The Project Gutenberg eBook of Etelämere auringon alla, by Jack London

Omistettu Charmianille, joka palveli perämiehenä Snarkissa, hoiti ruoria yöllä ja päivällä — aluksen saapuessa ja lähtiessä satamasta sekä purjehtiessa ulapoilla — joka ei milloinkaan säikkynyt vastuksia, mutta itki, kun matka kaksi vuotta kestäneen purjehduksen jälkeen täytyi keskeyttää.

SISÄLLYS

1. Johdanto.
2. Käsittämätöntä ja selittämätöntä.
3. Seikkailuhenki.
4. Ensimmäinen maihinnousumme.
5. Kuninkaallista urheilua.
6. Molokain spitaaliset.
7. "Auringon talo".
8. Poikki Etelämeren.
9. Kuoleman paratiisi.
10. Luonnonihminen.
11. Kuninkaallista kestiystävyyttä.
12. Kivenheittokalastusta Bora Boralla.
13. Salomonin saarilla.
14. Etelämeren kieltä.
15. Maallikkolääkärin kokemuksia.
16. Jälkikatsaus.

Matkamme sai alkunsa Glen Ellenin uima-altaalla. Uinnin välillä meillä oli tapana loikoilla hietikoilla, antaen ihon imeä lämmintä ilmaa ja auringon paistetta. Roscoe oli tehnyt muutamia matkoja huvipurrella, ja minä olin liikkunut hiukan merillä. Ehdottomasti johduimme keskustelemaan aluksista. Ja me puhelimme pienistä aluksista ja niiden merikelpoisuudesta. Esikuvaksi otimme kapteeni Slocumin ja hänen kolmen vuoden matkansa maailman ympäri.

Vakuutimme ensin, ettemme pelkäisi matkustaa maailman ympäri pienellä aluksella, esimerkiksi neljänkymmenen jalan pituisella. Vakuutimme sitten, että mielellämme tekisimme sen. Ja lopuksi vakuutimme, ettei koko maailmassa ollut mitään, minkä kernaammin olisimme tehneet.

Sitten kysyin Charmianilta yksityisesti, halusiko hän todellakin sitä, ja hän vastasi, että se olisi aivan liian hauskaa voidakseen toteutua.

Kun seuraavan kerran loikoilimme vieretysten rantahietikolla ja otimme ilmakylpyä, sanoin Roscoelle: "Taidammepa lähteä!"

Minun piti rakentaa talo maatilalleni, niin ikään minun oli ryhdyttävä hoitamaan hedelmäpuutarhaa, viinitarhaa ja monen monia pensasaitoja, ja minulla oli koko joukko muutakin toimitettavaa. Päädyimme harkinnan jälkeen siihen, että voisimme lähteä matkalle neljän, viiden vuoden kuluttua. Mutta samassa meissä rupesi heräämään seikkailuhalu. Miks'emme toteuttaisi heti aikomustamme? Eihän meistä kukaan nuorentuisi aikaa myöten! Hedelmäpuutarha, viinitarha ja pensasaidat kasvaisivat kyllä poissakin ollessamme. Kun sitten palaisimme, olisivat ne valmiina. Ja voisimme asua ladossa sillä aikaa kun taloamme rakennettaisiin.

Niin oli matkamme päätetty, ja Snarkin rakentaminen alkoi. Nimitimme aluksemme Snarkiksi sen tähden, ettemme pitäneet mahdollisena mitään muuta nimeä — tämä selitys annettakoon niiden tyydytykseksi, jotka muuten pitäisivät nimitystä jollakin tavoin merkillisenä.

Ystävämme eivät kykene ollenkaan ymmärtämään, minkä takia lähdemme moiselle matkalle. He värisevät, valittavat ja kohottelevat käsiään korkeutta kohti. Millään selityksellä heitä ei saa tajuamaan, että etenemme vähimmän vastarinnan tietä — että meidän on helpompi lähteä uhmaamaan valtameren ulapoita pienellä aluksella kuin jäädä kuivalle maalle, aivan kuten heidän on helpompi jäädä kuivalle maalle kuin lähteä merelle pienellä aluksella. Heidän mielentilansa on sopimattoman itsekäs. He eivät kykene vapautumaan omasta mielipiteestään. He eivät voi loitota kyllin kauas omasta itsestään nähdäkseen, ettei heidän vähäisimmän vastarinnan tiensä välttämättä tarvitse olla sama kaikilla muilla. Omasta myötä- ja vastenmielisyydestään ja omista haluistaan he tekevät mittapuun, millä mittaavat muiden myötä- ja vastenmielisyyttä ja haluja. Mutta se on väärin. Olen sanonut sen heille. Mutta he eivät kykene vapautumaan omasta kurjasta minästään hetkeksikään kuunnellakseen minua. Heidän mielestään olen joutunut järjiltäni. Minä puolestani tunnen osanottoa heitä kohtaan. Ymmärrän heitä. Kaikki olemme taipuvaisia uskomaan, että jokin on hullusti niiden järjentilassa, jotka ajattelevat toisin kuin me.

Viimeisen sanan saa aina "se miellyttää minua". Se ylittää kaiken filosofian, käyttää itse elämän sydäntä. Kun filosofia on kaikella voimallaan kokonaisen kuukauden saarnannut ihmiselle, mitä tämän pitää tehdä, saattaa ihminen seuraavassa silmänräpäyksessä sanoa: "Se miellyttää minua!" ja tehdä jotakin muuta — ja filosofia haihtuu savuna ilmaan. "Se miellyttää minua", se saa aikaan, että juomari juoja että itsensäkiduttaja pukeutuu jouhipaitaan. Se tekee toisen mässääjäksi ja toisen karun erämaan erakoksi. Se panee toiset tavoittelemaan mainetta, toiset kultaa, toiset rakkautta ja toiset Jumalaa. Filosofia on hyvin usein ihmisen tapa selittää omalta kohdaltaan: "Se miellyttää minua!"

Mutta palaan nyt Snarkiin ja niihin syihin, mitkä saavat minut lähtemään purjehdusmatkalle maailman ympäri sillä aluksella. Ne seikat, mitkä miellyttävät minua, ovat luonnollisesti sellaisia, joita pidän maailman arvokkaimpina. Ja arvokkaimpana pidän henkilökohtaista urotekoa en maailman suosion vuoksi, vaan oman tyydytykseni tähden tehtyä. Siinä on se vanha: "Minä olen sen tehnyt! Minä olen tehnyt sen! Omilla käsilläni minä olen suorittanut sen!" Mutta olen sitä mieltä, että maineteon pitää tapahtua elävässä elämässä. Haluan mieluummin voittaa uimakilpailussa tai hallita vikuroivaa hevosta kuin voittaa laakereita romaanikirjailijana. Kullakin on oma makunsa. Toiset pitävät viimeksi mainittua kilpailua kunniakkaampana kuin uimakilpailun voittamista tai hevosen taltuttamista.

Ylväimmän teoistani olen suorittanut ollessani seitsentoistavuotinen. Silloin kerran tunsin väkevästi ja täydellisesti eläväni. Olin kolmimastoisella kuunarilla Japanin rannikon edustalla. Olimme joutuneet taifuunin kouriin. Koko miehistö oli ollut kannella suurimman osan yötä. Tulin kannelle kello seitsemän aamulla, ja minut määrättiin ruoriin. Ei ainoatakaan purjetta ollut ylhäällä. Viiletimme myötätuuleen köysistö tyhjänä, ja vauhti oli raivokas. Aalto seurasi aaltoa kahdeksannespeninkulman päässä, ja myrsky tempasi niiden valkeat harjat siivilleen, niin että ilma oli aivan täynnä kiehuvaa vaahtoa. Ei millään erottanut enempää kuin kaksi aaltoa kerrallaan. Laivaa oli melkein mahdoton hallita, se kieppui puoleen ja toiseen hautaantuen vähän väliä veteen, mutkitteli lakkaamatta edestakaisin kaakkois- ja lounassuuntien välillä ja uhkasi kaatua joka kerta kun kohosi mahtavan aallon laelle.

Kävin paikalleni ruoriin. Laivuri seisoi vierelläni kotvan ja katseli, miten hoidin tehtävääni. Hän oli levoton nuoruuteni takia, hän pelkäsi, ettei minulla olisi kylliksi voimia eikä päättäväisyyttä. Mutta kun hän oli nähnyt minun onnellisesti suoriutuvan peräsimessä useista vaikeista tilanteista, hän meni aamiaista syömään. Sekä päällystö että miehistö oli aamiaisella kannen alla. Jos kuunari olisi joutunut poikittain tuuleen, ei kukaan heistä olisi koskaan palannut kannelle. Neljäkymmentä minuuttia seisoin siellä yksinäni ruoria hoitaen, hurjasti keikkuva alus ja kaksikymmentäkaksi ihmishenkeä käsissäni. Kerran hyökyaalto löi yli peräkannen. Näin sen tulevan, ja puolihukuksissa monen vesitonnin vyörähtäessä ylitseni — estin kuunarin ponnahtamasta tuuleen. Tunnin kuluttua pääsin vapaaksi, voivuksissa ja hiessä kylpien. Mutta olin suorittanut tehtäväni! Omilla käsilläni olin hallinnut ruoriratasta ja onnellisesti kuljettanut sataa puu- ja rautatonnia miljoonien tonnien painoisessa tuulessa ja aallokossa.

Minun tyydytykseni aiheutui siitä, että olin tehnyt tehtäväni — ei siitä, että kaksikymmentäkaksi miestä tiesi minun suorittaneen sen. Vuoden kuluttua oli enemmän kuin puolet heistä vainajina, mutta tekoni johdosta tuntemani ylpeys ei ollut vähentynyt puoleen. Minun on sentään myönnettävä, että olen mielissäni pienestä yleisöstä. Mutta sen täytyy olla aivan pieni ja käsittää vain sellaisia, jotka rakastavat minua ja joita rakastan. Kun silloin suoritan henkilökohtaisen uroteon, minusta tuntuu, että sillä teen oikeutetuksi heidän hellyytensä minua kohtaan. Mutta se on aivan muuta kuin tyydytykseni itse teosta. Se tyydytys on kokonaan omaani eikä riipu siitä, onko teolla todistajia. Kun olen suorittanut jotakin miehuullista, olen aivan haltioissani. Hehkun ihastusta, tunnen ylpeyttä, mikä on minun ja ainoastaan minun. Se on elimellistä. Jokainen soluni värisee siitä tunteesta. Ja se on hyvin luonnollista. Se on aivan Yksinkertaisesti tyydytystä siitä, että sopeudun olosuhteihin. Se on menestyksen tuntoa.

Ehyesti ja voimakkaasti eletty elämä on menestyksellistä. Menestys on sen hengitystä. Vaikean tehtävän suorittaminen on samaa kuin menestyksellinen mukautuminen ankariin olosuhteihin. Mitä vaikeampi tehtävä on, sitä suuremman tyydytyksen sen suorittaminen tuottaa. Niin on asianlaita silloin, kun hyppää ponnahduslaudalta uima-altaaseen ja tehden vartalonheilutuksen taaksepäin sukeltaa pää edellä veteen. Hypyn tapahtuessa hyppääjän asema on epätoivoinen, ja huimapäätä kohtaisi ankara rangaistus, jos hän epäonnistuisi ja putoaisi pitkin pituuttaan veteen. Luonnollisesti hän olisi voinut jättää tekemättä uhkayrityksen Hän olisi voinut pysyä maalla levossa ja rauhassa, ympärillään kesäilma ja auringon paiste ja luja pohja jalkainsa alla. Mutta hän oli toisenlaiseksi luotu. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän kiiti läpi ilman, hän eli niin väkevästi, ettei hän milloinkaan olisi kyennyt sellaista kokemaan lujalla pohjalla.

Omalta kohdaltani tahdon mieluummin olla sellaisen miehen asemassa kuin katsella sivusta. Juuri sen tähden rakennutan Snarkin. Olen sellaiseksi luotu. Se miellyttää minua, siinä kaikki. Matka maailman ympäri tuottaa ihmiselle monia suuria silmänräpäyksiä. Tarkastelkaamme hiukan asiaa. Tässä minä nyt olen, pieni eläin, jota nimitetään ihmiseksi — kappale elävää ainetta, satakuusikymmentäviisi naulaa lihaa ja verta, hermoja, jänteitä, luita ja aivoja — kaiken kaikkiaan pehmeä ja hauras, helposti vahingoittuva, vajavainen ja heikko. Jos isken juonikasta hevosta turpaan rystysilläni, voi jokin käteni luu murtua. Jos panen pääni veden alle viideksi minuutiksi, hukun. Jos putoan kahdenkymmenen jalan korkeudelta, saatan murskautua. Olen ylen riippuvainen lämpötilasta: muutama aste yhtäälle — ja sormeni, korvani ja varpaani mustuvat ja putoavat pois; muutama aste toisaalle — ja ihoni palaa rakkuloille, kurtistuu ja irtaantuu värisevästä lihasta; muutama aste lisää jommallekummalle taholle, ja elämäni sammuu. Pisara käärmeen myrkkyä pääsee ruumiiseeni, ja lakkaan liikkumasta — iäksi. Lyijymurunen singahtaa kiväärinpiipusta päähäni — ja minut ympäröi ikuinen pimeys.

Hento ja heikko, kappale sykkivää hyytelömäistä elämää — siinä kaikki, muuta en ole. Ja minua ympäröivät mahtavat luonnonvoimat, jättiläisuhkaukset, tuhon titaanit, armottomat hirviöt, jotka välittävät minusta vähemmän kuin minä hiekkajyvästä, minkä muserran jalallani. Ne eivät tunne pienintäkään sääliä minua kohtaan. Ne eivät tunne minua. Ne ovat tiedottomia, sydämettömiä, eivätkä ne noudata siveysopin sääntöjä. Pyörremyrskyt, salamat, rankkasateet, tulvat, vuokset ja luoteet, vedenalaiset virrat, pilvenpatsaat, pyörteet, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, tyrskyt, jotka jylisevät kuin ukkonen iskiessään kalliorantoja vasten, hyökylaineet, jotka lyövät yli suurimpainkin laivain musertaen ihmiset pehmeäksi taikinaksi tahi pyyhkäisten heidät mereen kuoleman kitaan — sellaiset järjettömät hirviöt eivät tiedä mitään siitä pienestä, hennosta luomuksesta, joka on vain hermoja ja heikkoutta ja jota hänen kanssaihmisensä nimittävät Jack Londoniksi ja joka omasta mielestään on "all right" ja aivan luomakunnan kruunu.

Kautta sen kuohuvan kaaoksen, mikä vallitsee noiden mainitsemieni jättiläisten vimmastuessa, on minun raivattava mitätön tieni. Se elämän hitunen, minkä muodostaa "minä", kuvittelee olevansa jumalallinen, jos sen onnistuu välttää niitä tai käyttää niitä palvelijoinaan. Ihanaa on rynnistää myrskyyn ja tuntea itsensä jumalalliseksi! Kun pieni hitunen sykkivää hyytelöä tuntee itsensä jumalalliseksi, sen tunne on paljon ihanampi kuin jumalan tuntiessa itsensä jumalalliseksi.

Meillä on nyt edessämme meri tuulineen ja aaltoineen. Meillä on edessämme koko maailman meri tuulineen ja aaltoineen, siis julma ympäristö. Ja sitten on edessä vaikea mukautuminen, mistä suoriutuminen tuottaa nautintoa sille pienelle, värisevälle, turhamieliselle hituselle, mikä on "minä". Se miellyttää minua. Olen sellaiseksi luotu. Se on turhamaisuuden minulle ominainen erikoismuoto, siinä kaikki.

Snarkilla matkustamisella on toinenkin puolensa. Koska elän, haluan myös katsella ympärilleni, ja koko maailmassa on enemmän nähtävää kuin pienessä kaupungissa tai laaksossa. Emme ole laatineet suurisuuntaisia matkasuunnitelmia. Mutta yksi seikka on aivan päätetty, ja se on, että ensimmäisenä satamapaikkanamme tulee olemaan Honolulu. Joitakuita yleispiirteisiä kaavailuja lukuunottamatta emme ole lainkaan miettineet, minne Havaijilta lähdettyämme ensinnä matkaamme. Sen päätämme vasta taipalella. Tiedämme nyt ainoastaan ylimalkaisesti, että purjehdimme Tyynen meren poikki ja käymme Samoalla, Uudessa Seelannissa, Tasmaniassa, Australiassa, Uudessa Guineassa, Borneolla ja Sumatralla, sekä että jatkamme matkaa Filippiinien kautta Japaniin. Sitten seuraavat Korea, Kiina, Intia, Punainen meri ja Välimeri. Sen jälkeen on reitti liian epämääräinen yksityiskohdittain viitoitettavaksi, joskin meillä on joukko suunnitelmia, mitkä aivan varmasti toteutamme. Aiomme viettää useita kuukausia Euroopan eri maissa.

Snarkista tulee purjealus. Se varustetaan myöskin bensiinimoottorilla, mutta tätä konetta tullaan käyttämään ainoastaan hätätilassa: jos esimerkiksi joudumme pahalla säällä karikko- ja matalikkoalueelle, tahi jos äkillinen tyven jättää meidät avuttomina virtavedessä ajelehtimaan. Ja rikiltään Snark tulee olemaan ns. ketch joolin ja kuunarin välimuoto. Viime aikoina on jooliriki osoittautunut parhaimmaksi. Ketchrikillä on joolirikin avut ja lisäksi joitakin sellaisia, mitkä on kuunarin rikillä.

Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan Snarkin pituudeksi piti tulla neljäkymmentä jalkaa vesirajasta, mutta havaitsimme, ettei siihen silloin mahtuisi kylpyhuonetta, ja siitä syystä olemme lisänneet vesirajapituuden neljäksikymmeneksiviideksi jalaksi. Suurin leveys on viisitoista jalkaa. Ei kansihyttiä eikä lastiruumaa. Kansi muodostaa yhtenäisen sileän pinnan, jossa on vain kaksi porrasaukkoa ja keulaluukku. Sen johdosta, ettei kannelle ole rakennettu mitään sen vastustusvoimaa heikentävää, olemme mahdollisimman hyvässä turvassa silloin, kun mahtavat hyökylaineet lyövät sen yli. Kelpaapa meidän kyyrötellä pahan sään päivinä isossa, tilavassa istuinlaatikossa, joka on korkealla suojalaidalla varustettu ja itsestään tyhjentyvä.

Miehistöä ei meillä tule olemaan. Tai oikeammin sanoen: Channian, Roscoe ja minä tulemme muodostamaan miehistön. Aiomme tehdä kaiken omin käsin, aiomme matkata maailman ympäri pelkästään omin avuin. Menköön syteen tai saveen, mutta omin käsin tahdomme aluksemme hoitaa. Luonnollisesti otamme kokin ja kajuuttapojan. Miksi kyyhöttäisimme lieden ääressä ruokaa valmistamassa tai pesisimme astioita ja kattaisimme pöytää? Moista voisimme tehdä maissakin. Ja meidänhän on oltava vahdissa ja hoidettava alusta. Sitäpaitsi minun on myöskin harjoitettava kirjailijan ammattia hankkiakseni itsellemme muonaa ja pitääkseni Snarkin asianmukaisessa purjehduskunnossa. Ja lisäksi minulla on maatilani… Onhan minun pidettävä huoli siitä, että viinitarhani, hedelmäpuuni ja pensasaitani jatkavat kasvamistaan.

Kun olimme lisänneet laivan pituutta saadaksemme sijaa kylpyhuoneelle, havaitsimme, ettei lisäystä kokonaan tarvittu kylpyhuonetta varten. Ja sentähden päätimme hankkia isomman koneen. Olemme tilanneet seitsenkymmenhevosvoimaisen, ja koska edellytämme, että se kykenee kuljettamaan meitä kymmenen solmun vauhdilla, tiedämme, ettei todellakaan ole olemassa virtaa, josta emme selviytyisi.

Aiomme tehdä joukon sisävesimatkoja. Snarkin pienen koon takia se on mahdollista. Kun saavumme sisävesille, poistamme mastot ja panemme koneen käyntiin. Ovathan edessämme Kiinan kanavat ja Jangtsekiang. Siellä tulemme viettämään kuukausia, jos vain saamme hallitukselta luvan. Ainoana sisävesimatkojemme esteenä tulee olemaan se saammeko hallitusten luvan. Mutta jos sen saamme, silloin voimme tehdä sisävesimatkoja melkein rajattomasti.

Niilille saavuttuamme voimme matkata sitä myöten sisä-Egyptiin. Voimme nousta Tonavaa pitkin Wieniin, Thamesia Lontooseen ja Seineä Pariisiin… Voimme myöskin Välimereltä nousta Rhone-virtaa myöten Lyoniin, siirtyä sieltä Saônelle ja Saônelta Marnelle Bourgognen kanavan kautta, minkä jälkeen Marnelta pääsemme Seinelle, ja sitä pitkin laskemme Havreen. Purjehdittuamme Atlantin poikki Yhdysvaltoihin voimme matkata ylös Hudsonia, kulkea Erie-kanavan kautta, sitten pitkin Suuria järviä, jättää Michigan-järven Chicagon luona, päästä Mississippille Illinois-jokea ja yhdyskanavia myöten sekä jatkaa retkeä alas Mississippiä Meksikon lahdelle. Sitten on suuria jokia Etelä-Amerikassakin. Luulen, että osaamme maantiedettä Kaliforniaan palatessamme!

Ihmisillä, jotka rakentavat taloja, on usein paljon päänvaivaa. Mutta jos moinen jännitys miellyttää heitä, kehoitan heitä rakennuttamaan sellaisen aluksen kuin Snark. Ajatelkaapa hetkinen yksityiskohtien herättämää jännitystä — esimerkiksi konetta koskevia. Millaiset koneet ovat parhaat? Kaksitahtisetko? Kolmitahtisetko? Nelitahtisetko? Huuleni ovat väsyneet kaikenkaltaisten merkillisten sanojen lausumisesta, mieleni on menehdyksissä vielä merkillisimmistä suunnitelmista, ja se on kävellyt jalkapohjansa helliksi oudoilla kivikkopoluilla ajatusten maailmassa. Mikä sytytysmenetelmä? Kipinäsytytyskö? Onko käytettävä kuivia kennoja vai akkumulaattoriparistoja? Sellainen paristo hoitaa itsensä, mutta silloin tarvitaan myös dynamokone. Mitenkä vahva? Ja kun sitten olemme hankkineet dynamon ja akkumulaattoripariston — olisihan toki aivan naurettavaa, ellei aluksellamme olisi sähkövalaistusta. Sitten seuraa kysymys valojen lukumäärästä ja niiden voimasta. Mutta sähkövalaistusta varten tarvitaan voimakkaampi akkumulaattori, mikä taas puolestaan vaatii voimakkaamman dynamon.

Ja kun olemme päässeet siihen asti — niin miksi olla vailla valonheittäjää? Sellainen saattaisi olla sanomattoman hyödyllinen. Mutta valonheittäjä kuluttaisi niin paljon sähköä, ettei muualle saataisi valoa sen ollessa käytössä. Ja niin meidän on käännyttävä takaisin samalle väsyttävälle taipalelle hankkimaan lisävoimaa akkumulaattoriin ja dynamoon. Ja kun se kysymys lopultakin on ratkaistu, herää uusi: "Mutta mitenkä käy, jos kone menee rikki?" Ja se panee meidät jälleen pulaan. Laita lyhdyt, kompassikaapin lamput ja ankkurilyhdyt… Riippuuhan henkemme niiden palamisesta! Niin meidän täytyy hankkia lisäksi runsas varasto öljylamppuja.

Mutta koneestamme emme ole kumminkaan vielä selviytyneet. Se on voimakas kone. Ja meitä on kaksi pientä miestä ja pieni nainen. Sekä sydämemme että selkärankamme murtuisivat, jos meidän olisi pakko nostaa raskas ankkuri käsin. Ankkurin noston on jäätävä koneen työksi. Ja silloin meillä on ratkaistavanamme pulma, mitenkä siirtää voima koneesta ankkurivintturiin. Kun se seikka on selvitetty, täytyy meidän uudelleen jakaa aluksemme tilavuus konehuoneen, keittiön, kylpyhuoneen, hyttien ja kajuutan kesken ja aloittaa suunnittelu vielä kerran alusta.

Ja sitten on mentävä etsimään mahdollisimman hyvää peräsinlaitetta — ja ratkaistava, onko kompassikaappi sijoitettava laivan keskiviivalle ruorin eteen vai toiselle sivulle ruorin eteen — kysymys, josta voi syntyä loputon kiista merikarhujen kesken… Entä polttoainepulma — tuhat viisisataa gallonaa bensiiniä — mikä säilytystapa on varmin ja millaiset putkilaitteet ovat luotettavimmat — mikä tulensammutustapa on parhain, jos bensiini sattuu syttymään? Senjälkeen pelastusveneestä ja sen paikasta kasvava soma pikku pähkinä. Kun sekin on purtu, karkaa kimppuun kokki- ja kajuuttapoikakysymys niinkuin painajainen kaikkine ominaisuuksineen. Aluksemme on pieni, ja tulemme elämään sangen lähellä toisiamme. Maamarriaisten palvelijatarpulma kutistuu mitättömäksi meidän pulmamme rinnalla. Valitsimme kajuuttapojan ja luulimme huoltemme paljon keventyneen; silloin se veijari otti ja rakastui ja epuutti pestinsä!

"Älä surkeile kustannuksia", sanoin Roscoelle. "Kaiken Snarkilla pitää olla laadultaan mahdollisimman hyvää. Mutta ei turhia sirouksia. Sileät seinät välttävät minulle. Pane sensijaan kustannukset itse rakenteeseen. Snarkista pitää tulla niin lujatekoinen kuin aluksen on mahdollista olla. Maksakoon minkä maksoi, kunhan siitä vain tulee luja ja kestävä. Pidä sinä vain huoli siitä, että Snarkista tulee sellainen — minä kirjoitan kirjoittamistani ja hankin rahaa maksaakseni menot."

Ja sen teinkin — parastani pannen. Sillä Snark nieli rahaa nopeammin kuin kykenin sitä ansaitsemaan. Itse asiassa minun täytyi lakkaamatta lainata rahaa vaillinkeja täyttääkseni. Milloin lainasin tuhat dollaria, milloin lainasin kaksituhatta dollaria ja milloin lainasin viisituhatta dollaria. Samalla tein koko ajan herkeämättä työtä, jokainoa päivä, ja panin kaikki ansioni Snarkin rakentamiseen. Tein työtä sekä pyhäpäivät että arjet, en pitänyt hetkenkään lepoa. Mutta hankkeemme vuoksi kannatti tehdä! Kohta kun ajattelin Snarkia, tiesin, että kannatti tehdä.

Sillä nyt kerron teille, rakkaat lukijat, miten lujarakenteinen aluksemme on. Se on neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä vesirajasta. Emäpuulankku on kolme tuumaa paksu, laudoituslankut ovat kahden ja puolen tuuman paksuisia ja kansilankut kahden tuuman. Kaikessa tässä puuaineksessa ei ole ainoatakaan oksaa. Tiedän, sillä olen erikoisesti tilannut sen Puget Soundista. Ja Snarkissa on neljä vedenpitävää kammiota. Saipa Snark miten suuren vuodon tahansa, ei vesi voi täyttää enempää kuin yhden kammion. Kolme muuta joka tapauksessa pitää laivan varmasti pinnillä ja tekee meille mahdolliseksi vaurion korjaamisen. Se hyöty on niistä kammioista. Taimmainen osasto — perä sisältää kuusi säiliötä, joihin mahtuu toista tuhatta gallonaa bensiiniä. Bensiinihän on tosin hyvin vaarallista lastia, jos sitä on runsas määrä pienellä meren ulapoita purjehtivalla aluksella. Mutta kun mainitut säiliöt, jotka eivät vuoda, on suljettu ilmatiiviiseen kammioon, mikä on huolellisesti eristetty koko muusta ympäristöstä, on vaara hyvin vähäinen.

Snark on purjealus. Se rakennettiin ennen kaikkea sellaiseksi. Mutta se on myös varustettu apukeinolla, seitsenkymmenhevosvoimaisella koneella. Kone on voimakas ja mainio. Totta kai sen tiedän. Olen hankkinut sen New Yorkista asti. Kannella koneen yläpuolella on ankkurivintturi. Se on oivallinen laite — painaa useita satoja nauloja ja ottaa valtavasti tilaa. Olisihan toki aivan naurettavaa nostaa ankkuri käsin, kun on laivalla seitsenkymmenhevosvoimainen kone. Sen tähden hankimme vintturin ja johdamme siihen voimaa koneesta kojeella, mikä varta vasten valmistettiin eräässä San Franciscon valimossa.

Snark piti järjestää kodikkaaksi, ja siinä suhteessa ei säästetty kustannuksia. Esimerkiksi meillä on siellä kylpyhuone — pieni ja ahdas tosin, mutta varustettu kaikilla mukavuuksilla, mitkä kylpyhuoneessa tavallisesti on. Kylpyhuoneemme on oikea runoelma menettelyohjeineen ja keksintöineen, pumppulaitteineen, hanoineen ja venttiileilleen. Alusta rakennettaessa minulla oli tapana valvoa öisin vuoteessani kylpyhuonetta suunnitellen. Sellainen on kylpyhuoneemme… Sitten pelastusvene ja suurvene. Ne on ajoitettu kannelle ja vievät sen pienen alan, millä kenties olisimme voineet vähän liikkua. Mutta ovathan molemmat veneet todellakin kuin henkivakuutuksena — ja vaikka rakentaakin niin kestävän ja lujatekoisen aluksen kuin Snark, viisas ihminen sentään pitää huolen siitä, että hänellä on hyvä pelastusvene, mainio. Aivan ensiluokkainen. Oli sovittu sen hinnaksi sataviisikymmentä dollaria, ja kun menin maksamaan laskua, ilmeni, että se olikin kolmesataayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Sehän toki osoittaa, että vene varmasti on mainio!

Saattaisin kirjoittaa vaikka minkä verran Snarkin erinomaisista ominaisuuksista, mutta jätän sen tekemättä. Olen ylistänyt niitä tarpeeksi ja olen tehnyt sen määrätyssä tarkoituksessa, mikä kyllä vielä selviää. Ja nyt pyydän teitä ystävällisesti muistamaan tämän luvun otsakkeen. — "Käsittämätöntä ja selittämätöntä"! — Suunnitelmamme mukaan Snarkin piti lähteä lokakuun 1. päivänä 1906. Se, ettei Snark lähtenyt silloin, oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ei ollut todellisuudessa muuta pätevää syytä siihen, ettei Snark lähtenyt, kuin se, ettei se ollut valmis. Eikä ollut selitettävissä olevaa syytä siihen, minkä takia se ei ollut valmis. No — sitten se luvattiin valmiiksi marraskuun 1:seksi päiväksi — marraskuun 15:nneksi päiväksi — joulukuun 1:seksi päiväksi, mutta se ei ollut valmis silloinkaan. Joulukuun l:senä päivänä Charmian ja minä siirryimme terveellisestä, ihanasta Sonomastamme tukahduttavaan kaupunkiin. Mutta emme pitkäksi aikaa — eihän toki, vain pariksi viikoksi. Matkustaisimme joulukuun 15:ntenä päivänä. Ja luulin tietäväni sen varmasti, sillä Roscoe oli niin sanonut, ja nimenomaan hänen neuvostaan tulimme kaupunkiin, viipyäksemme siellä kaksi viikkoa. Mutta voi — ne kaksi viikkoa menivät, meni neljä viikkoa, meni kuusi viikkoa, meni kahdeksan viikkoa, ja lähtöhetki oli kauempana kuin konsanaan. — Pitäisikö selittää? Kenen? Minunko? Minä en osaa… ainoa kerta elämässäni, jolloin minun on pitänyt antaa periksi. Ei ole minkäänlaista selitysmahdollisuutta, muuten kyllä koettaisin. Minun, vaikka minulla on sanaseppoisuus ammattinani, täytyy tunnustaa, etten kykene selittämään, minkä tähden Snark ei ollut valmis. Voin ainoastaan toistaa, mitä olen edellä sanonut: se on käsittämätöntä ja selittämätöntä.

Ne kahdeksan viikkoa kasvoivat kuudeksitoista, mutta silloin Roscoe tuli eräänä päivänä luoksemme sanoen: "Ellemme nyt lähde purjehtimaan ennen huhtikuun ensimmäistä päivää, saatte käyttää päätäni potkupallona."

Kaksi viikkoa sen jälkeen hän sanoi: "On parasta, että ryhdyn harjoittamaan päätäni siihen urheiluun."

"Oi, mitä turhista", sanoimme Charmian ja minä toisillemme, "ajattelehan, mikä verraton alus siitä varmasti tulee, kun se kerran valmistuu".

Ja rohkaisimme toisiamme jälleen luettelemalla Snarkin monet erinomaiset ominaisuudet. Sitten minun oli koreasti lainattava lisää rahoja. Ja minun piti istua entistä sitkeämmin kirjoituspöytäni ääressä, tehdä entistä innokkaammin työtä ja sankarillisesti jok'ainoana sunnuntaina kieltäytyä lähtemästä maalle ystävieni mukaan. Minähän rakennutin alusta. Ja taivaan nimessä siitä tuli alus, isokokoisilla kirjaimilla kirjoitettava ALUS — ja samantekevää oli, minkä se maksoi, siitä minä en välittänyt, sillä silloin siitä myös tulisi ALUS…

Totisesti! Onpa Snarkissa vielä eräs mainio kohta, mitä minun on ylistettävä, ja se on aluksen keula. Minkäänlainen aalto ei voi lyödä sen yli. Se nauraa aalloille se keula, se uhmaa niitä, se välittää niistä viis! Ja kaiken sen ohella se on kaunis keula. Sen viivat ovat ihanat kuin suloinen uni. En usko milloinkaan ennen olleen alusta, jolla olisi ollut kauniimpi ja samalla kertaa mainiompi keula. Se näyttää kerta kaikkiaan olevan tehty myrskyjen voittajaksi. Ken koskettaa sitä keulaa, hän koskettaa maailman parhainta keulaa! Kohta kun näkee sen, tietää, ettei hinta ole mitään merkinnyt, kun on ollut kysymyksessä sen keulan valmistaminen… Ja joka kerta kun lähtö lykkäytyi tai kasaantui uusia menoja, ajattelimme sitä ihmeellistä keulaa ja olimme tyytyväisiä.

Snark on pieni alus. Kun kuvittelin, että se maksaisi enintään seitsemäntuhatta dollaria, laskin kaiken hyvin tarkasti ja loppusumman hyvin runsaaksi. Olen rakennuttanut sekä taloja että latoja ja tiedän mainiosti, miten sellaisilla puuhilla on taipumuksena ylittää lasketut menot. Tiesin sen jo silloin, kun laskin Snarkin rakentamiskustannusten nousevan seitsemääntuhanteen dollariin. No — alus maksaa minulle kolmekymmentätuhatta. Luopukaa ystävällisesti kyselemisistä. Se on aivan totta. Olen kirjoittanut maksumääräykset ja hankkinut rahat. Luonnollisesti on aivan mahdotonta selittää asiaa. Se on käsittämätön ja selittämätön. Siinä kaikki… Ja tiedän, että olette samaa mieltä kuin minä ennen kertomukseni päättymistä.

Entä ne ihmeelliset myöhästymiset! Olin asioissa neljänkymmenenseitsemän erilaisen ammattiyhdistyksen ja sadanviidentoista eri toiminimen kanssa. Eikä ainoakaan niiden ammattiyhdistysten jäsenistä tai niistä toiminimistä kertaakaan täyttänyt sitoumustaan sovittuna päivänä eikä välittänyt määräajoista muulloin kuin laskuja periessään ja lähettäessään. Tapahtui, että toiset panivat sielunsa pantiksi siitä, että suorittaisivat tehtävänsä määräpäiväksi. Sellaisen vakuutuksen jälkeen suorittaminen hyvin harvoin myöhästyi kolmea kuukautta enempää. Niin kävi lakkaamatta. Ja Charmian ja minä lohdutimme toisiamme puhelemalla siitä, mikä mainio alus Snarkista tulisi — niin mainio ja luja!… Meillä oli myös tapana kierrellä pienellä veneellä Snarkia, niin että silmämme saivat herkutella sen ennenkuulumattoman ihmeellisellä keulalla.

"Ajattelehan vain myrskyä Kiinan vesillä", sanoin Charmianille, "ja miten Snark puskee siinä eteenpäin, uhmaten aaltoja mainiolla keulallaan. Ei pisaraakaan pääse puukin yli. Se lentää kuivana kuin höyhen! Ja me kaikki istumme kannen alla pelaamassa whistiä myrskyn ulvoessa."

Ja Charmian puristi haltioituneena kättäni ja huudahti: "Snark vastaa satakertaisesti kaiken — pitkän odottamisen ja menot ja harmit ja kaiken! Oi, totisesti siitä tulee ihmeellinen alus!"

Ja joka kerta kun katsoin Snarkin keulaa tai ajattelin aluksen vedenpitäviä kammioita, tunsin mieleni ylentyvän. Mutta niin ei ollut muiden laita. Ystäväni alkoivat lyödä vetoa kanssani Snarkin alituisesti muuttuvasta lähtöpäivästä. Mr Wiget, jonka piti jäädä maatilamme hoitajaksi Sonomaan, peri ensimmäiseksi vetovoittonsa. Hän teki sen uudenvuodenpäivänä 1907. Mutta sen jälkeen seurasi toinen toistaan kovalla vauhdilla. Ystäväni vainosivat minua kuin lauma raivottaria ja tahtoivat lakkaamatta lyödä vetoa kanssani jok'ainoasta uudesta lähtöpäivästä minkä ilmoitin. Olin uhkamielinen ja jäykkäniskainen. Löin vetoa vedon jälkeen ja sain maksaa kaikille.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian minulle, "ajattelehan vain Snarkin keulaa ja myrskyä Kiinan rannikolla."

"Nähkääs", sanoin ystävilleni, kun maksoin viimeisiä vetotappioitani, "ei ole säästetty vaivoja eikä rahoja, jotta Snarkista tulisi merikelpoisin kaikista Golden Gaten läpi konsanaan purjehtineista aluksista — se se on lykkäykset aiheuttanut".

Samaan aikaan minua ahdistivat ankarasti kustantajat ja sanomalehtien julkaisijat, joiden kanssa olin tehnyt sopimuksia ja jotka pyysivät selityksiä viivytyksille. Mutta miten olisin kyennyt selittämään seikan heille, kun en kyennyt selittämään sitä itsellenikään eikä ollut ketään, joka olisi sen selittänyt minulle! Ei Roscoekaan osannut selittää! Lehdet alkoivat tehdä pilaa minusta ja julkaista Snarkin lähdöstä värssyjä, mitkä loppuivat seuraavan tapaisiin kertosäkeihin: "Viel' ei, mutta kohta!" Mutta Charmian oli uskollisena rohkaisijanani, kehoittaen minua ajattelemaan Snarkin keulaa, ja niin menin erään pankkiirin luo ja lainasin viisituhatta lisää.

Ja aika kului kulumistaan. Muuan seikka alkoi jo käydä ilmeiseksi ja selväksi, nimittäin se, että Snarkia oli mahdoton saada aivan valmiiksi San Franciscossa. Rakentamista oli kestänyt niin kauan, että se alkoi ränsistyä. Se oli joutunut sille asteelle, että se pilaantui pikemmin kuin sitä ennätti korjata. Snarkista oli tullut vitsi. Kukaan ei suhtautunut siihen vakavasti, eivät varsinkaan ne, jotka työskentelivät sen parissa. Minä selitin silloin, että lähtisimme purjehtimaan aluksella jättäen sen siihen kuntoon missä se oli ja että lopettaisimme työt Honolulussa. Pian sen jälkeen Snark sai vuodon, mikä oli korjattava ennen kuin saatoimme lähteä matkalle. Niin piti alus siirtää telakalle. Ennen sinne pääsyään se joutui puristuksiin kahden valtavan lotjan väliin ja likistyi sangen pahasti. Kun saimme sen sitten puoleksi koholle kölitaljoilla, nämä pettivät, niin että alus vajosi perä edellä mutaan.

Siitä sukeutui surkea homma. Oikeamminkin oltiin haaksihylyn pelastajia kuin laivan rakentajia. Nousuvesi tulee siellä kaksi kertaa vuorokaudessa, ja joka kerta kuin se tuli, sekä yöllä että päivällä, oli kaksi hinaajahöyryä Snarkia vetämässä. Sitä menoa kesti viikon. Aluksemme kyykötti perä mudassa ja keula ilmassa. Sen vielä ollessa siinä tilassa tahdoimme käyttää kaupungin valimossa valmistettua kojetta, minkä oli määrä siirtää voimaa koneesta ankkurivintturiin. Valoksessa oli halkeamia, koje särkyi, ja ankkurivintturi jäi käyttökelvottomaksi. Sitten tuli seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme käyttökelvottomaksi. Kone oli New Yorkista. Sen alusta samoin. Alustaan tuli halkeamia; alustaan tuli kokonainen joukko halkeamia ja seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme irtaantui ruhjoutuneelta alustaltaan, kohosi ilmaan, särki kaikki johdot ja kaikki kiinnikkeet ja keikahti kyljelleen. Ja Snark pysyi yhä edelleen mudassa, ja molemmat hinaajahöyryt kiskoivat kiskomistaan turhaan.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian, "ajattelehan vain, miten mainio ja luja alus se on".

Ja sitten piristimme itseämme ja iskimme taas käsiksi työhön. Kolhiintunut kone köytettiin laholle alustalleen; kaikki voimanjohtokojeeseen kuuluva irroitettiin ja pinottiin syrjään — kaikki vietäväksi Honoluluun, missä se korjattaisiin ja pantaisiin jälleen paikoilleen. Joskus hämärässä muinaisuudessa Snark oli ulkopuolelta maalattu valkoiseksi. Saattoi tosiaan vieläkin havaita jälkiä siitä väristä, jos katseli alusta määrätynlaisessa valaistuksessa. Sisäpuolelta sitä ei ollut milloinkaan maalattu. Sieltä sitä peitti tuuman paksuinen lika- ja tupakanmehukerrostuma, minkä lukuisat työmiehet olivat jättäneet jälkeensä. Mutta se ei tehnyt mitään, sanoimme. Lian voi pestä ja raaputtaa pois, ja kun sitten aikaa myöten pääsisimme Hololuluun, voitaisi Snarkin maalata samalla kuin se korjattaisiin ja tehtäisiin valmiiksi.

Työllä ja tuskalla saatiin Snark viimein kuljetetuksi retuperällä olevasta telakasta ja vietiin Oakland City Wharf laituriin. Sinne kuljetettiin kotoa kaikki matkatavaramme kirjoja, huopia ja tarve-esineitä. Samalla virtasi kaikenlaista muutakin alukseen sen seitsemän sekamelskassa puita ja hiiliä, vesisäiliöitä ja vettä, vihanneksia ja muita mokatavaroita, öljyä, pelastusvene ja suurvene, kaikki ystävämme, kaikki ystäviemme ystävät ja väkeä, mikä väitti olevansa näiden ystäviä, puhumattakaan niistä, jotka olivat miehistömme ystävien ystävien ystäviä. Lisäksi sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia, kaikenkarvaisia kuokkavieraita ja kaiken kukkuraksi ja ennen kaikkea paksuja kivihiilipölypilviä satamasta.

Meidän piti lähteä kello yhdeltätoista sunnuntaina, ja oli parhaillaan lauantain iltapäivä. Tungos ja kivihiilipöly laiturilla oli tiheämpi kuin konsanaan. Eräässä taskussa minulla oli shekkikirja, täytekynä, päiväysleima ja imupaperirulla; eräässä oli toistatuhatta dollaria seteli- ja kultarahaa. Olin valmis tyydyttämään velkojaini vaatimukset, käteisrahalla pienempäin ja pankkiosoituksilla suurempain, ja odotin ainoastaan Roscoeta tuomaan laskuja niiltä sadaltaviideltätoista toiminimeltä, mitkä olivat viivyttäneet lähtöäni niin monta kuukautta. Mutta silloin…

Mutta silloin tapahtui jälleen käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ennenkuin Roscoe ennätti saapua, saapui muuan toinen mies. Amerikkalainen sheriffi. Hän naulasi kuulutuksen Snarkin uljaaseen suurmastoon, niin että kaikki laiturilla olijat saattoivat lukea, että Snark oli takavarikoitu. Sheriffi jätti paikalle pienen miehen, jonka piti ottaa alus haltuunsa, ja meni sitten matkoihinsa. Minulla ei ollut enää minkäänlaisia oikeuksia Snarkiin ja sen mainioon keulaan. Vastatullut pikku ukko oli nyt aluksen herra ja valtias, ja minulle ilmoitettiin, että minun oli maksettava hänelle kolme dollaria päivältä siitä, että hän oli sen herrana ja valtiaana. Sain myöskin tietää aluksen takavarikkoon panettajan nimen. Se oli Seller. Olin velkaa miehelle kaksisataakolmekymmentäkaksi dollaria. Hänen käyttäytymisensä oli totisesti aivan hänen nimensä mukaista. Seller! Herran nimessä! Seller — kamasaksa!

Mutta kuka kumma oli Seller? Selailin läpi shekkikirjani ja havaitsin eräästä, että olin pari viikkoa sitten kirjoittanut miehelle viidensadan dollarin shekin. Mutta shekkikirjat osoittivat, että niiden monien kuukausien kuluessa, mitkä rakentamista oli kestänyt, olin maksanut hänelle useita tuhansia dollareita. Mistä ihmeestä johtui, ettei hän ollut koettanut periä kurjaa pikku saatavaansa, vaan panetti Snarkin takavarikkoon? Tunnustelin taskujani ja löysin eräästä shekkikirjan, leimasimen ja kynän, toisesta rahani. Olihan minulla millä suorittaa vaikka kaksi-kolmekymmentä moista velkaa kuin hänen — miksei hän ollut antanut minulle tilaisuutta siihen? Mahdotonta keksiä minkäänlaista selitystä; se oli taas aivan yksinkertaisesti vain käsittämätöntä ja selittämätöntä.

Kaiken kukkuraksi alus oli takavarikoitu myöhään lauantai-iltapäivällä, ja vaikka kohta lähetin lakimiehiä ja asiamiehiä kiertämään kautta Oaklandin ja San Franciscon, oli mahdotonta saada käsiinsä yhdysvaltalaista tuomaria tai yhdysvaltalaista sheriffiä tai mr Selleriä tai mr Sellerin asianajajaa — ylimalkaan ketään. Kaikki olivat matkustaneet sunnuntaipäiväksi pois kaupungista. Ja niin ei tullut mitään Snarkin lähdöstä kello yksitoista sunnuntaina. Se pikku ukko hoiti valppaasti tehtäväänsä ja sanoi: Ei! Ja Charmian ja minä kävelimme laiturilla ja lohduttelimme itseämme Snarkin merkillisellä keulalla ja ajattelimme kaikkia niitä tuulia ja pyörremyrskyjä, joita se tulisi uljaasti uhmaamaan.

"Poroporvarin elkeitä!" sanoin Charmianille puhellessamme Selleristä ja hänen menettelystään. "Se kurja raukka kai pelkää, ettei saa saatavaansa ennen lähtöämme. Mutta mitä siitä! Kun olemme päässeet täältä meren ulapalle, ovat kaikki vastuksemme ja harmimme lopussa."

Ja vihdoin viimein lähdimme purjehtimaan tiistaiaamuna huhtikuun 23:ntena päivänä 1907. Lähtö luontui oikein kurjasti, se minun on tunnustettava. Meidän piti nostaa ankkuri käsin sen tähden, että voimansiirtäjä oli tuhoutunut. Ja kaikki, mitä oli jäljellä seitsenkymmenhevosvoimaisesta koneestamme, oli pinottu painolastiksi Snarkin pohjalle. Mutta mitäs siitä! Saattoihan kaiken korjata Honolulussa — ja ajatelkaahan, miten mainio aluksemme oli muuten! Oli tosin totta, että suurveneen moottori ei tahtonut lähteä käyntiin ja että pelastusvene vuoti kuin seula — mutta nehän olivat vain Snarkin lisälaitteita eivätkä itse alus. Siihen kuuluivat vedenpitävät kammiot, vahvat oksattomat laudat, kylpyhuoneen sisällys — ne muodostivat Snarkin ja ennen kaikkea jalo myrskyjä uhmaava keula.

Purjehdimme Golden Gaten läpi ja suuntasimme matkamme etelään, kohti sitä Tyynen meren aluetta, missä saatoimme toivoa tapaavamme koillispasaatin. Ja ykskaks alkoi tapahtua jos jotakin. Olin laskenut, että nuoriso olisi erikoisesti omansa sellaiselle retkelle kuin kaukomatkamme Snarkilla, ja olin ottanut sen tähden mukaamme kolme nuorukaista — koneenkäyttäjän, kokin ja kajuuttapojan. Laskelmani petti ainoastaan kahdelta kolmasosalta. Minulta oli unohtunut se, että nuoriso voi sairastaa meritautia, ja kokkimme ja kajuuttapoikamme joutuivat sen uhreiksi. Heidän piti kohta mennä makuulle, eikä heistä ollut mihinkään viikkokauteen. Sanotusta saattaa ymmärtää, ettemme voineet saada lämmintä ruokaa kuten meidän oli määrä saada ja ettei kannen alla vallinnut sellainen puhtaus ja järjestys kuin olimme toivoneet. Mutta se ei oikeastaan merkinnyt paljoa, koska äkkiä teimme sellaisen havainnon, että appelsiinilaatikkomme oli varmasti joskus paleltunut, että omenamme olivat homeessa ja pahentuneita, että iso korillinen kaaleja, mitkä varmasti olivat olleet pilaantuneita ennen kuin ne lähetettiin meille, heti piti heittää mereen, että porkkanoille oli valeltu lamppuöljyä ja että lanttumme olivat puisevia ja punajuuremme mätiä. Lisäksi puumme eivät ottaneet palaakseen, ja hiilemme oli toimitettu meille lahoissa perunasäkeissä, niin että niitä oli valunut pitkin koko kantta ja huuhtoutui pyykateista mereen. Mutta nehän olivat pelkkiä sivuseikkoja. Alus sitä vastoin — niin, sehän oli all right, vai kuinka?… Kuljin pitkin kantta ja minuutissa laskin kokonaista neljätoista oksaa kauniissa laudoissa, mitkä olin erikoisesti tilannut Puget Soundista, jotta ne olisivat oksattomia. Ja kansi vuoti, se vuoti oikein perusteellisesti. Vesi valui sen läpi niin, että Roscoen täytyi paeta vuoteestaan; se pilasi konehuoneen työkalut ja aiheutti suuria tuhoja keittiömme varastoissa. Myöskin Snarkin kyljet vuotivat, ja sen pohja vuoti, ja meidän täytyi pumpata joka päivä vettä aluksesta pitääksemme sen tyhjänä. Keittiön lattia on pari jalkaa korkeammalla kuin Snarkin sisäpohja, ja kumminkin olen seissyt samanlaisella lattialla — siepatakseni hiukan kylmää ruokaa — polvia myöten vedessä, mikä lainehti siellä neljän tunnin kuluttua viime pumppuamisesta.

Ja sitten — niin, ne mainiot vedenpitävät osastot, mitkä olivat kysyneet niin paljon aikaa ja rahaa, ne eivät kaiken kaikkiaan olleet lainkaan vedenpitäviä… Vesi seuloutui yhtä esteettömästi kuin ilma kammioista toiseen. Sitäpaitsi levisi perinnä sijaitsevasta osastosta voimakas bensiinin katku, mikä pani minut epäilemään, että jokin tai kenties useakin kuudesta säiliöstämme oli ratkennut vuotamaan. Säiliöt vuotavat, eivätkä ne ole ilmatiiviisti eristettyinä kammioissaan! Hullusti kävi myös kylpyhuoneellemme ja sen pumpuille ja hanoille ja venttiileille — se oli käyttökelvoton ennen kuin kului kahtakymmentä tuntia lähdöstämme. Paksut rautatangot murtuivat kohta, kun koetimme pumpata niillä. Kylpyhuone se ensimmäisenä muuttuikin hylyksi Snarkilla.

Kaikki rautaosat aluksella, olivatpa ne mistä tahansa peräisin, olivat pelkkää romua. Esimerkiksi koneen alusta — se tuli New Yorkista ja oli kelvoton. Niin ikään ankkurivintturi, mikä oli valmistettu San Franciscossa. Vihdoin havaittiin, että rikiin käytetty takorauta särkyi ensimmäisestä voimakkaasta hilauksesta. Takorautaa — Herran nimessä! — ja se murtui yhtä helposti kuin makaroni.

Suurpurjeen kahvelin joutsenkaula katkesi. Korvasimme sen suurpurjeen kahvelin sorpalla, ja sekin murtui ennen kuin olimme ennättäneet käyttää sitä viittätoista minuuttia. Ajatelkaa, että se oli otettu suurpurjeemme kahvelista, mihin meidän olisi pitänyt myrskyssä luottaa! Tällä haavaa Snarkin suurpurje on kuin murtunut siipi, sen jälkeen kuin sorppa on korvattu karkealla köytöksellä. Saammepa nähdä, onko Honolulussa rehellistä rautaa.

Ihmiset olivat pettäneet meitä ja lähettäneet meidät merelle seulassa. Mutta taivaan Herra rakastaa meitä varmasti, sillä meillä oli hyvä sää silloin, kun aloimme käsittää, että meidän oli pumpattava joka päivä pitääksemme aluksemme pinnalla ja että saatoimme luottaa enemmän puisen hammastikun kestävyyteen kuin aluksemme paksuimpaan rautaesineeseen. Kun nyt Snarkin lujarakenteisuus oli haihtunut savuna ilmaan, Charmian ja minä keskitimme kaiken uskomme verrattomaan keulaamme. Ei ollut mitään muuta mihin uskoa. Tiesimme, että kaikki muu oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Mutta kauniissa keulassa ei ainakaan ollut vikaa… Ja sitten meidän piti "panna piihin" erääksi illaksi. Se on sellainen temppu, millä alus vähennetyin, tarkoin määrätyin purjein pakotetaan pysymään paikoillaan keula kohti tuulta ja aaltoja. Silloin ei ole mitään tekemistä kannella, ruorissa ei tarvita ketään, tähystys on turhaa, kaikki voivat olla kannen alla, nukkua tai pelata whistiä.

No niin — puhalsi sievoinen kesäinen tuuli, ja sanoin Roscoelle, että nyt panemme piihin. Yö oli tulossa. Olin seisonut ruorissa melkein koko päivän, ja koko kansimiehistö oli — Roscoe, Bert ja Charmian — uuvuksissa, muut makasivat meritaudissa vuoteissaan. Olimme jo pienentäneet parilla reivillä suurpurjetta. Ajopurjeen ja liivarin olimme reivanneet kokonaan ja pienentäneet yhdellä reivillä myös taakifokkia. Mesaani oli reivattu. Silloin liivapuomi hautautui mereen ja katkesi liivarileerin kohdalta. Tein luovin pannakseni pakkiin. Mutta en saanut Snarkia nousemaan tuuleen, se vain keinui rauhattomasti paikoillaan. Käänsin ruorin tiukasti alas, mutta Snark pysti siinä missä oli eikä luovinut. Vain kahdeksan piirun päähän tuulesta saatoin sen saada, vaikka annoin Roscoen ja Bertin kiristää suurkuuttia kaikin voimin. Snark pysyi yhä paikoillaan ja vain keikkui, milloin laita, milloin toinen veden alla.

Jälleen tuli eteen se käsittämätön ja selittämätön. Tapaus oli suorastaan mahdoton. En uskonut mitä näin. Taakifokki reivattuna ja suurpurje kahdella reivillä pienennettynä Snark kieltäytyi tottelemasta ruoria! Kiskoimme sisään suurkuutin jokainoan tuuman. Suunta ei muuttunut siitä kymmenesosa-astetta. Hellitimme suurkuuttia samalla tuloksella. Vedimme myrskypurjeen mesaanimastoon ja laskimme suurpurjeen alas. Ei minkäänlaista muutosta. Snark vain koetti pudistella mastonsa mereen. Sen kaunis keula kieltäytyi kerta kaikkiaan nousemasta tuuleen.

Sitten laskimme alas reivatun taakifokin. Ainoa ylhäällä oleva riepu oli mesaanimaston myrskypurje. Jos jokin kykeni kääntämään aluksen tuuleen, niin se kai sen kykeni tekemään! Kenties ette usko kun sanon, että niin kävi. Ja sanon niin sen tähden, että uskoisin niin käyneen. En usko, että koe epäonnistui. Se on aivan uskomatonta. Mutta en kerrokaan mitä uskon, vaan mitä näin.

Mitä on tehtävä pienessä aluksessa, mikä keikkuu kovasti paikoillaan, perämastossa myrskypurje, mikä ei kykene painamaan keulaa tuuleen? Laskettava ajoankkuri. Meillä oli patentoitu ajoankkuri, tilauksesta valmistettu ja uppoamiselta taattu. Ajatelkaa teräsrengasta, mikä pitää avoinna kartionmuotoisen valtavan purjekangaspussin suuta — silloin tiedätte, miltä ajoankkuri näyttää. No, kiinnitimme siihen painot ja köyden ja laskimme sen mereen. Sillä kertaa se kellui. Köysi, mikä oli kiinnitetty aluksemme keulaan, kiristyi pingolleen. Myrskypurje todella koetti painaa keulaa tuuleen, mutta siitä huolimatta Snark otti ankkuriköyden aivan tyynesti hampaihinsa ja jatkoi keikkumistaan entiseen tapaan, laahaten ajoankkuria mukanaan. Aivan niin. Laskimme myrskypurjeenkin, nostimme mesaanin sijalle ja kiristimme kuuttia — mutta Snark vain kieppui kaikesta huolimatta ja laahasi ajoankkuria perässään. Voitte olla uskomatta. Uskon sitä tuskin itsekään. Kerron ainoastaan mitä tapahtui.

Kuka on milloinkaan kuullut puhuttavan purjealuksesta, mikä ei tahdo maata piissä — mikä ei tahdo maata piissä edes ajoankkurin avulla? Onhan minulla hiukan merimiehen kokemusta, mutta en ole milloinkaan kuullut mitään sellaista. Ja siinä sitä seisoin kannella ja tuijotin sitä "käsittämätöntä ja selittämätöntä" silmästä silmään Snarkia, joka ei tahtonut maata piissä.

Yö oli myrskyinen, ja kuu heijastui pilvien takaa. Sadevihmaa oli ilmassa, ja tuulen päältä näytti olevan tulossa sadekuuro. Ajelehdimme rauhattomasti keikkuen. Vedimme ajoankkurin merestä, laskimme mesaanin, nostimme laakifokin, käänsimme Snarkin ja annoimme sen viilettää myötäiseen ja menimme alas kajuuttaan. Emme nauttimaan lämpöistä ateriaa, mikä olisi pitänyt olla odottamassa, vaan kahlaamaan ja kompastelemaan kajuutan liukkaalla lattialla loassa ja likavedessä, kokin ja kajuuttapojan maatessa vuoteissaan henkihieverissä, ja sitten heittäytymään omiin vuoteihimme vaatteet yllä ja valmiina juoksemaan kannelle.

J.K. Snarkin tulevat kohtalot ovat minulta aivan salassa. En tiedä mitään. Jos minulla olisi rahaa tai luottoa, antaisin rakentaa toisen Snarkin, joka osaisi maata piissä. Mutta mahdollisuuteni ovat ehtyneet. Minun on tyydyttävä siihen Snarkiin, mikä minulla on, tai luovuttava koko matkasta enkä voi siitä luopua.

J.K. Palattuani Kaliforniaan, sen jälkeen kuin matkamme oli päättynyt, sain tietää, että Snarkin pituus vesirajasta oli neljäkymmentäkolme jalkaa neljänkymmenenviiden asemesta. Se aiheutui siitä, ettei rakennusmestari ollut oikein hyvä tuttu tuumastukin eikä viivoittimen kanssa.

Totisesti on seikkailuhenki vielä elossa — höyrykoneet ja matkatoimistotkaan eivät ole kyenneet sitä tukahduttamaan. Kun yleisö sai tiedon matka-aikomuksestamme, ilmeni, että nuoria miehiä, jotka halusivat "nähdä vähän maailmaa", oli leegio ja että samanlaatuisten nuorten naisten lukumäärä oli yhä suuri — puhumattakaan kaikista vanhemmista miehistä ja naisista, jotka olivat halukkaita lähtemään matkalle. Henkilökohtaisten ystävieni joukossa oli ainakin puolikymmentä sellaista, jotka surivat sitä, että olivat äsken menneet naimisiin tai olivat pian menossa; ja tiedän yhden avioliiton, mikä oli raueta Snarkin takia.

Jokainoassa postissa sain tukuittain kirjeitä ihmisiltä, jotka olivat "tukehtumaisillaan kaupunkien ahtauteen", ja minulle selveni pian, että nykyaikainen Odysseus tarvitsisi kokonaisen lauman pikakirjoittajia kirjeenvaihtonsa hoitajiksi ennen matkallelähtöänsä. Totisesti on varmaa, ettei seikkailuhenki ole kuollut — ei silloin, kun saattaa saada seuraavalla tavalla alkavan kirjeen: "On aivan epäilemätöntä, että kun luette tämän hartaan rukouksen, minkä teille lähettää vieras naispuolinen muukalainen New Yorkista" — ja kun jatkosta saa tietää, ettei kyseellinen naispuolinen muukalainen paina enempää kuin yhdeksänkymmentä naulaa ja että hän tahtoo ruveta tarjoilijattareksi, koska hän "hehkuu halusta päästä näkemään maailmaa".

"Olen intohimoinen maantieteen harrastaja", oli ilmaisu, millä muuan tarjokkaista osoitti vaellushaluaan. Eräs taas kirjoitti: "Koska olen tuomittu lakkaamatta kaipaamaan liikuntaa, kirjoitan nyt teille." Mutta kaikkein paras pyrki mukaan sen tähden, että hänen jalkojaan syyhytti!

Jotkut kirjoittivat nimettömästi, mutta ilmoittivat ystäviensä nimiä ja tekivät selkoa sanottujen ystävien ominaisuuksista. Mielestäni sellainen menettely oli salakähmäistä ja kamalaa…

Paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta kaikki miehistööni pyrkivät sadat ihmiset olivat aivan vakavissaan. Monet lähettivät valokuvansa. Yhdeksänkymmentä prosenttia tarjoutui suorittamaan minkälaista työtä tahansa, ja yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia lupautui työhön palkatta. "Välittämättä vaaroista, joille aikomallanne purjehdusmatkalla voi joutua, on kunnianhimoni korkeimpana päämääränä saada seurata teitä minkälaisessa ominaisuudessa tahansa", kirjoitti eräs. Tästä johtuu mieleeni muuan nuorukainen, joka oli "seitsentoistavuotias ja kunnianhimoinen" ja kirjeensä lopussa vakavasti pyysi: "Mutta olkaa hyvä älkääkä antako tätä sanomalehtien tai aikakauslehtien julkaistavaksi." Aivan toisessa äänilajissa puhui se, joka sanoi: "Olen valmis tekemään työtä kuin helvetissä enkä pyydä palkkaa." Melkein kaikki pyysivät minua sähköttämään heidän kustannuksellaan, jos hyväksyin heidän tarjouksensa, ja suuri joukko tarjoutui antamaan kirjallisen sitoumuksen siitä, että saapuisivat palvelukseeni määräpäivänä.

Moniailla oli hyvin epämääräinen käsitys siitä, mitä töitä Snarkilla pitäisi tehdä. Esimerkiksi eräs kirjoitti: "Rohkenen kirjoittaa teille saadakseni kuulla, voisiko päästä miehistönne jäseneksi laatimaan luonnoksia ja kuvia." Monet, joilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, minkälaisia tehtäviä on suoritettava Snarkin kaltaisella pikku aluksella, tarjoutuivat palvelemaan minua, kuten eräs asian ilmaisi, "apuna kirja- ja romaaniaineiston keräämisessä". Sen siitä saa, että on tuottelias!

"Tahdon antaa teille tarkat tiedot itsestäni", kirjoittaa muuan, "olen isätön ja äiditön ja asun setäni luona, joka on tulipunainen vallankumouksellinen sosialisti. Ja hän sanoo, että ”nuorukainen, jolla ei ole seikkailuhalua, on vain elävä tiskiriepu." Eräs toinen kirjoittaa: "Osaan hiukan uida, vaikkakaan en osaa uusia uimatapoja. Mutta tärkeämpää kuin kaikki uimatavat on kai se, että vesi on ystäväni"… "Jos joutuisin yksinäni purjeveneeseen, saisin sen menemään minne haluan", vakuuttaa taas muuan epäilemättä pystyvämpi henkilö kuin sellainen, joka sanoo: "Olen minä myös nähnyt väliin kalastajaveneitä lossattavan." Mahdollisesti kumminkin vie voiton muista mies, joka ovelasti ilmaisee syvän elämän- ja maailmantuntemuksensa sanomalla: "Ikäni — vuosissa laskettuna — on kaksikolmatta."

Sain myös yksinkertaisia, suorasukaisia, koristelemattomia ja miellyttäviä kirjeitä pojilta, jotka tosin eivät kyenneet esittämään loistavasti asiaansa, mutta jotka selvästi "hirveän mielellään" halusivat matkalle. Niitä tarjouksia minun oli vaikea hylätä; ja joka kerta kun sen tein, tuntui siltä, kuin olisin lyönyt nuorukaista kasvoille. Ne tarkoittivat niin täyttä totta ne pojat ja tahtoivat todella niin "hirveän mielellään" seurata minua. "Olen kuusitoista vuotta vanha, mutta iso ikäisekseni", kirjoitti eräs, ja muuan toinen: "Seitsemäntoista vuotta, mutta iso ja reipas." — "Minä olen yhtä vahva kuin muut samankokoiset pojat", kirjoitti joku ilmeisesti heikko raukka. — "En pelkää minkäänlaista työtä", kirjoittivat monet. Muuan koetti houkutella minua sillä, että saisin säästetyksi menojani, ja kirjoitti: "Voin itse maksaa matkani rannikolle, ja se on todennäköisesti teistä otollista." — "Minulla on vain yksi toive: päästä matkustamaan maailman ympäri", kirjoitti eräs. Ja näytti siltä, että parillasadalla muulla oli sama ainoa toive. "Minulla ei ole ketään, joka välittäisi siitä, matkustanko vai enkö", selitti muuan intomielisesti. Eräs oli lähettänyt kuvansa ja kirjoitti siitä: "Minulla on arkinen ulkonäkö, mutta sitä ei pitäisi katsoa. Ja olen varma siitä, että seuraavien sanojen kirjoittaja olisi käyttäytynyt mallikelpoisesti: 'Ikää minulla on yhdeksäntoista vuotta, ja olen pienikasvuinen enkä sentakia ota paljoa tilaa, mutta olen sitkeä kuin itse paholainen'." Kuvansa lähettäneiden joukossa oli myös kolmetoistavuotinen tarjokas, johon Charmian ja minä suorastaan rakastuimme, niin että sydämemme olivat murtua evätessämme hänen tarjouksensa.

Mutta ei tule luulla, että useimmat pyynnöt olisivat olleet poikien lähettämiä — niitä oli päinvastoin hyvin pieni prosentti koko määrästä. Kaikissa mahdollisissa elämänasemissa olevia miehiä ja naisia oli halukasten joukossa. Monen monta lääkäriä, kirurgia ja hammaslääkäriä tarjoutui mukaamme, ja kaikkien muiden ammattien harjoittajien tavoin he olivat valmiit tekemään kaiken palkatta, oli palvelus millaista tahansa. Olivatpa he vielä valmiit maksamaankin, jos saisivat etuoikeuden palvella Snarkilla.

Eikä mukaan pyrkivien sanomalehtimiesten laumalla ollut loppua — puhumattakaan kaikista ammattitaitoisista palvelijoista, keittiömestareista ja stuerteista. Insinöörit tuntuivat olevan erikoisen innostuneita matkaan. Loistavia tilaisuuksia saada seuranainen tarjottiin Charmianille hyvin runsaasti, ja minä olin hukkua sellaisiin anomuksiin, joissa tarjouduttiin yksityissihteerikseni. Monet korkeakoulujen ja yliopistojen oppilaat selittivät kaipaavansa mukaani matkalle, ja jokainoa työläisluokka oli edustettuna tarjokasten joukossa — latojat, koneenkäyttäjät, sähkömiehet ja mekaanikot olivat erikoisen halukkaita matkalle. Minua hämmästytti, että niin monet ummehtuneiden asianajotoimistojen lakitoukat tunsivat seikkailuhalua. Joukko nuoria miehiä, jotka aikaa myöten saivat periä miljoonia, oli aivan villinä päästä ottamaan osaa seikkailuun. Samoin oli hyvin monen kansakouluntarkastajan laita.

Isät ja pojat tahtoivat seurata toisiaan. Monet tahtoivat ottaa vaimonsa mukaan, ja muuan mies esitti tarkoituksensa erittäin ovelasti: "Olen saanut päähäni kirjoittaa teille pari riviä kysyäkseni, olisiko mahdollista päästä ottamaan osaa matkaanne. Olen kaksikymmentäneljävuotias, naimisissa ja vararikossa, ja sellainen matka olisi juuri meille erikoisen tervetullut."

Herra varjelkoon, miten vaikea keskinkertaisen ihmisen on kirjoittaa omasta puolestaan rehellistä suosituskirjettä. Eräs kirjeen laatija joutui siinä niin lujille, että aloitti seuraavasti: "Minulla on nyt edessäni vaikea tehtävä" — ja sen jälkeen kuin hän turhaan oli koettanut kuvailla hyviä ominaisuuksiaan, hän lopetti näin: "Itsestään kirjoittaminen on totisesti helkkarin työlästä hommaa." Eräs toinen kumminkin empimättä ylisti itseään mitä loistavimmilla ja perinpohjaisimmilla mainesanoilla ja selitti lopuksi, että hän oli tuntenut suurta iloa voidessaan kirjoittaa niin kuin oli kirjoittanut.

"Ajatelkaahan nyt, että kajuuttapoika osaisi hoitaa konetta ja korjata sen, jos se joutuisi epäkuntoon. Ajatelkaahan, että hän osaisi hoitaa ruoria, että hän osaisi puutöitä ja sitäpaitsi kaikkia koneenkäyttäjän töitä. Ajatelkaahan, että hän olisi vahva, reipas ja innokas työntekijä. Ettekö mieluummin haluaisi sellaista kuin lapsukaista, joka tulee merikipeäksi eikä osaa tehdä muuta kuin tiskata?" Senlaatuisiin kirjeihin minun oli niin kovin vaikeata vastata kieltävästi. Kirjeen kirjoittaja oli omin päin opetellut englannintaitonsa. Hän oli lueskellut vain kaksi vuotta Yhdysvalloissa ja hän selitti: "En halua seurata teitä toimeentuloa ansaitakseni, vaan oppiakseni ja nähdäkseni maailmaa." Minulle kirjoittaessaan hän oli suuren moottoritehtaan piirtäjänä. Hän oli ollut hyvin paljon merillä ja koko ikänsä tottunut työskentelemään pienillä aluksilla.

"Minulla on hyvä paikka, mutta se ei merkitse mitään matkustushaluni rinnalla", kirjoitti eräs. "Palkkaukseen nähden voitte kyllä ensin katsoa, mihin kykenen, ja jos silloin mielestänne olen dollarin tai kahden arvoinen, niin all right. Minulla on ilo näyttää teille esimiehiltäni saamiani todistuksia käytöksestäni ym. En juo lainkaan väkeviä enkä tupakoi, mutta ollakseni oikein suora minun aikomukseni on, kunhan olen koonnut vähän enemmän kokemuksia, ruveta kirjailijaksi."

"Voin vakuuttaa teille, että olen tavattoman kunnioitettava, vaikka muut kunnioitettavat ihmiset ovat minusta ikäviä." Tämän lauseen kirjoittaja halusi luultavasti panna arvauskykyni koetukselle, ja aprikoin vielä tällä hetkellä, pitikö hän minua ikävänä vai ei — mitä hittoja mies mahtoikaan tarkoittaa!

"Olen nähnyt parempia päiviä kuin nyt", kirjoitti muuan vanha merikarhu, "mutta olen myös kokenut sellaisia, mitkä ovat olleet turkasen paljon pahempia". — Sen henkilön uhrautuvaisuus, joka kirjoitti seuraavat sanat, oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton käyttää hyväkseni hänen tarjoustaan: "Minulla on isä ja äiti, veljiä ja sisaria, rakkaita ystäviä ja tärkeitä tehtäviä, mutta kaiken sen tahdon uhrata kuuluakseni teidän miehistöönne." — Eräs toinen tarjokas, jota en millään muotoa olisi ottanut, oli pikkumainen nuori herra, joka osoittaaksensa, miten tärkeätä olisi, että antaisin juuri hänen päästä mukaan, ilmoitti, että hänen olisi aivan mahdoton mennä merille tavallisella aluksella, olipa se purje- tai höyryalus: "Sillä silloinhan minun pitäisi elää tavallisten merimiestyyppien parissa ja sentakia viettää hyvin vähän miellyttävää elämää."

Kirjoittajien joukossa oli myös eräs kuusikolmattavuotias nuori mies, joka oli "käynyt läpi koko inhimillisten mielenliikutusten asteikon" ja "tehnyt kaikkea mahdollista ruuanlaitosta alkaen Stanfordin yliopistossa opiskeluun saakka". Nyt minulle kirjoittaessaan hän oli "vaquerona viisikymmentäviisituhatta eekkeriä käsittävällä tilalla". Hänen vastakohtansa oli se vaatimaton mies, joka kirjoitti: "En tiedä omaavani mitään erikoisia ominaisuuksia, jotka puhuisivat teille puolestani, mutta jos kiinnitätte minkäänlaista huomiota pyyntööni, niin ehkäpä uhraatte viisi minuuttia minulle vastataksenne, muussa tapauksessa minun pitää ryhtyä kauppa-alalle. Mitään odottamatta, mutta kumminkin toivossa merkitsen" jne.

Olen kauan istuskellut pää käsien varassa koettaen saada selville henkisen sukulaisuuteni mieheen, joka kirjoitti: "Kauan ennen kuin kuulin puhuttavan teistä, olin sekoittanut toisiinsa valtiotalouden ja historian ja tehnyt siitä monia teidän johtopäätöksiänne käytännön tietä."

Tässä seuraa eräs lajinsa parhaita, koska se on saamistani kirjelmistä lyhyimpiä: "Jos joku niistä, jotka nyt on pestattu matkalle, sattuisi kuolemaan ja te niin muodoin joutuisitte tarvitsemaan sellaista, joka ymmärtää purjehdusta, koneita yms., olisin kiitollinen, jos ilmoittaisitte minulle." Samoin lyhyt: "Suoraan sanoen haluaisin mielelläni ottaa kajuuttapojan hommat hoidettavikseni aikomallanne matkalla maailman ympäri tai jonkin muun homman laivallanne. Yhdeksäntoista vuotta, paino sataneljäkymmentä naulaa, amerikkalainen."

"Luulen, että minun avullani oppisitte uuden menetelmän, millä käyttää hyväkseen tuulenvoimaa", kirjoitti muuan hyvänsuopa sielu. "Menetelmäni ei vaikuta tavallisiin purjeihin heikossa tuulessa, mutta se tekee mahdolliseksi käyttää tuulen koko voimaa silloin, kun tuuli on ankarimmillaan. Vaikka tuulisi niinkin kovasti, että tavallisissa olosuhteissa teidän olisi pakko laskea jokainoa purjeriepu, voitte minun menetelmääni sovelluttamalla pitää ne kaikki ylhäällä. Minun keksinnölläni varustettuna aluksenne olisi mahdoton kaatua."

Monet sosialistiveljistäni vastustivat aikomaani kaukomatkaa. Seuraava erään heikäläisen kirjoitus on luonteenomainen: "Sosialistien asialla ja miljoonilla kapitalismin sorron uhreilla on oikeutettuja vaatimuksia teidän elämäänne ja toimintaanne nähden. Jos te siitä huolimatta jäykkäniskaisesti ryhdytte yritykseenne, niin on teidän silloin, kun nielette suolavettä viimeisen kerran, ennen pohjaan painumistanne muistettava ainakin se, että me olemme panneet vastalauseemme."

Muuan maailmanrannan vaeltaja, joka osasi, jos sai tilaisuuden, kertoa "monista merkillisistä seikoista ja sattumuksista", kirjoitti sivun toisensa jälkeen innokkaasti pyrkien varsinaiseen asiaansa ja esitti sen lopuksi seuraavalla tavalla: "Vielä en ole tullut siihen asiaan, minkä vuoksi olen ryhtynyt teille kirjoittamaan. Mutta nyt tahdon ilmoittaa teille suoraan, että olen lukenut sanomista, että te ja pari muuta aiotte yrittää matkaa maailman ympäri pienellä viiden- tai kuudenkymmenen jalan aluksella. Mutta minä en jaksa uskoa, että mies, jolla on teidän tietonne ja kokemuksenne, yrittäisi sellaista, koska se aivan yksinkertaisesti olisi samaa kuin surman suuhun heittäytyminen. Ja vaikka henkenne säilyisikin jonkin aikaa, möyhentyisi koko olemuksenne — samoin kuin seuralaistenne — perin pohjin mainitunkokoisen aluksen alituisesta keikkumisesta, vaikka se olisikin varustettu patjapehmikkeillä, mitkä eivät ole tavallisia merillä." — Totisesti tosia sanat: "mitkä eivät ole tavallisia merillä". Se ystäväni totisesti tiesi, millaista on merillä. Hän sanoi itsestään: "Minä en ole maamoukka ja olen purjehtinut kaikilla vesillä ja valtamerillä." Ja hän lopetti kirjeensä seuraavasti: "Vaikka en tosin tahdo loukata teitä, täytyy minun kumminkin sanoa, että olisi sulaa hulluutta ottaa naisihminen mukaan edes lahden suulle sellaisella aluksella."

Ja kuitenkin kaikitenkin Charmian istuu tällä hetkellä, jolloin tätä kirjoitan, hytissään ja naputtelee kirjoituskonetta, Martin valmistaa meille parhaillaan päivällistä, Tochigi kattaa pöytää, Roscoe ja Bert ovat tilkitsemässä kantta, ja Snark ohjaa itse itseään, kulkee noin viisi solmua tunnissa vankassa aallokossa — eikä ole patjapehmikkeillä varustettu.

"Olemme nähneet sanomalehdestä aikomaanne matkaa koskevan pätkän ja tahtoisimme kernaasti tietää, haluaisitteko hyvää miehistöä. Meitä on täällä kuusi poikaa, kaikki pystyviä merimiehiä, hyvät todistukset sota- ja kauppalaivastosta, kaikki rehellisiä amerikkalaisia, kaikki 20-22 vuoden välillä. Tätä nykyä olemme rikaajina Union Iron Worksissa ja lähtisimme hyvin mielellämme purjehtimaan kanssanne." — Sellaiset kirjeet saivat minut todella suremaan sitä, ettei aluksemme ollut isompi kuin oli.

Ja näin kirjoittaa Charmianin jälkeen maailman parhain nainen matkatoveriksi: "Ellei teidän ole onnistunut saada kokkia, niin seuraisin hyvin mielelläni teitä sellaisena. Olen viidenkymmenen ikäinen nainen, terve ja vankka, osaan hyvin tehdä ne työt, mitkä vähämiehistöisessä Snarkissa on tarpeen, olen taitava keittäjä, minulla on meri- ja matkatottumusta, ja vaikka matkanne kestäisi kymmenen vuotta, olisin siitä enemmän mielissäni kuin siitä, että se loppuisi yhdessä."

"Merellä olo ei käy yksitoikkoiseksi", olin luvannut matkatovereilleni. "Valtameri vilisee elämää, se on niin täynnä elollisia olentoja, että joka päivä tapahtuu jotakin uutta. Melkein kohta sen jälkeen kuin olemme päässeet Golden Gatesta ja suunnanneet matkamme etelään, saamme iloita lentokaloista. Paistamme niitä aamiaiseksemme ja sitten pyydystämme bonitoja ja kultamakrilleja ja harppunoimme juoksiaisia liivaripuomilta käsin. Entä hait — siellä on haikaloja määrättömästi."

Pääsimme Golden Gatesta ja suuntasimme etelään. Kalifornian vuoret katosivat taivaanrannan taakse, ja aurinko paistoi päivä päivältä lämpimämmin. Mutta emme tavanneet lentokaloja, emme bonitoja emmekä kultamakrilleja. Valtameri osoittautui aivan elottomaksi. Milloinkaan en ollut purjehtinut niin autiolla merellä. Ennen olin aina tavannut lentokaloja samoilla leveysasteilla.

"No, samantekevää", sanoin silloin. "Odottakaahan, kunnes olemme sivuuttaneet Etelä-Kalifornian rannikon. Silloin saamme lentokalaseuraa."

Tulimme Etelä-Kalifornian leveydelle, Ala-Kalifornian niemimaan leveydelle, Meksikon rannikon leveydelle emmekä tavanneet lentokaloja emmekä mitään muutakaan. Ei elämän merkkiäkään. Päivä päivän jälkeen meni samalla lailla, ja sellainen kaiken elämän olemattomuus alkoi tuntua melkein kamalalta.

"Ei tee mitään", sanoin muille. "Kun tapaamme lentokaloja, tapaamme kaikkia muitakin. Lentokalat ovat muiden kalojen mieliravintoa. Kaikki tulee tukussa lentokaloja tavattuamme."

Vaikka minun oikeastaan olisi täytynyt ohjata lounaiseen päästäksemme Havaijille, pidin edelleen eteläistä suuntaa. Minun oli ehdottomasti päästävä käsiksi lentokaloihin. Se johti vihdoin siihen, että mikäli halusin Honoluluun, minun oli suunnattava suoraan länttä kohti. Annoin Snarkin sensijaan jatkaa matkaansa etelään. Vasta 19:nnellä leveysasteella tapasimme ensimmäisen lentokalan. Se oli aivan ypöyksinäinen. Minä näin sen. Viisi muuta innokasta silmäparia tähysi merta koko päivän, mutta useampia ei näkynyt. Niin niukalti lentokaloja esiintyi matkamme varrella, että kului senjälkeen melkein viikko, ennenkuin viimeinen joukostamme oli nähnyt ensimmäisen lentokalansa. Ja kultamakrillit, bonitot, delfiinit ja muut syvyyksien joukot olivat aivan olemattomissa.

Ei ainoakaan hai viiltänyt veden pintaa turmanenteisellä selkäevällään. Bert kastautui joka päivä kokkapuun alla riippuen käsillään taakista ja antaen ruumiinsa viistää vedessä. Joka päivä hän tuli luokseni ehdottamaan, että irroittaisi otteensa ja tekisi oikein kunnollisen uimamatkan. Panin parastani saadakseni hänet luopumaan tuumasta. Mutta häneen nähden olin kadottanut kaiken arvovaltani merielämän tuntijana.

"Jos siellä on haikaloja", sanoi hän, "niin mikseivät ne sitten näyttäydy!"

Vakuutin hänelle, että jos hän todella hellittäisi otteensa ja uskaltautuisi uimasilleen, niin haikaloja ilmaantuisi aivan kohta. Se oli puoleltani vain pelkkää puhetta. En uskonut sitä. Se vaikutti sentään pidättävästi Bertiin pari päivää. Kolmantena päivänä tuli tyyni ja hyvin kuuma. Snark kulki solmun tunnissa. Bert laskeutui veteen kokkapuun alleja ui Snarkin ympäri. Pankaa merkille tapausten nurinkurisuus! Olimme purjehtineet valtamerellä kolmattatuhatta peninkulmaa näkemättä ainoatakaan haikalaa. Mutta kului tuskin viittä minuuttia senjälkeen kuin Bert oli noussut uimasta, kun hain selkäevä viilteli kehiään veden pintaan Snarkin ympärillä.

Se hai ei ollut oiva hai. Se suorastaan pani minut ymmälle. Sillä ei ollut minkäänlaista oikeutta olla tällä autiolla valtamerellä! Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä käsittämättömämmältä se tuntui. Mutta kaksi tuntia senjälkeen oli maa näkyvissämme, ja silloin selveni salaisuus. Hai oli tullut luoksemme rannikolla eikä asumattomasta syvyydestä. Se ennusti maan tuntua. Toi rannikon viestin kaksikymmentäseitsemän päivää San Franciscosta lähtömme jälkeen saavuimme Oahun saarelle, mikä kuuluu Havaijin territoriin. Aikaisin aamulla purjehdimme Diamond Headin ympäri — ja Honolulu oli edessämme, eikä valtameri enää ollut vailla elämää. Lentokaloja kiiti ilmassa välähtävinä parvina. Viidessä minuutissa näimme niitä enemmän kuin olimme siihen asti nähneet koko matkallamme. Muita kaloja, isoja ja monenlajisia, hyppeli korkealle vedestä. Eloa ja liikettä oli kaikkialla, sekä meressä että rannalla. Näimme laivojen mastoja ja savupiippuja satamasta, näimme hotelleja ja kylpijöitä Waikikin rannalla, näimme savun kumpuavan Punch Bowlin ja Tantaluksen tuliperäisillä rinteillä sijaitsevista asunnoista. Tullivene saapui jo täyttä vauhtia vastaamme, ja mahtava joukko delfiinejä kokoontui Snarkin ympärille tekemään mitä hullunkurisimpia ilmahyppyjä. Satamalääkärin vene tuli kuin nuoli; ja iso merikilpikonna kohotti selkäänsä vedestä ja tiirotti meitä. Milloinkaan ennen emme olleet nähneet niin merkillistä elämän vilinää aluksellamme. Vieraita kasvoja kannella, vieraita kilvan häliseviä ääniä, ja käsissämme päivän sanomalehti, mikä sisälsi sähkösanomia maailman kaikista maista. Saimmepa siitä lukea senkin, että Snark koko miehistöineen oli tuhoutunut valtamerellä sekä ettei alus ollut ollut merikelpoinen. Ja meidän parhaillaan sitä lukiessa levitettiin lennättimellä tietoa Snarkin onnellisesta perille pääsystä.

Snark oli ensimmäisessä satamassa lähtönsä jälkeen — ja voi maihinnousuamme! Kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme keinuneet autiolla valtamerellä, ja tuntui vaikealta käsittää, että maailmassa todellakin oli niin paljon elämää kuin edessämme näimme. Päämme meni aivan pyörälle. Luulimme näkevämme unta — elävämme satua. Yhtäällä taivaansininen vesi ja taivaansiniset pilvet sulautuivat toisiinsa näköpiirin rajassa, toisaalla meri kuohui mahtavina smaragdinvärisinä tyrskyinä, mitkä lumivalkoiseksi vaahdoksi särkyen löivät valkoista korallirantaa vasten. Kauempana rannalla aaltoili vihreitä sokeriruokoistutuksia, mitkä ulottuivat jyrkille vuorenrinteille saakka, ja nämä ylenivät ylenemistään sakaralaitaisiksi, tuliperäisiksi kruunuiksi, joita valelivat troopilliset sadekuurot ja ympäröivät mahtavat pasaatituulten tuomat pilviröykkiöt. Näimme tavattoman kaunista unta — elimme ihanaa satua. Snark kääntyi ja kulki suoraan kohti smaragdinvihreitä tyrskyjä, kunnes ne kuohuivat ja kumisivat kummallakin puolellamme — ja kummallakin puolellamme vajaan kivenheiton päässä riutta näytteli pitkiä, himmeänvihreitä hirveitä hampaitaan.

Äkkiä ojensi maa — rehevän oliviinvihreän tuhansissa väivähdyksissä vivahdellen — käsivartensa ja sulki Snarkin syliinsä. Emme olleet enää vaarallisella ahtaalla riuttaväylällä, emme enää smaragdinvihreissä tyrskyissä, emme enää taivaansinisellä valtamerellä — ympärillämme oli vain lämmin ja ihana maa, kuvastimenkirkas laguuni ja matalat rantamat, missä tummaihoiset tropiikin lapset uiskentelivat. Valtameri oli kadonnut. Ratisten liukui Snarkin ankkurikettinki läpi lyyssin tyveneen veteen. Kaikki oli niin kaunista ja niin ihmeellistä, ettemme jaksaneet uskoa sitä todeksi. Merikartassa tällä satamalla oli nimenä Pearl Harbour, mutta me nimitimme sitä Satusatamaksi.

Sitten saapui luoksemme vene. Siinä oli joukko Havaijin purjehdusseuran jäseniä, jotka tulivat lausumaan meidät tervetulleiksi ja aito havaijilaisella vieraanvaraisuudella pyysivät meitä nauttimaan kaikkea mitä heillä oli tarjota. He olivat tavallisia ihmisiä — lihaa ja verta — mutta heidän käyttäytymisensä ei sentään rikkonut vaikutelmaamme, että elimme satua. Viime kokemuksenamme ihmisistä oli muisto yhdysvaltalaisesta sheriffistä ja järjiltään hätääntyneistä pikku kauppiaista, joilla sielun sijalla oli ruostunut rahakolikko ja jotka noen ja kivihiilitomun täyttämässä ilmakehässä iskivät likaiset kätensä Snarkiimme tahtoen estää sen pääsemästä suurelle seikkailumatkalleen. Mutta ne miehet, jotka nyt tulivat meitä vastaanottamaan, olivat puhtaita. Heidän poskillaan oli terveyden ruskea väri, eivätkä heidän silmänsä olleet himmenneet ja joutuneet lasien taakse välkkyvien rahakasojen liiasta tuijottamisesta. Ei, he olivat vain vahvistuksena siitä, että elimme satua. Heidän käyttäytymisensä vakuutti meitä käsityksessämme.

Ja sitten seurasimme miehiä heidän veneessään poikki rauhallisena päilyvän veden ihmeelliseen vihreään maahan. Nousimme maihin kapealle sillalle ja silloin meille kävi entistä selvemmäksi, että elimme unen satua. Muistakaa, että kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme yhtä mittaa keinuneet valtamerellä niin piskuisessa aluksessa kuin Snark. Kahdenkymmenenseitsemän vuorokauden kuluessa emme olleet olleet ainoatakaan silmänräpäystä täydellisessä levossa, vaan lakkaamatta liikkeessä. Ja se lakkaamaton liike oli kyllästänyt meidät. Ruumiimme ja aivomme olivat keinuneet ja kieppuneet niin kauan, että ne jatkoivat keinumistaan ja kieppumistaan samalla tavalla silloinkin, kun nousimme rantaan pienelle sillalle. Me luulimme sillan keinuvan. Horjuin eteenpäin ja olin pudota veteen. Katselin Charmiania, ja hänen kävelytapansa saattoi minut ihan pahoilleni. Mutta silta olikin silloin aivan kuin laivan kansi. Se nousi ja laski, milloin hitaammin, milloin äkillisemmin, ja koska siinä ei ollut kaiteita, oli Charmianilla ja minulla täysi työ olla suistumatta laguuniin. Milloinkaan ennen en ollut nähnyt niin hassun pientä siltaa. Kun oikein terästin silmiäni, se ei keinunut ollenkaan; mutta kohta kun kiinnitin huomioni johonkin muuhun, se alkoi jälleen keinua aivan kuin Snark. Kerran sain sen kiinni itse teosta, juuri kun sen toinen pää kohosi korkeutta kohti, ja tuijotin paikaltani alas kahdensadan jalan pituista mäkeä — silta oli aivan kuin laivan kansi, mikä kallistuu väkevässä vasta-aallokossa.

Vihdoin meidän sentään onnistui selviytyä sillasta isäntiemme avulla ja päästä onnellisesti maalle. Mutta maa ei ollut lainkaan siltaa parempi. Aivan heti se kohosi toiselle laidalleen, ja kautta näköpiirin näin sen keinahtelevan. Sen sakarainen tulivuoriselkärankakin notkui — ja selkärankaa kattavat pilvet keinuivat samalla tavalla. Oliko meillä todellakin jalkaimme alla maan kamara? Se tuntui yhtä epätodelliselta kuin koko muukin maihinnousumme. Niin, näimme unta! Se saattoi milloin tahansa hälvetä kuin sumu. Sitten päähäni pälkähti ajatus, että vika kenties kumminkin oli minussa — että olin pyörällä päästäni tai että olin syönyt jotakin, mitä en kyennyt sulattamaan. Mutta näin Charmianin ja hänen surkean kävelynsä — juuri kun loin häneen katseeni, hän horjuen tönäsi vierustoveriaan. Puhuttelin häntä, ja hän valitti maan kummallista käyttäytymistä.

Kuljimme pitkin avaraa, ihmeellisen kaunista ruohikkokenttää ja kuninkaallisten palmupuiden muodostamaa kujaa; sitten pitkin vielä ihmeellisempiä nurmikoita, ylväitten puiden suloisessa varjossa. Ilma oli täynnä linnunlaulua ja lukemattomia, lämpöisiä tuoksuja — korkeakasvuisten liljojen, loistavien hibiscuskukkien ja muiden merkillisten kukkivain tropiikin kasvien lemuja. Uni oli käydä melkein sietämättömän kauniiksi meille, jotka niin pitkään aikaan emme olleet nähneet muuta kuin suolaisen, rauhattoman meren. Charmian ojensi kättään ja tarttui minuun vastustaakseen ympärillämme olevan katoamattoman kauneuden lumousta, ajattelin. Mutta… koettaessani tukea häntä jalkani lysähtivät ristiin, ja ruohikkokentät ja kukat keinahtelivat ylös alas ympärilläni. Meno muistutti maankiristystä, vaikka se taukosi nopeasti tekemättä minkäänlaista vahinkoa. Ja oli sangen vaikea yllättää maata kesken sen näitä kujeita. Niin kauan kuin kiinteästi pidin sitä silmällä, ei tapahtunut mitään. Mutta kohta kun huomioni kohdistui johonkin muuhun, alkoi koko maisema keinahdella joka suuntaan. Kerran käänsin nopeasti päätäni ja näin kuninkaallisten palmupuiden ylvään rivin heilahtavan mahtavana kaarena taivasta kohti. Mutta juuri kun havaitsin ne, ne pysähtyivät, ja uneni muuttui levolliseksi ja hiljaiseksi.

Sitten saavuimme viileään taloon, jonka seiniä kiersi tilava parveke ja joka olisi saattanut olla lootuksensyöjäin asunto. Tuuli sai vapaasti puhaltaa selkiselällään olevien ikkunain ja ovien läpi. Linnunlaulu ja kukkain tuoksu tulvi vienona sisälle ja ulos. Seinät olivat täynnä verhoja, houkuttelevia ruohokudospeitteisiä leposohvia oli joka nurkassa, ja siellä oli iso piano, jolla — sellainen oli silloin varma vakaumukseni — ei milloinkaan soitettu muuta kuin vienoja kehtolauluja. Palvelushenget — kansallispukuiset japanilaistytöt — liitelivät edestakaisin yhtä äänettömästi kuin perhoset. Kaikki oli yliluonnollisen viileätä. Täällä ei ollut rannattoman meren polttavaa auringon paahdetta. Täällä oli liian hyvä olla, jotta se olisi voinut olla totta. Mutta eihän se ollutkaan totta. Tämähän oli satuasunto. Tiesin sen, sillä käännähdin aivan yhtäkkiä ja näin ison pianon silloin keikistelevän avaralla paikallaan eräässä nurkassa. Mutta en sanonut mitään, sillä samassa meitä tervehti suloinen nainen, kaunis kuin madonna, yllä aaltoava valkea puku ja sandaalit jalassa. Hän otti meidät vastaan niin kuin olisimme tunteneet toisemme aikojen alusta asti.

Istuuduimme pöytään viileälle parvekkeelle, perhosmaiset tytöt palvelivat meitä, söimme ihmeellisiä ruokalajeja ja joimme poi-nimistä nektaria. Mutta uni uhkasi haihtua. Kaikki hohti ja karkeloi kuin sateenkaarenkimmelteinen kupla, mikä on särkymäisillään. Loin katseen vihreälle ruohikolle, komeihin puihin ja hibiscuskukkiin — ja silloin äkkiä tunsin pöydän liikkuvan. Pöytä, vastapäätäni istuva madonna, lootuksensyöjäin parveke, hehkuvanpunaiset hibiscuskukat, ruohikkokenttä ja puut — kaikki kohosi ja keinui silmissäni, nousi ja laski kuin aallokko mitattomalla merellä. Tartuin vaistomaisesti tuoliini ja pitelin siitä kiinni. Minulla oli sellainen tunne, että pidätin untani pitämällä kiinni tuolista. Enkä olisi ollenkaan hämmästynyt, jos meri olisi aivan yhtäkkiä vyörähtänyt paikalle ja hukuttanut tämän satumaan ja olisin tavannut itseni istumasta Snarkin ruorissa, edessäni "Merenkulkuoppaan" logaritmitaulut. Mutta uneni jatkui. Katselin salaa madonnaa ja hänen miestään. He eivät näyttäneet ollenkaan ihmettelevän. Mikään pöydällä ei ollut siirtynyt paikaltaan, ja hibiscuskukat, puut ja ruohikkokenttä olivat jäljellä. Kaikki oli ennallaan. Join lisää nektaria, ja uneni tuntui todellisemmalta kuin milloinkaan.

"Ettekö halua hiukan jääteetä?" kysyi madonna. Samassa pöydän laita hänen puolellaan vaipui hitaasti, hitaasti, ja lähetin hänelle myöntävän vastauksen neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.

"Haikaloista puheen ollen", sanoi madonnan mies, "kerronpa teille eräästä Niihaun miehestä, joka…" Nyt pöytä jälleen kohosi, ja minä katselin isäntääni ylös neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.

Sillä tavalla ateria jatkui, ja olin iloinen siitä, ettei minun tarvinnut katsella Charmianin kurjaa kävelyä. Mutta äkkiä pääsi lootuksensyöjäin huulilta salaperäinen kauhistusta ilmaiseva sana. "Ahaa!" ajattelin. "Nyt uneni hälvenee kuin savu." Tartuin jälleen epätoivoisesti tuoliini, lujasti päättäen viedä mukanani todellisuuteen, Snarkille, kouraantuntuvan todistuskappaleen tästä lumotusta lootusmaasta. Tunsin, että koko uneni oli kauheasti katoamassa. Juuri silloin toistettiin se salaperäinen sana samalla kauhistuneella äänensävyllä kuin vastikään. Se sana oli — niin, se sana kuulosti olevan: "Reporttereita!" Käänsin päätäni ja näin otuksia kokonaista kolme kappaletta tulossa ruohikkokentällä. Oi, siunaan teitä, reportterit! Olihan uneni siis sittenkin totta! Loin silmäyksen kimaltelevalle laguunille ja näin siellä Snarkin ankkurissa — ja muistin, että olin purjehtinut sillä San Franciscosta Havaijille ja että tämän sataman nimi oli Pearl Harbour — ja äkkiä tajusin aivan selvästi, että kumarsin esiteltäessä ja että vastasin ensimmäiseen kysymykseen: "Niin, meillä oli ihana sää koko matkan."

Ruohikko ulottuu veteen asti Waikikin rannalla. Puitakin kasvaa aivan veden kaltaalla, ja niiden varjossa on hyvä istua katselemassa majesteetillisia aaltoja, mitkä kumisten tulevat rantaan ihan katselijan jalkojen juureen. Puolen peninkulman päässä merellä, missä riutta sijaitsee, valkoharjaiset hyökyaallot tulvahtavat äkkiä korkeutta kohden levollisesta turkoosinsinisestä pinnasta ja vyöryvät rannalle. Ne seuraavat toisiaan kokonaisen peninkulman pituisina, kuohuvat vaahtokypärät päässä — meren äärettömän armeijan jättiläissoturit. Ja katselija, joka kuulee niiden alituisen jylyn ja kumun ja näkee niiden loputtomat joukot, tuntee itsensä pieneksi ja heikoksi mahtavan voiman edessä, mikä niissä purkautuu raivoon, kuohuun ja pauhinaan. Tuntee itsensä silmin näkymättömäksi hiukkaseksi, ja pelkkä ajatuskin hyökylaineihin joutumisesta panee mielikuvituksen värisemään kammosta, melkeinpä, kauhusta. Nehän ovat kokonaisen peninkulman pituisia, tie avokitaiset pedot, ne painavat tuhansia tonneja ja ryntäävät rantaa vastaan nopeammin kuin ihminen kykenee juoksemaan. Mitä mahdollisuuksia on ihmisellä uhmata niitä? Ei minkäänlaisia, selittää katselijan pelokas minä — ja hän istuu puun alla ja katselee ja kuuntelee — ja ajattelee, että ruohikossa ja varjossa on hyvä olla.

Mutta merelle, sinne, missä mahtava kuohuva hyökylaine ponnahtaa pilviä kohden, ilmestyy äkkiä joku — varmasti merenjumala! — valkoisesta pärskeestä: myllertävän, riehuvan aallonharjan yläpuolella näkyy miehen tumma pää. Mies nousee uljaasti pystyyn keskellä valkoista vaahtoa. Tummat hartiat, tumma alaruumis, tummat jäsenet kohoavat äkkiä katselijan näkyviin. Siinä, missä silmänräpäystä aikaisemmin ei ollut mitään muuta kuin suuri autius ja järjetön raivo, seisoo nyt mies koko pituuteensa ojentuneena, ei mielettömästi kamppaillen hurjassa kaaoksessa, ei mahtavien vesihirviöiden musertamana ja hautaamana, vaan pystyssä niiden kaikkien yläpuolella, levollisena ja voitollisena säilyttäen tasapainonsa huimaavan korkealla harjalla, jalat hautautuneina kiehuvaan, suolaiseen kuohuun, mikä lyö hänen polviinsa asti, samalla kuin muuta ruumista ympäröi ilma ja välkkyvä auringonpaiste ja hän lentää eteenpäin, lentää eteenpäin yhtä nopeasti kuin laine millä seisoo. Se on Merkurius — ruskeaihoinen Merkurius! Hänen kantapäänsä ovat siivitetyt, ja ne lentävät aallon nopeudella… Hän on merestä hypähtänyt hyökylaineen harjalle ja ratsastaa sillä. Aalto karjuu ja ärjyy koettaen ravistaa hänet selästään, mutta hän ei viittoile eikä tavoittele tasapainoa. Hän seisoo aivan tunteettomana, liikkumattomana, kuin kuvapatsas, minkä ihme on nostanut meren syvyydestä. Ja suoraan kohti rantaa hän lentää siivitetyillä kantapäillään hyökylaineen selässä. Hurja kiehuva pärske, ja pitkä jyminä — ja aalto vaipuu lannistuneena rantaan katselijan jalkain juureen. Ja sitten maihin nousee aivan rauhallisesti kanakki, jonka iho hehkuu tropiikin auringon ruskeata kultaa. Muutama minuutti aikaisemmin hän näkyi vain tummana täplänä neljännespeninkulman päässä! Hän on suistanut avokitaisen pedon ja ratsastanut sillä rantaan, ja suoritetun sankariteon herättämä ylpeys kuvastuu hänen ihanan vartalonsa ryhdistä, kun hän luo nopean ja välinpitämättömän silmäyksen katselijaan, joka istuu varjossa rannalla. Hän on kanakki — ja hän on mies, hän kuuluu kuninkaalliseen sukuun, joka hallitsee raakaa ainetta ja pakottaa sen palvelijakseen.

Ja katselija ajattelee: Onhan tosin hyvin hyvä istua rannalla viileässä varjossa, mutta onhan hänkin mies, kuuluuhan hänkin kuninkaalliseen sukuun ja täytyyhän hänenkin kyetä tekemään se, minkä kanakki kykenee tekemään. Koettamaan! Pois yltä vaatteet, mitkä vain ovat vaivaksi tässä lauhkeassa ilmastossa! Merenaalloille kamppailemaan! Siivittäköön miehen taito ja voima hänen jalkansa! Suista hyökyaallot, lannista ne ja ratsasta niiden selässä niinkuin kuninkaan ratsastaa sopii!

Niin ryhdyin harjoittamaan aalloilla ratsastamista. Ja nyt, kun olen siihen perehtynyt, pidän sitä entistä enemmän kuninkaallisena urheiluna.

Lähdin viileältä paikaltani palmujen varjosta, pukeuduin uimapukuun ja sain käsiini "satulan" — litteän, soikiomaisen liukulaudan, minkä miehelle pitää olla noin kuusi jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Minun lautani oli liian pieni. Mutta sitä en tietänyt, eikä kukaan selittänyt seikkaa minulle. Liityin muutamien pienten kanakkipoikien joukkoon matalikolla, missä aallot olivat pieniä ja vaimentuneita. Katselin tarkasti, miten kanakkipojat menettelivät. Kun sopiva aalto lähestyi, viskautuivat he mahalleen laudalle, potkivat aivan mielettömästi ja ratsastivat sillä lailla rantaan aallon selässä. Koetin tehdä niinkuin he. Katselin heitä tarkasti, koetin tehdä kaiken aivan samalla tavalla kuin he tekivät ja epäonnistuin täydellisesti. Aalto meni menojaan kuljettamatta minua. Yritin yrittämistäni uudelleen, potkin kaksi kertaa niin hurjasti kuin pojat — ja epäonnistuin. Ympärilläni oli runsaasti puolikymmentä poikaa. Kaikki heittäytyivät laudalleen sopivalla hetkellä, ja jalkamme työskentelivät kuin jokihöyryjen potkurit — ja ne pikku veijarit liukuivat matkoihinsa minun jäädessäni häpeällä jälkeen.

Tein runsaan tunnin yrityksiäni, mutta minun oli mahdoton saada ainoatakaan aaltoa kantamaan minua rantaan. Silloin tuli paikalle eräs ystäväni, Alexander Hume Ford, maapallon ammattikiertäjä, joka alituisesti oli etsimässä jännitystä. Sitä hän oli löytänyt Waikikista. Australian-matkansa varrella hän oli pysähtynyt tänne joiksikin viikoiksi — hän tahtoi kokeilla, oliko hyökylaineilla ratsastamisesta mihinkään, eikä hän nyt kyennyt riistäytymään irti sen lumoista. Hän oli harjoittanut sitä kokonaisen kuukauden, eikä hän ollut havainnut itsessään mitään merkkiä tämän urheilun herättämän ihastuksen laimentumisesta. Hän puhui suurella asiantuntemuksella.

"Anna tuon laudan olla", hän sanoi. "Heitä se hiiteen… Ja sitäpaitsi — sinähän olet menetellyt aivan hullusti. Jos tuo lauta olisi puskenut nenänsä pohjaan, olisi vatsasi muuttunut isoksi haavaksi… Kas tässä, ota minun lautani! Se on miehen mitan mukaan tehty."

Nöyrryn aina tiedon ja kokemuksen edessä. Ford tiesi sen. Hän neuvoi minulle, miten oikealla tavalla asettauduttiin laudalle. Sitten hän odotti sopivaa aaltoa, antoi minulle sysäyksen oikealla hetkellä, ja silloin sitä mentiin! Oi sen silmänräpäyksen ihanuutta, jona tunsi hyökyaallon tarttuvan itseeni ja kuljettavan minua! Kiidin runsaasti sataviisikymmentä jalkaa ja pysähdyin sitten rantahietikolle. Siitä silmänräpäyksestä alkaen olin mennyttä miestä. Kahlasin takaisin Fordin luo hänen lautaansa kuljettaen. Se oli iso, monta tuumaa paksu ja painoi varmaan runsaasti seitsemänkymmentäviisi naulaa. Hän antoi minulle ohjeita ja neuvoja, paljon neuvoja. Hänellä ei ollut ketään opettajanaan, mutta kaiken, minkä oli viikkokausien uutteralla harjoituksella oppinut, hän opetti minulle puolessa tunnissa. Minä sain tietoni välikäden kautta. Ja puolen tunnin kuluttua kykenin aloittamaan omin neuvoin ja ratsastamaan rantaan. Tein sen kerran toisensa jälkeen, ja Ford lausuili tunnustuksiaan ja opetti. Niinpä hän esimerkiksi neuvoi minulle täsmälleen, miten kauas laudan keulasta oli asettauduttava. Mutta luultavasti sentään asetuin liiaksi eteen, sillä rantaan kovalla vauhdilla kiitäessäni lauta pahus äkkiä puski kuononsa pohjaan, pysähtyi silmänräpäyksessä, heitti kuperkeikan, ja saimme väkivaltaisen eron. Linkouduin ilmaan kuin lastu ja hautauduin kurjasti erään alassyöksyvän aallonharjan alle. Ja käsitin oikein hyvästi, että Forditta vatsani olisi surkeasti puhjennut. Se erikoisvaara onkin tämän urheilun viehätyksissä, sanoo Ford.

Minulla oli sellainen luja vakaumus, että murha on itsemurhaa pahempi seikka, varsinkin jos nainen joutuu sen uhriksi. Ja Ford pelasti minut murhateosta. "Muista, että sinun on käytettävä jalkojasi peräsimenä", oli hän sanonut minulle. "Pidä ne tiukasti yhdessä ja ohjaa niillä". Muutamaa minuuttia myöhemmin kiidin rantaa kohti hyökylaineen harjalla ja maata lähestyessäni näin suoraan edessäni naisen, joka seisoi vyötäisiään myöten vedessä. Mitenkä olisin osannut hillitä lainetta, jolla ratsastin! Naisen viimeinen hetki näytti lyöneen. Painoihan lauta seitsemänkymmentäviisi naulaa, ja minä painoin satakuusikymmentäviisi naulaa, ja tällä yhteispainolla oli viidentoista peninkulman nopeus tunnissa. Lauta ja minä muodostimme projektiilin. Julma isku uhkasi heikkoa naisraukkaa! Mutta äkkiä muistin suojelusenkelini Fordin sanat: "Ohjaa jaloillasi!" välähti aivoissani. Ja ohjasin jaloillani minkä jaksoin, viimeisetkin voimani ponnistaen. Ja lauta kääntyi sivulle. Silloin tapahtui paljon samalla kertaa. Aalto antoi minulle töytäyksen, vain aivan pienen ja kevyen, mutta se riitti sysäämään minut laudalta ja painaltamaan kuohuvan veden läpi pohjaan, minkä kanssa minulla sattui tuima yhteenotto ja millä kieriskelin puoleen ja toiseen. Mutta sain pääni ylös vedestä, ahmaisin ilmaa keuhkoihini ja pääsin jaloilleni. Nainen seisoi edessäni. Tunsin itseni sankariksi. Olinhan pelastanut hänen elämänsä. Ja hän nauroi minulle. Hänen naurunsa ei ollut hysteeristä. Hän ei ollut lainkaan aavistanut vaaraa. Minä lohdutin itseäni sentään sillä, että hänen pelastajansa oli Ford enkä minä — minun ei olisi lainkaan sietänyt tuntea itseäni sankariksi… Muuten se ohjaaminen oli totisesti suurenmoista. Muutamia minuutteja harjoiteltuani kykenin ohjaamaan toisten uijien ohi kummalta puolen tahansa ja säilyttämään paikkani aalloilla sen alle hautautumatta.

Katselin valtamerelle, jonne hän osoitti, ja näin mahtavat hyökylaineet, joiden rinnalla tähänastiset ratsuni vaikuttivat mitättömiltä läikähdyksiltä. En tiedä, mitä olisinkaan vastannut, ellei minulle juuri sillä hetkellä olisi tullut mieleen, että kuuluin kuninkaalliseen ihmissukuun. Sentähden en sanonut muuta kuin: "Kiitoksia vain, siellä yritän huomenna."

Havaiji-saarten rantoja huuhteleva vesi on varsinkin uimarin kannalta katsoen ihanteellista. Se on tarpeeksi viileätä tuntuakseen suloiselta ja niin lämmintä, että uija voi viettää siinä koko päivän lainkaan vilua tuntematta. Auringon paistaessa ja tähtien kimmeltäessä, keskipäivällä ja keskiyöllä, keskikesällä ja keskitalvella — aina sen lämpömäärä on sama, ei liian lämmin eikä kylmä, vaan aivan parahillaan. Se on todella ihanteellista vettä, suolaista, puhdasta ja kristallikukasta. Sen veden laadun takia ei oikeastaan ole ihmeellistä, että kanakit ovat maailman uimataitoisinta väkeä.

Seuraavana päivänä aamupuolella lähdin Fordin kanssa tavattoman pitkälle uimamatkalle siinä ihanteellisessa vedessä. Liukulaudoillamme ratsastaen, tai oikeammin sanoen maaten mahallamme niillä, meloimme rannan lastentarhan läpi, missä pojat leikkivät. Pian olimme syvällä, missä mahtavat laineet ärjyen vyöryivät. Pelkkä kamppailu niitä vastaan, kun meloi niiden yli ja läpi, oli ankaraa urheilua. Jokainoan hermon oli oltava vireessä, sillä siinä kamppailussa toinen vastapuoli antoi mahtavia iskuja ja toisen piti käyttää paljon oveluutta — se oli taistelua järjettömän voiman ja järjen välillä. Sain pian useita opetuksia. Kun hyökyaalto kuohahti pääni yläpuolelle, saatoin silmänräpäyksen ajan välähdyksen nähdä päivän kuultavan sen smaragdinvihreän muurin läpi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minun oli painettava pääni alas ja puristauduttava lautaa vasten aivan kaikin voimin. Sitten tuli isku, ja rannalta katselijasta näytti varmasti siltä, että aalto nielaisi minut. Mutta todellisuudessa lauta ja minä olimme kulkeneet aallon harjan läpi toiselle rauhallisemmalle puolelle. En suosittele sellaisia iskuja heikoille ja herkkätuntoisille henkilöille. Ne ovat raskaita, ja vyöryvä vesi painaa kuin hiekkamyrsky. Toisinaan mennään puolenkymmenen hyökyaallon läpi melkein yhtä päätä, ja sellaisissa tapauksissa mieli tosiaankin alkaa taipua havaitsemaan lujan maankamaran ja rannalla pysymisen hyviä puolia.

Ulapalla, keskellä sellaista mahtavien hyökyaaltojen pikasarjaa, saimme seuraamme kolmannen, nuoren miehen, jonka nimi oli Freeth. Kun pudistelin vettä silmistäni kuljettuani läpi aallon ja katsahdin ylös nähdäkseni, mitä seuraavalta saattoi odottaa, näin hänen ratsastavan aallon selässä, seisoen pystysuorana, levollisen varmana laudallaan — nuoren, auringon pronssinväriseksi paahtaman jumalan. Kuljimme läpi aallon, minkä selässä hän ratsasti. Ford huusi hänelle. Hän hypähti ilmaan aalloltaan, tempasi lautansa, meloi luoksemme ja auttoi Fordia minun opettamisessani. Erään seikan opin erikoisesti Freethiltä, nimittäin sen, miten on otettava vastaan tavallista isompi hyökyaalto. Sellaiset olivat aivan hirveitä, ja oli vaarallista maata laudallaan niiden tullessa. Mutta Freeth näytti minulle, miten minun on meneteltävä. Kun näin sellaisen aallon vyöryvän vastaani liu'uin pois alukseltani ja vajottauduin veden alle pitäen käsivarret ojennettuina lautaa pääni yläpuolella. Jos aalto tempaisi sen käsistäni ja koetti iskeä sillä minua — sellaisten hyökylaineiden hyvin tavallinen temppu — oli toista jalkaa paksu vesityyny pääni suojana. Aallon mentyä ohi kiipesin jälleen laudalleni ja meloin eteenpäin. Olen kuullut monien saaneen pahoja vammoja lautansa iskusta.

Minulle opetettiin, että koko aalloilla ratsastamisen ja niitä vastaan taistelemisen taito sisältyi siihen, ettei niille tehnyt vastarintaa. Oli väistettävä iskua, minkä aalto suuntasi, sukellettava läpi aallon, kun se koetti lyödä kasvoihin, painauduttava jalat edellä veteen syvälle pinnan alle ja annettava mahtavan hyökyaallon, mikä uhkasi turmiolla, kulkea pään yli. Ei milloinkaan saanut olla jäykkänä ja kankeana. Oli vain annettava perään, mukauduttava veden vetämisiin ja kiskomisiin. Jos vedenalainen virta tarttuu mieheen ja vetää häntä pohjaa myöten merelle päin, niin ei saa rimpuilla vastaan. Jos rimpuilee, hukkuu melkein varmasti, koska virta on miestä voimakkaampi. On annettava perään vedenalaiselle virralle — uitava sen mukana eikä sitä vastaan: silloin paine lakkaa, ja samalla kuin ui sillä tavalla ja pettää virran, niin ettei se enää pidä kiinni, saattaa päästä ylöspäin ja saavuttaa pinnan suuremmitta vastuksitta.

Sen, joka tahtoo oppia aalloilla ratsastamaan, täytyy olla hyvä uija ja tottunut sukeltaja. Lisäksi tarvitaan vain voimia ja tavallista tervettä järkeä. Isojen hyökyaaltojen voima on hämmästyttävä. Saattaa sattua yhteenotossa niiden kanssa, että ratsastajalta kirpoaa lauta monen sadan jalan päähän. Silloin miehen on tultava toimeen omin neuvoin. On aivan merkityksetöntä, minkä verran silloin on seuraa, ei voi luottaa ainoankaan toisen apuun. Näennäinen turvallisuus, mitä tunsin Fordin ja Freethin läsnäolon takia, sai minut unohtamaan, että olin ensimmäisellä uimaretkelläni syvällä vedellä keskellä isoja hyökyaaltoja. Sain kuitenkin siitä muistutuksen ja sainkin sangen äkkiä. Sillä tuli mahtava aalto, jolla molemmat kumppanini ratsastivat aivan rantaan asti, ja minä olisin voinut hukkua kymmenet kerrat ennen kuin he olivat jälleen luonani.

Jokaisen laudalla aaltoa pitkin liukuvan on ensin suoritettava kunnollinen lähtö. Laudan ja sillä ratsastavan on oltava hyvässä vauhdissa ennen kuin aalto saavuttaa heidät. Kun liukuja näkee sellaisen aallon tulevan, jolla hän tahtoo ratsastaa, hän käänny selin aaltoon ja meloo rantaa kohti kaikin voimin niin sanotuin tuulimyllyottein. Tämä voimanponnistus on suoritettava aivan aallon edessä. Jos laudalla on riittävä vauhti, lisää aalto sitä, ja lauta aloittaa neljännespeninkulmanmatkansa.

Milloinkaan minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin valitsin ison aallon syvällä vedessä. Näin sen tulevan, käänsin selkäni sille ja meloin kuin henkeni edestä. Lautani vauhti kiihtyi kiihtymistään, kunnes minusta tuntui siltä, kuin käsivarteni olisivat olleet irtaantumaisillaan. Mitä selkäni takana tapahtui, sitä en tietänyt — on mahdotonta katsoa taakseen tuulimyllyottein meloessaan. Mutta kuulin aallon harjan kuohuvan ja kohisevan, ja kohta senjälkeen lautani kohosi ja linkoutui eteenpäin. Ensimmäiseen puoleen minuuttiin tuskin tiesin mitä tapahtui. Vaikka pidin silmäni auki, en nähnyt mitään sen tähden, että olin hautaantunut kihisevään kuohuun. Mutta en hätäillyt, olin hurmioituneen ihastuksen vallassa siitä, että minun oli onnistunut pyydystää aalto. Puolen minuutin kuluttua sentään näkö- ja hengityskykyni rupesivat palaamaan. Näin, että lautani etukärki pisti ylös kolme jalkaa vedestä ja piirsi ilmaa. Siirsin varovasti painoani eteenpäin, niin että laudan keula painui. Sitten makasin aivan hiljaa hurjasti eteenpäin kiitäessäni — ja ranta ja uijat tulivat vähitellen selvästi näkyviini… Mutta en saanut matkatuksi neljännespeninkulmaa sillä aallolla, sillä estääkseni lautaani sukeltamasta peräydyin liiaksi, niin että äkkiä vierähdin aallon takasivua alas.

Tämä kaikki tapahtui ollessani toista päivää hyökylaineilla ratsastamassa, ja olin aivan ylpeä itsestäni. Viivyin merellä neljä tuntia ja lopetettuani olin lujasti päättänyt palata sinne niin pian kuin olisin päässyt pystyyn seuraavana aamuna. Mutta se päätökseni kuului niihin, joilla kivetään tietä vissiin kuumaan ja kaukaiseen paikkaan. Seuraavana päivänä olin ankkurissa. En ollut sairas, mutta olin hyvin tukalassa tilassa enkä päässyt vuoteesta. Puhuessani Havaijin ihmeellisestä vedestä minulta unohtui kuvaamatta Havaijin ihmeellinen aurinko. Se on tropiikin aurinko, ja kesäkuun alkupuolella se on aivan kohtisuorasti pään päällä. Ja sitäpaitsi se on kavala ja viekas aurinko. Ensimmäisen kerran elämässäni aurinko oli saanut minut poltetuksi. Käsivarteni, hartiani, ja selkäni olivat karaistuneet, sillä aurinko oli paahtanut ne monta kertaa ennenkin, mutta niin ei ollut jalkojeni laita. Ja nyt olin neljä tuntia yhteen menoon antanut jalkojeni aran takasivun olla alttiina Havaijin auringon kohtisuorasti ampuville nuolille. Vasta maihin noustuani havaitsin, että aurinko oli polttanut minua. Aluksi palanut iho tuntuu vain kuumalta, mutta pian polte kiihtyy ja iho menee rakoille. Jäseniä, joiden iho kurtistuu, on mahdoton taivuttaa. Sentähden vietin seuraavan päivän vuoteessa. Minusta ei ollut kävelijäksi, ja siksi kirjoitan tätäkin vuoteessa. On helpompi tehdä se kuin jättää tekemättä. Mutta huomenna — oi huomenna! — jälleen olen Waikikin ihmeellisessä vedessä ja ratsastan rantaan seisoen pystysuorana laudallani niinkuin Ford ja Freeth. Ja jos epäonnistun huomenna, niin onnistun seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Silloin olen tehnyt erään aivan ehdottoman päätöksen: Snark ei purjehdi pois Honolulusta ennen kuin olen siivittänyt kantapääni aallon nopeudella, niin että minusta tulee auringon paahtama Merkurius!

Kun Snark matkalla Honoluluun purjehti pitkin Molokain rannikkoa, katselin merikarttaa ja näytin sitten muuatta matalaa nientä, jota rajoitti kaksi-, paikoin neljäkintuhatta jalkaa korkea jättiläisvuori, ja sanoin: "Todellinen helvetti — maailman kirotuin paikka."

Olisin totisesti hämmästynyt, jos samalla hetkellä olisin näyssä nähnyt, mitenkä kuukautta myöhemmin oleskelin sillä maailman kirotuimmalla paikalla ja mitenkä minulla oli aivan häpeällisen hupaisaa kahdeksansadan spitaalisen parissa, joilla myöskin oli hauskaa. Se, että heillä oli hauskaa, ei luonnollisesti ollut häpeällistä, mutta minulle se oli häpeällistä sen tähden, ettei minulla olisi pitänyt olla hauskaa niin suuren kurjuuden keskellä. Ainoana puolustuksenani on, etten voinut ilolleni mitään.

Esimerkiksi: iltapuolella heinäkuun 4:ntenä päivänä kaikki spitaaliset olivat kokoontuneet kilparatsastusradalle. Olin lähtenyt johtajan ja lääkärien luota ottaakseni pikavalokuvan ratsastuksen päättymisestä. Se oli jännittävä kilpailu, ja yleisön mielenkiinto oli hyvin vilkas. Kolme hevosta otti osaa. Yhtä niistä ratsasti kiinalainen, toista havaijilainen ja kolmatta portugalilainen poika. Kaikki ratsastajat olivat spitaalisia, samoin palkintotuomarit ja katselijat. Rata piti kiertää kahdesti. Kiinalainen ja havaijilainen lähtivät yhtaikaa ja ratsastivat aivan vieretysten, portugalilainen poika hoputti hevostaan parisataa jalkaa taempana. Ensimmäisellä kierroksella nämä sijat säilyivät. Puolivälissä toista kierrosta kiinalainen kiristi vauhtiaan ja pääsi hevosen pituuden verran havaijilaisen edelle. Samaan aikaan portugalilainen alkoi lähestyä. Mutta hänen asemansa näytti toivottomalta. Yleisö kiihtyi aivan hurjaksi. Kaikki spitaaliset olivat intohimoisia kilparatsastuksen harrastajia. Portugalilainen poika lähestyi lähestymistään toisia. Silloin minäkin kiihdyin aivan hurjaksi. Kilpailijat olivat paluumatkalla. Portugalilainen sivuutti havaijilaisen. Maa jymisi kavioitten alla. Hevoset muodostivat silmänräpäyksen ajan kuin yhden möhkäleen, ratsastajat heiluttivat piiskojaan, ja kaikki katselijat koettivat parhaansa mukaan pakahtua ulvomiseen ja huutamiseen. Eteenpäin, eteenpäin!… Tuuma tuumalta portugalilainen voitti matkaa, ja lopuksi hän sivuutti toisenkin kilpailijansa, niin että hänen hevosensa saapui maaliin pään mitan verran edellä kiinalaisesta. Pääsin taas aistieni herraksi. Näin taas spitaaliset, jotka ulvoivat, heittelivät hattujansa ilmaan ja hyppelivät kuin sätkivät kadotuksen henget. Ja minä menettelin samalla tavalla. Kun sitten jälleen tulin tolkkuihini, tapasin itseni hattuani heiluttamasta ja mumisemasta hurmion vallassa: "Tuhannen tulimmaista — poika voittaa!… Poika voittaa!"

Koetin hillitä itseäni. Huomautin itselleni, että olin näkemässä erästä Molokain kauhuista ja että oli puoleltani häpeällistä sellaisissa olosuhteissa olla niin kevyellä mielellä. Mutta siitä ei ollut apua. Seuraavana numerona oli aasien kilpajuoksu. Silloin vasta ilo nousi ylimmilleen. Sitä aasia, joka tulisi viimeisenä maaliin, pidettäisiin voittajana, ja seikan teki oikein mutkalliseksi se, ettei kukaan saanut ratsastaa omalla aasillaan. Kaikki kilpailijat ratsastivat vieraalla aasilla. Ja sitä seurasi, että jokainen koetti päästä sillä aasilla, jolla ratsasti, edelle omastaan, jolla ratsasti joku toinen. Luonnollisesti olivat ainoastaan ne, joilla oli erikoisen hidas ja jäykkäniskainen aasi, ilmoittautuneet osanottajiksi. Muuan aasi oli opetettu vetämään jalkansa kokoon ja paneutumaan pitkäkseen kohta, kun ratsastaja kosketti sen kylkiä kantapäillään. Jotkut aasit tahtoivat välttämättä kääntyä takaisin ja palata maaliin. Muutamilla oli itsenäinen taipumus pysytellä radan laidalla, missä ne kurkottivat päänsä aitauksen yli ja pysähtyivät, sitten hievahtamattakaan paikaltaan. Jokainoa hidasteli mahdollisimman paljon. Puolivälissä rataa eräs aasi joutui toraan ratsastajansa kanssa. Kaikki muut olivat jo kulkeneet maaliviivan poikki — mutta se aasi äkäili vielä silloinkin. Se voitti palkinnon, vaikka ratsastajan täytyi jättää se omiin valtoihinsa ja kävellä loppumatkan jalan. Ja koko kilpailun ajan lähes tuhat spitaalista nauroi kohti kurkkua ilveelle. Ken tahansa olisi minun asemassani yhtynyt heidän iloisuuteensa, ja kenellä tahansa olisi ollut yhtä hauskaa.

Edelläoleva on tarkoitettu johdannoksi selitykseen, ettei Molokain kauhuja ole lainkaan olemassa sellaisina, jollaisiksi ne on tähän asti kuvattu. Siirtokunnasta ovat tavallisesti kertoneet sellaiset järkytysjuttujen sepittäjät, jotka eivät ole milloinkaan siellä olleet. Spitaali on luonnollisesti spitaalia, ja se on kamala tauti. Mutta Molokain kuvaukset ovat usein olleet niin synkkiä, etteivät ne ole tehneet oikeutta spitaalisille itselleen eivätkä niille, jotka ovat elämäntyökseen valinneet tautiin sairastuneiden huoltamisen. Eräs esimerkki. Joku sanomalehtikirjeenvaihtaja, joka luonnollisesti ei milloinkaan ole käynyt edes siirtokunnan läheisyydessä, on ylen eloisasti kuvaillut, kuinka johtaja McVeigh makaa yönsä kurjassa ruohomajassa, minkä ympärillä ryömii sadoittain nälkää näkeviä, ruokaa ruikuttavia spitaalisia. Tämä hirmujuttu on kulkenut kautta koko Yhdysvaltojen sanomalehdistön ja aiheuttanut lukuisia kiihkeitä mielenilmaisuja. Kerronpa siis asuneeni mr McVeighin ruohomajassa — mikä oikeastaan oli upea hirsihuvila, sillä koko siirtokunnassa ei ollut yhden yhtä ruohomajaa — ja kuulleeni, kuinka spitaaliset ruikuttivat ruokaa — mutta se oli merkillisen sopusointuista ja musikaalista ruikutusta, mitä säestivät kielisoittimet: viulut, kitarat, ukulelet ja banjot. Valitus ilmaistiin monilla eri tavoilla. Spitaalisten torvisoittokunta kaiutteli säveliään, kaksi laulukuoroa esiintyi ja lopuksi harvinaisen kaunisääninen kvintetti. Valituksen sijasta laulukuorot kuulemma aina kunnioittivat mr McVeighiä serenaadilla, kun hän palasi Honolulun-matkoiltaan.

Spitaali ei ole lainkaan niin tarttuvaista kuin kuvitellaan. Oleskelin kokonaisen viikon siirtokunnassa ja otin vaimoni sinne mukaani — mitä kaikkea ei suinkaan olisi tapahtunut, jos meillä olisi ollut vähänkin syytä pelätä tartuntaa. Emmekä lainkaan käyttäneet pitkiä hansikkaita tahi pysytelleet loitolla spitaalisista. Seurustelimme päinvastoin huolettomasti heidän kanssaan ja pois lähtiessämme tunsimme kymmenittäin heitä näöltä ja nimeltä. Ainoa varovaisuustoimenpide, mitä pidetään välttämättömänä, on aivan yksinkertaisesti puhtaus. Palatessaan koteihinsa spitaalittomilla, jotka ovat olleet spitaalisten parissa ja tekemisissä heidän kanssaan — esimerkiksi lääkäreillä ja johtajilla — on tapana vain vaihtaa takkia ja pestä kasvonsa ja kätensä mietoa antiseptistä saippuaa käyttämällä.

Siitä käsityksestä, että spitaalinen on saastainen, on sentään pidettävä lujasti kiinni, ja päättäen siitä vähästä, mitä taudista tiedetään, spitaalisten eristämisestä on pidettävä tarkka huoli. Toiselta puolen on se tavaton kammo, jolla entisaikoina suhtauduttiin spitaaliseen, ja se kauhea kohtelu, minkä alaiseksi hän joutui, ollut sekä tarpeetonta että julmaa. Väärinkäsityksiä hälventääkseni kerron näkemäni mukaan, miten spitaaliset ja spitaalittomat seurustelivat Molokailla. Aamupuolella siellä viettämäämme ensimmäistä päivää Charmian ja minä olimme läsnä Kalaupapaklubin kilpa-ammunnassa, ja saimme silloin nähdä ensimmäisen vilahduksen siirtokunnassa vallitsevasta kurjuudesta ja sen lievityskeinoista. Klubi oli juuri aloittamassa kilpa-ammunta-sarjaa pokaalista, minkä oli lahjoittanut johtaja mr McVeigh — klubin jäsen samoin kuin tohtori Goodhue ja tohtori Hollman, siirtokunnan lääkärit, jotka sivumennen sanoen asuivat siellä vaimoinensa. Kaikki ampumapaviljongissa lähellämme seisovat olivat spitaalisia. Spitaaliset ja spitaalittomat käyttivät samoja ampuma-aseita, ja kaikki tungeskelivat huolettomasti yhdessä joukossa. Useimmat spitaaliset olivat havaijilaisia. Vierelläni penkillä istui eräs norjalainen. Aivan edessäni korokkeella seisoi amerikkalainen, Pohjois- ja Etelävaltioiden välisen sodan veteraani. Hän oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha, mutta se ei estänyt häntä saavuttamasta korkeata pistemäärää. Kookkaat khakipukuiset spitaaliset havaijilaiset poliisimiehet ottivat myös osaa ammuntaan; niin ikään portugalilaiset, kiinalaiset ja kokuat — viimeksimainitut ovat siirtokunnassa palvelevia alkuasukkaita, joilla ei ole spitaalia. — Ja sinä iltapäivänä, jona Charmian ja minä kiipesimme tuhansia jalkoja korkean rajavuoren rinnettä ja loimme jäähyväissilmäyksen siirtokuntaan, olivat johtajat, lääkärit ja koko siirtokunnan eri kansallisuuksien muodostama väestö, sairaat ja terveet, innostuneina katsomassa jalkapallokilpailua.

Sillä tavalla ei spitaaliseen ja hänen kovin väärinymmärrettyyn ja pelättyyn tautiinsa suhtauduttu Euroopassa keskiajalla. Spitaalista pidettiin siihen aikaan lainopillisessa ja valtiollisessa mielessä kuolleena. Hänet saatettiin ruumiskulkueessa kirkkoon, ja siellä pappi luki hänelle hautauskaavan. Lapiollinen multaa heitettiin hänen rinnalleen — ja sitten hän oli kuollut, elävänä kuollut. Tämä ankara menettely oli tosin aivan tarpeeton, mutta eräs seikka siitä sentään opittiin. Spitaali oli ollut täysin tuntematonta Euroopassa, kunnes kotiinpalaavat ristiretkeläiset toivat sen mukanaan, minkä jälkeen tauti hitaasti levisi. Oli ilmeistä, että sen saattoi saada ollessaan kosketuksissa siihen sairastuneiden kanssa. Tauti oli siis tarttuvaa, ja silloin oli myös selvää, että se voitaisiin hävittää eristämällä sairaat muista ihmisistä. Kova ja sydämetön oli spitaalisten kohtelu siihen aikaan, mutta opittiin ymmärtämään eristämisen hyöty. Siten saatiin spitaali hävitetyksi.

Ja eristämisen johdosta spitaali on nyt vähenemässä havaiji-saarilla. Mutta spitaalisten eristäminen Molokailla ei ole ollenkaan niin hirveä painajaisuni kuin miksi sappitautiset kynäniekat sitä kuvailevat. Ensinnäkään spitaalista ei armotta eroteta perheestään. Kun jotakuta epäillään spitaaliseksi, terveydenhoitokomitea kutsuu hänet lähellä Honolulua sijaitsevalle Kalihin vastaanottolaitokselle. Hänen matkakulunsa ja kaikki hänen muut menonsa maksetaan valtion varoilla. Ensin komitean bakteriologi tutkii hänet mikroskooppisesti. Jos silloin löydetään bacillus leprae, hän joutuu tutkimuskomitean viiden lääkärin tutkittavaksi. Jos nämä havaitsevat hänet spitaaliseksi, hänet julistetaan sellaiseksi, ja julistuksen vahvistaa sitten virallisesti terveydenhoitokomitea, minkä jälkeen annetaan käsky spitaalisen viemisestä Molokaille. Kaikissa omaa tapaustaan koskevissa asioissa potilaalla on oikeus pitää edustajanaan lääkäriä, jonka hän itse saa valita. Eikä potilasta sen jälkeen kuin hänet on julistettu spitaaliseksi suinkaan lähetetä muitta mutkitta Molokaille. Hän saa runsaasti aikaa — viikkoja, jopa toisinaan kuukausia, mitkä hän viettää Kalihissa asioitaan järjestämässä. Molokailla hän saa järjestelmällisesti ottaa vastaan omaisiaan, liikeasiakkaitaan jne., jos kohta nämä eivät saa syödä eivätkä nukkua hänen talossaan. Vierailijain saatavissa on aina tartunnalta suojeltuja asuntoja.

Näin esimerkin siitä, miten sairaiksi epäiltyjä käsitellään, käydessäni Kalihissa terveydenhoitokomitean puheenjohtajan mr Pinkhamin kanssa. Epäilyksenalainen oli seitsenkymmenvuotias havaijilainen, joka kolmekymmentäneljä vuotta oli työskennellyt eräässä Honolulun kirjapainossa. Bakteriologi oli selittänyt hänet spitaaliseksi. Tutkimuskomitea ei ollut kyennyt antamaan ratkaisevaa lausuntoa, ja juuri sinä päivänä olivat kaikki sen jäsenet tulleet Kalihiin suorittamaan uutta tutkimusta.

Molokailla oleskellessaan on spitaaliseksi julistetulla oikeus päästä uudelleen tutkittavaksi, ja potilaita käy lakkaamatta Honolulussa siinä tarkoituksessa. Höyrylaivalla, millä matkustin Molokaille, oli kaksi sinne palaavaa spitaalista, kaksi nuorta naista. Toinen heistä oli ollut Honolulussa järjestämässä joitakin omaisuusasioitaan, toinen tervehtimässä sairasta äitiään. Molemmat olivat viettäneet kuukauden Kalihissa.

Molokain siirtokunnassa vallitsee vielä paljon ihanampi ilmanala kuin itse Honolulussa, koska se sijaitsee sillä puolella saarta, mihin raikkaat koillispasaatituulet puhaltivat. Näköala on suurenmoinen — toisaalla sininen meri, toisaalla ihmeellinen kalliomuuri, jossa siellä täällä on kauniita laaksolaskeumia. Kaikkialla on reheviä heinälaitumia, joilla spitaalisten omistamia hevosia vaeltelee sadoittain. Kalaupapan pienessä satamassa on rivi kalastusveneitä ja höyryvene — kaikki spitaalisten yksityisomaisuutta ja heidän käytössään. Merimatkoillaan he luonnollisesti eivät saa mennä määrättyjen rajojen ulkopuolelle, mutta muuten ei aseteta minkäänlaisia rajoituksia heidän retkeilyilleen. Kalansa he myyvät terveydenhoitokomitealle, ja ansaitsemansa rahat he saavat itse pitää. Siirtokunnassa ollessani saatiin kerran yhtenä yönä neljätuhatta naulaa kaloja.

Kalastuksen ohella harjoitetaan maanviljelystä ja monia muita ammatteja. Muuan spitaalinen, täysverinen havaijilainen, oli paikkakunnan suurin maalarimestari. Hänellä oli kahdeksan apulaista, ja hän suoritti terveydenhoitokomitean kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti maalaustöitä. Hän oli Kalaupapa-klubin jäsen. Tapasin hänet klubissa, ja minun täytyy tunnustaa, että hänellä oli paljon paremmat vaatteet kuin minulla. Eräs toinen suunnilleen yhtä hyvässä asemassa oleva mies oli suurin puuseppä. Terveydenhoitokomitean varaston lisäksi siirtokunnassa on myös pieniä yksityispuoteja, joissa liikemiestaipumuksia omaavilla spitaalisilla on tilaisuus harjoittaa kunnioitettavia kykyjään. Apulaisjohtaja mr Waiamau, hyvin sivistynyt ja lahjakas mies, oli täysverinen havaijilainen ja spitaalinen. Varastonhoitaja mr Bartlett oli amerikkalainen; hän oli ollut liikemiehenä Honolulussa ennen sairastumistaan. Kaikki, mitä nämä miehet ansaitsivat, joutui heidän omiin taskuihinsa. Ja ellei spitaalinen tee työtä, pitää territorio hänestä joka tapauksessa huolen, antaa ravinnon, asunnon, vaatteet ja sairashoidon. Terveydenhoitokomitea harjoittaa maanviljelystä, karjanhoitoa ja meijeriliikettä paikkakunnan tarpeiksi, ja hyväpalkkaisia toimia hankitaan kaikille, jotka tahtovat työtä tehdä. Mutta työnteko ei ole pakollista, sillä sairaat ovat territorion suojatteja. Nuoria, hyvin vanhoja ja avuttomia varten on olemassa koteja ja huoltoloita.

Tapasin erään amerikkalaisen, majuri Leen, joka kauan oli ollut Inter Island Steamship Companyn insinöörinä, innokkaassa työssä siirtokunnan uudella höyrypesulaitoksella, jonne hän oli asentamassa koneita. Tapasin hänet sittemmin useita kertoja, ja eräänä päivänä hän sanoi minulle:

"Kirjoittakaa jotakin säällistä täkäläisistä oloistamme. Meidän on saatava hyvitystä. Nitistäkää hengiltä kaikki Molokain kauhuista kiertelevät mädät lorut. Emme pidä siitä, että olojamme vääristellään. Onhan toki meilläkin itsetunto. Kertokaa maailmalle puhdas totuus oloistamme."

Kaikki, joiden kanssa keskustelin siirtokunnassa — miehet ja naiset — lausuivat suunnilleen samanlaisen ajatuksen. Oli aivan ilmeistä, että heitä katkerasti harmitti se räikeän valheellinen tapa, millä heidän siirtokuntaansa on kuvattu.

Hirveän taudin kourissakin spitaalisten siirtola on onnellinen yhteiskunta, mihin kuuluu kaksi kylää sekä joukko yksityisiä taloja rannikolla ja sisämaassa. Siellä on kuusi kirkkoa, N.M.K.Y:n rakennus, useita kokoushuoneistoja, musiikkipaviljonki, kilparatsastusrata, pallokenttiä ja ampumaratoja, voimisteluseura, useita lauluseuroja ja kaksi torvikuusikkoa.

"Ne ovat siellä niin tyytyväisiä", selitti mr Pinkham minulle, "että niitä tuskin saisi ajetuksi pois kivääritulella."

Tammikuussa samana vuonna oli yksitoista sellaista spitaalista, joiden tauti määrätyn hävitystyön tehtyään ei enää osoittanut elinvoimaisuutta, lähetetty Honoluluun tutkittavaksi. He lähtivät hyvin vastahakoisesti matkalle, ja kun heiltä kysyttiin, halusivatko he päästä jälleen vapauteen siinä tapauksessa, että heidät havaittaisiin spitaalittomiksi, kaikki vastasivat yhteen ääneen: "Tahdomme palata Molokaille."

Entisaikoina, ennen spitaalibasillin keksimistä, oli muutamia miehiä ja naisia, jotka sairastivat joitakin aivan muita tauteja, luultu spitaalisiksi ja lähetetty Molokaille. Vuosikausia myöhemmin heidän hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun he bakteriologilta kuulivat, etteivät sairastaneet eivätkä olleet milloinkaan sairastaneet spitaalia. He panivat kaikki poislähettämistä vastaan ja hankkivat mikä minkin toimen terveydenhoitokomitealta. Esimerkiksi vanginvartija oli niitä miehiä.

Samoin oli ennen bakteriologisten kokeiden käytäntöön tuloa Molokaille lähetetty spitaalisena muuan Amerikan neekeri, kengänkiillottaja. Valtion suojattina ollessaan mies osoittautui ylen ilkivaltaiseksi ja teki yhtenään pientä pahuutta. Senjälkeen kuin hän vuosikausia oli ollut pikku kahnausten alituisena toimeenpanijana, hänet todettiin spitaalittomaksi.

"Ahaa!" murahteli mr McVeigh. "Nytpä sain sinut kiikkiin! Ensimmäisellä höyrylaivalla saat mennä menojasi ja se on vasta hyvä asia!"

Mutta neekeri ei lainkaan halunnut lähteä. Hän nai heti vanhan ämmän, jossa oli huippuunsa ennättänyt spitaali, ja rukoili sitten terveydenhoitokomitealta oikeutta saada jäädä hoitamaan sairasta vaimoaan. Kukaan ei kyennyt, selitti mies intohimoisesti, hoitamaan yhtä hyvin kuin hän hänen sairasta eukko raiskaansa. Mutta komitea käsitti miehen metkut, ja hänet vietiin höyrylaivaan ja lähetettiin maailmalle nauttimaan vapaudestaan. Neekeri piti kumminkin Molokaita parempana. Hän nousi maihin Molokain vastakkaisella rannalla, kiipesi vuorimuurin yli ja asettautui siirtokunnan asukkaaksi. Hän joutui kiinni, lain tuomiolle ja todistettiin oikeudettomaksi kuokkavieraaksi, tuomittiin pieniin sakkoihin ja vietiin jälleen höyrylaivaan eväänä varoitus, että jos hän uudelleen tunkeutuisi siirtokuntaan, hänet tuomittaisiin sadan dollarin sakkoon ja lähetettäisiin Honolulun vankilaan. Ja aina kun mr McVeigh sittemmin kävi Honolulussa, neekeri harjasi hänen saappaansa hohtavan kiiltäviksi ja puheli:

"Kyllä minulta jäi hyvä koti sinne siirtolaan. Totisesti, sir, hyvä koti." Ja sitten mies aina alensi äänensä tuttavalliseen kuiskaukseen ja lisäsi: "Enkös sentään vois päästä sinne, sir? Etteköhän järjestäisi asioita niin, että pääsen?"

Hän oli oleskellut Molokailla yhdeksän vuotta, ja hänellä oli siellä ollut paremmat olot kuin milloinkaan muualla ennen tai myöhemmin.

Spitaalikammosta en nähnyt pienintäkään merkkiä siirtokunnassa spitaalisten enkä spitaalittomain keskuudessa. Pahimmin spitaalia kammoavat sellaiset, jotka eivät milloinkaan ole nähneet spitaalista eivätkä tiedä mitään taudista. Waikikin hotellissa eräs nainen väristen ihmetteli sitä, että olin rohjennut käydä Molokain siirtokunnassa. Keskustellessani hänen kanssaan sain tietää, että hän oli syntynyt Honolulussa ja asunut siellä koko ikänsä, mutta ei ollut milloinkaan nähnyt spitaalista. Moista en voinut kertoa itsestäni ja Yhdysvalloista, missä spitaalisten eristämiseen suhtaudutaan sangen välinpitämättömästi ja missä monen monta kertaa olen nähnyt spitaalisia suurten kaupunkien kaduilla.

Spitaali on hirveätä, sitä ei voi kieltää. Mutta sen vähän nojalla, mitä tiedän taudista ja sen tarttuvaisuudesta, viettäisin loppuikäni paljon mieluummin Molokain spitaalisiirtolassa kuin jossakin keuhkotautiparantolassa. Jok'ainoassa köyhien maaseutu- ja kaupunkisairaalassa Yhdysvalloissa — ja muiden maiden samanlaisissa laitoksissa tapaa yhtä kauheita näkyjä kuin Molokailla. Ja jos minun täytyisi valita loppuiäksi pakolliseksi asuinpaikakseni Molokai tai Lontoon East End, New Yorkin East Side tai Chicagon Stockyards — niin valitsisin epäröimättä Molokain. Pitäisin parempana saada elää edes yhden vuoden Molokaissa kuin viisi vuotta vastamainitsemissani alennuksen ja inhimillisen kurjuuden lokaviemäreissä.

Molokain spitaalisiirtolassa ihmiset ovat onnellisia. Minulta ei milloinkaan unohdu siellä heinäkuun 4:ntenä päivänä vietetty juhla. Kello kuudelta aamulla olivat "kauhistuttavat" spitaaliset ulkona karnevaalipuvuissa ja ratsastelivat hevosilla, muuleilla ja aaseilla — omilla eläimillään kautta koko siirtokunnan alueen. Kaksi torvisoittokuntaa oli myös ulkona. Lisäksi pau-ratsastajia, kolme-neljäkymmentä, kaikki havaijittaria, verrattoman taitavia ratsastajattaria, yllä loisteliaat ratsastuspuvut, jollaisia alkuasukkaat olivat käyttäneet ammoiset ajat. Ja he kiidättelivät puoleen ja toiseen kaksi ja kolme rinnatusten tai isommissa ryhmissä. Iltapäivällä Charmian ja minä seisoimme palkintotuomarien lavalla ja jaoimme palkintoja pau-ratsastajille ratsastustaidosta ja puvuista. Ja ylt'ympärillämme tunkeili sadoittain spitaalisia katsomassa, ja kaikilla oli kukkaseppelet päässä, kaulassa ja olkapäillä, ja kaikki olivat iloisia ja hilpeitä. Ja alituisesti näki ylängöillä ja ruohikkokentillä ryhmissä ratsastavia karnevaalipukuisia miehiä ja naisia sekä ratsastajat että heidän ratsunsa olivat kukkaseppeleillä koristettuja — ja laulu ja nauru kajahteli. Seisoessani siinä lavalla ja katsellessani sitä kaikkea muistui mieleeni, mitenkä kerran olin potilaana eräässä Havannan sairaalassa ja näin siellä noin kaksisataa spitaalista, jotka oli suljettu neljän seinän sisään kuolemaansa asti. Niin, tiedän tästä maailmastamme tuhansia paikkoja, joita en valitsisi vakituiseksi olinpaikakseni yhtä kernaasti kuin Molokaita. Illalla menimme erääseen spitaalisten seurahuoneistoon, missä laulukuorot lukuisan yleisön edessä kilpailivat palkinnosta, ja ilta päättyi tanssiin. Olen nähnyt, millaiset olot havaijilaisilla on Honolulun kurjalistokortteleissa ja sen nähtyäni saatan hyvin helposti käsittää, minkä takia spitaaliset, jotka lähetettiin siirtokunnasta uudelleen tutkittaviksi, yhteen ääneen huusivat: "Takaisin Molokaille!"

Eräs seikka on aivan varma. Sellaisella spitaalisella, joka on Molokain siirtokunnassa, on paljon paremmat olot kuin sellaisella, joka salaa tilaansa muualla. Viimeksimainitunlainen spitaalinen on onneton hylkiö, joka elää alituisessa ilmitulemisen pelossa, samalla kuin hän hitaasti, mutta varmasti mätänee. Spitaali ei kuitenkaan suorita lakkaamatta ja keskeytyksittä hävitystyötään. Se iskee uhriinsa, haavoittaa tätä ja voi sitten ruveta lepoon epämääräiseksi ajaksi. Kenties se ei anna mitään merkkejä itsestään viiteen vuoteen tai kymmeneen vuoteen tai neljäänkymmeneen vuoteen, joiden kuluessa potilas saa nauttia häiriintymättömästä terveydestä. Mutta harvoin nämä ensimmäiset hyökkäykset keskeytyvät itsestään. Siihen tarvitaan taitavan kirurgin apua, eikä taitavaa kirurgia saa avukseen sellainen spitaalinen, joka salaa sairautensa. Tapahtuu esimerkiksi, että taudin ensimmäinen hyökkäys ilmenee mätähaavana jalkapohjassa. Haavan tunkeuduttua luuhun saakka syntyy luumätä. Jos silloin spitaalinen salaa tilansa, ei häntä voida auttaa leikkaamalla, ja jäytävä luumätä leviää leviämistään, ja sairas menehtyy lyhyessä ajassa hirveihin kuolion tai jonkin muun kauhean lisätaudin tuskiin. Jos sama spitaalinen sitävastoin on Molokailla, niin kirurgi leikkaa hänen jalkansa, poistaa mätäpesäkkeen, puhdistaa luun ja ehkäisee täydellisesti taudin kehittymisen. Kun leikkauksesta on kulunut kuukausi, voi potilas ratsastaa, juosta kilpaa, liukua hyökylaineilla ja kiipeillä huimaavilla jyrkänteillä villiomenia poimimassa… Ja — kuten jo sanottu — on mahdollista, että tauti asettuu lepoon eikä tee uutta hyökkäystä viiteen, kymmeneen tai kenties neljäänkymmeneen vuoteen.

Spitaalin muinaisia kauhuja saa etsiä niistä olosuhteista, mitkä vallitsivat ennen antiseptisen kirurgian päiviä ja ennen kuin tohtori Goodhuen ja Hollmanin kaltaiset lääkärit asettuivat asumaan Molokain siirtokuntaan. Tohtori Goodhue oli seudun ensimmäinen kirurgi, eikä häntä voida kyllin ylistää suorittamastaan jalosta työstä. Vietin aamupäivän hänen leikkaushuoneessaan, ja niistä kolmesta leikkauksesta, mitkä hän silloin suoritti, tehtiin kaksi miehille, jotka olivat vastatulleita, saapuneet samalla laivalla kuin minä. Kummallakin tauti oli saanut jalansijan vain yhteen kohtaan. Toisella oli sangen pahaksi päässyt mätähaava pohkeessa, ja toisella oli samanlainen käsivarressa. Molemmat tapaukset olivat varsin pitkälle kehittyneitä sen tähden, että potilaat silloin vasta saapuivat siirtokuntaan eivätkä olleet hankkineet apua aikaisemmin. Mutta tohtori Goodhue teki ykskaks täydellisen lopun sairauden hävityksistä kummassakin, ja neljän viikon kuluttua leikkauksesta molemmat miehet olivat varmasti yhtä terveitä ja pirteitä kuin konsanaan. Heidän ja minun välillä vallitsi silloin se ainoa ero, että sairaus oli heissä piilevänä ja voi puhjeta uudelleen vastaisuudessa.

Spitaali on yhtä vanha kuin ihmissuvun historia. Se on mainittu vanhimmissa lähdekirjoituksissamme. Ja kuitenkaan ei nykyään todella tiedetä siitä enempää kuin ammoisina aikoina. Se näet tiedettiin silloinkin, että spitaali oli tarttuvaa ja että siihen sairastuneet oli eristettävä muista. Aika on vaikuttanut sen, että spitaalista nykyään pidetään paljon ankarammin eristettynä ja kohdellaan paljon inhimillisemmin. Mutta itse sairaus on yhä sama kauhea ja selittämätön salaisuus. Kun lukee selostuksia, joita eri maiden lääkärit ja asiantuntijat ovat spitaalista esittäneet, havaitsee ehdottomasti taudin salakavalan luonteen. Asiantuntijat eivät ole yksimielisiä sen ainoastakaan vaiheesta. He eivät tiedä mitään varmaa. Entisinä aikoina puhuttiin aivan ykskantaan spitaalista yleensä. Mutta niin ei tehdä enää. Ainoa, mikä kenties on siihen nähden "yleensä" pätevää — kaikista suoritetuista tutkimuksista päättäen — on se, että spitaalin tarttuvaisuus on vähäinen . Mutta tämän vähäisen tarttuvaisuuden lakeja ei tunneta. On eristetty spitaalibasilli. Bakteriologisten tutkimusten nojalla voidaan päättää, onko jossakussa henkilössä spitaali; mutta ollaan yhtä tietämättömiä kuin ennenkin siitä, millä tavalla basilli tunkeutuu terveeseen ruumiiseen. Ei tiedetä, miten pitkän itämisajan se tarvitsee. On koetettu istuttaa basillia eri eläinlajeihin, mutta on epäonnistuttu.

Lääkärit ovat turhaan koettaneet keksiä rokotetta, millä tautia voitaisiin vastustaa. Ponnisteluistaan huolimatta he eivät tähän asti ole saaneet arvoitusta ratkaistuksi. Toisinaan on välähtänyt toivon kipinä. On keksitty teorioja spitaalin synnystä ja ylen ylistettyjä hoitotapoja, mutta joka kerralla toivon kipinä on sammunut epäonnistumisen pimeyteen. Eräs lääkäri kuuluttaa kaikin keinoin, että spitaalin aiheuttajana on pitkäaikainen kalaruoalla eläminen, ja hän todistelee seikkaperäisesti teoriaansa, kunnes joku Intian ylänkömaiden lääkäri kysyy, mitenkä siis on selitettävissä, että sanottujen seutujen alkuasukkaissa on spitaalia, kun he itse ja heidän esi-isänsä eivät ole milloinkaan syöneet kalaa. Joku taas hoitaa spitaalia määrätynlaisilla öljyillä ja rohdoksilla, väittää parannusmenetelmäänsä ehdottomasti varmaksi — ja viiden, kymmenen tai kenties neljänkymmenen vuoden kuluttua tauti puhkeaa potilaassa uudelleen. Spitaalin kyky olla levossa ihmisruumiissa epämääräisiä ajanjaksoja on monien päteviksi väitettyjen parannusmenetelmien syntysyynä. Mutta sen verran tiedetään varmasti, ettei milloinkaan ole esiintynyt täysin parantunutta spitaalitapausta .

Spitaalin tarttuvaisuus on vähäinen — mutta miten tarttuminen tapahtuu? Eräs australialainen lääkäri on istuttanut spitaalia sekä itseensä että apulaisiinsa — onnistumatta synnyttämään sitä. Tästä ei kuitenkaan voida tehdä johtopäätöksiä, sillä on olemassa muuan hyvin kuuluisa päinvastainen tapaus. Erään havaijilaisen murhaajan kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, kun hän salli istuttaa spitaalibasillin ruumiiseensa. Jonkun ajan kuluttua spitaali ilmaantui mieheen, ja hän kuoli spitaalisena Molokailla. Mutta tästäkään tapauksesta ei voinut tehdä johtopäätöksiä, sillä havaittiin, että niihin aikoihin, jolloin mies antautui koneen esineeksi, jo useita hänen sukulaisiaan oli lähetetty Molokaille spitaalisina. Hän oli siis voinut saada taudin heiltä, ja spitaali oli saattanut olla hänessä jo sangen pitkälle kehittyneenä silloin, kun se häneen virallisesti istutettiin. Niin ikään meillä on Damianin — kirkon sankarin — tapaus: pater Damian saapui Molokaille terveenä ja kuoli spitaaliin. On tehty monenlaisia päätelmiä siitä, miten hän oli saanut sairauden. Mutta kaikille vaaroille, joille hän oli alttiina, oli aivan varmasti ollut alttiina myös muuan nainen, joka asui siirtokunnassa siellä käydessäni. Hän oli asunut siellä monet monituiset vuodet; hän oli ollut naimisissa viiden spitaalisen miehen kanssa, saanut lapsia kaikille — ja säilynyt aivan terveenä.

Tähän saakka ei ole kyetty spitaalin salaisuutta vähääkään valaisemaan. Kun opitaan tuntemaan tauti nykyistä paremmin, on odotettavissa, että sen parannuskeinokin keksitään. Aikaa myöten saadaan kyllä valmistetuksi tehokas rokote, ja silloin tulee spitaali — sen tähden, että sen tarttuvaisuus on vähäinen — hyvin nopeasti katoamaan maailmasta.

"Auringon talon" havaijinkielinen nimi on Haleakala. Se on suurenmoinen "talo" ja sijaitsee Mauin saarella. Luonnonihailija voi nähdä muutamia yhtä suuria nähtävyyksiä kuin Haleakala, mutta ei suurempia, eikä hän missään muualla saa katsella mitään kauniimpaa ja merkillisempää.

Tämän mahtavan jättiläisvuoren rinteellä on noin viisikymmentätuhatta eekkeriä käsittävä karjanhoitotila, ja kahdentuhannen jalan korkeudella sijaitsevassa karjatalossa vietimme yön. Seuraavana aamuna saappaat jalkaan, ja sitten satulaan. Paimenten ja kuormahevosten saattamina kiipesimme ylös Ukuleleen, toiseen vuoristokartanoon, mikä sijaitsee viisituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolella ja missä vallitsevat ilmastosuhteet pakottivat meidät käyttämään huopia yöllä ja turvautumaan räiskyvän takkavalkean lämpöön. Sivumennen sanoen ukulele on havaijilainen sana, mikä merkitsee kirppua ja erästä alkeellista kitarasoitinta. Meillä ei ollut kiirettä, ja vietimme päivän Ukulelessa oppineesti väitellen ilmapuntareista ja korkeuslaskelmista ja pudistimme ilmapuntariamme, kun jonkun todistelut piti tarkistaa. Ja ilmapuntarimme oli mukautuvaisin kapine, minkä milloinkaan olen nähnyt… Myöskin poimimme vuorivattuja, mitkä olivat kananmunan kokoisia tai sitäkin isompia, tähyilimme Haleakalan huipulta neljätuhattaviisisataa jalkaa yläpuoleltamme — laskeutuvia ruohopeitteisiä laavarinteitä ja katselimme mahtavia pilviä, mitkä kamppailivat keskenään alapuolellamme, meidän ollessa säteilevässä auringon paisteessa.

Päivästä päivään kesti sitä loputonta taistelua. Ukiukiu on nimeltään pasaatituuli, mikä raivoten puhaltaa koillisesta ja hyökkää Haleakalaa vastaan. Mutta Haleakala on niin korkea ja niin laaja, että se lyö koillispasaatituulen syrjään kummallekin puolelleen, niin että Haleakalan lakana ei ole lainkaan pasaatituulta. Tuuli siellä päinvastoin puhaltaa suoraan koillispasaatin kitaan. Sen tuulen nimi on Naulu. Ja yötä päivää, lakkaamatta, kamppailevat Ukiukiu ja Naulu keskenään, milloin hyökäten, milloin peräytyen, milloin väistyen sivulle, milloin kiertäen, milloin pyörtäen — yhteenotot näkee pilvijoukkioista, mitkä ajelehtivat puoleen ja toiseen eskadroonina, pataljoonina, armeijoina ja äärettöminä vuoriketjuina. Tapahtuu toisinaan, että Ukiukiu valtavilla henkäyksillään paiskaa mahtavia pilviröykkiöitä suoraan yli Haleakalan huipun, minkä jälkeen Naulu ovelasti ottaa ne vangikseen, asettaa uuteen taistelujärjestykseen ja lähettää kamppailemaan ikuista vihollistaan vastaan. Sitten Ukiukiu kuljettaa voimakkaan pilviarmeijan vuoren itäkyljen ympäri. Tämä sivustahyökkäys suoritetaan suurella täsmällisyydellä, mutta vuoren takana olevasta väijytyksestään Naulu karkaa kiertävän armeijan kimppuun, riistää, raastaa, laahaa sitä ja luo sen uuteen muotoon, lähettäen sen sitten takaisin Ukiukiua vastaan vuoren länsikyljen ympäri. Ja varsinaisen taistelutanteren ylä- ja alapuolitse, pitkin merestä kohoavia rinteitä. Ukiukiu ja Naulu lähettävät lakkaamatta pieniä pilvijoukkoja, jotka epäsäännöllisissä jonoissa ryömivät ja matelevat maata myöten, puiden lomitse ja solien läpi ja sitten yht’äkkiä hyökkäävät toistensa kimppuun väijytyskohdissa ja läpikulkupaikoissa. Toisinaan jompikumpi puoli aivan äkkiä lähettää raskaan iskujoukon, joka vangitsee pienet partiot tai ajaa ne korkeuteen, niin että ne pyörivät kohtisuorassa suunnassa tuhansia jalkoja ilmaan.

Mutta Haleakalan läntisillä rinteillä käydään päätaistelu. Sinne Naulu kokoaa mahtavimmat joukkionsa, ja siellä se saavuttaa suurimmat voittonsa. Ukiukiu heikkenee päivän iltaantuessa kuten kaikki pasaatituulet, ja silloin Naulu lyö sen takaisin. Naulu on mainio kenraali. Koko päivän se kokoaa yhteen kohtaan äärettömiä varajoukkoja. Kun päivä alkaa painua iltaan, se muodostaa ne vahvaksi teräväkärkiseksi rivistöksi, mikä on monta peninkulmaa pitkä, peninkulman levyinen ja satoja jalkoja paksu. Tämän rivistön se lähettää hitaasti etenemään Ukiukiun leveätä rintamaa vastaan, ja Ukiukiu heikkenee hitaasti mutta varmasti ja lyödään hajalle. Mutta se ei tapahdu ankaratta taistelutta. Toisinaan Ukiukiu tekee aivan hurjaa vastarintaa, ja rannattomasta koillisesta saamillaan tuoreilla apujoukoilla se tuhoaa puolen peninkulman pituisia rivejä Naulun armeijasta ja lakaisee ne West Mauin taakse. Joskus kummankin hyökkäävän armeijan iskettyä yhteen niiden ottelu päättyy siihen, että ne jättiläispyörteinä kohoavat kohtisuorasti korkeuteen — toisiinsa kietoutuneet pilvijoukkiot nousevat vinhasti pyörien tuhansia jalkoja ilmaan. Ukiukiulla on mieliliikkeenä lähettää matala ja litteä, tiheäksi sulloutunut joukkomuodostelma pitkin maata Naulun alle. Sinne päästyään Ukiukiu alkaa puskea. Naulun mahtava keskusrintama antaa perään ja taipuu ylöspäin, mutta tavallisesti se paiskaa vihollisen hyökkäysrivistöt takaisin, niin että ne vyörähtävät omia joukkoja vastaan. Ja koko ajan juoksentelevat pienet hajanaiset sissijoukot omia teitään puiden lomitse ja solien lävitse, ryömivät ruohikossa ja yllättelevät toisiaan odottamattomilla hyökkäyksillä — korkealla yläpuolella olevan Haleakalan katsellessa kamppailua kirkkaana ja ylhäisen yksinäisenä, laskevan auringon säteissä kylpien. Ja samalla tavalla taistelu jatkuu läpi yön. Mutta aamulla on Ukiukiu pasaatituulten tapaan saanut kootuksi tuoreita voimia, ja se syöksee Naulun laumat takaisin paon ja tappion sekamelskassa. Ja päivästä päivään jatkuu sama taistelu: ikuisesti kamppailevat Ukiukiu ja Naulu toisiaan vastaan Haleakalan rinteillä.

Seuraavana aamuna aloitimme paimen- ja kuormahevossaattueinemme nousun huipulle. Eräs kuormahevonen kantoi kahtakymmentä gallonaa vettä, mikä oli jaettu viisi gallonaa vetäviin, hevosen kyljillä riippuviin nahkapusseihin. Sillä vesi on harvinaista ja arvokasta itse kraaterillakin, vaikka peninkulmia laajoilla alueilla kraaterin pohjois- ja itäreunamilla sataa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Kiivettiin pitkin lukemattomia laavaväyliä, joilla ei ollut minkäänlaista polkua, enkä milloinkaan ole nähnyt niin verrattoman varmajalkaisia hevosia kuin ne kolmetoista, mitkä meillä oli. Ne kapuilivat ylös alas pystysuoria rinteitä yhtä varmasti ja kylmäverisesti kuin vuorivuohet, eikä ainoakaan niistä kaatunut tai epäröinyt.

Muuan merkillinen harhanäky valtaa kaikki yksinäisillä vuorilla kiipeilijät. Mitä korkeammalle noustaan, sitä enemmän maanpintaa ilmaantuu näköpiiriin, ja siitä syntyy sellainen vaikutelma, kuin taivaanranta kohoaisi ympärillä. Tämä harhanäky on erittäin selvä Haleakalalla, sillä vanha tulivuori kohoaa aivan yksinäisenä suoraan merestä ja sitä mukaa kuin nousimme Haleakalan jyrkkiä rinteitä, meistä tuntui siltä, kuin Haleakala, me itse ja kaikki ympärillämme vielä nopeammin olisi vajonnut syvään kuiluun. Joka taholla taivaanranta oli yläpuolellamme, ja valtameri kallistui sen rajasta jalkaimme juurelle. Mitä korkeammalle pääsimme, sitä syvemmälle tunnuimme vaipuvan ja sitä jyrkemmäksi muuttui nousukulma näköpiiriin, missä meri ja taivas yhtyivät. Se tuntui noituudelta ja epätodelliselta. Mieleen välähti Jules Vernen matka maan keskipisteeseen. Ja kun vihdoin saavuimme vuorijättiläisen huipulle, mikä muistuttaa kumoonkäännetyn kartion pohjia — keskellä kauhistuttavaa kosmillista kuilua sijaitsevan kartion pohjaa, havaitsimme, ettemme olleet huipulla emmekä pohjalla. Korkealla yläpuolellamme oli taivasta tavoitteleva näköpiiri, ja kaukana alapuolellamme, siinä, missä vuorenhuipun olisi pitänyt olla, näimme uuden syvyyden: suuren kraaterin — "Auringon talon". Kraaterin huimaavan korkeain seinämäin ympärysmitta on kaksikymmentäkolme peninkulmaa. Seisoimme melkein pystysuoran länsiseinämän partaalla, ja kraaterin pohja oli lähes puoli peninkulmaa meitä alempana. Pohja, missä laavavirrat olivat jähmettyneet ja mikä oli täynnä kuonakeiloja, oli niin punainen, puhdas ja kulumaton, kuin tuli olisi vasta eilen sieltä sammunut. Kuonakeilat — pienin niistä oli viidettäsataa jalkaa korkea ja suurin yli yhdeksänsataa jalkaa — näyttivät vain mitättömän pieniltä hiekkakeoilta, niin jättiläismäinen oli kokonaisuus. Kaksi tuhansien jalkojen syvyistä rakoutumaa ammotti kraaterin reunassa, ja niiden läpi koetti Ukiukiu turhaan puskea villavia pilvilaumojaan. Kohta kun pilvet olivat tunkeutuneet rakoutumain läpi, kraaterin kuumuus muutti ne ohueksi ilmaksi. Niitä tuli alituisesti, mutta ne eivät päässeet pitemmälle.

Mikä autiuden kolkko tyyssija, synkkä, kammottava mutta samalla hurmaava! Näimme allamme paikan, missä tulija maanjäristykset olivat raivonneet. Maapallon sisällys oli eteemme paljastettuna. Näimme edessämme jättiläispajan, missä luonto vielä suoritti alkuaikaista luomistyötään. Siellä täällä oli isoja alkuvuoren kallioita kohonnut maan sisustasta puhki sulana kiehuvan pinnan, mikä näytti aivan äskettäin jähmettyneeltä. Kaikki tuntui epätodelliselta ja uskomattomalta. Kun loimme katseemme ylöspäin, näimme korkealla yläpuolellamme — mutta todellisuudessa alapuolellamme — Ukiukiun ja Naulun pilvitaistelun. Ja vielä korkeammalla näennäisen kaikkeuden kuilun rinteillä, pilvitaistelun yläpuolella, ylhäällä ilmassa, taivaalla, uivat Lanain ja Molokain saaret Kraaterin toisella puolella, kaakossa, näimme — katse yhä näennäisesti ylöspäin suunnattuna — ensinnä turkoosinsinisen meriseinämän ja sitten Havaijin valkoiset rantatyrskyt. Näiden yläpuolella häilyi pasaatituulten pilvivyö, ja sitten seurasi kahdeksankymmenen peninkulman etäisyydessä pari jättiläisröykkiötä, jotka näyttivät uivan huikaisevassa taivaansinessä, joiden kruunuina kimmelsi lumi ja joita ympäröi kangasteleva pilviseppel. Ne olivat Mauna Kean ja Mauna Loan huiput, jättiläistulivuorten, mitkä näyttivät riippuvan taivaalla.

Kerrotaan, että hyvin kauan aikaa sitten eräs Maui, Hinan poika, asui nykyisellä West Mauilla. Hänen äitinsä Hina oli kapaiden valmistaja. Hinan täytyi valmistaa ne öisin, sillä kaikki päivät häneltä meni niiden kuivattamiseen. Kaikki aamut ja aamupäivät hän levitteli niitä auringonpaisteeseen. Mutta juuri kun hän oli saanut ne levitetyiksi, hänen oli ruvettava keräämään niitä pois, ennättääkseen saada ne kaikki katon alle yöksi. Sillä päivät olivat lyhyempiä silloin kuin nykyään. Maui näki äitinsä turhan lyön ja kävi siitä murheelliseksi. Hän päätti tehdä jotakin mutta ei auttaa ripustamalla auringonpaisteeseen ja korjaamalla talteen äitinsä kapaita. Siihen hän oli liian älykäs. Ei, hänen aatteensa oli sellainen, että hänen oli saatava aurinko kulkemaan hitaammin. Kenties hän oli ensimmäinen havaijilainen tähtientutkija. Joka tapauksessa hän teki sarjan aurinkohuomioita eri kohdilta saarta. Ja hän tuli sellaiseen johtopäätökseen, että aurinko kulki suoraan Haleakalan yli. Päinvastoin kuin Joosua hän ei tarvinnut lainkaan jumalallista apua. Hän kokosi suuren joukon kookospähkinöitä ja palmikoi niiden kuiduista vahvan nuoran, mistä teki suopungin, samanlaisen kuin Haleakalan paimenilla tänä päivänä käytännössä olevat. Senjälkeen hän meni "Auringon taloon" ja odotti siellä. Kun aurinko sitten vyöryi pitkin rataansa ehättääkseen matkansa päähän mahdollisimman lyhyessä ajassa, reipas nuorukainen heitti suopunkinsa erääseen sen vahvimpia ja suurimpia säteitä. Sillä tavalla hän sai hiukan hillityksi auringon vauhtia ja myös katkaistuksi siltä vahvan säteen. Ja niin hän päivä päivältä jatkuvasti sinkautteli suopunkiaan ja katkoi auringon säteitä, kunnes aurinko antautui. Maui saneli rauhanehdot, ja aurinko mukautui niihin, luvaten siitä pitäen kulkea hitaammin. Niin sai Hina riittävästi aikaa kapaiden kuivattamiseen, ja niin ovat päivät muuttuneet pitemmiksi kuin ennen… Viimeksimainittu seikkahan lyö täydellisesti yhteen nykyaikaisen tähtitieteen oppien kanssa!

Söimme murkinan, minkä muodostivat lihamuhennos ja poi, kiviaitauksessa, jota entisaikoina oli käytetty saaren karjan säilytyspaikkana. Sitten matkasimme puoli peninkulmaa pitkin kraaterin reunaa ja rupesimme laskeutumaan itse kraateriin. Sen pohjaan oli kahdentuhannenviidensadan jalan matka, ja meidän oli kuljettava löysän tulivuorikuonan muodostamaa jyrkkää rinnettä. Hevosemme lipeilivät ja liukuivat, mutta pysyivät alati tukevasti jaloillaan. Kun niiden kaviot upposivat mustaan kuonapintaan, murtui tämä epämiellyttävän keltaiseksi ja karvaan makuiseksi savipölyksi, mikä ympäröi meidät ihan pilviin. Erään tasanteen poikki ratsastimme täyttä laukkaa, ja sitten mentiin soveliaasta rotkelmasta jälleen alaspäin, tulivuoripölyssä, keskellä kuonakeiloja, joiden väri milloin oli tiilenpunainen, milloin kuin vaalean ruusun, milloin purppuranhohteisen musta. Yläpuolellamme kohosivat kraaterin seinämät hetki hetkeltä korkeampina. Vaelsimme pitkin lukemattomia laavauomia ja risteilimme kivettyneen tulimeren timantinkovilla aalloilla. Sahahampaiset laavalaineet vaikeuttivat matkaamme oudolla valtamerellä, ja joka puolellamme oli sakaraisia harjanteita ja toinen toistaan eriskummallisemman muotoisia ilmareikiä. Sivuutimme pohjattoman rotkon ja kuljimme sitten seitsemän peninkulmaa viimeisen laavavirran pääuomaa.

Kraaterin alapäästä löysimme leiripaikan pienestä olapa- ja koleapuuviidakosta, mikä sijaitsi eräässä kulmauksessa, tuhatviisisataa jalkaa korkeiden pystysuorien seinämien juurella. Siellä oli laidunta hevosille, mutta ei lainkaan vettä, ja sentähden jatkoimme matkaamme kokonaisen peninkulman laavamerellä eräälle kraaterin seinämällä olevalle tunnetulle vesipaikalle. Mutta vesirotkelma oli tyhjä. Kun olimme kapuilleet puolisataa jalkaa ylöspäin sen reunaa, löysimme erään vesilätäkön. Sanko sinne, ja pian virtasi kallista nestettä kalliota pitkin alempaan vesisyvennykseen, minkä partaalla paimenillamme oli täysi työ hillitä hevosia, koska niistä vain yksi kerrallaan mahtui juomaan. Sitten oli leiriydyttävä kraaterin seinämän juurelle, ja teltta pystytettiin kiväärin pamahdellessa, sillä rinteen louhikoilla kapuili määkiviä villivuohilaumoja. Lihamuhennos, poi ja vartaalla paistettu vohla muodostivat ateriamme.

Kraaterin huipulla aivan yläpuolellamme aaltoili kokonainen pilvimeri, mitä Ukiukiu kuljetti. Mutta vaikka pilviröykkiöitä lakkaamatta vyöryi korkeudessa, eivät ne peittäneet tai edes himmentäneet kuuta näkyvistä, koska kraaterin lämpö haihdutti pilvet kohta, kun ne ennättivät sen sisään. Leiritulemme houkutteli kraaterin villiä karjaa lähistölle katsomaan, mitä kummia kuutamossa tapahtui, ja tervehtimään meitä määynnällään. Elukat olivat tavattoman lihavia, vaikka ne harvoin saivat juoda vettä, sillä ruohikon yökaste korvasi sen niille. Nimenomaan kasteen vuoksi teltta oli hyvään tarpeeseen, ja nukahdimme väsymättömien havaijilaisten paimentemme, joilla epäilemättä oli reippaan esi-isänsä Mauin verta suonissaan, laulellessa luda-säveliä.

Seuraavina päivinä kapuilimme kraaterin seinämillä, ajoimme hevosiamme melkein mahdottomia teitä myöten, vyörytimme kiviä ja ammuimme villivuohia. Minä en saanut yhtään vuohta. Olin liian innostunut kivien vyöryttämiseen. Muistan erikoisesti kohdan, mistä sysäsimme liikkeelle hevosenruhon kokoisen kiven. Se aloitti mäenlaskunsa varsin varovaisesti, vierähteli, vaappui puoleen ja toiseen ja näytti pysähtyvän. Mutta parin minuutin kuluttua se kiiti ilmassa kaksisataa jalkaa yhtä menoa. Se pieneni pienenemistään silmissämme, kunnes se iski loivaan tulivuorihiekkarinteeseen, minkä poikki se ponnahti kuin säikähtynyt kaniini, jättäen jälkeensä kapean, keltaisen pölyuran. Sekä kivi että pölypilvensuikale sulivat hetki hetkeltä pienemmiksi, ja lopulta jotkut seurueemme jäsenet sanoivat kiven pysähtyneen. Sanoivat sen tähden, etteivät enää sitä erottaneet. Se oli kadonnut heidän näköpiiristään. Mutta muut näkivät sen jatkavan vierimistään — tiedän, että minä näin, ja minusta tuntuu siltä, että se kivi vierii vielä tällä hetkellä…

Viimeisenä vuorokautena, minkä vietimme maailman mahtavimmassa kraaterissa, Ukiukiu osoitti meille voimaansa. Se paiskasi Naulun pakosalle pitkin koko taistelulinjaa, täytti "Auringon talon" pilvijoukkioillaan ja oli hukuttaa meidät sateeseen. Sademittarinamme oli kaksi kolmanneslitraa vetävä astia, mikä oli asetettu pienen reiän kohdalle telttaamme. Yön sateessa ja myrskyssä astia täyttyi reunojansa myöten, eikä meillä ollut keinoa, millä mitata ylivuotavaa ja huopiemme imemää vettä. Moisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään syytä jatkaa oleskelua "Auringon talossa", vaan purimme leirimme aamun sarastaessa ja aloimme sateessa taivaltaa pitkin laavamerta Kaupo Gapia kohden. Koko East Maui on suuri laavavirta, mikä ammoisina aikoina on vyörynyt Kaupo Gapin läpi, ja samaa virtaa myöten laskeuduimme kuusituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolelle kohoavasta korkeudesta. Hevosemme suorittivat tämän raskaan matkan päivässä. Mutta harvoin lieneekään ollut olemassa niiden hevosten vertaisia. Niiden vahvat jalat eivät pettäneet pahimmissakaan paikoissa. Ne eivät säikkyneet mitään, kertaakaan ne eivät epäröineet, ja heti kun tuli eteen tarpeeksi tasainen ja leveä tien kohta, ne panivat hölkäksi. Sitten ne eivät hiljentäneet vauhtiaan ennen kuin tie paheni jälleen, ja silloin ne tekivät sen omasta aloitteestaan. Yhteen menoon päivästä päivään ne olivat suorittaneen mitä rasittavinta työtä ja melkein koko ajan eläneet ruoholla, mitä etsivät öisin meidän nukkuessamme, ja kuitenkin ne taivalsivat sinä päivänä kaksikymmentäkahdeksan vihoviimeisen tukalaa peninkulmaa ja laukkasivat Hanaan kuin varsalauma. Niiden joukossa oli sitäpaitsi monta sellaista, jotka olivat kasvaneet Haleakalan suojapuolen kuivilla seuduilla ja joita ei milloinkaan ollut kengitetty. Päivät pääksytysten ne olivat kulkeneet terävärosoisella laavalla, täyspainoinen ihminen selässään, ja niiden kaviot olivat melkein paremmassa kunnossa kuin kengitetyillä hevosilla.

Vieirasista — missä Kaupo Gap putoaa mereen — matkasimme Hanaan puolessa päivässä, mutta sillä taipaleella olisi kannattanut viipyä viikko tai kuukausi. Kaikessa villissä kauneudessaan se sentään vaikuttaa värittömältä ja vähäpätöiseltä sen ihmeellisen maan rinnalla, mikä sijaitsee kumipuuistutusten takana Hanan ja Honomanu Gulchin välillä. Kaksi päivää meni meiltä kulkiessamme niitä ihmeellisiä taipaleita, mitkä ovat Haleakalan tuulenpuolella. Seudun asukkaat nimittävät sitä "oja-alueeksi" — viehätyksetön nimi, mutta sillä ei ole muuta. Yleensähän oja on oja, useinkin mutainen ja tavallisesti sellainen kulkee yksitoikkoisten ja mitättömien maisemien läpi. Mutta Nahiku Ditch ei ole tavallinen oja. Haleakalan tuulenpuolella on suunnilleen tuhat kuohuvien virtojen täyttämää äkkijyrkkää solaa, ja jokaisessa virrassa on parikymmentä köngästä ja vesiputousta ennen kuin se ennättää mereen. Siellä sataa enemmän kuin millään muulla seudulla maailmassa. Vuonna 1904 sademäärä oli neljäsataakaksikymmentä tuumaa. Vesi merkitsee siellä samaa kuin sokeri, ja sokeri on Havaijin territorion päätuote. Nahiku Ditch ei ole oja, vaan tunnelisarja. Vesi kulkee maan alitse ja tulee näkyviin vain määrätyissä kohdissa, silloin, kun se virtaa pitkin johtokourua, sen jälkeen syöksyäkseen alas seuraavaan rotkoon ja jatkaakseen matkaansa maan alla. On suunnilleen yhtä oikeata nimittää tätä mahtavaa vesijohtoa "ojaksi" kuin sanoa Kleopatran loistopurtta kottikärryiksi.

Oja-alueella ei ole minkäänlaisia ajoteitä, ja ennen "ojan" kaivamista, tai oikeammin sanoen murtamista, ei siellä ollut minkäänlaisia ratsastusteitäkään. Satojen tuumien vuotuinen sademäärä, hedelmällinen maaperä ja tropiikin aurinko luovat välttämättömyyden pakosta höyryäviä kasvillisuusviidakkoja. Jos mies tunkeutuisi sellaiseen tiheikköön jalkaisin, niin hän ennättäisi kenties kulkea peninkulman päivässä, mutta viikon kuluttua hän olisi aivan lopussa, ja hänen olisi pakko laahautua takaisin niin nopeasti kuin suinkin, jottei raivaamansa tie ennättäisi kasvaa umpeen. Se uljas insinööri, joka uskalsi käydä kamppailemaan viidakkoa ja vuorenrotkoja vastaan rakentaen vesijohdon ja raivaten ratsastustien, oli nimeltään O'Shaughnessv. Hän rakensi pysyväistä, lujalla laastilla, ja loi erään maailman merkillisimpiä pellonkastelulaitoksia. Jok'ainoa pikku puro ja lähteensilmä oli liitetty johtoverkkoon, ja maanalaisia kanavia myöten niiden vesi juoksee pääjohtoon. Mutta seudulla saattaa toisinaan sataa niin tavattomasti, että liikavesi tulvii lukemattomia omia uriaan myöten valtamereen.

Ratsastustie ei ole erikoisen leveä. Raivaajansa tavoin se uhmaa kaikkia esteitä. Siellä, missä "oja" kulkee vuoren läpi, ratsastustie nousee vuoren yli, ja niissä "oja" hyppää solan poikki johtoa pitkin, ratsastustie käyttää hyväkseen samaa siltaa: kulkee johdon päällitse. Se huoleton polku kapuaa säikkymättä ylös alas suurimpia jyrkänteitä, se tunkeutuu ahdistavan ahtaiden rotkojen läpi, se kiertää könkäät tai kulkee suoraan niiden alitse — kumisevan, raivosta valkeana vaahdoten syvyyteen syöksyvän vesivyöryn alitse — ja aivan päänsä yläpuolella matkamies näkee vuorenseinämän kohoavan satojen jalkojen korkeuteen, samalla kuin seinämä pystysuorana putoaa tuhansia jalkoja alas hänen jalkojensa juuresta. Ja huolettomat vuoristohevoset ovat yhtä uskalikkoja kuin tie. Ne laukkaavat eteenpäin aivan kuin meno olisi ihan luonnollista, vaikka polku on niljakas sateesta, ja ne laukkaisivat, jos niille antaisi vallan, niin että takajalat häilyisivät tien reunan ulkopuolella. Nahiku Ditchin tie on tarkoitettu vain sellaisille, joilla on lujat hermot ja kylmäverisenä pysymisen kyky. Eräs mukanamme olevista paimenista oli seutukunnan voimakkaimman ja rohkeimman miehen maineessa. Hän oli koko ikänsä ratsastanut vuoristohevosilla Haleakalan rosoisia länsirinteitä. Hän oli seudun etevin hevosten taltuttaja, ja muiden perääntyessä hän kävi aivan levollisesti raivostunutta sonnia vastaan. Hän oli hyvin kuuluisa rohkeudestaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan ratsastanut Nahiku Ditchin tietä. Sillä tiellä hänen sisunsa petti. Tullessaan ensimmäiselle johdolle ja nähdessään hirvittävän kuilun poikki asetetun siltaportaan — kapean, kaiteettoman, ärjyvä vesiputous yläpuolella ja samanlainen sisäpuolella, ympärillään jylinästä ja kohinasta vapiseva ilma täynnä kuohuvaa vedenpärskettä — silloin rohkea paimenemme laskeutui hevosensa selästä ja selitti lyhyesti, että hänellä oli vaimo ja kaksi lasta — ja sitten hän kulki siltaportaan yli jalan hevostaan takanaan taluttaen.

Sellaisissa paikoissa, missä "oja" virtasi kuilujen poikki syvältä maan alitse, kuljimme yksitellen rotkojen yli pitkin alkeellisia hirsisiltoja, mitkä huojuivat ja longistelivat, joka hetki uhaten sortua sijoiltaan. Myönnän, että alussa sellaisella sillalla ratsastaessani pidin jalkojani hyvin höllästi jalustimissa, ja pitkin vuorenseinämiä kulkevilla teillä tunnustan nähneeni, että ulkopuolisessa jalustimessa oleva jalkani, mikä riippui tuhansien jalkojen korkuisen äkkiputouksen yläpuolella, vaistomaisesti vähän päästä vetäytyi irtaalleen. Sanon niin tapahtuneen "alussa" — sillä kuten kraaterissa olimme kadottaneet käsityksemme koosta, kadotimme Nahiku Ditchin tiellä pian käsityksemme syvyydestä. Alinomainen korkeuden ja syvyyden vaihtelu vaikutti tajuntaamme niin, että vuorottelevat korkeudet ja syvyydet tuntuivat meistä aivan tavallisilta ilmiöiltä ja että katseleminen hevosen selästä suoraan neljän- tai viidensadan jalan syvyyteen muuttui ihan jokapäiväiseksi eikä synnyttänyt edes väristyksen väivähdystäkään. Yhtä huolettomasti kuin polku ja hevosemme kiertelimme usvaisissa korkeuksissa ja sukelsimme köngästen alitse tai kaarsimme ne.

Sitä ratsastusta! Vettä valui kaikkialla. Kuljimme pilvien yläpuolella, pilvien alapuolella ja suoraan pilvien läpi. Silloin tällöin tunkeutui kimppu auringonsäteitä valonheittäjän hohteen tavoin syvyyteen, mikä ammotti allamme, tai auringonpaiste liekehti jollakin kraaterin reunaman huipulla tuhansia jalkoja yläpuolellamme. Jok'ainoasta tienmutkasta näimme könkään tai kymmeniä könkäitä, mitkä syöksyivät satoja jalkoja läpi ilman. Ensimmäisellä yöleiripaikallamme — Keanae Gulchissa — laskimme kolmekymmentäkaksi vesiputousta yhdeltä ainoalta paikalta.

Kasvillisuus oli villiä ja rehevää tässä villissä maassa. Siellä, oli pähkinäpuumetsiä, koa- ja kolea-puumetsiä. Siellä kasvoi eräs ohia-ai-niminen puulaji, minkä hedelmät, punaiset vuoriomenat, olivat pehmeitä, mehukkaita ja ihanan makuisia. Villejä banaanikasveja oli kaikkialla; niitä oli takertunut solien seinämiin, ja ne taipuivat kypsien hedelmiensä painosta ja sulkivat siten toisinaan tiemme. Ja metsässä lainehti kokonainen meri elävää vehreyttä tuhansia köynnöskasvilajeja. Jotkut huojuivat korkealla ilmassa muodostaen ylimpäin oksain varaan koristeellisia verkkokudelmia, toiset kiemurtelivat kuin käärmeet puiden rungoilla. Eräs niistä — ei-ei — mikä muistutti lähinnä köynnöspalmua, pujottelihe paksuine runkoineen oksalta oksalle ja puusta puuhun näyttäen tahtovan tukahduttaa tukensa. Tästä vihreästä valtamerestä kohottivat korkeat saniaispuut isoja, siroja ja kauniita lehviään, ja lehua-puu upeili tulipunaisilla kukillaan. Köynnöskasvien alapuolella oli ääretön määrä merkillisiä heleävärisiä kukkasia ja yrttejä, jollaisia Yhdysvalloissa on tottunut näkemään kasvitieteellisissä puutarhoissa. Mauin "oja-alue" ei oikeastaan olekaan enempää eikä vähempää kuin mahtava kasvitieteellinen puutarha. Jok'ainoa tunnettu saniaismuunnos kasvaa siellä ja sitäpaitsi lukuisasti tuntemattomia muunnoksia — ihanan ihanista "neidonhiuksista" karkeihin ja saaliinhimoisiin "hirvensarviin", mitkä ovat kaikkien metsänkulkijain kauhistuksena, koska ne sotkeutuvat toisiinsa viiden, kuuden jalan paksuisiksi selvittämättömiksi seinämiksi ja tukkeavat laajoja alueita.

Sitä ratsastusta! Kesti kaksi päivää ennen kuin saavuimme tasaisemmille maisemille ja kunnolliselle ajotielle, minkä jälkeen lennätimme laukkaa lähtöpaikkaamme. Oli kyllä julmaa ratsastaa laukkaa hevosillamme niin pitkän ja vaivalloisen matkan lopussa — mutta niiden hillitseminen oli turhaa — saimme siitä vain kätemme rakoille. Sellaisia hevosia kasvaa Haleakalan rinteillä. Karjatalolla oli suuret juhlat. Päämme päällä Ukiukiu ja Naulu kävivät raivoisaa taisteluaan, ja korkealla niiden yläpuolella auringon paisteessa kohosi Haleakalan mahtava huippu.

"Havaiji-saarilta Tahitille. — On hyvin vaikea suorittaa tätä matkaa pasaatituulten alueen poikki. Valaanpyytäjien ja muiden mielestä on tavattoman vaikeata päästä Tahitille Havaiji-saarilta. Kapteeni Bruce selittää, että aluksen on purjehdittava pohjoista kohden siksi, kunnes saa 'mukavan' tuulen, ja vasta sitten suunnattava kulkunsa määräpaikkaan. Purjehtiessaan mainittujen paikkojen välillä marraskuussa 1837 hän ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia tuulia lähellä päiväntasaajaa eikä hän kyennyt millään pääsemään itään."

Näin sanotaan Eteläisen Tyynen meren purjehdusohjeissa, eikä niissä sanotakaan mitään muuta siitä asiasta. Ei sanaakaan enempää opastukseksi uupuneelle merenkulkijalle, jotta tämä osaisi suorittaa pitkän matkansa pasaatituulialueen poikki, eikä ainoatakaan sanaa siitä, miten matkata Havaijilta Marquesas-saarille, mitkä sijaitsevat suunnilleen kahdeksansataa peninkulmaa Tahitin koillispuolella ja minne juuri sen tähden on vielä paljon vaikeampi päästä. Luulen tämän ohjeiden vaillinaisuuden johtuvan siitä, ettei milloinkaan ole ajateltu purjelaivojen pyrkivän niin mahdottomalle reitille. Mutta mahdottomuus ei säikyttänyt Snarkia — pääasiallisesti sen tähden, ettemme olleet lukeneet esittämääni pikku pykälää purjehdusohjeista ennen kuin jo olimme aloittaneet matkan. Lähdimme Hilosta, Havaijilta, lokakuun 7:ntenä päivänä ja saavuimme Nukahivalle, eräälle Marquesas-saarelle, joulukuun 6:ntena päivänä. Näiden paikkojen välimatka on kaksituhatta peninkulmaa linnuntietä, mutta purjehdimme todellisuudessa vähintään neljätuhatta peninkulmaa selviytyäksemme taipalesta, mikä kerta kaikkiaan osoittaa, ettei kahden paikan lyhyin väli aina ole suora viiva. Jos olisimme suunnanneet matkamme suoraan Marquesas-saarille, olisimme luultavasti saaneet purjehtia viisi- tai kuusituhatta peninkulmaa.

Yhden varman päätöksen olimme tehneet — emme kulkisi päiväntasaajan poikki 130:nnen läntisen pituusasteen länsipuolelta. Sillä siitä riippui kaikki. Jos purjehtisimme päiväntasaajan poikki mainitun pituuden länsipuolitse ja kaakkoispasaati olisi "mukava", ajautuisimme niin kauas tuulen alle Marquesas-saarista, että saattaisi käydä aivan mahdottomaksi päästä niille. Meidän oli myöskin otettava huomioon päiväntasaajavirta, mikä kulkee länteen kahdentoista, jopa seitsemänkymmenenviiden peninkulman nopeudella päivässä. Olisimmepa totisesti pahassa pälkäässä, jos joutuisimme määräpaikkamme alapuolelle ja saisimme niin voimakkaan virran vastaamme! Niin minuuttiakaan, sekuntiakaan emme saaneet olla 130:nnen läntisen pituusasteen länsipuolella kulkiessamme päiväntasaajan poikki. Mutta koska saatoimme odottaa kaakkoispasaatia viisi, kuusi astetta päiväntasaajan pohjoispuolella — jolloin, jos tuuli puhaltaisi kaakosta tai eteläkaakosta, meidän olisi pakko purjehtia etelälounaisen suuntaan meidän piti ohjata itään päiväntasaajan ja kaakkoisten pasaatituulten pohjoispuolitse, kunnes saapuisimme ainakin 128:nnelle läntiselle pituusasteelle.

Tässä yhteydessä sietää mainita, että seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme ei tapansa mukaan toiminut, niin että olimme kokonaan tuulista riippuvaisia. Suurveneemme kone oli myöskin käyttökelvoton. Ja koneasiain puheena ollen on parhainta saman tien tunnustaa, että pieni viisihevosvoimaisemme — minkä piti hoitaa valaistus ja pumput — oli niin ikään raajarikkona…

Matkamme näytti kyllä helpolta merikartalla. Tuossa oli Hilo, ja tässä oli matkamme päämäärä, 128. läntinen pituusaste. Koillispasaatituulessa saatoimme purjehtia suoraviivaisesti näiden paikkojen vähin. Mutta pahimpia pasaatituulipulmia on se, ettei milloinkaan täsmälleen tiedä, millä kohtaa ne tapaa, eikä sitä, mihin suuntaan ne tulevat puhaltamaan, toisin sanoen: ovatko ne "mukavia" vai "epämukavia". Kohtasimme koillispasaatin aivan Hilon sataman edustalla, mutta tuulen heittiö puhalsi liiaksi idästä. Ja sitten tuli pohjoinen päiväntasaajavirta vyöryen länteen mahtavana kyminä. Lisäksi pieni alus ei kykene purjehtimaan hankatuuleen korkeassa vasta-aallokossa. Se ponnahtelee ylös alas paikoiltaan pääsemättä. Purjeet ovat pingollaan, suojanpuolinen laita painuu vähän väliä veden alle, alus keikkuu, kieppuu ja hyppelehtii, mutta siinä onkin kaikki. Kohta kun se syöksähtää eteenpäin, se törmää vesivuoreen ja pysähtyy. Snarkille kävi sen pienen koon, "epämukavan" pasaatituulen ja päiväntasaajavirran takia niin, että teimme pitkän mutkan etelään. Ei sillä lailla, että Snark olisi kulkenut suoraan etelään, ei kylläkään. Mutta pääsimme itään surkean vähän. Lokakuun 11:ntenä päivänä aluksemme pääsi neljäkymmentä peninkulmaa itään — lokakuun 12:ntena päivänä viisitoista peninkulmaa — 13:ntena päivänä se ei päässyt yhtään peninkulmaa itään — 14:ntenä päivänä se pääsi kolmekymmentä peninkulmaa — 15:ntenä kaksikymmentä — 16:ntena yksitoista — ja 17:ntenä päivänä Snark aivan todella painui neljä peninkulmaa länteen. Viikossa siis sataviisitoista peninkulmaa itään, mikä merkitsee kuuttatoista peninkulmaa päivää kohden. Ja Hilon pituudelta 128:nnelle läntiselle pituusasteelle on kaksikymmentäseitsemän astetta eli noin tuhatkuusisataa peninkulmaa. Päivän saavutuksen ollessa kuusitoista peninkulmaa menisi siis sata päivää tämän taipaleen purjehtimiseen. Ja lisäksi oli lähin päämäärämme 128:nnella läntisellä pituusasteella viisi astetta päiväntasaajan pohjoispuolella, jotavastoin Nukahiva on yhdeksän astetta päiväntasaajan eteläpuolella ja kaksitoista astetta lännempänä.

Meillä oli jäljellä yksi ainoa mahdollisuus — pyrkiä etelään pois pasaatituulesta vaihtelevain tuulten alueelle. On kyllä totta, että kapteeni Bruce "ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia tuulia" ja että hän "ei kyennyt millään pääsemään itään". Mutta meillä ei ollut mitään muuta keinoa valittavana, ja rukoilimme taivaalta parempaa onnea kuin hänellä oli ollut. Vaihtelevien tuulten vyöhyke on pasaatituulten ja tyventöalueen välillä. Oletetaan, että ne ovat tyventöalueen kuuman ilman synnyttämiä tuulivirtauksia, mitkä nousevat korkealle pasaatituulten vastasuuntaan ja vähitellen painuvat valtameren pinnalle milloin missäkin. Ja ne puhaltavat — milloin missäkin! Sillä ne ovat ahtautuneina pasaatituulten ja tyventövyöhykkeen väliin ja näiden alue vaihtelee joka päivä ja joka kuukausi.

Jouduimme vaihteleviin tuuliin 11:nnellä pohjoisella leveysasteella ja pysyttelimme hellittämättömästi sillä leveydellä. Eteläpuolellamme oli tyventövyöhyke, pohjoispuolellamme koillispasaatituuli, mikä ei tahtonut puhaltaa koillisesta. Päivä seurasi päivää, ja aina ne tapasivat Snarkin jostakin yhdennentoista leveyspiirin lähettyviltä. Vaihtelevat tuulet olivat totisesti epävakaisia. Heikko vastatuuli saattoi kuolla ja jättää meidät keikkumaan tuulen tuntumattomiin kahdeksi vuorokaudeksi. Sitten saattoi taas herätä henkiin heikko vastatuuli, kestää kolme tuntia ja jättää meidät jälleen aivan tuuletta kahdeksi vuorokaudeksi. Mutta sitten — heleijaa! — tuli virkeä tuuli — ihana virkeä tuuli! — lännestä ja ajoi Snarkia eteenpäin purjeet saksattuina, vanavesi kuohuen ja lokinuora pingollaan. Puolen tunnin kuluttua se huoahti vaivalloisesti pari kertaa ja heitti henkensä. Sellaista tapahtui alinomaisesti. Olimme täynnä toivoa joka kerta, kun saimme suotuisan tuulenhenkäyksen, mikä kesti viittä minuuttia kauemmin. Mutta tuulahdukset tukahtuivat kohta.

Oli sentään poikkeuksiakin. Kunhan vaihtelevien tuulten vyöhykkeessä ollessaan odottaa kyllin kauan, niin täytyy lopultakin jotakin tapahtua, ja meillä oli niin runsaasti ruokavaroja ja vettä, että saatoimme aivan hyvin odottaa. Lokakuun 26:ntena päivänä Snark kulki toden totta satakolme peninkulmaa itään, ja puhelimme tapauksesta sitten monet päivät. Kerran saimme pienen myrskyn etelästä, mikä puhalsi itsensä tyhjiin kahdeksassa tunnissa, mutta auttoi meitä seitsemänkymmentäyksi peninkulmaa itään vuorokaudessa. Ja juuri sen viimeisillään henkäillessä tuli uusi tuulispää pohjoisesta — aivan päinvastaiselta suunnalta — ja riepotti meitä itään vielä yhden asteen.

Vuosikausiin ei ainoakaan purjealus ollut havitellut tälle tielle, ja saimmekin selvästi havaita purjehtivamme keskellä Tyynen meren autiointa autiutta. Niinä kuutenakymmenenä päivänä, mitkä matka kesti, emme nähneet yhtä ainoata purjetta emmekä ainoatakaan höyrylaivan savua kohoavan taivaanrannalta. Avuttomaksi joutunut alus saattaisi ajelehtia niillä autioilla ulapoilla kymmenen sukupolven ajan saamatta apua. Pelastuksen toivoa olisi ainoastaan sikäli, mikäli se kohtaisi sellaisen aluksen kuin Snark, ja Snark taas sattui joutumaan taipalelle pääasiallisesti sen tähden, että matka oli aloitettu ennen kuin matkamiehet olivat lukeneet erään määrätyn purjehdusohjeitten pykälän. Kun seisoi Snarkin kannella, oli seisojan silmästä näköpiirin rajaan suoraviivaisesti kolme ja puoli peninkulmaa. Sen ympyrän halkaisija, minkä keskustassa valtamerellä olimme, oli siis seitsemän peninkulmaa pitkä. Koska aina olimme keskustassa ja lakkaamatta liikuimme johonkin suuntaan, näimme paljon sellaisia ympyröitä. Mutta kaikki olivat toistensa kaltaisia. Pensaspeittoiset pikku saaret, harmaat vuorenhuiput, valkoisten purjeitten välähdykset eivät kertaakaan häirinneet näköalan yhdenmukaisuutta. Pilviä vain tuli ja meni, kohosi ympyrän piirin takaa, ajelehti yli sen avaran pinnan ja katosi vastakkaisella puolella piirin taakse.

Maailma häipyi häipymistään sitä mukaa kuin viikot vierivät. Se katosi katoamistaan, kunnes vihdoin ei enää ollut jäljellä muuta kuin Snarkin pieni maailma, mikä seitsemine sieluineen purjehti mitatonta merta. Muistomme suuresta ulkomaailmasta olivat kuin unen kangastuksia edellisestä elämästä, minkä olimme eläneet jossakin ennen Snarkille syntymistämme. Kun olimme jonkin aikaa olleet vailla tuoreita vihanneksia, puhuimme sellaisista seikoista suunnilleen samalla tavalla kuin olin kuullut isäni puhuvan eräästä nuoruutensa aikaisesta omenalajista, joka sittemmin oli kadonnut. Ihminen on olosuhteihin tottuva eläin, ja me olimme täydellisesti sellaisia. Mielestämme kaikki aluksella oli kuten pitikin, ja jos joku olisi väittänyt päinvastaista, se olisi herättänyt hämmästystä ja pahennusta.

Ulkomaailma ei voinut millään tavalla tunkeutua Snarkille. Sinne ei tullut päivällisvieraita. Sähkösanomat ja itsepäiset puhelinsoitot eivät häirinneet yksityiselämäämme. Meillä ei ollut minkäänlaisia sopimuksia täytettävänä, meidän ei tarvinnut kiiruhtaa junille, eikä meillä ollut aamulehteä, joiden ääressä tuhlata aikaa saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut puolelletoistatuhannelle miljoonalle kanssaihmisellemme.

Mutta meillä ei ollut ikävä. Pikku maailmamme meno oli järjestettävä, ja toisin kuin maapalloa piti meidän maailmaamme ohjata sen matkalla valtameren autiossa kaikkeudessa. Lisäksi meidän oli kamppailtava kosmillisia häiriöitä vastaan, jollaiset eivät rasita maapalloa sen kitkattomalla radalla tuulettomassa avaruudessa. Ainoanakaan silmänräpäyksenä emme tietäneet, mitä tapahtuisi seuraavana. Meillä oli totisesti pirteätä vaihtelua. Kerron siitä esimerkin…

"Itäkoillinen", ilmoitti hän suunnan. "Snark on kahdeksan piirua kurssista eikä tottele peräsintä."

Se ei tosiaankaan ollut ihmeellistä. Ei ole olemassa alusta, mikä tottelisi peräsintä niin ehdottomassa tyvenessä.

"Hetkinen sitten henkäili hiukan — ehkäpä alkaa uudestaan", sanoi
Herman toivorikkaasti ennen kuin meni kannen alle nukkumaan.

Mesaani on reivattu ja hyvästi sidottu. Yö olisi — aluksen alituisesti keikkuessa ja tuulen ollessa aivan tuntumattomissa — ollut liian kauhea, jos se olisi saanut lakkaamatta hangata mastoa, tempoa kaijeja ja kuutteja ja pitää jymeätä läiskettään tyynessä ilmassa. Mutta suurpurje on yhä ylhäällä, ja taakifokki, liivari ja ajopurje paukahtelevat ja läiskähtelevät joka kerta, kun alus tekee uuden keikahduksen. Jok'ainoa tähti tuikkii. Umpimähkään väännän ruorin tiukasti päinvastaiseen suuntaan kuin missä se oli Hermanilla ja sitten nojaudun taaksepäin ja tuijotan tähtitaivaalle. Minulla ei ole muuta tekemistä. Ei voi mitään purjealukselle, kun se kieppuu täydellisessä tyvenessä.

Silloin tunnen yhtäkkiä heikon henkäyksen poskellani, niin heikon, että tuskin ennätän huomata sitä, kun se jo on lakannut. Mutta se toistuu kerran ja kaksikin, kunnes rupeaa puhaltamaan oikea ja selvä tuuli. Millä tavalla Snarkin purjeet saavat siitä tunnon, en tiedä, mutta ne saavat, aluskin tuntee sen, sillä kompassilevy alkaa hitaasti kääntyä kompassikaapissa. Oikeastaan se ei lainkaan liiku. Maan magneettisuus pitää sitä paikallaan, ja Snark se kääntyy herkkätuntoisen laitteen ympäri, mikä uiskentelee spriillä täytetyssä umpiastiassa.

Snark on palannut oikeaan suuntaansa. Tuuli voimistuu vähän. Snark tuntee sen paineen ja kallistuu hiukan. Kevyitä usvapilviä ajelehtii yläpuolellamme, ja näen tähtien katoavan. Pimeys laskeutuu tiheänä ympärilleni, ja viimeisen tähden sammuttua se on niin lähellä minua, että tuntuu siltä, kuin voisin koskettaa sitä kummaltakin puoleltani. Kumartuessani eteenpäin ikäänkuin tunnen sen kasvoillani. Tuulenpuuska seuraa toistaan, ja olen iloinen siitä, että mesaani on reivattu. Puksis! Sepä sysäys! Snark kallistuu niin kovasti, että laita on veden alla ja koko valtameri vyörähtää kannelle. Puolikymmentä sellaista puuskausta saa minut toivomaan, että myös liivari ja ajopurje olisivat reivatut. Aallokko kasvaa, tuulenpuuskaukset yltyvät ja tihenevät, ja ilma tuntuu kostealta. On aivan hyödytöntä tuijottaa tuuleen. Pimeyden muuri seisoo käsivarren pituuden päässä. Mutta en voi kumminkaan olla tähyämättä ja tunnustelematta puuskien voimaa, joille Snark on nyt alttiina. Tuulen taholla on jotakin uhkaavaa ja pahaenteistä, ja minusta tuntuu, että jos tuijotan sinne kyllin kauan ja kyllin tarkasti, niin pääsen selville siitä. Turha tunne. Kahden tuulenpuuskauksen väliaikana jätän ruorin ja hyökkään kajuutan portaille, missä raapaisen luita muutamalla tikulla ja katson ilmapuntaria. Sillä on ilmoitus: 29-90. Herkkä laite ei kykene saamaan selkoa ilmassa vallitsevasta rauhattomuudesta, mikä ilmaisee olemassaolonsa murahtelemalla kumein kurkkuäänin köysistössä. Palaan ruoriin juuri parhaiksi ottamaan vastaan uutta tuulenpuuskausta, mikä on kaikkia entisiä ankarampi. No, hyväpä näin — meillä on tuulta tarpeeksi, ja Snark on oikeassa suunnassaan ja puskee itäänpäin. Se ainakin on hyvä juttu.

Liivari ja ajopurje hermostuttavat minua, ja toivon, että ne olisi reivattuina. Snarkin olisi silloin parempi olla. Tuuli puskee puuskauksittain, ja hajanaiset sadepisarat pieksävät kuin rakeet. Olen vakuuttunut siitä, että minun on kutsuttava joka mies kannelle; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelen, että voin kyllä odottaa vielä hetken. Kenties puuskaukset lakkaavat, ja silloin olen herättänyt heidät turhan vuoksi. On parempi antaa heidän nukkua. Annan Snarkin kiitää, ja pimeydestä tulvahtaa kokonainen vedenpaisumus sadetta, mitä seuraa ankara tuuli. Mutta sitten kaikki äkkiä helpottaa, kaikki — paitsi pimeys, ja olen iloissani siitä, etten ole herättänyt muita.

Kohta kun tuuli hiltyy, alkaa merenkäynti kiihtyä. Aallonharjat myllertävät ja aluksemme heittelehtii kuin korkki vedessä. Sitten tuulenpuuskaukset ryntäävät pimeydestä entistä kiivaammin ja raivokkaammin. Kunpa vain tietäisin, mitä tuulenpuolinen pimeys hautoo mielessään! Snark on kovan paineen alaisena, ja suojanpuolinen laita on useammin veden alla kuin sen yläpuolella. Tuuli paisuu ja yltyy. Nyt jos milloinkaan on aika herättää muut. Minä teen sen, on luja päätökseni. Mutta sitten tulee jälleen sadekuuro ja tuuli asettuu, ja jätän heidät nukkumaan. Mutta on sangen yksinäistä siinä ruorin ääressä, missä ohjaan pientä maailmaamme vihuri-ilman ja pimeyden läpi. Ja on sangen vastuunalaista olla yksinään pienessä maailmassa vaaran hetkinä. Vavahdan sitä vastuuta, kun puuskaset hyökkäävät uudelleen ja aallokko vyöryy laitaa vasten kannelle tulvehtien. Suolainen vesi tuntuu ihmeellisen lämpöiseltä kastellessaan ruumiini ja pärskähtäessään ilmaan aavemaisia fosforivaloja välähdellen. Nyt kutsun kaikki kannelle purjeita vähentämään! Miksi heidän pitäisi nukkua? Teen narrimaisesti epäröidessäni!…Järkeni on joutunut ristiriitaan sydämeni kanssa. Sydän se sanoi: "Anna heidän nukkua!" Niin — kyllä sentään järkenikin on tukenut sitä ratkaisua. Mutta nyt on järjen saatava ratkaista — ja parhaillaan päätöstä tehdessäni tuuli talttuu jälleen. Merimiehen ammatissa ei auta murehtia ruumiin mukavuudesta, aprikoin järkevästi. Mutta tahdon nyt ensin tutkailla seuraavaa puuskasarjaa — ja sitten herätän miehistön… Oikeastaan onkin järkeni kaiken takana: se tutkii tutkimistaan, mitä Snark kykenee kestämään, kiusauksen vallassa odottaen hetkeä, jona kutsua joka mies kannelle, ennenkuin sää vieläkin pahenee.

Sitten päivä sarastaa harmaana ja kalseana pilvikatoksen läpi. Sen valo valahtaa kuohuvalle merelle, mikä siellä täällä tasoittuu säännöllisesti toistuvien, yltyvien tuulenpuuskausten paineesta. Sitten tulee sade, täyttää aallonpohjat maidonvalkoisella savulla ja pieksää lakoon laineet, mitkä taas puolestaan vain odottavat tuulen talttumista ja sateen lakkaamista kuohahtaakseen entistä hurjempaan raivoon. Miehet tulevat kannelle, heidän lepoaikansa on lopussa. Heidän joukossaan on myös Herman, jonka leveä unihymy osoittaa, että saamamme tuuli on hänelle mieleen. Jätän ruorin Warrenin hoitoon ja aion laskeutua kannen alle, mutta pysähdyn pelastamaan keittiön savutorvea, mikä on joutunut tuuliajolle. Olen paljasjaloin, ja varpaani ovat erinomaisen harjaantuneet tarrautumaan kiinni alustaansa, mutta kun laita äkkiä hautautuu vihreään, kuohuvaan hyökyyn, istun ykskaks lainehtivalla kannella, ja Herman ihmettelee oikein hyvätuulisesti, miksi juuri sellaisen istumapaikan valitsin. Sitten seuraa uusi keikahdus, ja silloin hän on samalla tavalla istuallaan, odottamattaan, tarkoittamattaan. Snark kohoaa ja paiskautuu toiselle kyljelleen, kansi saa uuden huuhtelun, ja Herman ja minä takerrumme keittiömme kallisarvoiseen savutorveen, mutta hyöky huuhtoo meidät suojapuolen pyykatteihin. Senjälkeen jatkan matkaani kannen alle, ja saatteita vaihtaessani kasvoilleni leviää tyytyväinen irvistys — Snark tekee taivalta itään!

Ei, meillä ei ole lainkaan yksitoikkoista. Kun olimme päässeet itään 126:nnelle läntiselle pituusasteelle saakka, jätimme vaihtelevien tuulten alueen ja suuntasimme etelään tyventövyöhykkeen poikki, missä tuuli totisesti oli niukalla. Käytimme hyväksemme jok'ainoata hengähdystä, mutta saimme usein olla iloisia, jos pääsimme eteenpäin kaksikymmentä peninkulmaa yhtä monessa tunnissa. Ja kuitenkin saatoimme sellaisen päivän kuluessa kohdata kymmenkunta vihuria ja ympärillämme saattoi olla niitä vielä enemmän. Oli otettava huomioon, että jokainen sellainen vihuripää voi koitua mahtavaksi nuijaniskuksi, mikä musertaisi Snarkin. Toisinaan meihin iski vihurien keskusta, toisinaan siipi, emmekä koskaan tietäneet, milloin ja millainen isku meidät tapaisi. Myrskynpuuska, mikä täytti puolet taivasta ja kiiti suoraan kohti meitä, saattoi hyvin usein jakaantua kahteen osaan, mitkä kulkivat kummaltakin puoleltamme nykäisemättäkään meitä. Sitävastoin voi pieni puuskaus, mikä näytti aivan viattomalta, sellaiselta, ettei siihen muka mahtunut enempää kuin ammeellinen vettä ja puoli kiloa tuulta, aivan äkkiä kasvaa mahtavaksi kooltaan, valaa päällemme kokonaisen vedenpaisumuksen ja lähettää kimppuumme kumisevan myrskyn. Myöskin oli sellaisia salakavalia vihureita, mitkä ylen komeasti pyyhälsivät ohitsemme ja sitten hiipivät takaapäin niskaamme. Tapahtui sellaistakin, että kaksi vihuria tuli samalla kertaa — yksi kummaltakin puoleltamme — ja saimme töytäyksen molemmilta. Myrsky väsyy muutamassa tunnissa, mutta niin ei ole vihurien laita. Tuhannes niistä on purjehtijalle yhtä mielenkiintoinen kuin ensimmäinen, ehkäpä vielä mielenkiintoisempikin. Vain maallikko väheksyy niitä. Mutta se, joka on ollut tuhannen vihurin tiellä, ymmärtää kunnioittaa. Hän tietää, mitä ne kykenevät tekemään.

Tyventövyöhykkeessä sattui matkamme huomattavin tapaus. Marraskuun 20:ntena päivänä havaitsimme, että tapaturmaisesti olimme menettäneet enemmän kuin puolet vesivarastostamme. Ja kun silloin olimme olleet neljäkymmentäkolme päivää merellä Hilosta lähtömme jälkeen, ei varastomme suinkaan ollut suuri. Enemmän kuin puolen menettäminen oli suorastaan uhkaava onnettomuus. Hyvin tarkasti säästäen jäljellä oleva vesi saattoi riittää kahdeksikymmeneksi päiväksi. Mutta olimme tyventövyöhykkeessä ja oli mahdotonta sanoa, missä kaakkoispasaati oli tai missä sen tapaisimme.

Juomavesipumppu pantiin heti lukkoon, ja vettä jaettiin vain kerran päivässä. Kukin meistä sai tuopillisen henkilökohtaista tarvetta varten, ja kokille mitattiin kahdeksan kertaa niin paljon. Ja nyt tulemme tilanteen sielulliseen puoleen. Veden puute oli tuskin huomattu, kun aloin tuntea polttavaa janoa. Minusta tuntui siltä, kuin en olisi ollut niin janoinen koko elämäni aikana. Sen pienen vesimäärän, mikä tuli osalleni, olisin voinut juoda yhdellä siemauksella, ja minun piti ankarasti ponnistaa tahtoani, jotten tekisi sitä. Enkä ainoastaan minä joutunut sellaista kokemaan. Kaikki puhuimme vedestä, ajattelimme vettä ja näimme nukkuessamme unta vedestä. Tutkimme merikarttaa mahdollisesti löytääksemme joitakuita saaria, joille olisimme voineet suunnata matkamme hädän tullen, mutta sellaisia ei ollut. Marquesas-saaret olivat lähimmät. Ja ne olivat päiväntasaajan toisella puolella — ja myös tyventövyöhykkeen toisella puolella, mikä teki seikan vielä pahemmaksi. Olimme 3:nnella pohjoisella leveysasteella, ja Marquesas-saaret sijaitsevat 9:nnellä eteläisellä — toistatuhatta peninkulmaa pitkä välimatka. Sitäpaitsi Marquesas-saaret olivat suunnilleen neljätoista astetta lähempänä meidän pituusastettamme. Ihana asema kouralliselle ihmisiä, jotka kärsivät vedenpuutetta valtamerellä troopillisen tyvenen kuumuudessa!

Pingoitimme jöölinkejä kummallekin laidalle suur- ja mesaanirikin vähin. Niihin kiinnitimme ison aurinkotelttamme ja vedimme sen kaijeilla koholle perältä, niin että kaikki sen päälle keräytyvä sadevesi valuisi keulaan koottavaksi. Silloin tällöin näimme sadekuurojen viilettävän pitkin merta. Koko päivän odotimme niitä, milloin paapuurin, milloin tyyrpuurin puolelta, milloin edestäpäin, milloin takaa. Mutta ainoakaan ei tullut niin lähelle, että olisimme saaneet hiukankaan sadetta. Iltapäivällä näimme mahtavan kuuron tulevan suoraan meitä kohti. Se täytti koko taivaanrannan lähestyessään, ja näimme, mitenkä se valoi määrättömiä vesipaljouksia suolaiseen mereen. Aurinkotelttaa kallistettiin aivan erikoisesti, ja sitten — odotimme. Warren, Martin ja Herman muodostivat hyvin hartaan ryhmän. Pidellen kiinni rikistä ja notkeasti seuraten aluksen liikkeitä he innokkaasti tuijottivat lähestyvää sadekuuroa. Jännitys, levottomuus ja toivo ilmeni heidän asennoistaan ja eleistään. Heidän vierellään riippui kuiva ja tyhjä aurinkopurje, ja heidän koko joustavuutensa ikäänkuin katosi ja he ikäänkuin lyyhistyivät kokoon, kun sadepilvi jakautui niin, että toinen puoli sivuutti meidät keulan edestä ja toinen perän takaa.

Mutta illalla tuli sade. Martin, jonka sielullinen jano oli pakottanut jo aikaisin päivällä juomaan vesiosuutensa, asetti silloin suunsa aurinkopurjeen liepeelle ja joi niin syvin siemauksin, etten ole moisia milloinkaan muulloin nähnyt. Kallisarvoinen vesi virtasi ämpäreihimme, ja parissa tunnissa olimme saaneet kootuksi säiliöihimme satakaksikymmentä gallonaa. Merkillistä, ettemme kohdanneet ainoatakaan sadekuuroa koko loppumatkallamme Marquesas-saarille. Jos edellä mainittu sade olisi mennyt ohitsemme, olisi juomavesipumppumme saanut olla lukossa, ja meidän olisi ollut pakko käyttää runsas bensiinivarastomme meriveden tislaamiseen.

Myöskin kaloista meillä oli paljon vaihtelua. Ei tarvinnut kurkotella saalista etäältä, sitä oli aivan aluksemme kupeella. Tarvittiin vain vahvaan nuoraan kiinnitetty-, iso teräskoukku, missä oli valkoinen riepu syöttinä — ja silloin sai makrilleja, joiden paino vaihteli kymmenestä kahteenkymmeneenviiteen naulaan. Sellaiset bonito-nimiset makrillit elävät lentokaloista, ja sentähden väkäkoukku-herkku on niille outoa. Ne iskevät syöttiin tavattoman ahnaasti, ja niiden silloin tekemää ensimmäistä hyppäystä ei niitä kerrankaan pyydystänyt milloinkaan unohda. Bonitot ovat lisäksi oikeita kannibaaleja. Kohta kun joku niistä on tarttunut koukkuun, toverit karkaavat sen kimppuun. Monta kertaa vedimme kannelle kalan, jolla oli teekupin kokoisia vereksiä haavoja.

Kokonainen bonito-armeija, mihin kuului useita tuhansia yksilöitä, seurasi meitä yötä päivää neljättä viikkoa. Snarkin avulla ne harjoittivat oikeata suurpyydystystä — levittivät tuhoa ja kuolemaa kautta valtameren puolen peninkulman levyisellä ja tuhannenviidensadan peninkulman pituisella alalla. Ne kiitivät eteenpäin kummallakin puolella meitä ja ahdistivat ahnaasti lentokaloja, joita aluksemme säikytti liikkeelle. Ja sen jälkeen kuin ne takanamme olivat saalistaneet suurimman osan lentokaloista, joiden ilmaretkiään toistamalla oli onnistunut pelastua vihollisten ensimmäisiltä hyökkäyksiltä, ne riensivät jälleen ympärillemme. Katsoipa milloin tahansa vanaveteen, niin näki niiden hopeanhohteisia selkiä välähtelevän aivan pinnasta jok'ainoalla aallolla. Kun ne olivat syöneet kyllikseen, niistä oli ilmeisen nautinnollista pysytellä Snarkin tai sen purjeiden varjossa, ja satakunta kalaa nähtiin alituisesti liukumassa siinä laiskasti eteenpäin, ikäänkuin vilvoittelemassa kiihkeän pyydystyksen jälkeen.

Lentokala poloisia! Pelastuakseen joutumasta ahdistavien bonitojen ja kultamakrillien kitoihin ne tekivät pitkiä ilmaretkiä, mutta varuillaan olevat lokit karkoittivat ne takaisin veteen. Niillä ei ollut minkäänlaista pakopaikkaa taivaan kannen alla. Leikin vuoksi lentokala ei lähde veden valtakunnasta. Silloin on kysymys elämästä ja kuolemasta. Lakkaamatta näimme saman murhenäytelmän uudistuvan. Lokki kaartelee nopeasti ja jyrkkämutkaisesti lennossaan. Silmäys sen alapuolelle — ja näkee kultamakrillin selän, mikä hurjalla vauhdilla viiltää veden pintaa. Aivan makrillin suun edestä välähtää hohtava ja värisevä hopeasäde ilmaan — arka elollinen lentokone, jolla on tuntoaisti, ohjauskyky ja joka rakastaa elämää. Lokki iskee, mutta tuiskahtaa ohi, ja lentokone kohoaa kuin paperisuikale vastatuulessa, käännähtää suorakulmaisesti ja liitää tuulen kantamaan. Mutta sen alapuolella näkyy makrillin kuohuva vanavesi, ja veden peto seuraa, tuijottaen ylöspäin suurilla silmillään, välkkyvää riistaansa, mikä liikkuu toisessa elementissä kuin sen oma. Ylös ilmaan se ei voi päästä, mutta se tietää erinomaisesti kokemuksesta, että lentokalan on ennemmin tai myöhemmin palattava oikeaan maailmaansa, ellei joudu lokin suuhun. Ja — silloin makrilli saa murkinan. Miten säälimmekään siivekkäitä kalapoloisia… Oli surullista nähdä niin silmitöntä ja veristä murhaamista. — Mutta yövartioaikoina, kun joku eksynyt pieni lentokala puski suurpurjetta vasten ja putosi sätkytellen ja ilmaa haukkoen kannelle, saatoimme hyökätä sen kimppuun yhtä kiihkeästi, yhtä ahnaasti ja verenhimoisesti kuin kultamakrilli ja bonito konsanaan. Sillä lentokala on totisesti aivan ihana herkkupala.

Haikalojakin saimme toisinaan isoilla, hienoihin kettinkeihin ja pitkään köyteen kiinnitetyillä viehekoukuilla. Ja haikaloja seurasivat luotsikalat ja monenmoiset muut loiseläimet. — Useat haikaloista näyttivät oikeilta ihmissyöjiltä — niillä oli tiikerin silmät ja kaksitoista riviä hampaita, mitkä olivat teräviä kuin partaveitset. Sivumennen mainitsen päässeemme Snarkilla yksimielisyyteen siitä, että olemme syöneet monia kalalajeja, joita ei voi verratakaan tomaattisalaatissa tarjottuun haikalapaistokseen. Tyventövyöhykkeessä saimme pari kertaa kalan, jota japanilainen kokkimme nimitti hakeksi. Ja kerran saimme lusikkauistimella, mikä viiletti sadan metrin pituisessa siimassa, käärmemäisen kalan, joka oli neljättä jalkaa pitkä, mutta läpileikkaukseltaan ainoastaan kolme tuumaa, ja se osoittautui sekä maultaan että tuoksultaan herkullisimmaksi kaikista Snarkilla syömistämme kaloista.

Tervetullein lisä muonavarastoomme oli vihreä merikilpikonna, mikä painoi runsaasti sata naulaa ja tarjoiltiin pöydässämme kaikissa mahdollisissa ruokahalua kiihottavissa muodoissa — paistina, liemikeittona, höystelihana ja vihdoin verrattomana curry-muhennoksena, mikä houkutteli miehistön syömään riisiä enemmän kuin oikeastaan olisi terveellistä. Saimme näkyviimme sanotun kilpikonnan tuulen alta sen aivan rauhallisesti nukkuessa veden pinnalla keskellä kokonaista uteliaiden kultamakrillien armeijaa. Se oli ilmeisesti todellinen valtamerikilpikonna, sillä lähimpään maapaikkaan oli tuhat peninkulmaa. Teimme käännöksen ja purjehdimme takaisin pyydystääksemme sen, ja Herman iski atraimen sen päähän ja kaulaan. Kun se hinattiin kannelle, ryömi kilpiluun rei'istä useita isoja krapuja. Snarkin miehistö selitti yksimielisesti, kohta kun päästiin käsiksi seuraavaan ateriaan, että he olivat valmiit kääntämään aluksen aivan milloin tahansa, jos tuli kyseeseen kilpikonnan pyydystäminen.

Mutta kultamakrilli oli valtameren kalojen kuningas! Sen väri ei ole juuri hetkeäkään samanlainen. Sen uidessa eteerisenä, himmeän himmeänä taivaansinisenä ilmiönä siinä jo näkee ihmeellisiä värisointuja. Mutta se ei ole vielä mitään verrattuna sen kaikkiin värimahdollisuuksiin. Toisinaan se näyttää olevan vaaleanvihreä, tummanvihreä tai fosforinvihreä. Toisen kerran se on sininen — vivahdellen tummansinisenä, sähkönsinisenä, sinisen kaikissa asteissa. Kun sen saa koukkuun, se muuttuu kullanväriseksi, keltaiseksi kuin kulta, punaiseksi kuin kulta. Kun sen vetää kannelle, siinä näkee koko väriasteikon vaihtelevan, siinä on käsittämättömiä sinisen, vihreän ja keltaisen vivahduksia — ja sitten sen pinnan äkkiä peittää aavemainen valkeus, missä on heleitä sinisiä pilkkuja, ja katselija näkee hämmästyksekseen, että se on täplikäs kuin forelli. Sitten valkeus katoaa, makrillissa kertautuu uudelleen koko väriasteikko, ja lopulta se jää helmiäiskimmelteiseksi.

Intohimoisille kalastajille ei voi suositella jalompaa urheilua kuin kultamakrillin pyydystäminen. Luonnollisesti sen tulee tapahtua hienolla siimalla ja kelavavalla. Syötiksi sopii parhaiten lentokala, kokonaisena. Bonitojen tavoin kultamakrilli elää lentokaloista, ja se iskee syöttiin salaman nopeudella. Ensimmäisenä merkkinä nykäisystä on se, että kela alkaa laulaa ja että siima juoksee sinkuen syvälle veteen. Ennenkuin kalastaja sitten ennättää edes kokea levottomuutta siitä, riittääkö siiman pituus, kala tekee kokonaisen sarjan korkeita ilmahyppyjä. Kun se melkein varmasti on neljä jalkaa pitkä tai vielä pitempi, on helppo käsittää, että niin uljaan saaliin taltuttaminen on ylen ihanaa urheilua. Koukkuun tartuttuaan se muuttuu aina kullanväriseksi. Korkeilla hypyillään se koettaa vapautua koukusta, ja vavan hoitajan ja vastavetojen tekijän pitää joko olla raudasta tai rappiolla, ellei hänen sydämensä lyö hurjasti, kun hän näkee komean kalan kultapanssarin kimmeltävän, kalan kirmaillessa kuin orhi jok'ainoalla ilmahypyllään. Pitäkää siima kohtalaisen kireällä! Ellei niin tee, voi koukku yhtäkkiä mennä menojaan ja viedä parikymmentä jalkaa siimaa mukanaan. Kun kala pidättelee, se tekee pian uuden vapautumisyrityksen, minkä huippukohtana on uusi sarja korkeita hyppyjä. Tällöin pyyntimies alkaa jo toden teolla olla huolissaan siimansa vuoksi ja toivoa, että hänen kelassaan olisi yhdeksänsataa jalkaa kuudensadan sijasta. Huolellisesti kalaa väsytellen saattaa siima sentään riittää ja kestää, ja tunnin pituisen jännittävän taistelun jälkeen saaliin voi iskeä kalakoukulla. Vedin Snarkin kannelle kerran kultamakrillin, jonka pituus oli neljä jalkaa seitsemän tuumaa.

Herman pyydysti niitä paljon arkipäiväisemmällä tavalla. Hän ei tarvinnut sitä varten muuta kuin hienon nuoran ja kappaleen haikalan lihaa. Nuora oli sangen vahva, mutta useammin kuin kerran hän menetti sekä siimansa että kalansa. Eräänä päivänä makrilli vei syötin, mikä oli Hermanin omaa tekoa, kiinnitetty neljään koukkuun. Tunnin päästä saatiin kelavavalla kala, minkä sisältä halkaistaessa löydettiin Hermanin koukut. Kultamakrillit, jotka seurasivat meitä toista kuukautta, jättivät meidät päiväntasaajan pohjoispuolella, ja senjälkeen emme nähneet ainoatakaan koko loppumatkallamme.

Sillä lailla kuluivat päivämme. Oli niin paljon puuhaa, ettei aika milloinkaan käynyt pitkäksi. Ja vaikka meillä olisi ollut vain nimeksi tekemistä, ei aika sentään olisi tuntunut pitkältä, niin ihmeellisiä olivat meren ja taivaan maisemat — suurkaupungin paloa muistuttavat päivänsarastukset sateenkaarten alla, mitkä ulottuivat melkein taivaannapaan saakka — auringonlaskut, mitkä valoivat purppuranhohteiseen mereen ruusunvivahteista valoaan, auringon kautta taivaan ampuvien hajasäteiden loistaessa huikaisevassa sinessä. Päivän kuumuuden kestäessä meri välkkyi ympärillämme kuin heleänsininen silkki, missä tulinen auringonpaiste leimahteli. Ja kohta kun tuuli hengähteli, poreili Snarkin perän alla maidonvalkea ja turkoosinsininen aavekulkue — vaahto, mikä kuohahti joka kerta kun Snarkin runko törmäsi aaltoon. Yöaikaan vanavesi hohti fosforivaloa, minkä synnytti meduusaliman hankaus aluksemme laitoja vasten, ja syvällä vedessä saattoi nähdä alituisessa liikkeessä ikäänkuin pyrstötähtiä, joilla oli pitkät, aaltoilevat, tähtisumumaiset pyrstöt — siellä oli lauma bonitoja, mitkä uivat hämmentyneessä meduusalimassa. Ja vähän väliä välkehti pimeydessä kuin sähköliekkejä veden kalvosta — merkkejä yhteentörmäyksistä huolettomien bonitojen kanssa, jotka hyökkäsivät saaliinsa kimppuun aivan kokkapuumme alitse.

Purjehdimme itää kohden, ponnistelimme tyventövyöhykkeen läpi ja saimme vihdoin virkeän, etelälounaisesta puhaltavan tuulen. Sillä lailla olisimme voineet joutua kauas Marquesas-saarten länsipuolelle. Mutta päivää myöhemmin, marraskuun 26:ntena, tuli mahtava myrskynpuuska, ja tuuli paiskautui äkkiä kaakkoon. Siinä lopultakin oli pasaatituulemme! Ei enää vihureita, pelkkää kaunista säätä, tasaista tuulta, hyvää vauhtia purjeet pullistuneina. Pasaatituuli kääntyi kääntymistään, kunnes se puhalsi suoraan koillisesta, ja me lasketimme yhtä mittaa luoteeseen. Kymmenen päivää meni sillä tavalla, ja kello viisi aamulla joulukuun 6:ntena päivänä näimme maata suoraan edessämme "ihan siinä missä sen piti olla". Purjehdimme Ua-hukan suojapuolelle, sivuutimme Nukahivan eteläkärjen ja samana iltana ponnistelimme raivokkaiden sadekuurojen ja pikimustan pimeyden halki ankkuripaikkaan kapeaan Taiohae-lahteen. Ankkuri solui pohjaan villivuohien määkiessä kallioilla, ja ilma oli raskasta kukkien tuoksusta. Vaikea retkemme oli suoritettu, kuusikymmentä päivää maasta toiseen pitkin autiota merta, missä ei milloinkaan näe purjetta taivaanrannalla.

Idässä häämötti Ua-huka sadekuuron alta, mikä oli vähällä saavuttaa Snarkin. Mutta pikku aluksemme, minkä isot purjeet olivat täynnä pasaatituulta, oli nopeampi. Cape Martin, Nukahivan kaakkoisin kärki, oli suoraan sivullamme, Comptroller Bay levisi eteemme, kun kiidimme sinne johtavan leveän salmen läpi, ja siellä näkyi Sail Rock, mikä pilkulleen muistuttaa Columbia Riverin lohenkalastusveneiden priipurjeita.

Meidän mieltämme kiinnittivät kuitenkin enemmän Comptroller Bayn mutkat. Silmämme tähysivät innokkaasti sen kolmea lahtea ja erikoisesti keskimmäistä niistä, missä tihenevässä hämärässä näimme usvaisten kukkulain kohoavan kahden puolen sisämaahan työntyvää laaksoa. Miten usein olimmekaan tutkineet merikarttaa aina pysähtyen siihen keskilahteen ja sen takana sijaitsevaan laaksoon — Typee-laaksoon. "Taipi" sanottiin merikartassa, ja se oli aivan oikein, mutta minä pidän joka tapauksessa parempana "Typee" nimeä ja kirjoitan aina: Typee. Ollessani pieni poika luin kirjan, missä se nimi kirjoitettiin niin. Kirja oli Herman Melvillen "Typee". Istuin monet tunnit unelmoiden kirjan ääressä. Mutta mieltäni eivät askarruttaneet vain unelmat. Tein silloin lujan päätöksen, että tapahtuipa mitä tahansa matkustaisin minäkin Typeehen kohta, kun tulisin isoksi ja vahvaksi.! Sillä halu päästä näkemään, miltä maailma näytti, oli silloin heräämässä lapsentietoisuuteeni — halu, mikä sittemmin on johtanut minut monille vieraille seuduille ja mikä ei milloinkaan minusta sammu. Vuodet vierivät, mutta Typee-laakso ei unohtunut. Palattuani San Franciscoon ensimmäiseltä pitkältä, seitsemän kuukautta kestäneeltä merimatkaltani Pohjoiselta Tyyneltä mereltä oli mielestäni tullut sinne lähdön hetki. Priki Galilee oli lähdössä Marquesas-saarille. Mutta sen miehistö oli täysilukuinen, ja minä, joka olin jo täysinoppinut matruusi ja niin nuori vielä, että ylpeilin siitä, tarjouduin kajuuttapojaksi saadakseni tehdä pyhiinvaellusmatkani Typeehen. Luonnollisesti Galilee olisi saanut purjehtia Marquesas-saarilta kajuuttapojattaan, sillä toivoin tapaavani uuden Fayawayn ja uuden Kory-Koryn. Epäilenpä, että Galileen kapteeni luki pakopäätökseni silmistäni. Ehkä myös kajuuttapojan paikka oli jo määrätty toiselle. Joka tapauksessa en saanut paikkaa.

Sitten kului vuosikausia lukemattomine suunnitelmineen, yrityksineen ja pettymyksineen, mutta Typee ei minulta unohtunut — ja nyt seisoin oman alukseni kannella ja katselin unelmieni päämäärän usvaisia ääriviivoja, kunnes tuli myrskypuuska, mikä alkoi kiidättää Snarkia raivoisassa sateessa. Suoraan edessämme näimme jotakin ja teimme peilauksen Sentinel Rockista, jota jylisevät tyrskyt ympäröivät. Mutta sitten sekin häipyi sateeseen ja pimeyteen. Purjehdimme kuitenkin Sentinel Rockia kohti, luottaen siihen, että varmasti kuulisimme tyrskyjen kohinan tietääksemme ajoissa kääntyä selville vesille. Meidän täytyi ohjata sinne, meillä ei ollut muuta suunnan osoittajaa kuin tekemämme peilaus, ja jos Sentinel Rock katoaisi meiltä, niin emme myöskään osaisi Taiohae-lahteen ja meidän olisi pakko pysytellä vesillä koko yön, mikä olisi kaikkea muuta kuin ihanaa, kun oli viettänyt autiolla valtamerellä kuusikymmentä uuvuttavaa päivää ja kaipasi maankamaralle, kun himoitsi hedelmiä ja — oli vuosikausia ikävöinyt näkemään Typeen kaunista laaksoa.

Äkkiä sukelsi Sentinel Rock jylisevine tyrskyineen aivan eteemme. Muutimme suuntaa ja kiidimme sen ohi sateen pieksämät purjeet pingollaan. Saaren takana kadotimme tuulen, ja Snark keikkui täydellisessä tyvenessä. Mutta sitten tuli tuulenpuuskaus Taiohae-lahden taholta, ja aluksemme liukui hitaasti eteenpäin meidän luodatessa ja tiukasti tähystellessä havaitaksemme sortuneen linnakkeen punaisen valon, minkä piti ohjata meidät ankkuripaikalle. Ilma oli kevyttä ja oikullista; milloin tuuli tuli idästä, milloin lännestä, milloin pohjoisesta, milloin etelästä. Tyrskyt ärjyivät kummallakin puolellamme. Rantakallioilla määkyivät villivuohilaumat, ja yläpuolellamme alkoi tähti toisensa jälkeen himmeästi tuikahdella jaksollisesti palaavain sadekuurojen väliaikoina. Parissa tunnissa pääsimme peninkulman lahteen ja laskimme ankkurin viidentoista sylen syvyyteen. Ja niin siis olimme Taiohaessa.

Seuraavana aamuna heräsimme satumaahan. Snark lepäsi rauhaisassa satamassa keskellä mahtavaa amfiteatteria, minkä viiniköynnöstä kasvavat korkeat vuoririnteet näyttivät kohoavan suoraan vedestä. Ylhäällä kaukana idässä kapea polku kiipesi kukkulan rinnettä.

Ei kestänyt kauan, kun jo olimme maissa ja hevosen selässä, vaikkakin pyhiinvaellusretkemme suorittaminen täytyi siirtää päivää myöhemmäksi. Kahden kuukauden merimatka, minkä kuluessa koko ajan on paljasjaloin eikä ole tilaa raajojen käyttämiseen, ei ole parhainta valmistautumista nahkakenkien pitämistä ja kävelyä varten. Lisäksi oli maan ensin lopetettava katala keikkumisensa, ennenkuin kykenimme ratsastamaan vuohenkaltaisilla hevosilla pitkin liukkaita vuoristopolkuja. Niinpä teimme aluksi ainoastaan lyhyen ratsastusmatkan — tunkeuduimme tiheään viidakkoon tutustuaksemme erääseen kunnianarvoisaan, sammaltuneeseen epäjumalaan, ja siellä tapasimme saksalaisen kauppiaan ja norjalaisen kapteenin, jotka arvioivat sanotun epäjumalan painoa ja arvoa sekä pohtivat, minkä verran sen arvo vähenisi, jos se sahattaisiin kahtia. Miehet käsittelivät vanhaa kuvatusta hyvin epäkunnioittavasti, pistelivät sitä veitsillään, nähdäkseen, miten kovaa se oli ja miten paksu oli sen sammalpeite, ja käskivät sitä nousemaan jaloilleen ja säästämään heidän vaivojaan kävelemällä itse laivaan. Mutta sensijaan yhdeksäntoista kanakkia asetti sen puutelineille ja kantoi laivaan, missä se sysättiin lastiruumaan, ja nyt se todennäköisesti on Euroopassa — kaikkien aitopakanallisten epäjumalain luonnollisessa tyyssijassa, lukuunottamatta niitä epäjumalia, mitkä ovat sattuneet joutumaan Amerikkaan, ja erikoisesti lukuunottamatta sitä, joka virnistelee vierelläni tätä kirjoittaessani ja — mikäli emme tee haaksirikkoa — tulee virnistelemään jossakin läheisyydessäni siksi kunnes kuolen. Se tulee jäämään voitolle. Se tulee virnistelemään vielä kauan sen jälkeen kun minä olen muuttunut tomuksi ja tuhkaksi.

Alkajaisiksi olimme myös juhlassa, minkä herra Taira Tamarii, valaanpyyntilaivasta karanneen havaijilaisen merimiehen poika, pani toimeen marquesaslaisen äitinsä kuoleman muistoksi. Sureva poika paistatti neljätoista sikaa ja kutsui koko kylän kestiin. Juhlaan saapuessamme meitä tervehti alkuasukaskuuluttaja, nuori tyttö, joka seisoi korkealla kalliolla ja julisti laulaen, että juhlan teki täydelliseksi meidän läsnäolomme — ilmoitus, minkä hän puolueettomasti toisti jokaisen uuden vieraan tullessa. Olimme kuitenkin tuskin ennättäneet istuutua, kun hän vaihtoi äänilajia, ja koko seurakunta osoitti äärimmäistä kiihtymystä. Tytön huudot muuttuivat hurjiksi ja vihloviksi. Jonkin matkan päästä kuului samantapaista huutoa mieskurkuista, ja meteli yltyi villiksi, uskomattoman kovaääniseksi raakalaislauluksi, minkä aiheena selvästi oli veri ja taistelu. Troopillisen lehvistön lomitse alkoi vilahdella juhlakulkue villejä, joilla ei ollut muuta vaatetusta kuin loistavanvärinen vyö. Ne lähenivät hitaasti, päästellen kumeita, voitonriemua ja hurmiota ilmaisevia kurkkuhuutoja. Olkapäillä tulijoilla oli ilmeisen raskaita, salaperäisiä vihreihin lehväkimppuihin käärittyjä kantamuksia.

Kantamukset eivät olleet kummempia kuin kelpo lailla lihotettuja ja kohtalaisesti paistettuja porsaita, mutta ne kuljetettiin leiriin samalla tavalla kuin entisaikoina oli juhlapaikalle tuotu "long pigs" — "pitkät porsaat". "Pitkällä porsaalla" ei lainkaan tarkoiteta porsasta. "Long pig" on ihmislihan etelämereläinen nimitys, ja ihmissyöjäin jälkeläiset, muuan kuninkaanpoika etunenässä, kantoivat nyt porsaspaistit pöytään aivan samoin kuin heidän esi-isänsä ennen olivat kantaneet surmatut vihollisensa. Tuon tuostakin kulkue pysähtyi, jotta kantajat saisivat mahdollisimman paljon tilaisuutta päästellä hurjia, kannibaalisia himoja ja voitonriemua ilmaisevia, vihollisia herjaavia ulvahduksia. Kaksi miespolvea takaperin Melville oli näkemässä, miten surmattujen Happarin soturien ruumiit kannettiin palmunlehtiin kiedottuina Tin voittopeijaisiin. Erään toisen kerran hän samalta paikalta tapasi "merkillisesti veistetyn puukaukalon", ja sitä tarkastaessaan hän näki "hujan hajan ihmisluurangon osia ja muutamissa vielä kosteissa luissa lihasiekaleita jäljellä".

Ihmissyöntiä on usein pidetty "pelkkänä satuna" sivistyneistön kerman keskuudessa, johon kuuluvista kenties on kiusallista, että heidän omat villit esi-isänsä jolloinkin muinaisuudessa ovat langenneet moiseen syntiin. Myös kapteeni Cook oli hiukan epäilevällä kannalla seikkaan nähden, kunnes hän kerran varta vasten teki kokeen eräässä Uuden Seelannin satamapaikassa. Hänen laivalleen tuli alkuasukas myymään muhkeata auringon kuivaamaa ihmisen päätä. Cookin käskystä leikattiin siitä lihaviiluja, mitkä ojennettiin alkuasukkaalle — ja tämä ahmaisi ne ahneesti. Kapteeni Cookia voi sanoa perinpohjaiseksi kokeilijaksi. Joka tapauksessa hän teollaan hankki tieteelle ehdottoman todistuskappaleen, jollaista hän oli suuresti kaivannut. Vähänpä hän aavisti silloin, että tuhansien peninkulmien takana oli saariryhmä, missä sittemmin kerran käsiteltäisiin hiukan epätavallista oikeusjuttua: syytettäisiin muuatta vanhaa Mauin päällikköä kunnialle käyvästä puheesta, koska mies itsepäisesti väitti, että hänen ruumiinsa oli kapteeni Cookin isovarpaan elävä hauta. Sanotaan, että syyttäjien ei onnistunut todistaa, ettei vanha päällikkö ollut kapteenin isovarpaan viimeinen leposija, ja että kanne kumottiin.

Luulen, etten rappeutuneella aikakaudellamme pääse näkemään "long pigin" syöntiä, mutta jo sentään omistan asianmukaisella tuntomerkillä varustetun marquesaslaisen kalebassin, muodoltaan pitkänomaisen, kummallisilla leikkauksilla koristetun, toista sataa vuotta vanhan, mistä on juotu kahden laivurin verta. Toinen niistä laivureista oli kelvoton mies. Hän myi perin pohjin ränstyneen valaanpyyntiveneen, minkä oli antanut maalata valkoiseksi niin että se näytti aivan uudelta, eräälle marquesaslaiselle päällikölle. Mutta laivuri tuskin ennätti poistua kauppapaikalta, kun vene jo hajosi kappaleiksi. Jonkin aikaa senjälkeen hän onnettomuudekseen joutui haaksirikkoon juuri saman saaren rantamilla. Marquesaslaisella päälliköllä ei ollut aavistustakaan hinnanalennuksesta tai diskontosta, mutta hänellä oli alkeellinen käsityksensä juomanpaljoudesta, ja hän tasoitti tilit syömällä pettäjänsä.

Viileän aamunsarastuksen aikaan aloitimme matkamme Typeehen — ratsastaen villeillä pikkukoneilla, jotka hirnahdellen ja maata kuopien purivat ja potkivat toisiaan täydellisesti unohtaen selässään olevat heikkotekoiset ihmisolennot, tien liukkaat kivet, hauraat kalliot ja ammottavat kuilut. Ratsastimme vanhaa tietä baupuuviidakon läpi Kaikkialla näkyi muinaisen lukuisan asutuksen merkkejä. Joka taholla häämötti tiheiköstä kivimuureja ja kivisiä perustuksia, joiden korkeus vaihteli kuudesta seitsemään jalkaan, kaikki vahvaa tekoa. Ne muodostivat isoja kivikorokkeita, joilla joskus menneisyydessä oli ollut rakennuksia. Mutta rakennukset ja asutuksen oli aika niellyt; isot puut olivat tunkeneet juurensa korokkeiden halkeamiin ja kohosivat mahtavina matalan viidakon yläpuolelle. Sellaisten korokkeiden nimi on pi-pi.

Marquesaslaisten nykyisellä sukupolvella ei riitä tarmoa niin isojen kivien käsittelemiseen. Eikä myöskään mikään kannusta heitä siihen. Saarilla on kaikkialla joukoittain pi-pi-korokkeita, ja tuhansittain niitä on käyttämättä. Pari kertaa matkamme varrella tapasimme mahtavan pi-pin, jolle oli rakennettu pieniä, kurjia olkimajoja, ja nämä näyttivät alustoillaan yhtä mitättömiltä kuin torikoju näyttäisi Keopsin pyramidilla. Sillä marquesaslaiset ovat sukupuuttoon kuolemaisillaan, ja Taiohaen olosuhteista päätellen ainoastaan uuden veren saanti viivyttää rodun tuhoa. Syntyperältään puhdas marquesaslainen alkuasukas on harvinaisuus. Näyttää siltä, kuin kaikki olisivat puoliverisiä tai kymmeniä eri rotujen merkillisiä yhteensulaumia. Taiohaen kauppamiehillä on kaiken kaikkiaan käytettävissä vain yhdeksäntoista kunnollista työmiestä lastaamaan kopraa — kuivattuja kookospähkinän sydämiä — laivoihin, ja niiden yhdeksäntoista suonissa virtaa englantilaista, amerikkalaista, tanskalaista, saksalaista, ranskalaista, korsikkalaista, espanjalaista, portugalilaista, kiinalaista, havaijilaista, paumotulaista tai tahitilaista verta ja sekaverta. Siellä on melkein enemmän rotuja kuin ihmisiä ja kuihtuvaa, kituvaa elämää viettävät asukkaat ovat parhaassa tapauksessa vain näiden rotujen hylkypirstaleita. Sikäläisessä lämpimässä ja tasaisessa ilmastossa — oikeassa maanpäällisessä paratiisissa — missä säätila ei milloinkaan mene äärimmäisyyksiin ja ilma on suorastaan balsamia ja pysyy alituisesti raikkaana ja puhtaana otsonipitoisen kaakkoispasaatituulen vaikutuksesta, kukoistavat kaikki mahdolliset hengityselinten taudit yhtä rehevinä kuin kasvillisuus. Harvalukuisista turvemajoista kuulee alinomaisesti käheää yskimistä ja raukeaa valitusta. Muitakin kauheita tauteja sillä on, mutta julmimpia ovat keuhkoja ahdistavat. Siellä on eräänlajista hivutustautia, mitä nimitetään "lentäväksi". Se on erikoisen pelättyä. Kahdessa kuukaudessa se voi muuttaa voimakkaimmankin miehen ruumisliinaan verhotuksi luurangoksi. Laakso toisensa jälkeen on menettänyt viimeisen asukkaansa, ja hedelmällinen maa on muuttunut viidakoiksi. Melvillen aikoina Happar-laaksossa asui voimakas, sotainen heimo. Sukupolvea myöhemmin siellä oli ainoastaan parisataa henkeä. Ja nyt laakso on asumatonta, villiä troopillista erämaata.

Ratsastimme kengittämättömillä orheillamme yhä ylemmä laakson rinteen epäsäännöllistä tietä, hylättyjen pi-pi-raunioiden ohi ja mitattomien viidakoiden halki. Nähdessämme punaisia obia-nimisiä vuoriomenoita, mitkä hyvin tunsimme Havaijissa olomme ajalta, lähetimme alkuasukkaan niitä poimimaan. Sitten hän kiipesi kookospähkinöitä pudottelemaan. Olin juonut kookospähkinän maitoa Jamaikalla, mutta en tietänyt, miten ihanaa tämä juoma saattoi olla, ennenkuin join sitä Marquesas-saarilla. Tuon tuostakin ratsastimme villien sitruuna- ja appelsiinipuiden alitse — mahtavien puiden, joiden ikä oli pitempi kuin istuttajainsa.

Ratsastimme keltaista siitepölyä tulvivien, äärettömien kanelipensaikkojen läpi — mikäli saattoi puhua ratsastamisesta. Sillä ne tuoksuvat pensastiheiköt kuhisivat ampiaisia. Entä millaisia ampiaisia! Ne olivat isoja keltaisia riiviöitä, suunnilleen sen kokoisia kuin pienet kanarialinnut, ja kun ne kiitivät lennossa, niiden jalkakimppu muodosti kahden tuuman pituisen pyrstön. Joku orheiltamme viskautuu äkkiä etujalkojensa varaan ja heittää takajalkansa korkealle ilmaan, potkaisee ne jälleen maahan, tekee hurjan hyppäyksen ja heittää ne sitten taas korkeuteen. Mitäpä siitä on sanomista! Täysikasvuinen ampiainen on vain pistänyt hehkuvan piikkinsä sen paksunnahan läpi. Ja sitten aloittaa toinen ori saman leikin, kohta kolmas, ja ykskaks kaikki orhimme hyppivät etujaloillaan pitkin jyrkänteitä. Ui! Tulikuuma tikari tunkeutuu poskeeni. Ui-ui! Nyt sain piston niskaani. Kavahdan takajaloilleni minäkin, ja saan pistoja melkein satamalla. Perääntyminen on aivan mahdotonta, eivätkä edessäni olevat hurjistuneet hevoset lainkaan paranna tilannettani tukalalla tiellä. Ratsuni syöksähtää Charmianin juoksijan ohi, ja viimeksimainittu herkkä eläin, joka saa uuden piston juuri silloin, antaa hevoselleni potkun toisella takakaviollaan ja minulle samanlaisen toisella. Kiitän suopeata kohtaloa siitä, ettei hevosella ollut teräskenkiä, ja kavahdan puoleksi seisoalleni satulassa uudesta polttavasta pistosta. Pistoja totisesti sataa, ja hevospoloiseni on pakokauhan vallassa.

"Pois tieltä! Minä se olen!" huudan siivekkäille pedoille ja huidon hatullani kuin mieletön.

Toisella puolella tietämme on pystysuora kallioseinämä. Toisella puolellamme vuori putoaa yhtä kohtisuorasti syvyyteen. Ainoa pelastumisen mahdollisuus on ratsastaa eteenpäin. Miten kaikki hevosemme saattoivat pysyä jaloillaan, on suorastaan ihme. Ne kiitivät eteenpäin toinen toisensa ohi laukkaa ja ravia, kompastellen, hypähdellen, kiipeillen — ja säännöllisesti potkaisten korkealle taivasta kohden joka kerta, kun ampiainen antoi niille piston. Pysähdyimme hengähtämään ja laskimme vammojamme. Sellaista ei tapahtunut kerran eikä kaksi, vaan lakkaamatta. Meno ei totisesti tuntunut yksitoikkoiselta! Itsestäni voin sanoa, että joka kerta kun saimme sellaisen pienen hengähdysajan, tunsin samanlaista mielihyvää kuin äkkikuolemasta pelastunut.

Lopulta pääsimme eroon ahdistavista ampiaisista. Se ei toki johtunut mistään suorittamistamme sankariteoista, vaan meidät pelasti tien yleneminen. Yltympärillämme kautta koko näköpiirin kohosi vuorisarjojen sakaraisia selkänikamia, joiden kärjet peittyivät pasaatituulipilviin. Kaukana alapuolellamme, siellä, mistä olimme lähteneet, oli Snark Taiohae-lahden tyvenellä pinnalla; se näytti leikkikalulta.

Sitten matkasimme noin tuhat jalkaa alamäkeä — ja Typee oli allamme. "Jos äkkiä olisin nähnyt vilahduksen paratiisin puutarhasta, olisin tuskin joutunut suuremman ihastuksen valtaan kuin näystä, mikä silloin ilmestyi eteeni", kertoo Melville hetkestä, jona ensimmäisen kerran näki Typeen ihanan laakson. Hän näki paratiisin. Me näimme erämaan. Missä olivat hänen näkemänsä sadat leipäpuulehdot? Me näimme viidakkoja, emme mitään muuta kuin viidakkoja, lukuunottamatta kahta turvehökkeliä ja muutamia kookospuuryhmiä. Missä oli Mehevin Ti, naimattomien miesten sali, palatsi, missä nainen oli tabuja missä Mehevi hallitsi alipäällikköineen ja vanhukset muistelivat muinaisia urotöitään? Vuolaalta virralta ei kuulunut tapaa jyskyttävien naisten hälinää. Ja missä oli maja, jota vanha Narhevo ikuisesti rakensi? Tähyilin häntä turhaan…

Ratsastimme alamäkeä ristiin rastiin mutkittelevaa tietä tiheässä viidakossa, minkä hiljaisten lehväholvien alla isot perhoset leijailivat. Tien varressa ei ollut vaanimassa tatuoituja, nuijilla ja heittokeihäillä varustettuja villejä; ja kun tulimme joelle, saatoimme kenenkään häiritsemättä kahlata sen poikki, mistä halusimme. Pyhä ja armahtamaton tähtijärjestelmä ei siis enää hallitse Typeen kauniissa laaksossa. Kyllä, kyllä — tabu on siellä vallassa yhä, yhä vielä — uusi tabu, sillä lähestyessämme erästä kurjaa alkuasukasnaisjoukkoa kajahti varoittava: Tabu! Ja se oli oikea tabu: naiset olivat spitaalisia. Miehen, joka varoitti meitä, oli norsutauti kammottavasti runnellut. Kaikkia kalvoi keuhkotauti. Typeelaakso oli nykyään kuoleman paratiisi, missä sen entisen isäntäheimon rippeet — kymmenkunta sielua — läähättivät rotunsa viimeisiä tuskaisia hengenvetoja.

Typeen heimo oli muinoin hyvin voimakas, voimakkaampi kuin Happar-heimo, voimakkaampi kuin Taiohaen lapset, voimakkaampi kuin kaikki Nukahivan heimot. "Typee", tai oikeammin "taipi", merkitsee alkuaan ihmislihan syöjää. Mutta koska kaikki marquesaslaiset olivat ihmissyöjiä, oli sellainen heimon nimitys todistuksena siitä, että juuri se heimo oli muita verrattomampi ihmissyöjä. Typee-heimon rohkeuden ja julmuuden maine ei täyttänyt ainoastaan Nukahivaa. Kautta Marquesas-saarten Typee-heimon nimi herätti kauhua. Kukaan ei kyennyt sitä voittamaan. Ranskalainen laivastokin, joka valtasi Marquesas-saaret, jätti Typee-heimon rauhaan. Fregatti Essexin kapteeni Porter teki kerran hyökkäyksen Typee-laaksoon. Hänen merimies- ja sotilasjoukkonsa vahvistuksena oli kaksituhatta Happar- ja Taiohae-heimon soturia. Hyökkääjät tunkeutuivat hyvän matkaa laaksoon, mutta kohtasivat siellä niin voimakkaan vastarinnan, että olivat iloisia, kun pääsivät perääntymään vene- ja sotakanoottilaivastoonsa.

Marquesaslaiset olivat ennen ehdottomasti voimakkaimpia ja kauneimpia kaikista Etelämeren saarelaisista. Melville sanoo heistä: "Erikoisesti herätti huomiotani heidän ruumiillinen voimansa ja kauneutensa… Muodon kauneuden puolesta en tähän asti ole nähnyt heidän vertaisiaan. Ei ainoatakaan esimerkkiä synnynnäisistä epämuodostumista voinut havaita koko siinä suuressa väkijoukossa, mikä tunkeili pidoissa… Ainoallakaan ei näkynyt ihovammoja, mitkä toisinaan saattavat pilata mitä kauneimmat muodot. Mutta heidän ruumiillinen jaloutensa ei johtunut ainoastaan tämän pahan olemattomuudesta melkein jokainoa heistä olisi kelvannut kuvanveistäjän malliksi." — Mendana, Marquesas-saarten löytäjä, kuvaa niiden alkuasukkaita ihmeellisen kauniiksi. Heidän matkakertomuksensa kirjoittaja — Figueroa — sanoo heistä: "Heidän ihonvärinsä on melkein valkea, he ovat kookkaita ja kaunismuotoisia." — Kapteeni Cook piti marquesaslaisia Etelämeren saarten komeimpina ja kauneimpina alkuasukkaina. Miehet olivat hänen kuvauksensa mukaan "melkein kaikki kookaskasvuisia, tuskin ainoakaan alle kuuden jalan".

Ja nyt oli kaikki se voima ja kauneus kadonnut, ja Typee-laakso oli kymmenkunnan kurjan poloisen tyyssijana, jotka potivat spitaalia, norsutautia ja tuberkuloosia. Melville arvioi sen väestön lukumäärän kahdeksituhanneksi hengeksi, ottamatta laskelmiinsa Ho-o-u-min pientä rajalaaksoa. Elämänvoima on mädäntynyt tästä ihmeellisestä paratiisista, minkä ilmanala on niin ihana ja terveellinen kuin maailmassa mahdollista. Ja Typee-heimolla ei muinoin ollut ainoastaan etevät ruumiilliset ominaisuudet, vaan se oli myöskin puhdas ja tauditon. Ilma, jota se hengitti, ei ollut basillien eikä muiden taudinsiementen kyllästämää niin kuin se ilma, mitä me valkoiset hengitämme. Mutta kun valkoiset miehet sitten toivat sinne mikrobit laivoillaan, joutuivat voimakkaat saarelaiset niiden hyökkäysten esineiksi ja uhreiksi.

Seikan selityksenä on luonnollinen valinta. Me valkoisen rodun jäsenet olemme tuhansien sellaisten sukupolvien jälkeläisiä, jotka ovat voitollisesti taistelleet samaisia näkymättömiä taudinsiemeniä vastaan. Jos joku meistä syntyi erikoisen alttiina pikku vihollisten hyökkäyksille, hän joutui pian kuoleman saaliiksi. Ainoastaan vastustuskykyiset saivat elää. Me elossa säilyneet olemme siis valittuja sellaisia, jotka parhaiten soveltuvat elämään vihamielisten mikro-organismien täyttämässä maailmassa. Poloiset marquesaslaiset eivät ole olleet sellaisen valinnan alaisina. He eivät olleet valikoituja. Heidät, jotka olivat tottuneet syömään vihollisiaan, "söivät" näkymättömän pienet viholliset, joita vastaan he eivät voineet puolustautua nuolillaan ja heittokeihäillään. Mutta jos marquesaslaisia taistelun alkaessa olisi ollut parisataatuhatta, olisi kyllä tarpeeksi monta jäänyt henkiin luomaan uutta rotua — uudestaansyntynyttä rotua, mikäli voi puhua uudestaansyntymisestä silloin, kun sukelletaan syövyttävään elimelliseen myrkkykylpyyn.

Riisuimme satulat hevosiltamme, jotta ne saisivat levätä murkinoidessamme. Ja sen jälkeen kuin olimme väkivalloin erottaneet toisistaan pahimmat tappelupukarit — minun oriiltani purtiin isoja paloja selästä — ja turhaan koettaneet torjua hiekkakärpäsiä, söimme banaaneja ja säilykelihaa ja joimme pitkin siemauksin kookosmaitoa.

Laaksossa ei ollut paljoa nähtävää. Viidakko oli päässyt voitolle ja ahmaissut kaikki ihmiskäden vähäpätöiset työt. Siellä täällä tosin tapasimme pi-pi-korokkeita, mutta niissä ei ollut kirjoituksia, ei hieroglyfejä, ei minkäänlaisia kertomuksia menneisyydestä, jota niiden olemassaolo todisti ei mitään muuta kuin mykkiä kiviä, mitkä jo tomuksi muuttuneet ja iäksi unohtuneet ihmiskädet olivat koonneet ja hakanneet. Näistä pi-pi-raunioista kohosi isoja puita, mitkä julmasti tuhosivat ihmistyön, murskasivat kivet ja palauttivat ne alkukaaokseen.

Suuntasimme matkamme viidakosta virralle toivoen pääsevämme eroon hiekkakärpäsistä. Turha toivo! Uidakseen täytyy riisua vaatteet yltään. Hiekkakärpäset tuntuvat olevan selvillä siitä, ja ne ovat vaanimassa jokirannoilla miljoonaisina parvina. Alkuasukasten kielellä niiden nimi on nau-nau. Tein sellaisen strategisen erehdyksen, että riisuuduin jyrkän hiekkasärkän kaltaalla, mistä oli helppo hypätä veteen, mutta mahdoton päästä maalle. Minulla oli sadan jaardin maamatka vaatteideni luo. En ollut astunut kunnolla yhtä askelta, kun jo ainakin kymmenentuhatta nau-nauta oli tarttunut minuun. Toinen askel — ja minua ympäröi kokonainen pilvi. Kolmas — ja aurinko hämärtyi silmistäni. En tiedä, mitä minulle senjälkeen tapahtui. Kun pääsin vaatteideni luo, olin melkein raivohulluna. Ja sitten tapahtui suuri taktillinen erehdykseni. On olemassa ainoastaan yksi menettelyohje silloin, kun on joutunut nau-nau-parven hyökkäykseen esineeksi. Niitä ei millään muotoa saa lyödä. Saa tehdä mitä tahansa, mutta ei millään muotoa lyödä niitä. Sillä ne ovat niin kavalia, että ne tuhonsa silmänräpäyksenä valuttavat viimeisenkin myrkkyatominsa uhrinsa ruumiiseen. Ei, niihin on hellävaraisesti tartuttava peukalolla ja etusormella ja sitten on oikein varovaisesti vedettävä vintiöiden kärsä pois värisevästä lihasta. Se on hyvin samanlaista kuin hampaan vetäminen. Vaikeutena oli vain se, että hampaita kasvoi enemmän kuin ennätti vetää, ja sentähden minä löin lyömistäni — ja täytin sillä lailla ruumiini niiden myrkyllä. Se tapahtui viikko sitten. Tätä kirjoittaessani näytän kurjalta, huonosti hoidetulta isorokkotoipilaalta.

Ho-o-u-mi on pieni laakso, minkä erottaa Typeestä matala vuorenharjanne, ja sinne suuntasimme matkamme sen jälkeen kuin kurituksella olimme saattaneet kapinalliset ja tappeluun kyllästymättömät ratsumme Herran nuhteeseen. Peninkulman ratsastettuamme Warrenin hevonen kuitenkin valitsi vaarallisimman tienkohdan pysähdyspaikakseen, jolla jouduimme viettämään kokonaista viisi minuuttia. Sivuutimme Typee-laakson suun ja katselimme rantaa, mistä Melvillen oli onnistunut paeta. Tuolla oli valaanpyyntivene ollut aivan tyrskyjen rajassa — ja tuolla kohdalla oli Karakoee, tabu kanakki, seisonut vedessä ja käynyt kauppaa merimiehen hengestä. Tuossa Melville varmaankin syleili Favawavtä hyvästellessään ennen kuin pakeni veneeseen. Ja tuolla on niemi, mistä Mehevi ja Mau-mau joukkoineen lähtivät uimalla tavoittamaan venettä; mutta heidän ranteensa viillettiin poikki, kun he tarttuivat sen laitoihin, ja Melville iski venekeksin Mau-maun kaulan läpi.

Jatkoimme matkaamme Ho-o-u-miin. Niin tarkasti vartioituna Melvilleä pidettiin, ettei hänellä ollut aavistustakaan tämän laakson olemassaolosta, vaikka hän varmasti alinomaan näki sen asukkaita, jotka kuuluivat Typee-heimoon. Matkasimme jälleen keskellä pi-pi-raunioita, mutta merta lähestyessämme tapasimme runsaasti kookospalmuja, leipäpuita ja tarokasveja sekä toistakymmentä ruohomajaa. Erään niistä panimme yöpymiskuntoon, ja sitten ryhdyttiin valmistamaan juhla-ateriaa. Nuori porsas teurastettiin tuota pikaa, ja sillä aikaa kun sitä paistettiin kuumien kivien välissä ja kananpoikia muhennettiin kookosmaidossa, sain erään kokeistamme kiipeämään tavattoman korkeaan kookospalmuun. Latvan pähkinäkimppu oli runsaasti sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeudella maasta, mutta alkuasukas meni puunjuurelle, tarttui siihen molemmin käsin, taivuttautui niin, että hänen jalkapohjansa olivat rungolla — ja sitten hän "käveli" puun latvaan kertaakaan pysähtymättä. Puussa ei ollut uurteita, eikä hänellä ollut köyttä apunaan. Hän kulki aivan yksinkertaisesti ylös puuta sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen ja heitti pähkinät maahan. Mutta kaikilla läsnäolijoilla ei ollut sellaisia ruumiinvoimia, joita vaadittiin moisen urotyön suorittamiseen, tai oikeammin sanoen heillä ei ollut sen kysymiä keuhkoja, sillä useimmat yskivät aivan surkeasti. Jotkut naiset läähättivät ja valittivat lakkaamatta, niin huonossa tilassa olivat heidän keuhkonsa. Hyvin harvat kummankaan sukupuolen edustajista olivat täysverisiä marquesaslaisia. Useimmat olivat puoliverisiä tai kolmeneljännesverisiä, ranskalaista, tanskalaista, englantilaista tai kiinalaista sekoitusta. Kuten jo sanottu, parhaassa tapauksessa tämä uuteen vereen yhtyminen oli vain viivästyttänyt tuhoa, ja tulos pani epäilemään, oliko siitä todellakaan mitään etua.

Juhla-ateria tarjottiin avaralla pi-pillä, minkä taustalla yöpaikaksi valitsemamme maja sijaitsi. Ensimmäisenä ruokalajina oli raaka kala ja poi-poi, viimeksimainittu voimakasta ja maultaan kirpeämpää kuin Havaijin poi, mikä valmistetaan tarosta. Marquesaslaisten poi-poi valmistetaan leipäpuun hedelmästä. Kypsän hedelmän sisusta pannaan kalebassiin ja möyhennetään kivisellä survimella kovaksi ja tahmeaksi taikinaksi. Sitten seos kääritään lehteen ja haudataan maahan, missä se voi säilyä vuosikausia. Mutta ennenkuin sitä voidaan syödä, sen käsittelyä täytyy vielä jatkaa. Lehteen kääritty seos pannaan kuumien kivien väliin ja paistetaan aivan kypsäksi. Senjälkeen siihen sekoitetaan kylmää vettä, niin että se ohenee — ei juoksevaksi, vaan sellaiseksi, että sitä voi syödä sieppaamalla hyppysellisen sormillaan. Kun pääsee poi-poin makuun, siihen mielistyy, se on mitä terveellisintä ravintoa. Entä kypsä leipäpuun hedelmä, hyvin keitettynä tai paahdettuna! Se on suorastaan herkkua. Leipäpuun hedelmä ja taro ovat kasvikunnan kuninkaallisia tuotteita.

Juuri ateriamme päätyttyä nousi kuu Typeen takaa. Ilma oli kuin balsamia, täynnä vienoa kukkain tuoksua. Se oli satumainen yö — sen hiljaisuus oli syvä kuin kuoleman, ei tuntunut ainoatakaan tuulen hengähdystä, ei kuulunut ainoatakaan lehden kahahdusta… Ja me hengitimme syvään, ja ympäristön ihmeellinen kauneus täytti meidät lumouksellaan. Hyvin heikosti humisi kaukaa ulkoriutoilta tyrskyjen kohina… Mutta aivan lähellämme kuulimme sairaan naisen läähättävän ja vaikeroivan unissaan, ja yltympärillämme keuhkotautiset alkuasukkaat yskivät koko yön.

Tapasin hänet ensimmäisen kerran San Franciscon Market Streetillä. Oli sateinen iltapäivä, ja hän vaelsi katua tamineinaan ainoastaan lyhyet polvihousut ja lyhyt paita — ja "Lips-laps!" sanoi jokainoa askel, minkä hän astui paljaine jalkoineen likaisella kivityksellä. Kokonainen lauma uteliaita ja härnääviä katupoikia pyöri hänen kantapäillään. Kaikki — tuhannet — katselivat häntä, käänsivät uteliaasti päänsä, kun hän kulki ohi. Minäkin käänsin. Milloinkaan ennen en ollut nähnyt niin kaunista rusketusta. Hänen pitkät, keltaiset hiuksensa aurinko oli paahtanut ruskeiksi ja samoin hänen muhkean partansa. Hän oli vaalean nahan värinen tai kenties oikeammin sanoen kullan värinen, ja hän hehkui ja hohti kuin aurinko itse. Joku uusi profeetta, ajattelin, joka oli tullut kaupunkiin julistamaan maailmalle uutta pelastuksen sanomaa.

Muutamia viikkoja senjälkeen olin vierailulla eräiden ystävieni luona, joilla oli huvila Piedmont-kukkuloilla. "Nyt olemme saaneet sen kiinni, nyt olemme saaneet sen kiinni", selittivät he. "Pyydystimme sen erään puun latvasta. Mutta nyt se on all right ja ottaa ruokaa kädestämme. Mennään katsomaan sitä!" Ja sitten seurasin heitä korkealle jyrkänteelle, ja eräässä eukalyptustiheikössä olevasta hökkelistä tapasin jälleen kaupungin kadulla näkemäni auringonpaahtaman profeetan.

Hän kiiruhti vastaamme loikkaillen ja vähän väliä käsillään ponnahdellen. Hän ei antanut kättä, vaan tervehti meitä korkealle hyppäämällä, teki useita ponnahduksia käsillään, kiemurteli ruumistaan kuin käärme, ja kylliksi norjistuttuaan hän kumartui eteenpäin jalat suorina ja polvet tiukasti yhdessä ja rummutti maata kämmenillään. Hän pyörähteli ja kierähteli, tanssija loikki ympärillämme kuin juopunut apina. Hänen kasvonsa hohtivat auringon lämpöä, ja koko hänen olemuksensa näytti sanattomasti laulavan: "Minä olen onnellinen, minä olen onnellinen!"

Hän piti samaa menoaan koko illan, ilmaisi iloaan loputtomilla hyppy- ja pyörähdysmuunnoksilla. "Hullu! Ihan pähkähullu!" ajattelin. Mutta mies osoittautui oikein kunnioitettavaksi hulluksi. Ponnahtelujensa ja pyörähtelyjensä välillä hän julisti pelastuksenoppiaan, ja hänen julistuksensa ytimenä oli luonnon ylistys.

Vuodet vierivät, ja eräänä aurinkoisena aamupäivänä Snark työnsi keulansa kapeaan väylään keskellä riuttoja, joiden ympärillä pasaatituuli pani veden kuohumaan, ja luovi hitaasti Papeeten satamaan. Keltaisella lipulla varustettu vene tuli meitä vastaan. Tiesimme, että siinä lähestyi satamalääkäri. Mutta vähän jäljempänä veneen vanavedessä näkyi pieni ulkohankakanootti, mikä pani meidät ymmälle. Siinä oli punainen lippu. Tähyilin sitä tarkasti kiikarilla, sillä epäilin, että se olisi jonkin väylällä piilevän salavaaran merkkinä — että jokin laiva oli äskettäin uponnut sille kohtaa tai että jokin poiju tai reimari oli mennyt paikoiltaan. Sitten lääkäri tuli aluksellemme. Kun hän oli todennut, että terveydentilamme oli tyydyttävä ja ettei Snarkilla ollut rottia, kysyin häneltä, mitähän se punainen lippu merkitsi.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä Darling huikkasi meille, Ernest Darling, jolla oli punainen lippu, ihmiskunnan veljeyden merkki. "Hohoi, Jack!" huusi hän. "Hohoi, Charmiani" Hän meloi reippaasti lähemmä, ja silloin näin, että mies oli Piedmontin kukkulain auringonpaahtama profeetta. Hän kiipesi laidan yli aluksellemme auringonjumala, jolla oli pukuna tulipunainen lannevaate ja kädet täynnä Arkadiansa tervehdyslahjoja — pullo kullankeltaista hunajaa ja lehtikori täynnä isoja kullanvärisiä mango-hedelmiä, kullankeltaisia banaaneja, joissa oli pohjaväriä tummempia kultapilkkuja, kultaisia sitruunoita ja ananaksia sekä mehukkaita, yhtä loistavanvärisiä appelsiineja, Etelän maan ja Etelän auringon tuotteita. Sillä tavalla kohtasin vielä kerran Darlingin, luonnonihmisen.

Kun laskimme ankkurin ja menimme maihin pienellä veneellä, seurasi Darling mukanamme. No — nyt se höperö kiusaa minut kuoliaaksi, ajattelin. Valvoinpa tai nukuinpa, niin en pääse siitä eroon ennen kuin purjehdittuani pois Tahitilta.

Harvoin elämässäni olen niin perinpohjaisesti erehtynyt. Vuokrasin asunnon, asetuin siihen asumaan ja työskentelin siellä, mutta "luonnonihminen" oli kuin poispyyhkäisty. Hän odotti vieraskutsua. Sillä välin hän kävi Snarkilla ja herkutteli sen kirjastossa.

Noin viikon kuluttua sain näpsäyksen omaltatunnoltani ja kutsuin hänet päivälliselle erääseen kaupungin alaosan hotelliin. Hän tuli ja näytti tavattoman jäykältä ja ikävystyneeltä, yllään pumpulitakki. Kun kehoitin häntä riisumaan sen, hän säteili kiitollisuutta ja iloa ja noudatti kehoitusta, jolloin hän vyötäisiin saakka paljasti auringon kultaaman ihonsa, mitä verhosi vain karkearihmainen isosilmäinen verkko. Tulipunainen lannevaate täydensi puvun. Varsinainen tuttavuuteni hänen kanssaan alkoi sinä iltana, ja pitkänä Tahitilla-oloaikanani tuttavuus kehittyi ystävyydeksi.

"Vai niin, te kirjoitatte kirjoja", sanoi hän minulle eräänä päivänä, kun väsyneenä ja hikisenä lopetin aamutyöni. "Niin, minäkin puuhailen samanlaista", selitti hän.

Ahaa! ajattelin — nyt mies luonnollisesti ryhtyy kiusaamaan minua kirjallisilla huolillaan. Mieleni nousi aivan kapinaan. Olinko muka tehnyt pitkänmatkani Etelämeren saarille ollakseni siellä kirjallisuustoimistona…! "Tällaista on minun kirjani teksti", selitti Darling ja löi nyrkillään rintaansa, niin että kumahti. "Afrikan aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin kovasti, että kumahtelu kuuluu puolen peninkulman päähän."

"Teillä on mainio rinta", sanoin ihaillen. "Se herättäisi gorillassakin kateutta."

Silloin sain kuulla alun ja myöhemmin jatkon ja yksityiskohdat siitä merkillisestä "kirjasta", minkä Ernest Darling oli "kirjoittanut". — Kaksitoista vuotta takaperin hän oli ollut kuoleman kynnyksellä. Hän painoi silloin ainoastaan yhdeksänkymmentä naulaa ja oli liian heikko kyetäkseen puhumaan. Lääkärit olivat selittäneet, ettei ollut mitään toivoa jäljellä. Hänen isänsä, joka oli myös lääkäri, oli sanonut samaa. Hän oli toivottomassa tilassa. Liikarasitus — hän toimi koulunopettajana ja jatkoi samalla yliopisto-opintojaan — kahden perättäisen keuhkokuumeen kanssa oli täydellisesti murtanut hänen ruumiinsa. Hän ei kyennyt käyttämään hyväkseen voimakasta ravintoa, mitä hänelle annettiin, eivätkä pillerit ja pulverit auttaneet hänen ruoansulatustaan. Eikä hän ollut ainoastaan ruumiillisesti raunioitunut, vaan myöskin sielullisesti. Hänen aivonsa olivat liikarasittuneet. Hän oli väsynyt lääkkeihin, ja hän oli väsynyt ihmisiin. Ihmispuheen kuuleminen oli hänelle kidutusta, ja ihmisten huolenpito teki hänet melkein mielipuoliseksi. Silloin hänessä heräsi ajatus, että koska hän joka tapauksessa kuolisi, niin hän saattoi yhtä kernaasti kuolla luonnon helmassa, kaukana kaikesta, mikä vaivasi ja rasitti häntä. Tämän ajatuksen takana lienee ollut salassa toinenkin, nimittäin se, että hän kenties ei sittenkään kuolisi, jos hän pääsisi eroon liian voimakkaasta ruoasta, lääkkeistä ja hyvää tarkoittavista olennoista, jotka olivat saattaa hänet järjiltä.

Ja Ernest Darling, joka oli ainoastaan luiden täyttämä ja pääkallolla varustettu nahkapussi ja jossa oli elämänliekkiä parhaiksi sen verran jäljellä, että jaksoi liikkua, käänsi silloin selkänsä ihmisille ja ihmisasunnoille ja laahautui pensasviidakkoihin viiden peninkulman päähän Portlandin kaupungista Oregonissa. Luonnollisesti hän oli hullu. Kukaan muu kuin mielipuoli ei laahaudu pois kuolinvuoteeltaan.

Mutta pensasviidakossa Darling sai mitä kaipasi — lepoa ja rauhaa. Siellä ei kukaan kiduttanut häntä ahtamalla häneen pihviä ja kinkkua. Siellä lääkärit eivät kiihoittaneet hänen väsyneitä hermojaan tunnustelemalla hänen valtimoaan eivätkä rasittaneet hänen väsynyttä vatsaansa pillereillä ja pulvereilla. Hän rupesi rauhoittumaan. Aurinko paistoi lämpöisesti, ja hän kylpi sen valossa. Hänellä oli sellainen tunne, että auringonpaiste oli elämäneliksiiriä. Ja hänestä tuntui siltä, kuin koko hänen raunioitunut ruumiinsa oli janonnut aurinkoa. Hän riisui vaatteet yltään ja antoi koko ruumiinsa kylpeä auringon paisteessa. Ja hän tunsi vointinsa paranevan siitä. Se teki hänelle hyvää ensimmäinen helpotus monien kurjien kärsimyskuukausien jälkeen.

Tervehtyessään hän nousi istuvilleen ja tarkasteli ympäristöään. Siellä oli lukemattomia lintuja, jotka lentelivät ja livertelivät, ja laumoittain oravia, jotka kurahtelivat ja kisailivat. Hän kadehti niiden terveyttä ja eloisuutta, niiden onnellista, huoletonta olemassaoloa. Ehdottomasti hän tuli verranneeksi omaa tilaansa niiden tilaan, ja oli yhtä luonnollista, että hän teki kysymyksen, minkä takia niillä oli niin runsaasti voimaa, kun hän sitävastoin oli heikko ja kuoleman kielissä. Hän päätyi sellaiseen lopputulokseen, että se johtui niiden luonnollisista elämäntavoista ja että hänen elämänsä oli ollut hyvin luonnotonta — ja että hänen oli palattava luontoon, mikäli halusi säilyä hengissä.

Ja maatessaan siellä autiossa viidakossa hän suunnitteli järjestelmänsä ja rupesi sitä sovelluttamaan. Hän riisui yltään kaikki vaatteensa ja kieriskeli ja hyppeli, käveli käsillään ja kiipeili puihin — sanalla sanoen suoritti kaikkia mahdollisia ruumiinharjoituksia ja antoi koko ajan auringonpaisteen paahtaa paljasta ihoaan. Hän otti oppia eläimistä. Hän rakensi kuivista lehdistä ja ruohosta itselleen pesän, missä nukkui öisin, ja kattoi sen kaarnalla, saadakseen suojaa syyssateita vastaan. — "Tämä on mainiota ruumiinharjoitusta", hän sanoi minulle kerran ja takoi käsivarsillaan kaikin voimin kylkiänsä. "Olen oppinut tämän kukolta."

Hän näki oravan elävän hedelmillä ja pähkinöillä, ja silloin hän alkoi käyttää ravintonaan hedelmiä ja pähkinöitä ja niiden ohella leipää — ja hän voimistui, ja hänen painonsa lisääntyi. Kolme kuukautta hän vietti alkuaikaista elämäänsä pensasviidakossa, mutta sitten seudun ankarat rankkasateet ajoivat hänet takaisin ihmisten ilmoille. Yhdeksänkymmentä naulaa painavan keuhkokuumetoipilaan on mahdotonta kolmessa kuukaudessa koota elämänvoimaa niin paljon, että olisi kyennyt viettämään Oregonin talvea ulkosalla.

Hän oli päässyt varsin pitkälle, mutta hänen oli pakko mennä sisälle. Hänellä ei ollut muuta tyyssijaa kuin isänsä talo. Ja ollessaan suljettuna ahtaaseen huoneeseen, missä hänen keuhkonsa läähättäen janosivat raikasta ulkoilmaa, hän sai kolmannen keuhkokuumekohtauksen. Silloin hän menehtyi vielä entistä enemmän. Sielu järkkyi kurjassa ruumiissa. Hän makasi kuin kuollut, liian heikkona kyetäkseen kestämään puhumisen aiheuttamaa ponnistusta, sairaat aivot liian kiihtyneinä ja väsyneinä välittääkseen kuunnella muiden puhetta. Hän kykeni ponnistamaan tahtoansa vain sen verran, että jaksoi työntää sormet korviinsa ja päättävästi kieltäytyä kuuntelemasta jokainoata hänelle lausuttua sanaa. Hänen luokseen kutsuttiin mielisairauksien erikoistuntija. Hänet selitettiin mielipuoleksi, ja lääkärit olivat siinä luulossa, ettei hänellä ollut kuukauttakaan elon aikaa jäljellä.

Eräs avuksi kutsutuista erikoislääkäreistä antoi viedä hänet Mount Taborin parantolaan. Kun siellä havaittiin, että hän oli aivan vaaraton, hänen annettiin olla omissa oloissaan. Hänelle ei enää määrätty, mitä hänen piti syödä, ja hän rupesi sentähden taas käyttämään hedelmiään ja pähkinöitään — oliiviöljy, pähkinävoi ja banaanit olivat hänen pääasiallisimpana ravintonaan. Kun hän nyt jälleen voimistui, hän päätti siitä lähtien elää omintakeisesti. Jos hän eläisi muiden tavalla ja yhteiskunnan vaatimusten mukaisesti, hän varmasti kuolisi. Eikä hän tahtonut kuolla. Kuoleman kammo oli "luonnonihmisen" luomishistorian mahtavimpia voimia. Ja saadakseen elää hänen täytyi käyttää luonnollista ruokajärjestystä, elää ulkoilmassa ja nauttia siunauksellista auringonpaistetta.

Oregonin talvi-ilmastossa ei kuitenkaan voi viettää luonnonelämää, ja Darling lähti sentähden etsimään suotuisampia seutuja. Hän istuutui polkupyörän selkään ja suuntasi matkansa aurinkoisempia maita kohden. Stanfordin yliopistossa hän viipyi vuoden. Siellä hän opiskeli, työskenteli ja kävi luennoilla niin niukasti puettuna kuin viranomaiset saattoivat sallia, minkä ohella hän mahdollisuuden mukaan sovellutti käytäntöön oravilta oppimiaan elämänperusteita. Hän luki mieluimmin sillä tavalla, että meni yksinäisille kukkuloille, riisui vaatteet yltään ja loikoili ruohikossa, imien itseensä aurinkoa ja terveyttä samalla kertaa kuin tietoja.

Mutta Keski-Kaliforniallakin on talvensa, ja hän vaelsi loitomma luonnonihmiselle soveliasta ilmanalaa etsimässä. Hän yritti Los Angelesissa ja Etelä-Kaliforniassa, jolloin hänet useita kertoja vangittiin ja vietiin sairaalahallitusten eteen sen tähden, etteivät hänen elämäntapansa olleet samanlaisia kuin kanssaihmistensä. Hän koetti Havaijilla. Siellä häntä ei voitu todistaa heikkomieliseksi, mutta viranomaiset karkoittivat hänet. Se ei oikeastaan ollut suoranainen karkoitus. Hän olisi saanut jäädä sinne, jos hän olisi suostunut palvelemaan vuoden vankilassa. Hänelle annettiin vapaa valinnan valta. Mutta vankilassa oleskeluhan olisi varmasti samaa kuin kuolema luonnonihmiselle, joka saattaa tulla toimeen ainoastaan ulkoilmassa ja siunauksellisessa auringonpaisteessa. Mutta Havaijin viranomaisia ei voi moittia heidän menettelystään. Darling oli epämieluisa kansalainen. Jokainen, joka erottautuu muista, on epämieluisa. Ja se, että joku erottautui niin suuressa määrässä kuin Darling muista elämän yksinkertaisimmissa kysymyksissä, antoi Havaijin viranomaisille riittävästi aihetta pitää häntä epämieluisana.

Ja niin Darling lähti sieltä etsimään sellaista ilmanalaa, mikä ei ainoastaan olisi hänelle sovelias, vaan missä hänkin olisi sovelias. Ja sellaisen hän löysi Tahitilta, puutarhojen puutarhasta.

Sillä tavalla hän kirjoitti "kirjaansa". Koko hänen pukunsa käsitti vain lannevaatteen ja hihattoman verkkopaidan. Hänen terveytensä oli mainio. Hänen näkönsä, mitä aikoinaan pidettiin täydellisesti menneenä, oli aivan suurenmoinen. Hänen keuhkonsa olivat kolme keuhkokuumetta toden teolla turmelleet, mutta ne eivät olleet ainoastaan parantuneet, vaan ne olivat nyt vahvemmat kuin milloinkaan ennen.

Minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin keskustellessamme näin hänen lyövän moskiittoa. Pistävä peto oli istuutunut hänen selkäänsä hartiain väliin. Puhettaan keskeyttämättä, pidättämättä ainoatakaan sanaa hän salamannopeasti koukisti kätensä ja iski nyrkillään selkäänsä hartioiden väliin niin kovasti, että hänen ruumiinsa kumahti kuin rumpu. Moskiitto musertui. Kumiseva isku muistutti aivan hevosen potkua pilttuunsa seinään.

"Afrikan aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin lujasti, että kumahtelun kuulee puolen peninkulman päähän", oli hänellä toisinaan tapana huudahtaa, ja samassa hän alkoi hirvittävästi rummuttaa rintaansa.

Eräänä päivänä hän näki nyrkkeilyhansikkaat seinälläni, ja heti hänen silmänsä välähtivät.

Ja niillä sijoillamme seisten riisuuduimme ja vedimme hansikkaat käsiimme. Pau! Pitkä gorillankäsivarsi ojentui äkkiä ja sain töytäyksen keskelle nenääni. Pou! Hän osui minuun jälleen — poskelle — ja olin sortua iskun voimasta. Poski oli senjälkeen kokonaisen viikon turvoksissa. Väistin nopeasti suoran vasemman käden iskun taivuttautumalla ja laukaisin suoraan oikean käden töytäyksen hänen vatsaansa. Töytäys oli kauhea. Olin keskittänyt siihen koko ruumiinpainoni, ja se osui häneen kesken hänen hyökkäystään. Odotin näkeväni hänen luhistuvan kokoon ja kaatuvan. Mutta sensijaan hänen kasvonsa paistoivat tyytyväisyyttä, hän sanoi: "Sepä oli kelpo lyönti!" Seuraavassa silmänräpäyksessä minulla oli täysi työ suojella itseäni kokonaiselta pyörremyrskyltä erilajisia lyöntejä, heilautuksia, suoria töytäyksiä ja alhaalta-ylösiskuja. Mutta samalla odotin sopivaa tilaisuutta ja suuntasin iskun hänen palleaansa. Osuin. Luonnonihmisen käsivarret valahtivat alas, hän läähätti ja istahti hyvin äkillisesti.

Ja ennenkuin kolmeakymmentä sekuntia oli kulunut, hän oli jälleen jaloillaan — ja hän maksoi samassa velkansa, iskien vuorostaan minua palleaan, niin että läkähtymäisilläni laskin käteni alas ja istuuduin ainakin yhtä rutosti kuin hän vastikään. Sen sain kokea todistukseksi siitä, että nyrkkeilytoverini oli nyt kaikkea muuta kuin yhdeksänkymmenen naulan poloinen, joka kahdeksan vuotta sitten kuuli kuolemantuomionsa lääkärien suusta ja veti viimeisiä henkäyksiään umpinaisessa huoneessa Portlandin kaupungissa Oregonissa. Ernest Darlingin kirjoittama "kirja" oli hyvä kirja ja sen sidontatyö vahvaa tekoa!

Havaijilla on valitettu sopivain siirtolaisten puutetta. On käytetty paljon aikaa ja paljon rahaa koetettaessa monenlaisin keinoin hankkia maahan kunnon kansalaisia, mutta sellaisia siellä sentään on niukalti. Ja "luonnonihminen" karkoitettiin Havaijilta! Häntä kiellettiin käyttämästä hyväkseen sen ilmastoa! Totisesti Havaiji silloin menetti kunnon kansalaisen.

Tahitille saavuttuaan hän ryhtyi etsimään maapalstaa, mistä voisi hankkia elatuksensa. Mutta sellaisen löytäminen oli vaikeata — kalliitta hinnalta. Eikä "luonnonihmisellä" ollut rikkauksia. Hän vaelteli kokonaisia viikkoja ylänköjyrkänteillä, kunnes eräältä kukkulalta, missä useita pieniä solia yhtyi, löysi kahdeksankymmenen eekkerin laajuisen viidakon, mikä ilmeisesti ei kuulunut kenenkään maatiluksiin. Viranomaiset sanoivat, että jos hän raivaisi siellä maata ja viljelisi sitä kolmekymmentä vuotta, hän saisi omistusoikeuden alueeseen.

Hän aloitti heti työnsä. Ja hyvin harvoin on suoritettu sellaista urakkaa. Kukaan ei harjoittanut minkäänlaista maanviljelystä niin ylhäällä. Maata peitti melkein läpitunkematon pensastiheikkö, missä eleli villisikoja ja lukemattomat laumat rottia. Papeeteen ja merelle avautuva näköala oli tosin suurenmoinen, mutta työ siellä ylhäällä ei ollut innostavaa. Viikkoja meni pelkästään tien raivaamiseen, mitä myöten päästä paikalle. Villisiat ja rotat söivät kaiken, mitä hän istutti, kohta kun se alkoi tehdä tainta. Hän ampui siat ja viritti loukkuja rotille. Viimeksimainittuja hän sai saaliikseen puolitoistatuhatta kahdessa viikossa. Kaikki, mitä tarvitsi, hänen piti kantaa sinne ylös selässään. Tavarankantonsa hän suoritti useimmiten öisin.

Vähitellen hänellä sentään rupesi olemaan menestystä. Hän oli saanut pystyyn ruohoseinäisen rakennuksen. Hedelmällisellä, tuliperäisellä maalla, minkä hän oli pannut viljelyskuntoon tavattomalla työllä, kasvoi viisisataa kookospalmua, viisisataa papayapuuta, kolmesataa mangopuuta, lukuisia leipäpuita ja avocadopuita, puhumattakaan viiniköynnöksistä, marjapensaista ja vihanneksista. Hän laajensi uomia, joita myöten vuoripurot virtasivat solissa, ja laati mainion vedenjohtojärjestelmän kaivamalla ojia solien välille eri korkuisille pengermille. Ahtaat solat muuttuivat puutarhoiksi, vuorenjyrkänteet, joilta polttava aurinko oli ennen kuivattanut viidakon kitukasvuiseksi, kukoistivat nyt täynnä hedelmäpuita, marjapensaita ja kukkasia. Luonnonihminen ei vain tullut itse toimeen maansa antamilla — hänen viljelmänsä kasvoivat niin runsaan sadon, että hän saattoi monia tuotteita myydä Papeeten asukkaille.

Silloin havaittiin äkkiä, että hänen maallaan, minkä viranomaiset olivat ilmoittaneet isännättömäksi, sentään oli omistaja ja että oli olemassa lailliset paperit tämän omistusoikeudesta. Nyt näytti siltä, kuin Darlingilla ei olisi ollut mitään hyötyä raadannastaan. Kukkulan maa oli ollut aivan arvotonta silloin, kun hän ryhtyi sitä viljelemään, ja omistaja, jolla oli laajoja alueita, ei ollut osannut kuvitellakaan sen voivan kehittyä sellaiseen kuntoon, mihin luonnonihminen oli sen saattanut työllään… Määrättiin sopiva hinta, ja Darlingin kauppasopimus laillistutettiin.

Mutta sitten tuli kamala kolahdus. Häneltä ehkäistiin pääsy kauppapaikalle. Tien poikki, minkä hän itse oli raivannut, vedettiin piikkilanka-aitaus. Se oli niiden samojen vanhoillisten ainesten salaisia hankkeita, jotka olivat laahanneet luonnonihmisen sairaalahallitusten eteen Los Angelesissa ja karkoittaneet hänet Havaijilta. Itsetyytyväisen väen on vaikea ymmärtää muita, joiden tyytyväisyys rakentuu aivan toisenlaisille perusteille kuin heidän. Näyttää aivan ilmeiseltä, että virkamiehet olivat hyvissä väleissä sanotun vanhoillisen aineksen kanssa, sillä Darlingin raivaama tie pysyi suljettuna. Mitään ei tehty vääryyden korjaamiseksi — viranomaiset päinvastoin järkähtämättömästi välttivät asiaan puuttumista. Mutta luonnonihminen tanssi ja lauleli yhtä iloisena kuin tavallisesti sentään. Hän ei istunut öitä hautomassa kärsimäänsä vääryyttä. Hänellä ei ollut aikaa olla katkera. Hän uskoi, että hän oli tässä maailmassa ollakseen onnellinen, eikä häneltä riittänyt silmänräpäystäkään tuhlata muihin tarkoituksiin.

Hänen plantaasilleen johtava tie oli tukossa. Hän ei voinut raivata uutta sen tähden, ettei hänellä ollut siihen tarvittavaa maata. Hallitus oli kehoittanut häntä käyttämään melkein pystysuoralla rinteellä olevaa polkua, mitä myöten villisiat kulkivat. Kiipesin hänen kanssaan polkua ylös, ja meidän täytyi käyttää käsiämmekin apuna. Sellaista polkua on mahdoton muuttaa tieksi, ellei ole apuna insinööriä, höyrykonetta ja teräskaapelia. Mutta mitä välitti luonnonihminen siitä! Hänen lempeä elämänoppinsa käski häntä maksamaan hyvällä pahan, mitä ihmiset hänelle tekivät. Ja kuka voi väittää, ettei hän ollut onnellisempi kuin kiusantekijänsä?

"Vähät siitä joutavasta tiestä", sanoi hän minulle, kun meidän oli onnistunut hilautua eräälle vuorenpengermälle, missä läähättäen istuuduimme lepäämään. "Hankin tässä pian lentokoneen, ja silloin he joutuvat häpeään. Raivailen parhaillaan tasaista kenttää lentokoneen laskeutumispaikaksi, ja kun ensi kerran tulet Tahitille, pääset suoraan aivan oveni edustalle."

Eräänä iltana näin hänen haukottelevan ja kysyin, mitenkä pitkän yöunen hän soi itselleen.

"Seitsemän tuntia", kuului vastaus. "Mutta kymmenen vuoden kuluttua nukun vain kuusi tuntia ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua viisi. Aion lyhentää untani tunnilla joka vuosikymmen, näetkös."

"Aivan niin. Ihan niin. Kun tulen satavuotiseksi, en tarvitse lainkaan unta. Ja myös elän silloin pelkällä ilmalla! On olemassa kasveja, mitkä tekevät niin, kuten tiedät."

"Jos sellaista on tapahtunut, niin en minä ainakaan ole kuullut siitä puhuttavan. Mutta sehän on vain pelkkä teoria — se ilmalla eläminen. Se olisi hienoa, vai kuinka? Luonnollisesti se saattaa olla mahdotonta — on hyvin luultavaa, että se on mahdotonta. En ole epäkäytännöllinen, näetkös. En unohda milloinkaan olevaisuutta. Kun teen lentoretkiäni tulevaisuuteen, lasken aina lankaa taakseni, jotta osaan palata sieltä."

Missään tapauksessa hän ei ollut yksipuolinen. Ellei ollut saatavissa muuta ruokaa kuin lihaa, hän söi lihaa — jos esimerkiksi oli vankilassa tai jollakin laivalla ja pähkinät ja hedelmät olivat loppuneet. Eikä hän ollut jäykistynyt muihinkaan kaavoihin — lukuunottamatta auringonkylpykysymystä.

"Laske ankkurisi missä tahansa, ja jos sielusi on rannaton, pohjaton meri eikä ankkalammikko, niin ankkurisi jää kyntämään. Näetkös, minun ankkurini kyntää aina. Koetan edistää ihmiskunnan terveyttä ja kehitystä ja aina saada ankkurini kyntämään siihen suuntaan. Ne molemmat seikat näet merkitsevät minulle samaa. Ja se on pelastanut minut. Ankkurini ei kahlehtinut minua kuolinvuoteeseen — annoin sen kyntään perässäni viidakkoon. Kun sitten olin tullut jälleen terveeksi ja voimakkaaksi, ryhdyin saarnalla ja esimerkillä opettamaan kansaa… Näin unta viime yönä", jatkoi hän miettivästi, ja hänen kasvoilleen levisi verkalleen innostuksen hehku. "Näin unta, että kaksikymmentäviisi luonnonihmistä, miehiä ja naisia, juuri oli tullut höyrylaivalla Kaliforniasta ja että kuljin heidän joukossaan jyrkkää polkuani plantaasilleni."

Oi, Ernest Darling — auringonpalvoja, luonnonihminen on hetkiä, joina en voi olla kadehtimatta sinua ja sinun huoletonta olemassaoloasi! Olen näkevinäni sinun tanssivan ylös portaita ja tekevän pitkän hyppäyksen kuistikolle hiukset vettä valuen suolaisen merikylvyn jälkeen, silmät loistaen, auringonpaahtama iho hehkuen ja rinta kumahdellen uljaasta rummutuksesta… Ja muistan ikuisesti sinut sellaisena kuin näin sinut Tahitilta lähtiessämme, kun Snark jälleen risteili kuohujen huuhtelemain riuttain välistä kapeata uomaa, matkalla merelle, ja vilkutin jäähyväisiä rannalla seisoville. Sydämellisimmin vilkutin kullanhohtoiselle auringonjumalalle, joka seisoi suoraan pienessä ulkohankakanootissaan tulipunainen lannevaate vyöhyställään.

"Kun sinne saapuu matkamiehiä, haluavat kaikki ottaa jonkun heistä kotiinsa kuin ystävän, ja seudun asukkaat osoittavat vieraalle mitä suurinta ystävällisyyttä. Hänet sijoitetaan kunniapaikalle istumaan ja hänet ollaan hukuttaa ihaniin herkkuihin."

Snark oli ankkurissa Raiatean rannalla, aivan Uturoan kylän edustalla. Olimme saapuneet sinne edellisenä iltana pimeässä ja valmistauduimme ensimmäiselle maissakäynnille. Varhain aamulla olin nähnyt oudolla priipurjeella varustetun ulkohankakanootin viilettävän laguunilla. Kanootti muistutti muodoltaan ruumiskirstua — se oli ihan tavallinen koverrettu puupölkky, neljätoista jalkaa pitkä, niukasti kaksitoista tuumaa leveä ja mahdollisesti kaksikymmentäneljä tuumaa syvä. Sillä ei ollut lainkaan veneen ääriviivoja, lukuunottamatta sitä, että sen molemmat päät olivat teroitetut. Sivut olivat aivan suorat. Ellei sillä olisi ollut ulkohankaa, se olisi keikahtanut itsestään kumoon sekunnin kymmenesosassa. Ulkohanka se piti sitä pystyssä.

Sanoin, että purje oli outo. Ja sellainen se oli. Se oli vehje, jollaista ei ainoastaan pidä nähdä uskoakseen sellaisen olevan olemassa, vaan jollaista ei usko olevan olemassa senkään jälkeen kuin on sen nähnyt. Purjeen korkeus ja puomin pituus oli kerta kaikkiaan hämmästyttävä; mutta ei siinä kylliksi, vaan "tilverkkari" oli sitäpaitsi varustettu jättiläispiikillä. Se oli niin iso, ettei tavallinen pirkkeli millään olisi kestänyt sen painoa kohtalaisessakaan tuulessa. Kanoottiin oli sentähden köytetty pitkä sivulle työntyvä puomi ja tähän kiinnitetty kaiji. Sillä tavalla suurkuutti kannatti purjeen alaosaa ja kaiji piikkiä.

Se ei ollut vain vene tahi vain kanootti, vaan purjehduskone. Ja kanootissa oleva mies sai sen kulkemaan painollaan ja rohkeudellaan — etupäässä rohkeudellaan. Näin kanootin luovailevan suojapuolellamme ja kiitävän kylää kohden melkein hankatuulessa, ainoa matkustaja pitkällä ulkohangan selässä.

"Yhdestä asiasta ainakin olen varma", selitin, "en lähde täältä ennen kuin olen tehnyt purjehdusretken tuolla kanootilla".

Muutamaa minuuttia myöhemmin Warren huusi kajuutan portailta kannen alle: "Nyt se kanootti on täällä!"

Hyökkäsin heti kannelle ja tervehdin kanootin omistajaa, pitkää, hoikkaa polynesialaista, jolla oli älykkäät piirteet ja kirkkaat, eloisuutta hohtavat silmät. Miehellä oli lanteilla tulipunainen vaate ja päässä olkihattu ja käsissä tuomisia ‒ iso kala, kimppu vihanneksia ja muutamia jättiläismäisiä jamssijuuria. Kun olin osoittanut kiitollisuuttani hymyilemällä — mikä vielä käy maksusta monin paikoin Polynesian saarilla — ja jonkin aikaa toistellut: Mauruuru — "kiitän" tahitin kielellä — ryhdyin merkeillä osoittamaan vieraalleni, että kernaasti lähtisin purjehdusmatkalle hänen veneessään.

Hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän vastasi yhdellä ainoalla sanalla: "Tahaa" — samalla käännähtäen ja osoittaen korkeita pilvien peittämiä vuorenhuippuja eräällä kolmen peninkulman päässä olevalla saarella. Saari oli Tahaa. Sinne oli hyvä tuuli, mutta palatessa olisi ollut täysi vastainen. Eikä minulla ollut minkäänlaista halua mennä Tahaalle. Minun piti jättää kirjeitä Raiatealle ja tavata sikäläisiä viranomaisia, ja Charmianhan valmistautui kannen alla parhaillaan maihinlähtöön. Vilkkailla eleillä siis selitin, että halusin tehdä vain lyhyen purjehdusretken laguunilla. Hänen ilmeensä muuttui heti alakuloiseksi, mutta hän hymyili kuitenkin myöntyvästi.

"Tule purjehtimaan!" huusin Charmianille kajuuttaan. "Mutta ota uimapuku. Matkasta tulee märkä."

Se oli tuskin todellisuutta. Oikeammin oli se unta. Kanootti liukui laguunin pintaa kuin hopeanuoli. Kapusin ulkohangalle painoksi, jotta alus pysyisi pystyssä, ja Tehein huolena oli rohkeus. Tavallista virkeämpien vihurien tullessa hänkin sujuttautui kappaleen matkaa ulkohangalle, samalla hoitaen pitkää peräsinairoa molemmin käsin ja suurkuuttia toisella jalallaan. "Ready about!" huudahti hän englanniksi. Siirsin varovasti painoani kanoottia kohden ylläpitääkseni tasapainoa purjeen tyhjetessä tuulesta. "Hard a-lee!" huusi hän ja luovi tuuleen. Hilauduin vastakkaisella puolella olevalle veteenkurkottavalle riu'ulle, mikä oli köytetty poikkipuolin kanoottiin, ja purje täyttyi jälleen, ja kanootti kiiti kallellaan eteenpäin.

Ne kolme sananpartta muodostivat Tehein koko englannin sanaston ja panivat minut arvelemaan, että hän jolloinkin oli kuulunut amerikkalaisen aluksen kanakkimiehistöön. Tavallista kovempien puuskausten välihetkinä tein hänelle merkkejä ja lausuin kysyvällä äänellä: "Sailor?" Sitten uudistin yrityksen kurjalla ranskan kielelläni. "Marin" oli hänelle aivan käsittämätön, ja yhtä vähän hän ymmärsi "matelot"-sanaa. Joko ranskani oli käsittämätöntä tahi hänellä ei ollut aavistustakaan kielestä. Sittemmin olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että molemmat arveluni olivat kutakuinkin oikeita. Vihdoin rupesin luettelemaan naapurisaarten nimiä. Hän nyökäytti merkiksi siitä, että oli ollut niillä, ja Tahitin mainittuani hänelle selveni, mitä tarkoitin. Hänen ajatustoimintansa tapahtui melkein näkyvissä, ja oli hauska katsella hänen ajattelemistaan. Hän nyökkäsi voimakkaasti päätään kerran toisensa jälkeen. Niin, hän oli käynyt Tahitilla, ja sitten hän omasta aloitteestaan luetteli: "Tikihau, Rangiroa, Fakarava" osoittaen siten purjehtineensa aina Paumotu-saarilla saakka — epäilemättä jonkin rannikkokuunarin matruusina.

Kun olimme palanneet lyhyeltä purjehdukseltamme, hän kysyi eleillä Snarkin päämäärää, ja kun olin luetellut nimet: Samoa, Fidzi-saaret, Uusi Guinea, Ranska, Englanti ja Kalifornia, hän lausui: "Samoa" — ja ilmoitti eleillä tahtovansa kernaasti seurata meitä sinne. Minun oli pakko parhaani mukaan selittää, ettei meillä ollut tilaa hänelle. Sanoilla "petit bateau" sain vihdoin selväksi sen mutkallisen seikan, ja silloin kuten äsken ennen purjehdusmatkaamme hänen ilmeensä muuttui alakuloiseksi, mutta hän hymyili kohta mukaantuvasti ja pyysi taas ykskaks meitä kanssaan Tahaalle.

Charmian ja minä katselimme toisiamme. Virkeätä tunnelmaamme, minkä purjehdus oli herättänyt, kesti yhä vielä. Nyt olivat kirjeet, mitkä piti jättää Raiatealle, unohtuneet ja samaten käynnit sikäläisten viranomaisten luona. Kengät, paita, housupari, paperosseja, tulitikkuja ja yksi kirja pantiin kiireesti peltirasiaan, tämä guttaperkkasuojukseen — ja sitten laskeuduimme Tehein kanoottiin.

"Milloin saamme teidät jälleen nähdä?" huusi Warren, kun tuuli täytti purjeen ja pakotti Tehein ja minut nopeasti hypähtämään ulkohangalle.

Ja sitten sitä mentiin. Tuuli oli voimistunut. Kanootin laita ei ollut kuin kaksi ja puoli tuumaa veden pinnan yläpuolella, ja pikku laineet löivät lakkaamatta sen yli. Piti luoda vettä. Vedenluominen on vahinen tärkeimpiä tehtäviä aluksella. Vahine on naisen tahitilainen nimitys, ja koska Charmian oli ainoa kanootissa oleva vahine, oli vedenluonti hänen velvollisuutensa. Tehei ja minä emme päässeetkään sitä tekemään, koska kumpikin istuimme ulkohangalla täydessä työssä: pitäen kanoottia tasapainossa, jottei se keikahtaisi kumoon. Charmian siis loi vettä vien alkeellisella äyskärillä — ja suoritti sen niin pontevasti, että saattoi pitää pitkiä lepohetkiä työnsä välillä.

Raiatea ja Tahaa ovat sen puolesta merkillisiä, että ne sijaitsevat saman riutan sisäpuolella. Kumpikin saari on tuliperäinen, ja niiden huiput kohoavat sakaraisina pilviä kohden. Raiatean ympärysmitta on kolmekymmentä peninkulmaa ja Tahaan viisitoista peninkulmaa — sen nojalla saattaa kuvitella, miten jättiläismäinen niitä ympäröivä riutta on. Niiden ja riutan välillä on peninkulman tai kahden leveydeltä vettä, mikä muodostaa kauniin laguunin. Mahtavat valtameren hyökyaallot, mitkä toisinaan ovat peninkulman tai puolen pituisia, vyöryvät riuttaa vasten, kuohahtavat korkeuteen ja syöksyvät esteensä kimppuun valtavasti kumisten. Mutta hauraat korallikerrostumat kestävät hyökkäykset ja suojaavat sisäpuolista maata. Riutan ulkopuolella lujimpiakin aluksia uhkaa tuho. Riutan sisäpuolella on niin tyyntä ja suojaisaa, että piskuinen, jättiläispurjeella varustettu kanootti saattaa siellä purjehtia, laita vain pari tuumaa veden pinnan yläpuolella.

Melkein lensimme pitkin vettä. Entä millaista vettä! Se oli heleätä kuin kuultavin lähdevesi — kuin kirkkainta kristallia se oli, ja se välkkyi värejä, joiden hurmaava heijastelu voitti sateenkaaren hohteen, mitä se muuten muistutti. Himmeä vihreys vaihteli turkoosinvärin rinnalla, sepelsininen smaragdinvihreän rinnalla. Milloin kanoottimme liukui purppuranpunaisia taipaleita, milloin häikäisevän valkoisia, joiden korallihiekkaiselta pohjalta jättiläismäiset merietanat loistivat, milloin allamme aukeni kummallisia koraalipuutarhoja, joissa moniväriset kalat karkeloivat meriperhosten lailla — milloin kiidimme synkkien syvänteiden yli, joista välähti ilmaan hopeankimmelteisiä lentokalalaumoja — ja seuraavassa silmänräpäyksessä allamme oli uusia elävien, toinen toistaan alati ihmeellisempien korallien muodostamia paratiiseja. Ja kaiken sen yläpuolella kaartui pasaatialueen troopillinen taivas kevyine pilvineen, mitkä riensivät kilpalennossa pitkin taivaan kantta ja kokoontuivat pehmoisiksi joukkioiksi sen rantaan.

Ennenkuin huomasimmekaan, olimme aivan lähellä Tahaata, ja Tehei tunnusti ystävällisellä hymyllä, että Charmian oli kyvykäs vedenluoja. Kanootti pysähtyi matalikolle kahdenkymmenen jalan päähän rannasta, ja kahlasimme maihin pitkin pehmeätä pohjaa, missä isoja etanoita nuljahteli jalkaimme alla ja tunsimme pieniä mustekaloja siitä, että niitä oli niin tavattoman pehmeä polkea. Lähellä rantaa kookospalmujen ja banaanikasvien ympäröimänä oli Tehein talo, mikä oli rakennettu paaluille, seinät bambusta ja katto ruohosta. Ja talosta kiiruhti vastaamme Tehein vahine, hento nainen, jolla oli ystävälliset silmät ja mongolilaiset piirteet. Bihaura oli hänen nimensä, kuulimme Tehein puhuttelusta.

Bihaura tarttui Charmianin käteen ja saattoi hänet taloon jättäen Tehein ja minut jälkijoukoksi. Sisällä meille ilmoitettiin merkeillä, joita ei voinut ymmärtää väärin, että kaikki, mitä he omistivat, oli meidän omaamme. Tuskinpa on milloinkaan ollut espanjalaista hidalgoa, joka olisi ollut anteliaampi lahjoja tarjoillessaan, ja luulen, että hyvin harva hidalgo on ollut niin antelias, kun tosi on tullut kysymykseen. Havaitsimme hyvin pian, ettemme uskaltaneet ihailla ainoatakaan heidän tavaroistaan, sillä heti kohta kun osoitimme jonkin erikoisen esineen miellyttävän meitä, saimme sen lahjaksi. Kumpikin vahine joutui luonnollisesti vahinen tapaan tarkastelemaan naisten koruesineitä ja vaihtamaan ajatuksia niistä, sillä aikaa kuin Tehei ja minä — miesten tapaan — katselimme kalastusvehkeitä ja villisikojen metsästämiseen käytettäviä aseita. Charmian ihaili ompelukoria — kauneinta Polynesiassa näkemäänsä korityötä — ja se muuttui heti hänen omakseen. Minä ihailin helmiäiskuoresta leikattua koukkua — ja se oli minun. Charmian osoitti mieltymystä erästä outolajista olkipunosta kohtaan, kolmekymmentä jalkaa käsittävää puolaa, mistä olisi riittänyt tarveainetta vaikka minkä kokoisen naisen hattuun — ja iso punospuola oli hänen. Silmäni sattuivat viivähtämään poi-huhmaressa, mikä varmastikin oli kivikaudelta peräisin — ja sain sen. Charmian katseli silmänräpäyksen liian kauan kanootinmuotoista, nelijalkaista, yhdestä puukappaleesta veistettyä poi-maljaa — ja se muuttui hänen omakseen. Katsahdin kahdesti kookospähkinästä valmistettua jättikäiskalabassia — ja se muuttui omakseni. Mutta silloin Charmian ja minä pidimme pienen neuvottelun ja päätimme olla ihailematta mitään — ei sen tähden, ettei olisi kannattanut, vaan sen tähden, että kannatti liian hyvin. Ja mietimme, mitä vastalahjoiksi kelvollista meillä oli Snarkilla. Kotoiset jouluhuolet ovat leikin tekoa verrattuina lahjojen saantiin ja vastalahjojen antamiseen Polynesiassa.

Istuimme Bihauran parhailla matoilla viileässä ovikäytävässä sillä aikaa kuin valmistettiin päivällistä, ja sillä aikaa saapuivat kylän muut asukkaat. Ne tulivat kahden, kolmen tai useamman hengen ryhmissä, tarttuivat meitä käsiin ja lausuivat tahitilaisen tervehdyssanan: Ioarana. Miehillä kookkailla, voimakkailla miehillä — oli vaatetuksena lannevaate, eikä useilla ollut paitaa, mutta kaikilla naisilla oli yllä abu, eräänlainen iso esiliina, mitä viehättävin ääriviivoin verhosi heitä olkapäiltä maahan asti. Oli surullista nähdä, että osalla saarelaisia oli norsutauti. Läsnä oli muiden muassa kauniskasvoinen nainen, jonka muodot ja ryhti lisäksi olivat kuin kuningattaren, mutta hänen toinen käsivartensa oli kenties kaksitoista kertaa paksumpi kuin toinen. Hänen rinnallaan seisoi kuusi jalkaa pitkä ryhdikäs mies, jolla oli komeat lihakset, pronssinen iho ja kuin jumalan ruumis, mutta miehen jalat ja pohkeet olivat niin turvoksissa, että ne paljon enemmän muistuttivat elefantin töppösiä kuin ihmisenjäseniä.

Kukaan ei tunnu tietävän Etelämeren norsutaudin todellista syytä. On kuultu sellaisia arveluita, että sairaus johtuisi tartuntaa sisältävän veden nauttimisesta. Eräs toinen teoria selittää sitä moskiitonpiston aiheuttamaksi. Kolmas syyttää perittyä taipumusta ja ilmastoseikkoja. — Kenenkään, joka määräämättömästi pelkää tätä ja muita samanlaatuisia sairauksia, ei pidä millään muotoa matkustaa Etelämerelle. Voi sattua, että hänen pitää juoda vettä. Voi myöskin sattua, että moskiitot äityvät pisteliäiksi. Eivätkä minkäänlaiset varovaisuuskeinot auta pelon valtaamaa poloista matkailijaa. Kulkiessaan uimamatkalla rantaa pitkin hän voi polkea paikkaan, mihin norsutautia sairastava on polkenut muutamaa minuuttia aikaisemmin. Jos hän sulkeutuu sisälle huoneisiinsa, on jokainoa hänen pöytäänsä tuleva ruokapala saattanut olla kosketuksissa tartunnan kanssa — olipa kyseessä liha, kala, metsänriista tai vihannekset. Papeeten yleisellä kauppatorilla on kahdella spitaalisella myymäläkojunsa, ja taivas tietäköön, mitä kaikkia teitä "jokapäiväinen leipä" saa siellä kulkea. — On parasta matkailla Etelämeren saarilla aivan rauhallisena, pelotonna, lujasti luottaen kohtalonsa onnelliseen tähteen. Jos näette norsutautisen naisen pusertavan paljain käsin kermaa kookospähkinän sydämestä, niin juokaa kerma ajatellen, miten hyvää se on, ja unohtakaa kädet, mitkä ovat sen pähkinästä pusertaneet! Ja muistakaa, ettei norsutaudin, spitaalin eikä muiden samankaltaisten tautien katsota tarttuvan kosketuksesta.

Katselimme hetken, miten eräs raratongalainen nainen, jonka jäsenet olivat paisuneet ja muodottomat, valmisti meille kookoskermaa. Senjälkeen hän meni keittiövajaan, missä Tehei ja Bihaura olivat päivällispuuhissa. Ateria katettiin pakkalaatikoille talon sisälle. Isäntäväkemme odotti, kunnes olimme syöneet, ja ryhtyi sitten aterioimaan lattialla. Mutta voi meidän ruokapöytäämme! Meitä kestittiin totisesti kuninkaallisesti. Ensin tarjottiin ihanaa tuoretta kalaa, mikä oli pyydystetty muutama tunti aikaisemmin ja oli ollut liossa vedellä laimennetussa sitruunamehussa. Sitten seurasi paistettu kananpoika. Kahden kookospähkinän runsaasti sokeroitu maito oli juomamme. Pöydässämme oli banaaneja, mitkä sulivat suuhun ja maistuivat mansikoilta. Ja pöydässämme oli banaanipoita, mikä saattoi häpeään kaikki valkoisten keittiömestareiden vanukkaat. Edelleen siinä oli keitettyjä jamssijuuria, keitettyä taroa ja paahdettua feitä — isoja jauhoisia, mehukkaita, punertavia, keitettyjä banaaneja. Ihmettelimme sitä yltäkylläisyyttä, ja parhaillaan ilmaistessamme toisillemme hämmästyksen tunteitamme pantiin pöytään eteemme kokonainen paistettu porsas, mikä oli kääritty vihreisiin lehtiin ja paistettu kuumilla kivillä — polynesialaisen keittiön suurenmoisin ja juhlallisin ruokalaji. Ja sitä seurasi Tahaan kukkuloilla kasvanut kahvi, musta kahvi, ihana kahvi.

Tehein kalastusvehkeet olivat sananmukaisesti ihastuttaneet minua, ja sovittuamme kalastusretkelle lähdöstä Charmian ja minä päätimme viipyä Tahaalla yön. Tehei alkoi jälleen puhua Samoasta, ja "petit bateau" — "pieni alus "-selitykseni herätti jälleen ensin pettymystä ja sitten mukautuvan hymyn hänen kasvoilleen. Bora Boran piti olla seuraava satamamme. Se ei ollut niin kaukana, ettei sieltä olisi päässyt jollakin kutterilla takaisin. Ja sentähden tarjosin Teheille tilaisuuden seurata meitä Snarkilla sinne. Silloin sain tietää, että hänen vaimonsa oli syntynyt Bora Boralla ja että vaimolla vielä oli talo siellä. Bihaurakin sai niin ollen kutsun matkalle, ja vastalahjaksi meille heti tarjottiin majapaikkaa heidän talossaan Bora Boralla.

Silloin oli maanantai. Tiistaina menisimme kalastamaan ja palaisimme Raiatealle, keskiviikkona purjehtisimme Tahaan ohi ja eräältä määrätyltä niemeltä ottaisimme Tehein ja Bihauran mukaamme Bora Boralle. Sen kaiken sovimme yksityiskohtaisesti ja puhuimme sitäpaitsi kymmenistä muista asioista. Tehei osasi vain kolme englantilaista sananparttaan, ja Charmian ja minä osasimme kymmenkunta tahitin sanaa. Ja kymmenkunta ranskan sanaa me kaikki neljä ymmärsimme. Niin köyhällä "baabelilla" keskustelu luonnollisesti sujui hyvin hitaasti, mutta käyttäen apuna muistikirjaa, lyijykynää ja kellotaulua, minkä Charmian piirusti — sekä kymmentätuhatta eri elettä lisänä kaikki kävi aivan suurenmoisesti.

Kohta kun osoitimme halua mennä levolle, poistuivat vieraat lausuttuaan ystävällisesti loaranansa, ja Tehei ja Bihura katosivat yhtaikaa heidän kanssaan. Talo käsitti yhden ainoan ison huoneen, ja se jätettiin meidän haltuumme. Isäntäväkemme hankki makuupaikan muualta. Heidän linnansa tuntui todellakin olevan meidän omaisuuttamme. Ja tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, että kaikilla niillä vierailuilla, joita olen tehnyt monen monilla eri seuduilla, en milloinkaan ole kokenut mitään sellaista, jota voisi verrata kokemuksiini tämän tahaalaisen ruskeaihoisen pariskunnan vieraana. En tarkoita nyt ollenkaan heidän lahjojaan ja heidän jaloa anteliaisuuttaan, vieraanvaraisuuttaan enkä kuninkaallisen runsasta kestitystään, vaan tarkoitan heidän hienoa kohteliaisuuttaan, heidän tahdikkuuttaan, huomaavaisuuttaan ja heidän ystävällisyyttään, mikä todella oli ystävällisyyttä. He eivät tehneet mitään oman mielensä mukaan meille vieraanvaraisuutta osoittaessaan, vaan koettivat arvata kaikki toivomuksemme, ja heidän taitonsa siinä suhteessa oli suorastaan erehtymätön. Olisi mahdotonta luetella niitä satoja hienoja pikku huomaavaisuuksia, joita he osoittivat meille lyhyen yhdessäolomme aikana. Tahdon vain aivan yksinkertaisesti sanoa, etten milloinkaan ole kokenut vieraanvaraisuutta, mikä olisi voittanut heidän osoittamansa tai edes kohonnut sen verroille. Kenties oli miellyttävintä kaikessa se, ettei heidän ystävällisyyttään määrännyt harjoitus eivätkä ihanteelliset seurustelun lait, vaan että se oli heidän sydämellisyytensä pakoton ja luonnollinen ilmaus.

Seuraavana aamuna menimme kalastamaan — Tehei, Charmian ja minä — isäntämme merkillisellä kanootilla. Mutta sillä kerralla jättiläispurje jätettiin kotiin. Ei voinut yhtaikaa huolehtia kalastuksesta ja purjehduksesta pienessä veneessä. Usean peninkulman päässä merellä — mutta riutan sisäpuolella — Tehei laski kalastusvehkeensä veteen eräällä kahdenkymmenen sylen syvyisellä kohdalla. Syötteinä oli kappale mustekalan lihaa, ja Tehei puraisi syötit elävästä eläimestä, mikä longerteli kanootin pohjalla. Yhdeksän pohjasiimaa hän laski. Jokainen siima oli kiinnitetty lyhyen bambukuvaksen päähän. Kohta kun kala oli tarttunut koukkuun, kuvaksen toinen pää painui veden alle — toinen pää kohosi pystyyn ja viittilöi ihan villitysti meitä kiiruhtamaan kimppuunsa. Ja kyllä me kiiruhdimmekin huutaen ja huikaten meloimme voimaimme takaa merkkejä antavalta pyydykseltä toiselle ja kiskoimme syvyydestä isoja, kimmeltäviä kaloja, joiden pituus vaihteli kahdesta kolmeen jalkaan.

Mutta itään oli ruvennut paisumaan uhkaava myrskypilvi, ja ykskaks se peitti kirkkaan taivaan. Olimme kolmen peninkulman päässä kodista tuulen alla. Aloitimme paluumatkamme juuri silloin, kun ensimmäiset vihuripäät nostivat veden valkeaan kuohuun. Sitten tuli sade, sellainen sade, jollaisia on vain tropiikeissa — sokaiseva vedenpaisumus. No, mitäpä siitä — Charmianilla oli yllä uimapuku, minulla samoin, ja Teheillä oli vain lannevaatteensa. Bihaura seisoi rannalla odottamassa, tarttui Charmianin käteen ja talutti hänet taloon suunnilleen samalla tavalla kuin äiti vie sisälle virmapään pikku tyttärensä, joka on ollut ulkona ja leikkinyt lätäköissä.

Pukeuduttuamme kuiviin istuimme kaikessa rauhassa ja tupakoimme sillä aikaa kuin kai-kai valmistettiin. Sivumennen sanoen polynesialainen kai-kai merkitsee ravintoa, ruokaa ja syömistä. Se on muunnos jotakin alkuperäistä sananjuurta, mikä on levinnyt laajalti Etelämeren saarille. Kai sanotaan Marquesas-saarilla, Raratongalla, Manahikilla, Niuella, Fakaafolla, Tongalla, Vatella ja Uudessa Seelannissa. Tahitilla "syödä" on amu, Havaijilla ja Samoalla ai, Baulla kana, Niualla kaina, Nongonella kaka ja Uudessa Kaledoniassa ki. Mutta olipa sillä sanalla mikä muoto tahansa — joka tapauksessa se hiveli suloisesti korviamme pitkän sateessa melomisen jälkeen. Vielä kerran meidät istutettiin kunniapaikalle kuninkaalliseen pöytään, ja olimme oikein murheellisia siitä, ettei meillä ollut kirahvin tai kamelin syömäkykyä.

Sitten valmistuessamme palaamaan Snarkille pimeni tuulenpuoli jälleen, ja tuli uusi sadekuuro. Mutta tällä kerralla se oli vain pikku ripsaus. Tuuli sitä uhemmin. Tuulta jatkui tunti tunnin jälkeen, se vonkui ja vinkui palmujen latvoissa, se raastoi, repi ja huojutti haurasta bamburakennusta, ja hirvittävää jylyä kuului riutan ulkolaidalta, mihin hyökkääväin hyökyjen voima murtui. Riutan sisäpuolella laguunilla — niin suojassa kuin se olikin — vesi raivosi valkeana kuohuna, eikä Teheinkään merimiestaidolla olisi saanut hänen pienoista kanoottiaan kestämään niin kovaa säätä.

Auringon laskiessa oli pahimmasta päästy, mutta vieläkin ilma oli kanootille liian ankara. Pyysin sentähden Teheitä etsimään alkuasukkaan, jolla olisi lainata kutteri viemään meitä Raiatealle. Suorittamani maksu, kaksi Chili-dollaria, Amerikan rahassa yhdeksänkymmentä senttiä — oli ennenkuulumaton. Puoli kylää kutsuttiin kantamaan kutteriin lahjoja, mitkä Tehei ja Bihaura antoivat poistuville vierailleen. Siinä oli kantamus kananpoikia ja lehtiin kiedottuja kaloja, isoja kimppuja kullanvärisiä banaaneja, lehtikoreja, mitkä olivat täpö täynnä appelsiineja ja sitruunia, avocado-hedelmiä eli "alligaattorin päärynöitä", mahtavia koreja täynnä jamssijuuria, taro-nippuja ja kookospähkinöitä — ja kaiken kukkurana isoja oksia ja pölkkyjä, mitkä oli tarkoitettu polttopuiksi Snarkille.

Kutterille mennessämme tapasimme Tahaan ja koko seudun ainoan valkoisen miehen. Hän oli kahdeksankymmenenkuuden vuoden ikäinen, ja siitä ajasta hän oli viettänyt seitsemättäkymmenettä vuotta Seurasaarilla, sanoi hän, lukuunottamatta paria satunnaista keskeytystä, sitä, että hän vuonna 1849 oli ottanut osaa Eldoradoon tapahtuneeseen kullanhuuhtojain ryntäykseen ja että hän oli ollut vähän aikaa tilanhoitajana Tularen läheisyydessä Kaliforniassa. Mutta kun lääkärit olivat selittäneet, ettei hänellä ollut elon aikaa jäljellä enempää kuin kolme kuukautta, hän oli palannut Etelämerelleen ja eli siellä vielä kahdeksankymmentäkuusivuotisena nauraen rikkiviisaille rohtomiehilleen, jotka jo kaikki lepäsivät haudassa. Hänellä oli fee-fee — alkuasukasten norsutaudista käyttämä nimitys. Hän oli saanut sanotun taudin neljännesvuosisata sitten, ja se seuraisi häntä hautaan. Kysyimme häneltä, eikö hänellä ollut sukulaisia. Hänen vierellään istui pirteä kuudenkymmenenkahdeksan ikäinen nainen. Hänen tyttärensä. "Tyttäreni on ainoa sukulaiseni", mutisi hän valittavasti. "Eikä hänellä ole lapsia elossa."

Kutteri oli pieni, sluuppirikillä varustettu pursi, mutta se tuntui isolta Tehein kanoottiin verrattuna. Kun pääsimme laguunille ja jouduimme uuden, ankaran myrskyvihurin kouriin, kutteri tuntui meistä kuitenkin tavattoman vähäiseltä, kun Snark taas paisui mielikuvituksessa mittasuhteihin, mitkä tekivät siitä mannermaan. Mutta meillä oli oivia merimiehiä saattajinamme. Tehei ja Bihaura olivat seuranneet mukana nähdäkseen, että pääsimme onnellisesti perille, ja Tehein vahine osoittautui erikoisen pystyväksi merenkulkijaksi. Kutterilla oli kunnollinen painolasti, ja viiletimme vihurissa täysin purjein.

Lähtiessämme seuraavana päivänä purjehtimaan Bora Boralle kävi heikko tuuli, ja matkamme sujui hitaasti laguunin poikki sille niemelle, missä Tehein ja Bihauran piti olla meitä odottamassa. Lähestyessämme maata korallisärkkien keskitse saimme aluksi turhaan tähyillä ystäviämme. Rannalla ei näkynyt merkkiäkään heistä.

Mutta pian Tehei ilmestyi näkösälle puiden välistä. Hän oli vetänyt paidan päältään ja huiskutti sillä aivan hurjasti. Bihaura ei ilmeisesti ollut vielä valmiina… Päästyään Snarkin kannelle Tehei kehoitti meitä purjehtimaan pitkin rantaa hänen talonsa edustalle saakka. Hän otti ruorin hoitoonsa ja luotsasi Snarkin koralliriuttojen lomitse niemeltä niemelle, kunnes vihdoin olimme selviytyneet viimeisestä. Silloin kuului tervehdyshuuto rannalta, ja apunaan suuri joukko kyläläisiä Bihaura toi Snarkille kaksi kanootillista saaren runsaita antimia — jamssijuuria, taroa, feitä, leipäpuun hedelmiä, kookospähkinöitä, appelsiineja, sitruunoita, ananaksia, vesimeloneita, avocadoja, granaattiomenoita, kaloja, kaakottavia nuoria kanoja ja elävän porsaan.

Nousevan kuun valossa suoritimme vaarallisen kulun Bora Boran riuttojen lomitse ja laskimme ankkuriin Vaitapen kylän edustalle. Emännänhuolissaan Bihaura ei saattanut päästä kyllin nopeasti maihin — hän ehätti järjestämään taloaan vieraita varten. Suurveneemme viedessä häntä ja Teheitä pienelle sillalle kiiri soiton ja laulun säveliä tyynillä vesillä. Seurasaarilla meille oli tuon tuostakin sanottu, että saisimme nähdä Bora Boran asukasten olevan hyvin hauskaa ja iloista väkeä. Menin Charmianin kanssa maihin katsomaan, mitä siellä oli tekeillä, ja rannalla kylän edustalla olevalla nurmikkokentällä, minkä vierellä oli vanha hautausmaa, tapasimme nuorukaisia ja tyttöjä iloisessa tanssissa, kaikki yltyltään koristeltuina kukkasilla ja köynnöksillä ja kaikilla hiuksissa ihmeellisiä fosforinvälkkeisiä kukkia, mitkä vuoroin syttyivät ja kalpenivat kuutamossa. Kauempana rannalla oli iso, soikea, noin seitsemänkymmentä jalkaa pitkä ruohotalo, missä kylän vanhemmat asukkaat lauloivat himineitä. Hekin olivat juhlariemun vallassa ja kukkaköynnöksin koristeltuja, ja he toivottivat meidät seuraansa aivan sillä lailla, kuin olisimme olleet pimeyteen eksyneitä, jälleen löydettyjä karitsoita.

Aikaisin seuraavana aamuna Tehei tuli Snarkille tuoden kimpun vastapyydystettyjä kaloja ja kutsun päivällisille. Sinne mennessämme poikkesimme himinerakennukseen. Eilisiltaiset vanhukset lauloivat siellä nytkin, ja siellä oli myös joukko nuorukaisia ja tyttöjä, joita emme olleet eilen nähneet. Oli kuin siellä olisi oltu juhla-aterian valmistuksia tekemässä. Kokonainen vuori hedelmiä ja vihanneksia oli pinottu lattialle, ja sen molemmilla sivuilla oli joukoittain kookoskuiturihmalla sidottuja kananpoikia. Kun useita himineitä oli laulettu, piti eräs mies puheen. Se oli tarkoitettu meille, ja vaikka se oli hepreaa korvillemme, käsitimme kuitenkin, että se jollakin tavalla koski rakennukseen koottuja ruokavaroja.

"Luuletko, että ne aikovat lahjoittaa meille tämän kaiken?" kuiskasi
Charmian.

"Mahdotonta", vastasin samalla tavalla. "Minkä tähden ne sen tekisivät? Eikä moista määrää mahtuisikaan Snarkille. Emme saisi syödyksi kymmenettäkään osaa, ja kaikki muu pilaantuisi. Ehkä ne aikovat pitää meille juhlan. On mahdotonta, että ne aikoisivat antaa meille tuon kaiken."

Silti saimme taas kokea kuninkaallista anteliaisuutta. Eleillä, joiden tarkoitusta ei voinut ymmärtää väärin, puhuja tarjosi meille jokainoata eri lajia runsauden vuoresta, minkä jälkeen hän juhlallisesti luovutti kaiken meille. Tilanne oli pulmallinen. Snarkimme oli täynnä Tahaan antimia. Uudet lahjat olivat aivan ehdottomasti liikaa. Punastuimme ja änkytimme lukemattomia kertoja: "Nuinui" — minkä piti ilmaista suurenmoisen vieraanvaraisuuden johdosta tuntemaamme valtavaa kiitollisuutta. Mutta merkeillä loukkasimme samalla kauheasti hyviä tapoja: kieltäydyimme ottamasta lahjaa vastaan. Himine-laulajat ilmaisivat selvästi siitä aiheutuneen mielenapeutensa. Mutta saman päivän iltana saatiin Tehein välityksellä aikaan sovinto siten, että otimme yhden kananpojan, yhden kimpun banaaneja, yhden kimpun taroa ja niin edespäin kautta kokoelman.

Mutta heidän hyväntahtoisuudeltaan oli mahdotonta pelastua. Ostin tusinan nuoria kanoja eräältä alkuasukkaalta, ja seuraavana päivänä mies toi kolmetoista kanaa ja kanootillisen hedelmiä. Ranskalainen kauppias lahjoitti ananaksia ja lainasi hienoimman hevosensa. Santarmi teki samalla tavalla — hän lainasi meille hevosen, mikä oli hänen silmäteränsä. Ja kaikki lähettivät meille kukkia. Snark oli muuttunut hedelmä- ja vihannesvarastoksi ja kukkakaupaksi. Olimme aivan kukkaköynnöksillä koristeltuja. Kun himine-laulajat tulivat aluksellemme, tervehtivät nuoret tytöt meitä suuteloilla, ja Snarkin miehistö menetti sydämensä Bora Boran neitosille. Tehei pani toimeen suuret kalastajaiset kunniaksemme, ja olimme niissä kaksoiskanootilla, mitä souti kymmenen voimakasta amatsonia. Tunsimme todellista helpotusta siitä, ettei saatu kaloja, sillä Snark olisi saattanut upota ankkuripaikalleen.

Päivät vierivät, mutta saarelaisten anteliaisuudessa ei ilmennyt ehtymisen oireitakaan. Lähtöpäivänämme tuli kanootti kanootin jälkeen. Tehei toi kurkkuja ja nuoren papaya-puun, mikä notkui ihanien hedelmiensä painosta. Minulle hänellä oli myöskin pieni kaksoiskanootti täydellisellä kalastusvehjekokoelmalla varustettuna. Sitäpaitsi hedelmiä ja vihanneksia yhtä yltäkylläisen runsaasti kuin Tahaalla. Bihaura toi eräitä lahjoja, mitkä olivat erikoisesti tarkoitetut Charmianille — silkkipumpulista valmistettuja pieluksia, viuhkoja ja kauniita mattoja. Koko väestö toi hedelmiä, kukkia ja kanoja. Ja Bihaura toi myös elävän porsaan. Alkuasukkaita, joita en voinut muistaa ennen nähneeni, tuli Snarkille, ja ne lahjoittivat minulle atraimia, ongensiimoja ja helmiäisestä leikattuja koukkuja.

Purjehtiessaan merelle riuttojen välistä väylää Snark hinasi kutteria. Bihauran piti sillä palata Tahaalle — mutta ei Tehein. Olin vihdoinkin suostunut hänen toivomukseensa, ja hän kuului nyt Snarkin miehistöön. Kun kutteri irroitti hinausköyden ja kääntyi lännen ilmoille, lankesi Tehei polvilleen ja huokaili hiljaisen rukouksen kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan. Kehittäessään viikkoa myöhemmin valokuvia Martin näytteli niitä Teheille, ja kun Polynesian ruskeaihoinen poika näki rakkaan Bihauransa piirteet, hän puhkesi jälleen itkuun.

Oi meidän yltäkylläisyyttämme! Meillä oli hyvää liiaksi. Saatoimme tuskin hoitaa Snarkin purjeita hedelmien takia. Alus oli kuin hedelmillä koristeltu. Pelastusvene ja suurvene olivat täpö täynnä. Suurpurjeen kaijit ja nainingit kitisivät taakkojensa painosta. Mutta kohta kun pääsimme "mukavaan" aallokkoon, alkoi lasti vähentyä. Jokainoalla Snarkin keikahduksella kierähti joku kimppu banaaneja ja kookospähkinöitä tai jokunen sitruunakori mereen. Kultainen sitruunatulva läikähteli suojapuolen pyykateissa. Mahtavat jamssijuurikorit murtuivat, ja ananakset ja granaattiomenat kieriskelivät sinne tänne. Kanat pääsivät irtaalleen, ja niitä juoksenteli kaikkialla, lenteli aurinkoteltan laella ja räpytteli puomeilla. Ne olivat villejä kanoja, jotka olivat tottuneet lentämään. Koettaessamme ottaa niitä kiinni ne lensivät pois Snarkilta, risteilivät sen ympärillä ja palasivat. Toisinaan ne eivät palanneet.

Kello viideltä alettiin puhaltaa isoilla simpukkatorvilla. Kautta koko rannikon kiirivät kimeät äänet, mitkä johtivat mieleen muinaiset sotaluikut, ja ne herättivät kalastajat hoputtaen heitä valmistautumaan lähtöön. Me Snarkinkin väki nousimme, sillä oli mahdotonta saada unta torviniekkain synnyttämässä kamalassa metelissä. Meidän oli määrä mennä kivenheittokalastajaisiin, mutta meillä ei ollut suuria valmistuksia suoritettavana.

Kivenheittokalastus on tautai-taora alkuasukasten kielellä — tautai on "kalastusvehje" ja taora "heittää". Mutta sanayhtymä tautai-taora merkitsee "kivenheittokalastusta" sen tähden, että heittovehkeenä on kivi.

Kivenheittokalastus on ajokalastusta — ja tapahtuu seuraavasti. Kanootit asettuvat riviin sadan tai kahdensadan jalan päähän toisistaan. Jokaisen keulassa seisoo mies, jolla on lyhyessä köydessä monta naulaa painava kivi. Hän paiskoo lakkaamatta kiveä veteen: heittää ja vetää heti ylös — mahdollisimman kovasti polskuttaen. Kanootin perässä on toinen mies. Hän meloo kanoottia eteenpäin ja pitää huolta siitä, että kanootti on samassa linjassa kuin muut. Kanoottirivi etenee etenemistään, kohtaa toisen samanlaisen peninkulman tai kahden päässä, ja molemmat rivit liittyvät yhteen, niin että muodostuu kaari, minkä toinen pää ulottuu aivan rantaan. Kaari alkaa sitten supistua rantaa kohden, missä naiset ovat asettuneet veteen pitkään riviin, niin että heidän jalkansa ovat sulkuna, mikä estää säikähtyneiltä kaloilta pääsyn sille taholle. Määrätyssä silmänräpäyksessä, kun kaari on tarpeeksi supistunut ja sen ulkopää yhtynyt naisriviin, kiitää rannalta kanootti, ja laskee pitkän kookoslehtiverhostimen "nuotan" ympärille. Kalastus tapahtuu luonnollisesti aina laguunilla riutan sisäpuolella.

"Tres jolie", sanoi santarmi, merkeillä ja eleillä ilmoitettuaan, että tuhansia kaikenkokoisia kaloja saarrettaisiin maimasista haikaloihin — ja että kalat ahtautuisivat rantaan saakka.

Kivenheittokalastus tuntuu enemmän juhlatoimitukselta kuin arkipäiväiseltä ravinnon hankkimiselta. Ja sellaisia kalastajaisia Bora Boralla pannaan toimeen suunnilleen kerran kuukaudessa. Se on vanhoilta ajoilta periytynyt kalastustapa. Menetelmän keksijän nimeä ei jälkimaailma muista — siellä on aina kalastettu sillä lailla, sanovat alkuasukkaat. Mutta ei voi olla määrätyllä ihmetyksellä ajattelematta sitä muinaista villiä, jonka aivoissa ensimmäisen kerran syntyi sellaisen kalastamisen aate — helpon suurkalastustavan, mikä ei kysy koukkuja eikä verkkoja eikä atraimia, ja erään seikan miehestä tietää: hän oli radikaali. Ja voi olla varma siitä, että hänen vanhoilliset heimolaisensa pitivät häntä hölmönä ja anarkistina. Hän on varmasti joutunut kokemaan paljon pahempia vaikeuksia kuin nykyaikaiset keksijämme joutuvat. Viimeksimainittujen tarvitsee ainoastaan saada joku kapitalisti etukäteen vakuutetuksi siitä, että heissä on miestä keksijöiksi. Hänen sitävastoin täytyi etukäteen saada vakuutetuksi koko heimonsa, koska koetta oli mahdoton panna toimeen koko heimon myötävaikuttamatta. Saattaa varsin hyvin kuvitella, miten kuumia olivat alkeellisen saarimaailman neuvottelukokoukset, kun hän pani heimolaisensa pataluhiksi, vanhoiksi puupäiksi ja heimolaiset haukkuivat häntä kolloksi ja hulluksi ja väittivät hänen varmasti olevan Hölmölästä kotoisin. Taivas yksin tietää, miten monta hiusta häneltä on harmaantunut ja miten paljon sanoja hänen on pitänyt puhua, ennenkuin hänen vihdoinkin onnistui saada kyllin monta kannattajaa, niin että yrityksen saattoi toteuttaa. Joka tapauksessa yritys onnistui. Se kesti kokeen — se läpäisi. Ja voi olla varma siitä, että sen tapahduttua ei ollut olemassa ristinsielua, joka ei muka koko ajan olisi tietänyt, että se läpäisisi!

Hyvät ystävämme Tehei ja Bihaura, jotka panivat kalastajaiset toimeen meidän kunniaksemme, olivat luvanneet tulla meitä noutamaan. Olimme kajuutassa, kun huudettiin heidän olevan tulossa. Kiiruhdimme kannelle, ja hämmästys valtasi meidät nähdessämme saapuvan polynesialaisaluksen. Se oli pitkä kaksoiskanootti, minkä veneet oli liitetty toisiinsa niin pitkillä riu'uilla, että sangen leveä vesivyö jäi niiden väliin. Ja koko alus oli kaunistettu kukkasilla ja kullanvärisellä ruoholla. Kymmenen kukitettua amatsonia istui airoissa, ja kummassakin kanootissa seisoi voimakas perämies. Kaikki olivat koristeltu kullankeltaisista, purppuranpunaisista ja oranssivärisistä kukkasista valmistetuilla köynnöksillä, ja kaikilla oli tulipunainen pareu lanteilla. Kukkia oli kaikkialla — kukkia, kukkia, kukkia loputtomasti. Se oli värimässäystä. Kanoottien keulain varaan oli laadittu laiva, jolla Tehei ja Bihaura tanssivat, ja koko joukko viritti huumaavan tervehdyslaulun.

Kolme kertaa Snarkin ympäri soudettuaan kaksoiskanootti asettui sen sivulle, niin että Charmian ja minä pääsimme lavalle. Sitten mentiin kalastuspaikalle, soudettiin viisi peninkulmaa suoraan vastatuuleen. "Bora Boralla elämä on pelkkää riemua ja laulua", on sananpartena Seurasaarilla, ja saimme kokea, että todellakin oli niin. Kanoottilauluja, kalastuslauluja ja hai-lauluja laulettiin soudun tahtiin, ja jokainoa kuului kuoroon. Kerran huudettiin: "Mao!" — jolloin kaikki airoissa olijat alkoivat ponnistella aivan mielettömästi. Mao merkitsee "hai" ja valtameren tiikerien ilmestyessä näkösälle alkuasukkaat melovat hurjaa vauhtia rannalle, sillä he tietävät hyvin, että pedot voivat paiskata heidän heikot kanoottinsa kumoon ja niellä heidät itsensä. Luonnollisesti lähellämme ei ollut haikaloja, mutta mao-huutoa käytettiin kannustamaan soutajia niin kovaan ponnistukseen, kuin hait olisivat olleet kintereillä. "Hoe! Hoe!" oli toinen huuto, mikä pani meidät suorastaan lentämään pitkin vettä.

Tehei ja Bihaura tanssivat lavalla laulujen tai rytmikkäiden kättentaputusten tahdissa. Tapahtui myöskin, että airoilla koputettiin rytmikkäästi kanoottien kylkiin. Muuan nuori tyttö jätti aironsa, hypähti lavalle ja esitti hula-tanssin. Kesken tanssiaan hän kumartui ja painoi tervehdyssuudelman poskillemme. Osa lauluista — eli himineistä — oli uskonnollisia, ja sellaiset olivat erikoisen kauniita. Miesten syvät bassoäänet sulautuivat naisten alttoäänien ja korkeiden sopraanojen kanssa säveliksi, mitkä johtivat mieleen aivan urut. Toisaalta taas jotkut heidän lauluistaan olivat hyvin villejä — peräisin kristinuskon tuloa edeltäneiltä ajoilta.

Laulaen ja tanssien polynesialaiset isäntämme siis veivät meitä kalastusretkelle. Santarmi, Bora Boran ranskalainen hallitusmies, oli mukana perheineen omalla kaksoiskanootillaan, mitä hänen vankinsa soutivat. Sillä santarmi ei ainoastaan ole hallitusmies, vaan myöskin vanginvartija ja kun joku lähtee kalastamaan Bora Boran iloisella saarella, lyöttäytyvät kaikki joukkoon. Kymmeniä tavallisia ulkohankakanootteja souti seurassamme. Erään niemen takaa tuli iso purjekanootti myötätuulessa, ja uhkarohkeasti ulkohangalla seisten sen kolme nuorta miestä tervehti meitä mahtavalla rummunpärrytyksellä.

Lähellä seuraavaa, puolen peninkulman päässä olevaa nientä oli yhtymäpaikka. Warren ja Martin olivat ajaneet sinne suurveneellämme, eivätkä bora-boralaiset saattaneet kyllin ihmetellä, millä kummalla se kulki. Kanootit vedettiin hietikolle, ja kaikki nousivat maihin juomaan kookosmaitoa, laulamaan ja tanssimaan. Joukkoomme tuli jalan paljon lähistön asukkaita. Oli kaunista katsella, kun kukkaseppelein koristettuja tyttöjä saapui käsikkäin pari parin perästä pitkin rantaa.

"Saalis on tavallisesti summaton", kertoi meille Allicot eräs puoliverinen kauppamies. "Lopulta vesi aivan kuhisee kaloja. Sitä on totisesti hauska katsella… Luonnollisesti tiedätte, että koko saalis on tarkoitettu teille?"

"Koko saalisko meille?" toistin tuskaisesti. Sillä Snarkilla oli jo liiaksi lahjoja lastina — kokonaisia kanootillisia hedelmiä, vihanneksia, sikoja ja kanoja.

"Niin, jok'ainoa kala", selitti Allicot. "Sitten kun kalat on ahdistettu aivan rantaan, pitää teidän, kunniavieraan, keihästää ensimmäinen. Sellainen on tapa. Senjälkeen kaikki käyvät käsiksi urakkaan ja heittelevät saaliin hietikolle. Kaloja tulee kyllä kokonainen vuori. Sitten joku johtomiehistä pitää puheen ja lahjoittaa teille koko keon. Mutta teidän ei tarvitse ottaa vastaan kaikkea. Tekin pidätte puheen, valitsette haluamanne kalan ja lahjoitatte muut takaisin. Sitten kaikki sanovat, että olette hyvin antelias."

"Sellaista ei ole milloinkaa tapahtunut", kuului miehen vastaus.
"Täällä on tapana lahjoittaa ja lahjoittaa sitten takaisin."

Alkuasukaspappi rukoili kalaonnea, ja kaikki paljastivat päänsä. Senjälkeen kalastuksen johtaja laski kanootit ja määräsi kullekin paikan. Sitten mentiin veneihin. Lukuunottamatta Bihauraa ja Charmiania ei ainoatakaan naista päässyt mukaan. Muinaisina päivinä hekään eivät olisi päässeet. Naiset jäivät rannalle kahlatakseen veteen ja muodostaakseen sulun jaloistaan.

Iso kaksoiskanootti jätettiin rannalle, ja menimme suurveneeseemme. Puolet kanooteista meloi tuulen alle meidän noustessa muiden kanssa suunnilleen puoli peninkulmaa tuuleen, kunnes rivimme pää kosketti riuttaa. Kalastuksen johtaja oli eräässä rivimme keskustassa olevassa kanootissa. Hän seisoi pystyssä — kaunis vanha mies — lippu kädessään. Hän määräsi kaikkien paikat ja molempien rivien muodon simpukkatorveaan puhaltamalla. Kun kaikki oli järjestyksessä, hän laski lippunsa oikealle. Kuului yksi ainoa polskahdus, kun sen sivun jokaisen kanootin kivenheittäjät paiskasivat kivensä veteen. Heidän nostaessaan niitä takaisin — se oli silmänräpäyksen työ, koska kivet nipin napin vajosivat pinnan alle — laskeutui lippu vasemmalle, ja samalla ihmeellisellä täsmällisyydellä iskivät kivet sillä sivulla veteen. Ja niin jatkui meno vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla. Joka kerta kun lippu laski puoleen tai toiseen, laguunin vettä velloi pitkä polskahduslinja. Samaan aikaan kanootteja melottiin eteenpäin, ja sama, mitä tapahtui meidän rivissämme, tapahtui yht'aikaa peninkulman päässä vastarivin kanooteissa.

Suurveneemme keulassa seisoi Tehei pitäen lakkaamatta silmällä johtajaa, ja hän hoiti kiveänsä muiden lailla. Kerran kivi irtosi köydestä, ja samassa silmänräpäyksessä Tehei syöksähti sen perästä. En tiedä, ennättikö kivi pohjaan vai ei, mutta sen tiedän, että Tehei melkein heti palasi pinnalle kivi kädessään. Näin, että samanlaisia tapaturmia sattui usein lähikanooteissa, mutta joka kerralla heittäjä hyppäsi perästä ja toi kivensä takaisin.

Rivimme lähenivät toisiaan nopeammin riutan kuin maan puolelta — kaikki tapahtui johtajan valppaalla ohjauksella — ja lopuksi molemmat yhtyivät, niin että ne muodostivat rantaa kohden avoimen kaaren. Senjälkeen alkoi kaaren supistaminen, jolloin säikähtyneitä kalapoloisia ahdistettiin rantaan päin alituisesti vettä polskuttamalla. Tapa muistuttaa elefanttien saartamista viidakoissa, jolloin miesjoukot piileskelevät korkeassa ruohikossa tai puiden takana ja pitävät meteliä.

Säärisulku oli jo järjestyksessä. Näimme pitkän rivin naisten päitä tyynessä vedessä. Pisimmät naiset olivat uloimpana, ja lukuunottamatta lähinnä rantaa olevia, kaikki seisoivat vedessä leukaa myöten.

Kaari supistui supistumistaan, niin että kanootit lopuksi melkein koskettivat toisiaan. Silloin pysähdyttiin. Samassa syöksähti rannasta pitkä kanootti. Se kiiti kaaren viertä niin nopeasti kuin airot suinkin saattoivat sitä kuljettaa. Sen perässä seisoi mies, joka lappoi veteen kookoslehdistä tehtyä verhostinta. Kanootteja ei enää tarvittu, ja miehet laskeutuivat veteen vahvistaakseen saarrosta säärillään, sillä verhostin on vain verhostin eikä verkko, ja kalat saattavat tunkeutua sen läpi, jos koettavat. Ja sentähden tarvittiin sääriä, jotka lakkaamatta pudistelivat verhostinta, ja käsiä, jotka polskuttivat, ja kurkkuja, jotka ulvoivat. Helvetillinen melu vallitsi tarhaa suljettaessa.

Mutta yhtään kalaa ei näkynyt pinnalla, eikä elävään sulkuaitaukseen puskenut ainoakaan. Lopulta johtajakalastaja meni tarhaan ja kahlaili siellä tarkasti tutkistellen. Mutta kalat eivät ollenkaan kuhisseet, eikä niitä ilmaantunut yhtään hietikolle. Tarhassa ei ollut kalan näköistäkään. Kalastusrukouksessa oli kenties jokin vika, tai saattoi kuten oli luultavinta — asian laita olla niin kuin muuan ukko arveli: "Tuuli ei puhalla tavalliselta suunnaltaan, ja kala liikkuu jossakin muualla laguunissa."

"On tavallista, että suunnilleen joka viides ajokalastus epäonnistuu", selitti Allicot lohdutukseksi.

No niin — nimenomaan kivenheittokalastuksen vuoksi olimme tehneet matkan Bora Boralle, ja kohtalomme johdatti meidät siellä juuri siihen "joka viidenteen" ajokalastukseen. Jos kalastus olisi pantu toimeen sattumalta, ilman niin suuria valmistuksia, olisi tuloskin ollut toisenlainen. Tämä ei ole pessimismiä. Eikä myöskään syytös maailmanjärjestystä vastaan. Se on vain pitkän päivän jälkeen tyhjin käsin jääneille kalastajille hyvin tutun tunteen yksinkertainen ilmaus.

"Miks'ei lähteä heti?" sanoi kapteeni Jansen meille Penduffrynissä Guadalcanalin saarella. Charmian ja minä katselimme toisiamme ja aprikoimme asiaa ääneti puoli minuuttia. Sitten nyökkäsimme yht'aikaa.

"Parasta on, että otatte mukaan revolverinne ja niiden lisäksi pari kivääriä", sanoi kapteeni Jansen. "Minulla on viisi ampuma-asetta laivallani, mutta yhteen niistä — mauserkivääriin — minulla ei ole patruunia. Onko teillä liikoja sellaisia?"

Veimme laivalle ampuma-aseemme ja suuren joukon mauser-patruunia sekä myös Wadan ja Nakatan, Snarkin kelpo kokin ja laivapojan. Wadan ja Nakatan mielentila ei ollut oikein päivänpaisteinen. Lievästi sanoen: he eivät olleet lainkaan ihastuneita matkaan, vaikk'ei Nakata milloinkaan vaaran hetkellä osoittanut pelkuruutta. Mutta heillä ei ollutkaan Salomonin saarista kauniita kokemuksia. Ensinnäkin molemmat olivat poteneet "salomoninhaavoja". Tosin niitä oli ollut meillä muillakin — hoidin parhaillaan kahta uutta elohopeakloridilla — mutta kumpikin japanilainen oli saanut osakseen vitsausta melkein enemmän kuin sieti. Sellaiset haavat ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä. Ne ovat ylen pahoja mätähaavoja. Moskiitonpisto tai pieninkin nirhama riittää maaperäksi myrkylle, jota ilma tuntuu olevan täynnä. Ja mätä rupeaa heti leviämään. Se leviää joka taholle, syövyttää sekä ihoa että lihaa hämmästyttävän nopeasti. Haava, mikä tänään on nuppineulanpään kokoinen, on huomenna kymmensenttisen kokoinen, eikä sitä viikon kuluttua voisi peittää hopeadollarillakaan.

Enemmän kuin haavoistaan molemmat japanilaiset olivat kumminkin kärsineet saariston ilmastokuumeesta. Se oli ollut kummallakin useita kertoja, ja toipumisaikansa heikkoudessa heillä on tapana ryömiskellä siinä osassa Snarkia, mikä sattui olemaan lähinnä kaukaista Japania, ja katsella kaihoten sille suunnalle.

Mutta pahinta oli, että he nyt joutuivat Minota-laivalle värväysmatkalle Malaitan villisaaren rannikoille. Wada oli toveriaan pelkurimaisempi: hän oli ihan vakuuttunut siitä, ettei enää milloinkaan näkisi Japaniaan, ja hän katseli väsynein ja kiillottomin silmin, miten pyssyjämme ja ampumavarojamme vietiin Minotalle. Hän tunsi Minotan ja sen Malaitian-retket. Hän tiesi, että sen kimppuun oli hyökätty Malaitan rannikolla kuusi kuukautta sitten, että sen kapteeni oli hakattu kappaleiksi sotakirveillä ja että sanotulla suloisella saarella oli villien katsantokannan mukaan oikeus velkoa Minotalta vielä kaksi päätä. Muuan Penduffryn-plantaasin työmies — malaitalainen nuorukainen — oli sitäpaitsi äsken kuollut punatautiin, ja Wada tiesi, että Penduffryn oli siitä joutunut Malaitalle kolmannen pään velkaan. Kun tavaroitamme ahdettiin laivurin pieneen kajuuttaan, hän näki kajuutan ovessa merkkejä kirveen iskuista, joilla voitolliset villit olivat tunkeutuneet sisälle. Ja kaiken kukkuraksi laivalla ei ollut jälkeäkään keittiön uunilaitteista, koska villit olivat vieneet ne saaliinaan.

Minota oli australialainen jahti, teak-puusta rakennettu, ketchiksi rikattu, pitkä ja siro, enemmän kilpapurjehtijaksi kuin värväysalukseksi tarkoitettu. Kun Charmian ja minä saavuimme laivalle, se oli täynnä väkeä. Vahvistettu miehistö käsitti viisitoista matruusia, ja lisäksi siellä oli kolmattakymmentä palaavaa työmiestä, jotka olivat palvelleet sopimusaikansa plantaasilla ja nyt matkasivat kotikyliinsä. Ja ne näyttivät totisesti ihmissyöjiltä. Heidän lävistettyihin sierainlehtiinsä oli pistetty lyijykynän paksuisia luu- ja puupuikkoja. Muutamat olivat tehneet reiän myös nenänpäähänsä, missä törrötti kilpikonnanluinen tappi tai riippui pieniä lasihelmiä täyteen pujotettu teräslankarengas. Jotkut olivat koristaneet nenänsä kokonaisilla reikäriveillä, mitkä kulkivat sierainlehtien kaarten suuntaisina. Kaikkien korvat olivat lävistetyt, ja niissä olevien reikien lukumäärä vaihteli kahdesta toisellekymmenelle — ja toiset reiät olivat niin isoja, että niihin mahtui kolmen tuuman läpimittainen puupalikka, toiset niin pieniä, että niissä saattoi pitää ainoastaan savupiippuja ja muita samanlaisia vähäpätöisyyksiä. Kaiken kaikkiaan reikiä oli niin paljon, ettei riittänyt koristuksia niiden täytteiksi. Ja kun seuraavana päivänä Malaitaa lähestyessämme kokeilimme kivääreitä varmistuaksemme siitä, että olimme tarpeellisesti varustettuja, tapahtui yleinen suurhyökkäys patruunahylsyjen kimppuun, mitkä sittemmin täyttivät monta tyhjää aukkoa matkustajiemme korvissa.

Samaan aikaan kuin kokeilimme kivääreitä panimme pystyyn piikkilanka-aitauksemme. Vierasten oli aivan liian helppo päästä kuusi tuumaa korkean laidan yli Minotan sileälle kannelle, missä ei ollut minkäänlaisia korokkeita eikä hyttejä. Sentähden laitaan ruuvattiin terästankoja, joiden varaan viritettiin kaksinkertainen rivi piikkilankaa ympäri laivan keulasta perään. Se kaikki muodosti erinomaisen suojan villejä vastaan, mutta oli ylen hankala kannella olijoille Minotan keikahdellessa aallokossa. Kun ei mielikseen törmää suojapuolen piikkilanka-aitaukseen eikä tohdi tarttua tuulenpuolen piikkisuojukseen liukumista estääkseen — ja sellaisissa sangen epäsuloisissa olosuhteissa joutuu yht'äkkiä laskemaan mäkeä aivan sileätä, neljäkymmentäviisi astetta kallistunutta kantta pitkin, niin on selvillä osasta nautintoja, joita Salomonin saarilla risteileminen tarjoaa. On myöskin muistettava, ettei tuskallisesta piikkilanka-aitaan törmäämisestä pääse pelkästään silloin saamillaan naarmuilla. Voi olla aivan vakuuttunut, että jok'ainoa naarmu muuttuu syöpyväksi haavaksi. Todistuksen siitä, ettei varovaisuuskaan pelasta piikkilangoilta, saimme eräänä kauniina aamuna purjehtiessamme pitkin Malaitan rannikkoa loorinkituulessa. Tuuli sangen vinhasti, ja aallokko yltyi yltymistään. Muuan nuori mustaihoinen matruusi oli ruorissa. Kapteeni Jansen, perämies Jacobsen, Charmian ja minä olimme vast'ikään istuutuneet kannelle aamiaista syömään. Juuri silloin kimppuumme karkasi kolme tavattoman isoa hyökylainetta. Peränpitäjä joutui pois tolaltaan. Kolme tuimaa tulvaa vyörähti Minotan yli. Aamiainen meni mereen. Veitset ja kahvelit katosivat pyykattien kautta. Eräs perällä ollut mies vierähti laidan yli, mutta kiskottiin takaisin, ja kelpo kapteenimme takertui piikkilankaverkkoon… Sittemmin talouskalujemme yhteiskäyttö muodosti erinomaisen esimerkin alkeellisesta kommunismista!

Ensimmäinen satamamme oli Su'u Malaitan länsirannikolla. Salomonin saaret ovat maailman vihoviimeisiä perukoita. Ei totisesti ole helppoa pimeinä öinä purjehtia kapeilla, riuttojen täyttämillä väylillä ja odottamattomissa virroissa, kun ei oppaina ole minkäänlaisia majakkatulia — Salomonin saaret muodostavat tuhannen peninkulman pituisen jonon, ja koko tällä pitkällä rannikkotaipalella ei ole ainoatakaan majakkaa — ja vaikeuksia lisää samalla mitä suurimmassa määrässä se, ettei varsinaista maatakaan ole kunnolla kartoitettu. Siitä on Suu esimerkkinä. Malaitaa esittävällä Amiraliteetin merikartalla ranta sillä kohtaa muodostaa suoran, yhtäjaksoisen viivan. Mutta sen suoran, yhtäjaksoisen viivan poikki Minota purjehti kahdenkymmenen sylen syvyisessä vedessä. Siinä, missä merikartta osoitti olevan maata, olikin syvä lahdeke. Purjehdimme sinne, ja mangrovepuiden muuri tiheni tihenemistään ympärillämme, ja vihdoin laskimme ankkurin kuvastinkirkkaalla sisälahdella.

Kapteeni Jansen ei pitänyt ankkuripaikasta. Hän oli ensimmäistä kertaa siellä, ja Su'u oli huonossa huudossa. Lahdella ei puhaltanut minkäänlaista tuulta, mitä olisi saattanut käyttää hyväkseen pois pyrkiessään, jos olisi joutunut hyökkäyksen alaiseksi, ja tiheän rantakasvillisuuden suojassa väijyvät viholliset olisivat voineet ampua koko miehistön suurveneestä, jos laivaa olisi koettanut sillä hinata. Olimme koreasti loukussa siinä tapauksessa, että syntyi meteli.

Hän mietti pari sekuntia ja silmäili perämiestä, joka juuri oli kiinnittämässä revolverivyötään, ja miehistöä, joka oli laskeutumassa suurveneeseen, jok'ainoalla kivääri kädessä.

"Menisimme tuohon veneeseen ja laittautuisimme täältä mahdollisimman nopeasti tiehemme", vastasi hän hitaasti.

Hän selitti lopuksi, ettei valkoinen mies voinut luottaa malaitalaismiehistöönsä hyökkäyksen sattuessa — että villit pitivät kaikkia haaksirikkoutuneita laivoja erikoisomaisuutenaan — että niillä oli runsaasti sniderkivääreitä — sekä että toistakymmentä palaavista työmiehistä oli kotoisin Su'usta ja että ne aivan varmasti ryhtyisivät auttamaan maissa olevia sukulaisiaan ja ystäviään, jos tulisi kyseeseen hyökkäys Minotan kimppuun ja sen ryöstäminen.

Suurveneen ensimmäisenä tehtävänä oli toimittaa palaavat ja niiden pakkalaatikot maihin. Siten päästiin eräästä vaarasta. Samaan aikaan saapui kylkeemme kanootti, missä oli kolme alastonta villiä. Kun sanon alastonta, niin myös tarkoitan alastonta. Niillä ei ollut yllään vaatetuksen häivettäkään, mikäli ei pidä vaatetuksena simpukankuoresta valmistettuja nenä- ja korvakoristeita ja rannerenkaita. Kanootin merkkimies oli vanha yksisilmäinen päällikkö, joka oli niin likainen, että terävä venekaavin olisi tylsistynyt miestä puhdistettaessa. Hänellä oli asianaan varoittaa kapteenia päästämästä ketään väestään maihin. Vanhus varoitti meitä vielä toistamiseen samana iltana.

Turhaan suurveneemme risteili lahden rantamilla värväyshankkeissa. Kaikkialla oli aseistettuja alkuasukkaita, jotka aivan erikoisen mielellään ryhtyivät puheihin värvääjän kanssa, mutta joista ainoakaan ei tahtonut sitoutua kolmen vuoden plantaasityöhön kuuden punnan vuosipalkalla. Ne tuntuivat kuitenkin haluavan meidän väkeämme maihin…

Seuraavana päivänä näimme savua eräältä lahden niemeltä. Se oli tavanomainen pestinhaluisten merkki, ja vene lähetettiin sinne. Mutta tuloksetta. Kukaan ei tehnyt sitoumusta, eikä ainoakaan miehistämme antanut houkutella itseään maihin. Hetkistä myöhemmin näimme pieniä aseistettuja villijoukkoja vilahtelevan rantaäyräällä. Mitenkä monta villiä oli vaanimassa tiheikön kätkössä, on turhaa arvailla.

Iltapäivällä kapteeni Jansen, Charmian ja minä läksimme pyydystämään kaloja dynamiitilla. Jok'ainoa venemies oli kiväärillä varustettu. Johnny-nimisellä mustalla värvääjällämme oli Winchester vierellään perätuhdolla. Soudimme erään aivan autiolta näyttävän rantaman edustalle. Siellä käänsimme veneen ja lähestyimme maata perä edellä. Siinä tapauksessa, että joutuisimme hyökkäyksen alaisiksi, vene siten olisi valmiina silmänräpäyksessä lähtemään. Koko sinä aikana, minkä olin Malaitalla, en nähnyt yhdenkään veneen laskevan maihin keula edellä. Värväysaluksilla onkin tavallisesti kaksi venettä — toinen menee rantaan, luonnollisesti aseistettuna, ja toinen on muutaman sadan jalan päässä sen suojana. Mutta Minota oli pieni alus, eikä sillä ollut suojavenettä.

Lähestyimme lähestymistämme rantaa perä edellä, kunnes saimme näkyviimme kokonaisen parven kaloja. Sytytyslankaan pantiin tuli ja dynamiittipanos heitettiin. Räjähdyksen jälkeen veden pinta kuohui kaloja. Samassa silmänräpäyksessä heräsi metsä eloon. Parikymmentä alastonta jousilla, nuolilla, keihäillä ja kivääreillä varustettua villiä ryntäsi rantaan. Venemiehistömme kohotti heti ampuma-aseensa. Ja sillä tavalla molemmat puolet seisoivat vastatusten apumiestemme kootessa huumaantuneita kaloja.

Kolme tuloksetonta päivää vietimme Su'ussa. Minota ei saanut yhtään työmiestä plantaasille villien joukosta, eivätkä villit saaneet yhtään päätä Minotalta. Ainoa, joka sai jotakin, oli Wada, ja hän sai oikein aimo kuumeen. Suurvene hinasi meidät lahdelta, ja purjehdimme pitkin rannikkoa Langa Langaan, isoon kylään, minkä asukkaat olivat kalastajia ja merimiehiä — ns. "suolaisen veden miehiä" — ja mikä oli äärettömällä työllä perustettu eräälle laguunin hiekkasärkälle — kirjaimellisesti perustettu: se oli tekosaari, minkä ihmiskädet olivat rakentaneet suojapaikakseen verenhimoisia viidakkovillejä vastaan. Laguunin maanpuoleisella rannalla oli Binu, missä villit puoli vuotta aikaisemmin olivat hyökänneet Minotan kimppuun ja surmanneet sen kapteenin.

Kun purjehdimme lahteen kapean salmen läpi, tuli meitä vastaan kanootti tuoden sanoman, että samana aamuna sieltä oli poistunut sotalaiva, jonka miehistö oli polttanut kolme kylää, surmannut kolmekymmentä sikaa ja hukuttanut pikku lapsen. Se oli kapteeni Lewesin komentama Cambrian. Hän ja minä olimme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran Koreassa, Japanin-Venäjän sodan aikana. Ja sittemmin olivat tiemme lakkaamatta sattuneet yksiin, mutta emme olleet enää milloinkaan kohdanneet toisiamme. Samana päivänä kuin Snark saapui Suvalle, Fidzi-saarille, kuulimme Cambrianin juuri poistuneen sieltä. Vilalla — Uusilla Hebrideillä — käyntiemme välillä oli yksi päivä. Eräänä yönä purjehdimme toistemme ohi Santo-saaren edustalla. Ja samana päivänä kuin Cambrian saapui Tulagiin, me läksimme Penduffrynistä kahdentoista peninkulman päästä. Täällä Langa Langassa meidät erotti muutama tunti.

Cambrian oli käynyt rankaisemassa seutua Minotan kapteenin murhasta. Miten rankaiseminen oli luonnistunut, saimme kuulla seuraavana päivänä, kun lähetyssaarnaaja mr Abbot tuli veneellä luoksemme. Kylät oli poltettuja siat tapettu, mutta alkuasukkaat olivat välttyneet henkilökohtaiselta rangaistukselta. Murhaajia ei ollut saatu vangituiksi, mutta oli löydetty Minotan lippu ja muu siitä ryöstetty omaisuus. Lapsen kuolema johtui väärinymmärryksestä. Binun Johnny-niminen päällikkö oli kieltäytynyt opastamasta Cambrianin miehiä murhaajien kyliin, ja yhtä huonolla tuloksella koetettiin hänen alamaisiaan saada oppaiksi. Kapteeni Lewes selitti silloin kiukustuneena Johnny-päällikölle, että tämän kylä sietäisi polttaa. Johnnyn englannin kielen taito ei riittänyt sellaisen ajatushienouden kuin "sietäisi polttaa" ymmärtämiseen. Hän käsitti kapteenin sanat niin, että nyt hänen kylänsä poltettaisiin. Ja silloin sen asukkaat pakenivat niin hurjalla kiireellä, että lapsi putosi veteen. Sillä välin Johnny-päällikkö kiiruhti mr Abbotin luo. Hän pani neljätoista Englannin kultapuntaa lähetyssaarnaajan käteen ja pyysi mr Abbotia menemään Cambrianille ja taivuttamaan kapteeni Lewesin sanottua maksua vastaan menemään matkoihinsa. Johnnyn kylää ei ollut poltettu. Eikä myöskään kapteeni Lewes ollut saanut niitä neljäätoista kultarahaa, sillä näin ne sittemmin Johnnyn hallussa hänen ollessaan Minotalla. Johnnyn oppaaksilähdön esteenä oli muka ollut iso äkämä, mitä hän näytti minulle hyvin ylpeänä. Mutta todellisena syynä — aivan varmasti, vaikk'ei hän tahtonut sitä tunnustaa — oli toki se, että pelkäsi viidakkolaisten kostoa. Jos hän tai joku hänen miehistään olisi näyttänyt merisotilaille tien, hänen kyläänsä olisi kohdannut varma verilöyly heti, kun Cambrian oli nostanut ankkurinsa.

Vielä valaistakseni Salomonin saarten oloja mainitsen, että Johnny toi Minotalle kaupaksi pirkkelin, suurpurjeen ja keulapurjeen, ja hintana oli pieni erä tupakkaa. Seuraavana päivänä saapui laivalle Billy-niminen päällikkö ja luovutti — myös vähäistä tupakkamäärää vastaan — maston ja puomin. Kaikki kuului suurveneeseen, minkä kapteeni Jansen oli ottanut villeiltä Minotan edellisellä retkellä. Vene oli Ysabelin saarella olevan Meringe-plantaasin omaisuutta. Yksitoista pestautunutta työmiestä, kaikki Maritalta, oli päättänyt paeta plantaasilta. Koska he olivat viidakkolaisia, he olivat aivan tottumattomia "suolaisella vedellä" eivätkä kyenneet hoitamaan venettä. Mutta he houkuttelivat kaksi San Cristovalin alkuasukasta, "tottunutta merimiestä", pakenemaan kanssaan. San Cristovalin miehet saivat ansaitun palkkansa. Heidän olisi pitänyt olla viisaampia. Päästyään varastamallaan veneellä onnellisesti Malaitalle viidakkolaiset hakkasivat luotsaajiltaan pään poikki vaivojen korvaukseksi. Sen veneen ja sen vehkeet kapteeni Jansen sai takaisin.

Enkä minäkään ollut "turhaan" tehnyt matkaa Salomonin saarille. Siellä vihdoinkin sain nähdä Charmianin mielen nöyryytettynä ja hänen naisellisuudestaan tuntemansa kuningatarylpeyden maan tomuun masennettuna. Se tapahtui Langa Langassa, ihmiskäsien luomalla saarella. Vaeltelimme siellä keskellä ujostelemattoman alastomia miehiä, naisia ja lapsia. Meillä oli revolverimme kädessä, venemiehistömme istui täysissä aseissa airojen ääressä, ja veneen perä oli käännetty maata vasten. Sotalaivan viidakkolaisille antama läksy oli siksi tuoreessa muistissa, ettei meidän tarvinnut pahasti pelätä hyökkäystä. Kiertelimme siis kaikkialla katselemassa ja saavuimme mahtavalle puunrungolle, mikä oli asetettu sillaksi matalan kanavansuun poikki. Silloin mustat asettuivat tielle tiheäksi muuriksi ja kieltäytyivät laskemasta meitä eteenpäin. Pyysimme selittämään, minkä tähden meitä estettiin. Mustat vastasivat, että me kyllä pääsisimme sillan yli. Emme käsittäneet heitä. Silloin he selittivät selvemmin. Kapteeni Jansen ja minä olimme miehiä, ja sentähden me pääsimme eteenpäin. Mutta ainoakaan "Mary" ei saanut edes kahlata kanavan poikki sillan lähitse, saati kulkea sillan yli. "Mary" merkitsee naista Etelämeren englannissa. Charmian oli Mary. Hänelle silta oli tabu… Oi miten rintani paisui ylpeydestä! Vihdoinkin oli miehinen arvoni päässyt täysiin oikeuksiinsa. Minä kuuluin sukupuoleen, jolla oli herruus ja valta, me olimme MIEHIÄ — ja me saimme kulkea suoraan sillan yli, mutta hänen täytyi tehdä kiertomatka veneellä.

Kaikki tietävät Salomonin saarilla, että kuumekohtaukset usein aiheutuvat mielenliikutuksesta. Puoli tuntia sen jälkeen kuin Charmiania oli kielletty kulkemasta sillan yli, hänet saatettiin nopeasti Minotalle, käärittiin viltteihin ja hänelle annettiin annos kiniiniä. En tiedä, minkälaatuisia mielenliikutuksia Wada ja Nakata samaan aikaan olivat joutuneet kokemaan — joka tapauksessa hekin sairastuivat kuumeeseen samana päivänä. Salomonin saaret saisivat totisesti olla terveellisempiä kuin ovat!

Kuumekohtauksensa kestäessä Charmian sai myös mätähaavan. Silloin mitta oli täysi. Snarkilla olivat sen vitsauksen uhreiksi joutuneet kaikki paitsi hän. Minä olin jo uskonut menettäväni toisen jalkani erään erittäin pahalaatuisen mätähaavan vuoksi. Henryllä ja Teheillä, molemmilla tahitilaisilla matruuseillamme, oli ollut useita. Wada saattoi laskea haavojensa lukumäärän pariksikymmeneksi, ja Nakatalla oli ollut kolme tuumaa pitkiä haavoja. Martin oli ollut aivan varma siitä, että saisi luumädän lukemattomista mikrobeista, mitkä olivat valinneet hänen säärensä tyyssijakseen. Mutta Charmian oli tähän asti säilynyt. Ja moinen pitkäaikainen erikoisoikeus oli herättänyt hänessä eräänlaisen ylenkatseen meitä muita kohtaan. Hänen minänsä tunsi itsensä siinä määrin imarrelluksi, että hän eräänä kauniina päivänä hyvin häveliäästi uskoi minulle salaisuuden, että koko seikka varmaankin riippui veren puhtaudesta. Ja koska meillä kaikilla muilla oli haavoja, mutta hänellä ei ollut — niin… No niin — nyt hän kumminkin makasi vuoteessa ihossaan hopeadollarin kokoinen haava, ja verensä puhtauden avulla hän sai sen parannetuksi monta viikkoa kestäneellä huolellisella hoidolla. Tätä kirjoittaessani hän vakuuttaa lujasti uskovansa elohopeakloridin ihmeitätekevään voimaan. Martin vannoo, että jodoformi on parasta. Henry käyttää laimentamatonta sitruunamehua. Ja minä puolestani uskon, että kun elohopeakloridi vaikuttaa liian hitaasti, on parhainta vuorotellen käyttää sitä ja vetysuperoksidiliuosta. Salomonin saarilla on valkoisia miehiä, jotka panevat kaiken luottamuksensa boorihappoon, ja sellaisia, jotka käyttävät haavalääkkeenään aivan yksinomaan lysolia. Minullakin on heikkouksia erästä varmaa yleislääkettä kohtaan — ja se lääke on Kalifornia.

Jatkoimme purjehdusta laguunilla Langa Langasta eteenpäin, keskellä mangrovepuita kasvavia rämeikköjä pitkin väyliä, mitkä olivat tuskin laivamme levyisiä. Sivuutimme riutalla olevat Kalokan ja Aukin kylät. Kuten Venetsian perustajat olivat "suolaisen veden miehetkin" alkuaan pakolaisia manterelta. Ollen liian heikkoja muuten pitämään puoliaan olivat kyläverilöylyistä pelastuneet asukasten rippeet paenneet laguunin hiekkasärkkien turviin. Ja nämä hiekkasärkät he rakensivat saariksi. Heidän täytyi hankkia toimeentulonsa merestä, ja heistä tuli pian "suolaisen veden miehiä". He perehtyivät kalojen ja kuoriaisten pyytämiseen ja valmistivat itselleen koukkuja ja siimoja, verkkoja ja muita kalastusvehkeitä. He paransivat kanoottien muotoa. Kun heillä ei ollut tilaisuutta vaellella maissa ja he viettivät kaiket aikansa veneessä, heistä kehittyi voimakaskätistä ja leveäharteista väkeä, jolla oli hento vyötärö ja hoikat jalat. Merenrannikon valtius teki heidät rikkaiksi: sisämaan kauppa kulki suurelta osalta heidän käsiensä kautta. Mutta heidän ja viidakkolaisten välillä vallitsee ikuinen vihollisuus. Ainoa pysähdys keskinäisissä taisteluissa tapahtuu kauppapäivinä, mitkä ovat määrättyinä aikoina, tavallisesti kahdesti viikossa. Viidakkolaisten naiset ja rannikkolaisten naiset hoitavat vaihtokaupan. Sadan jaardin päässä viidakossa vaanivat viidakkolaiset täysissä aseissa, ja rantavedellä olevissa kanooteissa pitävät puolestaan vahtia "suolaisen veden miehet". Hyvin harvoin rikkuu kauppapäivien rauha. Viidakkolaiset pitävät liian paljon kalasta, ja kalastajaväki tarvitsee kasvimaailman tuotteita, joita ei voida viljellä heidän tiheästirakennetuilla ja liika-asutetuilla pikku saarillaan.

Kolmenkymmenen peninkulman päässä Langa Langasta saavuimme Bassakanna-saaren ja manteren väliselle väylälle. Siellä meidät tapasi tyven pimeän tullessa, ja miehistö souti hikoillen suurvenettä, koettaen hinata laivaa väylän läpi. Mutta vuorovesi oli vastassamme. Keskiyön aikaan kohtasimme puolisalmessa Eugenien, ison värväyskuunarin, jota kaksi suurvenettä hinasi. Sen päällikkö, kapteeni Keller, voimakas kahdenkymmenenkahden ikäinen saksalainen, tuli laivallemme "pakinoimaan", ja silloin saimme kuulla Malaitan viime uutiset. Häntä oli onnistanut: hän oli saanut kaksikymmentä työmiestä Fiun kylästä. Hänen siellä ollessaan oli tapahtunut katala salamurha, jollaiset olivat hyvin tavallisia. Murhattu oli nuori mies, niin sanottu "suolaisen veden viidakkolainen" — puoleksi kumpaakin väestöryhmää: asui meren rannalla, mutta ei saarella. Kolme viidakkolaista oli tullut hänen luokseen hänen työskennellessään puutarhassaan. Ne käyttäytyivät ystävällisesti ja esittivät hetken kuluttua haluavansa kai-kaita ruokaa. Nuori mies teki tulen keittääkseen taroa. Hänen ollessaan kyyryssä kattilansa ääressä muuan viidakkolaisista ampui häntä päähän. Hän kaatui suulleen tuleen, jolloin murhaajat iskivät keihään hänen ruumiinsa läpi ja väänsivät sitä niin, että varsi katkesi!

"Enpä totisesti tahtoisi tulla ammutuksi sniderkiväärillä", sanoi kapteeni Keller. "Mies sai hirveän reiän päähänsä — siitä olisi mahtunut ajamaan hevosilla ja vaunuilla."

Muuan toinen Malaitalta kuulemani "urotyö" oli erään vanhan miehen murha. Joku viidakkolaispäällikkö oli kuollut luonnollisen kuoleman. Mutta viidakkolaiset uskovat, ettei kuolema milloinkaan voi olla luonnollinen. He eivät ole kuulleetkaan kenenkään kuolleen luonnollista kuolemaa. Heidän ainoa kuolintapansa on kuolla kuulasta, kirveeniskusta tai keihäänpistosta. Jos joku kuolee muulla tavalla, on aivan selvää, että kysymyksessä on noituus. Ja kun siis päällikkö kuoli, oli hänen heimonsa sitä mieltä, että joku määrätty suku oli rikollisesti toimittanut hänet päiviltä. Koska oli aivan samantekevää, mikä suku surmattaisiin rangaistukseksi, valittiin sellaiseksi muuan yksiksensä asuva vanha mies. Se helpotti seikkaa suuresti. Vanhuksella ei myöskään ollut kivääriä puolustusaseena. Ja lisäksi hän oli sokea. Mutta ukko sai vihiä suunnitelmasta ja varusti itselleen paljon nuolia. Kolme uljasta soturia, joista jokaisella oli sniderkivääri, teki hyökkäyksen häntä vastaan iltahämärissä. Koko yön sankarit taistelivat miehuullisesti vanhusta vastaan. Kohta kun he liikahtivat viidakossa, niin että kuului kahinaa, ukko ampui nuolen siihen suuntaan. Mutta aamulla, kun ukolta oli mennyt viimeinenkin nuoli, urhokolmikko hiipi hänen kimppuunsa ja ampui hänet hengiltä.

Aamu tapasi meidät turhaan ponnistelemassa salmen läpi. Emme päässeet tuumaakaan eteenpäin. Lopulta teimme aivan epätoivon vallassa käännöksen, laskimme merelle ja purjehdimme kauniin kierroksen Bassakannan ympäri päämääräämme Maluun. Malun ankkuripaikka oli oikein hyvä, mutta se oli rannan ja vedenpäällisen riutan välissä, ja joskin sinne oli helppo päästä, oli poispääsy sitä vaikeampi. Pasaatituulen suunta pakotti luovimaan, riutan äärimmäinen kärki oli hyvin pitkä ja vain vähän veden alla, ja voimakas virta veti alituisesti sitä kohden.

Malun lähetyssaarnaaja mr Caulfeild palasi juuri silloin pitkältä rannikolle tekemältään veneretkeltä. Hän oli laiha ja hento mies, työhönsä hurmaantunut, käytännöllinen ja sivistynyt — oikea Jumalan soturin perikuva kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta. Tullessaan malaitalaiselle lähetysasemalleen, hän kertoi, hän oli sitoutunut viipymään siellä kuusi kuukautta. Ja hän oli sitäpaitsi luvannut siinä tapauksessa, että olisi hengissä sanotun määräajan kuluttua, jatkaa työskentelyään siellä. Siitä oli kulunut kuusi vuotta, ja hän oli siellä yhä. Hänen epäilynsä, ettei olisi hengissä kuuden kuukauden kuluttua, oli kuitenkin aivan perusteltu. Kolme lähetyssaarnaajaa oli ennen häntä ollut Malaitalla, ja vajaassa puolessa vuodessa kaksi niistä oli kuollut kuumeeseen, ja kolmas oli matkustanut kotiinsa terveys kokonaan murtuneena.

"Oh — ei se ole sama kuin minun tarkoittamani", sanoi mr Caulfeild.
"Tuohan on jo vanha juttu — tapahtui jo pari viikkoa sitten."

Malussa minua kohtasi rangaistus siitä tyytyväisyydestä, jota olin tuntenut Langa Langassa, kun Charmianin "salomoninhaava" ilmestyi. Mr Caulfeild joutui tahtomattaan tuomarikseni. Hän lahjoitti meille kanan, jota ajoin takaa viidakossa kivääri kädessä. Tarkoitukseni oli ampua siltä pää poikki, ja aie onnistuikin, mutta takaa-ajaessani kompastuin puunrunkoon ja pohkeeni naarmuuntui. Seurauksena oli kolme mätähaavaa. Lukuunottaen ne kaksi, mitkä minulla oli ennestään, minulla siis oli viisi sellaista koristusta ruumiissani. Kapteeni Jansen ja Nakata taas saivat gari-garin, minkä voi kääntää: syyhy-syyhy. Me kyllä Ymmärsimme sen kääntämättäkin. Kapteenin ja Nakatan eleet riittivät sanattomaksi käännökseksi.

Totisesti — Salomonin saaret saisivat olla terveellisemmät! Kirjoitan tätä Ysabelin saarella, minne olemme vieneet Snarkin kallistettavaksi pohjan puhdistamista varten. Olen läpäissyt viime kuumekohtaukseni tänä aamuna — ja saanut pitää vain yhden lomapäivän kohtausten välillä. Charmianin kuumekohtaukset ovat uudistuneet parin viikon väliaikojen päästä. Wada on aivan mennyttä miestä kuumeesta. Eilisiltana näytti siltä, kuin hän saisi keuhkokuumeen. Henry, voimakas tahitilaisjättiläinen, on vast'ikään päässyt viime kuumekohtauksestaan ja hoipertelee kulkiessaan — näyttäen kurtistuneelta villiomenalta. Hän ja Tehei ovat kilpailleet mätähaavojen lukumäärästä. He ovat myös saaneet uuden lajin gari-garia, jonkin kasvimyrkytyksen. Mutta he eivät kärsi siitä yksinään. Muutama päivä sitten Charmian, Martin ja minä olimme pienellä saarella kyyhkysiä metsästämässä, ja siitä alkaen olemme saaneet tuntea kiirastulen tuskien esimakua. Samalla pikku saarella Martin sitäpaitsi sattui polkemaan jalkapohjansa rikki koralleihin, ajaessaan haita takaa — ainakin hän sanoo niin, mutta näkemäni perusteella luulisin, että takaa-ajossa osat olivat päinvastaiset. Kaikki hänen haavansa ovat muuttuneet mätähaavoiksi. Ihan ennen viime kuumekohtaukseni alkua minulta hiertyi nahka rystysistä hiivatessa, ja nyt minulla on niissäkin kolme haavaa. Entä Nakata-poloista! Hän ei ole kyennyt istumaan kolmeen viikkoon. Eilen hän istuutui ensimmäisen kerran, ja kesti tosiaankin paikallaan kokonaisen neljännestunnin. Hän selittää oikein urhoollisesti, että toivoo gari-garinsa paranevan noin kuukaudessa. Liian innokkaan raavinnan johdosta se on kuitenkin muuttunut lukemattomiksi "salomoninhaavoiksi". Ja sitäpaitsi hän on aivan vast'ikään kestänyt seitsemännen kuumekohtauksensa.

Ei ole elämän herkkupuuhia purjehtia värväilemässä plantaasityömiehiä pienellä ahtaalla jahdilla. Kansi on täynnä mustia työmiehiä ja niiden perheitä. Suurkajuutta on niitä tupaten täynnä. Öisin ne nukkuvat siellä. Meidän kajuuttaamme pääsee ainoastaan ison kautta, ja meidän täytyy tunkeutua nukkujain lomitse tai päällitse. Se ei ole miellyttävää. Jok'ainoalla on kaikenkarvaisia pahaluontoisia ihotauteja, joista eräs bukua-niminen on hyvin yleinen. Se aiheutuu kasviloisesta, mikä tunkeutuu ihoon ja syövyttää sitä. Sen aiheuttama kutka on kauhea. Syyhyiset raapivat raapimistaan, niin että ilma heidän ympärillään on täynnä pientä, kuivaa hilsettä. Ja monilla on vaikeita ihovammoja. Laivalle tulee miehiä, joilla on jaloissaan niin isoja mätähaavoja, että he saattavat kulkea vain varpaisillaan, tai niin hirveitä reikiä säärissä, että niihin mahtuisi nyrkki. Verenmyrkytystapauksia sattuu usein, ja kapteeni Jansen suorittaa kaikki leikkaukset aseinaan puukko ja purjeneula, olipa tapaus miten epätoivoinen tahansa. Avattuaan ja puhdistettuaan haavan hän asettaa sen päälle vedessä liuotetuista laivakorpuista valmistetun puurohauteen. Kohta kun näemme jonkin oikein pahan tapauksen, vetäydymme loitolle johonkin kolkkaan ja pesemme omat haavamme elohopeakloridilla.

Sellaisissa olosuhteissa elämme, syömme ja nukumme Minotalla, aina vaaralle alttiina, ja "tulemme hyvin toimeen".

Suavalla — eräällä toisella tekosaarella — sain uuden tilaisuuden loistaa Charmianin kustannuksella. "Iso Suava fella' master" — Suavan ylin päällikkö — tuli laivallemme, mutta hän lähetti edeltään asiamiehen kapteeni Jansenin luo saadakseen kappaleen kalikoota, millä verhota kuninkaallista alastomuuttaan. Sillä aikaa hän odotti Minotan sivulla olevassa kanootissaan. Voin vannoa, että hänen rintaansa peittävä kuninkaallinen lika oli puoli tuumaa paksua, ja aivan varmasti sen alimmat kerrostumat olivat kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhat. Hetken kuluttua hän lähetti sanansaattajansa jälleen laivalle, ja mies selitti, että "iso Suava fella' master" armollisesti tahtoi tervehtiä kapteeni Jansenia ja minua ja ottaa vastaan kangen tupakkaa, mutta että hänen jalosukuinen sielunsa oli kuitenkin liian ylhäinen alentuakseen antamaan kättä sellaiselle valkoiselle, joka oli pelkkä nainen. Charmian poloinen! Malaitalla saamiensa kokemusten johdosta hänestä on tullut ihan toinen nainen. Hänen nöyryytensä ja vaatimattomuutensa pukee häntä aivan hämmästyttävästi.

Mitään erikoista ei Suavalla tapahtunut. Alkuasukaskokkimme — miehen nimi oli Bichu — luikki tiehensä. Minotan ankkuri ei toisinaan pysynyt pohjassa. Mahtavat myrsky- ja sadepuuskat ahdistelivat meitä. Perämies, mr Jacobsen, ja Wada makasivat kuumeessa. Mätähaavojemme koko ja lukumäärä kasvoi. Ja laivan torakat viettivät lakkaamatonta riemujuhlaa. Keskiyö oli niiden erikoisaika ja meidän pieni kajuuttamme niiden mielipaikka. Ne olivat kahden tai kolmen tuuman pituisia, niitä oli sadottain ja vilisi kimpussamme. Kun koetimme pyydystää niitä, ne kohosivat lentoon, räpyttelivät yltympäri kuin kolibrit. Ne olivat paljon isompia kuin Snarkillamme olevat torakat. Mutta meidän torakkamme ovatkin vielä nuoria, ne eivät ole ennättäneet kasvaa. Snarkilla on myöskin tuhatjalkaisia, oikein isoja, kuuden tuuman pituisia. Saamme niitä toisinaan nitistetyiksi, tavallisesti Charmianin makuusijalta. Minua sellainen on nukkuessa purrut kaksi kertaa, kummallakin kerralla oikein pahasti. Mutta Martin-poloisella on ollut huonompi onni. Maattuaan kuusi viikkoa sairaana hän istahti tuhatjalkaisen päälle ensimmäisenä pystyssäolopäivänään…Joskus minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan matkusta Salomonin saarille, tekevät hyvin viisaasti.

Muutaman päivän kuluttua palasimme Maluun, meidän onnistui saada seitsemän työmiestä, nostimme ankkurin ja aloimme luovia vaarallisen salmen läpi. Tuuli oli epävakainen, ja virta veti kovasti riutan uhkaavaa kärkeä kohden. Juuri kun olimme selviytymäisillämme siitä ja pääsemässä avovedelle, tuuli paheni neljä piirua. Minota koetti tehdä nousukäännöksen, mutta ei onnistunut. Se oli menettänyt kaksi ankkuriaan Tulagissa. Ainoa jäljellä oleva laskettiin ja runsaasti kettinkiä, jotta ankkuri tarttuisi tukevasti korallipohjaan. Minotan eväköli ryskähteli, ja latvaraaka ritisi ja huojui aivan kuin niskaamme putoamaisillaan. Löyhällä olevaa kettinkiä kiristettiin, mutta samassa silmänräpäyksessä valtava aalto paiskasi laivaa rantaa kohden — ja kettinki katkesi. Siinä meni ainoa ankkurimme. Minota teki täyskäännöksen ja kiiti keula edellä tyrskyihin.

Syntyi hirveä mellakka. Kaikki kannen alla olleet työmiehet — viidakkolaiset, jotka pelkäsivät mielettömästi vesillä — syöksyivät hurjan kauhun vallassa kannelle muiden tielle. Samassa miehistö hyökkäsi ampuma-aseitaan ottamaan. He tiesivät mitä merkitsi haaksirikko Malaitan rannikolla — toisella kädellä heidän täytyi hoitaa tehtäviään ja toisella pitää alkuasukkaita loitolla. Mitenkä he pysyivät paikoillaan, sitä en tiedä, mutta totisesti jokaisella oli oltava kiinnekohtansa, sillä Minota loukahteli riuttaan niin että ryskyi. Viidakkolaiset tarrautuivat köysistöön kauhussaan välittämättä vaappuvasta latvaraa'asta. Suurvene lähetettiin vesille hinaamaan köydestä — surkean voimaton yritys Minotan pelastamiseksi paiskautumasta kauemma riutalle — samalla kuin kapteeni Jansen ja perämies, viimeksimainittu kuumeen kalventamana ja runtelemana, vetivät romuankkurin painolastin seasta esiin. Mr Caulfeild lähetysasemaväkineen kiiruhti veneellä avuksemme.

Kun Minota rupesi ajautumaan karille, ei näkyvissä ollut ainoatakaan kanoottia. Mutta kuin haaskalintuja alkoi nyt kanootteja saapua joka taholta. Aluksen miehistö pidätti niitä kuitenkin sadan jalan päässä kivääreillään, uhaten kuolemalla jokaista, joka kulkisi rajaviivan yli. Kanootit muodostivat synkän ja uhkaavan rivin, ja ne olivat täynnä miehiä, jotka meloilla pidättivät niitä vaarallisten tyrskyjen ulkopuolella. Samalla aikaa ylämaan kukkuloilta virtasi parvittain viidakkolaisia, joilla oli aseina keihäät, nuolet ja nuijat. Vihdoin koko ranta oli tupaten täynnä. Päälle päätteeksi ainakin kymmenen työmiehistämme oli juuri samojen viidakkolaisten joukkoa, jotka ahneesti odottivat saaliikseen tupakkaa, kauppatavaroita ja — kaikkea muuta mitä laivalla oli…

Minota oli lujatekoinen, mikä onkin riuttaa vasten loukahtelevan aluksen elämänehto. Jonkinlaisen käsityksen aluksemme kestävyydestä antaa tieto, että se ensimmäisen vuorokauden kuluessa katkaisi kaksi ankkurikettinkiä ja kahdeksan kaapeli touvia. Miehistöllä oli täysi työ sukellellessa kiinnittämään ankkureihin uusia köysiä. Pari kertaa tapahtui, että kaapelitouveilla vahvistetut kettingit murtuivat. Ja sentään Minota kesti koossa. Kolme puunrunkoa hankittiin rannalta ja tungettiin aluksen alle suojelemaan sen köliä ja hillitsemään loukahduksia. Puunrungot hankautuivat säpäleiksi, niitä pitävät köydet hiertyivät pätkiksi, mutta alus loukahteli loukahtelemistaan hajoamatta. Meillä oli joka tapauksessa parempi onni kuin Ivanhoella, isolla kuunarilla, mikä oli ajautunut Malaitan rannalle muutamia kuukausia aikaisemmin ja minkä alkuasukkaat heti valtasivat. Kapteenin ja miehistön onnistui pelastua suurveneellä, mutta viidakkolaiset ja "suolaisen veden miehet" ryöstivät aluksen.

Myrskypuuska toisensa jälkeen kovine tuulispäineen ja sokaisevine sadekuuroineen riepotteli Minotaa, ja aallokko kasvoi kasvamistaan. Eugenie oli viiden peninkulman päässä tuulenpuolella, mutta erään niemekkeen takana, niin ettei siellä tiedetty mitään onnettomasta asemastamme. Kapteeni Jansenin kehoituksesta kirjoitin kirjeen kapteeni Kellerille ja pyysin häntä avuksemme sekä tuomaan pari vara-ankkuria ja muita pelastusvehkeitä. Mutta oli mahdotonta saada ketään kanoottimiehistä hänelle kirjettä viemään. Tarjosin puoli pakkalaatikollista tupakkaa vaivasta, mutta mustat vintiöt vain irvistelivät ja pidättelivät kanoottejaan paikoillaan kokat tuulta kohden. Puoli pakkalaatikollista tupakkaa merkitsi kolmea puntaa. Kovassakin vastatuulessa ja -aallokossa mies olisi voinut viedä kirjeen perille ja palata kahdessa tunnissa sekä saada silloin palkkion, minkä edestä hänen piti työskennellä puoli vuotta plantaasilla. Minun onnistui sentään saada käsiini kanootti, ja meloin mr Caulfeildin luo, joka oli suurveneellään vara-ankkuria kuljettamassa, arvelin näet, että hänellä oli suurempi vaikutusvalta villeihin. Hän kutsui niitä luokseen, ja parikymmentä kanoottia noudatti kehoitusta. Ne kerääntyivät hänen ympärilleen, ja alkuasukkaat kuuntelivat, kun hän lupasi puoli laatikollista tupakkaa mutta kukaan ei vastannut.

"Kyllä tiedän, mikä teillä on mielessä", huusi lähetyssaarnaaja villeille. "Ajattelette, että kuunarilla on tukuttain tupakkaa ja että saatte kynsiinne kaiken. Mutta minä sanon teille, että kuunarilla on tukuttain kivääreitä. Tupakkaa sieltä ette saa hitustakaan, mutta lyijyä saatte!"

Lopulta eräs mies, joka oli yksikseen pienessä kanootissa, otti kirjeeni ja lähti matkalle. Apua odotettaessa Minotalla jatkettiin sitkeästi työtä. Vesikammiot tyhjennettiin ja puomit, purjeet ja painolasti siirrettiin perään. Totisesti oli Minotan kannella vilinää aluksen keikahdellessa puoleen ja toiseen ja parinkymmenen miehen tehdessä korkeita hyppyjä pelastaakseen henkensä ja jäsenensä, kun pakkalaatikkoja, puomeja ja painolastin rautaromua vyörähteli laidalta toiselle. Kaunista aluspoloista! Kannella olevat irtaimet esineet muodostivat hirveän sekamelskan. Kannen alla kaikki oli ylösalaisin. Suurkajuutan permanto oli revitty auki painolastia kevennettäessä, ja siellä tulvi ruosteista pohjavettä. Särkyneen sitruunalaatikon sisällys lainehti maidonsekaisessa vedessä kuin puolikypsän keiton kokkareet. Sisäkajuutassa oli Nakata vartioimassa kivääreitämme ja ampumatarpeitamme.

Kolme tuntia sananviejämme lähdön jälkeen näimme mahtavalla purjeella varustetun suurveneen lähestyvän myötätuulessa keskellä hurjaa sadekuuroa. Sieltä saapui kapteeni Keller, sateen ja suolaisen kuohun liottamana, revolveri vyössä, miehistö täysissä aseissa ja ankkurit kaapelitouvikeolla keskellä venettä — saapui niin vinhaa vauhtia kuin tuuli jaksoi kuljettaa — valkoinen mies, lannistumaton valkoinen mies valkoisen veljensä avuksi.

Kanoottirivin haaskalinnut, jotka olivat niin kauan odotelleet saalistaan, hajaantuivat ykskaks ja katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Kun kaikki kävi ympäri, ei haaska ollutkaan haaska. Meillä oli nyt kolme suurvenettä. Kaksi niistä kulki alituisesti aluksen ja rannan väliä, ja kolmannella oli täysi työ soutaessaan ankkureita vesille, korjatessaan katkenneita kaapelitouveja ja etsiessään pohjaan jääneitä ankkureita. Myöhemmin iltapäivällä riisuimme miehistöltämme aseet, koska osa sitä ja kymmenen työmiestä oli seudun asukkaita. Lisäksi miehet silloin saattoivat työskennellä molemmin käsin. Kiväärit annettiin viiden mr Caulfeildin miehen huostaan. Ja kannen alla, ruhjotussa suurkajuutassa lähetyssaarnaaja ja hänen kristinuskoon kääntyneet seuralaisensa rukoilivat Jumalaa pelastamaan Minotan. Se oli vaikuttava hartaushetki — aseeton Jumalan palvelija rukoili horjumattomalla uskolla, ja hänen villit, kivääreihinsä nojaavat seuralaisensa mumisivat: Amen. Kajuutan seinät huojuivat rukoilijain ympärillä. Jok'ainoa aalto kohotti aluksen korkealle ja ryskäytti sen korallisärkkään. Kannelta kuului kovaa huutoa, siellä ponnistelevat miehet rukoilivat toisella tavalla — tarmokkaalla tahdolla ja voimakkailla käsivarsilla.

Sinä iltana mr Caulfeild toi meille varoituksen. Erään vastavärvätyn päästä oli luvattu neljäkymmentä sylystä kaurisimpukoita ja neljäkymmentä sikaa. Kun aluksen valtaushankkeet olivat menneet myttyyn viidakkolaisilta, olivat nämä päättäneet ottaa henkipaton pään. Mutta teurastuksen alettua ei kukaan tiedä, miten se päättyy, ja sentähden kapteeni Jansen aseisti suurveneen ja souti aivan lähelle rantaa. Muuan Ugi-niminen mies nousi puhumaan kapteeninsa puolesta. Ugi oli vimmoissaan. Kapteeni Jansenin varoitus, että jok'ainoa Minotaa yöllä lähestyvä kanootti joutuisi kuulasateeseen, muuttui Ugin suussa suoranaiseksi sodanjulistukseksi, mikä päättyi suunnilleen seuraavasti: "Jos te tappaa minu kapteeni, minu juoda häne veri ja kuolla häne kansa!"

Viidakkolaiset tyytyivät polttamaan erään tyhjillään olevan lähetysrakennuksen ja hiipivät sitten takaisin metsiinsä. Seuraavana päivänä Eugenie purjehti lahdelle ja laski ankkurin. Kolme päivää ja kaksi yötä Minota jyskytti riuttaa vasten, mutta kesti koossa, ja vihdoin saatiin sen runko irtaantumaan ja ankkuroiduksi tyvenelle vedelle. Siellä sanoimme jäähyväiset sille ja kaikille siinä oleville ja jatkoimme purjehdustamme Eugeniella, minkä matkan määränä oli Florida-saari.

Osoittaakseni, ettemme me Snarkin väki toki olleet sellaisia "mammanpoikia" kuin kenties saattaisi luulla meitä kohdanneista monista vitsauksista, lisään tähän vielä joitakuita, sanasta sanaan jäljennettyjä Eugenien matkakirjan otteita, joita voi pitää tyypillisinä Salomonin saarilla risteiltäessä:

Ulava. Torstai, 12.3.1908. Vene meni maihin aamulla. Toi kaksi lastillista kookospähkinöitä ja 4000 kuivattua pähkinänsydäntä. Kapteeni makaa kuumeessa.

Ulava. Perjantai, 13.3.1908. Ostettiin pähkinöitä viidakkolaisilta, puolitoista tonnia. Kapteeni ja perämies makaavat kuumeessa.

Ulava. Lauantai, 14.3.1908. Nostettiin ankkuri ja purjehdittiin hyvin heikossa itäkoillisessa Ngora-Ngoraan. Ankkuroitiin 8 sylen syvyyteen — simpukoita ja koralleja. Perämies makaa kuumeessa.

Ngora-Ngora. Sunnuntai, 15.3.1908. Havaittiin aamun sarastaessa, että nuori Bagua oli kuollut yöllä punatautiin. Maannut sairaana pari viikkoa. Auringon laskiessa ankara myrskypuuska luoteesta. (Toinen ankkuri selvänä.) Kesti puolitoista tuntia.

Matkalla. Maanantai, 16.3.1908. Suunta Sikianaan klo 4 j.pp. Tuuli asettunut. Ankaria sadekuuroja yöllä. Kapteeni punataudissa, samoin yksi miehistä.

Matkalla. Tiistai, 17.3.1908. Kapteeni ja 2 miestä punataudissa.
Perämies kuumeessa.

Matkalla. Keskiviikko, 18.3.1908. Korkea aallokko. Suojapuolen laita koko ajan veden alla. Suurpurje, taakifokki ja sisäliivari reivattu. Kapteeni ja 3 miestä punataudissa. Perämies kuumeessa.

Matkalla. Torstai, 19.3.1908. Ei näe mitään paksulta ilmalta. Kova myrsky koko ajan. Pumppu epäkunnossa, ammennetaan sangoilla. Kapteeni ja 5 miestä punataudissa.

Matkalla. Perjantai, 20.3.1908. Yöllä sadekuuroja ja hirmumyrskyistä tuulta. Kapteeni ja 6 miestä punataudissa.

Matkalla. Lauantai, 21.3.1908. Sikianasta palaamassa. Tuulispäitä koko päivän ja ankaraa sadetta ja kovaa aallokkoa. Kapteeni ja suurin osa miehistöä punataudissa, perämies kuumeessa.

Ja samanlaisia ovat Eugenien matkakirjan merkinnät päivä päivältä — suurin osa laivan väkeä makasi alituisesti sairaana. Ainoa muutos tapahtui maaliskuun 3:ntena päivänä, jolloin perämies sai punataudin ja kapteeni makasi kuumeessa.

Kun lukuisat valkoiset miehet harjoittavat kauppaa laajoilla alueilla asuvien villien keskuudessa, joilla on satoja kieliä ja murteita, on luonnollista, että kaupankävijät keksivät aivan uuden kielen, mikä tosin ei ole tieteellistä tekoa, mutta millä hyvin tulee toimeen. Niin tekivät kauppamiehet keksiessään chinook-kielen Brittiläisessä Columbiassa, Alaskassa ja Luoteis-territoriossa; samalla tavalla kroo-kielen Afrikassa, pigeon-englannin Kaukoidässä ja sen kieliopittoman kielen, mitä käytetään Etelämeren länsiosissa. Viimeksimainittua kieltä on usein sanottu pigeon-englanniksi, mutta se ei ole sitä. Monessa tapauksessa näiden kahden kielen välillä vallitsee täydellinen eroavaisuus.

Ne valkoiset miehet, jotka ensimmäisinä rohkenivat matkailla Melanesiassa sen löydön jälkeen, loivat Etelämeren kielen — kalastajat, santelipuunostajat, helmenpyydystäjät ja työmiestenvärvääjät. Esimerkiksi Salomonin saarilla puhutaan pariakymmentä kieltä ja murretta. Poloinen se kauppamies, joka koettaa oppia ne kaikki! Sillä lähimmällä saariryhmällä hän tapaa taas parikymmentä uutta, tuntematonta kieltä. Oli välttämätöntä keksiä yhteiskieli niin yksinkertainen, että lapsikin sen helposti oppi, ja niin rajoitettu sanastoltaan kuin niiden villien äly, joille se oli tarkoitettu. Kauppamiehet eivät kuitenkaan saaneet sitä aikaan varta vasten tekemällä. Etelämerenkin kieli, jota hyvällä syyllä voisi sanoa "melska-englanniksi", on kehityksen ja olosuhteiden tuote. Määrättyä toimintaa varten tarvitaan määrätty elin, ja melanesialaisen yhteiskielen tarve oli olemassa ennen kielen keksimistä. Sen syntyminen oli aivan sattumanvarainen, mutta samalla kertaa välttämätön.

Niukkasanaisessa kielessä täytyy jokaista sanaa käyttää hyvin monisanaisesti. Niin on esimerkiksi fella'-sanan laita, mikä on väännös toveria ja miestä merkitsevästä englannin fellow-sanasta. Sitä käytetään alituisesti jok'ainoassa mahdollisessa yhteydessä. Toinen ylenpalttisesti viljelty sana on belong: kuulua jollekin, johonkin; olla jonkun, jonkin.

Mikään ei ole yksinään. Jok'ainoa seikka on jonkin muun yhteydessä. Tarkoitettu esine tai asia, jolla ei ole omaa kielellistä vastinetta, ilmaistaan sen sukulaisesineillä tai -asioilla. Alkeellisen sanaston nojassa ovat vain alkeelliset ilmaisut mahdollisia. Niinpä saattaa kuulla alkuasukkaan sanovan, että "sade olla pysähtynyt", kun parhaillaan sataa, sen tähden, että hän tarkoittaa: sade on pysähtynyt paikoilleen.

Kai-kai on polynesialainen sana, mikä merkitsee ravintoa, ruokaa ja syömistä.

"Mennä ulos ja mennä" on tavallisimpia sanontatapoja. Jos salomoninsaarelaista merimiestä käsketään lyömään väkipyörä suurpuomiin, jotta tämä pysyisi paikoillaan, sanotaan: "Fella' iso puomi mennä ulos ja mennä liika paljo." Jos sikäläinen matruusi pyytää maihinpääsylupaa, hän sanoo haluavansa "mennä ulos ja mennä". Ja jos hänellä on meritauti, hän ilmoittaa sen sanomalla: "Minu maha mennä ulos ja mennä liika paljo."

Too much — liian paljon — ei lainkaan merkitse liikamäärää. Se on vain tavallinen superlatiivi-ilmaisu. Jos joltakulta alkuasukkaalta kysyy, pitkäkö matka on siihen tai siihen kylään, hän saattaa vastata joko: "Heti täällä" — tahi myöskin: "Pitkä tie, pieni pala" — tahi: "Pitkä tie, iso pala" — tahi: "Pitkä tie, liika paljo." Mutta viimeksimainittu ei merkitse, että kylään muka olisi mahdoton taival, vaan että sinne on erittäin paljon matkaa, enemmän kuin "pitkä tie, iso pala".

Mary merkitsee naista. Jokainen nainen on Mary. Jokaista naista sanotaan Maryksi. Epäilemättä jonkun saaristoon ensimmäisinä saapuneen seikkailijan päähän on pistänyt sanoa jotakuta alkuasukasnaista Maryksi — ja varmasti on moni muukin Etelämeren kielen sana samanlaista alkuperää. Kaikki valkoiset miehet olivat merimiehiä, ja niin joutuivat villien kieleen sellaiset sananparret kuin "tehdä haaveri" ja "laulaa julki". Viimeksimainittu merkitsee sekä kovaa huutamista että tavallista puhumista. Alkuasukaskristitty ei ajattele, että Jumala huusi Aatamia paratiisissa hänen ajatuksenjuoksunsa mukaan Jumala "lauloi julki" Aatamille.

Bullamacow merkitsee säilykelihaa. Tämän sanan ovat ensinnä siepanneet ja muodostaneet englannista Samoan alkuasukkaat, ja sieltä kauppiaat ovat kuljettaneet sen Melanesiaan. Kapteeni Cookilla ja muilla muinaisilla merenkulkijoilla oli tapana levittää viljansiemeniä, kasvintaimia ja kotieläimiä alkuasukasten keskuuteen. Samoalla sellainen merenkulkija vei maihin härän ja lehmän. "Tämä on härkä ja tämä on lehmä — bull and cow", sanoi hän samoalaisille. Nämä käsittivät hänen sanansa omalla tavallaan, ja siitä päivästä pitäen on sekä tuoreella että säilytetyllä lihalla Etelämerellä ollut nimenä bullamacow.

Cross — pahatuulinen — merkitsee pahan tuulen kaikkia asteita. Toinen voi olla "cross" toista kohtaan, jos on vain nyrpeissään, mutta hän on myöskin "cross" aikoessaan nitistää toisen ja panna pataansa. Muuan kolme vuotta plantaasilla työskennellyt mies oli palaamassa kotikyläänsä Malaitalle. Hänellä oli yllään moninaiset komeudet, päässä silinteri. Ja hän omisti pakkalaatikon, mikä oli täynnä kalikoota, helmiä, delfiininhampaita ja tupakkaa. Laiva oli tuskin laskenut ankkurin, kun kylän asukkaat jo olivat saapuneet sille. Mies tähyili levottomasti sukulaisiaan, mutta ketään näistä ei ollut näkösällä. Eräs kyläläisistä otti piipun hänen suustaan. Toinen helminauhan hänen kaulastaan. Kolmas vapautti hänet loistavasta vyöstä, ja neljäs koetteli hänen silinteriään eikä antanut sitä takaisin. Lopuksi muuan otti pakkalaatikon, mikä sisälsi miehen kolmen vuoden työn palkan, ja kiikutti sen kanoottiinsa.

"Kuulua tuo fella' sinu?" tiedusteli kapteeni työmieheltä ryöväriä osoittaen.

"Mikä helvetti olla, että sinu sitte antaa se fella' ottaa sinu laatikko?" kysyi kapteeni hämmästyneenä.

"Minu puhu häne sanoa, että laatikko olla — se fella olla cross minu pääle."

Kerran suuri joukko Salomonin saarten alkuasukkaita rupesi Queenslandin sokeriplantaasin työmiehiksi. Muuan lähetyssaarnaaja kehoitti sitten erästä kristinuskoon kääntynyttä mustaa työmiestä pitämään saarnan vastatulleille salomoninsaarelaisille. Mies teki työtä käskettyä ja käsitteli syntiinlankeemusta puheessaan, mikä tuli kuuluisaksi kautta koko Australian. Saarna oli suunnilleen seuraavanlainen:

"Te Salomoni saari pojat te ei tiedä mitään valkoine miehe. Minu tietää häne, minu tietää puhua valkoine miehe.

"Pitkä aika takaperi häne ei olla mitään paikka. Jumala, valkoine miehe iso master, tehdä paikka joka tapauksesa. Jumala, valkoine miehe iso master, tehdä myös iso puutarha. Hän liika paljo hyvä iso master. Puutarha hän laittaa täysi jamssijuuri, täysi kookospähkinä, täysi taro, täysi kumara — makea peruna. Hyvä master antaa kai-kai liika paljo.

"Vähä päästä Jumala, valkoine miehe iso master, tehdä miehe ja panna häne puutarhan. Hän antaa miehe nimi Aadam. Ja hän panna miehe Aadami puutarhan ja sanoa: 'Tämä puutarha olla sinu.' Ja hän nähdä miehe Aadami mennä ulos ja mennä liika paljo. Mies Aadam joka tapauksessa sairas, hän ei osata kai-kai, hän mennä ulos ja mennä koko aika. Ja Jumala — hän ei yhtään ymmärtää. Jumala, valkoine miehe 'so master, hän raapia häne pää. Ja Jumala sanoa: 'Mitä tämä olla? Minu ei ymmärtää, mitä miehe Aadami puuttua.'

"Vähä päästä Jumala raapia häne pää, ja hän sanoa: 'Minu ymmärtää ny, miehe Aadami puuttua Mary.' Niin hän antaa Aadami nukkua, ja niin hän ottaa yks häne luu ja tehdä luu Mary. Ja hän antaa Mary nimi Eeva. Hän antaa Eeva Aadami ja sanoa Aadami: 'Koko puutarha olla sinu ja Eeva. Mutta yksi puu olla tabu. Se puu kasvaa omena.'

"Niin Aadam ja Eeva olla puutarhassa, ja heillä olla liika paljo hyvä. Yksi päivä Eeva tulla Aadami luo ja sanoa: 'Enempi hyvä, jos me molempi syödä omena.' Aadam sanoa: 'Ei!' — ja Eeva sanoa: 'Mitä tämä olla? Sinu ei rakastaa minu!' Ja Aadam sanoa: 'Minu rakastaa sinu liika paljo, mutta minu pelkää Jumala.' — Ja Eeva sanoa: 'Tyhmä loru! Mitä tämä olla? Jumala ei nähdä meitä koko aika. Jumala, iso master, olla tehny sinu pilkka!' — Mutta Aadam sanoa: 'Ei!' — Mutta Eeva puhua, puhua, puhua, puhua koko aika — aiva niinku yks Mary puhua nuori miehe Queenslandisa ja tehdä paljo harmi se nuori miehe. Ja niin Aadam väsyä liika paljo ja hän sanoa: 'All right'! Niin molempi mennä ulos ja mennä syödä omena. Mutta kun molempi lopettaa syödä, molempi pelkää kuin piruja mennä pensaaseen piilo.

"Ja Jumala mennä ulos ja mennä puutarhan, ja hän laulaa julki: 'Aadam!' — Aadam ei sanoa mitään. Hän pelätä liika paljo. Ja Jumala taas laulaa julki: 'Aadam!' — Aadam sanoa: 'Sinu huutaa minu?' — Jumala sanoa: 'Minu huutaa sinu liika paljo.' — Aadam sanoa: 'Minu olla nukkunu kovasti liika paljo.' — Ja Jumala sanoa: 'Sinu olla syöny omena!' — Aadam sanoa: 'Ei, minu ei olla syöny.' Ja Jumala sanoa: 'Mitä tämä olla? Sinu valehdella minu! Sinu olla syöny omena.' — Ja Aadam sanoa: 'Niin, minu olla syöny ne.' Ja Jumala, iso master, tulla paljo vihastunu Aadami ja Eeva pääle ja sanoa: 'Minu tehdä tili loppu teidä kansa, aivan loppu! Te ottaa teidä pakkalaatikko ja mennä helvettin risuviidako läpi!'

"Ja Aadam ja Eeva, molempi mennä ulos ja mennä viidakkon. Ja Jumala tehdä iso aita ympäri puutarha, ja hän asettaa häne vahti lähele portti. Ja hän antaa se vahti häne iso pyssyjä sanoa: 'Jos sinu nähdä ne kaksi, Aadam ja Eeva, sinu ampua ne molempi paljo, liika paljo!'"

Tiedän nyt, että monipuolisen ja ensiluokkaisen lääkearkkuni asemesta olisin kaukomatkaamme varten aivan hyvin voinut ostaa sellaisen laadultaan taatun rohtolaatikon, joita neljännen luokan laivurit käyttävät. Niissä jok'ainoa pullo on varustettu numerolla, ja laatikon kannen sisäsivulla on mutkaton ja yksinkertainen rohtojen käyttöohje. Numero 1, hammassärkyä. Numero 2, rokkoa. Numero 3, mahatauteja. Numero 4, koleraa. Numero 5, reumatismia — ja niin edespäin kautta koko inhimillisten ruumiinvaivojen asteikon. Ja olisihan voinut käyttää niitä samalla tavalla kuin se kunnon laivuri, joka havaitessaan, että pullo numero 3 oli tyhjä, sekoitti tarvitsemansa annoksen pulloista 1 ja 2, tahi kun numero 7 oli lopussa, sekoitti numeroita 4 ja 3, kunnes 3 loppui, jolloin hän otti käytäntöön numerot 5 ja 2.

Joka tapauksessa on käynyt niin, että lukuunottamatta elohopeakloridia — jota suositeltiin minulle antiseptiseksi aineeksi kirurgisissa leikkauksissa, mihin tarkoitukseen en vielä sitä ole käyttänyt — lääkearkkuni on ollut aivan hyödytön. Onpa se ollut pahempikin kuin hyödytön sen tähden, että se on vienyt suuren tilan, mikä olisi voitu käyttää paremmin.

Kirurgisten välineitteni laita on toisin. Tosin en vielä ole niitä vakavasti tarvinnut, mutta niiden viemän tilan suon niille kernaasti. Niitä ajatellessani tunnen mielenrauhaa. Jokainen niistä on aivan kuin henkivakuutus ja oikeastaan paljon hyväsydämisempi kuin henkivakuutus sen tähden, että niistä voi hyötyä kuolematta. Luonnollisesti en lainkaan tiedä, miten niitä käytetään. Mutta pakko on mainio koulumestari, sanoo vanha viisaus. Emmekä me Snarkilla milloinkaan tiedä, millä hetkellä edessä on pakko, koska niitä tarvitessamme saatamme olla tuhannen peninkulman päässä maista ja voi olla kahdenkymmenen vuorokauden taival lähimpään satamaan.

Kun lähdimme San Franciscosta, olivat lääkeopilliset tietoni hyvin hatarat — ja hammaslääkärin ammatin salaisuudet olivat minulle ihan outoja. Mutta muuan ystävä varusti minut pihdeillä ja muilla sensellaisilla kojeilla ja Honolulussa käsiini sattui hammastiedettä käsittelevä kirja. Tässä kaupungissa minun onnistui myös saada pääkallo, jolta vedin hampaat sekä nopeasti että kivuttomasti. Niin olin jossakin määrin valmis käymään matkalla eteeni sattuvien pakottavien hammasten kimppuun. Nukahivalla, Marquesas-saarilla, sain ensimmäisen kerran tilaisuuden koetella vastaoppimaani hammaslääkärin taitoa. Potilaani oli vanha kiinalainen. Toimituksen ensimmäisenä sattumuksena oli oikein kunnollinen ramppikuume — eikä ole vaikea sanoa, minkä verran kiihtynyt sydämen tykintä ja jäsenten vapiseminen soveltuu sille, joka koettaa esiintyä vanhana ammattimiehenä. En halunnut leikitellä kiinalaisella. Hän oli yhtä peloissaan kuin minä ja vapisi vielä pahemmin. Ja minulta melkein häipyi kauhu pelkoon, että hän yrittäisi pötkiä pakoon. Vannon, että jos hän olisi sen tehnyt, olisin puolestani tehnyt hänelle jalkakoukun ja istunut sitten hänen päällänsä, kunnes hän jälleen olisi rauhoittunut ja päässyt tolkkuihinsa.

Tahdoin välttämättä vetää ukolta hampaan. Ja Martin tahtoi välttämättä ottaa pikavalokuvan toimituksesta. Charmiankin kävi noutamassa kameransa. Valokuvausta varten menimme puutarhaan. Kuljin etunenässä tuoli toisessa kädessä ja toinen täynnä hampaanvetovehkeitä. Polveni löivät alituisesti yhteen mitä epämiellyttävimmällä tavalla. Takanani kulki poloinen kiinalaisukko — ja vapisi. Charmian ja Martin muodostivat kodakeilla varustetun jälkijoukon. Eräästä kohtaa kookospalmujen juurelta löysimme paikan, mikä tyydytti Martinin valokuvaajansilmää.

Katselin kiinalaisen hammasta ja havaitsin samassa, etten muistanut mitään niistä hampaanvedoista, mitkä viisi kuukautta aikaisemmin olin suorittanut pääkallo potilaanani. Oliko kyseisellä hampaalla vain yksi juuri? Vai kaksi? Vaiko kolme?… Näkyvissä oleva osa oli hyvin rikkinäiseksi syöpynyt, ja tiesin, että minun oli tartuttava hampaaseen syvältä ikenestä. Oli aivan välttämätöntä tietää, montako juurta sanotulla hampaalla oli. Palasin selailemaan hammaslääkärikirjaani. Ukko parka muistutti täsmälleen valokuvissa näkemiäni maanmiehiään, jotka kuolemantuomionsa hetkellä odottavat miekan iskua, mikä erottaisi heidän päänsä ruumiista.

"Mutta älkää päästäkö ukkoa pakoon", varoitin Martinia. "Tahdon välttämättä vetää sen hampaan."

"Olkaa huoleti, kyllä minä pidän ukon täällä", vastasi Martin innostuneesti kameransa takaa. "Tahdon välttämättä ottaa kuvan."

Vaikka kirjassani ei puhuttu sanaakaan itse hampaanvedosta, se oli minulle kuitenkin avuksi, sillä siinä oli kuvat ihmisen kaikista hampaista juurineen, niiden asemasta ja siitä, miten ne olivat kiinni leuassa. Sitten tuli eteen pihtikysymys. Minulla oli niitä seitsemän kappaletta, mutta en ollut oikein varma, mitä minun pitäisi käyttää. Enkä tahtonut tehdä minkäänlaista erehdystä. Kun kojeet kalisivat oikeita pihtejä valikoidessani, alkoivat poloisen uhrini keltaiset kasvot muuttua vihreiksi. Hän valitti, että aurinko huikaisi hänen silmiänsä, mutta sellainen valaistus oli välttämätön valokuvaamista varten, ja niin hän sai sen sietää. Sovitin pihdit hampaan ympärille, ja potilas värisi ja rupesi vajoamaan kokoon.

Nykäisin. Voi taivaan luoja — hammas oli irti! Se heltisi silmänräpäyksessä. Heilutin voitonriemuisesti hammasta pihdeissä pääni päällä.

"Pankaa se takaisin — oi olkaa kiltti ja pankaa se takaisin", rukoili
Martin. "Se kävi aivan liian nopeasti, niin etten ennättänyt näpätä."

Ja kiinalaisukko poloinen sai istua tuolillaan, ja minä asetin hampaan muka takaisin paikoilleen ja vedin sen uudelleen "irti". Martin näppäsi. Se oli tehty! Olinko tyytyväinen? Ylpeä? Totisesti. Metsästäjä ei ole milloinkaan ollut ylpeämpi ensimmäisestä hirvensarvikruunustaan kuin minä olin kiinalaisukon kolmijuurisesta hampaasta…

Seuraava potilaani oli tahitilainen merimies. Hän oli pienikasvuinen ja aivan menehdyksissä hirveästä hammassärystä, mikä oli kiduttanut häntä yötä päivää. Avasin ensin ikenen lansetilla. En tietänyt oikein, miten silloin oli meneteltävä, mutta tein sen kuitenkin kaikitenkin. Kiskoin kauan ja kiskoin voimakkaasti. Mies oli sankari, hän valitti äänekkäästi, ja luulin hänen pyörtyvän — mutta hän piti suutaan avoinna ja antoi minun jatkaa, ja vihdoin siitä selviydyttiin.

Senjälkeen olin valmis kohtaamaan mitä tahansa hampaanottouralla — olin juuri sellaisessa mielentilassa, mikä edellytti Waterloota, ja se tulikin. Sen nimi oli Tomi. Tomi oli oikein iso ja väkevä, pahamaineinen pakana. Sanottiin hänen tehneen hirmutöitä. Muun muassa hän oli lyönyt nyrkiniskulla hengiltä kaksi vaimoistaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat olleet ihmissyöjiä. — Kun hän oli istuutunut ja työnsin pihtejä hänen suuhunsa, hän oli melkein yhtä pitkä kuin minä seisoallani. Isokasvuiset, väkivaltaisuuteen taipuvaiset miehet ovat usein jonkin verran kärsimättömiä, niin että tunsin hieman epäröintiä potilastani kohtaan. Charmian tarttui hänen toiseen käsivarteensa, ja Warren tarttui toiseen. Ja sitten se alkoi. Samassa silmänräpäyksessä kuin pihdit puristuivat hampaan ympärille, mies tarrasi hampaillaan pihteihin, ja samalla hänen molemmat kätensä tekivät tiukan heilahduksen ja tarttuivat käteeni. En kuitenkaan hellittänyt otettani, eikä hän hellittänyt otettaan. Charmian ja Warren eivät myöskään hellittäneet otettaan. Painiskelimme sillä lailla ja laahauduimme jättiläisen mukana ympäri huonetta.

Meitä oli kolme yhtä vastassa, ja miehen pakottavaan hampaaseen tarrannut otteeni oli varmasti voimakas ja tuskallinen, mutta kaikesta siitä huolimatta hän suoriutui kamppailusta voittajana. Pihdit heltisivät ja kalahtivat kovasti hänen ylähampaihinsa. Kohta sen jälkeen pihdit lensivät hänen suustaan, ja hän kavahti koko pituuteensa päästäen hirvittävän ulvonnan, mikä oli jähmetyttää veremme. Peräännyimme kaikki kolme odottaen surmaniskua, mutta ulvova villi, joka oli niin pahassa maineessa verenhimostaan, vajosi kohta takaisin tuoliin. Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja valitti, valitti, valitti valittamistaan. Eikä häntä millään saanut järkiinsä. Minä luonnollisesti olin veijari! Kivuton hampaanvetoni oli pelkkää petosta ja kehno ja kurja kuje!… Mutta olin niin innostunut miehen hampaan vetämiseen, että olin melkein valmis lahjomaan hänet saadakseni tehdä uuden yrityksen. Mutta sellaista menettelyä ei ammattiylpeyteni sentään hyväksynyt, ja annoin miehen mennä menojaan hammas suussaan — ainoa tapaus tähän asti, missä olen epäonnistunut sen jälkeen kuin olen saanut kunnollisen otteen. Sittemmin minun ei ole milloinkaan tarvinnut jättää hammasta potilaani suuhun. Tässä aivan tuonaan tein pitkän luovailupurjehduksen voimakkaassa vastatuulessa käydäkseni vetämässä erään naislähetyssaarnaajan hampaan. Ennen Snarkin matkan päättymistä kenties vielä paikkaan hampaita ja asetan irtohampaitakin!

Onnettomuudekseni sain Tahitilla Snarkille ranskalaisen merimiehen, joka merelle ennätettyämme osoittautui potevan ilkeätä ihotautia. Snark oli niin pieni alus ja elämämme niin perheenomaista, ettemme voineet suvaita miestä seuraamme. Mutta ennenkuin pääsimme maihin ja eroon miehestä, minun oli pakko ruveta hänen lääkärikseen. Tutkin kirjojani ja annoin hänelle hoitoa — peseytyen aina sen jälkeen hyvin tarkasti antiseptisiä aineita käyttäen. Tutuilaan tultuamme emme kuitenkaan päässeet hänestä. Satamalääkäri selitti, että miehen oli oltava karanteenissa, ja kielsi laskemasta häntä maihin. Mutta Apiassa, Samoalla, minun onnistui saada hänet Uuteen Seelantiin matkustavaan höyrylaivaan. Siellä Apiassa moskiitot pitelivät pahoin pohkeitani, ja myönnän raapineeni kihelmöiviä puremia — kuten olin tehnyt tuhansia kertoja ennen. Niihin aikoihin, jolloin saavuimme Sawaiin saarelle, oli toisen nilkkani sisäsivulle ilmestynyt pieni haava. Luulin sen aiheutuneen hankautumisesta ja kirpeästä savusta, mitä huokui kuumasta laavasta, jolla paljon kävelin. Pieni voitelu parantaisi sen pian — niin luulin. Voide todellakin paransi haavani, mutta pian senjälkeen tuli merkillinen tulehdus, vastamuodostunut uusi iho putosi pois ja sen alta ilmestyi näkyviin entistä isompi haava. Sellaista toistui monta kertaa. Joka kerralla kasvoi uusi iho, sitten tuli tulehdus, ja haava suureni. Sekä hämmästyin että kävin levottomaksi. Olin aina pitänyt kudoksiani erikoisen helposti parantuvina, mutta nyt minuun oli tarttunut jokin sellainen, mikä ei ottanut parantuakseen. Päinvastoin ihoa syöpyi päivä päivältä yhä enemmän, ja mätä rupesi kalvamaan varsinaista lihaa.

Snark oli niihin aikoihin merellä matkalla Fidzi-saarille. Ranskalainen merimies muistui mieleeni, ja tunsin ensimmäisen kerran todellista levottomuutta. Neljä uutta samanlaista haavaa olin saanut — mätähaavaa, joiden aiheuttamat tuskat valvottivat minua öisin. Päätin kallistuttaa ja puhdistuttaa Snarkin Fidzi-saarilla ja matkustaa sieltä ensimmäisellä höyrylaivalla Australiaan saadakseni kunnollista lääkärinhoitoa. Sitä ennen minun täytyi maallikkolääkärin ominaisuudessani hoitaa itseäni parhaan mukaan. Luin läpi kaikki lääketieteelliset teokset, mitkä olivat mukanani. En löytänyt riviä enkä sanaakaan, mikä olisi soveltunut vaivaani. Turvauduin terveeseen järkeen saadakseni arvoituksen ratkaistuksi. Pahaluontoiset ja tavattomasti leviävät mätähaavat olivat syövyttävä myrkky. Se myrkky oli poistettava. Päätin ryhtyä taistelemaan sitä vastaan elohopeakloridi aseenani. Pelkkä lääkkeen nimikin miellytti minua — tuntui viittaavan niin sanottuun hevoskuuriin. Puhutaan tulen vastustamisesta tulen avulla. Syövyttävä myrkky tuhosi minua — mielikuvitukseni käski minua tekemään vastarintaa käyttämällä toista syövyttävää myrkkyä. Muutamia päiviä senjälkeen käytin vuorotellen kloridikääreitä ja vetysuperoksidikääreitä. Ja katso! Kun saavuimme Fidzi-saarille, oli neljä haavoista parantunut, ja viides oli tuskin herneenkään kokoinen.

Tunsin silloin olevani aivan pätevä yaw-ihottuman hoitaja. Samalla sentään tunsin terveellistä kunnioitusta sitä sairautta kohtaan. Mutta niin ei ollut laita Snarkin muun väen. Heissä ei näkeminen herättänyt uskoa. Jok'ainoa oli nähnyt, miten minä olin haavoista kärsinyt. Ja olen varma siitä, että kaikilla oli sellainen perusvakaumus, että heidän oma mainio ruumiinrakenteensa ja muut mainiot ominaisuutensa ehdottomasti panisivat tien pystyyn ilkeälle myrkylle, mikä oli hyökännyt minun vähäverisen olemukseni ja keskinkertaisen persoonani kimppuun. Port Resolutionissa Uusilla Hebrideillä Martin meni paljasjaloin pensaikkoihin kävelemään ja palasi laivalle monissa naarmuissa, joita oli varsinkin hänen säärissään.

"Sinun olisi parasta olla varovainen", sanoin hänelle. "Sekoitan sinulle hiukan elohopeakloridia, millä saat pestä naarmusi — pieni varovaisuus ei näet ole pahaksi."

Mutta Martin hymyili ylimielisesti. Hän ei tosin sanonut suoraan, mutta antoi minun joka tapauksessa selvästi ymmärtää, ettei hän ollut niinkuin muut miehet — minä olin ainoa, johon hän tässä tapauksessa saattoi verrata itseään — sekä että hänen naarmunsa parantuisivat parissa päivässä. Hän piti myös minulle esitelmän siitä erikoisesta puhtaudesta, mikä oli ominaista hänen verelleen, ja siitä tavattomasta helppoudesta, millä hänen haavansa aina paranivat. Tunsin itseni oikein nöyräksi hänen lopetettuaan rakentavaisen puheensa. Oli ihan päivän selvää ja varmaa, että minun vereni puhtauden laita oli aivan toisin.

Eräänä päivänä kajuuttapoikamme sattui silitystöitä tehdessään polttamaan jalkansa raudalla ja sai kolme tuumaa pitkän ja puoli tuumaa leveän haavan. Mutta hänkin hymyili ylimielisesti, kun tarjosin elohopeakloridia ja muistutin häntä omista kovista kokemuksistani. Ja kaikella asianmukaisella kohteliaisuudella Nakata antoi minun ymmärtää, että minun verestäni ei tietänyt sitä eikä tätä, mutta että hänen verensä oli ensimmäisen luokan japanilaista Port Arthur-verta, ja se oli kyllä all right, eivätkä siihen mitkään mikrobit pystyneet…

Kokkimme Wadan täytyi kerran suurveneemme tapaturmaisesti ajauduttua maihin hypätä rantaan ja työntää vene takaisin kuohuviin tyrskyihin. Korallit ja simpukat raapivat pahasti hänen jalkojaan. Tarjosin hänelle kloridipulloani. Vielä kerran sain palkakseni ylimielisen hymyn ja kuulla, että hänen verensä oli sellaista verta, mikä oli antanut huutia Venäjälle ja antaisi vielä jonakuna kauniina päivänä huutia Yhdysvalloillekin, ja että ellei hänen verensä lääkkeisiin turvautumatta pysyisi terveenä mokomien naarmujen uhalla, hän olisi valmis tekemään harakirin milloin tahansa pelkästä häpeästä.

Kaikesta tein sellaisen johtopäätöksen, että maallikkolääkärin kunnia ei paljoa paina, jos hän on lääkinnyt myöskin itseään. Muu väki oli alkanut arvella minun potevan lievää kloridiraivoa haavakysymyksissä. Jos kohtakin oma vereni oli epäpuhdasta, niin ei kai minulla ollut mitään syytä uskoa, että muidenkin veri olisi sellaista…

En enää jatkanut tarjouksiani. Aika ja mikrobit olivat puolellani, ja minun tarvitsi vain odottaa.

"Luulenpa, että haavoihini on päässyt likaa", sanoi Martin muutaman päivän kuluttua. "Pesenpä ne perin pohjin… Silloin ne varmasti pian paranevat", lisäsi hän nähtyään, etten tahtonut tarttua koukkuun.

Meni kaksi päivää, mutta Martinin haavat eivät menneet umpeen, ja kerran yllätin hänet istumasta jalat kuumalla vedellä täytetyssä sangossa.

"Mikään ei vedä vertoja kuumalle vedelle", julisti hän hurmahenkisesti.
"Se voittaa kaikki keksinnöt, joilla lääkärit ovat kansaa kiusanneet.
Huomenna luulen haavojeni olevan poissa."

Mutta seuraavana aamuna hän näytti oikein levottomalta, ja silloin tiesin, että voittoni hetki lähestyi.

"Luulenpa, että sentään hiukan koetan sitä lääkettänne", selitti hän hiukan myöhemmin päivällä. "Ei niin, että odottaisin siitä mitään apua koituvan", lisäsi hän halveksuvasti, "mutta tekee mieleni joka tapauksessa koettaa sitä."

Sitten tuli Japanin ylpeä veri pyytämään lääkettä kunniakkaihin haavoihinsa. Ja minä keräsin tulisia hiiliä molempain vastapuolteni päälaelle antamalla yksityiskohtaisia ja osaaottavia hoito-ohjeita. Nakata seurasi ehdottomasti ohjeitani, ja hänen haavansa kutistuivat umpeen päivä päivältä. Wada oli välinpitämättömämpi ja parani hitaammin. Mutta Martin epäili yhä, ja kun hän ei heti parantunut, hän esitti arvelun, että lääkäreitten voidesotkut saattoivat kyllä olla hyviä, mutta siitä ei seurannut, että samat voiteet olisivat kaikille sopivia. Häneen elohopeakloridilla ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Ja mitenkä minä saatoinkaan tietää, että juuri se olisi oikea lääke? Minullahan ei ollut minkäänlaista kokemusta. Vaikka minä sattumalta olinkin parantunut sitä käyttäessäni, niin ei se millään tavoin todistanut sitä, että kloridi olisi esittänyt jotakin osaa parantumisessani. Oli olemassa niin sanottuja yhteensattumia. Epäilemättä sentään oli sellaisiakin voiteita, mitkä kykenivät parantamaan, ja kohta kun hän tapasi oikean lääkärin, hän ottaisi selon oikeasta voiteesta ja hankkisi sellaista.

Juuri niinä päivinä saavuimme Salomonin saarille. Ainoakaan lääkäri ei suosittelisi sitä saaristoa sairasten oleskelupaikaksi eikä perustaisi sinne parantolaa. — Ensimmäinen ankkuripaikkamme oli Port Mary Santa Annan saarella. Seudun ainoa valkoinen mies, muuan kauppias, tuli aluksellemme. Tom Butler oli miehen nimi. Hän oli vakuuttava esimerkki siitä, millaiseksi Salomonin saaret voivat muuttaa voimakkaan miehen. Hän lojui veneessään yhtä avuttomana kuin kuoleva. Hänen kasvoillaan ei lois- tanut hymyä, niillä oli tuskin älynkään leimaa. Ja hänelläkin oli yaw-ihottuma, isoja rupia. Meidän piti nostaa hänet veneestä ja Snarkin laidan yli. Hän sanoi vointiaan aivan hyväksi ja olevansa ihan terve ja reipas. Käsivartta lukuunottamatta. Hänen käsivartensa näytti halvaantuneelta. Mutta sellaiset luulot hän torjui ylenkatseellisesti. Se oli ollut sellainen ennenkin, mutta oli taas parantunut. Moinen tauti oli tavallinen Santa Annan alkuasukasten keskuudessa, sanoi hän, kun autoimme häntä laskeutumaan jyrkkiä kajuutanportaita ja käsivarsi laahautui hervottomana askelmalta toiselle. Hän oli kieltämättä kammottavin Snarkilla milloinkaan käyneistä vieraistamme, ja kuitenkin luonamme oli käynyt joitakuita spitaalin ja norsutaudin uhreja.

Martin teki hänelle yaw-ihottumaa koskevia kysymyksiä, sillä tämän miehenhän toki piti tietää siitä jotakin. Ja totisesti hän tiesikin päättäen arvista, mitkä uurtelivat hänen käsivarsiaan ja jalkojaan, ja mätähaavoista, mitkä kukoistivat keskellä arpia. Oh, moiseen tottuu kyllä, selitti Tom Butler. Moiset haavat eivät ole lainkaan vakavia juttuja, ennenkuin ovat syöpyneet syvälle lihaan. Niillä oli tapana hyökätä valtimojen seinämiin, ja pian olivat valtimot puhki, ja silloin oli loppu käsissä — ei muuta kuin hommaa hautajaiset. Useita Santa Annan asukkaita oli äskettäin kuollut sillä tavalla. Mutta mitä se merkitsi? Kenellä ei ollut sitä sairautta, sillä oli jokin muu sellainen oli Salomonin saarten luonnonlaki.

Huomasin, että siitä hetkestä alkaen Martinin mielenkiinto haavojansa kohtaan rupesi nopeasti lisääntymään. Hän käytti kloridia entistä ahkerammin, ja keskustellessamme hän alkoi kasvavalla innolla puhua Kansasin puhtaasta ilmastosta ja muista erinomaisista ominaisuuksista. Charmian ja minä ajattelimme kaikessa hiljaisuudessa, että Kalifornia se sentään oli numero yksi joka suhteessa. Henry vannoi, että Rapa oli parhain, Tehei piti Bora Boran puolta, ja Wada ja Nakata ylistivät terveellistä Japania.

Eräänä iltana, Snarkin kiertäessä Ugin saaren eteläkärkeä ja etsiessä erästä kiitettyä'satamapaikkaa, saapui muuan Englannin kirkon lähetyssaarnaaja aluksellemme — eräs mr Drew, joka oli veneellään matkalla San Cristovaliin — ja jäi luoksemme päivälliselle. Martin, jonka jaloissa oli Punaisen ristin siteitä niin runsaasti, että ne näyttivät kangaskääröiltä, johdatti keskustelun yaw-ihottumaan. Niin, se sairaus oli hyvin tavallinen Salomonin saarilla, sanoi mr Drew. Kaikki valkoiset miehet saivat sen.

"Onko se ollut teillä itsellännekin?" kysyi Martin — sielu ja sydän ylösalaisin pelkästä ajatuksestakin, että Englannin kirkon lähetyssaarnaaja saattaisi potea niin alhaista tautia.

Mr Drew nyökkäsi ja selitti, että hänellä ei ainoastaan ollut ollut sanottua tautia, vaan että hänellä myös sillä hetkellä oli ruumiissaan muutamia hoidonalaisia haavoja.

Sydämeni tuskin löi vastausta odottaessani. Siitä vastauksesta riippui koko lääkärikunniani. Näin Martinista, että hän oli melkein varma kunniani kukistumisesta. Ja sitten tuli vastaus — oi sitä siunattua vastausta!

Tunnustan, että Martin kesti tappionsa kuin mies, ja olen vakuuttunut siitä, että jos sinä silmänräpäyksenä olisin pyytänyt saada vetää häneltä hampaan, hän ei olisi kieltänyt minua sitä tekemästä.

Kaikki valkoiset miehet saavat sanotun kiusallisen ihotaudin Salomonin saarilla, ja jok'ainoa naarmu muuttuu pian haavaksi. Jok'ainoalla valkoisella, jonka tapasin, oli se tauti, ja yhdeksällä kymmenestä se oli hyvin pahaluontoista. Oli yksi ainoa poikkeus — nuori mies, joka oli ollut siellä viisi kuukautta, mutta sairastunut kuumeeseen kymmenen päivää saapumisensa jälkeen ja sitten ollut niin usein kuumeessa, ettei hänellä ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta saada yaw-ihottumaa.

Mutta koko Snarkin väki paitsi Charmian sai taudin. Ja hänen olemuksestaan paistoi sama itsetyytyväisyys, mitä Japani ja Kansas olivat osoittaneet. Hän selitti verensä puhtauden kunniaksi sen, että pysyi terveenä, ja päivä päivältä hän yltyi yhä useammin ja äänekkäämmin puhumaan verensä puhtaudesta. Minä ajattelin hänen terveytensä syyksi sitä, että hän oli nainen ja sentähden yleensä säästyi saamasta haavoja ja naarmuja, joille me miehet olimme alttiina ankarassa työssämme Snarkia maapallon ympäri kuljettaessamme. Mutta sitä en hänelle sanonut. En tahtonut haavoittaa hänen itsetietoisuuttaan karkealla totuudella. Ja koska olin lääketieteen tohtori — joskin vain omatekoinen maallikkotohtori — tiesin taudista enemmän kuin hän ja tiesin myöskin, että aika oli liittolaiseni. Mutta silti sadattelin liittolaistani, kun se sitten antoi hänelle mitä sievimmän pikku näpsäyksen pohkeeseen. Käytin antiseptistä hoitotapaani niin sukkelasti, että ihottuma parani ennen kuin potilas ennätti ruveta uskomaan, että hänellä olikaan sellainen. Ja sitten olin jälleen kunniaton lääketieteen tohtori omalla laivallani. Olinpa pahempikin kuin sellainen, sillä minua syytettiin siitä, että olin väärämielisesti koettanut käännyttää häntä uskomaan, että hänellä oli yaw-ihottuma. Hänen verensä julisti puhtauden evankeliumiaan hillittömämmin kuin milloinkaan ennen, ja minä painoin nenäni merenkulkukirjoihini enkä luiskahtanutkaan mitään.

Mutta vihdoinkin se tuli toden teolla. Olimme silloin risteilemässä
Malaitan rannikolla.

"Ali right", sanoin siihen. "Mutta nyt saatat joka tapauksessa käyttää kloridisidettä. Ja parin, kolmen viikon perästä, kun haava on parantunut ja sinulla on arpi, mikä seuraa sinua hautaan saakka, voit oikein kernaasti lopettaa saarnaamiset veresi puhtaudesta ja esi-isiesi elämänvaelluksesta sekä sanoa minulle sensijaan, mitä ajattelet yaw-ihottumasta."

Hänen haavansa oli hopeadollarin kokoinen, ja kesti kokonaista kolme viikkoa, ennenkuin se parantui. Oli päiviä, joina Charmian ei kyennyt kävelemään haavan aiheuttamien tuskien takia, ja monta, monta kertaa hän selitti, että juuri se paikka, missä hänen haavansa oli, oli tuskallisin kipeän paikka. Selitin hänelle puolestani, että koska minulla ei ollut ollut yawia sillä kohtaa, olin taipuvainen olettamaan, että nilkan sisäsivulla rehoittava yaw oli tuskallisin. Vetosimme sitten asiassamme Martiniin, joka selitti meidän kummankin olevan väärässä ja julisti intohimoisesti, että tuskallisin paikka luonnollisesti oli säären etusivu.

Mutta aikaa myöten se tauti-ilmiö kadotti ensiviehätyksensä. Parhaillaan, tätä kirjoittaessani, minulla on viisi yaw-haavaa käsissäni ja sitäpaitsi kolme toisen säären etusivulla. Charmianilla on yksi kummallakin puolella oikeata nilkkaansa. Tehei kärsii sanomattomasti omistaan. Martinin uusin yaw saattaa varjoon hänen tähänastisensa. Ja Nakatalla on monia kymmeniä haavoja kiduttajinaan. Mutta samat kohlut kuin Snark on jok'ainoa laiva saanut kokea Salomonin saarilla näiden ensimmäisten löytäjien ajoista alkaen. Jäljennän tähän sanatarkasti pari otetta "Merenkulkijan oppaasta":

"Aluksella, joka viipyy pitemmän aikaa Salomonin saarilla, miehistön saamat naarmut ja nirhamat usein muuttuvat pahaluontoisiksi mätähaavoiksi."

"Vastatulleet voivat olla kutakuinkin varmoja siitä, että saavat kuumeen. Alkuasukkaatkin sairastavat sitä. Vuonna 1895 kuoli 50 henkeä käsittävästä valkoisesta väestöstä 9."

Nakata sairastui meistä ensimmäisenä kuumeeseen. Se tapahtui Penduffrynissä. Wadan ja Henryn vuoro tuli pian senjälkeen. Sitten Charmianin. Minun onnistui säilyä pari kuukautta, mutta minun lannistuessani Martin seurasi myötätuntoisesti esimerkkiä muutamaa päivää myöhemmin. Meistä kaikista seitsemästä Tehei on ainoa kuumeelta säästynyt, mutta kaksin verroin sitä pahemmin häntä on kiduttanut koti-ikävä. Nakata noudatti tapansa mukaan pilkulleen ohjeita, niin että hän kolmannen kuumekohtauksensa jälkeen hikoili pari tuntia, nieli kolme-neljäkymmentä grammaa kiniiniä ja oli heikko, mutta kunnossa jälleen vuorokauden kuluttua.

Vaikeammin hoidettavia potilaita olivat Wada ja Henry. Ensinnäkin Wadan oli vallannut vihoviimeinen pelko. Hän oli varmasti vakuuttunut siitä, että hänen tähtensä oli sammunut ja että Salomonin saarista tulisi hänen hautapaikkansa. Hänhän näki, miten halvassa hinnassa elämä oli hänen ympäristössään. Penduffrynissä hän näki, miten punatauti teki tuhojaan, ja onnettomuudeksi hän sattui näkemään, kun erästä ruumista kannettiin galvanoidulla peltilevyllä ja kun se kirstutta ja ilman minkäänlaisia hautausmenoja heitettiin maakuoppaan. Kaikilla oli kuumetta, kaikilla oli mätähaavoja, kaikilla oli jos jonkinlaisia sairauksia. Kuolema vaani joka taholla. Tänään elossa, huomenna vainajana — ja Wadalta unohtui, että oli vielä tämä päivä, hän uskoi huomisen jo tulleen. Hän jätti haavansa hoitamatta, ei käyttänyt niihin kloridia, ja raapimalla hän sai ne leviämään kautta koko ruumiinsa. Yhtä vähän hän noudatti kuumetta koskevia ohjeitani, ja seurauksena siitä oli, että hän sai kestää sitä viisi vuorokautta yhteen menoon, kun se muuten olisi mennyt ohi yhdessä päivässä. Ja Henryä, joka oli iso ja voimakas kuin jättiläinen, oli yhtä vaikea hoitaa. Hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta kiniiniä, sen takia, että hän joitakuita vuosia aikaisemmin kuumeessa ollessaan oli saanut lääkäriltä pillereitä, mitkä sekä kooltaan että väriltään olivat toisenlaisia kuin minun hänelle tarjoamani kiniinitabletit. Niinpä Henry siinä suhteessa olikin yhtä mahdoton kuin Wada.

Mutta sain sentään salaa puijatuksi kummankin ja hoidin heitä heidän omalla lääkkeellään — vetosin heidän mielikuvitukseensa. Apeamielisyydessään he olivat lujassa uskossa, että kuolisivat. Pakotin heidät nielemään annoksen kiniiniä ja mittasin heidän kuumeensa. Käytin silloin lääkekirstussani ollutta Fahrenheit-kuumemittaria, mikä oli aivan arvoton, valmistettu myyntiä, eikä käyttö varten. Jos olisin ilmaissut potilailleni, että lämpömittari oli ihan kelvoton, olisi aluksellamme pian ollut kaksi vainajaa. Voin vannoa, että heillä oli 105°:n kuume. Annoin kuitenkin ensin toisen, sitten toisen pitää hetken mittaria, tekeydyin sitä tarkastaessani tyytyväisen näköiseksi ja selitin iloisella äänellä, että heidän lämpönsä oli vain 94°. Sen jälkeen tyrkytin heille uuden kiniiniannoksen ja sanoin, että jos he vielä tuntisivat heikkoutta tai pahoinvointia, niin se aiheutui kiniinistä, minkä jälkeen jätin heidät yksiksensä toipumaan. Ja he toipuivatkin, Wada melkein vasten tahtoaan. Jos ihminen saattaa kuolla mielikuvituksensa takia — niin onko moraalitonta pitää häntä hengissä mielikuvituksen avulla?

Valkoinen rotu on joka tapauksessa numero yksi, kun tulee kyseeseen rohkeus ja elämänvoima. Toiselta kahdesta japanilaisestamme ja molemmilta tahitilaisilta miehiltämme meltoni mieli niin, että meillä oli täysi työ heitä piristäessämme ja että meidän melkein väkivallalla piti palauttaa heidät elämään. Charmianin ja Martinin sielua sairaus ei raskauttanut, he pitivät mahdollisimman pientä ääntä sen olemassaolosta, ja he vaelsivat levollisina ja rauhallisina parantumisen tietä. Kun Wada ja Henry olivat vakuuttuneita kuolemastaan, vaikutti heidän hautajaismielialansa niin valtavasti Teheihin, että mies itki ja rukoili tuntikausia yhteen menoon. Martin sitävastoin makaili ja kiroili — ja parani, ja Charmian valitteli — mutta suunnitteli samalla kertaa, mitä kaikkea tekisi taas parannuttuaan.

Mutta Wada poloista! Häneltä murtui selkäranka silloin, kun Charmian ja minä otimme hänet mukaamme Malaitan ihmissyöjäsaarelle pienellä jahdilla, minkä kapteeni oli murhattu siellä puoli vuotta aikaisemmin. Kai-kai merkitsee ruokaa, ja Wada oli aivan varma siitä, että hänestä tulisi kai-kaita. Malaitalla olimme hampaita myöten aseistettuina ja alituisesti varuillamme. Jos otimme kylvyn jollakin jokisuulla, oli kivääreillä varustettuja mustia vartiomiehiä läheisyydessä. Tapasimme englantilaisen sotalaivan, joka poltti ja pommitti kyliä rangaistukseksi murhista. Henkipatoiksi joutuneita alkuasukkaita pakeni aluksellemme turvaa etsimään. Murhat olivat aivan jokapäiväisiä Malaitalla. Syrjäseuduilla saimme varoituksia ystävällismielisiltä villeiltä, jotta osasimme välttää vihollismielisten hyökkäyksiä. Aluksemme oli Malaitalle kaksi päätä velkaa, ja se velka saatettiin periä meiltä milloin tahansa. Ja kaiken kukkuraksi ajauduimme riutalle, missä meidän ampuma-aseet toisessa kädessä täytyi pitää ryövärikanootteja loitolla, samalla kuin toisella kädellä teimme työtä pelastaaksemme aluksemme pirstaantumasta. Kaikki se meni yli Wadan voimien. Hän tuli hiukan höperöksi, ja vihdoin hän pakeni Snarkilta Ysabelin saarella eräänä rajusade- ja myrskypäivänä, uuden kuumekohtauksen ovella ja keuhkokuumeen vaarassa ollessaan. Ellei hän joutunut kai-kaiksi ja jos hän jaksoi läpäistä kuumeen ja ihotaudit, joita siellä raivoaa, hän hyvällä onnella pääsi sieltä lähisaarelle kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua. Hän ei milloinkaan luottanut lääkärintaitooni, vaikka menestyksellisesti jo ensimmäisellä otteella vedin häneltä kaksi pakottavaa hammasta.

J.K. Snark on nyt ollut kuukausimääriä oikeana sairashuoneena, ja alamme jo tottua siihen. Meringelaguunilla, missä kallistimme Snarkin ja puhdistimme sen kupariosat, oli päiviä, joina vain yksi ainoa miesjoukostamme kykeni menemään veteen töihin. Myös plantaasin kolme valkoista makasivat kuumeessa.

Tätä kirjoittaessani olemme eksyneet merelle, jonnekin Ysabelin saaren koillispuolelle, ja tähystelemme turhaan Lord Howen saarta, mikä on kehäriutta eikä sitä sentähden havaitse ennen kuin on aivan törmätä siihen. Kronometri on epäkunnossa. Aurinko ei paista, enkä myöskään voi tehdä tähtihavaintoja yöaikaan — vuorokaudet läpeensä on pelkkää myrskyä ja sadetta. Kokkimme on paennut. Nakata on koettanut hoitaa sekä hänen että omat tehtävänsä, mutta makaa nyt kuumeessa. Martin on vast'ikään päässyt kuumekohtauksesta ja on saamaisillaan uuden. Charmianin kuume on muuttunut jaksoittaiseksi, ja hän tarkastelee parhaillaan muistikirjaansa arvioidakseen, milloin seuraava kohtaus tulee. Henry on ruvennut syömään kiniiniä, mutta osoittaa epämieluisia seurauksia. Ja minun kuumekohtaukseni ovat äityneet yhtä äkillisiksi kuin nuijanisku, enkä milloinkaan tiedä, millä hetkellä joudun niiden uhriksi. Vahingossa olemme antaneet kaikki jauhomme eräille niitä vailla olleille valkoisille miehille, emmekä tiedä, milloin pääsemme maihin. "Salomoninhaavamme" ovat pahempia kuin milloinkaan ennen, ja niitä on paljon entistä enemmän. Kloridimme jäi pahaksi onneksi Penduffrynille. Vetysuperoksidi on lopussa, ja kokeilen nyt booraksiliuoksella, lysolilla ja antiphlogistiinilla. Ellen niitä laakereita lääkärinä, niin ei se ainakaan johdu praktiikan puutteesta.

J. K. On kulunut kaksi viikkoa siitä, kun kirjoitin edellä olevan — ja Tehei, joka aikaisemmin on ollut ainoa terve aluksellamme, on nyt maannut kymmenen vuorokautta kuumeessa, mikä on paljon kovempaa kuin meidän milloinkaan potemamme, ja hän makaa vielä sen kourissa.

Hänen lämpötilansa on lakkaamatta noussut 104:°ään, ja hänen valtimonlyöntinsä 115:een.

Tehein kohtaus kehittyi mustaksi kuumeeksi — kovimmaksi muodoksi malariaa, mikä lääkärikirjojen vakuutusten mukaan saattaa aiheutua myöskin eräänlaisista ihotaudeista. Olen tosin saanut hänet läpäisemään kuumeen, mutta nyt olen aivan neuvotonna, sillä hän on tykkänään menettänyt järkensä.

J. K. Eivät edes lemmikkieläimemme ole säilyneet terveinä. Saimme Meringe-laguunilta kaksi sellaista, irlantilaisen terrierin ja valkoisen kakadun.

Terrieri putosi ensin portailta kajuuttaan, ja siltä herpaantui vasen takajalka, sitten se teki toisen samanlaisen lentoretken, ja oikea etujalka herpaantui. Tällä haavaa sillä on vain kaksi jalkaa, joilla kulkea. Mutta onneksi ovat ne vastakkaisilla puolilla, niin että se voi hypellä niiden varassa molempia muita laahaamalla. Kakadumme jäi kajuutan kattoikkunan alle niin pahasti, että sen päivät piti päättää, ensimmäinen kuolemantapaus aluksellamme lukuunottamatta useiden laidan yli lentäneiden kanojemme hukkumista, jotka nyt olisivat terveellistä ravintoa toipilaillemme. Torakkamme ovat ainoat, jotka ovat aivan hyvässä voinnissa. Niihin ei tartu tauti, eikä niille satu tapaturmia, ja ne kasvavat, ja niiden ruokahalu kasvaa päivä päivältä — ne nakertavat nukkuessamme kynsiämmekin.

J.K. Charmianilla on uusi kuumekohtaus. Martin on kovassa epätoivossaan ryhtynyt käyttämään hevoskuuria kuparisulfaattia ihottumaansa, ja hän kiroaa Salomonin saaria. Minä puolestani hoidan merenkulkuamme ja lääkärinammattiani, kirjoittelen välillä ja olen kaikkea muuta kuin terve. Lukuunottamatta mielisairaitamme ei aluksellamme ole kenellekään käynyt niin hullusti kuin minulle. Matkustan ensimmäisellä höyrylaivalla, minkä tapaamme, Australiaan leikattavaksi. Sairauksieni luetteloon minun on nyt lisättävä uusi ja outo. Viime viikon aikana käteni ovat turvonneet kuin vesitautisella. Saan ne nyrkkiin vain suurella vaivalla. Köysien haalaaminen aiheuttaa sietämättömiä tuskia. Tuntuu alituisesti siltä, kuin käteni olisivat täynnä pahoja kylmänhaavoja. Ja iho kesii kummastakin kädestä aivan levottomuutta herättävässä määrässä, ja uusi alta paljastuva muuttuu kovaksi ja paksuksi. Lääkärikirjoissani ei mainita sanaakaan moisesta sairaudesta. Mitä se on?

J.K. Martin on vast'ikään tehnyt kokeen poltetulla alunalla — ja hänen Salomonin saarille lausumansa siunaukset katkuavat entistä pahemmin tulikiveltä.

Henry on saanut reumatismin selkäänsä. Kymmenen ihokerrosta on kesinyt käsistäni, ja yhdestoista kesii parhaillaan, ja Tehei on entistä enemmän järjiltään. Hän rukoilee yötä päivää Jumalaa, ettei tämä tappaisi häntä. Nakatalla ja minulla on jälleen kuumeen oireita. Ja päälle päätteeksi Nakata sai eilen verenmyrkytyskohtauksen teimme työtä puoliyöhön saadaksemme pahan hänestä poistumaan.

Snarkin pituus oli neljäkymmentäkolme jalkaa vesirajasta, viisikymmentäviisi keulasta perään, leveys viisitoista jalkaa, ja se kulki seitsemän jalkaa kahdeksan tuumaa syvässä. Se oli rikattu ketchiksi. Kannen alla oli tilaa kuuden jalan korkeudelta, ja suurkansi ja keulakansi olivat sileät. Siinä oli neljä "taatusti" vedenpitävää kammiota. Seitsenkymmenhevosvoimainen bensiinimoottori antoi toisinaan kulkuvoimaa suunnilleen kahdenkymmenen dollarin peninkulmataksalla. Viisihevosvoimainen kone käytti pumppuja silloin, kun sattui olemaan kunnossa, ja kaksi kertaa se osoitti kykenevänsä käyttämään valonheittäjää. Akkumulaattoriparistot toimittivat tehtävänsä neljä, viisi kertaa kahden vuoden kuluessa. Suurveneen, mikä oli neljätoista jalkaa pitkä, väitettiin käyttäytyvän aivan kunnollisesti toisinaan, mutta sen kone teki aina lakon heti, kun minä siihen astuin.

Mutta Snark purjehti. Se oli ainoa tapa, millä se kykeni kunnolla liikkumaan. Se purjehti kaksi vuotta eikä kertaakaan törmännyt kariin, riuttaan tahi matalikkoon. Siinä ei ollut lainkaan painolastia, sen rautaköli painoi viisi tonnia, mutta sen syväkulkuisuus ja koholaidan korkeus tekivät sen hyvin vakavaksi. Kun se täysissä purjeissa joutui troopillisiin myrskyihin, sen laita ja kansi hautautuivat monta kertaa veden alle, mutta se pysyi itsepäisesti pystyssä. Sitä oli helppo ohjata, ja se kykeni purjehtimaan liki hankatuulta, laitamyötäistä ja poikkituulta yötä päivää kenenkään tarvitsematta olla ruorissa. Loorinkituulessa ja tarkasti asetetuin purjein se mutkitteli vain yhden piirun kummallekin puolelle suunnastaan ja myötätuulessa vain puolitoista piirua — samoin kenenkään olematta ruorissa.

Snark rakennettiin osaksi San Franciscossa. Sinä aamuna, jolloin sen köli piti valaa, tapahtui suuri maanjäristys. Sitten vallitsi täysi anarkia. Kun alusta oli rakennettu kuusi kuukautta yli määräajan, purjehdin sillä, niin keskeneräinen kuin se olikin, Havaijille, kone pohjalle köytettynä ja joukko rakennusaineita kannella. Jos olisin jäänyt San Franciscoon työn valmistumista odottamaan, en olisi päässyt lainkaan matkalle. Mutta vaikka alus ei ollut kaikin puolin valmis, se maksoi neljä kertaa niin paljon kuin se oikeastaan olisi maksanut täydessä kunnossa.

Snark tuntui tulleen tuhkimona tähän maailmaan. Se takavarikoitiin San Franciscossa, sen paperit julistettiin vääriksi Havaijilla, ja sitä sakotettiin karanteenimääräysten rikkomisesta Salomonin saarilla. Sanomalehdet olisivat joutuneet kadotukseen, jos olisivat edes siteiksi puhuneet siitä totta. Kun olin erottanut erään kelvottoman kapteenin, ne sanoivat minun lyöneen murskaksi miehen jok'ainoan luun. Kun muuan nuori mies — Roscoe — palasi kotiin jatkamaan opintojaan yliopistossa, tiedotettiin, että olin oikea Susi-Larsen ja että koko miehistöni oli paennut kovakätistä kohteluani. Ainoat lyönnit, mitkä Snarkilla todella annettiin, sai kokkimme kelvottomalta kapteenilta, joka pahoinpiteli häntä ja oli päässyt palvelukseeni väärennettyjen todistusten nojalla. Erotin kapteenin Fidzi-saarilla. Charmianilla ja minulla oli myös tapana nyrkkeillä saadaksemme ruumiinliikuntoa — mutta kummallekaan ei koitunut pahoja vammoja.

Retkemme oli huviretki. Minä rakennutin Snarkin ja maksoin sen ja kaikki muut kustannukset. Sitouduin kirjoittamaan kolmekymmentäviisituhatta sanaa käsittävän kuvauksen matkastani erääseen aikakauslehteen, minkä piti maksaa minulle siitä saman taksan mukaan kuin kotona kirjoittamistani kertomuksista. Heti aikakauslehti ilmoitti yleisölle, että se lähettäisi minut kiertämään maailman ympäri omalla kustannuksellaan. Aikakauslehti oli rikas, ja jok'ainoa ihminen, joka jollakin tavalla joutui Snarkin kanssa tekemisiin liikeasioissa, otti kolminkertaiset hinnat, sen tähden että aikakauslehti luonnollisesti jaksoi ne maksaa. Sanottu satu oli levinnyt kaukaisimmillekin Etelämeren saarille, ja sain maksaa kaikesta sen mukaisesti. Tähän päivään saakka koko maailma on uskonut, että aikakauslehti kustansi kaiken ja että minä ansaitsin kokonaisen omaisuuden matkallani. Moisten tiedonantojen jälkeen on vaikea saada ihmisiä vakuutetuiksi siitä, että retkemme oli huviretki.

Matkustin tosiaankin Australiaan päästäkseni sairaalaan ja makasin siellä viisi viikkoa. Viisi kuukautta makasin sitten kovasti sairaana hotellissa. Käsissäni olevaa salaperäistä tautia ei ollut Australian erikoislääkärien tietopiirissä. Se oli aivan tuntematon lääketieteellisessä kirjallisuudessa. Sellaisista tapauksista ei ollut milloinkaan kuultu puhuttavan. Vaiva pääsi myös jalkoihini, niin että toisinaan olin yhtä avuton kuin lapsi. Väliin käteni saattoivat olla kaksi kertaa luonnollista kokoaan isommat, ja seitsemän eri kerrosta kuollutta ja kuolevaa ihoa kuoriutui niistä samalla kertaa. Tapahtui, että varpaitteni kynnet vuorokaudessa paisuivat niin, että ne olivat yhtä paksut kuin pitkät. Kun ne viilattiin pois, ne olivat vuorokauden kuluttua taas yhtä paksut.

Australialaiset erikoislääkärit olivat yksimielisiä siitä, ettei tauti ollut loistauti, ja sentähden sen piti olla hermotauti. Paha ei siitä kuitenkaan parantunut, ja minun oli mahdotonta jatkaa matkaamme. Ainoa tapa, millä se olisi käynyt päinsä, olisi ollut sitoa minut vuoteeseen, sillä avuttomuudessani — en kyennyt tarttumaan mihinkään käsilläni — en olisi voinut liikkua pienellä keikkuvalla aluksellamme. Ja sitäpaitsi sanoin itselleni, että oli olemassa paljon aluksia ja että saattoi tehdä paljon matkoja, mutta että minulla oli vain yksi pari käsiä ja vain yhdet varpaankynnet. Aprikoin edelleen, että omassa ilmastossani Kaliforniassa hermoni olivat aina pysyneet terveellisessä tasapainossa.

Kotiin palattuani olen tullut aivan entiselleni. Ja olen oppinut sellaista, mitä en ennen tietänyt. Käsiini sattui kirja, minkä oli kirjoittanut Yhdysvaltain armeijan eversti Charles E. Woodruff ja minkä nimi oli "Troopillisen valon vaikutus valkoisiin". Siitä sain tietää sairauteni laadun. Sittemmin olen tavannut eversti Woodruffin ja kuullut, että hän on potenut samaa vaivaa kuin minä. Hän itse oli sotilaslääkäri, ja seitsemäntoista hänen ammattiveljeään oli Filippiineillä vaivannut päätään hänen taudillaan ja tehnyt samantapaisia johtopäätelmiä kuin australialaiset erikoislääkärini. Tiesin nyt, että olin erikoisen altis troopillisen valon tuhoisalle vaikutukselle. Ultraviolettisäteet olivat olleet tuhota minut, aivan kuin röntgensäteet ovat kokeiltaessa tuhonneet useita ihmisiä.

Sivumennen tahdon mainita, että muiden vaikeuksien joukossa, mitkä pakottivat meidät keskeyttämään matkamme, oli tauti, mitä milloin nimitetään "terveen taudiksi", milloin "eurooppalaiseksi spitaaliksi" ja milloin "raamatulliseksi spitaaliksi". Tästä salaperäisestä taudista, mikä ei ole "oikeata spitaalia", ei tiedetä lainkaan mitään. Lääkärit eivät ole keksineet minkäänlaista parannuskeinoa, mutta on kuultu puhuttavan, että sairaus on parantunut itsestään. Mitenkä se tulee — ei tiedetä. Mitä se on — ei tiedetä. Mistä syystä se katoaa — ei tiedetä. Mitään lääkkeitä käyttämättä, pelkällä Kalifornian terveellisessä ilmastossa oleskelulla hopeakiilto katosi ihostani. Lääkärit olivat antaneet minulle vain yhden toiveen: että paha saattoi parantua itsestään, ja se paranikin.

Lopuksi yleisarvostelma matkastamme. Minun tai jonkun muun on helppo sanoa, että se oli hauska. Mutta paremmankin todistuksen siitä on antanut se nainen, joka oli mukana alusta loppuun. Kun sairaalassa ilmoitin Charmianille, että minun täytyi keskeyttää matka ja palata kotiin Kaliforniaan, täyttivät kyyneleet hänen silmänsä. Kaksi päivää hän oli musertunut ja onneton sen tähden, että ihana, ihana matkamme oli lopussa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETELÄMERE AURINGON ALLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Etelämere auringon alla

ETELÄMEREN AURINGON ALLA

SISÄLLYS

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE