The Project Gutenberg eBook of Ryysyrannan Jooseppi, by Ilmari Kianto

Elä värise, oi kärsivä ihminen, elämän kurjuutta, vaan jos jaksat oman sielusi pohjattomassa murheessa, käy sisään Suomen kansan majaan ja näe hänen köyhyytensä, viheliäisyytensä ja saamattomuutensa! Arvostele, jos osaat, mutta älä päättele väärin, moni vieras ennen sinua on tehnyt harhalaskelman ja jälkeesi tulee tuhansia, jotka nenäänsä pidellen pakenevat ja tiuskaisevat: se on hävytöntä, miten ihminen elää! ja samalla sen unhoittavat ja palaavat parempiosaisten luo…

Kuinka syvään täytyneekään yhteiskunnan nöyrtyä, kuinka kovan kurituksen alle koko kansan sortua ennenkuin sydämen suuri viertotie on raivattu niiden kaikkien luo, jotka hukkuvat tuhansien järviemme tuntemattomiin vesiin…!

Ah, me kuulemme heidän hätähuutonsa sumussa, tuolla kohoaa käsivarsia ulapan pinnasta, mutta me suljemme korvamme ja silmämme ja riennämme paadutetuin omintunnoin elämännautintoihin, sillä mitäpä meihin muiden kuolemankamppailu kuuluu — pelastakoon jokainen itsensä. Niin, herra kansalainen, kapitalisti, niin, sinä hymyilevä, hyväosainen maailmanneiti, rientäkää te vain omiin harrastuksiinne, hienosti nyrpistäen nenää — ja jättäkää toiset huutamaan ja hukkumaan. Sillä sehän on maailman meno…

Ryysyranta on torpan nimi. Olisi liian juhlallista, jos sanoisimme että se sijaitsee jossakin. Sellaiset mökinrähjät yleensä eivät sijaitse, vaan niitä yksinkertaisesti on olemassa, ne kasvavat armaan isänmaan kamarasta kuin rumat lehmänsienet. Sopikaamme siis siitä että Ryysyranta ei sijaitse juuri missään, vaan että se tavataan siinä suuressa korpipitäjässä, jonka yhteinen kansallinen nimi on Rämsänranta. Petkelkylässä, Petkeljärven töyräällä — sieltä Ryysyranta löytyy.

Tuollainen hyvin harmaja, pahanpäiväinen ihmispesä, jonka jokainen seinähirsi todistaa ajan hammasta. Varsinkin vesikatto on kodikas, sillä se on sen näköinen kuin olisi saanut kovasti tukkapöyryä — huiskin häiskin siellä törröttävät malot, jotka suvaitsevat liikkua myrskyllä vieläpä tekevät ruuhkankin kuin pienet tukit koskessa. Mutta suuret tuohilevyt malkojen alla ovat kasettuneita kuin vanhat kotiparkkisaappaat — ne eivät laske vettä läpi ja se olisikin liikaa, sillä kyllä vedenlaskijoita tavataan alempanakin, poutasäälläkin lorina kuuluu…

Astukaamme sisään Ryysyrannan »paraatikäytävästä». Portaita ei ole, kuinka siis voisi puhua »havuista porrasten edessä»! Paljas likainen maa ja kynnys — ja kansalainen astuu porstuaan , joka oikeastaan ei ole porstuakaan, vaan välikkö. Oikealle jää nyt kehikko , tuo ikuisesti tulipesää puuttuva kylmä kamari, taustassa törröttää peräinen , pahansiivoinen, tunkkainen ruokatörkykomero, ikikylmine, särkyneine kiukaineen, jonne emme vierasta neuvo kurkistamaan, kyllin kärsivällisyyttä jo koettelee, kun astuu perhetupaan eli pirttiin . Kenties saa hiukan kumartua, jotta ei lyö päätään kamanaan. Huomasittekos ovea, hyvä vieras, se on tuollainen kevyt latuska kuin heinäladossa, raoista kiiluu ilma. Siinä te nyt korkeana seisotte ja voitte heti istuutua alaskin, jos löydätte sopivan pinta-alan takapuolellenne. Vihdoin sen tietysti löydättekin ja kyykötätte siinä hiukan käsienne varassa, sillä Ryysylän penkit ovat kapeat ja ette varsin tahtoisi heittäytyä selkäkenoon seinää vasten — mustat rakoniekat hirret kihisevät kuusijalkaisia, jotka ovat sangen kesyä karjaa, saisitte pian ruskeatakkiset niskaanne. Niinpä siis istutte siinä missä pinta-ala antautuu, ja hellävaroin hyväilee pirtin lämpö poskianne. Pieni on Ryysyrannan pirtti, totisesti, mutta paljon siihen mahtuu. Kuusituhatta russakkaa ja kuusi lasta, isäntä, emäntä ja ämmä, kissa ja koira! Musta muurinmöhkäle, rukki ja kätkyt, patapölkky ja suolahuhmar, pöytä ja lavitsa — siinäpä huonekalutkin alkavat olla. Lattia on pahasti puhki, suureen koloon on mukava lakaista törkyä silloin kun sitä kasautuu niin paljon että torpanväkeä itseäänkin iljettää. Rääsyjä ja riekaleita ei koskaan lakaista kokoon, niitä ajelehtii kaikkialla ja samoin paritonta kenkärajaa pidetään ikäänkuin elämisen halun merkkinä, sitä retuuttaa konsa koira, konsa kissa, milloin mökin pienin mukula. Kolme on akkunaa, mutta oi niiden ruutuja, laskette pian yhdeksän päreillä ja rievuilla tukittua kehystä. Huomaa, hyvä vieras, kuinka likainen on lattia, kuinka rosoinen se on ja kuinka sille lakkaamatta syljetään, mutta kuinka rakas ja kotoinen se silti on tuo pienen perhetuvan kova perustus, sitä ei vaihdettaisi palatsien parkettiin — ken Ryysyrannan lattialle kerran penskana pyörähti piehtaroimaan, hän piehtaroi siinä elinkautisesti ja hänen hellä suhteensa tuohon pakarainsa suutelijaan jatkuu hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen.

Olette liian äkkinäinen, jalo vieras, teitä kiusaa varmasti pienen pirtin tukahduttavan lämmin sisäilma, puolialastomat lapset, rääsyt ja russakat — voitte käydä vilvoittelemassa ulkona. Teette sielläkin vastenmielisiä havaintoja — maahengenjohdot kiertävät pihavieriä, jos olette riisuneet märät saappaanne, siis varokaa valkoisia jalkojanne. Käymälää ette löydä, suojaton takatunkio työntää teidät pellolle… Navettakuja ja hirsikota ovat niin pimeitä paikkoja että tuskinpa viitsitte niihin ulottaa tutkivaa katsettanne. Tuossa piipottaa pieni aitan röttelö, kepeästi kallellaan, rannempana retkottaa heinälato, sekin vierimässä järveen — Ryysyrannan kaikki rakennukset kekottavat kellellään. Missä on sauna? Missä riihi? Ahaa — sauna ja riihi Ryysyrannassa ovat yksi ja sama asia: sauna ja riihi näyttelevät vuoroin osaansa samalla lavalla — jumalanvilja ja jumalankuva sivelevät samaa lattiaa, riihenuuni on löylykiuvas. Viheliäinen muodoltaan on tämäkin saunariihi, sitä voisi yhtä hyvin luulla sikoläätiksi, mutta nelijalkaista sikaa ei ilmoisna ikänä ole nähty Ryysyrannalla. Eikä liioin hevosta; tallia ei tarvita; jos hevonen ilmestyisi, niin se tukittaisiin navettaan. Poro on aniharvoin seisonut taivasalla tanhualla, ei ole varaa pitää poroakaan. Kas, onpahan talossa tuuliviiri — pitkän salon päässä vinkuu pieni, harmaa viirikukko. Pitää olla tarkk’ampuja, jos mieli siihen luodikolla napsauttaa. Silloin viirikukko kiekaisee, muuten se vain hissukseen vikisee myrskyssä…

Torpan isännän nimi on Jooseppi. Ryysyrannan Joosepin kyllä kaikki tuntevatkin, jotka yleensä tuntevat rämsänrantalaisia ja varsinkin petkelkyläläisiä, Ryysy-Jooseppi eli Jooseppi Kenkkunen on tottapuhuen Petkelkylän keskeisin henkilö, hänet tietävät yhtähyvin moukat kuin herrat. Ja hän ansaitseekin moisen laajan tuntemuksen — sen arvoinen on mies korventaistelijana ja ihmisenä. Jo ulkonaiselta olennoltaan hän herättää huomiota — kyttyräselkä, ilmehikkäät kasvot, taiteellisesti roikkuvat ryysyt ja sukkela suu. Hänen iloisen, intohimoisen äänensä erottaa jo puolen kilometrin päästä järveltä tai kankaalta, kun hän milloin soutaa kieputtaa järven selällä tai samoaa metsäpolkua kuin hilpeästi hölkyttävä karhu. Hänen vaimoansa tunnetaan vain suppeammassa piirissä siitä syystä ettei akkaihminen lapsiltaan pääse liikkeelle kuten ukkoihminen, mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi. On toinenkin valtava syy, miksi ei Kaisa-Reeta pääse tikahtamaan mökiltään — hänellä ei ole hametta eikä paitaa. Silloin kun lähtee kirkonkyliin, täytyy lainata hame ja paita toisilta akoilta, mutta tämä ei ole niinkään helppo tehtävä, sillä ei monella muullakaan akalla ole kirkkohametta eikä ainoata paitaa tee mieli riisua päältään — ja sitäpaitsi asuvat ne akat niin kaukana Ryysyrannalta ettei lainaamiseen aina ole tilaisuutta.

Ei oikein uskoisi että Jooseppi Kenkkusen akka on niin kurjassa asemassa, että ei ole oikeata hametta eikä paitaa, mutta sellainen on kansantapa Rämsänrannan Petkelkylällä. Kun ei ole, niin ei ole! Sitä Kaisa-Reeta itsekkin ihmettelee, vieläpä suree syvästi. Onhan hän pyhäkoulunopettaja Rautiais-vainaan tytär ja hänellä on veli herra — kansakoulunopettaja Etelä-Suomessa — ja sisar (eli systeri niinkuin Rämsänrannalla sanotaan) naituna Helsingin poliisille. Kaisa-Reeta joutua juopsahti Jooseppi Kenkkusen kanssa mökkisille ja sanoi ikuiset jäähyväiset herrastelulle — happane siihen alushameinesi Ryysyrannalle ja lykkää lapsia Jooseppi juuttaalle, mihinkäs pääset, ristitty vaimonen!

Ja kyllä hän on parastaan koettanutkin Kaisa-Reeta riepu — yhdeksän lasta on jo lykännyt tulemaan tähän pahaan maailmaan ja voi lykätä vielä toiset yhdeksän, jos ei masina seisahdu. Tosin on Kaikkivaltias kaikkiviisaudessaan kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa — ne raukat ovat siis päässeet vähän siistimpään lusseeriin kuin Ryysyrannan russakkapirttiin, mutta vanhempain kunniaksi on mainittava, että kovalle on ottanut ennenkuin Kaisa-Reeta äitinä ja Jooseppi isänä ovat luovuttaneet luomuksensa kuoleman kuninkaalle. Voi niitäkin tulisten pihtien nipistyshetkiä!

Puoli tusinaa on nyt vain lasta jälellä Ryysyrannan pienessä pirtissä, tehkäämme luettelo. Ensiksi Aapeli Jooseppi, sitten Irmeli Kaija-Riita, sitten Leena Kenoveeva, sitten Liisa Valapuri, sitten Einari Jaakoppi ja lopuksi Kurli Kustaava — kauniita nimiä kaikki. Ämmän, emännän äidin nimi on Retriika, koiran nimi Vekku ja kissan — Mirkku. Navetan nimikot Vaihtelevat: Mansikki ja Marmelaati — Rusina ja Heluna — Omena ja Äpyli. Joskus on ollut sonnikin nimeltä Valpas (kirkonkyläläiset lisäävät leikillään korkonimen »Hänninen») tai vierailee naapurin punainen härkä Puplikaani. Pässin nimi on vain Pässi ja paria lammasta, silloin kun mitään villavaa eläintä on karsinassa, maanitellaan vain testepiioiksi, voimme siis nimittää: Testepiika n:o 1 ja Testepiika n:o 2. Russakoille ja muille syöpäläisille ei toki nimiä jakseta antaa.

Kenkkusen veljeksiä siinä Petkeljärven rantamilla on tavattavissa oikeastaan viisi kappaletta, mutta Ryysyrannan Jooseppi suvulle värin antaa ja heimon karvat pystyssä pitää. Aatami, pitkä ja sala-ärmäkkä mies, isännöi syntymätaloa Kenkkuvaaraa, Roope, piskuinen pippurisilmä, heiluttaa kurikkaansa Lintuniemen matalassa torpassa, Konsta, komea uros, köyhyydessäänkin koppava ja leikinsietämätön kuin rakuunaluutnantti, hallitsee kuuluisaa Elettävän savusaunaa, Kunnari veli uhmailee uloinna Ulkuniemessään ja sekaantuu aniharvoin toisten touhuun. Ryysyrannan Jooseppi kääpiöön suhtautuu velisarja miten milloinkin, saattaapa kantaa kaunaa seitsemänkin vuotta hiihtämällä tai soutamalla ylpeästi rannan alitse sivu, toisinaan taas tormataan maailmaa parantamaan koko päiväksi ja yöksi — sattuu näet yhteistä haukuttavaa, ja totisesti saa silloin maineensa kuulla tämä pahanpäiväinen yhteiskunta, konsa Konsta ja Jooseppi tai vielä Roopekin Ryysyrannan pienessä pirtissä lakia lukee.

Kenkkus-veljeksille yhteistä on näet kirottu köyhyys ja pahan maailman pieksäminen suullaan, uteleva tiedonhalu sekä eräänlainen syvä mietiskely ja kohtalon filosofoiminen. Kenkkuset ovat siis ennenkaikkea ihmisiä, vieläpä hengellisesti virkkuja ihmisiä. He ovat kaukana typerästä, he taistelevat taisteluansa sydän kurkussa, he ovat hyvin herkkiä vaikutelmille, he pohtivat itseään elämää ja seuraavat kiihkeästi ajan virtauksia. Kenkkuset ovat herrain henkiystäviä ja samalla herrain verivihollisia aina asianhaarojen ja hyötypolitiikan mukaan, ei ketkään niinkuin Kenkkuset osaa herroja edessäpäin imarrella tai takanapäin haukkua — Kenkkuset eivät luota herroihin, mutta käyttävät herroja hyväkseen, he haluaisivat itsekkin herroiksi ja juuri sentähden he vihaavat herroja, koska näkevät että herruus heihin nähden on supi saavuttamaton ihanne. Heille ei siis jää muuta kuin ylpeillä siitä että eivät ole eivätkä voi olla herroja. Kenkkuset ovat sitä Suomen kansan ryysyaatelistoa, jonka jälkeläiset kaukaisessa tulevaisuudessa kerran ottavat vallan ja herruuden käsiinsä tässä maassa ja verkavaatteissa komentelevat puolestaan tulevaisuuden ryysyniekkoja, jos niitä nimittäin vielä tulevaisuuden yhteiskunnassakin tavataan. Kenkkusten veressä siis piilee suuri elinvoima ja isänmaan tärkeä elementti, Kenkkusia ei ajattelevan ihmisen sovi ylenkatsoa eikä maahan polkea. Onneksi tai onnettomuudeksi he eivät ole itsetietoisia suuresta merkityksestään, sillä jos he sen tietäisivät, niin he itse korottaisivat äänensä kaukokorvessa ja huutaisivat niin että rannat raikuisi: Eläkööt Kenkkuset!

Talvi on ja tuiskuttaa. Kinokset seinävierillä kohoavat kohoamistaan. Järvenpuoleisesta akkunasta kurkistaa jo lumivuori sisään. Koko Ryysyranta on valkean ryöpyn vallassa ja paha siivo pihalta on tyystin kadonnut. Kaiken mustan on valkoiseksi sivellyt nahturillaan Pohjolan taidemaalaritonttu, kaikki koleat, särmät ja rosot, kuopat ja törrötykset on tämä Suomen ensimäinen arkkitehti veistänyt sileiksi tai muovaillut kauniisiin kaarrelmiin. Kuinka soman nietoksen onkaan lumitaiteilija sommitellut kujan viereen ja rakentaa paraikaa pyramiidia tunkion päälle! Jospa mökin emäntä Kaisa-Reeta sen vain ymmärtäisi eikä heittäisi lapiollaan mustaa törkyä ulos luukusta! Lätskis. Suomen suurinta arkkitehtia tuo akan siivoton väliintulo suututtaa, hän nostaa hirveän metakan ja huutaa oppipojilleen: heittäkää hälle vasten kuonoa, peittäkää koko muija lumeen!

— Sus siunatkoon, minkä pöläkän nosti! kuuluu navetasta lehmänmölinän lomasta ja emäntä tuppaa olkitukon lantaluukun aukkoon. Sitten hän kouraisee harmaata hamerepalettaan ja kyykistyy tyhjään parteen. Lehmä töykkää emäntää turvallaan intohimoisesti haluten lisää rehua. »Äpyli! Äpyli! eläkä siinä… ei ole nurmia… jyrsi parkkia… eikö sulle haavankerppukaan kelpaa… kato hylyky kun sotkoo jalakoihinsa… syö jäkälän moskaa… kun et lypsäkkään…», puhelee Kaisa-Reeta häärien puolipimeässä, pahanpäiväisessä navetassa.

— Äiti hoi, äiti, mammii!… huutaa pieni, repaleinen naskali Einari Jaakoppi pirtin porstuan ovelta toinen jalka paljaana, toisessa rikkinäinen aikaihmisen kenkäraja. Einari Jaakopin nokinen nenä tursuaa räkää, mutta harmaat silmät ovat erinomaisen terävät.

— Eläkä tule! huutaa äiti vastaan. — Mää pirttiin! Kyllä äiti tuopi lapselle mammia… Määtkö pirttiin ja rikeneen! Lumiryöppy pelmuaa pihalla, hyökkää pellavapäisen lapsen päälle, tämä tillahtaa itkuun, vanhin sisko tempaa poikasen takaapäin sisään, pirtin ovi paukahtaa kiinni ja äiti navetan ovella puhella poruaa itsekseen:

— Nuo sikiöt! Voi hyvä Jumala… umpeen on menossa Äpylikin, kolme kahvikupillista lypsää. Ei tullut mitään tästä elämästä… Hän lähtee pyrkimään maitokiulunsa kanssa poikki pihan, mutta lumitontut ovat olleet vahdissa emäntää nurkan takana, ne hyökkäävät Kaisa-Reetan kimppuun, joka vyötäryksiään myöten kahlaa lumessa, toisella kädellä kannatellen hamettaan, jonka alta näkyy kalpeat, paljaat reidet… Sellaisen ryöpyn lähetti kaakon vihuri suurelta Petkeleen selältä Ryysyrannan Kaisa-Reetan kimppuun, että tämä tuuskahti silmälleen lumihankeen ja maitokiulun sisältö hulahti suoraan vasempaan saappaaseen pitkin paljasta säärivartta… Ja samalla silmänräpäyksellä kun siihen tuuskahti, tunsi pyörrytyksen tapaista päässään ja elämä musteni sielussa: »vie, vie, kohtalon piru, viimeinenkin tilkka lapsi-rievuilta!» Kaisa-Reeta karjasi elämän tuskasta ja, sylkien suustaan lunta, kaahlasi porstuaan ja tarttui luudan tynkään sillä ripsuen itseään lumesta, mutta samalla tyrskähti itkemään.

— Sitä perkunastako se siellä poruaa! kivahtaa aviomies Jooseppi töykäten oven auki, mutta nähdessään vaimonsa tuskasta vääristyneet kasvot, lumiset säkkihameet, paljaat kintut ja tyhjän lypsinkiulun täynnä lunta, peräytyy kuin iskun saanut ja vaikenee kauhistuksesta — liian hyvin mies elämänsä kohtalotoverin sielunheikkouden ymmärtää.

— Äiti mammii, sopertaa pikku Eino, raottaen ovea lumiseen välikköön, mutta äiti ei tule suoraan pirttiin, vaan kopistelee peräiseen ja palaa sieltä itkua tuhertaen pirttiin, kädessään ruostunut läkkiastia, jossa on vain hapanta sintua. Sitä hän tarjoaa maidonhimoiselle pojalle, joka ryypättyään kummastuneena kirkaisee:

— Ei oo äpyli-mammii, kiljuu pikku naskali tehden kiivaita liikkeitä käsillään.

— Äiti lankesi, kiulu kaatui — iltasella saa lapsi mammia, selittää emäntä murheellisesti pyyhkäisten esiliinankulmalla kyynelpisarain verestävistä silmistään.

Kissa Mirkkukin tahtoisi osansa nisälämpöisestä lypsystä ja onkin ainoa, joka sitä nyt tilkkasen saa, kun emäntä kaataa märästä saapaslötöstään lumen ja lian kanssa sotkettua maitoa kissankuppiin.

Aapeli poikaa ja Irmeli tyttöä naurattaa makeasti se äidin saapasmaito ja pikkutytöt Leena Kenoveeva ja Liisa-Valpuri utelevat että:

— Minkätähen ei äiti lypsännä kiuluun? Minkätähen äiti lypsi soappaaseen?

— Täytinenkö hänet pani tärväämään ainoan lehmänannin — en elläessäni vielä ouk kiulua koatanna.

— Elähän ämmä, arvostelee Jooseppi isäntä, vahinko ei tule kello kaulassa. Katohhan ulos, minkälainen on hornanilima, ei siellä pysy pystyssä miehinenkään mies. En lähe tänä päivänä halakomehtään minäkään. — Veäntelehhän Aapeli tahkoa ja Liisukka vettä valele, terotetaanhan kirves, hiiteenkö se hävisi paininpuu…

Ja Aapeli väänsi hikipäissään pieneksi kulunutta tahkoa ja Liisa Valppu, isän lemmikki, holvasi vettä kivipyörän päälle, ja pikku Einari Jaakoppi, jota oli pahasti petetty happamella piimällä, häksäili, siinä ympärillä, ja hänestä oli mielenkiintoista katsella, kuinka Aapelin paidanhihan repeytynyt riekale mukavasti liehahteli ympäri veivinkammin kanssa.

— Anna minnäi veännän! pyytelivät lapset vuoronperään ja tietysti jokaisen piti saada vääntää isälle, 2 1/2-vuotiaan Eino naskalinkin hartiovoimalla…

Mutta kyssäselkäinen Jooseppi isäntä istui hajareisin ja jos mahdollista entistäänkin kyyryisempänä tahkorahin päässä, silmät kiinteästi tähdättyinä kirveen kiiluvaan terään, ja suu teki mukavia mutruja sitä mukaa kuin kirveenterä silisi…

Ja russakat kihisivät seinissä ja moniaat juoksivat kiivaasti lasten jalkojen lomitse yli rosoisen lattian, yksi tunnusteli tuntosarvillaan Jooseppi isännän saappaan kärkeä: »uskaltaisikohan?… isäntähän tämä on — hyvä mies — ei se potkaise…» Ja russakka kapusi kodikkaasti pieksusaappaan päälle, nousi ylös paikkulaista housunkuvetta ja heittäytyi isännän selkään, kiipesi, kiipesi — »se on tuo isännän selkä niin mukava muhkura — monasti tässä yön aikoina oli kommunistista kokousta pidetty… mitähän jos kurkistaisi ylemmäs — sillä on molemmat käpälät kirveessä kiinni…» Mutta Jooseppi isäntä hellitti yhtäkkiä kirveenpainantansa tahkoa vasten ja kopraa toisella kädellä niskaansa:

Ja hän paiskasi russakan lattiaan niin että läpsähti, ja tämä alkoi pökerryksissään juosta kiekeroa, Jooseppi isännän katkerasti sylkäistessä perään ja sanoi jarauttaessa:

— Ihan tuppaavat tukkaan nuo russakan ryökäleetkin, helekutti ettei nykymaalimassa enää saa röönää, joka tappaisi.

Mutta Joosepin päähän ei olisi pälkähtänyt itse potkaista kuusikoipista kuoliaaksi — ei, russakka koko Rämsänrannalla oli rauhoitettu kotieläin, se sai elää ja sikiytyä vapaasti niin kauvan kuin Suomen tasavalta ei tarjonnut talonpojalle oikeata vanhanaikuista »keisariviheriää».

— Pitäisi heittää pirtti kylmilleen, sanoi tappurarukkinsa äärestä vanha ämmä. — Niin tehtiin meillä ennen Runtilla Rautiais-vainaan aikaan.

— Mitenkä sen heittää kylmilleen, kun ei ole toista pirttiä? tokasee
Aapeli poika ottaen sanat isänsä suusta.

— Osattiin tuota ennenvanhaan asuskella saunassakin russakkatapon aikana, muistuttaa ämmä ja lisää heti perään: — Vaan oli nuo ennen saunat ja riihetkin asuttavammat kuin tässä talossa…

— Ka kun kehikkoon muurin laittanee Jooseppi, niin joutaa kylmilleen, pirtti, sekaantuu nyt puheeseen emäntä Kaisa-Reetakin, jonka ikuinen mielihaave on että vuodesta vuoteen jääkylmänä kyyhöttävä kehikko valmistettaisiin lämmitettäväksi kamariksi.

Jooseppi isäntä ähkäsee pahasti, sylkeä tirskauttelee ympäri lattiaa ja viimeistelee kirvestään. Ei huoli vastata akkojen huomautuksiin, koska ne sattuvat hänellä kovin arkaan paikkaan.

Pienin lapsi, vuosikas Kurli Kustaava, alkaa kitistä kätkyessä ja
Kaisa-Reeta komentaa:

Mutta Kurli kurluttaa kuin kurki likaisessa paidassaan, jonka alta vilkkuvat palleroiset, ryvettyneet kintut potkien kätkyen rikkonaista laitaa. Kuta kovemmin pikku tyttö huutaa, sitä kiivaammin, iso tyttö soudattaa kätkyttä, joka lonksaa ja jyrisee kuin puimakone. On ihan ihme ettei Kurli riepu lennä ulos lullustaan. Perunapadan äärestä Kaisa-Reeta virkkaa:

— Anna tissiä! määrää isä Jooseppi kimakalla sydämellisellä ja samalla tiukalla äänellään, nousee ylös ja menee ulos hänkin, Aapeli perässä.

Toisille lapsille on nautinto katsoa, kuinka äiti imettää Kurlia, siinä he seisovat kätkyen ympärillä ja tekevät huomautuksiaan:

— Äiti antaa tittii! toimittaa pikku Einokin, jota itseään on syötetty rinnalla puolentoista vuotiaaksi asti. Pikku mieheltä tuppaavat liian suuret housut putoamaan, sillä henkselin tapainen kannatin on rapsahtanut poikki.

Mutta Kaisa-Reeta syöttäessään nuorinta lastaan, ei sano halaistua sanaa, huokaisee vain ja tuijottaa nääntynein katsein siihen akkunaan, jonka takaa kinos kurkistaa sisään. Ja ääretön alakuloisuus painaa häntä. Tämä elinkautinen kurjuus… tämä ahdas asunto… ikuinen köyhyys… lapsiparvi ympärillä… tuollainen miehen kampura…

Vihdoin hän sulkee röijynsepaluksensa, jonka alla ei ole paitaa, ja nousee sumein silmin ylös toimiinsa. Kurli on tyytyväinen. Lumiryöppy piiskaa seiniä…

Pyryyttää, pyryyttää ihan koko päivän, seuraavankin päivän ja vielä kolmannenkin päivän, ja Ryysyranta näyttää nyt niin ihmeen puhtaalta, ei näy likapilkkua kerrassaan missään, nurkkien tauksiltakin ovat pitkät rivit rumia läjiä aivankuin poispyyhkäistyt, ja tunkiolle on »Suomen ensimäinen arkkitehti» todellakin saanut rakennetuksi hauskan pyramiidin.

Mutta sisällä lämpöisessä pirtissä käy sama lasten kuhina ja russakkain kihinä kuin ennenkin ja entistä pahempi siivo vallitsee.

Ryysy-Jooseppi ei kolmeen päivään ole lähtenyt halkometsään — hänellä on melkoinen halkourakka kunnan kanssa — eipä ole kehdannut hiihtää sinne hiidenkorpeen itseään rääkkäämään, siellä on moisina päivinä ikävä olla, kastuu hyntteet ja vilustuu mies, eikä ole oikeita eväitäkään, ja työmies tarvitsee ja työmies ansaitsee vahvemmat hartsut, koska kerran kovaa työtä tekee, ja hänpä, Ryysy-Jooseppi, on kaiken ikänsä mielestään niitä kovia töitä tehnyt…

Isä Jooseppi maata pötköttää seljällään pirtin pöydän takana seinuspenkillä, joka tuppaa olemaan liian kapea makuulavaksi, vaan jossa sentään pysyy, kun seinää vasten likistyy, mutta siitä on paha että russakat sipisevät suoraan silmille, se näet on ruskeatakkistenkin mielipaikka tuo pöydän takainen pirtin seinä — siinä ne jumalan luomat kiusankappaleet aina rokulia pitävät ja rumineeraavat…

Isä Jooseppia kovasti mietityttää tänä päivänä syksyllä ottamansa halkourakka kunnalle: että kannattaako se koko homma — neljättä tuhatta markkaa on miekkonen jo kantanut ennakkoa ja taas on rahat loppuneet ja tokko ne kunnanmiehet ennen kevättä antavat lisää sitä ennakkoa, sitä riivatun vörskottia, jota rehellisen työmiehen täällä Korpi-Kainuussa aina täytyy kerjätä, jotta ei »akka ja sikiöt nälkään kuolisi». Niin että tokko ne enää antavat? Viimeinen pikanellin pätkäkin hautuu suupielessä — thyi — isä Jooseppi tirskauttaa niin että kolme kiiluvaista seinältä tipsahtaa vasten naamaa — toistamiseen hän sylkäisee ja hipasee kasvojaan ja miettii, harkitsee syvästi ja hartaasti, mitä tehdä? Oikein hikipäissään mies siinä miettii, hunteeraa ja värteeraa, ja tirskuttelee väliin ja kuuntelee puolella korvalla lastensa hälinää keskilattialla ja on juuri saamaisillaan kiinni tunteensa tukikohdasta, kun samalla neljännellä vuodella oleva Liisa-Vappu koskettaa häntä pienillä käsillään ja pyytelee:

Ryysy-Jooseppi hätkähtää — niin tässäpä vainkin hän pötköttää oman perheensä keskellä, on se sentään koti köyhälläkin ja mukavat ne on nuo mukulatkin, vaikka vaiva heitä on elättää…

— Laula! laula! komentaa pörröpäinen tytön typykkä takoen isänsä saapasta.

— Vai Pupu-Jussia Liisa-Vapulle olla pitää! sanoo nyt Jooseppi isä lauhkealla äänellä ja alkaa seljällään maaten kimakalla nuotilla vedellä lastenlorua:

Pupu-Jussi se metsässä
nukkuu kuusen alla,
mökkikin oma on Jussilla,
polutkin korpehen tallaa.
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Jussi se tanssia taitaa!

Pupu-Jussi on maahengen mies,
veitikall' äijä on viljaa!
Säkkiä kantaa hän myllylleen!
Laihossa laukkaa se hiljaa!
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

Kesällä kelteisillään hän käy,
talvella hällä on turkki,
Jussia huolet ei painavan näy,
kuutamo-öinä se kurkkii!
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Liekköhän Jussilla paitaa!

Liisa-Vappu nauraa katketakseen ja niin tekevät muutkin lapset ja puhkinaisella lattialla käy sellainen tanssin hurina ja jalkojen kapse että ämmäkin loukossa pysäyttää tappura-rukkinsa ja tuijottaa suu ammollaan pirpajoukkoon, ja Vekku koira hullautuu haukkumaan tätä mökin meteliä niin että kissa Mirkku peljästyneenä kapsahtaa muurin päälle pakoon. Aapeli kikahtelee, Irmeli pyörii tuulimyllyä, Leena Kenoveeva matkii hyppelevää jänistä, mutta Liisa-Vappu ja Eino Jaakoppi heittävät häränpyllyä piipittäen kilpaa:

— Olkaa vähemmällä! toruu äiti porstuasta tullen. — Ihan kaatavat pöyvät ja huhmaret — no on se tuo isäkin koko iippana… tekisi häntä vaikka pärevasua eikä joutilaana makoileisi ja sikiöitään hypitteleisi… ei tässä olisi syytä mokomaan luritukseen…

Ja siihen se ilonpito sillä kertaa katkeaa, sillä Kaisa-Reetan olennossa on jotakin, joka panee keveälle raskaan rajan. Isä-Jooseppi kyllä riehahtaa tapansa mukaan:

— Kuulehhan tuota, Kaisa-Reeta, sinä ristillinen aviovaimo, elähän nyt papata palturia. Se on sillä tavalla että lapset on lapsia ja laulut lauluja. Se on lapsen mieli kuin linnun kieli ja jos sinusta on synti että oma isä poruaa pienokaisilleen pupu-jussia tai kana-lassia, niin paha pentele meijät kaikki periköön. Vai eikö sinusta köyhän kakara saisikaan ilomieltänsä osoittaa — mitäh?

Kun ei vaimo vastaa, niin ei Jooseppikaan sen enempää itseään puolusta. Ja kohta on hän taas vaipunut syvään mietiskelyyn, miten saisi lisää ennakkoa siinä kunnan halkourakassa. Hänen pienet silmänsä sihtaavat mustaan laipioon, jonka korpuneesta pinnasta hänelle kuultaa aivankuin valkoisella liidulla piirretyt numerot: 3 3 4 5.

Mutta pöydän takaa karsinan puolelta miehelle kuumottaa toinenkin luku: — nääntyneeltä näyttävä aviovaimo, jonka röijyn alus pullistaa pystyyn… »Hyvä Jumala — se on sillä jo kymmenes…» Tuskan hiki kohoaa isä Joosepin otsalle.

»Mitä varten on näin! Miksi köyhälle kansalle sikiää niin paljon lapsia?»

»Miksi ei rikkaille porvareille sikiä lapsilaumaa? Moukan typeryydestäkö Suomen salomaan akat tulevat siunattuun tilaan? Vai Jumalako köyhää silläkin tavalla rankaisee!»

Jooseppi Kenkkusta kirvelee vieläkin muuan muisto. Hän oli kerran hiihtänyt hätäapujen perässä ja vedonnut lastensa lukuun. Hätäapuherra oli katsahtanut häneen tuimasti ja tokaissut: »Pakkoko on laittaa niin paljon lapsia?»

»Pakkoko? Voi Pääpelin portti!» Jooseppi oli kivahtanut sille hätäapuherralle ja tiuskaissut: »Mitenkä herra sanoi? Minä olen vain tyhmä möykkyri, mutta haluaisin periaatteellisesti keskustella herran kanssa siitä Suomen kansan lapsiluvusta.» Se herra oli silloin naurahtanut ja taputtanut Kenkkusta olkapäälle — ja hätäapu oli tullut niin että paukahti, mutta »periaatteellinen keskustelu» oli jäänyt vaatimatta ja mies oli hiihtänyt säkki selässä tiehensä. Jälestäpäin se hätäapuherran armollinen mielenmuutos ja kohtelias hyvästely oli etonut hänen mieltään. Se oli jäänyt Jooseppi Kenkkusen korviin soimaan aivankuin Ristuksen jäähyväinen syntiselle vaimolle: »Mene eläkä silleen tee syntiä!» Se oli tuo Kaisa-Reeta silloin ollut tiineenä kahdeksatta lastaan, joka sitten oli kuollut. Mutta vielä senjälkeen oli Kurli Kustaava puikahtanut maailmaan — ja nyt on akka taas kypsymässä… »Pakkoko on laittaa niin paljon lapsia?» kaikuu vielä vuosien takaa sen hätäapuherran myrkyllinen kysymys. Mitä siihen vastaat, oo Jooseppi Kenkkunen?

Isä Jooseppi kääntyy selin seinään ja tirrailee silmillään pöydän alitse. Hänen mietteensä pitävät omaa myllerrystään. »Se on yleinen piirre herroissa että haukuskelevat köyhää kansaa liian paljoista lapsista. Eivätkö herrat itse siis nai ja naiskentele? Se on emä-vale että ei — väitän minä. Kyllä ne viljelevät… Mutta ovat niin turkasen liipattuja — kaukaa viisaita. Me, köyhä kansa, olemme niin lyhytkärsäistä väkeä… Me töykkäämme turpamme aina siihen koloon, mikä on likinnä. Vaikka ei ristillisellä aviopuolisolla olisi riekalettakaan reisiensä ympärillä, niin me… Ja juuri siksi! Juuri siksi — jahah — siinäpä niksi. Tämä yhteinen alastomuus ja kovaosaisuus puristaa yhteen kuin lemmon pihti…»

Hän ei kehtaa kehittää ajatustaan sen pitemmälle tällä kertaa. Makaa ja tirskahuttelee. Näkee puolella silmällään, miten eukko kattaa pöydän hänen nokkansa yläpuolella. Pahkakuppeja, puulusikoita… mitähän se padasta lie ammentanut? Taas se lähenee pöytää… maha pystyssä… maha pys…

— Nousehhan Joose riepu syömään! kuulee Kenkkunen eukkonsa sanovan säälinsekaisella äänellä. »Juu, ei se Kaisa-Reeta ole pahasisuinen akka niinkuin on tuolla Karihtaniemen Kustulla, ei tämä äyski eikä mäiskäile, suurta suruaan vain on hermostunut… ei viljele paljon tupakkaakaan niinkuin tuhannet tämän puolen akat… hyvän akan on Jumala mulle antanut… ja häpeäkseni tunnustan että minussa syy on, ettei Kaisa-Reeta raiskalla nykyään ole paitaa eikä kirkkohametta…» Isä Jooseppi kohottautui istualleen penkille, haukotteli ja tarttui pörröpäisenä leipämöykkyyn… Siihen pihahti koko perekunta hänen ympärilleen, ämmäkin vääntäytyi loukostaan. Ei ollut voin nokaretta Ryysyrannan päivällispöydässä, ei suolakalaa eikä lihaa, ei piimätuoppia eikä muuta särvintä kuin kupilliset maitoa parille pienemmistä aterioitsijoista. Pahkakupeissa höyrysi haiskahtavaa, suurustettua pottunaurisvelliä. Sitkeätä oli leipäkin, jota ämmä liotti suolavedessä.

Hampaat jyrsivät, kiverät puulusikat kalahtelivat, muuten vallitsi mökin ruokapöydässä syvä äänettömyys. Tuon syvän äänettömyyden katkaisi emäntä Kaisa-Reeta tekemällä seuraavan ilmiannon:

— Viimeiset leivät menossa. Häkkärässä kolme kiikkumassa. Peräisessä jauhosäkki — tyhjä.

Silloin Jooseppi Kenkkusen pienet siansilmät iskivät tulta kuin piikivitulukset, hän nuolasi hätäisesti puisen lusikkansa selkämystä ja viskasi sen vihaisesti uuniloukkoon, ja kimmahtaen ylös russakoita vilisevän pöydän takaa, harpaten karkealle keskilattialle, karjahti kimakalla äänellään:

— Pois joutaa minun syöntini tässä elämässä. En nuole lusikkaani puhtaaksi ennenkuin on uusi jauhosäkki peräisessä! Ja tästä tuleekin kiva lähtö kirkonkylään…

Aivankuin kohtalo olisi tahtonut kärjistää jännittyneen mielialan huippuunsa, kimahti pikku Kurli kätkyessä täyttä kurkkua huutamaan samalla silmänräpäyksellä, kun Iumiryöppy ryöpsähti rapisten päreriepu-ruutuja vasten ja viskasi seinää vasten nostetut sukset maahan. Ja vielä lisäksi kantautui navetasta korviin surkea lehmänmölinä…

Ryysyrannan Jooseppi hiihtää talvi-illan jo hämärtyessä sakeassa tuiskuntuprakassa pitkin Petkeljärven pitkää pohjukkaa, kyttyräisessä seljässään nahkainen reppu ja rinnan ympärillä kolmikertainen naru, johon liitetyn puujutkon hännässä sihisee köykäinen, pitkäjalaksinen, hienorakenteinen kelkka, jota köyhä kansa sanoo veturiksi. Siihen toivoo Jooseppi saavansa jauhosäkin kirkonkylästä. Rintamaiden asukasten, niiden, jotka tuntevat junan, on hiukan vaikeata käsittää, kuinka veturi näissä sydänmaissa ei vedä ihmistä, vaan päinvastoin ihminen kiskoo »veturia» perässään. Hyvällä kelillä tämä mökkyrien vehe ei paljon haittaa miehen matkaa, ei kuormitettunakaan, mutta kun lipu on kehno, niin se tyhjiltäänkin rasittaa ruumista. Tyhjä oli nyt Joosepin »perämoottori», mutta kovalle otti raahata sitä suksiensa kannaksilla uppolumessa. Jäätäjäistuisku ja lisäksi rasvaamattomat suksen pohjat. Siposileäksi oli kolmipäiväinen nöyrä ilma pyyhkäissyt koko Petkeleen viittatien — ei tuntunut rekijalasten jälkiä eikä suksenlatua, aivankuin Jooseppi Kenkkunen olisi ollut ainokainen harhailija koko avaruudessa. Hän kirskutti hampaitaan ja syljeksi lunta, mutta iskeskeli voimakkaasti sompansa lumeen, potkiskeli sivakoitaan, jotka sukelsivat kärki hupussa, köykisti muutenkin köykkyä selkäänsä nytkyttäen perässään veturia. »Sitä saa tuo ihmisen raato täällä ajan laksossa olla sekä suitsena että päitsenä ja kerta vesikeikkana», juohtui veturin vetäjälle mieleen vanhojen rämsäläisten iänikuinen hokema.

Tuisku sakeni sakenemistaan ja pitkä järvenpoukama, jota jyrkät törmät kahta puolta varjostivat, peittyi pimeyteen. Joosepin silmissä siinnähti pieni Ilvessaari ja hän paineli edelleen. Jo loppui järvi ja mies lähtee nousemaan törmää ylös Mullimäkeen, jonka alapuolella pauhaa pieni Repokoski. »Pistäyn torpassa sukseni voitelemassa», ajattelee Ryysyrannan Jooseppi törmää ylös junnatessaan. Hän säpsähtää, kun koira takaapäin hyppää pystyyn kinnasta nuolaisten ja häntäänsä kieputtaen. »Kerkesitkös karvakerä perässä!» toruu hyvällä tuulella Jooseppi koiraansa Vekkua, joka tahallaan oli jätetty kotiin, mutta oli kai päässyt livahtamaan oven raosta ja haistoi isäntänsä jäljet tuiskussakin. »On se tuo koira sentään parempi kuin paha naapuri», arvelee Jooseppi ja työntyy sisään Mullimäen pirttiin, jonka akkunalasista öljytuiju tuikuttaa.

— Kaikenkarvaista ilmaa sitä korven konnalle rahteerataan! tokasee Ryysyrannan Jooseppi ensi sanoikseen lakaisten itseään luudantyngällä ovisuussa.

Mullimäen Juuso, pikilankaa saappaan paikkaan vetäen, katsoo altakulmainsa ikituttuun naapuriinsa ja vastaa leikillä leikkiin:

— Ka se sattui kuin naulankantaan! ilvehtii Jooseppi: Suksenrasvaa vailla on kerjäläisukko — löytyykö kynttilänpätkää?…

Korven halki sitten hiihtelee Ryysyrantalainen rasvatuin suksin, veturi perässä, ja uhmaa luikkia läpipihan Varisautiosta, mutta parahiksi suksenvarpaallinen rapsahtaa poikki, Jooseppi päästää ärräpään ja työntyy mökkiin. Se on yhtä pieni ja köyhä hökkeli kuin hänellä itselläänkin, siinä asustaa säyseä nuori aviomies Risto Romppanen, jonka vaimo näyttää potevan samaa alakuloisuuden tautia kuin hänenkin muijansa, vaikka ei vielä ole ehtinyt tehdä enempi kolmea lasta. Risaiset ja puolialastomat ovat Ristonkin perilliset ja tokko lienee hänenkään Sohvillaan paitaa ja kylähametta?

— Sinne, varpaallinen rapsahti, anna narruo! toimittaa Jooseppi asettaen lumisen suksensa lattialle.

— Keitettäis kahvi vieraalle, virkahtaa alakuloinen mökin vaimo, — ei ole mistä keittää!

— Meillä ei ole juotu kahvia viitiseen viikkoon, ilmoittaa Ryysy-Jooseppi hiukan liioitellen, sillä tottapuhuen hän itse harva se päivä on kahvin ryypännyt halkometsässä kolutessaan ja antanut kotona-olevillekin pari kertaa viime viikolla.

— Toisitko kauppiaasta varttikilon pööniä? pyytää Varisaution emäntä hiljaisella äänellä.

»Sama juttu kuin itsekullakin», miettii Jooseppi painautuessaan taipalelle. »Tupakkaa ja kahvia kaipaa köyhäkin — milläs ostat? Herrat sanoo että joutaa olla ilman — ne on nautintoaineita: ne on _nautinto_aineita! kirkuvat korvaan, mutta ovatkos itse ilman nautintaa yhtä ainutta päivää?»

Jooseppi painautuu sysipimeän korpikannaksen halki toisen järven rantaan, josta silmänsiintämätön tikkatie vetää jäitse kohti keskuskylää. Tämä on jo sitä Isoa-Rämsää, jonka rantamilla koko pitäjä sijaitsee. Aina neljänneksen tai puolen peninkulman päässä ilmestyy taipalen varrelta ihmisasunto. Tuossa esimerkiksi seisoo Kyyrylän musta mökki töyräällä. Sitä asuu Israeli Keikkanen, siivonahkainen vanhankansan äijä kepuli, joka ei sekaannu maailman asioihin. Ei ainakaan kaksin käsin, sillä Israeli on yksikätinen. Mutta poika Apsalo sillä ukolla on kaksin koprin kiinni aikakauden myllynrattaassa – — semmoinen herraskainen nuorukainen, joka koluaa työväentalon tansseissa ja on viisaampi isäänsä, ainakin omasta mielestään. Sivistynytkin se poika on ja tilaa »Nuorta Työläistä». »Kommunisti juutas se on!» päättelee irvistäen Ryysy-Jooseppi ja hiihtää ylpeästi sivu Kyyrylän, veturiaan nytkyttäen. Vekku näyttää isännälleen tietä. Taas alkaa rantaviivalta tuiskun seasta kiilua lampun tuli. »Olisikohan pistäytyä Tyynelässä? Tyynelän ukko se on niitä tämän perukan napaukkoja. Vaikka vain torppari. Tekee työtä kuin karhu ja lukee vanhaa raamattua. Rakentaa kartanoaan, kengittää pirttiään — riihikin Tyyneläisellä on komeampi kuin Ryysyrannan pirtti — ja pitkiä peltosarkojaan se viljelee kuin jehu. Läpi vuoden pysyy kahvissa ja tupakassa, senkin juuraskanto! Verkotkin sillä on ja nuotat — se syö suolakalaa läpi talvesta kuin kalastajalappalainen. Eikä siinä mökissä ryysyissä ryvetä. Mutta eipä olekkaan pieniä sikiöitä, jo ajasta ovat poijat ja tytöt niillä vanhuksilla Amerikassa. Pari poikaa on vielä kotosalla — kuin ministerit nämäkin puetut pyhäpäivinä ja ’Ukko Armiroa’ tuprutellaan kuin isnöörit. Ja ollaan viisaita kuin hosmestarit. Kellon vitjat vain loistaa…»

Ryysyrannan Jooseppi oli tuntevinaan sieraimissaan poltetun kahvin katkun aina avannolle asti ja miekkosen teki kovin mieli poiketa torppaan, mutta samalla hyökkäsi Tyynelän pörhökarva koira Mörökölli hänen Vekkunsa kimppuun, joka häntä koipien välissä pakeni vinkuen viittatielle, ja niinpä Jooseppi, kynsien korvantauksiaan siinä avannon vaiheilla, painelikin edelleen menemään. »Vekku seh, tule pois!» Pisti vähän niinkuin kateeksi tuo Tyynelän torpan parempiosaisuus, kun sitä näin tyhjän kelkan ääreltä ja suolten kurinalta arvosteli…

»Meitä on talonpoikiakin niinkuin kaksi suurta puoluetta», mietiskelee
Ryysyrannan Jooseppi siinä hiihdellessään pilkkopimeää järvenselkää.
»Toimeentulevaiset ja — toimeentulemattomat.»

Miestä alkaa jo uuvuttaa umpikeli ja hän päättää yöpyä Karihtaniemeen, josta valo tuikuttaa hyvin kaukaa vasemmalta. Jooseppi Kenkkusen aivoissa on elämänkuva lähestyvästä mökistä seuraavankaltainen:

»Karihtaniemeen sitä aina saattaa mennä semmoinen kurjaliston edustaja kuin mikä tässä minäkin lienen. Se on yhtä kelvoton ihmisasunto kuin minulla itsellänikin, jos ei vielä kehnompi. Ikuisesti siivoton pirtti, akkunat päreistä ja tuvan täysi sikiöitä, russakkaa, lutikkaa, kirppua, täitä — joka lajia siellä löytyy. Ja juuri siksi vuoksi että siinä pehertää niin kurja ihmisrotu, minä sinne menen — vaikka kuningas minä niitten rinnalla olen ja oma akkani myös on kuningatar Karihta-akan suhteen. Se Karihtaniemen Kusti on typerä kuin pässi ja ahnas kuin susi. Ei iitä eikä ässää kirjasta irti saa, ei politiikkaa ymmärrä — senkö hiivatin lailla hän lie akankin saanut, tylppäturpa? Vaan minkälaisen sai? — ei tuhannet miehiset miehet sitä rääsyä olisi huolineet. Poijankin jo oli valmiiksi pyöräyttänyt jollekkin alapuolen retkujätkälle — Amanta — ei saanut puhasta piikaa Kusti ketku. Jaa Amanta! Siinä se sitten on oikea Rämsänrannan riekko, ilkiä kuin ilves, suustaan rivo kuin itse sarvipää saatana, valehtelija, tappelija ja varas. Ne on molemmat varkauden syntiin syvälle vaipuneita sielunraatoja sekä Amanta että Kusti, vaikka eihän se Kusti paljon kerkeä, kilpikonna, mutta Amanta varastaa kuin kärppä missä vain silmä välttyy. Köyhältäkin kähveltää se pääpelin narttu, jos lie mitä kähveltää, sen tiedän vissiin omasta kokemuksesta. Mutta nytpä ei taas olekkaan vellijauhoa veturissa ja reppu on rellullaan ja kukkaron saa kääntää vaikka nurin — ei tipu muuta kuin täitä… Ja juuri siksi käännän kelkkani sitä mökkiä kohti ja yötä olen niin että kuorsa kuuluu. Ryöstäköön Amanta nämä viimeiset viluverhot päältä nukkuessani, jos ilkiää!» uhmailee Ryysyrannan Jooseppi hiihdellessään talvi-illan pimeydessä tulen kiilua kohti.

Nyt kun rahan nuusa miestä itseään kopristaa ja suolet soittelevat ryntäillä, tekisi Jooseppi Kenkkusen mieli kuristaa Karihtaniemen Amantaa kurkusta ja sanoa: »Annatko akka poikkeen minkä silloin otit!»

Kuin eilisen päivän muisti Ryysy-Jooseppi, miten asia oli tapahtunut. Hän oli palannut kirkonkylästä yksikseen reilulla tuulella, sillä urkot olivat silloin rotsineet hyvin ja povi ollut vörskottia pullollaan. Yöpynyt näinikään, vaikka toisaaltapäin, Karihtaniemeen. Laskenut siinä pirtin pöydän ääressä rahansa kaiken väen nähden — 665 markkaa — pistänyt lompakkonsa povilakkariin ja takin repaleen ripustanut vaarnaan akkunapieleen. Vielä maatapannessaan lattialle ilvehtinyt näin sanoen: »Tuohon jää nyt rahani roikkumaan. Jolla lie tarvis suurempi kuin minulla ja lie minua kurjempi — siitä ottakoon osansa.» Ketään vierasta ei käynyt sen yön seutuna mökissä. Aamusella oli hän tehnyt lähtöä ja kopaissut povilakkariaan: lompakko oli poissa! Tulistunut ja hämmästynyt oli silloin Ryysyrannan Jooseppi: lempoko lompakon puhalsi? Myllersi kaikki paikat: mihinkä se muka illalla sai, mihin putosi? Koko talonväkikin rupesi etsimään — ei ota löytyäkseen lompakkoa. Ryysyrannan Jooseppi konttaamaan pitkin likaista lattiaa. Konttaa ja katsoo tarkoin pöydän alukset — ei kopeu kouriin. Nousee ylös punaisena kuin kukko ja heittää syrjäsilmäyksen Kustin akkaan. Amantan naama on tuhkanharmaa. Jooseppi syöksähtää ulkoseen ja etsii pihaltakin. Kuinkapas se sieltä löytyisi? Palaa takaisin pirttiin ja iskee silmänsä lattiaan: totisesti — siinä on lompakko pöydän alla! Sillä aikaa, kun ulkona pistäysi, on se siihen ilmestynyt. »Tuossahan tuo on!» äännähtää oneasti Amanta ja samalla myrkyllisesti. Jooseppi tempaa lompakkonsa ja laskee rahat. Viiden sadan seteli on tallella, samoin satanen… 65 markkaa on poissa! Ryysyrannan Jooseppi julistaa karihtaniemeläisille: »Tästä on, näkyy, vain mitätön summa, 65 markkaa poikessa! Kukahan niin vähän tarvitsi? Kun kerran varasti, niin oisi ottanut koko höskän!» Nololta oli näyttänyt näiden sanojen vaikutuksesta koko Karihtaniemen herskapi. Se tuo Ryysyrannan Jooseppi osasi… Mutta Amanta akan silmänvälähdyksestä poislähtiessään hän oli nähnyt, kuka ne kuusikymmentäviisi markkaa haltuunsa korjasi… Sen pituinen se.

Jooseppi ähkäsi kirotulle muistolleen ja suuntasi suksensa Karihtanientä kohden. »Hyväpä että vielä valvovat.» Hän nosti suksensa seinää vasten, käänsi veturin kyljelleen ja rymisteli porstuan läpi ripaa hapuillen. Kun sai oven auki, niin tuli oli jo sammutettu. »Ilkeyksissään puhalsivat, kussa kuulivat vieraan kolinan», arvioi tulija, kaiveli housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi.

Tulitikun valossa ehti Ryysyrannan Jooseppi nähdä ilkeät silmät ja pörröisen akanpään, jonka ylitse laiha käsivarsi paraikaa veti ryysypeittoa hupuksi, sekä Amantan paljaat sääret… Siinä makasi Kustikin vieressä murmatellen seljällään. Seinäpenkillä kuorsasi nenällään juhlallisesti torvea soittaen Kustin vanha isä, mukava Jaakko ukko, mutta ukon akka, vanha Reeta, nukkui karsinapenkillä erikseen. Ukon ja ämmän välillä virui viisi lasta läjässä lattialla, pienin likinnä äitiään.

— Hyvät ystävät! alotti Jooseppi Kenkkunen muikeasti tulitikun karren jo polttaessa peukaloa, jonka vuoksi taas tuli pimeys: — Antakaa anteeksi Petkeleen peikolle, joka ristittyjä yösydännä säikyttelee. Kenkku-Jooseppi tässä vain on. Saako panna tulen tuijuun?

— Kirkolta päinkö se ketkale on kulussa? kuului Amantan tyytymätön ääni lattialta.

— Ryysyrannalta, Ryysyrannalta, armas Amanta, minä reissaan! naukui
Jooseppi, — ei ole keittoa kelkassa eikä setelitukkoa povitaskussa…

— Eipä sitten kanattaisi lamppuun tulta panna! sutkautti Amanta salaviittauksen ymmärtäneenä, mutta Kusti murahti:

— Sepä nyt tietty, tiuskasi Kenkkunen. — Ryysyrannan Jooseppi pitää öljyssä kaksi mökkiä. Ja joskus — rahassakin.

— Mitä turkkilaista sinä turiset! kähisee Amanta pimeässä, mutta samalla Jooseppi raapasi tulen ja sytytti lampun.

— Tässä on vielä lasi ihan lämpymänä, huomautti hän tahallaan ja sanoi sitten muikeasti: — Joko te kerkesitte ne rakkauven asiat valkean aikana tolkata?

Mutta tätä viimemainittua viittausta Joosepin ei olisi pitänyt tehdä. Amanta karkasi ylös lattiavuoteeltaan ja paljastaen häpynsä, sylkien kuin kissa Jooseppia silmille, huusi:

— Tuossa sulle rakkauven asioita, hylyky! ja pinkasi samassa ulos pirtin ovesta.

Ryysyrannan Jooseppia hävetti ja hätkäytti, ja hävetti aviomies Kustiakin, joka kääntyi mahalleen ja omituisesti motkotti. Se oli miehellä mielenliikutuksen merkki. Amanta törmäsi juoksujalkaa takaisin pirttiin vilusta väristen ja, enää kehenkään katsomatta, sukelsi ryysyvuoteeseensa niin Ioitos miehestään kuin tila latuskaisella olkimökkänällä suinkin salli. Peittäen päänsä huppuun hän ei enää päästänyt suustaan sanaakaan. Ryysyrannan Jooseppi, riisuen hyntteitään ja ripustellen likomärkiä jalkineita ja syylinkejään orrelle kuivamaan, puheli nyt hillitymmin Kustille, joka nenällään maaten, mulkoillen päänaluspulIin takaa, harvakseen mörähteli ja tapansa mukaan änkytti vastaillessaan sulavasuiselle Joosepille.

— Vai vörskottia sinä taas… tuotko kokonaisen säkin? Otatko rapiastikin rahaa kunnasta?

— Kehtaatko meille ottaa puojista pari kiloa nisujauhoja, kilon ja vartin amerikanläskiä ja tokan mustaa karhua?

— Ky-kymppi on ja hi-hilikku, vaan jos tuota niinkuin pis-pistäisit omistasi lisää, kun tässä niin ollaan ka-ka-kaverit. No-nousuviikolla saat ma-maksun.

Mutta Amantapa onkin seurannut miesten keskustelua huppunsa alta ja panee nyt liikkeelle koko naisellisen viehätysvoimansa osaksi silittääkseen äskeistä raakuuttaan, osaksi pyydystääkseen hyötyä itselleen. Hän hypähtää ripsakasti vuoteeltaan ja kapsahtaa intohimoisesti kiinni kahvipannuun:

— Kahvia, pirsetti, minä kiehautan tälle Jooseppi rievulle, ikävä sun on olla, kun niin pitkälti olet tuiskukelissä kelkkaillut!

Hämmästyivät yllätyksestä sekä Jooseppi että Kusti. Mutta vaikka Jooseppi ei ollut niin tyhmä mies, ettei olisi vikonut vilppiä, niin kahviajatus oli miekkoselle kovin mieluinen, se taannoinen Tyynelän kahvinkatku avannolla oli kutkuttanut hajuhermoja.

— Virvoittaa se väsynyttä ihmisen raatoa, myönteli Jooseppikin mesikielin. — Ja mukavapa on tarinata vestää mustakylkisen ääressä…

Täydessä sovussa juoda hörppi siis Ryysyrannan Jooseppi alushoususillaan ja avojaloin kukkuraisia kupillisia Amantan pannusta, ja Kustinkin julmalle kotiparkki-naamalle levisi iltaruskon tapainen sielunilme. Puolille öin siinä juttua riitti, ja Jooseppi totesi itsekseen että oli tämä Karihtaniemi sentään melko metka majailupaikka — siinä sai aina kupposen kuumaa: miten pirhanan lailla niemeläisten lienee kannattanutkin ostaa ihan alvari kallista kahvia ja sokuria.

— »Kolomasti vuorokauvessa» kehuivat keittävänsä, »vaikka risat ne täälläi roikkui ja russakat ravasi», kuten Amanta sen toisen puolen asiaa määritteli.

Siihen yökahvituksen humuun heräsi toki lopulta vanha Jaakko ukkokin, kavahti istumaan tukka pöllöllään ja silmää sirkeästi iskien virkahti:

— Ryysyrannan nuorta isäntää juuttaat juottaat — Ryysyrannan vanhalle isännälle eivät meinaa antaa märkääkään!

Ukko puhui oikein — hän, Jaakko, näet tosiaan oli Ryysyrannan asumuksen alkuunpannut, hänpä siellä miehuutensa iän oli jyskänyt — kolmetoista vuotta vasta oli Kenkkunen mökkinsä mörskää asuksinut.

— Ka heh, tule — ota kuppi! sähähti Amanta, jota appiukkonsa ei suurestikaan kunnioittanut — halpasena akan ruippanana puolikuntoiselle pojalleen piti tätä Amantaa ukkokin.

Ukko tuli lökättävin hurstihousuin, huulet ristissä ja alkoi kysellä kuulumisia Joosepilta, ja kupillisen kulkkuunsa kaadettuaan otti seuralta kaiken äänen:

— Joo, joo, paapatti hän, niinpä hyvinkin — kah, kah, — soo soo — älä virka — heh heh — mitä sitä joutavia — eikösss p… tolokusti, tolokusti ja ankarasti! niinpä hyvinkin! — rouhakka, rouhakka mies se on tämä Kusti, vaikka vähän pöljän sekanen — vaan viisain se minun poijistani silti on — ja onhan tuo reistannut — vaan sitä ei saa akka ukkoansa haukkua — jopa vain, jopa vain — vai kirkolle sinä hiihtelet — no joo, jopa vain — — sunko se on tuo koira kenkura — asettelehhan Amanta sikiöitäsi — — ka nukkua, nukkua pitää yön aikaan nukkumaan tästä lähemmä itekuhi…

— Eikös se ukko Reetansa viereen kömmikkään? naukasee Ryysy-Jooseppi makuultaan sitten.

— Ka ei ole tarvis, tuhisee ukko Jaakko ja laskee sen tuhannen lirkkiä: — Ei sitä enää minun iässäni… sai noita ennenvanhaan vaimosia… kymmenen joka sormelle — sai, sai — heh, heh — niinpä hyvinkin… ei niitä joka mies saanut, vaan sain minä — minä sain! — piisaa jo mun kohalleni paratiisin lysti — rokulia, rokulia tässä jo rakkaus joutaa pitää — jopa vain — niinpä hyvinkin, heh heh…

Vihdoin kaikki vaikenivat ja koko pirtti kohisi ja viuhui monen ihmisen kuorsauksesta ja lasten kitinästä.

Mutta Ryysyrannan Jooseppi herää parin tunnin jälkeen lutikkain purentaan, niitä ihan kihisee pitkin selkää ja sääriä, ja ihmisparka on kuin tulisissa tappuroissa. Syyhyttää yhtäläistä, kynsittää kuin sikaa, verille asti raavittaa, hiki helmeilee miehen kasvoilla. Tottuu siihenkin, mutta hautoo unettomana omia ajatuksiaan. »Kyllä tämä korpimökkyrin elämä on yhtä pyllyn pyyhkintää…!»

Jooseppi makaa seljällään, mutta niin sielullisesti tuskissaan että mieli tekisi huutaa apua. Varsinkin oman vaimonsa siunattu tila siellä kotona näin yösydännä kiusaa. Minkätähden järjellinen ihminen ei saata olla ilman vaimonpuolta? Ranskanmaan talonpojilla ei kuulu olevan näin paljon sikiöitä. Lemmon laillako hyö siellä…?

Yhtäkkiä makaava matkamies höristää korviaan pimeässä — siellä tuntuu tapahtuvan jotakin tuolla lattian laidassa, siellä missä Kusti ja Amanta nukkuvat — on kuin emäntä potkisi sähisten ja kiroillen… ja mies tekisi väkivaltaa…

»Ka kuulkoon, senkin räkäruntti!» Jooseppi huokaisee ääneen — ja aviopari vaikenee.

»Semmoista se on», miettii Kenkkunen. »Aviosääty on itsensä Jumalan asettama…»

»Joko sinä taas kopeloit, piru!» kajahtaa Amantan äitelä ääni pimeässä.

Surkeata, surkeata tämä on, päättelee Jooseppi, kyhnytellen kylkeään ja väkinäisesti rykäisten, josta aviopuolisot jälleen asettuvat hiljaisiksi. Torkahtaa vihdoin kiusaantunut matkamieskin ennen päivän kajoa ja herää vasta siihen että mökin lapset lankeilevat hänen jalkoihinsa. Reeta ämmä jo istua töröttää karsinassa kartaten villoja ja Jaakko ukko, huulet huipparassa, jännittää katajavanteita tekemäänsä uuteen, kauniiseen saaviin. Kusti vielä makaa tuprutellen viimeistä kopallista mustaa karhua, julmettuneen näköisenä ja umpimielisenä. Amanta, myös piipunnysä suussa, laahustaa rääsyisin alushamein makuuryysyjen keskessä — kalseat silmänsä, joiden alustat ovat sinikuopalla, välttelevät visusti Jooseppia…

Oli jo herennyt lumia pöllyyttämästä, kun Kenkku-Jooseppi edellä juoksevine koirineen laskeutui järvelle ja päivän kajasteessa läksi sivakoimaan viittojen väliä, jotka ampuivat kohti korkeata Kullanperän korpea. Työlästä oli yhä retuuttaa perässään veturia, koska ei kukaan vielä ollut puhkaissut latua. Rotkossa lumentykki oli painaltanut puut sujuksiin, valkoisten kaariporttien läpi siinä kaahlaili mies, ja jos sauva sipasi koivuluokkiin, niin suoraan hiihtäjän niskaan pudota möksähti lumimöhkäle. Pitkällä suolla vain iänikuiset ruikulamännyn rastit osoittivat tien suuntia, mutta kolea korpiräme ei vähintäkään antanut osviittaa lähestyvästä kirkonkylästä. Koppelo kohahtaa kuusen kyljestä ja Vekku heittäytyy perään vinkuen ja haukkuen… Vihdoin ilmestyy purettu veräjä, jonka takaa näkyy matala, akkunoitaan myöten kinoksiin uponnut mökki, jolle suruvoittoisen leiman antaa kaatumavikainen, mielipuoleksi sairastunut poika rukka, sitten ilmestyy talo, joka ei ole oikein talonpoikais- eikä herraskaan tyyliä — siinä asuu seurakunnan lukkari.

Tämä ei ole vielä varsinaista kirkonkylää, sivu painelee siis Ryysyrannan Jooseppi naapurina seisovasta kolmannestakin asumuksesta, niinsanotusta »uurmaakarin mökistä» — se maakari kun näet yhä kuuluu viipyvän Ruija-reissullaan, jonne taitaa myötyriksi jäädäkkin — akka pahus senkin tolkkumiehen karkuun lie ajanut, sellainen pahamaineisen retkunaisen tytär, jolla itsellään on hullu tyttö — pitkäkyntiseksi toki tätäkin Ruskosen muijaa hokevat ihmiset, vaikka ei suinkaan hään, Jooseppi, varmasti tiedä…

Järven jäälle taas painautuu Petkelkylän mies ja vasta siinäpä nyt ilmestyy näköpiiriin Rämsänrannan kirkonkylä. Vasemmalla siintää hautaussaari ja taampana suuri ristikirkko, jonka tornitottero ei jaksa kiivetä yli metsän näköpiirin, mutta oikealla kuumottaa keskuskylän talojen rykelmä… Liian huonosti viitoitettua tietä junnaa Ryysy-Jooseppi poikki selän ja kaartaa niin mainittuun Harakan rantaan — siinäpä itse »Harakka» Rämsänrannan ainoa matkustajalaiva kekottaa kellellään valkamaansa jäätyneenä, talvilumiin peittyneenä…

Kah, jo tulee vastaan ihminenkin — ensimäinen Ryysy-Joosepin koko matkalla — on vähän ikävä että sattuu akkaihminen — Jooseppi ei ole taikauskoinen, vaan kuitenkin — akkaihminen ensimäisenä vastaantulijana tärkeällä matkalla on huono enne. Ryysy-Jooseppi tunteekin akan, se on Mooseksen Maija, haudankaivajan leski, sellainen lipeväleukainen muorin kutale, jumalinen kuin piru…

— Hi-hi, juumalan terve, Kenkku-Jooseppihan se on — sanoo hiihtävä akka ja pysähtyy, niistää nokkansa ja tuippaa luisevan kätensä, — vieläkös-nä Maija rääppänää tuntenet?

— Ka tunnen, tunnen! laitattaa Jooseppi, ja, vaikka harmistuneenakin enteestä, päättää hyötyä Maijasta, joka tavallisesti tietää kylän kuulumiset. — Tietääkö Maija niitä kunnan miehiä, jotta ovatko kotosalla?

— Niin niitä kunnan herrojako see Kenkku kyselöö! liplattaa Mooseksen Maija. — Herroiksi, herroiksi niitä pitää tyhmän karahteerata. Se olee Kinnu-Kallekin näet herrasmies, kun olee avaraan virkaan päästetty. Ja Kasperi Lutikainenkin raji kaulassa postissa pastieraa ja nästyykiin niistää. Ja kolmas herra on John Juntunen — kahden lakanan välissä sekin tuhkaturpa nukkuu siitä asti kun virkailijaksi nimittivät — ohho tätä maailmaa turmeluksen merkeissä — Jeesuksen Ristuksen veri puhtistaa kaikista synneistä — ei sitä Moose-vainaan aikaan ollut muita ylhäisiä kuin pappa krovasti ja hauvankaivaja, ja olihan tuo Kanervavaarankin patruuna melkoisessa viran empeetissä, kun ymppäsi ja räknäsi ja isoja ristiäisiä, piti. Niin että ovatko kotosalla kunnan herrat. Kettee sinä sihtaat?

— Voi mies rukka, marisi Maija, pahaan aikaan taisit sattua. Mnää olin illalla hiaromassa sitä Lutikaiskaa — rouvaksi taijan sanoa, koska on miehensä herra — niin se tiesi, jotta kunnan kassa on tyhjä kuin Hallavaaralaisen kontti ja puotiloista eivät anna enää pussin pölähtävää niillä kunnan retiittilappusilla.

Nousi ylös loivaa mäkirinnettä kirkonkylään ja alkoi tunnustella maaperää.

Suolet kurisi Joosepilla, kun hän siinä edestakaisin hölkytteli kylän raittia pitkin etsien kunnan virkailijoita, kerran hän jo vilahdukselta näki Kinnu-Kallen ja tahtoi pysähdyttää hänet, mutta Kinnu-Kalle näytti pelkäävän Ryysy-Jooseppia kuin jänis rumpua ja pääsi livistämään. Joosepilta jorahti ärräpää suusta ja suhaus jostakin muusta paikasta, ja hän kiipesi kauppiaan tiskille istumaan ja pyysi pikanellia —. Karihtaniemeläisten rahalla mies ensi hätään osti purutupakkaa ja alkoi jalkojaan heilutellen tirskutella ympärilleen.

— Kah Ryysy-Jooseppikin on liikkeessä, iskee silmää Maakunnan kaupanhoitaja häärien ostajain keskessä. — Mitäs miehelle kuuluu?

— Nälkää ja kissankinkkua mulle kuuluu! murisee Jooseppi, — ja sitten on lempsatti, jos ei tänä päivänä kauppoja synny…

— Ka niin, osta vellijauhoja ja makkaraa ja punaista limonaatia, niin loppuu nälkä! esittää leikillisesti kaupanhoitaja.

— Vai makkaraa! kimahtaa Jooseppi. — Milläs tämä herra sellaisia sapuskoita ostaa? Saamisia kyllä oisi kunnasta, mutta otappa Kinnusta kiinni koivesta! Ja missä maleksinee se Lutikainenkin, Rämsänrannan rahaministeri?

— Tuolla justiin sinun rahaministerisi näkyy menevän… sanoo samalla muuan hyvinpuettu isäntä, joka siinä sikaari suussa tekee mahtavia kauppoja tukkiyhtiön asiamiehenä.

Ryysyrannan Joosepille tuli kiire maantielle, joka näkyi Maakunnan akkunan läpi. Läähättäen hän tavoitti Lutikaisen, joka salkku kainalossa käveli postitoimistosta kunnanhuonetta kohti. Jooseppi teki hyvän päivän ja toimitti:

— Ne siellä mökillä jäivät kolmen leivän varaan. Annatko vörskottia,
Kasperi?

— Vastahan tuota sait! huomautti Lutikainen muljauttaen altakulmainsa tervanmustat silmänsä Jooseppiin ja tottuneesti virnistäen kuten ainakin mies, joka päivittäin saa kuulla samaa ruikutusta.

— Vanhoja velkasyntejä minä sillä viimeisellä ennakolla korjailin ja sitten toisakseen olen vähin sairastellutkin, teeskenteli Jooseppi. — Jos et anna rahapenniä, niin saattaa halkourakka jäähä kesken ja minä lähen savottaan.

— Ka maksakoot takuumiehesi vahingon, arveli Lutikainen murhaavasti. —
Mikäpäs siinä!

Ja hän yritti jo mennä, mutta Ryysyrannan Jooseppi tarttuen toisen hihaan, nosti hirveän elämän:

— Se on tuota sillä tavalla, herra kirjuli ja kunnan varaesimies, jotta jos en minä nyt saa vörskottia, niin akka tulee hulluksi ja sikiöt joutaa lumikuoppaan!

— Oo te Kenkkuset, te Pelketkylän iankaikkiset ryysykerjäläiset, teistä on kovasti vastusta yhteiskunnassa!

Ja pistäen siinä Joosepin nokan edessä hienon Saima-savukkeen palamaan, tarjoamatta toiselle, hän lisäsi: Tulehhan perässä, mies riepu, niin katahetaan kunnantuvalla, sitä sunkin sottaasi, Kenkkunen!

Lutikainen käveli edellä eheässä takissaan herrasmaisesti sauhutellen, Jooseppi vääntelihen jäljessä roikkuvin risoin, pikanellia imien ja ankarasti tirskutellen. Vekku vökälehti isäntänsä jaloissa, häntä koipien välissä, sillä jokaisesta kylän portista hyökkäili sekarotuisia koiria sitä nuuskimaan ja sille, köyhän koiralle, kirkonkylän kunniaa kuuluttamaan.

Kunnarttuvassa seisoskeli tai istuskeli joukko muitakin asiamiehiä ja akkoja, ja esimies Kalle Kinnunen, joka ei suinkaan ollut kateissa, sankalasit nenällään, kuului paraikaa toimittavan Riepuniemen Matille että:

— Elä sinä Matti vastusta esivaltaa, joka on Jumalasta. Minkä helevetissä me sille mahetaan että kunnan kassassa ei ole ristuksen killinkiä — ja teijän perukkalaisethan ne juuri ovat kassan pohjaan asti rapanneet, ja herrat ei maksa verojaan…

— Enhän minä esivaltaa vastustakkaan, vaan tätä teijän kunnan hoitoa värteeraan, jotta paremmin oli asiat sen Velliläisen aikana…

Ryysyrannan Jooseppi oikein mielihyvikseen kuunteli ammattiveljensä
Matin vastaväittelyä. Uskalsipas Riepuniemeläinen!

— Liian paljon olet jo ennakkoa ottanut, Jooseppi Kenkkunen. Emme voi antaa rahaa ennen pääsiäistä.

— Ka mitenkäpä sitä antaa, mitä ei ouk! vastasi kimeällä äänellään Jooseppi, josta kaikki asiamiehet, niin synkkiä kuin olivatkin, naurahtivat kuorossa. Kunnan virkailijat rapistelivat papereitaan ja näyttivät nolatuilta. Jooseppi tirskutteli ympäri tupaa ja aikoi jo lähteä pois, mutta silloin Lutikainen lausui lauhkeasti:

Jooseppi kyllä arvasi että Mooseksen Maijan ennustus kävisi toteen, mutta epätoivoiselle oli pelkkä lupauskin valonsäde pimeydessä.

Ja mies tuli ulos koiransa luo koprassaan puolilikainen paperilippu, johon kirjoitettu oli:

Tämä lipu oike vuttaa Josepi Kenkusen saman 50 gilogram ruis jauhoo Makunasta Rämsän rannan kunnan tilliin. Kale Kinunen. Kasper Ludikain.

— Hieno paperi, hieno paperi! sanoi Maakunnan kaupanhoitaja nähtyään Ryysyrannan Joosepin luottolipun, jonka tämä komeasti oli paiskannut tiskille. — Mutta jos Kenkkunen tahtoo, niin myömme tätä lajia paperia 50 kilon säkeissä tuhannella markalla Suomen kansalle. — Et saa jauhoa, mies rukka!

Ensimäiseksi hän kirosi itsensä. Sitten koko ihmisen elämän. Ja kolmanneksi koko Rämsänrannan kunnallishallituksen.

— No jo pitää olla hallitus pohjoisnavan alla! hän huuteli kimakasti heiluessaan tiskin edessä liehahtelevin ryysyin. — Tämän Rämsänrannan kunnan asiat ovat minun muistini aikaan vuonnavuotuissaan olleet retuperällä, vaan tänä talvena ne näyttävät vielä siitään pilauneen — sen lemmon pölkkypäitäkö hyö valinneet ovat valtuuskuntaan. Eikö löyvy tästä moukkain pesästä älyniekkaa sen mokomaa, jotta ei tarvitseisi köyhiä ihmisiä narrata niinkuin tuo Lutikainen tekee! Vai hyysipaperia, vai hyysipaperia nyt on ruvennyt levereeraamaan Rämsänrannan kunnallishallitus! Vaan sen minä sanon että…

Ryysyrannan Joosepin puhe katkesi, kun Riepuniemen Matti löi häntä takaapäin olalle ja, iskien silmää, kuiskasi: Tuuhhan Kenkkunen vähän ulos — oisi pikkusen assieta.

Jooseppi oli ihmeissään, mutta meni. Matti kiersi Maakunnan takapihalle, kaivoi povestansa pienoisen pullon ja käski Joosepin kulauttaa. Kolmesti kulauttikin Jooseppi, jonka jälkeen Matti myös kulautti kolmesti, painoi tulpan suulle ja sanoi:

— Elähän hätääsi kuole, Kenkkunen! Yhteiset on köyhän saatanan asiat.
Eikös olekkin — mitääh?

— Niinpä taitaa olla, sanoi Ryysyrannan Jooseppikin, jonka sisuksia niin mukavasti oli alkanut kiertää ja polttaa.

Riepuniemen Matti vilkuili ympärilleen salaperäisesti ja kumartui sitten supattamaan, asian ihan Joosepin korvan sisään.

— Antaa se varmasti, vakuutti Matti. — Ja antaa, täällä koko kirkonkylä… herrat ja työmiehet, kauppiaat ja maamiehet, kommuunat ja porvalit, lukkarit ja pap…

Raskas jauhosäkki ja täysinäinen reppu törrötti Ryysyrannan Joosepin veturikelkassa, koska mies hikipäin hiihtää hipsutteli pois kirkonkylästä kumarassa lyöden sompiansa lumeen. Hänen hengityksessään huokui hiukan väkijuoman tuoksu ja tuontuostaan hän tyytyväisenä tirskautti syljen, sillä makea pikanelli pullotti miehen poskessa. Vekku koira myös näytti virkeältä, kun pääsi pois kylän hurttain kintuista — oi kuinka ihanaa oli koirallekin oman mökin ikuinen rauha. Mutta Vekku vaistosi ettei hänkään saisi leipäpalaa, ellei isäntänsä joskus tehnyt matkaa kirkonkylään — siksi katseli koira kunnioittavasti veturin kuormaan ja oli valmis henkeen ja vereen asti vartioimaan jauhosäkkiä ja reppua. Ja kuinka Vekku rakastikaan Ryysy-Jooseppia, tuota erämaan yksikyttyräistä kameelia, joka tuossa junnasi jälessä — yhtä asiaa vain koira oudosteli — kameelissa oli jotakin uutta, uhmailevaa, salariemukasta, peloittavaa — isännän äänikin oli toinen kuin tullessa ja silmissä kumma kiilto…

Outo, peloittava, ennenkokematon elämänriemu ja uhmaileva usko oli syttynyt tällä matkalla Ryysyrannan Joosepin latuskaiseen rintaan. Hänelle oli kuiskuteltu korvaan, senjälkeen hänet oli ohjattu jonnekkin… siellä taas supatettu suljettujen ovien takana… ja sitten oli sujahutettu muutamia satalappusia ryysyisen miehen poveen — hän oli tarttunut antajan käteen, pusertanut sitä ankarasti, katsonut kiinteästi silmiin ja korottanut äänensä ylistykseen — Jooseppi oli tullut haltioitumistilaan…

Ja nytpä hän tässä hiihteli illan jo pimettyä kallista kuormaa vetäen pitkin järven ulappaa — takana tuikahtelivat kylän akkuna-valot. Kirottu oli ollut köyhälle ennen tuo kirkonkylä — siunattu, siunattu oli se nyt! Koko porvaristo, koko virkakunta— poliisi Pirhonenkin — tuntui nyt niin kunnolliselta, veljellismieliseltä, melkein kristillisrakkaalta — Joosepilla kihahtivat kyynelet silmiin, kun muisti miten se, joka rahat oli antanut, oli sanonut… Miten olikaan se sanonut?

Että: Kurjuudesta ei nousta rehellisin keinoin. Kierrä hiukan kieroa lakia eläkä päästä pakkorikosta omalletunnollesi, niin elät iloksesi. Ryysyrannan Jooseppi, terve!…

Jooseppi hihkasi hiihtäessään, kun nuo merkilliset sanat muisti — se mies oli oivaltanut kansan kohtalon ja nykyajan hengen! Miksi olivatkaan maan isät siinä »etuskunnassa» laatineet lain, jota oli mahdoton täyttää? Ei ainakaan Ukko Jumala ollut sellaisen armottoman asian puolella — olihan »Jumalan poikai ryypännynnä viiniä» ja sellainen oli hokema että tasavallan resitenttikin karrasi vastaan… Ei siis syvintä uomaa myöten haraten ollutkaan oikea rikos, jos köyhyyden hädässä pikkurikkisen — kuusenjuurta tirautti. Jooseppi hihkasi pimeässä jään ulapalla, ja jos ei olisi omaa koiraansa hiukan ujostellut, olisi miekkonen lyykähtänyt polvilleen lumeen, nostanut käsikämpyränsä Kalevan miekkaa kohden ja ääneensä kiittänyt kaikkivaltiasta tämän talvipäivän tapahtuneesta armosta… Nyt valkeni, nytpä ota ja iske, valkeni elämä! Ja jos ei vain Pirhosta niin tässä pärjäisi elintarpeen puolesta pian kesään asti, ja jos sitten halkolautan saisi viedyksi, niin lopputilissä sieppaisi vielä tuhansien tulon kunnalta…

— Pentele kun oli hyvää se Riepuniemen Matin pontikka! julisti Jooseppi ääneen, tuntien ylentävää huumausta päässään. — Mutta annahhan, annahhan kun Ryysy-Jooseppikin tirauttaa…

Vekku koira oli kääntynyt ja laskenut kippuran häntänsä alas ja näytti katsovan kovin kysyväisesti isäntäänsä, joka puheli ääneen ja puhkui. Mikä ihme olikaan tullut rakkaalle Ryysy-Joosepille?

— Juokse, juokse! komensi Jooseppi painellen rivakasti eteenpäin. Lukkarin rannoille päästyään hän ei poikennut mökkilöihin, vaan painautui rämekorpeen. Ihan laulattamaan tuppasi Jooseppia jängällä:

Mitähän se liinatukka Liisa-Valappu ja Einari Jaakoppi nyt sanoo, kun pappa repustaan kaivaa karamellia?… »Hyvä setä lähetti! Hyvä setä lähetti!»

Jooseppi livutteli hyvää vauhtia alas möykkelikköä Kullanperän rotkoa, niin että pitkän jutkon päässä hyppelehtivä veturi toisinaan kapsahti puuhun, joka karisti kaiken lumensa miehen niskaan. Tuossa jo kiilui Karihtaniemen akkunavalo salmen takana: »Ne on kateellista väkeä nuo niemeläiset — niitä täytyy varoa, vaan tekisi mieli taas vähän kiusata, kun näin hyvin luonnisti», tunnelmoi Jooseppi.

Hän heitti kelkkansa ja suksensa saunan edustalle, ja kaivettuaan repusta pienen mytyn, käveli pirtille.

— Heh, tuossa on tilaukset — kaksi kymppiä omistani panin, selitti
Jooseppi reilusti ja istahti penkille hiestä höyryten.

— Kyllä minä nousuviikolla maksan, änkytti Kusti ja lisäsi kaivellen pakettia: — Pannaanhan täältä mustaa karhua.

— En minä huoli, torjui Jooseppi kopeasti, kaivellen poveaan; vaan pannaanhan täältä oikeata Pietarsaaren rullaa. Heh, ukko — hiivatissako se on Amanta, kun ei näy pirtissä?

Miten lienee Jooseppia niin hätkäyttänyt aavistus, hän tirkisti ulos hajanaisesta lasiruudusta — samalla kuului Vekku, joka oli jäänyt vahtimaan kelkkaa, kovasti urisevan. Jooseppi jokelsi:

Ja sieltähän se emäntä rääsy tuli tyhjää piippua imien, silmät pälyen:

Amanta ei tietänyt mitä ajatella. Tuo Ryysyrannan Jooseppi oli merkillinen miehen murrikka: hyvyyttäänkö lienee öljyn tuonut vai piruuttaan?

Amanta koppasi intohimoisesti miehensä Kustin kourista tupakkatokan ja tottuneesti täytti äkkivääränsä »mustalla karhulla».

— Ainahan se köyhä saatana keinottelemalla suupalan sieppaa rehellistä tienestiä vastaan, toimitti Jooseppi juhlallisesti, tirskutellen lattialle, joka kuohui lastukkoa ja russakkaa.

Amanta ja Kusti imivät intohimoisesti piippujansa, varsinkin akka veti sauhut syvälle keuhkoihinsa samalla kun hänen silmänsä tutkivasti vilkahtelivat Jooseppiin, joka jo teki poislähtöä.

Jooseppi tuli suksilleen, veti reppunsa narulla kiinni, mutta ihmetteli; noinko hän äskettäin oli heittänyt veturin, näytti aivankuin kelkka olisi nykäisty kannaksilta saunaan päin…!

Hän hymähti ja läksi hiihtämään pitkin pimeää viittatietä, jota taivaan tähdet heikosti valaisivat.

»Ei, parasta on vältellä taipalen varrella olevia mökkejä — jos ne paholaiset tietäisivät, niin — —»

Ja Jooseppi sivuutti Tyynelän ja Kyyrylän, mutta Varisautiossa hän pistäytyi, ronkki repustaan kahvit ja sokerit ja naurahti vaan, kun Romppanen päivitteli ettei ollut rahaa millä maksaa ostokset — eipähän senvertaisilla nyt ollut järin kiirettä. Hämmästytti toisia köyhiä vielä viskaamalla karamellin kullekkin Romppasen eukon lapsista — kalpean emännän silmiin sihahti kyynel. Jooseppi levähti vasta Mullimäessä, paiskasi pöydälle viitosen käskien keittää kahvit itselleen kuin herralle sekä intoutui suurella, kimeällä äänellään kertomaan kirkonkylän kuulumiset:

— Että Hermanni Hulkon lehmä on menneellä viikolla poikinna sarvipäisen vasikan. Että Uulea-yhtiö on Rommakon savotalla löysännyt työstä sata miestä. Että Työväentalolle ensi pyhän seutuna kuuluu tulevan oikein se pääpunanen Sarvikallo Kajjaanista roletaaria rakuteeraamaan ja kommuunan katkismusta romulkeeraamaan. Että ohrana on pistännä köysiin seppä Herraskaisen, jolle kuuluu tulleen satoja tuhansia ryssänruplia rajan takaa — ka niitä epattia. Että osuuskaupan pirtillä ovat suojeluskuntapojat toissa yönä vähän löylyyttäneet lekioonalaisia — mauserilla pöksyille pärähyttäneet. Että varavallesmanni kuuluu lähteneen akanottoon Ahvenanmaalta. Ja siunatuksi lopuksi että atteikari Nuurplaati viikon päivät on huippaillut hummerissa, niin ettei hänenkään, Joosepin, onnistunut ostaa ämmälle rintaroppia…

Mutta siitä tärkeimmästä uutisesta Jooseppi supatteli korvaan vain Mullimäen isännälle — menivätpä vielä ulos kujaankin yksissä asioista sopimaan. Emäntä kuuli sieltä pimeästä Joosepin kimakan hihkailun ja katkonaisia lauseita: »Tirautan, tirautan minnäi kerran! Joutaako sulta muuri? Minä paan Aapelin hakemaan vielä tänä yönä… Entä muut roskat… On mulla ihtelläi… Ka saan minä Huhmarniemestä… Terve, terve. Ja tuuhhan sitten lauvantaina viisaamaan… Ja suu poikki…»

Oli jo hameenheitto-aika, kun Jooseppi vetureineen saapui kotiinsa
Ryysyrantaan.

Jooseppi Kenkkusen pahaisessa pirtissä syödään nyt selvää leipää, keitetäänpä joka päivä kahviakin. Tosin ei emännälle vieläkään räkkää omaa kylähametta eikä liioin paitaa — se on kai isännän huolimattomuutta ja emännän kohtaloonsa orjistumista — tosin ovat lapset puolialasti, lattia puhki ja russakat valloillaan, mutta ryhti ja elämänusko on toinen kuin ennen. Joosepissa on jotakin repäisevää, purskuvan miehekästä, tuosta yksikyttyräisestä kameelista on karaistumassa erinomainen juhta. Ja repäisevä meininki tarttuu muihinkin, kaikki ovat liikkeellä, pienimmät mukulatkin hommassa, Kurli Kustaavankin lulluhuudossa luikkaa elämäniloa, Einari Jaakoppi juosta hippoo isänsä vanhoissa saapaslötöissä äidin perässä navetassa, Irmeli tyttö jyryyttää kätkyttä ja Leena-Kenoveeva ynnä Liisa Valpuri pistävät keskellä päivää tanssiksi matkien isän opettamaa laulua:

Isä Jooseppi ryskää päivät metsässä särkien ja sahaten halkoja sylen syleltä, pinon pinolta ja saapuu iltahämärissä hiihtäen kotiin nälkäisenä kuin susi ja hiestä höyryten, mutta mainiolla tuulella.

— Annahhan lisää velliä… Aapeli hoi, joko siellä on tuli muurin alla?… Hei akka, kiehautappa kahvit…

Iltapuhde on pitkä — Joosepista se on pitempi kuin ennen — joka puolen tunnin päästä hän tirkistää taskukelloa, joka tikuttaa mustalla seinällä ympärillä kihisevien ruskeatakkisten peloittavana ihmeenä — mistä kummasta lienee Kenkku mokoman tiksuttajan hankkinut? mutta heti jauhosäkin tuonnin jälkeen aikataulu vain on ilmestynyt pirttiin. Ja kun kellon puikko vihdoin osoittaa kahdeksikkoa, silloin Jooseppi keinotekoisen äräkästi kivahtaa:

— Yö tulee. Penskat nukkumaan! — Mutta vanhinta lasta, Aapelia, ei komenneta nukkumaan, poika huiskale kulkee pirtin ja kodan väliä katsellen tarkkaavaisesti isäänsä. Ämmäkin on liikkeellä, viivähtääpä toisinaan puolentuntia kodassa, josta tulenloimo vilkkuu navetan kujaan, ja toimittaa jotakin hyvin asiantuntevasti Joosepille.

Kaisa-Reeta vain näyttää väsyneeltä ja alakuloiselta, mutta Jooseppi koettaa ylläpitää vaimonsa rohkeutta eikä ota vastaan sitä sielullista vaikutelmaa, mikä pyrkii johtumaan siitä että eukon vartalo päivä päivältä pullistuu. »Juuri noin sen olla pitääkin!» ajattelee Jooseppi uhmariemulla. Ja hänestä, aviomiehestä, se totta puhuen näyttää sangen miellyttävältä. Uusi elämänusko on pannut hänet näkemään lastenlisääntymisenkin toisessa valossa. »Mies syöpi, mies saapi, miehelle antaapi Jumala.»

— Mene sinä Kaisa-Reeta vain nukkumaan, kyllä me ämmän ja Aapelin kanssa pärjäämme.

— Pärjäätte! matkii vaimo maseasti itku kurkussa. — Pärjäätte te siihen asti että kopsahtaa konstaapeli ja potkasee muuripadan kumoon… särkee kaikki roskat.

— Vaimo! kimahtaa Ryysy-Jooseppi kirkkain siansilmin. — Tämä on yhteinen asia yhteiskunnan painon alla. Sinä olet heikompi astia, minun velvollisuuteni on sinua kärsiä ja — opettaa.

Ja Jooseppi rientää pahkakauha kourassa, pikanelli poskessa tehtäviinsä, ensin ripustettuaan säkinkuoria pirtinakkunoihin, jotta ei lampun tuli tuikuta ulos järven viittatielle.

Vielä kello 10 hän lähettää Aapeli pojan hiihtämään alas järvelle kuulostamaan, onko viittatiellä kulkijoita, puolen tunnin kuluttua poika palaa hehkuvin poskin, reuhka takaraivolla ja antaa raportin.

— Näkyi muuan mies reppuselkä hiihtää vouhottavan Petkelettä kohti —
Konsta setäkö ollut lie.

— Se runtti se on ollut, sanoi Jooseppi, joka tunsi veljensä. — Eipähän poikennut meille. Se on kärmeissään, kun on tietenkin kuullut että olemme saaneet sata kiloa jauhoja… Hyväpä oli että sivu pyyhkäsi.

Ja isä ja poika ryhtyivät salaperäisiin yöaskareisiin pahaisessa kodassa, joka oli kuin vartavasten rakennettu piiloon navetan tunkion kupeelle kujan taa. Kaahlasi sinne toki vanha ämmäkin. Lehmät navetassa ynähtelivät äärimmäisen uteliaina, mitä kummaa talossa puuhattiin nykyään näin öiseen aikaan? Omenan ja Äpylin sieraimiin tunkeutui muikea haju, joka omituisesti kiihoitti… Teki mieli riuhtaista kytkyensä poikki ja syöstä suinpäin sinne kotaan, josta ämmänkin pälpätys kuului. Ei se ollut Iehmänhaudetta, jota siellä keitettiin, paljon väkevämpää suurusta se oli…

Mutta Vekku koira, joka siitä saakka kun isäntänsä kanssa oli saatellut jauhosäkin kotiin, oli tullut ikäänkuin syvämietteiseksi, oli asianaavistavasti asettunut vahtiin rinteellä kallellaan kekottavaan saunariiheen, jonka hatarain seinäin ja luukun kautta se tarkoin saattoi silmälläpitää ja kuunnella mahdollisia yökulkijoita. Ei noita kulkijoita liioin lipunut päivänaikaan, kuinka niitä siis olisi yltänyt yöksikään tässä harvasti asutussa korvessa? Mutta virka ennenkaikkea ja Ryysyrannan kunnia! Vekkua kotakeiton äitelä tuoksu hiukan ärsytti, ellosti. Mutta se oli hyväin ihmisten asia — hän, Vekku, oli vain halpa palvelija korkeammasta käskystä. Keittäköön rakas Ryysy-Jooseppi vaikka kuusenjuurta, se oli hänen yksityisasiansa!

Olipa, olipa tarkkaa hommaa tuo maaviinan keitto. Ei siinä saanut riehua nokitonttuna, tervakoprana niinkuin tervahaudalla, vaan piti oikein pestä kätensäkin lipeällä.

— Pese sinäkin kätesi, Aapeli! komensi isä poikaansa. — Ämmä, annahhan riepu.

Ja honka paloi paukkuen ja muuripata porisi kodikkaasti ja tulenloimo ilkamoi pitkin mustia seiniä — ja väkevä oli mäskin löyhkä.

Siinä punertavassa lieskan hohteessa näytti Ryysyrannan Jooseppi vuorenpeikolta, joka käärityin hihoin ikäänkuin uhmasi uhrata kultasarvisen tunturipukin pimeän yön haltijoille.

Hän katseli asiantuntevasti, nykeröä nenäänsä nyrpistäen, ympärilleen kaikkia vehkeitä, putkia, röörejä ja tisleeraustorvia, hämmenteli pitkällä puikolla, haisteli ja kuunteli ja pisti joskus sormensa erinäisiin astioihin. Hänen naamaansa oli pölähtänyt valkoista ruisjauhoa. Joskus hän jo kahvikupilla Iipasi annoksen, puhalteli tärkeän näköisenä kuin kemisti, jäähdytteli kodan ovella, tarkasti väriä ja kirkkautta, ja vihdoin mäiskäsi suuhunsa.

— Lääkkeeksipä hyvinkin! kimahtaa Jooseppi merkitsevästi. — Vaan muistakkin Aapeli, jotta et hiisku kellenkään kuolevaiselle. Et toisillekaan lapsille.

Jännitettynä häärii Jooseppi isäkin joka hetki kuin tulisilla hiilillä, hän on yhtaikaa peloissaan ja tolkussaan, ja ajattelee että tällaista se mahtaa olla sotasankarinkin sieluntila niissä maailman rintamain juoksuhaudoissa — yöllä vahditaan lumikuopissa, tulet Ieiskahtelevat; jos pistää päänsä näkyviin, niin pamahtaa vihollisen pommi ja — pää pois, pää pois, miekkonen. Pää pois, jos poliisi Pirhonenkin nyt yllättäisi itse teossa!

Tunnit ne vierivät ja tehdas on käynnissä, se porisee ja haiskahtaa, sihisee ja tislaa, ja milloin käy neste läpi kuuman, milloin jääkylmän putken — koivunhiiliäkin tarvitaan — ja lopuksi tirisee viimeistelty väkimehu suureen tiiviiseen astiaan, josta se ammennetaan suppilon läpi pulloihin, joita seisoo rivissä toinen toisensa takana kodan pimeimmässä sopessa.

— Saat sinä ämmä jo mennä levolle, lausuu mestari anoppimuorilleen — nuo vanhan kansan vaimoihmiset ne aina tietävät taikoja näissä hommissa ja siksi Jooseppi ämmää on vaivannut. — Haluatko ryypyn, Retriika?

Aapeli poikaa naurattaa, kun ämmä kulahuttaa kulkkuunsa, muikistelee suutaan ja sylkeekin, mutta pärskäytettyään aivastuksensa kaappaa sisukas ämmä toisenkin kulauksen ja kakisteltuaan kaulaansa sanoa kumauttaa:

— Maku siinä juuttaassa kyllä oisi tavallinen, kun vain saisi vinkkelin vihat poikkeen… piessan peukaloko hänessä pitelöö, kun tuppaa juoksuttamaan harmaata sinukkaa sekaan? Kirkasta ja väkövää se keittää käski!

— Kirkasta ja väkövää siitä lopulla laarautuukin, ennusti ämmä, pyyhkäsi kämmenensä säkki-esiliinaan ja palasi pirttiin.

Isä Jooseppi ja poika Aapeli nyt kahteen pekkaan hoitelevat maanalaista masinaa, tuli palaa lekottelee ja pata porisee. Jäähdytyssaavi höyryää kuin koski pakkasessa. On jo sivu puolesta yöstä…

Eivät monta sanaa toisilleen virka isä ja mökinpoika, ja hiukan kaamealta alkaa tuntua koko huusholli, vähän unettaakin, mutta työ on tehtävä loppuun asti, juuri tänä yönä kaikki on saatava valmiiksi, monet yöt tässä jo on vapriikia valvateltukin, esitöitä ja eksperimenttejä tehty…

Puita padan alle ei enää lisätä, mutta valtavana hehkuu hiilos. Hiljaisuus… sydänyön syvät tunnelmat. Pul-pul-pul! Mitä on ihmisen elämä? Miksi sama aine, minkä yhteiskunta määrää saatavaksi apteekista keskellä Jumalan kirkasta päivää, muuttuu kirotuksi, kun sitä korven köyhä yön pimeydessä pienten lastensa pelastamiseksi kuolemasta, oman kunniansa uhalla valmistaa? Pul-pul-pul! Tänäkin yönä jossakin siellä pääkaupungin kivipalatsissa hännystakkiset herrat ja silkissä sihisevät naiset kilistävät kirkkaita, väkeväsisältöisiä kristallimaljojaan huudellen eläköötä isänmaalle ja köyhälle Suomelle — eikä heidän iloaan kukaan häiritse, ei heidän päihdyttäviä juomiaan maahan kaada eikä heitä itsiään putkaan vie, vaikka monen jalat kaduilla horjuvat, mutta täällä kaukana korpiyön pimeydessä tuo »köyhä Suomi» huokailee häpeän vaiheilla ja saa joka hetki peljätä, milloin hänen kimppuunsa hyökätään. Missä silloin on oikeus? Pul-pul-pul! pani pontikka putoillen erikokoisiin pulloihin, joihin Aapeli poika pisteli vanhoja, mustuneita korkkeja.

He eivät puhuneet mitään. Yhtäkkiä he häpsähtivät ja kuulivat koiran kiihkeätä haukuntaa, haukku tuli kovaa vauhtia suoraa kotaa kohti niin että sekä isä että poika tyrmistyivät, mutta samassa kaikkosi ääni kodan taitse pellolle ja kuului omituista räksytystä ja kahinaa. Isä Jooseppi virkahti, kauha kourassa:

— Saat sinä, Aapeli rukka, jo mennä nukkumaan. Tulen minä jo toimeen yksinkin.

Kalpeaposkinen, solakka Aapeli läksi pirttiin, ensin kuitenkin kuulostaen ketunajoa. Takaisin pinkasi metsästä Vekku läähättäen kovasti ja nuolasi kuumalla kielellä Aapelin kättä sekä killisti kiiluvin silmin poikaan. Käväsi haistamassa, vieläkö isäntä jäi kotaan, ja surkeasti vinkuen juoksi taas vahtipaikalleen.

Ennen päivän kajoa puhkesi lumimyrsky. Tuuli ulvoi kodan nurkissa, hiilihanko kaatui puuskasta kolahtaen ja särki pienen täysinäisen pullon. Silloin Jooseppi heittäysi suulleen mustalle likaiselle lattialle ja latki kielellään multaiseen rakoon juoksevaa jaloa nestettä.

— No voi sun ranskan purkunti… Hän järjesteli tehtaansa tuotteita, kantoi isomahaiset potelit heinälatoon piiloon, puhdisteli astioita, tiivisteli tulppia ja pyyhkieli hikisiä, sameita pulloja. Lopuksi otti maistiaismatista kolme pitkää ryyppyä (Kenkkunen ei suinkaan ollut juoppo, vaan mestarinarvo vaati kokeilua).

Lumimyrsky raivosi pimeydessä pelmuttaen ankarasti Ryysyrannan kaikkia kattoja ja kieputtaen nopeasti kokoon korkean kinoksen kodan eteen. Ja tuuli ulvoi pirtin nurkissa, soitteli savupiipussa, piipitti akkunoissa ja vihelsi lasten korviin outoja säveliä niin että pienokaiset surkeasti vikisten, jännittäviä unia nähden, kiemurtelivat pitkin lattiaa potkien itsensä paljaiksi ryysyistä… Ja pikku Kurli kätkyessänsä huokasi niin syvän huokauksen kuin siinä huokauksessa olisi humahtanut koko ihmiskunnan hätä…

Mutta Ryysy-Jooseppi seisoi kodassa nuoren viinan liikuttamana ja teki hengessänsä juhlallista tiliä siitä kaikesta, mihin ryhtynyt oli, sekä koetti kohottaa kohtalonsa esirippua:

»Me pieneläjät… me maaliman hylkylapset ja synnyinmaamme Suomen sontarengit… näinpä me, jumal-avita, täällä salojen siimeksessä tuppivyötä heilutamme… eikä myö ollakkaan mitään männinkäisiä, vaan oikeita ihmisiä… Tuota noin… ne meinaavat meijät näännyttää nälkään kuin polsut pursunsa ja tapattaa lapsemme kuin russakat kylmettämällä pirtin… mutta ei sitä niin vain Kenkkusista erille päästä — ehei — hoh! sanon minä eikä minua peloita pahasti Pirhonenkaan, tulkoon vaikka tuohon paikkaan… hattua nostaa Kenkku-Jooseppi ja tervehtii ryssäksi: rastu, rastu! astu sisään, astu! takkamiukast, lämmint ja liukast — otetaankos konstaapeli pieni nokkastokkari?… ja tietäähän tuon koko Rämsänranta, jotta ottaa se Pirhonenkin paukun putilkasta, kun ei vain satu vierasta miestä… halituli julli! heppulei! Onko siellä ketään?…»

Jooseppi höristi korviaan, vaan ei kuullut muuta kuin lumimyrskyn myrinää. Mutta yhtäkkiä hän oli näkevinään itsensä vanhan Vihtahousun kodan nurkassa pullojen takana ja alkoi nyt sitä manata:

»Eläkä liiku! sanon minä: pysy nurkassa hiien santarmipukseeri eläkä liikuttele jalkojasi… vai sinä tässä toisen putilkoita persoilemaan, sitäkö varten heitä yökauvet on raahattu kulkijain matkassa kirkonkylästä, jotta sinä, hirtehisen sarvipää, tulet potkimaan…

Hän poikasi itse jalkaa niin, että muuan pullo kaatui, mutta ei sentään särkynyt.

»Kato hylyky, kun kaateloo… top, top… reistaappas toinen kerta, niin kuonoosi saat… sinä junkkari se mun kantavaarianikin, sitä Pappa-Kenkkua, kuulut kapistelleen pääluuhun, kun Kenkku tuohisella keitti korpirojua tuolla Pahassa urussa, vaan pappapa oli kauhiasti karjaissut, jotta painutko Jumalan nimessä jalkoihisi… ja silloin olit uponnut urun pohjaan senkin kyöpeli. Halituli julli! Ryypyn minä tarjoan, jos ihmisiksi oot, vanha kelmi — hekkää tuossa! (hän otti itse siemauksen ja ojensi kuppia nurkkaa kohti) ja mäne nyt veli rienaaja Ristuksen, meijän Mestarimme ynnä kaikkien viinanviljelijäin kuninkaan nimehen — männikköön!»

Vekku koira tuli nuuskien tutkimaan, miten oikein oli rakkaan isännän laita. Mitä ukko siellä yksikseen mahtoi löpistä? Jooseppi hätkähti ja vähän kuin häpesi, muisti alastoman todellisuuden, sammutti tulet, pisti pullon taskuunsa, sulki kodan oven ja nosti raskaan pölkyn pönkäksi. Sitten hän kinokseen hupsahtaen hoiperteli pihan poikki pirttiin.

Oven auvetessa alkoi emäntä ääneensä voivotella: »Herra Jeesus, Herra
Jeesus…»

Seuraavana aamuna varhain raahasi Jooseppi poikansa Aapelin kanssa kaikki vaaralliset todistuskappaleet korpeen — Pahankolon uruun — ja totesi tyytyväisenä, kuinka itse Luoja sakealla lumipyryllä peitti kaikki epäilyttävät jäljet. Päiväsydännä hän vielä sahoineen, kirveineen tavallisuuden mukaan hiihteli halkometsään ja teki huimaavan määrän halkoja, itsekkin ihmetellen, mistä niin paljon sai sielun ja ruumiin voimia! Siitä , siitä ne johtuivat — se siis ei voinut olla pahasta!

Vielä seuraavankin päivän hän ryskäsi kuniallisella työpaikallaan, mutta saman päivän iltana — perjantaina — ei mies enää saanut mielenrauhaa, vaan valjasti itsensä veturin eteen ja Iäksi iltapimeässä kinnaroimaan kirkonkylää kohden. Sekä selkärepussa että rumassa kontinröttelössä oli nyt tavaraa ja oli sitä Joosepissa itsessäänkin — mahdotonta olisi ollut kenenkään tuosta kyssäniskaisesta, ruumiinrakenteeltaan muutenkin särmikkäästä miehen jässikästä keksiä, mistä paikasta ryysyjen alta korpirojupullon kaula tai kylki pullisti esiin — ihmiskunta oli tottunut Ryysyrannan Joosepissa näkemään eriskummaisen olennon, jota likelle ei mielellään mennyt, vaikka oli nautinto kuunnella hänen iloista, intohimoista puheenporinaansa. Itse luonto oli varustanut Joosepin yksinkertaisella itsepuolustuskeinolla kaikkea inhimillistä tunkeilevaisuutta vastaan — Ryysyrannan Joosepissa oli näet oma kansallistuoksunsa, tämä hilpeä korvenpeikko oli eräänlainen näätä, jota ei poliisin rouvakaan hevillä suvainnut hienoihin huoneisiinsa. Mutta kaikki ne, joiden kanssa miekkonen syventyi asioihin, saivat luvan kiltisti kärsiä, ja tottapuhuen tuolla »Petkelkylän haisunäädällä» oli kyky jonkunverran, hillitä poistyöntävää uhoansa silloin kun hänet ystävänä vastaanotettiin. Metka mies, ovela kummitus.

Nytpä hän koirineen ja korpirojuineen toivorikkaana paineli keskuskylää kohden ja, paitsi Mullinmäkeä, sivuutti varovaisesti kaikki välillä olevat mökit. »Tirauttakoot itse, jos kykenevät — jokaisella oma myllynsä» ajatteli viinankeittäjä. Hän uhkasi sivuuttaa pimeässä Karihtaniemenkin, mutta eikös vaan pitänyt sattua niin että Amanta häikäle isättömän Immu poikansa kanssa vesikelkkoineen parahiksi laskeusi avannolle ja jäi nysä suupielessä katsomaan, kuka siellä oli menossa viittatiellä. Jo kuului Amanta huutavan perään:

— Palatessa pistäyn! huutaa Jooseppi, mutta, päästyään näkymättömiin, kaartaa takaisin maarantaan ja vetää kelkkansa tuuhean kuusen suojaan, komentaa Vekkunsa vahdiksi ja pyörtää Karihtaniemeen — mikä maahisen magneeti hänessä lieneekin tuossa niemessä vai niinkö hemaisevasti on Amantan huuto sattunut hermoon — »Jooseppi kulta»? Totta toisakseen — himotti kahviakin ja asiaan nähden oli varovaisinpa olla yötä mökissä ja vasta aamupimeässä kiiruhtaa kylään tärkeitä ahväärejä toimittamaan.

Iloisen ovelasti otti Amanta Joosepin vastaan — Kusti ei ollut kotosalla — ukko Jaakko siinä paraikaa lopetteli päivätyötänsä puuastiainteossa — lattia lainehti lastukkoa ja Amantan pikkutytöt pyllyilivät rikkaläjässä. Jooseppi varoi visusti ilmiantamasta matkansa tarkoitusta, ja kun Amanta kysäsi että:

— Sinne tuppasin tiepuoleen, kukapa häneen tyhjään kelkan raatoon kajonnee.

— Ka ei kukaan… Mitä sitä joutavaa… Eikösss p…, pärpättää ukko Jaakkokin halkihuulin, mutta Joosepin tarkka siansilmä huomaa kyllä Amantan silmäin vilkutuksesta Immu pojalleen että kyllä se naispaholainen vikoo, jotta on veturissa jotain arvokkaampaa kuin »tyhjä»…

— Onko sulla koira vökäle taas matkassasi? kysyy Amanta kahvipannua hoitaen hiilloksella.

— Mitä sinä mun koirastani? tokasee puolestaan Jooseppi silmiään sipristäen.

— Hyvyyttäni minä vain kyselen, mutruilee Amanta viekkaasti, — nuo lapset ne äsken sun koiraasi kaipasivat — lunpalasia ovat varanneet tuonne porstuan loukkoon jyrsittäväksi…

— Ei sattunut Vekku matkaan, kotiin jätin! valehteli nyt Jooseppi, arvellen itsekseen: »saapa nähdä, mikä taas on tekeillä?» Hän pani kyllä merkille, että Immu poika pujahti ulos, mutta luotti vahtiinsa. Amanta kaatoi Joosepille kukkuraisen kupin kahvia. Silloin Jooseppi ei kestänyt kiusausta masentaa Amantan pirullisia tuumia, vaan vetäsi povestaan täyden pontikkapullon:

Amantan silmät repesivät suuriksi ja ukko Jaakko, vanha viinamies Ruukin käynnin ajoilta, iski lempeästi silmää. Siinä silmäniskussa oli koko elämä! Jooseppi suomensi:

— Ei tämä minun keittämääni ole enkä ole eläissäni meinannutkaan keittää — savottamiehiltä tämä oli haihtunut hankeen, niin talteen korjasin ja vilulääkkeeksi matkaani otin.

Ja pieneen hius-hiprakkaan nyt joivat itsensä siinä Karihtaniemen pahansiivoisessa pirtissä emäntä Amanta, ukko Jaakko ja Ryysyrannan Jooseppi — sai hiljainen, vanha Reetakin puolkuppisen. Lapset pantiin nukkumaan lattialle, Amanta teki asiaa ulos, mutta tulla pouhasi kotvan kuluttua takaisin Immu poika jälessään sekä sanoi Joosepille terävästi:

— Senkö perskattia sinä valehtelit, Kenkku, ettei ollut koiraa matkassasi — tämä Immu kuuluu käyneen jänislangoillaan, niin siellä Vekku vökäle oli haukkunna kuusen persauksilla ja vähällä jotta elävältä söi koko poijan!

— Sinä Karihtaniemen käärme, sinä seurakunnan emänäpistelijä, lemppariako minä sulle olen tilivelvollinen koiristani tai kelkoistani? Eikö sulle vielä piisannut, jotta kuusikymmentäviisi markkaa lompakostani varastit sinä yönä, jona minä — — —

Mutta ei ollut Amantakaan se tyttö, joka antoi itseään haukkua.
Uuniluudan hän tempasi loukosta ja työnsi kuin nahturin suoraan
Joosepin päälle niin että naama nokeutui ja huusi kuin hullu:

— Kuusikymmentäviisi markkaa! Kuinka monta sataa kuppia kahvia olet tässä talossa juonut etkä penniäkään maksanut? Kusti hylyky sulle raavolle raukalle suksetkin on tehnynnä, et kelvoton ketkale ihte kyhäy suksen kapulaakaan allesi saamaan ja tähän vielä tuppaat rehellisiä ihmisiä viinalla villihtemään.

— Viinalla villihtemään! kiljui Jooseppi punaisena kuin kukko ja tuskan hikikarpalot otsalta tippuen. — Itse tulit huutelemaan jälkeen ja kahville kärkkymään. Ystävänä viinaa tarjosin — pakkoko oli paukku ottaa, ja oliko huonoa tavaraa, häh, häh, vai mitä, ukko Jaakko?

— Hyvää on tämä Joosepin viinavärkki, todisti ukko Jaakko leuka lonksallaan,—kerrassaan mainiota, niin hyvää ei keitetty ennen Ruukin käynnin aikana muualla kuin Näälmannin Pappilassa ja Palovaarassa — minä sen tiiän vissiin — eläkä sinä Amanta hävyttömäksi heittäy — akkaväki vaijetkoon seurakunnassa — niinpä hyvinkin — verratonta oli viina — jokos se loppui? — erinomaista — minä kyllä tunnen sortit — minä oon märän maistanut!

— Se mies on märän maistanut! yhtyi Jooseppi, — vaan sinä Amanta oot maaliman koijari — kiitä jottei sattunut kotosalle Kusti, se sulle oisi aviokylvyn antanut…

— Voi herrajessus! murisi vanha Reeta ämmä nurkassa: tämä tästä nyt tuli, kun rupesivat maistelemaan…

— Tämä tästä nyt tuli! kiljui Jooseppi: mistä minä arvasin, kun tuo Amanta itse pyrähtää perään huutelemaan ja sitten panee kakaransa salavihkaa mun veturiani nuuskimaan…

— Veturia nuuskimaan! huutaa taas Amanta keikuttaen päätään, hiukset pörröllään: vai on sinun veturissasi nuuskimista? Annahhan kun lähetän poijan vielä yön selkään kuhtumaan Pirhosta, niin — — —

Mutta sitä sellaista suukopua ei Jooseppi enää kestänyt, maailma musteni hänen silmissään, hän kauhtui hengessään ja tahtoi lyödä Amantaa vasten suuta, mutta isku sattuikin piipun nysään, joka kipakasti kirposi yli pirtin paukahtaen vasten peräseinää niin että kokoontunut russakkaparvi pahanpäiväisesti hätkähti, kovasta metelistä heräilivät lapsetkin ja kaikki huusivat nyt yhtaikaa — — —

— Et jumalaton juutas pane käskemään Pirhosta, muuten minä ilmiannan esivallalle että olet, rääsyinen raukka, varastanut tältä appiukoltasi mökinkirjat…

Kalpenipas Amanta, vapisi kuin horkassa, itkuun purskahti humalapäissään ja turvonnein huulin, verestävin silmin lattialle rojahti, kurja nainen, pitkin pituuttaan — ja uikutti kuin henkitoreissaan, niin että kaikki hämmästyivät ja vaikenivat, mutta ukko Jaakko otti puheenvuoron ja selitti:

— Elähän hätäile, Jooseppi, ei tämä ole ensi kerta — on täällä kummempiakin kuultu — sisuaan se taas ruikuttaa, vaan Pirhosta ei saa panna käskemään — ja sillä hyvä. Eikösss… Ihmisiksi, ihmisiksi olla pitää!

Sitten ukko, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, lisäsi: Mitä sitä joutavia. Joo, niinpä hyvinkin. Eikösss… Hyvää oli sulla tavara, Kenkkunen. Ei pahasti päähänkään mennyt. Joko se ihan loppui…?

Jooseppi kaasi vielä kupillisen sekä ukolle että itselleen — naurahtivat molemmat Ryysyrannan haltijat iskeksien miestenvälisesti toinen toiselleen silmää, kävivät käsikynkässä nurkan takana, Jooseppi kimeästi naukuen ja ukko Jaakko pätevästi paapattaen ja myötittäen, halkinaiset huulensa kinaa valuen ja housut lökällään putoamassa…

Jooseppi heittihen huokaisten kynnyksen eteen moniaaksi tunniksi levähtämään, mutta jo anivarhain aamuyöstä hän livahti ulos ovesta ja hiihti pitkin rantaa kuusikkoon, jossa Vekku vartioi viinaveturia. Isäntänsä kättä nuolasi uskollinen koira — ja sitten sitä lähdettiin tähtien tuikkiessa korkealta aamutaivaalta, ensin poikki salmesta, sitten halki korkean korven…

Joosepin mieli tällä hetkellä oli peräti alakuloinen, hänen sieluaan masensi se kaikinpuolinen valhe ja kurjuus, jota hän taas oli kokenut — oma ja vieras — mutta josta ei ollut ulospääsyä — ei nyt ainakaan ja tuskin koskaan. Vedä kurja kuormasi, pieneläjä! Kanna reppusi rikosristi, sinä yhteiskunnan syrjäänsysätty tilkkupellon ahertaja…

Oh, hän olisi tällä hetkellä tahtonut olla mikä muu hyvänsä kuin se, mikä oli — salapolttaja — akkain kanssa tappelija — häntä hävetti, iljetti, suru kouristi kipeästä kohdasta. Mutta kuka välitti ryysyköyhälistön surusta suuressa korvessa, kuka välitti ihmisen sielusta ja alennuksen kärsimyksestä — surma hienolle surulle — vanhanajan lohduttajat olivat kuolleet — ei ollut enää edes pappia — oli! eikä kuitenkaan ollut — kansa ja sielunpaimenet — kaikki elivät rahasta — uusi aika oli koittanut korpeen. Ihminen — ihminen oli yksin…

Hän saapui hengästyksissään toiselle rannalle ja alkoi vetää kelkkaa ylös pitkää korpimäkeä. Aamutähtien tuike tuskin löysi rakoa synkässä näreikössä.

Jos Ryysyrannan Jooseppi tästä nyt tavattaisiin hangesta kylmenneenä, niin kukahan siitä välittäisi? Karihtaniemen akka ilkkuisi — »kutti parahiksi…»

Hän kauhistui elämän armottomuutta, ihmisen mitättömyyttä. Ihmisen, josta hänellekin rippikoulussa ennenvanhaan oli opetettu että oli luotu — Jumalan kuvaksi. Jumalan kuvako — hänkin — Jooseppi Kenkkunen? Ihminen oli kai kyllä tarkoitettu joksikin korkeammaksi, mutta maailman nurinkurisuus oli madaltanut hänen kuolemattoman sielunsa — jo vuosituhansia oli vallanalaisuus rehoittanut — jo äidin nisistä oli alempi rahvas orjan vietit vereensä imenyt — et päässyt nousemaan — yhteiskunnan arvovaltamuurit estivät vapaita näköaloja — täytyi tyytyä jäämään vain »Ryysyrannan Joosepiksi», jota toinen kurja — Karihtaniemen Amanta — kehtasi hävyttömästi kohdella. Ja kuka aavisti, mikä pirullinen, kaikkiruhjova tapaus nyt saattoi olla nokan edessä, kun salapolttonsa kanssa kirkonkylää lähestyi — jos tuo Amanta rääsy hyvinkin lähettää poika kakaransa perään ilmiantoa tekemään — kunhan kohmelostaan selviää…? Silloin tämä urheilu loppuu alkuunsa.

Jooseppi säpsähti raskaista mietteistään, kun yhtäkkiä kulkusen helinä ja reen kahina kuului edestäpäin, hän ehti tuskin nykäistä veturinsa tieltä pois näreikköön, kun samalla tyhjä heinähäkki suhahti sivu alamäkeen — koira heittäytyi hevosella ajajan perään ärhentelemään, mutta häkissä seisova pitkä, mustaturkkinen mies vinkahutti suitsiperiä koiraa kohden — ja samassa hävisi rotkoon. Jooseppi tunsi verensä jähmettyvän — eikös vain ollut itse konstaapeli Pirhonen? — heinään se ajeli sinne Petkelkylää kohden — sillä paholaisella oli heinämaita sielläpäin!

Jumalankiitos ettei tuntenut kelkka-ukkoa aamuyön pimeässä — tuskin huomasi koko veturia näreikön katveessa, mutta kylläpä kävi likellä, jukoliste, vähällä että hipasi pontikkakelkan kannaksia… Ensi tyrmistys vaihtui äärimäiseksi helpoitukseksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi Joosepin tulenpolttava epäilys.

Jos Karihtaniemessä pistäytyy? tai Amanta huutaa perään? — tai jos Ryysyrantaan poikkeaa? ja kun on isäntä poissa, pitää kotitarkastuksen? — hiihtelee suksilla ympäristön? — sillä näkyi olevan omat sukset heinähäkissä pohjaliisteillä… Tai jos se kyselee joka talossa — lapsiltakin — antaa karamelliä — ja joku pellavapää viattomuuksissaan ilmiantaa…??

Mikä piru hänet pitikin satuttaa heinännountiin — poliisin — juuri tänä päivänä? Ei käy koko talvessa, vaan juuri nyt käy — Jumalanko sormi lienee esivallan takana?

Pitäiskö pyörtää takaisin? — kätkeä nämä kompeet tureikkoon ja hiihtää hivauttaa hikipäin poliisin jälessä — ja järjestää asiat vielä visummin siellä kotona?

Jooseppi oli neuvoton, hän otti molemmin käsin kiinni höyryävästä päästään, niisti nenänykerönsä peukalolla ja etusormella, ja mietti syvästi. Äkkiä hänelle oli kirkastuvinaan:

»Ei elämässä ne uskalla ilmiantaa, ei Amantakaan — ja kotona jos käy, niin sanovat hiihtäneen jauhonkerjuuseen tai halkometsään — ja nythän ei minulla ole takavarikoitsijan pelkoa kirkonkylällä — ei kukaan muu hätyytä kuin tämä ainainen Pirhonen»… Oman henkensä puolustus ja kilpailu loi uutta ryhtiä Joosepin rintaan — elämän taloudellisen valkenemuksen suuri toivo lämmitti raadeltua sydäntä — mitäs kunniasta — ei, ei tarvinnut korven kirotulla olla sellaista ylellisyyskapistusta! — ja totta puhuen: kuinka harva parempiosaisistakaan saattoi nykyään kehaista kunniallaan? — keinotteluksi oli kehittynyt ihmiselämä maailmansodan jälkimainingeissa…

Vinhaa vauhtia ja karaistuneena vaaroja vastaan, kiristellen kuin vasaa vaaniva ahma hampaitaan, hiihteli Ryysyrannan Jooseppi rempseänä aamutähtien vienossa välkkeessä kirkonkylää kohti.

Väijyvä vaara kehitti hänen kykyjään — monta ovelaa temppua — kaukoviisaita varokeinoja — monenlaisia sielullisia ja aineellisia otteita — korkea ja tärkeä tähtäin puristi miehestä ennentuntemattomia taituruuksia — hänen sielunsa itki ja nauroi yhtaikaa — koko yhteiskunnan valhetasot hän silmänräpäyksessä oivalsi — iskemällä ihmisen heikoimpaan voitonlaakerinsa korjasi — kutkutti hellää paikkaa — samalla kertaa matala mäyräkoira ja suurenmoinen ihminen — »haisunäätä» ja »jumalankuva» — Ryysyrannan Jooseppi!

Teki suunnitelmia kaukaiseen tulevaisuuteen asti — rakensi oman elämänsä temppelin — antoi puolilupauksia suuriin tilauksiin — sai luottoa — avasi uusia näkökulmia itselleen ja kundeilleen — avasi sydämiä kuin munalukkoja, omatekemällään tiirikalla. Sai rahaa — tavaraa — jauhoja — sai salaisia ystäviä — kaikista säädyistä. Uskomattomaltakin taholta… Siunattu, tuhattulimaisesti tervetullut miehen ressu! Jossakin — neljän seinän sisällä — peräkamarissa tai tallin sonnantuoksuisessa sopessa — kun sielun kahleet kirposivat ja kirkonkylän kieli lauloi ylistystä pimeän korven sankarille, tunsi Ryysyrannan Jooseppi päätähuimaavaa juhlamieltä ja, hengen salama-valossa, oli näkevinään itsensä sen suuren tuntemattoman Jumalan tähän maailmaan lähettämänä välikappaleena — välikappaleena suuriin asioihin!

Eikä hän koskaan ennen kurjassa elämässään sellaisella riemunryskeellä kuin nyt ollut palannut kotiin — salaiset pyhät veljeilyt itseään mahtavampain herrain ja henkilöiden kanssa sydämellään, ja vetäen perässään kelkkaa, johon oli saanut panna tavaraa, jauhoa ja rihkamaa kauppiaasta melkein niin paljon kuin ilkesi ja perässään raahata jaksoi.

Oi Jooseppi Kenkkunen, Ryysyrannan ritari ja Petkelkylän haisunäätä — totisesti on sinun elämäsi valkenemisen hetki lyönyt! Sinä, sinä olet tarpeellinen olento yhteiskunnassa, sinä, joka olit itsesi alentanut, olet nyt ylennetty niinkuin se sanassa sanottu oli! — Ja hän, Jumalan armoitettu ja kylän herrain valittu, oli kuulevinaan jylinän korkeuksista, jossa näkymätön puhui:

»Jooseppi, Kenkku-vainajan poika, mene riemulla kotiisi rikeneen, nauti kaikesta mitäs veturiisi kuormannut olet ja jatka uskollisesti tärkeätä työtäsi lastesi ja lastenlastesi vuoksi — eläkä pelkää piskuinen, sillä totisesti olen minä, jonka nimi on herrojen herra ja korpikuningasten kuningas, sinun puolellasi eikä hiuskarvaa päässäsi pidä kärvennettämän!»

Kaikki kävi kuin rasvattu — ei kukaan ilmiantanut Ryysyrannan Jooseppia. Siemen näytti langenneen hyvään maahan, se kasvoi satakertaisen hedelmän. Viikon päivät Jooseppi kulki korvat pystyssä kuunnellen, ilmestyisikö jälkiseurauksia, teki halkojansa ja toimitteli asioita — kaikki oli hiljaista. Maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto. Suomen kansa oli kelpo kansaa, korppi ei puhkaissut korpin silmää.

Jooseppi raahasi salaperäiset kamppeensa lumien alta Pahankolon urusta ja pani muuripatansa uudelleen kiehumaan.

Pata porisi, mutta akka murisi — Reeta-Kaisa raiska, jonka vatsa pyrki pystyyn röijyn alta. Mitkä vastakohtaisuudet — miksi tämä näin piti olla? Akan murina häiritsi padan porinaa, naisen murhe vaikutti kuin lipeäkiven sekoitus iloliemeen. Jooseppi oli herkkä hellille tunteille, porisevaa pataa hämmennellessään hän toisinaan tyrmistyi yön hiljaisina hetkinä aivankuin kuuluisi padasta kuolon korina…

— Elähän rohveteeraa! jupisee Jooseppi komentaen konettansa ja kohentaen tulta.

»Kunhan tästä taas saa valmiin tavaran, niin karskistuu luonto ja karisee epäilys. Tässä ei totisesti ole aikaa akkain kurlutusta kuuntelemaan. Ne heikkopäiset raukat ruikuttavat omaa onneaan. Jos ne tietäisivät, kuinka korkeata laineikkoa hän laskettelee yli yhteiskunnan meren ja kuinka pyhiä veljeilyjä tämä sankarillinen salapoltto matkaansaattaa, niin he kunnioittavasti vaikenisivat. Missä nyt oItaisiinkaan, jos ei tätä lisätuloa olisi keksitty? Taivas-alla — kerjurikelkkaa vetäen! Tai kotona kyllä, mutta puunkuorta lapset jyrsisivät… Kuinka paljon onkaan jo lyhyessä ajassa parannuksia aikaansaatu — kontuakin on mies karjalle hankkinut — niillä rahoilla, niillä suhteilla. Se, tuo valtiovallan edessä rikoksellinen raha menee siis oikeaan asiaan — ihmisen elämään, ihmisen hengissä pysymiseen!

Jooseppi muisti yhtäkkiä vaimonsa vaateasiat ja ainaisen valituksen, josta hänellä joskus oli omantunnon vaivat.

»Nousuviikolla tuon Kaisa-Reetalle kirkkohameen ja paitakankaan!
Asettuu akkaraiska…», päätteli hän.

Aviomies koetti olla kuulematta vaimonsa ruikutusta, kun kovan kotatyön jälkeen aamuyöstä pariksi tunniksi heittäytyi Kaisa-Reetan viereen lattialle.

Juuri ennen päivän valkenemista, kun Jooseppi vielä oli mennyt viimeistelemään askareitaan kotaan, tapahtui, että hänen veljensä, Elettävän Konstan, punaposkinen pää pistihen sisään kodan ovesta. Veljesten katseet kohtasivat toisensa. Jooseppi ei voinut olla huomaamatta, miten Konstan silmät iskivät oudosti tulta.

— Pirupa hyvinkin! kivahti Konsta tutkistelevasti katsellen ympärilleen. — Vaan enpä ennen ole tiennyt, jotta siinä putken pötkyjäkin tarvitaan.

— Ja että lehmänhauvetta lasipurkkeihin Ioristetaan. Purkeistako juovat
Ryysyrannan siivatat?

— Ka senpä tähen juuri roppia pyysinkin, pilaa laski Konsta nauttien toisen hämilleenjoutumisesta. — Pontikka-putiikkihan tämä on, koira vie!

Jooseppi oli kauhtumuksen rajoilla. Se tuo veli Konsta saattoi olla suolasuinen jalli, kun sille päälle päityi. Epäluotettavakin se olla saattoi!

Elettävän Konsta vaistosi veikkonsa puhkeamisen hirmumyrskyyn ja pökäsi pirttiin. Tämä miehen kaikki liikkeet olivat nopeat, nytkähtelevät, kuten sielunsakin oli törmäilevä ja töksähtelevä. Ikuinen taistelu puutetta vastaan oli hänet särmikkääksi hionut. Hän noitui äänekkäästi pirttiin syöksyessään ja kumartuessaan kamanan alitse — hän oli pulska mies, solakka ja pitkä — oli vaikea uskoa häntä Petkelkylän kurjimman saunakötyksen isännäksi ja Joosepin, kyssäniskan, veljeksi. Jos hänet olisi puettu ratsuluutnantin univormuun, olisi hän miellyttänyt ylhäisimpiäkin naisia. Nyt oli hänen naismaailmansa supistunut vain omaan harmajaan, piippuleukaiseen muijaansa, joka, samoinkuin Joosepin ja Karihta-Kustin eukko, vuodesta vuoteen vaelsi vatsa pystyssä, vaikka ei heidän kanakopissaan enää sijaakaan ollut olisi ja vaikka Konstan ulkoviljelykset enimmäkseen olivat männynkäpyjä, kuten muillakin Petkelkylän pieneläjillä.

— No voi sun turkinpunanen pikkuporvali tuota Jooseppia! purki sisuaan Konsta lysähtäen penkille kuin gorilla pitkine käsineen, jotka alati lonksahtelivat liitoksissaan. — Että on Jumala mulle luonut mokomia mäskintonkijoita velimiehiksi. Kun toinen kolmen neljänneksen takaa hikireuhkassa hiihtää aamutuimaan toivottamaan lihalliselle veljelleen hyvää huomenta, niin eikös tämä mäyräkoira tiuskase jo kynnykseltä: »mene hornan tuuttiin!»

— Mikäs pakko sinun sinne kotaan oli nokkaasi pistää! sanoi Kaisa-Reeta puolustaen miestään.

— Tukitko turpasi! kivahti Kaisa-Reeta. — Tämä ei ole mikään hotelli eikä täällä lika-röörejä liruteta…

— Elä itse ilkeile! penäsi Kaisa-Reeta, joka kokemuksesta tiesi että Konstaa piti kovasti vastustaa, ennenkuin tämän jallin kanssa toimeen tuli.

— Näit minkä näit — kolmannella silmälläsi, vaan suu suppuun nyt, taikka minä näytän, mistä viisi hirttä on poikki! tomahutti Ryysyrannan emäntä pontevasti.

— No on sitä piru sullekin luonut tuota sisusvärkkiä matalan torpan akaksi! letkautti Konsta.

Konstan verevät poskipäät pullistuivat aivankuin puhjetakseen, mutta merkillistä — mies vaikeni yhtäkkiä kuin isketty ja jäi hiirenhiiskumatta istumaan ja miettimään, heittäen toisen reiden toisen yli, heilutellen sitä kuin herra.

— Kissankikaroita! pärähyttää Konsta ajatukset omassa maailmassaan.
Katkerasti sitten virkahtaa:

Miestä tosiaankin taisi kalvaa ääretön tupakantuska. Kaisa-Reeta meni Joosepin kätköille ja viskasi Konstalle kuin koiralle luun, kolmituumaisen pätkän pikanellia. Silmänräpäyksessä hotasi Konsta pikanellin poskeensa ja nautinto tekasi miehestä aivankuin toisen ihmisen.

Mutta Jooseppi kodassa päätteli: »Jos en sille visapäälle vie ryyppyjä, niin kyllähän ilkimys ilmiantaa.»

Ja hän tuli pirttiin pieni pullo povessa, vilkuili altakulmain velimieheensä, etsi käsiinsä herroilta saamansa jalattoman lasipikarin ja kaasi ryypyn:

— Myö! möksäytti Konsta verenpunat kasvoillä ja silmä kiiluna kuin tiikerillä.

— En! jymähti Jooseppi lujasti. — Minä en ole mikään viinanmyyjä.
Kotilääkkeeksi minä vaan…

— Ei ole totuutta tässäkään töllissä — ei siteeksikään. Myötkö limonaatipullollisen vai et?

— Roletaarille et myö — kapitalisteille verenimijöille kuormittain kuletat!

— Vastaatko mies huutosi? kivahtaa Jooseppi lasten pelokkaina vetäytyessä karsinan puolelle yhteen rykelmään, josta silmät kiiluskelevat vuoroin omaan isään, vuoroin Elettävän setään.

— Kuulehhan Konsta Kenkkunen, sanoo Jooseppi verevälle veikolleen. — Sinä olet vähän köyhempi mies kuin minä ja sentähden minä sanon sinulle näin kahteen pekkaan että: elähän turpaile mies! Sinä et tiedä kaikkia rätingeitä. Kolme ryyppyä reissumiehelle annoin ja annan neljännenkin…

— Ja minun asiani on nyt lähteä kirkonkylään asti hiihtämään tupakan perään, sanoo Konsta katkerasti sylkäisten pikanellinsa alas lattiaan. — Paljonko maksoi tuo akkasi antama pikanelli?

— Voi ryökäle, kuinka olet hävytön mies! huutelee Jooseppi reisiinsä lyöden. Vaan Kaisa-Reeta toimittaa selän takaa lujasti:

Jooseppi häkeltyi ja pyörähti ympäri ja iski silmää akalleen ajatellen salaman nopeudella:

»Kato hylyky kun on äijällä älyniekka akka — se on kaukaa viisas — se on tiplomaati.» Ja Ryysyrannan isäntä naurahti muikeasti:

— Ryypätäänhän tosiaankin kuppi kuumaa, niin puhutaan, Konsta, asiat puhki.

Konsta ei kestänyt kiusausta: kolmeen viikkoon ei oltu Elettävässä kahvipannua kallistettu. Hän lyykähti laihoille peräpakaroilleen ja painoi pitkät kätensä polviaan vasten. Siinä istui kallella kypärin eikä virkkanut halaistua sanaa. Hänessä taisteli suuttumus ja leppymys ylivoimasta — aivan tavallista oli, että suuttumus sai ylivallan.

— Ei sinun tupakan takia kannata kirkonkylälle asti hiihtää, puheli
Jooseppi kahvia juotaessa. Ja hän meni peräisestä hakemaan sekä
Väkevää-Mattia että pikanellia. Konsta kaivoi rahat housuntaskustaan…
Kaisa-Reeta kaasi kolmannen kupin Konstalle.

Veljekset silmäilivät vaivihkaa toisiaan ikäänkuin sieluissaan mitellen toistensa voimia. Teki mieli purkaa sisunsa, mutta nyt sovinnon tunnelmissa oli vaikeata ruveta syyttelemään toisiaan, kun kahvinjuontikin oli luonut kotoisen tunnelman ja Joosepin lapset tulivat lähemmäksi, keikkuivat polvella ja puhuttelivat Konstaa sedäkseen.

Jooseppi kaasi kokeeksi neljännet maljat kaikille ja nyt otti Konstakin kopsun. Hänen suunsa jo aukeili ja hän tahtoi johtaa puheen äskeiseen, miksi ei veli hänelle saattanut myödä jotakin puolta litraa, mutta sanomatta se jäi. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn, tuippasi vihaisesti kättä ja hyökkäsi ulos suksilleen. Pihalta ottaessaan vauhtia alas aittatörmää, mies sanoa sorahutti lakki silmillä:

Sompasauvat vain huiskahtivat mäen alta ja sinne viittatielle katosi
Konsta Kenkkunen.

— Antaakohan, kehno, ilmi oman veljensä? hätäili Kaisa-Reeta taas tyrmistyksissään, kun Jooseppi palasi pirttiin.

— Lempo hänet tietköön, arveli Jooseppi. — En minä sille äikkäpäälle salon samppanjaa ruvennut mittaamaan: jos oisi omituisen pullon saanut, niin oisi saattanut käydä minulle kuin Käkivaaran Kallelle — kun hintin tuli hiprakkaan, niin ilmiantoihan ruoja, tämä Konsta, taipalella itse Ylijängän poliisille, jotta sieltä ja sieltähän tätä sosetta saapi. Ja tiilenpäitähän vörpiiskatut panivat Käkivaaran Kallenkin lukemaan!

— Tiilenpäitä sitä vielä sinnäi jouvvut lukemaan, tuomitsi Kaisa-Reeta: jos et aikanasi heitä riivattua hommaa poikkeen!

— Maahanko tosiaan tahtoisit minun kaatavan? Näin hyvän sinukan? ihmetteli Jooseppi naukuvalla äänellään.

Jooseppi meni kotaan. Mutta hän ei ehtinyt olla puoltakaan tuntia rauhassa, kun hänet taas yllätettiin samalla tavalla. Toisen veljen, Lintuniemen Roopen, musta pää näet työnsihen sisään.

— Lainaatko veturia, sanoo Roope, piskuinen, pippurisilmä mies, — minulta sikiöt mäenlaskussa säpäleiksi särkivät, oisi kirkonkylällä käynti, osuuskaupasta jauhoa tuon. Huomenaamuna saat takaisin.

— Lempoko teijät kaikki tänne kotaan lennättää? Halkometsässähän minä olen tavattavissa? Senkö rumahisen santarmi sulle suihkasi, että täällä olen? puhisi Jooseppi punaisena.

— Konsta tuo vain vastaan viuhotti ja pysähtymättä perään huuteli: »jos Ryysylässä pistäyt, niin navetan puolella on Jooseppi». Ja oikeinpa tuo sanoikin, sihisi Roope asiantuntevasti ympärilleen tirkistäen.

— Ei ole oikea paikka tapailla tätä miestä navetan puolelta, murisi
Jooseppi.

— Pirskautahhan tuosta piiskaryypyt… Ja kun toinen taas teki lähtöä, sanoi:

— Olenko minä pahemmastakaan sinua ilmiantanut? kivahtaa lyhytsäärinen
Roope.

Osasi se karmelias pistää, tuo Lintuniemen Roope, jolla kuten toisillakin veljillä on pahanen mökkinsä, köyhä elämä ja paljon lapsia — niin paljon lapsia kanakopissaan että on tullut kuuluisaksi kihlakunnan maanviljelyssihteerin käynnistä. Katseltuaan töllin peltoasiat oli näet sihteeri pirtin kötykseen tultuaan tuumannut Roopelle: »Teillä on erinomainen pirttiviljelys, isäntä, mutta vallan kelvoton ulkoviljelys.» — Pirttiviljelys!

Roope läksi ja Jooseppi palasi yhä kotaansa. Vekun ja Aapelin hän sentään komensi saunarantaan vahtimaan — kuka takasi ettei sattunut vaarallisempaakin kulkijaa? Ja eikös sattunutkin: Kenkkuvaaran Aatami, kolmas veli, ajoi jäkäläkuormaa, mutta rannan alitse se isäntä ajeli — tämä mies ei poikkeillut veljensä mökissä, kuului muka niihin parempiosaisiin petkelkyläläisiin.

Kenkkua tänä päivänä horisontissa kummittelee, arveli Jooseppi, sivuajosta ilmoituksen saatuaan. Taas näkyi järven selällä paksu ja lyhyt miehen tallero, Vekku sitä pari kertaa haukahti, mutta liikutti häntäänsä kuin hyvääkin tuttua tervehtäen ja hyvä tuttuhan tuo olikin: Huhmarniemen Ukko-Paavo!

— Annahhan käyn ehtimässä — tuonne kai se aijan taa mäni, selitti poika tolkusti. Ja heti kun Huhmarniemen Ukko oli mennyt pirttiin, hiipi Aapeli kotaan. Jooseppi sanoi:

Hän oikein ilostui sielussaan — Huhmarniemen Paavo oli näet rauhan mies, vanhan kansan mies, hurskas mies, mahdoton mies pahantekoon ja lisäksi aito lipilaari pyhän hengen ja pontikan mies, joka korkeammin kuin yksikään käsitti jumalanviljan merkityksen suuressa ristikunnassa. Kun pontikka pullon kaulassa pani pul-pul-pul, niin Ukko-Paavon kaulassa se lirisi Iii—lii—lii — siinä määrin hengellisesti ja kohtuullisesti ynnä juhlallisesti ukkojuntikka sitä ainetta arvasi ryypätä.

Kodassa ukot istua myssyttävät pölkkyjen päällä ja hissuksiin maistelevat. Nuo kaksi korven tonttua, Jooseppi pakana ja Ukko-Paavo, uskovainen. Kuunnelkaamme kaukaa heidän keskusteluksiaan:

— Ja iankaikkisen kadotuksen kaivo! lisää Paavo hartaasti, pannen känsäiset kätensä ristiin.

— Vaan viinaakin joskus täytyy viljellä…, livahuttaa Jooseppi silmää iskien.

— »Viina, tarpeeksi juotu, ilahuttaa ihmisen ruumiin ja sielun», sanoo
Jeesus Syyrakki.

— Entä miten Mooses määrää? kysyy Jooseppi, joka huonosti muistaa
Raamattua.

— »Ota sinun rahas käteesi ja mene siihen paikkaan, jonka Herra Jumalasi on valinnut, ja osta sillä rahalla kaikkea, mitä sielusi himoitsee, joko se on nauta tai lammas, viina tai väkevä juoma taikka mitä ikinä sielusi himoitsee: syö ja juo se Herran Jumalasi edessä, ja ole iloinen, sinä ja huoneesi!» Niin se sanoo Mooses. Ukko-Paavo sen muisti sanasta sanaan.

— Vaan kun minusta tuntuu, jotta saapi tehä mitä vain, jos ilkiää, tuumaa Jooseppi.

— Se on erittäin synnin teko ja erittäin synnin tunto! opettaa hurskas
Paavo.

— Niin sitäkö sinä mustan pässin kauppaa hiihtelit hieromaan? tokasee
Jooseppi, vilkkusilmä.

— Ka johan tätä…, kiittelee Ukko-Paavo punaisena ja onnellisena paistavin kasvoin. Kähäräpäineen, lyhkäisine vantteroine vartaloineen hän taitaa olla kokolailla suuren kaimansa Paavali Tarsolaisen näköinen.

— Tuota noin, mitä sinä naapuri oikein meinaat tästä viinankeitosta? tiedustaa Jooseppi.

— Mikäpä hänessä, vastaa Paavo. — Se on iso assie! Ukko-Paavon kieli niin pehmeästi sihisti ässää.

— Vaan minä keitän meleko hyvää. Tämmöistä passaa! kehasee Kenkkunen. —
Eikös passaakkin?

— Joo! jorahuttaa Paavo. — Se on kaikki niinkuin Herran Seepaotin armosta. Lunastajamme ja mestarimme turvissa…

— Minä meinaan, jotta niinkuin tää viina-ainekkin, jatkaa Paavo hartaasti. — Että se on syntiselle raavolle ratoksi ja rakkavuueksi annettu ylhäältä, jos sen ihminen täällä ajan laaksossa oikein vastaanottaa ja nautita taitaa.

— Vaan me ukot osaammekin vastaanottaa ja nautita. Otetaans pieni tärähys! tarjoaa taas Jooseppi.

— Päähän, päähän sen mennä pitääkin! vakuuttaa Jooseppi. — Vaan se on siinä, jotta missä hengessä?

— Joo, siinä se on, auttaa Paavo: — Se salaisuus, joka tyhmiltä visusti kätketty on….

— Ja öykkäreiltä! vielä petraa Paavo. — Minä en iltikseni istuskele siellä, kussa pilkkaajat ja koiranleuvat istuvat. Vai oletko nähnyt, naapuri? tinkaa Ukko-Paavo hieman niinkuin jo liikutettuna.

— Enpä tosiaan muista nähneeni! kimahtaa Jooseppi. — Tässä kylässä ei ole ketään muuta niin yksivakaista musikkaa kuin sinä, Huhmarniemen Ukko-Paavo!

— Minä en käyskentele kommuunain kokouksissa! kehasee Paavo jo ihan punaisena naamaltaan.

— Enkä minä! julistaa myös Jooseppi. — Se tuo politikka… on pirusta.
Pirusta se on!

— Niin se on! lämpenee kauttaaltaan Paavokin, rauhan mies. — Se on sitä Rumahisen savottaa, sitä Anttiristuksen viimeisten päivien rienausta, josta Sana meitä ankarasti varoittaa.

— Oikein! iloitsee Jooseppi. — Sinä oot tomakka ukko ja sinusta minä riivatusti tykkään. Meillä sitä ei tämän rannin kanssa riitaa tule!

— Se on kaikki taivaallisen Isän armossa niinkuin tämänkaltainen naapurisopukin, puhelee Paavo lauhkeasti.

— Otetaanhan, Ukko-Paavo, vielä vähän vahvistusta. Minusta on pikkuhiljaa mukava peli, kun miehellä on niinkuin hiirenpesä täällä nuppirustingissa ja saa siivota suuvärkkinsä puhtaaksi…

— Sanoppa nyt, rakas naapuri, että mitä sinä oikein juuria myöten tuumaat tästä nykyaijan kieltolaista?

Ukko-Paavo kopisteli jämerän äkkiväärän piippunsa ihan tyhjäksi perskoista, latasi omasta massistaan kessua, sytytteli verkkaan, imasi sauhun sisäänsä ja sanoi huokaisten syvään:

— Se on tuota sillä lailla, kuulehhan Kenkkunen, jotta kieltolain pykälästä ei Pyhässä Raamatussa rohveetain kautta puhuta pyhäsen pöllähtävää!

— No se on jullilleen sanottu! huudahtaa Jooseppi haltioissaan. — Ja minun nimeni elköön olko Kenkkunen, jos ei nyt oteta tätä viimeistä tärskäystä pohjasakkoja myöten. Terve!

— Ja sen minä sanon, jotta kun tulevana vuonna vaalit toimitetaan Rämsänrannalla, niin etuskuntaan, etuskuntaan, me sinut, Pappa-Paavo, täältä Petkelkylän ketunpesästä äänestämme, niin että pamahtaa!

Uskovainen Ukko-Paavo taisi tuntea saaneensa jotakin liikaa, koskapa äkkiä joutui hämilleen ja änkytti tulipunaisena:

— Ä… ä… älähän nyt na-naapuri! Eihän sitä nyt tuohesta takkia eikä lukkarista pa-pappia. Hehheh!

Ukkoa tuppasi naurattamaan ja naama oli autuaallisessa irvistyksessä.
Mutta Jooseppi vain jankkasi:

— Voi turkin tuhnu tuota miehen morikkaa kun ilkiää juottaa Jumalan valitunkin humalaan!

— Hu-humalaan? kiljahti Jooseppi kimmahtaen ylös pölkyltä.— Siitä mustasta pässistähän me tässä kauppaa hieromme tämän Ukko-Paavon kanssa…

— Pässistä! Pässistä! niin se on assie…, päkättää Paavokin hätäilemättä ja tyytyväisenä sekä nousee hänkin lähteäkseen pirttiin, jossa emäntä toisikertaan on kahvit kiehauttanut.

Hyvin ne luistivat taas arat asiat — korpiroju kelpasi — ihmiset iloitsivat — elämän harmaus hiukan hälveni — korven horisontissa leimahteli valopilkkuja — kuin hyvä haltija-tonttu tanssi Ryysyrannan Jooseppi kukkaisten ja ruusujen päällä — rahaa tuli ja jauhoja myös — pietarsaarelaista pikanellia ja suomisikaaria…

Mitäs siitä, jos miekkonen riemuissaan oli rohjennut sisän kautta postitoimistoon virattomana hetkenä jotakin amerikankirjettä tiedustamaan sillä seurauksella että Rämsänrannan lasisilmäpäinen postineiti oli suvainnut ajaa Joosepin pellolle huutamalla perään: »Fyi kuinka te haisette! Ja kuinka te kehtaatte tulla — tuommoinen mies? Ihmiset puhuvat että te… poltatte viinaakin — fyi, fyi!» Jooseppi oli paetessaan näyttänyt hampaitaan kuin ahma, joka uhmaa pudottautua yksinäisen porovaatimen niskaan, mutta Kenkkuset eivät ole tuhmaa väkeä, mies oli sipaissut reuhkan kainaloonsa, pokannut kuin koulupoika korviaan myöten punastuneena vihasta ja kiinnijoutumisesta, ja mitä heleimmällä kissan äänellään vastannut että: »Antakaa anteeksi, röökynä, se tuo moukka istuu niin lujasti kiinni ryysyköyhälistön alushousuissa, jotta ihteäänkin toisinaan hävettää — sitä ei savottajätkällä ole niinkuin viinillä herrassyötingiilä, mistä joka viikko muuttaa kalsongia!»

Se lasisilmäpäinen postimamselli oli tämän repliikin nieltyään tosin saanut autuaallisen ajatuksen kiivetä ullakolta kaivelemassa pappa vainajansa vanhoja nimettömiä, jotta ei vastakertana tarvitseisi nokassaan sietää tuonkin tungeksijan kansallistuoksua, mutta kun neiti oli rymistellyt alas ahtaista vinnin portaista, oli Jooseppi jo tipotiessään, ja ne vanhat flanellipöksyt luiskahtivat väärään kurkkuun — Hullu-Ellille, joka myös oli muuan seurakunnan kuuluisuus lemuavaisten legioonassa.

Koko »Maakunta rajoitetulla lisämaksulla» oli Ryysyrannan Joosepille makeasti nauranut, kun tämä vihasta puhisten oli juossut puotiin valittamaan, miten häntä, köyhää miestä, muka oli postikonttoorissa kohdeltu. »Kiitä kun sillä pääsit!» oli hilpeä kaupanhoitaja arvellut. Ja joku koiranleuka oli lisännyt: »Kyllä se vanha tyttö elämänpäivinään on kuskannut takarappusia alas kokonaisen tusinan vallesmanneja ja hosmestareitakin. Että mitenkä sinä sanoit: luutusiko se karvalakillasi sinun sylkilönttejäsi?» »Eikös kössi», oli Jooseppi vastannut: »muuta suukopua se vain syötti». »Ka sitten elä ole milläsikään — se on hyvin höyli ihminen.» »Höyli, höylihän tuo oli — minun syynihän se olikin — piessa siihen pesään pani päänsä pistämään!»

No niin, moiset kahnaukset olivat pieniä asioita, vaikka se räikeästi jäi korviin kaikumaan tuo postineidin syytös: »Ihmiset puhuvat että te… poltatte viinaakin — fyi, fyi — tuommoinen mies!» Siispä täytyi jo olla liikkeessä huhu että hän, Kenkkunen, todellakin… Kuka hulttio mokoman puheen oli levittänyt? Oli sitten tullut poliisi Pirhonenkin vastaan kylän kujalla ja luonut asianomaiseen karsaan katseen, vaan kun Jooseppi kohteliaasti oli tervehtinyt, niin sivu oli astellut pitkä ja ryhdikäs konstaapeli täydessä univormussaan ja ihmeellisissä ratsusaappaissa, jonka veroisia ei ollut kasarmin luutnantillakaan. Sivu oli astellut — ja Kenkku oli nauranut partaansa. Herra Pirhosen, Joosepin tyhmän ymmärryksen mukaan, oli näet ollut pakko astella sivu mitään tutkimatta — asiat olivat sillä mallilla. »Pupu Jussia» oli Jooseppi vielä perään viheltänyt — ei ollut konstaapelin oikein hyvä tulla nuuskimaan hänen edesottamisiaan, vaikka vihiäkin olisi saanut. Esivalta oli tosin pantu miekkaa kantamaan — ja Pirhosella oli sapelinsa — mutta… No niin, puhumatta paras.

Jooseppi tahtoo haihduttaa mahdolliset jäljen nuuskijat ja on kauheasti touhuavinaan halkourakka-suhteitaan, kikattelee niistä kaikille, käy kunnantuvalla ja kansakoululla ja on ajelevinaan takaa kunnanmiehiä:

— Se nyt sitten on sakramenskattua, kun ei saa kynsiinsä työnantajiaan, sadattelee hän maantiellä vastaantulijoille. — Outtako sattunna näkemään Lutikaista?

— No voi sun seihtemän ryssän santarmia! ärräilee Jooseppi loistavimmalla tuulellaan. — Ja mulla viheliäisellä kun sattui kymmenien tuhansien halkourkot kunnan kanssa — ei nyt tainnut tulla tolokkua — kuoloot näläkään akka ja sikiöt — eivät anna retiittiä porvalista, jos ei ole luottolappua Lutikaiselta. Se on tuo mäkitupalaisen elämä…

Ja siten hän saa koko kylän uskomaan että niitä halkourakoitaan se Jooseppi kelkka perässä hiiheksii — mies parka, joka vasiten on viuhtonut Petkelrannoilta aavistamatta että hänen »rinsipaalinsa» osui olemaan matikassa Pärsämön perukoilla asti!

Poliisi Pirhonen on nokassaan tuntevinaan hiukan niinkuin maisemasamppanjan tuoksua siellä-täällä kylällä, mutta sellaisissa paikoissa, etteipä oikein ilkeä kysellä! Jooseppi Kenkkunen sitävastoin, sivukänkkäillessään raitilla, vilkuttaa repäisevällä tuulella oleville kylän merkkimiehille lempeästi silmää — mutta itse kylä ei aavista että tuolla riekaleisella kääpiöllä saattaisi olla vähintäkään suhdetta noihin iloisiin ilmiöihin…

Sattuu taas Pirhonen Jooseppia vastaan toistamiseen, mutta tuijottaa syvissä mielihauteissa maantien ojaan — Jooseppipa tahtookin nolata miehen perinpohjin, liepsahtaa ihan nokan alle ja naukasee:

— Sattuuko herra konstaapeli tietämään että missä kissankinkerissä ne kaikki kunnanherrat tänä päivänä virkailevat? Kun mulla oisi kymmenien tuhansien halkourakat ja rahannuusa…

— Vai on sulla urkot… En minä… kävitkö jo kunnantuvalla? Ai tuusan jeeveli: Lutikainenhan taitaakin olla matikassa Pärsämöllä ja Kinnunen on Kajaanissa, vastaa poliisi.

— No voi Viitalan ukon vanhat kirkkohousut! kismittelee Jooseppi ja menee tyhmän näköisenä. Hänpä vähän vikoo, mistä Pirhonen juuri oli tulossa ja miksi se ensimältä ei ollut näkevinään Jooseppia.

Tuosta punaisesta talosta se tuli! Papittomasta pappilasta, jota asuu se uusi, hauska nimismies Koskeliini. Kalle Koskeliini, joka kirjoittaa nimensä Carolus — nimi taitaa olla hepreiskaa, vaan Kalle se suomeksi kuulostaa olevan. Se on tämä Koskeliini »hovin uuskulta-antti», semmoinen hällä on korkonimi eli kitteli — se ei olekkaan kuten vanhat valtesmannit Oulun kanslisteja, kimnakistuja, puotipoikia tai muita räkänokkia — tästä paisuu pormestari — — tämä istuu tuumherrana kihlakunnan käräjiä — siitä voi aikaa-myöten maiskahtaa vaikka ministööri, täytinen sen tietköön vaikka hovin resitentti — sillä on korkean herran horoskoopi, vaikka on käytökseltään niin alhainen…

Näin ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ja pujahtaa hänkin sinne — papittomaan pappilaan.

Carolus Koskeliini on kansliansa akkunasta havainnut tulijan ja harppaa avopäin Jooseppia vastaan kuistin portaille. Heidän katseensa kohtaavat toisensa.

Jooseppi vilkuttaa pienillä siansilmillään, mutta vallesmanni antaa suurten sinisten silmäinsä nauraa. Puhutaan kuiskaamalla:

— Ottaisin sinut sisään, en saata — siellä on vieraita. Vieläkö sulla on?

— Kolme kiloa tuolla aijan takana, sihisee Jooseppi. — Riimatavaraa.
Otatko Kalle?

Hän vilkutti lempeästi silmiään rilliensä takaa, puristi veljellisesti
Joosepin kättä ja kuiskasi:

— Terve! sanoi Jooseppikin herroiksi. Koskeliini pui nyrkkiä tampuurin ovelta kansliaansa kohti samalla rykäisten kaikuvasti — Kenkkunen ymmärsi yskän.

Portille mennessään hän akkunan läpi oli näkevinään seurakunnan kirkkoherran komean pään. »Tuotakohän tuo piti vaarallisena?» ihmetteli Jooseppi. »Minä olen kuullut että kirkkoherra… on reilua miestä, mutta hemmetin hankalassa asemassa… Vai olikohan siellä kanslian nurkassa joku toinenkin? Kun ei vain se kiertävä raittiuspuhuja — palkan eistähän se sekin… Kyllähän se Koskeliini on maininnut että hengellisen vallan kanssa heillä on tiplomaatiset välit — ja niin tässä täytyy olla jokaisella…»

Jooseppi maksoi pari markkaa pannen toisen toimittamaan sen asian, jonka iltahämärissä oli luvannut vallesmannille. Valtioviisautta sekin…

Sitten hän jälleen alkoi maleksia pitkin kauppapuoteja — tuli joskus kutsutuksi tiskin taaksekin — pistäysi myös tukkipäällikköjen luona — ja puheli äänekkäästi halkourakoistaan.

Vasta hämärissä hän kuormitti veturinsa ja palasi taas puotiin, jossa lamppujen välkkeessä tuntui niin kodikkaalta. Rihkamat kiiltelivät ja killuivat lafkan laipiossa. Joosepin päässä risteili tuhansia kysymyksiä, tuiki tärkeitä ja tarpeettomiakin…

Mutta mikä kumma siinä lienee vaikuttanut — mies ei vieläkään ostanut paitapalttinaa eikä kirkkohametta eukolleen! Sylkeä tirskutti vain syvissä mietteissä kuin mikäkin karvatonttu siinä tiskillä säären kalikoitaan heilutellen. Ei edes kysäissyt, mitä ne vaimoväen vaatevehkeet maksaisivat. Ja sentään nämä asiat alati askartelivat hänen omallatunnollaan…

Nuori nimismies on virkamatkallaan pitkin Rämsänrannan pitäjää. Hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin, Helsingin poikia, uuden ajan veikeitä virkajalluja, ollut v.t. nimismiehenä yhdessä isänmaan kolmesta »Kosken» pitäjästä. Hän suhtautuu lempeästi Suomen yksinkertaiseen korpikansaan, haluaisi kaivautua kansansielun pohjamutiin, ymmärtää punakapinan tai ainakin on ymmärtävinään, ei tahdo kenellekään pahaa, on itse korkeakauluksinen, kiiltosaappainen, sortuuttivartaloinen rilliniekka herrasmies, mutta rohkenee arvostella muita herroja koko terävästi. Demokraatti eikä mikään byrokraatti — hauska eppu — ottanut määräyksensä Rämsänrannan piiriin enemmän seikkailun ja omantunnon kannalta kuin viranpuutteesta. Mitä ne ovat nykyajan virat? Korkeimmatkin herrat pyyhkäistään äkkiä kuin liituläiskät jäniksen käpälällä ajan suurelta mustalta taululta — tässä ei kannata pröystäillä — viisainta heittäytyä drastukamraatiksi halvimman matalan torpan ukkelin kanssa. Entiset nimismiehet ovat olleet liian koppavia, kiihoittaneet kansaa itsiään vastaan — siitä on siinnyt salainen herraviha, joka kukkii punakapinassa — koko pitäjähän on hengeltään punertavaa, vaikka ei uskalleta ajatellakaan aseellista väkivaltaa — tämä kansa ammuskelee vain oravia, hirttää metsälintuja ja pistää keihäillä karhuja, mutta ihmistä se ei koskaan tapa. Tämä on Suomen parasta kansaa, sellaisen kansan suosioon kannattaa pyrkiä, tämä on mukavaa väkeä, originelleja tyyppejä, sydämellisiä äijiä ja herttaisia muijia — Jängän kylän tytötkin polttelevat piippuja — fiksua kansaa se on.

Puoliturkissaan hän hiihtelee sydänmaan taipalia, joskus ajaa hurahuttaa isäntäin, lautamiesten, herrastuomarien tai pyhäkouluopettajain kanssa pitkässä reslassa 10-neljänneksisiä taipaleita ja kylien väliä, saa toisinaan porokyydinkin ja lunta suunsa, silmänsä täyteen, nauttii ja nauraa. Oh! Hän on oikeastaan ryöstöretkellä, tuolla kirotulla ulosotolla, joka lain puolesta täytyy toimittaa, mutta hän esiintyy niin lammasmaisen laupiaana, nöyränä ja ystävällisenä herrana että sellaiselle herralle antaa toki viimeisensäkin jokainen, jolla lie sydän paikallaan. »Se on höyli herra, se on alhainen valtesmanni», sanoo Suomen korpikansa ja jokaisen sydämelle tekee hyvää saada seurustella moisen harvinaisen virkamiehen kanssa, ihan lämpenee umpinainen mieli, avautuu arka sielu ja kaikki kauna katoaa — tämähän on kuin sovintotuomari herravihan ja kansanhalveksumisen välimailla — tämä Kalle Koskeliini onkin eri poikaa kuin joku entinen Perkenheimi. Ja sitten mikä mukavinta ja kodikkaisuuden tunnelmaa virittävää — tämä herra ei huoli vihata kansan tapaa keittää noin vain kotilääkkeeksi, saunahauteeksi, savottakiron lievennykseksi, ratuloiksi tai varpajaisiksi, raskaan raadantansa murheessa, maatiaisviinaa, jota erämaan karhutkin ikimuistoisista ajoista ovat kunnioituksella latkineet.

Tietysti hänen, koska kerran on kruunun nimismies, täytyy ottaa ilmiannot vastaan ja panna syytteeseen, kun kansan itsensä puolelta, joskohta halpamaisesta kostonhimosta eikä suinkaan raittiusvaikuttimista, mokomaa vaaditaan, mutta missä kansa on yksimielinen ja kotipoltto näyttää vain lisäävän kodikkaisuutta, siihen liemeen järjestysmies ei lusikkaansa pistä, ei ole näkevinään savua eikä tulta eikä mustaa pataa, koska kerran ei ilmene riitaa eikä tappelua eikä minkäänlaisia onnettomuuksia, kielet vain vähän kilkattavat ja Suomen kansan sydän niin mukavasti läklättää… Ne siellä Helsingin punaisessa myllyssä näytelkööt aikakauden suurta kieltolakifilmiä, siellä siitä saattaa olla siunausta, mutta täällä kaukokorvessa? — aivanhan tämä on kuin eri valtakuntaa, eri planeettaa — täällä ei ole katuja eikä kapakoita, täällä on vain tuo ikuinen metsä ja ikuinen ihminen — metsä humisee — ihminen elää — ei ole pienintäkään huvitilaisuutta — ei kiusausta pikkuvarpaallaankaan mihinkään ryvetykseen astua — sallittakoon siis sellaisessa sopessa edes pisara rukiista puristettua mehua — kaiken moraalin, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumalan nimessä se ei voi olla absoluuttinen rikos, ei pahe, eikä synti.

Tähän suuntaan hän ajatteli nuori vallesmanni, hilpeä ja elämänhaluinen, mietteliäs Carolus Koskelin, kansalaissodan jälkimaininkien järjestysmies, uuden ajan airut. Hän näytti ottavan osaa huono-osaisten kärsimyksiin, lupasi odottaa veron suorituksia vielä ulosottoyritystenkin jälkeen, kaikista pienimmät kuittasi joskus ja maksoi hän omasta käsikassastaan: — siunausta tämä herra siis enempi levitti kuin kirousta, sydämellisesti hän hyvästeli köyhtyneiden talojen surunpainamia emäntiä ja karkeille isännille tarjosi tupakat ja kyydityksistä reilusti suoritti mitä vaadittiin.

— Ruohtisikohan tuolle tarjota — kun on niin höyli ja alhainen herra? supattelivat Suomen ukot virkaseikoista selvittyään. — Kuuluu se ottavan… tietää toinen. Ja korpikansa tarjosi lempeälle kruunun asiamiehelle parasta mitä sillä oli. Sitä mitä väärentämätön Suomen kansa kaikkina aikoina oli arvovierailleen tarinnut, yhtähyvin maanmittarille kuin kinkeripapille.

— Ei sitä toki hyvälle herralle kehtaakkaan tarjota huonoa .
Ottakaahan, jos vain maistaa, herra vallesmanni!

— Isäntä ottaa myös itse… Noissa talojen ja torppien peräisissä ja pirtin peräkamareissa oli niin kodikasta vähän viivähtää — emäntäin kahvi oli mainiota — ei sellaista Etelä-Suomessa saanut edes hotelleissakaan, ja kievarien, matkustajakotien ja tuhansien kahvilain kahvit pitkin suloista Suomeamme olivat silkkaa sikurinsumppua tai muuta mustaa luirua — täälläpä vielä tunnettiin todellinen kahvinkeittotaito, täällä korkealla, köyhässä Pohjolassa! Ja totisesti oli Pohjolan pontikassa muinaissuomalaisen ruisriihen raikas maku — eivätpä, enkeli nähköön, rautatien rintamailla osanneet näin repäisevää ilolientä liruttaa — kotimainen teollisuus kukoisti siis kaukokorvessa — vahinko vain että valtio tähän teollisuudenhaaraan nähden suhtautui kielteisesti. Pohjoista tasavaltaa tämä oli, sitä, jonka pääkaupunki ei ollut Helsinki…

Kruunun nimismies, hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin tuli haltioihinsa, jäipä yöksikin niin mukaviin taloloihin istuskellen myöhäisiin pikkutunteihin isäntäin, hyvien naapurien ja siivojen nuorten miesten kanssa.

Puhuttiin puhki kaikki, mitä vilisee taivaan ja korven välillä — oikeita puheita ne olivat, elämän ja yhteiskunnan totuus-kosketuksia. Mutta aivan erityisesti huvitti Carolus Koskelinia se lapsen naivi usko, mikä vielä vallitsi näillä takamailla…

— Niinpä hyvinkin, mutta teistä taitaa lopussa tulla tämän läänin maaherra?

— Mitä sitä pötyä puhuu. Pikkuherra minä vielä olen, jos ensinkään mikään herrakaan…

— Ke, ke, kun on alhainen. Ette ilkiä sanoa meille maan tolloille — kyllä teistä vaan maaherra tulla voi.

— No kerrassaan! kimahtaa toinenkin isäntä, jolle on noussut hivuksille. — Ja hyvä kuvernööri tulookin tästä faltesherrasta! Sen minä sanon — se on sen sortin mies, jotta niitä sellaisia käenpoikia ei vain kukukkaan joka hongan oksalla…

— Kallehan minä vain oon, selittää nimismies, — koiruuksillani vain piirtelen papereihin Carolus — se on sellainen tapa siellä etelässä.

— On rouvakin ja kaunis onkin, kehuu vallesmanni vaimoansa. — Käykäähän isännät talossa, niin tutustutte. Me ollaan kansallisia…

— Kiitosta vaan — kuuluu se tuo toisten Veeru käyneenkin… Hyvin kiitteli alhaiseksi tämän vallesmannin ruustinnaa. Supliiki oli ollut…

— Sanotteko te ihan ruustinnaksi meidän nimismiesten rouvia? ihmettelee vallesmanni.

— Ka niin on meijän puolessa tapana. Vaan ei sitä Perkenheimin rouvaa ruustinnaksi ruukattu. Se oli ylettömän ylypiä ihminen. Ja häjy — häjy se raato oli. Parempi se sittenkin ihte Petteri Perkenheimi oli, vaan akka hällä oli ilikiä!

Carolus Koskelin vilkuttaa silmää ja huoahtaa syvään. Nappaa maljan pohjaan ja tekee lähtöä.

— Ei puhuta velasta, herra vallesmanni! sanoo talon isäntä juhlallisesti. — Ja minä kyllä jouvan tästä ihte kyytiinkin…

On lauvantai-iltapäivä, leuto sää, sinihaalea talvinen taivas ja koko korpiluonnossa tuollainen leppoisa tuntu, jolloin silmänsiintämättömiin häipyvä järvenulapan viittatiekin näyttää elävän, vaikka ei tuolla tiellä kymmenen tunnin väliaikana usein huomaa ainoatakaan kulkijaa. Ryysyrannassa on riihisauna parahiksi pölähtänyt lämpiämään ja sankka tervastuoksuinen sauhu pulpahtelee ovesta, tuprahtelee ränstyneen tuohimalkakaton räystäistä sekä seinien ylimäisistä saumoista. Silloin näkyy tikkatien äärimäisessä päässä musta pilkku, joka lähenee vitkaan, ja vihdoin siitä muodostuu hiihtävä mies, joka viitanväli viitanväliltä liukuu likemmäksi, jo erottaa sompasauvojen huiskeen, jo itse hiihtäjänkin, joka ei näytä tavalliselta — Ryysyrannan koira päästää murinan, pian äkeän haukunnan ja syöksee keränä alas jäälle. Kuudet Iapsenkasvot kapsahtavat pirtin akkunaan, nenät litistettyinä päreillä ja rievuilla paikattuja lasiruutuja vasten, koettavat tirkistää ja tutkia että kuka on tuo outo hiihtäjä? — eivät tunne… Jo ilmestyy ylimpään ruutuun isäntä Joosepinkin naamataulu ja ikäänkuin elinkautisesta ruutuun painamisesta lytistynyt nenä. Jooseppi huudahtaa kimeällä äänellään.

— Jopahan tuloo uusi vallesmanni. Kalle Koskeliinipahan on, näkyy — hip — juu!

— Siunaa ja varjele! säikähtää Kaisa-Reeta, helmat märkinä, — meillekkö se ihan tulee? johon Jooseppi muikeasti toimittaa että:

— Meilleppä tietenkin — kuhtunuthan minä hänet olen — ja oonhan tuota koko viikon sulle korvaan vinkunut, jotta pyrähtää se ennen pyhää — se on rontti ja henu herra, et tarvihe vähääkään ruusailla!

— Mutta kun ei ole vaatteita…, vaikeroi itkua tuhertaen vaimo, hätäisesti hypistellen lyhyttä, haalistunutta röijyään, jonka alta vatsa pullottaa korkeasti koholla.

— Ei se vaatteista välitä, väittää Jooseppi vapaasti, — ihan näiltään minäi hänet vastaanotan. Pyöräytähän heti mustakylki lielle — nyt tästä tulookin eri lysti illatsu Ryysyrantaan. — Vierailuillatsu!

Ja Jooseppi nauraa räkättelee kuin harakka ja iskee silmää sekä eukolleen että ämmälle, vieläpä Aapelillekin, imasee äkkiväärän isännyytensä merkiksi suupieleensä ja syöksee avopäin, ryysypaitahihasillaan, tukka torrollaan, ulos pihalle juhlavierasta vastaanottamaan. Kaisa-Reetaa hävettää ihan haletakseen, vaan mihinkäs tästä pääset…? enintä moskaa pyyhkäsee märällä rievulla pöydältä ja lullun liepeeltä ja Kurlinkin hännältä — — se tuo Jooseppi känkkänä… eiköhän vain naura vallesmanni?… no kaikenlaisiin sikolätteihin se Helsingin herroja ilkiääkin maanitella, musikka!

Siinä hän jo hiihtää ponnistelee ylös törmää hovioikeudenauskultantti Carolus Koskelin, joka on vaivalla päässyt eroon viimeisistä saattajistaan ollakseen kahden Ryysyrannan Joosepin kanssa, jotta ei tulisi joutavia jälkipuheita. Laupiaasti käy Jooseppi vallesmannia vastaan, ja laupiaasti välkähtelevät vallesmanninkin suuret silmät rillilasien takaa. Molempain kohtaajain silmissä tuikahtaa sellainen veljeyden valopilkku, joka tässä maailmassa tavataan vain visseillä miehisillä miehillä.

— Vai tämä se nyt on kuuluisa Ryysyranta, läähättää vallesmanni silmillään nauraen.

— Ka tämä, tämä se on se kuuluisa! korostaa Jooseppi. — Ja nyt saatkin, vallesmanni, tutustua oikein korpiketun luolaan — meillä ei hienostella. Onpa, saamarisoi, soma kateltava, ilkiääkö päähelsingin turisti astua näin halvan mörskän kynnyksen yli.

— Ja miksei ilkeäisi…, kohteliaisteli Koskeliini, ja, sukset seinää vasten nostettuaan, heti työntyikin pirttiin, Jooseppi naukuen perässä.

Carolus Koskelin tottapuhuen vähän hätkähti sisäänastuttuaan, vaan salasi visusti huomionsa — näin siivottomaksi ja viheliäiseksi ei mies sentään ollut uskonut ilohenkisen Joosepin maallista majaa. Löysi hädintuskin istuinta peräpuolensa alle, kun ensin oli paiskannut kättä Joosepin harmaakasvoiselle emännälle ja kunnon ämmälle. Eikä voinut olla huomaamatta russakkain kihinää ja lasten vilinää, puhkinaista lattiaa, rikkinäistä ovea, päreillä ja rievuilla tukittuja akkunoita… Mutta pitäjää kiertäessään on Helsingin poika jo treenautunut, ei tarvitse tarttua nenäänsä — nenäliinaansa vain ja sillä ensimmäiseksi pyyhkiä huurtuneet silmälasinsa, ja sitten kiireesti hyväntuoksuinen savuke hampaisiin…

Mutta Jooseppipa ei olisi vieraansa sallinutkaan pistää sieltä povitaskusta, vaan omasta laatikostaan, minkä on osuuskaupasta ottanut vasiten vallesmannia varten.

Hän — Jooseppi — korosti sanan talon , jota aniharvoin taisi tapahtua tässä mökinrähjässä.

— Kiitos, kiitos, sanoi nimismies lauhkeasti. Hän puhalteli sauhuja ja vaivihkaa tarkasteli mökin sisustaa. »Onpa pesä!» hän ajatteli. »Noin mukava mies ja noin älykäs mies ja henkisesti aivan kuin valveutuneista valveutunein, mutta jokapäiväisessä elämässään saamaton nahjus — peukalo keskellä kämmentä — ei edes asuntonsa ainoata ovea korjaa, ei lattiaansa yhtä palkin pätkää saa, vaikka sankka metsä ihan on päälle kaatumassa — se on Suomen kansaa se!»

— Olipa mukava että vallesmanni tuli, naukui Jooseppi, — keskiviikosta asti olen vuottanut ja toisenkin kerran ovat lapset kirmaisseet pihalle ja huutaneet: »Jo tuloo vieras setä.»

— En joutunut ennen, sekä Yli- että Ali-Jängän kylissä oli toimituksia. Nimismies puhalsi sauhun nenänsä läpi ja jatkoi salaista arvailuaan. »Kurjalta näyttää, ei sitä paikkaa, joka ei olisi rempallaan. Mutta kenties se ei ole saamattomuutta, vaan tässä piilee köyhän kansan henkinen salaisuus. Ne kun ajattelevat että kaikki parantaminen olisi ylpeyttä, viittausta johonkin ylöllisyyteen, joka ei ole sopusoinnussa heidän taloudellisen asemansa kanssa. Tai on tämä huolimattomuus vuosisatojen kärsimysten tulos — se on jo äidin maidossa veriinsä imetty että herrasteleminen ei vetele, että antaa kaiken olla sellaisena kuin on — se on eräänlaista apatiaa, elämään tympääntymystä…»

— Saattaneeko herra vallesmanni ryypätä näin ruokottomista rustingeista, puheli emäntä alakuloisesti ja läpi häpeissään. — Yksi meillä vain on kahvikuppi — oli se toinenkin, vaan sikiöt särkivät…

— Mikäs tässä hätänä, sanoo vallesmanni istuutuen russakoita vilahtelevan pöydän ääreen, vaikka hänen ihmetyksensä joka hetki kasvaa. — Mistäs isäntä itse juopi?

— Isäntä juopi vaikka omasta saappaastaan! kimahtaa Jooseppi. Sekös lapsia naurattaa — on se mukava tuo heidän isänsä… Mutta Jooseppi käy kiukaan reunalta kopeloimassa kopriinsa läkkipurkin, pyyhkäsee siitä pölyt sormellaan ja sanoo:

Ja »tuusasta» hän vallesmannin seuraksi joi. Vallesmanni alkoi suhtautua mökin sisälliseen järjestykseen lievällä huumorilla. Mikä tässä tosiaan oli vikana — kahvi oli erinomaista, siitä saattoi todella nauttia, kun vain piti näkö- ja hajuhermonsa kurissa, välittämättä viliseväisistä ja pakahuttavan lämpöisestä pirtistä. Hän riisui takkinsa.

Mutta ennenkuin toiset mitalliset kahvia kaadettiin, vilkutti Jooseppi silmää ja virkkoi:

— Köyhän miehen majaan nyt tulit, ison maaliman mies. Pistäyppä varsin kahtomaan, minkälaiset muut lumerot tässä hotellissa on.

Hän vei vallesmannin kylmään, hämärään peräiseen ja kaatoi ryypyt sinne vartavasten varattuihin maljan tapaisiin, tyhjän nelikon kannella.

Mieluusti ottikin Carolus Koskelin. Hiostuttavan hiihtotaipaleen jälkeen maistui hyvältä raikas korpiviina. Kolme kohtalaista tervetuliaisryyppyä ottivat kumpikin, vallesmanni puristi Joosepin kättä toverillisesti ja kaverukset palasivat pirttiin hieman punehtunein kasvoin.

Emäntä kaataa toiset kahviannokset. Hänellä on jotakin sydämellään — tekisi mieli puhua siitä nimismiehelle suoraan, vaan ei saa ulos.

— Tämä vallesmanni jääpikin nyt meille yöksi, toimittaa Jooseppi. — Kylvetään ja tarinoijaan kuin ryssän vossikat. Aapeli ja Irmeli — juoskaahan kohentamaan kiukaan pesää, jotta tulisi hyvä kylpy…

— Saatanpa jäädäkkin, sanoo vallesmanni. — Saunan lauteilla nukun — onhan se runollista.

— Runollista! Vaan se se vasta onkin runollista , kun herra päävallesmanni oikasee pitkät koipensa Ryysyrannan karstasaunan lauteella!

Kaisa-Reeta katsahtaa nuhtelevasti aviomieheensä: tuo Joosepin tuttavallinen puhelu virkaherran kanssa jollakin tavoin kiusaa häntä. Käviköhän nuo peräisessä naukkaamassa?

— Ei ilkiäisi pyytää vallesmannia yöksi näin kelvottomiin kötyksiin, sanoo Kaisa-Reeta syvän harkinnan jälkeen. — Meillä on rähjä sauna ja tässä russakkapirtissä ette ilkiä nukkua…

— Elkäähän emäntä kulta — kansan palvelijan täytyy tottua tilanteisiin.

— Vaan kehikkohan se mulla äsken jäikin näyttämättä. Pistäyhhän, vallesmanni, ennenkuin pimiä lankiaa, jotta tutustut kaikkiin pokseihin.

— Päästään vialle kai se on tullut koko mies, murisee Kaisa-Reeta
Joosepin hyppyyttäessä vierastaan taas ulos ovesta.

— Niin, semmoinen se on köyhän kehikko — nytkin oisi tarpeen vieraskamari, vaan kun ei koskaan saa tulipesää, visertelee Jooseppi.

— Vaan jos näistäpuolin jotenkin saisi, lohduttaa vallesmanni hymyilevänä ja punaisena kasvoiltaan.

Mukavaa seurustelua jatkuu. Mökin lapset käyvät rohkeammiksi.
Einari Jaakoppi, pieni räkänokka, tulee ihan vallesmannin eteen ja
Liisa-Valpuri keimailee myös lähettyvillä.

— Niistätkö nokkasi, toruu äiti. Vaan eihän Einari Jaakoppi ole tottunut hoitamaan nenäänsä. Vallesmanni naurahtaa ja sanoo:

— Oikein! oikein! riemastelee Jooseppi ja lisää sitten vallesmannin puoleen kääntyen:

— Lystit lapset minulla on. Tanssihhan Liisa-Valapu vieraalle setälle sitä Pupu-Jussia.

— Jos isä laulaa! tuumaa tyttö. Jooseppi on sillä tuulella että raskii laulaakkin. Ja vallesmanni katselee paperossiaan vedellen, kun mökin pikku tyttö tanssia töpöstelee mustalla, puhkinaisella, epätasaisella lattialla Joosepin hartaasti veisatessa kimakalla äänellään:

Liisa-Valpurin liinaharja leiskahtelee ja veitikkamaisesti hän vilkkuu vieraaseen setään että miten tähän taidenäyte vaikuttaa. Ja vaikuttaahan se!

Vallesmanni kaivaa liivintaskustaan nikkelisen markan rahan ja tarjoaa tytölle. Tyttö luulee saavansa karamellin, mutta saatuaan kolikon kouraansa jää hämmästyneenä tuijottamaan, sormi suussa. — Rahaa — hänelle? — pikku Liisukalle — tämä tapahtuu ensi kerran hänen elämässään…

— Annappa kättä hyvälle setälle — kiittele — niksauta! komentaa äitinsä.

Ja Liisa-Valpuri niksauttaa ja tuppaa kätösensä. Likainen se tosin on, mutta rehellinen.

Carolus Koskelin hymyilee. Hän tahtoo näyttää että hän on ihminen eikä mikään koppava herra. Yhtäkkiä hän saa mielijuohteen, sieppaa paljaita pikku jalkojaan pystyyn potkivan Kurli Rustaavan ylös kätkyestä, puristaa rintaansa vasten ja kantelee ympäri pirttiä. Pikkuinen tenava on niin hämmästyksissään että sen silmät palavat kiinninaulattuina vieraan herran kaulukseen ja kimmeltävään kravattineulaan eikä muista huutaakkaan.

— Lapsia minäkin rakastan! sanoo vallesmanni ja laskee Kurlin takaisin kätkyeeseen. Silloin vasta tyttö hoksaa että jotakin epätavallista ja muka kauheaa on tapahtunut ja parahtaa vimmattuun parkunaan.

Kun Kurlista taas on selviydytty, käy Jooseppi itse viimeistelemässä riihisaunan kiuvashiiloksen kohennusta, ja palattuaan järjestää asiat niin että Kaisa-Reeta ja lapset ynnä ämmä kylpevätkin ensiksi, sitten huuhdellaan sauna huolellisesti, lisätään hienoja leppähalkoja kiukaaseen ja varustetaan kylpy kunniavieraalle ja Joosepille.

Sillä aikaa kun muu väki viipyi saunassa, saivat vallesmanni ja Jooseppi rauhassa syödä. Ei ollut tippaakaan maitoa, mutta sitä he eivät kaivanneetkaan — raikkaat pontikkaryypyt korvasivat ummessa olevat lehmät ja antoivat vauhtia mökin ruuille. Pahkakupit höyrysivät kukkuroillaan lihapottua, tuores ohrarieska oli imelää, voitakin oli hankittu naapurista. Carolus Koskelinista karisi viimeinenkin ennakkoluulo ja vastenmielisyys Ryysyrannan rähjämäisyyttä kohtaan. Korkeat asiat taisi matkaansaattaa supisuomalainen ruislikööri. Ja vilkas oli se keskustelu, joka virinnyt oli:

— Taitaa ne ministöörit ja tiploomit siellä Helesingissä syöskennellä eri hienosti! tokasee Jooseppi.

— En minä nyt ihan samassa… Vaan olen tuota hänet nähnyt syömässä…

— Onpa sitä siinäi! laulaa Jooseppi pullikoiden puulusikalla pahkakupistaan.

— Kahvitko? Ei se anna kahvia aina pääministerillekään, selittää vallesmanni.

— Ylypiä, ylypiä se on, joka ei kahvikuppia alamaisilleen tarjoo, väittää Jooseppi.

— Ei siellä joudeta kahvin kanssa huushollaamaan, vakuuttaa vallesmanni edelleen. Siellä on miestä kuin helluntai-epistolassa — ministereillä kiire niin ettei sylkäisemään kerkeä.

— Jottako niin on kiire? ihmettelee Jooseppi. — Ei se sitten taija se ministöörin salakku ollakkaan mikään herrasvirka?

— Out sinä meleko mukava valtesmanni! tunnustaa Jooseppi hihallaan suutaan pyyhkäisten.

— Tavallinen tasavallan kansalainen! räpyttää silmiään Carolus Koskelin kultakehyksisten rilliensä takaa.

— Vaan sanoppa vallesmanni — kun tässä näin satuttiin nenäkkäin tietävämmän kanssa — että mikä se oikein on tämä tasavalta? Konsta veli kun aina hankaa riitaa ja loruilee jotta ei se sen kummempi ole kuin kuningaskuntakaan.

— No miten sinä Jooseppi sen puolestasi olet käsittänyt? kysyi vallesmanni.

— Minä meinaan että tasavallassa on valta pantava tasan kaikkien kansalaisten kesken.

— No näyttääkö sinusta valta olevan tasan tässä maassa? kysyi vallesmanni terävästi ja nauravin silmin.

— Ei se varsin vielä, vaan että se on siksi tarkoitettu ja lopuksi tuleekin, selitti Jooseppi.

— Kyllä sinä nyt olet perinpohjaisesti erehtynyt, rakas veli, oikaisee
Koskeliini. — Ei tasavalta tarkoita tasan pantavaa valtaa.

— Minkälainen pelivärkki se oikein on se kansan etuskunta siellä
Helesingissä? tinkaa taas Jooseppi nousuhumalassa.

— Eihän se mikään mies ole, hymyilee nimismies. — Lakiehdotushan se vain on.

Jooseppi joutuu taas ymmälle. Koskeliinin täytyy selittää seikkaperäisemmin:

— Lex on latinalainen — roomalainen — sana, merkitsee suomeksi laki . Lex Kallio tarkoittaa = edustaja Kallion ehdottama laki.

— Piruuttaanko hyö sen niin ovat ruomiksi ristineet? arvostelee
Jooseppi lopuksi.

— Kansainvälinen tapa se on, puolustaa Carolus Koskelin. — Jos sinä esimerkiksi olisit kansanedustaja ja…

— Niin, jos sinä olisit kansanedustaja ja esittäisit uuden lain — sanokaamme kieltolain korjauslain — eduskunnan puheenjohtaja nimittäisi sinun asiasi: Lex Kenkkunen .

— Mylly, myllypä taitaa olla, naukui hän, mutta vallesmanni tarttui pikariin ja kilisti:

Samassa kuului ulkoa kahinaa ja ryminää eteisestä, ja toinen toistensa kintereillä juosta hilppoivat lapset mikä aatamin alasti, millä vain lepattava paidan rääsy yllään — jo lennätti Irmeli sisko punaisena läähättäen pikku Kurlinkin käärössä kätkyeeseen, sitten tulla kompuroi lääpällään ämmä, tukka takkuisena tihkuen, ja vasta tovin ajan kuluttua emäntä Kaisa-Reeta, aina yhtä masennuksissaan vatsanvaivoineen.

Vielä puolisen tuntia tupakoivat vallesmanni ja Jooseppi, kunnes kuului ääni heidän selkänsä takaa:

— Ka nyt sinne näistä puoleen saisi laittautua herra vallesmanni.
Kelpaako se tämä Jooseppi rähjä vierasta kylvettämään?

— Minä, minä! naukui Jooseppi. — Me ei akkoja tarvihe. Minä löylyt läiskin… Minä!

Ja sitten he kylpevät — viinanpolttaja ja vallesmanni. Se on tosiaankin Koskeliinin sanaan — runollista. Nokea sauhuava tuiju tuikuttaa jäitään sulavalla akkunalaudalla lepattaen ja hulmuten rikkonaisen ruudun läpi tuhisevasta tuulesta ja valaisten vain puolittain lauteella istuvia kaveruksia. Alkulöylyt on lyöty ja nyt nautitaan suloisesta lämmöstä, joka on kohonnut sinne laipion puoleen. Jooseppi on kuin mikäkin kääpiö kenkku tuon solakan ja pitkähkön Koskeliinin rinnalla.

Ja Jooseppi tonttu hyppäsi alas ja lyödä roiskasi haaleata vettä kiukaalle. Kiuvas kiljahti, höyry hulmahti ja sitten kuului pitkä sihinä, joka vähitellen hiljeni.

— Elä punaisessa helvetissä! kuului lauteelta, jossa laiha vallesmanni käpristeli kuin mato muurahaispesässä painaen kämmenet kasvojaan vasten.

— Huh, huh, taisipa sitä tulla… Joko minä nyt annan korkean ruunun miestä selekään?

Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti isällisesti, veljellisesti, rakkaasti ja sydämellisellä arvonannolla pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia korven peikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä — kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön raittiuslautakunnasta. Kylvettäjä kyllä tiesi että hän voimassaolevan lain mukaan oli rikoksellinen, koska poltti viinaa vaikkapa perheensä pelastamiseksi, ja kylvetettävä samoin oli täysin tietoinen että hän tässä vielä enempi oli edesvastuussa, koska ei napannut keittäjää kiinni, vaan päinvastoin nautiskeli hänen tarjouksiaan, mutta toinen ei totisesti saattanut syyttää toistansa — ja paha maailma ei heidän kompromissiinsa sekaantunut. Ihmisiä he vain olivat tässä tilanteessa eikä kumpikaan edes koskettanut onnettomaan kieltolakiin, ja Jooseppi varoi visusti ilmaisemasta, kuinka lähellä tuo iloliemen lähde sijaitsi — eikä Carolus Koskelinkaan sitä tarkemmin kysellyt. Hänestä nuo Korpi-Jaakon kyynelet vain kuuluivat Ryysyrannan riihisauna-reseptiin aivankuin järven vesi sauna-ammeeseen.

— Runollista! Runollista! Ru-nol-lis-ta! sopersi vallesmanni tyytyväisenä Joosepin ropsiessa tahtiin vastalla ensin selkään ja sääriin, sitten rintaan ja polviin…

Ja nokisauhuinen öljytuiju matalalla akkunalaudalla tuikutti luoden salaperäistä valoa toverilliseen seuraan, mutta ulkopuolella riihisaunan törrötti ikuinen, musta, lumiinsa hautautunut korpi, Pahakolon syvä uru ynnä Petkeleen hiljainen järven selkä, jonka viittatie tyystin oli hävinnyt pimeyteen. Niin kaukana asuivat naapurit ettei mistään mökistä tänne asti ulottunut akkunavalojen pilkoitus — Harmajavaarankin valkeat peittyivät parahiksi Konkonsaaren taakse.

Mutta konsa kaverukset olivat kylpeneet ja saunanlämpö tasaantunut, niin kas jälleen he tunsivat tarvitsevansa pienet tärskäykset, jonka jälkeen he istua kekottivat lauteen reunalla kuin iloiset kesäoravat puussa nauttien olemassaolon ihmeellisestä, salaperäisestä täyteläisyydestä.

— Tässä me istumme, ihmisenpojat, virkkoi vallesmanni, — ja taidammepa olla pikkusen tuppurassa, mutta niin kauvan kun maailma on seisonut, ovat kuolevaiset huumanneet itsiään väkevillä juomilla, eivätkä ainoastaan ihmiset, vaan myös taivaan herrat. Kreikan Olympon jalot jumalatkin — kuulehhan Jooseppi — taivaan keinuissa aika-ajoin pitivät lystiä, germaanien Walhallassa ritarit remusivat viinisarkat käsissä, ja muinaissuomalaisten suurissa juhlapidoissa kallisteltiin ahkerasti päihdyttävää olutta — sanoppa Jooseppi Kenkkuilen, miksi siis emme me, kaksi syntisäkkiä, sinä ja minä, tänä lauhkeana lauvantaiehtoona saisi kannua kallistella? Ketä se haittaa? Puhu!

— Ei kerrassa ketään se haittaa! riemasteli Jooseppi, — minä en tunne maaliman historioita, mutta sen minäkin muistan lukeneeni pipliasta että viina on viisaan juotava eikä tuhmille tuotava ja että antootten viinaa murheellisille , ja muistelenpa kuulleeni sellaisenkin pykälän, jotta viina ilahuttaa ihmiset ja jumalat …

— Salomoni sanoo: »Antakaa väkeviä juomia niille, jotka hukkumaisillaan ovat ja viiniä murheellisille sieluille, että he joisivat ja unhottaisivat ahdistuksensa eivätkä enää johdattaisi mieleensä viheliäisyyttänsä.»

— Kaikki ne sanovat! keskeyttää vallesmanni pehmeästi, — ja tiedätkö, Jooseppi Kenkkunen, mitä itse oppi-isämme Luther näistä asioista on arvellut?

Ken lemmi ei viiniä, naista ja laulua, hän koskaan ei käydä saa elämän koulua, hän sokkona kulkee ja narriksi jää, ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

— Voi herttainen, tulenpalava totuus! huutaa Ryysy-Jooseppi, — sehän on aivankuin Petkelkylän pitkästä katkismuksesta; vaikka minä olen moukka ja kälmi kettu, niin sanonpa että siinä runossa on ilmilausuttu meikäläistenkin pieneläjäin tunnussana. Terve Kalle Karolus — saneleppa sitä lut-hee-rusta kuin tuomari valankaavaa, niin minä sanelen jälestä.

Ja yhdessä nyt vallesmanni ja Jooseppi saunan lauteella roikkuvin säärin ja käsillään tahtia lyöden korkealla äänellä lausuivat että:

— Vaan laulappa nyt vallesmanni oikein korea laulu, koska laulamaankin käskee Lut-heerus — sinähän, joka out ministerikoulun käynyt, osaat latinat ja hepreat.

Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus! Post jucundam juventutem, post molestam senectutem nos habebit humus.

— Tänne, tänne — herrat — elkäähän hätäilkö akat — pistähän tuli tuijuun ja laputa pirttiin… Meillä on hyvä olla… Hih! hihkasi Jooseppi eukolleen ja jatkoi latinalaista laulua:

Ja sinne he tosiaan yöksikin jäivät, herra vallesmanni ja Ryysyrannan
Jooseppi.

Sinne vallesmannin selän taakse, piikkopaitasillaan käpristyneenä riihilaverin perimäiseen soppeen, kylpyvasta pään alla, on nukahtanut Jooseppi syviin mielihauteisiin ja näkee nyt seuraavankaltaisen unen:

On istuvinaan hajasäärin omassa veturikelkassaan — rautahevonen hännällään huiskien kahtapuolta vetää miestä huimaa vauhtia halki Suomen — hirnahdus — tullaan Helsinkiin. Siinä Helsingissä on vain kolme suurta rakennusta — vähän kuin Kajaanin sahoja — yksi on »resitentin linna», toinen on »kansanetuskunta», kolmas Suomenlinna eli »Veeapori». Ne pytingit ovat korkealla vaaralla — niinkuin Puolangan Leipivaaraa — ja siinä vaaran rinteellä, ihan ylt'ympäri, kekottaa satatuhatta harmaata mökkiä — samanlaista rähjää kuin Ryysyranta.

Tpruu, tpruu! hillitsee Jooseppi rautahevosta Helsingin veräjällä ja sitoo rautaruunan marhaminnasta suureen, huurteiseen koivuun — samanlaiseen kuin on osuuskaupan porrasten edessä. Siinä kulkee Suomenlinnan eli sen Veeaporin solttu. Jooseppi rykäsee:

»Määhhän tuota suuntaa», opastaa solttu: »Se on viimeinen lumero tuon pitkän lehmikujan päässä vasemmalla.» Ja Jooseppi lähtee kävelemään nahkareppu selässä. Voi hirveätä, kuinka paljon vyöryykään vastaan rahvasta, ruohtalaisia ja ryssiä ja toriämmiä ja suomalaisia jääkäripoikia. »Pois tieltä, moukka!» huutaa poliisi, vaan Jooseppi suuttuu ja sanoo: »Tasavalta! Tasavalta! Saan minä kulkea siinä missä toinenkin.» »Näytäppä passisi!» tinkaa poliisi ja Jooseppi vetäsee povestaan paperin, johon on suurin puustavin kirjoitettu:

»No voi sun saksanpolkka!» sanoo poliisi häpeissään: »sukulaisiapa tairetaan olla — ärrän päälle vielä jurnauttaakin kuin eteläläinen että tairetaan olla! ja Jooseppi tuntee hänessä ilokseen Kaisa-Reetan siukun miehen, sen herra pölliisi Pelle Puutiaisen. Jooseppi lupaa käydä tervehtimässä Kaisa-Reetan systeriä, kunhan tästä valtakunnan asioista selviää. Poliisi tekee kunniaa ja huutaa väkijoukkoon: »Antootten tietä — tää on kansanetustaja Kenkkunen!» Ja katso: kahtapuolta hajausivat ruohtalaiset ja ryssät ja torimatamit ja jääkäripojat, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Jooseppi Lex Kallion kehikkoon — siinä oli toki pehmeästä kivestä tehty vastarapattu tulimuurikin. Lex Kallio, samanlainen kyssäniska, pitkätukka, mutta haaraparta, istui kungastoolissa, pikanelli poskessa, aviisu koprissa, ja oitis kun Joosepin havahti, niin tirskautti ja tuumasi: »Siinä susi missä mainitaan. Just’ikään pääsin lukemasta näistä Korpi-Kainuun Sanomista, jotta sinäi tulet etuskuntaan. Tervetuloa!» »Ka minuthan ne, märkähatut, ihan vängällä valihtivat», äyhki Jooseppi: »vaikka ei oisi aikaakaan, kun on kunnalta kymmenien tuhansien halkourkko ja kotipoltto kesken». »Mitä! keitätkö sinä viheliäinen viinaa?» kauhistuu Lex Kallio. »Tottakai!» huutaa Jooseppi: »Sitä vartenhan ne minut työnsivätkin pieneläjät, roletaarit ja järkevämmät maalaisliittolaiset, ja on minulla välikysymys, intterpelli etuskunnalle kunnanvaltuustolta, jotta tekaistaanpa, maan ukot, erikoisoikeuslaki Rämsänrannalle, että tirauttaa saa, milloin on nuusa…»

Lex Kallio tarttui kaksin käsin haarapartansa kumpaankin liuhuun ja tiuskasi: »no nyt se myrkyt lykkäsi!»

Mutta Helsingin kirkontapulin kello soi ja pompotti, ja seuraavassa hetkessä, he, kansanedustajat Lex Kallio ja Lex Kenkkunen, kaikessa sovussa ajavat moottorilla — samallaisella peräruiskeella kuin on Kajaanin Maakunnan johtajalla — Eduskuntatalon kiviporrasten eteen, ja valtiopäivät alkavat. Jooseppi Kenkkunen nousee korkealle kateeterille, niistää nokkansa, pokkaa resitentille ja ministööreille sekä pitää puheen, joka alkaa:

»Terveisiä Petkelkylältä Rämsänrannan seurakunnasta Kajjaanin kihlakuntaa, ja hyvää iltapäivää, kovakaulaiset temokraatit ja komuunat siellä vasemella käellä — elkää tykätkö pahaa, jos tuon Suomen kansan atressitervehtyksen, jotta pikkuriikkinen täräys elämän murheessa, niinkuin Salomo saarnaa, on tuiki tarpeellinen —»

Mutta silloin alkaa parlamentissa sellainen hulina ja hälinä että puhe keskeytyy ja koko parlamentin sali muuttuu höyrymyllyksi, jossa tuiskuaa ja pölisee, ja kaikki puolueet käyvät toistensa tukkaan, mutta itse resitentti nousee jauhovuoren huipulle ja julistaa: »Hiljaa pojat — Lex Kenkkusella on puheenvuoro!» Silloin Jooseppia joku aivankuin nostaa peräpakaroista korkeaan pönttöön, ja kun hän vilkaisee että kuka kekkuli se häntä pukkaa, niin eikös vain olekkin vallesmanni Carolus Koskeliini, joka nauravin silmin kehoittaa jatkamaan välikysymystä. Ja Jooseppi kohottaa molemmat kätensä parlamentin loistavaa kattokruunua kohti ja lausuu juhlallisesti:

Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua, hän koskaan ei käydä saa elämän koulua, hän sokkona kulkee ja narriksi jää, ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

Ja voi ihmettä! Koko parlamentti muuttuu näiden sanojen vaikutuksesta pyöriväksi karuselliksi, posetiivi koreasti pelata kurluttaa ja ministerit ajaa huhkivat karhujen ja kettujen ja pystykorva-koirain ja suurten jänisten selässä, mutta kaikista eillimäisenä karahuttaa resitentti Suomen leijonan niskassa ja hänen ynnä Hallituksen välissä koko etuskunta ikäänkuin suurella tukkiponttuulla aallokossa, ja Jooseppi, Lex Kenkkunen, sakin keskellä tanssien ihanan Saksan rinsessan kanssa venkerkkaa, ranskan pikanelli suupielessä ja ooterklonnin hurmaava haju liehahtelevissa ryysyissä, ja hänpä, Lex Kenkkunen, onnesta paistavin kasvoin polkee jalkaa ja hihkaa riemusta ja — voi taivas — posahuttaa suutelon sen ihanan rinsessan silkkiseen rintaan…

Mutta samalla yhtäkkiä joku riiviö kesken tanssia, karusellia ja suutelon huumaa tarraa häntä, onnellista Jooseppia, jalasta — koko karuselli pysähtyy kuin naulattu, ihana rinsessa häviää… ja ihan älyttömänä hikoillen tuskasta kuulee Kenkkunen altaan maalliset, matalat sanat:

— Jooseppi, Jooseppi, nousetko joutuun, lempoako mies siinä sätkyttää — tule heti paikalla — Äpyli poikii!…

Se putosi kuin kylmä vesi lämpimään niskaan. Hän kavahtaa istualleen ja pöllistelee ympärilleen: oma vaimonsa, Kaisa-Reeta, siinä seisoo laverin alla, maha pystyssä, päresoihtu vapisevassa kädessä, mutta vallesmanni nukkuu sikiunessa kuorsaten lauteen seinämällä.

— Häh? hätkähtää Jooseppi, mutta samalla muistaa, mitä juuri on kaikunut korviinsa, hyppää alas kuin ammuttu, nykäsee housut nilkkoihinsa, löttöset lopposiltaan jalkoihinsa ja syöksee suinpäin Kaisa-Reetan perässä navettaan.

Viikko siitä kauheasta tapauksesta on kulunut — arkiharmaja usviinsa kietonut on ihmisen herkän sielun…

Taas on lauvantai ja sauna lämmin, mutta yksin kylpee muiden kylvettyä Jooseppi, lyö löylyä, ropsii vastalla, mutta pysähtyy vähä-väliä miettimään — aivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin hänen olemustaan. Hän ei voi hengessään sulattaa, miten ihmislapsi sellaisesta ruusunpunaisesta korkeudesta äkkiä pudota moksahti syvään pimeyteen.

Kirvelevästi hän muistaa tuon varhaisen sunnuntai-aamun, jolloin Kaisa-Reeta tuli hänet herättämään unesta — ja millaisesta unesta! — sekä mitä sitten tapahtui navetassa. Se leikkasi kuin veitsellä! Se koski koko mökkiin. Talvikausi on kärsitty lehmänannin puutetta ja luotettu »Äpylin» poikimiseen kuin auringon nousuun. Silloin yhtäkkiä tuo tapaturma — harvinainen tapaturma, luonnon oikku tai ihmisen avuttomuus.

Kaisa-Reeta oli saanut hermotäristyksen, kironnut ja ulvonut kuin peto ja lyykähtänyt itsekkin parteen kuolleen lehmän viereen. Silloin oli Jooseppi tarttunut tukkaansa ja kohmelopäissään rukoillut: »Armoa, armoa, sinä köyhän kurittaja-Herra!» Vähissä hengin mies oli raahannut vaimonsa aamupimeässä pirttiin — yhtä itkun volinaa ollut oli koko tupa — oli peljätty emännänkin siihen paikkaan loppuvan. Ei ollut loppunut, mutta sydäntäjärkyttävään tilaan oli tullut, niin että oli vaikeata häntä nähdä. Lehmä — poikiva lehmä — sepä kirotun korven ainoa valonsäde, elon side…

Jooseppi oli rientänyt nylkemään raatoa — kirves kädessä, puukko hampaissa, käsivarsia myöten veressä oli Carolus Koskelin, saunasta ulos tullen, illallisen ilotoverinsa kohdannut. Hirveän näköinen oli ollut Jooseppi… Kolme sadan markan seteliä oli tosin jalo vallesmanni mökin pöydälle ensi hätään viskannut — ja hypännyt suksilleen. Illemmällä oli Jooseppikin liikkeelle lähtenyt. Kunta oli luvannut puoleksi korvata onnettomuuden, mutta vielä ei ollut toista lehmää Äpylin tilalla, toista sellaista lehmää toki ei ollut saatavissakaan. Lapsetkin sen äkkiloppua voivottivat! Vasta parin kuukauden kuluttua odotettiin Omenan poikivan — ilman maidon tippaa tuhersi siis mökki, joskus vain Aapeli Harmajavaarasta hiihteli poikki selän päärärillä hapanta piimää joukon särpimeksi.

Siinämäärin oli Jooseppi masentunut tapauksesta ettei koko viikolla ollut kyhäytynyt töitään jatkamaan — ei halkourakkaa eikä sitä toista toimitusta — tuskin tuikkua kulkkuunsa kallistanut.

Se se miestä enin etoi että vaimo hermokohtaustensa lomasta tankkasi että Äpylin surma oli tuon saunajuhlan syy — ettei lehmä muka olisi kuollut, jos ei sinä yönä mökissä olisi niin jumalattomasti eletty — ja laulettu outoja lauluja… Vallesmannin puolta piti Jooseppi sentään loppuun asti — niin mukavaa ja veljellistä virkamiestä ei ennen ollut Rämsänrannalla nähty…

Jooseppi sihautti löylyä puolijäähtyneelle kiukaalle ja pieksi ryntäitään kuivalla vastalla. Ja surunsuloisena, kaukaisena huminana soitteli hänen korvissaan viikko takaisinpäin vietetty »vierailuillatsu» — ah herranpoika, kuinka korkealla silloin oli kuohunut aatteitten aallokko — vaikutelmia vaihdettu ja latinaisia laulettu…

Miksi elämä oli niin kirotun kiristävää että se riippui lehmän utareista ja neljästä sorkasta?

Ne olivat kunnanmiehet vähin vetäneet suitansa naurun virnuun, kun mies oli tulla pouhannut hätäapua pyytämään ja sitä lehmän onnetonta poikimista suomentamaan. »Sinäkö siinä kätilönä heiluit?» Se virnuileminen vähän tuppasi kismittämään Jooseppia, vaan avustustahan sentään olivat luvanneet…

Jooseppi tallusteli ilkosillaan pitkin lumipolkua, ryysyt kainalossa, pirttiin, istahti pöydän taakse ja pyysi puhdasta paitaa emännältään.

— En ole jaksanut pestä, äänsi Kaisa-Reeta heikosti, istualtaan lattialla, lapset ympärillään.

— Kyllähän tämä muuten välttäisi vanhakin, puheli perheenisä, — vaan kun silloin mennä pyhäaamuna lehmänvereen ryvettyi.

Kaisa-Reeta ei vastannut — ja huoahtaen veti Jooseppi yllensä likaisen paidan.

— Riisuhhan se lahtari-vormusi, sanoi silloin karhealla äänellä ämmä loukosta, — käyn saunassa huuhtomassa.

Sai Irmelin toverikseen ämmä, ja sitten ripustettiin märkä paita lieden eteen orteen, jotta se aamuun asti kuivuisi.

Mutta matalalla oli Ryysyrannan mökin mieliala tänä Iauvantai-iltana perheen käydessä maata pesemättömälle lattialle. Ja öinen tuuli valittaen vinkui rikkinäisissä akkunoissa.

— Ne on leipäjauhotkin taas lopussa, huoahti Kaisa-Reeta ennenkuin nukahti. Jooseppi ei tähän mitään vastannut. Silmät auki vain makasi seljällään, ja mietteet vierivät kuin pitkä, musta virta…

Pyhäaamun hämärissä hiihti siihen Harmajavaaran Hannes, ja se sai Joosepin jälleen lähtemään kirkonkylään. Mullimäen Juuso koplautui kolmanneksi hiihtäjäksi. Viimeiset viemisensä oli Jooseppi varustanut mukaansa leipäjauhon hankkimiseksi ja senvuoksi tuli taipaleella hyväin toverien kanssa hiukka maisteltua. Se rohkaisi ihmeesti masentunutta mieltä — Salomonin sananlasku kävi toteen — lehmä unohtui, painajainen pakeni.

Niin iloisesti paistoi kevättalvinen aurinkokin jo yli ulappain hilehankien ja kiepeissään koikkuvien korpien, että oli vaikeata uskoa mitään synkkää ja pahaa maailmassa olevankaan. Taivas niin korkea ja sinisenä seijuva, ja ilman viilu niin tuores hengittää! Se upposi syvälle keuhkoihin ja valon välkkeessä viuhuva tuuli puri hiihtäjäin kasvot terveen punerviksi — eipä olisi luullut yhdenkään näistä miehistä tulevan suoraan ummehtuneista, matalista tai siivottomista suojista, missä on rääsyjä ja russakkaa tai muuta inhimillisen pesän törkyä. Erämaan Jumalan luonto oli kuin suuri juhlasali liukkaine parkettilattioineen, marmoripylväineen ja laipiossa ylinnä loistavine helmikruunuineen!…

— Istutaanpa tähän, ehdottaa Jooseppi. Ja keskelle siintävää järvenselkää naapurukset nyt istahtivat suksiensa päälle, ja Jooseppi antoi Harmajavaaran Hannekselle ja Mullimäen Juusolle vähän vahvistusta. Aamutuimaan tuo viekas viina kihahti päähän ja — jokainen sai halun yhtäkkiä ja yhtaikaa purkaa sydämensä.

Harmajavaaran Hannes selitti loistavin kasvoin, että vaikka hän on köyhä mies, jonka talo isäin typerän tervanpolton takia on kärsinyt korvaamattomia tappioita, kun ovelat tukkiyhtiöt ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, niin hän silti ei ole mikään herrain vihollinen, vaan päinvastoin — hän pitää herroista, koko nykyisestä virkakomennostakin — häntä virkamiehet ja herrasväet kohtelevat aivan erinomaisesti — vanha postineitikin, joka muille kuuluu olevan niin ärmäkkä, on hänelle, Hannekselle, niin ystävällinen, että se suorastaan liikuttaa ja hävettää.

— Ja mikä peijakas hänessä lienee että ne minusta niin tykkäävät ja että minä kaikista tykkään? ihmetteli Hannes lopuksi, melkein imelästi.

— Holninki, holninki! kiljui Jooseppi. — Holningiksi sitä karahteerataan kansainvälisellä kielellä. — Tällä Hanneksella on holninki — siksi ne miehestä tykkejää porvalit ja herskapit.

— On tässä muillai holninkia, ei vain Hanneksella. Mutta eivät perkeleet tykkää, kun köyhä köyhyytensä ilmiantaa. Minä tiiän, minä oon ikäni kaiken rahtia ajanna ja soutanna — puolesta pennistä siinä kapitalisti riitelöö — ei se oo tietävinäänkään rahtimiehen nälkäisestä, alastomasta joukosta kotona. Vihaan minä näitä kotipuolen porvaleita niin etten sanoakkaan ilkiä. Vihaan…

Mutta Jooseppi, joka istui miesten välissä kuin hyypiö, otti tuikun taskumatistaan, katsahti päin aamuaurinkoista selkää, levitti kätensä ja löi ne ympäri Hanneksen ja Juuson kaulaa. Ja silloin se jälkiryöppy tuli.

— Kuulkaahan rakkaat rannit! Minä rakastan ja vihaan yhtaikaa kaikkia maaliman herroja. Mutta mitä vallesmanni Koskeliiniin tulee, niin voi pyhät veljet — ette aavista. Annahhan, kun kerron…

Ja Jooseppi kertoi sen vallesmannin vierailun viikko takaisinpäin, ankarasti varoittaen naapurinmiehiä kenellekään kuolevaiselle ilmiantamasta. Korvat höröllä kuuntelivat toiset — Hanneksen kasvot kirkastuivat yhä enemmän ja Mullimäen Juuso vaikeni ihmetyksestä.

— Kyllä se oli sellainen illanvietto Ryysyrannassa ettei Jumala taija toista sellaista antaa! lopetti Jooseppi. — Ja vaikka tähän paikkaan tuupertuisin, niin olkoot viimeiset sanani että: on se sielu herroillakin!

Harmajavaaralainen ja Mullimäkeläinen eivät toviin aikaan virkkaneet mitään. Vihdoin Juuso jurahutti alta kulmainsa katsahtaen:

— Se on totinen tosi! huusi hän. — Ihte Vanha Erkki siihen näppinsä pisti. Ja sitä minä myräilen — se kun akka mulla on niin ristillismielinen — jotta olikohan tuossa herrojen herrallai sormet sopassa. Että jos se, mikä tapahtui, oli mulle niinkuin varoitukseksi korkeammalta taholta työnnetty?…

Tunnelma läheni nyt katuvaista syntistä. Toiset miehet joutuivat vähän hämilleen tästä Joosepin omantunnon ripistä.

Kuinka somasti se kimmelsikään tuo pullo aamuauringon säteissä ja mikä Ihmeitätekevä vaikutus tuolla nesteellä oli ihmisen mielialaan! Koko elämän näki niin selkeästi ja vaikka siinä oli särmiä, koleikkoja ja vuoria, niin tuntui että kaikesta pääsi yli. Ymmärsi kyllä kuilujen kauhean syvyyden, mutta henki liiteli kuin kotka yli huippujen. Herrat — talonpojat? yksiä ja samoja ihmisiä! Helsinki — Petkelkylä? samaa Suomen valtakuntaa. Kommunistit ja kapitalistit? — yhtä laumaa kuolevaisia, Jumalan armosta kaikki sotivat toisiaan vastaan. Puolueet? nuo kirotut rajat hävisivät — teki mieli ottaa kansalaisia kaulasta kiinni ja huutaa yli maailman: hallelujaa — eläköön ihminen .

Kiireen tuntukin oli hävinnyt. Kyllä tämän elämän aina kerkisi läpielää! Ja oli aivan samantekevää, istuipa tässä jäällä koko pyhäisen päivän tai viisi minuuttia. Ryysyranta, Mullimäki ja Harmajavaara olivat huomenna samat kuin tänään.

Se olisi ollutkin ikäänkuin pyhyyden häväistystä tässä siintävällä seljällä ruveta jäljittelemään iäksi painunutta muistoa.

Niinpä he istuivat siinä nuo kolme korven miestä sunnuntai-aamun häikäisevässä kirkkaudessa keskellä siintävää selkää omituisen hellän liikutuksen vallassa, yhtaikaa tuntien oman pienuutensa pisteet ja maailman ihmeellisen avaruuden. He puhelivat puoliksi itseksensä paljon kuuntelematta toisiaan, kunnes yhtäkkiä kaikki vaikenivat — joku kaukainen ääni horisontista oli värähdyttänyt sielua saaden kummalliset kaihot poreilemaan povessa — mikä se oli?

Tuo metallin syvä sointi läpikuulaassa ilmassa, aaltoillen yli synkän korven ja laajojen talviulappain, kosketti kipeään paikkaan ihmisen henkiolemuksessa. Isiltäperitty tuhatvuotinen hartaus värisi herkytetyssä hermostossa, kiihoittaen kääntymään näkymättömään korkeiden voimien puoleen ja etsimään sieltä kaiken apunsa elämän hädässä, mutta uuden, ajan valtavien yhteiskunnallisten rynnistysten ryminä järkytti yhtaikaa köyhänkin järkeä — ja tuo järki oli oppinut viime aikoina epäilemään kauneintakin kangastusta, jota esivalta yhä näytteli kansalle kuin ihanaa taikamyllyä markkinayleisölle.

»Kirkko?» ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ponnistellen kellonkuminan lumoa vastaan: »Mitä hyötyä minulla on kirkosta? Jo hänen isänsä ja isoisänsä ja isoisoisänsä olivat vieraantuneet kirkosta ja papista siitä yksinkertaisesta ja pätevästä syystä että asuivat aina liian kaukana kirkosta, aniharvoin suurissakaan rahvaanjuhlissa he, syrjäkylän pieneläjät, sinne joutuivat pyhyyksien palvojiksi tai saarnojen kuulijoiksi — papin tapasi kukin sukupolvi vain ristiäisissä tai hautajaisissa, useimmiten vain murhetilaisuuksissa, jolloin ihmisen sielu kaipasi kouraantuntuvinta lohdutustaan, mutta aniharvoin pappi tahtoi tai joutikaan syventymään kurjimpien talonpoikain elämänhätään, vaikka voinaulansa ja ristimäpenninsä kyllä huolellisesti peri — omaksi hyväkseen. Ei Jooseppi Kenkkunen vihannut kirkkoa eikä pappeja — päinvastoin niitä kaukaa ja likeltä kunnioitti, mutta samalla hän liian hyvin ymmärsi, että tämä nöyryydenjärjestelmä oli vain kansan rauhoittamiseksi keksitty, se juonsi juurensa jo muinaisuuden syvästä hallitsijaviisaudesta: luvatkaa yksinkertaiselle rahvaalle taivas ja paratiisi kuoleman jälkeen, niin se paremmin kestää maanpäällisen helvettinsä eläessään. Ja sitä järjestelmää valheeksi vikoen Ryysyrannan Jooseppi vastaan kapinoi. Valtiokirkko ei ole hänelle tuottanut iloa!

— Mitä sinä Hannes hamuilet tästä kirkosta? tokasee Jooseppi ajatuksissaan.

— Antaa soida…, sanoo Hannes lauhkeasti. Hänellä on sinertävät silmät — koko mies niin pehmeä ja hyvänsävyinen.

— Soikoon minunkin puolestani kello, jatkaa Jooseppi, — mukavasti se rompottaa ja maan ääriä ryllää, ja ihanakin se ihmiselle on kuulla näin taivasalla, mutta minä tarkoitan, jotta tarvitseeko sitä Suomen köyhä kansa koko kirkkohoitoa?

— Eikä tarvihe! murahtaa Mullimäen Juuso mulkoilevin mustin silmin, joissa tuikehtii villi kiilto. — Yksiä porvari-perkeleitä ne ovat papit, helppo on mustassa verkatakissa ja puhtaassa paijassa paukutella pöntöstä huonohyntteisille, täiturkkisille että »tehkäät parannus, taivaanvaltakunta lähestyy» ja »menkäät läpi ahtaasta portista» — mutta ihte ajaa kaurautetaan Ieviästi pappilan portista pannukakkupäivällisille ja nauretaan turpaansa että saivatpas siipeensä taas köyhät saatanat, moukat…

— Kyllä se sinne päin viippaa kuin tuo Juuso justeeraa, myöntää Jooseppi, — vaan eihän se kirkon syy ole että on leipäpappeja. Vaan että kuka lempo tämän rustingin alkuaan lie keksinyt ja että mitä sillä me teemme, siitä tässä on kysymys?

— Pirun kirkko se on eikä Ristuksen, jurnauttaa Juuso. — Ja piru sen on keksinnäi, hän lisää itsepintaisesti.

— Elähän Mulli-Juuso sentään tietävämpäisi eille ryykää, hillitsee Jooseppi ja miehillä syntyy kivanlainen väittely kirkkolaitoksen »historiikista», josta kumpikaan ei paljoa tiedä.

— Vaan se on voro se räpäle, sanoo Jooseppi, joka ei ole poikennut niemen mökissä siitä saakka kun heillä Amantan kanssa sattui se yöllinen kahakka.

Varovaisuudeksi kätkee Jopseppi taas tavaransa hankeen, mutta vie sukset ja veturin toiseen paikkaan niin että Karihtaniemen akkunasta näkevät. Hanneksen ja Juuson jälessä sitten käydä kulleroipi mökkiin, jonka savupiipusta parahiksi kerkisi pölähtää sankka tupru kohti sinikuulasta sunnuntai-taivasta.

Amanta huomaa heti että miehet ovat maistelleet, huomaa sen Kustikin ja haistaa vanha Ryysytön-Jaakkokin, ja kovin alkaa heilläkin mieli tehdä, ja Karihtaniemeläisten silmät pälyvät ja vilkuttavat vuoroin vieraisiin, vuoroin sinne järvenrantaan, jonne näkyivät suksensa heittävän tulijat. Amanta mielistelee Jooseppia täydellisesti unhoittaneena hävyttömyytensä, ihan tuppaa viereen istumaan, katsoa killistää imelästi silmiin ja piippunsakin nappaa märästä suustaan ja Joosepin suuhun tuppaa sekä sanoo kauniilla äänellä:

— En minä kaipaa, sanoo Jooseppi vihaisesti. — Annetaan tälle Hannekselle… Kusti niinikään murjottaa mustana mulkoillen Jooseppiin, vaan ei keksi keinoa kimppuun pääsemiseksi, mutta Ryysytön-Jaakko käydä kunkkailee lökättävin, putoilevin housuin edestakaisin pirtissä kiertäen Jooseppia kuin kissa kuumaa puuroa, kunnes lopuksi saa ahdistetuksi Joosepin perisoppeen, pukkaa kylkeen, iskee vanhan veitikan tavoin silmää ja mutisee niin etteivät muut kuule:

— Aa! mutruilee ukko yskän ymmärtäneenä ja he pujahtavat peräkkäin pihalle ja menevät nurkan taa…

Amanta silloin, ihan vihan vimmassa Joosepin suosiosta ukon rähjälle, rätkää höysteet porisevaan pannuun niin että pärskät pirskahtelevat lieteen, ja kimahtaa ilkeästi:

— Maistettu on muorinmäärä mieheen, selostaa nyt Harmajavaaran Hannes, — vaan emme hutikassa ole kukaan.

— Kuka teijät tietää…, sihisee Amanta ja alkaa kaadella kahvia kuppeihin.

— Hiiteenkö se rojukokki karkasi? kurnuttaa Karihtaniemen äksy akka ja saa syytä pyörähtää ulos ovesta.

— Eläkä tule, eläkä tule… Pysy pirtissä! kimahtaa avopäinen Jaakko ukko heristäen vapisevilla käsillään, kun Amanta kurkkii nurkan takaa häiriten vanhuksen ja Joosepin salaperäistä kaupanhierontaa.

— Nuolkaa vasikan häntää! räivää vastaan hamettaan huiskuttaen Amanta, pistävin silmin, — minäkö mokoman roikkaan vängällä tuppaun — kahville minä tulin tuota ryysyrantalaista kuhtumaan. Juotko vai et?

— Ho-hotellissa? huiskasi vastaan Amanta tuikkivin silmin. —
Kenelläkähän tässä hotelli lie, jos ei ihtelläsi, rojukokilla…

Se sana »rojukokki» saitui aralle paikalle Joosepissa. Hän tempasi halon, mutta samalla Amantan pää vetäysi nurkan taa. Ukko Jaakko lököttävin housuin kämperehti pyörien ympäri tanterella ja, karhiten koukkusormin mustaa pörhöistä tukkaansa, kimahteli kähisten kuin käki:

— Senkö pir-pirhanan tähen tuo narttu taas Iaittausi hangelle kärkkymään.

— Miestä ja viinaa sen akan mieli tekee, naukui Jooseppi. Amantan virnistävä naama vilahti vielä kerran nurkan takaa, mutta ukot jatkoivat kaupan hierontaansa. Kuului aikamoinen maiskauskin, kun ukko Jaakko, pää kekallaan ja halkinaiset kinahuulet huipparassa, otti ryypyn siinä talvisen sabatin sinitaivaan alla Karihtaniemen harmaan mökin nurkan takana.

— Aa, matki Jooseppi, — koiruuksillani käsken tähän Kustinkin, niin mihinkäs Amanta pääsee.

Hän kävi tosiaankin vihjaamassa juron Kustin ulos pirtistä antaen tällekkin tärskäyksen.

Amanta oli haleta kiukusta. Kaikille muille annettiin, ei hänelle.
Totisesti hän tämän vielä — kostaa!

Vierasten rientäessä suksilleen Amanta jo itkua tuhersi. Mutta aviomies Kusti ja ukko Jaakko hyrisivät hyvästä mielestä. Ukko läksi uudelleen nurkan taa. Hangessa, viileässä, kimmeltävässä hangessa oli hänellä nyt mielestään aarre. Vanha sielu ihan nuortui! Amantan lapsista oli kovin hauskaa, kun ukki, nenä punoittaen, silmät kiiluen, vähäväliä palasi pirttiin puhua pärpättäen mukavia asioita.

Mutta ne kolme Petkelkylän miestä näkyivät jo hiihtävän silmänsiintämättömän rajoilla järven häikäisevällä ulapalla. Eivät menneetkään poikkimaisin, vaan painelivat suoraan suurta selkää kirkonkylään kaartaen.

Ryysyrannan Jooseppi kävellä känkkäilee pitkin, pyhäistä kirkonkylää — hänen mielialansa vaihtelevat. Nimismiestä hän ei ole tavannut, sillä Carolus Koskelin on parahiksi istuutunut pitkään reslaan ja ajaa huristanut vanhan iloisen herrastuomari Kemppaisen kanssa naapuripitäjään käräjille. Poliisi Pirhonen menee kai vasta illemmällä ja näyttää hyvin täyteenladatulta. Pahasti pälyilee poliisi Jooseppiin, nuuskasee ilmaa ja näyttää haluavan kysyä jotakin, mutta ei kysy sentään — karskina ja virantärkeänä hän kääntää selkänsä Joosepille, joka moisen hönkäherran edessä tuntee itsensä kovin kepuliksi. Koko kirkonkylä vilisee käräjiin meneviä miehiä, onpa joukossa vaimoihmisiäkin. Toisia on jo paluussa pitkäaikaisilta käräjiltä — ja ne eivät kerro kovinkaan hauskoja käräjäuutisia. Vongankyläläisiä esimerkiksi on hävyttömästi sakotettu viinanpoltosta! Siellähän höyryytetään joka toisessa talossa, on höyryytetty puolen sataa vuotta kaikessa rauhassa ja rakkaudessa eivätkä siihen esivallan herrat ole sekaantuneet, mutta nyt rupesi tulemaan piruja — naapuri naapuria vastaan on ilmiannon tehnyt! Ei suinkaan kieltolain kunnioituksesta, ei jumalaparatkoon, vaan pelkästään pahaa tehdäkseen jostakin keskinäisestä erimielisyydestä, kateudesta, pahansuopaisuudesta, kostonhimosta.

Kolme köyhää möykkyriä on joutunut lukemaan tiilenpäitä, kun ei ole ollut millä maksaa sakkoja. Jokainen niistä on keittänyt elinkeinokseen — kotona alaston lapsijoukko ja ryysyinen, sairas vaimo. Voi heitä, rahallisia kansalaisia, jotka ovat olleet juomajuonen takana, mutta eivät pelasta poloisia satimesta, jotta eivät itse kiikkiin joutuisi! Kuinka syvästi ja sielua surmaavasti mokoma rikoksesta kiinnijoutuminen koskeekaan köyhiin mökinmiehiin…

Mutta varavammat polttajat ovat jo käräjiin mennessään varustautuneet paksulla lompakolla. Kun Savuvaaran Santea sakotettiin ja tuomio jyrähti että varojen puutteessa mies linnaan, niin Savuvaaran Sante kuuluu siinä oikeuden edessä silpaisseen kukkaron sarkahousujensa taskusta ja, hiukan pontikalle lemahtaen, rätkänneen tuomarin nokan alle viisi tuhannen markan seteliä näin sanoen:

»Herra tuomari, tässä on jenkit. Ei ou jätkällä aikoo tiilenpeän räknyyseen — savotta käy parraillaan.» Ja kuin sotamies oli tehnyt kokokäännöksen ja töminällä poistunut käräjätuvasta, johon tuomari lautamiehineen oli jäänyt istumaan peräti juhlallisena, mutta hiukan naureskellen, että olipa, olipa siinä mies! Ja mies se onkin Savuvaaran Sante, vaikka viisikymmentä tuhatta nylkeköön esivalta. Köyhiäkin auttelee Savuvaaran Sante…

Koko Ylä-Vongan kylä kuuluu olevan kapinassa Ala-Vonkaa vastaan että nähdäänpä, keitä kaikkia tulevilla käräjillä kärvennetään ja linnassa liikutetaan. Sen se on tehnyt se kurja ilmianto…

Vavahtelevin sydämin kuuntelee Ryysyrannan Jooseppi käräjäjuttuja, tuskan hikikarpalot otsallaan ja ajattelee vaivihkaa: »Milloinka on minun vuoroni?» Eihän häntä voi pelastaa nimismieskään, jos kerran oikea ilmianto tehdään ja asia saa alotteen poliisi Pirhosen kautta. No niin, tietysti voi tuomiossa ilmetä lieventäviä asianhaaroja, mutta kaikissa tapauksissa joutuu maineeseen. Vaan mitä, jos silloin paljastaisi…? — oikeuden edessä… koko höskän… siitä se taitaisi ryminä syntyä… »Vai pitäisiköhän heittää helperiin koko homma? Ollappa Koskeliini kotosalla, jotta olisi saanut vähän tuumailla…»

Mutta apuvallesmanni Reino Rinne ei ollut vielä virkaantunut käräjiin. Kuului lähtevän vasta sitten, kun Koskeliini toistamiseen palaa. Se on rauhan mies, rahvaan mies sekin, sen luokse sopii pistäytyä asiattakin, se ei koskaan ulosajele. Kun hiihtokavereillakin sattui asioita Isoon Pappilaan, jossa nykyään asui kolme virkamiestä, pappi, metsänhoitaja ja apulaisnimismies, niin lyöttäytyi Jooseppikin jonoon. Hiihtää hilpaistiin pitkin maantien oilinkia parin kilometrin päässä pohottavaan Isoon Pappilaan. Pappilan törmää noustessa Harmajavaaran Hannes alkoi kaivata entistä pappilan haltijaa, rovasti vainajaa.

— Oli se mukava ukko, muisteli Hannes, — kerrankin kun tässä mäen mutkassa, näinikään, vetelin perässäni suksia, kuuluu törinä törmän rinteeltä ja eikös vain itse ukko rovasti hurahuta alas, silmälasit kuurassa, harmaat hiukset häälyen — ja vielä sompasauvoilla harvakseen pukkaili.

— Jottako ei piirrättänyt jyrkänteessä, ukko rovasti? kysyi Jooseppi kimeästi.

— Piirtää torrasi kai se alussa, vaan lopussa jo lykkäili, lykkäili…, selitti Hannes.

— Vai mäkiä muka laski…, murisi Mullimäen Juuso, joka sen enempää ei kehdannut arvostella hyvämaineista vainajaa.

Miehet tulivat mäen päälle — siinä jo häämötti kartano illan hämyssä, ei ollut vielä tulia sytytetty.

— Mitähän lie nyt aitassa? Kyllä siitä vainaja vain toisenkin kapan köyhän pussiin posahutti, muisteli taas Harmajavaaran Hannes.

— Tuhansia kappoja posahuttikin, innostui taas Jooseppikin. — Sain minäkin ohria kolmasti ilman ristuksenkillinkiä, joskus rukiinsiemeniä velaksi — ei se vainaja pahasti hätyytellyt eikä ryöstöllä ryvetellyt.

— Ja mukavat hällä oli ne poijat…, jatkoi Hannes. — Ja röökynät myös.

— Mukavat! kerrassaan mukavat! huuteli Ryysyrannan Jooseppi niin että ääni olisi kuulunut kartanoon asti, jos olisi ollut kuuntelijaa pihalla.

Poissa on nyt Kalviinin suku, toisti Jooseppikin haikealla äänellä. — Vaan höyli mieshän tuo on tämä uusi kirkkoherrakin — höyli meikäläiselle on ollunna…

Mullimäkeläinen vain murisi. Jos Juuso olisi ääneen ajatuksensa lausunut, niin se kenties olisi pukeutunut seuraaviin sanoihin:

»Minun kohdallani ei paraskaan pappi ole höyli. Ristillinen ketunhäntä kainalossa. Vihattavia herroja ne ovat kaikki. Kansan ryöstäjiä!»

Miehet saapuivat pihaan, nostivat suksensa seinävieriä vasten ja kopeloivat pimeissä etehisissä. Koleaa ja kuollutta kaikkialla. Molemmat pappilan pirtit kyyhöttivät kylmillään — uusi kirkkoherra ei pitänyt niitä lämpöisinä, siksi ei niissä kirkkoväkeäkään löytynyt.

— No on pappilaa! ihmettelivät miehet. Löysivät vihdoin ränstyneen, puolilämpöisen kammion, jota vanhan rovastin aikaan oli sanottu »Junnun-Riitun kamariksi» — siellä maata pöllötti nyt Aapo, uuden kirkkoherran yksinäinen renki, ruumiiltaan, vahva, hengeltään heikko miehen juntikka, korkonimeltään »Pöljä».

— Kettee työ etittä? pällähtää Pöljä-Aapo, joka on kotoisin kaukaisesta
Mokulan kylästä.

— Ossoon minä hevosta aijjaa ja vesiammetta kuskata. Ja siitä kirkherra tykkejää etten ouk kommuuti, selitti Aapo tosissaan.

— Joo, jatkoi Aapo. — Vaan pistäysin minä tässä talvisyännä kirkherran kanssa iltamassa.

— Missä iltamassa se Aapo on käynyt? tiedustaa Harmajavaaran Hannes siivokseen.

— Ka siinä perheiltamassa, selittää Aapo tolkussaan. Ja lisää komeasti:
— Sitä täytyy ihmisen näät kannattaa jottain puoluvettai.

— Niinpä hyvinkin, naukuu Ryysyrannan Jooseppi. — Nuorisoseurako se sitä perheillatsua piti vai muu hulina?…

— Nuoriso! kivahtaa Aapo sylkäisten. — En minä kommuutissa käy. En pirhana vie käykkään kommuutissa!

— Vai et käy kommuutissa? ivaa yhä Mullimäen Juuso. — Taijat olla herrojen hännystäjä?

— Häh? Minäkö herrojen hännystäjä! kauhtui Aapo ja tömähti vuoteeltaan lattiaan sirristäen silmiään. — En tottele kirkherraakaan! Ruunaa laukkuutan niin jotta kikarat lentelevät ja ammeet pirskoilevat portin pieliin, vaan kun uusi ruustinna rekkeen istunee, niin komennan kuin suojeluskuntalainen: »tpr tprr, kävelehhän Pontus!»

Pöljä-Aapo irvisti nauraen koko naamallaan, kopisti piippunsa uunin kylkeen ja alkoi ladata visakoppaa.

— Kotona… missä helekutissa ne muualla jos ei kotona… koko pyhä kolominaisuus, ilmoitti pappilan renki ja lähti mahtavasti ruhoaan huojuttaen talliin ruunaansa hoitamaan. Petkelkylän miehet hajaantuivat pyrkien eri ovista virkamiesten luo. Hannes hiiviskeli kirkkoherran kansliaan. Jooseppi jumppaili apulaisnimismiehen luo vanhalle puolelle, Mullimäen Juuso kolkutteli metsänhoitajan puheille.

Reino Rinne parhaillaan veti rullakaihdinta alas akkunan eteen. Apulaisnimismieheltä puuttui takki ja toinen saapas, kun Jooseppi tempasi oven auki ja tirkistäen iloisesti silmiin, tuuppasi kouransa.

— Tu-tuttu mi-mies-pä tuli! saneli verkalleen ja matalalla äänellä apulaisvallesmanni, joka hiukan änkytti.

— Tuttu! naukui Jooseppi yhä kimeämmin ja huusi yhteenperään kohteliaasti, kuten oli tottunut herroille tekemään: — Annahhan anteeksi apulaisnimismies, jos satuin pahaan aikaan.

— E-eihän tä-tämä mikään paha aika ole — ju-juodaanhan kahvit.
I-istuhhan Jo-Jooseppi!

Nuori virkamies kuukkasi toisella saappaallaan sisähuoneen ovelle vaimoansa puhuttelemaan, josta oli se seuraus että nuori rouva pian näyttäytyikin kansliassa, mutta huomattuaan, millainen vieras hänen herrallaan oli kahvitettavana, nyrpisti nenäänsä ja teki halveksuvan liikkeen munansoikealla, verrattain kaunismuotoisella päällään ja niskallaan.

Jooseppi, ymmärtäen tilanteen, pinkasi ylös tuoliltaan oven suussa ja kumarsi syvään.

— Hyvää iltapäivää spruustinna! — Joosepin äänessä kilisi sekä kohteliaisuutta että sala-ivaa.

Mutta »ruustinnaksi» puhuteltu vältti tarttua Joosepin ojennettuun käteen. Hän vain katsahti kauniilla silmillään ryysyiseen asiamieheen, tavoitteli parfymeerattua nenäliinaansa ja livahti aivastaen toiseen huoneeseen. »Fy va' han luktar illa!»

— E-eipä ta-taittu saaha kahvea, naurahti Reino Rinne hätäilemättä ja alkoi vetää toista saapasta jalkaansa.

— Eikä tarvita kahvia! kivahti Jooseppi vainuten että »haisunäätä» jälleen oli löytänyt uhrinsa. Hän olisi tahtonut antaa salaripin tuolle hienolle rouvalle, vaan ei sopinut mennä peräänkään — täytyi valtioviisaasti viljellä välejä niin hyvän virkamiehen kanssa kuin oli Reino Rinne, rahvaan mies.

— Pi-pistähhän piippuun! myhähti apulaisnimismies ystävällisesti ja levitti Joosepin eteen hienoimmat metallipurkki-smookinginsa.

— Se-sepä nyt vahinko, tankkasi vallesmanni, — kun ei sattunut pi-pikanellia.

Sikaarin Jooseppi sentään huoli. Hän katsahti levottomasti ympärilleen, mutta kun ei mistään päin liikettä kuulunut, silloin hän äkkiä ponnahti istualtaan ja sipaisten poveaan, lennätti apulaisnimismiehen nenän alle pienen, herraskaisen taskumattinsa:

Reino Rinteen silmät välähtivät toverillisesti. Jos hän muussa asiassa saattoi olla verkkainen, niin tämä juttu kävi näppärästi. Pelkästä kansanvaltaisesta kohteliaisuudesta apulaisnimismies suostui maistamaan Joosepin pullon suusta.

Jooseppi ei hellittänyt ennenkuin taskumatti oli tyhjä. Sitten hän vasta alkoi purkaa sydäntään.

— Mitenkä luulet, Rinne, kun ovat niin paljon vongankyläläisiä kylvettäneet käräjillä, että vieläköhän mahtaa tulla minunkin vaivaisen, vuoroni?

— Pe-pe-petkelkyläläisistä ei ole näillä käräjillä ainoatakaan sakotettu, vastasi apulaisnimismies harvakseen, ladaten rauhallisesti piippuaan.

— Kyllähän me syntiset sen olemme kokeneet että Koskeliini ja sinä olette hyviä herroja, mutta turkanen tietköön sen kolmannen herran! tiuskasi Jooseppi.

Apulaisnimismies ei voinut olla myöntämättä että konstaapeli Pirhonen oli varottava mies, se kun liian virkaintoisesti otti osaa kieltolainläpiajamiseen. Mutta kyllähän Pirhosenkin kanssa pärjäsi, kun vain kansa pysyi keskinäisessä sovussa eikä ilmiantoja sattunut.

Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei saanut purettua. Olisi pitänyt olla enempi ainetta! (Hannekselle oli tainnut joutua toinen pullo…) Samoin apulaisnimismies näytti hautovan mielessään asioita, joista olisi puhunut, jos olisi ollut oikea tilaisuus — hän olisi Jooseppi paralle selittänyt mysteerioita. Mutta rouva kuihkale kurkisteli ovelta. Että oli tullut otetuksi moinen silmäkoreus, joka säännöllisesti häiritsi miesten meininkejä…

— Ainahan me petkelkyläläisten kanssa rassailemalla pärjätään. Kieltolaista kiinnijoutuminen on kuin ketunpyynti myrkyllä. Ei joka mies mikkoa nappaa.

— Ja vanhaa kettua on vaikea viekotella käpylautaan, arveli apulaisnimismies.

— Niin on, myönsi Jooseppi. — Vaan kun suolet nälästä kurisee, niin lipsahtaahan raato vanha mikkokin käpäläpuuhun.

— Ska vi int fara nu? huutaa apulaisvallesmannin rouva kurkottaen soikeata päätään sisähuoneen ovelta.

Jooseppi pinkasi ylös tuoliltaan ja teki lähtöä vanhalta puolelta. Pihalla häntä vastaan kapsahti Harmajavaaran Hannes. Hannes kuiskutti jotakin Joosepin korvaan ja yhdessä miehet palasivat pappilan puolelle mennen sisään kirkkoherran kanslian ovesta. Heti sen jälkeen näkyi mustaverkainen käsi kopeloivan oven ulkoavainta, joka temmattiin sisäpuolelle — — —

Talvisen sunnuntai-illan pilkkopimeässä laskea hurauttivat nuo kolme asiamiestä suksillaan alas emäpappilan törmää, ensimmäisenä Mulli-Juuso karmean välinpitämättömänä puristaen sauvojensa varsia antaen mennä täyttä vauhtia niin että silmissä salamoi. Toisena tulla kohisti Harmajavaaran Hannes, kevyt takki auki lepattaen, mutta melkoista varovaisemmin, ja vasta kolmantena räpisteli Ryysy-Jooseppi ankarasti karrustaen vastaan, kyttyräinen ruumis sen tuhannen käppyrässä, piirrättäen molempien keppiensä väärillä päillä. Sukset levällään, niin Iavialti kuin säärenkalikat suinkin sallivat, tulla huippuroi Jooseppi alas pimeänsiintävää törmää… Mutta törmän alle asti jo onnellisesti päästyään, siinä ryssän tiehaaran kohdalla, miten lienee sommallaan hipaissut lakin reuhkaa — reuhka lensi päästä kuin riekko, ja kun Kenkkunen rupesi jarruttamaan tavoitellen tiepulan kovaa karstaa, niin siinäpä lankeemus yllättikin miehen kampuran, ja yhtä ovelasti kuin reuhka oli riepsahtanut pimeyteen, lensi avopäinen Jooseppikin tiepuoleen, vieläpä tuiskahti kuperkeikkaa: toinen suksen kapula teki ilmassa 180:n asteen vinkuran, samalla kun toinen suvaitsi irtautua varpaallisesta ja jatkoi matkaansa vinhasti takaa-ajaen Harmajavaaran Hannesta. Suu täynnä sonnansekaista lunta alkoi Jooseppi karjua kaveriensa perään että:

— Elekee jättää, tpruu pertsana, lakki putosi… hei, hei saatara — ottakaa kiinni suksen sukkula!

Mutta suksi se vain iloisesti sihisi jo puolensadan metrin päässä ihmeteltävällä vauhdilla aivankuin elävä mato lipuen edellälaskijan kintereillä — havahtihan lopultakin Hannes sen ja iski matelevaista sauvallaan nokkaan, päästi lauhkean naurun sekä jäi kiltisti vartomaan perässä laskijan selvenemistä selkkauksista. Jooseppi sillävälin kuukkaili takaisinpäin etsiskellen lakkiansa konttapolvillaan raappien tulta tikulla ja sähisten:

— Piru! purpattaa Jooseppi kontallaan kinoksessa. — Piru vei virkalakin
Rämsänrannan konsulin päästä…

— Häh, Iankesitko? huutaa Hannes, vaan samalla Jooseppi jo kopeloikin lumisen lakkinsa kopriinsa ja sai sen häthätää päähänsä, kun samassa — eikös lempo siinäkin ollut pelissä proletaarin pilkaksi — nuori metsäherra ajaa hurahutti poroineen pulkkineen perästäpäin alas törmää ja pulkan perä räppäsi Jooseppia peräpakaroille niin että mies uudestaan tupsahti hankeen, kajahti jättiläiskokoisen metsäherran naurunrämähdys, mutta kun Kenkkunen kääntyi kirotakseen urheilijaa, livisti metsäherra jo kaukana, ja porotiuvut vain helskivät horisontissa, pitkin haka-aituuksen vierustaa.

Jooseppi juoksee nilkuttaen toisenkin suksensa perässä, jonka pulkka on sysännyt liukumaan jalaksen rataa, ja saatuaan sen jalkansa alle, ottaa huiman lylyluijun Hanneksen luo, joka on pistänyt ensimäisen karkurisuksen pystyyn tiepuoleen.

— No voi satavuotinen Rokonvaara! jurnuttaa Jooseppi läähättäen, — enhän minä akkaani hakenut, vaan kun lipsahti lakki takaraivolta, niin siinä se tuli sen mokoma pupujussin paletti että tallukat vain taivasta kohti ja sitten tuo juupelin hostmestari kurahutti petrallaan ja eikös kuvatus sillä sikoruuhellaan ruipannut rumppaan, niin että vieläkin ronkassa kihelmöi — kipurahat, kipurahat siltä kiiliäiseltä kiristän ihan näissä käräjissä ja sinä olet todistaja!

— Vaan enhän minä, veli veikkonen, nähnyt pyhäsen pölähtävää! ilmoitti
Hannes säpsähtäen.

— Et, et sinä kyllä nähnyt, vaan annahhan kun päästään tuonne Kanervavaaralle ja housuni lasken alas Maakunnassa, niin sitten on ihme jos et usko että hosmestari Räkhalssi ajoi ihan pahki per… Ja saa sen mustelman mönsträtä toki Mulli-Juusokin ja Maakunnan tirehtöörskä, ja elähän huoli, jos ottaisi poliisi Pirhosenkin haistamaan viinarokarin häntäpäätä, hehheh…

Nauratti jo Jooseppia itseäänkin omat häränpyllynsä ja härkätaistelunsa emäpappilan törmän alla, ja saatuaan suksensa hän rivakasti paineli Hanneksen jälessä — Juuso jo mennä huijotti toisen mäen loivaa myötälettä ja jäi vasta siellä rämeen liepeessä vartomaan tovereita päästettyään muristen metsänhoitajan poroineen sivutseen. Siinä se ajaa remusi Räkhalssi, kansanomainen herrasvosmestari, joka ei sentään Mulli-Juuson mieliksi arvannut virkaansa hoitaa — eipäs taaskaan ollut luvannut puupökkelöitä Juuson tarpeisiin valtion metsästä — ei ne herrat köyhälle suvainneet keinottelua, vaan tullappa kirkonkylän koiraturkki porho, niin sille kyllä keksittiin keino, ja Vongankylän pursut suorastaan varastivat ukkoruunun mehtää — eikä koskaan saatu todistajia käräjille, kun köyhempi pelkäsi rikkaampaansa — iänikuisella metsänvarkaudella siellä rajakylissä olivat rikastuneetkin kaikki napatalot, päätteli Mulli-Juuso mielikarvaasti sylkäisten pitkän syljen metsäherran pulkan perään.

Hiiteenkö kaverit olivat jääneet?… Juuso jo ehti panna tupakankin ennenkuin näki kaksi mustaa pilkkua, vaan kun se toinen pilkku tuli aivan lähelle, niin valoiseksi se muuttuikin — vielä kolmannen kerran näet oli kupertunut Ryysyrannan Jooseppi, kun Jänismäessä suksi oli päässyt irti väljentyneestä varpaallisesta.

— Ne on piruja täynnä nuo emäpappilan törmät ja nikamat tänä iltana, selittää Jooseppi puistellen kintaallaan lumettunutta takin selkämystään. — Vai niinköhän tuli otettua napsuja, jotta selvää miestä heiluttaa… Sitä oltiinkin, kuules Juuso, vähän niinkuin tapernaakelin kaikkein pyhimässä… Jooseppi iski silmää Hannekselle, vaan Juuso ei ollut suuresti huvitettu naapurinsa herroissakäynnistä, tirskautti vain hammastensa välitse ja murahti:

— Ei puhuta! sanoi Jooseppi naukuvalla äänellä, mutta Juusosta näytti että Joosepin herroissa käynti oli kokolailla onnistunut ja pieni kateen kimmellys välähti hänen synkeään silmäänsä. Vaan Jooseppi sammutti tuon tulen taitavasti kertomalla toistamiseen, kuinka tuo edellä porhaltava metsäherra taki tahallaan oli ajanut häneen pahki ja — tästä nousee käräjäjuttu.

— Jahka housuni heitän tuolla Maakunnassa, niin saat tulla sinäkin todistajaksi, toimitti Ryysyrannan Jooseppi.

Tuosta hännänhaistämisesta sukeutui nyt kirkonkylään palatessa piskuinen riidan kahakka noiden kahden petkelkyläläisen naapuruksen kesken, kun näet Jooseppi, sanaan tarraten, alkoi penätä, että:

— Minunko hännänhaistajaksi — vai ei kelpaa naapurille — vaan jos minä pyllistän ja samalla tämmyytän sinut lautamiehellä tai herrastuomarilla, niin tasavallan perustuslain ja kraahvin mukaan sun on pakkolähteminen — jos ei muuten, niin naru kaulassa…

— Pyllistä minkä pyllistät, intti Mulli-Juuso silmiään muljauttaen, — vaan kun ummistan silmäni ja kiellän näkeväni peräpukamiasi, niin tämmääppäs, tämmyytäppäs sitten, jos kehtaat!

Johon Ryysyrannan Jooseppi taas kimakasti naukuen laukasi lonksuvin leuvoin että:

— Pidätkö sinä pirhanan jukuripää sitten minun häntävärkkiäni niin halpana että…!

Jumalatiesi, kuinka arveluttavaksi hyvien naapurusten kinastelu olisi kehittynyt, mutta siinä samalla tulla suhisti ja helskytti täyttä laukkaa toinenkin pulkkaporo kolmen hiihtäjän takaa, ja näiden täytyi kiireesti väistyä tieltä — apulaisvallesmanni Reino Rinne siinä porhalsi kylälle päin hänkin, puuhkalakki ja suuret koirakintaat käsissään, poroaan hoputtaen ja sille karjuen, koreanylpeä rouva sylissään — ja hiihtäjät vaikenivat tyystin. Kun taas liukuivat kovalla tiellä, otti Harmajavaaran Hannes puheenvuoron ja sanoi siivokseen:

— Saatetaanhan sitä, Juuso, Maakunnan pirtissä miehissä tarkastaa, jotta tuliko tähän Kenkkuseen siinä päälleajossa ruumiinvikoja, ja jos tulikin, niin eiköhän liene parasta sopia metsänhoitaja Räkhalssin kanssa kirjallisesti nämä asiat — niin sanoakseni perheasiat! toimitti Hannes sivistyneesti.

— Ka niinpä taitaa olla…, luikkasi silloin muikeasti Jooseppi itsekkin ja siihen jupakka raukesi — eikä tullut Kenkku-Joosepilla Maakunnan pirtissä riisutuksi housurisojaan, vaikka muuten kenkutteli pirtin ja puodin väliä tai istua hyssytteli tiskin reunalla pieksujaan heilutellen ja monenlaista kauppaa hieroen Maakunnan kaupanhoitajan kanssa, kovasti tinkien kengäksiä ja pohjanahka-hylkyjä, toisin vuoroin kiikutellen kynsissään kullankirkasta kahvipannua vieläpä hypistellen hyppysillään kirjavaa hamekangasta, jotta nyt muka viimeinkin ostaa porauttaa eukolleen sen hamerustingin… jota ei tietystikään vieläkään ostanut, kun rahat hupenivat jauhoon, kahviin, sokuriin, pikanelliin, nahkapalasiin ja johonkin vikanaiseen pataan, joka myötiin polkuhinnasta.

Eikä puhettakaan että Ryysyrannan Jooseppi olisi pyllistänyt Mullimäen Juusolle tai manuuttanut tätä todistajaksi, vaan täydessä sovinnossa taas keskustelivat naapurukset, vieläpä Juuso, jota koko kirkonkylä tympäsi, suostui viemään mukanaan osan Joosepin tavaroistakin — Juuso näet läksi vielä yön selkään painelemaan kotiinsa päin yhdessä muutaman Pahka-Pekan kanssa. Kauppa-asiansa siis näin loistavasti taas klareerattuaan tunsi Ryysyrannan Jooseppi itsensä vapaaksi lähtemään Hanneksen kera suojeluskunnan iltamaan, jonne mennä liehtoivat paitsi piikatyttöjä ja solttuja kaikki herraskaiset ainekset keskuskylältä — sinne ne toki olivat porhaltaneet nuoret virkamiehetkin poroillaan ja sinne ajaa kalkutti aisakellossa ja hirventalja reen perässä kirkkoherrakin rouvineen, lapsineen. Sinne tuppasivat mennäkseen Maakunnan herra ja rouvakin koettaen kiireen vilkkaa päästä irti pyhäostajista, tuosta kaukokorven ikuisesta painajaisesta. Oikein kiiltokauluksiin ja patiineihin kiepsautti itsensä Helge Huttunen ja pikkuinen pirteä rouva Huttunenkin haiskahti hajuvesiltä.

— Lähetäänpä ilkeyksissään me Petkelkylän haisunäädätkin porvalien paalisalonkiin! innostui Jooseppi, varsinkin kun Maakunnan kaupanhoitaja oli luvannut kustantaa piletin, jos kerran Kenkkunenkin ilmestyisi valkokarvaisten juhliin.

Ja suksillaan Jooseppi ja Hannes taas sujauttivat alas kylän kierää mäkeä ja nousivat sitten ylös toista törmää — Rämsän kievarin ikivanhassa pirtissä näet noita suojeluskunnan iltamia tavattiin pitää, koska ei vielä ollut omaa taloa.

Kahdessa pirtissä siellä porvarit iltamaansa hiersivät. Toisessa hörpittiin pullakahvea ja tupruutettiin tupakkaa, mutta toisessa viljeltiin sitä valkoista praasnikkaa, välillä oli jääkylmä eteinen, johon tähdet paistoivat ja tuuleskeli pihalta. Hävyttömän kylmä oli juhlapirttikin, roistoturkit päällä siellä istuivat kasarmin päällikötkin ja naisia ohuissa puseroissaan näytti palelevan, kuin paleltuva varpunen sinisenä kasvoiltaan kyhjötti siellä joku kauppiaan pikku rouvakin, mutta kaupanhoitaja Helge Huttunen ei näkynyt luopuvan turkistaan, remauttihan vain sen auki, jotta pyhävaatteet eivät tyhjään menisi, ja kapsutteli pieniä patiinejaan yhteen.

— Luistinrata, luistinrata tämä on eikä ihmisten asunto, laski hän leikkiä, — vahinko ettei tullut otetuksi mukaan luistimia.

Siellä kahvipirtin puolella Ryysyrannan Joosepille irvistelivät iloisesti kaikki kylän herrat, kävipä itse kirkkoherra kättelemässä aivankuin ei olisi ihan äskeen tavattukaan sekä kysäsi kaikuvalla äänellä kaikkien kuullen että:

— Kah, Petkelkylän setäkin on ihmisten ilmoilla — mitäs kuuluu? Sangen ikävä tapaus se lehmäsi kuolema, vaan kyllä nyt Kenkkunen saa kunnalta lehmän, sopii periä vaikka huomenna — ei ole Kötys-Heikissä sen lehmän ruokkijaa, eläinrääkkäykseksi jo menee…

— Vaan minä en eläessäni ole luontokappaleita nälällä kiusannut. Sen saapi kirkkoherra uskoa…

Pahasti tosin tälle kehumalle virnistivät monet kirkonkyläläiset porvarit — tiettiinhän tuo Kenkku-Joosepin Iehmäruuki, eihän siellä Ryysyrannassa miesmuistiin ollut lehmä-rievuille antaa muuta kuin lehteä ja jäkälää, jos aina sitäkään…

Siellä iltamissa se toki kulki pystynä kireässä upseerivormussaan ja kiiltosaappaissaan apulaisvallesmannikin, hyväntuulisesti vilkuttaen silmää Kenkkuselle, mutta rouvansa — se munansoikeapää kaunikki nakkeli yhä niskojaan ja keikutti alastomia olkapäitään nyrpistäen nenänipukkaansa joka kerta kun Jooseppi häneen vilkasi, vieläpä niisteli nenäänsä aina milloin tungoksessa lähettyville sattui. Sen nästyykistä tuulahti niin noopelin hyvä haisku, ettei Jooseppi ryhmys tiennyt että miten oikein suhtautua tuohon hienostelevaan nartt… — anteeksi ajatus, mutta porvarien narttunaikkosena Jooseppi sitä vain piti pannen merkille, kuinka apuvallesmannin korea rouva, silloin kun herra miehensä silmä välttyi, keikutteli päätään, suipisteli suutaan, kikahteli ja viskeli venskaa nuorille naimattomille metsäherroille, joita tässä juhlassa näkyi vilahtavan kokonaista neljä kappaletta.

Oli siellä toki Koskeliinin rouvakin, kaunikki ylimys hänkin, mutta Kenkkuselle se sentään paiskasi laupiaasti kättä ja mukavasti mulkoili mustia silmiään — lieneeköhän tietänyt ne miehensä ja Kenkkusen hyvät välit? — kaippa se hyvinkin tiesi, koska sanoi: »Sääli ettei Carolus ole täällä!» ja liehahti samalla pois Joosepin näköpiiristä.

Jopas vihdoin sattui Jooseppi vastatuksin metsänhoitaja Räkhalssinkin kanssa eikä malttanut olla salakaunassa tokaisematta että:

— Herra hosmestari ajaa karautti minun päälleni siellä emäpappilan törmän alla…

— Vai sinä simpanssi se olit! huudahtaa silloin Räkhalssi seisten piipunnysä suupielessä hajalla säärin keskellä lattiaa, väriverkaiset säpikkäät julman pitkissä koivissaan. Ja kun Harmajavaaran Hannes kaverinsa puolesta oli antanut säädyllisen selityksen, loppui tämä selkkaus vihoviimeinkin siihen että metsäherra ystävällisesti tarttui Jooseppia käsikynkästä ja vei kahvitiskille komentaen iltaman yliemännän, vanhan postineidin, kaatamaan kukkuraisen kupin nisukahvia.

— Juo, Kenkku, juo tuplakupit sulhasmiehen sottaan, ja anna anteeksi että se minun härkäni, Tatu, ei arvaa pysähtyä, vaikka edessä seisköön itse Mokulan keisari…

Saakurin mukava mies siis oli tuo Räkhalssi ja viimeinenkin kauna katosi Joosepin sydänalasta siinä pullakahvia hörppiessään Rämsän pirtin seinäpenkillä. Vanha postineitikin niin muikeasti irvisti ja, räpytellen silmiään rilliensä takaa, virkahti:

— Mistäs nyt tuulee, kun herra Kenkkunenkin on kekkereissä? Sitten se vanhapiika ruotsiksi sinkautti metsäherra Räkhalssille että:

— Forstmästarn är bra snäll, som trakterar så'na där struntar! mutta tätä viimeksi mainittua lausetta Ryysy-Jooseppi ei oikein ymmärtänyt, vaikka vaistosikin että tuo kärtyinen mamselli piti häntä, köyhän perheen isää, jotakuinkin halpana olentona. Kummaltakaan puolelta ei vielä oltu unhoitettu postitoimistossa sattunutta kipakkaa kohtausta, jossa Kenkkunen oli saanut vasten naamaansa aivankuin märillä housuilla… Mutta koska Harmajavaaran Hannes puolestaan sattui olemaan postineidin erikoinen suosikki, jolle vuorostaan postineiti pistouvasi kahvit — niin tätä Hanneksen läsnäoloa kai huonohuutoinen Kenkkunen saikin kiittää ettei Lottien yliemäntä miekkosta ihmisten kuullen sen enempää letkauttanut. Mukavahan täällä oli olla, kerrassaan mukava, kun herrat voitelivat kermakahvilla korven kyöpeleitä ja Maakunnan Huttunen ryysyiselle ystävälleen ovirahankin oli suorittanut.

Kahvitupa tyhjentyi — yleisö siirsihen toiseen pirttiin. Lavalla seisoi apulaisnimismies suojeluskuntaupseerin puvussaan ja luki paperista asiallisesti ja hätäilemättä. Jooseppi höristi korviaan:

»Suojeluskunta — on — tasavallan varmin — turva. Valtakunnan rajalla se merkitsee — suorastaan — pelastusta — isänmaan pahimmasta painajaisesta — kommunistien myk-mykräntyöstä. Me nimitämme punaisia veljiämme myk-mykriksi, koska ne — kaivavat maata — jalkaimme alta. Jokaisen suojeluskuntalaisen — velvollisuus — on — pitää rajaseutu — puh-puhtaana — myk-mykristä..

Jooseppi kynsäsi korvallistaan. Olihan tuo kyllä niinkin kuin puhuja selitti, mutta saattoi ajatella — toisinkin.

Laulusta Kenkkunen sentään piti enempi kuin puheesta. Varsinkin kun sekakuoro antoi tulla kansanomaisempaa:

See oli yksi lauvantaki-iilta, kun sii-nuo oo-tootin: jaa oo-too-tin niin kauvan, sun rei, sun rei, sun fralilalilei että keel-lo oli kyym-mee-nen!

Jooseppi iski silmää kuorolle ja tunsi vihansa sulavan sulaksi suvaitsevaisuudeksi postineitiäkin kohtaan, joka lasit nenällä, suu ammollaan seurasi kanttorin tahdinlyöntiä hartaasti laulaen:

Sen silikkihuivin, jonkas mulle aan-noit seen pu-naa-rai-taisen! Seen soat sinä ottaa poik-keen, sun rei, sun rei, sun fralilalilei — ja an-taa paa-rem-mill!

Kauniisti, kauniisti ne lauloivat — ei voinut moittia — tämän rinnalla kalpeni Pupu-Jussi: arvosteli Jooseppi tarttuen Harmajavaaran Hannesta hihasta ja kuiskaten tälle:

Nyt nousi lavalle kirkkoherra ja sieltä lähti tulemaan kuin turkin hihasta. Niinkuin rippisaarna alttarilta eikä silti oikein saarnakaan — nuotti jäljitteli pappia, mutta asiat luistivat kuin kihlakunnan tuomarilta. Suomen suurista nälkävuosista paasasi kirkkoherra, kertoi, kuinka paljon tämä Suomenmaa oli saanut kokea sodan ja kadon kautta siihen aikaan, kun ei vielä ollut rautateitäkään, niin ettei ehtinyt saapua vilja-apua ulkomailta, ja rahvasta kaatui kinoksiin ja kuoli kuin sopulia saloille.

»Voi Suomen kansan katkeria kärsimyksiä! voi perheenisiä, jotka turhaan olivat työtänsä tehneet! voi köyhäin savupirttien vaimoraukkoja, joilla kymmenes lapsi jäätyi äidin rinnalle imettäessä! voi ennenkaikkea noita nälkäpöhöön, ruttotautiin ja pakkaseen paleltuneita Suomen kansan ryysykerjäläislapsia — sitä historiaa ei liene paperille kokonaisuudessaan koskaan kirjoitettu…!»

Jooseppi oli lysähtämäisillään lattiaan mielenliikutuksesta, hän pyyhkäsi riekaleisella hihallaan kyynelen silmäkulmasta sekä katsahti avuttomana, ikäänkuin oudoksuen ympärilleen: missä hän oikein olikaan? Kyssähti sitten istumaan kylmän jättiläismuurin juurelle ja kuunteli siinä nöyrästi esitelmän loppuun saakka… Ja Ryysyrannan Jooseppi muisti, kuinka itse jo pienenä penskana oli silkkaa petäjäistä jyrsinyt ja varsinkin mitä isä-vainaja oli kertoellut nälkävuosista Petkelkylälläkin — miten moniaana pyhäaamuna seitsemällätoista kelkalla oli vedetty ruumiita syrjäiseen hautuusaareen ja miten vetäjistä vielä kolme oli tuupertunut nietokseen…

Kätten räikeä Iäpytys havahdutti Joosepin jälleen todellisuuteen — kah, suojeluskunnan illatsussapa näyttiinkin oltavan eikä siellä pimeällä Petkeleen perukalla — jumalankiitos…

Jooseppi kapsahti ylös ja meni Hanneksen viereen seisomaan. Nytpä seurasi ohjelmassa ihan toisenlainen numero, joka ei ollut sukuakaan kirkkoherran esitelmälle. Lavalle näet kiepsahti sanitäärivääpeli Veitikainen, tukkijätkäksi pyntättynä, ja hattu takaraivolla alkoi vedellä hanuria sekä laulaa rallattaa sekaan että… voi kiesuksen kierukka, mitä ryönää se poika ryöppyikään — ei tuota iljennyt kuunnellakaan, vaan vaikea oli olla kuuntelemattakin, kovin, kovin se oli mukaansa tempaavaa ja vähän niinkuin liiaksi tuttua:

Illalla mänin minä Iitan aettaan ja oven minä panin säppiin. Mutta Iita se sano että: out sinä tuhma, kun et ies yhtää häppii. Jala-jailaijaa, jala-jallaijaa, kun et ies yhtää häppii!

Tirskahti, tirskahti siellä ja täällä Rämsän juhlapirtissä solttu ja renkipoika, ja herrat hostmestarit nauroivat ääneensä ja huusivat ravoo-ravoo, mutta kaikki tytöt punastelivat hiusmartoa myöten ja kylän rouvat mykistyivät kuin suolapatsaat…

Istuhan se Iita minun polovellen ja huastel' tätä ja sitä, käellään se kutkutti kaolan alta ja tekihän se jos vaekka mitä. Jala-jallaijaa — — —

Jooseppi pani merkille että postineidin naama oli hapan kuin seitsenkuinen piimä ja tuo siveä vanhapiika heitteli myrkyllisiä silmäyksiä iloiseen vääpeliin sekä suhisi kuin koppelo, jolta uhataan munat ryöstää pesästä juuri kun poikaset koputtavat nokillaan kuorta rikki…

Minä sitä sanon että: ihana on ilima ja ulukona lampaat miäkyy, Mut suattaa se sattoo ropsaattoo, koska varikset pellolla riäkyy, Jala-jallaijaa — — —

Kirkkoherran rouva myös näytti kuin seipään nielleeltä, mutta itse kirkkoherra, vaikka niin oli vakavan esitelmän pitänyt, älykkäänä maailmanmiehenä, ei voinut olla nauramatta kuten kaikki muutkin virkaherrat, mutta pappi koetti kaikin mokomin peittää naurunpyrskäystään painamalla komean, punaposkisen päänsä syvälle edessä hytkivän tukkipomo Rahikaisen leveän seljän suojaan:

Mut Iita sano niin että: aena sinä Jussi juttelet kaaniista siästä, Etkö sinä ossoo rakkaaven asijoeta alottoo oekeesta piästä? Jala-jallaijaa — — —

— Vaan se poika se tietää! tokasee Ryysyrannan Jooseppi puoliääneen ja samalla hän jo aivankuin vanha postineitikin tekasee itselleen kysymyksen: onkohan esitys paikallaan näin papiston lähettyvillä?…

No — osasinhan minä kyllä yhtä ja toesta, ku opettelin uamuun asti. Ja kyllä se Iitae ihmettel' ku aeka mäni mukavasti! Jala-jallaijaa — — —

Mutta Ryysyrannan Jooseppi oli itse Suomen kansan tuhatvuotinen kasvattipoika ja sekä hänellä että kaikilla hänen hurskailla esi-isillään oli ollut juuri samanlainen yöjalka-aikakautensa tai tytöstely-suhteensa kuin mistä vääpeli Veitikainen virsiä viritteli — Jooseppi ei tukkilaislaulussa löytänyt sitä pahaa, mikä vanhaa postineitiä niin sydänjuuria myöten loukkasi: olihan tuollainen Luhti-Iita olemassa ja juuri sellaisia olivat pojatkin — peijakkaan oikeakarvaisesti veitikka asiat suomentelikin.

— Se on kuplettia, kuiskasi Harmajavaaran Hannes tietävästi. —
Kuplettia ne toki aploteerasi Minnesootankin kahviloissa.

Hannes näet oli käynyt Amerikassa asti, mutta koti-ikävä oli työntänyt uroon takaisin Petkelkylään.

Samassa Ryysyrannan Jooseppi muisti omat asiansa ja alkoi toimittaa. Hannekselle puoliääneen: se taitaa mulla tulla lehmäntalutus huomissa päivänä… ota sinä mun pussini Maakunnasta… et kai sinä ennen päivän valkenemista kylästä…

Kätten paukutus ja naurun tirske ynnä pieni moraalinen yhteentörmäys kuplettitaiteilija Veitikaisen ja kakkulanenäisen postineidin välillä katkasi petkelkyläläisten veljellisen keskustelun, ja yleisö hyökkäsi remuten kahvipirtin puolelle. Jooseppia nykäistiin hihasta ja ohjattiin pihalle nurkan taakse — ne olivat niitä hänen asioitaan. »Ka ei märkääkäänl» kuului Joosepin supatus: »vaan saahaan kai sitä uutta, jos tirauttaa». »Tirauta, tirautahan veliveikkonen!» kuului toisen ääni pimeästä.

Jooseppi palasi sisään hiukan yrmeissään. Väkijoukossa häntä pukkasi kylkeen kuka kulloinkin ja kaikille täytyi vastata että »ei märkejää!» Mikä lemmon pontikkapatruuna hän tässä oli? keittäisivät kehvelit itse… Ristiriitaiset ajatukset olivat alkaneet aaltoilla hänen aivoissaan. Kun ei sattunut edes se Koskeliini kotisalle…

Väliaika loppui taas ja juhlapirtti tupsahti pilkkopimeäksi, kun opettaja Pullukka oli noussut tuolille ja puhaltanut kattolampun sammuksiin. Esirippu kohosi ja lavalla alkoi näytelmä.

— Tiiaatteri tuli! kuiskasi puolestaan Jooseppi Hannekselle. Hän näki kauniin kesäisen maiseman, honkaisen harjun ja tyvenen järvenrannan ja siinä puiden siimeksessä kuherteli nuorta kansaa puhellen mukavia asioita. Vaan ei nämä sentään luhtilemmestä lirkutelleet, nämä olivat vähän niinkuin hurskaampia. Ja sitten astua kolkkasi vanha ukon köpiläs petäjiköstä esiin ja ilmoitti olevansa vanha sotamies. Tulipa viimein toinenkin ukon karilas ja nytkös kohtaus kopeusi, kun selville kävi että samassa tappelussa ryssiä vastaan oli rymytty ja toinen oli luullut toisen kaatuneen, vaan Venäjälle olikin sota-orjaksi raahattu — nyt kotiseudulleen palasi ja perhettään urkiskeli ukko raiska. Ja sotkeusipa juoneen sen tuhannen rakkaudenasioita ja syntyi kiva kohtaus papan ja pojan välillä, jotta sopiiko naida sitä ja sitä tyttöä. Vaan antoihan lopulta perään pappa ja kauniisti siinä runoiltiin toinen toiselleen. Semmoista koreaa kurlutusta se oli aivankuin posetiivin soitto Puolangan lehmämarkkinoilla. »Saimaan rannaksi» sitä näytelmää nimittelivät.

Heti kun teatteri oli loppunut, alkoivat suojeluskuntalaiset ja sotilaat raivata pirttiä tuoleista ja penkeistä puhtaaksi, vääpeli Veitikainen asettui nurkkaan hanuri polvilla, ja tanssin rytinä remahti pikimustalla, rosoisella lattialla. Kirkkoherralaiset lähtivät kiireesti pois, kyllä kai pappi omasta puolestaan tanssia suvaitsi, mutta esimerkin vuoksi täytyi olla karttavinaan synnillistä ilonhumua. Metsäherra Räkhalssikin näkyi lyöttäytyvän kirkkoherran jälkeen tai oikeammin rouvan — hostmestarilla kuului olevan morsian maailmalla, vaan naimisiin ei kiirehtinyt, tyytyi vain rouvien seuraan.

Apulaisnimismiehen rouva tanssi ensimäisen tanssin oman miehensä kanssa imelästi tätä puristellen väkijoukon nähden, vaan sittenpä jo näkyi lentelevän luutnantin ja niiden nuorten metsäherrain käsipuolessa somasti keikutellen soikeata päätään, veikeästi venskaillen.

— Ymmärrätkö sinä Hannes, mitä se tuo oikein toimittaa? kysyy Jooseppi ovensuussa arkana katsellen. Hannes sen ymmärtää, Hannes, joka on kuunnellut kuplettejakin Amerikassa asti.

— Se on ihanne-kaloppia…, hän selittää. Lieneekö Jooseppi oikein kuullut, mutta virnistäen hän vastaa:

— Joo, joo, ihanne-kapinan toki minäkin tietänen…, ja tirskauttaa suustaan väkevän mällisyljen.

Petkelkyläläiset hyppäsivät suksilleen, ja suojeluskunnan iltama hälinöineen häipyi heidän selkänsä taakse. Mutta Työväentalon akkunoista hohtivat kirkkaat valot ja tanssin tytkivä jytinä kantautui sieltäkin korviin. Oli kai jo puolen yön aika…

— Vaan pistäytäänhän, piru vie, punikkienkin praasnikoissa! ehdottaa Jooseppi toverilleen: — sitä pitää tuon Rämsänrannan roletaarin osata olla valtioviisas.

— En minä kehtaa, sanoo vakavasti Harmajavaaran Hannes. — Mene sinä, jos itseltäsi ilkiät…

— Vaan minähän ilkiän! vinkuu Jooseppi ja kääntää suksensa Työväentalon portista.

Se oli yksi niistä Työväenpuolueen johtomiehistä, pitkä lekioonalainen,
joka iloisesti iskien silmää otti Joosepin suosiollisesti vastaan.
Oppinut, yhteiskunnallinen keskustelu virisi heti herra Hermanni
Hetaleen ja Jooseppi Kenkkusen välillä.

— Teillä on täällä iloiset illatsut, sanoo Jooseppi kulauttaen kurkkuunsa punaista lemonaatia.

— Tjah, sanoo silmiään vilkuttaen punarusettikaulainen Hermanni Hetale. — Meitän puolueellamme on periaatteellisesti ja lojaalisesti moraalisia ohjelmailtamia henkellisellä rokrammilla, mutta emme tahto tukahtuttaa kansamme ihanteellisia rientoja vapauten punalipun varjossa ja sentähten sallimme saloseutun surumielisten lasten määräperäisesti huvitella itsiään…

— Ka niinhän niillä porvaleillakin pahuksilla on ne ihannehyppynsä, jutteli Jooseppi.

Herra Hermanni Hetale katsoi pitkään ja merkitsevästi huonosti puettuun tuttavaansa. Itse oli hän komeaan verkapukuun puettu, kiiltävät patiinit leveissä lahkeissa, ja paksut kellonvitjat liivissä.

— Sinä, Jooseppi Kenkkunen, et kuulu siihen sakkiin, sen voi nähtä jo sinun ulkomuotostasi. Sentähten sinun pitäisi kohtistaa teoreettiset ihannepyytelmäsi temokraattiseen terroriin, valita seurapiirisi työtätekevän luokan järjestyneistä roletaareista ja kaikesta sytämestäsi välttää noita saatanan suojeluskuntalaisia ja verenimijä-porvareita.

— En, pirhana vie, minä hännystele porvaleita, mutta tietäthän itsekkin, (Jooseppiinkin joskus kirposi kirjakielen korea basilli) että täällä Rämsänrannalla ryysyköyhälistö on niin kurjassa asemassa että täytyy napata rahapenni mistä ikinä vain saapi. Minun suhteeni tämän kylän herroihin ovat tiplomaattisia suhteita.

— Jaa no, sanoi herra Hetale, — se muuttaa asian. Mutta kyllä sinun pitäisi itsetietoisemmin kääntää huomiosi kansainväliseen vallankumoustoimintaan…

— Siihenkö kommunismiin? kysyi Jooseppi. Herra Hermanni Hetale ryyppäsi punalemonaatinsa pohjaan ja katsahtaen ympärilleen, ettei ollut vaarallisia kuuntelijoita, sanoi:

— Sinua ovat tietysti porvarit peloitelleet sillä sanalla, mutta jos itsekohtaisesti tulisit tuntemaan meitän rajaseutun sosialidemokraatein ohjelmaa, niin alkaisit uskoa vähän muuta…

Siihen hyökkäsi samalla liuta hiestyneitä tyttöjä lemonaatiputkaan ja yksi vaati räikeästi herra Hermanni Hetaletta tanssiin kanssansa väittäen että kavaljeeri oli hänet äsken pettänyt. Hetale helähytti herraskaisen naurun — hän oli jotenkin komea poika — ja sammutettuaan tyttöjen janon, kiiruhtaen tanssisaliin, kuiskasi Joosepille:

— Minä lähetän sinun luoksesi vielä tänä yönä yhten akentin. Sepässäkö olet yötä?

— Sepässä, vastasi Jooseppi ja meni kymmeneksi minuutiksi oven suusta tirkistelemään työväentalon yötanssia.

»Samallaista jumalatonta humppailua kuin porvareillakin», ajatteli hän: »kun ne riivatut oppisivat hyppelemättä ja hieromatta politikoimaan, niin me äijätkin täällä kulkisimme kokouksissa».

Hän on kuorsannut kenties tunnin ajan, kun joku koskettaa hänen kylkeensä ja kuiskaa: — Miekkoinen musikka, ele sie niin julen eija kuorshamas!

Jooseppi kapsahti istualleen ja pöllisteli pörröpäin vierasta. Outo, tanakka mies siinä oli, eheisiin, tummansinisiin vaatteisiin puettu, urheilutakin kauluksesta pilkisti helakanpunainen villapusero. Jooseppi älysi heti että tässä se nyt oli akentti, josta Hetale oli korvaan kuiskannut.

— Sie olemas se Joosef Kenkku? Tavaritsh Hetale paajinut siusta — asia jaasno…

Jooseppi vainusi että mies ei ollut rämsänrantalaista rotua, mistä lienee ollutkin kaukaa. Jostakin syystä hän vavahti.

Agentti istahti ihan Joosepin viereen, veti povestaan leveän, litteän taskumatin ja tarjosi. Jooseppi otti kuin unessa ja kiitteli. Tavattoman hyvänmakuinen oli ryyppy. Mieluusti kulautti toisen ja kolmannenkin kerran. Konjakkia olla taisi!

— Ollah julen smirno, sanoi agentti viitaten toisella puolella pirttiä nukkuviin miehiin ja naisiin. Sitten hän vielä hiljempää supatti Joosepin korvaan: Olemas siul djengin nuusa?

Agentti vilahdutti kädessään harmaata seteliä. Jooseppi tirkisti seteliin — tuskan hiki nousi hänen rypistyneelle otsalleen: totisesti hänelle tarjottiin tuhannen markan seteliä.

— Ja mitä minun pitää toimitella, jos niinkuin otan rahan? hän kuiskasi kiiluvin siansilmin. (Agentin kielimurre oli sotkuinen, mutta Jooseppi ymmärsi seuraavaa.)

— Huomenaamulla kello 6 työväentalon lemonaatiputkassa saat menettelyohjeet, ilmoitti agentti lujasti. — Tällä hetkellä vaaditaan sinulta vain kolme ehtoa, jatkoi vieras. — Mutta ota ryyppy ennenkuin päätät! sanoi agentti äärettömän veljellisesti ja siveli uhriaan käsivarrellaan.

Jooseppi kulautti hyvänmakuista, hyväntuoksuista konjakkia, pyyhkäsi partaista suutaan likaisella, riekaleisella puseronhihallaan ja kuiskasi kimeästi:

Agentti katsahti ryysyiseen toveriinsa murhaavasti, juhlallisesti, käskevästi.

— Ensimäini ehto: maltshii durak! Toini ehto: maltshii durak!
Kolmas ehto: maltshii durak!

Agentti naurahti, puristi hellästi Jooseppia molemmista käsistä yhtaikaa ja selitti:

— A minu sanomas pafinski. Ensimaini ehto: Suu kiinni! Toini ehto: Suu kiinni! Kolmas ehto: Suu kiinni! Panimaajesh?

Agentti vilautti taas seteliänsä. Jooseppi tirkisti ihmeissään ja syvämielisesti kiusaajaansa ja virkahti:

Ja agentti saneli ja Ryysyrannan Jooseppi, hiukan humalassa, jätkytti perässä:

— Neuvosto-Venäjän Tasavallan — pyhän kolminaisuuden — Leninin — Trotskin ja — Sinojehvin nimessä — minä — Joosef Kenkkunen — vannon ja lupaan — pitää suuni kiinni — nyt ja ijankaikkisesti — aamen.

— Harashoo! sanoi kommunistiagentti ja pisti tuhannen markan setelin
Joosepin kouraan— Joosepin, joka kauhistuneena jäi siihen tuijottamaan.

Mutta samalla hetkellä, kun agentti avasi oven, livahti ulkoa pimeästä porstuasta sisään koira — Ryysyrannan pörhöinen Vekku.

Koira oli nuuskinut isäntänsä jäljet käyden tarkalleen kaikki paikat, missä Jooseppi oli kulkenut, se oli haistellut isäntänsä istumat järven jäätanterella, poikennut Karihtaniemeen, jolkutellut kirkonkylään, kierrellyt kaikki pihat ja nurkantaukset, missä isäntäkin oli kiekuroinut, oikaissut ulahtaen häntä koipien välissä Isoon Pappilaan, näyttänyt hampaitaan Pöljälle Aapolle, tutkinut kuono syvällä lumessa Joosepin lankeemukset ja kontat ryssäntiehaarassa, tunkeutunut Maakunnan pirttiin vieläpä puotiinkin kohottaen etukäpälänsä tiskille, laukannut kuono kiinni maassa Rämsän kartanoon ja palannut Työväentalolle, josta nyt vasta näin myöhään haistoi jäljet Sepän pirtille.

Se törmäsi suoraan Joosepin polvien väliin, nuoli kiihkeästi hänen känsäisiä käsiään ja tirkisti kysyvästi, pelokkaasti ja häpeillen isäntäänsä silmiin, surkeasti vinkuen.

Ryysyrannan Jooseppi hätkähti: Lempoko vai itse Jumalako koiran tällä silmänräpäyksellä jälkeen lähetti? Tässä oli kaksi vastakkaista ilmestystä: tuhat markkanen ja tuo Vekku! Hän pisti sukkelasti setelin piiloon kiinnittäen sen nuppineulalla paidan sisäpuolelle vasten paljasta rintaa, myhähti lauhkean sanan uskolliselle koiralleen ja kellahti pirtinpenkille etupuoli seinää vasten, nykäisten takkiresunsa päänsä ylitse.

Siinä huppupäissä nyt alkoi miettiä Ryysyrannan Jooseppi. Koko mies höyrysi hikeä ja sydän takoi kuin mikäkin kivitaltta.

»Jokohan, jukol'auta, myin sieluni itse peelsepupille? Näinköhän vain minä Kenkkusten Kenkku olen menossa päistikkaa alimaiseen kattilaan? Maltsii turakka — voi purppuran punanen polsevikka — suus lukkoon, turpas tukkoon, kyllähän minä aina vaiti osaan olla kuin ahven murrossa, mutta tämä politikka? Se se vasta tikka, joka tiksuttaa… Mikähän lie epattikin ja minkälaiset reklementit rakutantti aamulla määrännee? Tappavatkohan juuttaat, jos ei tottele? Mitähän, jos olisi hiihtää hivauttaa päätäpahkaa komppanian keskukseen ja ilmiantaa koko koirankuonolais-kopla? Kostaisivat kai konnat, lie heillä siksi kavereita ympäri seurakuntaa, hirttäisivät petäjään tai mökin polttaisivat — en saamarisoi uskalla. Tuhat markkaa ja kunnia pois. Tässäpä vain ollaan… Lysti mies se muuten oli. Ja hyvissä hyntteissä! Lieneekö ollut punapukseeri? Tavaritsi, tavaritsi — ettei vain ollut itse Rotski? Kuka heijät tietää kaikki yliloikkarit… Vaan sitä jenkiä niillä on kuin jäkälää — pajun köyttä mulle porvalit ovat syöttäneet että polsevikkain maa muka on köyhä. Paha henki, jos ei joukkoa olisi, niin Venähen Kemiin tämä musikka proitisi! Vaan nyt ei passaa rajan taakse tallustaa… Tuhat markkaa — maltsii torakka. Saipas kerrankin tienestin tyhjästä kuin suurikin herra… Halituli julli karassoo!»

Joosepin päätä huimasi niin pyhän pyörryttävästi. Hän kopeloi paljasta rintaansa ja tunsi rutisevan setelin.

»Mitäs minä tällä rahalla oikein teen? Akalle paita ja hame — ämmälle linjamentit ja kerihtimet — Aapelille aluset ja päällyset, sukset ja pieksut — Leena Kenoveevalle koppakengät — Liisa-Valpulle kuva-aapinen — Einolle puuhevonen ja torven töriläs — Kurlille lullutäkki — Irmeli kiireenvilkkaa kansakoulukurssille. Siihenpä ne taitaa huveta — tpruu takaisin — ei ne köyhän kakarat niin ranttuja ole etteivät ilmankin pärjää — ovatpahan pärjänneet näihinkin asti. Ja oma akka kyllä välttää rätsinättäi! En hiisku kotiväelle, vaan ostaa räpsäytän uuden lehmän. »Pupu-Jussi on maahengen mies…» Ylijängältä, Alajussilan Veerulta oman lypsylehmän, nupopääkyytön ostaa pirskautan — tuhannella varmasti saan. Ja kunnan vanhan pihtikintun sarvipään käsken antaa köyhemmille. Siellä perukoilla kun kaupat tehnen, niin en tarvitse tätä saatanallista seteliä täällä kirkonkylällä kenellekään näytellä. Jos Maakunnassa tiskille lyön seilin, heti Huttunen huomaa: »Mistäs Jooseppi tuhatlappusen nappasi?» Tietysti sille sopisi vastata että: »Ka niitä kunnan halkorahojahan nämä on», vaan sepä tietää, Heleke Huttunen, että Rämsänrannan kunnankassa on tyhjä kuin Kiesuksen kukkaro. Hei juu, minä en liikuttele tätä rahaa tällä kylällä. Maltsii torakka!»

Jooseppi kääntyi vatsalleen ja nukahti siihen asentoon, oikea käsi kiinni setelin kulmassa. Hänen rintansa korisi kovasti ja nenänsä vihelsi hullunkurisesti, ja suusta, joka oli painettu tiiviisti karvalakkia vasten, kuului kummallista kuplailua ja mylinää. Vekku koira oli asettunut isäntänsä pääpuoliin, sen häntä hiveli nukkuvan hiuksia. Uikutteli unissaan nälistynyt koirakin, toisinaan päästäen syvän huokauksen aivankuin sielukas ihminen. Jooseppi näkee unen:

Ryssänkeisari Uljanohvi-Lenin-Rotski istuu valtaistuimellaan Venähen Sipiriassa ja koko maaliman köyhälistö ryömii siinä hänen jalkainsa juurella. Mitä ne roletaarit oikein ryömivät? Jooseppi tirkistää ikäänkuin pitkällä kiikarilla jättiläiskorkean kuusen latvasta ja huomaa että keisari viskelee vimmatusti tuhatlappusia, jotka sinkoilevat tuulessa pitkin lumikenttää. Yhtäkkiä Jooseppi hätkähtää, kun ryssänkeisarin ääni kajahtaa: Tavaritsh Joosef Kenkkunen, astumas kiireenvilkkaa alas puusta! Mutta kun Jooseppi ei äkkiä kerkeä, tuntee hän että punapukseeri tarttuu altapäin hänen jalkoihinsa ja vetää alaspäin. Jooseppi tarrailee kuin haavoitettu orava etukäpälillään kuusen oksiin, mutta niinkuin nuotta-ankkuri kiskoisi miestä takakoivista. Hän soluu solumistaan yhä alemmas ja karjuu: »Elä helekutissa kisko — housuni repiää!» Mutta punapukseeri vetää häntä armotta metri metriltä alemmas ja toruu: »Maltshii durak — keisari käskemäs!»

Ja Jooseppi ryöpsähtelee oksalta oksalle ja tarrailee kuusen naavaisiin karahkoihin ja housut repiävät oksa oksalta niin että ritinä vain kuuluu: Voi kauhistavaa alaslaskua, josta ei edes loppua tule — maa on aina niin syvällä allapäin että päätä huimaa kuin kirkontapulissa. Jooseppi karjuu: »Housuni jäi kiikkumaan tuonne ylös, nyt repiää lyysikin!» »Maltshii durak!» toimittaa vain se alaskyyditsijä. Ja he mennä rymistävät pitkin runkoa läpi karheiden oksien, jotka raapivat kipeästi paljasta takapuolta, jonka ympärillä paita roihuaa. Ja maa siintää yhä syvällä allapäin. Vähänpäästä huomaa Jooseppi että paitakin jäi killumaan ylös kuusen kiekuralle — mies on ilkosen alasti, mutta punapukseeri perkele kiskoo nilkoista: »Tulemas tavaritsh — keisari käskemäs.» »Helevettiinkö tässä alasti?» kiljuu Jooseppi. »Maltshii durak!» toimittaa punapukseeri: »Ei ihanneyhteiskunnassa paitaa tarvitsemas!» Jo hohtaa maa viiden sylen syvyydessä, mutta koira alkaa haukkua Jooseppia kuin lento-oravaa ja sekös alastonta miestä kismittää. »Syyti Vekku! Syyti Vekku», huutaa hän, mutta samassa hän jo kapsahtaa maahan suoraan suksiensa päälle — ja punapukseeri hiihtää edellä ja Jooseppi kintereillä apposen alasti himphamppua, huimaa vauhtia pitkin Sipirian lumikenttää. — Vekku perässä jolkuttaa, häntä koipien välissä, kuono kiinni suksen tolassa. Niin mennään kuin tuulessa ohi Petroskoit, Pietarit ja Moskovat ja saavutaan Sipiriaan ryssänkeisarin valtaistuimen juurelle. Siellä yhä miljoonat roletaarit konttaavat lumessa — keräillen seteleitä, joita liitelee kuin hyttysiä ilmassa — Jooseppi havaitsee että nekin ovat ihka alastonta kansaa. Hänkin sieppaa ohimennen miljoonan setelin kouraansa, mutta samalla keisari huutaa korkealta valtaistuimeltaan: »Vot vot vot Joosef Kenkkunen, sinu ei nuolemas ennenkuin tipahtamas!» Punapukseeri asettaa Joosepin ihan keisarin eteen ja Jooseppi, polvet lonksuen ja leuvat vilusta lotisten tokasee: »Mitä minun sitten pitää tehdä?» — »Sinu ottamas juks etappi!» määrää keisari Uljanohvi-Leenin-Rotski: »Sinu vannomas pyhä vala minulle ja pääperkeleelle.» »Ka johan minä piruvie vannoin!» karjasee Jooseppi ja pyllistää, pyllistää itse ryssän keisarille, vieläpä huutaa häikäilemättä: »pyllistän minä koko polsuriikille — palttua annan ihanneyhteiskunnalle!»

Mutta silloinkos keisari karahti turkinpunaiseksi ja huusi julmalla äänellä yli Siperian kenttien:

»Hirttäkää tuo lahtari lurkki korkeimman Karjalan kuusen latvaan!» Joosepille tuli kova hätä, mutta suksilleen mies hyppäsi ja huimaa vauhtia veivät suomalaiset sukset hänet takaisin Suomea kohti koko puna-armeijan seuratessa pakenevaa hirveällä huudolla ja miljoonien kuulien sinkoillessa ympäri korvia. Eipäs sattunut yksikään — eikä Vekkuunkaan osunut, joka taakseen haukkuen jolkutti perässä kuin pitkähäntäinen kettu. Jo pääsi Suomen rajalle Jooseppi, mutta siinä piirittivät hänet joka suunnalta ne Suomen ja Karjalan punikit, ja hädissänsä kiipesi Kenkkunen taas samaan pitkän-pitkään kuuseen, josta äsken oli kiikaroinut Siperiaan. Ja latvaan asti kiipesi alaston Jooseppi ja oksa oksalta poimi päällensä vaatteidensa roikkuvat riekaleet — kuinka rakkailta ne nyt tuntuivatkaan. Mutta kun oli päässyt ihan kuusen latvaan asti ja katsahti Petkelkylään päin, niin surkea parahdus pääsi Jooseppi rukalta — siellä kaukana lännen liepeellä leimusi punainen lieska ja nousi musta sauhuntupru — Ryysyranta paloi! Ryysyranta paloi! Jooseppi alkoi huitoa kämmenillään ja huusi alas punikkiparvelle: »Armahtakaa!» Mutta punikit ilkkuen vastasivat: »Vuotahhan, keisarin pyllistäjä, alas tulet kuin kivi!» Ja kauhukseen kuuli Jooseppi, kuinka yhdeksällä kirveellä punikit sen pitkän kuusen tyveä hakkasivat. Kuusi jo huojui — Jooseppi raakkui kuin korppi latvassa — nyt — nyt — oi Jumala — läksi kuusi kaatumaan ja Jooseppi lensi kuin raketti latvaan tarrautuneena, paita hulmuten ulos housuista kuin ryssällä, lensi ja huusi — huusi ja lensi, ja rukoili armoa lentäessään, mutta kuusen latva vain huippasi jättiläiskaaressa yhä alemmas, yhä alemmas — päin palavaa Ryysyrantaa — armoa — armoa — maanpinta läheni — palava kotikurja läheni — hän erotti jo pikku Kurlin itkun — —nyt — — voi! koko maailma musteni hänen silmissään — —

Jooseppi heräsi omaan hytkinäänsä vaahto suussa, ruumis likomärkänä — karvalakki ja takki olivat luiskahtaneet lattialle, ja Vekku makasi niiden päällä uteliaasti ja surullisesti katsoen isäntäänsä silmiin, ihmetellen: miksi tämä yösydännä oli karjuen tarrannut häntä niskasta ja pudottanut lattialle?

Pitkän aikaa sai Jooseppi maata ennenkuin älysi, missä oli, ja silloin hänen sydäntänsä vasta kauheasti kouristi, kun muisti oudon miehen häntä puhutelleen — vai oliko sekin unta? mikä oli unta? mikä oli totta?

Hän kopeloi märän paitansa sisäpuolta — oi Jumalan pyhät enkelit — minkä setelin mies oli rintaansa kiinnittänyt —! Ei, ei, tuhatkertainen ei — unessa oli häntä rääkätty — hän läähätti ja vapisi, ja kuva kuvan jälkeen vilahti unesta — totisesti — se oli varoitusuni syntiselle ihmiselle. Jooseppi nousi istualleen, aamu jo kajotti, hän siirtyi akkunan pieleen ja huomasi taskukellon seinään kiinnitettynä — käypä kello se oli ja osoitti neljännestä vailla 5. Jooseppi veti saappaat jalkaansa ja läksi käymään ulkona nurkan takana — aamuilma vilvoitti polttavaa päätä, mutta sydänalassa oli kuin lyijyä. Hän palasi pirttiin ja jäi kuin patsas seinää vasten istumaan, hievahtamatta, tuijottaen pirtin mustaan orteen — horroksissa — yhtaikaa unessa ja valveilla — kuka hän oli? mitä olikaan tehnyt? Voi häpeä… Eikö sitä vielä… niin — eikö sitä vielä…?

Muukin pirttiväki jo heräili, ja pirtin perästä, kamarista ilmestyi emäntä kahvia keittämään — se oli sepän emäntä, seppä Herraskaisen, joka paraikaa istui Vaasan linnassa kiinnijoutuneena sekaantumisestaan kommunistein salaisiin etappijärjestelmiin rajaseudulla. Vuosikauden jo oli linnassa istunut ja taisi vieläkin saada istua vuoden, puolitoistakin — seppä Herraskainen, sellainen ihannemies!

Jooseppi Kenkkunen karisti viimeisenkin epäilyksen sielustaan, rutisti kourallaan tuhatmarkkastaan rintaansa vasten ja läksi rientävin askelin Työväentalolle.

Ja sen sijaan että olisi pitänyt saamansa kauniin rahan ja ottanut vastaan lähemmät määräykset menettelyohjeista, mies ripein liikkein tempasi setelin povestaan ja työnsi sen sanaa sanomatta takaisin sinipukuisen, punapuseroisen agentin kouraan. Hänen silmänsä vain kiiluivat kuin karhun silmät.

— Tuli eilettäin vähän hummattua, mutisi hän, — tässä on rahasi. Eläkä pelkää että kellenkään puhun…

— Pergeleh lahdargädyr! kirosi muukalainen raja-agentti jälkeen, mutta Jooseppi jo astua kepsutteli Maakuntaa kohti ja hänen mielensä oli taas kevyt ja veikeän aaltoileva niinkuin ennenkin. Vaikka roikkuivatkin ryysyt…

On siinä tutunomainen korpimaan matkue, kun miehen jässäkkä talvisena päivänä yksikseen, sukset olalla, tallustaa kolmen järvenselän halki taluttaen perässään vastahakoista vanhaa »kunnan lehmää» ja pörhöinen pystykorva koira, kippurahäntä, kiilusilmä, kaikin tavoin koettaa auttaa isäntäänsä tuossa tärkeässä kuljetuksessa.

Sen kunnan lehmänhän hän tietysti otti, Jooseppi Kenkkunen, koska se kerran oli joutilas eikä entisellä isännällä, Kötys-Heikillä, enää ollut yhtä lehtikerppua, mitä nakata lehmä rievun eteen — tosin ojasta allikkoonhan siinä vaelsi kunnanlehmä, ei tainnut Ryysy-Joosepillakaan liioin olla heinänkortta pahansiivoisen pimeän navettansa lähettyvillä, mutta mustuneita lehtikerppuja sentään löytyi rantaladossa ja jonkunverran jäkälän muraa kodan kupeella — olihan sitä siinäkin ravintoa raavaseläimelle. Ei syönyt rahvaskaan kirsimarjoja korvessa, ei ollut kuukausimääriin maidontilkkaa mökinlapsille — tarvitsiko kotielukankaan herkutella — sopusointuinen oli suhde ihmisen ja eläimen välillä Rämsänrannan kristillisessä seurakunnassa.

— Väljät sillä kantturalla on utareet, puhkuu Jooseppi puhellen ääneen Vekulleen, joka aikalailla älyää hänen puhettaan. — Väljätpä hyvinkin, vaan tyhjät kuin Häntäahon Lassin kessumassi… Ikäloppu kunnanlehmä katsahtaa kysyväisesti uuteen isäntäänsä — mylähtää haikeasti ja ikäänkuin ajattelee: Mikähän se tuokin tuppura lienee miehiään ja minkämoinen hällä lie akka — onkohan kurjilla mitä yöksi antaa märehtimistä ja kuinkahan monta neljännestä tässä taas saa soseessa sorkkelehtia?

Hänelle »Rinsessalle» — se on näet kunnanlehmän juhlallinen nimi — on jotenkin yhdentekevää, minne hänet taas sijoitetaan, kunhan vain sen verran pureksimista antavat nämä ristityt, että henki pötsissä pihisee. Tällaista turneeta se on elämä elukalle ollut jo 12 vuotta, kymmenessä talon tapaisessa on »Prinsessa» Rämsänrannan kunnallishallitusta edustanut ja seurakunnan köyhälistöä lypsykoneena ja vasikkamasinana palvellut. Sitä hän vain, Prinsessa, ei ymmärrä, miksi moinen mustalaiskierto on langennut juuri hänen osakseen! — kesälaitumilla on hän keskustellut satojen ämmäin kanssa, joilla on elinkautinen palveluspaikkansa samassa talossa — siitä saakka kuin kunnanesimies pistäysi Kaunisahon torpassa, on Prinsessan kohtalo ollut hankkia toimeentulonsa kiertueella. Ja nytpä on hän tuon kyssäniskan Kenkkusen kyydissä!

Mitä, jos ei seuraa koko karnevaalia, panee kovan kovaa vastaan — minkähän tekevät?

Ja kunnanlehmä, Prinsessa, pysähtyi keskelle jääulappaa ja työnsi lyhyet, lysmäiset eturaajansa syvälle lumeen täydelliseen jarrutusasentoon.

Jooseppi ähkäsi ja, kiepsauttaen nuoran rikkinäiselle olkapäälleen, veti hartiovoimalla. Vaan kunnanlehmä ei kuin karrusti vastaan, pudisti käyräsarvista päätään ja katseli tylsän kaihomielisesti sivulleen, hiukan taakseen — tuollapa Oraviseljän takalistossa oli hän syntynyt. Siellä oli ollut niin hellä nuori emäntä, sen emännän kesäyölaulut tarhasuitsun sauhun siimeksessä hän muisti nuoresta vasikasta saakka. Silloin oli hänkin, kaunis Prinsessa, uskonut onnen unelmiin, uskonut elämään, kotiin ja rakkauteen! Miksi oli kaikki sitten kadonnut kuin ihana kangastus, miksi oli hänestä tullut yhteiskunnan kulkuri, miksi ei hänen oltu annettu jäädä syntymätorpalleen, miksi oli häntä, Prinsessaa, poljetettu kymmenillä vierailla härillä kuin mitäkin porttoa — miksi ei hän itse ollut saanut valita puolisoa Kaunisahon kesälaitumilta?

— Ke kehveli, mitäs siihen seisatit! ähkyi Jooseppi turhaan kiskoen nuorasta.

Mutta Prinsessa ei hievahtanut. Jooseppi alkoi päästellä ärräpäitä. Se oli merkinanto Vekulle, heti kun ensimäinen ärräpää pärähti isännän kurkusta — muristen se tarrasi lehmän takakinttuun ja tämän oikeuden se pidätti itselleen niin kauvan kun ärräpäitä sinkoili. Ylenkatseellisesti käänsi vanha viisas lehmä kallonsa ärhentelevää koiraa kohti ja hirmuinen vihanpuuska yllätti sen sielun — Prinsessa tahtoi kostaa kovan kohtalonsa tuolle kyssäniskaisen taluttajan tuntemattomalle hurtalle — ripsakka riuhtaus ja Jooseppi pyllähti takasilleen — lehmä syöksyi koiran kimppuun uhmaten seivästää sen sarvillaan vasten kevättalvista järvenjäätä. Mutta ei ollut Ryysyrannan Vekkukaan ensi kertaa kenkkulehmää kyydissä, nokkelasti se väisti puskun ja pinkasi vinkaisten lumesta nousevan isäntänsä jalkoihin, josta se alotti voimakkaan haukunnan. Siinä haukunnassa olikin sisältöä: »Oo kunnanlehmä, kippurasarvi, elä huoli rimpuilla Petkelkylän partaisia peikkoja vastaan, ne tietävät kyllä mitä ne tekevät, vievät sinut vaikka Pahankolon kuiluun, elä yhtään hulluttele eläkä hidastuta marssia, turha, turha on sinun, oi pihtikinttuinen Prinsessa, potkia tutkainta vastaan! Hau — hau — hau…»

Prinsessa mylvähti intohimoisesti — mikä tukahtunut tuskan tuntu tuossa mylvinnässä — ja, tuntien olevansa irti, harppasi pois tien kallolta uhmaten lönkytellä peninkulman päässä siintävää Kaunisahoa kohti. Mutta hangen pinta ei kantanut raskasta rumilasta ja lumen alla hulisi välivesi — syvälle porskahtivat lehmän koivet mustiin reikiinsä ja siinä oli samalla Jooseppikin tarttumassa talutusnuoran silmukkaan.

Ja viittatielle taas järjestyi matkue — Jooseppi etunokkaan — Prinsessa kemputellen keskelle —ja Vekku punaista kieltään roikuttaen peränpitäjäksi. Hyvin mentiinkin kolmisen sataa metriä, mutta siihenpäs taas Prinsessa pysähtyi — se ei mitenkään lähtenyt sivu Karihtaniemestä. Se ei ollut milläänkään, vaikka Vekku siveellisessä suuttumuksessaan puri sitä kumpaankin takajalan kinttuun. Mistä ihmeestä sillä, nälällä rääkätyllä elukalla, riitti vastustusvoimaa? Sen suurissa silmissä välkkyi kostea kimmel — itkiköhän orjuuttaan?

— Ei nyt tullut tolokkua! äyväsi Jooseppi hikipäissään Vekun kärhämästä kiihoittuneena ja yhä pahemmin tuskastuen, kun Karihtaniemen vastaotettu koirakin hyökkäsi haukkuen kinttuihin. Jooseppi ei olisi halunnut millään tavoin sekoittaa karihtaniemeläisiä taas tähän juttuun, mutta mikäs auttoi — kunnanlehmä teki tenän. »En lemposoi leväytä sitä sittenkään Karihtaniemen navetassa», päätteli Jooseppi. Jo näkyi tulla humpsuavan Amanta alas avannolle — ei kuulunut Kusti olevan kotona — lapsia kurjissa ketineissä rienteli äitinsä perään, — olihan oikea ihme, kun vierasta lehmää kuljetettiin mökin ohi.

Jooseppi selosti tilanteen. Ei ollut tullut otetuksi Aapeli poikaa mukaan lehmän ajajaksi — hankalaksi kävi yksin kiskoa kantturaa — eikös Amanta mitenkään joutaisi ajajaksi vaikkapa Mullimäkeen asti? Kyllähän palkasta sovittaisiin. Perillä olisi vähän vettäkin väkevämpää — anteeksi ettei eilettäin ollut riittänyt akkaväelle…

Amantan silmät leimahtivat — ähäts, jopas tarvitsee taas Ryysy-Jooseppi varkaaksi haukkumansa akan passuuta — pannaanpa hampaan koloon! Ja Amanta liepsahti takaisin mökilleen ja himphamppua hankkiutui lehmänajajan munteerinkiin, pitkän koivuvitsankin kujasta sieppasi piiskakseen.

Kaksi koiraa nyt asettui airueeksi, Jooseppi kuskasi — kunnanlehmän sorkat panivat marsmars ja Amanta ripsutteli vitsallaan Prinsessan häntäpuolta.

— Kyllähän se on semmoinen luuska että talja orteen joutaisi kiikkumaan, vastaa Jooseppi, jotta ei suinkaan herättäisi Karihtaniemen väen tunnettua kateellisuutta.

— Jos oisi vaihettu piteitä…, lirkuttaa Amanta sieltä Prinsessan hännän takaa.

— Ei niitä saa panna vajeuksiin kunnan syöttiläitä, sanoo Jooseppi jyrkästi.

— Annahhan tupakka! pyytää Amanta käskevästi sieltä lehmän hännän takaa.

Ja Joosepin täytyy kaivella povestaan tupakkavaransa Karihtaniemen akalle — ei se muuten lehmän ajoon toki olisi lähtenytkään.

— Eikö sinulla ole sikaaria? tinkaa Amanta tulenpolttavin silmin. Oli, peijakas vie, Joosepilla mainio Baharabat sikaarin puolikas apulaisnimismiehen vierailusta, ja sen nyt tarjosi Karihtaniemen akalle siinä keskellä järven selkää.

Ah millä intohimolla Amanta veti herrassikaarin siniset sauhut keuhkoihinsa — nytpä kelpasi ropsia lehmää kinttuihin ja elämä tuntui silkiltä. Hienon sikaarintuoksun veti sieraimiinsa toki Prinsessakin, kun tuuli sattui takaapäin. Oudot tunnelmat virisivät lehmä rukankin sielussa…

Riemumarssissa siis kuljetettiin kunnanlehmää, Prinsessaa, herraskaisen sikaarin tuoksussa kohti Petkelperää, mutta silloin sattui arvaamaton tapaus — ei lehmä, vaan Amanta teki lakon. Amanta näet oli kiireissään tullut ottaneeksi väärät, rikkinäiset saapaslötöt — jos Karihtaniemessä oikeita löytyikään — ja lehmän kintereillä kaahlatessaan tiepuolessa oli akka hupsahtanut pohkeitaan myöten lumenalaiseen veteen — ja nytpä hänen varpaitaan surkeasti paleli. Hän suorastaan itkeä vollotti ja siunaili tai oikeammin kiroili pahasti että Jooseppi niin säälimättömästi oli hänet lehmänajajakseen kiusannut — miksei hönttähousu komentanut omaa hutsuansa tai kakaroitaan?

Silloin Jooseppi siveellisesti raivostui ja huusi Prinsessan loppakorvien takaa:

Tosin ei Kenkkunen saanut Amanta raiskaa sinne, minne tarkoitti, sillä Amanta keksi juosta, niin että kintut vilahteli, lähellä-olevaan Kyyrylään — ja siihen jäi Jooseppi taas Rinsessansa ja Vekkunsa kera kamppailemaan keskelle pitkänsoukeloa Petkellahtea. Koira kirmaili kunnanlehmän kintuissa — ja hyvinpä jälleen mentiinkin, vaikka kärsivällisyyttä siinä tarvittiin. Halukkaammin alkoi lehmä talua, kun pääsi metsätielle, ei tarvinnut pyytää Varisautiostakaan apua — matka sujui juhlallisen verkkaisessa tahdissa…

Ja siinä nyt korkean korven siimeksessä laihtunutta lainalehmäänsä tasaisesti taluttaessaan Ryysyrannan Jooseppi kokosi sieluunsa kaikki eilispäivän seikkailut kirkonkylän porvarien ja punikkien piirissä ja muistellen oman mielensä ailahteluita ahdistuksessa ja jo häpeän rajalle roiskahtanutta kiusaukseen lankeemustaan ynnä hullunkurista kamalaa unennäköänsä kommunistisepän pirtin penkillä — hän kärsien ja syvästi ihmetellen näki maailman kuvan henkensä silmillä:

Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset, mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit — tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä. Pitsipöksyt piikatytöillä! Yli arvojensa siellä elävät! Yli arvojensa… Tosiasiallista eroa suuntaviivoissa ei tainnut olla olemassakaan.— jokainen suutarintyttö siellä ihanteli yläluokan ulkonaisia rihkamahelyjä ja jokainen työväenpalatsin mökkiläispoika punaruseteissaan ja samettihousuissaan soitteli suutaan porvareita vastaan vain sikäli, mikäli näki herroiksi haukkumissaan vähänkin kalliimpaa tai hienompaa loisteliaisuutta kuin mihin itse ruumiillisen työn ansioilla kykeni kiipeämään. Sekö se sitten oli sitä puhdasta sosialismia tai sekö se oli kommunismia että salavihkaa herrasteltiin ja juotiin nisukahvia ja punalemonaatia tuhatmarkkasilla, joita joku rajantakainen yliloikkari yönpimeässä oli kanneksinut leiviskämäärin selkärepussaan!

Olkoot — kirkonkyläläiset olkoot kuinka tärkeitä tekijöitä tahansa — maan napoja kai siellä luullaan oltavansa — mutta syrjäkylien kaukalaisia pikkueläjiä, Suomen kansan järjestymättömiä ja ikuisesti järjestymättömiksi jääpiä tuhansia ja satoja tuhansia köyhiä ihmisiä nämä tasavallan pintaporhot eivät ikipäivinä ymmärrä, eivät heistä välitä eivätkä heidän vuosisataiseen olemassaolon taisteluunsa tahdokkaan tutustua. Kunhan heillä vaan on ne nuorisoseuransa, suojeluskuntansa, työväenpalatsinsa, nisukahvilansa, lemonaatiputkansa, grammofooninsa ja hanurinsa, ompeluseuransa ja pakanalähetyksensä, pyhäkoulunsa, rippikirkkonsa, lauluharjoituksensa ja teatterinsa, hoosiannansa ja ennenkaikkea tuo iankaikkinen tanssitautinsa — niin siellä sitä olla ällötetään ja remppaillaan eikä kylästä ulos piipaheta — koko laaja seurakunta kymmenine kylineen on näille kirkonkylän etanoille kuolleena syntynyt vasikka.

Jooseppi Kenkkunen kyllä tunnusti mielessään että kirkkoherra oli esitelmöinyt kuin oikea mies Suomen kansan kovista korpikokemuksista ja metkapa hänestä oli ollut kuulla vääpeli Veitikaisenkin kupletteja tai seurata näytelmää »Saimaan rannalla». Ja yhteiskunnallisia terävyyksiä oli hän vaistonnut toki Työväentalollakin, mutta kokonaisvaikutus kaikesta, kaikesta yhteensä oli sittenkin sielua-kirvelevä — hän Ryysyrannan elinkautinen kamppailija kaipasi kirkonkylän sivistyksessä jotakin repäisevämpää otetta — ne elivät siellä vain omaa itseänsä varten — pikkueläjille syrjäkorvessa ei pirskahtanut pisaraakaan! Ja kuitenkin — eikö juuri syrjäkorven ääretön hajakansoitus muodostanut pääkappaleen koko Suomen kansaa, sitä, jota eivät politiikan, ja kuosihulluuden tuulet koskaan turmelleet!…

Tämänkaltaiset mielikuohut ja kirpeät yhteenvedot huppelehtivat köyhän, kyssäselkäisen Joosepin sielussa, koska hän siinä jo hämärtyvässä kevättalven illassa yksikseen talutteli kotiinsa hätäavukseen saamaansa kunnanlehmää.

Kannattiko elää ja uskoa — hänen, mahdottomuuksien umpikujaan kupertuneen rähjämökkiläisen? Kuuden alastoman lapsen isän? Kymmenettään raskaana riutuvan akan ukon? Viljelyksettömän viljelijän? Russakkapirtin isännän? Heinättömän lehmänrääkkääjän? Kouluuttamatta jääpien sikiöiden papan? Elinkautisen armonkerjäläisen? — Salaviinankeittäjän?

Esi-isät olivat elää rähjänneet syntymästä hautaan saakka. Täytyykö hänenkin viimeiseen vilupäivään saakka rähjätä? Ei konsanaan ehyttä takkia päällään! Ja akalla — ei konsanaan kunnon hametta eikä palttinapaitaa… Aapelilla, apurilla ei oikeita saappaita… Pikku Kurlilla ei lullutäkkiä… Leena Kenoveevalla ei kuva-aapista… kehikossa ei kymmeniin vuosiin tulipesää… Akkunoissa ei ehyttä ruudun sipaletta… Ritilät vain, ritilät vain…

Siinä jo olikin Ryysyranta — ja Jooseppi talutti lehmän ylös lumista törmää… Oi Jumala — koti?

Kevättä jo paistaa ja tuulee. Ilon kirkkaita pisaroita tippuvat kaikki etelänpuoleiset räystäät. Ryysyrannan malkokatot paljastuvat lumesta, mustuneet tuohet törröttävät tuttavallisesti. Auringon armaat säteet ihan polttavat ja häikäisevän kuulaana kaartuu taivaan sinervä kupu yli siintävän Petkelseljän. Mökin mukulat eivät enää pysy sisällä, luonto vetää ulos mustasta russakkapirtistä, törmän kuivalla pälvellä he pelmuavat — siinä on Mirkkukin, Ryysyrannan kirjava kissa. Päivää paistattavat lapset, kalpeakasvot, pörröiset pellavapäät, mutta punaiset ovat heidän paljaat jalkansa, joilla he hyppien ja luikaten kirmailevat yli sulavien hankien. Toisinvuoroin he niinkuin linnut rivissä rinnatuksin kyhjöttävät pälvellä ja tuijottavat siintävälle seljälle — järven ulapalle, jolla ei näy ketään, silmänsiintämätön rata vain tienviittoja. Mitä kummaa! Mikä se huiskahti tuolla alhaalla tiellä? Lasten silmissä vilahti. Suulleen siellä pitkin pituuttaan maiskahti kaikista pisin viitta. Kaatua keiskahti — sepäs pälvellä istuvista lapsukaisista somalta näytti. Miksikähän viitan konkelo kaatui? Kuka sen kumoon pukkasi? Jo tupsahti musta närekkin lähellä avantoa — lapset nostivat riemuhuudon. Ja vielä kolmas kuikelo, männyn haikara — kellistyi. Ihmeellistä — kukahan niitä kaateli; kuka niitä kaateli? Koko talven olivat siinä töröttäneet — miksi eivät vieläkin jääneet töröttämään?

Kevät! Suuri veitikka. Viittojen vaivuttaja. Mustien reikien poraaja, uveavantojen uurtaja, rantaporeiden porskuttaja…

Jo laulaa hangen alla pääsiäispuro. Lempeästi se lirisee, suloisesti sorisee — piilossa leikkivä auringon tytär, pohjatonta kaihoaan kaikertava korven sinipiika. Kevätvariskin raakuu pihkaa kihoavan petäjän latvassa, ja orava iloisesti, häntä pystyssä, istuu viereisessä puussa ja nakertelee käpyä.

Navetan aukinaisesta ovesta kuuluu lehmänmylinä, lammaskin määkäsee. Emäntä, Kaisa-Reeta, kuljeksii navetan ja pirtin väliä — vatsa pystyssä. Ah, miksi on emäntä niin murheen muovaama, eikö auringon säde hänen sieluunsa satu — eikö mökin-akalla ole pääsiäistä?…

Missä on Jooseppi? Missä Aapeli? Missä Vekku? Ei heitä pihan seutuvilla näy. Ei aivan aidan takanakaan. Olkaa hiljaa — kevätvaris sen kyllä tietää. Urussa, Pahankolon urussa, korven syvimmässä pimennossa työjelee Jooseppi — musta muuripata siellä porisee — ristirahvas on tilannut pääsiäisviinakset — ja nyt on jo aaton aatto. Mikäs auttaa köyhän — keitä rokka rikkaammille. Kenkku keittää, Aapeli ammentaa, Vekku vartioitsee — Ryysyrannan pyhä kolminaisuus. Täytyi siirtää kojeet käräjäin jälkeen pois kodasta, jotta ei joka kulkijan nokkaan haiskahtaisi. Sitä ei koskaan tiedä…

Kyllä hän halkojakin on hakannut, pitkät on pinot Petkeleen perällä, virran vieremillä, vaan vielä on seitsemäntoista syltä tehtävä avovesiin mennessä. Sattui tämä rahvaan pääsiäinen väliin — täytyi taas heittää kesken kunnanurakka ja rakentaa alttari Bacchukselle. Viinanjumalan suitseva uhrialttari Pahankolon urussa. Kaikesta huolimatta — kaikesta huolimatta! Se päävallesmanni on mainio mies, ei se pikkuasioihin puutu, köyhän saatanan se sydämen pohjamutia myöten ymmärtää. Ja kansan, mies on apuvallesmannikin, erinomaiset ovat molemmat Rämsänrannan nimismiehet — tokko tässä muuten ruohtisikaan?

Mutta Pirhonen, Pirhonen — se on kotka konstaapeliksi, iskee ihan milloin sattuu, nuuskii kuin poliisikoira jälkeä pitkin, ottaa vastaan ilmiannot… ettei vain parhaillaankin liene liikejalalla? Komia mies se poliisi, Koljatti Pirhonen, konstiaapeli ja ulosottoapuri. Komiaa hänessä kaikki! Eikö vain liene kuin kaimamiehensä Pyhässä Pipliassa, kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä…? Komiasti kuin ministeri ristimänimensäkin piirtää: keellä ja tee hoolla: Goljath — Oo — kolijat—hi! Niinpä vain: Koljatti Pirhonen, näitä Petkelkylän poikia hänkin — mitali rinnassa. Jooseppi on Koljatista vähän ylpeäkin — tulipahan yhdestä Petkelkylän poijasta edes poliisi, korkea virkailija! Vaan sepäs onkin sieltä maantien varrelta — maantie, maantie se korkeat asiat matkaansaattaa, mutta eivätpäs laita maantietä Petkeljärven ympärille — siksi vuoksi täällä eletään kuin pimeässä kellarissa.

Onpas tullut toinenkin valtiollinen merkkimies tästä samaisesta Petkelkylästä — punainen jääkäri, punainen jääkäri Ronkainen, joka nyt kommunistikokouksia kokoonhaalii ja pöllijätkiä kiihoittelee — siksiköhän siitä punainen jääkäri lienee tullut että sen syntymämökki mökötti niin kaukana maantiestä? Maantie, lansveeka, ukko Ruunun valtaväylä — sepä se kansalaiset valkaisee…, arvelee iltikseen Jooseppi Kenkkunen siinä kuusen juurella pontikkapataansa hoitaessaan.

Ei hän niin nurpalla nenin siinä kevätpaisteista päiväänsä vietä Pahanlammen liepeillä kuin akka raiska tuolla kotikujalla! Niin kauvan kun on toivon kipuna toimeentulosta ja hintin verran voitonhimoa, ei kannata suurilla suruilla sydäntänsä raskauttaa, vaikka ihmisparka käyskenteleisi kielletylläkin polulla. Keität keitoksesi, nautitset voitoksesi, uurtelet urakkasi loppuun — elämä hiihtelee hissukseen aina eilleen…

Jooseppi Kenkkunen kumartui ja otti yksikseen maistiaisryypyt pyyhkäisten parran tynkäänsä. Hänen ammattiarvostelunsa alkoi taas hupaisesti huppelehtia:

»Ka niinkuin tää viinan viljelyskin — Ukko Noakin perintö — entäs nyt kelpo rikku rotokollassa! Kieltolaki on kieltolaki, maan isät sen keksivät ja parlamentti vahvisti, mutta tulvillaan vain tulivettä lainehtii tasavalta — niitä alkion huolia eli miten ne häntä viinimmin kuhtuut, sitä spirtua kuuluu rintamailla rippovan ylitsevuotamiin asti, ei kuulemma ennetä Helsingin poliisit maahan kaataa kaikkea, vaikka kerkiämään kanistereita kallistavat kenttään, kuuluupa lentomasinastai setvertnoita tippuvan Lappeenrantaan ja Karjalan Vuoksikin jo virtaavan puoliksi sitä spirtun sekulia… Ja siihen katsoen että kun sitä ainetta saapi hevoskuormittain valtion atteikeista eikä joka resehtiä rikosrekisteriin merkitä, ja kun se on kulkutauvissa ja spanjassa mahottoman terveellistä ja kylmetyksessä kuraasinantavaa, niin sen hiivatin hirtehinenkö hänessä sitten häksännee koko järjestelmässä, jotta ei Suomen korpikansa tippaakaan tirauttaa saisi? — yhtä hyvää tämä on kuin vapriikin Valkonenkin ja paljon parempaakin!» intoili Jooseppi. — »Se spirtu eli atteekin alkion-huoli ja varsinkin virolainen kanisterimikstyyri — täytinen sen tietköön, mistä sahajauhosta ja rupipotun kuorista hyö sitä tisleeraavat, koskapa niin tekee pahan elämän, vaan tästä puhtaasta korpirojusta ei kohmeloa tule! Ei se ainakaan miestä hulluksi tee niirikuin kuuluu tulleen Savon puolessa muuan kaupparatsu», päätteli Kenkku-Jooseppi reippaasti ja pyöräytti partaansa toisen maljan, tosin hyvin ruostuneesta läkkimukista.

Iloisesti räiski honkainen, punalieskainen valkea muuripadan alla ja tervaskatkuinen savu suikersi ourun pohjalta ylös pitkin jyrkkää, näretureikkoa rinnettä — siellä ylempänä vasta tarttui siihen virkeä tuuli ja kiidätti hajoittaen sen metsään. Ryysyrannalta päin tulija ei hevillä olisi keksinyt salapolttimoa itätuulella kuten nyt eikä myös länsi- tai etelätuulella, mutta annappa jos pohjoisesta puhalsi, niin suoraan nokkaansa olisi nuuskija saanut salaisen tehtaan sauhut. Eikä sinne Pahankorven puoleen kenelläkään petkelkyläläiselläkään asiat vetäneet — taatussa rauhassa sai työskennellä Jooseppi Kenkkunen.

— Elä sinä hätäile Aapeli — iltaseitsemään asti täällä ollaan eikä nyt mennä päivällisellekään kotiin, onhan meillä repussa siksi sapuskaa, jotta ei nälkään kuolla.

— Vaan isä lupasi ne uudet saappaat! huomautti kolmetoistavuotias poika, jolla oli yllään yhtä retuiset hyntteet kuin isälläänkin ja jonka toisesta pieksunterästä paljas varvas pyrki pilkistämään.

— Huomenna, huomenna, Aapeli poikaseni, saat saappaasi, lupasi Jooseppi, — kunhan tästä kirkonkylälle lähdetään. Pääset mukaan, niin sieltä Maakunnasta…

— Ei sieltä ketään tule, naurahti Aapeli, — varikselle vain Vekku vastaa — tuosta justiin lentää vouhotti urun päällitse ja petäjään kahahti harmaja Jaakko.

— Katsohan, isä, miten Jaakko Vekkua härnää — ihan nokan eteen kipsahtaa ja kun Vekku tormaa kohti, niin heti ylös petäjään kopsahtaa ja sieltä niin ilkiästi rääkäsee.

— Tietääpä sen, sanoi isä Jooseppi sylkäisten tuleen, mutta itse asiassa pataan, — vanhat tuttavat. Minä kuulen jo nuotista, että se on sama variksen ryökäle, joka viime keväänä nappasi nokkaansa saippuan kodan kynnykseltä.

— Sama rappari hunsvotti on! arveli Aapelikin seuraten huvitettuna silmillään koiran ja variksen haastelua rinteen päällä. — Mitähän tuo siihen nyt asettui kärkkymään?

— Ka sille lämmin mäski haisoo nokkaan, vanhalle juopolle! laski leikkiä isä Jooseppi, jolla itsellään oli kihahtanut vähän päähän.

— Vaan annahhan kun käyn kopistamassa kirvespohjalla petäjän kylkeen, niin lähtöö vouhottamaan raato, esitteli Aapeli.

— Tämän Pahankolon urun haltija! vakuutti isä Jooseppi. —
Haltijavarikselle ei saa pahaa tehdä. Muuten tulee itselle paha…

Aapeli omisti mielellään isänsä uskon. Se oli pyhä ja peloittava lintu sittenkin tuo harmaja Jaakko. Vaikka oli saippuankin nokassaan ryöstänyt, roitsa. Antoipa siis olla vapaudessaan. Pesäpaikkaa kai se siinä rustaili petäjän latvaan. Kai sillä akka oli lähettyvillä…

Aapeli nauroi sydämensä pohjasta, vaikka isovarvas kurkistikin pieksun terästä.

Punaiset liekit nuoleskelivat muurin kylkiä ja keitos porisi padassa.
Oli vähän niinkuin mukavaakin tämä oma savotta salolla…

Salaperäistä samalla! Haikeatuntuista! Täällä urun pohjalla vallitsi kuinen hämärä, lenseä siimes, mutta täältäpäin oli soma katsoa tuonne ylös kalliovaaralle, kuinka kevätaurinko kultasi petäjänkylkiä — kuinka ihmeellisessä rusossa ne paistoivat ja kuinka mustain naavakuusten käpykruunut kimmeltäen kevättuulessa heiluivat.

Lumiturkkinsa oli jo kauttaaltaan karistanut metsä tuolla ylhäällä, vaan täällä pohjanrinteellä yhä killuivat näreissä paksut lumikiepit ja koivunkaari vielä virui tukastaan tartuksissa. Mutta oli juuri se päivä, jolloin tuo tukka hangen sulaessa suhahti irti ja koivu ponnahutti solakkaa varttaan, vaikka ei vielä pystyyn päässyt. Ja oli juuri se päivä, jolloin pohjanrinteelläkin kuului hauskoja humahduksia, kun sokurinvalkoiset kiepit ryöpsähtivät maahan — pääsiäistonttu siellä kepillään pudotteli paakkuja ja pelotteli pakoon talitiaisia.

Urun pohjalla porisi puro, tosin hangen komon alla, mutta pontikkasavotan rantaan oli auvennut sula, ja jopas oli Aapeli poika nelisiipisen vesimyllyn puron nivaan rakentanut pyörimään — niin mukavaa polsketta se nyt siinä piti, sitä vesihyrrän hilskettä saattoi katsoa vaikka päivän, mutta ei isä Jooseppi joudattanut — pataa piti vahtia Aapelin ja puita pilkkoa ja sitten auttaa tislauksessa, jäähdytyksessä ja astiaanpanossa. Tarkkaa työtä se vain oli…

Jo herkeää kimmel vipajamasta korkeain kuusten latvoissa ja petäjäin kyljet rusottamasta, jo on vaijennut variskin — ja synkkä siimes kuin musta villainen verho painautuu urun pohjaan. Mikä tenhoisa hiljaisuus kattaa ympäristön, mikä murheen hämärä kietoo lumisen laakson, mutta sitä kirkkaammin palaa lekottelee tuli, ja honka paukahtelee muurin alla, ja vesiväkkärä purossa polskuttaa. Ei ole pimeä, ei varsin valoisakaan Pohjolan varhakevään ilta…

— Jos lienee itse Paha. Morsiantaan itkeskelee näin kiiman aikaan.
Pelottaako sinua, Aapeli?

— Siihen aikaan kun tässä pitäjässä ei vielä ollut ristinsielua, asui tuolla korkealla kalliolla kulkurihiisi nimeltä Paha. Se oli tullut tuolta Utajärven puolelta pakoon ihmissukua, jotta saisi rauhassa pyytää kalaa ja metsänriistaa. Puolangan kautta oli vielä hiihtänyt ja kun Rämsänrannan vaarat alkoivat siintää, niin karvapohja kalhullaan oli potkaissut ukko ja lylyllään luiskunut oikein pitkään — tiedäthän sinä Aapeli Lylykylän — ka siitä sekin kylä maineensa perinyt. Asua retosteli hiisi ensin tuolla Huhmarniemessä, vaan kun jälestäpäin liukui lappalaismatkue, niin huhmarensa siihen heitti niemen kärkeen ja järveen petkeleen paiskasi — siitä Petkeljärven nimi. Piilopaikakseen sitten valitsi tämän korven, missä nyt olemme, ja kauvan kuului kuvatus tässä oleilleenkin. Kivilinnassa tuossa kallion huipulla! Ei hällä ollut akkaa eikä perettä — eihän paha naista tarvitse — vaan ikävä taisi ilkiälläkin tulla yksikseen motkottaessa. Moniaana keväänä sitten oli virittänyt ison rysän nurinpäin tuonne Mullijoen nivaan, viekkaus mielessä. Laski kaunis lappalaistyttö ruuhellaan suoraan rysän nielusta sisään — Paha pajupensaan takaa passasi päälle ja pelasti tytön. Lipokielin vei linnaansa aikoen akakseen naida! Rupesivat sammalvuoteelle, niin morsian kirkumaan: karvainen kyöpeli! karvainen kyöpeli! Ja suinpäin alas uruun syöksyi tyttö apua huutaen. Pahastui Paha, purki vihapäissään linnansa ja paiskeli pakenevaa paatereilla perään. Vaan siinäpä ehättivät lappalaisukot joukolla jousipyssyineen tytön puolesta — ja Paha läksi käpälämäkeen tuonne Kurkikylän puolelle. Siitä mokomat nimet: Pahakolo, Pahakorpi, Pahalampi, Pahakallio — Pahapuro, vaikka kyllä näillä sen naimahomman mukaan oikeastaan on karkeammatkin nimet — niinkuin sinä, Aapeli, sen hyvin tiedät. Sen pituinen se!

Mutta Aapeliin tämä yksinkertainen tarina oli syvästi tehonnut, ja laajennein silmäterin, jotka kiiluivat kuin kissalla, hän pöllisteli ympärilleen — koko maisema oli isän jutun varjossa muuttunut pojalle joksikin muuksi kuin mikä se ennen oli ollut. Oma mielikuvitus vielä lisäsi muinaisten pahojen henkien seikkailuja korvessa, ja jos ei Vekku koira olisi hiipinyt makaamaan siihen tulen loimoon, niin olisi poika varmaan uskonut näkevänsä pöpöjä joka näreen juuressa ja kuulevansa lappalaistytön hätähuutoja urun hämäristä. Ihan varmasti se siis oli ollut Paha, joka äsken äänteli tuolla pohjan puolella huuhuillen kadonnutta morsiantansa — karvainen kyöpeli. Jollei ollut huuhkaja — mutta saattoihan Paha parahella senkin roitsalinnun suun kautta…

Jooseppi askarteli ankarasti savottansa ääressä, mutta Aapeli vain vahtaili erämaan ääniä, yhdessä he uskollisen koiran kanssa siinä höristelivät korviaan — jukolauta, taas se sieltä huuhuili »hu-huu! hu-huu!» ja vesiväkkärä siinä lähellä piti omaa pulinaansa…

— Alahhan Aapeli kerätä kapistuksia, määrää vihdoin viinankokki, — pelkään että täytyy kanneksia pari kertaa tänä iltana ja vielä kolmas kerta aamuyöstä…

Mainiolla tuulella ja repäisevä elämänusko ryysyjensä alla saapui Jooseppi poikineen ja koirineen kotiinsa illan hämärissä, mutta äkkiä hänen mielialansa mullistui, kun Kaisa-Reeta lieden äärestä ehätti ilmoittamaan että:

— Sanonpahan vain mitä aina sanonut olen — huonosti taitaa meijän mökille käyvä, jos et vain…

Joosepilla kuumat väreet nousivat pitkin selkärankaa päähän, kun akkansa tarkemmin selitti. Oli tosiaankin pistäytynyt poliisi paluussa Ylijängän kylältä. Siinä iltapäivällä se oli ilmestynyt hiihtäen takkala-kelillä pitkin Petkeleen selkää. Poikennut oli Ryysyrantaan ja tievustanut Jooseppia: Akka oli pahanpäiväisesti säikähtänyt, ihan veret seisotti… mutta kun poliisi oli kysynyt että missä Jooseppi on, niin Kaisa-Reeta oli rauhallisesti vastannut että: ka siellä halontekotyömaillaan kai se on Aapelin kanssa ja tulee se kotiin yöpuoleen. Poliisi oli tingannut että missä asti se on se halkopaikka, johon ämmä oli antanut selityksen että: eikö se Pirhonen tiedäkkään sitä Petkeleen perukkaa, ei sinne ole kuin pari virstaa Mullimäestä mutkaa vasempaan, sopii sinne poiketa, vaan jos ei Jooseppi enää siellä ole, niin kai se sitten on hiihtänyt Tuomivaaralle, se oli puhunut muka jotta pitäisi sielläkin käväistä ennen pyhiä Tuomi-Ransulta hevosta pyytämässä. Vai niin, jassoo — oli poliisi siihen sanonut ja sitten se oli supattanut jotakin kaverinsa korvaan ja sitten lähtivät ulos pihalle ja kurkistelivat navettaan, kotaan ja saunaan.

— No voi tulenpalava pätsi…, pääsi Joosepilta samalla kun hän sielussaan riemuitsi ettei »savotta» enää ollut sijainnut kotitanhuvilla. Eikös hän vain ollut vaistonnut että nuuskii se vielä Pirhonen…

— Irmeli meni perään kotaan… pari tyhjää potelia oli nurkassa — niitä kuului Pirhonen haistelleen.

— Jotta: »eihän täällä vain kieltolakia rikota?» Niin justiin kysyikin! selitti Joosepin akka.

— Eihän tuo enempää. Poikkeen ne lähtivät, vaan ovessa mennessään sanoi poliisi että »kahtokaahan vain tässäkin mökissä, jotta pysyy paikat puhtaina!»

— Sivu se on nyt vaara tällä kertaa. En luule Pirhosen pistäyvän enää tänä keväänä, jos ei ilmianneta. Sitten hän kysyi:

— Ka en minä muista että mikä se on se herra. Semmoinen sorakielinen miehen lippari — joka kerran oli Maakunnan puojissakin.

— Heikura se on ollut, arvasi Jooseppi, — Herkko Heikura — vai se — santarmin kätyri…

Sitten he Aapelin kanssa vielä työntäytyivät pimenevään metsään. Kun taas sieltä palasivat, niin oli jo myöhä, mutta pirtin liedessä paloi iloinen valkea ja kahvipannu porisi. Seinuspenkillä istui neljä pääsiäiskirkolle menijää, jotka pyysivät yöpyä tähän Ryysyrantaan. Ei Jooseppi vähääkään pahastunut. Mieluusti hän antoi yösijan kaukaisille ahtaassa pirtissään.

— Iltaa, iltaa, vaikka yöhän tämä jo taitaa olla…, tervehti hän vieraita, joista miehenpuolet istuivat äänettöminä karvalakit päässä ja vieraalla akalla punainen kesähuivi. Ketä siinä oikein oli? Tuttuja korpiuroita: Luuta-ahon Lassia, Takimaisen Takalan Mattia, Kolkkavaaran Veerua sekä Takalaisen systeri eli siukku, vanhatyttö Santra Peata Kinnunen.

— Mitä sitä kuuluu vieraille? kyselee kohteliaasti ja kimeällä äänellään Jooseppi riisuen märän takkinsa ja ripustaen orrelle.

— Eihän sitä mitä erinomaisempaa, vastaa Kolkkavaaralainen. — Kevättä tämä jo rupesi tekemään.

— Kevättä! Kevättä! naukuu Jooseppi. — Jopa halkometässä ihan pinoja kallisteli.

— Halako, halako…, vastaa Jooseppi, pieni kettu silmänurkassa, vaan kukapa sen ketun siinä puolipimeässä pirtissä keksisi — öljy on mökistä loppunut.

Mutta Luuta-ahon Lassi on jo tullessaan vähän pääsiäistuulella, se niin mukavasti öhkäilee, asettuu lieden tulen eteen ja supattaa Joosepin korvaan. Jooseppi kyllä ymmärtää yskän ja tekee asiaa ulos, Lassi painelee perässä. Ja tulee vielä Kolkkavaaran Veerukin peräiseen, jossa Jooseppi varovaisesti nostelee pulloja ja asioipi Lassin kanssa. Se on niin saakurin mukava mies tuo Luuta-ahon Lassi, vanha Lapin kävijä ja Ruijan kulkuri…

Kun taas kaikki ovat koossa pirtissä, niin vieraskahvit hörpitään ja vähän väkevämpääkin oheen viskataan, niin sanomattoman suloiselta se tuntuu näin soserasittavalla pääsiäistaipalella. Tulee silloin puheen porinassa ilmi muutkin kuulumiset.

Esimerkiksi että poliisi eilissä päivänä oli saanut hävitetyksi Vellivaaran Jahven ikimuistoisen pontikkatehtaan, vaikka ei sitä valmista tavaraa käsiinsä saanut ja että Saparossa kuuluu sauna palaneen poroksi sekä vielä että Koiranhännän Jussi nyt kuuluu kuolleen sinne savupirtilleen.

— Vai jo kuoli Koiranhännän Jussikin! huudahtaa Jooseppi haikeasti. —
Piruko hänet tappoi? kivahti hän yhtäkkiä jotakin muistaen.

— Pirupa tosiaan taisi tappaa Koiranhännän Jussin, laskee leikkiä
Luuta-ahon Lassi. — Se oli oikein lysti seuramies, Amerikan tuttu.

— Lysti, lysti kai se seuramies kyllä oli, tarttuu Jooseppi sanaan, — oikea kenttelmanni misteri, niinkuin amerikaanari mainari sanoo, ja pommilla se poika ilman tikettiä oli pörräillyt ympäri kaikki unioonit, ja nauraa sai niin että maha hytki sen jutuille, kun se San Ransiskon sussuista lipettiä lykkäsi — Koiranhännän Jussi — vaan se tässä minua vähän tuppaa kismittämään että kun jätti piipun maksamatta — vainaja!

— Palajoko jäi Joosepille velekaa Koiranhännän Jussi vainaa? kysyy kaksimielisesti vieras akka, vanhatyttö Santra Peata Kinnunen.

— Joo, vahvistaa Takimaisen Takalan Mattikin. — Ka se kun kuolema kenen kohalle sattuu, niin se ei kysele vanahoja piippuvelekoja…

— Eiköhän oteta tässä sen mukavan vainajan malja? hän ehdottaa öhkäillen ja kiiluvin silmin.

Luuta-ahon Lassi oli Joosepin mielestä tosiaankin miesten miekkonen. Ei vielä sillä hyvä että ryyppäsivät Koiranhännän Jussin muistoksi — oikein inkelskaksi — vaan lisäksi Lassi löi pöytään seitsemän ja puoli markkaa ja julisti:

— Siinä sulle Koiranhännästä! Minä rakastin sitä Jussia, ja niin hyvän vainajan ei pidä oleman velkaa köyhemmilleen. Terve!

— Sen tuhattulimaisesti terve! naukasee Jooseppikin pistäen piippurahat taskuunsa, mutta sitten hän kuiskuttaa Lassille että:

— Terrr-veh! toimittaa Luuta-ahon Lassi, mutta pian hän uuvuksissaan pyörähtää pirtin pahnoille ja kotvan kuluttua muutkin paneutuvat nukkumaan siihen lattialle levitetyille ryysyille. Russakat tunnustelevat sarvillaan sitä vierasta väkeä. Ulkona vallitsee kuulas yö, jossa kevätpakkanen ulahtelee. Yli Petkeleen järvenseljän kantautuu jäiltä teeriparven sorlehtiva soidin…

Pitkän kelirikon pitää kevät ennenkuin kesäsulan kaukokorpeen antaa. Siinäpä talonpojalta kärsivällisyyttä kysytään, kun ei ole talven tapoja eikä kesän kekkeliä, ei lumen lipua eikä suven soutuvettä, ei pääse paikaltaan päkähtämään, ristinä vain routainen rospuutta. Pitkän talven tarpeet on tyystin loppuun nautitut, kevättä ei kurja kuolevainen arvannut menoarvioonsa mitata — kesäkullan armoantimet siintävät vasta valjun juhannuksen takaa…

Suomen korpikansalla on hätä ja nälkä juuri siihen aikaan, kun etelän rintamailla kaiken hyvän toivo ihmissieluja elähdyttää. Rintamailla ryskävät junat kiidätellen sadoille tuhansille maanviljelijöille kesänkeinoja, traktorit jymisevät talonpojan vainioilla, kyntö- ja kylvökoneet kuppelehtivat kuin hullut vasikat pitkillä saroilla — niin siellä! mutta mitäs täällä? — täällä ei kuulu edes maantien ratisevaista, kinttupolkuja pitkin eivät koneet kohoa korvenviljelykseen, suurten salojärvien kuolemanmustat kevätjäät eristävät parhaimpana luomisaikana saman seurakunnan tuhannet turpeenpuskijat toisistaan, henkensä uhalla vaeltaa nälkään nääntyvän perheen ryysyinen isä kelirikossa vuoroin hiihtäen, vuoroin suksiansa kantaen kaukaiseen kirkonkylään — apua kerjäämään, kovaa onneansa valittamaan.

Pilkatkoot vain nuo etelän eläjät pohjoisen korpikansan elinkautista elonruikutusta, julistakoot heidät laiskoiksi, lakkipäiksi penkinpainajiksi. Kieltäkööt maan isät, jotka joukkohuudolla pakottavat ukko Kruunun kustantamaan miljoonien mukavuuksia maisemilla, joilla jo sadat rautaorhit hirnuvat, kieltäkööt he yhä edelleen elämisen perustuslait Perä-Pohjan kansalta, tuolta ryysyarmeijalta, joka asuu kahta kolmannesta tätä europalaista tasavaltaa. Elkööt koskaan kiiltävillä autoillansa ajelko pappilapäivällistä syömään niihin äärimäisiin seurakuntiin, joiden syrjäkylien sydänsykähtelyä he itse eivät ikinä jaksa kädestäpitäen tarkastaa! Eiväthän sitä kirkonkylien herratkaan kehtaa tehdä, vaikka tosin vallesmanni ja pappi ja kenties ulosottokonstaapelikin korpikansan elämiset ellentää — tyytykööt virkakunnan viskelemiin tietoihin!

Mutta kuitenkin kaikitenkin: konsa koittaa se päivä, jolloin hän itse, hän, Herra Esivalta, saapasjalassa kaahlaa kaukokorven rähjäisissä kylissä, jotta hän kerran kuni muinainen mainio maapäällikkö voisi kerskata: »Maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen.» Ah konsa?

Kulki veturittomina vuosisatoina satamiljoonaisen rahvaan itsevaltias läheltä hipaisten Rämsänrantaa, polki pitkiä polkuja, soudatteli itseänsä veneillä kuin paras kinkeripappi, aterioitsi puolipimeässä tallissa, puhutteli tuhmaa talonpoikaa kuin ihmistä — varmaan hänen majesteettinsa olisi rautatienkin raukoille rajalaisille antanut, jos moisia ylöllisyyksiä siihen aikaan olisi ollut esivallan hyllyltä ottaa — rauhan tiet hän sentään rakensi ja pyhät perustuslait vahvisti, ja Suomen kansan lapset saattavat vielä tänä päivänä laulaa esi-isiensä muistovirttä: ei ollut ylpiä se keisari — kansan keskessä kulki — omilla silmillänsä kirotun korven siunasi!

Milloin Suomen suuret samoin tekevät? Milloin on siihen aikaa? Eipäs — eivät kulje — ei ole aikaa. Mutta Suomen kansalla siellä korvessa on kyllä aikaa kärsiä, aikaa — odottaa. Vuosisata siellä pohjan perillä on kuin yksi päivä etelässä — ihminen töllöttää kohtaloansa — —

Niinpä töllöttivät Petkelkylän asukkaatkin itsekukin isäntä mökissään
ja talon tapaisessaan ympäri mustissa jäissään murmelehtivaa
Petkeljärveä. Mainitsemme moniaita. Petkeleen talot — Lintuniemi
— Huhmarniemi — Elettävä — Harmajavaara — Rääppänä — Heporanta —
Joutsenvaara — Luuta-aho — Lutikka — Mullimäki — Ryysyranta.

Savu nähtiin naapurista kevätkalseata taivasta vasten — naapuria itseään vain ei näkynyt. Joskus sentään rysillään. Tai venehylkyänsä tulvan tieltä pelastamassa pajupensasten välillä. Tai rännin akka vastapäisellä rannalla ensimäistä suvipyykkiänsä survomassa, ukkonsa paitaa raikkaassa rantaporeessa huuhtelemassa, höyryävä pata rantakivillä. Siinä jo lapsetkin laivasilla mustan louhikon liepeellä, lastuja rantaporeeseen paiskelemassa. Korven kesä!

Kukin kurja kelirikon vankina eleli omaa elämäänsä. Tunkio oli vielä tönkistyksissään, peltotilkut jäässä, hevosettoman pieneläjän ei kannattanut routaista maata möyriä. Kyllä vain nyt korpirojua olisi sopinut keittää joka mökin nurkassa, jos olisi ollut mitä pataan paiskata. Ei päässyt poliisi! Vaan pannappa viimeiset jumalanviljansa viinaan — synti suuri.

Oli sentään Ryysyrannan Joosepilla puolenkymmentä pulloa valmista vietävää, vaan ei päässyt viemään— rahan puute oli kova — omat jauhot lopussa — kahvia ei viikkokausiin hörpätty — tupakan pätkää ei tuvassa. Nuusa, nuusa, kaiken nuusa! Ja sotkuinen elämä — sisältä ja ulkoa. Akka kaikesta kärmeissään, eikähän se ihme ollut. Kymmenettä lastaan kohdussaan kantoi — tässä penskain peherryksessä, niin huonossa hökkelissä, pahansiivoisessa pöksässä. Ja russakoita niin että kihisi — nyt kevääksi niitä vasta Jumala oli siunannut sikiämään — tai kukapa sen tiesi, olivatko luojankaan luomia. Ristiksi asti niitä vain ripisi — viimeiset jauhonrippeet joukkopiirityksellä valtasivat, taikinasaaviin tunkeliaat tuppasivat.

— Miksi et, Jooseppi parka, pane jäniksen karvoja lavihtan jalkoihin, jotteivät taikinaan pääse? muistuttaa Kaisa-Reeta.

— Vai et jouvva! penää siunatussa tilassa pullisteleva emäntä raiska, — vaan jouvvatpahan muuhun joutavaan…

Nyt se taas Kaisa-Reeta sitä yhtä ja samaa asianhaaraa penkoo, ajattelee Jooseppi. Se on niin kovin kärmeissään siitä että isäntä taas on raahannut muurit ja rankit ja tislaustorvet kotiin, vaikka selvä kai se pitäisi olla ettei poliisi Pirhonen arvaa tulla heitä hätyyttelemään, kun ei silloin pääsiäisen tienoissa retkensä onnistanut. Mikäpä siinä, koska ei Pirhonen pistäy, niin tislaa taas tinktuuransa kotikodassa. Hankalaksi se kävikin sinne Pahankolon uruun höskä hoitaa. Ja siellä lopulta niin kummitteli — se vanha kehno siellä yökaudet pörräsi ja Aapelia pelotteli. Vaan kotona ei poikakaan pöpöjä pelkää.

— Leivinuunikin rikki, jatkaa emäntä huomautuksiaan. — Eikö sinussa kehnossa ole sen korjaajaa?

— Paavo, Huhmarniemen Ukko Paavo kiukaan korjoaa, jahka kerkiää, julistaa Jooseppi, veneen hankapuuta veistellen.

— Ja noilla lehmärievuillakaan ei ole lehdenlentävää syömistä, valittaa edelleen emäntä.

— Aja! Kolmatta päivää jo taivasalla — mitä ne sieltä löytävät? Petäjän kylkiä jyrsivät, sammalia tuuhkailevat turvillaan. Ja ammonnan mölinällä tullaan kotiin aivankuin oisi mörkö kintuissa.

— Ka kesähän tässä on kynnyksellä! naukasee Jooseppi iloisella äänellään.

— Juu pirhana! julmistuu emäntä. — Kesä! Vasikkakin tappaa piti oikean ravinnon puutteessa. Niin kaunis vasikka että unessa vielä kummittelee… Tuotkos, retkale, niitä kesävaatteita, vai akkasi arkkuun panentaako vuotat? Ja mikä ne nuo sikiötkin parantaa! Et viihtinnä kelin aikana lääkettä ottaa atteikista. Jumalako heihin, viattomiin raukkoihin, tauvin lykkäsi? Liisa Valppu kuin palttina kalvetusta läsii ja Eino Jaakoppi yskässä ja yltäpäältä ruvessa. Vai kesä! Tälle akalle se vasta kaunis kesä tulee ja pian tuleekin!…

Jooseppi ei kestä tätä kotiteatteria, vaan koppaa kirveensä ja kapistuksensa ja hölkyttää juoksujalkaa alas venerantaan. Housunsa takamukset lautasen kokoista paljasta paistaa ja paidan hihat riekaleina kevättuulessa lepsattaa…

Ollappa Pietarsaaren pikanellia mälliksi! »Ryyppyä en ota, en ota!» päättelee mies: »vaikka elämän väkkärä niin taas surkiasti surraa…»

Kun tästä pääsisi liikkeelle — Jooseppi kaputtelee veneen hylkyä, naulaa hankapuut ja tukkii rievuilla rakoja… Huono on vene — jos on huomenna paistetta, niin tervata pitää — muuten se vuotaa eikä paljon puutu ettei hajoa. Veneen raato! Auki päinkin jäi syksyllä. Jooseppi katsoo ja arvelee: Taivas tärveli hyvän veneen…

— Se ei tervanpoltto köyhällä kannata, jos ei varsin viinankaan, vinkuu
Jooseppi.

Kääntävät siinä Aapelin kanssa veneen kumolleen ja Jooseppi noituu veneen viheliäisyyttä:

— Kato hylyky kun on kulunna. Sen se teki kun syysmatalalla koskissa kolasi. Uusi emäpuu laittaa pitää ja kivasti!

Hän panee Aapelin aidan taakse etsimään sukeata kuusta, jonka janhuksesta emäpuu on tehtävä. Itse jää paikkailemaan veneen ulkopohjaa. Kiputtelee, kaputtelee…

Mustat jäät niin mukavasti murmattelivat vinhassa kevättuulessa. Jättiläisjäälautan särmä sahasi rantautunutta lauttaa, yhtäkkiä katkesi iso lautta ja nyt luistivat kaikki perävilkkaa eteenpäin tuiman tuulen painamina, mutta siinä taas tuli töksäys, ensimäinen kappale karskahti muruiksi, toinen hyökkäsi pinnan päälle, kunnes kaikki pysähtyivät liikkumattomaksi massaksi. Mielihyvällä katsahtaa Jooseppi avovettä. »Annahhan survoo, annahhan survoo!» Samalla hän kuulee suurten siipien havinaa päänsä päältä, katsoo — lumivalkoista kiiltosilkkiä vilahtaa ilmassa, pitkiä kauloja — joutsenparvi lentää Pahasta korvesta päin Petkeleen yli. »Jokohan nuo tuonne Konkonsaaren kupeelle alaslaskevat — peeveli kun ei ole pyssyä!» ajattelee Jooseppi kämmenselkänsä alitse tirkistäen. Oli hänellä joskus suustaladattava ollut, oli kerran — esikoisensa Aapelin luomisaikoina — tuollaisen komean Pohjolan laulajan kevätsulasta ampunut… siksikö lienee elämä Ryysyrannassa mennytkin vähän vikaan? — hokivat vanhat joutsenta pyhäksi linnuksi — ei olisi mitenkään saanut ampua, vaan hän, Kenkkunen, oli uhmapäissään päräyttänyt…

Jooseppi kaputtelee venettään veden hengessä ja kuulee käenkin kukkuvan vastarannan sakeassa törmäkuusikossa — ihanat tunteet värähtävät hänen povessaan — »se tuo käki on kevätkorven runoniekka, ihmisen ytimiin saakka se helskyttää», ajattelee ryysyinen mökinmies, jolla hänelläkin on ollut oma nuoruutensa ja ihanneaavistuksensa.

— Kuk-ikuu — kuk-kuu — kuk… Mutta samassa kuulee hän jotakin muutakin: Aapelin hätähuudon aidan takaa. Jooseppi hätkähtää: Mikä sille pojalle nyt tuli?

Läähättäen hän rynnistää metsään — siinä jo Aapeli nilkuttaen ehättää vastaan täyttää kurkkua ulvoen ja painaen kädellään vasenta, viileskeltyä, verenpunaista housunpolvea — kirveellä on lyönyt polveensa poika rukka, verta tulla lirisee suuresta haavasta korttelimäärin sammalelle, yli saapasvarresta punaista pursuu…

Ei ihan neuvottomaksi isä Jooseppi joutunut poikansa tapaturmassa, vaan oman paitansa vasemman hihan puukollaan olkapäästä irtipoikki kumautti ja sillä siteellä lujasti puristi ympäri polven, jotta verenvuoto vähänkin tyrehtyisi. Hellävaroen nosti Aapelin yli seiväsaidasta ja talutti kotipihaan. Mutta akkunan rikkoruudusta jo katsoo pojan äiti että nyt sieltä tullaan verisin vaattein — se viinankeittäjä, aviomiehen kampura, ja äidin esikoinen…

Ja pahasti parkaisten Kaisa-Reeta silloin pyörtyy siihen paikkaan lysähtäen lattiaan.

Olipa kuin itse vanha kehno vihtahousu karvakyöpeli sieltä Pahankolon urusta olisi puhaltanut kaikki pahat yhteen hengenvetoon Ryysyrannan raukan päälle näinä kovanonnen päivinä! Ei siinä kyllin että emäntä viimeisillään voihkien huohotti heikossa tilassa maaten yhdessä nurkassa, Aapeli kirveshaavaansa tuskitellen toisessa, Liisa-Valppu syömätönnä kolmannessa ja pieni Eino Jaakoppi kamalasti rykien, nenä tursuen, piehtaroi itkien likaisella lattialla, yltyleensä ruvessa.

Vielä lähetti Paha pahempaakin. Seuraavana päivänä näet se toinen lehmä, se kunnanlehmä Rinsessa nimeltään, metsään ajettuna, laskeutui nälissään urun pohjaan ja putosi puroon — sieltä sen iltapäivällä löysi Jooseppi kyljelleen kellistyneenä, takasorkistaan kiinni tarttuneena, ja jääkylmä purovirta viilteli sen pään ylitse — siihen oli köntistynyt elukka riepu.

— Nyt itse pääperhana otti! Hän olisi tahtonut huutaa, vaan kurkkua kuristi kuin pihdillä, avutoinna hän katsahti ympärilleen, älysi sentään kirveellään kaataa puun ja työnsi kangin lehmän ruhon alle sekä sai kuin saikin väännetyksi raadon kuiville. Tunnusteli valtasuonet ja rintaontelot, avasi kidan, veti ulos kielen, hieroi sarvien väliä — poissa oli henki, ei vironnut enää Prinsessa.

Silloin Jooseppi muitta mutkitta työnsi puukkonsa lehmän kurkkuun ja alkoi nylkeä Prinsessaa. Käki, harmaja lintu, siinä lenteli ympärillä kuin Pahan lähettämä sekin, kukahti kerran pari ja sitten kähisi, ilkeästi kähisi. Kukha käkhi? kukha käkhi? Ja varis, se haltijavaris petäjän latvasta raakkui hirveällä vimmalla loppumatonta kraa, kraa, kroaa! kutsuen kaikkia Petkeleen variksia ylimääräiseen kokoukseen. Vielä kuuskelaisetkin tuppasivat hyppelemään ihan lehmännylkijän silmille — ei ollut kenelläkään häpyä, koko luomakunta näin otti osaa Prinsessan kuolemaan.

Oli jo ilta, kun Jooseppi, verinen lehmänlapa kummassakin kädessään ja verinen nahka seljässä roikkuen saapui kotimökilleen — hän ei mennyt suoraan pirttiin, vaan ripusti taljan kujaan, mutta lavat hän kiidätti pieneen aitan tönöön, jonka kuulanreikäinen ovi pahasti narisi saranoillaan.

Sitten — niin — sitten oli pakko mennä pirttiin ja ilmoittaa totuus
Kaisa-Reetalle, joka sitä jo heikolla äänellä kyseli:

Kuin pyörremyrsky olisi emännän temmannut, hän ponnahti ylös ja kirkasi, kirkasi niin surkeasti että koko pirtti kauhistui, Aapelikin kavahti pystyyn silmät suurina ja pikku Kurli kätkyessä alkoi rääkyä täyttä kurkkua. Emäntä hyökkäsi ulos ja alkoi kuin hullu juosta ympäri pihaa päätänsä pidellen ja käsiään väännellen ja voivotellen: Voi Herra Jeesus, voi Herra Jeesus! voi Herra Jeesus! Jooseppi juoksi hänen perässään ja koetti tyynnyttää, ehätti siihen vapiseva ämmäkin ja tarttui tyttärensä käsipuoleen soperrellen:

— Ei saa, ei saa… asetuhhan… tulehhan pirttiin… toisinaan vielä… kunnan lehmähän tuo oli… ei se ole oma vahinko…

Saivat pirttiin taas emännän, joka vaipui lattialle karsinan puoleen ja nytkähteli koko ruumiiltaan kaikkien lasten itkiessä ympärillä ja Joosepin repiessä tukkaansa… Kumartui ämmä tutkimaan tytärtään ja kuiskasi Joosepille:

Ja saunalle riensi Jooseppi yskän ymmärtäen, sukkelasti survasi rohmuiset halot kiukaan pesään ja sytytti — pölähti pian tervashajuinen sauhu oven täydeltä — Irmeli tyttö vesiä kanteli — kiirettä siinä pidettiin.

Jos olisi saanut naapurista apua, vaan ei päässyt vesitse, ei jäitse, ja rantarommakoita myöten oli tähän aikaan mahdottomat matkat eikä ollut ketä pannakkaan apua hakemaan yötä vasten, kun oli Jooseppi ainut mies talossa ja Aapeli polvihaavaa poti ja Joosepin vielä piti joutua lehmän teurastuspaikalle viimeisiä lihoja pelastamaan, jotta jos hyvinkin kaupaksi kelpaisivat eivätkä ehtisi perin pilaantua…

Ja aamuyöllä se sitten tuli tähän pahaan maailmaan Joosepin ja Kaisa-Reetan seitsemäs lapsi, mustan riihisaunan lämmössä se ämmän syliin syöksähti, ämmän, joka sen vastaanottaessaan surkeasti siunasi, kun lapseen katsahti — vajanainen, vajanainen oli tämä tyttären kymmenes lapsi.

Niin voimattomassa tilassa oli äiti ettei vielä sinä yönä kyhäytynyt viimeistä totuutta tajuamaan, ja hyväpä olikin ettei tajunnut, muuten kai olisi siihen tekoteloilleen tyrmistynyt eikä ämmäkään kiiruhtanut ilmoittamaan ikävää, hoitelihan vain minkä kerkisi vapisevin käsin ja lonksuvin leuvoin kumpaakin surkeaa olentoa — sekä äitiä että vastasyntynyttä vajanaista…

Pisti Jooseppikin pahimoilleen pörröisen päänsä saunan matalasta ovesta ja tiedusti, miten olivat asiat? — ämmä miehelle nyrkkiä heristi, mutta samalla supatti korvaan ja myös viinatilkkaa pyysi synnyttäjälle ja kätilölle — itselleen.

Lennätti Jooseppi varpajaisryypyt riiheen, mutta itse ei pisaraakaan maistanut, lopen oli sielultaan näännyksissä ukko rukka ja kuin siivilleen lyöty paha mehto, Kenkkujen Kenkku, tänä kovan onnen yönä — ei maittanut koettelemuksen korpimarttyyrille maailman makea.

Vielä viiden litran vetoisen pullonkin hätäpäissään puhki kilahutti varpajaisryyppyä akoille noutaessaan kodasta! Viissatanen siinäkin vilahti ilmaan kuin savu!

Ja aamulla sitten kaiken jatkoksi romahti Ryysyrannan pirtissä hajalle koko leivinuunin muuri, niin että kissa Mirkku säikähtäen hypätä loikkasi pölisevien kivien mukana alas lattialle ja kuin pommi poksahti vasten ovea.

Ihmiset ovat sentään vain ihmisiä. Vähän vastenmielistä on köyhyyden luomaan kurjuuden kuiluun kurkistaa. Siellä on niin tukahduttavaa. Siellä ei oikein ole puhdasta ilmaa eikä repäisevää tuulta… Toista on Jumalan luoma luonto — siellä löytää repäisevää raikkautta, voimakasta liikettä, korkeita tarkoitusperiä. Siellä on ilmaa ja tuulta!

Katsokaa, miten Pohjolan pitkä talvi murtaa kahleensa! Näytti jo siltä ettei kesää muka tulekkaan. Kelirikkoa vain kenkkuili viikosta viikkoon, makuutti jäitä järvissä, säästeli kuivia lumia pohjan varjoissa, ei paistattanut päivää, ei ripistellyt sulattavia sateita, ei pyyhittänyt pontevilla tuulilla, ei kehittänyt puoleen eikä toiseen, seisotti, seisotti vain alallaan ja kenkkuili, kenkkuili kevään ja kesän vaiheilla. Turhaan oli kuningas Kesä keveitä airuitaan Rämsänrantaan lähetellyt, turhaan raakunut oli haltijavaris petäjän latvassa, turhaan joutsenet etelää kohden lentäneet, turhaan käkikin kähykurkku, helkkyrinta, kukuskellut varhakesän valonvaljuina iltoina — turhaan kukaties tuo kunnanlehmäkin pudonnut Pahankolon urupuroon ja turhaan Ryysyrannan emäntä tekaissut heikon hedelmän. Kesän enteitä muka kaikki? Mitä tyhjää! Vasta kun viiden litran pontikkapullo poksahti rikki ja pirtin kiuvas romahti ja kissa Mirkku sai hulluuden kohtauksen, vasta silloin näyttäytyi kuningas Ryysyrannan kynnyksellä — hänen majesteettinsa, kuningas Kesä. Ja koko armeija hänen selkänsä takana, kuni Persian kuninkaalla Xerxeellä Hellesponton ruoskijoita, niin oli Suomen kuningas Kesällä selkänsä takana taivaan armeija, jolla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin piiskata ja pieksää Petkeleen järven pirulliset jäät mäskiksi. Juuri tänä päivänä — kaiken ryysyrantalaisen roskan ja romuskan kintereillä senkin tapahtuman piti.

Hirmuisena riehui myrsky! Kuin pohjoisnavan jääkarhu se hyökkäsi Pahankorven halki karjuen ja puuskuttaen, pakottaen itsensä Pahankin vaikenemaan, pannen jäykimmätkin petäjät heilumaan, pitkät kuuset kuhajamaan, komohongat hohajamaan, rutimoraidat maahan romahtamaan ——. Kauhistuneena koikutti haltijavariskin pakoon laskeutuen mykistyneenä Pahankolon pohjaan, myrskyltä suojaan. Kraa, kraa… Pois tieltä kaikki luomakunnan heikot!

Ja sitten Myrsky, kuin lentävä traaki, ryntäsi Ryysyrannan lahoa aitaa vasten, rymähytti sen kumoon, kiisi kuin jalopeura hulmuvin harjoin navetan seinää vasten, nyhtäsi irti oven, tunkeutui kujaan, paiskasi tyhjän tervapöntön keittokodan nurkkaa vasten niin että pullot sisäpuolella vain helskähtivät, riepotteli tunkion huippua, kiipesi viiritangon nokkaan ja katkasi kukon, joka sätkyttäen purstoansa lekutteli kuin eläväksi kukoksi muuttunut kauvas järvelle asti, sitten jyskytti julmuri saunan ovea, jonka takana sairas lapsiäiti lepäsi, mutta jätti sentään onnettomat rauhaan. Mutta yhtäkkiä sai Myrsky lisävoimaa takaapäin — ja nytpä hyökkäsi koko tuulisoturikomennuskunta piirittäen Ryysyrannan päärakennusta vastaan, tärskytti seiniä, kapusi kahtapuolta räystäälle, äkkäsi tuon ikivanhan malkotuohikaton vallan heikoksi hetaleeksi ja yhdellä nykäyksellä repäsi koko höskän irti—pellolle lensi kuin suuri leija Joosepin korpihotellin vesikatto, mutta välikaton eli laipion jätti tuulen herra rauhaan — siinä nyt törrötti Ryysyrannan pahainen pirtti kuin itämainen savimaja tai muinaisbabyloonilainen temppeli, jonka tasapintaiselle katolle pyhät miehet nousivat jumalia rukoilemaan…

Nouse Jooseppi jumaliasi rukoilemaan laipiollesi sinäkin, nouse, jos pää pitää!

Sitten kävi Pohjan tuuliarmeija leveällä rintamalla Petkeleen järven kuolemanmustan jääkaartin kimppuun, torvet soivat ja sotarumpu pauhasi, ammuttiin kaikilla aseilla, kuularuiskuja edustivat raekuurojen tiheät päristykset, sadat tuhannet ruoskat vinkuivat ilmassa — vihollinen pani ankarasti vastaan ja nosti murisevan sotahuudon sekin — »emme muka peräydy, emme tuumaakaan! Antaa tulla vaan!»

Mutta Pohjan tuulikuningas, tuo lentävä napatraakki, lisäsi lisäämistään ilmailuvoimiaan — se pudotti tuhat tuulipommia nopeasti kiitävistä lentokoneistaan; tuulipommeja, jotka räjähtivät pudotessaan jääarmeijan keskelle; syntyi aukkoja, syntyi hirveätä hajaannusta, katkeili mahtavia ketjuja, kaatui vihollista kuin heinää yhteen rykelmään, kasautui valkoisia ja mustia ruumisröykkiöitä, ruuhkautui rintamasotilaita tulilinjoilla — pois alta! pois edestä! väylä auki! soi sotahuuto päälleryntääjän puolelta, mutta päällehyökätyn puolelta kantautui korviin vain vaikerrusta ja kuoleman kaameata korinaa. Kuni muinaissparttalaiset kuolemaa halveksuen pienen, rakkaan synnyinmaan puolesta mies mieheltä sortuivat Thermopylain vuorisolassa Persian valtakunnan ylivoiman hyökätessä ja kaartaessa kaikilta tahoilta, kavaluuttakin hyväkseen käyttäen, niinpä myös pienen Petkeleen kaukaisen korpijärven talvinen jäärajavartiosto sisukkaana sortui sijoilleen tai hyvässä järjestyksessä vastaan hutkien peräytyi tuuma tuumalta kauhean ylivoimansa tieltä, uhraten olemassaolonsa kotiseutunsa puolesta. »Vaeltaja, vie sana lakedaimonilaisille että me olemme kaikki kaatuneet uskollisina isänmaan laeille.»

Niin, Pohjolan kuningas, jonka nimi ikuisesti on Myrsky, pieksätti pieksättämistään Petkeleen keväistä jääulappaa, ampui sitä toinen toistaan seuraavilla tiheillä raekuuroilla ja survoi tuhansilla tuulisäkeillä — kas! jo murtui tuo itsepäinen jäinen rintama, ja kaamea kuoleman sorina soitteli sosetta — vielä nousi tuhansia piikkejä, välkähteli falangin keihästen kärkiä, mutta väylä aukeni, tuuma tuumalta kuin kallioseinä poran edestä, tuumista karttui syliä, sylistä venähti satoja metrejä, kilometrejä… Niin pyyhki hänen majesteettinsa Suomen Kesä tieltään kaikki esteet — kas! jo nousee valkea lippu, antaumuksen armas silkkisiipi vastapäisellä rannalla — ja molemmat mahtavat ylipäälliköt, Talvi ja Kesä, rientävät riemumarssissa puristamaan toinen toisensa värisevää kättä.

Vapaana piehtaroi Petkeleen ulappa, aalto aaltoa ajeli, ikituttu, unen utuinen, sadun suloinen vedenloiske kierteli, kieputteli ympäri korpijärven koleita rantoja, viileä laine viilteli nienten neniä, suuteli saaria ja salmia…

Jopas pääsivät korpiukot liikkeelle, vetten väylät voimakkaasti vetivät! Pieni Petkeljoki yhdistää Petkeljärven ja Ison Rämsänjärven toisiinsa, sitä myöten kelpaa solua alas asioilleen. Paisuksissa nyt on Petkeljoki, yli uomansa pursuaa. Repäisevän alkuvauhdin antaa jyrkkä Repolaisväylä, jonka niskassa Petkeleen ikivanha vesimylly pyörii — nyt ei se viikkokausiin tosin ole pyörinyt, koska ei kansalla ole mitä jauhattaa. Ei joka ukko uskallakaan surahuttaa alas ensimäisestä koskesta, kovin on kiivas vauhti, väylä soukka, rantakivet vihaiset — niihin jos paukahtaa kokka, niin se onkin paukaus — saattaa siinä räsähtää rikki heikompi vene. Solahtaa niin tuimasti pieneen lampeen tuo ensimäinen putous, sitten alkaa Pitkäkoski, hurjasti sekin venettä vetelee ja pitkähkö se tosiaan on, kaksi-osainen. Kauniit on korpijoen kaltaat, kohoaapa kainot kalliotkin kyljissä. Ja sitten purskautetaan Pitkään suvantoon, nimensä kaltainen sekin. Senjälkeen seuraa kolmas kohisevainen, veikeästi vetäväinen Kaarikoski. Kipperästi kihisee neljäskin laineluisku, raakkuva Variskoski. Siinä on siivo Varislampikin, ja siunatuksi lopuksi lopsahtaa kiemura, arvoton Akankoski. Siinäpä kaikki! Petkeljoki on vain pienoisjäljennös, miniatyyri syvennyspainos suuresta Rämsän emäjoesta, joka vetää kolme sataa virstaa alas merenrantaan. Vetäköön — petkelkyläläisille, pieneläjille on pikkurikkinen Petkeljoki parahultainen passeli. Sen kaino kapeus, sen kääpiökosket, sen lapsellinen lyhkäisyys kuvastaa selvästi koko Petkelkylän lapsipuolielämää — juuri tuollainen ollakkin pitää joen jorina sille Suomen kansan murto-osalle, joka Petkeleen rähjäisissä mökkilöissä tasavallan hengellistä männynkäpyä idättelee. On sentään vähän vaikeata mennä väittämään, miten päin suhde oikein lienee: Petkeljokiko vienolla, villillä vilinällään on sorvannut petkelkyläläiset juuri sen karvaisiksi kuin ovat, vai onko se vain sokea sattuma ettei luoja luonut petkelkyläläisille valtavampia veneväyliä? Ollappa leveämpi ja pitempi joki ja korkeammat kosket! mukavapa olisi nähdä, Ieveneisikö, piteneisikö, korskistuisiko myös Petkelkylän elämä? Näin jokainen isänmaan saloseutu määräperäisyydellään lyö ikuisen leiman sen maisemilla majaileviin ihmisiin. Luonto luomansa vormuihin valaa.

On Ryysyrannan Jooseppikin jo liikkeessä, ypöyksin Petkeljoen niskaa kohti soutelee, pontikoita veneen pohjalla ynnä itsekuolleen lehmän lihoja, niitä Prinsessan lihoja…

Minkäs sille taisi että löi Aapeli kirveellä polveensa, minkäs sille että pulskahti Pahaan puroon Prinsessa, minkäs sille että oli tulla hulluksi akka surusta ja säikäyksissään synnytti vajanaisen lapsen, minkäs sille taisi että romahti kiuvas, minkäs sille että särkyi se viiden litran puteli, minkäs sille että pohjanmyrskypäivänä, jolloin suuria petäjiäkin mätkäytti torikalloineen kankaalle, repäsi rentonaan pirtin katon ilmaan ja lennätti viirikukon järveen? Vahinko ei tullut kello kaulassa, voimaton oli ihminen kovan kohtalon koprissa. Kopristeli, kopristeli se miestä, metsän menninkäistä, vaan kestää piti ne kopristukset ja uskoa elämään…

Hip-helleree! Mukavalleppa tuntui taas luikua omalla veneelläänkin vettä myöten, vaikka vuotihan raato näin kevätkesästä, joka kymmenen minuutin päästä sai äyskäröidä — se oli ensi vuorokautena läpilirittänyt kuin seula, vaan jo oli asettumassa, kun oli Jooseppi pari päivää turvottanut…

Pitiköhän peräköydessä laskea Repolaisväylä, vai uskalsiko porahuttaa läpi huoparilla viilettäen? — annahhan kun käväsi Mullimäen Juusolta kysymässä, tuossa se oli Mullimäki ihan kosken korvuksilla, korkealla törmällä.

Mutta ei ollut Juuso kotona, kirkonkylään oli hänkin kiiruhtanut, akka karsinasta tokasi:

— Ka laske vaan ales — housuthan sulla on jalassa — mieshän tuota out olevinasi sinnäi!

Lieneekö vähin pilkannut Juuson akka, se oli nyt sen sorttinen suustaladattu, ei aivan vähän katkera, kun ei se heidänkään elämänsä liene ollut silkkiä ja samettia. Vaan kun kuuli kaikki naapurin viimepäiväiset onnettomuudet, niin siitäkös hyrähti ikäänkuin hyvilleen muija, toisen kurjan kova kohtalo näet ikäänkuin lievensi oman onnen osaa. Ja ystävällisemmin nyt toimitti Joosepille että:

— Jo eilettäin velimiehesi, se Elettävän Konsta, komeasti ales hurautti, niin jotta mela vilahti!

Niin siitä Ryysyrannan Jooseppikin sydäntyi samaa temppua koettamaan, ei tahtonut olla Konstaa kehnompi.

Ja veneelleen palasi Jooseppi, viskasi veden äyskärillä ja tarttui huopariin — ant hurottaa vaan! Olipa urhon näköä Kenkkujen Kenkussa, kun selkä köykyssä, suu suipparassa, hatunhetula takaraivolla, tanakasti puristaen kaksin koprin huoparia, silmä kovana työntyi alas vesimäkeen, johon Repolainen miekkosen pontikoineen, Prinsessan-lihoineen vihaisesti nielasi. Liehahti siinä tukka jos ryysytkin, lepatti oikeanpuoleinen paidanhiha, vasen ei lepattanutkaan — sehän oli tarvittu niissä kirurgiasioissa, vaan oli kyllä takkikin matkassa sitä paljautta peittämässä, pontikoitten ympärille oli takki kääritty kokkaan, mutta Prinsessan maalliset jäännökset kopisivat pinossa pintturin kohdalla.

Silmä kovana, silmä kovana — jo raapasi hännän alta, vaan antoipa raapaista, samassa se jo loppuikin loiskutus ja onnellisesti lipui kallis lasti ensimäiseen suvantoon — vettä vain vietävästi oli purskahtanut veneeseen, heti täytyi ajaa ennenkuin toiseen koskeen kantautui. Rykäsi kimeän kaikuvasti Jooseppi, rinnassa outo riemastus, konsa Pitkäkosken nieluun tempautui — karikot kahtapuolta vain vilisivät, sukkelasti kuin sukkula sukelsi vene alas väylää ja koreasti koski korvissa kohisi — vaikka lastenleikkiähän tämä kaimakosken kuohina oli emäjoen paljovetiseen Pitkäkoskeen verraten. Hyvin se vain meni, mutta vesilastissa lotisi veneen hylky, suurella suvannolla taas täytyi tyhjäksi ammentaa ennenkuin airoihin tarttui. Kaarikoskessa kovasti rytkäytti niin että lehmän lihoista kimpale kirposi koskeen, vähällä ettei hulahtanut vettä täyteen koko purtilo. Visusti tutki veneensä Jooseppi ennenkuin neljänteen koskeen ruohti — siinäpä tuo Prinsessan reisiluu tulla tuppelehtikin jäljessä, Jooseppi nappasi sen kiinni ennenkuin se upposi. Seisaallaan ja silmä kovana laski hän tottuneesti alas väkevän Variskosken ja kulki huopailemalla halki Varislammin, jonka kimmeltävissä poukamissa kesän ensimäiset vesilinnut pyrskähtelivät pakoillen matkustavaa ihmistä. Sen viimeisen kiehimän, kiemuraisen Akankosken viiletteli Jooseppi vihellellen, vaikka sai sitä siinäkin tirkistää ettei hullusti laskenut — moni Petkeleen ukko oli Akankoskessa pöksynsä kastellut, ne akkaväen väylät kun ovat aina vähän viekkaita…

Kas niin, nyt oli hän Ison-Rämsän vesissä kiinni. Jo levisivät väylät väljälleen tässäkin järvessä, siellä täällä vain ajelehtivia jään järkäleitä ja etelän rannat männiköitä myöten kukkuroinaan särmikkäitä, lasinvihreitä ahtotyrskyjä. Jooseppi asettui teljolle ja alkoi rivakasti soutaa.

Kumpaan paikkaan hän tässä ensiksi menisi, kirkonkyläänkö vai kasarmiin? jospa ne hyvinkin siellä rajavartiostossa ostaisivat Prinsessan lihat, niin pääsisi heti rahoihin. Ja kyllähän ne soltut vängällä viinaksetkin valtaisivat — on siellä sellaisia hummeripoikia, iloisia kersantteja ja korpijallia, joille kelpaa. Ja vääpeli Veitikainenkin, viisas vekkuli, se rulettilaulaja, kernaasti kaulaansa kastelee. Ja luistaa toki alas luutnantinkin kulkusta — savolainen piällysmies. Kyllä Kenkkunen kaikki tuntee ja kaikki tuntevat Kenkkusen!

Mutta vaikka Jooseppi kuinka koetti tuudittaa tunnelmansa reippaaseen elämänuskoon, niin heti koskilta selvittyä pyrki outo painajainen masentamaan mieltä. Kuta lähemmäksi souteli kasarmialueen rantamia, sitä kirpeämmin kirvelivät sydänalaa vaimonsa varoitukset kotoa lähtiessä. Se oli näet Kaisa-Reeta sieltä synnytyssaunansa ovelta kurkottanut kalpeata päätään ja heikolla äänellä kieltänyt miestänsä enää tekemästä pontikkakauppoja kylillä. »Paha tuloo, jos myöt… se on mulla niin tunnossa.» Jooseppi oli vastannut että »täytyyhän ne märät myödä, kun on kerran keitetty».

Niine hyvineen kotoa oli lähtenyt. Ämmä vielä jälkeen huuhunnut että »kätilö kuhtua pitää vajanaista lastasi kahtomaan!» ja sen oli kyllä Jooseppi luvannut. Vaan sitä ei ollut saattanut omalle akalleen luvata ettei pontikoitaan rahaksi vaihtaisi. Sitä vartenhan aine oli poltettu, jotta jälleen pääsisi elämisen makuun. Mutta Kaisa-Reeta rasituksissaan pyrki panemaan kaikki onnettomuudet salapolton syyksi Vajanaisen lapsenkin saannin!…

Jooseppi souteli ulommaisia rantoja niin ettei joutuisi kiusaukseen poiketa mökkilöihin — Karihtaniemen väkeä hänellä ei haluttanut vähääkään tavata.

Kaunis oli sää, jäistään vapautunut Rämsä väilehti kirkkaana ulappana, jonka sysimustaa pintaa vain maininki keinutteli. Suloisesti säteili aurinko paistaen kuumasti soutajan selkään. Neitsytsaaren taitse souteli Jooseppi katsellen vitaan kupeelleen vastapäistä, korkeametsäistä manteren rantaa ja sen törmällä kohoavaa huvilaa:— siinä oli merkillinen talo, kun talvikaudet autiona seisoi ja asukkaat elelivät Helsingissä — sitä sellaista elämänmuotoa ei talonpoika hevillä ymmärtänyt. Mahtoiko tulla taas kotiinsa kesäksi, »Korpipalatsin» isäntä? Mukava sen väljissä suojissa oli aina kesäisin pistäytyä porisemassa, melko alhainen se oli herra rahvaan parissa. Kunpahan taas kotiintuisi juhannukseksi — tohtori — niin käväseisi hänkin huvilassa elämänhuolistaan rupattamassa.. miettii Ryysyrannan Jooseppi ja soutelee sivu pitkin pohjanrannikkoa.

Tulvillaan on järvi, matalatkin rannat syviä. Kun oisi käydä tuossa Haukkurannassa sen Haukku-muorin puheilla ja keinotella itselleen niitynrepaletta kesäksi! ajattelee Jooseppi. — Vaan se on niin pahasisuinen muorin ryökäle ettei sitä joka jussi ruohi puhutellakaan. Rämsänrannan räikkäleukaisin mummon möhkäle, rikas kuin piru ja kitsas ja epäluuloinen, pahansuopa! Kungastuolissa vain istua röhöttää syöskumi piippu suussa ja haukkuu kaikki ihmiset varkaiksi ja väärintekijöiksi. Koko Rämsänrannan maat ja mannut se omikseen väittää ja leuhkaa ponkaansa käräjillä käyttää. Konjakkia juopi ja kiikarilla järvelle kahtelee — ja utelias kuin harakka, hänen, ikälopun akan muka pitäisi kaikki asiat tietoonsa temmata! Jo se on monen herrankin kartanostaan myrkkykielellään kyydinnyt — Haukkurannan mumma! Ja vielä lisäksi se on uskovainen ja miesvainajaansa, murhapoltosta syytettyä, viattomaksi kehuu… Muistaa Jooseppi miten se sanoa sutkautti silloin kun oli seurakunnassa se opettaja Arttu Narttusen roskainen tyttöjuttu: »Kolome on putipuhdasta miestä elänyt tässä matosessa mualimassa, jotka eivät syntiä ole tehneet: minun mies vainajani — Arttu Narttunen ja — Jeesus Ristus!» Niinpä vain sanoikin Haukkurannan mumma.

Mokomia muisteloita haudoskelee Jooseppi Kenkkunen siinä talon lähettyvillä soudellessaan. Kyllähän se Haukku-mumma toisakseen hyvinkin taitaisi niitynrepaletta lainata köyhälle, jos sitoutuisi koko kesäksi sille korpirojua völjäämään. Vaan piessako hänen pötsinsä saisi pullollaan pysymään — haettakoon kolmen tähen koljattia Kuopiosta asti!

Sivu on Jooseppi jo lipumassa talon kohdalta, kun havaitsee että siinähän mumma murilas parahiksi möllöttää pirttinsä portailla ja kiikarillaan Joosepin venettä tirkistää. Ettei vain huutaisi ja vinkkaisi luokseen?

»Kissanhäntää minä hälle keitoksiani — se vain tekisi vaihtokaupat eikä antaisi ristuksen killinkiä, vaan mulla on rahan nuusa», päättelee itsekseen Kenkkunen ja kiskoo kaikin voimin sivu niin että kokka kohisee. Jo on tuntenut sivusoutajan, syöjätär, jo huitoo kämmeniään häjy, vaan hänpä, Jooseppi, ei ole tietääkseenkään…

Niemen kärjen suojaan souteli Jooseppi, kaarteli vähin vasemmalle — siinä oli se emäjoen niska, jossa laaja nielu veti valtavaan koskeen, sen mokoma koski vaikutti kaameasti petkelkyläläiseen — tuonne ei totisesti ollut asiaa. Junttalan mökki kyhjötti emäjoen niskauksen toisella rannalla, tulva näkyi portaita nuolevan. Kenkkunen, sivu soutaessaan tästäkin, tekasi arviolaskun siinäkin pisteessä piilevistä ihmisistä:

»Jämerä ukko se on Juntta ja viisain mies koko Rämsänrannan seurakunnassa — hokevat sen lukeneen kaikki kirjat — vaan piessako hänessä peukalonsa putroon pistänee, jotta ei elämänpäivinään saanut parempaa tönöä pystyyn kuin minäkään? Vaikka ei ole alastonta lapsilaumaa ympärillä ja Iaskumies on mahtava, ruunun virkaniekka ja kalakorppi mahoton — eikä edes viinoja viljele, — niin rähjääppä siinä vain viimeiseen päivääsi asti mustan muorisi kera ja kuole tyhjän pussisi päälle, kirosana kielellä! Ka se ukko sitten on osannut oikean ritiikin ryöpsäyttää tästä maaliman politiikasta ja porvalivallan puutoksista, vaikka ei päivääkään ole parlamentissa istunut, puhas mokraati. Vaan jokohan tuo niin vain lienee ettei kirkkahin älykään auta ihmisen lasta ylös korpikirojen rimmestä? Siihen juutut jaloistasi kuin tämä samainen kippurasarvinen kunnanlehmä sorkistaan Pahan urun puroon. Hyvä on ukko Juntta, hyvä — en sano pahaa…»

Sinne kasarmialueen rantamille nyt nytkytteli Jooseppi ja laski veneensä pajupensasten suojaan. Pontikat pensasten sisään kätki, yhden pullon vain poveensa painoi ja Prinsessa paran lihoja läksi kasarmille kaupittelemaan — Kenkkujen Kenkku.

Eivät kopeutuneet kotosalle ne hilpeät hummeripojat, korpijallit ja kersantit. Ei ollut vääpeli Veitikainenkaan kasarmissa ja luutnantti oli ratsastanut apteekkineidin kanssa kylille. Prinsessan lihat kyllä ostettiin, mutta kun muonamestari kuuli että lehmä oli puroon hukkunut, niin polkuhinnan vain antoi ja pahanpäiväisesti haukkui. Parille tutulle kotipuolen nahkapojalle Jooseppi sitten pullollisen pontikkaa möi, mutta kun soltut äkkiä keskellä päivää tulivat humalaan ja tekivät tuhmuuksia, niin päivystäjä meni ilmiantamaan vääpeli Veikko Vartiaiselle että ne ja ne tekivät hutikkapäissään sitä ja sitä. Veikko Vartiainen, nousukas, oli ankara järjestyksen mies ja läksi kahden sotamiehen seurassa heti ottamaan selkoa, mistä viinakset keskellä kesäistä päivää kasarmiin tulivat, ja pakotti humaltuneet pojat ilmiantamaan, kuka kulkuri pontikat toi. Ryysy-Jooseppi oli juuri veneeseensä astumassa soutaakseen kirkonkylään, kun hänet kopattiin niskasta kiinni.

— Minkä lemmon lehmän? ärjyi vääpeli tietämättä kaupasta muonamestarin kanssa.

Toinen sotilaista löi kantapäänsä yhteen vääpelin edessä ja selitti
Joosepin puolesta:

— Vai niin, sanoi vääpeli nolattuna. — Mutta möit sinä pontikkaakin pojille. Kun et itse liene sitä keittänytkin?

— En elämänpäivinäni ole pontikkaa keittännä! änkyttää Jooseppi hirveässä hädässä. — Kyllä ne molemmat vallesmannit minut tuntoo. Niin saakelin mukavia herroja molemmat…

— Hyvä on, ukko rukka, saadaan ne asiat selville, kunhan tästä kirkonkylälle lähdetään. Minä pidän ensin alustavan tutkinnon. Ja ilmoitan puhelimessa Pirhoselle. Pojat! huusi virkaintoinen vääpeli, taluttakaapa tämä eppu takaisin kasarmiin…

Kovakouraisesti tarttuivat soltut Kenkkuseen. Kuin pahantekijää lähtivät taluttamaan ylös metsätietä, solttu kummassakin miehen kynkässä.

— Ei oo mun venneeni eikä tavarakaan mun ouk! valehtelee Jooseppi kauhussaan.

Vääpeli vetää kolme pulloa pontikkaa sammalien sisästä ja nostaa vasten kirkasta kesäaurinkoa.

Solttujen silmät pälyivät himokkaasti kirkkaisiin pulloihin, mutta vääpeli on tilanteen herra, joka määrää.

— Todistajain läsnäollessa otan minä takavarikkoon nämä äijän viinakset.

— Ei saa ottaa! kieltää Jooseppi. — Sotaherra joutuu semmoisesta pislaakista pirunmoiseen eesvastuuseen. Suomen laki…

Taas löivät kantapäänsä yhteen savolaiset soltut ja rääkäsivät yhtaikaa:

Oli se juhlasaattue: Kenkkunen rimpuillen kahden soltun välissä, virkaintoinen vääpeli pontikkapullo kummassakin vormutaskussaan pullottaen sekä yksi, suurempi pullo kainalossa.

— En minä karkaa! kitisee Jooseppi. — Kunhan irtilaskette — saatan minä ilman kainalokeppejä kävellä, ei tarvihe käsipuolesta kopristaa kuin minkähän roistoa…

Ryysy-Jooseppi miettii itsekseen: »Kiikkiin tässä kipsahti mies, mutta teen minä näille solttuherroille kepposet.»

Hän muistaa sanomalehdistä lukeneensa maailmansodan kaasupommeista taistelussa ja politiikassa — mitähän jos hänkin… Äkkiä soltut päästivät Joosepin irti.

— Helvettiäkö te häntä löysäätte? kiljahtaa vääpeli kaukaa takaapäin kapealla, kauniilla metsätiellä.

Soltut löivät hämillään kantapäänsä yhteen niin että paukahti, veivät kämmenselät päähineeseen, ja toinen ilmoitti juhlallisesti kummankin puolesta:

Nokkaansa tarttui toki itse komea vääpelikin kiiruhtaessaan Joosepin luo. Kylläpä vain hän raivostui!

— Herra pääjehu on hyvä ja maistaa itse, niin tietää — sullahan putelit on.

Älähti se koira, johon kalikka sattui. Tahtoi lyödä vääpeli, mutta
Jooseppi pinkasi metsän laitaan ja kivahti:

— Annahan olla, sotaherra, kajoamatta Suomen kansan köyhälistöön. Olee se esikuntai…

— Taitaapa olla kommunisti, lopetti vääpeli vihaisesti ja niin mentiin sisään kasarmin portista.

Poliisi Pirhosen kuulusteltavaksi Ryysyrannan Jooseppi sitten kuljetettiin kirkonkylälle. Pahasti he toisilleen irvistelivät kuin vihaiset pystykorvakoirat Goljath Pirhonen ja Jooseppi Kenkkunen. Poliisin silmät iskivät tulta — hymm, hymm, ähäts — jopas tartuit, ristikettu, käpylautaan. Mahtavasti teki Pirhonen protokollansa, mutta jyrkästi kielsi Kenkkunen pääasian — hänkö muka itse viinaa olisi keittänyt — mitä sitä tyhjää — toisten vaivaisten rojuja vain oli pelkästä ihmisystävyydestä joutunut veneessään kuljettelemaan!

Jooseppi pääsi vapaalle jalalle, varsinkin kun lupasi ettei kylästä lähde kotiinsa ennen seuraavaa päivää — oli paljon asioita ja ääretön kurjuus siellä kotona.

Aapeli lyönyt kirveellä polveensa! — pienemmät sikiöt ruvessa ja yskässä! — Rinsessa puroon pulskahtanut! — akka tehnyt vajanaisen lapsen! — kiuvas romahtanut! — katto lentänyt helvettiin! — ja kaiken nuusa ja nälkä kuin polseviikeillä! — sitä kurjuutta ei kyennyt sanoilla selittämään herra konstaapelille. Ja Jooseppi itki — itki herra konstaapelin edessä niin että herra konstaapeliltakin tipahti kirkas kyynel kauniille pöytäkirjalle. Kuulostipa, kuulostipa tosiaan kurjalta…

— Ja mitä varten minua, justiin kuin murhamiestä tai pahantekijää roistoa, kuletellaan käsipuolesta kopristellen solttujen välissä — sivilihän minä oun ja sivilinä meinaan ikäni pysyä! naukui Jooseppi lopuksi.

Pirhonen nielasi mielenliikutuksensa ja rykäsi kaikuvasti. Sitten loi hän tutkivan katseensa protokollasta Kenkkuseen. Mitä kaikkea tuo katse sisälsikään!

— Niin — kyllähän hänkin — Rämsänrannan poliisi, ymmärsi ihmisen elämän saloilla, mutta — — — Sen hän kyllä uskoi että Rinsessa oli pulskahtanut puroon ja Joosepin akka tekaissut vajanaisen lapsen eikä hänellä myöskään ollut mitään sitä vastaan että Ryysyrannan tuohikatto oli myrskyllä lentänyt helvettiin ja että ylipäänsä siellä oli pahasiivo ja kurjuus kotona, mutta ——

Saattoi siellä olla vähän muutakin kotona? Saattoi olla se salapolttimo, jota hän pääsiäisenä jo oli nuuskinut. Oli erinomaisen tärkeätä saada se nyt käsiinsä. Juuri moisen todistuskappaleen käräjänkäyntiä varten tarvitsee korkean kruunun uskollinen palvelija.

— No, saat mennä, sanoi Pirhonen, ja Jooseppi tuli ulos maantielle ja alkoi tallustaa keskustaa kohden. Pirhonen vielä näkyi katsovan akkunasta perään…

Jooseppi pudisteli itseään kuin koira, joka on paiskattu veneestä järveen ja uinut maalle. Liian hyvin hän vaistosi ja älysi että tuo Pirhonen vielä samana iltana lähtee viivana Ryysyrannalle viinatehdasta haltuunsa ottamaan, hävittämään ja protokolliinsa merkitsemään. Ja viimeiseen asti tahtoi Jooseppi tietysti pelastaa maineensa, perheensä ja vapautensa.

Jos siis oli Goljath Pirhonen ovela, niin vielä ovelampi osasi olla
Jooseppi Kenkkunen.

Sieltä Maakunnan pihalta hän supattelemalla tunkionurkan takana palkkasi kolmella kympillä sattumalta tapaamansa kotipuolelaisen, sen vanhan tuttavan, vähän löylynlyömän Pahka-Pekan viivana viemään viestiä akalle Ryysyrantaan jotta:

»Kiireenvilkkaa kapistukset korpeen — Pirhonen tulossa kuin tuuliaispää! — kyllä ne akat älyää!»

— Ka minähän toimitan tolokusti! lupasi Pahka-Pekka, työnsi Joosepin antaman pikanellipurun poskeensa ja läksi hölkkäsemään veneelleen, Rämsänsalmen rantaan, jossa petkelkyläläiset pitivät veneitään silloin kun ei ollut täyden jauhosäkin ottoa kylältä. Milläpäs Pahka-Pekkakin otti — ei ollut joka ukolla niin paljon retiittiä…

Joosepilla sydän hyppelee rinnassa, kun Maakunnan puodissa taas törmää yhteen poliisi Pirhosen kanssa — se on selvästi jo menossa — silmäkin niin kovana — ja sieppaa vain hienoja Saimaa-savukkeita vormunsa taskuun. Luopi Jooseppiin vallan merkillisen katseen, Jooseppi rykii ja kakii ja tahtoisi jotakin urahtaa, vaan sana tarttuu kurkkuun — jo poistuu Pirhonen puodista napit kiiluen ja virkalakki päässä.

— Saa kai sinne mennä — minun puolestani, naukasee Jooseppi teeskennellyn rauhallisesti. — Mitäpähän hyvää sieltä löytänee viinasantarmi, kun en minäkään löyvä, vaikka isäntä oon…

Naurahtavat siinä asiakkaat tiskin äärellä, kun Kenkkunen näin kehasee. Tottapahan tietää ettei sieltä kotoa mitään erinomaista löydä, koska ei mies itsekään löydä.

Itse asiassa on Jooseppi tulisilla hiilillä että miten lopultakin käynee ja lähtee juoksujalkaa kätilön puheille. Ja kätilön luota hän hiki hatussa, ryysyt repattaen, hyökkää päätäpahkaa päänimismies Carolus Koskelinin kansliaan pikkupappilaan ja huutaa jo kynnyksellä:

— Painahhan puuta! sanoi päävallesmanni ja lisäsi sitten iloisesti: —
Ja kiitos viimeisestä.

Ja kun avojalkainen rouva toi kahvia sekä miehelleen että Joosepille, niin lääkärin »kotilääkkeeksi» määräämää apteekispiritusta pirahutti Koskeliini kahvin sekaan ja nauravin silmin; sydämen pohjasta huoahtaen sekä taputtaen Jooseppia olkapäälle sanoi:

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Terve Kenkkunen! Koiran virka tämä vallesmannin virka…

Mutta kun Jooseppi oli kironnut sekä kieltolain että kiertolain alimaiseen hornan kattilaan, niin Carolus Koskelin rykäsi ja otti puheenvuoron:

— Kieltolakiko onnettomuus Suomen kansalle? hän huudahti. — Päinvastoin! Kieltolaki ja kiertolaki ovat rinnastettuja käsitteitä, vaikka pienellä eron vivahduksella. Nythän saa lain turvan jokainen, joka tahtoo olla ehdoton raitis tahi haluaa etteivät muka muutkaan saisi juoda. Ja nyt saa yleisen mielipiteen kannatuksen myös jokainen, joka tahtoo juoda. Toiset juovat, toiset ovat juomatta! Siis täysi vapaus tehdä kuten kukin tahtoo. Kieltolakiako kumota? Ei kieltolakia kannata kumota — silloinhan raittiushullut suuttuvat. Jos taas kiertolain hävittää, niin silloin juomahaluiset suuttuvat. Niinpä siis sittenkin juuri on hyvä — kaikki saavat mitä tahtovat!

Hän kaasi komealle rouvalleenkin pienen puolkuppisen ja ryhtyi sitten innokkaasti virkatoimiinsa.

Pahka-Pekka, mälliposki, löylynlyöjä, soutaa pikaviestiä niin että kokka hyrskii. Jo on päässyt Vanhanpiian niemen kohdalle ja livuttelee läpi ahtaasta Tuomarinväylästä, kun huomaa että lähti toinen vene jälkeen Rannilan rannasta ja kivasti tuleekin. Vaikka kaukana, niin huomaa Pahka-Pekka pienillä mykrän silmillään että se on kirkonkyläläisten veneitä, maalilaita — punaista ja valkoista vilkkaa ja airon lapoihin iloisesti paistaa — taitaa pirhanavie olla itse Pirhonen? Kaksi on henkeä, toinen perässä huopaa, toinen keulassa soutaa. Vaan hän, Pahka-Pekka, nytkyttelee yksin. Näkymättömiin jää se toinen vene, koska on Kanasaari ja Vanhanpiian niemi välissä.

Pahka-Pekka imee ahnaasti mälliään ja soutaa lujasti. Köykänen on hällä
veneen suikura, semmoinen paremmin lampivene, mutta hyvä juoksemaan.
Jo on sivu Kalmakaarteesta Pahka-Pekka, kun se toinen vene ilmestyy
Vanhanpiian niemen kärkeen — tännepäinhän kuvatus on kulussa.

Liki Neitsytsaaren rantaa, herrain huvilan editse, nytkyttelee Pahka-Pekka viivasuoraan Petkellahtea kohti, päätä kääntämättä tähtää sivu Karihtaniemen, Tyynelän ja Kyyrylän. Perässä vain veivaa se toinenkin vene, annappa veivata — jätättänyt hän sitä on, vaikka on takaa-ajajassa kaksi kulkijaa, keitä hyö sitten lienevätkin, vaan kai se on sitä Pirhosen komplottia.

»Hyvä mies se Ryysy-Jooseppi — kolome kymppiä kopraan painoi ja pikanellin poskeen», arvelee Pahka-Pekka.

»Mikähän niille nyt tuli — Karihtaniemeenkö mutkausivat vai hankavihtako katkesi?» kyselee Pekka itseksensä, kun ei takaa-ajajaa taas ota näkyäkseen perässä. Mutta jopas taas näkyy punavalkoinen piste — Pekka jo on järvenpäässä ja hyppää maihin.

Nyt se tuli se Petkeljoki, joka ei vedä ylöspäin, vaan puskee ankarasti vastaan. Jos varmasti tietäisi että olisi Mullimäen rannassa siellä Petkeljärven puolella talonvene otettavissa, niin jättäisi kosken nousun. Vaan se näkyi Mulli-Juusokin olevan kirkonkylällä rahtihommissa, parasta kun nousee omalla veneellään ylös kosket. Vaan jos Pirhonen harppaa maitse ja sivuuttaa, ja saa veneen toisesta järvestä, niin sitten se myrkyt lykkejää — osaa Pahka-Pekkakin arvostella. Vaan mistäpä poliisikaan tietää kyytinjatkoa? — jokea ylös senkin on pakko kiskoa, muuten ei pääse Ryysyrantaan…

Ja Pahka-Pekka ponnisteli ylös kiemuraa Akankoskea, kaahlaili vähin virrassa, mutta vedenpitävät oli äijällä saappaat, hulahti vain kerran yli varresta, vaan mitäs se haittasi kesällä, kesähän tuo jo oli, vaikka kylmä vesi. Variskoski korskui kuin hullu orit vastaan. Pahka-Pekalla oli omat kompeensa, pitkä köysi, perään ja keulaan kiinnitetty, siihen kun sivulta tarttui ja pingotti kolmikulmaan, niin mies vain louhikkoa käveli — ja vene kirskui yksiksensä väylällä, jaksoi sen vahva mies taluttaa kuin pahan poron, vaikka kevättulvahan tämä vielä oli ja kosken voima väkevä. Kunpa tapahtuisi jälessätuleville jotakin! — toivotteli Pekka ähkyessään yksin koskissa — etteivät kiinni saisi. Eikä ne toki mitenkään kiinni saakkaan, vaan paha on, jos heti kintereilläkin kerkiävät. Tässä taitaa olla kysymys tiilenpäistä ja viraltapanosta — tuumailee Pahka-Pekka.

Jo on hän kerinnyt Pitkäkosken niskaan, kun etäältä kosken alta kuuluu kova huuto — Pahka-Pekka säikähtää niin että säikäyksissään sylkäsee mällinsäkin koskeen. Sielläköhän piru lienee perässä Pirhonen ja sen lempsattiako hän Pekan perään huutelee? Pekka pidättää läähätystään ja kuuntelee:

Huutavat ne kyllä, vaan ei saa selvää — kosken tyrskinä sekottaa äänet. Huutakoot huuhkaimet — mitäpä se häneen kuuluu. Kunpa olisi, kunpa olisi niille joku vahinko tapahtunut! toivottelee Pekka syntisesti, housut tyrää myöten märkinä — oli sattunut semmoinen paha paikka kevättulvassa.

»Saattaa se yhtäkaikki poliisiltai kairapallot kastella», ajattelee viestinviejä ilkeästi soutaa nytkytellessään viimeisen suvannon halki. Vaan nyt ei jaksanut viimeistä koskea, jyrkkää Repolaisen väylää yksikseen nousta — täytyi lähteä hakemaan Mullimäestä apuväkeä, on kai siellä akka kotona, jos ei muita. Housut lökätti pudotakseen asti, kun Pahka-Pekka juoksi ylös törmää. Mutta Mulli-akka tokasi että hään vain ei lähe ihtiään repimään — muutenni reväsin irti — ja että sen hiivattiinko sulla on hoppu, Pekan pöljä? Silloin Pahka-Pekka tuppivyötään korjaillen, änkytti että kiire on kuin joulukirkkoon — piru on perässä.

Taas leimahti vahingon ilon ilme Mullimäen kiusatun emännän silmissä — se tuntui niin sanomattoman hyvältä sydänalassa että muillakin ihmisillä oli vastuksensa täällä murheen laaksossa. Vaan jos se poliisi sitä lyytä saisi nuuskituksi hänenkin Juusonsa osalliseksi juoneen, niin ei ollut hyvä sekään… Hoksasi silloin akka toimittaa että:

Ja ukko Paavon kanssa nyt Pahka-Pekka veneensä veti ylös Repolaisen väylästä — oli siinä kaksi tanua korven körilästä. Mutta niskaan kussa ehättivät ukot, niin jopas kajahti kosken alta komea huuto — Pirhonen kutsui Huhmarniemen Paavon kolmanneksi ylösvetäjäksi hänenkin veneelleen. Pahka-Pekkaa vapisutti:

— Niinpä hyvinkin, sanoi ukko Paavo. — Ristillinen velvollisuushan se on, hyvää simaa se Kenkku keittää!

Ja nyt se vasta kilpasounti syntyi Petkeleen järvellä. Jo oli Pahka-Pekka kappaleen sivu llvessaaresta, kun Pirhosenkin maalilaita vene ilmestyi kosken niskasta — siksikin pian se vanha vainooja näkyi suoriutuneen Repolaisen väylästä — ei ollut Huhmar-Paavo saanut pahasti häjyn nousua hidastetuksi, vaikka tietysti oli koettanut — ristillisestä velvollisuudesta lähimmäistään kohtaan.

Molempain veneitten kokka kohisi, — hangat natisivat ja airot roiskui—lieneekö kuuna kullan valkeana Petkeleen kupaita mokomalla kurinalla soudettu! Ryysy-Joosepin kunnia tai häpeä tässä oli kysymyksessä! Pahka-Pekka oli se kunnian edustaja Suomen kansan puolesta, Pirhonen siellä perässä uhkasi häpeän torpeedolla virkavallan puolesta. Oikea asia kummallakin. Kumpi tässä voittaisi?…

Jo karahtaa Pahka-Pekan purtilo Ryysyrannan törmään — lieneekö Pekka muuta kertaa elämässään niin ketterästi koipiaan liikutellut — venekkin vetämättä jäi — riihisaunalle hän riepsahti, karstakiiluisen uksen auki kiskasi, ja karjasi:

— Jooseppi sanan laittoi — piru hännässä — savotta sammaliin — joutukaa akat!

Sydänhalvauksen oli saada Kaisa-Reeta — eihän hän tässä kyhäytynyt mihinkään, vaan ämmä kyllä ja tuo Pahka-Pekka itse ja lapset…

Olisi se ollut pikakuvan arvoinen ilmestys, kun nyt ämmä ja Pahka-Pekka kantaa retkuttivat pontikkapataa metsään, Pekalla märät housut putoamassa ja Aapeli nilkuttamassa perässä pulloja kantaen. Siinä tytötkin, Irmeli Kaija Riita, Leena Kenoveeva ja sairas Liisa Valpuri hömssyämässä piiloon mitä saavat käsiinsä kahmaistuksi. Ja Einari Jaakoppi, yskäinen rupirikko pikkumies reppasemassa perässä, nokka räässä ja tukka pörröllään…

Olipa Jooseppi Kenkkunen ovela ammattimies alallaan, olipa oikein kaukaa-viisas — kuopan näet oli kaivanut kuusikon sisään. Sinne kaikki hurautettiin ja nytkös alkoi vilkas hautaaminen — sammalilla kuoppa taitavasti peitettiin aivan niinkuin metsän mörkö karhu peittää kaatamansa lehmän raadon, mutta tämä pantiin tasapintaan ja suuria murtoja päälle — ei vanha kehnokaan olisi keksinyt kätköä aidan takaa. Kiirettä siinä vain pitää piti — Aapeli poika, polvihaava, tässä komendanttina kamppaili — isän ikikunnia oli kysymyksessä — ja rutosti sieltä aidan takaa takaisin täytyi joutua ennenkuin poliisin vene kerkiäisi rantaan. Jännittävä oli hetki!

Mutta jumalankiitos — molemmat hankavihtat olivat katkenneet Pirhosen soutomieheltä — sepäs viivytti kotitarkastajaa vielä neljännestunnin Ilvessaaren kupeella…

Juuri samalla silmänräpäyksellä kun konstaapelin vene tuli pihan näkyviin, kerkesivät aarteen maahan panijatkin takaisin pirtille, mutta silloin ämmä läiskäytti kämmenensä reisille ja kiljahti:

— Ai Jeesuksen enkelit — rankkitynnyri vielä koassa sojottaa! Tule
Pekka…

Mutta viemättä se jäi — tunkion siimekseen vain hätäpäissään sen saivat konkatuksi kodasta ämmä ja Pahka-Pekka — siinä jo Pirhonen karahutti venerantaan — törmän alta ei ihmisen päätä oikein näkynyt, Pekka paineli pirttiin, ämmä lynkytti takaisin saunalleen— mökki asettui normaaliin hiljaisuuteensa aivankuin talossa ei olisi liikahdettu sijoiltaan viiteentoista vuoteen — Kurli tyttö vain kurlutti kätkyessään kinaten pikkuveikkoansa Einari Jaakoppia vastaan.

Rikkoruudun läpi näkivät mökin lapset poliisi Pirhosen tulevan kaverineen aitapöksän kohdalla, nostavan silmänsä ylös pirttiä kohti, jossa ei ollut vesikattoa, naurahtaen viittaavan kädellään ensin välikattoa vasten ja sitten, pellolle päin…

Poliisin astuessa sisään vallitsi pirtissä haudanhiljaisuus — Pahka-Pekkakin, karvareuhka päässä, istua jörötti ovisuussa kulkurin penkillä niin jurona ja mykkänä että ainoastaan Jumalan hyvät enkelit saattoivat tietää, miten hän, äijän käppyrä, oli mylttäillyt veneensä kanssa ja miten äsken juoksennellut kuin pojan hurjimus törmissä sekä tuolla aidan takana ja viimeksi tunkiolla…

Pahasiivo, sisäänromahtanut kiuvas, russakkain kihinä ja sairaat, mykistyneet, puolialastomat lapset näyttivät tekevän konstaapeliin ynnä hänen kaveriinsa jonkunlaisen vaikutuksen. Löi väkistenkin tunnolle, eikö ollut liian ankaraa tulla kotitarkastukselle moiseen kurjuuden pesään?

Poliisi pysähtyi keskelle lattiaa, sytytti savukkeen, varoi istumasta minnekkään ja virkahti viiksiään väännellen:

— Mitä sinä niin kiireesti soutelit meidän edellämme, jotta ei kiinni saatu? tutki taas poliisi.

Tahallaan heittäysi Pahka-Pekka pöljemmäksi kuin olikaan, löylyn lyömän maineessa kun kerran kulki, ja Aapeli puolestaan, pikku diplomaati isäinsä mallia, osasi mustata Pahka-Pekkaa vielä enemmän, tulkitsemalla poliisille että:

— Se on semmonen vähämielinen raukka… alusvikanenkin… ei siltä kannata mitään kysellä!

Pirhonen mylähti vähän naurun ja halveksumisen vaiheilla ja toimitti kaverilleen:

Saunalle ensin suuntasivat askeleensa viinasantarmit, mutta pian totesi poliisi että huonosti siellä olivat sisäiset asiat, ja vastenmielistä hänelle oli puhutella kurjannäköistä emäntää ja vielä vastenmielisempää katsoa vastasyntyneeseen. Käski kaverin sentään varmuudeksi kurkistaa jokaiseen hämärään nurkkaan, vieläpä kopeloida seinämiä makaavan äidin ja lapsikäärön takaa. Mitään epäilyttävää ei löytynyt.

— Lehmänlihojako se Jooseppi lähti kaupitsemaan sinne kirkonkylälle? konstaapeli kysyi.

— Ka niitä kai se lähti, vastaili ämmä. — Ja käskin minä kuhtua kätilön tätä lasta kahtomaan, lisäsi hän.

— Että mitenkä herra poliisi tarkoittaa, pani ämmä, imelästi irvistäen hampaattomalla suullaan.

— Se näet Jooseppi möi siellä pontikoita — sotamiehet ottivat kiinni…, selitti poliisi jäyhästi.

— Voi hyvä isä nähköön ja sus siunatkoon! kiljasi ämmä. — Ja me kun ei tiietä täällä pyhäsen pölähtävää! Kennenkä tuo nyt oisi pontikoita Jooseppi riepu hätäpäissään joutunna kulettelemaan. Ja vielä sotapoijat ahistelleet raukkaa! Lie tuo rahan nuusassa niitä Koiranhännän Jussin vanahoja viinoja hairahtunna tarjoilemaan! pärpätti ämmä oikein sotkeaksensa jäljet.

— Koiranhännän Jussinko? tokasi poliisi tarttuen ansaan. — Keittääkö se koiranhäntäläinenkin viinaa?

— Ka en minä häntä tiiä — liversi ämmä. — Ja mitenkä se enää keittää
Jussi raiska, kun on vainaja!…

— Ka kuollut, kuollut — eikö se Pirhosen herra sitä ouk sattunna kuulemaan? — Johan se Koiranhännän Jussi otti ja kuoli tässä pääsiäisen eillusviikolla.

— Vai niin, sanoi poliisi vääntäen viiksiänsä ja ottaen uuden savukkeen hampaisiinsa. — Me tulimme tänne vähän niinkuin kahtelemaan, kun se Jooseppi…

— Ka saapi, saapi katella — on täällä kahtelemista, ipatti ämmä puolittain iloisena ja ivallisena. — Oisi pitännä Pirhosen tulla aikasemmin — silloin kun näläkäinen lainalehmä männä sumpsahti suohon, poika lyyä lipsautti poloviluuhun, kiukaan raato hajota romahti, katon hylyky lentää lerkutti hiiteen ja emäntä riepu tehä tipautti tämän vajanaisen tyttölapsen. Silloin oisi ollunna kahtelemista!

Poliisilta oli ämmän pistopuhelun johdosta kotitarkastushalu jo melkein häviämässä. Mutta kaveri, se sorakielinen Herkko Heikura, jolla oli jonkunlainen sintynyt saketti yllään ynnä valkea kravatti kaulassa, sanoi saunasta ulostultua että:

— Taitaa meille pajunköyttä shyöttää, ämmän rrraato. Tarrrkashtetaanhan karrrtano!

Mutta ei löytynyt nyt kodan supukoista edes tyhjiä pulloja. Kolusivat navetat, ladot ja aitan tönöt, kiipesi Heikura lakkoihinkin, nousi pirtin avonaiselle laipiolle, kävi kehikot ja peräiset läpi — ei mitään. Tyhjä retki!

— Mikä tynnyri se tuolla tököttää tunkiolla — onkohan vain paljasta kultaa? — käväsehän Heikura nuuskasemassa. Juoksee Herkko Heikura, hieno mies, pyrstötakissa liehuen, valkoinen kravatti kaulassa, tunkiolle —- ja huutaa konstaapelille soraärräänsä pärräten:

Jooseppi näiden asiain tapahtuessa Ryysyrannassa siellä kirkonkylällä kiemurtelee kuin liera ongessa ja vuottelee ja hengessään käy ankaraa yhteen- ja vähennyslaskua että: kerkesikö Pahka-Pekka papiaani ennen Pirhosta perille? ja älysikö nuo akat ja sikiörukat kätkeä visusti kaikki kapistukset ja kommervärkit, niinkuin hän oli opettanut? ja tuliko hätäyksissä se salakuoppa taiteellisesti peitetyksi sammalilla ja risuilla?

Anna että poliisi polttimon löysi, niin täysi rosessi siitä ropsahtaa — siinä ei taija auttaa Koskeliinin koreat silmätkään eikä rouvansa kauniit kintut eikä henkiystävyys seurakunnan ylhäisinten kanssa — ja tiilenpäitä, tiilenpäitä lukemaan Oulun läänin linnaan kyijitään Kenkkujen Kenkku — ja virka-arvo pois ja kansalaisluottamus horjuu! ja kotikurjuus yhä paisuu — ja akka voi kuolla kupsahtaa suruun tai tulee hulluksi — ja konnut jää tekemättä ja kunnanurakat mänöö rempsalleen — luotto laukiaa osuuskauppain ahvääreissä — retiitti, retiitti ronklaa — ja Pirhonen saa vettä myllyynsä — ja itse saa pappa pyllyynsä — ja kommunistit kietoo verkkoonsa — ja postiröökynä irvistelee — ja herrat ja narrit vieroo, virnistelee — ja sivutienestit sieroo — eikä sitä enää ikipäivinä ilkiä tirauttaa — oi pyhä paavin parta, oi Niljus vainaan kalakontti, oi vanha Vesteri ja Alajärven salakapakka!…

Ei maita uni Ryysyrannan Joosepille siinä Maakunnan pirtin peräpenkillä, ylös aina kapsahtaa kuin jänis kesäyön laihosta, yön valoisuutta akkunasta kurkistaa, ja hikoilee, ja ähkäilee kuin kirpun purema kinkerimies — ja eikö noita vain lienekkään liinan alla, ja ihminen tuskassa täitäkin työntää, tuska, tuska se sitä lajia syöpäläistä siittää kuin sade sieniä pinnasta pirskauttelee — monasti se jo on tässä maallisessa vaelluksessa koettu sekin — internatsionaale…

Jooseppi karkaa ylös ja lyöttäytyy maantietä tömistämään — niin on paha olla hänen — omantunnon tuska ja oman pöljyyden itsesyytös ja samalla intohimo kieltää ja peittää kaikki ja samalla pohjaton viha yhteiskunnan järjestelmää vastaan — mihin hän tästä pakenee? minne loikkaa itse elämän pedon kynsistä, nahkojaan myöten kynitty mies? Ah minne? Askeleet viedä viipottavat häntä höllästi alamäkeen, sinne päin missä poliisin asunto sijaitsee — pulska sillä on pytinki Pirhosella peevelillä! — Koko kylä jo nukkuu — nukkuvat rihkamaporvarit ynnä herraskaiset työläiset — kesäyö vain hohtaa ja ihmisen sielu valvoo — tuska, tuska ja häpeä valvoo ja kiirastuli polttaa syrjäkyläläisen syntisen aivoja…

Edestakaisin öisellä, kuivalla maantiellä kävellä känkkäili Ryysyrannan Jooseppi, tietämättä miten ratkaista asiansa — tunnustaisiko kaikki? säästäisivätkö pirut? — mutta silloin täytyisi kertoa alusta loppuun koko elämäkertansa — ja siitäkös yksi valtion maapoliisi välittäisi! — Sellainenko ihmiselämää syvemmin ymmärtäisi? — ollappa kotosalla edes se Korpipalatsin isäntä — se Helsingin tohtori, jonka aution huvilan sivu hän tänä aamuna souteli, niin sille saattaisi sydämensä purkaa — se tuntee herrat ja roletaarit — no, kyllähän Koskeliinikin lupasi lieventää, mutta Pirhonen, Pirhonen on pir…

Jooseppi hätkähti — siinähän Pirhonen juuri onkin paluussa kotitarkastusretkeltään, jymähtää tuolta vastaan öisellä maantiellä, mäen päällä, kookkaana, komeana astelee poliisi kiiltovarsisaappaissa, virkalakki päässä ja napit kiiluvat mustassa takissa.

Jooseppi koettaa poliisin ryhdistä ja silmänpälystä jo etäältä arvata, onko tuo löytänyt ja saanut käsiinsä hänen pontikkapolttimoaan — onpa, oi Jumalat ja perkeleet, tainnut yllättää? — vaan kun lähemmäksi tulee, niin näyttää ujoilevaita, aralta, saappaittensa kärkiin katsoo — eipäs, oi ikuisen oikeuden vartijat välkkyvin miekoin! — eipäs ole tainnut löytääkkään — ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka!…

Ryysyrannan Jooseppi uhmasi nielaista ennenkuin tipahtaa, mutta poliisi Pirhonen, kohdalle tultuaan, rykäsi virantärkeästi ja ottaen ankaran ilmeen kasvoilleen, tokasi:

— Valehtelet! kivahti Jooseppi vaistomaisesti. — Minun kotoani ei löytynyt eikä löydy.

Siitä taas Pirhoselle pirskahti epäilys että jos hyvinkin hylky on viaton. Siivokseen siis sanoi että:

— Mistä se löytyi? kysyi Jooseppi jännittyneenä ja urkkien tapahtumia omassa kodissaan.

Törkeästi kohtelee Kenkkunen virkamiestä, vaan yön aikahan tuo on eikä yhtään todistajaa.

— Enpähän muuta tarvinnutkaan löytää, sanoo poliisi, — on sitä siinäkin todistuskappaletta.

Joosepilta pääsee imelä, räkättävä nauru — niin mukavasti sydänalaa hykäyttää — nytpä hän osaa laskea ettei poliisi pitkälle ole päässyt — ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka! Halituli julli hip — —

— Vai rankkitynnyrin tunkiolta keksit — kyllä minä päätuomarille sen jutun käräjillä lareeraan, jos sinne kehtaat joutavasta viiä varattoman miehen, vaan sinulle, Koljatti Pirhonen, meinaan hakea eesvastuuta väärästä syytöksestä ja kunnianloukkauksesta…

— Minulle! hätkähtää pitkästä matkasta uupunut poliisi. — Väärästä syytöksestäkö? Ja kunnianloukkauksestako? Puhu sinä alemmillesi eläkä minulle julkisella maantiellä. Ja jos et oisi niin kurja kyssäniska eikä akkasi lapsivuoteessa eikä pirttisi kuin variksen pesä, niin korvalle lähettäisin…

— Lyö, ka lyö pirhana, jos uskallat! kimahtaa Jooseppi, jolla veret on kohonneet uurteisille kasvoille.

Eihän se poliisi tietystikään lyönyt, lieneekö ollut sitä tarkoitustakaan, muuten vain kovisteli Jooseppia ja jo vähin naureskelikin sekaan.

— Käyhhän puheilla huomenna, Kenkkunen, niin täydennetään protokolla, hän sanoi juhlallisesti, nyökkäsi hiukan päätään, hyvin hiukan vain, ja läksi marssimaan kotiinsa, heilutellen toisessa kädessään parin kilon painoista järvilohta vihtakiikussa — uistimella kai oli napannut nyt yöllä palatessaan Petkeleestä.

Jooseppi jäi yhteen kohti kuin patsas tuijottamaan Pirhosen perään, syvissä mietteissä niskaansa raapien — lempo tässä lopultakaan selvän sai, mikä oli tulossa?

Mutta tuska uursihen uudelleen Jooseppi Kenkkusen latuskaiseen rintaan ennenkuin hän kirkonkylältä selviytyi. Tuska — tuonen tumma lintu, korppikotka, joka noukkii elävää ihmistä, pala palalta, säije säikeeltä, iskee vasten silmiä, upottaa käyrät kyntensä sydänalalihaksiin niin että musta veri tirskahtaa, lyö suurilla siivillään ympäri miehen olennon, ja jonka vallassa ihmisparka on avuton nostaakseen kättänsä kiusaajaa vastaan. Miksi et kurista Tuskaa, tuota raateliasta roitsaa, miksi et kokota omia kynsiäsi kuristaaksesi pedolta hengen kurkusta? mutta — sinä et siihen kyhäydy, eikä kukaan avuksesi riennä — olet yksin, yksin, yksin tumman Tuskasi kanssa!

Oman tuhmuuden tuska, oman lapsellisen varomattomuuden vaiva, häpeän hämy, rikoksen riena, oman rientosi raukeemus, oman riemusi romahdus, kapinasi kauhu, vihasi voipumus, penseytesi pettymys, itseluottamuksesi ilkeä laukeemus, koko maailman mustenemus silmissäsi, oman olemuksesi mitättömäksi tuntemus — tuo suuri tuska ja epätoivo ja valon sammumus kansallisessa köyhyydessäsi!

Oh, se leikkaa niin syvältä sydämeen ja lihaan! Se panee ihmisen vapisemaan pohjaperustuksiaan myöten: mikä olen tässä minä, ihminen, mikä on asemani yhteiskunnassa, ympäristössä ja Jumalankin edessä? Ettenkö vain ole rikoksellinen sielu, ettenkö vain kaiken elinaikani koeta pettää itseäni ja muita, ettenkö vain harrasta halpoja asioita, rumia tekoja — ja siksi olenkin tähän umpikujaan joutunut? Ettenkö vain ole niinkuin pappi ripittää: synnissä siinnyt ja syntynyt ja kaiken ikäni syntistä elämää viettänyt?…

Mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa vaelteli Ryysyrannan Jooseppi. Ei ollut hänellä nyt lohdutusta, ei maistanut hänelle leikki ja pilanteko, hän suri itseään, inhosi omaa olemustaan, tunnusti tunnossaan tulleensa mustan kuilun reunalle, jonka pohjaan pyörryttävin päin kurkisti. Tuo sisältäpäin kalvava kipu teki hänet ulkonaisestakin heikoksi, jalat tuskin kantoivat, koko ruumista kolotti, henkeä salpasi — mies tunsi ääretöntä väsymystä koko olennossaan. Mikä valta, jota hän oikein ei ymmärtänyt, oli tuominnut hänet näin alhaiseksi — miksi oli hän korvenkirottu?

Miksi oli hän huonompi muita, ei huonompikaan oikein, vaan onnettomampi? Miksi ei hänelle onnistanut? Koko maailma oli täynnä mahtavia roistoja, jotka eivät koskaan joutuneet kiinni, miksi hän, pikku roisto, heti kiepsahti kiikkiin? Oman typeryytensä tähdenkö? Mutta miksi piti hänen olla typerämpi toisia?

Miksi ei hänessä ollut sellaista intohimoa, joka otti miehen koppineen, näppineen, niin ettei siihen ollut syrjäisillä sekaantumista? Miksi ei hän ollut joko porvari taikka bolseviiki koko sielultaan? Häilyi vain sillä välillä — ja siksi kai oli näin mitätön?

Miksi ei ollut uskaltanut pitää sitä tuhatmarkkasta, jonka kommunistien agitaattori oli antanut? Oli ottanut eikä kuitenkaan ottanut? Ei uskaltanut nauttia, kuten miljoonat.

Tahtoi olla rehellinen eikä kuitenkaan voinyt olia läpirehellinen.
Himoitsi rahaa ja kuitenkin halveksi ansaitsemasta sitä kaikin keinoin!
Semmoinen peli ei vedellyt. Siksi tässä nyt kärsi tomussa ja tuhvassa
katuen ja häveten, kismitellen ja murehtien muotonsa mustaksi.

Ystävät? Salaisuuksiin sidotun ihmispolon ymmärtäjät? Mihin ne lopultakin jäivät? Ei keneenkään saanut luottaa, ei parhaimpaankaan ystävään. Hädässä ystävä tutaan — nyt oli hätä — ystävät vetäytyivät hämillään pois pelistä. Kirotut. Kirotut olkoot he!… Vai hänkö tässä sittenkin oli saastainen. Oli — ei ollut. Olipas.

Yhteiskunnan hylky ja seurakunnan heittiö! Mutta miksi, miksi, sanoppa ihmisen järki syntyjä syviä myöten että miksi? —

Jooseppi loi murhaavan katseen omiin ryysyihinsä, muisti sairaan vaimonsa elinkautisen vaatteenpuutteen, muisti kalpeat, rupiset, retuiset, heikot lapsensa, näki ne raukat parhaillaankin värjöttelemässä pahansiivoisessa, russakoita kihisevässä huoneessa, kuin sikopahnassa, pirtissä, jonka kiuvas oli romahtanut niin että savun löi sisään silmiä karvastaen, pirtissä, jonka ruudut olivat rikki ja josta Jumalan myrsky katon oli kiskaissut… Näki takanaan kuin nurinkäännetyssä kiikarissa koko tähän asti eletyn elämänsä, pienenä, kaukaisena, mutta selvänä. Ikuista kitkutusta, ikuista kihnutusta, perävetoa ja kähmimistä kädestä kärsään…

— Kirotun köyhyyden takia vain. Köyhyyden, jonka liejusta jalat eivät enää irtaudu. Köyhyyden, josta yksilövoimin ei nousua olla voi…

Sanoppa ihmisen järki että miksi se on olemassa tämä orjan ies? Tuhannet vuodet vastaavat siihen vaijeten. Jos vastaavat apua luvaten, niin valehtelevat. Sankka sumu peittää totuuden, sankassa sumussa tuikkaa vain turhaan, jossakin korkealla pään päällä, ikuinen arvoitus, luojan kirkas tähti…

Tuijota tuohon tähteen, jos se sinua lohduttaa, tylsisty, tule mielipuoleksi ja kuole. Mitä auttaa sinunkaan kuolemasi? Köyhyys ei kuole — eikö se ole kihelmöinyt maailman alusta asti ja eikö se kiristä hamaan maailman loppuun saakka? Ryysyranta — iankaikkinen ilmiö. Internatsionaale…

Näin pieksätti Jooseppi itseään läpitoivottoman aatteen ruoskalla.
Rusikoi kuin maailmaan suuttunut erakko itseään omilla nyrkeillään,
kiristellen hampaitaan. Kipeää koski, vaan ei hellittänyt.
Internatsionaale!

Ei se tapahtunut yksistään kieltolain rikkomuksen takia. Koko korpikohtalo kouristi kärsivää sydäntä…

Lähin syy oli kyllä käräjiin haasto, jota enää ei voitu välttää. Poliisi Pirhonen sen ehdottomasti antoi eikä kumpikaan nimismies rohjennut pelastaa köyhää ystäväänsä joutumasta oikeudessa vastaamaan tosiasioista sekä eräistä ilmiöistä ja ilmiannoista aiheutuneisiin raskaisiin syytöksiin. Nyt niitä ilmiantojakin sateli! Joka kerran keksittiin, sitä aina arveltiin. Kivitettyä pahantekijää kivitetään aina lisää. Maailman meno se on.

Huonosti olivat siis Joosepin asiat toisena kauniina kesäpäivänä kirkonkylässä kiemurrellessaan.

Senkin vähän rahan, minkä oli ehtinyt lehmänlihoista ja pontikoista rapsia soltuilta, riisti mieheltä kauppaliike. Olihan Jooseppi jo ennen kesäsulaa pyhästi luvannut maksaa velkansa elintarpeista — ei siis ollut kiristämistä eikä kiirehtimistä, jos liike nyt vasta velkoi. Eivät edes riittäneet rahat…

Nälkä suolia kurnien, kukkaro tyhjänä ja veneen pohjalla vain köykäinen seitsenkiloinen jauhopussi, jonka Helge Huttunen Maakunnan puolesta sentään oli uskonut uudeksi velaksi hätäytyneelle kruununtorpparille, läksi Ryysyrannan Jooseppi vihdoin seuraavan päivän iltapuoleen keskuskylästä.

Kätilö, vanha naisihminen, istua körötti viilettäen hänen veneensä perässä ja jos se olisi ollut jauhosäkki, niin painoa olisi riittänyt satakin kiloa. Mutta millä Ryysy-Jooseppi virvoittaisi tätä vierastaan?

Elämään tympeytyneeltä näytti tuo vanha kätilökin; joskohta pulleva, kai oli maailman ruoska muoriakin mukiloinut, kuului häneltä äskettäin kuolleen se ukon retku ja leskellä oli huoli tyttäristään, jotka koreiluhaluisina juoksivat solttujen perässä. Oli saatu Amerikasta muka perintö, jota oli huhuttu miljooniksi, mutta kun se vihdoin pankkilinjaa pitkin saapui Rämsänrannalle asti, oli paljon puhuttu perintö supistunut satamarkkasiin. Käsityötä 16-peninkulman pitkässä ja 8-peninkulman levyisessä seurakunnassa riitti kätilömummolle ylenpalttisesti, mutta Rämsänrannan kunnankassa ei puolivuosi-määriin kyennyt maksamaan ainokaisen lapsenpäästäjänsä palkkoja. Virkatoimessaan vanha ammattipäästäjä siitä huolimatta oli kehuttu kuuluisuus ja ennenkaikkea kansanlääkäri, jonka merkitys oli suurempi kuin aluetohtorin, joka herra aniharvoin naapuripitäjästä asti jouti tai viitsikään vaivautua Rämsänrannan syrjäkyliin.

Mykkänä vetelee venettään Ryysyrannan Jooseppi, mykkänä mököttää kätilömummokin perässä, huopari liikkumattomaksi pistettynä veteen. Ei elämä puhumalla parane. Hienotunteinenkin on tuo kansanlääkäri, ei kysele Joosepin asioita…

Siivilleen lyötynä, tulisissa tervoissa kiehutettuna, Jooseppi siinä veltosti airoilee pitkin aavan hohtavaa järvenselkää. Puhdas tuska yhä kalvaa, kaivelee, repii sydämen arimpia osia.

Hän on kurkottanut kuuseen, kapsahtanut katajaan. Mitäpä siitä, jos linnassakin käyttänevät — ovathan siellä paremmatkin käyneet — mutta itse elämä, itse elämä, minkä arvoinen värkki tämä oikein on? Tätä kirkonkylän ja kotitöllin väliä on mies vuovannut kuin harmaja varis vastatuulessa 13 vuotta edestakaisin — ei — sata kolmetoistakin vuotta sama köyhän suvun sielu tätä väliä on vuovannut — Kenkkuset kenkutelleet — aina yhtä köyhinä, puutteenalaisina, syrjäänsysättyinä! Ja yhä edelleen sata kolmetoista vuotta tulevat varmaankin kenkuttelemaan, koukuttelemaan, koikkelehtimaan, kieputtelemaan. Kesäkaudet vesiä kiskoen, hihaton paita märkänä, köykäinen pussi veneen pohjalla, talvikaudet pyryssä, pakkasessa, soseessa ja hyhmässä hiihdellen, rutistunut reppu niskassa. Ei milloinkaan lepoa, kinttusuonet aina kiinteällä, hartioissa jomotus jostakin jykeästä korpiraadannasta, elinkautinen kiire milloin työmaalle, milloin työnantajaherrain puheille, konsa kirkonkylään, konsa kotikurjaan — tuo loppumaton leipätaistelu — sydänalassa syvä alakuloisuus, suussa surkeat sukkeluudet ja — naamari silmillä. Mies tässä muka olen minäkin, vaikka itseasiassa olenkin vain vuosisatojen ikivanha, vastatuulta vuovaava, Pahankorven harmaja varis!

Ja sillä variksella on vaivainen pesänsä, jota parempaa se ei osaa rakentaa ja jota parempaa se ei ansaitsekkaan — koska on vain vaivainen variksen raato — ja pesässä, männynkäkkyrässä, sillä on ne poikaset — harmajan variksen yhtä harmajat, halvat poikaset, jotka mustanpunaista kitaansa aukoen kirkuvat iankaikkista nälkäänsä. Anna isä ukko, anna äiti raiska! — meitä on monta aukinaista suuta, jotka, jos syötät, osaavat laulaa variksen lauluja! Harmajan variksen harmaita lauluja, raakoja rääkyjä, joita ei suurmaailma kuuntele…

Niin, sellaista se on korvenkirotun maallinen vaellus täällä ajan laksossa iankaikkisuuden rahdussa, tällä Suomenniemellä, täällä Rämsänrannalla — täällä Petkelkylällä. Yhtämittaista jauhonjonotusta, nutun nuherrusta, tupakan tuskaa!

Onko sitten ihme ja kumma että me, Suomen kansa, kaiken puutteessa, eksymme repäiseviin rikkomuksiin järjestynyttä yhteiskuntaa vastaan? Meidän isämme ei ole yhteiskunta, jota nöyrästi tottelisimme, — yhteiskunta on meidän isäpuolemme vain — meidän isämme on korven peikko, naavapartainen peikko, joka meidät jo lasna lumosi ja joka meitä kuin metsän para kuljettelee, meitä kurittaa, meidän kanssamme kujeilee ja mylttäilee. Antakaa anteeksi, hienosti sivistyneet herrat ja narrit, ettemme me, sydänmaan tollot, arvaa kumartaa ja kunnioittaa ankaraa isäpuoltamme — järjestettyä yhteiskuntaa! Jo äidin nisistä — sen kirkkohameettoman akan riutuneista rinnoista — me imimme veriimme korvenkirot, peikon perinnöt, paran panennat, Pahankorven harmajan variksen vaakunnat ja mustan korpin raakunnat raa'assa luonnon vapaudessa. Vapaus on meidän kehtomme keinuttaja, koskematon luonto — meidän sylikummimme. Papin liperit näimme vilahdukselta — hänen tekopyhän jylinänsä kuulimme kinkeripirtissä — mitä meillä lie muuta hänen kanssaan tekemistä? — ei hän koskaan ole köyhän kansan oikea sielunpaimen — hänellä on komea pappilansa — meillä surkea sikopahnamme — hän meille lupasi taivaan kurjuutemme korvaukseksi — valehteli, valehteli — vai olisiko ainakin totta toitottanut? — pappi meidän järkemme sokaisee — sydämemme synnintunnolla tukahduttaa — pappi meidän valkenevat luumme hautakuoppaan siunaa — siunaa tai kiroaakin…

Aution korpihuvilan sivu soutaessaan Jooseppi Kenkkunen, kuten tulomatkallaankin, jälleen ajatteli itsekseen: jahka kotiintuu tohtori Helsingistä, niin käväsenpä pakauttamassa…

Yhä hän mykkänä souteli ja mykkänä körötti ynnä perää piti huoparilla vanha kätilömummokin. Vasta Petkeljoen suistamoon tultua, jossa Akankosken kihinä lorisi vastaan, vanha, paljon kokenut kansanlääkäri avasi suunsa ja kysäsi matalalla äänellä:

Halkolautta korven kesäyössä — nariseva ankkuriköysi ja kitisevä kelunapa — valonhohtava järvenselkä — kuikan huuto emäjoen niskassa — mustasta syvyydestä peilipinnan yli ilmaan loiskaava, hopealle välähtävä taimen — vaaleanvihreät, hiirenkorvalle puhjenneet koivumetsät pitkin mustia louhikkorantoja — kesäyön häikäisevässä kirkkaudessa kaukaa heloittavat, pitkät, valkeat hietikot…

Halkolauttaansa siinä veivaa tuuma tuumalta Ryysyrannan Jooseppi, sitä kunnan urakkalauttaa, joka tietenkin on kuljetettava kirkonkylälle asti ja siellä huolellisesti ladottava pitkään pinoon rannalle. Vasta sitten on urakka selvä ja sitten vasta tehdään lopputili.

Mikä työ se on yksi halkolauttakin yksinäiselle miehelle! Talvikauden kinoksia kaahlasi, puita kaateli, nosteli, sahasi, halkoi ja pilkkoi kilvan pakkasen kanssa paukutellen, pinot piskuiset, hajanaiset viime lumilla lainahevosella väylille veteli, jättiläispinon latoi, kevättulvan tullen puomin rohmuisen rakensi, vihtarenkailla kiinni kiersi, siihen tuhannet halot sekaan syyteli, ponttuun ja kojeet koplasi: ankrevee! ala vääntää ja veivata! Pura taas lautta ja työnnä jokeen — huiluvee, huiluvee — kuin tulitikkuja kihisee pieni Petkeljoki yläältä alas saakka ja Kenkkunen perässä kenkuttelee, rantoja ravaa ja keksi koprassa ruuhkia rusentelee — huiluvee! Kokoa taas lauttasi, nostele veneestä vehkeesi — molskauta vähäankkuri pohjamutaan ja istahda ratisevan rullasi ääreen, kökötä siinä kuin muikunpuhkoja myöhäiset rupiamat liikkumatta — anna vain lautan lipua, elä ankkurin — hissuvee, hissuvee — pikkuhiljaa luikuu lautta Isoa Rämsää — tuuma tuumalta, tiima tiimalta. Töksis — mikä nyt? Vihuri sininen, kuuro kurja — vastatuulen vihtahousu nosti ja lauttaan se kovasti kostantaa.

Ei jaksa junnata Jumalan jymähyttämä miehen kampura, laihan särpimen risapaitainen ritari — käräjiin käsketty korven kolho. Keskeyttää täytyy, lautta lahden liepeelle, niemen suojaan sumata, humisevaan petäjään kytkeä kuin paha härkä, jotta ei käsistä karkaa, kun tuulen nosti ja aallokon keskellä kesäyötä lauttaa vastaan lähetti — kuka lähetti? — kukapa muu kuin sama haltijahenki Herra Korpikiro, joka jo tähän asti niin hirmuisia vastuksia Jooseppi Kenkkuselle kuritukseksi määräsi.

Siihen, Ristoniemen kupeelle, oli hänen pakko pysähtyä, yöpyä tuiman tuulen vuoksi — siihen mustaan juurakkoon nuotiotulensa sytytti, punaista lieskaa ja valkoista sauhua valoisassa sydänyössä suitsutti, kontin röttelöstä kuivan liikin leukojensa väliin sovitti ja purakasta piimänsintua partaansa ryyppäsi — vielä halkolauttansa kytkyttä kiristämään kapsahti — tuuliselle selälle karmean katseen sinkautti — taas tulensa ääreen törähti tuijottamaan — mietti kaikki mietoksensa! — vihdoin kellisti kyssänsä paljaalle kamaralle kanervikkoon — oikasi säären-tynkänsä ja nukahti.

Siinä nukkuu Ryysyrannan Jooseppi koiranuntaan kanervaisella kamaralla — halkolauttakin torkkuu ikäänkuin pahantapainen härkä — se on yksinäisen miehen pykäämä lautta tosiaankin kuin paha härkä, sierainrenkaasta talutettava, sisukas ja karkuun halukas — sitä täytyy yötäpäivää vahtia. Tuolle torkkuvalle härälle ja nukkuvalle ukolle laulavat öiset laineet tuutilaulua, tuhatvuotista tuutilaulua, jonka sanoja ei koskaan ole hietikon silipintaan kirjoitettu, siinä laulussa liplattaa kaukokorven kesäyön kaamea kaiho, Suomen kansan pohjatuska…

Antaapa Joosepin nukkua pötköttää koiranuntaan, antaapa halkolautan mötköttää kuin märehtivän härän — joutavat kelliä kumpikin, kova oli koskissa alaslaskun ryminä, äijän taivalta ovat puskeneet yhtenä päivänä, väkevälle hielle lemahtaa Joosepin aluspaita, tuo yksihihainen — kukapa häneen sen toisen olisi ommellut? — vielä on kääre Aapelin polvessa, vaikka poika jo jalkeilla jamuaa — äiti raiskaansa auttelee, pellontilkkuakin kuokkia kyökkäsee ja murrosta sären sinttiä onkia koettaa.

Antaapa nukkua Joosepin! Ansainnut on miekkonen unensa: Harmajavaaran Hanneksen ja Huhmarniemen Paavon ynnä veljensä Lintuniemen Roopen kanssa myrskyn kiskaiseman katonkin paikoilleen nostanut ja sitten Ukko Paavon apurina heilunut romahtanutta kiuvasta korjattaessa — jo suikertaa savu piippupöntöstä — ja vielä on, isäntä tunkionsakin peltosaroille perässään vetänyt, risukarhia hevosena kiskonut ämmän jälessään kävellessä, mitäkuta siementäkin vakasta käppyröillä kämmenillään maahan viskonut, vaikka kesken on jääneet ne maahengen työt, kun tämän halkolautan tekoon täytyi kiiruhtaa… Niin että antaapa nukkua Joosepin ja koiranuntaan kuorsata tuossa öisen nuotion savun katveessa, Ristiniemen risukossa taivasalla. Se vanha kätilö oli käynyt ja mennyt — mitäpä se sille vajanaissyntyiselle lapsirievulle taisi? lähtiessään oli vain hiljaa virkkanut sairaalle äidille: »parempi olisi, jos Jumala hänet korjaisi pois».

Ja laineet ne liplattavat lauta kylkiä vasten ja kertovat sitä tuhatvuotista tarinaa, jota ei yksikään ihminen rannan sileään hietikkoon kirjoittaa taida — Suomen korpikansan tuhatvuotista olemassaolon taistelutarinaa…

Mutta sitten ne vitkaan vaikenevat, konsa on aamuyön uho, kuin viileä hengetär, käy yli vetten — se valkeahuntuinen, terässilmäinen aave…

Ja tikkusuoraan seestynyttä taivasta vasten suikertaa lauttavahdin valkea nuotiosauhu, mutta Jooseppi nukkuu, nukkuu.

Aamukolmelta äkkiä kavahtaa pystyyn, kämmenellään varjostaen järven selälle tirkistää — peilityynenä uinuu ulappa, aurinko kirkkaasti pistää silmään —

Taas kitisee kelun napa, natisee pitkä ankkuriköysi ja halkolautta hissukseen lipuu, tuuma tuumalta, tiima tiimalta…

Mutta kauvoa ei Sallimuksen sielu, se korpikirojen ikuinen herra, anna Ryysyrannan Joosepin nauttia tyventymän turvasta — kas jo sinimustat, teräsvalkeat kareet viriävät Ison Rämsän ulapalla, musta pilvi kuin paha henki karkaa kaikkeuden kaaoksesta suoraan auringon eteen — ja tuuli herää, aalto aaltoa ajelee — jo saapuu laine lipattaen lauttaa vastaan, loiskahtaa, räiskähtää yli puomin — Joosepin tukka häilähtää.

Kiroaisiko vai itkisi? — ei kumpaakaan — kärsi, koneeton korpikansa, kärsi — kirkkaamman kruunun saat taivaassa!

»Jos olisi Uuleo-yhtiön hinaaja!» miettii Kenkkunen: »paljollakohan tuo veisi kirkonkylän, rantaan?»

Mutta eihän se köyhän miehen kannattanut sellaista kyytiä kustantaa — kenties kannattikin, vaan ei ollut uskallusta — ei ollut tottumusta turvautua uuden ajan konevoimaan. Omiin känsäisiin kouriin ja hartiolihaksiinsa oli tottunut Petkelkylän mies turvautumaan — mitä ne hänelle kuuluivat uuleot ja raahet!

Jooseppi murti suutaan, väänti päätään, katsahti hiukan hätäytyneenä kupeelleen — minne hän taas uittaisi jykeän lauttansa suojaan, — siitä näyttikin nousevan pitempi tuuli?

Ankravee! Suoraan sivulle hän pyrki, mutta takaisinpäin kaarsi lautta. Nyt se myrkyn lykkäsi — täyteen voimaan oli herännyt aamutuuli ja kylmävetinen aalto nousi korkeaksi kupaaksi, ahdisti ankarasti raskasta halkolauttaa. Jooseppi pälyy ympärilleen — soutaa rivakasti veneellään vitaan ja molskauttaa ankkurin taas pohjaan. Soutaa takaisin ja istuu rullalleen, vääntää piikeistä — takaisin kaartaa lemmon lautta ja pinkahuttaa köyden suoraksi. Tuuli vain kiihtyy, Joosepin »härkä» käy itsepäiseksi — takaisinkäsin huilaa pahus, vetää ankkurinkin perässään…

»Ja eikö ne pöljät älyä tuolta Tyynelästäkään tulla avuksi?» sadattelee Jooseppi höllöttäen itsekkin myötätuuleen lautan päältä kuin orava lastulla, häntä pystyssä purjehtien…

Rumasaaren kainaloon hän vihdoin sai halkolauttansa pysäytetyksi ja tuulen voimalta suojatuksi. Kokonaisen kilometrin oli täytynyt antaa perään tuolle karkuhaluiselle suomalaiselle sonnille ja itse jurrata hännässä.

Siihen Rumasaaren kainaloon nyt kova kohtalo pidätti Kenkkusen lauttoineen — seitsemäksi vuorokaudeksi, sillä joka kerta kun mies yritti jatkaa kuljetusta, nousi säännöllisesti sellainen hyrskyn hyöky että kiitti kun vahtipaikkaansa takaisin pääsi. Kolme vuorokautta katkeamatta kesti ensimäinen suuri kesämyrsky, joka jo kerkesi repiä lautasta puominkin auki, mutta sai Jooseppi naapurimökkiläisten avulla puomin umpeen ja karkulaishalot kiinni. Ja niinä parina päivänä, joina oli tyynempi, oli hänen pakko soutaa takaisin kotiinsa asti eväsasioita järjestämään, sillä ihan ruuatta ei huonokaan mies kyhäy halkolauttaa rinkuttamaan. Mökkilöistä piimää purakkaansa keinotellessaan Kenkkunen jaksoi vielä kantaa elämänilonkin vanhaa naamariaan, ovesta sisään syöksyen — kun näet kysyttiin: mikä tuli? — huutaen huikealla äänellä vastauksen:

Hänellä — Ryysyrannan Joosepilla — oli muka oma moottori — halkolautallaan — ja nyt oli taas »pentsiini» sattunut loppumaan. Hyvä juttu!

Tokihan mokomalle moottorikapteenille Suomen kansa antoi kannullisen hapanta piimää.

— No nyt taas moottori käyntiin! sanoo Jooseppi, ilon naamari silmillään, ja lähtee juoksunhölkkää alas rantaan ja hyppää veneeseensä. Kiire, kiire on Joosepilla ja ylen tärkeät asiat…

Ja viikon kuluttua hän, sitten vihdoin Rumaniemestä irti pääsi ja, apumiehen ottaen ja tälle hyvän palkan luvaten — Pahka-Pekalle — vuorokauden ankraveeta hoilaten ja kelua kitkuttaen, kesäisenä yönä kirkonkylän rantaan maatui.

Kurja kesä se Joosepille oli, jos Joosepin emännällekin. Halkourakan lopputili kunnan kanssa ei ollut tuottanut vastaavaa hyötyä. Siihen hyökkäsivät näet velkojat joka taholta, kolme kauppiasta, itse kuntakin, ruunun miehet ynnä yksityiset — kaiveltiinpa kymmenvuotisetkin velat, sellaisetkin, joita asianomainen ei muistanut. Kaikista äkäisimmät karhut olivat ne, jotka väittivät ja todistivatkin Jooseppi Kenkkusen silloin ja silloin ottaneen heiltä »ennakkoa» vähän niinkuin sen karvaan ja makean aineen keitäntää vastaan, vaan joille Kenkku ei ollut muistanut tuoda tilkkaakaan tuota hartaasti tilattua tavaraa. Maksa pois siitä, kettu, ja heti paikalla, muuten — paha perii. Käräj… prr… Kolmisen kymppiäkö lienee näin jäänyt Joosepin kouraan, kun viimeiseksi oli Pahka-Pekankin tilittänyt. Kolme kymppiä ja sellainen työ? Kärsi, kallis Suomen kansa!…

Kesken lehdentaitantaakin — korpiköyhän konnunteko, jonka merkitystä eteläläinen ei ymmärrä — täytyi Ryysy-Joosepin rientää kirkonkylään elämisen välttämättömiä välineitä kerjäämään, lainaamaan tai luottoa vastaan keinottelemaan.

Mutta luottoa ei enää ollut — käräjiin käsketyllä miehellä — retiitti ronklasi niin riivatusti… Ja postineiti irvisteli. Istu ja pala ja raavi häntääsi! Soutele tyhjin venein takaisin ja sano akalle että: nitsevoo! ja käske lasten mennä variksenmarjan raakiloita poimimaan Pahaltakankaalta!

Yhden hyvän Jumala sentään Joosepille ja Joosepin vaimolle tänä kesänä teki: korjasi luokseen sen vajanaisen lapsen. Kirkastuslauvantaina se pikku raukka kuoli. Itki äiti, suri Jooseppikin. Itse vei isä pikku ruumiin Petkeleen kalmistosaareen, itse kuopan kaivoi ja arkun tapaisen maan alle laski sekä mullat päälle heitteli. Huhmar-Paavo siinä vähän veisata luritti vanhimmasta virsikirjasta — sellainen oli toimitus. Avopäin seisoi kirkastussunnuntain kirkkaassa valossa Jooseppi isä ja hautaan tuijotti. Kaiken katoavaisuutta syvästi ajatteli, avioliiton mysterioita sielussaan selvitteli ja ratkaista koetti. Eiväthän ne ratkenneet niin vain. Ihminen tiesi paljon asioita ja sentään liian niukasti. Huhmarniemen Paavo sanoi lempeästi: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty! Sitten soudettiin jälleen kotiin, vaimoihmiset pyyhkäsivät silmiään huivin kulmalla ja puhuivat lehmistä.

Niin tuli arki taas, kuollut lapsi unohtui, ja kesä keikkui kuin vietereillä kiireesti pitkin elämän maantietä…

Puutteensa puitteissa, läheneväin käräjäin tuomiotunnossa sattui Jooseppi eräänä elokuun maanantaipäivänä soutamaan kiireenvilkkaa kirkonkylään vielä kerran pyrkiäksensä apuvallesmannin puheille. Niin kun astua keppasee aukeaa, kuivaa valtatietä emäpappilaan, niin sielläkös soltut ja suojeluskuntalaiset kuin siivilleen lyödyt kukkopojat ikäänkuin, jotakin korkeampaansa vahtaamassa, kansajoukko pyhäpukimissa kartanonurmella ja siniristilippu pappilan pytingin harjalla liehumassa. Iso pirtti tungokseen täynnä kansalaista, siellä mustatakkista herraa ja valkopuseroista rouvaa — Koskeliinikin. harakanpyrstötakissa niin ettei tuntea yritä miestä — vanha postineitikin sinisessä silkissä kahisemassa, kakkulat nokalla ja niin tuusan tärkeänä! — siellä moukkaakin monta mielestään tasa-arvoista — Härkös-Sakari, kirkonkellonsoittaja-kekkulikin simusetti kaulassa, lahkeet pieksunvarren päällä ja kahveli kourassa — ja vielä Tikka-Heikki, helvetinsaarnaaja Vongankylästä, silmät nurin ja kaksi rajia päällekkäin kulukussa, kiiltokalossit jalassa — oi Vongan autuaat akat! Mutta peräpenkillä pöydän takana istuu ventovierasta väkeä — musta, pitkä herrasmies kuin mustalaiskuohari Lonkströmi Puolangalta ja pönäkkä rouvasihminen, vielä toinen mies, oikein jymyherra kultasankalasit nenällä ja sikarinpötky suupielessä — sekä vielä kolmaskin urho, vie sun sulttaani, veripunaisissa pöksyissä, kilisevissä kannuksissa ja rimssut rinnassa aivankuin Turkin rinssillä kuvissa — keitä hyö kaikki sitten lienevätkin? Ovisuusta vain tirkistää Jooseppi, mutta näkee kaikki tarkkaan pienillä siansilmillään. Pitkä pöytä kuin kinkerissä, puhtaalla liinalla katettu, pinottu kukkuroilleen hartsuja ja sapuskoita, talterikkia ja kalakukkoa, vieläpä koreita kukkia kasvaa pöydästä kuin pappilan pientarella!

Mitkä markkinat täällä oikein on — lieneekö posetiivia ja marakattia? Onko hän ainoa muukalainen. Jerusalemissa, joka ei sitä tiedä, mikä praasnikka parhaillaan on menossa Rämsänrannalla kiireimpänä heinäntekoaikana? Jooseppi kysyy Nyyrikin Fiinulta, jolta sopii kysyä, se kun on sosialisti ja lukee köyhälistön äänenkannattajaa — ja Fiinu, joka paraikaa kantaa riisiryynipuuroa pöytään, naurahtaa ja tokasee, jottako niin on tosiaan ettei Kenkkusten Kenkkunen tiedä!

Mistäpä hään — ikäänjuuri souti Petkeleestä — mistäpä hään sen arvaa, vaikka oisi kirkkoherran kultahääkekkerit?

Silloin Helge Huttunen, hänkin kiireestä kengän kärkiin hienoksi herraksi hiottu, hymyhuulin Joosepille kuiskaa ja suomentaa että mikä juhla täällä on…

Ryysyrannan Jooseppi oikein säikähti, kun sai totuuden tietää. Vielä Pirhonenkin, Koljatti, täydessä virkapuvussa, heitti häneen ankaran katseen aivankuin olisi tahtonut sanoa: »painu jalkoihisi sinä — täältä!» Eihän tuo varsin niin sanonut — näkyihän tuolla olevan Riepuniemen Mattikin muurin nurkassa vaan hämmästys löi Joosepin niin, että vetäytyi välikön kautta siihen mustempaan pirttiin, lysähti rosoiselle penkille ja vaipui syvällisiin mietteisiin. Vai sellaisia vieraita — Rämsänrannalla; ei historian tietämän mukaan moista ihmettä ennen ollut tapahtunut. Nämähän olivat kuin Kaanaan häät, joissa itse Rist…, mutta hälläpä, Jooseppi Kenkkusella, ei ollut häävaatteita. Hän muisti vain Ryysyrantansa, sen pesän, johon kohtalo hänet oli kahlinnut, muisti kalpean vaimonsa, risaiset lapsensa, puroon pudonneen lehmänsä, halkourakkansa, kieltolakirikoksensa. Nyt häntä vasta oikein hävetti — nyt hän huomasi ettei niin vain kelvannut tuppautua muiden ihmisten sekaan silmiänsä näyttämään. Kansalaisluottamus horjui ja retiitti ronklasi — retiitti ronklasi… Äts hornatti sentään!

Jooseppi sylkäsi — kuivan sylen tirskautti hammastensa lomitse lattiaan — ei ollut pikanelliakaan poskessa paljon tänä kesänä — kuivasi sylkirauhasetkin suusta nuusa — — —

Juhlapirtistä avonaisten ovien kautta kantautui korviin veitsien ja kahvelien kilinää — mahtoiko vaan Riepuniemen Mattikin pistellä kahvelilla poskeensa? kuului kuorolaulua — ja puheita — juhlapuheita — —

Jooseppi ei hievahtanut, istui kuin kiinninaulittu mustassa pirtissä, ei nyt saanut käsiinsä vallesmannejakaan, Kenkkunen ei keksinyt, mitä tehdä? Häpeä, häpeä kaiveli hänen sisuksiaan, oman mitättömyyden tunto — surkean pieni pisara hän oli yhteiskunnassa ja valtiossa, pois hän tästä jouti haihtua — ei kukaan, ei kukaan häntä kaivannut — korven korri, jolle naurettiin… Mutta! — Jooseppi kohotti päätään ja pidätti hengitystä yksityisiä juhlasanoja kuullessaan — äläpäs! ihminen oli hänkin, — ei halunnut kenellekään pahaa — ihminen oli hänkin ja hällä oli koti korvessa — vaimo ja lapset — ei hän ihan maantien kulkuri ollut — ei ollut ketään murhannut — viinaa vain hiukan keittänyt köyhyydessä — mitähän jos kysäseisi…?

»Mitähän jos kysäseisi siltä pääherralta itseltään että, onko se synti, jos äärimmäisessä köyhyydessä tirauttaa tilkan kieltolakia?»

Siihen mielihauteeseensa jäi Jooseppi istumaan, häpeäntunnon ja moraalisen, totuudenjanon sekoitukseen — sydänalassa kaiveli, kirveli, syvältä, mutta hengen huipuilla pompahteli, pompahteli! Että mikä lopultakin oli totuus?… Kuinka kauvan hän lienee jo istunutkaan, ne ruuan hajut kiihoittivat nälkää, kahvelien ja herrasveitsien kilinä tuntui lakanneen ja lakanneet oli myös juhlapuheet kaikumasta siellä, jossa hän, se yksi, istui… Vielä olisi aika ennenkuin se menee pois…

Alkoi hikoilla Jooseppi, niin oli jännityksissään… Pah! Kuinkapa hän, tällainen risainen äijän käppyrä, ruohtisi sisään sinne? Ne konstaapelin karskit katseet näin ennen käräjiä — kiusasivat. Ja vallesmannit, toinen harakanpyrstötakissa häilymässä, toinen pukseerivormussa seivässuorana — postiröökynä silkkiröyhelössä — kirkherra itse kuin enkeli Kaprieli paratiisin portilla — kaikki niin tuusan tärkeinä… Mitenkäpäs hän sinne!…

Sattuma tuli Joosepille avuksi. Osui näet se huvilatohtori käväisemään väen pirtissä — se sama, jonka huvila keväällä oli seisonut autiona, kun Kenkkunen sivu souteli — jo se toki oli juhannusaattona kotiintunut ja Jooseppi kyllä oli pistäytynyt senkin puheilla…

Huomasi nyt Joosepin hyljättynä istuvan mustan pirtin sopessa, tuli tervehtimään ja supatti korvaan. Joosepilla veret karahti kasvoihin — hänkö — sinne — sen yhden puheille? hänkö? ja näissä hyntteissä? Kenkkunen katsahti kauhistuneena omiin vaatteisiinsa. Mutta se tohtori, kansan ystävä, tarttui yhtäkkiä Jooseppia käsikynkkään — ja silloin sitä mentiin. Juhlapirttiin talutti se Kenkkusen ja vei hymyhuulin ihan pirtin perimäiseen soppeen, jossa hän, se yksi , istui. Suhaus kävi läpi pirtin, itse Pirhonen jäykistyi ja aivankuin säikähti. Taluttaja virkkoi raikkaalla äänellä:

— Saanko minä tässä esitellä: Suomen Tasavallan presidentti ja —
Ryysyrannan Jooseppi!

Jooseppi tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi… Koko pirtti mällisteli päälle ja supatti, kirkkoherra hymyili enkeli Gabrielin hymyä, korea adjutantti höristi korviaan ja vanha postineiti silkkileningissään kiikaroi nenäkakkulainsa läpi ja irvisti…

Jooseppi olisi jäänyt seisomaan eteen, mutta herra presidentti viittasi istuutumaan vierelleen juhlapirtin seinäpenkille ja alkoi jutella.

Alkoi jutella aivankuin tavallinen isäntämies kirkkomatkalla — ehkä sentään niinkuin isonlaisen talon isäntä, arvioi Jooseppi hengessään. Ilmoista, vuodentulon toiveista, seurakunnan laajuudesta, valtion suhteesta rajaseutuihin, pikkurikkisen politiikastakin…

Ja Jooseppi naukui vastaan. Tämähän nyt vasta oli! tämähän nyt vasta oli! — näinkö alhainen on Tasavallan ylhäisin herra? Näin vaan tässä kylki kyljessä penkkiä painetaan ja tarinata vestellään — ja koko pirtti päälle mullistelee ja suopeasti hymyilee — minkäs sille taitavat nuo tollot että hänkin, hänkin pääsi kohtaamaan resitenttiä kasvoista kasvoihin?— anna olla vain Ryysy-Jooseppi! anna olla vain Kenkkusten Kenkkunen! Sama se sille — ei liene tähän pykälää. — Se on herra resitenttikin lähtennä reissuun? sanelee Jooseppi komplimangejaan.

— Joo — pistäysin Petsamossa…, kertoo armollisesti hänen ylhäisyytensä, jota Joosepin mielestä yhtä hyvin voisi nimittää »hänen alhaisuudekseen», niin on alava alamaisilleen — resitentti — kuninkaan arvoinen majesteetti!

Joosepilla kyllä leikkii kielen kärjellä se kieltolakikysymys ja syntikuorma kutisee sydänalassa, mutta hän on siinä määrin lämmennyt täyteen höyryyn pelkästä kunniasta puhutella valtakunnan päämiestä ja saada istua herra presidentin vieressä — että tuo sielun polttavin kysymys ei pulpahda hänen suustaan — ja samalla herra presidentti jo hymyillen kääntyykin toisen talonpojan puoleen — Jooseppi jää syrjään. Mutta ovensuusta jo Pirhonen pälyy ja postiröökynä toiselta puolelta antaa merkin että »jo piisaa — tule pois pökkö!»

Jooseppi on hienotuntoinen mies hermoiltaan ja gentlemanni pohjariitingiltään — hän tottelee viittauksia. Mutta se taluttaja-tohtori toimittaa Joosepillekin jälkiruokaa ja pullakahvia sekä kysyy kaikkien kuullen:

— Jaa minäkö? naukuu Jooseppi. — Vaan minähän, poika, vasta ounkin tyytyväinen! Kyllä vain resitentti minunlaiselleni kelpaa…

— Ka tästä Suomen kansan asemasta maaliman historiikissa, Petsamosta ja
Ranskan politiikasta…

— Jottako ihan Ranskan politiikasta? pistää väliin kunnallislautakunnan esimies.

Koko pirttiväki nauraa suosiollisesti, suomalaisesti. Läänin maaherrakin hymyilee, sikarinpötky suupielessä ja kultasankalasit nenällä…

Pahankorven harmajat variksetkin sitä jo rääkyivät petäjänlatvoista toisilleen. Ja kaksi iloista harakkaa, jotka aivan turhaan olivat pistäytyneet Ryysyrannan tunkiolle tutkimusretkelle että löytyisikö sieltä mahdollisesti mitään heille sopivaa ulosheitettyä, kuulostivat räkättävän samaa asiaa:

— Kra-kra-kra! Ha-ha-ha! Sak-sak-sak! säksättivät ne purstojaan huiskutellen.

— Sakkoja piessan linnut säksättävät! tuumii Jooseppi Petkeleen ja Jängän kylien käräjämiehille, joitten pitkässä jokiveneessä hän juuri on lähtemässä kihlakunnan käräjiin naapuripitäjään asti.

— Kunpa sakoillakaan selviäisi, vastaa Vellivaaran Jahve, yiijänkäläinen pitkätukka ukko — viinankeittäjä hänkin.

Pohjaanpa kolisi pitkä tervapaltamo Petkeljoessa, mutta emäjoen väljiin väyliin päästyä — eipä enää kolissutkaan. Juhlallisesti se hurahti alas kymmenkunnan korskeata koskea, viehkeästi viehkuroi läpi vaarallisista Virroistakin. Sittenpä enää ei koskia ollutkaan, voimakas joen kymi vain läksi vetämään mutkitellen kauniitten kallasten lomitse kohti naapuripitäjän emäjärveä. Kaksihangassa parittain soudettiin, perämies lisäksi huopasi lujasti — viisi miestä airoissa — jokivene juoksi hyvää vauhtia, moninpaikoin vielä veteli purje, neliskulmainen jokiveneen suurseili, ruskeista säkinkuorista yhteenkurottu. Pohjoisen puolelta sinimustina vihureina vinkuva tuuli puhalsi — raikas oli ilma — kesä kulta kai jo hyvästejään heitteli ja syksyä sijaisekseen suksutteli. Kellersivät jo koivikotkin jokirannoilla ja pihlajat tulipunaisina loistivat. Käräjämiesten nenännipukat hieman sinervinä kuulsivat, kovin kesäketineissään olivat ukot käräjille matkanneet. Yksitoista ukkoa ja pari käykkäleukaista akkaa!

Oli siinä monenkarvaista käräjäsankaria. Oli korpirojun ritaria, oli pesäero-riitelijää, oli metsänvarkaudesta tai haaskauksesta haastettua, oli toisen perintöosuuden anastajaa, toisen akan makaamisesta manuutettua, oli lehmän utareen leikkelijää, oli porokorvamerkin väärentäjää ja pariskunnan kunnianloukkaajaa. Olipa joukossa salaperäisestä syöttämisestä, tuosta ikivanhasta, inhoittavasta taikatempusta syytetty poppamieskin, Ylijängän ja Taivalkorven rajamailta, pikkuinen musta äijän kämpyrä, jonka mainittiin ruumiinytimellä erottaneen kaksi rakastavaista ja tehneen naapurin piikatytön hulluksi! Vielä joku äkäpää todistaja-ämmäkin samassa saatanallisessa jutussa, samassa pitkässä veneessä. Olihan siis pahantekijöitä Petkeleenkin perukoilla, kun tarkalle otti ja käräjiin käskettiin. Synkkänä hahmoltaan veneen pohjalla, pintturin kohdalla konttien keskellä, istui Ryysyrannan Jooseppi. Mykkänä tuijotti mies milloin mustaan virtaan, milloin tulipunaisiin pihlajiin jokiäyräällä, milloin loi väijyvän katseen muihin käräjämiehiin.

Nyt sitä siis hänkin on menossa sinne korkean oikeuden tuomioistuimen eteen. Antavatkohan linnaa? Ja keitä kaikkia siellä esiintyneekään ilmiantajina, päällekantajina ja todistajina häntä vastaan? Hänellä on korkeita ystäviä, mutta pirullisia vihamiehiä…

Tuossa toisessa veneessäkin, joka perässä tulee kilometrin päässä turhaan koettaen tavoittaa, taitaa niitä vihamiehiä joku olla joukossa. Kukkuroillaan käräjäväkeä on sekin paltamo — kirkonkyläläisiä, lie tuolla jompikumpi nimismiehistäkin, kolme metsäherraa, neljä kappaletta kauppiasta, turkkipäällinen tukkipäällikkö, työnjohtajaa, puupäällikköä ja savottasaksaa jos jonkinlaista. Siinä sakissa kai se on Pirhonenkin…

Jooseppi miettii, miten suunsa sovittaisi silloin kun tuomari kysyy: että mitä vastaajalla on sanomista puolustuksekseen?

»Herra tuumherra ja söötinki, eihän minulla itse asiassa ole mitään puolustuksekseni ramille tuotavaa, vaan suokaa anteeksi, jos sytämellisesti tietustan, mitä äskettäin meinasin tasavallan resitentiltäkin kysäistä, jotta: onko suurikin synti, jos ihminen henken hätässä vähän kiehauttaa?»

»Herra Kenkkunen! Siihen nähten että tee ansiokkaalla tavalla olette esiintuonut Suomen kansan totellisen tarpeen kieltolain rikkomisessa, on kihlakunnan oikeus harkinnut tätä asiaa ja nähnyt hyväksi vapauttaa teität kaikesta eesvastuusta. Menkäät herran rauhaan!»

Joosepin synkkä hahmo kirkastui hetkeksi — iloisesti mies iski silmää tulipunaisille pihlajille…

Vellivaaran Jahve hänen vieressään säkkipurjeen alla loikoen kuiskasi korvaan:

Jahvella näet oli pikkarainen taskumatti, jota hän salakähmää käsitteli säkkipurjeen suojassa. Jooseppi oli suuressa surussaan tullut hänen taskumatistaan ottaneeksi huikeanlaisen kulauksen hengen vahvistukseksi näin käräjiin mennessä — eipä hän omia viinojaan ollutkaan viljellyt kesäkautena — pois oli jäämässä koko kommerverkki Ryysyrannasta. Saattoi siis hyvällä omallatunnolla yhden ryypyn ottaa, kun toinen hyvästä sydämestään tarjosi siinä viluisessa veneessä.

Mutta toista ei Jooseppi huolinut, vaikka Velli-Jahve kuinka tyrkytti. Alkoi taas tuijottaa synkkänä sinimustaan virtaan… Tuo hänen mielikuvituksensa, mielikuvituksensa, kuinka se pitikään omaa peliään! Tietysti ne hänelle antaisivat linnaa — eihän kihlakunnan tuomari ollut mikään synninpäästäjä pappi. Täytyihän sen herran tuomita lakien ja asetusten mukaan…

Naapuripitäjän rantaan saavuttaessa illan jo pimetessä oli Jooseppi Kenkkunen siinämäärin raskaan mielen rasittama ja rumien aavistusten runtelema, että muut käräjämiehet vaivoin saivat hänet maihin. Rienaaja oli pieksänyt hänet pehmeäksi tulisilla vitsoilla, koko ruumis oli sairas, sielu siipiä vailla…

Lemmenahon Luukas se murtunutta miestä näin lohdutti. Sama, joka itse oli manattu käräjiin väärän akan makaamisesta.

Jooseppi mullisteli silmiään, kopeloi eväskonttinsa, huokasi syvään ja tarttui Luukkaan käsivarteen.

Eipä Ryysyrannan Joosepin mielikuvitus ollut aivan hulluja haaveillut! Juuri täksi syksyksi oli virallista tietä saapunut kihlakunnan tuomareille jostakin ylempää uusia ohjeita, miten tasavallassa tapahtuvia kieltolakirikkomuksia oli käsiteltävä erinäisissä tapauksissa. Tuomarin oli otettava varovaisesti huomioon sellaiset kurjat ensikertalaiset, joiden taloudellinen tila ja perheolot oli todistettu sellaisiksi että köyhä kunta joutuisi elättämään kaikki ne surkeat perheet silläaikaa kun perheenisä oli tuomittu istumaan vankeutta ensikertaisesta salapoltosta. Tuomarille saapunut ohjesääntö sattui sopivasti Rämsänrannan oloihin, jossa kunnan kassa vuonna-vuotuissaan osoitti nollan numeroa.

Ja vaikka Joosepin päälle kanneltiin joukko ilkeitä ilminantoja, joista pääkohdat saatiin toteenkin näytetyiksi — Pirhonen riehui koko voimallaan — niin Rämsänrannan kansanomaisten, kansaarakastavien ja kansaa syvästi ymmärtävien nimismiesten antamat lausunnot, yhdessä tuomarin oman virkavelvollisuuden kanssa koko yhteiskunnan onneksi, vaikuttivat sen että tuomion vaakalauta alkoi vaappua rikoksellisen pelastukseksi. Yhä hyökkäsi esiin konstaapeli Pirhonen kaikkine apureineen, mutta vaakalaudalle heitetty sydämen kulta painoi painamistaan pelastuksen pahkakuppia yhä alemmas ja alemmas. Silloin Pirhonen jäi vain silmät suurina oven suuhun kuuntelemaan oikeuden päätöstä. Se oikeuden päätös julisti että ottaen huomioon ne ja ne näkökohdat ja huolimatta siitä että… ynnä vedoten annettuihin herrojen nimismiesten lausuntoihin asianomaisen olemassaolon taistelusta köyhyyttä vastaan sekä perustaen päätöksensä korkeimmasta oikeudesta saapuneisiin kiertokirjeisiin siltä ja siltä päivältä sitä ja sitä kuuta, on kihlakunnan oikeus harkinnut oikeaksi vapauttaa kruununtorppari Jooseppi Kenkkusen enemmästä edesvastuusta tällä kertaa ja tuominnut hänet ehdonalaiseen vapauteen .

Ei harakkakaan tunkiolla niin iloisesti hypellyt kuin hyppeli
Ryysyrannan Jooseppi silloin koska mies käräjiltä palasi.

Ei tiennyt oikein, mihin ilonsa purkaisi — antoi laskea itsensä maihin sen aateystävänsä, sen Helsingin tohtorin huvilan rantaan, oli muka vähän asiaa herrasväelle — menkööt muut — kyllä hän tästä jotenkuten kotiinsa kopeloi ilman omaakin venettä — on se siksi mukava talo tämä Korpipalatsi ja höyli sen isäntä. Ihan juoksun hölkässä kuin pimeästä tallista marhamintansa katkaissut ruuna tömisti Jooseppi ylös huvilan törmää, pökäsi paraatiovesta sekä juoksi ylös kolmattakymmentä kiertoporrasta niin että kumisi vain honkainen pylväskäytävä, itsekkin nauttien tuosta kuminasta. Temmaten auki kiiltomaaleilla silatun, kullanvälkkyvällä rivalla varustetun oven hän jo kynnykseltä kiljahti kuin tiikerikissa selin istuvalle ystävälleen että:

— Terveisiä käräjiltä! Ei mua tuomittukaan tiilenpäitä lukemaan. Vapaa olen kuin taivaan mäkärä ja mäkätän taas kuin ennenkin.

Se köyhäin-ystävä loi Jooseppiin niin mukavan katseen silmälasiensa ylitse, kavahti pulpeetituoliltaan, käveli suoraan kaapilleen, kaasi kauniista karahvista kukkuraisen jalkapikarin lääkärin määräämää kullankeltaista konjakkia ja tuppasi kohti vieraansa pärisevää partaa:

Mutta kun hän hyvän tuulen hulinassa kotiinsa asti päässyt oli, pelastuksensa perheelleen kertonut ja pikku Kurlia polvellaan hypitellen Pupu-Jussiakin rallattanut sekä sitten maata käynyt muijineen kylmän kehikon puolelle, jossa seisoi sängyn renkkana, niin osasipas kohtalo, tuo korpikirojen ikimuistava herra jälleen vaimentaa hänen elämäniloaan, kun eukko vesissä silmin, näännyksissä ja kalpeana, kuiskasi korvaan:

— Linnan vältit itse, vaan etpäs minua vankeudesta vapauttanut. Jo taas, rakas ryökäle, panit riihesi lämpiämään…

Kaisa-Reeta ei liene tarkoittanut Ryysyrannan riihisaunaa, vaan jotakin aivan muuta. Oli näet raukka jälleen tullut siunattuun tilaan.

Pari vuotta on vierähtänyt siitä kun Jooseppi Kenkkunen iloisena kuin tunkioharakka hypellen ja purstoaan leiskutellen palasi käräjiltä.

Jos ottaisimme vaivan kysyä asianomaiselta itseltään, mitä kuuluu taas
Ryysyrantaan, niin saisimme kai vastauksen: — Kiitoksia kysymästä!
Köyhä elää niinkuin märkä palaa. Kaikki on ennallaan:

ukko ja akka, mökki ja takka, russakka, kirppu. Vekku ja Mirkku, ämmä ja lapset, harmajat hapset, pannussa sakka, peräisessä vakka (jotenkin tyhjänä jauhonpölystä) rannalla rakka…

Joosepissa on runosepän vikaa, emme mahda mitään hänen loppusointuiselle lorulleen, omasta puolestamme tahtoisimme jatkaa runoa seuraavasti:

Joosepin otsalla syvät on vaot, ovessa kiiluvat ilmaraot, kattila puhki, rikki myös rukki, huhmar seisoo kuin vaivaistukki, kiukahan muuri taas hajoomassa, seinäkin maahan vajoomassa, myrskyt nuo julmat, taivahan hulmat käydä taas uhkaa — malkojen ruhkaa — kattohon kajoomassa!

Yksi huomattava parannus, aniharvinainen edistys Petkeleen kylässä, on tapahtunut — Ryysyrannassa on ihka eheät akkunaruudut — ruusut — niinkuin siellä sanotaan. Mistä ihmeestä sai Jooseppi kalliit ruusut? — pikku salaisuus — lienee käynyt sellainen vieras, joka näki hiusten heiluvan, kun tuuli puhalsi rikkoruuduista pellavaisiin päihin. Kateutta se kyllä on herättänyt Elettävän Konstassa, kun veli Jooseppi mokoman lahjan on saanut — tarvitseis hänkin yhtä hyvin, vaikka totta puhuen Elettävän Kenkkunen ei kuuna päivänä saane valmiiksi sitä kehikolle harmaantuvaa pirttiä, johon »ruusuja» kaivattaisiin.

On tehty eräs huomattava lisäys huonekalustoon tai mööpeleihin, kuten isäntä sen sanoo. Pahnoilla potkii näet seitsemän lasta ja kahdeksas potkii jossakin ahtaammassa, pimeämmässä, paljon lämpöisemmässä paikassa. Kurlia pienemmän naskalin nimi on Kullervo Hilarius Resitentti—viimeksimainittu ristimä luonnollisesti sen ikimuistettavan tapahtuman jälkikaikuna, kun lapsen isä oli saanut kunnian tulla esitetyksi itselleen Tasavallan päämiehelle — arvoisa lukija kai muistaa, miten Kenkkunen Rämsänrannan pappilan pirtissä keskusteli hänen ylhäisyytensä kanssa Suomen asioista ja jonkunverran Ranskan politiikasta. Sitä iltaa seuraavana lauhkeana elokuun yönä kenties tuon seitsemännen vesan syntysanat oli lausuttu — emme ihan varmasti tiedä, voimme vain laskea sormillamme. Kaikissa tapauksissa Kenkkusen henki noihin aikoihin oli väkevästi kullervoinut ja veisannut Hilariuksen kiitosvirttä korkean veljeilynsä hurmiossa.

Mikä taas oli oleva hänen nimensä, joka pimeässä putkassa potkiskeli, sitä ei vielä ollut suunniteltu —? Jos se oli tytön typykkä, niin saattoipa tulla kyseeseen nimisointuma sellainen kuin Rekiina Resitenska, sillä muistihan Jooseppi siellä pappilan praasnikoissa tuona käräjäkesänä nähneensä hänen ylhäisyytensä pönäkän puolisonkin, josta Kaisa-Reeta, tottapuhuen, oli ollut huvitettu enempi kuin valtionhoitajasta tai maaherrasta. »Miten hän oli puettu se resitenska?» oli Kaisa-Reeta näet udellut Joosepilta: »Olikohan tuolla ihan silikkiset leningit?»… Sen hiivatistako hän sen tiesi, Jooseppi: »vaikka oisi ollunna Enklannin ulsterista!» oli tiuskaissut vaimolleen.

No niin, pikku resitenskaa ei siis vielä ollut syntynyt tasavaltaan, mutta hyväpä että oli pikku resitenttikin — vilkas pojan vekkuli se olikin, varhain jo oppinut omin jaloin kävelemään — mekko tuolla toistaiseksi heiskui yllä, jonka alta vilahteli paljaat kintut — Kullervoksi pilttiä vaatimattomasti nimitettiin.

Pirttiviljelyksestä siirtykäämme varovaisesti tarkastamaan Ryysyrannan ulkoviljelystä. Mitkä hyvät hedelmät oli kantanut Joosepin ehdonalainen vapaus? Ehkä meidän nyt pitäisi puhua hyvin hiljaa, ihan kuiskaamalla. Mutta koko Rämsänranta sen sittenkin tietää että Jooseppi Kenkkunen vieläkin tirauttaa tilkan miestäväkevämpää, »jos miestä väkevämpää missä tarvitaan maan eistä vaikka kaatamaan». Hän ei tee sitä omasta intohimostaan, vaan niinsanoaksemme tositarpeesta, yleisestä painostuksesta. Jos joku on syyllinen, niin on se koko Rämsänranta, mutta Rämsänrannan takana on — koko Suomen Tasavalta.

Ymmärtäkäämme kaikinmokomin Jooseppia! Kun hornan pimeys haihtui ja vapauden tähti nousi Pahankorven horisonttiin, niin lakkasi luotto juonittelemasta — retiitti ronklaamasta — ja sekä herrat että parempiosaiset talonpojat kuiskasivat Kenkkusen korvaan ystävällisiä sanoja. Mökissä oli kauhea puute, kaiken nuusa, lapsia sikisi lisää, Jooseppi rukoili Jumalaa, apua ei tullut — kiusaajain kuoro oli suuri… Kauvan, kuukausimääriä mies kamppaili ylivoimaa vastaan kuin Sven Dufva ryssiä vastaan sillalla kuunnellen jumalallisen kenraalin kehoitusta: »el' yli päästä perhanaa!» Kaisa-Reeta itki ja kielsi, häpesi ja vähin uhkasikin, mutta ylivoima vyöryi päälle kuin tulivuoren laava — Jooseppi oli tulla hulluksi. »El' yli päästä perhanaa!» Oh — mutta sellaiset ystävät — ja nälkä kotona. »Jos et vähän tirauta, niin…!»

Siinä sitä oltiin elämän myllyssä. Köyhä saatana seisoi sen totuuden kynnyksellä, jonka toisella puolella rehoitti elinkautinen »nuusa» ja »retiitti ronklasi».

Ja silloin Jooseppi raiska taas lankesi — jos se nyt sitten olikaan oikea lankeemus.

Mutta — eivätpäs pistäneetkään. Eivät edes käräjiin vieneet. Ei näet Pirhonenkaan enää ilkeä ahdistaa. Mikä sitä Joosepin-kaltaista jahtaamaan kuin ristiselkää repoa! Kaukaa-viisas ja ketunhäntä kainalossa. Kenkku on Kenkku. Piru hänestä! Eihän tuo ketään tapa. Hämmentäköön pataansa tai olkoon hämmentämättä.

— En minä kehtaa enää sen Kenkkusen rankkitynnyreitä lähteä tunkiolta nuuskimaan, sanoo poliisi ylenkatseellisesti. — Se on, häjy, niin kaukaa-viisaskin, tuppaa väittelemään itsensä presitentinkin kanssa. Muistetaanhan tuo…

— Nuorimman poikansakin kuuluu kekkuli tutentiksi ristittäneen! siunailevat kirkonkylän hurskaat akat.

Jooseppi siis sai olla rauhassa ja pusertaa lääkettä jyvistä ja ytimistä silloin kun sitä nimittäin välttämättä tarvittiin. Ehdonalainen vapaus ei sentään noussut miehelle päähän, Jooseppi ei tahtonut loistaa sivuammatillaan — siksi vaaranalaista tuo homma sittenkin oli. Eikä hän itse hullautunut siihen aineeseen, jota salavihkaa kirkonkylään kanteli. Hän teki vain tehtävänsä — eikö hän ollutkin vain halpa välikappale väkevämpäin voimain palveluksessa? Mutta jokaisesta tilauksesta, jokaisesta keitoksesta hän salaa kärsi, syvästi, järkytetysti — Kaisa-Reetan kyynelet ja nääntyneet posket kiusasivat häntä. Tuo ikuinen taistelu miehen ja vaimon välillä… Jos hän olisi ollut todella kaukaa-viisas, niin olisi hän vaikka velaksi hankkinut vaimolleen kirkkohameen ja uuden paidan — Kaisa-Reeta olisi silloin hyrskähtänyt hyvästä mielestä itkuun ja antanut anteeksi paljon —mutta tässä asiassa oli Jooseppi ryhditön. Hän vain hypisteli hyppysissään niitä vaimoväen vaatetuksia Maakunnan tiskin takaa, mutta lahja jäi viime kädessä aina viemättä — oli olevinaan niin paljon muuta kotiin vietävää. Jauhoja piti olla runsaasti, paisumistaan paisuvan pereen syöntikyky kasvoi kuukaudesta kuukauteen. Pikanellirulla olla piti myös — ihmisen mielialat — ja kahvitta ei ajanpitkään tullut toimeen huonossakaan hökkelissä. Kahvia annettiin, silloin kun sitä keitettiin, tilkka kaikille tenaville — se on Suomen kansan tapa sydänkorvessa. Kurli kurlutti kuin muuttokurki, ellei saanut mokkaa. Ja pikku Kullervo porasi myös, jos ei ämmä omasta kupistaan kulauttanut pisaraista hänellekin — pikku resitentille. Kerran keksi Jooseppi ostaa »röönääkin» venäläispuodista ja uhmasi myrkyttää kaikki russakat, mutta siitä kuusijalkaiset niin loukkaantuivat että juoksivat perässä saunariiheenkin — yksissä lämpimissä kylpemään. Ja jonkun viikon päästä ne palasivat koivet käkkyrässä takaisin pirttiin ja sikisivät vielä hyöteämmästi. Siitä Jooseppi ja hänen huonekuntansa ymmärsivät että russakoille on niiden luoja luvannut asumaoikeuden ikiajoiksi Ryysyrannalla. Huonemiehiä ne olivat — yksissä särpimissä. Väärin oli niitä vainota keisarivihreällä — eihän tuota ollut koko keisariakaan, tasavaltoja vain niin pitkälle kuin silmä kantoi pohjan navan alla. Oi Rusasen ukko ja vanha Vesteri vainaa!

Oli se semmoinenkin, kansanhokema että Rusasen ukko tuskastuneena oman mökkinsä russakoihin oli survonut niitä muutaman tuhannen petkeleellä ja petäjähuhmarella, kuivannut lämpimällä arinalla ja tehnyt tupakkaa — isolla visakopalla sitten oli poltellut ja tuumaillut: »tämä se tyrälle hyvää teköö!» Vaan vanha Vesteri vainaa puolestaan kuului toimittaneen, kun jauhot loppui, että: »kun oisi keittää viinaa noista ruskeasiipisistä!» Haudassa nyt makasivat nuo molemmat leikinpuhuja-ukot, mutta russakat yhä marssivat kuolemattomana armeijana pitkin Rämsänrantaa. Antoipa marssia. Oi Rusasen ukko ja vanha Vesteri vainaa!…

Kauhea katovuosi on kohdannut kolmatta osaa Suomenmaata. Rämsänrannan vaivaiset viljelykset se on raiskannut perinpohjin. Petkelkylässä on paleltunut kaikki mitä maassa kasvoi — perunoita ja mustikoita myöten. Joka ikisestä mökistä on julma vieras vienyt viimeisetkin viljakset. Alakuloisena nostelee torpanmies loppumattomassa vesisateessa läpikastuen lyhteitä kärväisiin — olkia vain ja jyvättömiä, mustia tähkäpäitä. Kun Ryysyrannan Jooseppi on ahtanut saunariihensä täyteen märkiä kupoja sekä pari päivää niitä kuivatellut kiljuvan kiukaan kuumuudella ja vielä kolmannen päivän vartallaan piesten riehunut ja rypenyt naama mustana siellä riihisaunassaan, niin saapa mies lopuksi jumalanviljat pussiinsa — saa kokonaista kaksi kappaa imeliä ohranjyväsiä. Ja samoin käy kaikissa naapurimökeissäkin: Huhmarniemessä, Lintuniemessä, Elettävässä, Mullimäessä ja muissa.

Hirveä hädän tunne tunkeutuu hiljaa petkelkyläläisten rintoihin — nyt se vasta, nyt se vasta myrkyt lykkää! Mistä nyt pitkän talven leipä, kun sitä ei ole syksysulallakaan?

Kirkonkylän kauppiailla on tosin jauhomakasiininsa, mutta mistä saa köyhälistöarmeija rahat, millä lunastaa jokapäiväiset tarpeensa. Mistä? Pienet on palkat pöllimetsässä ja raskas työ raa'alla ilmalla.

Paperipuu-savottaan samoaa Ryysyrannan Jooseppikin, kirves olalla, kaarisaha kädessä, reppu selässä — elkäämme kurkistako mitä repussa on, lopen laihalta se vain näyttää. Päiväkaudet vesisateessa hakkaa ja sahaa Jooseppi, kuin pahassa unessa hän riehuu, elämän hirmuista todellisuutta sielussansa hautoo. Hän on tähän asti ollut verrattain hilpeä mies, ainakin ilon naamaria on hän kantanut, vaikka sisuksia lieneekin poltellut. Nyt — tämän viimeisen katosyksyn tullen — ei ilonaamarin kanto enää käy. Uurteita täysi on otsa ja miesjoukossa kulkee Jooseppi vaiteliaana, ei luista enää leikkipuhe. Eivät tahdo kaverit oikein enää tuntea koko miestä samaksi. Vielä jonkun tilauksen toimittaa, mutta senkin tekee kuin pahassa unessa. Kuin siipiin ammuttu metso mies pehertelee pensaikossa. Ja kotinsa ovesta sisääntullessa tuntee kuvotusta, pienimpiä lapsiansa hellällä kädellä silittelee, mutta pakoon lähtee, kun milloin vaimonsa hahmon näkee.

Aapeli poikaa vähin pöllisavotassa apurina käyttelee, jotta pikemmin joutuisivat pinot. Täysi mitta niissä olla pitää ja vielä »kostajumala päälle» — ankara on yhtiön tarkastus. Ei riitä kovalla työllä ansaittu raha suurelle perheelle — eikä Jooseppi, vähäläntä kyssäselkä, ihan joka päivä jaksakkaan propsityössä raataa. Sairastuu mies rasituksesta ja märästä ilmasta ja läsii viikkokausia maaten pirttinsä peräpenkillä. Ämmäkin on raihnainen, lapset kaikki romuskassa — Kaisa-Reeta viimeisillään. Siitä kun jälleen vähän voimistuu Jooseppi, niin ei työnnykkään sinne järven taa paperipuu-savottaan, vaan lähtee Pahakorpeen petäjäleipäpuita katselemaan. Petäjää, petäjää kiskoa täytyy — tänä talvena kuollaan muuten nälkään. Kaataa yhden puun, kaataa toisen, kulkee kuukkaillen, mistä vielä kolmannen petäjän romahuttaisi? Leipäpuun, Pohjolan taatelipalmun! Kirottu puu — siunattu puu — kautta vuosisatojen se sentään on pelastanut Suomen korpikansan nälkäkuolemasta. Terveelliseksikin hokevat vanhat ämmät petäjänsekulileipää — sydänalatautia se näet lievittää. Sitkeiksi kasvavat lapset, jotka sellaista liikkiä jyrsivät…

Vekku koira, korvat pystyssä, häntä kippurassa isäntänsä perässä seuraa. Pahankorven kuiskutuksia kuuntelee. Joko taas, joko taas itse Paha oudosti ääntelee? Jooseppi kuuntelee sitä puolella korvalla… Mikä se oikein on tuo ikuinen kutsuva ääni? Morsiantaanko yhä Paha siellä huutelee syvän urun takana? Tuossa on pontikkapata puron rannalla hiukan ruostuneena — olkoon — Jooseppia tympäisee, ei tahdo katsoakkaan sinne päin. Kovinpa se nyt taas ruumiiseen ottaa, kivistää rintaa, kolottaa selkää, pakkaa vähän kuin päätä pyörryttämään, Paha yhä kuikuttaa, uikuttaa siellä kaukana — ja joskus rääkäisee läheltä haltijavaris. Mitä, jos olisi kaataa juuri tuo petäjä, jonka latvassa haltijavaris istuu?…

Jooseppi iskee kirveensä petäjän kylkeen. Pihkaiset lastut lentelevät — haltijavaris pakenee kamalasti rääkyen — Jooseppia hytkäyttää — naurahtaakin ääneen ja usuttaa Vekun juoksemaan variksen perään. Syvenee syvenemistään hakkuukolo — Jooseppi läähättää, vaan ei hellitä, kiertää toiselle puolelle ja lyö kirveensä toiseen kylkeen. Nyt se kohta romahtaa… Jooseppi toimii kuin unessa, käsi tekee ankaraa työtä, vaan henki liitelee muissa maailmoissa. Yhtäkkiä päätä niin oudosti pyörryttää, kirves lakkaa heilumasta, sydänalaan pistää. Jooseppi mitään ajattelematta tarttuu molemmin käsin petäjän tyveen. Samalla tulee tuulenpuuska pohjoisesta — petäjä rusahtaa ja romahtaa maahan. Jooseppi ——— herrajumala — väärälle puolelle jäi Jooseppi. Petäjän tyven syliinsä sai — sen kanssa kamppaillen maahan vaipui. Viimeinenkin maailman hämy musteni hänen silmissään… Hirveän rymähdyksen kuullessa kirmaisee koira kiireesti takaisin isäntänsä luo — oivaltaa heti mitä on tapahtunut ja alkaa vimmatusti haukkua. Sitten se suorastaan jo ulvoo kuin susi arolla. Pahakorpi humisee myöhäsyksyn viimeistä huminaa, puro pauhaa syvällä urun pohjassa, ja Paha ääntelee oudosti kaukana rotkon takana.

EPILOOGI

JOOSEPPI KENKKUSEN SEIKKAILUT TAIVAASSA.

Joosepin ruumis jäi makaamaan kaatuneen petäjän alle, mutta hänen haamunsa, hänen kaksoisminänsä läksi vaellukselle ijankaikkisuutta kohden. Kas tuolla hän jo mennä harppailee tukka suorana pitkin Pahanpuron vartta, kiipeää Pahalle-kalliolle ja kimmahtaa pilven selkään — viime hetkessä Vekku koirakin loikkaa isäntänsä jälkeen ja jää hampaistaan roikkumaan pilven reunasta — pilvi kiitää huimaa vauhtia yli seurakunnan rajan ja nousee Pyhätunturin kohdalta kierukkaa kiertäen suoraan ylös Taivaaseen…

Pyhä Pietari Taivaan portilla pahanpäiväisesti hätkähtää tutkien
Jooseppia kiireestä kantapäähän:

— Oisi vähän kahenkeskistä assieta sille Ihtelleen! naukuu Jooseppi kansan murteella.

Pyhä Pietari ihan punastui kiiltävää kaljuansa myöten: »onpa tuo äijä jotakuinkin fräkki». Hän rykäsi kaikuvasti:

— Kyllä Hän minut tuntee. Päästähhän sisään, apostoli. On vähän kiire…

Pyhä Pietari raapasi niskaansa, katsahti syvämietiisesti Jooseppia silmiin, mutta ei sentään ärjäissyt, ujahti itse pienestä salaportista sisään — kultahakanen kilahti sisäpuolella — ja siihen jäi Jooseppi Taivaan portille koirineen, joka nuoli hänen käsiään.

Jooseppi katsoo: kylläpä on korkea Taivaan muuri ja portti puhdasta kultaa. Portin takaa kuuluu Pietarin ääni:

— Kyllä minä näen että se on rämsänrantalaisia. Ei mistään muualta tule niin ryysyisiä äijän käppyröitä.

— Siis päästä hänet sisään. Onhan niillä vapaus. Jos hän on peräti ryysyinen, niin ota nämä valkeat vaatteet ja pue hänet niihin.

Pyhä Pietari tuli läähättäen portin läpi, valkoiset vaatteet kainalossa ja sanoi sankalasiensa yli katsahtaen:

— Enkä pue! Kun kerran olen kelvannut resitentiile näissä hyntteissäni, tottahan kelpaan tässäkin talossa.

Pyhä Pietari, kiivasluontoinen mies, sai yskänkohtauksen. Sitten hän huusi niin että Taivaan muurit vapisivat:

Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun Jooseppi yritti lentää päistikkaa
Helvettiin — joka olikin vain ikäänkuin alakartano siinä Taivaan
kupeella, musta joki vain välissä, avautui Taivaan portti ja itsensä
Ukon hopeanhohtava pää näyttäytyi portissa:

Pyhä Pietari tarttui toisella kädellä nenäänsä, toisella Jooseppia käsipuolesta ja toimitti:

Sitten hän ääneensä murisi enkelisotamiehille, jotka kivääri olalla käyskentelivät pitkin Taivaan muuria, että:

— Tämä tiettävästi on taas niitä korpirojun keittäjiä joko Vongan tai
Petkeleen kylästä. Niillä on aina olevinaan asiaa Taivaaseen.

Jooseppi koirineen livahti sisään Taivaan portista — Pietari likinäköisyydessään ei havainnut koiraa — vaan jäi supattamaan enkelisotilaan kanssa.

Hetken päästä temmattiin portti taas auki ja Taivaan Unilukkari, kultainen hiilihanko kourassa, syöksyi läähättäen Pyhän Pietarin eteen alkaen soimata Pietaria:

— Koira rökäleen päästit Taivaaseen! Minä ajoin sitä hiilihanko kourassa, vaan se lippari pakeni häntä koipien välissä alttarille, jonne minulla ei ole lupa jalallani astua. Jos Ukko nyt äkkää koiran, niin minä saan matkapassit Taivaasta ja sinut alennetaan tampuurimajuriksi.

— Ole huoleti Olkkonen. Emme ole ensi kertaa Petkeleen koiria kyydissä.
Lemmon laillako se livahti sen hampparin hännässä!

Sitten hän syvästi huokaisten, sytyttäen pyhänsavun tuoksuisen, todellisella kultarenkaalla kierretyn sikaarinsa ja puhaltaen valtavan tuprun vasten Unilukkarin kasvoja, lisäsi:

— Heillä on aina pystykorvat kintereillään noilla Rämsänrannan isännillä. Se kai johtuu siitä että koiria siellä alhaalla suvaitaan kirkossakin, kuten olen kaikilta pappivainajilta ihmeekseni kuullut.

— No sehän juuri olikin minun virkani, virkkoi pitkänenäinen Unilukkari
Olkkonen, — estää koiralaumaa pääsemästä ulos kirkosta saarnan aikana.

Pyhä Pietari puhalsi toisen valtavan savun ja killistäen oppineesti yli kultasankalasiensa, tuumasi:

— Aivan oikein: sinähän näenmä oletkin se entinen Rämsänrannan kirkkoväärti. Sinähän se kerran kapahutit kolehtin varrella Pärsämön Samppaa niin kovasti päähän että sait maksaa tynnyrin rukiita sovinnoiksi ja vielä kannullisen pomeranssia päälle.

— Juu, juu, jupisi Taivaan Unilukkari. — Mutta ota huomioon että hän nukkui ja kuorsasi niin riivatun sikeästi pakanakolehdin aikana että minun, virkani puolesta täytyi kopahuttaa ukkoa kalloon tavallista navakammin.

Mutta silläaikaa kun nämä puolittain taivaalliset, puolittain maalliset keskustelemukset tapahtuivat Taivaan portilla, kulki Jooseppi itsensä Ukon perässä läpi koko Taivaan palatsin. Mitä kaikkia ihmeitä hän siellä näkikään, tuskin järki saattoi käsittää. Kuinka kiiltävä permanto siellä oli — aivankuin luistinjää, Jooseppi yritti monta kertaa kellahtaa peräsilleen, mutta silloin aina pikku tyttö, enkelisiivet selässä ehätti ottamaan häntä kädestä niin ettei hän langennut. Kolmannella kertaa Jooseppi jo uteliaana kysyi siltä kauniilta enkelitytöitä että:

— Ryysyrannan Joosepin, Petkel-kylästä, Rämsänrannan seurakunnasta,
Suomen Tasavallasta — niin on merkitty taivaalliseen lastenrekisteriin.

Jooseppi siinä määrin hämmästyi ettei saanut sanaa suustaan. Mutta enkelityttö liversi sukkelasti lisää:

— Ajatelkaas Setä, minä olin niin kovasti pikkunen silloin kun minut lähetettiin taivaalliseen lastenkotiin etten muista, minkänäköinen oma isänikään on… Eihän Setä enää huoli langeta? lipsautti tyttö ja niiasi.

Jooseppi taputti tyttöä päähän ja yritti sanoa että hän tässä juuri taitaakin olla tytön pappa, mutta Ukko iski hänelle silmää: »ei huoli ilmaista!» Jooseppi ymmärsi että siinä se nyt sitten on se heidän vajanainen lapsensa. Luojan kiitos, eipäs tytössä enää näkynyt minkäänlaista vikaa! Missähän mahtoivat olla ne kolme aikaisempaa lapsivainajaa?…

Hän loi tyttöön salamyhkäisen, säteilevän katseen ja seurasi Pyhää
Ukkoa kävellen varovaisesti eteenpäin kertaakaan lankeamatta
peilisileällä lattialla. Tyttö näkyi lentävän kuin valkoinen kyyhkynen
Alttaria kohti. Sitten se kuulesti hyvittelevän sinne lymynnyttä koiraa:

— Ai, ai kuinka nätti sessu! Annatko tassuakin? Seh-seh-seh! Mikä on nimesi?

Enempää ei Jooseppi kerennyt kuulla, sillä samalla kajahti hänen päänsä päältä korkealta lehteriltä huikea virrenveisuu: Koo-koo mualim ii-loit mahdaa…

Jooseppi väänsi niskansa melkein nurin nähdäkseen lukkarin, joka seisoi numerotaulun takana kita avoinna. Missä ihmeessä hän tuon pitkän, luisevan miehen oli nähnyt poikasena?

Jooseppi alkoi marssia virren tahtiin retkutellen polviaan. Onneksi ei Taivaassa ollut tungosta ja missä ikinä vain Pyhä Ukko kulki, siellä aukeni tie kuin kinos lumiauran alla. Jo loppui virsi ja Jooseppi nosti päätään, nähdäkseen, kuka pappi nousi saarnaspönttöön. Pyhä Ukko sanoi:

— Vai hän se on, virkkoi Jooseppi. — Niljus vainaahan se opetti meille rämsänrantalaisille kahvinjuonninkin!

— Kyllä hän täällä oli alussa, vastasi Pyhä Ukko, — mutta hän toimii nykyään maallikkosaarnaajana Helvetin puolella.

— Joo, sanoi Jooseppi. — Lie heitä täällä muitai meijän pitäjän sielunpaimenia?

— Aina joku, vastasi Pyhä Ukko. — On Toloperia, on Nyymannia, on
Kalviinia, niinkuin te siellä sanotte.

— Vai on Toloperikin täällä, keskeytti Jooseppi iloisesti. — Pitäisippä rehvata Toloperia ja tuua terveisiä poijalta, se kun se Poika Tolop…

— Kyllä, kyllä, katkaisi Pyhä Ukko Joosepin puheensorinan. — Kyllä minä ne asiat tiedän, elä huoli kysellä niin paljon joutavia.

Mutta mitäs Jooseppi, eihän Kenkku malttanut olla utelematta. Eikä itse
Ukkokaan, Taivaan mainio Pyhä Ukko, vähin vastailematta.

Ajaa rapsuttaa niinkuin pitkin syksyistä jäätä vastaan suuri heinähäkki — heinät kuin kultapölyä kuhisevat — hieman tollon näköinen, turpea talonpoika hopittaa lyyhäävää vanhaa ruunaa häkin sevillä istuen, mutta miehen takana, heinähäkin huipulla, töröttää mustiinpuettu, valkeahuivinen, kasvoiltaan punakka, silmistään älykkään ja äkäisenkin näköinen vanha diakonissa, laupeuden sisar. Niin ei malta Kenkkunen olla sitäkin vastaantulijaa tutkimatta ja huudahtaa:

— Jaa! Sisar Charlotte vie heiniä Betaniaan. Hänen aikansa ei kulu
muuten mitenkään täällä ylhäällä, kun politikoiminenkin on kielletty.
Meidän oli pakko muuttaa Vanhainkoti sieltä Rämsänrannalta tänne
Taivaaseen. Ja sisar Charlotte tahtoi nimittää kodin myös täällä
Betaniaksi.

— Ketähän kaikkia hänessä mahtanee olla siinä Taivaan Spedaniassa? kysäsee Jooseppi hienosti, sillä »Spedanian» mies aina on osannut sanoa.

— Rytys-Kreetaa, Vanhaa-Leenaa, Issin Karoliinaa, Onnelan Johannaa,
Rusas-mummoa, Väisäs-Jussia, Asunnon ukkoa ja akkaa, Ruukin Pellikkaa,
Pöppö-Mattia — vähänkös heitä piisaa…

— Mikäs kumman tuulimylly se tuolla korkealla töyräällä viuhottaa ja miehen huiskale posket pullolla puhaltaa?

Se Taivaan avara esikartano ja peililattia taisi sitten loppua siihen, sillä nyt huomasi Jooseppi nousevansa ylös lumivalkoisia marmoriportaita. Tulivat Ukon kanssa korridooriin, sellaiseen pitkään käytävään, jossa vilisee huoneita niinkuin suuressa hotellissa kahtapuolta ja numerot ovien päällä. Moniaitten huoneitten ovet ovat sepposeljällään. Kylläpä Jooseppi hämmästyy, kun niiden avonaisten ovien läpi taas on tuntevinaan entisiä kotipitäjäläisiään. Tuossa esimerkiksi Mylly-Topias ja Näätänikkari vainaja hikipäissään työjelevät yhdessä verstaassa: Topias höylää niin että kullan kiehkuraiset lastut lentelevät ja Näätänikkari leikkaa lasiruutuja suurella timanttipuukolla. Toisessa numerossa pari vanhaa pitkätukkaista ukkoa käsikädessä kyökkäsee vastakkain, ja haikeasti laulaa. Jooseppi kysäsee:

— Pyhiä karhuvirsiä aikansa kuluksi kuuluvat vetelevän Koistilan ukko ja Elias Lönnrot, vastaa Taivaan Ukko. Mutta elähän ilkiä kysellä… Vaan eihän se Kenkkunen, eihän se malta pitää suutansa kiinni, kun aina uutta keksii.

— Katohhan vanhaa akkaa, kun niin tolkusti kangasta kutoo! pääsee Joosepin suusta erään kynnyksen kohdalla. Tosiaankin siellä suoraselkäiseen, harmaaseen röijyyn puettu hopeahapsinen eukko helskyttää kangaspuita, sukkula suhahtelee edestakaisin, ja eukon suu tekee samat liikkeet. Sankalasit otsalla tärisee, kun pirta paukkuu.

Joosepin teki mieli kysäistä että mitenkä Taivas jaksaa pitää Maria kahvissa, vaan kun muisti että Ukko ei oikein tykännyt siitä että Niljus vainaa oli opettanut rämsänrantalaisille kahvinjuonnin taidon, niin jätti kysymättä. Vaan saipa pian uutta utelemista. Moniaassa huoneessa pikkuinen äijän kämpyrä, tasaleikkotukka, harmaatakki, vaskiset sankalasit nenännipukalla, kimeällä äänellä opettaa aakkosia pienille pyhäkoululapsille.

— Oikeastaan otimme ukko Lassilan tänne vain karhunkesyttäjäksi — hän kun siellä erämaan poluilla oli mainio karhun häpäisijä ja jumalansanalla pieksäjä, mutta kun samoihin aikoihin ilmestyi vielä taitavampi mörköjen ripittäjä, niin annoimme Lassilan jatkaa rakasta koulumestaritointaan.

— Emme tunne sen nimistä miestä. Emme tarvitse kettuja enemmän kuin ketunpyytäjiäkään Taivaassa. Mainitsemasi henkilö luultavasti harjoittaa kavalaa ammattiaan tuolla Helvetin puolella…

Jooseppi hätkähti. Vai ei ollut Runtukka-Eemi täällä! Mitenkähän hänen itsensä käy, jahka tilikirjaan kurkistetaan? Häntä alkoi vapisuttaa… Yläkerrasta kantautui korviin urkujen juhlallinen soitto…

Taivaan Pyhä Ukko johdatti Ryysyrannan Joosepin pitkän käytävän äärimäiseen päähän. Oven päällä kiilui kirjoitus:

Taivaan Ukko kopahutti rystysillään oveen, joka silmänräpäyksessä aukesi sisästäpäin. Itse astui Hän edellä sisään, Jooseppi perässä. Ovi lupsahti kiinni. Taivaan Ukko hävisi pienestä ovesta sivukammioon — käsiään pesemään, niinkuin kuulosti — ja Jooseppi jäi lakki kainalossa seisomaan ovensuuhun. Kansliassa oli kolme siipiselkäistä enkeliä, jotka hymyhuulin tuijottivat Jooseppiin.

Pyhä Ukko tuli pian takaisin sivukammiosta tuoksuen hyvänhajuiselta saippualta — niinkuin Jooseppi sen päätteli — mutta milloinkaan ei hän ollut sieraimissaan tuntenut siinämäärin ihanaa tuoksua. Ei yksikään laji Maakunnan saippuoista siellä alhaalla tuoksahtanut niin hurmaavalle — tämä tuoksu lemahti koko kansliaan ja ensikerran olemassaolossaan tunsi Jooseppi kuin hän itsekkin tuoksahtaisi hyvälle hajulle.

Pyhä Ukko, hopeaparta, istahti korkean, kaltevan pulpetin taakse — missä olikaan Jooseppi pojannaskalina nähnyt moisen korkean pulpetin? jaa, Ruukissa, Ruukissa, — vörvalttarin kansliassa tehtaan käynnin aikoihin…

— Paina puuta! kehoitti Ukko, pistäen kullalta välähtävän hanhenkynän korvalehtensä taakse.

Jooseppia kovin kainostutti, kun enkelit niin hymyillen häneen katsoivat. Mitähän ne oikein katsoivat? Hänen vaatteitaanko?

— No, rykäsi Taivaan Pyhä Ukko, — miten ovat asiasi? Nimesi Minä jo tiedänkin.

— Se kyllä luetaan sinulle suureksi ansioksi täällä Taivaassa, selitti
Ukko. Enkeleiltä Hän kysyi:

Enkelit kumarsivat myöntämisen merkiksi. Sitten yksi löi kantapäänsä yhteen ja kysyi:

— Teidän Taivaallinen Korkeutenne! Sallikaa kysyä, kuinka moneksi grammaksi kultaa merkitsemme tiliin sen että tämä mies uskaltaa tulla Taivaaseen omissa vaatteissaan?

— Djah, pani Pyhä Ukko,— kyllä se on siksi harvinainen tapaus Taivaan historiassa että meidän täytyy merkitä kokonainen 100 kiloa krediittipuolelle.

— Me emme täällä Taivaassa puhu sikiöistä, vaan lapsista. Eikä ole kaunista että te kaikki ränsänrantalaiset sanotte vaimojanne akoiksi.

— Ka niin vain että kuka se Kaisa-Reetan ja ne kakarat elättää, kun minulle näin kävi?

— Kakarat! murisi Ukko, uhaten sormellaan Jooseppia. — Heitä pois rumat sanat.

— Että kun minulle nyt kävi näin huonosti, niin mikä keino siihen keksitään Herra Taivahan Taatto, jotta rakas vaimoni ja rakkaat lapseni pysyisivät hengissä siellä ajan laksossa?

— No nyt sanoit kauniisti niinkuin miehen puhua pitää, kiitteli Pyhä Ukko. — Mutta mitä asiaasi tulee, niin oletkos todella ainoa, joka et tiedä, ettemme me täällä Taivaassa mahda mitään sille, jos sinun perheesi kuolee nälkään.

— Aivan niin, hyvä ystävä, julisti Pyhä Ukko. — Mutta ota huomioon että Taivas on juuri sitä varten olemassa että ainoastaan täällä saavat lievityksen kaikki ne, jotka siellä maan päällä kärsivät.

— Meillä, jatkoi Pyhä Ukko, on vain oikeus korjata luoksemme, kenet me tahdomme. Ja joka tänne pääsee, hän ei totisesti kuole nälkään.

— Mutta eikö sitten olisikin parempi, jos nostaisitte koko höskän minun perässäni tänne Taivaaseen?

— Koko Ryysyrannanko russakoineen! jyrähti Taivaan Pyhä Ukko silmät suurina. — Johan sinä nyt, Jooseppi rukka, höpiset mahdottomia. Kyllä täällä tiedetään, kuka kulloinkin on kutsuttava.

Yhtäkkiä enkelit höristivät korviaan. Oven takaa kuului vikinää ja raapimista. Yksi enkeleistä meni katsomaan ja raotti ovea: pystykorva, pörhöinen koira livahti sisään.

— Se on minun koirani, esitteli Jooseppi. — Vekku tämä on — samasta maanpäällisestä helvetistä se tulee kuin minäkin. Se on uskollinen isännälleen, laukun ja sukset vahtii läpi yön ja kinttuun tarraa, kuka koskee. Ja hyvin näpeä se on haukkumaan oravia, kehui Jooseppi. — Näpeä.

— No jaa, Hän sanoi, — ainoastaan Ryysyrannan Joosepille olkoon sallittu pitää koiransa Taivaassa, mutta meidän kultaisia oraviamme taatelipalmujen latvoissa sen ei tarvitse haukkua.

— Pyhä Pietari alkaa käydä huolimattomaksi. Kuinka hän saattoi laskea koiran portista? Ja kuinka unilukkari Olkkonen päästi sen laukkomaan pitkin Esikartanoitamme?

Enkelit katselivat yhä suuremmalla mielenliikutuksella Jooseppiin, jonka känsäisiä käsiä Vekku häntäänsä heiluttaen nuoleskeli. Mutta Taivaan Pyhä Ukko jatkoi:

— Asiaan! Emme oikeastaan ole puhuneet vielä pääartikkelistakaan.
Kuinka paljon sinulla oikein on syntejä, Jooseppi Kenkkunen?

— Sinulla taitaa olla se harhakäsitys että jos kaikki syntisi luettelet ja niiden joukossa on paljon painavia, et muka saa jäädä tänne Taivaaseen?

— Ka sellainenhan minulla on käsityskanta, myönsi Jooseppi arasti nostaen silmänsä.

— Asianlaita ei ole niin, selitti Taivaan Ukko vakavasti. — Ylimalkaan se kyllä niin on, mutta teidän rämsänrantalaisten suhteen on täytynyt tehdä poikkeus. Tosiköyhät ja avuttomat ja henkisesti vaivaiset teistä päästetään aina Taivaaseen, vaikka syntisiäkin olette ettekä syntejänne liioin kadu ettekä tunnusta, mutta syntien laadusta riippuu, missä asemassa täällä Taivaan iloissa lopuksi olla saatte.

Kenkkunen hädintuskin pysyi housuissaan, kun vastauksen kuuli. Yhtä hän vain ihmetteli: miksi ei Runtukka-Eemiä, mainiota ketunpyytäjää oltu huolittu Taivaaseen? Vai olikohan Eemi itse huipannut suoraan Helvettiin, jos siellä nähtävästi oli hyvät pyyntipaikat?

Enkelit nykäsivät Jooseppia takin liepeestä ja kuiskasivat: »Tunnusta pian syntisi, muuten Ukko tekee tottelemattomuudestasi uuden synnin!»

Mutta Jooseppi yhä vitkasteli, hieroi lakkiaan, raappi jalallaan ja yritti tirskahuttaa syljenkin kullankarvaiselle matolle.

»Elä Jumalan nimessä sylje!» kuiskasivat kaikki kolme enkeliä yhtaikaa
Joosepin korvaan.

— Minä olen nyt tässä kärsivällisesti odottanut kymmenen minuuttia, hän sanoi, — mutta sinä et puhu suutasi puhtaaksi.

»Sakottavatkohan nuo korpirojun keitosta?» ajattelee Kenkkunen itsekseen. »Ja kuka tietää ettei niillä täällä Taivaassakin ole linnaa ja panevat tiilenpäitä lukemaan?»

Mutta Jooseppi vain hunteerasi, hunteerasi — tahtoi olla kaukaa-viisas — eikä saanut sanaa suustaan.

— Tuokaa syntirekisteri! komensi Hän ja loi nuhtelevan katseen asianomaiseen.

— Käskystä, Teidän Taivaallinen Majesteettinne! vastasivat kaikki kolme enkeliä kuorossa, kantapäänsä yhteen paukauttaen niin että kultaiset kannukset kilisivät — kuinka kauniisti ne kilisivätkään, ihmetteli Jooseppi — aivankuin harpun sävelet….

Pyhä Ukko huokasi syvään — oh mikä huokaus — niinkuin tuulen humaus syksyisessä korvessa. Ja samassa silmänräpäyksessä kun enkelit katosivat viereiseen konttorihuoneeseen, pistäytyi Ukkokin, taas omaan yksityiskammioonsa. Jooseppi jäi yksikseen kansliaan. Koiransa asettui pulpetin alle makaamaan.

Joku kolkutti oveen, joka johti käytävästä. Vekku nosti nokkaansa ja alkoi murista. Jooseppi meni avaamaan. Hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun äijän pötkyssä tunsi edesmenneen vonkalaisen jätkämiehen Pahan Joopin, Joopi Heikkisen.

Kumpikin näytti ällistyvän sitä että tapasi toisensa Taivaassa. Kovin halpana oli näet toinen toistaan maan päällä pitänyt.

— Helevetistäkö se sinä —? ärjäsi Joopi, jolla oli karhunsilmät, ja näytti hampaitaan.

— Ole tuossa nyt, murisi Jooseppi kilpaa koiransa kanssa. — Taivaan jätkänäkö sitä sinäkin muka myllerrät?

Mutta Joopi, Pahaksi Joopiksi mainittu väkevä ja löylynlyömä työmies, ei kuullut Joosepin arvosteluita, sillä mies paran oli isänsä pienenä pieksänyt siksi pahoin ettei kuulo Taivaassakaan parantunut.

— Kotona, kotona on Ukko! kiijui Jooseppi karsaasti katsoen Joopiin, jolla oli ehyt silkkinen pusero — lyysi — ja mikä kaikista kadehdittavinta — kultaiset työkintaat.

Joopi kuultuaan että Taivaan Isäntä oli kotona, tuppasi suoraan Isännän kamariin: Jooseppi kuuli hänen läähättäen ja isolla äänellä pauhaavan Ukolle että:

— Anna Sinä makasiinista se iso-vänkäri — ei kohoa muuten pintaan se kivenmöhkäle. Voi ryöttä kun se on raskas ja särmikäs — temanttiako lienöö — ihan oli päälle tulla, kun kintaskopelolla koetin…

— Ota, rakas Joopi, itse makasiinista, tässä on avain — minä en mitenkään nyt pääse — sattui juuri Ryysyrannan Jooseppi tilinottoon.

— Niinhän tuo näkyi olevan, kerjäläinen — laiska raato! jupisi Joopi vähääkään pelkäämättä Ukkoa. — Koiran rökäleenkin, hylyky, oli matkaansa völjännyt — no ei nuo ennen koirat koipiansa nostelleet tämän talon nurkkajuurilla. Tapata se koira rutkale siltä Joosepilta!

— Minä lupasin hänen pitää koiransa, vastasi Taivaan Isäntä, — kun vain ei meidän kultaoraviamme haukuta.

Ja Joopi Heikkinen kulki läpi kanslian nurkan ärmäkkänä syrinkarin katsahtaen Kenkkuseen. Taivaan Isäntä huusi vielä oven raosta taivaallisen jätkänsä perään että:

— Joopi hoi! Jos et yksiksesi jaksa sitä suurta kiveä vääntää, niin ota
Iso-Heikki avuksesi! Se Toppi-Heikki…

— Hääh? Top! Kyllä minä yksinni pärjään! karjui Joopi vastaan ulkoa, — kunhan vänkärin kopriini saan.

»Vai on Toppi-Heikkikin Taivaassa», ajattelee Jooseppi itseksensä.
»Onpa, onpa saki — mokraateja!»

Kanslian sivuovi vasemmalta aukesi ja kolme enkeliä astui sisään läähättäen kantaen mahdottoman paksua kirjaa, joka oli niin suuri ja raskas ettei sitä voitu pistää pulpetille, vaan täytyi laskea keskelle lattiaa. Jooseppi tuijotti hämmästyneenä kirjaan, jonka painon hän vanhana säkin kantajana arvioi noin 70:ksi kiloksi. Kirjan kanteen oli kullatuin korkokirjaimin painettuna:

»Taivasten talikynttilät!» huudahti Jooseppi hengessään: »Noinko vahvasti meikäläisillä löytyy räähkiä?»

Samassa enkelit jo kilahuttivat kullanhelskyviä kannuksiaan paukauttaen kantapäänsä yhteen, sillä Pyhä Ukko astui jymisten kammiostaan kansliaan, puettuna lumivalkeaan kauhtanaan, melkein samanlaiseen kuin mitä Jooseppi muisti nähneensä aluelääkärillä ja apteekarilla vastaanotoissa kotipitäjänsä kirkonkylässä. Käsissään Pyhällä Ukolla oli hienoista kultalangoista kudotut sormikkaat.

— Avatkaa! käski Pyhä Ukko. Kaikki kolme enkeliä riensivät irroittamaan remmejä kolmesta kultaisesta soljesta, askarrellen yksi kutakin solkea kohti. Kaksi enkeleistä ponnisti kaikin voimin ennenkuin kansi kääntyi saranoillaan naristen — se narina oli niin oudon juhlallinen että kylmä hiki kohosi Joosepin otsalle.

Ensimäisellä lehdellä välähti esiin Rämsänrannan seurakunnan kartta — Jooseppi näki tutut järvet ja joet ja jokainen ihmisasunto oli merkitty numerolla. Toisten päällä oli punaiset numerot, toisten päällä siniset. Vilkaistessaan Petkeljokeen, oli Jooseppi kuulevinaan sen koskien kohinan.

Jooseppi hätääntyi ja töykkäsi sormellaan karttaa. Pyhä Ukko kumartui katsomaan:

— Miekkoiseni, Hän sanoi lempeästi, — tuohan on Vellivaara. Et kai sinä siellä elänyt? Ja Hänen Taivaallinen Majesteettinsa näytti itse hansikoidun kätensä pitkällä etusormella:

— Kas tuossa on Ryysyranta. Rekisterissä numero 179, — sininen. Lyökää auki, pojat!

Enkelit alkoivat lehti lehdeltä selata — sepäs läiskettä kuin aaltojen loiskina syksyisellä rannalla. Tuulahteli Joosepin tukkaan, Pyhän Ukon partakin liehahteli. Jokainen lehti oli kuin muokattu lehmäntalja. Nopeasti selasivat enkelit läpi ja yhtäkkiä selaaminen seisattui.

— Lukekaa! käski Ukko istuutuen itse korkean pulpettinsa taakse verhotuin silmin tuijottaen kultaiseen muistiinpanovihkoonsa. Hänen Pyhyytensä silmäripset näyttivät hienon hienoilta teräskiiluisilta sukkapuikoilta.

— Petkelkylä — Ryysyranta — Jooseppi Kenkkunen , korkonimeltään »Kenkku» tai »Ryysy-Jooseppi». Syntynyt 1874 maapallon aikataulun mukaan. Hänen lapsuutensa synnit 3-vuotiaasta 15-vuotiaaseen saakka ovat seuraavat:

Juonitellut äidilleen ….. 1 kg 200 g
Näpistänyt sokuripaloja ….. 900 g
Ryöstänyt petäjäleivän, puolikkaan sisaruksiltaan ….. 500 g
Tottelemattomuuksia isää kohtaan ….. 5 kg
Valehdellut ….. 7 kg 700 g
Huutanut varhain avukseen Perkelettä ….. 10 kg
Repinyt tahallaan ryysynsä ….. 3 kg
Tapellut ….. 650 g
Tappanut huvikseen lintuja ynnä muita luontokappaleita ….. 8 kg
Haukkunut vanhaa mummoa ….. 75 g
Poltellut salaa nurkan takana … 45 g
Rymynnyt juhannuksena kirkon lehteriportaissa …..950 g
Viheltänyt kinkerillä papin kuullen ….. 300 g
Paiskannut Bibliansa tunkiolle ….. 13 kg
Laiskotellut potunnostossa ….. 2 kg 580 g
Tavattu ilkeistä ajatuksista ….. 17 kg
Pienempiä vilpillisyyksiä yhteensä ….. 15 kg 100 g
Sekalaisia rötöksiä ….. 14 kg

Kummissaan kuuntelee Jooseppi enkelin lukemista. Noinko tarkkaan Taivaassa on seurattu hänen pienimpiäkin kepposiaan? Lapsuudensyntejä jo täysi 100 kiloa, kuinka painavia mahtaakaan olla merkittyinä myöhemmältä iältä?

Toinen enkeleistä astui nyt jättiläiskirjan ääreen. Hänen äänensä helisi kuin Daavidin kannel, koska hän luki:

Jatkuvia osittain samoja kuin edellä ….. 150 kg
Sylkenyt kirkonlattialle ….. 7 kg
Vetänyt kissanhäntää rippikoulussa ….. 5 kg
Ensikertaisesta viinan maistelemisesta ….. 11 kg
Repinyt autuuden oppinsa ….. 20 kg
Toiskertaisesta humaltumisesta ….. 21 kg
Pelannut korttia ….. 16 kg 600 g
Kolmaskertaisesta päihtymyksestä ….. 31 kg
Petkuttanut pelissä Pöllivaaran poikaa ….. 13 kg 400 g
Karanut kotoa toisen pojan porolla ….. 15 kg
Sotkuja savotassa ….. 10 kg
Ryypänyt uhmapäissään ylenmäärin Pyhää Ehtoollista ….. 70 kg
Kähveltänyt piipun ja lyysin kämpällä ….. 49 kg 500 g
Ollut auttamatta hukkuvaa ….. 50 kg
Riettaita mielitekoja ja tyttöin ahdisteluita ….. 100 kg
Nukkunut tyttöin kanssa heinäladossa ja kirkkonarikassa
ilman rakkautta ….. 200 kg
Sekalaisia törkeitä nuoruuden rikoksia ….. 230 kg 500 g

— Voi Herra Jumala! huudahtaa Jooseppi raappien niskaansa. — Miksi minulle näin mahottomasti on äyrejä pantu? Enhän minä…

Taivaan Pyhä Ukko katsahtaa Kenkkuseen juhlallisen nuhtelevasti ja käskee kolmatta enkeliä:

Se kolmas enkeli lukee matalalla papillisella äänellä, joka kumajaa kuin urkujen kontrabasso:

Jooseppi Kenkkusen miehuuden aikuiset synnit kuolemaansa asti 100:n prosentin korotuksella kuuluvat Pyhän Ukon nimeen seuraavasti:

Edellisiä osittain uusittu ….. 600 kg
Soidinsyntejä ….. 50 kg
Salatuulastuksesta Petkeljoella ….. 50 kg
Kähveltänyt tupakoita ….. 50 kg
Hirventapon osuudesta ….. 100 kg
Paliskunnan poron ampumisesta, joskohta nälkäänsä syömisestä… 150 kg
Päästänyt suuren lohen uistin kidassa karkuun ….. 100 kg
Tehnyt itsensä syypääksi eläinrääkkäykseen köykäisillä lintusatimilla
… 250 kg
Löydetyn tavaran omistamisesta ….. 300 kg
Teeskennellyt pudottaneensa asianantajain rahoja ….. 400 kg
Luvannut morsiamelleen loistavammat kihlat kuin koskaan kykeni
antamaan…. 500 kg
Sylkemisestä sopimattomissa paikoissa ….. 500 kg
Rivoista lauluista ….. 100 kg
Niitellyt toisten niittyjä ….. 600 kg
Veneitten ominluvin ottamisesta ….. 700 kg
Sanansa syömisestä seurakunnassa ….. 800 kg
Vääristä lehmä- ja porokaupoista ….. 900 kg
Kaikista salaisimmista petkutuksista ….. 1,000 kg
Pyhän Joutsenen ampumisesta ….. 1,000 kg
Ikuisesta kiroilemisesta, noitumisesta, vannomisesta ja
valehtelemisesta…. 1,500 kg

— Elkää helekutissa niin paljoksi värteeratko! huutaa Jooseppi väliin, — voimasanat kuuluvat ihmisen kieleen! Eikö siellä näy pienempiä painoja?

Tahallisesta haisemisesta julkisilla paikoilla ….. 50 kg
Aiheettomasta epäluulosta ….. 50 kg
Vahingon ilosta ….. 100 kg
Herrojen imartelusta edessäpäin ….. 150 kg
Herrojen herjaamisesta takanapäin (dito) ….. 150 kg
Käsikähmästä Karihtaniemen Amantan kanssa ….. 150 kg

Ihmisten haukkumisesta ja panettelusta …… 900 kg Siitä ettei naimisiin mentyäänkään hankkinut Kaisa-Reetalle paitaa ja kirkkohametta ….. 1,000 kg

Lastensa pukimien laiminlyönnistä ja hemmottelusta
tietämättömyydessä ja liassa (dito) ….. 1,000 kg
Perintölaiskuudesta ….. 2,000 kg

Vaimonsa itkettämisestä ja (enkeli ei lukenut tätä paikkaa)… 1,500 kg
Lattiansa korjaamattomuudesta, kehikon tulipesän laittamattomuudesta,
russakkain tappamattomuudesta, riihessä kylpemisestä ja yleensä
pirttinsä pahasta siivosta… 6,000 kg

— Voi raato, kuinka rapiasti rapsautitte! huutaa Jooseppi väliin. — Mokomaa pöksän röttelöä ei hyövää putsata eikä remontteerata! Minä panen vastalauseen…

— Silimääni vannon, jotta annoin sille punaselle mykrälle takaisin sen tuhatmarkkasen! Ei saa panna äyriäkään!

Taivaan Pyhä Ukko ei sallinut häiritä toimitusta, vaan kohotti kultahansikkaista sormeaan:

— Koetahhan pitää suuelimesi kurissa, rakas Jooseppi! Ja enkelin puoleen kääntyen: — Immanuel, jatka supliikkia!

… kommunistisista edesottamisista, joista vainaja tosin on luopunut, vaikka ei vakaumuksesta, vaan raukkamaisesta pelkuruudesta… 3,300 kg

Jooseppi löi reiteensä ja ajatteli itsekseen: »Vähällä sittenkin pääsin!» Mutta enkeli luki edelleen:

Nuorimman poikansa ristittämisestä uhmaavilla nimillä, mikä osaksi
on tapahtunut tuhmanylpeydestä ….. 3,000 kg.

— No sano häntä! myönsi Taivaan Pyhä armollisesti, — mutta Minä huomautan että sinun on sopimatonta puhutella Minua täällä ukkoherraksi — sitä sanaa viljellään vain alhaalla rämsänrantalaisissa tukkisavotoissa.

— Anteeksi Majesteetti, hän sopersi, — minä pyytäisin vain huohmauttaa ettei se pikkupoijan kastattaminen tapahtunut uhmasta eikä pöljyyvestä, vaan silikasta kunnioituksesta esival…

Jooseppi käänsi päänsä ja huomasi nyt vasta jättiläiskokoisen könniläiskellon seinämällä. Lasikaapissa riippui miljoonia hiushienoja ketjuja, jotka näyttäen suikertavan läpi lattian pitivät lakkaamatonta värinää. Pitkä, hieno viisari kellontaulussa kierteli herkeämättä pysähdellen numeroiden ja kirjoitusten kohdalle.

— Se on ryysyköyhälistön sielunbaromeeteri, selitti Pyhä Ukko. — Täällä ylhäällä tiedetään hiuskarvaa myöten ihmisten mieliteot, mitä ne rnilloinkin tarkoittavat.

Kyllähän Jooseppi sielunbaromeeterin näki, mutta sittenkin hän murisi sitä Taivaan sekaantumista hänen yksityisasioihinsa. Ja Vekku, Pyhän Ukon pulpetin alla, murisi myös säestäen uskollisesti isäntäänsä. Sattui vielä niin että Ukon kultatohveli vahingossa tallasi Vekun häntää, jolloin koira yhtäkkiä tokasi Hänen Taivaallisen Majesteettinsa jalkaan. Majesteetti parkasi kivusta, mutta enkelit tarttuivat nopeasti Vekkua niskasta ja heittivät ulos korridooriin. Jooseppi oli kalmankalpea pelosta — että mikä nyt perii? — mutta Pyhä Ukko ei virkkanut luotuista sanaa, puri vain huulensa yhteen:

Nyt kajahti Joosepin korviin seikkaperäinen selostus kaikista hänen viimeaikaisista puuhistaan, joka selostus päättyi sanoihin:

Kieltolakirikoksistaan siis pyöreissä summissa laskien moraalisen
painon mukaan ….. 70,000 kg.

— En saamari-soi elämänpäivinäni niin äärettömiä kilomääriä ole keittänyt! ulvoi Jooseppi.

Hänen mielenliikutuksensa oli siksi väkevä että miekkonen pyörtyneenä vaipui lattialle. Saatettiinko Taivaassa mitata väärin?

— Antakaa hänelle virvokkeita! — Kun Jooseppi toipui enkelien tukemana, tunsi hän suussaan riikapalssamin maun — ei se ollut oikein riikapalssamiakaan, mutta äärettömän virvoittavaa se oli.

— Tarkistakaamme viimeinen summa, lausui Pyhä Ukko rauhallisesti. — Sanoppa itse, kuinka paljon jumalanviljaa olet tuhlannut tuohon aineeseen, jota te siellä nimitätte korpirojuksi?

— Ei niitä sentään seitsentäkymmentätuhatta kartu! penäsi Jooseppi. —
Piisaa seihtemän sataakin…

— Sinäpä sen sanoit, poikaseni, myhähti Taivaan Ukko kirkkain silmin katsoen hämmästyneeseen Jooseppiin. — Minä en omasta puolestani pidä viinanvalmistusta syntinä, kun siihen on oikeat edellytykset — nektaria täälläkin on juotu hamasta maailman alusta ja viina ilahduttaa ihmiset ja jumalat — mutta tokko sinulla, poika parka, on ollut oikeita edellytyksiä? Meillä lasketaan sata kiloa syntipainoa jok'ikistä jauhokiloa kohti, joka tuhlataan viinaksi leivän asemesta köyhän maan köyhimmällä perukalla, jossa kansa jyrsii petäjää. Sinä tunnustit keittäneesi seitsemän sataa kiloa. Syntipainosi on siis 100 kertaa 700 — toisin sanoen 70,000!

— Summa summarum — asianomaisen Jooseppi Kenkkusen miehuuden aikaiset synnit tekevät yhteensä 100,000 kg ja koko hänen maallisen vaelluksensa syntitaakka siis, kuten edellä laskettu on, summarum summa 101,100, sanoo sata yksi tuhatta ja sata kilogrammaa.

Jooseppi Kenkkunen havahtui tajuntaan — taivaallisten urkujen humina jylisi hänen korvissaan ja lämpöinen lapsen käsi puristi hänen känsäistä kouraansa. Missä, missä hän oli? Hän avasi silmänsä — enkelityttö piteli häntä kädestä ja toisella kupeella istui Vekku nuollen toista kättä. Hänen edessään levisi kuin kirkko, urut jylisivät lehterillä, mutta alttarilla seisoi jättiläiskokoinen punnituskoje, jonka toinen vaakalauta oli äärettömän suuri ja väriltään musta, mutta toinen kuppi pieni, kupera ja kultainen. Vaakalaudat värisivät samalla tasolla ja sitä Jooseppi ihmetteli.

— Heittäkää hänen syntipainonsa vaakaan! kuuli Jooseppi Pyhän Ukon äänen korkeasta saarnastuolista. Jättiläiskokoinen vaakalauta täyttyi vuoren kokoisella möhkäleellä ja painui ryskyen alas alttarin lattiaan saakka.

Se pieni vaakakuppi täyttyi puhtaalla, kimmeltävällä kullalla, mutta jättiläisvaakalauta ei ottanut noustakseen.

— Täällä on vielä merkittynä 1,100 kiloa kultaa. Lisätkää se! — Ja katso! Syntivuori kohosi — molemmat vaakakupit kieppuivat samalla tasolla.

— Hänen ansionsa korvaavat hänen syntinsä. Jooseppi Kenkkunen saa syntinsä anteeksi, koska on hän köyhänä syntynyt, köyhyydessä elänyt ja köyhyydessä kuollut.

— Hallelujaa! lauloi tuhatsiipinen enkelikuoro lehtereillä, ja urkujen humina soi Joosepin korvissa.

Jooseppi lankesi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Riemukkaasta mielenliikutuksesta hän kolmannen kerran pyörtyi. Mutta Pyhän Ukon Pyhä Poika seisoi palavan pätsin edessä ja huusi lempeällä äänellä:

Sitten hänet vietiin taivaalliseen päivällispöytään, joka Joosepin silmissä näytti kilometrin pituiselta. Kultaisista pahkakupeista siinä aterioitiin kultaisilla kuireilla ja hopeaisilla haarukoilla. Ambroosia, ambroosia — nääntyneen voimat palasivat nopeasti…

Joosepilla oli siis taattu sijansa Taivaassa, mutta vielä ei juttu ollut lopussa. Enkelilapsi talutti hänet kädestä läpi pitkien ristikorridoorien ja pysähtyi vihdoin ovelle, jonka päällä paistoi kirjoitus:

Ihmeekseen tunsi Jooseppi toimiston johtajassa saman henkilön, joka hänen pikkupoikana ollessaan oli istunut muinaisen Ämmän rautatehtaan konttorissa — herra Puksin. Herra Birger Belial Bux, jättiläiskokoinen mies, istui mahtavasti rykien melkein yhtä korkean pulpetin takana kuin Pyhä Ukko pääkansliassa.

— Vörvalttari minä olen, mutta painahhan sentään puuta. Sinunko se on koira, joka vinkuu tuolla oven takana?

— Minun, minunhan se on…, jupisee Jooseppi ja puolestaan myös rykäsee, — tuota noin, mitä varten minut on tänne kutsuttu?

— Mitäkö varten! rykäsee Bux. — Hänen Taivaallisen Majesteettinsa käskystä. Tottahan sulle joku homma täytyy järjestää, hönttähousu!

— Vaan minä kun tuota — hömm — meinasin, jotta jos niinkuin saisin rokulia Taivaassa, tuumii Jooseppi.

— Vai rokulia — tispanssia Taivaassa sinulle — räkänokålle? huudahtaa herra Bux. — Ei tule mitään. Vai laiskaksi lököttelemään kuin mikäkin kommunisti — ehei, tavaritsh.

Ja herra Bux, työnvälitystoimiston komea johtaja, entinen Ruukin vörvalttari, sama, jota ajan laksossa oli nimitetty myös »Nälkämaan keisariksi», selaili asiapapereitaan:

— Täällä on jo Korkeimman päiväkäsky, jotta Jooseppi Kenkkunen tästä illasta alkaen määrätään kolmeksi vuodeksi Rämsänrannan kaikkien vainajain saunottajaksi Taivaallisessa kylpylaitoksessa. Saat mennä! komensi Bux, jonka selän takana istui kaunis enkelineiti, toimiston konekirjoittajatar.

— Sepä tietty, tuimistui tirehtööri, — Täällä Taivaassa ei sukupuoli tule kysymykseen.

— Mitä hemmettiä, kehtaatko vastustaa Taivaan valtakunnan päiväkäskyä.
Ja mistä syystä, jos saan luvan kysyä? tiedusti herra Bux ivallisesti.

— On kolme vaimonpuolta, jupisi hän, — joita, jos nekin tänne tupsahtavat, en ikipäivinä ilkeä ruveta kylvettämään!

Herra vörvalttari purskahti nauruun ja tarttui taivaallisen telefoonin kultaiseen puhelintorveen:

— Halloo. Onko Itse Ukko? Täällä toisessa päässä on vörvalttari Bux. Kuulehhan nyt kummia, Pyhä Veli, että kun se Kenkkusten Kenkku kieltäytyy rupeamasta saunamestariksi — ei kuulu kehtaavan kylvettää kolmea kotipuolen akkaa, jos ne niinkuin sattuvat pääsemään Taivaaseen. Minkäs peijakkaan pelin hälle nyt arvaa?…

Jooseppi ei voinut kuulla, mitä Pyhä Ukko puhelimessa vastasi.
Kunnes herra Birger Bux itse, sysimustia kulmakarvojaan rypistäen ja
kaikuvasti rykäisten, korkean pulpettinsa takaa julisti Joosepille: —
Hömm. Kuulut saavan mennä riihtä tappamaan.

Tämä oli Ryysyrannan Joosepin kuolemanuni. Miehessä näytti olevan hitunen henkeä jälellä, kun hänet puukangilla vääntäen päällekaatuneen petäjän alta vapautettiin. Mutta samalla hän jo puhalsi viimeisen henkäyksensä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RYYSYRANNAN JOOSEPPI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Ryysyrannan Jooseppi

RYYSYRANNAN JOOSEPPI

ILMARI KIANTO

EPILOOGI

JOOSEPPI KENKKUSEN SEIKKAILUT TAIVAASSA.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE