisivat pergamentilla. Sekä neuvostosta että markiisista tuntui siltä kuin olisi Montferrat tässä tehnyt paremman kaupan.

Mutta kun asiakirja vihdoin oli valmis, nousi messer Bellarion valamaan kylmää vettä neuvoston niskaan.

"Mikä takuu?" Äänistä saattoi päätellä, että sana oli tehnyt epämiellyttävän vaikutuksen.

"Haluamme varmuutta siitä, että Montferrat omasta puolestaan täyttää sopimuksessa mainitut ehdot."

"Ei ole kysymys siitä. Toivoakseni en ole loukannut teitä. Olemme tehneet kaupan ja käsiraha on pantava pöytään. Teidän korkeutenne itse mainitsi takuun ensiksi."

Neuvosto kohdisti katseensa valtionhoitajaan. Valtionhoitaja muisti ja tunsi olonsa hieman vaikeaksi.

"Teidän korkeutenne tiedusteli eilen minulta, mitä takeita kreivi Facino voisi antaa. Minä en suinkaan pannut pahakseni, vaan sanoin, että Vercellin valtaus olisi meidän takuumme. Miksi siis pahastutte, jos minäkin uskallan vaatia takeita siitä, että todella autatte Facinoa ottamaan Milanon haltuunsa heti kun Vercelli on vallattu?"

"Ja kun Milano on vallattu", tuhahti valtionhoitaja, "mistä me tiedämme, haluaako Facino jatkaa marssia Genovaa kohti?"

"Olisihan teillä ainakin Vercelli hallussanne. Ja mukavuussyistä ehken loppujen lopuksi tyytyisitte siihen."

"En, ollakseni rehellinen Eikä Facinokaan luule. Mutta koettaahan voi mitä hyvänsä."

Kaikkia harmitti tämä keskeytys mainiosti sujuneissa neuvotteluissa. Joku lausui: "Eikö meidän pitäisi tiedustella, mitä takeita Biandraten kreivi haluaa?"

"Kreivi Facino haluaa panttivangin, joka riittää korvaukseksi, sattuipa sitten mitä tahansa. Jos esimerkiksi markiisi Gian Giacomo joutuisi valtaistuimelle ennenkuin sopimuksemme on päättynyt, voisi hän ehkä peruuttaa sen. Yhtä helposti voisi joku muukin selkkaus syntyä. Kaikki tämä saataisiin vältetyksi, jos, sanokaamme, vaikkapa juuri markiisi Gian Giacomo luovutettaisiin kreivi Facinon hoiviin siksi kunnes retki on päättynyt."

Theodore oli raivostuneen näköisenä syöksynyt pystyyn, mutta sitten hän istuutui jälleen hilliten vaivoin suuttumuksensa. Joku toinen olisi hänen asemassaan riehunut ja noitunut ja syytänyt suustaan sanoja, joita jälkeenpäin olisi ollut vaikea peruuttaa, mutta Theodore Palaeologo ei ollut mielijohteittensa orja. Hän harkitsi asiansa moneen kertaan ja joka puolelta, antaen neuvostonsa löpistä.

Ehdotusta tietysti vastustettiin. Sanottiin, ettei ollut mitään ennakkotapausta olemassa. Bellarion poimi silloin esimerkkejä historiasta, nolaten vastustajat pahoin. Nyt he muuttivat äänensävynsä uhmaavaksi ja ilmoittivat, etteivät he missään tapauksessa suostu luovuttamaan nuorta markiisia.

Valtionhoitaja ei puhunut juuri mitään. Hienosti epäluuloisena hän kuunteli neuvosmiesten kiihkeitä vastalauseita ja tuumiskeli, mahtoikohan tuo vastustus jollakin tavoin johtua häneen itseensä kohdistetuista epäluuloista. Olisiko sittenkin, kaikesta varovaisuudesta huolimatta, kansa aavistanut hänen aikomuksiaan veljenpojan suhteen, ja epäiltiinkö ehkä, että hän salassa oli sopinut Facinon kanssa nuorukaisen poistamisesta näyttämöltä?

Valtionhoitaja oli vakavan näköinen. "Olen yhtä hämmästynyt kuin te.
Olette jo ilmaisseet minunkin käsitykseni ehdotuksesta."

"Sallikaa minun sanoa, että kummastutatte minua. Biandraten kreivi otaksui tämän ehdotuksen miellyttävän teitä."

"Vieraiden seutujen näkeminen ja opiskelu kotiseudun ulkopuolellakin on, kuten tietänette, tärkeä puoli ruhtinaan kasvatuksessa. Kun markiisi Gian Giacomo nyt saisi siihen tilaisuuden samalla kuin Facinon asettama ehto tulisi täytetyksi, ei ymmärtääkseni teillä olisi mitään syytä panna vastaan."

"Mutta jos hänelle tapahtuisi jotakin siellä, kaukana kotoa?" äkkäsi lopulta joku.

"Luuletteko, ettei Facino käsitä, minkä vastuun hän ottaa niskoilleen? Luuletteko, ettei hän ryhdy kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin vieraan turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaamiseksi?"

"Koska teidän näyttää olevan kovin vaikea suostua ehdotukseen, hyvät herrat, niin pyydän teitä esittämään kreivi Facinolle jotakin muuta takuuta." Bellarion huomasi neuvoston huoahtavan helpotuksesta.

"Hän ei osannut aavistaa teidän kieltäytyvän. Sitäpaitsi olisi kaiketi kohteliaampaa, että ehdotus tulisi teidän taholtanne, kun samalla voisitte selittää, miksi ette hyväksy hänen ehdotustaan."

"Syyn te jo tiedätte", vastasi Theodore. "Me emme halua panna tulevaa hallitsijaamme sodan vaaroille alttiiksi."

"Sellaisiin vaaroihin hänen ei tarvitsisi joutua. Mutta olen ehkä liian itsepintainen tässä asiassa. Hyväksyn ilmoittamanne syyn. On turhaa väitellä enempää."

Neuvoston herrat katsoivat taas toisiaan. He olivat ilmeisesti sangen levottomia. Montferratin loistava tulevaisuus uhkasi haihtua ilmaan.

"Pohditte varmaankin takuu-asiaa mieluimmin minun kuulemattani", sanoi hän kumartaen. "Olisi kovin ikävää, jos näin suurenmoinen suunnitelma jonkun mitättömän asian takia ajaisi karille. Palvelijanne, hyvät herrat."

Toinen sihteereistä avasi hänelle oven. Astellessaan huoneesta kuuli hän oikean Baabelin sekamelskan pääsevän alkuun pöydän takana. Hymyillen itsekseen riensi hän huoneeseensa, tyytyväisenä neuvottelun tulokseen. Olipa totta tosiaan onni, ettei hän maininnut panttivangista mitään, ennenkuin neuvoston edessä. Valtionhoitaja olisi heti tehnyt kaikki toiveet tyhjiksi. Nyt oli Theodore joutunut taisteluun, jossa hänen tietoisuutensa omista aikeistaan oli vastustajan tukena. "Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kukaan heitä ajaisi takaa", mutisi Bellarion itsekseen. "Jumalaton Theodore ei taistele tätä taistelua loppuun."

Runsaan tunnin kuluttua kutsuttiin hänet kuulemaan neuvoston päätöstä. Tämä päätös on kerrottu parhaiten Bellarionin omassa kirjeessä, joka on säilynyt meille Vatikaanin kirjastossa. Hän kirjoitti Facinolle samana iltana kuin ratkaisu tapahtui ja kirjeen sisältö on jotakuinkin seuraava.

"Rakas herrani: Nämä rivit tuo teille Wenzel, joka lähtee täältä Alessandriaan huomisaamuna Montferratin nuoren markiisin seurassa ja kymmenen sveitsiläisen saattamana. Jotta saattue olisi kyllin arvokas, liittää markiisi Theodore siihen kymmenen montferratilaista peitsimiestä. Wenzel tuo myös Montferratin kanssa tehdyn sopimuksen, jonka olen solminut teidän nimissänne. Asettamiini ja teille ilmoittamiini ehtoihin suostuttiin. Oli sangen vaikeata saada markiisi Theodoren suostumus Gian Giacomon luovuttamiseen panttivangiksi ja asia ratkesi vasta pitkän, neuvoston kanssa käydyn, taistelun jälkeen. Neuvoston mielestä oli liitosta teidän kanssanne koituva vain hyvää.

"Theodore vaati myös, että pojan opettaja Corsario, suuri lurjus muuten, saisi seurata mukana, samoinkuin kamariherrakin, nuori, mutta jo sangen paatunut Fenestrella. En voinut panna vastaan, koska sopivana pidetään, että tällaista nuorukaista matkalla vaalivat opettaja ja toveri. Pyydän teitä kuitenkin kohtelemaan näitä molempia markiisi Theodoren kätyreinä, joita he itse asiassa ovat, pitämään heitä silmällä ja tuhoamaan heidät säälimättä, jos havaitsette heidän käyvän nuorelle markiisille vaarallisiksi. Tekisitte pojalle suuren palveluksen ja Jumalalle otollisen teon, jos katkaisisitte heidän kaulansa. Epäilemättä joutuisitte kuitenkin senjohdosta selkkauksiin Montferratin valtionhoitajan kanssa.

"Mitä nuoreen markiisiin tulee, olette huomaava, että hän on ruumiiltaan heikko. Sitäpaitsi on hän huonosti kasvatettu ja vaikuttaa typerältä. Huolimatta monista kiireistänne pitäisi teidän jalosukuisuutenne voida uhrata aikaa hänellekin tai ainakin jättää hänet sellaisten henkilöitten kasvatettavaksi, jotka todella voivat häntä kehittää ja opettaa ja pitävät hänestä muutenkin huolta.

"Minun tarvinnee tuskin muistuttaa, että panttivangin turvallisuus on tärkeä asia, enkä rohkenisi tästä mainitakaan, ellen pelkäisi, että häntä uhkaa vaara juuri sieltä, missä hänen pitäisi olla paraiten turvassa. Vielä kuuluu markiisin seurueeseen lääkäri ja kaksi henkivartijaa. Näistä en tiedä mitään, joten heitä on pidettävä yhtä tarkasti silmällä kuin edellä mainitsemianikin henkilöitä.

"Se kunnioitus, jota nautitte Montferratissa, oikeuttaa teidät määräämään omiakin palvelijoitanne markiisin palvelukseen montferratilaisen palvelusväen rinnalla. Lääkärin älköön sallittako antaa markiisille mitään lääkkeitä, joita hän ei itse ensin maista. Näin vapaudutte hänestä kyllä pian.

"Mieltäni pahoittaa, että teille koituu tällaisia hankaluuksia muutenkin kiireisenä aikana. Toivon kuitenkin, ettette pidä tätä hintaa sopimuksesta Montferratin kanssa liian kalliina. Montferrat voi heti lähettää sotanäyttämölle melkein kuusituhatta hyvinvarustettua miestä sekä ratsu- että jalkaväkeä. Olette nyt tarpeeksi voimakas voidaksenne vaatia kunnotonta herttuaa ja hänen riminiläisiä apureitaan tilille.

"Lähettäkää Wenzelin mukana minulle käskynne. Ne saapuvat minulle
Luzerniin. Lähden huomenna heti kun markiisi Gian Giacomo on jättänyt
Casalen. Lähetän teille pian lisää uutisia.

"Suutelen kunnioittavasti rouva kreivittären kättä. Varjelkoon ja
siunatkoon teitä, rakas herrani, hyvä Jumala. Sitä rukoilee poikanne
ja palvelijanne

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ BELLARION.

Eräänä syyskuun päivänä Herramme vuonna 1409 ratsasti yltäpäältä pölyn peittämä lähetti erään Florensin Kolminaisuussillan läheisyydessä olevan linnan pihaan, hyppäsi satulasta ja ilmoitti tuovansa kirjeitä hänen ylhäisyydelleen, herra Bellarionille.

Vahtisotilas jätti hänet ovenvartijan hoiviin, ovenvartija uskoi hänet kamaripalvelijalle ja kamaripalvelija vuorostaan kutsui nuorta sihteeriä. Tästä voitte päättää, ettei Bellarion enää ollut mikään pikkuritari; hän oli menestynyt hyvin sen vuoden aikana, jonka oli ollut Facino Canesta erossa.

Kokoamansa kondottan etunenässä oli hän jo käynyt kuuden eri hallitsijan asioilla, voittaen loistavasti taistelunsa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Mutta tämä tappiokin — se sattui hänen ollessaan Ferraran Estein palveluksessa — koitui hänelle kunniaksi. Valtava ylivoima oli pakottanut hänet puolustustaisteluun, mutta näppärällä tempulla oli hän tehnyt suuren Pandolfon saartoyrityksen tyhjäksi ja peräytynyt melkein menetyksittä, niin että Pandolfon voitto itse asiassa supistui kovin mitättömäksi.

Bellarionin kondotta oli viirinsä mukaan saanut nimekseen "Valkoisen koiran komppania", ja se oli nopeasti kasvanut kahdeksitoistasadaksi mieheksi. Suurin osa oli jalkaväkeä, niin tehokkaasti toimivaa, että Italian muut suuret sotapäälliköt olivat saaneet miettimisen aihetta. Bellarion kilpaili kuuluisuudessa jo itsensä Piccininon, jopa Sforzankin kanssa. Viimemainittua hän muuten oli avustanut tämän taisteluissa Buonterzoa vastaan. Ja fra Serafino kertoo kronikassaan, että juuri se väijytys, jossa Buonterzo menetti henkensä, oli Bellarionin suunnittelema. Viime aikoina oli Bellarion palvellut Firenzen tasavaltaa, nauttien kuukausipalkkaa, joka asteettain oli noussut, ollen nyt kaksikymmentätuhatta kultafloriinia.

Niinkuin muilla kuuluisuuksilla oli hänelläkin pärjääjänsä. Häntä syytettiin sydämettömyydestä ja säälimättömyydestä, joka loukkasi silloista italialaista sodankäyntitapaa, ja huhuiltiin, ettei hän voinut saada joukkoihinsa muita kuin sveitsiläisiä sotilaita.

Vihdoin kerrottiin, että häneltä puuttui erinäisiä sotapäällikölle välttämättömiä ominaisuuksia kokonaan, ja että hän ei koskaan osoittanut sellaista henkilökohtaista rohkeutta kuin esimerkiksi Carmagnola. Hän ei koskaan itse ollut rohkaisemassa hyökkääviä joukkojaan eikä liioin ottanut osaa kahakoihin. Subrison luona oli hän pysytellyt telttansa läheisyydessä ja noussut satulaan vasta kun taistelu oli ohi.

Näin leimattiin hänet araksi, vaikka toiselta puolen kunnioitettiinkin hänen strateegisia kykyjään.

Huolimatta arvostelusta oli hän kulkenut omia teitään, niittäen laakereita kaikkialla, missä näyttäytyi. Näillä laakereilla hän paraikaa lepäsi Liljojen kaupungissa.

Biandraten kreivin lähetin saapuminen oli hänelle yllätys. Saatuaan Facinon kirjeen ryhtyi hän heti ottamaan selkoa sen vaikeasti luettavasta sisällöstä.

"Rakas poikani", kirjoitti Facino. "Tarvitsen apuasi. Tule luokseni heti ja ota kaikki miehesi mukaan. Herttua on lähettänyt kutsun ranskalaisille. Boucicault on jo Milanossa kuudentuhannen miehen kera ja hänet on nimitetty herttuan holhoojaksi. Ellen iske pian, saan itse kuoliniskun, ja Milanosta tulee ranskalainen lääni. Leini vaivaa minua jälleen, juuri kun paraiten tarvitsisin kaikki voimani. Pane lähettini mukaan vastauksesi ja lupaa tulla ensi tilassa."

Bellarion pani kirjeen syrjään ja tuijotti auringon valaisemaa linnanpihaa. Hänen ruskettuneilla kasvoillaan karehti hymy ja vuoden aikana tavattomasti miehistynyt olemus ikäänkuin sai eloa. Häntä huvitti ja harmitti Gian Marian tuorein tyhmyys. Jopa oli mies joutunut pinteeseen kun oikein piti kutsua ranskalaiset avuksi.

Malatestan herruus ei ollut muodostunut pitkäikäiseksi. Guelfien kotka oli riehunut kaupungissa ennenkuulumattomalla tavalla, iskien kyntensä lopulta herttuaankin, joka nyt liian myöhään huomasi, että hän hylkäämällä Facinon oli tehnyt huonon vaihtokaupan. Vähääkään häpeämättä lähetti hän hädissään sanan Facinolle pyytääkseen tätä palaamaan. Mutta Malatestan urkkijat saivat lähetin käsiinsä ja herttuan oli paettava Porta Giovian linnoitukseen välttääkseen Malatestan koston. Tämänjälkeen lähti Malatesta Bresciaan ja otti kaupungin haltuunsa ja Pandolfo vannoi, että Gian Maria saisi kalliisti maksaa lupauksensa rikkomisen.

Pelko ajoi herttuan rikoksiin, joiden rinnalla hänen aikaisemmat törkeytensä näyttivät vähäisiltä, ja kun hän lopulta uskaltautui Porta Gioviasta palatsiinsa, ympäröi hänet nälän ja kurjuuden näännyttämä kansa.

"Rauhaa!" huudettiin. "Antakaa meille rauha, herra herttua! Antakaa meille Facino ja antakaa meille rauha! Rauhaa, herra herttua!"

Julman näköisenä ja vihaisesti mulkoillen oli herttua ratsastanut eteenpäin, välittämättä huudoista ja rukouksista, ja moni onneton oli jäänyt hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Mutta huudot eivät tauonneet ja äkkiä pysäytti tuo hirvittävä nuorukainen ratsunsa.

"Vai rauhaa te haluatte, koirat! Teette minut kuuroksi helvetillisellä kiljunnallanne. Saanko minä rauhaa teiltä? Häh? Mutta kyllä minä annan teille vielä rauhaa, jotta riittää!" Hän nousi seisomaan jalustimissaan ja huikkasi kapteenilleen: "Hei, sinä!" Pirullisen näköisenä ja punoittavana väänteli hän paksuja huuliaan. Niin peloittava oli hänen muotonsa että della Torre, joka ratsasti hänen vieressään, uskalsi rauhoittaen painaa kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta äristen työnsi herttua käden syrjään ja peräytti hevosensa, kunnes oli aivan kapteeninsa rinnalla.

"Anna heille, mitä he pyytävät", käski hän. "Raivaa minulle tie tuon tunkion läpi. Pane keihäät heilumaan. Anna heille rauha, jota he pyytävät."

Nuorukainen nauroi pilkallisesti ja odotteli sairaalloisella nautinnolla kohta saavansa nähdä veren vuotavan virtoina.

Kaartin kapteeni, aatelismies Bertino Mantegazza istui hievahtamatta hevosensa selässä, kieltäytyen noudattamasta käskyä.

"Herra herttua…" aloitti hän, mutta ennenkuin hän ehti lisätä sanaakaan, iski herttua, joka oli nähnyt hänen pelokkaan ilmeensä, häntä teräkseen verhotulla kädellään suoraan vasten kasvoja. "Jumalan luut! Aiotko vastustaa minua?"

Mantegazza horjahti, veren pulputessa hänen murskautuneista kasvoistaan, ja olisi pudonnut satulasta, ellei muuan hänen miehistään olisi rientänyt avuksi.

Herttua nauraa hohotti ja ryhtyi itse komentamaan sotilaita. "Eteenpäin mars! Suoraan heidän kimppuunsa!" kiljui hän. Baijerilaiset palkkasoturit laskivat peitsensä ja ryhtyivät hyökkäykseen.

Kaksisataa onnetonta sai syntyneessä kahakassa surmansa ja pyytämänsä rauhan. Toiset pääsivät pakoon ja herttua ratsasti Brolettoon pitkin katuja, jotka kauhu oli tyhjentänyt.

Vielä samana iltana antoi hän julistuksen, jossa kuoleman uhalla kiellettiin "rauha"-sanan lausuminen Milanon alueella.

Ellei väkijoukko olisi rukoillut häntä pyytämään myös Facinoa palaamaan, olisi hän mahdollisesti lähettänyt uudet sanansaattajat tämän luokse. Mutta herttua tahtoi näyttää, että hänellä oli valta ja voima, ja siksi hän Facinon asemesta kutsui Boucicaultin.

Boucicault antoi myöntävän vastauksen ja nyt tuli herttuan alamaisille hätä. He kääntyivät Facinon puoleen itse, ja Facino vuorostaan lähetti heti sanan Bellarionille.

Bellarion ei epäröinyt hetkeäkään. Onneksi ei mikään estänyt häntä noudattamasta Facinon kutsua, sillä hänen sopimuksensa Firenzen tasavallan kanssa oli hiljakkoin päättynyt. Hän riensi heti ilmoittamaan signorialle lähdöstään ja neljä päivää myöhemmin oli hän jo armeijoineen Alessandriassa, missä Facino otti hänet avosylin vastaan.

Bellarionin saapuessa oli Facinon neuvosto paraikaa koolla pohtimassa toimintasuunnitelmaa. Läsnä oli myös Alessandrian herran liittolainen, markiisi Theodore, joka vartavasten oli saapunut Vercellistä.

"Olen rakentanut suunnitelman", virkkoi Facino, "siinä varmassa vakaumuksessa, että sinä tulisit vähintäin tuhannen miehen kanssa."

"Kelpo poika, kelpo poika!" Facino taputti häntä olalle. "Käy sisään ja kerro se neuvostolle itse."

Nojaten raskaasti Bellarionin käsivarteen opasti hän ottopoikansa kivisiä kiertoportaita ylös. Näitä samoja portaita oli Bellarion aikanaan astellut käydessään puijaamassa Vignatea.

"Siis mestari Theodore on täällä", sanoi Bellarion. "Niin on. Hän on vetelehtinyt Vercellissä kiusaten minua yhtä mittaa auttamaan häntä pääsemään käsiksi Genovaan. Olen kuitenkin venyttänyt asiaa tähän asti. En luota Theodore-veikkoseen niin paljon, että suorittaisin koko sopimusosuuttani ennenkuin hän on tehnyt mitään."

"Mitä nuorelle markiisille kuuluu?" Facino nauroi. "Et tuntisi häntä.
Hän on kehittynyt kaikin tavoin. Kyllä hänestä mies muokkaantuu."

"Ajoin hänen opettajansa ja muut seuralaisensa hiiteen." Hän vaikeni toviksi. "Näin ensi silmäyksellä, mitä he olivat miehiään. Eräänä yönä he ryyppäsivät itsensä juovuksiin ja juottivat pojankin. Silloin lähetin heidät takaisin Theodoren luo ja kirjoitin hänelle samalla, että hän palkitsisi heidät heidän ansioittensa mukaan. Vähän myöhemmin lähetin pois myös lääkärin ja henkivartijat ja ilmoitin Theodorelle, että markiisia tästälähtien palvelisivat vain sellaiset henkilöt, joihin saatoin luottaa. Theodoren oli pakko kiittää. Mitä muutakaan olisi hän saattanut tehdä? Naurettavaa, eikö totta?"

Bellarion tiedusteli myös kreivitär Beatricen vointia. Facino vastasi puolisonsa olevan Casalessa, missä hän oli paremmassa turvassa kuin Alessandriassa. Lopulta astuivat he huoneeseen, missä neuvosto vartosi.

Pitkän tammipöydän ääressä istui viisi miestä, joista neljä nousi seisaalleen. Istumaan jäi ainoastaan markiisi Theodore, jonka sääty oikeutti hänet siihen. Hän kumarsi vain jäykästi tulijoille.

"Ah, herra Bellarion!" Facinosta tuntui, että äänessä soinnahti ivaa.
Hän riensi senvuoksi ilmoittamaan:

"Hän on sitäkin tervetulleempi", vakuutti valtionhoitaja. Theodore ei ollut parhaimmalla tuulellaan, totesi nuori sotapäällikkö.

Riennettiin tervehtimään tulokasta. Ensimmäisenä lähestyi muhkea Carmagnola, arvokkaana ja tärkeänä kuten aina. Hän oli sydämellisempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta samalla hiukan isällinen ja alentuva.

"Ystävämme on nyt yhtä mainehikas sotapäällikkö kuin te, Francesco", huomautti Facino, istuutuen nojatuoliin lepuuttaakseen jalkaansa.

Tumma, parrakas Koenigshofen tallusti esiin ja puristi voimakkaasti Bellarionin kättä. Häntä seurasi pieni, ovela piemontilainen, Giasone Trotta, ja vihdoin komea, tyyni nuorukainen, jota Bellarionin oli vaikea tuntea samaksi Gian Giacomoksi, jonka hän vuotta aikaisemmin oli tavannut Theodoren hovissa. Nuori markiisi muistutti tavattomasti sisartaan, jopa siinä määrin, että Bellarion hätkähti kohdatessaan hänen tumman, miettivän katseensa.

Raivattiin tilaa Bellarionille ja tehtiin hänelle selkoa suunnitelmasta. Kaikkiaan tulisi nyt Facinolla olemaan käytettävissään kahdeksantuhatta miestä, ja tämä määrä oli täysin riittävä. Varukset ja ratsut olivat moitteettomat. Jalka- ja ratsuväen lisäksi oli käytettävinä toistakymmentä tykkiä ja kymmenen pomminheittäjää.

Siitäkin tehtiin selkoa. Luonnos oli hyvin yksinkertainen.
Marssittaisiin Milanoon, jonka piiritykseen heti ryhdyttäisiin.
Alessandrian muurien kupeella odotteli jo armeija täysin lähtövalmiina.

"On toinenkin tapa", sanoi hän vihdoin, "jota ehkä ette ole vielä tulleet ajatelleeksi Boucicault on ahmaissut enemmän kuin hän jaksaa sulattaa. Saadakseen Milanon haltuunsa täytyi hänen viedä sotanäyttämölle koko armeijansa. Milanolaiset vihaavat ranskalaisia, jotka eivät suinkaan esiinny kovin hienotunteisesti. Te pidätte Milanoa vihollisena, kun itse asiassa Boucicault on ainoa vihollinen. Suojellakseen itseään Milanossa on hän jättänyt Genovan alttiiksi kenen hyvänsä käydä sisään. Miksi tähtäätte hänen sydämeensä, joka on kilven takana turvassa? Miksi ette tähtää päähän, jota ei suojaa edes kypäräkään?"

Kukaan ei vastannut. Ääneti tuijotettiin nuorta johtajaa ja katseet kehoittivat häntä itseään vastaamaan kysymykseensä.

"Älkää siis havitelko Milanoa nyt, vaan marssikaamme Genovaan.
Ajattelemattomuudestaan saa Boucicault vielä vastata isännälleen,
Ranskan kuninkaalle. Genovalaiset itse eivät pysty vastarintaan ja
kaupunki voidaan luultavasti vallata ampumatta laukaustakaan."

Markiisi Theodore ilmaisi lämpimästi ihailunsa, mutta Facino keskeytti tuimasti:

"Odottakaahan! Odottakaa!" Häntä ei miellyttänyt ajatus, että Theodore saisi osansa saaliista, ennenkuin toinen sopimuspuoli oli saanut mitään. "Miten saattaisi Genovan valtaus Milanon meidän käsiimme?"

"Boucicault rientää heti Genovaan", vastasi Bellarion. "Hän astuu ulos linnoituksestaan, mutta hänen on pakko jättää varusväkeä Milanoon."

Strateegisesti katsoen oli suunnitelma niin hyvä, ettei Facino vastustellut enempää, vaikka hän ei malttanutkaan olla myöhemmin ilmaisematta Bellarionille epäilyjään Theodoren rehellisyydestä.

"Ette tee tätä Theodoren hyväksi, vaan omaksi hyväksenne", vastasi
Bellarion. "Ei teidän tarvitse kadehtia hänen näennäistä menestystään.
Se voi käydä hyvin lyhytaikaiseksi. Hänenkin on maksettava jonakin
päivänä."

Facino naulitsi häneen tiukan katseen. "Mitä?" huudahti hän. "Mitä selvittämättömiä asioita sinulla on Montferratin Theodoren kanssa?"

"Jos aiot ruveta kaikkien Italian lurjusten rankaisijaksi, saat totisesti hommaa. Tuo tuollainen on suottapäiväistä haihattelua."

"Sanokaa sitä vain siksi, jos teitä haluttaa", mutisi Bellarion mietteliäänä.

NOVIN TAISTELU.

Löydätte perinpohjaiseen kuvauksen tästä sotaretkestä m.m. messer Corion jälkeensä jättämässä kronikassa. Voimakkaan armeijan etunenässä ratsasti Facino Genovaan, jonka hän tosiaan valloitti ilman että laukaustakaan ammuttiin. Suuren armeijan lähestyessä kaupunkia nousi siellä ensin aika melu, sillä pelättiin vihollisen heti ryhtyvän kaupungin ryöstämiseen. Genovalaiset lähettivät vaimonsa ja lapsensa satamassa oleviin laivoihin ja edustajansa Facinoa vastaan. Facinolle vakuutettiin, että hän oli tervetullut edellyttäen, ettei hän aikonut pitkiksi ajoiksi majoittaa joukkojaan kaupunkiin. Ranskalaiskomentoon oli kyllästytty.

"Jos niin tekisin", vastasi Facino paareiltaan, joille yhä yltynyt leini oli hänet pakottanut, "tapahtuisi se ainoastaan Montferratin markiisin etuja valvoakseni. Mutta jos tunnustatte hänet hallitsijaksenne, ei armeijani tarvitse lähestyä askeltakaan lähemmäksi. Päinvastoin marssimme Noviin ottaaksemme siellä vastaan vihaisen Boucicaultin hänen palatessaan Milanosta."

Ja niin kävi, että markiisi Theodore vain viidensadan miehen saattamana seuraavana aamuna ratsasti Genovaan, väestön tervehtiessä häntä vapauttajana. Facino taas peräytyi Noviin vartoakseen siellä Boucicaultia, johon uutinen Genovan tapahtumista vaikutti kuin vasaman isku.

Peloissaan ja raivostuneena hän lähti Milanosta ja pilasi liiaksi kiirehtimällä pienimmätkin mahdollisuutensa saada Genova uudelleen haltuunsa. Pikamarssissa lähestyi hän Novia kohdatakseen siellä vahvan esteen tiellään. Ja nyt teki hän toisen erehdyksen. Saatuaan kuulla, että leinin vaivaama Facino oli viety Genovaan hänen kasvattipoikansa Bellarionin sillävälin komentaessa armeijaa, päätti ranskalainen hyökätä, ennenkuin Facino itse ehtisi takaisin sotatoimia johtamaan.

Maasto oli ratsuväelle sangen edullinen, ja Boucicaultin iskujoukot olivat juuri ratsuväkeä. Armeijansa etunenässä ryntäsi hän vihollisen keskustaa vastaan, eikä Bellarionin jalkaväki ilmeisestikään uskonut kestävänsä hirvittävää painetta. Se lähti peräytymään odottamatta yhteenottoa, ja ranskalaiset painuivat jälkeen, aavistamatta syöksyvänsä suoraan satimeen. Sillä keskustan antaessa perään sulkeutuivat sivustat, joita johtivat Carmagnola ja Trotta, vastustajain selän takana kuin pussin suu.

Aina hitaammin ja hitaammin peräytyi keskusta. Herjaten ja kiljuen seurasivat ranskalaiset lasketuin keihäin. Bellarion, joka ratsasti jälkijoukossa, sivullaan torventoitottaja, antoi yht'äkkiä lyhyen käskyn. Sotilas puhalsi torveensa ja joukko pysähtyi. Koenigshofenin miehet, jotka muodostivat jälkijoukon, heittäytyivät äkkiä polvelle ja iskivät viidentoista jalan pituisten keihäittensä perät tanakasti maahan. Siinä silmänräpäyksessä katkaisi kallistunut keihäsmetsä ranskalaisten tien. Ratsuväki ei voinut pysähtyä heti ja puolisataa hevosta syöksyi suoraa päätä peitsiin. Ensimmäinen linja yritti pysähtyä, mutta takaa työntyvät sysäsivät sen uudestaan keihäitä kohti. Tuokiota myöhemmin oli pakokauhu vallannut koko ranskalaisen ratsuväen.

"Tämä", huomautti Bellarion kylmästi, "panee Boucicaultin kunnioittamaan jalkaväkeä."

Nyt sai Facinon ratsuväki, joka oli sivustoilla, hyökkäysmerkin, ja seuraavassa hetkessä ryntäsi se Boucicaultin armeijan kumpaakin siipeä vastaan mallikelpoisen yhtäaikaisesti. Turhaan yritti ranskalainen yllyttää joukkojaan. Ne lyötiin hajalle ja poljettiin maahan, ennenkuin ehtivät kääntyäkään. Boucicault, joka epätoivoisena huitoi ympärilleen, onnistui raivaamaan itselleen tien ja riensi etujoukkoaan kohti. Liian myöhään. Etujoukosta ei ollut sanottavia jäljellä. Henkiinjääneet olivat antautuneet ja Boucicault pääsi töintuskin joittenkin armeijansa rippeiden kanssa pakoon.

"Nopea toiminta ja hyvä yhteistyö", totesi Bellarion myöhemmin. Ja Novin luona saatu voitto lisäsi suuresti hänen jo ennestään loistavaa mainettaan.

Boucicault jatkoi matkaansa sen tien aina Ranskaan saakka, eikä häntä
Italiassa sen koommin nähty.

Sataman takaisessa Fregoso-palatsissa Genovassa vietettiin voiton kunniaksi uljas juhla. Siinä olivat voittajien lisäksi läsnä valtion kahdentoista mahtavimman suvun edustajat. Nimellisesti oli Theodore päivän sankari, mutta todellisuudessa sai Bellarion kaiken kunnian.

Tyynesti ja pöyhistelemättä otti hän vastaan kiitokset, niin aatelismiehen ja Theodoren lausumat kuin kateellisen Carmagnolankin ilmaisemat.

"Olette tosiaankin Bellarion Onnekas", julisti tämä uljas soturi. "Ihmettelenpä kuinka olisi käynyt, jos Boucicault olisi äkännyt temppunne ajoissa."

"Se on teille sangen hyödyllistä järjen voimistelua. Koettakaa samalla arvata, mitä Buonterzo olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, kenen kanssa hän teki sopimuksen Alessandriassa."

Ja Bellarion jätti Carmagnolan pureksimaan huuliaan upseeritoverien nauraa hohottaessa.

Hiukan myöhemmin esitti Montferratin Theodore onnittelunsa ja tarjoutui palkkaamaan Bellarionin armeijoineen palvelukseensa. Hinta, jonka hän mainitsi, oli tavattoman korkea, mutta sitä ei Bellarion ihmetellyt. Theodore ei tällä hetkellä tahtonut heikentää voimiaan ja sitäpaitsi piti hän nuorta päällikköä — kuten Bellarion hyvin arvasi — edelleenkin häikäilemättömänä ja rohkeana onnenonkijana.

Theodore varmistui asiasta vielä nähdessään Bellarionin ilmeen. Tämä oli nuorukaisen tarkoituskin.

"Tarjoatte minulle…" aloitti Bellarion, mutta keskeytti. Hän antoi katseensa lipua pitkin kullalla koristettua huonetta, pysähtyen tuijottamaan punaisessa nojatuolissa istuvaa Facinoa. Sitten hän alensi ääntään. "Parveke on tyhjä. Olemme paremmin rauhassa siellä."

He menivät katetulle parvekkeelle, jolta oli mainio näköala sataman yli. Tähtien tuikkeessa häämöttivät laivojen mastot mustina varjoina. Hitaasti eteni lahdella muuan iso kaaleri kootuin purjein. Monien airoparien lavat hohtivat hopeana kuun valossa.

Matalalla äänellä, seuraten lipuvaa alusta katseellaan, Bellarion jutteli, pitkän, uljaan markiisin yrittäessä saada selkoa hänen kasvojensa ilmeestä.

"Toivoakseni en koskaan aliarvioi miestä." Hän imarteli tarkoituksellisesti. "Olette suuri sotapäällikkö, Bellarion. Sen olette jo moneen kertaan todistanut."

Bellarion ei väittänyt vastaan. "En ymmärrä, mihin juuri nyt tarvitsisitte sotapäällikköä. Tosin tuntuu siltä kuin olisi teidän korkeudellanne jo valmiita suunnitelmia, mutta ellen tiedä niistä mitään, ellen voi päätellä kauanko suunnilleen minua tarvitsette, voi tarjouksenne suurenmoisuus jäädä vain näennäiseksi."

Theodore hengähti syvään ja hymyili hiukan. Hän oli ollut oikeassa
Bellarionin luonteeseen nähden.

"Pidin kiirettä, jotta ei kukaan ehtisi ennen minua ja tarjoukseni käsittää kolmen vuoden sopimuksen", lausui hän. "Tosiaan mainiot ehdot."

"Sopimuksen mukaan on; teidän oltava käytettävissäni tarvittaessa ja teidän on taisteltava kaikkia mahdollisia vihollisiani vastaan."

"Luonnollisesti", vastasi Bellarion. Mutta hän näytti epäröivän hieman. "Luonnollisesti…" Hän vaikeni tuokioksi ja lisäsi sitten: "Haluaisin, ettei sopimus edellytä minun tarvitsevan käyttää väkeäni kreivi Facinoa vastaan."

Bellarionin epäröinti vakiinnutti markiisin mielipidettä hänestä. Laimeasti sanoi nuori kondottieri lopulta: "Enpä tahtoisi mielelläni nostaa asetta häntä vastaan."

"Ette mielellänne! Sen kyllä ymmärrän. Mutta te ette vastannut kysymykseeni? Onko se ehto?"

Tällä kertaa näytti Theodore epäröivän. "Kyllä", tokaisi hän lopulta. "Mutta minusta ei tunnu todennäköiseltä, että Facinosta ja minusta tulisi vihollisia. Käsitättehän, etten voi palkata kondottieria, joka jossakin tapauksessa voisi jättää minut pulaan."

"Ymmärrän. Tajusin sen heti. Kaipa olen aika hupelo epäröidessäni kun kysymyksessä on näin hyvä tarjous." Hän huokasi. "Herra Facino tuskin voi paheksua minua tämän vuoksi…" Hän jätti lauseen kesken. Ja tehdäkseen lopun tuon lurjuksen epäröinnistä, kasasi Theodore lisää tavaraa vaakaan.

"Astin alueet Tanaron rannoilla, Revigliascosta aina Margariaan, yhdistetään läänitykseksi, joka uskotaan teille. Samalla saatte Astin kreivin arvonimen."

Bellarion pidätteli henkeään. Hän katsoi markiisin ja kuunvalossa näyttivät hänen kasvonsa aivan valkeilta.

"Minäpä aion juuri teidän avullanne ottaa tuon vallan käsiini. Kuten kuulette, puhun teille asiani kiertelemättä."

Bellarionia kauhistutti häikäilemättömyys, jota tuo mies osoitti. Oli ilmeistä, että hän aikoi vallata koko Ylä- ja Ala-Montferratin välisen alueen. Siis joutuisivat Alessandria, Valenza ja monet muut Milanon alueella nyt olevat kaupungit myöskin hänen haltuunsa. Theodore joutuisi väkisinkin sotaan Facinon kanssa, joka päiviensä päättymiseen asti varmasti tekisi kaikkensa herttuakunnan eheyden säilyttämiseksi. Ja kondottierille, jonka apua hän tähän tarvitsi, lupasi hän huikaisevan korvauksen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että suunnitelma toteutuisi.

Theodore säilytti vain vaivoin arvokkuutensa. Olipa hän totisesti osannut lurjukseen.

Bellarion tuijotti merelle. "Bellarion, Astin kreivi!" mutisi hän kuin hurmiossa. Äkkiä hän purskahti nauruun ja jätti epäröimiset. "Milloin allekirjoitamme sopimuksen, herra ruhtinas?"

"Huomenaamulla, herra kreivi", vastasi Theodore, hymyillen muikeasti.
Juttu oli loppuunkäsitelty ja he poistuivat parvekkeelta.

Aikaisin seuraavana aamuna he jälleen kohtasivat toisensa valtionhoitajan työhuoneessa allekirjoittaakseen notarion, kahden montferratilaisen aatelismiehen ja Werner von Stoffelin, Bellarionin luutnantin, läsnäollessa Theodoren saneleman sopimuksen.

Notario luki sopimuksen, jonka joka kohdan Bellarion hyväksyi, ja samoin nimityksen, jolla Theodore korotti hänet Astin kreiviksi ja jossa samalla määriteltiin hänen läänitysalueensa. Tämä ojennettiin Bellarionille allekirjoitettuna ja vasta senjälkeen valmistauduttiin pistämään nimiä kontrahdin alle. Notario katsoi kynän ja koetteli sen kelpoisuutta. Bellarion katsahti valtionhoitajaan.

"Asiakirjat voivat joutua hukkaan", sanoi hän, "ja tämä sopimus on kovin tärkeä. Olen senvuoksi ottanut mukaani todistajan, joka ehken voisi varmentaa sen."

"En tarkoittanut messer Stoffelia. Todistajani vartoo odotushuoneessanne, teidän korkeutenne." Hän harppoi ovelle ja sysäsi sen auki. Kynnykselle ilmestyi Facino, joka nojasi sauvaansa.

Valtionhoitaja mörähti ja Facino kompuroi huoneeseen tarttuen papereihin, jotka Bellarion ojensi hänelle. Seurasi kauhistava hiljaisuus, jonka lopulta rikkoi suunniltaan joutuneen Theodoren karjaisu:

"Te kurja temppuilija! Alhaissyntyinen, tepasteleva petturi! Pitipäs nyt teitä uskoa! Olisihan minun pitänyt tuntea kavala, heikko luonteenne. Saastainen kettu!"

"Temppuilija! Petturi! Kettu!" Bellarion vetosi laupiaana läsnäolijoihin, ihmetellen moista epäoikeutettua parjaamista. "Miksi olette noin raivostunut? Tottakai olen kasvatusisälleni senverran kuuliainen, että tiedustelen hänen mielipidettään sopimuksesta, ennenkuin sen allekirjoitan."

"Pisteletkö, sinä halju koiran penikka?" Facino kohotti katseensa.
Hänen ilmeensä oli kivikova ja hänen silmänsä leiskuivat.

"Käyttäkää siistimpää nimitystä, herraseni, koska minä aion nimittää teitä samalla tavalla kuin te häntä, ettekä ole vielä maininnut ainoatakaan puhuttelusanaa, joka ei tahraisi suuta."…

Theodore vaikeni hetkeksi, mutta yht’äkkiä hän säntäsi Facinoa kohti, sillä hän ei ollut se silkinsileä mies, jolta hän näytti. Bellarion riensi väliin katsoen rohkeasti häntä silmiin, ja nuoren miehen käsi haparoi vyössä riippuvaa, raskasta tikaria.

"Pysyisimmekö rauhallisina?" äänsi Bellarion, "jos mieluummin metelöitte, on minulle tusina miehiä tuolla odotushuoneessa."

Theodore astahti taaksepäin ja vaikka hänen silmänsä vielä hehkuivatkin, ponnisteli hän kovasti tyyntyäkseen. Vaikeata se oli, sillä Facino nauroi ja puhui suunsa puhtaaksi.

"Te petollinen kuhnustelija! Toimitin Vercellin käsiinne ja tein teistä Genovan ruhtinaan ennenkuin panitte kortta ristiin hyväkseni, ja nyt suunnittelette jo uuden valtanne käyttämistä minua vastaan! Aiotte ajaa minut Alessandriasta! Yritätte vietellä parhaimman upseereistani nousemaan minua vastaan. Jos Bellarion olisi ollut yhtä kiittämätön kuin te, ellei hän olisi pysynyt lujana ja uskollisena, en olisi tiennyt tästä mitään, ennenkuin liian myöhään. Tunnenpa teidät nyt, te kurja vallananastaja. Jumal’avita, päivänne ovat luetut! Vai te valmistelette sotaa Facino Canea vastaan? Valmistelkaa vain, sillä, kautta Ristin, se sota syttyy!"

Valjuna huuliaan myöten seisoi Theodore nolojen aatelismiestensä välissä. Hän ei vastannut sanaakaan. Irvistäen Facino katseli häntä.

"En olisi ikinä voinut tällaista uskoa, ellen olisi lukenut näitä rivejä", lisäsi hän, ojentaen paperit takaisin Bellarionille. "Anna hänelle hänen asiakirjansa ja lähtekäämme. Tuon elukan näkeminenkin inhoittaa minua." Ja puhumatta sanaakaan enää markiisille painui hän huoneesta.

Bellarion repi paperit pieniksi palasiksi, jotka heitti lattialle. Hän kumarsi ivallisen näköisenä ja olisi poistunut Stoffelin kanssa, mutta silloin koroitti valtionhoitaja äänensä.

"Kuulkaas, te kaksinaamainen temppuilija! Paljonko Facino maksaa teille tästä kavalluksesta?"

Bellarion pysähtyi kynnykselle. "Ei mitään herraseni. Hän on vain luvannut pitää huolta siitä, että teidän veljenpoikanne, markiisi Gian Giacomo, vihdoinkin pääsee oikeuksiinsa, koska hän jo on säädetyssä iässä, ja teidän vallastanne tehdään loppu."

"Sitä mitä hän on. Luuletteko, että muuten olisin ponnistellut hänen vapauttamisekseen kynsistänne. Sitä vartenhan toimitin hänet panttivangiksikin. Olen työskennellyt hänen hyväkseen kauemmin kuin saatatte aavistaakaan."

Bellarion huokasi. "Pidätte varmaankin minua liikemiehenä, vaikka olen vain onnensoturi." Ja hän lähti huoneesta Stoffelin seuraamana.

FACINON PALUU.

Sinä aamuna ratsasti Genovasta vahva joukko-osasto, joka suuntasi kulkunsa ylämaahan Scrivian laaksoa pitkin päämääränään Novi ja Facinon leiri. Facino se matkasi joukon keskipaikkeilla, mukavasti muulinajoneuvoissa lojuen. Hän ajatteli puolisoaan, joka ei sittenkään tainnut olla väärässä väittäessään, ettei Facino ollut tarpeeksi kunnianhimoinen.

Novista lähetti hän Carmagnolan Casaleen huolehtimaan kreivittären pikaisesta toimittamisesta Alessandriaan. Häntä ei haluttanut jättää puolisoaan Theodoren käsiin jonkinlaiseksi vastapantiksi. Markiisi Gian Giacomo oli näet edelleenkin Facinon hoteissa.

Kolme päivää myöhemmin saapui Facinon armeija, joka oli vähentynyt Theodoren kolmellatuhannella miehellä, Vigevanoon, jonka ulkopuolelle leiriydyttiin. Facinon kivulloisuus oli tähän pääasiallisena syynä. Hän ei tahtonut marssia Ticinon yli, ennenkuin saattoi istua satulassa.

Viikon kuluessa kondottieri milanolaisen lääkärinsä Mombellin avulla parani melkoisesti, mutta yhä kielteli lääkäri häntä lähtemästä liikkeelle. Sillävälin saapui kuitenkin moni milanolainen hänen leiriinsä.

Ensimmäisten joukossa oli rauhanhäiritsijä Pusterla, joka palavan kostonhimoisena kehoitti Facinoa hirttämään Gian Marian ja huudattamaan itsensä Milanon herttuaksi. Hän vakuutti, että kaikki ghibellinit olivat valmiita antamaan apuaan. Facino kuunteli tyynesti, mutta ei luvannut mitään.

Lopulta saapui myös herttua itse aivan kuin muina miehinä. Tämä osoitti miekkosen olevan aivan toivottomassa asemassa ja avuttomana. Hänen seurassaan olivat pahahenki della Torre, Lonate-lurjus ja kaartin kapteeni Bertino Mantegazza sekä kurja sadan miehen saattue.

Facino vastaanotti herttuan ja hänen lähimmät miehensä Vigevanon maaherran palatsissa.

"Teidän korkeutenne", lausui hän suudellessaan timanttisormuksilla koristettua herttuallista kättä, "tämä on minulle suuri kunnia. Luotatte siis uskollisuuteeni."

"Uskollisuuteenne!" Herttuan rumat kasvot olivat aivan valkeat ja otsalle ilmestyi kurttu. "Uskollisuusko on teidät nostattanut minua vastaan?"

"En ole noussut teitä vastaan, herra herttua. En ole koskaan taistellut teitä vastaan. Teidän vihollistenne kanssa olen sotani käynyt. Minä en halaja mitään muuta kuin palauttaa rauhan valtakunnassanne."

"Kaunista puhetta kapinoitsijan suusta!" jupisi Gian Maria heittäytyen nojatuoliin.

"Ettenkö olisi uskaltanut, vai mitä? Herramme luut, mies! Mitä tarkoitatte? Minä olen Milanon herttua."

"Koetan muistaa sen, teidän korkeutenne", mutisi Facino ja hänen äänessään värisevä viha sai della Torren hypistelemään herttuan hihaa.

Gian Maria muutti puheenaihetta, mutta ei suinkaan käytöstään.
"Arvaatte kai, miksi olen saapunut."

"Toivottavasti ilmaisemaan myöntymyksenne siihen, että jälleen saan teitä palvella."

"Äh! Phyh! Teette minut kipeäksi koreilla sanoillanne." Hän kävi äkäiseksi. "Mikä on hintanne? Häh?"

"Hintani? Mitä luulee teidän korkeutenne minulla olevan myytävänä?"
"Hieman kärsivällisyyttä, herra kreivi", rukoili della Torre.

"Luulenpa sitä osoittaneeni", vastasi Facino. "Muuten tästä olisi jo noussut melu." Hän oli vakavasti suuttunut.

Facinon kasvot muuttuivat lyijynharmaiksi. Muuan pitkä, nuori, siniseen ja hopeaan pukeutunut ylimys hänen seuruessaan purskahti äänekkääseen nauruun. Gian Marian hailakat, mulkoilevat silmät tuijottivat uskalikkoa ilkeästi.

"Nauratko, nulkki?" kärisi hän, hypähtäen pystyyn. "Mitä naurettavaa tässä on?"

Bellarion naurahti uudelleen ja vastasi: "Te itse, herra herttua.
Omasta ansiostanne ette ole mitään. Milanon herttua olette ainoastaan
Jumalan armosta ja Facino Canen luvalla. Ja kuitenkin rohkenette
kapinoida, kumpaakin vastaan."

"Bellarion", kertasi herttua, tuijottaen nuorta miestä käärmeeellisen näköisenä. "Muistanpa teidät entuudestaan ja muistan vastakin… Kyllä minä teidät vielä opetan."

"Jumal'avita! Teidät tässä opetetaan!" ärjyi Facino. "Lähtekää takaisin Milanoon odottamaan, kunnes ehdin sinne antamaan teille oppituntinne, ja kiittäkää luojaanne että olette isänne poika ja että minä muistan sen. Muuten ette pääsisi täältä elävänä. Tiehenne, ja siistikää käytöksenne ennenkuin kohtaamme jälleen, tahi muuten, niin totta kuin Jumala elää, suomin teidät omakätisesti."

Pelästyneenä vetäytyi Gian Maria taaksepäin kolmen seuralaisensa turviin. Tutiseva della Torre yritti tyynnyttää riehuvaa kondottieria.

"Vai ei! Mutta tuon juonikkaan kakaran arvolle sopii nimittää minua koiraksi! Häipykää, herra! Tiehenne, jok'ikinen! Näytä heille ovi, Bellarion! Heitä ulos Milanon herttua!"

Herttua seurueineen ryntäsi tiehensä, peläten pääsevänsä hengestään, ellei pitäisi kiirettä. Mutta hän ei palannut Milanoon, vaan jäi Vigevanoon. Myöhemmin illalla tuli della Torre uudelleen Facinon puheille yrittääkseen rakentaa rauhaa. Facino oli jo tyyntynyt hiukan ja lupasi ottaa vastaan herttuan vielä kerran.

Nuori ruhtinas saapui, tällä kertaa kohteliaana, ilmoittamaan, että hän kernaasti sallisi Facinon marssia Milanoon rauhallisissa aikeissa ja että kondottieri palautettaisiin holhooja-asemaansa. Lyhyesti: hän suostuisi kaikkeen, koska hän ei muuta voinut.

Facinon vastaus oli kursailematon ja selkeä. Hän ottaisi jälleen vastaan tehtävänsä edellyttäen, että hänet pysytettäisiin siinä kolme vuotta ja että suuri neuvosto vannoisi hänelle uskollisuudenvalan. Lisäksi oli Porta Giovia luovutettava kokonaisuudessaan hänen käytettäväkseen ja podestàn viran haltija, guelfi Sanseverino samoinkuin muutkin valtion viroissa olevat guelfit oli erotettava. Vihdoin oli Antonio della Torre, jota Facino piti pääsyyllisenä melkein kaikkiin selkkauksiin, karkoitettava maasta samoinkuin Lonatekin.

Viimeksimainittua ehtoa ei Gian Maria tahtonut hyväksyä. Hän vannoi, että se oli yritys riistää häneltä hänen uskollisimmat ystävänsä.

Neuvottelu siis päättyi ilman että oltaisiin päästy sopimukseen. Mutta kolme viikkoa myöhemmin hyväksyi herttua kuitenkin Facinon ehdot sellaisinaan. Keskiviikkona, marraskuun kuudentena päivänä, ratsasti Facino Cane, Biandraten kreivi, mahtavan armeijansa etunenässä Milanoon, ottaakseen jälleen hallitusohjat käsiinsä, ohjat, jotka hän oli päättänyt pitää lopun ikänsä. Sateesta huolimatta olivat kadut tulvillaan kansaa, joka tahtoi tervehtiä pelastajaansa.

Mutta vanhassa Broletton linnassa istui nuori herttua kuunnellen alamaistensa ilakointia, pureskellen kynsiään ja kiehuen raivosta.

Tässä on meidän kuitenkin muistettava, ennenkuin; ehdimme syventyä liian hartaasti Viscontien historiaan, että kronikkamme tarkoituksena on kuvata Bellarionin vaiheita ja että meidän sen vuoksi on tyydyttävä seuraamaan Gian Marian ja Facino Canen edesottamisia, vain sikäli kuin niillä on tekemistä Bellarionin kohtalon kanssa.

Vanhan Corion sekavissa asiakirjoissa tehdään yksityiskohtaisesti selkoa Facinon Milanoon paluun seurauksista. Niinpä sanotaan, että tieto hänen armeijansa vahvuudesta teki lopun Malatestan vallananastussuunnitelmista. Vanha guelfi tyytyi hallitsemaan Bresciaa ja Bergamoa, kunnes Facino kaksi vuotta myöhemmin lähti häntä vastaan Bergamoon. Facino olisi kukistanut hänet jo aikaisemmin, mutta hänellä oli kiireellisempiäkin asioita. Vignate oli jälleen aseissa, samoin Estorre Visconti ja hänen veljenpoikansa Giovanni Carlo sekä muuan kapinallisjoukko, jota johti herttuan oma veli, Pavian kreivi Filippo Maria Visconti. Malatestan ja Boucicaultin herruuden aikana Milanosta paenneet ghibellinit olivat Filippo Marialle uskotelleet, että hän nyttemmin oli Pohjois-Italian ghibellinien ainoa tuki ja turva. Tämä riitti Filippo Marialle hänen ruvetakseen havittelemaan herttuallista kruunua. Facinon palatessa Milanoon varustelihen Pavian kreivi paraikaa sotaretkeä varten, ja Facino sai tästä tiedon ollessaan kukistamassa joitakin kapinayrityksiä Desiossa ja Gorgonzolassa. Hän ei kuitenkaan hätiköinyt, vaan palautti ensin järjestyksen lähellä Milanoa olevilla seuduilla ja kiinnitti sitten vasta huomionsa Filippo Mariaan. Nopeasti marssitti hän armeijansa Paviaan, valloitti kaupungin rynnäköllä ja ryösti sen. Tämä tapahtui jouluyönä.

Pavian hävitys on hirvittävimpiä hävitysten historiassa ja tämä teko lienee suuren sotapäällikön elämässä ainoa, joka ei ole hänelle kunniaksi.

Facino kohteli Filippoa suunnilleen samoin kuin herttua-veljeä. Hän nimitytti itsensä Filippon alueitten holhoojahallitsijaksi ja määräsi valtion virkoihin miehiä, joihin saattoi luottaa.

Pavia jäi Facinon päämajaksi. Hän järjesti itselleen asunnon linnoituksessa ja haetti vaimonsa Alessandriasta. Biandraten kreivittären mukana saapui myös Valeria, Montferratin prinsessa, joka vihdoinkin sai kohdata Facinon hoivissa yhäti olevan veljensä. Valeria oli lähtenyt Casalesta yhtäaikaa kreivittären kanssa, ensi sijassa tavatakseen jälleen rakkaan veljensä, mutta myös päästäkseen markiisi Theodoren läheisyydestä. Mahdollisesti toivoi hän kaikessa hiljaisuudessa voivansa taivuttaa Facinon kukistamaan valtionhoitajan.

Mutta Facinolla oli tällä hetkellä kiireellisempää tehtävää. Valtionhoitajan asia sai jäädä odottamaan. Toukokuussa marssi suuri kondottieri Canturioon ja sieppasi kaupungin kädenkäänteessä. Pian seljälkeen otti hän haltuunsa Creman. Sillävälin oli Bellarion viidentoistasadan miehen kanssa ja Koenigshofenin tukemana lähtenyt Vignatea vastaan, tuhoten hänet tällä kertaa lopullisesti. Tämän tehtyään palasi hän Milanoon, missä hän Facinon muutettua Paviaan oli ollut kasvatusisänsä lähettiläänä.

Kaikesta tästä kertovat Corio ja Imolan veli Serafino sangen yksityiskohtaisesti ja laajasti, mainiten m.m., että Facino palkitakseen Bellarionin uskollisuuden ja korvatakseen hänen menettämänsä Astin kreivin arvonimen, taivutti Gian Marian korottamaan nuoren sankarin Gavin kreiviksi ja Milanon neuvoston kiinnittämään hänen kondottansa palvelukseensa kahdeksi vuodeksi kolmenkymmenentuhannen tukaatin kuukausipalkkaa vastaan.

PAVIAN KREIVI.

Pavian autioissa puistoissa kohosivat puut lehdettöminä ja mustina lumen peittämästä, jäätyneestä maasta. Ticino-joki virtasi kohisten viidensadan jalan pituista siltaa kannattavien graniittipylväiden lomitse ja taaempana tavoittivat kaupungin lukuisat lumihuippuiset tornit harmaata joulukuun taivasta. Kaupungin tuolla puolen, syvän vallihaudan ympäröimänä, lepäsi jykevä, nelikulmainen, korallinpunainen linna, raudanluja, melkein valloittamaton varustus ja verraton palatsi, muuan mahtavien Viscontien loistavimpia muistomerkkejä, Petrarcan Italian ruhtinaallisimmaksi rakennukseksi kiittämä.

Linnan ylpeytenä oli kirjasto, avara nelikulmainen huone eräässä rakennuksen neljästä tornista. Huoneen lattia oli värillistä mosaiikkia, joka esitti lintuja ja eläimiä, katto taivaansininen, kultatähtien koristama, ja seinillä kaappeja, joissa säilytettiin noin yhdeksääsataa käsikirjoitusta ja samettiin, kulta- tai hopeabrokaadiin sidottua pergamenttikokoelmaa. Ne sisälsivät kaiken, mitä tunnettiin teologian, astrologian, lääketieteen, musiikin, geometrian, retoriikan ja muiden tieteiden alalta. Tässä huoneessa viihtyi suuren Gian Galeazzon nuorempi poika, arka ja tutkisteluihin innostunut Filippo Maria, parhaiten.

Nytkin hän istui kirjastossa räiskyvän hirsivalkean ääressä, pelaten shakkia uuden ystävänsä, herra Bellarion Canen, Gavin kreivin kanssa. Peremmällä huoneessa, kaksiosaisten ikkunain alla, istuivat Biandraten kaunis kreivitär, ylväs ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä.

Ruhtinatar oli kumartunut syvään ompeluksensa, San Pietro in Ciel d'Oro-kirkkoon tarkoitetun kullan ja sinisenkirjavan alttariliinan yli, ja kreivitär haukotteli kauniisti kuvitetun Petrarcan "Trionfo d'amore"-jäljennöksen takana. Nuori markiisi istui toimettomana heidän välissään, katsellen sisarensa nopeita sormia. Äkkiä hän nousi, asteli pelaajien luo, istahti ja antautui seuraamaan heidän ajanvietettään.

Bellarionin vieressä oli kainalosauva ja hän oli ojentanut jäykän säärensä edessään olevalle jakkaralle. Siinä selitys, miksi hän istui rauhallisesti shakkia pelaten, vaikka paraikaa taistelu Malatestaa vastaan riehui Bergamon vuoristossa. Nuori kondottieri oli kokeilujensa uhri. Todistettuaan aikalaisilleen, että hyvin harjoitettu ja johdettu jalkaväki saattoi mainiosti pitää puolensa ratsuväkeä vastaan, oli hän kääntänyt huomionsa tykistöön. Kaksi kuukautta sitten oli hän tykistöllä yrittänyt tuhota Bergamon muurit, mutta tällöin oli muuan pomminheittäjä räjähtänyt, tappaen kaksi tykkimiestä ja murskaten hänen säärensä. Facino oli tästä saanut vettä myllyynsä, hän kun aina oli väittänyt tykistön olevan vaarallisinta käyttäjilleen.

Lääkäri Mombelli, joka oli jäänyt Facinon palvelukseen, oli sitonut säären, minkäjälkeen Bellarion oli nostettu muuliajoneuvoihin ja kuljetettu sateitten liottamia teitä Paviaan paranemaan. Hänen poistumistaan sotanäyttämöltä valittivat kaikki, lukuunottamatta Carmagnolaa, joka nyt sai vapaasti käytännössä toteuttaa omaa sotataitoaan, ja Filippo Mariaa, joka pian huomasi Bellarionin pelaavan shakkia mestarillisesti ja havaitsi hänessä muitakin miellyttäviä ominaisuuksia. Ruhtinatar Valeria, joka voittamattomien ennakkoluulojensa sokaisemana edelleenkin vihasi ja epäili Bellarionia, oli pahoillaan joutuessaan viettämään päivänsä saman katon alla. Turhaan Gian Giacomo, joka oli oppinut kunnioittamaan Bellarionia, koetti karkoittaa sisarensa syvälle juurtuneita epäluuloja.

Kun hän penäsi, että Bellarionia yksin oli kiittäminen hänen vapautuksestaan Theodoren kynsistä, suuttui neito pahanpäiväisesti.

"Meidän kiitollisuuttammehan tuo temppuilija vain havitteleekin. Hän toimi vain Biandraten kreivin antamien määräysten mukaan. Koko hänen elämänsä on todistus hänen kierosta luonteestaan."

"Eipähän, Valeria; ei ollenkaan. Sinä et voi kieltää hänen olevan, mitä koko Italia tietää hänen olevan. Hän on aikansa suurimpia sotapäälliköitä."

"Entä miten hän on asemansa saavuttanut? Onko hänessä ritarin miehekkyyttä, sotilaan urheutta? Koko maailma tietää hänen turvautuvan oveluuteen ja silmänkääntötemppuihin."

"Olet kuunnellut Carmagnolan juttuja", sanoi veli. "Hän antaisi vaikka silmänsä Bellarionin älystä."

"Ja Carmagnola on luonnollisesti kaunis mies." Ruhtinatar punastui. Satunnaisten käyntiensä aikana Paviassa oli Carmagnola osoittanut hänelle suurta huomaavaisuutta, teiskaroiden hänen läheisyydessään kuin paras riikinkukko.

"Hän on kunnioitettava herrasmies", vastasi hän kiivaasti. "Parempi on luottaa suorasukaiseen, reiluun sotilaaseen kuin viekkaaseen kiipijään, joka sitäpaitsi on antanut toisenkin todisteen kieroudestaan."

"Jos hän toimisi setäni hyväksi, niin jopa olisivat kummat nämä hänen keinonsa."

Neito silmäili veljeään säälivästi. "Bellarion ei näytä siltä mitä hän on. Niin sanoo maailma, enkä suinkaan yksin minä."

"Ja mitä luulet hänellä olevan mielessä nyt?" Ruhtinattaren katse kävi miettiväksi. "Kuka tietää, vaikkapa hän auttaisi setäämme tuhotakseen meidät, jotta hän sitten kukistaisi sedän päästäkseen itse hänen paikalleen? Mitäpäs, jos hän unelmoisi valtaistuimesta?" Gian Giacomosta oli mokoma ajatus mieletön. Hän nauroi.

"Jos olisit tarkannut hänen menettelytapojaan, Giannino, et puhuisi tuolla tavalla. Katsoppas, miten hän on kiivennyt nykyiseen asemaansa. Neljässä lyhyessä vuodessa on tämä tuntemattoman isän poika kohonnut ritariksi, Valkoisen Koiran komppanian kapteeniksi ja vihdoin Gavin herra kreiviksi."

Biandraten kreivitär olisi voinut oikaista ruhtinatar Valerian käsitykset Bellarionista monessa kohdin, sillä hän tiesi mikä oli alkusyynä neidon katkeruuteen. Kerran heidän keskustellessaan Bellarionista kreivitär oli sanonut:

Mihin kreivitär, tuijottaen uneliailla silmillään ja hymyillen salaperäisesti oli vastannut: "Hyvin mahdollista."

Facinon puolison äänensävy ja hymy olivat askarruttaneet ruhtinattaren mieltä monta päivää. Hän oli kuitenkin joko liian ylpeä tai liian arka udellakseen enempää.

Kahdeksan viikkoa myöhemmin saattoi Bellarion jo sauvansa varassa liikuskella linnan ulkopuolella. Ruhtinatar ei voinut välttää kohtaamasta häntä, mutta hän varoi visusti lähtemästä yksin minnekään, missä Bellarion voisi hänet yllättää. Ja kun he kohtasivat toisensa, käyttäytyi hän aina kylmän kohteliaasti ja luotaantyöntävästi nuorta miestä kohtaan.

Bellarion ei ollut tietääkseenkään. Hän oli — ja siitäpä suurelta osalta hänen menestymisensä johtuikin — sangen kärsivällinen mies. Hän odotti päivää, jolloin voisi esittää laskunsa Theodorelle. Sinä päivänä ymmärtäisi ruhtinatarkin, ketä nuori mies oli palvellut. Mutta siihen mennessä sovitti hän käytöksensä tarkoin neidon oman esiintymisen mukaan. Hän ei etsinyt tämän seuraa, eikä kenenkään muunkaan, lukuunottamatta Filippo Marian, jonka kanssa pelasi shakkia tai keskusteli, käyttäen silloin tällöin tiedonlähteinään kirjaston aarteita. Aina Bellarionin saapumiseen asti oli Pavian kreivi pitänyt itseään taitavana shakinpelaajana. Mutta Bellarion otti häneltä luulot pois. Selviydyttyään aikaisemmin helposti voittajana otteluissaan sai hän nyt ähkiä ja hikoilla tarpeekseen, kyetäkseen edes puolustautumaan kunnialla.

Pelattiinpä taas kerran. Kreivi oli murissut tavallista vähemmän, sillä olipa hän saanut aikaan hyvinvalmistellun hyökkäyksen Bellarionin sivustaa vastaan, ja ensimmäisen kerran koko viikon aikana — peliottelut olivat aloitetut jo Bellarionin vielä ollessa makuulla — näki hän voiton häämöttävän. Leveästi hymyillen nosti hän juoksijan eteenpäin ja kuvitteli tekevänsä vastustajastaan matin kolmella tai neljällä siirrolla.

Vaikka hän oli vasta kaksikymmenvuotias, oli hän tavattoman lihava ja vetelä. Hän ei ollut pitkä, vaikka hän istuessaan siltä näytti, sillä hänen raajansa olivat kovin lyhyet. Kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu ja yhtä kelmeät. Hänellä oli mahtava ihraleuka ja niska paksuilla palkeilla. Musta tukka oli sileä kuin samettikalotti ja etupuolella riippui pitkä suortuva melkein mustiin kulmakarvoihin asti, peittäen jalomuotoisen, älykkään otsan. Isältään hän ei ollut perinyt muuta kuin pitkän kyömynenän. Suu oli muodoton ja raaka ja pienet, mustat silmät kiillottomat kuin käärmeellä. Kaikkien tämän suvun jäsenten piirteet ilmaisivat julmaa luonnetta.

Vastatakseen Filippon siirtoon antoi Bellarion toisen hevosensa edetä.
Ruhtinaan kimeä, melkein naisellinen nauru kajahteli huoneessa. Sitten
hän huomautti: "Teidän on alistuttava välttämättömyyteen, Bellarion."
Ja kätevästi koppasi hän hevosen pois pelistä.

Bellarionin kuningattarelle oli kuitenkin tie täten auennut. Hän ojensi kapean kätensä ja siirsi nappulaa. "Shakmatti, herra ruhtinas."

Uskomatta silmiään tuijotti Filippo Maria pelilautaa. Hänen suunsa loksahti auki ja lihavat posket värisivät. Tuntui melkein kuin olisi hän ollut purskahtamaisillaan itkuun.

"Antakoon Jumala teidän mädäntyä, Bellarion! Aina vain sama juttu! Suunnittelen ja harkitsen ja te olette vain ajattelevinanne puolustautumista, ja samalla kuitenkin pohditte kuoliniskun antamista." Hän lisäsi puolittain vakavasti, puolittain leikillisesti: "Te liukas ankerias! Aina teillä on jokin temppu tiedossa!"

Ruhtinatar Valeria kohotti katseensa alttariliinastaan. Bellarion aavisti saaneensa silmäyksen ja arvasi neidon ajatukset ja senvuoksi hän vastasi:

"Taistelukentällä olen kuullut nuo sanat vastustajieni suusta, mutta omat mieheni kiittävät taitavuuttani." Hän naurahti. "Totuus on kumma asia, teidän korkeutenne. Asian laatu riippuu aina siitä, mistä kulmasta sitä katselee."

Filippo Maria istui takakenossa, mahtava leuka rinnalla, lihavat kädet tuolin käsinojilla, mieli apeana.

Kahisevaan kullan- ja mustankirjavaan pukuun pukeutunut kreivitär lähestyi huoneen poikki.

"Antakaahan kun siirrän pöydän pois", sanoi hän. "Typerä peli.
Ihmettelen totisesti, että viitsitte kuluttaa tuntikausia sen ääressä."

Filippo Maria rävähytti silmiään. Ne alkoivat tuikkia hänen katsellessaan kaunottaren täyteläistä, sopusuhtaista vartaloa. Bellarion oli huomannut tuollaisen katseen hänen silmissään jo aikaisemmin.

"On aivan inhimillistä väheksiä sitä, mitä emme ymmärrä", letkautti nuori kondottieri.

"Puolustatte luonnollisesti peliä senvuoksi, että aina voitatte.
Teillehän, Bellarion, voittaminen ja loistaminen on kaikki kaikessa."

"Sama lienee laita muittenkin. Eikö teidänkin ylpeytenänne, madonna, ole juuri se mahti, jonka kauneutenne teille suo?"

Kreivitär vilkaisi Filippoa. Tämän katse painui. "Jopas hän nyt on kohtelias. Hän havaitsee minut kauniiksi."

"Muuten hän olisi sokea", virkkoi lihava nuorukainen, ja seuraavassa hetkessä käsittämätön ujous pani hänet punastumaan.

"Bellarion sanoi", huomautti nuori Gian Giacomo, "että tämä on todellinen ruhtinaitten peli."

"Hän tarkoittaa", opetti Filippo, "että se paljastaa heille katkeran totuuden: valtio on riippuvainen hallitsijasta, mutta hallitsija puolestaan on riippuvainen toisista, ollen joskus itse merkityksettömämpi kuin mitättömin talonpoika."

"Antaakseen tämän opetuksen eräälle itämaiselle itsevaltiaalle", lisäsi
Bellarion, "keksi muuan filosofi tämän pelin."

"Ja tärkein pelin nappuloista on kuningatar, joka symbolisoi naista", sanoi Filippo Maria katsahtaen jälleen kreivitärtä.

Bellarion nauroi. "Haa! Tuo pelin keksijä, filosoofi, oli tosiaan asioista selvillä."

Mutta hän ei nauranut enää seuraavina päivinä nähdessään Pavian kreivin mielenkiinnon Facinon puolisoa kohtaan yhä kasvavan ja havaitessaan, että kreivitär sen kernaasti suvaitsi.

Vihdoin hän, yllättäessään kreivittären muutamana päivänä kirjastossa, päätti puhua suunsa puhtaaksi. Hän kompuroi ikkunaholvin luo, nojasi pieleen ja katsahti autioon puistoon. Lumi oli sulanut, mutta maa oli jäässä, harmaana kuin rauta.

"Siinä tapauksessa olisi keväällä pitänyt aloittaa alustatyö, joka nyt on jo puoliksi tehty."

"Ehkä se kuitenkin, ottaen hänen ikänsä ja leininsä huomioon, olisi ollut viisaampaa."

"Jokaisella ikäkaudella on omat kärsimyksensä, madonna. Muutkin kuin vanhat tarvitsevat sääliä."

"Teistä nokkuu viisautta yhtä helposti kuin muista hikeä." Ääni oli kirpeä. "Jos olisin kronikoitsijanne, kertoisin muutamasta filosoofisotilaasta."

Nojaten sauvaansa ja terveeseen koipeensa tarkkaili Bellarion häntä pää kallellaan. "Te olette kovin kaunis, madonna." Kreivitär ällistyi. "Herra meitä varjelkoon!" huudahti hän. "Olisiko sotilasfilosoofi loppujen lopuksikin vain tavallinen mies?"

"Parhaat hedelmät, herraseni, ovat hieman hapahkoja. Onko minussa mitään muuta, mikä löytäisi armon silmissänne?"

"Minun silmissäni, madonna? Minun silmäni ovat varovaiset. Ne eivät nälkäisinä vaani toisten laitumia." Kreivitär katsoi häntä suuttuneena, mutta sitten kohosi puna hitaasti hänen kasvoilleen. Hän oli ymmärtänyt. Bellarion istuutui hitaasti nojatuoliin ojentaen huolellisesti jalkansa, joka päivä päivältä parani.

"Sanoin, madonna, että tämä talvi käy Bergamossa oleville raskaaksi. Viime yönä oli ankara pakkanen ja pian tulevat sateet, jotka muuttavat laakson kuravelliksi." Hän huokasi. "Olisitte varmasti pahoillanne madonna, jos teidän pitäisi vaihtaa Pavian mukavuudet leirielämään."

"Siellä on sangen kylmä, madonna. Mutta te tarvitsettekin jäähdytystä. Velvollisuutenne puolisoanne kohtaan muistuvat varmasti siellä mieleenne."

Raivosta vapisten ponnahti kreivitär jaloilleen. Bellarion luuli saavansa lyönnin.

Kiehuvan kiukkuisena tuijotti kreivitär häntä. "Ruhtinatar Valerialla on teistä aivan oikea käsitys."

Bellarion kävi alakuloiseksi. "Jos olisitte jalomielinen, madonna — ei, jos olisitte edes rehellinen — ette antaisi hänen olla uskossaan, vaan oikaisisitte hänen käsityksensä. Te tiedätte totuuden. Mutta te ette ole rehellinen…"

"Ja tekö puhutte rehellisyydestä?" Kreivittären ääni oli masentunut ja hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. "Luoja tietää, että olen ollut vilpitön teitä kohtaan, Bellarion. Juuri tämän vilpittömyyden te tulkitsette väärin. Voi minua!" Vaipuen tuoliin peitti hän silmänsä. Sääliessään itseään unohti hän kaiken muun. "Jos konsanaan ken, olen minä säälin tarpeessa, mutta te, Bellarion, te vain osoitatte julmuuttanne ja halveksumistanne."

Bellarion ei säikähtänyt ensinkään. Tuo väite oli aivan liiaksi epäjohdonmukainen tehdäkseen mitään vaikutusta.

"Teitä suututtaa, madonna, ettei Facino tahdo tehdä teistä herttuatarta. Ehkä hän sen kuitenkin tekee, jos olette kärsivällinen."

Bellarion tuuditti hänet ruusuisiin unelmiin, mutta varoi käyttämästä sanoja, jotka myöhemmin saattaisivat tuottaa ikävyyksiä.

Kreivitär kuivaili hitaasti silmiään ja poisti huolellisesti kaikki kyynelten jäljet. Sitten hän nousi ja tarttui nuoren miehen käteen.

"Kiitos, Bellarion-ystävä." Hänen äänensä oli hiljainen ja pehmeä. "Älkää olko peloissanne minun tähteni. Mitä on mieheni sanonut aikomuksistaan?"

"En voi paljastaa mitään salaisuuksia", hymähti Bellarion. "Sanotte, ettei minun tarvitse pelätä puolestanne. Mutta se ei riitä. Ruhtinaat ovat häikäilemättömiä. En tahdo jättää teitä vaaroille alttiiksi."

"Ei teidän ole tarvis lähteä niin etäälle, eikä teidän ole pakko asua teltassa. Teidän sijassanne, madonna, vetäytyisin Melegnanoon. Linna on käytettävissänne. Se on paljon miellyttävämpi kuin tämä nykyinen asuntonne."

"Seurahan tämänkin paikan hauskuutena on. Ottakaa ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä myötänne. Tulkaa, madonna. Uhmaisitteko kohtaloa tällaisella hetkellä? Vaarantaisitteko loistavan tulevaisuuden paksun prinssipojan vuoksi?"

Kreivitär mietti. "Sanokaa", pyysi hän uudelleen, "mitä puolisoni on kertonut aikeistaan."

"Enkö ole jo sanonut tarpeeksi?" Tällä hetkellä keskeytti Filippo Maria heidän juttelunsa. Bellarion ei välittänyt vähääkään ruhtinaan synkästä ilmeestä. Kreivitärtä oli varoitettu. Hänen kunnianhimonsa oli voimakkaampi kuin hänen kevytmielisyytensä ja hän lähtisi varmasti matkalle Melegnanoon. Bellarion tunsi samanlaista tyydytystä kuin voitettuaan taistelun, eikä hänen tekaisemansa juttu painanut hänen mieltään ollenkaan.

OIKEUTTA.

Talven rautainen käsi oli hellittänyt otteensa ja Pavian laajassa metsässä, jossa Gian Galeazzo niin mielellään oli metsästellyt, puhkesivat lehdet puihin. Yhä vielä oli Bellarion Filippo Marian linnassa, mutta hänen säärensä oli jo melkein terve ja vain heikko ontuminen ilmaisi, että se oli ollut kipeänä.

Nuori kondottieri puhui lähdöstään Bergamoon. "Tämä uneksiminen on jo kestänyt liiankin kauan", sanoi hän ruhtinaalle, joka kovin vastahakoisesti erosi uudesta ystävästä. Filippo Marian yksinäisyys oli käynyt vieläkin tuntuvammaksi senjälkeenkuin Biandraten kreivitär yhdessä Montferratin markiisin ja hänen sisarensa kanssa oli lähtenyt Melegnanoon.

Mutta kirjoitettu oli, ettei Filippo Marian pitänyt jäädä yksin, sillä samana iltana, jona Bellarion aikoi lähteä matkalle, tuotiin Facino vakavasti sairastuneena Paviaan. Ankara leinikohtaus oli pakottanut hänet lähtemään leiristä juuri kun pitkäaikainen piiritys näytti lupaavan tuloksia.

Vanha kondottieri oli laihtunut ja hänen kasvonsa olivat käyneet harmaankalpeiksi. Tukka oli melkein valkea. Mutta yhä oli hän täysissä hengenvoimissa, tulinen ja kärsimätön kuin ennen.

Heti perille päästyään meni hän vuoteeseen ja vannoi, että leini, jota hän nimitti jos jonkinlaisilla herjasanoilla oli siirtynyt aina vatsaan asti. "Mombelli ennusti sitä."

"Missä Mombelli on?" kysyi Bellarion. Hän seisoi Filippo Marian kanssa katosvuoteen ääressä.

"Mombelli — vieköön piru hänen sielunsa — jätti minut kuukausi sitten, jolloin vielä olin verrattain hyvissä voimissa, lähteäkseen herttua Gian Marian luo. Tällä lienee ollut aikomus nimittää hänet henkilääkärikseen. Senjälkeen on muuan pavialainen lääkäri hoidellut minua." Kivut panivat hänet voihkaisemaan. Tuokion kuluttua hän jatkoi: "Minua ilahduttaa, että olet terve jälleen, sillä sinua tarvitaan Bergamossa. Carmagnola on nyt päällikkönä, mutta hän on saanut määräyksen luovuttaa johto sinulle kun palaat."

Tästä määräyksestä Carmagnola tosin ei pitänyt, mutta hän ei rohjennut olla tottelematta kun Bellarion pari päivää tämänjälkeen saapui leiriin.

Bellarion tarkasti asemat eikä toimeenpannut mitään muutoksia. Hän ryhtyi vain kehittämään Facinon suunnitelmaa edelleen. Piiritystä ei enää voitu jatkaa, ja Malatesta oli siksi pahassa pinteessä, että hyökkäyksestä ja taistelusta tuskin muodostuisi kovin veristä. Viikon päivät Bellarionin saapumisen jälkeen ratsasti leiriin uupunut, loan tahrima mies. Vahdit pidättivät hänet ja ohjasivat hänet Serion rannalle pystytettyyn kauniiseen ja tilavaan majaan, jossa Facino oli asunut. Täällä havaittiin, että mies oli alati levoton Venegonon Giovanni Pusterla.

Bellarion nousi mustalla karhuntaljalla peitetyltä leposohvalta ja sulki kauniisti kuvitetun "Satiirien" jäljennöksen, jonka oli saanut lahjaksi Filippo Marialta. Hän viittasi pertuskamiestä poistumaan. Venegono oli pahanilmanlintu ja pahaa ennusti hänen kasvojenilmeensä nytkin.

Venegono tuijotti häntä pitkään. "Antakaahan minulle juotavaa", pyysi hän "Taivas! Olen ratsastanut lepäämättä Paviasta asti. Caravaggiossa vain vaihdoin hevosta."

"Paviasta?" huudahti Bellarion. Hänen äänensävynsä muuttui. Kuitenkin riensi hän avittamaan vierastaan. Keskelle majaa nostetulla nelinurkkaisella pöydällä oli viinihaarikka ja muutamia kauniita maljoja. Bellarion täytti niistä yhden voimakkaalla, punaisella Valtelline-viinillä ja Venegono joi pitkin siemauksin. "Niin, olen johdonmukainen. Samoin on tuo helvetinsikiö Gian Maria."

Hän heittäytyi pehmustettuun kenttätuoliin ja laski maljan pöydälle.
Bellarion nyökkäsi ja istuutui sohvalleen.

"Ei mitään. Sieltä nimittäin. Ratsastin sinne varoittaakseni Facinoa, mutta mieshän on sairaana. Hän ei pysty mihinkään, vaikka tahtoisikin, ja senvuoksi tulin tänne." Kumartuen eteenpäin ja vetäen henkeään syvään ilmoitti hän asiansa: "Della Torre on Gian Marian kutsumana palannut Milanoon."

"Muuta? Eikö della Torren paluu merkitse mitään? Ettekö tiedä, että tuo kirottu guelfi, jonka Facino karkoitti sensijaan että hänen olisi pitänyt hirttää hänet, on Gian Mariaa yllyttänyt kaikkeen pahaan? Ettekö käsitä, että hänen paluunsa tietää onnettomuutta?"

"Mitä hän voi tehdä? Mitä voi Gian Maria tehdä? Heille saadaan pian tie pystyyn."

"Kyllä he sen taas tasoittavat." Venegono ponnahti! jaloilleen unohtaen kiihdyksissään väsymyksensä. "Della Torren saavuttua noin kuukausi sitten lähetettiin heti sanansaattajia Montferratin Theodoren, Vignaten, Esten ja Estorre Viscontin luo, kutsumaan heitä neuvotteluun."

Bellarion nauroi. "Neuvotelkoot ja liittoutukoot. Jos he ovat kylliksi hulluja tekemään sen, tuhoaa Facino koko heidän armeijansa niinpian kuin tämä Bergamon juttu on selvä. Unohdatte, että Facinolla on Italian tätänykyä voimakkain armeija. Luetteloissamme on yli kaksitoistatuhatta miestä."

"Hyvä Jumala! Tuntuu melkein siltä kuin istuisin kuuntelemassa Facinoa itseään." Venegono oli niin tuohtunut, että hän änkytti. Hänen silmänsä leimusivat. "Saman vastauksen sain häneltäkin."

"Toivoin teidän ymmärtävän, mitä hän ei ymmärtänyt. Puhutte aivan kuin armeija voisi tehdä ihmeitä. Unohdatte, että Gian Maria on yhtä myrkyllinen kuin hänen vaakunaansa kuvattu käärme. Kun ollaan tekemisissä myrkyn kanssa, on varovaisuus paikallaan. Jos Facinolle tapahtuisi jotakin, ei Milanon ghibellineille jäisi toivon kipinääkään."

"Mitäpä Facinolle tapahtuisi? Mitä te oikein vihjaatte?" Venegono silmäili häntä suuttuneesti. "Missä on Mombelli?" kysyi hän. "Miksi ei hän ole Facinon luona nyt kun Facino häntä tarvitsee? Tiedättekö?"

"Palannutko? Herttuahan tahtoi nimittää hänet henkilääkärikseen. Veruke, hyvä ystävä. Gian Maria tahtoi vain poistaa taitavan miehen Facinon sairasvuoteen äärestä. Tiedättekö, ettei Mombellia ole nähty sitten hänen paluunsa Milanoon? Huhuillaan, että hän on kuollut, että herttua on murhauttanut hänet."

Bellarion mietti. Sitten hän kohautti olkapäitään. "Mielikuvituksenne vie teidät harhateille, Venegono. Jos Gian Maria tuumisi Facinon poistamista tieltään, keksisi hän varmasti tehokkaamman keinon."

"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion "Mutta te ette ole sanonut, mitä toivoisitte minun tekevän."

"Toivoisin teidän ottavan mukaanne vahvan joukko-osaston ja lähtevän
Milanoon tekemään herttuan aikeet tyhjiksi sekä katsastamaan della
Torrea hieman."

"Siihen olisi minun ensin saatava määräys Facinolta. Minulle on annettu tehtävä täällä, Venegono, eikä minun sovi unohtaa sitä. Asia saa odottaa kunnes Bergamo on valloitettu. Siihen ei kulu pitkälti aikaa."

Mutta vuolaasta puhetulvastaan huolimatta ei Venegono saanut Bellarionia vakuutetuksi tai taivutetuksi. Ja vihdoin mies lähti pahasti mutisten ja syytellen sekä Bellarionia että Facinoa sokeudesta.

Bellarion piti Venegonon varoitusta vain yrityksenä saada henkilökohtaisia kalavelkoja suoritetuksi. Kolme päivää myöhemmin sai hän tietoja, jotka vielä vahvistivat tätä vakaumusta. Facino ilmoitti Melegnanosta kutsumansa puolison kirjoittamassa kirjeessä, että Momhelli vihdoinkin oli tullut takaisin ja että sairaus varmastikin pian saataisiin voitetuksi. Hän tunsi jo olonsa paremmaksi.

"Siinä nyt olivat Venegonon huhut", tuumiskeli Bellarion itsekseen ja naurahti tuon yltiöpään hupsutuksille. Hän tarkisti kuitenkin kantansa, kun muutamia päiviä tämänjälkeen sai uuden kirjeen, tällä kertaa kreivittären omasta aloitteestaan lähettämän.

"Puolisoni", kirjoitti kreivitär, "pyytää teitä heti tulemaan luokseen. Hän on niin heikkona, että Mombelli pelkää pahinta. Älkää hukatko hetkeäkään."

Kirje säikähdytti Bellarionia niin pahasti, ettei hän muistanut pelästyneensä sillä tavalla koskaan aiemmin. Jos ne, jotka syyttivät häntä kovuudesta ja sydämettömyydestä, olisivat nähneet hänen tuskansa tällä hetkellä, olisivat he varmastikin muuttaneet mielipidettään. Bellarion kutsui heti Carmagnolan puheilleen ja käski satuloida voimakkaan hevosen sekä varata kaksikymmentä keihäsmiestä saattueeksi. Hän lähti matkaan kuin tuulispää. Kolmessa tunnissa selvittiin Bergamon ja Pavian välisestä, neljänkymmenen englanninpenikulman pituisesta taipaleesta. Kaksi hevosta kuukahti, ennenkuin nuori kondottieri pääsi perille suureen linnanpihaan. Hoippuen ja tahriintuneena hän nousi portaita rakennukseen.

Jäämättä tapaamaan ruhtinasta riensi hän suoraa päätä Facinon huoneeseen. Verhojen takana, katosvuoteessa, makasi hänen kasvatusisänsä selällään, tylsänä, kasvot nahankarvaisina. Miespoloinen näytti melkein kuolleelta; vain rinta kohoili heikosti ja silmissä oli vielä himmeä loiste.

Bellarion laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja tarttui lämpimillä, voimakkailla käsillään sairaan peitteelle laskettuun käteen.

Harmaa pää kääntyi hieman pieluksella; jokin hymyntapainen häilähti kuihtuneilla kasvoilla, kylmät sormet puristuivat heikosti niitä pitelevän käden ympäri.

"Rakas poika, oletpa pitänyt kiirettä", sanoi vanha kondottieri heikolla korisevalla äänellä. "Mutta aika onkin täpärällä. Totisesti, ruumiini on jo kuollut. Mombelli sanoo, että leini lähestyy sydäntä."

Bellarion kohotti katseensa. Vuoteen takana seisoi kreivitär, nyreänä ja tuskaisena. Jalkopäässä odotteli Mombelli, ja ovensuussa palvelija.

"Niinkö on asianlaita?" kysyi Bellarion lääkäriltä. "Ettekö voi tehdä mitään?"

"Lähetä pois heidät", pyysi Facino osoittaen katseellaan lääkäriä ja palvelijaa. "Aikaa on niukasti ja minulla on monta asiaa sanottavana."

Mutta vähiin supistui Facinon sanottava. Hän pyysi nuorta kreiviä suojelemaan puolisoaan ja huolehtimaan myös Filippo Mariasta.

"Kuollessaan jätti Gian Galeazzo poikansa minun hoiviini. Lähden kohtaamaan hallitsijaani puhtain käsin. Jätän nyt saamani tehtävän sinulle. Muista aina, että Gian Maria on Milanon herttua ja, tapahtui mitä tahansa, pysy hänelle uskollisena, niinkuin toivot omien upseeriesikin pysyvän uskollisina sinulle."

Vihdoin Facino uupuneena ilmoitti haluavansa levätä. Bellarion lähti huoneesta ja tapasi Mombellin hallissa. Hän kehoitti lääkäriä menemään sairaan luo.

"Jään itse tänne siltä varalta, että hän kutsuisi minua", sanoi hän. Ja muistamatta omaa väsymystään alkoi hän astella edestakaisin tuossa merkillisessä huoneessa, jonka lattiamosaiikki kuvasi lintuja ja eläimiä ja jonka katto oli maalatusta lasista.

"Vielä ei kaiketi loppu ole tullut?" kysyi Bellarion. "Ei. Loppu koittaa kun Jumala niin hyväksi näkee. Tämä voi vielä kestää muutamia päiviä."

Bellarion katsoi tohtoria tutkivasti ja huomasi nyt vasta hänen muuttuneen oudon näköiseksi. Mombelli oli iältään noin viidenneljättä vuotias ja hänellä oli aikaisemmin ollut hyvä ryhti, vahvat, valkoiset hampaat ja kirkkaat, tummat silmät. Nyt oli hän äärimmäisen laiha ja ryppyinen. Samettiviitta riippui kuin tyhjä säkki hänen harteillaan, kasvot olivat valjut ja silmät himmeät. Itse kasvojen muoto oli merkillisesti muuttunut. Yläleuka oli painunut sisään, niin että nenä ja leuka melkein koskettivat toisiaan, ja kun hän puhui, kuului vain epäselvää massutusta ja mutinaa. "Kautta pyhien, mies! Mitä teille on tapahtunut?" Mombelli säikähti sekä kysymystä että katsetta, joka tuntui tunkeutuvan hänen sielunsa syvimpiin sopukoihin. "Mi… minä olen ollut sairas", änkytti hän. "Kovin sairas. On ihme, että vielä olen hengissä."

Kamala epäluulo heräsi Bellarionin mielessä. Hän muisti Venegonon kertomat huhut Mombellin kuolemasta. Tarttuen lääkärin hihaan talutti hän hänet ikkunan luo. Ja kun mies ilmeisestikin oli haluton antautumaan lähemmin tarkasteltavaksi, muuttuivat Bellarionin epäluulot varmuudeksi.

Mombelli epäröi. Hän ei ollut valmistautunut sellaiseen kysymykseen.
"Se… se oli jotakin reumaattista särkyä", mumisi hän.

Mombellin silmät kuvastivat äkillistä kauhua. Hänen hampaaton suunsa vääntyi. "Miksikö? Ah, tapaturma vain."

Vapisevin sormin kääri Mombelli siteen auki. Bellarion kalpeni ja suuttumus leiskui hänen silmissään. "Teitä on kidutettu, tohtori. Gian Maria on antanut teidän 'paastota', niinkuin hän sitä nimittää."

Gian Marian "paasto" oli neljäkymmentä päivää yhtämittaa kestävä kidutus. Kunakin päivänä kiskottiin uhrilta yksi tai useampia hampaita, lisäksi kiskottiin päivittäin kynsi jostakin sormesta, lopulta revittiin silmät päästä ja sitten kieli suusta. Kun uhri vihdoin menetti järkensä, annettiin hänen armollisesti kuolla.

Mombellin värittömät huulet vapisivat, mutta ääntäkään ei kuulunut. Hän horjui, mutta sai tukea seinästä, ja Bellarion katsoi häntä tarkkaavasti.

"Ette ole sanonut niin, mutta teidän tilanne ilmaisee sen. Ette myönnä, koska ette uskalla. Mitä teiltä vaadittiin?" Bellarion tarttui häntä hartioista. "Vastatkaa."

Mutta Bellarionin ilme oli armoton. "Tulkaa kanssani", sanoi hän ja vei melkein väkivaltaisesti tuon kurjan raukan käytävään sekä edelleen portaita alas suurelle linnanpihalle. Muutamassa holvikäytävässä maleksi Facinon henkivartijoita. Bellarion jätti Mombellin heidän käsiinsä.

Mombelli, joka oli aivan suunniltaan, huudahti surkeasti. Säälimätön Bellarion työnsi hänet luotaan ja sotilaat raahasivat hänet koillistornin alla olevaan kellarihuoneeseen. Siellä oli, keskellä epätasaista kivilattiaa, kidutuspenkki.

Sotilaat rupesivat hyvin vastahakoisesti kiduttajiksi, mutta Bellarion katsoi heihin kuin Vihan jumala itse, eivätkä he uskaltaneet olla tottelematta. Koko ajan kajahtelivat murtuneen miehen tuskanhuudot kellarissa. Vihdoin hän puolialastomana riistäytyi sotilaitten käsistä ja heittäysi Bellarionin jalkoihin.

"Kalliin Kristuksen nimessä, herra, säälikää minua! En voi kestää enempää. Hirttäkää minut, jos tahdotte, mutta älkää kiduttako minua enää."

Bellarion silmäili tuota kurjaa raukkaa, tuntien sielussaan mitä syvintä sääliä. Mutta armoton oli yhtä kaikki hänen ilmeensä ja kovana kajahti ääni.

"Teidän on vain vastattava kysymykseeni, niin täytän toivomuksenne.
Hirtätän teidät enemmittä kidutuksitta. Miksi kidutti herttua teitä?
Mihin tahtoi hän teitä taivuttaa?"

"Olette jo arvannut sen, herra. Senvuoksi näin minua koettelettekin. Mutta se on väärin. Olkoon Jumala todistajani — teette minulle vääryyttä! Jouduin ansaan ja minusta tehtiin välikappale, pahojen aikeitten täytäntöönpanija. Pysyin järkkymättömänä niinkauan kuin jaksoin, mutta lopulta en kestänyt enempää. Sellaista hintaa ei ollut, jota en olisi maksanut päästäkseni tuosta helvetistä. Olisin kernaasti kuollut, jos he olisivat vaatineet vain sitä. Ah, herra, jos olisin ollut roisto, ei minun olisi tarvinnut näitä kärsimyksiä sietää. He tarjosivat minulle aarteita, jotka olisivat tehneet minusta rikkaan miehen loppuiäkseni, mutta en huolinut niistä. He uhkasivat minua kuolemalla, mutta sitä en pelännyt. Vihdoin antoivat he minun 'paastota', kärsiä kaikki ne tuskat, joita tuohon herttuan keksimään pirullisuuteen sisältyy. He kiskoivat hampaat suustani, kaksi kunakin päivänä, kunnes niitä ei enää riittänyt. Olin nääntyä siihen. Senjälkeen he kävivät käsiksi kynsiini. Mutta kun he olivat kiskoneet irti vasemman peukaloni kynnen, olin kuitti. Suostuin heidän hirvittävään ehdotukseensa."

Bellarion viittasi sotilaille ja he nostivat Mombellin jaloilleen. Lääkäri ei kuitenkaan uskaltanut kohdata Bellarionin peloittavaa katsetta.

"Myönnyitte heidän vaatimukseensa ja lupasitte myrkyttää herrani
Facinon, teeskennellen muka hoitavanne häntä. Siihen te suostuitte.
Puhuitte 'heistä'. Keitä tarkoititte?"

"Herttua Gian Mariaa ja Antonio della Torrea." Bellarion muisti Venegonon varoituksen: "Hän on yhtä myrkyllinen kuin käärme hänen vaakunassaan."

"Heittiö-parka!" mutisi Bellarion. "Ansaitsette tosiaan armoa, mutta vain sillä ehdolla, että pelastatte kreivi Facinon."

"Voi, herra!" ulisi Mombelli väännellen käsiään. "Voi! Tuota myrkkyä vastaan ei mikään keino auta. Se vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti. Hirttäkää minut, herra, ja tehkää tästä loppu. Jos en olisi ollut tällainen raukka, olisin hirttänyt itseni jo aikaisemmin. Mutta herttua uhkasi jatkaa kidutusta, ellen tottelisi häntä, ja sitä paitsi hän vannoi, että minun tottelemattomuutenikaan ei voisi pelastaa herra Facinoa. Hänellä kyllä riitti keinoja…"

Bellarion sekä inhosi että sääli miestä. Hän ei kuitenkaan edes ajatellut Mombellin surmaamista.

Tyynesti hän virkkoi: "Antakaa hänelle vaatteet takaisin ja viekää hänet säilöön, kunnes kutsun hänet luokseni uudelleen."

Näin sanottuaan hän kääntyi ja jätti hitaasti, mietteissään, maanalaisen kammion.

Päästyään linnanpihalle oli hän tehnyt päätöksensä. Vaikkapa henkensä uhalla tekisi hän nyt lopputilin Gian Marian kanssa. Ensimmäisen ja ainoan kerran näinä vaiherikkaina vuosina poikkesi hän viitoittamaltaan tieltä ja antautui seikkailuun, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen päämääränsä kanssa.

Ja pysähtymättä lepäämään tai syömään nousi hän satulaan, suunnaten matkansa kohti Milanoa.

Huhut olivat kuitenkin ehtineet ennen häntä ja ne olivat tienneet kertoa, ei ainoastaan, että Facino oli kuolemaisillaan, vaan että hän oli jo kuollut.

Gian Maria Viscontin kohtalo on mitä parhain todiste siitä, että rikosta seuraa rangaistus. Kuvaavampaa esimerkkiä tuskin voi historiasta löytääkään. Jo edellisenä perjantaina oli herttua saanut sekä Mombellilta että vakoojiltaan ilmoituksen, että myrkky oli tehnyt tehtävänsä ja että Facino makasi henkitoreissaan. Yhdessä della Torren ja Lonaten kanssa nautti Gian Maria tiedosta, ettei kondottierin rautainen kantapää enää painanut herttuaallista niskaa, eikä hän ylenpalttisessa riemussaan osannut pitää tietoa omanaan. Vielä mainitun perjantain iltana jutteli hän avoimesti hovissa Facinon kuolemasta; hovista levisi tieto kaupunkiin ja seuraavana päivänä tiesivät kaikki asiasta. Uutinen herätti suurempaa mielipahaa ja suuttumusta kuin ainakaan aikaisempi sitten Gian Marian herttuaksitulon. Facino oli ollut kansan turvana herttuan hirmuvaltaa ja ilkitöitä vastaan, ja poissaolevanakin milanolaisten tuki ja toivo. He olivat lujasti luottaneet siihen, että se päivä vielä valkenisi, jona hän palaisi. Facinon kuolema merkitsi herttuan hillittömän paheellisuuden vapaaksipääsyä ja kauhun aikojen koittoa milanolaisille. Mahdollisesti he hädissään liioittelivatkin onnettomuuttaan. Heistä tuntui kuin olisi maailmanloppu ollut käsissä. Sinä päivänä valtasi epätoivo kaupungin. Herttua olisi nauranut, jos hänelle olisi tästä kerrottu, sillä häneltä puuttui kokonaan kyky käsittää, että rehellisen miehen kuolemaa seuraa toivoton onnettomuus.

Mutta juuri kun oltiin vajoamassa epätoivon hetteeseen, havaitsivat eräät miehet, että nyt oli toimittava, jos koskaan. Nämä miehet kuuluivat johtaviin ghibellinisukuihin. Heidän joukossaan oli Bagioja, del Mainoja, Trivulzien jälkeläisiä, Aliprandeja ja monia muita. Heitä oli myös tuo samainen herttuallisen kaartin kapteeni Bertino Mantegazza, jonka kasvot Gian Maria oli ruhjonut rautaisella hansikkaalla, ja kiukkuisin kaikista oli Venegonon Giovanni Pusterla, jonka sukua herttua oli niin katkerasti vainonnut.

Ainoakaan heistä ei epäillyt, ettei herttua itse olisi ollut syypää Facinon kuolemaan. Tämä seikka vain lähensi Gian Marian tuhon hetkeä. Tuskinpa osasi tuo kurjimus aavistaa, että hän itse oli pannut päänsä pölkylle. Jos palautamme mieliimme kappaleen Viscontien historiaa, muistamme, että herttua eräänä toukokuun maanantaina uljaissa pukineissa lähti makuuhuoneestaan ollakseen läsnä messussa Pyhän Gothardin kirkossa, mutta tapasi eteisessä joukon aatelismiehiä, joita hän ei ollut hovissa nähnyt moniin aikoihin. Mantegazza, joka oli ollut vartiossa, oli laskenut heidät sisään.

Ennenkuin Gian Maria kuitenkaan ehti lausua julki hämmästystään, niin, ennenkuin hän kunnolla oli tilanteesta selvilläkään, hyökkäsi kolme miehistä hänen kimppuunsa.

"Tämän saat Pusterlalta!" huusi Venegono halkaisten tikarillaan herttuan kallon. Mutta ennenkuin Gian Maria kaatui, upotti Andrea Bagio veitsen hänen reiteensä, niin että valkoinen sääri hulvahti yhtä punaiseksi kuin sen kumppani.

Kun Bellarion iltahämyssä ehti Milanoon, tapasi hän Ticinon portin Paolo del Bagion ja hänen miestensä sulkemana. Nämä laskivat tulokkaan sisään vasta kun tämä ilmoitti olevansa Facinon luutnantti. Heti senjälkeen sai hän tietää, mitä oli tapahtunut. Nuori kondottieri purskahti peloittavaan nauruun. "Hullu miesparka!" sanoi hän. "Tuskinpa tiesi tuo narri kiduttaessaan Mombellia allekirjoittavansa oman kuolemantuomionsa." Nauru ja sanat saivat Bagion ihmeissään katselemaan hänen jälkeensä, kun hän jatkoi matkaansa.

Bellarion ratsasti läpi kansaa kuhisevien katujen. Melkein jokainen mies, jonka hän kohtasi, oli aseistettu. Muutaman taloraunion murskatun oven edessä roikkui raadeltu, verinen ruumis. Siinä kaikki, mitä oli jäljellä Squarcia Giramosta, julmasta koirienhoitajasta, jonka kansanjoukko oli tappanut ja ripustanut hänen oman revityn asumuksensa edustalle. Bellarion saapui vanhaan Brolettoon ja Pyhän Gothardin kirkolle, pysähtyen katsomaan herttuan ruumista, jolle joku portto oli siroitellut sylillisen ruusuja. Senjälkeen hän jatkoi matkaansa palatsin tallille ja ilmoitettuaan, ken oli, vaati itselleen levännyttä hevosta. Saatuaan ratsun suuntasi hän kulkunsa yhä taajenevien väkijoukkojen läpi takaisin Ticinon portille ja illan hämärtyessä aloitti hän toistamiseen tänä päivänä sen kahdenkymmenen penikulman taipaleen, joka on Milanon ja Pavian välillä.

Puoliyön jälkeen hän upiuupuneena hoippui Filippo Marian makuuhuoneeseen. Palvelija oli jo sitä ennen saanut ruhtinaan hereille.

Filippo Maria kohosi istualleen ja tuijotti silmiään räpytellen kammioon astunutta pitkää, nuorta miestä, joka oli ylt’yleensä loan peitossa.

"Tekö siinä, kreivi Bellarion? Oletteko kuullut, että Facino on kuollut
— Jumala hänen sieluansa armahtakoon!"

Käheä, väsynyt ääni vastasi: "Kyllä, ja hänen kuolemansa on jo kostettu, herra herttua."

Valjut kasvot värähtivät ja turpeat huulet vapisivat. "Herra… herra herttua… sanoitte?" Kimeä ääni kuulosti hätäiseltä.

"Milanon herttua? Minä…?" Rumissa kasvoissa kuvastui hämmennystä ja pelkoa. "Sanotte, että… Gian Maria on kuollut?"

Bellarion ei kaunistellut asiaa. "Eräät Milanon herrasmiehet lähettivät hänet tänään helvettiin."

"Jesus Maria!" ähkyi ruhtinas ja vapisi kuin haavanlehti. "Murhattu. Ja te…?" Hän kohensi asentoaan ja viittasi syyttävästi kädellään. Tosin hän ei rakastanut Gian Mariaa, mutta kukaan Visconti ei voinut sallia, että toinen Visconti otettiin hengiltä.

Bellarion nauroi. Muut olivat ehtineet ennen häntä, ja ehkä olikin parempi niin. Mutta hänen aikeistaan ei nyt ollut tarvis puhua.

"Herttua surmattiin hänen ollessaan matkalla messuun, juuri samaan aikaan kuin minä saavuin tänne Bergamosta."

Syyttävä käsi hervahti rentona peitteelle. Mustat, kiiluvat silmät olivat edelleenkin suunnatut kondottieriin.

"Luulinpa melkein… Vai on Giannino kuollut…? murhattu! Herra häntä armahtakoon!" Nämä viimeiset sanat hän lausui aivan koneellisesti. "Kertokaa minulle, miten se tapahtui."

Nuori mies kertoi, mitä tiesi, ja hoiperteli sitten huoneesta palvelijan tukemana. Tämä ohjasi hänet hänen omaan makuukammioonsa.

"Mikä maailma! Mikä lantakasa!" mutisi Bellarion itsekseen. "Ja miten hyvin apotti tämän tiesi. Pax multa in cella, foris autem plurima bella!"

PERINTÖ.

Facino Cane, Biandraten kreivi, Novaran, Dertonan, Varesen, Rosaten, Valsassinan ja Maggiore-jarven alueitten (aina Vogognaan asti) herra, haudattiin suurin juhlallisuuksin San Pietro in Ciel d'Oro-kirkkoon.

Kaikki hänen kapteeninsa olivat Bergamosta kutsutut hautajaisiin.
Hänen kirstunsa pääpuolessa seisoi hänen ottopoikansa Bellarion Cane,
Gavin kreivi, ja alemmaksi olivat ryhmittyneet Carrriagnolan Francesco
Busone, Giorgio Valperga, Nicolino Marsalia, Werner von Stoffel ja
burgundilainen Vaugeois.

Ainoastaan Koenigshofen ja piemontilainen Giasone Trotta olivat jääneet Bergamoon huolehtimaan armeijasta. Hautajaisten jälkeen kokoontuivat upseerit kuvastinsaliin kuulemaan Facinon viimeistä tahtoa ja määräyksiä. Facinon sihteeri luki ne sen pavialaisen notarion avustamana, joka kolme päivää aikaisemmin oli pannut paperille Facinon testamentin. Myöskin kreivitär, mustiin puettuna ja hunnutettuna, oli läsnä.

Saatiin tietää, että Facino oli jättänyt rikkaan ja kukoistavan Valsassinan ottopojalleen Bellarionille "osoitukseksi rakkaudestaan ja tunnustukseksi hänen uskollisuudestaan ja taidostaan." Carmagnola sai rahasumman, mutta loput omaisuudesta, maat ja palatsit ynnä neljäsataatuhatta tukaattia rahaa, oli määrätty leskelle. Vielä oli Facino ilmaissut toivomuksenaan, että Bellarion ottaisi johdettavakseen hänen kondottansa, ja muistuttanut upseereilleen, että yksimielisyys on voimaa, jonkavuoksi heidän tuli alistua Bellarionin päällikkyyteen ja viedä loppuun se tehtävä, jonka hän, Facino, oli aloittanut. Järjestys oli palautettava herttuakuntaan. Vihdoin jätti hän puolisonsa upseerien suojelukseen, kehoittaen heitä huolehtimaan siitä, että tämä voisi rauhassa ja huoletonna elää tiluksillaan.

Kun testamentti oli luettu, nousivat kapteenit ja lähestyivät madonna
Beatricea, joka istui pöydän päässä jäykkänä kuin eebenpuuveistos.
Carmagnola, suuri keikari ja teeskentelijä, veti sirolla liikkeellä
esiin miekkansa ja laski sen pöydälle.

"Madonna, jätän käytettäväksenne asemani, joka minulla oli herrani Facinon palveluksessa, kunnes ehken suvaitsette jälleen minut siihen kohottaa."

Hänen tekonsa tempasi muutkin mukaansa. Valperga seurasi heti esimerkkiä ja pian oli pöydällä viisi paljastettua miekkaa. Hiukan emmittyään ja hieman ivallisen näköisenä, kuten aina nähdessään jonninjoutavaa touhuamista, laski Bellarionkin säilänsä pöydälle.

Kreivitär nousi paikaltaan ja kiitti heitä liikutuksesta väräjävällä äänellä sekä ojensi heille heidän miekkansa takaisin. Ainoastaan Bellarionin miekka jäi pöydälle, minkävuoksi nuori kondottieri hiukan ihmeissään jäi huoneeseen muitten poistuessa.

Hitaasti istuutui madonna Beatrice jälleen nojatuoliinsa. Hitaasti kohotti hän huntua kasvoiltaan suunnaten kissansilmistään katseen nuoreen mieheen. Hänen otsansa oli hienosti kurtussa.

"Te epäröitte äsken, Bellarion, muitten osoittaessa minulle kunnioitustaan. Miksi? Eikö teillä ollut siihen halua?"

"Se oli temppu, joka sopii tämän maailman Carmagnoloille. Uskollisuutta ei osoiteta tuollaisilla menoilla, ja kaikenlainen teeskentely on sinänsä minusta vastenmielistä. Elämäni, kaikkeni asetan tinkimättä käytettäväksenne."

Syntyi hetken hiljaisuus. Kreivitär katsoi Bellarionia miettivästi.
"Ottakaa miekkanne", virkkoi hän sitten.

Nuori mies liikahti, mutta pysähtyi samassa. "Te ojensitte itse muille heidän miekkansa."

"Te ette ole muitten kaltainen. Teidän harteillenne on laskettu Facinon viitta. Missä määrin aiotte sitä käyttää?"

"Siinä määrin kuin herrani Facino toivoi. Olette kuullut hänen viimeisen tahtonsa, madonna."

"Sanoinhan, että olen kokonaan käytettävissänne, aivan niinkuin isäntäni pyysi."

"Niin — palvelette minua uskollisesti." Kauniin lesken povi kohoili kiivaasti. "Ettekö toivo mitään vastapalvelusta, Bellarion?"

"Palvelen teitä, koska olen kiitollinen siitä, mitä jo olen saanut.
Minä olen velkaa — ette te, madonna."

Jälleen kiusallinen hiljaisuus. Kreivitär huokasi. "Teette tämän minulle kovin vaikeaksi, Bellarion." Hänen äänensä sortui.

Madonna Beatrice nousi ja lähestyi ujosti nuorta miestä. Arasti laski hän valkoisen kätensä mustalle samettihihalle. Hiljaa ja miettivän näköisenä hän lausui:

"Ajattelette ehkä, että olen huonosti valinnut hetken sanoakseni, mitä minulla nyt on sydämelläni… Mutta minusta juuri tämä hetki on oikea, sillä nythän on asiat lopullisesti ratkaistava. Nyt meidän on päätettävä, mitä tietä tästälähtien on kuljettava."

Pitkänä ja suorana seisoi Bellarion hänen edessään, niin lähellä, että tunsi heikon hajuveden tuoksun hänen vaatteistaan.

"Määräyksiäni? Määräyksiäni? Hyvä Jumala! Mitä määräyksiä minulla olisi teille annettavana?" Kreivitär siirsi tuokioksi katseensa syrjään, mutta kohotti sen jälleen ja tarttui toisellakin kädellään Bellarionin hihaan. Valjuille poskille nousi heikko puna. "Puolisoni on jättänyt minulle suuren omaisuuden. Tahtoisin antaa sen teille astinlaudaksi valtaan ja kunniaan."

Hienoinen hymy ilmestyi nuoren miehen kasvoille hänen katsellessaan mustiinpuettua naista, joka nyt oli melkein hänen sylissään ja henkeään pidätellen odotti hänen vastaustaan.

"Ymmärrätte kai, mitä teille tarjoan? Tämä on tärkeitten päätösten hetki, Bellarion, sekä teille että minulle." Hän hivuttautui yhä lähemmäksi, jälleen kuolemankalpeana. "Yksimielisyys on voimaa. Niin lausui Facinokin testamentissaan. Meidän yksimielisyytemme, Bellarion, merkitsisi mahtavaa voimaa. Takanamme on Facinon suuri armeija, ikäänkuin selkänojana. Teidän ei tarvitse panna mitään rajoja kunnianhimollenne. Jos tahdotte, voitte kohota Milanon herttuaksi… niin, te jopa voisitte toteuttaa Galeazzon unelman, huudattaa itsenne Italian kuninkaaksi."

"Maailma ja te ette ole koskaan epäilleet", sanoi hän kohteliaasti, "etten minä olisi kunnianhimoinen. Olette nähneet minun neljässä vuodessa kohoavan nimettömästä poikapahasesta ritariksi ja kreiviksi, olette nähneet köyhän opiskelijan kapuavan kunnian kukkuloille, ja siksi olette otaksuneet minun kuuluvan niihin, jotka ponnistelevat saavuttaakseen maallista menestystä. Mutta niin ei ole asianlaita, madonna. Olen työskennellyt aivan toisenlaiset päämäärät silmieni edessä. Kunnia, rikkaus, turhuutta kaikki, tyhjiä kuplia, leikkikaluja maailman lapsille. Saavutin rikkauksia ja arvonimiä, mutta ne eivät sokaise silmiäni, enkä ollenkaan niitä havittele."

Madonna Beatrice peräytyi hiukan ja katseli häntä melkein kauhistuneena. "Taivas! Tehän puhutte kuin munkki!"

"Mahdollisesti ajattelen munkin tavoin, ja se on aivan luonnollista, kun ottaa huomioon, missä olen kasvatettu. On vain yksi ainoa asia, joka pidättää minua tässä maailmassa, yksi ainoa tehtävä. Kun olen sen suorittanut, palaan takaisin luostarikammion rauhaan."

"Te!" Kreivitär oli vetänyt pois kätensä hänen käsivarreltaan ja huohotti kiivaasti. "Vaikka koko maailma on jalkojenne juuressa, jos vain haluatte! Hylkäisitte kaiken! Palaisitte munkkiuden yksinäisyyteen ja ilottomuuteen? Bellarion, te olette hullu!"

"Entä rakkaus, Bellarion? Eikö maailmassa ole rakkautta? Eikö se kuitenkin tee kaikkia noita asioita, joita te pidätte arvottomina, arvokkaiksi?"

"Sovittaisiko se kaiken turhuuden?" huudahti Bellarion tuskaisena. "Tiedän, että rakkaus on valtava voima. Rakkaus tekee miehet hulluiksi, pedoiksi. Rakkauden tähden he murhaavat ja pettävät toisiaan."

"Olemme puhuneet rakkaudesta, madonna, te ja minä. Jos olisin kuunnellut teitä, jos olisin antanut kauneutenne lumota itseni, tuntisin nyt olevani petturi Facinon silmissä. Ette kaiketi ihmetelle, että epäilen rakkautta niinkuin epäilen kaikkea muutakin, mitä maailma voi minulle tarjota."

"Niinkauankuin Facino eli…" Kreivitär keskeytti. Hänen katseensa oli painunut lattiaan ja kädet lepäsivät ristissä hänen sylissään. "Nyt…" Avuttomana levitti hän kätensä ja antoi Bellarionin arvata aivoituksensa.

"Enkö minä ole osa Facinon testamentista? Eikö hän jättänyt minua teidän suojelukseenne?"

Tällä hetkellä häiritsi heitä sileäksi kammattu ja höyli sihteeri. Pavian kreivi halusi tavata herra Bellarionia kirjastossa. Milanosta oli vastikään saapunut lähetti, jolla, oli tärkeitä uutisia.

Kreivitär nojasi raskaasti pöytään, eikä kääntynyt kohti. "Ah, menkää vain." Ääni oli käheä.

Mutta Bellarion viivähti vielä tuokion. "Miekka, madonna? Ettekö omin käsin anna minulle asetta, jota aion käyttää palveluksessanne?"

"Luulin, että kaikkinaiset menot olivat teistä vastenmielisiä." Hän vaikeni, mutta jatkoi, ennenkuin toinen ehti sanoa mitään: "Ottakaa itse miekkanne, te, joka niin täydellisesti olette kohtalonne herra."

Odottamatta Bellarionin vastausta hän kääntyi ja poistui huoneesta pitkän laahustimen lipuessa pitkin kirjavaa mosaiikkilattiaa.

Nuori kondottieri jäi katsomaan hänen jälkeensä, kunnes ovi sulkeutui.
Sitten hän huokasi ja työnsi miekkansa takaisin huotraan.

Hän ajatteli Facinoa, joka tuskin vielä oli ehtinyt kylmetä kirstussaan, Facinon leskeä, joka oli puolisonsa niin surkeasti häpäissyt ja vihdoin nuorta ruhtinasta, joka paraikaa vartosi kirjastossa. Ja jotenkin johtuivat hänen ajatuksensa tapahtumaan, joka oli sattunut muutamia kuukausia sitten. Hän näki jälleen hengessään himokkaan katseen, jonka Filippo Maria oli luonut Biandraten kreivittäreen.

Hän sai päähänpiston. Madonna Beatrice oli pyrkinyt Milanon herttuattareksi, ja kautta taivaan, hänestä tulisi Milanon herttuatar.

Tämä puolittain ivallinen tuuma mielessään astui hän kirjastoon. Filippo Maria istui erään ikkunan alle nostetun pöydän ääressä. Hänen edessään oli muutamia auki levitettyjä pergamentteja, kirjoitusneuvot ja kyynärän pituinen norsunluusta tehty yksisarviaisen sarvi.

Ruhtinas oli tavallista kalpeampi ja hänen katseensa oli epävarma. Hermostuneesti hän teki joitakin kysymyksiä Facinon testamentista, pyytäen samalla anteeksi sitä, ettei itse voinut olla läsnä sitä luettaessa. Sitten hän otti pergamenttiasiakirjan ja jatkoi:

"Tässä on uutisia. Estorre Visconti on huudettu Milanon herttuaksi." Hän pysähtyi ja katsoi pienillä, mustilla silmillään edessään seisovaa, pitkää, nuorta miestä kasvoihin. "Joko olette tästä kuullut?"

"Se on rohkea veto, ja messer Estorre menettää luultavasti päänsä, mutta asia ei tule ensinkään odottamatta."

Tihrusilmät suuntautuivat jälleen pergamenttiin, joka vapisi turpeissa sormissa.

"Fra Berto Caccia, Piacenzan piispa, on puhunut kansalle, kertoen veljeni murhasta ja luvaten Estorren nimissä Milanolle kultaisen ajan verovapauksineen ja muine helpot uksineen. Tuon äpärän jalkoihin on nyt laskettu kaupungin avaimet, tasavallan lippu ja herttuallinen valtikka." Hän pudotti pergamentin pöydälle ja kallistui taapäin nojatuolissaan ristien kätensä vatsalleen. "Tämä vaatii nopeata toimintaa."

"Haa!" Lihava naama muuttui melkeinpä ystävälliseksi ja katse viipyi odottavana nuoren kondottierin kasvoilla. "Jos nyt teette minulle hyvän palveluksen, Bellarion, havaitsette kyllä, että osaan olla kiitollinen." Bellarion huitaisi kädellään ja kävi suoraan käsiksi asiaan. "Voimme siirtää Bergamosta kahdeksantuhatta miestä. Piiritys on nyt lopussa ja neljätuhatta miestä riittää kyllä antamaan Malatestalle armoniskun. Ehkei Estorre-herra ole ottanut sitä huomioon. Kahdeksallatuhannella miehellä me helposti ajamme hänet pois Milanosta."

"Annattehan määräyksen heti? Minulle on kerrottu että armeija nyt on uskottu teidän käsiinne. Olette perinyt Facinon aseman, ja upseeritoverinne ovat tunnustaneet päällikkyytenne."

"Tuskinpa vain, teidän korkeutenne. Facinon kapteenit ovat vannoneet uskollisuudenvalan madonna Beatricelle, mutta ei suinkaan minulle."

"Entä… entä te?" Uutinen ei oikein miellyttänyt hänen korkeuttaan.
"Missä on teidän paikkanne?"

"Olen armeijan päällikkönä ja tehtävänäni on toimia kaikkien kreivittären määräysten mukaisesti."

"Kreivittären?" Ruhtinas liikahti levottomasti tuolissaan. "Entä jos… ellei kreivitär tahtoisikaan…" Hän väänteli avuttomana käsiään.

"Ette usko? Niin — taivahan taatto! — miksikäs ei?" Hän nousi kiihtyneenä: "Minun täytyy saada tietää… annan kutsua hänet tänne." Hän kurottautui ottamaan soittokellon pöydältä, mutta Bellarion ehkäisi hänen aikeensa.

"Silmänräpäys vain, teidän korkeutenne. Ennenkuin annatte kutsua madonna Beatricen tänne, olisi ehkä parasta tarkkaan harkita, mitä hänelle sanotte."

"Mitäpä tässä olisi muuta sanottavaa kuin tiedustella häneltä, miten hän aikoo suhtautua suunnitelmiini?"

"Ja sitäkö te epäilisitte, herra ruhtinas?" Bellarion nauroi. Filippo Maria veti takaisin kätensä. "Tiedän, että kreivitär on mitä parhain ystävänne. Jopa niin hyvä, että minä — sanon sen suoraan — kerran sain aihetta huomauttaa hänelle hänen velvollisuuksistaan puolisoaan kohtaan."

"Ah!" Kalpeitten, pöhöttyneitten kasvojen ilme kävi ilkeäksi. Ruhtinas muisti kreivittären äkillisen viileyden taannoin ja odottamattoman muuton Melegnanoon ja käsitti nyt Bellarionin sormien olleen pelissä. "Pyhä Ambrosius! Jopa rohkenitte…"

"Niinpä niin". Ruhtinas antoi hämillään katseensa painua. "Mutta jos kreivitär kerran on ystäväni…"

"Hän on ollut, teidän korkeutenne, ja hän voi tulla siksi taas. Mutta ehkei yhtä helposti kuin ensi kerralla."

"Facinon leskenä hän on yhtä rikas ja mahtava kuin moni Italian ruhtinas. Hän omistaa laajoja alueita…"

"Jotka Facino anasti siitä perinnöstä, minkä isäni, herttua, jätti."
Suuttunut Filippo värisi kuin mahtava, hyydelmä.

Mutta vielä ei ollut aika sanoa asiaa suoraan. "Eikä kreivittärellä ole ainoastaan laajoja maa-alueita. Oikullinen onnetar on hänelle suonut muutakin. Noin neljäsataatuhatta tukaattia. Tarvitsette rahaa, teidän korkeutenne, voidaksenne palkata suuren armeijan, ja itsellänne teillä sitä tuskin on liiemmälti tällä haavaa. Onhan verotus olemassa. Kuitenkaan ei vasta asemaansa kohonnut ruhtinas voi luottaa siihen liiaksi. Kreivittärellä on kaikkea sitä, mitä tarvitsette, jopa taitavia miehiäkin käytettävissään."

"Ei sitä ole tarvis sanoa niin monta kertaa." Bellarion katsahti häntä sivusta ja nauroi. "Harvoinpa löytää ruhtinaskaan rikkaampaa morsianta."

"Tyytyisikö teidän korkeutenne vähempään? Riittäisikö teille vain kreivittären apu, kun voisitte saada haltuunne hänet ja kaiken hänen omaisuutensa?"

Ruhtinas tuijotti häntä suu auki. Sitten hän hitaasti nuolaisi huuliaan ja siristi pieniä silmiään. "Tarkoitatteko, että naisin Facinon lesken, joka on minua puolta vanhempi?" Hän lausui joka sanan hyvin hitaasti ikäänkuin tarkoin niitä punniten.

"En ehdota sitä. Se ei ole minun asiani. Sitäpaitsi en tiedä, mitä kreivitär itse sanoisi. Mutta jos häntä haluttaa ruveta Milanon herttuattareksi, voi hän myös turvata teidän asemanne Milanon herttuana."

Filippo Maria retkahti tuoliinsa. Hänen kalpea otsansa oli hiessä. Hitaasti kuivaili hän sitä kämmenellään ja sotki alas valahtaneen hiustupsun. Vihdoin hieraisi hän valtavaa ihraleukaansa ja katsahti ylös kiiluvin silmin.

Emmittyään vielä tuokion ojensi hän kätensä ja kosketti soittokelloa. Tällä kertaa ei Bellarion estänyt häntä. Hän antoi nuoren ruhtinaan itse ratkaista pulmansa.

Ja lähtiessään huoneesta tiesi hän tarkoin, että vallanhimoinen ja kevytmielinen nainen nyt pääsisi päämääräänsä.

Hän, Bellarion, oli suorittanut loppuun tehtävänsä. Kreivitär saisi, mitä oli himoinnut, ja siitä muodostuisi samalla hänen rangaistuksensa.

VALSASSINEN RUHTINAS.

Vieläkin kerran sai Bellarion suunnitelmansa toteutetuiksi ja niin tapahtui, että Filippo Maria Visconti kahdentenakymmenentenätoisena ikävuotenaan talutti alttarille kolmekymmentäyhdeksänvuotiaan Biandraten leskikreivittären.

Tämä oli nuorena tyttönä ollessaan, valtaa ja kunniaa himoiten, suostunut puolisoksi kahtakymmentä vuotta vanhemmalle miehelle; samasta syystä hän nyt, keski-ikäisenä naisena, meni naimisiin melkein yhtä paljon nuoremman miehen kanssa. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs käsittääkseen, että ne edut, jotka suuri ikäero oli suonut hänelle Facinoon nähden, nyt olivat ovelan ja julman ruhtinaan puolella. Mutta tämä asiahan ei oikeastaan kuulu tarinaamme.

Estorre Visconti yritti turhaan puolustaa anastamaansa asemaa Gian Marian laillista seuraajaa vastaan. Filippo Maria piiritti Carmagnolan avustamana seitsemäntuhannen miehen kanssa Milanon, sillävälin kuin Bellarion lopullisesti valloitti Bergamon. Päästäkseen tästä jutusta niin pian kuin mahdollista, soi nuori kondottieri Malatestalle helpot antautumisehdot. Hän palautti nopeasti järjestyksen kaupungissa, jätti sinne vankan varusväen luotetun upseerin johtoon, ja kiirehti armeijoineen Filippo Marian avuksi. Tämä johti sotatoimia Monte Lupariosta käsin, kolmen penikulman päässä Milanosta. Jo neljä viikkoa oli ruhtinas vetelehtinyt täällä saamatta juuri sanottavia aikaan. Estorre puolestaan oli kutsunut aseisiin jokaisen kynnelle kykenevän miehen. Oli välttämätöntä päästä ratkaisuun pian, ja muutaman uskollisen sotilaan seuraamana riensi Bellarion heti perille saavuttuaan Porta Giovian linnoitukseen, jonka vouti, Vimercati, oli uljaasti taistellut Estorrea vastaan. Linnan muureilta kutsutti hän torventoitotuksilla kansaa kokoon ja luki senjälkeen Filippo Marian julistuksen, jossa ruhtinas vakuutti, ettei ollut mitään pahaa pelättävissä, jos kaupunki heti antautuisi. Siinä tapauksessa säästyisivät asukkaat ryöstöltä ja teloituksilta, eikä ketään rangaistaisi.

Tieto tästä levisi joka suunnalle sillä seurauksella, että illan pimetessä kaikki Estorren kannattajat olivat hänestä luopuneet. Hänellä ei ollut enää muita kuin palkkasotureita käytettävissään. Näiden avulla hän seuraavana aamuna raivasi itselleen tien Comasinan portin kautta kaupunkilaisten paraikaa ottaessa vastaan uutta herttuaansa Milanon toisella laidalla.

Filippo Maria ratsasti kaupunkiin kuormastojonon jäljessä ja verrattain pienen saattueen seuraamana. Eläköönhuudot, joilla hänet otettiin vastaan, rohkaisivat häntä jonkunverran matkalla läpi kaupungin Porta Giovian linnaan, jonne hän aikoi majoittua. Filippo Maria ei tahtonut kuulla puhuttavankaan vanhasta Brolettosta ja hovihumusta. Hän oli sellaiseen liian hiljainen ja arka.

Herttua palkitsi kaikkia upseereitaan suurenmoisesti, mutta Bellarion oli kuitenkin se, joka sai uljaimman tunnustuksen. Hänen oikeutensa Valsassinaan vahvistettiin, jopa tehtiin perinnölliseksi ja lisäksi korotettiin Valsassina ruhtinaskunnaksi.

Bellarion jäi marsalkkana herttuan palvelukseen. Kesällä ja syksyllä 1412 hän lopullisesti puhdisti herttuakunnan kaikista vallantavoittelijoista ja kapinoitsijoista, jotka tähän asti olivat milloin siellä, milloin täällä kohottaneet päätään.

Rauha palautettiin valtakuntaan ja teollisuus vapautui vihdoinkin niistä kahleista, joissa se oli ollut Gian Galeazzon kuolemasta lähtien. Hitaasti palasi jälleen vauraus Milanoon, ja kansa kiitti taivasta, jonka vallanpitäjä ilmeisesti oli muistanut heitä kovin vähän näihin asti.

Filippo Maria olisi mahdollisesti tyytynyt Milanon takaisinvaltaamiseen ja rintamaitten jättämiseen sillensä; hän olisi kaiketi kernaasti lähettänyt pois kalliit palkkajoukot, mutta Bellarion yllytti häntä yhä uudestaan toimintaan ja nitisti hänen aran vastahakoisuutensa älykkäällä todistelulla.

"Jättäisittekö tyynesti rauhaan kaikki nuo kapinoitsijat, jotka ovat ryöstäneet omaisuutensa isältänne? Häpäisisittekö näin hänen muistonsa ja oman nimenne, herra herttua?"

Hän teeskenteli kiihkeyttä, jota todellisuudessa ei ollenkaan tuntenut. Hän ei välittänyt enempää Gian Galeazzon valtakunnan kuin Englannin kuningaskunnankaan eheydestä. Hänelle merkitsi jotakin vain se, että jokaisen kapinoitsijan tuho oli kuolinkellon helähdys Montferratin Theodorelle. Tätä tietä pääsisi hän suorittamaan loppuun oman tehtävänsä, sen, jonka oli aloittanut viisi vuotta sitten, ja jonka hyväksi oli työskennellyt, mihin ikinä oli ryhtynytkin. Hän oli kärsivällisesti odottanut aikaansa. Kyllästyneenä hänen alituisiin huomautuksiinsa kutsui herttua lopulta virkamiehet ja kondottierit neuvottelemaan asioista.

Bellarion ehdotti heti, että aloitettaisiin Vercellin takaisinvaltaamisella, Vercelli kun oli valtion turvallisuuden kannalta katsoen aivan tärkeimpiä kaupunkeja.

"Ehdotuksenne on perin kummallinen, herra Bellarion, kun muistamme, että te itse yhdessä Biandraten kreivin kanssa toimitte Vercellin markiisi Theodoren käsiin."

Bellarion murskasi hänet logiikallaan. "Mitä kummaa siinä on?
Päinvastoin on ehdotukseni vallan luonnollinen. Olin silloin toisella
puolella ja pidin Vercellin valtaamista markiisi Theodorelle tärkeänä.
Nyt kun olen vastakkaisella puolella, on minusta yhtä tärkeätä, että
Vercelli otetaan markiisilta pois."

Hänen sanojaan seurasi tuokion hiljaisuus. Suuresta nojatuolistaan tähyili Filippo Maria uneliaasti läsnäolevia. "Mikä on upseerien mielipide?" kysyi hän. Joku kapteeneista oli tehnyt vastaväitteen tapaisen. Suorasukainen Koenigshofen vastasi:

"Minun mielipiteeni on sama kuin Bellarionin. Tunnen hänet tarpeeksi hyvin luottaakseni häneen joka suhteessa."

Giasone Trotta ilmaisi kysymättä olevansa samaa mieltä. Filippo Maria kääntyi Carmagnolaan, joka istui mietteisiin vaipuneena. "Entä te, herraseni?"

Carmagnola pudisti vaaleata päätään ja Bellarion valmistautui jo taisteluun. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen oli Carmagnola ensi kerran koko heidän tuttavuutensa aikana aivan samaa mieltä kuin hän.

"Kannatan herra Bellarionia, teidän korkeutenne. Me, jotka seurasimme kreivi Facinoa hänen liittoutuessaan Montferratin Theodoren kanssa, tiedämme, että markiisi on voimakas ja hillittömän kunnianhimoinen mies. Niinkauankuin Vercelli on hänen hallussaan, on se ainaisena vaarana Milanolle."

Valperga ja Marsilio, jotka tähän asti olivat epäröineet, ilmaisivat tämänjälkeen myös kantansa. Upseerit olivat loppujen lopuksi aivan yksimielisiä. Filippo Maria punnitsi asiaa hetkisen. "Ette kaiketi unohda, hyvät herrat, että minulla on valtti, jolla markiisi Theodore kyllä pidetään kurissa, nimittäin panttivanki, hänen oma veljenpoikansa Gian Giacomo. Miksi nauratte, Bellarion?"

"Panttivanki otettiin yksinomaan sitä varten, että Montferratin ruhtinas saataisiin pelastetuksi. Carmagnola on jo kertonut, että Theodore on voimakas mies ja kunnianhimoinen. Hänen päämääränään on saada nimiinsä Montferratin valtaistuin. Nyt hän on vain valtionhoitaja. Päättäkää itse, teidän korkeutenne, mahtaisikohan Theodore panna kovinkaan pahakseen, jos panttivangille jotakin tapahtuisi."

Keskusteltiin pitkän aikaa. Vihdoin ilmoitti Filippo Maria, että hän tahtoi harkita asioita itsekseen ja antaisi tuonnempana tiedon päätöksestään. Tämänjälkeen hän lopetti neuvottelun.

Kokoushuoneesta poistuttua tekivät upseerit oudon havainnon. Bellarion näytti hierovan ystävyyttä Carmagnolan kanssa. Valssassinan vastaleivottu ruhtinas pisti nimittäin kätensä Francesco Busonen kainaloon ja vei hänet syrjään.

"Tekisitte suuren palveluksen, Francesco, jos lähettäisitte sanan ruhtinatar Valerialle ja hänen veljelleen ja kehoittaisitte heitä ensi tilassa tulemaan Milanoon. Heidän olisi heti pyydettävä herttuaa asettamaan Gian Giacomo Montferratin valtaistuimelle. Hän on jo täysi-ikäinen ja vain hänen poissaolonsa Montferratista tekee Theodorelle mahdolliseksi toimia oman päänsä mukaan."

Bellarion kohautti olkapäitään ja levitti käsiään. "Ruhtinatar ei oikein luota minuun. Hän epäilisi minun lähettämääni sanomaa."

Carmagnolan siniset silmät tuijottivat nuorta ruhtinasta miettivästi.
"Minkälaista peliä pelaatte?"

"Jos olisitte ymmärtänyt, ette olisi sitä lausunutkaan. Olette suora, Carmagnola, ja senvuoksi kunnioitan teitä, Minä en ole suora, ja siksi te ehken vielä kunnioitatte minua, jos sattuisitte kerran maailmassa ymmärtämään, mikä on ollut kysymyksessä. Tiedustelitte, minkälaista peliä pelaan. Vastaan: muuatta peliä, joka alkoi aikoja sitten ja jossa tämä on viimeinen siirto. Liitto, jonka sain aikaan Facinon ja Theodoren välillä, oli pelisiirto sekin; Gian Giacomon ottaminen panttivangiksi tönien siirto, samoin kuului peliin Vercellin valtaus ja Genovan herruuden toimittaminen Theodorelle. Kiihoitin hänen vallanhaluaan, niin että hän lopulta kävi vaaralliseksi herttuakunnalle, kunnes nyt on koittanut päivä, jolloin herttuan sivulla seisten saan hänet lopullisesti tuhotuksi. Minullahan täytyi olla jokin syy voidakseni aloittaa taistelun häntä vastaan."

Silmät suurina tuijotti Carmagnola häntä. "Pyhä Ambrosius, jopas pelaatte korkeata peliä!" Bellarion hymyili. "Puhun teille vilpittömästi. Selitän, mihin pyrin. Pitkäpiimäistä juttua tietysti kaikki tämä, mutta miten saisin muutenkaan epäluulonne hälvennetyksi? Tarvitsen, nähkääs, apuanne."

"Olisinko puhunut asioistani mitään, ellen olisi sitä ymmärtänyt?" virkkoi Bellarion ikäänkuin vahvistaakseen toveriaan uskossa, vaikka huomasi, ettei tällä ollut harmaata aavistustakaan, mistä oli kysymys.

Bellarion huokasi. "Ehkäpä vain omaksi huvikseni. Tämä on minusta perin mielenkiintoista hommaa. Facino sanoi minua synnynnäiseksi strateegiksi. Tällainen suurpiirteinen strategia elämän taistelutantereella antaa ikäänkuin väljemmän liikkumatilan taipumuksilleni." Hän nojasi mietteliäänä leukaansa käteen. "Ei tässä luullakseni ole mitään muuta." Äkkiä hän kysyi: "Lähetättekö sanan?"

Carmagnola mietti myös. Olipa hänkin uneksinut, haaveillut pelistä, jossa Bellarion vuorostaan saisi näytellä talonpojan osaa.

Tuskaisena ja kärsimättömänä oli ruhtinatar Valeria odotellut kohtalon kääntymistä. Carmagnolan tulo herätti hänessä toiveita siitä, että sietämätön tilanne vihdoinkin päättyisi.

"Madonna", sanoi Carmagnola, "tulen pyytämään, että ryhtyisitte toimeen omien ja veljenne laillisten oikeuksien palauttamiseksi. Ei tarvita muuta kuin anomus herttualle. Hän on heti valmis seuraamaan antamaani neuvoa: marssimaan vallananastaja Theodorea vastaan ja tuhoamaan hänet."

Ruhtinatar hengähti syvään. "Tekö olette neuvonut häntä siihen, herrani? Antakaa kun kutsun veljeni tänne, että hän saa kiittää teitä ja tutustua rohkeaan ja rehelliseen ystävään."

"Olen hänen ystävänsä ja teidän palvelijanne, madonna." Carmagnola kohotti valkean käden huulilleen. Kyyneltynein silmin katseli ruhtinatar Valeria kumartunutta, kaunista päätä. "Niin, madonna, nyt kantavat minun teidän hyväksenne tekemäni suunnitelmat vihdoinkin hedelmän."

Neito rypisti kulmiaan ja Carmagnola naurahti. Hyvin hauska ja naurunhaluinen herrasmies, tämä Francesco Busone.

"Juuri niin. Nyt on hetki lyönyt. Anomus vain Filippo Marialle ja armeija lähtee liikkeelle. Niin totta kuin johdan sitä, olette te nyt saapa oikeutta, te ja veljenne."

"Tuo pojanjolppi!" Neito kimpaantui pahanpäiväisesti. "Hän on sitäpaitsi valtionhoitajan miehiä. Juuri hän auttoi markiisi Theodorea pääsemään Vercellin ja Genovan herraksi."

"Siihen hän ei koskaan olisi kyennyt, ellen minä olisi avittanut", vakuutti Carmagnola. "Tein sen vain saadakseni jonkin syyn aloittaa taistelun markiisi Theodorea vastaan, jos myöhemmin asettuisin herttuan puolelle."

"Ah! Sepä oli nerokasta! Kiihoititte hänen vallanhimoaan, niin että hän lopulta menetti arvostelukykynsä kokonaan."

Carmognola pöyhistelihen. "Korkeata peliä. Mutta kaikki on tähän asti sujunut hyvin. Jos epäilette Bellarionia…"

"Epäilen?" Ruhtinatar naurahti katkerasti ja kertoi, miten Bellarion Theodoren vakoojana oli koettanut saada sisarukset satimeen ja kuinka hän oli murhannut uskollisen kreivi Spignon.

Carmagnola teki parhaansa hänkin saadakseen Bellarionin mahdollisimman huonoon valoon, ja parjasi häntä kaikin tavoin matkalla Milanoon, missä hän heti hankki sisaruksille pääsyn herttuan puheille.

Filippo Maria otti heidät vastaan pienessä huoneessa, joka hieman muistutti hänen kirjastoaan Paviassa. Täälläkin oli kirjoituspöytä kirjaniteineen ja pergamenttikääröineen, vieläpä tuo kuuluisa yksisarvisen sarvikin, joka, kuten kaikki tietävät, on mitä parhain ruumiin ja sielun tautien torjumiskeino. Ikkuna antoi San Donato-pihalle, missä lokakuun aurinko kultasi muurin punaiset tiilet.

Herttua tervehti tulokkaita ystävällisesti ja istuutui sitten tutkimattomana kuin paksu epäjumalankuva kuuntelemaan, mitä ruhtinattarella oli sanottavana.

Kun neito oli esittänyt pyyntönsä, nyökkäsi herttua hitaasti ja kutsutti Valsassinan ruhtinaan puheilleen. Nimi ei ilmaissut Valerialle mitään, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt kuulla Bellarionin uusimmasta arvonimestä.

"Annan vastaukseni hiukan myöhemmin, madonna. Olen jo oikeastaan tehnyt päätökseni toivomaanne suuntaan, mutta minun on keskusteltava Valsassinan ruhtinaan kanssa eräistä käytännöllisistä asioista. Sillävälin ohjaa herra Carmagnola teidät ja veljenne herttuattaren luo. Hän ilahtuu suuresti saadessaan tavata teidät." Hän rykäisi. "Näkemiin siis."

Kumarrettiin kohteliaasti, mutta ennenkuin neito ehti poistua, avautui toinen ovi ja sihteeri ilmoitti: "Valsassinan ruhtinas."

Tämä astui sisään suorana ja ryhdikkäänä, vaikka vielä ontuikin hiukan. Hänen yllään oli musta, ruskealla nahalla reunustettu samettiviitta, rinnalla riippuivat raskaat kultavitjat ja kullasta taottu vyö kiristi uumia. Säärykset olivat sinivalkoraidalliset.

Jo kynnyksellä hän kumarsi syvään, ensin herttualle ja sitten ruhtinatar Valerialle, joka äkillisen pelon valtaamana tuijotti häntä.

Neito niiasi melkein tahtomattaan ja kiiruhti sitten Carmagnolan ja veljensä jäljessä huoneesta. Hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta. Jos herttuan päätös riippui tämän miehen neuvosta, niin mitä toivoa enää oli olemassa suunnitelman onnistumisesta? Hän ilmaisi Carmagnolallekin pelkonsa, ja tämä koki häntä rauhoittaa.

"Loppujen lopuksi ei Bellarionkaan ole kaikkivaltias. Me olemme vannoneet uskollisuutta herttuatar Beatricelle, emmekä Bellarion Canelle. Kun vain voitatte herttuattaren puolellenne, sujuu kaikki toivomustenne mukaisesti, varsinkin jos minä johdan yritystä."

Mies, jota ruhtinatar epäili enemmän kuin ketään muuta, istui tyynenä herttuan huoneessa keskustelemassa sotasuunnitelmasta. Filippo Maria kertoi hänelle ruhtinattaren pyynnöstä.

"Hän toivoo meidän auttavan nuorta markiisia. Montferratilaiset ovat kuitenkin uskollisia Theodorelle. He eivät tunne Gian Giacomoa ollenkaan ja jos asevoimin toimittaisimme hänet valtaistuimelle, saisimme Montferratista ainaisen vastuksen."

"Vaikkapa niinkin olisi, mitä en kuitenkaan usko, neuvoisin yhtäkaikki teidän korkeuttanne suostumaan ruhtinattaren pyyntöön. Theodore on naapuri, jota alituisesti täytyy pelätä. Gian Giacomo on lempeä ja jalo nuorukainen, joka päästyään pois irstaasta ympäristöstään mieluummin pohtii uskonnollisia asioita kuin uneksii sotaisista urotöistä. Toimittakaa hänet valtaistuimelle, joka hänelle muuten kuuluukin, niin saatte ystävän ja kiitollisen liittolaisen naapuriksi."

Sinä iltana pidettiin upseerien neuvottelu ja koska he nimellisesti olivat herttuattaren palveluksessa, oli tämä myös läsnä. Markiisi Gian Giacomo ja ruhtinatar Valeriakin kutsuttiin, asian laatuun katsoen, kokoukseen.

Pitkän pöydän päässä istui herttua, oikealla puolellaan herttuatar ja vasemmalla Bellarion. Hän ilmoitti aikovansa heti julistaa sodan Montferratin Theodorea vastaan kahdestakin syystä: koska tämä piti Milanolle kuuluvaa Vercelliä hallussaan ja koska hän ei suostunut luovuttamaan hallitusohjia markiisi Gian Giacomolle vaikka markiisi jo oli täysi-ikäinen. Upseereilta hän nyt tiedusteli, halusivatko he ottaa sotaretkeen osaa ja kehoitti niitä, jotka aikoivat vastata myöntävästi, tekemään ehdotuksia sotasuunnitelmaksi.

Carmagnola oli tehnyt laskelmia ja ilmoitti, että Theodore luultavasti saisi palkatuksi noin viisituhatta miestä, siis huomattavan armeijan. Oli senvuoksi arvioitava, suuriko armeija tarvittaisiin hänen voittamisekseen. Milanolaisia joukkoja tarvittiin näihin aikoihin muuallakin.

Bellarion lausui hieman mietittyään mielipiteenään, että Theodorea vastaan riittäisi armeija, joka muodostettaisiin Koenigshofenin saksalaisista, Stoffelin sveitsiläisistä, Giasone Trottan italialaisista palkkasotureista ja Marsilion kondottasta. Kaikkiaan kertyisi täten kokoon seitsemäntuhatta miestä. Valpergan ja Carmagnolan kondottat sekä Ercole Bellunon ja Ugolino da Tendan miehet voitaisiin käyttää muihin tarkoituksiin.

Carmagnola puolestaan ehdotti, että hänen kondottansa asetettaisiin
Bellarionin joukon sijaan, koska herttua ehken voisi tarvita
Valsassinan ruhtinasta täällä kotipuolessakin. Carmagnola ottaisi itse
johdon käsiinsä.

Herttuan kalpeilla kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä. Hän katsoi Carmagnolasta Bellarioniin miettivän näköisenä, ja ruhtinatar Valeria pidätteli henkeään.

Lopulta Filippo Maria virkkoi: "Onko teillä tämänjohdosta mitään sanottavaa, Valsassina?"

"Ei, jos teidän korkeuttanne ehdotus tyydyttää. Ottanette huomioon, että Theodore on taitavimpia sotapäällikköjämme, ja että teidän, jos haluatte selvitä voittajana, on lähetettävä parhaat miehenne häntä vastaan."

"Minä puolestani", sanoi Koenigshofen, "en mielelläni taistele kenenkään muun kuin Bellarionin päällikkyyden alaisena."

"Minä taas", lisäsi Stoffel, "en seuraa muita niinkauan kuin Bellarion elää."

Carmagnola lehahti punaiseksi. "Tämä yritys on erikoisen lähellä sydäntäni, teidän korkeutenne."

"Merkitseekö minun toivomukseni mitään tässä asiassa, teidän korkeutenne?"

"Varmasti, madonna. Kehoitan sekä teitä että veljeänne lausumaan mielipiteenne."

"Siinä tapauksessa, herra herttua, toivon, niin, pyydän, että armeijan johto uskottasiin herra Carmagnolalle." Herttuatar katseli häntä kummissaan. Bellarionin ilme oli tutkimaton.

Neidon sanat koskivat häneen kipeästi, mutta ne eivät ihmetyttäneet häntä. Hän tiesi, että Valeria yhä hautoi epäluulojaan. Hiljaisuudessa oli hän toivonut vihdoinkin saavansa osoittaa, miten epäoikeutettu ruhtinattaren viha oli, mutta jos siihen ei kertakaikkiaan tilaisuutta annettaisi, ei asialle sen enempää voinut.

Herttuan kirkkaat, mustat silmät tuijottivat kiinteästi ruhtinatarta. Tovin äänettömyyden jälkeen hän sanoi: "Tuntuu siltä kuin ette luottaisi Valsassinan ruhtinaan taitoon."

Kysymys oli pulmallinen. Neito katsahti veljeensä ja tämä vastasi hänen puolestaan.

"Sisareni muistaa, että Valsassinan ruhtinas kerran oli markiisi
Theodoren ystävä."

"Oliko? Milloin?" Herttua loi silmäyksen Bellarioniin, mutta nuori markiisi vastasi taaskin.

"Silloin kuin hän Theodoren liittolaisena auttoi tätä pääsemään
Vercellin ja Genovan herraksi."

"Facino oli Theodoren liittolainen, mutta ei suinkaan Valsassina.
Valsassina oli vain Facinon palveluksessa. Niin oli muuten
Carmagnolakin."

"Herra Carmagnola suunnitteli jo silloin veljeni auttamista", sanoi ruhtinatar. "Jos hän auttoi markiisi Theodorea, teki hän sen vain saadakseen syyn nousta Theodorea vastaan herttuan riveihin astuttuaan."

Bellarion naurahti hiljaa. Hän huomasi Carmagnolan kyntäneen toisen vasikalla.

"Pilkkaatteko, herra?" kihahti Carmagnola. "Uskallatteko väittää, etten ajatellut tätä taistellessani Theodoren puolella?"

"Olen kunnioittanut teitä suoruutenne vuoksi, Carmagnola. Näyttää siltä, että osaatte tarvittaessa olla ovelakin."

"Ovela auttaessanne Theodorea markiisi Gian Giacomon ilmaisemassa tarkoituksessa." Carmagnola tuijotti Bellarionia typerän näköisenä. "Niin, niin. Mitä oikeastaan luulitte minun ajattelevan?" Bellarion nauroi viattomasti.

Herttua koputti pöytää rystysillään. "Herrat, herrat. Poikkeamme asiasta." Bellarion ehdotti: "Ehkä teidän korkeutenne voisi hyväksyä tällaisen ratkaisun: Valpergan ja hänen kondottansa asemesta otan myötäni Carmagnolan ratsujoukon, joka vahvuudeltaan on suunnilleen yhtä suuri. Lähdemme molemmat ja taistelemme yhdessä."

"Mutta ellei ylintä päällikkyyttä anneta Bellarionille, suvainnee teidän korkeutenne vaihtaa minun kondottani johonkin muuhun", sanoi Koenigshofen, ja Stoffel valmistautui jo seuraamaan hänen esimerkkiään, kun herttua äkkiä kadotti kärsivällisyytensä ja kivahti:

"Hiljaa! Hiljaa! Minä olen Milanon herttua ja minun määräyksiäni täällä kaiketi on noudatettava. Teitä on pyydetty tekemään ehdotuksia, mutta ei suinkaan hyppäämään nenälleni. Olkoon niinkuin Valsassina sanoo. Carmagnola lähteköön mukaan, koska asia kerran on hänen sydäntään lähellä, mutta ylipäällikkönä toimii Valsassina. Asia on päätetty. Neuvottelu on lopussa."

CARMAGNOLAN SILLAT.

Carmagnolan ja Bellarionin väliset erimielisyydet lykkäsivät lähdön päivästä päivään. Täten sai Montferratin Theodore hyvää aikaa varustaa Vercelli piirityksen varalta, hankkia elintarpeita ja keskittää joukkoja kaupunkiin. Lisäksi hän kiireen kaupalla rakennutti ja lujitti varustuksia, kaivautti vallihautoja ja valmistutti asemia, joista ajan tullen voisi torjua hyökkäyksen.

Milanoon tiedoitettiin hänen toimenpiteistään, ja tämä tiedoitus antoi aihetta uusiin erimielisyyksiin. Carmagnola vaati, että Mortara, joka myös oli Theodoren hallussa, oli vallattava ennen Vercelliä, koska Mortara muka muuten olisi alituisena uhkana Milanon armeijan selkäpuolella. Bellarionin mielestä taas vaara oli niin pieni, että siihen tuskin kannatti kiinnittää huomiota. Jos haaskattaisiin aikaa Mortaran valloittamiseen, ehtisi Theodore vain varustautua sitä paremmin, kun taas Vercellin kukistuminen merkitsisi Mortarankin tuhoa. Upseereista olivat toiset Carmagnolan, toiset Bellarionin puolella. Koenigshofen, Stoffel ja Trotta kannattivat viimemainittua. Ercole Belluno, joka komensi Carmagnolan jalkamiehiä, ja ratsuväen komentaja Ugolino da Tenda taas olivat Carmagnolan kanssa yhtä mieltä. Bellarion olisi kyllä saanut heidät taivutetuiksi, elleivät ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä olisi olleet läsnä jokaisessa neuvottelussa. Sisarukset olivat kumpikin ehdottomasti Carmagnolan puolella. Lopulta päästiin kuitenkin sopimukseen. Päätettiin, että Koenigshofen ja Trotta miehineen suojaisivat armeijan selkäpuolta Mortarasta mahdollisesti uhkaavaa vaaraa vastaan.

Myöhästyneenä pääsi armeija vihdoin, neljäntuhannen miehen vahvuisena, lähtemään liikkeelle kohti Vercelliä. Borgo Vercellin luona oli kuitenkin pysähdyttävä sillä Theodore oli revityttänyt Sesian yli menevän sillan. Kaupungin ja hyökkääjien välillä virtasi nyt leveä, kuohuva joki.

Bellarion sai pian tietää, että kaksikymmentä penikulmaa ylempänä, Carpignanossa, oli vielä ehyt silta. Hän päätti heti marssittaa joukkonsa tätä tietä päämäärään.

"Kaksikymmentä penikulmaa sinne ja kaksikymmentä penikulmaa takaisin!" marisi Carmagnola. "Liian paljon. Se käy meille kovin rasittavaksi." "En ryhdy väittelemään siitä asiasta. Onhan meillä toinenkin mahdollisuus: marssia Casalen kautta. Mutta Casale on vielä kauempana."

"Voisimme rakentaa sillat", sanoi Carmagnola, "Sesian ja Cervan yhtymäkohdan yläpuolelle. Siellä ovat joet kapeimmillaan. Näin säilyttäisimme myös yhteyden Mortaran armeijaan."

"Ja noitten siltain rakentaminen kai olisi juuri tätä reipasta toimintaa." Bellarion hymyili hieman ivallisesti ja Carmagnola huomasi sen. "Voitteko väittää vastaan?"

"Voin. Enemmänkin. Aavistan, mihin tämä johtaa. Toisinaan, Francesco, ihmettelen, missä oikein olette sotataitonne oppinut, ja miksi oikeastaan olette antautunut sotilasalalle."

He keskustelivat erään talonpoikaistalon keittiössä, jonne olivat majoittuneet ruhtinatar Valerian vuoksi. Tämä oli näet veljensä kanssa retkellä mukana. Sisarukset olivat ainoina todistajina tässä molempien päälliköitten välisessä nahinassa, ja kun Carmagnola lopulta alkoi riehua ja elehtiä, kävellen raskain askelin edestakaisin pikku huoneessa, ryhtyi ruhtinatar häntä rauhoittamaan. Pannen kätösensä soturin punaiselle hihalle, sanoi hän:

"Älkää välittäkö hänen letkauksistaan, messer Carmagnola. Luotan teihin ehdottomasti. Toivon, että rakennutatte sillat suunnitelmanne mukaisesti."

"Jos te alatte komentaa, madonna, pidän suuni visusti kiinni." Hän kumarsi ja poistui.

"Jonakin päivänä annan tuolle nenäkkäälle koiralle opetusta hyvissä tavoissa", kähisi Carmagnola.

"Hänen käytöksensä ei huolestuta minua siinä määrin kuin hänen mahdolliset aikeensa. Jos voisin luottaa häneen…"

"Jos luottaisitte hänen uskollisuuteensa, täytyisi teidän epäillä hänen sotataitoaan."

"Sotilaanahan hän juuri on saavuttanut mainetta", puuttui Gian Giacomo puheeseen. Nuori markiisi ei pitänyt Carmagnolan pöyhkeilevästä esiintymistavasta ja katsoi karsain silmin hänen mielistelevää käytöstään Valeriaa kohtaan.

"Hänellä on ollut onni myötä", vastasi Carmagnola, "ja menestys on noussut hänelle päähän."

Sillävälin lähetti Bellarion Stoffelin viidensadan jousimiehen ja melkoisen ratsujoukon kanssa Carpignanoon. Kun Carmagnola myöhemmin sai kuulla tästä, syntyi uusi riita. Hän kysyi, miksi ei Bellarion ensin ollut neuvotellut asiasta hänen ja ruhtinattaren kanssa, ja Valeria yhtyi myös tiukkaamaan tähän vastausta. Bellarion puhui suunsa puhtaaksi. "Siltarakennukseenne kuluu ainakin viikko. Sinä aikana ehtii Theodore tuhota Carpignanon sillan."

"Mitä minä Carpignanon sillasta, kun minulla kerran on täällä omat sillat?"

"Ette mitään, niinpian kuin siltanne ovat valmiit. Mutta minä aavistan, että niiden valmistumiseen tarvitaan enemmän aikaa kuin ehkä luulettekaan, ja että meidän loppujen lopuksi kuitenkin täytyy turvautua Carpignanon siltaan."

"Sillat rakennetaan viikossa", sanoi Carmagnola. Bellarion hymyili. "Kun ne ovat valmistuneet ja kun olette marssittanut kaksituhatta miestä niiden yli, kutsun Stoffelin takaisin."

Bellarion kävi äkkiä vakavaksi ja keskeytti hänet. "Sillävälin määrään minä. Vaikka taivunkin tässä silta-asiassa, koska käsitän, että sillätavoin saan teidät pikimmin huomaamaan erehdyksenne, en aio noudattaa neuvojanne vastoin parempaa tietoani."

"Jumalavita, Bellarion!" kirahti Carmagnola. "En aio sallia minkäänlaista koppavuutta. Punnitkaa sananne, ellette halua, että syötän ne teille."

Bellarion katsoi häntä kylmästi ja huomasi Valerian tyynnyttävän käden jälleen laskeutuvan korealle hihalle.

"Tällä hetkellä muuan tärkeä asia vaatii huomioni kokonaan. Jos te, sitä hoitaessani, sattuisitte unohtamaan, että minä olen ylipäällikkö, erotan teidät armeijasta."

"Vain kunnioitukseni teitä kohtaan, madonna, piti minut aisoissa äsken", vakuutti Carmagnola ruhtinattarelle. "Että hän rohkeneekin puhutella minua tuossa äänilajissa, vaikka tietää, että täälläolevista miehistä suurin osa on minun puolellani. Hänhän on lähettänyt pois melkein kaikki omansa." Hän puristi kätensä nyrkkiin. "Teidän vuoksenne minun kuitenkin täytyy sietää tätä. Mikään ilmiriita ei saa tulla kysymykseenkään ennenkuin veljenne on Montferratin valtaistuimella."

Tällaiset uljuuden ja uskollisuuden ilmaukset liikuttivat ruhtinatarta syvästi ja lähinnä seuraavina päivinä, sotilaitten kaataessa puita ja touhutessa rakennustöissä, kulutti hän suurimman osan aikaansa Carmagnolan seurassa.

Neidon oli nyt pakko asua epämukavassa teltassa ja tutustua kenttäelämään läheltä, mutta Carmagnola teki voitavansa saadakseen hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi. Ruhtinatar pysyikin ihmeteltävän urheana koko ajan. Hän kävi katsomassa puolialastomia sillanrakentajia, jotka liittivät yhteen suuria puita ponttooneiksi, ja ihaili äänekkäästi Carmagnolan taitoa ja nerokkuutta. Mutta Bellarion piti koko hommaa pilkkanaan, mikä tietenkin oli uusi todistus hänen häijyydestään.

Carmagnola kertoi neidolle aikaisemmista seikkailuistaan ja piti huolta siitä, että itse näytteli sankarin osaa niissä kaikissa. Hän suorastaan lumosi kauniin seuralaisensa jutuillaan. Ylvästellen hän kerskui, miten kerrankin oli käsikähmässä murskannut voimakkaan vihollisen murusiksi, miten joukkonsa etunenässä oli kivi- ja pikisateessa kavunnut korkeita muureja ylös, miten neuvottelukokouksessa istuen oli laatinut nerokkaimmat suunnitelmat vastustajan pään menoksi.

Muutamana päivänä, heidän istuessaan katselemassa miehiä, jotka hyörivät siltarakennuksella, muuttui Carmagnolan sävy yht'äkkiä tuttavalliseksi.

"Tämä on kuitenkin" — hän viittasi joelle — "aikaansaannoksistani itselleni mieluisin. Se päivä, jona veljenne nousee Montferratin valtaistuimelle, on oleva kunnian päivä minullekin. Kunnian päivä, mutta samalla katkera."

Carmagnolan kasvot synkistyivät ja hänen katseensa painui. "Tietysti. Silloinhan tämä tehtäväni on päättynyt ja minun on poistuttava; lähdettävä taistelemaan maksusta, kun nyt saan taistella omasta halustani."

"Kunniaa ja mainetta!" Mies nauroi. "Kunnian tavoittelemisen jätän Bellarionin kaltaisille vehkeilijöille. Luopuisin kernaasti kaikesta sellaisesta, jos vain saisin seurata sydämeni ääntä."

Rohkeasti tarttui hän neidon käteen. Valeria ei vastustellut, vaikka hän rypisti kulmiaan hiukan.

Carmagnola tarttui hänen toiseenkin käteensä ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä, katsellen häntä hurmaantuneena. "Niinkö teidänkin mielestänne, madonna? Minun on ollut pakko palvella halpana palkkasoturina tähän asti ja ellei tätä retkeä olisi saatu aikaan, olisin palkkasoturina pysynytkin aina elämäni loppuun. Nyt ymmärrän, miten syvästi teidän täytyy meikäläistä halveksia ja tästälähtien aion tehdä vain mitä sydämeni käskee."

Syntyi pitkä hiljaisuus. Vihdoin: "Kun veljeni kruunaus on tapahtunut Casalessa, tarvitsee hän palvelukseensa juuri sellaisen miehen kuin te, messer Carmagnola."

Ruhtinatar katseli häntä miettivästi, hienon hymyn karehtiessa huulilla. Carmagnola oli kaunis ja uljas ritari, sellainen, johon nainen saattoi empimättä luottaa, ja hän, Valeria, oli yksinäinen ja ystävittä, avun ja tuen tarpeessa.

"Jos saan palvella teitä, madonna, olen orjanne kuolemaani saakka.
Valeria! Oma Valeriani!"

Ja kuvittelemansa voiton huumaamana hän rohkeasti vei ruhtinattaren käden huulilleen, suudellen sitä intohimoisesti.

Neito vapautti päättävästi molemmat kätensä. Suudelma ja tuttavallinen puhuttelu peloittivat häntä.

"Tahdon olla teille kaikkea, mitä mies voi naiselle olla, Valeriani. Olen ritarinne. Olen ollut ritarinne siitä lähtien, kun Milanon turnajaisissa ojensitte minulle voitonseppeleen. Iloitsen kohta alkavasta taistelusta, koska saan taistella teidän puolestanne. Jos tarvitaan, tahdon kuoliakin puolestanne."

"Olette liian kärkäs. Olette turnajaisissa saanut vastaanottaa voitonseppeleitä kuningattarienkin käsistä. Oletteko puhunut heille samalla tavalla?"

"Miten julma olette!" vaikeroi Carmagnola. "Miten voitte tuollaista otaksuakaan? Ah, tahtoisin kuolla tässä jalkojenne juuressa. Valeria, te olette ihmeellisin kaikista maailman naisista!"

"Siihen on nenäni aivan liian pitkä!" kiusoitteli neito, mutta hänen silmänsä olivat surumieliset. "Olette kuin tuulispää, herraseni, ja aivan liian uskalias."

"Onko se vika? Mutta, jos tahdotte, olen kärsivällinen. Tottelen teitä kaikessa, Valeria. Kun saavumme Casaleen…"

"Ei ole hyvä rakentaa mitään olettamuksille. Odottakaamme, kunnes
Casale ensin on vallattu."

Carmagnola tulkitsi hänen sanansa parhain päin. "En kiusaa teitä,
Valeria. Tahdon olla kärsivällinen."

Hän jatkoi seuraavina päivinä, odotellessaan siltojensa valmistumista, tulista kosiskeluaan. Bellarion taas jörötti kuin muinoin Akilles teltassaan, lukien Vegetiusta, jonka oli ottanut mukaansa Milanosta.

Siltoja ei rakennettu viikossa. Ne valmistuivat vasta kahdentenatoista päivänä töiden aloittamisesta.

Fra Serafino kertoo meille, että Carmagnola ruhtinatar Valerian ja hänen veljensä seurassa lähti ilmoittamaan Bellarionille siltojen valmistumisesta. Jokien väliin pistäytyvälle niemekkeelle oli jo leiriytynyt viisikymmentä miestä. Carmagnola vaati Bellarionia ryhtymään toimiin armeijan marssittamiseksi siltojen yli aamun sarastaessa.

Hän seisoi keskellä huonetta kolmen kattoon ripustetun lyhdyn alla.
Kädessään piteli hän kirjaa, jota oli lukenut Carmagnolan saapuessa.

"Kestäisivät aamunkoittoon?" Carmagnola oli suuttuneen näköinen. "Ja miksi ne eivät kestäisi?"

"Kysykääpä itseltänne; kuka voisi tuhota ne?" Bellarion nauroi, mikä oli sangen ajattelemattomasti tehty. "Teidän sijassanne olisin ajatellut sitä asiaa jo ennenkuin koko puuhaan ryhdyttiinkään."

"Ei Theodore tiedä mitään siltojen olemassaolosta. Hänhän on
Vercellissä, kahdeksan penikulman päässä täältä."

Samassa kuului ulkoa hirveä meteli. Niemekkeellä oli ilmeisestikin taistelu käynnissä, sillä raivokas kiljunta, ryske, aseiden kalina ja komentosanat kajahtelivat lakkaamatta.

Carmagnola kalpeni kiukusta ja puristeli käsiään nyrkkiin. Sitten hän pyörähti kannoillaan ja säntäsi ähkyen teltasta.

Luotuaan Bellarionin ivallisiin kasvoihin surkean katseen, kutsui ruhtinatar Valeria veljeään ja lähti Carmagnolan jäljestä.

Bellarion pani kirjansa pöydälle, heitti viitan hartioilleen ja seurasi heitä. Riennettiin nopeasti lehdettömien puitten välitse pitkin rantaäyrästä Carmagnolan siltaa kohden.

Siellä he pysähtyivät, sillankorvassa, lähelle pientä miesparvea, joka oli pelastunut hengissä niemekkeeltä. Suurin osa niemelle leiriytyneestä joukosta oli joutunut vangiksi. Juuri kun Bellarion saapui paikalle, juoksi viimeinen pelastuneista sillalta rantaäyräälle. Mies oli napolilainen Belluno. Hän huusi juostessaan kaikkia napolilaisia pyhimyksiä avukseen.

Joen toiselta puolen kuului jytinää ja ryskettä. Pimeys oli jo niin sankka, ettei voinut nähdä mitään, mutta saattoi selvästi erottaa äänestä, että Theodoren miehet olivat aloittaneet sillan repimisen.

"Pilkkaatteko, piru vie?" Carmagnola ärjyi kuin petoeläin. Kaikuvalla äänellä kutsui hän jousimiehiä avukseen. Ruhtinatar Valeria kääntyi äkkiä ja puhutteli Bellarionia.

"Miksi te nauratte?" Ääni oli terävä ja vaativa. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Kaikki tahtoivat kuulla vastauksen.

"Siinäkö kaikki? Onko ilkeytenne niin suuri, että saatatte nauraa vihollisen kepposelle, monen päivän työn tuhoutumiselle?" Ja koroittaen äänensä syyttäväksi hän jatkoi: "Te tiesitte! Te tiesitte, että sillat revittäisiin tänä yönä! Itsehän sitä ennustitte. Mistä sen tiesitte?"

"Mitä tarkoitatte, madonna?" huudahti hämmästynyt Carmagnola. Vaikka hän vihasikin Bellarionia, ei hän voinut epäillä tätä niin katalaksi kuin neito vihjaisi.

Ja nyt piti tietysti säikähtyneen ja kiivaan Bellunonkin pistää nenänsä asiaan.

"Tarkoitatteko tekin sitä, Belluno?" Bellarionin ääni kajahti oudon kovana ja Belluno tunsi kylmiä väreitä selässään. "Suu puhtaaksi, mies! Jos saliinkin naisen tehdä vihjauksia, vaadin jokaiselta mieheltä suoraa puhetta. Tämä asia on selvitettävä heti!"

"Kuinka niin?" Bellarionin viha lauhtui. "Ettepä näy tuntevan ammattianne. Luuletteko, että markiisi Theodoren asemassa oleva sotapäällikkö laiminlöisi vakoojien lähettämistä vihollisen läheisyyteen? Jos todella olette niin typerä, täytynee minun alentaa teidät tavalliseksi sotilaaksi."

Carmagnola astui uhmaavasti väliin. Belluno oli hänen luutnanttejaan ja
Bellarionin huomautus saattoi ylemmänkin päällikön naurettavaan valoon.

"Väitättekö, että aavistitte ennakolta Theodoren ryhtyvän siltoja hävittämään?"

"Väitän, että ainoastaan narrit jättäisivät sellaisen mahdollisuuden laskelmistaan. Tietystikin piti Theodore varansa. Hänen asemassaan olisi jokainen pystyvä sotapäällikkö tehnyt samoin: antanut teidän haaskata aikaa ja aineksia siltojen tekoon ja sitten tuhonnut koko hökötyksen."

"Miksi?" Bellarionin ääni kuulosti huvitetulta. Hänen kasvojaan ei voinut pimeydessä erottaa. "Siksi, että en koskaan väittele sellaisten ihmisten kanssa, jotka oppivat vain omista kokemuksistaan."

Ruhtinatarkin puuttui taas puheeseen. "Siinäkö koko syy vaikenemiseenne? Hukkaatte aikaa ja rahaa ja annatte sotilaitten joutua surman suuhun vain senvuoksi, että saisitte herra Carmagnolalle todistetuksi hänen suunnitelmansa heikkouden. Pitäisikö meidän uskoa tuollaista?"

"Oli minulla toinenkin syy ja on suorastaan törkeätä, ettei sotilas sitä ymmärrä sanomattakin. Armeijan marssittaminen Carpignanoon olisi vaatinut kaksi, korkeintaan kolme päivää. Vercellistä olisi ratsujoukko ehtinyt sinne muutamassa tunnissa repimään sillan ja varmaan olisi joukko lähetettykin, jos olisi saatu tietää minun armeijani olevan matkalla sinne. Tätä hieman pelkäsin aina siksi kunnes teidän sillan rakennuspuuhanne sai Theodoren vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut mitään aikomusta lähteä Carpignanoon. Senvuoksi annoin teidän jatkaa. Vaikka teidän silloistanne ei koskaan koitunutkaan muuta hyötyä, käänsivät ne kuitenkin Theodoren huomion pois minun hommistani. Kun armeija huomenna lähtee liikkeelle Carpignanoa kohden, lähettää tietenkin Theodore väkeään sinne, mutta sielläpä onkin vastassa Stoffel tuhannen miehensä kanssa. Luullakseni saa hän kaapatuksi ainakin sellaisen vankijoukon, että se vastaa tänä yönä menettämiämme miehiä." Hänen sanojaan seurasi suuri hiljaisuus. Ja sitten räjähtivät hieman etäämpänä seisovat upseerit ja sotilaat valtavaan nauruun.

Samassa kuului joelta valtava rytinä. Saattoi selvästi erottaa mahtavia loiskahduksia ja tovin kuluttua romahduksen. Silta oli sortunut veteen.

"Siinä se nyt menee, Carmagnola", virkkoi Bellarion. "Mutta älkää enää surko hukkaan mennyttä työtänne. Sillat tekivät kuitenkin tehtävänsä — tavallaan."

Hän kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen, toivotti kohteliaasti hyvää yötä ja alkoi astella telttaansa kohti. Masentunut Carmagnola nieli kiukkunsa työläästi ja seisoi äänettömänä yhtä äänettömän ruhtinattaren vieressä. Belluno kiroili hiljaa itsekseen ja sanoi lopulta, naurahtaen katkerasti:

VERCELLI.

Jälkimaailmalle on säilynyt kirje, jonka Valsassinan ruhtinas joitakin aikoja näiden tapausten kirjoitti herttua Filippo Marialle. Kirjeessä hän arvostelee aikansa upseereita seuraavasti: "He ovat urhoollisia veikkoja ja hyviä tappelijoita, mutta karkeita, tietämättömiä ja sivistymättömiä. He ovat väkevän, hedelmällisen maan kaltaisia, maan, johon aura ei ole vielä koskenut, ja jossa senvuoksi tiedon säästeliäästi kylvettyjen siementen on vaikea itää."

Kun armeija kolme päivää myöhemmin saapui Carpignanoon, havaittiin, että Bellarion oli arvannut oikein. Vercellistä oli kiireesti lähetetty sata ratsumiestä tuhoamaan siltaa. Tämän joukon oli Stoffel saartanut, ottanut vangiksi ja riisunut aseista.

Marssittiin Sesian yli ja kun oli kuljettu sen oikeanpuoleista rantaa toiset kolme päivää, mentiin Cervon yli juuri Quinton yläpuolella. Quintossa majoittui Bellarion pikku linnaan, jonka omisti Theodoren liittolainen, herra Girolamo Prato.

Linnasta saivat asunnon myös ruhtinatar, hänen veljensä ja Carmagnola, joka oli jo toipunut masennuksestaan ja esiintyi yhtä varmana ja tärkeänä kuin konsanaan aikaisemmin.

Bellarion ei ajatellut vakavissaan Vercellin piiritystä. Hän tuntui kyllä tekevän valmistuksia sitä varten, mutta kaikki oli vain silmänlumetta. Koko piirityshomma oli strateeginen temppu. Kun hän Quintosta käsin oli tarkastellut Theodoren rintavarustuksia, huomasi hän, että Vercelliä oli melkein mahdoton valloittaa rynnäköllä. Piiritykselläkään ei päästäisi mihinkään, ennenkuin mahdollisesti pitkien aikojen kuluttua — ja aikaa oli niukasti — sillä kaupunki oli joka suhteessa hyvin varustettu. Elintarpeitakin oli sinne saatu kootuksi suunnattomat määrät.

Mutta kerskuri Carmagnola oli totisessa touhussa ja ruhtinatar Valeria kannusti uljasta kondottieriaan parhaansa mukaan. Carmagnola ei tahtonut tyytyä siihen, että Bellarion piirittäisi Vercellin, sillä piiritys oli jumalattoman pitkäveteistä hommaa, vaan vaati jyrkästi ja äänekkäästi, että kaupunki oli valloitettava rynnäköllä. Aivan kuin siltarakennuksen tullessa puheeksi antoi Bellarion nytkin myöten ja kehoitti Carmagnolaa valmistamaan suunnitelman hyökkäystä varten. Kolme yritystä tehtiin ja jokaisen torjui vihollinen helposti, niin helposti, että Bellarion alkoi aavistella pahaa. Kolmannen yrityksen jälkeen kävi myös Carmagnola epäluuloiseksi. Hän ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan Bellarionille, niinkuin hänen olisi tullut tehdä, vaan uskoi ne ruhtinattarelle.

"Tarkoitatte", sanoi tämä, "että joku meikäläinen antaa suunnitelmistamme tietoja Theodorelle?"

He olivat kaksin Quinton linnan asesalissa, jonka ikkunoista oli näköala joelle. Huone oli avara ja tavallisissa oloissa alaston, mutta Bellarion oli siirrättänyt siihen hieman huonekaluja, koska linnan muut huoneet eivät miellyttäneet häntä niin suuresti kuin tämä.

Ruhtinatar istui jykevässä nojatuolissa pöydän ääressä. Hänen yllään oli sininen, nahalla päärmetty, lämmin puku. Pitkä ja salskea Carmagnola upeili rikinkeltaisessa vaatteuksessa. Kiihtyneenä hän mittaili huonetta pitkin askelin.

Hetken äänettömyys Vihdoin Carmagnola pysähtyi ja asettui kädet selän takana tuijottamaan hirsivalkeaan. Sitten hän loi katseen ruhtinattareen. "Tiedätte, mitä ajattelen", virkkoi hän. "Luulen, että te loppujen lopuksikin olette oikeassa, mitä Bellarionin vehkeilemiseen tulee."

Neito pudisti päätään, "Epäluuloni haihtuivat samana yönä, jona teidän siltanne tuhoutuivat. Bellarionin todistelu oli niin täydellinen ja hänen laskelmansa siksi oikeaan osuvat, etten voinut häntä kauemmin epäillä. Hän oli tavallinen palkkasoturi, ei muuta. Luotan häneen nyt, koska hän tietää hyötyvänsä uskollisuudesta paljon enemmän kuin kavalluksesta."

"Ah", huomasi Carmagnola, "olette taaskin oikeassa ruhtinatar. Olette aina oikeassa."

Neito nousi ja meni lähemmäksi roihuavaa valkeaa, ojentaen kätensä liekkejä kohti. Carmagnola teki hänelle tilaa vieressään.

"Minun on vilu", sanoi Valeria. "Epätietoisuus oli yhtä hyytävä kuin marraskuun tuulet."

"Rohkeutta vain, Valeria. Epätietoisuus katoaa tuulien mukana. Kevät koittaa ulkona ja kevät koittaa rinnassammekin."

Neito kohotti katseensa ja silmäili miettivästi komeaa, uskollista kumppaniaan. Hänen tuli helpompi olla.

"On hyvä omistaa teidänkaltaisianne ystäviä tällaisina aikoina", sanoi hän.

Hämillään ja yllytettyinä he kääntyivät kohdatakseen Bellarionin ivallisen katseen. Hän lähestyi hitaasti, yhtä uljaana kuin Carmagnola, vaikkakin hennompana ja hienompana. "Minä ja myös ruhtinatar olisimme kiitollisia teille, Francesco, jos ensin selviytyisitte Vercellistä. Maailma voi odottaa vielä hiukkasen."

Peittääkseen hämmennystään nosti Carmagnola äläkän. "Jos saisin toimia oman pääni mukaan, valloittaisin Vercellin huomispäivänä."

"Ah, niin!" muisti Bellarion. "Miksi takerrutte siihen? Eikö minun mielipiteeni koskaan merkitse mitään? Tuo mainitsemanne suunnitelma on jo ennakolta tuomittu epäonnistumaan."

"Eikä ole, jos se vain toteutetaan esittämälläni tavalla." Hän tepasteli pöydän luo ja laski sormensa aukilevitetylle kartalle. "Jos tästä, kaupungin itäpuolelta, tehtäisiin valehyökkäys, jota linnaväki tietysti heti rientäisi torjumaan, voitaisiin muurit vallata äkkirynnäköllä kaupungin toiselta laidalta."

"Oikein", myönsi Bellarion miettivästi. "Tuo valehyökkäys on uusi ajatus, ja sangen hyvä."

Bellarion ei ollut huudahdusta kuulevinaan. "Mutta vaarallinen on tämäkin suunnitelma. Valehyökkäykseen tarvitaan vahva osasto, muuten paljastuu totuus, ja loppujen lopuksi voi tämä osasto kaikesta huolimatta joutua surman suuhun."

"Miksi? Valehyökkäys houkuttelee piiritetyt kaupungin itälaidalle, mutta ennenkuin he ehtivät ryhtyä vastahyökkäykseen, tulee heille kiire joutua toisaanne."

Bellarion punnitsi asiaa uudelleen, mutta pudisti sitten päätään. "Johan myönsin, että ajatus on hyvä, mutta en sittenkään aio antautua niin suureen vaaraan."

"Mihin vaaraan?" Carmagnolaa harmitti Bellarionin taipumattomuus. "Jumaliste! Johtakaa itse valehyökkäystä, jos tahdotte. Minä otan haltuuni iskujoukon, ja jos te teette tehtävänne, vastaan minä kyllä siitä, että olen kaupungin muurien sisäpuolella ennen päivänkoittoa."

Valeria seisoi yhä selin heihin, lämmittäen käsiään hirsivalkean edessä. Bellarionin äkillinen ilmestyminen huoneeseen oli saanut hänet hämilleen ja suuttuneeksi sekä itseensä että Carmagnolaan. Alakuloisena oli hän kuunnellut miesten keskustelua, kunnes Carmagnolan tekemä ehdotus nyt hieman kohensi hänen mieltään.

"Siitä ei kysymystäkään. Sanoittehan itsekin äsken, että suunnitelma on hyvä."

"Tuskinpa vainkaan sanoin niin paljon. Totta puhuen pelkään Montferratin Theodorea enemmän kuin olen pelännyt ketään muuta vihollisistani."

"Pelkäätte!" pilkkasi Carmagnola. "Juuri niin. Tapani ei ole syöksyä eteenpäin kuin hullu härkä. Tahdon aina tietää tarkoin, mihin antaudun."

Valeria lähestyi heitä hitaasti. "Suostukaa, herra ruhtinas, lopultakin", pyysi hän.

Bellarion katsoi Carmagnolasta neitoon. "Saatatte minut hieman ymmälle.
Ettekö koskaan opi mitään? No, olkoon menneeksi, Francesco. Yritetään.
Mutta jos yritys menee myttyyn, niin älkää koettakokaan taivuttaa minua
tekemään mitään sellaista, jonka onnistumisesta en itse ole varma."

Valeria oli hänelle kiitollisempi kuin koskaan aikaisemmin. Totisen ja ankaran näköisenä otti Bellarion hänen kiitollisuudenilmauksensa vastaan.

Suunnitelma oli Carmagnolan ja senvuoksi jätti Bellarion myös valmistelut Carmagnolan tehtäviksi. Yritys aiottiin toimeenpanna jo seuraavana yönä. Merkki valehyökkäyksen aloittamiseen annettaisiin San Vittoresta, jossa oli yksi Italian näihin aikoihin harvalukuisista kellolaitteista. Sopivan ajan kuluttua tekisi sitten Carmagnola rynnäkkönsä vastakkaiselta puolelta.

Yllään uljas asepuku, piikkipää kypärä kädessään, lähti Carmagnola saamaan ruhtinattaren siunauksen matkalleen. Neito toivotti lämpimästi onnea, lausuen olevansa ritarilleen sydämestään kiitollinen.

"Älkää vielä minua kiittäkö", virkkoi mies. "Ennen aamua on Montferrat oleva jalkainne juuressa. Jääkööt kiitokset siihen asti."

Bellarion ei käynyt ruhtinatarta tapaamassa ennen lähtöään. Hänellä oli kevyet varukset — ainoastaan rinta- ja selkähaarniska sekä teräskypärä — ja hän lähti matkalle kaikessa hiljaisuudessa pimeyden tultua, kiertäen kaukaa syrjäteitä, jottei Vercellistä huomattaisi hänen aikeitaan. Hänellä oli vain kahdeksansataa ratsumiestä mukanaan. Hitaasti he etenivät kohti Vercellin itälaitaa, jonka muurit kuvastuivat mustana rykelmänä oudosti leimahtelevaa taivasta vasten. Jonkun matkan päässä kaupungista pysähdyttiin ja laskeuduttiin satulasta. Mukaanotetut rynnäkkötikkaat pantiin kuntoon ja alettiin odottaa sovittua hetkeä.

Bellarionin arvelun mukaan oli aloittamisaika jo melkein käsissä, kun äkkiä rivistöstä kuului liikehtimistä. Muuan kaupungista päin tullut mies oli saatu kiinni ja hän vaati kiivaasti pääsyä päällikön puheille. Hengästyneenä hän selitti olevansa herttuan uskollinen alamainen ja kertoi, että Theodore oli saanut vihiä sekä valehyökkäyksestä että rynnäköstä ja valmistautui lämpimään vastaanottoon.

Bellarion noitui. Tavallisesti hän kykeni hillitsemään itsensä, mutta
tällä kertaa olikin tavallista vaarallisempi yritys kysymyksessä.
Oli mahdotonta saada tietoonsa, minkälaisiin vastatoimenpiteisiin
Theodore jo oli ehtinyt ryhtyä. Ei olisi pitänyt kallistaa korvaansa
Carmagnolalle, tuolle mylvivälle mullikalle!

Kiukkuisesti hän komensi miehensä ratsaille. Rivistön järjestäytyessä kajahtelivat kumeat kellonlyönnit San Vittoresta. Tuokiota myöhemmin nelisti joukko jo eteenpäin. Bellarion toivoi hartaasti, että ehtisi ajoissa varoittamaan Carmagnolaa ja käännyttämään hänet takaisin.

Ennenkuin he kuitenkaan olivat puolimatkassakaan, kuulivat he taistelun melskettä läntiseltä suunnalta.

Theodore oli päästänyt Carmagnolan joukot aina vallihaudalle asti, vieläpä sallinut näiden pystyttää muutamia tikkaitakin, ennenkuin itse lähti liikkeelle. Nopeasti oli hänen väkensä sitten hyökännyt Carmagnolan sivustan kimppuun, yht'aikaa kahdelta taholta, mutta Carmagnola pelastui kuin ihmeen kautta.

Vikkelä Stoffel, joka Bellarionilta oli oppinut jalkaväkitaktiikkansa, kykeni omalla tahollaan torjumaan Theodoren ratsuväen hyökkäyksen, kokosi sitten miehensä ja lähti perääntymään, tahtoen pelastaa mitä pelastettavissa oli. Sitävastoin olisi Carmagnolan ja Bellunon käynyt huonosti, ellei Bellarion ratsumiehineen olisi ehtinyt rytäkkään. Theodoren miehet joutuivat tällöin kahden tulen väliin, eikä voitu ajatellakaan mitään taistelusuunnitelman muutosta yön pimeydessä. Theodore katsoi senvuoksi parhaaksi vetäytyä takaisin Vercellin muurien turviin.

Kummallakin puolella oltiin kiitollisia siitä, että oli selvitty asiasta verrattain vähäisin menetyksin.

BELLARION VANGITAAN.

Quinton linnan asesalissa raivosi Carmagnola kuin häkkiin pistetty pantteri, nuhraantuneena ja pettyneenä. Mekastaessaan kuin mielipuoli syyti hän suustaan solvauksia ja vannoi ruhtinatar Valerialle, markiisi Gian Giacomolle ja epäonnistumisen syytä tiukkaaville upseereille, että herttuan joukot oli kavallettu.

Ruhtinatar istui pöydän päähän nostetussa valtavassa nojatuolissa, nuoren markiisin nojatessa sen selkämystään. Taaempana seisoivat arvojärjestyksessä Ugolino da Tenda, Ercole Belluno, Stoffel ja kolme muuta upseeria. Heidän varuksensa kiilsivät sytytettyjen kynttiläin valossa. Pöydän toisella puolen istui nojatuolissaan Bellarion, yllään musta asepuku ja jaloissa lokaiset saappaat. Ylenkatseellisen näköisenä hän kuunteli Carmagnolan sekavaa puhetta. Hän ymmärsi hyvin miehen katkeruuden, ja senvuoksi hän koettikin pysyä mahdollisimman tyynenä. Mutta liika on liikaa, eikä Bellarioninkaan kärsivällisyys ollut rajaton.

"Ei tule mitään toista kertaa. Tämä yritys riitti. En olisi tähänkään suostunut, ellette olisi ollut niin auttamattoman itsepintainen."

"Kaikki olisi käynyt laskelmien mukaan, jos te olisitte tehnyt tehtävänne", kiljui Carmagnola aivan suunniltaan. "Jumalavita, sanon vieläkin, että jos te olisitte hyökännyt niinkuin puhe oli, olisi Theodoren täytynyt koota väkensä teitä vastaan."

Syytös ei järkyttänyt Bellarionin tyyneyttä. Upseerit, Stoffelia lukuunottamatta, loivat häneen epäluuloisia katseita. Sveitsiläinen ei voinut hillitä itseään, vaan purskahti suureen nauruun.

"Jos herra Bellarion tosiaankin olisi tehnyt itsensä syypääksi laiminlyöntiin, ei teistä, hyvät herrat, kukaan olisi tällä haavaa hengissä. Vain hänen nopea toimintansa ja hyökkäyksensä takaapäin Theodoren joukkojen kimppuun teki meille perääntymisen mahdolliseksi."

"Merkitessänne tämän tosiasian", lisäsi Bellarion, "suvainnette samalla muistaa, että ette istuisi tässä muita morkkaamassa, ellei Stoffel jalkamiehineen olisi ottanut vastaan Theodoren oikean sivustan hyökkäystä. Minusta tuntuu kuin olisi jonkinlainen kiitollisuudenilmaus paremmin paikallaan kuin aiheeton syytteleminen."

Carmagnola katsoi Stoffelista Bellarioniin. "Ah, tietysti! Te molemmat olette samaa maata! Meidän on kiittäminen teitä, Bellarion, toiminnasta, joka käänsi taistelun tappioksi meille."

Bellarion jatkoi verkkaisesti: "Höpinänne on aivan järjenjuoksunne mukaista."

"Niinkö? Niinkö? Haa! Missä on mies, jonka kerroitte tuoneen tiedon
Theodoren saamasta varoituksesta?"

"Mistä minä tietäisin?" Bellarion kohautti olkapäitään. "Ja mitä väliä sillä on?"

"Mies tuo teille noin tärkeän ilmoituksen, ettekä kuitenkaan tiedä, minne hän on joutunut!"

"Minulla oli muutakin tekemistä kuin hänen paimentamisensa. Minun oli ajateltava teitä ja koetettava saada teidät satimesta, johon olitte joutunut."

"Sanon vielä kerran, että teidän olisi ollut viisainta hyökätä omalla tahollanne niinkuin sovittu oli."

"Emme lainkaan sopineet siitä, että hyökkäisin. Päätettiin vain, että olisin hyökkäävinäni. Mutta tuntuu jo siltä kuin alkaisin puolustella itseäni." Hän otti kypäränsä ja nousi.

"Teidän on puolustauduttava!" huudahti Carmagnola ja harppasi pitkin askelin häntä kohti.

"Ainoa tekemäni virhe on se, että taivuin tuohon yölliseen hyökkäykseen. Luulin todella, että meillä oli pieni menestymisen mahdollisuus, ja kun piiritys olisi vaatinut kuukausikaupalla aikaa, päätin yrittää. Epäonnistuimme. Huomenna aion lopettaa piirityksen." "Aiotte lopettaa piirityksen!" Hämmästyneitä huudahduksia joka taholta. "Enkä ainoastaan Vercellin, vaan myös Mortaran piirityksen."

"Entä mihin sitten ryhdytte?" kysyi Gian Giacomo. "Siitä päätetään huomenna upseerien neuvottelussa. Nythän on jo kohta aamu käsissä. Toivotan teille rauhallista lepoa, madonna. Hyvät herrat!" Hän kumarsi ja aikoi poistua.

"Huomenna". Bellarionin ääni oli kova, järkähtämätön. "Ehkä aivonne toimivat helpommin silloin. Jos olette täällä puolenpäivän maissa, saatte kaikki tiedon suunnitelmistani. Hyvää yötä!" Hän lähti.

He eivät kokoontuneet puolenpäivän aikana, vaan tuntia aikaisemmin. Carmagnola oli lähettänyt heille sanan. Astuessaan asesaliin oli hän äärimmäisen kiihtynyt. Belluno, da Tenda, Stoffel, kolme muuta upseeria, ruhtinatar ja markiisi Gian Giacomo istuivat jo kaikin odottamassa. Bellarion ei ollut saapuvilla. Carmagnola selitti ensi töikseen, miksi ei ollut häntä kutsunut.

Kun Bellarion tasan kello kaksitoista ilmestyi paikalle, hämmästyi hän hiukan yllättäessään heidät kiivaasti keskustelemassa pöydän ympärillä. Täällä oli selvästikin istuttu koolla jo jonkun aikaa. Joku puhui sangen tuohtuneessa äänensävyssä, toisten tehdessä kovaäänisiä huomautuksia. Hitaasti nousi Bellarion huoneeseen johtavia kiviportaita ja lähestyi pöytää.

Huoneessa syntyi äkkiä täydellinen hiljaisuus ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Hän tervehti hymyillen, mutta huomasi heti, että äänettömyys oli luonnoton ja pahaenteinen.

Istuutuen pöydän ääreen antoi hän katseensa solua miehestä mieheen ja jäi lopulta tuijottamaan Carmagnolaa, joka istui ruhtinattaren ja Gian Giacomon välissä. "Mistä te keskustelette?" kysyi hän. Carmagnola vastasi. Hänen äänensä oli töykeä ja vihamielinen ja hän vältti katsomasta Bellarionia silmiin.

"Aioimme juuri kutsua teidät tänne. Olemme saaneet tietää, kuka on kavaltanut meidät Theodorelle ja ilmoittanut hänelle kaikista hommistamme, myöskin viimeöisestä hyökkäysyrityksestä."

"Varsin hyvä, vaikka tieto tuleekin liian myöhään. Kuka teidän kavaltajanne on?"

Vastausta ei kuulunut pitkään rupeamaan. Punoittava Stoffel hymyili pahastuneesti ja ruhtinatar Valeria katsoi maahan, mutta muut jatkoivat kyräilemistään. Bellarion närkästyi. Vihdoin työnsi Carmagnola hänelle kokoonkäärityn pergamentin, jossa riippui murrettu sinetti. "Lukekaa."

Bellarion otti käärön ja aukaisi sen. Hänen ällistyksekseen se oli osoitettu "Jalosukuiselle herra Bellarion Canelle, Valsassinan ruhtinaalle". Hän kurtisti otsaansa ja punastui heikosti, mutta kohotti sitten katseensa. "Kuka rohkenee murtaa minulle osoitetun kirjeen sinetin?"

"Hyvä Herra ja Ystävä. — Teidän uskollisuutenne pelasti viime yönä Vercellin ja sen asukkaat varmasta tuhosta. Ellette te olisi meitä varoittanut, olisi meidät ehdottomasti saatu yllätetyiksi. Haluan teidän saavan tiedon kiitollisuudestani ja vakuutan palkitsevani teidät niin hyvin kuin taidan, jos edelleenkin palvelette minua yhtä auliisti kuin tähän asti.

Hiukan hämmentyneenä, mutta yhä tyynenä ja melkeinpä pikkuisen huvitettunakin kohotti Bellarion päätään.

Carmagnola vastasi viipymättä: "Vercellissä, markiisi Theodoren työhuoneessa. Hän on kirjoittanut sen omakätisesti, kuten ruhtinatar Valeria on todistanut, ja sinetti on niinikään hänen omansa. Vieläkö ihmettelette, että mursin sen?"

Bellarionin kasvoille levisi hämmästynyt ilme. Hän loi katseen ruhtinattareen, joka kiiruhti vakuuttamaan: "Käsiala on tosiaan setäni."

Bellarion käänteli kirjettä ja tutki sinettiä. Hänen ilmeensä kirkastui yht'äkkiä ja hän naurahti. Siirrettyään tuolinsa vähän sivuun, niin että saattoi nähdä heidät kaikki, virkkoi hän:

"Ottakaamme asiat järjestyksessä. Mistä saitte tämän kirjeen,
Carmangnola?"

Carmagnola nyökkäsi Bellunoa kohti ja Belluno vastasi vihaisesti: "Muuan moukka, joka tuli Vercellin taholta, osui tänään miesteni tielle. Hän pyysi päästä teidän puheillenne. Sotilaani toivat hänet tietysti minun luokseni ja minä kysyin, mitä asiaa hänellä oli teille. Hän vastasi tuovansa viestiä. Tiedustelin, mitä viestiä muka teille voitaisiin tuoda Vercellistä, mutta hän ei vastannut, ennenkuin käytin pakkokeinoja. Silloin hän luovutti tämän kirjeen. Aavistaen pahaa vein sekä kirjeen että sen tuojan herra Carmagnolan asuntoon."

Bellarion täydensi itse hänen selontekonsa. "Ja Carmagnola, aavistaen pahaa hänkin, suvaitsi avata kirjeen, ja totesi, että asiat olivat juuri niin hullusti kuin hän oli pelännyt."

Bellarion katseli heitä huvitettuna, silmät sikkarassa, ja nauroi lopulta makeasti.

"Luoja teitä armahtakoon, Carmagnola! Olen monasti ajatellut, että teidän vielä käy huonosti tässä maailmassa.

"Ja minä olen aivan varma siitä, että teidän käy huonosti", kivahti
Carmagnola, mutta hänen sanansa vain lisäsivät Bellarionin iloisuutta.

"Te muut olette tietenkin samaa mieltä. Kirje ja Carmagnolan todistelu ovat saaneet teidät vakuutetuiksi petollisuudestani."

"Tekin, Ugolino! Ja te, ruhtinatar — ja markiisi! No, hyvä! Vai en pääse tästä parjauksilla. Tämän kirjeen avulla kaiketi kuitenkin selviän. Se on nimittäin valhetta alusta loppuun, allekirjoitusta ja sinettiä myöten."

"Itsehän ilmoititte, että se on väärentämätön. Mutta lukekaapa se uudestaan."

Hän viskasi pergamentin pöydälle. "Markiisi Theodore ei arvostele älyänne varsin loistavaksi, Carmagnola, ja kaikki osoittaa, että hän on oikeassa. Kysykääpä itseltänne: jos todella olisin Theodoren ystävä, kirjoittaisiko hän minulle kirjettä, joka ehdottomasti tekee jatkuvan avustustoimintani mahdottomaksi? Kirje on aivan selvästi osoitettu minulle henkilökohtaisesti ja alla on hänen täydellinen nimensä, niin ettei mikään erehdys voi tulla kysymykseenkään. Lisäksi on hän varustanut pergamentin sinetillään, niin että ken hyvänsä, joka saa asiakirjan käsiinsä, heti voisi ymmärtää, mistä on kysymys."

"Luultiin sotilaitten, jotka saisivat miehen kiinni, heti tuovan hänet teidän luoksenne", huomautti Carmagnola.

"Niinkö? Eikö teidän mielestänne ole mitään kummallista siinä, että mies osuikin juuri teidän sotilaittenne käsiin, vaikka teidän osastonne on syrjässä Vercellin-Quinton tieltä? Mutta älkäämme hukatko suotta aikaa. Lukekaa itse tuo kirje vielä kerran. Onko siinä ainuttakaan asiaa, jota ei olisi voinut saattaa tietooni muulla tavoin tai jota välttämättä olisi tarvinnut minulle ilmoittaa. Koko juttu on keksitty, jotta minä joutuisin epäilyttävään valoon. Theodore kuitenkin on hutiloinut tällä kertaa, ja samalla paljastanut omat aikeensa."

Bellarion tuijotti häntä ällistyneenä. "Eikä teitä uskottu?" huudahti hän.

"Eipä tietenkään, kurja kavaltaja!" ärjyi Carmagnola. "Niin typeriä me emme ole, että luottaisimme mieheen, joka on saatu yllätetyksi."

"Minua ei ole yllätetty, mutta teidät ehkä pian yllätetään, Carmagnola, ja yht'äkkiä huomaatte sätkyttelevänne Theodoren verkossa."

"Kenties hän koettaa kylvää riitaa keskuuteemme. Kenties hän tahtoo saada pois tieltä ainoan päällikön, jota hän kunnioittaa tällä puolella."

"Siinä tapauksessa olemme houkkoja kaikki tyynni", sanoi Belluno, "sillä me olemme samaa mieltä kuin Carmagnola."

"Ah", virkkoi Bellarion masentuneesti, "yhtä tylsiä jok'ikinen. Selvästi. Hyvä, tuokaa se kiinnisaatu lähetti tänne, niin teen hänelle muutamia kysymyksiä."

"Jotta saisimme tiedon niistä ohjeista, joiden mukaan hän on toiminut.
Tuosta kirjeestähän ei ole mitään apua."

"Johan nyt jotakin. Kirje on aivan riittävä todistuskappale. Unohdatte, että meillä sitäpaitsi on muitakin todisteita."

"Niin. Esimerkiksi laiminlyöntinne viime yönä. Miksi ette hyökännyt? Ja vielä: miksi lopetettaisiin piiritys? Mitävarten — ellette te kerran ole Theodoren ystävä?"

"Jos selittäisin asian teille, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Antaisin teille ehkä vain uuden todistuksen ystävällisistä suhteistani Theodoreen."

"Mitä nyt!" Bellarion kavahti jaloilleen Bellunon noustessa, ja samassa säntäsi Stoffelkin pystyyn hapuillen aseitaan. Ugolino da Tenda ja muuan toinen upseeri hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja riistivät häneltä miekan, sillävälin kuin pari muuta tarrasi Bellarionin käsivarsiin. Bellarion katsoi heitä pitkään ja siirsi sitten katseensa Carmagnolaan. Hän oli kuin salaman lyömä. "Rohkenetteko te pidättää minut?"

"Vain vähäksi aikaa — siksi kunnes saamme päätetyksi, miten kanssanne on meneteltävä. Teidän ei tarvitse odottaa kauan."

"Jumalani!" Hänen aivonsa toimivat työläästi, mutta hän tajusi kuitenkin olevansa täydellisesti heidän vallassaan. Ulkona olevista neljästätuhannesta miehestä olivat vain Stoffelin kahdeksansataa sveitsiläistä hänen puolellaan. Muut tottelisivat ehdottomasti ainoastaan omia päälliköltään. Ne upseerit, jotka tällä hetkellä olisivat voineet häntä auttaa — Koenigsfyofen ja Trotta — olivat Mortarassa. Rohkaisten itseään hiukan kääntyi hän ja sanoi ruhtinattarelle:

"Madonna, olen teidän palveluksessanne. Kerran aikaisemminkin, silloin kuin Carmagnola ehdotti siltojen rakentamista, epäilitte minua, mutta huomasitte sitten olleenne väärässä."

Hitaasti kohotti neito katseensa. Se oli murheellinen ja masentunut.
Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat.

Bellarion hätkähti "Spigno!" toisti hän ja naurahti katkerasti. "Ja nyt nousee Spigno haudastaan kostaakseen minulle."

"Ei kostaakseen, vaan tehdäkseen oikeutta. Mutta jo sekin rikos, josta messer Carmagnola aikoo teidät tuomita, riittää saattamaan teidät oikeaan valoon."

"Aikoo minut tuomita? Voiko minut tuomita ilman tuomioistuinta ja oikeudenkäyntiä?"

Ei kukaan vastannut, ja äänettömyyden yhä vallitessa tulla tömistivät vartiosotilaat saliin, asettuen Carmagnolan viittauksesta Bellarionin kummallekin puolelle. Muuan upseereista kiskoi tikarin Bellarionin vyöltä ja viskasi sen pöydälle. Bellarion kimpaantui.

"Tekö minun kohtalostani päättäisitte? Te?" Hän katsoi Carmagnolasta tämän kumppaneihin. Hieman kalpea hän oli, mutta yhäti oli hänen hämmästyksensä suurempi kuin hänen pelkonsa.

Stoffel, joka ei enää kyennyt hillitsemään itseään, kääntyi raivostuneena Carmagnolaan. "Te hätiköivä, omahyväinen hupsu. Jos Bellarionia jostakin syytetään, ei häntä voi tuomita mikään muu kuin herttuan tuomioistuin."

"Häntä syytetään täällä ja hänen syyllisyytensä on todistettu. Hän ei ole voinut esittää ainuttakaan seikkaa puolustuksekseen. Tietenkin on hänen tuomionsa langetettava täällä."

"Se on vastoin lakeja. Mitään oikeudenkäyntiä ei ole ollut, eikä teillä ole valtaa sellaista toimeenpannakaan", väitti Stoffel.

"Toistan vielä, että tämä ei ole mikään tuomioistuin. Jos Bellarionia jostakin syytetään, on hänet lähetettävä Milanoon."

"Ja samalla on teidän lähetettävä sinne kaappaamanne sanansaattaja, ainoa todistajanne", lisäsi Bellarion. "Se, että kieltäydytte kutsumasta häntä tänne kuulusteltavaksi, osoittaa jo, etteivät todistuksenne minua vastaan ole niinkään vakuuttavat."

Carmagnola karahti punaiseksi ja mulkoili synkästi pidätettyä. "Ellei päätöksemme teitä tyydytä ja koska syytätte minua hienotunteisuuden puutteesta, suostun toisenlaiseenkin ratkaisuun." Hän nousi ja nakkasi päänsä taaksepäin. "Taistelkaamme, herra ruhtinas." Bellarionin valjuille kasvoille levisi pilkallinen hymy. "Tulisiko syyllisyyteni todistetuksi, jos te saisitte ratsastetuksi minut kumoon? Todistaisiko teidän voittonne kaksinkamppailussa muuta kuin että te olette painavampi, paremmin turnaukseen perehtynyt ja lihaksiltanne voimakkaampi kuin minä? Asia on käsittääkseni selvä ilman mitään yhteenottoakin."

"Äläst!" Bellarion nauroi. "Minua ilahduttaa, että lupaatte sen. Unohdatte kuitenkin, että haasteoikeus on syytetyllä, siis minulla. Sokeassa typeryydessänne te aina jätätte tärkeimmät asiat huomioonottamatta. Tulisiko minun nyt käyttää oikeuttani ja haastaa taisteluun se mies, jonka palveluksessa olen, nimittäin markiisi Gian Giacomo?"

Hento nuorukainen loi häneen hämmästyneen, pelonsekaisen katseen. Kauhistunut ruhtinatar päästi huudahduksen. Carmagnola rauhoitti kuitenkin heitä vastauksellaan.

"Te olette vain hänen valtuutettunsa", sanoi Bellarion, ja nuori markiisi ponnahti kalpeana pystyyn.

"Aina te teette tyhmyyksiä", pilkkasi hän. Sitten hän kääntyi Gian Giacomoon. "Ette voisi kieltäytyä, jos antaisin haasteen. Sitä en kuitenkaan aio tehdä. Halusin vain osoittaa, ettei Carmagnolan tarjous ollut minkään arvoinen."

Sotilaat tarttuivat Bellarionin käsivarsiin ja veivät hänet huoneesta ilman muuta.

Mutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua kun Stoffel jo räjähti. Hän raivosi ja huusi, todisteli, väitteli ja herjasi heitä, vieläpä ruhtinatartakin, nimitti heitä hulluiksi ja tylsimyksiksi ja uhkasi lopulta nostattaa koko armeijan kapinaan. Ainakin tekisi hän sveitsiläisineen kaikkensa estääkseen Carmagnolan panemasta aikeitaan täytäntöön.

"Kuulkaa!" Carmagnola nosti kätensä. Käytävästä kuului myrskyisiä suuttumuksen ja inhon ilmauksia, huudettiin ja meluttiin. "Armeijan ääni vastaa teille: niiden ääni, jotka viime yönä hänen kavaltaminaan haavoittuivat Vercellin muurien luona. Teitä lukuunottamatta, Stoffel, ei armeijassa ole ainoatakaan upseeria, eikä teidän sveitsiläisiänne lukuunottamatta ainoatakaan miestä, joka ei huomenna äänestäisi kuolemantuomion puolesta."

"Myönnätte siis levittäneenne tietoa tästä ennenkuin edes olitte kuulustellut Bellarionia! Taivaan Jumala! Te olette roisto, hullu papukaija, kerskaileva apina! Annatte viheliäisen kademielenne johtaa teidät murhatekoon! Mutta varokaa itseänne! Ei ole kaukana se päivä, jolloin tyhjä kallonne tipahtaa hartioiltanne!"

He vaiensivat hänet ja toimittivat hänet ulos, ryhtyen senjälkeen päättämään Bellarionin kohtalosta.

LUPAUS.

Upseerit vaativat, vaikkakin haluttomasti, kuolemanrangaistusta Bellarionille. Ainoastaan ruhtinatar ja nuori markiisi olivat toista mieltä. Neitoa kauhistutti tuo nopea päätös, eikä hän tahtonut millään tavalla olla osallisena nuoren kondottierin kuolemaan tuomitsemisessa. Hän alkoi itse asiassa, Bellarionin ilmoitettua, ettei aikonut haastaa Gian Giacomoa kaksintaisteluun, epäillä pidätetyn syyllisyyttä ja vaati vihdoin, että Bellarion lähetettäisiin Milanoon kuulusteltavaksi.

Carmagnola hylkäsi pyynnön ja näytteli suuripiirteisen miehen, jalon ritarin osaa oikein antaumuksella. Hän pauhasi velvollisuuden täyttämisen välttämättömyydestä ja pahoitteli kovasti asiaa, mutta pysyi järkkymättömänä.

"Antaisin vuosia elämästäni, jos voisin pestä käteni ja lähettää hänet herttuan luo, mutta en uskalla panna teidän ja veljenne tulevaisuutta niin suurelle vaaralle alttiiksi. Koko armeija, ehkä Stoffelia ja hänen sveitsiläisiään lukuunottamatta, vaatii hänen tuomitsemistaan kuolemaan. Hän on mennyt liian pitkälle." Muut upseerit ilmoittivat olevansa samaa mieltä. "Minä en ainakaan usko, että hän on syyllinen", selitti nuori markiisi heidän hämmästyksekseen. "En halua olla osallisena syyttömän miehen tuomitsemisessa."

"Sitä ei kukaan meistä halua", sanoi Carmagnola. "Mutta tässähän ei ole sijaa epäilyksille. Kirje…"

"Kirje", virkkoi nuorukainen kiivaasti, "on vain setäni keksintö, aivan niinkuin Bellarion sanoi."

Carmagnola tunsi hänen sanojensa kirvelevän kipeästi, mutta sitä härkäpäisemmin hän piti kiinni kannastaan. "Tuo kerskuri on sokaissut teidät kaunopuheisuudellaan."

"Ei suinkaan. Hänen käytöksensä tänään sai minut vakuutetuksi hänen syyttömyydestään. Hän olisi voinut haastaa minut kaksintaisteluun, enkä minä olisi voinut hänelle mitään, mutta hän luopui aikeestaan. Olisiko lurjus käyttäytynyt sillä tavalla?"

"Olisi", intti Carmagnola kiivaasti. "Hän tahtoi vain saada teidät puolelleen. Hän tiesi yhtä hyvin kuin me muutkin, että hallitseva ruhtinas ei ole tämänkaltaisten ritarilakien alainen. Hän tiesi, että teillä oli oikeus lähettää joku muu edustamaan itseänne."

"Koska hän ei jatkanut juttua. Oo, madonna, uskokaa minua. Ei ole koko Italiassa toista miestä, joka toivoisi niin hartaasti kuin minä, ettei tarvitsisi olla missään tekemisissä tämän asian kanssa." Hän puhui arvokkaan surumielisesti. "Tiedän kuitenkin velvollisuuteni, ja sitäpaitsi on minun noudatettava herrojen upseerienkin vaatimusta. Tuo kaksinaamainen petturi ei voi välttää kuolemanrangaistusta."

Upseerit säestivät häntä kiivaasti ja yhtä kiivaasti piti Gian Giacomo puoliaan.

"Eihän teidän tarvitsekaan olla häntä tuomitsemassa", tyynnytti Carmagnola. "Te voitte pysyä aivan syrjässä ja jättää oikeuden jakamisen meidän tehtäväksemme."

Ruhtinatarkin vetosi heihin: "Pyydän vieläkin kerran, että lähettäisitte hänet herttuan luo."

Carmagnola nousi. "Jos suostuisin pyyntöönne, madonna, olisi seurauksena kapina. Ellen minä huomenna lähetä Bellarionin päätä hänen isännälleen Vercelliin, ottavat sotilaat ohjakset käsiinsä. Heittäkää epäilyksenne ja pelkonne. Hänen syyllisyytensä on päivänselvä. Muistakaahan vain, että hän tahtoi lopettaa piirityksenkin, niin huomaatte, kenen hyväksi hän toimii."

"Ette kysynyt häneltä, miksi hän aikoi lopettaa piirityksen", muistutti hän.

"Mitä se olisi kannattanut? Tuo vehkeilijä olisi vain keksinyt uusia valheita."

Belluno kömpi pystyyn. Hän oli jo pitkän aikaa ollut kärsimättömän näköinen. "Sallitteko meidän poistua? Asiahan on jo ratkaistu."

Ugolino da Tenda seurasi esimerkkiä. "Miehet alkavat meluta yhä äänekkäämmin. On parasta lähteä kertomaan heille päätöksestä, niin he rauhoittuvat."

"Menkää, Herran nimessä." Hän viittasi heille kädellään ja asteli takan luo. Suuttuneena potkaisi hän palavia pölkkyjä, niin että säkenet sinkoilivat. "Viekää hänelle tieto päätöksestämme, Belluno, ja pyytäkää häntä valmistautumaan kuolemaansa. Olkoon hänellä siihen aikaa päivänkoittoon asti."

Upseerit lähtivät ja ovi sulkeutui heidän järjestään. Hitaasti
Carmagnola kääntyi ja loi neitoon moittivan katseen.

"Ettekö kuitenkaan luota minuun, Valeria? Toimisinko näin, jos olisi epäilylle sijaa?"

Carmagnola ei halunnut muistaa sitä. "Entä te? Oletteko te erehtynyt näinä viimeksi kuluneina vuosina. Muistatteko, että Spigno on kuollut?"

"Niin. Ja ehkä on totta, mitä Bellarion sanoi täällä äsken, että Spigno on noussut haudasta kostaakseen."

"Miksi? Mitä hän voi lisätä siihen, mitä jo tiedämme? Asiahan on ratkaistu jo, herra markiisi."

Sillävälin oli Belluno lähtenyt katsastamaan Bellarionia, joka oli teljetty erääseen linnan maanalaisista komeroista.

Tyynesti kuunteli Bellarion kuolemantuomiotaan. Hän ei jaksanut uskoa, että hänet todellakin teloitettaisiin — koko juttuhan oli aivan mahdoton hirmuisuudessaan. Jumalat eivät olleet kohottaneet häntä kunnian kukkuloille syöstäkseen hänet näin pian kuoleman alhoon. He ehkä leikittelivät hänen kanssaan, mutta hänen henkeään he eivät toki vielä halunneet riistää.

Hän ojensi kätensä ja pyysi, että hihna, jolla hänen ranteensa oli sidottu, aukaistaisiin. Belluno pudisti äänettömästi päätään. Bellarion suuttui.

"Mitä tällainen julmuus kannattaa? Ikkuna on varustettu ristikolla, ovi on vahva ja sen takana on luultavasti vielä vartiosto. En voisi karata, vaikka tahtoisinkin."

"Teidät on saatu kiinni kavalluksesta ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei kavaltajan kunniasanaan kiinnitetä mitään huomiota."

"Menkää helvettiin sitten!" virkkoi Bellarion ja Belluno kiukustui niin, että kutsui vartion sisään ja käski kahlehtia Bellarionin nilkatkin.

Vanki sidottiin niin lujasti, että hän saattoi liikkua vain hypähdellen, ollen joka hetki vaarassa kuukertua nenälleen. Sitten hänet jätettiin yksinäisyyteensä. Vaivalloisesti istui hän toiselle kopin kahdesta tuolista, nyökytellen päätään ja hymyillen heikosti ajatellessaan Bellunon suuttumusta.

"Olisipa minun täytynyt rikkoa muutakin kuin sanani yrittäessäni täältä pois", tuumi hän, "ja vain idiootti olisi sitä voinut paheksua."

Hän silmäili alastomia seiniä ja pientä ikkunaa. Tuokion kuluttua hän nousi ja meni lähemmäksi sitä. Nojaten ikkunanlautaan, joka oli hänen rintansa tasalla, tuijotti hän linnanpihalle. Sitä tietä ei ainakaan pakoon pääsisi. Ikkunanpielet olivat graniitista. Hän tutki niitä tarkasti.

"Hullut!" mumisi hän, istuutuen ja vaipuen mietiskelyyn, jonka lopulta keskeytti niukka ateria — leipäkyrsä ja maljallinen viiniä.

Hän ojensi kätensä ruokaa tuovalle sotilaalle. "Miten voin syödä ja juoda, kun ranteeni ovat sidotut?"

Bellarion keksi keinon. Hän tarttui molemmin käsin leipäänsä ja viinimaljaansa. Senjälkeen hän vietti jonkin tunnin ikkunan ääressä, hangaten kärsivällisesti ranteitaan yhdistävää hihnaa ikkunanpielen rosoiseen taipeeseen, leväten aina välillä.

Iltahämärissä hän alkoi luikkailla voimiensa takaa ja lopulta säntäsi vartija koppiin.

"Älkää pitäkö noin kiirettä", pilkkasi mies, "kyllä te pian pääsette parempaan elämään. Pyövelit tulevat aamun koittaessa."

"Pitääkö minun kuolla kuin koira?" raivosi Bellarion. "Ettekö aio edes päästää pappia tänne?"

"Oo! Ahaa! Pappi!" Vartija lähti. Hän riensi etsimään Carmagnolaa, mutta tämä oli mennyt miehistöä puhuttelemaan siltä varalta, että Stoffel sveitsiläisineen tekisi jonkin yrityksen Bellarionin pelastamiseksi. Muutkin upseerit olivat samanlaisilla asioilla ja vain ruhtinatar ja hänen veljensä olivat jääneet linnaan.

Valeriaa värisytti. Gian Giacomo kirosi. "Jumalan nimessä, lähettäkää heti hakemaan Quintosta pappi tuota poloista lohduttamaan."

Tuntia myöhemmin ohjattiin muuan dominikaanisaarnaaja Bellarionin koppiin. Miehellä oli yllään valkoinen puku ja sen päällä musta kaapu. Hän oli pitkä ja käveli hieman etukumarassa.

Vartija laski lyhdyn pöydälle, silmäsi välinpitämättömästi vankia, joka edelleenkin kyyhötti pöydän ääressä, ja poistui. Mutta ennen munkin tuloa oli ilmeisesti jotakin tapahtunut Bellarionin hihnoille, sillä niinpian kuin ovi oli sulkeutunut, nousi hän seisaalleen kahleitten pudotessa valtoiminaan lattialle. Dominikaaniveljen silmät revähtivät selälleen. Ja yhä enemmän hän ällistyi, kun voimakas käsipari äkkiä tarttui häntä kurkusta puristaen sitä niin, ettei hän kunnolla voinut hengittää, saati sitten huutaa. Hän pyristeli epätoivoisesti vapautuakseen, kunnes kuuli vangin kuiskaavan.

"Hiljaa, jos henkenne on teille rakas. Jos suostutte pysymään ääneti, niin koputtakaa jalallanne kahdesti lattiaan. Silloin hellitän kurkustanne. Jalka kopautti kiivaasti lattiaa.

Hän laski munkin irti ja tämä veti syvään henkeään. "Miksi… miksi käytte kimppuuni?" änkytti mies. "Tulin lohduttamaan teitä, mutta te…"

"Tiedän paremmin kuin te itse, miksi tulitte. Aioitte luvata minulle iankaikkisen elämän. Tyydyn kuitenkin tällä kertaa ajalliseenkin elämään, niin että jätetään synninpäästö toistaiseksi. Nyt on tärkeämpää tekemistä."

Puolta tuntia myöhemmin poistui dominikaaniveli pitkänä ja kumarana niinkuin oli tullutkin, kantaen lyhtyä kädessään.

"Toin pois tämän, poikani", kuiskasi hän vartijalle. "Vankinne halusi istua pimeydessä ajatuksineen."

Mies tarttui toisella kädellä lyhtyyn ja tyrkkäsi toisella salvan paikoilleen. Mutta äkkiä hän kohotti lyhtyä ja katsoi munkkia tarkkaan. Tämä ei ollut aivan samannäköinen kuin tullessaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä sai vartija tuta, että hän oli epäillyt munkkia hyvällä syyllä, sillä tämä hyökkäsi nokkelasti hänen kimppuunsa ja tarttui häntä kurkusta. Tuokiota myöhemmin oli sotilaan pää kolahtanut lattiaan pari kolme kertaa ja hän meni tajuttomaksi.

Bellarion puhalsi lyhdyn sammuksiin, raahasi ruumiin pimeään nurkkaan, veti kaavun tiukasti ympärilleen ja harppoi pihalle.

Linnanpihalla maleksivat sotamiehet näkivät tulijassa vain saman dominikaaniveljen, joka puolta tuntia aikaisemmin oli saapunut antamaan vangille synninpäästöä. Takaovi avattiin ilman muuta ja mutisten vartijalle "pax vobiscum" kulki munkki sillan yli, kadoten pimeyteen. Tielle päästyään nosti hän pitkän kaavun liepeitä ja alkoi kävellä nopeasti kaupungista poispäin. Missä hän näki Carmagnolan sotilaiden liikkuvan, noudatti hän kuitenkin suurta varovaisuutta.

Noin tuntia ennen puoltayötä saapui Bellarion Stoffelin leiriin, joka oli melkoisen matkan päässä Vercellin suunnalla. Leirissä hän havaitsi vilkasta liikehtimistä ja ennenpitkää pysähdytti pari Urin miestä hänet, tiedustellen, mitä hän tahtoi. Hän ilmoitti heille ken oli, ja jo heidän opastaessaan hänet Stoffelin luo, ehti uutinen hänen saapumisestaan levitä ympäri leirin.

Stoffel, joka oli täysissä varuksissa, tuijotti ällistyneenä
Bellarionia, tämän astuessa hänen telttaansa.

Ripeästi riisui tulokas munkin vaatteet yltään ja seisoi pian ystävänsä edessä tavallisessa asepuvussaan.

"Olimme juuri lähdössä auttamaan teitä", kertoi Stoffel. "Jopa olisitte tehneet mielettömän yrityksen, Werner. Mitä te olisitte voineet kolmelletuhannelle miehelle, jotka ovat valmistautuneet ottamaan teidät vastaan?" Hänen äänensä oli ystävällinen ja hän pudisti liikutettuna ystäväänsä hartioista.

"Jotakin me kaiketi sentään olisimme saaneet aikaan. Miesteni keskuudessa vallitseva innostus olisi ollut tärkeä tekijä sekin."

"Entä Quinton muurit? Olisitte turhaan puskeneet päänne niitä vastaan, vaikkapa olisitte päässeetkin niin etäälle. On onni sekä minulle että teille, että olen säästänyt teidät tästä pälkäästä."

"Käskekää purkaa leiri heti. Marssimme Mortaraan, missä yhdymme
Valkoisen Koiran komppaniaan, josta minun ei olisi pitänyt koskaan
erota. Näytämme Carmagnolalle ja Montferratin ruhtinaille, mihin
Bellarion pystyy."

Siitä oli muuten Carmagnolalla tällä hetkellä jo pieni aavistus. Tieto Bellarionin karkaamisesta oli ennättänyt levitä ympäri koko Quinton, ja Carmagnolan luo etulinjoille oli sitäpaitsi saapunut haavoittunut vartiosotilas ja puolialaston pappi, jotka antoivat hänelle yksityiskohtaisen selonteon tapahtumasta. He olivat etsineet häntä hyvän aikaa, mutta vielä pitemmän ajan tarvitsi hän keksiäkseen, mihin hänen nyt oli ryhdyttävä. Lopulta hän päätteli, että Bellarion oli lähtenyt Stoffelin luo. Kädenkäänteessä sai hän koolle upseerinsa ja tuokiota myöhemmin marssi armeija kokonaisuudessaan sveitsiläisleiriä kohti. Tultiin kuitenkin liian myöhään. Sveitsiläiset eivät olleet aikailleet edes senvertaa, että olisivat purkaneet leirinsä, vaan olivat jättäneet sen silleen ja painuneet matkaan.

Carmagnola pyörsi takaisin Quintoon kertomaan ruhtinattarelle asiasta.
Hän tapasi neidon istumassa yksinään asesalissa hirsivalkean ääressä.

"On aivan selvä, että hän on lähtenyt oman kondottansa luokse Mortaraan", selitti uljas päällikkö. "Mutta kun en tiennyt, mitä tietä hän oli kulkenut, en voinut lähteä ajamaan häntä takaa. Sitäpaitsi olisi takaa-ajo itsestään lopettanut piirityksen täällä."

Hän raivosi ja noitui, harppoen edestakaisin huoneessa ja moittien itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt huolellisempiin varovaisuustoimenpiteisiin, kun kerran tiesi, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän kirosi papin ja vartijan ja linnanpihalla maleksivat sotamiehet, jotka olivat antaneet Bellarionin poistua kaikessa rauhassa.

Neito tarkkasi häntä, havaiten, ettei hän tällä tavalla mekastaessaan ollut ensinkään ihailun arvoinen. Vastahakoisesti myönsi hän itselleen tyynen Bellarionin käyttäytyneen paljon miehekkäämmin. Hän huokasi. Olisipa Bellarion vain ollut rehellinen ja uskollinen, niin olisi hän ollut mitä loistavin sankari.

Tuskastunut Carmagnola pysähtyi. "Mistä suuttumukseni johtuu, madonna? Olenko minä menettänyt mitään? Ajanko minä omia etujani? Haa! Raivoan, koska näen edessäni kaikki ne vaikeudet, jotka nyt ovat kasaantuneet teidän tiellenne."

"Niin. Ettekö ymmärrä, mitä tapahtuu? Luuletteko että tänä yönä olemme menettäneet vain Bellarionin ja muutaman sveitsiläisen? Ei. Mortaran armeija on suurimmalta osaltaan Bellarionin väkeä, Koiran komppanian miehiä. Totisesti soveltuva nimi tuolle joukolle! Ja ne, jotka kuuluvat toisiin osastoihin, palvelevat Bellarionille uskollisten päälliköitten alaisina. Nämä taas eivät tiedä mitään hänen kavalluksestaan. Hän on meitä paljon voimakkaampi tällä hetkellä, sillä hänen armeijansa vahvuus on liki neljätuhatta miestä."

Neito katsoi häneen säikähtyneenä. "Tarkoitatteko, että hän aikoo käydä kimppuumme?"

"Mitäs muuta sitten? Tunnen hänet jo tarpeeksi hyvin. Kautta pyhäin! Eipä hän olisi voinut saada parempaa tekosyytä." Hän menetti taas malttinsa. "Nyt hän voi murskata meidät ja kuitenkin puhdistautua herttuan silmissä. Ymmärrättekö jo, minkävuoksi en tahtonut antaa hänelle mitään mahdollisuutta välttää rangaistustaan?"

"Olemme siis hukassa, jos hän marssii tänne. Jäämme hänen ja setäni joukkojen väliin."

Carmagnola ei vielä tahtonut myöntää niin paljon. Hän naurahti harmistuneena.

"Noin vähänkö te luotatte minuun, Valeria? Rakkauteni teihin antaa minulle kyllä voimia kestää heitä vastaan. En heitä aseitani niin kauan kuin olen hengissä. Ryhdyn heti laatimaan suunnitelmia huomisaamua varten. Kirjoitan samalla herttualle, ilmoitan hänelle Bellarionin kavalluksesta ja pyydän apujoukkoja. Hän lähettää niitä varmasti. Filippo Maria ei salli kenenkään upseerinsa kapinoida." Hän naurahti rauhoittuneena ja luottavasti ja näytti jälleen uljaalta ja sankarilliselta loistavissa varuksissaan.

Neito ojensi hänelle kätensä. "Ystäväni, suokaa minulle anteeksi. En tahdo enää loukata teitä osoittamalla pelkoa."

Carmagnola tarttui hänen käteensä, veti hänet luokseen ja painoi hänet leveätä rintaansa vasten. "Tuo on sitä harvinaista rohkeutta, jota teissä ihailen niin suuresti, Valeria. Olette minun, oma ruhtinattareni! Jumala loi meidät toisiamme varten."

"Ei vielä", väitteli neito, hymyillen heikosti ja karttaen miehen hehkuvaa katsetta.

"Lupaus?" kertasi neito ikäänkuin huumaantuneena. "Se mies, joka kukistaa Theodoren, saa minut, jos vain haluaa. Sen vannon."

CARMAGNOLAN VELVOLLISUUS.

Herra Carmagnola oli vetäytynyt muutamaan pieneen huoneeseen Quinton linnan alakerrassa laatiakseen kirjeen Hänen Korkeudelleen Milanon herttualle Filippo Marialle. Hän oli niin harvoin elämässään tarvinnut turvautua kirjeisiin, että hän yht'äkkiä havaitsi välttämättä tarvitsevansa sihteerin avukseen.

Ruhtinatar ja hänen veljensä, jotka juuri olivat palanneet sunnuntaimessusta — neljä päivää oli kulunut Bellarionin paosta — istuivat asesalissa keskustelemassa tilanteesta. Nuori markiisi oli monessa asiassa toista mieltä kuin neito, sillä hän oli pitänyt silmiään auki, eivätkä Carmagnolan suuret eleet tehonneet häneen ollenkaan.

Heidän luokseen ohjattiin tuokion kuluttua, edeltäkäsin ilmoittamatta, kaksi miestä. Toinen oli pieni ja vaatimattoman näköinen, toinen taas lihava ja punakka, kasvoillaan hyväntuulinen ilme. Mahtavan nenän kummallakin puolen vilkkuivat siniset silmät tuuheitten, mustien kulmakarvojen alla, ja kapea, harmaa hiusseppele ympäröi kiiltävän kaljua päätä.

"Barbaresco!" huudahti neito ilahtuen ja ojentaen molemmat kätensä heitä kohti. "Ja Casella!"

"Ynnä", lisäsi Barbaresco vaappuessaan lähemmäksi, "ulkopuolella viisisataa karkuria Montferratista, sekä ghibellinejä että guelfejä, jotka olemme haalineet kokoon Piemontista ja Lombardiasta täydentämään suuren Bellarionin armeijaa ja auttamaan häntä Theodoren kukistamisessa."

He suutelivat ensin ruhtinattaren ja sitten markiisin kättä. "Herra markiisi", touhusi öykkäri Casella, "te olette kasvanut niin että olin tuskin tuntea teitä. Olemme uskollisia alamaisianne ja palvelijoitanne, kuten madonnakin tietää, ja olemme jo vuosikausia työskennelleet hyväksenne. Nyt aavistamme kuitenkin, että olemme pääsemässä päämääräämme. Theodore on vihdoinkin joutunut umpikujaan. Me autamme teitä antamaan hänelle armoniskun."

Ruhtinatar toivotti heidät sydämestään tervetulleiksi ja piti heidän saapumistaan hyvänä enteenä. Hän käski palvelijan tuoda viiniä ja heidän maistellessaan vahvasti maustettua juomaa, kertoi hän heille vaiheistaan ja tilanteesta tällä hetkellä.

Innostus laimeni hiukan. Bellarionin asenne muutti kokonaan heidän suunnitelmansa.

"Meillä on todisteita siitä", vakuutti ruhtinatar ja kertoi hänelle kirjeestä. Kreivin hämmästys oli valtava. "Onko se teistä outoa?" kysyi neito. "Pitäisi teidänkin tietää, mikä hän on miehiään."

"Hm! Luulin kyllä sinä yönä, jona Spigno sai surmansa hänen kädestään, että hän oli vaarallinen vehkeilijä, mutta käsitin pikkuista myöhemmin, että hän oli menetellyt aivan oikein."

"Surmatessaan Spignon?" Neito kalpeni. Gian Giacomo kumartui eteenpäin kuunnellen innokkaasti. Tuokion äänettömyyden jälkeen Valeria naurahti suuttuneesta "Hän surmasi Spignon senvuoksi että Spigno oli minun ystäväni ja veljeni ystävä, kaikkien uskollisten ystäviemme johtaja."

Barbaresco ravisti mahtavaa päätään. "Hän surmasi Spignon, koska Spigno oli Theodoren urkkija."

Neidosta tuntui kuin olisi maailma hänen ympärillään luhistunut. "Hänen korvansa humisivat ja Barbarescon syvä, jylisevä ääni kuului kuin maan uumenista.

"Koko juttu oli niin yksinkertainen, niin päivänselvä. Jo sen seikan, että me löysimme hänet täysin pukeutuneena samasta ullakkokomerosta, jonne olimme teljenneet Bellarionin, olisi pitänyt ilmaista meille, mikä mies Spigno todellisuudessa oli. Miten hän oli joutunut ullakolle? Me emme saaneet todistetuksi, että Bellarion olisi harjoittanut urkintaa Theodoren hyväksi, mutta ellei Spignoa olisi ollut, olisi hänen kuitenkin käynyt hullusti. Yöllä lähti Spigno vapauttamaan Bellarionia, mutta paljasti itsensä juuri täten nuorukaiselle, joka heti surmasi hänet."

"Varmatko?" nauroi Casella. "Sinä yönä, jolloin päätimme paeta, kävimme ensin varmuuden vuoksi katsastamassa Spigno-vainajan asuntoa. Sieltä löysimme Theodorelle osoitetun kirjeen, joka oli lähetettävä perille siinä tapauksessa, että Spigno sattuisi kuolemaan tai katoamaan. Kirje sisälsi luettelon nimistämme ja selonteon kunkin osuudesta valtionhoitajaa vastaan tähdätyssä salaliitossa."

"Tämä kirje", huomautti Barbaresco, "oli tuon konnan keksintö siltä varalta, että saisimme hänet paljastetuksi. Emme olisi voineet hänelle mitään. Ah, hän oli ovela, tämä teidän paras ja uskollisin ystävänne, ja ellei Bellarionia olisi ollut…" Hän levitti kätensä ja nauroi. Neito ei kuunnellut. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja kädet lepäsivät velttoina hänen sylissään.

"Se oli siis kaikki totta, totta!" Ääni oli murtunut. "Ja minä vain epäilin häntä… Oi, Jumalani! Hänet olisi teloitettu minun tieteni. Ja nyt…"

"Ja nyt", keskeytti hänen veljensä tuikeasti, "on sinun ja tuon kerskailevan hullun ansiota, että Bellarion on poissa ja ehkä jo matkalla tänne käydäkseen kimppuumme."

Samassa astui "kerskaileva hullu" huoneeseen, sormet musteessa ja hiukset pörröisinä. Hän oli kuullut markiisin viimeiset sanat ja pysähtyi mahtavana kynnykselle.

Gian Giacomo selitti hänelle, mistä oli kysymys, ja teki sen niin vihaisesti ja säälimättömästä että Carmagnola kuunnellessaan kalpeni ja punastui vuoroon. Vihdoin hän rohkaisihen ja kääriytyen arvokkuuteensa kuin viittaan, astui hän hitaasti lähemmäksi, huulillaan suvaitsevainen hymy.

"En tiedä mitään kaikesta siitä, mitä olette kertonut. Asia kaiketi on niinkuin sanotte. Se ei liikuta minua ollenkaan. Minä olen toiminut vain täällä ilmenneitten tosiseikkojen perusteella. On käynyt selville, että Bellarion on ollut kirjeenvaihdossa Theodoren kanssa. Sitäpaitsi aikoi hän lopettaa piirityksen, ja vihdoin karkasi hän, marssittaakseen joukkonsa teitä vastaan."

Hänen suurelliset eleensä vaikuttivat kieltämättä muihin paitsi
Valeriaan. Tämä virkkoi:

"Unohdatte, että vain uskoni hänen kaksinaamaisuuteensa aikaisemmin sai minut pitämään häntä syyllisenä tälläkin kertaa."

"Missä, Herran nimessä, tuo kirje on?" murahti Barbaresco syvällä äänellään.

"Mikä kyselijä te olette? En tunne teitä, herraseni, enkä tiedä edes nimeänne."

"He ovat vanhoja ystäviä, jotka ovat saapuneet tänne auttaakseen minua.
Antakaa kirje messer Barbarescon nähtäväksi."

Kärsimättömän näköisenä onki Carmagnola pergamentin vyössään riippuvasta laukusta.

Barbaresco aukaisi hitaasti käärön ja alkoi lukea Casellan tirkistellessä hänen olkansa yli. Päästyään loppuun kohotti hän katseensa ja tuijotti kummastellen ensin Carmagnolaa ja sitten muita.

"Taivahan taatto, messer Carmagnola! Teillä on urhoollisen soturin maine ja piirteiltänne olette jalon näköinen, joten minun on pidettävä teitä kunnian miehenä, mutta mieluummin luotan sentään ruumiillisiin avuihinne kuin älyynne."

"Oo, ah, osaatte kyllä pullistaa rintaanne ja huutaa ja pöyhkeillä, mutta käyttäisitte kerran järkeännekin." Lihavalle, punakalle naamalle levisi ivallinen virnistys. "Mestari Theodore tiesi kyllä, mitä teki, kyhätessään tämän hienon tekeleen. Hän tunsi teidät. Ja, kunniani kautta, hän olisi tarkoituksensa saavuttanutkin, jos messer Bellarion olisi ollut hitaampi käänteissään. Ehei, älkää yhtään kiroilko ja mahtailko? Lukekaa kirje uudestaan. Kysykääpä itseltänne, olisiko siihen pantu täydellistä päälle- ja allekirjoitusta, jos se kerran oli salainen, ja tuumikaa samalla, oliko se ylimalkaan lainkaan tarpeellinen, kun se ei kerran sisältänyt mitään muita tietoja kuin että Bellarion oli teidät kavaltanut."

Carmagnola tuhautti nenäänsä. "Tietysti selitti Bellarion asian samalla tavalla. Kirje oli luonnollisesti laadittava varovaan sanamuotoon…"

"Herrat, herrat!" Neito laski kätensä Barbarescon tukevalle käsivarrelle. "Messer Carmagnolaa ei sovi puhutella tuolla tavoin…"

"Tiedän. Pyydän anteeksi. Mutta en ole koskaan oppinut sietämään pöhköjä…"

Valeria tyynnytti heitä. "Ettekö huomaa, messer Carmagnola, että hän on suuttunut minulle, vaikka hän puhuukin teille? Minä se olen pölkkypää ja pöhkö, vaikka messer Barbaresco on liian kohtelias sanoakseen sitä."

"Vai kohtelias?" pärski Carmagnola. "Enpä sitä kernaasti myöntäisi.
Mikä oikeus hänellä on tulla tänne huutamaan?"

"Vanha ystävyys minua ja veljeäni kohtaan oikeuttaa hänet siihen. Ja minun vuokseni tulisi teidänkin olla pitkämielinen…"

Suuri mies kumarsi käsi sydämellä, osoittaakseen, että hän oli valmis kärsimään mitä hyvänsä ruhtinattarensa vuoksi.

Senjälkeen hän alkoi puolustella itseään. Hän ehkä hyvinkin myöntäisi Barbarescon olevan oikeassa, jos kirje olisi ainoa todistus Bellarionia vastaan. Mutta, hän toisti vielä kerran, Bellarionin uhkaus lopettaa piiritys oli jo yksistäänkin tarpeeksi raskauttava seikka.

Gian Giacomo vastasi Carmagnolan puolesta. Ja neito lisäsi katkerasti itseään soimaten: "Eikä tuota lähettiä suostuttu kuulustelemaan, vaikka Bellarion sitä vaati."

"Moititteko minua siitä, madonna?" huudahti Carmagnola. "Mies oli tavallinen moukka, joka ei olisi osannut selittää mitään. Hänen kuulustelemisensa olisi ollut ajan hukkaamista."

"Hyvä herra, te olette nähtävästi päättänyt koetella kärsivällisyyttäni. Kutsuttakoon lähetti tänne."

Ei ainoastaan lähetti vaan myös ne upseerit, jotka olivat olleet tuomitsemassa Bellarionia, kutsuttiin asesaliin. Carmagnola murisi, mutta hänen oli taivuttava.

Kun kaikki olivat koolla, kertoi ruhtinatar, mitä oli saanut kuulla
Barbarescolta. Hän otti itse kuulustellakseen lähettiä.

"Teillä ei ole mitään pelättävää, nuori mies", vakuutti hän, huomatessaan lähetin pelokkaan ilmeen. "Teidän on vain kerrottava meille totuus. Jos havaitsen, että vilpittömästi ilmaisette, mitä tiedätte, vapautetaan teidät heti."

Carmagnola, joka oli asettunut ruhtinattaren viereen, kumartui hänen puoleensa.

"Viisaasti tai tyhmästi, olen jo antanut lupaukseni." Neidon äänensävy ei miellyttänyt uljasta Francescoa. Valeria kääntyi puhuttelemaan lähettiä.

"Muuan ritari vei minut kaupungin portille ja minulle osoitettiin, mihin suuntaan minun oli kuljettava. Jos minut pidätettäisiin, oli minun tiedusteltava herra Bellarionia."

"Ei, madonna. Päinvastoin oli minun näyttäydyttävä avoimesti. Puhun totta, madonna."

"Suoraan eteenpäin, madonna, Lähdin eteläisen portin luota. Tämä on totta, madonna, vannon sen."

"Sanottiinko teille, kenen sotilaat pitivät hallussaan niitä asemia, joille teidän oli mentävä?"

"Tiesin joutuvani piiritysarmeijan, herra Bellarionin joukkojen, alueelle. Olen kertonut teille täyden totuuden. Minun piti kulkea ihan suoraan eteenpäin, määrättyyn paikkaan."

"Puhun totta! Totta!" ulisi nuorukainen kauhistuneena. "Pimittäköön
Jumala järkeni, jos olen valehdellut vähääkään."

"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti ruhtinatar. "Uskomme kyllä, että puhutte totta. Älkää pelätkö. Mainittiinko, kenen osasto oli sijoitettu tuohon tarkoittamaanne paikkaan?"

"Mainittiinko?" Hän koetti muistella ja tovin kuluttua hänen katseensa kirkastui. "Kyllä. He puhuivat jostakin Calmaldolasta tai… Carmandolasta…"

"Tai Carmagnolasta" täydensi da Tenda. Hän painoi häpeissään katseensa lattiaan. "Jo täytyy myöntää, että Theodoren kirje oli juuri sitä laatua kuin Bellarion väitti."

"Juttu on päivänselvä. Miksi tämä nuorukainen lähetettiin etelänpuoleisille linjoille? Ettekö usko Theodoren tienneen, että Valsassina itse oli lännessä, Quinton puolella?" Hänen äänensä vapisi. "Miksi lähettiä ei kuulusteltu aikaisemmin, vai" — hän pysähtyi ja siristi silmiään tuijottaen kiinteästi Carmagnolan polttavia, pelokkaita kasvoja — "Vai kuulusteltiinko häntä ehkä?"

"Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Te olitte vähällä tehdä meistä murhamiehiä. Johtuiko se siitä, että olette hupsu, vai olisitteko ehkä roisto?"

Carmagnola hyökkäsi häntä kohti, mylvien kuin härkä. Pari upseereista riensi väliin ja ruhtinatar ponnahti jaloilleen, vaatien hiljaisuutta. Hänen käskyään toteltiin siinä silmänräpäyksessä.

"Kapteeni Ugolino", sanoi neito, "teillä ei ollut oikeutta puhua tuollaista. Unohdatte, että olemme kaikki syypäitä siihen, ettei lähettiä kuulusteltu aikaisemmin. Pidimme Valsassinan ruhtinaan syyllisyyttä todistettuna.

"Ja nyt olette liian varmat hänen syyttömyydestään", penäsi Carmagnola.
"Miksi vaati Valsassina piirityksen lopettamista? Sanokaapas!"

Ugolino da Tenda otti vastatakseen. "Ehkäpä samanlaisesta syystä kuin hän lähetti väkensä Carpignanoon teidän rakentaessanne siltojanne. Me emme pysty arvostelemaan hänen toimintaansa, Carmagnola."

Carmagnola sinkautti häneen ilkeän katseen. "Te ja minä voimme jatkaa tätä keskustelua jossakin muualla", sanoi hän. "Te olette vihjaillut yhtä ja toista, jota en unohda."

"Ehkä on parasta, ettette unohdakaan", tuumi nuori upseeri rauhallisesti. "Kenties sallitte minun nyt poistua, madonna. Lähden täältä kondottani kanssa tunnin kuluttua."

"Valitan, madonna. Olen Valsassinan ruhtinaan palveluksessa.
Anteeksiantamaton hätiköiminen sai minut unohtamaan velvollisuuteni.
Koetan korjata erehdykseni mahdollisimman pian." Hän teki syvän
kumarruksen ja marssi ovelle.

"Seis!" jyrisi Carmagnola. "Ennenkuin poistutte on meidän selvitettävä välimme."

Ugolino pysähtyi kynnykselle oikaisten ryhtiään. "Annan teille haluamanne tilaisuuden", sanoi hän, "mutta vasta sitten kun olette vastannut kysymykseeni, oletteko hupsu vai roisto. Jos olette hupsu, suostun välienselvitykseen."

Upseerit estivät jälleen Carmagnolan hyökkäämästä hänen kimppuunsa. Valjuna ja surkeana pyysi kerskuri: "Madonna, sallikaa minun taistella hänen kanssaan, Hän ei saa livistää ilman muuta."

Neito pudisti päätään. "Ei, herraseni. En pidätä ketään, joka haluaa poistua täältä Kapteeni Ugolino tuntuu olevan selvillä siitä, mitä hänen on tehtävä."

"Vai niin? Taivaan Jumala!" Carmagnola muljautti silmiään ja pyörähti sitten kannoillaan, huutaen muille upseereille: "Entä te? Katsotteko tekin olevanne oikeutetut kapinoimaan?"

Bellunolla oli heti vastaus valmiina. Ja Belluno oli hänen oma luutnanttinsa. "Jos me olemme erehtyneet, niin osaamme myös tunnustaa niin tehneemme."

Carmagnola silmäili nuorukaista aivan kuin olisi tahtonut vääntää häneltä niskat nurin.

"Voitte mennä, nuori mies", sanoi ruhtinatar ystävällisesti. "Olette vapaa. Pitäkää huolta, ettei häntä estetä poistumasta." Poika ja vartijat lähtivät, ja kohta heidän jälkeensä upseerit.

Masentunut Carmagnola vilkaisi neitoa, joka oli vaipunut takaisin nojatuoliinsa.

"Olipa miten hyvänsä", sanoi hän, "on Theodore nyt saavuttanut tarkoituksensa. Mitä me enää voimme tehdä?"

"Jos minä rohkenisin neuvoa…", lausui Barbaresco maireasti, "seuraisitte Ugolino da Tendan esimerkkiä."

"Palaisin?" Carmagnola kumartui eteenpäin suu avoinna. "Palaisin?" kertasi hän. "Jättäisin Vercellin?"

"Niin. Bellarionhan oli päättänyt lopettaa piirityksen. Hänellä on joku muu suunnitelma."

"Minä en piittaa hänen suunnitelmistaan. Sitäpaitsi on teidän paras kertakaikkiaan ymmärtää: minä en ole tehnyt hänelle mitään uskollisuudenvalaa. Vannoin palvelevani herttuatar Beatricea. Ja herttua Filippo Maria on antanut minulle määräyksen auttaa Vercellin valloittamisessa. Tunnen velvollisuuteni mainiosti."

"Ehkä", arveli ruhtinatar hitaasti, "Bellarionilla tosiaan on jokin toinen keino saada Theodore nujerretuksi."

Carmagnola tarkkasi häntä epätoivoisen näköisenä. Hänen kasvonsa nytkähtelivät kouristuksentapaisesti.

"Oi, madonna! Jalo sydämenne saa teidät tekemään korjaamattoman erehdyksen. Miten ihmeessä voitte yht'äkkiä luottaa mieheen, joka jo monet vuodet on käyttäytynyt kuin lurjus?"

"Miten voitte olla vakuutettu siitä? Kuulitte, mitä Belluno sanoi sinä yönä, jolloin siltani särkyivät — Bellarion ei koskaan näytä siltä, mitä hän todellisuudessa on."

"Messer Barbarescon mielipide ei merkitse minulle mitään. Minulla on silmät ja järki päässä."

Neito loi häneen melkein säälivän katseen ja virkahti, ehken tarpeettoman julmasti:

Se oli surmanisku Carmagnolan rakkaudelle ja samalla niille rohkeille haaveille, joita hän oli hautonut. Se riitti tuhoamaan hänen turhamaisuutensa, sen ainoan ominaisuuden, jonka varassa hän oli kyennyt pysyttelemään pinnalla.

Hän horjahti, palttinanvalkeana huuliaan myöten, kasvot vääristyneinä. Suurella vaivalla sai hän itsensä hillityksi senverran, että jaksoi kumartaa ja vastata:

"Madonna, huomaan, että olette tehnyt valintanne. Toivon hartaasti, ettei teidän tarvitse koskaan päätöstänne katua. Epäilemättä saattavat nämä montferratilaiset herrasmiehet teidät turvallisesti Mortaraan, tai kenties voitte matkata da Tendan kondottan mukana. Vaikka siis jään tänne aivan riittämättömän joukon kanssa, aion suorittaa tehtäväni loppuun. Ehkä sittenkin voin pelastaa teidät, madonna. Jumala kanssanne!" Hän kumarsi uudelleen. Kenties toivoi hän sisimmässään saavansa vieläkin kuulla jonkun pidättävän sanan. Turhaan.

"Kiitän teitä sanoistanne, hyvä herra", virkkoi neito muodollisesti.
"Jumala olkoon teidänkin kanssanne."

Carmagnola puraisi huultaan, kääntyi ja poistui, kultakiharainen pää pystyssä. Ei aavistanut hän tällä hetkellä, että tuo samainen uljas pää katkeaisi Venetsian piazzettalla muutamaa vuotta myöhemmin. Hän oli perääntynyt hyvässä järjestyksessä, kaikesta huolimatta.

Kun ovi paukahti kiinni, läiskäytti Barbaresco kämmenellään paksua reittään ja purskahti suureen nauruun.

CASALEN VALTAUS.

Kun Bellarion ilmoitti aikovansa lopettaa Vercellin piirityksen, ajatteli hän, varmistuttuaan siitä, ettei muullakaan tavoin voisi valloittaa kaupunkia, muuatta Tukydideen opettamaa liikettä, jota hän ennenkin oli monasti ja menestyksellä käyttänyt. Hänen oli saatava Theodore pois rotankolostaan.

Hänen sveitsiläisensä, joita eivät turhat varusteet painaneet, tekivät taivalta helposti ja nopeasti. He jättivät leirinsä Vercellin edustalla keskiviikkoyönä ja jo seuraavan perjantain iltapuolella saapuivat he Pavonen kylään. Täällä oli Koenigshofen majoittunut Facinon kolme vuotta sitten käyttämiin asumuksiin. Bellarioninkin väki sai täältä yösijan. Mutta väsyneitten sotilaitten levätessä istui uupumaton ylipäällikkö suurimman osan yötä valveilla, huolehtien valmistuksista leirin purkamista varten. Jo varhain aamulla hän Giasone Trottan ja Koenigshofenin sekä ratsuväen kanssa lähti liikkeelle, jättäen Stoffelin johtoon hitaamman jalkaväen ja tykistön ynnä kuormaston.

Hämärissä ratsasti etujoukko San Salvatoreen, missä levättiin, ja seuraavana sunnuntaina aamupäivällä, juuri samaan aikaan kuin Barbaresco saapui Vercelliin, ehti Bellarion, Valsassinan ruhtinas, Casalen Lombardiaportille, kuljettuaan samaa tietä, jota monta vuotta sitten nimettömänä orpona oli tarponut, paetessaan Casalesta päämääränään Pavia ja kreikanopinnot.

Monia teitä oli hän siitämisin kulkenut, olipa käynyt Paviassakin, ei kuitenkaan köyhänä koululaisena, vaan kuuluna kondottierina, eikä kerjäämässä opin muruja yliopistosta, vaan vaatimassa parasta, mitä kaupunki saattoi tarjota. Kreikankieli oli jäänyt oppimatta, mutta sensijaan oli hän oppinut paljon muuta. Vieraaksi olivat silti jääneet kanssaihmiset, perin arvottomaksi maallinen touhu. Siksipä olikin hän iloinen ajatellessaan, että se taival, jonka hän viisi vuotta sitten oli aloittanut juuri tässä paikassa, myös tähän paikkaan päättyisi. Tehtävä, jonka hän niin umpimähkään oli ottanut suorittaakseen, oli monien kummallisten vaiheitten jälkeen vihdoinkin loppuun saatettu. Vain viimeistely enää puuttui. Kun sekin oli suoritettu, riisuisi hän haarniskansa, luopuisi arvonimistään ja palaisi jalan käyden, nöyrempänä kuin lähtiessään ja kerettiläisyydestään päässeenä, Ciglianon luostarin rauhaisiin suojiin.

Hänen tunkeutumistaan Montferratin pääkaupunkiin ei kukaan ollut estämässä. Linnaväen päälliköllä ei ollut mitään mahdollisuuksia torjua aivan odottamatta ilmestyvää suurta armeijaa. Ja kun Casalen asukkaat tänä sunnuntaiaamuna palasivat messusta, saivat he kummakseen nähdä Liutprandin tuomiokirkon edustan ja aukiolle johtavat pääkadut tulvillaan eri kansallisuuksiin kuuluvia sotilaita. Siinä oli italialaisia, gascognelaisia, burgundilaisia, svaabeja, saksilaisia ja sveitsiläisiä, ja heidän päällikökseen ilmoittautui pitkä mies, joka julisti olevansa Montferratin markiisin Gian Giacomon armeijan kenraalikapteeni.

Tämä tieto ei heitä ensinkään tyynnyttänyt. Sotaväen näkeminen pani heidät pelkäämään ryöstöä ja tihutöitä.

Vanhainneuvosto kokoontui Bellarionin kutsusta kaupungintalolle saamaan tietoa rosvopäällikön — kuten he otaksuivat — vaatimuksista.

Bellarion astui saliin muutamien upseeriensa seurassa. Hän oli täysissä varustuksissa ja liikkui ryhdikkäästi ja arvokkaasti. Hovipoika kantoi hänen kypäräänsä. Kohteliaasti ja ystävällisesti sanoi hän sanottavansa.

"Hyvät herrat, Casalen kaupungin ei millään muotoa tule säikähtää tätä valtausta. Me emme taistele casalelaisia vastaan, eikä sotaväki tule millään tavoin häiritsemään rauhaa, elleivät asukkaat siihen itse anna aihetta. Rohkenemme toivoa teidän apuanne sille oikealle asialle, jota ajamme. Mutta vaikka ette katsoisikaan voivanne toivomukseemme suostua, ei minkäänlaisiin pakkokeinoihin tai painostukseen ryhdytä, niinkauan kuin ette toimi meitä vastaan.

"Jalo ja mahtava herra Filippo Maria Visconti, Milanon herttua, on kyllästyneenä teidän valtionhoitajanne, markiisi Theodoren, hyökkäyksiin Milanon alueille ja hänen maananastuksiinsa, päättänyt tehdä lopun holhoojahallituksesta, joka itse asiassa on vain nimellinen, koska markiisi Theodore jo on kaapannut vallan käsiinsä, ja asettaa valtaistuimelle täyteen ikään astuneen, laillisen ruhtinaanne, markiisi Gian Giacomo Palaeologon. Pyydän täten teitä, hyvät herrat, kansanne edustajina täyttämään velvollisuutenne ja vannomaan uskollisuutta mainitulle markiisi Gian Giacomolle siinä tilaisuudessa, joka tänä iltana vespertunnilla teille valmistetaan tuomiokirkossa."

Tämä pyyntö oli käsky, jota ei uskallettu vastustaa. Sillävälin oli kaupunkilaisia jossakin määrin rauhoittanut Bellarionin joukoille antama julistus, jossa sotilaille muistutettiin, että he majailivat ystävällisissä suhteissa olevassa kaupungissa, jota oli saavuttu suojelemaan ja puolustamaan, ja että jokainen ryöstöyritys tai henkirikos rangaistaisiin kuolemalla. Sotaväki oli sijoitettu osaksi linnoitukseen, osaksi Montferratin ruhtinaitten linnoitettuun palatsiin. Tänne oli Bellarionkin majoittunut.

Istuen Theodoren työhuoneessa, vieläpä samassa nojatuolissa, jossa Theodore oli istunut ottaessaan nuoren opiskelijan vastaan viisi vuotta varemmin, kirjoitti Bellarion yön kuluessa ruhtinatar Valerialle kirjeen, jossa hän kertoi päivän tapahtumista. Tämä kirje, joka on niin siististi laadittu, että sitä voisi luulla joksikin munkkikäsikirjoitukseksi, on säilynyt meidän päiviimme asti.

"Aina siitä lähtien kuin omasta pyynnöstänne eräänä iltana astuin palvelukseenne, keskustellessamme puutarhassanne täällä Casalessa, samassa puutarhassa, jossa tänään olen elvyttänyt rakkaita muistoja, olen lakkaamatta ponnistellut saamani tehtävän täyttämiseksi. Olen sen takia joutunut lukuisiin vaikeuksiin ja kärsimyksiin, moniin seikkailuihin, joilla päältä katsoen ei ole ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta teiltä olen osakseni saanut vain ylenkatsetta tai epäilyä. Tämä seikka ei kuitenkaan olisi painanut mieltäni niin raskaana, ellen olisi käsittänyt, että juuri epäluulonne riistivät teiltä sen lohdun ja toivon, jonka vain luottamus antaa. Ulkonaiset seikat, todennäköisyydet, tekivät aina tyhjäksi yritykseni todistaa teille, ettei teillä ollut mitään syytä epäillä vilpittömyyttäni. Huomasin, että sanat ovat turhia, kun ne ovat ristiriidassa tekojen kanssa. Siksipä en lopulta enää koettanutkaan epäilyjänne hälventää, vaan päätin jatkaa työtäni niistä huolimatta, jotta voisin, kun se olisi loppuun suoritettu, sanoitta osoittaa teille olleeni tehtävälleni alati uskollinen kuluneina viitenä vuonna. Kuuluisuuttani sotilaana, arvonimiäni ja sitä valtaa, jonka näitten kautta sain, olen aina käyttänyt vain aseina teidän palveluksessanne, keinoina auttamiseksenne päämääräänne. Ellen olisi ottanut tätä tehtävää suorittaakseni, olisi elämäni muodostunut aivan toisenlaiseksi. Harteilleni olisi sälytetty vain opiskelijan kevyt taakka, ja tänä päivänä olisin taas veljien parissa Ciglianossa, suuren veljeskunnan mitättömänä jäsenenä. Teitä palvellessani on minun täytynyt turvautua vehkeilyyn ja kaksinaamaisuuteen, niin että minua usein on pidetty täysiverisenä lurjuksena. Paitsi teitä, on moni muukin minua ylenkatsonut. Ja kerran oli minun surmattava mies teidän vuoksenne.

"Mutta minä en häpeä näitä tekojani, rakas rouva, enempää kuin teidänkään tarvitsee hävetä sitä, että ne on tehty teidän asianne edistämiseksi. Murha oli vain hyvin ansaitun rangaistuksen täytäntöönpano; salaliitto, jonka hajoitin, oli vain teille viritetty ansa; pettäessäni markiisi Theodoren yllyttämällä häntä valloittamaan Vercellin, jotta Milanon herttua saisi syyn julistaa hänelle sodan, petin vain konnan, joka ei koskaan olisi antautunut rehelliseen taisteluun. Omatuntoni on rauhallinen. Teot ja sanat eivät ole suuriarvoisia — tärkein on tarkoitus. Plato opettaa muun muassa, että valhe huulilla ja valhe sydämessä ovat eri asioita, ja tämä opetus on ollut tärkeänä kohtana minunkin elämänohjeissani. Tunnustan rehellisesti lausuneeni valheita ja toimineeni vilpillisesti, mutta sydämessäni ei koskaan ole valhetta ollut. Jos toisinaan olen menetellytkin kunniattomasti, ovat pyrkimykseni alati olleet kunnialliset.

"Tähän, jos minua uskotte — ja uskoa teidän täytyy kaiken tapahtuneen jälkeen —. ei minun tarvitse mitään lisätä. Yksityiskohdista kirjavissa vaiheissani teitä palvellessani ei minun ole tarvis puhua. Ymmärrätte ne varsin hyvin, kun näette ne uudessa valossa. Me olemme nyt pääsemässä päämäärään, jonka saavuttamiseksi kaikki nämä ponnistukset olivat tarpeen."

Tämänjälkeen seuraa selonteko niistä seikkailuista, joihin hän joutui paettuaan Quintosta, sekä vihdoin kehoitus, että ruhtinatar veljineen heti lähtisi matkalle Casaleen. Bellarion tukisi häntä täällä kaikin tavoin ja kansa odotti vain saavansa nähdä laillisen ruhtinaansa, osoittaakseen avoimesti riemunsa saavutetun voiton johdosta.

Tämä kirje lähetettiin seuraavana päivänä Quintoon, mutta ruhtinatar ei saanut sitä ennenkuin viikkoa myöhemmin, ehdittyään jo Alessandrian ohi.

Aamulla säikähtivät casalelaiset uudelleen Ugolino da Tendan valtavan ratsujoukon karauttaessa kaupunkiin. Ugolino itse riensi torventoitottajan seuraamana Bellarionin luo ilmoittautuakseen takaisin palvelukseen ja kertoakseen Barbarescon saapumisesta Quintoon.

Bellarion pommitti häntä kysymyksillä, tiedustellen, mitä Barbarescon uutisten johdosta oli sanottu, mitä erittäinkin ruhtinatar oli sanonut, minkälaisen vaikutuksen Barbarescon kertomus häneen oli tehnyt ja miten hän senjälkeen oli suhtautunut Carmagnolaan. Ja kun hän oli saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi, hämmästytti hän Ugolinoa, joka oli odottanut moitteita ja kylmäkiskoisuutta, syleilemällä häntä lämpimästi.

Lähiseuraavina päivinä panivat kaikki merkille, että ennen niin vakava tai ivallinen Bellarion oli merkillisen iloisen ja onnellisen näköinen. Hän oli kokonaan muuttunut. Hän touhusi vilkkaasti tehtävissään, hyräillen silloin tällöin jotakin laulunpätkää, valmiina nauramaan mitättömimmällekin sukkeluudelle. Hänen suuret silmänsä, joiden ilme tavallisesti oli ollut niin synkkä, loistivat oudon kirkkaina.

Ja siitä huolimatta uurastettiin näinä päivinä kuumeisesti. Oli valmistauduttava viimeiseen ponnistukseen voiton varmistamiseksi. Bellarion ratsasti päivisin parin kolmen upseerin seurassa Casalen ympäristössä, tutki Sesiaa ja Pota erottavan niemekkeen läpikotaisin ja piirusteli öisin karttoja päivällä laatimiensa luonnosten mukaan. Tämän tästä lennättivät hänen tiedustelijansa hänelle uutisia Vercellin vaiheilta.

Kaukonäköisenä kuten kaikkien aikojen suuret sotapäälliköt saattoi hän jo ennakolta päätellä, mihin Theodore ryhtyisi. Senvuoksi hän keskiviikon valjetessa lähetti Ugolino da Tendan miehineen pois Casalesta. Seuraavana yönä lähetti hän Ugolinon kuormaston Trinon metsiin, jonne kondottan oli leiriydyttävä, siksi kunnes sitä tarvittaisiin.

Perjantaiaamuna saapuivat vihdoin markiisi Gian Giacomo ja hänen sisarensa Casaleen, saattueenaan montferratilainen maanpakolaisjoukko, jota johtivat Barbaresco ja Casella. Kansa tulvi kaduille ja kaupungin portille tervehtiäkseen sekä ruhtinastaan että pakolaisten joukossa olevia ystäviään ja omaisiaan. Bellarion oli Lombardian portille sijoittanut viisikymmentä keihäsmiestä käsittävän kunniavartion ja oli itse upseereineen portin ulkopuolella tulijoita vastassa.

Katuja reunustavan kansan riemuhuudot nostattivat kyyneleitä ruhtinattaren silmiin ja punan nuoren markiisin poskille. Kyyneltynyt oli neidon katse yhä vielä hänen kohdatessaan Bellarionin tämän huoneessa myöhemmin päivällä.

"En muista", sanoi hän, "minkään liikuttaneen minua niin syvästi kuin teidän kirjeenne. Pitäkää minua hupsuna, jos tahdotte, mutta älkää luulko, että olen kiittämätön. Veljeni tahtoo antaa teille todistuksen kiitollisuudestamme niinpian kuin se vain on hänen vallassaan."

"Madonna, en pyydä mitään kiitollisuudenosoituksia, enkä tarvitse niitä. Kuten pian saatte nähdä, en ole palvellut teitä hyötyä tavoitellen, vaan saavuttaakseni päämääräni."

Heidän keskustelunsa päättyi tähän, sillä Stoffel ryntäsi huoneeseen kertoen, että Vercellistä oli äsken saapunut tiedustelija tuoden tärkeitä uutisia. Theodore oli vihdoinkin hyökännyt, raivannut itselleen tien Carmagnolan rintaman läpi ja lähestyi nyt Casalea. Hänen armeijassaan oli neljä tai viisituhatta miestä, ja se oli kaikin puolin hyvin varustettu.

Uutinen oli jo ehtinyt levitä casalelaistenkin keskuuteen, herättäen luonnollisesti suurta levottomuutta. Pelättiin kaupungin piiritystä ja valloitusta. Jos Theodore saisi Casalen uudelleen haltuunsa, osaisi hän kostaa verisesti.

"Lähettäkää pari airutta kaupungille", käski Bellarion, "ilmoittamaan, ettei mitään piiritystä ole odotettavissa. Armeija marssii jonkun tunnin kuluttua Casalesta kohtaamaan Theodoren Pon tuolla puolen."

VOITETTU.

Theodore oli lähtenyt Vercellistä auringon noustessa. Hän oli laatinut suunnitelmansa huolellisesti, ja aluksi näytti kaikki sujuvan hyvin. Carmagnola ei osannut aavistaa mitään, ja ennenkuin hän oikein tointui hämmästyksestään, havaitsi hän jo olevansa pakomatkalla yllätetyn kondottansa kanssa.

Theodore jatkoi matkaansa Casalea kohti. Bellarion oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli käyttänyt vanhaa, monasti koeteltua temppua, iskenyt paljastettuun kohtaan saadakseen vastustajan esille suojan takaa. Ja aivan niinkuin hän oli arvellutkin, oli Theodore huomannut, ettei kannattanut viivyskellä Vercellin tapaisessa rajakaupungissa, kun koko muu valtakunta sillävälin saattoi luisua käsistä.

Mutta niinpian kuin Carmagnola käsitti Theodoren jättäneen Vercellin suojattomaksi, kokosi hän hajalla olevat joukkonsa ja riensi räikkyvin torvin ja liehuvin lipuin voittajana kaupunkiin. Purkaen sitten patoutuneen kiukkunsa viattomiin asukkaisiin, antoi hän sotilaittensa ryöstää ja hävittää kaupunkia mielin määrin. Ja vielä samana iltana lähetti hän herttua Filippo Marialle näin kuuluvan kirjeen:

" Jalo Herttua, ja Hyvä Herrani . — Suureksi ilokseni voin teidän korkeudellenne ilmoittaa, että Montferratin herra Theodore, saatuaan tietää Valsassinan ruhtinaan ja eräitten muitten upseerien poistuneen seudulta joukkoineen, rohkeni tänään päivän koittaessa antautua taisteluun kanssamme. Kiihkeän kahakan jälkeen Quinton läheisyydessä me, huolimatta vähälukuisuudestamme, ajoimme hänet pakosalle. Koska joukkoja ei riittänyt takaa-ajoon, joka olisi johtanut meidät Montferratin alueelle, ja koska Vercellin valloitus ja palauttaminen Milanolle oli se tehtävä, jonka olimme teidän korkeudeltanne saaneet suorittaaksemme, marssimme suoraa päätä kaupunkiin, jota nyt pidän hallussani teidän korkeutenne nimissä. Voittamalla vihollisemme näin täydellisesti ja nopeasti toivon toimineeni teidän korkeuttanne täysin tyydyttävällä tavalla."

Theodoren marssi Casalea kohti oli kaikkea muuta kuin pakoa. Raskaan piirityskoneiston kuljetus pehmeässä maastossa oli siksi hankalaa ja hidasta, että vasta illan suussa päästiin Villanovaan. Täällä ilmoittivat tiedustelijat, että Valsassinan ruhtinaan johtama vahva armeija jo kiersi pohjoista kohden Terranovan tienoilla.

Theodore ei ollut osannut odottaa tämäntapaista uutista. Se teki hänet levottomaksi. Hän oli matkannut melko huolettomasti tänne saakka siinä varmassa vakaumuksessa, että Bellarion odottaisi häntä Casalessa. Siksi hän oli raahannut mukanaan tuota kirottua piirityskalustoakin. Mutta nyt tuo yllätyksien mies jälleen sotki hänen laskelmansa.

Theodore pakottautui toimimaan ripeästi. Vihollinen saattoi olla hänen kimpussaan milloin hyvänsä. Valmisteluissa ei voitu noudattaa läheskään sitä huolellisuutta, jota tilanne olisi vaatinut. Miehet olivat jo yöpuulle menossa ja äkillinen hälyytys sai heidät ihan ymmälle. Varusteet koottiin häthätää ja sitten kiiruhdettiin puolijuoksua kylästä. Theodore pelkäsi saartoa.

Marssittiin piittaamatta suuria järjestyksestä. Theodore aikoi, viisaasti kyllä, yrittää päästä Cornon ja Popolon väliselle viertotielle, jonka molemmin puolin marskimaat tarjosivat sivustoille hyvän suojan. Hänelle oli nyt eduksi saada taistella mahdollisimman kapealla rintamalla. Miten hänen loppujen lopuksi kävisi, oli tällä hetkellä vaikea sanoa, mutta viertotie pelastaisi hänet ainakin toistaiseksi.

Turha toivo. Tuskin oli ehditty kunnolla penikulmankaan päähän Villanovasta, kun jo vihollisarmeija hyökkäsi sekä takaa että vasemmalta. Theodore sai sentään varoituksen siksi ajoissa, että ennätti joten kuten järjestää joukkonsa. Hän sijoitti tällöin jalkaväkensä niin nerokkaasti, että Bellarioninkin oli ilmaistava ihailunsa.

Mutta valitettavasti eivät jalkamiehet olleet päällikkönsä tasolla. Muodostelma oli heille outo, eikä heidän toiminnastaan tahtonut tulla mitään. Muutamia hevosia keihästettiin, rintamaan syntyi aukkoja ja Giasone Trottan raskas ratsuväki heittäytyi heti niihin, kylväen tapparoillaan kuolemaa ympärilleen. Theodoren varaväki alkoi liikehtiä ja taistelun tuoksina kiihtyi nopeasti. Markiisi ei totisesti ollut kadehdittavassa asemassa. Vasen sivusta työntyi yhä kauemmas Dalmazzon hyllyville soille, selkäpuolella taas virtasi leveä Po. Hän kaarsi edelleen saadakseen armeijansa ainoalle mahdolliselle perääntymistielle, Cornon ja Popolon väliselle lujapohjaiselle maakaistalle, ja onnistuikin lopulta yrityksessään. Epätoivoisesti taistellen alkoi hän vetäytyä taaksepäin tuuma tuumalta ja sitämukaa kapeni rintamakin. Elleivät Bellarionin upseerit tunteneet maastoa, täytyisi heidän ennenpitkää joutua hetteeseen jommallekummalle puolen tietä. Jos he taas tunsivat seudun, oli heidän pian lopetettava painostuksensa, koska taistelun jatkaminen olisi voinut käydä heille itselleen kohtalokkaaksi. Theodore hymyili synkkää hymyä, tyytyväisenä ovelaan temppuunsa. Hän oli saanut hengähdysaikaa. Nyt ehtisi hän järjestää joukkonsa ja valmistautua vastahyökkäykseen.

Hänen armeijansa oli hiljakseen vetäytynyt Cornon suunnalle. Se ei kuitenkaan ehtinyt perääntyä kunnolleen neljännespenikulmaakaan, ennenkuin yht'äkkiä sen selkäpuolelta alkoi kuulua kavionkapsetta, joka vähitellen paisui valtavaksi jyrinäksi. Ja seuraavassa hetkessä oli uusi vihollinen, Ugolino da Tendan ratsuväki, perääntyvien kimpussa.

Ugolino oli hoitanut asiansa hyvin, noudattaen tarkasti Bellarionin antamia määräyksiä. Ollakseen perillä hyvissä ajoin oli hän lähtenyt liikkeelle Balzolasta puolipäivän aikaan. Hän oli johtanut kondottansa Cornon suuntaan aivan rämemaan laitaa pitkin, liikkuen äänettömästi ja varovasti. Vasta päästyään tarpeeksi lähelle vihollista, oli hän karauttanut tielle. Isku, jonka hän nyt antoi vastustajalle, oli niin voimakas, että Theodoren miehet sinkoilivat oikealle ja vasemmalle, vajoten vyötäisiään myöten soihin. Rivit hajosivat täydellisesti ja edestäpäin hyökkäsi Bellarionin väki aukkoihin.

Vajaassa kolmessa tunnissa oli kaikki ohi. Theodoren koko armeijasta oli vain tuhatkunta miestä päässyt pakoon Ugolinon hyökätessä, muut joko saivat surmansa tai antautuivat. Vangit riisuttiin aseista, minkäjälkeen he saivat käskyn laittautua pois Montferratin alueelta. Hevoset ja varukset otettiin talteen. Haavoittuneet vietiin Villanovaan, Terranovaan ja Grassiin.

Kellon lähetessä kolmea yöllä lähti voittoisa armeija paluumatkalle ja saapui joitakin tunteja myöhemmin Casaleen, ratsastaen hitaasti soihduin ja lyhdyin valaistun kaupungin läpi Liutprandin tuomiokirkon kellojen moikaessa. Haltioitunut kansa tervehti Bellarionia, Valsassinan ruhtinasta, raikuvin huudoin. Raskas taakka oli pudonnut jokaisen sydämeltä.

Muutamia vankejakin — Montferratin rikkaimpia aatelismiehiä — oli Bellarion tuonut mukanaan lunnaita silmälläpitäen. Tuon surkean, pienen joukon etunenässä astui Theodore yhäti ylpeänä ja ryhdikkäänä. Kiljuva, tyrkkivä kansanjoukko herjasi ja pilkkasi häntä hänen kulkiessaan ohi, mutta hän ei ollut kuulevinaan, ei näkevinään mitään. Hän tiesi, että rahvas, jos hän olisi taistelusta selviytynyt voittajana, nyt olisi osoittanut hänelle suosiotaan aivan samalla tavalla kuin se osoitti sitä Bellarionille.

Hänet vietiin palatsiin, samaan huoneeseen, jossa hän niin monet vuodet oli neuvotellut ja päättänyt Montferratin asioista. Siellä istuivat häntä nyt odottamassa hänen veljenpoikansa ja veljentyttärensä.

Kypärittä päin ja aseitta seisoi hän heidän edessään kuin syytetty tuomariensa edessä, pitkänä ja hiukan kumarana. Sillä istuimella, jolta hän niin kauan oli jakanut oikeutta, istui nuori Gian Giacomo käsittelemässä hänen asiaansa.

"Te tiedätte, minkä rikoksen olette tehnyt", tervehti nuori markiisi, katsoen häntä arvokkaasti ja kylmästi. "Te tiedätte rikkoneenne isälleni antamanne lupauksen. Onko teillä mitään sanottavana puolustukseksenne?"

Vanha mies raotti huuliaan ja aukoili hermostuneesti käsiään, kunnes lopulta jaksoi hillitä itsensä kylliksi vastatakseen.

"Pitäisikö meidän sääliä teitä häviönne hetkellä? Pitäisikö meidän unohtaa, minkälaisessa taistelussa olette hävinnyt?"

"En sitä pyydäkään. Olen teidän vallassanne, vankina, avuttomana. En rukoile armoa. Ehkä en sitä ansaitsekaan. Uskallan vain toivoa sitä. Siinä kaikki."

"Ei ole minun asiani tuomita teitä, ja olen iloinen, että pääsen siitä vastuusta vapaaksi. Sillä vaikka te kenties olettekin unohtanut, että saman suvun verta on meidän kummankin suonissa, en minä ole sitä unohtanut. Missä on hänen korkeutensa Valsassina?"

Ruhtinatar loi häneen jäätävän katseen. "Hän on niittänyt runsaasti kunniaa sen päivän jälkeen, jona hän tarjoutui urkkijaksenne, päästäkseen konnantyön jäljille, mutta tuo nimitys, jonka hänelle äsken annoitte, on teidän lausumananne kunniakkaampi kuin ainoakaan hänen arvonimistään. Se, jota roisto sanoo roistoksi, ansaitsee kaikkien rehellisten miesten kunnioituksen."

Theodoren kalpeille kasvoille levisi pilkallinen hymy, mutta hän ei vastannut mitään. Seuraavassa tuokiossa astui Bellarion huoneeseen kahden sveitsiläisen ja Stoffelin tukemana. Hänen asepukunsa oli epäjärjestyksessä, nahkatakin ja sen alla olevan silkkipaidan oikeanpuoleiset hihat oli leikattu auki ja retkottivat tyhjinä, ja sidottu käsivarsi riippui kannattimessa rinnalla. Hän oli palttinanvalkea kasvoiltaan ja kärsi ilmeisesti kovia tuskia.

Bellarion hymyili heikosti. "Taistelussa haavoittuu toisinaan. Mutta luulen, että herra Theodore on saanut vielä pahemman haavan."

Stoffel nosti hänelle tuolin ja sveitsiläiset auttoivat häntä istuutumaan. Hän huoahti helpotuksesta ja kumartui eteenpäin, niin ettei selkä koskenut tuolinselustaan.

"Muuan ritareistanne, hyvä herra, murskasi olkapääni viimeöisessä kahakassa."

"Se kai oli hänenkin tarkoituksensa. Mutta minut tunnetaan Bellarion
Onnekkaana."

"Herra Theodore antoi teille äsken toisen nimen", sanoi Valeria. Bellarion näki hänen huuliensa vavahtavan ja suuttumuksen hänen Theodoreen suunnatussa katseessaan eikä voinut olla ihmettelemättä. Saattoiko noin suloinen olento todella vihata katkerasti ja leppymättömästi? "Hän on äkkipikainen mies", jatkoi neito, "eikä siekaile puheissaan enempää kuin töissäänkään. Hänen viekkautensa tuntuu kuitenkin olevan mennyttä."

"Niin", virkkoi Bellarion, "me olemme riistäneet häneltä kaikki, hänen henkeään lukuunottamatta. Hyväntahtoisuuden naamarinkin."

"Olette sangen jalomielisiä!" sanoi Theodore. "Herjaatte vankia.
Pitääkö minun olla kauan pilkattavananne?"

"Ei missään tapauksessa", vastasi Bellarion. "Te ette ole koskaan miellyttänyt minua. Viekää hänet pois, Ugolino, ja antakaa vartioida häntä tarkasti. Oikeudenkäynti alkaa huomenna."

"Minun vaakunassani on koira ja teidän vaakunassanne on hirvi, mikä tuntuu sopivan vallan erinomaisesti. Valitessani koiran ajattelin hienoisesti teitäkin."

"Tämä on rangaistus heikkoudestani", mutisi Theodore. "Minun olisi pitänyt hirtättää teidät ollessanne vankina täällä Casalessa."

"Maksan velkani", vastasi Bellarion. "Jätän teidän niskanne taittamatta, jotta voisitte vielä kauan elää ja hallita ruhtinaskunnassanne Genovassa. Palaamme asiaan huomenna."

Ugolino hoputti Theodorea lähtemään. Kun ovi sulkeutui, kaatui
Bellarion eteenpäin ja pyörtyi.

VIIMEINEN TAISTELU.

Palatessaan tajuihinsa havaitsi Bellarion makaavansa terveellä kyljellään maalattujen nahkaverhojen peittämän ikkunan alle nostetulla leposohvalla.

Muuan vanha, mustapukuinen mies, joka seisoi sohvan vieressä, katseli häntä huolestuneen näköisenä ja joku, jota hän ei voinut nähdä, asetteli hyvältä tuoksuvaa, kylmää käärettä hänen otsalleen. Kun hän huokasi syvään, ilmestyi vanhuksen kasvoille hymy.

"Siitä kyllä pidän huolen", vastasi hiljainen ääni, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin ruhtinatar Valerian.

"Hänen palvelijansa ovat alakerrassa. Lähettäkää heidät tänne kun menette."

Mies kumarsi ja jätti huoneen. Bellarion käänsi hitaasti päätään ja katsoi suurin silmin neitoa, jonka kanssa hän nyt oli kahden. Valerian miettivä katse oli hellä ja hänen huulillaan karehti heikko hymy.

"Pidätte kai sitä kovin mitättömänä vastapalveluksena. Antakaa minulle aikaa, olen vasta päässyt alkuun."

"Olette kovin heikko ja aivonne toimivat hitaasti. Muuten muistaisitte, että olette viisi vuotta ollut uskollinen, jalo, horjumaton ystäväni, vaikka minä olen kohdellut teitä kuin vihollista."

"Ah." Bellarion naurahti. "Tiesinpä lopulta voittavani. Ja se ajatus antoi minulle kärsivällisyyttä."

"Ja Jumala tietää, että teillä on ollut siihen syytäkin. Kuluneina viitenä vuonna olen uskonut teistä kaikkea mahdollista pahaa. Pidinpä teitä pelkurinakin. Tuo tyhjänpäiväinen kerskuri Carmagnola sai minut siihen uskoon."

"Hänelläkin oli hyvät puolensa, enkä minä ollut läheskään niin rohkea taistelukentällä kuin hän. Varoin aina nahkaani."

"Ah, niin, tämä… Tämä oli eri juttu. Tästä riippui niin paljon. Niin hartaasti kuin vihaankin tappelua, oli minun tällä kertaa otettava siihen osaa. Mitäpä siitä, vaikka keihäs olisikin tunkeutunut kurkkuuni? Tämähän oli viimeinen taisteluni."

"Olen hyljännyt tuon arvonimen. En ole ruhtinas enää. Olen jättänyt maailman turhuuden taakseni." Neito ei voinut häntä käsittää.

"Mitä? Sitä, mitä muutkin veljet tekevät. Pax multa in cella. Apotti oli oikeassa. Tehtäväni täällä on päättynyt, enkä enää kaipaa muuta kuin rauhaa. Maailma ei merkitse minulle mitään."

"Eikö mitään!" Neito katseli häntä kummastuneena. "Ja viidessä vuodessa olette kuitenkin saavuttanut niin paljon."

"En mitään tavoittelemisen arvoista. Kaikki on turhuutta, hulluutta, kurjuutta ja verenhimoa. Maailma ei ole minua varten, enkä olisi sitä koskaan oppinut tuntemaan, ellen olisi kohdannut teitä tielläni. Mutta nyt on kaikki ohi."

"Lahjoitan ne teille, madonna, jos suostutte vastaanottamaan minulta jäähyväislahjan."

Hänen sanojaan seurasi pitkä äänettömyys. Valeria oli vetäytynyt hieman taaksepäin, eikä Bellarion voinut nähdä hänen kasvojaan. Vihdoin virkahti neito muuttuneella äänellä:

Nuori mies huokasi. "Niinkö luulette? Teidän on kenties vaikea ymmärtää, että maallinen menestys minua niin vähän houkuttelee. Mutta uskokaa minua, poistuessani maailmasta olen vain yhdestä syystä pahoillani."

Jälleen äänettömyys. Sitten kuului heikkoa kahinaa ja Valeria loittoni muutaman askeleen.

Mutta neito ei lähtenytkään. Hän pysähtyi sohvan ja takan väliin, solakkana ja suorana aivan kuin sinä iltana, jolloin he ensi kerran olivat kohdanneet puutarhassa. Bellarion huomasi, että hänellä oli yllään ruumiinmukainen hopeanvärinen puku, jonka pitkät hihat valahtivat vapiseville käsille. Sellaiset hihat hänellä oli ollut tuona iltanakin… Hartioilleen oli hän heittänyt safiirinsinisen viitan, jonka avarat, halkaistut hihat olivat päärmetyt kärpännahalla. Ja hopeaisessa otsarivassa, jonka hän oli painanut kullanruskeille hiuksilleen, kimalteli safiireja.

"Ah", virkkoi Bellarion uneksivasti. "Tuollaiselta te näytitte
silloinkin, ja tuollaisena tahdon teidät muistaa niinkauan kuin elän.
Olen iloinen siitä, että olen saanut teitä palvella, ruhtinattareni.
Pidän sitä suurena kunniana."

Hitaasti astui neito takaisin sohvan ääreen. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen. Tummien silmien katse näytti miettivältä ja salaperäiseltä.

Nuori mies yritti hymyillä. "Oliko tuo tarpeellinen kysymys? Eikö koko elämäni todista teille, ettei nainen ole koskaan merkinnyt miehelle enempää kuin te minulle? Kaikkeni olen tehnyt teidän hyväksenne. Olen palvellut teitä — per fas et nefas."

"En halunnut ainoastaan kunnioittaa teitä. Eivätkö nämä värit ilmaise teille mitään, Bellarion?"

"Ilmaise?" Ensi kerran koko heidän tuttavuutensa aikana näki Valeria pelkoa hänen silmissään..

"Kaikesta päättäen eivät. Olettehan sitäpaitsi sanonut, ettette tavoittele mitään."

"En mitään sellaista, joka on ulottuvissani. Enkä halua tavoitella sellaista, jota en milloinkaan voi saada."

Bellarion kohotti katseensa ja huomasi hänen alakuloisen hymynsä ja kyyneleet hänen silmissään. Hän hätkähti. Terveellä kädellään tarttui hän lujasti neidon vasempaan, velttona riippuvaan käteen.

"Ah, kyllä" Hänen kasvonsa hehkuivat. "Jotakin, joka muuttaisi maailman tekokullan ja valheellisen loiston eläväksi autuudeksi… Jumalani! Mitä puhunkaan?"

"Minuako? Voisinko kieltää sinulta mitään, minä, jolle olet antanut elämäsi? Täytyykö minun tarjota sinulle kaikkeni? Etkö voi vaatia mitään itse."

Neito kumartui suutelemaan häntä huulille. "Rakastin sinua koko ajan, mutta teeskentelin vihaa. Annoin sinulle sydämeni jo nähdessäni sinut ensi kerran palatsin puutarhassa. Ja juuri senvuoksi, että sinua rakastin, oli pettymykseni ja murheeni niin syvä, kun luulin huomaajani sinussa vilppiä. Minun olisi pitänyt kuunnella sydäntäni, Bellarion, eikä turvata erehtyvään järkeeni. Sinähän varoititkin minua ja sanoit, ettei minun pitäisi tehdä johtopäätöksiä. Olen kärsinyt niinkuin kaikki ne kärsivät, jotka pettävät itseään."

Bellarion tarkkasi häntä kalpeana ja hiukan surumielisenä "Niin", huokasi hän sitten. "Minulla on kuumetta, niinkuin äsken sanoit. Voiko tämä olla muutakaan?"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUHTINATTAREN RITARI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.