The Project Gutenberg eBook of Salaliittolaiset, by Alexandre Dumas

I. Kuningatar
II. Kuningas
III. Vanhoja tuttuja
IV. Lukija saa ilokseen huomata, että herra de Beausire on
pysynyt entisellään
V. Oidipos ja Lot
VI. Gainain näyttää, että hän todella on mestarin mestari,
kaikkien mestari
VII. Puhutaan kaikesta muusta kuin lukkosepän ammatista
VIII. Todistetaan, että Jumala holhoo humalaisia
IX. Mitä on sattuma
X. Tohtori Guillotinin kone
XI. Iltaseurustelu Flora-paviljongissa
XII. Mitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Tavernayn linnassa
kaksikymmentä vuotta takaperin
XIII. Ruumiin ja sielun lääkäri
XIV. Monsieur kieltää Favrasin ja kuningas vannoo valan
hallitusmuodolle
XV. Aatelismies.
XVI. Cagliostron ennustus toteutuu
XVII. Grève-tori
XVIII. Kuninkuus on pelastettu
XIX. Paluu maatilalle
XX. Pitou sairaanhoitajana
XXI. Pitou uskottuna
XXII. Pitou maantieteilijänä
XXIII. Pitou varusmestarina
XXIV. Apotti Fortier antaa uuden todistuksen
vastavallankumouksellisesta mielialastaan
XXV. Ihmisoikeuksien julistus
XXVI. Ikkunan alla
XXVII. Ukko Clouis ilmestyy jälleen näyttämölle
XXVIII. Haukka ja kyyhky
XXIX. Väijytys
XXX. Myrskyn jälkeen
XXXI. Mirabeaun suuri petos
XXXII. Elämäneliksiiri

Kenraali de Lafayette ja kreivi Louis de Bouillé nousivat Marsan-paviljongin pikkuportaita ja ilmoittautuivat ensimmäisen kerroksen huoneistossa, missä kuningas ja kuningatar asuivat. [Romaani on suoranaista jatkoa »Kreivitär de Charnylle». — Suom.]

Kaikki ovet avautuivat Lafayettelle. Vartiosotilaat tekivät kunniaa kivääreillään, kamaripalvelijat kumarsivat, sillä he tunsivat helposti kuninkaan palatsin hovimestarin, kuten Marat sanoi.

Kenraali opastettiin ensin kuningattaren luo; kuningas oli työpajassaan ja hänen majesteetilleen mentiin ilmoittamaan heidän tulostaan.

Näiden kolmen vuoden aikana olivat valtiosäädyt kokoontuneet, Bastilji oli vallattu, ja lokakuun 5 ja 6 päivä oli eletty.

Kuningatar oli ehtinyt neljänteenneljättä ikävuoteensa, »liikuttavaan ikäkauteen», sanoo Michelet, »jota Van Dyck on niin mielellään maalannut, kypsyneen naisen, äidin ikäkauteen ja Marie-Antoinettesta puhuttaessa erikoisesti kuningattaren ikäkauteen».

Kuluneitten kolmen vuoden aikana oli kuningatar saanut tuta sydämen ja mielen suruja, kokea lemmen ja itserakkauden tuskia. Nämä neljäneljättä ikävuotta ilmenivät tässä naispoloisessa silmien seutuvilla lievinä, sinertävinä helmiäisvivahduksina, jotka juoruavat vuodatetuista kyynelistä, unettomista öistä ja jotka paljastavat räikeimmin sen syvän sielunsairauden, josta nainen — kuningatar tai kuka muu tahansa — ei parane, jos se on häneen iskenyt.

Vangittu Maria Stuart oli samanikäinen, kun hänen voimakkaimmat intohimonsa heräsivät, kun Douglas, Mortimer, Norfolk ja Babington rakastuivat häneen, uhrautuivat ja kuolivat hänen hyväkseen.

Nähdessään tämän vangitun, vihatun, soimatun ja uhatun kuningattaren — lokakuun 5 päivä oli osoittanut, etteivät nämä uhkailut olleet pelkkiä sanoja — tunsi nuori Louis de Bouillé ritarillisessa sydämessään syvää sääliä.

Naiset eivät erehdy milloinkaan siitä vaikutuksesta, jonka he tekevät miehiin, ja koska kuningattaret ja kuninkaat ovat tottuneet tuntemaan ihmisiä, mikä taito tavallaan on osa heidän kasvatuksestaan, niin Marie-Antoinettekin tunsi kreivi de Bouillén heti kun huomasi hänet, ja luotuaan häneen silmäyksen tiesi, että hänellä oli edessään ystävä.

Siitä johtui, että ennenkuin kenraali ehti esitellä serkkunsa, ennenkuin he ehtivät leposohvan luo, jolla kuningatar lojui, kohosi tämä istumaan ja huudahti kuin vanhalle tutulle, jota on hauska jälleen tavata, tai kuin palvelijalle, jonka uskollisuuteen voi luottaa:

Kreivi Louis empi hetken, hänen oli vaikea uskoa tällaista suosionosoitusta todeksi.

Kuningattaren käsi oli yhä ojennettuna; kreivi laskeutui toiselle polvelleen ja kosketti vapisevilla huulillaan tätä kättä.

Kuningatar-parka teki virheen ja hän teki niitä usein; ilman tätä suosionosoitustakin de Bouillé oli hänen ystävänsä ja osoittaessaan kreiville suosiotaan tällä tavalla Lafayetten nähden, joka ei ollut milloinkaan sellaista häneltä saanut, merkitsi hän siten rajaviivan ja loukkasi miestä, joka hänen olisi pitänyt ennen muita voittaa ystäväkseen.

Kohteliaasti, kuten hänen tapansa aina oli, mutta ääni hieman väristen sanoi Lafayette:

»Totisesti, parahin serkku, minä tosin tarjouduin esittelemään teidät hänen majesteetilleen, mutta minusta tuntuu, että te pikemminkin voisitte esitellä minut.»

Kuningatar oli niin iloinen nähdessään yhden niistä palvelijoista, joihin tiesi voivansa luottaa, nainen oli niin ylpeä siitä vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä kreiviin, että hän tunsi sydämessään sen nuoruustulen lämmittävät säteet, jonka hän luuli jo sammuneen, ja tunsi lähellään lehahduksen siitä keväästä ja rakkaudesta, joiden hän uskoi jo kuolleen; hän kääntyi Lafayetteen päin ja sanoi Trianonin ja Versaillesin aikoja muistuttava hymy huulilla:

»Herra kenraali, kreivi Louis ei ole ankara tasavaltalainen kuten te. Hän tulee Metzistä eikä Amerikasta, hän ei tule Pariisiin perustuslakia laatimaan, vaan osoittamaan minulle alttiuttaan. Älkää siis kummastelko, jos minä, puolittain viralta pantu kuningatar-parka, osoitan hänelle, maalta saapuneelle aatelismiehelle, suosiota, joka kenties merkitsee hänelle jotakin, kun se teille…»

Ja kuningatar muikisti suutansa viehättävästi, veikistellen kuin nuori tyttö, joka halusi sanoa: — kun taas te, herra Scipio, kun sensijaan te, herra Cincinnatus, halveksitte moisia lapsellisuuksia.

»Madame», sanoi Lafayette »kunnioittavana ja alttiina olen aina seissyt kuningattareni rinnalla, eikä hän ole milloinkaan käsittänyt minun kunnioitustani eikä koskaan arvostanut minun alttiuttani. Siitä koituu minulle suuri onnettomuus, vielä vakavampi kenties hänelle.»

Kuningatar loi häneen syvän ja kirkkaan katseen. Useammin kuin kerran oli Lafayette lausunut hänelle tähän tapaan, useammin kuin kerran hän oli pohtinut sitä, mutta onnettomuudekseen, kuten Lafayette vastikään huomautti, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan.

»Kas niin, kenraali», virkkoi hän, »olkaa laupias ja suokaa minulle anteeksi».

»Tunteeni tätä de Bouillén kunnon sukua kohtaan, joka rakastaa minua kaikesta sydämestään ja jonka edustajana ja sanansaattajana tämä nuori mies on halunnut esiintyä. Hänen isänsä, hänen setänsä, koko hänen sukunsa olin näkevinäni, kun hän astui huoneeseen, ja hänen välityksellään suuteli se suku äsken kättäni huulillaan.»

»Ja nyt», jatkoi kuningatar, »anteeksiannon jälkeen rauha. Kelpo kädenlyönti, kenraali, englantilaiseen tai amerikalaiseen tapaan».

»Pahoittelen, ettette milloinkaan muista minun olevan ranskalaisen, madame. Eikä kuitenkaan ole pitkä aika lokakuun kuudennesta marraskuun kuudenteentoista.»

»Olette oikeessa, kenraali», sanoi kuningatar ponnistellen ja puristi hänen kättänsä. »Minä olen kiittämätön.»

»Sen ei muuten pitäisi teitä kummastuttaa», jatkoi hän, »sillä siitähän minua yleisesti soimataankin. — Kertokaa nyt, mitä uutta on Pariisissa tapahtunut.»

»Oh, madame», sanoi hän, »mikä vahinko, ettette ollut eilen kansalliskokouksessa! Olisitte nähnyt liikuttavan näytelmän, joka ihan varmasti olisi kuohuttanut sydäntänne. Muuan vanhus oli tullut kiittämään onnesta, jonka kansalliskokous ja kuningas olivat hänelle valmistaneet, sillä eihän kansalliskokous voi tehdä mitään ilman kuninkaan suostumusta.»

»Niin, madame, mutta millainen vanhus! Ihmiskunnan kantaisä, satakaksikymmenvuotias Jura-vuoriston maaorjatalonpoika. Hänen jälkeläisensä viidessä sukupolvessa taluttivat hänet kansalliskokouksen aitauksen eteen, missä hän kiitti kokousta elokuun neljännen päivän asetuksesta. Käsitättekö madame, mies, joka Ludvig neljännentoista aikana on ollut puoli vuosisataa orjana ja senjälkeen vielä seitsemänkymmentä vuotta!»

»Se nousi seisaalleen ja pakotti hänet istumaan ja panemaan lakin päähänsä.»

»Ah!» huudahti kuningatar äänellä, joka oli ominainen vain hänelle.
»Kohtaus oli varmaankin hyvin liikuttava. Mutta minä en ollut siellä.
Te, hyvä kenraali, tiedätte paremmin kuin kukaan muu», lisäsi hän
hymyillen, »etten voi aina olla missä haluan».

Kenraali teki eleen, joka merkitsi, että hän aikoi vastata, mutta kuningatar jatkoi sallimatta hänen sanoa mitään:

»Minä olin sensijaan täällä ja otin vastaan vaimo Françoisin, kansalliskokouksen onnettoman leipurin leski-poloisen, jolta kansalliskokous antoi miehen murhata ovellaan. Mitä teki kansalliskokous tuona päivänä, herra de Lafayette?»

»Madame», vastasi kenraali, »puhutte onnettomuudesta, joka on mitä syvimmin pahoittanut Ranskan kansanedustajien mieltä. Kansalliskokous ei voinut ehkäistä murhaa, mutta se on toki rangaissut murhaajia.»

»Niin, mutta se rangaistus ei ole lohduttanut vaimo-parkaa, minä vakuutan, ettei ole. Hän on ollut tulemaisillaan hulluksi ja hänen pelätään synnyttävän kuolleen lapsen. Jos lapsi jää eloon, olen luvannut ruveta sen kummiksi. Ja jotta kansa näkisi, etten ole niin tunteeton kuin väitetään minun olevan sitä kohdanneille onnettomuuksille, pyydän, herra kenraali, teidän suostumustanne siihen, että kastetoimitus saataisiin pitää Notre-Damessa.»

Lafayette kohotti kätensä kuin henkilö, joka on valmistautunut pyytämään puheenvuoroa ja on nyt mielissään, kun se on hänelle myönnetty.

»Madame, lyhyen ajan kuluessa olette jo kahdesti viitannut oletettuun vankeuteenne, jossa haluatte saada uskolliset palvelijanne luulemaan minun teitä pitävän. Madame, minä kiiruhdan sanomaan serkkuni läsnäollessa, toistan sen, jos on tarvis, Pariisille, Euroopalle, koko maailmalle, kuten eilen kirjoitin herra Mounierille, joka Dauphinén peräkulmilta saakka huokailee kuninkaallisen vankeuden takia — madame, olette vapaa. Minä toivon, suorastaan rukoilen, että te todistaisitte sen, kuningas ryhtymällä jälleen metsästelemään ja matkustelemaan ja te, madame, lähtemällä hänen mukanaan.»

»Lupauksenne ruveta leski-poloisen orpolapsen kummiksi todistaa, että kuningatar on noudattanut niitä hyvän sydämen vaistoja, joita jokainen hänen lähellään oleva on oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kun kastetoimituksen aika koittaa, valitkoon kuningatar kirkon, jossa hän haluaa sen pidettäväksi. Kuningatar antakoon määräykset ja niiden määräysten mukaan kaikki tapahtuu. Ja nyt», jatkoi kenraali kumartaen, »minä odotan määräyksiä, joilla teidän majesteettinne suvaitsee kunnioittaa minua tänään».

»Tänään, hyvä kenraali», vastasi kuningatar, »ei minulla ole esittää teille muuta pyyntöä kuin kutsua serkkunne, jos hän vielä jää pariksi päiväksi Pariisiin, saapumaan kanssanne rouva de Lamballen iltakutsuihin. Tiedättehän, että hän ottaa vastaan sekä omasta että minun puolestani?»

»Ja minä, madame», vastasi Lafayette, »käytän hyväkseni tätä kaksinkertaista kutsua ja pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että mikäli minua ei ole niissä piireissä varemmin nähty, on se johtunut siitä, että olette unohtanut mainita haluavanne nähdä minut niissä.»

Molemmat vetäytyivät ovelle, toinen entistäkin katkeroituneempana, toinen vieläkin alttiimpana.

Kuningattaren huoneistosta poistuessaan vieraat tapasivat oven ulkopuolella kuninkaan kamaripalvelijan, François Huen, joka odotteli heitä.

Kuningas oli — niin selitti kamaripalvelija — aloittanut erään hyvin tärkeän lukkotyön ja pyysi senvuoksi herra de Lafayettea nousemaan hänen luokseen pajaan.

Saapuessaan Tuileries-palatsiin oli Ludvig XVI heti tiedustellut, oliko talossa pajaa, ja saatuaan kuulla, että Katariina de Medicin ja Philibert de Lormen rakennuspiirustuksista oli tykkänään unohdettu tämä hänen mielestään tuiki välttämätön työhuone, oli hän valinnut toisesta kerroksesta, makuusuojansa yläpuolelta tilavan ullakkohuoneen, johon pääsi sekä ulko- että sisäportaita myöten.

Kaikkien niiden vakavien puuhien ohella, jotka viiden viikon aikana Ludvig XVI:n muutettua Tuilerieihin olivat kasaantuneet hänen hoidettavakseen, hän ei ollut hetkeksikään unohtanut pajaansa. Siitä oli tullut hänen keppihevosensa. Hän itse oli valvonut sen sisustamista, määrännyt palkeitten, ahjon, alasimen, viilapenkin ja työkalupöydän paikan. Edellisenä iltana oli paja saatu kuntoon: pyöröviilat, sekaviilat, kääntöviilat, talttaviilat, kouruviilat olivat paikoillaan, takovasarat, ristivasarat, moukarit riippuivat nauloissaan, laakapihdit, pyöröpihdit, sudenpitopihdit, ottimet, näpistimet olivat käden ulottuvilla. Ludvig XVI ei jaksanut kauempaa pidättäytyä, vaan oli jo varhain aamulla käynyt käsiksi tähän työhön, joka oli hänelle niin suurta rattoa ja jossa hän olisi voinut päästä mestariksi elleivät, kuten olemme nähneet, mestari Gamainin haikeaksi pettymykseksi sellaiset öykkärit kuin Turgot, Calonne ja Necker olisi häirinnet häntä tässä jalossa puuhassa puhumalla hänelle ei vain Ranskan asioista, mikä mestari Gamaininkin mielestä oli paikallaan, vaan myöskin ja ihan suotta Brabantin, Itävallan, Englannin, Amerikan ja Espanjan asioista.

Tämä seikka siis selittää, miksei Ludvig XVI, joka oli päässyt parhaaseen työnvauhtiin, ollut mennyt alas Lafayettea tapaamaan, vaan oli pyytänyt kenraalia tulemaan ylös hänen luokseen.

Ehkä hän lisäksi halusi osoittaa kansalliskaartin päällikölle majesteettia lukkoseppänä osoitettuaan hänelle varemmin heikkoutta kuninkaana?

Koska kamaripalvelija ei katsonut sopivaksi opastaa vieraita kuninkaan huoneiston kautta ja yksityisportaita myöten kuninkaalliseen pajaan, ohjasi hän kenraalin ja kreivi Louisin käytävien kautta ja isoja portaita myöten, mikä pidensi heidän matkaansa aika lailla.

Tämä poikkeaminen lyhimmästä tiestä antoi nuorelle kreiville sopivan tilaisuuden tuumailla.

Niin mielissään kuin olikin hänen osakseen tulleesta ystävällisestä vastaanotosta huomasi hän kuitenkin, ettei kuningatar ollut häntä odottanut. Ei sanaakaan, joka olisi ilmaissut salaisen ajatuksen, ei ainoatakaan salaperäistä elettä, joka olisi merkinnyt, että kuninkaallinen vanki, joka hän väitti olevansa, tiesi mihin toimeen hänet oli valittu ja kaikkein vähimmin arveli hänen tulleen pelastamaan häntä vankeudesta. Se oli muuten täysin sopusoinnussa Charnyn väitteen kanssa, että näet kuningas oli pitänyt kaikilta, yksinpä kuningattareltakin salassa, mikä oli hänen matkansa tarkoitus.

Vaikka kreivi Louis olikin mielissään saadessaan jälleen nähdä kuningattaren, arveli hän kuitenkin, ettei saisi tältä selville tehtävänsä ratkaisua.

Hänen täytyisi nyt kuninkaan sanoista ja eleistä, jotka olisivat
tarkoitetut vain hänen tajuttavikseen, tehdä johtopäätöksensä, että
Ludvig XVI olisi tarkemmin kuin kenraali Lafayette selvillä hänen
Pariisin-matkansa varsinaisesta tarkoituksesta.

Pajan oven edessä kamaripalvelija kääntyi ja, koska ei tuntenut herra de Bouilléta, kysyi:

»Ilmoittakaa kansalliskaartin ylikenraali. Minä itse aion esitellä tämän herrasmiehen hänen majesteetilleen.»

»Ahaa», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, herra de Lafayette? Suokaa anteeksi, että olen kutsuttanut teidät tänne ylös, mutta lukkoseppä vakuuttaa, että olette tervetullut hänen pajaansa. Miilunpolttaja sanoi esi-isälleni Henrik neljännelle: 'Miilunpolttaja on isäntä omassa talossaan.' Minä puolestani sanon teille, herra kenraali: Te olette isäntä sekä sepän että kuninkaan talossa!»

Kuten huomaamme, aloitti Ludvig XVI keskustelun melkein yhtä hyökkäävästi kuin Marie-Antoinettekin.

»Sire», sanoi kenraali, »minkälaisissa olosuhteissa minulla onkin kunnia päästä kuninkaan puheille, missä kerroksessa ja minkälaisessa asussa hän ottaakin minut vastaan, on kuningas sittenkin aina kuningas, ja se, joka tällä hetkellä kumartaa hänelle mitä nöyrimmin, on alati hänen uskollinen alamaisensa ja altis palvelijansa».

»Sitä en epäilekään, markiisi. Mutta ette tule yksin? Oletteko vaihtanut ajutanttia? Onko tuo nuori upseeri anastanut Gouvionin tai Romeufin paikan?»

»Tämä nuori upseeri, sire, — ja minä pyydän teidän majesteetiltanne lupaa esitellä hänet teille, — on minun serkkuni, kreivi Louis de Bouillé, Monsieurin ratsuväen kapteeni.» [Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna Monsieur tarkoittaa kuninkaan lähintä veljeä, kuten lukija muistanee. — Suom.]

»Ah!» huudahti kuningas ääni lievästi värähtäen, minkä nuori aatelismies huomasi. »Vai niin, kreivi Louis de Bouillé, Metzin komentajan, markiisi de Bouillén, poika.»

»Ah, kreivi Louis de Bouillé, suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä heti; olen likinäköinen… Entä milloin lähditte Metzistä?»

»Viisi päivää sitten, sire, ja koska olen tullut Pariisiin asianomaisetta luvatta, vain isäni erikoisluvalla, olen pyytänyt sukulaistani, herra de Lafayettea, hankkimaan minulle kunnian tulla esitellyksi teidän majesteetillenne.»

»Herra de Lafayettea! Siinä olette tehnyt järkevästi, herra kreivi. Kukaan muu ei olisi voinut esitellä teitä minä hetkenä tahansa eikä tämä esittely olisi ollut kenenkään toisen toimittamana minulle niin mieluista kuin hänen.»

Sanat minä hetkenä tahansa ilmaisivat, että Lafayettella yhä oli oikeus päästä kuninkaan huoneisiin, kuten Versaillesissa.

Ludvig XVI:n sanat olivat muuten riittäneet ilmaisemaan nuorelle
miehelle, että hänen tuli olla varuillaan. Kysymys: »Milloin lähditte
Metzistä?» merkitsi: »Lähdittekö Metzistä senjälkeen kuin kreivi de
Charny sinne saapui?»

Sanantuojan vastaus puolestaan oli riittävä kuninkaalle. »Lähdin Metzistä viisi päivää sitten ja olen Pariisissa asianomaisetta luvatta, vain isäni erikoissuostumuksella» merkitsi: »Niin, sire, olen tavannut herra de Charnyn, ja isäni on lähettänyt minut neuvottelemaan teidän majesteettinne kanssa ja saamaan varmuuden, että kreivi liikkuu kuninkaan asioilla.»

Lafayette silmäili uteliaana ympärilleen. Monet olivat käyneet kuninkaan työhuoneessa, hänen neuvottelusalissaan, hänen kirjastossaan, vieläpä hänen rukoussuojassaankin, mutta vain harvojen oli sallittu käväistä pajassa, missä kuningas oli oppilas ja missä todellinen kuningas, todellinen mestari oli Gamain.

Kenraali huomasi sen mallikelpoisen järjestyksen, johon kaikki työkalut oli pantu — mikä ei muuten ollutkaan merkillistä, koska kuningas vasta tänä aamuna oli aloittanut työnsä.

»Teidän majesteettinne», aloitti Lafayette hieman hämillään, kun joutui keskustelemaan kuninkaan kanssa, joka otti hänet vastaan paitahihasillaan, viila kädessä ja nahkaesiliina vyötäisillä, »teidän majesteettinne on ryhtynyt tärkeään työhön?»

»Niin olen, kenraali. Yritän lukkosepän mestarinäytettä: lukkoa! Sanon sen teille, jotta voisitte vastata Maratille, jos hän saatuaan kuulla minun laitattaneen kuntoon työpajan väittää minun takovan kahleita Ranskaa varten, voisitte vastata, että hänen väitteessään ei ole perää… Ette ole kisälli ettekä mestari, herra de Bouillé?»

»En, sire. Mutta olen oppilas ja jos voisin jotenkuten auttaa teidän majesteettianne…»

»Niin, tosiaankin, hyvä serkku», keskeytti Lafayette hänet, »imettäjänne mies oli lukkoseppä vai kuinka? Ja eikö isänne, joka oli Emilen kirjoittajan melko maltillinen ihailija, sanonut, että jos hän olisi kasvatuksessanne noudattanut Jean-Jacquesin ohjeita hän olisi teistä tehnyt lukkosepän?»

»Vallan oikein, monsieur, ja senvuoksi äsken uskalsinkin sanoa hänen majesteetilleen, että mikäli hän tarvitsisi oppilasta…»

»Oppilas ei suinkaan olisi hyödytön, monsieur», sanoi kuningas, »mutta tällä haavaa minä tarvitsisin mestaria».

»Minkälaista lukkoa teidän majesteettinne siis valmistelee?» kysyi nuori kreivi, puolittain tuttavallisesti; kuninkaan työpuku ja paikka, jossa hän nyt oli, muka oikeuttivat hänet esiintymään tutunomaisesti. »Kaksoissalpalukkoako, tiirikoimatonta lukkoako, patenttilukkoako, yhdistelmälukkoako vaiko kestävyyslukkoa?»

»Jopa peräti, serkku hyvä!» huudahti Lafayette. »En tiedä, mihin kelpaatte käytännön miehenä, mutta teoreetikkona tunnutte olevan asioista selvillä, en sano ammattiasioista, koska muuan kuningas on sen ammatin jalostanut taiteeksi.»

Ludvig XVI oli kuunnellut ilmeisesti hyvillään nuoren aatelismiehen esitystä lukkolajien nimistöstä.

»Ei», vastasi hän, »siitä tulee yksinkertaisesti salalukko, niin sanottu Bernhardin lukko, jonka voi avata molemmilta puolilta. Mutta minä pelkään, että työ ylittää voimani. Ah, olisipa täällä nyt Gamain-poloinen, hän, joka sanoi itseään mestarin mestariksi, kaikkien mestariksi!»

»Ei», vastasi kuningas ja loi nuoreen mieheen syrjäsilmäyksen, joka oli ilmaisevinaan: — Ymmärtäkää puolesta sanasta. — »Ei, hän on Versaillesissa Réservoire-kadun varrella. Se kelpo mies ei uskalla tulla katsomaan minua tänne Tuilerieihin.»

»Koska hän pelkää maineensa pilaantuvan. Ranskan kuninkaan kanssa ei ole nykyisin hyvä seurustella, hyvä kenraali. Todistuksena siitä on, että kaikki ystäväni ovat mitkä Lontoossa, mitkä Koblenzissa tai Torinossa. Mutta, hyvä kenraali», jatkoi kuningas, »ellette pidä sopimattomana, että hän tulisi oppilaansa kanssa minua hieman auttamaan, lähettäisin hänelle jonakin päivänä kutsun saapua tänne».

»Sire», vastasi Lafayette kerkeästi, »teidän majesteettinne tietää hyvin, että olette vapaa kutsumaan tänne kenet hyvänsä ja ottamaan vastaan kenet haluatte».

»Niinpä kyllä, mutta vain sillä ehdolla, että vartijasotilaanne tutkivat tulijat kuten rajalla tutkitaan salakuljettajia. Gamain-poloinen luulisi olevansa hukassa, jos hänen työkalupussiaan pidettäisiin panoslaukkuna ja hänen viilojaan puukkoina!»

»Sire, enpä tosiaankaan tiedä, kuinka pyytäisin anteeksi teidän majesteetiltanne, mutta minä olen vastuussa kuninkaan hengestä Pariisille, Ranskalle, koko Euroopalle enkä voi olla kyllin varovainen säilyttääkseni tämän kallisarvoisen hengen. Äsken mainitun kelpo miehen suhteen taas kuningas voi itse antaa haluamansa määräykset.»

»Hyvä on. Kiitos, herra kenraali. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä. Vasta kahdeksan, kymmenen päivän perästä tarvitsen häntä», lisäsi hän ja loi kreivi de Bouilléhen syrjäsilmäyksen, »häntä ja hänen oppilastaan. Lähetän hänen luokseen kamaripalvelijani Dureyn, joka on hänen ystäviään.»

»Ja hänen tarvitsee, sire, vain esittäytyä päästäkseen kuninkaan puheille. Hänen nimensä pätee tunnussanaksi. Jumala varjelkoon, sire, minua joutumasta nimitettäväksi vanginvartijaksi, ovenvartijaksi, avainkimpun haltijaksi! Milloinkaan ei ole kuningas ollut niin vapaa kuin te nyt olette. Minä tulinkin rukoilemaan teidän majesteettianne ryhtymään jälleen metsästyksiinne ja retkeilyihinne.»

»Oh, metsästyksiini! Ei, kiitos! Ja kuten huomaatte, minulla on nyt muuta mielessä. Retkeilyjeni laita on toinen; Versaillesista Pariisiin tekemäni matka on parantanut minut retkeilykuumeesta, ainakin niin isossa seurassa tehtävien retkeilyjen.»

Ja kuningas loi jälleen syrjäsilmäyksen nuoreen kreiviin, joka räpäyttämällä silmäluomiaan ilmoitti ymmärtäneensä kuninkaan sanojen tarkoituksen.

»Sanokaapa nyt, hyvä herra», virkkoi Ludvig XVI ja kääntyi puhuttelemaan nuorta kreiviä, »kuinka pian lähdette Pariisista palataksenne isänne luo».

»Sire», vastasi nuori mies, »lähden Pariisista parin kolmen päivän perästä, mutta en palatakseni Metziin. Isoäitini asuu Versaillesissa Réservoire-kadun varrella ja minun on käytävä häntä tervehtimässä. Ja lisäksi uskoi isäni huolekseni järjestää erään melko tärkeän perheasian, ja vasta kahdeksan kymmenen päivän perästä tapaan henkilön, jonka ohjeita minun on tässä asiassa noudatettava. Isäni luokse pääsen palaamaan siis vasta joulukuun alkupäivinä, ellei kuningas joistakin erikoissyistä toivo minun kiirehtivän paluuta Metziin.»

»En, monsieur», sanoi kuningas. »Ottakaa aikaa, käykää Versaillesissa, suorittakaa tehtävät, jotka markiisi on teille uskonut, ja kun olette niistä selviytynyt, menkää sanomaan hänelle, etten unohda häntä, että tiedän hänet uskollisimmaksi alamaisekseni ja että jonakin päivänä suosittelen häntä herra de Lafayettelle, jotta kenraali puolestaan suosittelisi häntä herra du Portailille.»

Lafayette hymyili teennäisesti kuullessaan tämän uuden viittauksen hänen kaikkivaltaansa.

»Sire», sanoi hän, »olisin jo aikoja sitten suositellut teidän majesteetillenne de Bouilléta, isää ja poikaa, ellei minulla olisi kunniaa olla heidän sukulaisensa. Pelko, että voitaisiin väittää minun käyttävän hyväkseni kuninkaan suosiota omaisteni eduksi, on tähän saakka pidättänyt minua tekemästä tätä oikeutta.»

»No, se sopii mainiosti, herra de Lafayette. Puhumme siitä myöhemmin, vai kuinka?»

»Salliiko kuningas minun huomauttaa, että isäni pitää epäsuosion osoituksena, suorastaan vihamielisenä tekona jokaista ylennystä, joka kokonaan tai osittain riistäisi häneltä mahdollisuuden palvella teidän majesteettianne.»

»Oh, se on ymmärrettävää, kreivi», virkkoi kuningas, »enkä minä salli, että herra de Bouillén asemaan kajotaan muulla tavalla kuin että se vieläkin paremmin vastaa sekä hänen että minun toiveitani. Jättäkää se herra de Lafayetten ja minun huolekseni ja lähtekää huvittelemaan, mutta älkää silti unohtako omia asioitanne. Hyvästi, herrat, hyvästi!»

Hän sanoi jäähyväisensä majesteetin ilmein, joka oli omituisena vastakohtana hänen arkipäiväiselle puvulleen.

Kas niin, — tuumi hän sitten oven sulkeuduttua, — luulenpa, että se nuori mies ymmärsi minut ja että kahdeksan, kymmenen päivän perästä minä saan tänne mestari Gamainin ja hänen oppilaansa auttamaan minua lukon teossa.

III

Samana päivänä, jolloin Louis de Bouillélla oli kunnia päästä ensin kuningattaren, sitten kuninkaan puheille, sattui kello viiden ja kuuden välillä Juiverie-kadun varrella olevan vanhan, synkän, ränstyneen talon kolmannessa ja viimeisessä kerroksessa kohtaus, jota nyt pyydämme lukijoitamme tulemaan katsomaan.

Edellytämme tietenkin, että tapaamme heidät Pont au Change-sillan päässä astumassa omista ajoneuvoistaan tai vuokrarattailta, aina sen mukaan, onko heillä varaa panna vuosittain kuusituhatta livreä ajuriin, hevosiin ja vaunuihin tai maksaa päivittäin kolmekymmentä souta yksinkertaisista, numeroiduista ajurinrattaista. Heidän kanssaan menemme Pont au Changen yli, tulemme Pelleterie-kadulle ja saatamme heitä Juiverie-kadulle, missä pysähdymme kolmannelle portille vasemmalta.

Tiedämme varsin hyvin, ettei tämä portti — jota talon asukkaat eivät edes viitsi sulkea, sillä he tietävät olevansa täysin turvattuja herrojen varkaiden öisiltä vieraskäynneiltä — ole erikoisen houkutteleva katsella. Mutta me tarvitsemme, kuten olemme jo maininneet, niitä vuokralaisia, jotka asuvat tämän talon ullakkohuoneissa, ja koska he eivät tule meitä tapaamaan, on meidän, rakas lukija tai lukijatar, mentävä urheasti heidän luokseen.

Katsokaa ensi töiksenne, että seisotte tukevasti jaloillanne, jottette kompastu siihen sitkeään liejuun, joka on pimeän ja ahtaan porttikäytävän pohjana, minne nyt tunkeudumme. Kietokaamme puku tiukempaan ympärillemme, jotteivät ne pääsisi edes hipaisemaan käytävästä lähtevien, kosteitten ja likaisten portaitten seiniä. Ahtaat rappuset luikertavat ylös kuin huonosti yhteen liitetyt käärmeenpalaset. Kohottakaamme nenämme alle hajuvesipullo tai painakaamme kasvoillemme tuoksunenäliina, jotta herkin ja aristokraattisin aisteistamme, hajuaisti, välttäisi vähäisimmänkin kosketuksen portaitten typenpitoisen ilman kanssa, jota joutuu hengittämään suun, sierainten ja silmien kautta. Pysähtykäämme lopuksi kolmannen kerroksen tasokkeelle oven eteen, jolle jonkun taiteilija-alokkaan viaton käsi on liidulla piirtänyt kuvioita, joita ensimmältä voisi luulla kabbalistisiksi salamerkeiksi, mutta jotka pian huomaa kehnoiksi yrityksiksi esittää Leonardo da Vincien, Rafaelien, Michelangelojen jaloa taidetta.

Tänne ehdittyämme kurkistakaamme avaimenreiästä, jotta te, rakas lukija ja lukijatar, voisitte tuntea, jos teillä on tarkka muisti, henkilöt, jotka sitä tietä näette. Ellette satu heitä ulkonäöstä enää tuntemaan, painakaa korvanne avaimenreiälle ja kuunnelkaa ja kunhan vain olette lukenut meidän kirjamme Kuningattaren kaulanauhasta , pitäisi kuulon tulla näön avuksi, sillä aistimmehan ylimalkaan täydentävät toisiaan.

Näemme köyhyyttä ilmaisevan huoneen ja huoneessa kolme asukasta; nämä asukkaat ovat mies, nainen ja lapsi.

Mies on viidenviidettä vanha ja näyttää viidenkuudetta vuoden ikäiseltä, nainen neljänneljättä ja näyttää nelikymmenvuotiaalta, lapsi on viisivuotias ja näyttää yhtä vanhalta. Se ei ole ehtinyt vielä vanhentua kahdesti.

Miehen yllä on ranskalaisen henkivartiokersantin vanha asetakki, joka heinäkuun 14 päivänä nousi arvoon, päivänä, jolloin ranskalaiset kaartinsoturit liittyivät kansaan ja vaihtoivat laukauksia de Lambescin saksalaisten sekä de Besenvalin sveitsiläisten kanssa.

Miehen kädessä on täydellinen korttileikki, jossa on kaikki värit ja kortit ässästä ylöspäin kuninkaaseen saakka; hän yrittää sadatta, tuhannetta, kymmenettätuhannetta kertaa erästä pettämätöntä korttitemppua, martingalea. Hänen vierellään lojuu paperiarkki, johon on pistetty läpiä tiuhaan kuin tähtiä on taivaalla.

Sanoimme lojuu ja kiiruhdamme heti oikaisemaan väitteemme, sillä on vallan väärin sanoa, että tuo paperiarkki lojui, koskapa peluri — hän on kiistämättömästi peluri — ottaa sen yhtenään käteensä ja tutkii sitä joka viides minuutti.

Naisen yllä on ikäkulu silkkipuku. Hänessä näkyy köyhyys sitäkin selvemmin kun se esiintyy entisen loiston rippeitten seassa. Hänen niskasykkyrälle laitettua tukkaansa pitää koossa kuparikampa, joka aikoinaan on ollut kullattu. Hänen kätensä ovat moitteettoman puhtaat ja tämän puhtauden avulla säilyttäneet tai oikeammin saaneet eräänlaisen aristokraattisen leiman. Hänen kyntensä, joita parooni de Taverney raakamaiseen tapaansa sanoi kavioksi, ovat päistään taidokkaasti pyöristetyt. Hänen risaisten sukkien peittämissä jaloissaan on haalistuneet, irvistelevät puolikengät, jotka nekin ovat joskus nähneet kultaa ja silkkiä.

Hänen kasvonsa ovat, kuten olemme jo maininneet, neljän- tai viidenneljättä ikäisen kasvot. Jos niitä olisi käsitelty kaikilla silloisen ajan kaunistuskeinoilla, olisi tämä nainen ihan hyvin voinut väittää olevansa siinä iässä, jolloin, kuten apotti de Celle sanoo, naiset yhden jopa kahdenkin viisivuotiskauden ajan itsepintaisesti pysyvät — yhdeksänkolmatta vuoden vanhoina. Mutta puna- ja valkojauheen puuttuessa nämä kasvot, joiden oli mahdoton salata kärsimysten ja kurjuuden, näiden ajan liittolaisten, aikaansaamaa hävitystä, näyttivät neljää viittä vuotta vanhemmilta kuin ne oikeastaan olivat.

Mutta näitä kuihtuneita kasvoja katsellessaan tulee ajatelleeksi yhtä ja toista, ja vaikkei saakaan vastausta — sillä ajatus, niin kerkeä kuin se onkin liitämään, epäröi tunkeutua moisiin etäisyyksiin — kysyy silti itseltään, missä kultapalatsissa, missä kuuden hevosen vetämissä vaunuissa, missä kuninkaallisessa ilmapiirissä onkaan nähty eräät säteilevät kasvot, joista nämä ovat vain kalpeaa heijastusta.

Lapsi on, kuten sanottu, viiden vuoden ikäinen. Hänen tukkansa on kähärä, posket pyöreät kuin omena. Hänellä on äitinsä häijyt silmät, isänsä herkuttelijansuu ja eleissään molempien velttoutta ja oikullisuutta.

Hänen yllään on vaaleanpunainen nukkavieru samettimekko. Pureskellessaan leipää, jolle on levitetty läheisestä sokerileipomosta hankittua hilloa, nyhtää hän vanhasta vaaleanharmaasta huopahatusta irti vanhan kolmivärinauhan väärennettyjä kultahetaleita.

Näyttämöä valaisee suunnaton, savuava talikynttilä, jonka jalkana on tyhjä viinipullo ja joka valaisee kortteja käsittelevää miestä, mutta jättää muun osan huonetta puolipimeään.

Mutta koska ennustuksemme mukaan silmä ei riitä tutkimukseemme, niin kuunnelkaamme.

Lapsi ensimmäisenä katkaisee äänettömyyden. Se heittää päänsä taitse hillovoileivän niin, että se putoaa vuoteen jalkopäähän, patjalle.

Nainen kohottaa toisen jalan kätensä tasalle, irroittaa kengän ja viskaa sen laskelmia hautovan miehen nenälle.

»Toussaint haluaa punaista rintasokeria, sillä hän ei välitä enää hillosta, lapsi pahainen.»

»Minä tahdon sitä tänään, tänä iltana, heti paikalla!» huutaa poika itkunsekaisella äänellä, joka uhkaa väleen muuttua poruksi.

»Toussaint ystäväiseni», neuvoo isä, »minä kehoitan sinua jättämään meidät rauhaan, muutoin joudut tekemisiin papan kanssa».

»Kajoopas vain lapseen, juopporatti, niin joudut tekemisiin minun kanssani!» sanoi äiti ja ojensi Beausirea kohden valkoisen kätensä, jonka hyvin hoidetut kynnet saattoivat hätätilassa koukistua petolinnun tapaan.

»Kuka lempo tässä nyt aikoo kajota lapseen? Tiedäthän hyvin, madame Oliva, että käytin vain tavanomaista puheenpartta, ja vaikka silloin tällöin tuleekin pöllyttäneeksi äidin vaatteita, lapsen nuttu jätetään aina rauhaan… No, tulehan nyt syleilemään Beausire parkaa, josta kahdeksan päivän perästä tulee äveriäs kuin kuningas. Tule toki, pikku Nicoleni.»

»Jahka sinusta tulee äveriäs kuin kuningas, kyyhkyseni, on kyllä sittenkin aikaa syleillä sinua; mutta toistaiseksi, kiitos, ei!»

»Mutta koska kerran vakuutan, että minulla on miljoona tuossa paikassa, niin voisit antaa minulle hieman ennakolta. Se tuottaisi meille onnea. Leipuriltakin saisimme luottoa.»

»On siinäkin mies, joka liikuttelee miljoonia ja pyytää leipurilta neljän livren leivän velaksi!»

»Kas niin», sanoi hän, »sinähän tiedät, että annoin sinulle eilen viimeiset neljäkolmatta soutani».

»Koska sinulla on rahaa, äiti», sanoi lapsi ja kääntyi vaimoon päin, jota kunnioitettava herra Beausire puhutteli milloin Olivaksi milloin Nicoleksi, »niin anna minulle sou, jotta voin mennä ostamaan rintasokeria».

»Kiitos, pikku äiti, kiitos», sanoi lapsi, hypähteli iloissaan ja kurkotti kättänsä.

»Malta, hutilus, minä panen ensin yllesi vyön ja hatun, jotteivät ihmiset pääse sanomaan, että herra de Beausire antaa lapsensa juosta kaduilla kerjäläistenavan lailla. Hän ei kyllä siitä piittaa rahtuakaan, se sydämetön, mutta minä voisin ihan kuolla häpeästä.»

Lapsella oli voimakas halu senkin uhalla, mitä naapurit sanoisivat Beausiren huonekunnan tulevasta perijästä, lähteä kapaisemaan ilman vyötä ja hattua, joiden arvosta hän oli piitannut vain niin kauan kun ne uusina ja välkkyvinä olivat herättäneet toisten lasten ihailua. Mutta koska vyö ja hattu olivat luvatun kahden soun rahan saannin ehtoina, täytyi nuoren kerskurin, niin vastenmielistä kuin se olikin, suostua panemaan ne yllensä.

Hän lohduttautui siten, että ennen lähtöään meni isänsä luo ja heilutti hänen nenänsä edessä saamaansa kymmenen centimen rahaa. Laskelmiinsa syventynyt isä tyytyi hymyilemään tälle somalle ilveilylle.

Sitten kuultiin hänen varovien, vaikkakin herkuttelunhalun kiihdyttämien askeltensa häipyvän portaihin.

Äiti, joka oli tarkkaillut lapsensa lähtöä siihen saakka kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, käänsi katseensa pojasta isään ja sanoi hetken äänettömyyden perästä:

»Kuules, herraseni, nykyisestä viheliäisestä tilastamme täytyy sinun älysi voida pelastaa meidät. Muutoin täytyy minun turvautua omaani.»

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän teki mielistelevän eleen kuin nainen, jolle kuvastin on vakuuttanut: — Ole rauhallinen, noilla kasvoilla et kuole nälkään!

»Joko sinä taas alat siitä! Minä ennustan sinulle, Beausire, että entisistä tuttavistani löydän jonkun, joka vie sinut Charentonin hoitolaan.»

»Ah, kunpa herttua de Richelieu ei olisi vainaa!» huoahti nuori vaimo puoliääneen.

»Niin, silloin voisi keksiä jonkun keinon eikä tarvitsisi elää kurjuudessa tuollaisen lurjuksen kanssa.»

Ja kuningattaren elein neiti Nicole Legay eli madame Oliva osoitti halveksivasti Beausirea.

»Mutta minähän sanon sinulle», toisti tämä vakuuttavasti, »että huomenna me olemme rikkaita».

»Näytä minulle kymmenen ensimmäistä louisdoria miljoonistasi, niin loput uskon.»

»Hyvä on, tänä iltana näet ne kymmenen ensimmäistä kultarahaa. Juuri se summa on minulle luvattu.»

»Minä annan sinulle niistä viisi ostaaksesi itsellesi uuden silkkipuvun ja pienokaiselle samettinutun. Jäljelle jäävillä viidellä…»

»Samanlaisen kuin oli se, jolla menetit ne kuusikymmentätuhatta livreä, jotka jäivät sinulle portugalilaiskaappauksestasi.»

»Väärin ansaittu on pian huvennut», sanoi Beausire juhlallisesti. »Minä olen varma siitä, että tapa, jolla ne rahat hankittiin, on johtanut meidät nykyiseen onnettomuuteemme.»

"Oletko siis nyt saanut jonkun perinnön? Joku setä on tiemmä kuollut Amerikassa tai Intiassa ja testamentannut sinulle ne kymmenen louisdoria?»

»Ne kymmenen louisdoria, neiti Nicole Legay», vastasi Beausire mahtipontisesti, »ne kymmenen louisdoria, kuuletko, hankitaan ei vain rehellisellä, vaan lisäksi kunniakkaalla tavalla ja asian hyväksi, johon minä kuten Ranskan koko aatelisto on sekaantunut».

»Sinä olet siis aatelinen, hyvä herra Beausire?» sanoi Nicole ilkamoivasti nauraen.

»Sano de Beausire, de Beausire », oikaisi toinen, »kuten lapsesi kastetodistuskin osoittaa, kastetodistus, joka kirjoitettiin Saint-Paulin kirkon sakastissa ja jonka palvelijasi, Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, varmensi nimellään päivänä, jolloin annoin hänelle nimeni…»

»Ellei hyvä Jumala lähetä hänelle muuta», sanoi Nicole pää kumarassa, »saa se pikku raukka elättää itseään kerjäämällä ja kuolla vaivaistalossa».

»Totisesti, Nicole», sanoi Beausire ärtyneesti, »sinun kanssasi on mahdoton tulla toimeen; sinä et ole milloinkaan tyytyväinen.»

»Älä siis yritäkään!» kivahti Nicole päästäen kauan pidätetyn kiukkunsa valloilleen. »Hyvä jumala, kuka sinua pyytää sietämään minua? Jumalan kiitos, ei minun tarvitse olla huolissani itsestäni eikä lapsestani. Jo tänä iltana voin minäkin lähteä hakemaan onnea muualta.»

Beausire puolestaan kiiruhti samalla ovelle ja sulki häneltä tien ojentaen molemmat käsivartensa levälleen.

»Se tulee jo tänä iltana. Ja minä sanon sinulle, että jos martingaleni pettää — mikä laskelmieni mukaan on mahdotonta — koituu siitä vain viiden louisdorin tappio, siinä koko juttu.»

»On hetkiä, jolloin viisi louisdoria tuntuu koko omaisuudelta, kuuletko, herra tuhlari! Sinä sitä et käsitä, sinä, joka olet tuhlannut tämän talon kokoisen kultakasan.»

»Se vain todistaa minulla olevan kykyjä, Nicole. Jos olen tuhlannut sen kultakasan, olen pystynyt sen myöskin hankkimaan, ja jos olen sen ansainnut kerran, voin sen tehdä toistamiseen. Onhan sitäpaitsi Jumala auttamassa ihmisiä, jotka ovat… taitavia.»

»Eipä se olisi kummakaan, rahvaan seasta lähteneenä sinulla on tietenkin senmukaiset aatteet. Mutta minä vakuutan sinulle, etteivät ne sovi minun yhteiskunnalliseen asemaani eikä minun valtiolliseen katsantokantaani.»

»Näätkös, minulla on uskoa. Jos joku sanoisi minulle: 'Sinun poikasi Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, joka on mennyt ostamaan kahdella soulla punaista rintasokeria, palaa kädessä pussillinen kultarahoja', vastaisin minä: 'Se on mahdollista, jos Jumala niin tahtoo'.»

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun portaista kuului nuoremman
Toussaintin kimakka ääni.

»Mitä on tapahtunut?» huudahti Nicole ja avasi oven äidillisen huolestuneesti. »Tule, lapseni, tule!»

»Isä, äiti!» jatkoi ääni tullen yhä lähemmäksi, kuten vatsastapuhujan ääni, kun hän matkii kellariluukun avaamista.

»Minua ei kummastuttaisi», virkkoi Beausire, joka oli huomannut pojan äänessä iloisen soinnun, »minua ei kummastuttaisi, vaikka ihme toteutuisi, vaikkapa poika olisi löytänytkin rahamassin, josta äsken puhuin».

Tällöin juuri poika ilmestyi portaitten yläpäähän ja säntäsi huoneeseen suussa rintasokeripalanen, vasemmassa kädessä makeispussi rintaa vasten puserrettuna ja oikeassa, ojennetussa kädessä louisdorin raha, joka kelmeässä kynttilänvalossa kimmelsi kuin Aldebaran-tähti.

»Oh, hyvä jumala, hyvä jumala!» huudahti Nicole jättäen oven sulkeutumaan itsekseen. »Mitä on oikeastaan tapahtunut, rakas lapsi rukka?»

Ja hän peitti nuoren Toussaintin tahmaiset kasvot äidillisillä suudelmilla, joita ei mikään peloita, sillä ne näyttävät puhdistavan kaikki.

»Kas vain!» sanoi Beausire, sieppasi taitavasti louisdorin ja tutki sitä kynttilänvalossa. »Tämä on oikea louisdori, sen arvo on neljäkolmatta livreä.»

»Mistä olet sen löytänyt, nallikka, sano, jotta tiedän mennä noutamaan loput?»

Nicole oli yhtä kärkäs kysymään, missä se herrasmies oli, kuin Beausire äsken, mistä hän oli löytänyt kultarahan.

Mutta kokemuksen viisastuttamana, sillä hän tiesi Beausiren olevan taipuvaisen luulevaisuuteen, hän rajoittui vain sanomaan:

»Niin, pikku äiti», vastasi lapsi rusentaen hampaissaan rintasokerinpalasta. »Muuan herrasmies.»

»Niin, pikku isä, muuan herrasmies, joka tuli myymälään, kun minä olin siellä, ja sanoi: 'Herra kauppias, eikö tämä asiakas, jota teillä nyt on kunnia palvella, ole nuori aatelismies de Beausire?'»

»Hän vastasi: 'En tiedä onko hän aatelismies, mutta kyllä hänen nimensä tosiaankin on Beausire.’ — 'Eikö hän asu tässä vallan lähellä?' kysyi se herra. — 'Tässä samassa talossa vasemmalla, kolmannessa kerroksessa.' — 'Antakaa tälle pojulle kaikkia lajeja makeisia, minä maksan', sanoi se herra. Sitten hän virkkoi minulle: 'Kas tässä sinulle louisdori. Sillä voit ostaa uusia makeisia, kun nämä on syöty.' Ja hän pani kouraani kultarahan, kauppias työnsi kainalooni makeispussin ja minä kapaisin matkaani hyvin tyytyväisenä. — Mutta missä on minun louisdorini?»

Lapsi, joka ei ollut äkännyt Beausiren taikatemppua, alkoi etsiä kultarahaa kaikkialta.

Tämä kiistely olisi voinut kehittyä vakavaksi, ellei olisi sattunut jotakin, mikä teki siitä pikaisen lopun.

Lapsen yhä hakiessa lattialta louisdoria, joka jo oli Beausiren nutun kaksiosaisen taskun pohjassa, isän yhä ihmetellessä nuoren Toussaintin älyä, joka ilmeni pojan orastavassa kertojataidossa, jonka tuotteita kynämme on kenties hieman parannellut, ja Nicolen, joka rakastajansa tavoin ihaili tätä varhaiskypsää kaunopuheisuutta, aprikoidessa, kuka oli se makeisten lahjoittaja ja kultarahan antaja, aukeni ovi hitaasti ja lempeä ääni lausui seuraavat sanat:

»Hyvää iltaa, neiti Nicole, iltaa, herra de Beausire, iltaa, pikku
Toussaint!»

Kynnyksellä seisoi aika koreasti puettu mieshenkilö ja katseli hymyten tätä perhekohtausta.

»Teillä on viehkeä lapsi, herra de Beausire», virkkoi kreivi, »ja te olette varmaankin onnellinen perheenisä!»

Näitä kreivin lausumia kohteliaita sanoja seurasi äänettömyys, jonka kestäessä Cagliostro astui keskelle huonetta ja loi tutkivan silmäyksen ympärilleen ilmeisesti arvostellakseen minkälaisessa siveellisessä ja ennen kaikkea minkälaisessa taloudellisessa asemassa elivät nämä entiset tuttavat, joiden pariin hänen omat hirveät ja maanalaiset suunnitelmansa olivat hänet äkkiarvaamatta jälleen johtaneet.

Sellaiselle teräväkatseiselle miehelle kuin kreiville tämä lyhyt silmäys riitti erinomaisen hyvin.

Tavallinenkin tarkkailija olisi äkännyt alastoman totuuden, että näet tässä köyhässä taloudessa oli jo pantu menemään viimeinen neljänkolmatta soun kolikko.

Niistä kolmesta henkilöstä, joihin kreivin tulo oli vaikuttanut äkkiyllättävästi, katkaisi äänettömyyden ensimmäisenä se, jonka muisti ei ulottunut illan tapahtumia kauemmaksi ja jota siis eivät omantunnontuskat vaivanneet.

»Ab, monsieur», sanoi pikku Toussaint, »mikä onnettomuus, olen kadottanut louisdorini!»

Nicole avasi jo suunsa ilmaistakseen asian todellisen laidan, mutta johtuikin samassa päättelemään, että hänen vaitiolonsa voisi hankkia lapselle toisen kultarahan, ja se kultaraha tulisi hänen osakseen.

Hän otti esille rahamassin, jonka pyöreys pani Beausiren silmät ahneesti kiilumaan, otti kukkarosta kaksi kultarahaa ja pani ne pojan tahmaiseen pikku kouraan.

»Katsos, äiti», sanoi poika kiiruhtaen Nicolen luokse, »tässä on yksi sinulle ja yksi minulle».

Cagliostro oli huomannut, kuinka kiinteästi valekersantin katse oli tarkkaillut hänen rahamassinsa vaiheita siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli avannut sen ottaakseen esille kaksi neljänkolmatta livren kultarahaa, siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin hän sujutti sen taskuunsa takaisin.

Nähdessään sen katoavan kreivin nutun syvyyksiin huoahti Nicolen rakastaja raskaasti.

»Mitä, herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »yhäkö vain olette alakuloinen?»

»Oh, hyvä jumala, teidän, joka olette suurimpia ajattelijoita mitä minä olen tuntenut sekä viime vuosisatoina että vanhalla ajalla, teidän toki pitäisi tuntea selviö, jota on pidetty kunniassa kaikkina aikakausina: rikkaus ei luo onnea . Olen nähnyt teidät suhteellisen varakkaana.»

»Niinpä kyllä», vastasi Beausire. »Se on totta. Minulla on ollut lähes satatuhatta frangia.»

»Se on mahdollista, mutta jo siihen aikaan, jolloin opin teidät tuntemaan, olitte tuhlannut lähes neljäkymmentätuhatta, joten teillä oli jälellä yli kuusikymmentätuhatta, mikä, teidän täytyy se myöntää, oli aika pyöreä summa entiselle aliupseerille.»

»Mitä on kuusikymmentätuhatta», sanoi hän, »niiden summien rinnalla, joita te käyttelette?»

»Mutta vain niiden käyttelijänä, herra de Beausire, sillä jos laskemme tarkkaan, luulen, että te saisitte esittää pyhän Martin osaa ja minä köyhän osaa ja että teidän täytyisi pelastaaksenne minut menehtymästä kylmään pakkaseen luovuttaa minulle toinen puoli viitastanne. No niin, hyvä herra de Beausire, muistatte kai, minkälaisissa olosuhteissa teidät silloin tapasin? Teillä oli, kuten äsken sanoitte, taskussanne lähes kuusikymmentätuhatta livreä. Olitteko silloin onnellisempi?»

Beausire näytti muistelevan menneisyyttä ja huoahti syvään melkein kuin nyyhkyttäen.

»Kas niin, vastatkaa», tiukkasi Cagliostro. »Haluaisitteko vaihtaa nykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen louisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta…»

»Älkäämme suuttuko, herra de Beausire. Olemme kerran suutahtaneet ja silloin teidän täytyi mennä noutamaan kadulta miekkanne, jonka olin singonnut ikkunasta ulos. Muistatte kaiketi sen? Muistattehan, vai kuinka?» jatkoi kreivi, kun Beausire ei vastannut. »Onhan sekin edes jotakin, kun muistaa. Kysyn teiltä toistamiseen, haluaisitteko vaihtaa nykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen louisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta» — tällä kerralla jäi vihjaus huomaamatta — »siihen epävarmaan asemaan, josta minä onneksi kykenin teidät pelastamaan?»

»En, herra kreivi», sanoi Beausire, »olette tosiaankin oikeassa, en vaihtaisi. Sillä siihen aikaan minun täytyi olla erossa rakkaasta Nicolestani!»

»Niin, ja lisäksi piti poliisi teitä silmällä portugalilaisen hommanne takia… Mitä lempoa on siitä hankkeesta tullut, herra de Beausire?… Huono juttu, mikäli jaksan muistaa!»

»Oh, sitä parempi, sillä se olisi kiusannut teitä tavattomasti. Mutta älkää luottako liian paljon siihen upottamiseen. Poliiseilla on taitavat sukeltajat, ja kuinka samea ja syvä virta onkin, ongitaan huono juttu pinnalle helpommin kuin kaunis helmi.»

»Sittenkin, herra kreivi, ellei oteta lukuun sitä kurjuutta, johon olemme joutuneet…»

»Olette onnellinen… Ja jotta onnenne tulisi täydelliseksi, tarvitsette vain jonkun tuhatkunnan louisdoreja?»

»Niin», huudahti aviomies, »jos meillä olisi tuhat louisdoria, siis neljäkolmattatuhatta livreä, ostaisimme toisella puolella maatilan, toisen puolen panisimme kasvamaan korkoa ja minusta tulisi maanviljelijä!»

»Kuin Cornelia… Hiisi vieköön, herra de Beausire, se ei olisi vain esikuvallista, se olisi lisäksi liikuttavaa. Te ette tiemmä toivo ansaitsevanne mainittua summaa siinä keinottelussa, johon olette tällä haavaa puuttunut?»

»No, siinä hommassa, jossa te esiinnytte kaartinkersanttina, hommassa, jonka takia teillä on tänä iltana neuvottelu Royale-aukion holvikaarten alla.»

»Siinä nyt ollaan!» huudahti Nicole. »Minähän sanoin sinulle, että olet sekaantunut huonoon juttuun!»

»En, herra kreivi, mutta… kun hän salaa minulta jonkun liikeyrityksensä, saan olla varma siitä, että se on huono!»

»No niin, neiti Legay, tästä yrityksestä erehdytte, se voi päinvastoin olla suurenmoinen.»

»Niin, eikö olekin?» innostui Beausire sanomaan. »Herra kreivi on aatelismies ja herra kreivi käsittää, että koko aatelisto on mukana toivomassa…»

»Että se onnistuisi. Mutta yhtä varmaa on myöskin, että koko kansa toivoo sen epäonnistuvan. Uskokaa minua, hyvä herra de Beausire — käsittänette, että neuvoni on ystävän neuvo — uskokaa minua kun sanon, älkää toimiko siinä jutussa aateliston älkääkä kansan hyväksi.»

»No, omaksi eduksesi tietenkin!» vahvisti Nicole. »Totisesti, oletpa tähän saakka puuhaillut riittävästi muiden hyväksi, jo on aika ajatella itseäsikin!»

»Kuulkaa, herra de Beausire, hän puhuu kuin pyhä Johannes Krysostomos. Ja muistakaa, että liikehommalla on aina kaksi puolta, hyvä ja huono, hyvä yksille, huono toisille. Olkoonpa liikehomma millainen tahansa, ei se voi olla hyödyksi koko maailmalle eikä vahingoksi koko maailmalle. Taito on lopulta siinä, että löytää oikean puolen.»

»Ette lähestulkoonkaan, herra de Beausire, päinvastoin. Ja minä lisään, että jos itsepäisesti jatkatte samaan suuntaan — tiedättehän minulla olevan ennustajan lahjoja — jos tällä kerralla jatkatte samaan suuntaan, ei vain kunnianne ja tavoittelemanne omaisuus ole vaarassa, vaan ennenkaikkea henkenne.. Niin, niin, teidät hirtetään!»

»Monsieur», sanoi Beausire ja yritti näyttää ryhdikkäältä, vaikka pyyhkikin tuskanhikeä otsaltaan, »ei aatelismiestä hirtetä».

»Olette oikeassa, mutta saadaksenne kaulanne katkaistuksi, hyvä herra de Beausire, teidän on hankittava todistajia, mikä puuha vaatii paljon aikaa, liian paljon, niin että tuomioistuin ikävystyy ja tuomitsee teidät tilapäisesti hirtettäväksi. Te voitte nyt väittää, että koska asia on hyvä ja oikea, vähät väliä rangaistuksesta.

»Niin, te ette liene niin kiintynyt mielipiteihinne, että haluaisitte uhrata niiden takia henkenne, sen minä kyllä käsitän… Lempo! 'Vain kerran eletään', kuten sanoo toinen, edellistä vähäpätöisempi runoilija ja minun mielestäni ihan oikein.»

»Herra kreivi», sai Beausire lopulta sanotuksi, »olen huomannut niinä harvoina kertoina, jolloin olen joutunut pariinne, että te kykenette puhumaan asioista tavalla, joka panee heikon ihmisen hiukset nousemaan pystyyn».

»Hitossa! Ei se ole tarkoitukseni», virkkoi Cagliostro. »Ettehän te sitäpaitsi ole arka mies, te.»

»En olekaan», myönsi Beausire. »Se vielä puuttuisi. Mutta sattuu olosuhteita…»

»Niin, niin, käsitän. Esimerkiksi sellainen tilanne, että takana uhkaavat kaleerit varkauden takia ja edessä häämöittää hirsipuu kansanloukkauksesta, joksi nykyisin nimitetään rikosta, jonka tarkoituksena on — lausun vain olettamuksen — ryöstää kuningas.»

»Onneton!» huudahti Nicole. »Siihen ryöstöönkö sinä siis rakensitkin kultaiset tuulentupasi?»

»Eikä hän ollutkaan siinä ihan väärässä, hyvä neiti. Mutta, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa teille, kaikissa asioissa on kaksi puolta, valoisat ja synkeät kasvot. Herra de Beausire on sattunut hyväilemään synkeitä kasvoja, omaksunut asian huonon puolen. Hänen on nyt vain käännyttävä ja kaikki käy hyvin.»

»Olettakaa, että hankkeenne epäonnistuu, olettakaa, että naamioidun ja ruskeaviittaisen miehen rikostoverit vangitaan, olettakaa — nykyisin voi olettaa mitä tahansa ‒ olettakaa, että heidät tuomitaan kuolemaan… niin, onhan toisaalta Besenval ja Augeard vapautettu, mutta se ei merkitse mitään — olettakaa, että heidän rikostoverinsa on tuomittu kuolemaan, olettakaa — älkää tuskastuko, olettamuksesta toiseen siirtymällä pääsemme lopulta päämääräämme — olettakaa, että te olette noita rikostovereita, olettakaa, että kaulassanne on nuora ja että teille sanotaan vaikerrukseenne vastaten — sillä sellaisessa tilanteessa urheinkin mies totisesti vaikeroi jonkun verran, vai kuinka?»

»Lopettakaa, herra kreivi, minä pyydän, sillä minä tunnen jo tukehtuvani.»

»Eikä sitä tarvitse kummeksuakaan. Oletinhan teillä olevan nuoran kaulassa. No niin, olettakaa, että teille sanotaan: 'Ah, onneton herra de Beausire, rakas herra de Beausire, tämä on teidän oma syynne!'»

»'Kuinkako niin?' vastaa ääni teille. 'Koska te olisitte voinut välttää sen epämiellyttävän kuoleman, joka nyt pitelee teitä kynsissään, ja olisitte lisäksi ansainnut tuhat louisdoria, joilla olisitte voinut ostaa erään pienen vehmasniittyisen maatilan, missä olisitte saanut elää neiti Olivan ja pikku Toussaintin parissa niiden kahdentoistatuhannen livren korkotuloilla, jotka olisivat jääneet käytettäväksenne maatilan ostettuanne, elää, kuten sanoitte, kunnon maanviljelijänä, suvisin tohvelit jalassa, talvisin puukengät, mutta nyt meillä on ja etenkin teillä on tämän ihanan tulevaisuudenkuvan asemesta edessänne Grève-tori, jolle on pystytetty kaksi inhoittavaa hirsipuuta, joista pitempi kurkottaa käsivarsiaan teitä kohden. Hyi, herra de Beausire parka, mikä ruma tulevaisuudenkuva!'»

»Mutta sanokaa, kuinka voin välttää tämän inhoittavan kuoleman, kuinka voin ansaita ne tuhat louisdoria, jotka takaavat minulle, Nicolelle ja Toussaintille rauhaisan elämän?»

»Sitähän toki kysyisitte silloin? 'Mikään ei ole helpompaa', vastaisi ääni. 'Lähellänne, parin askeleen päässä, oli kreivi de Cagliostro.' — 'Minä tunnen hänet', sanoisitte te. 'Hän on ulkomaalainen ylimys, joka asuu Pariisissa huvitellakseen ja joka kuolee ikävään, ellei hän saa kuulla uutisia.' — 'Sama mies, No, teidän olisi tarvinnut vain mennä sanomaan hänelle: — Herra kreivi…'»

»Mutta minä en tiennyt missä hän asui», huudahti Beausire. »En tiennyt hänen olevan Pariisissa, en edes tiennyt hänen enää elävän!»

»'Senpä vuoksi, hyvä herra de Beausire', vastaisi teille ääni, 'hän on tullut luoksenne, ja myöntäkää, ettette voi tämän jälkeen enää esittää verukkeita. No niin, te sanoisitte hänelle: — Herra kreivi, tiedän teidän himoitsevan uutisia. Minulla on ihka tuoreita: Monsieur, kuninkaan veli, vehkeilee. — Loruja! — Varmasti, markiisi de Favrasin kanssa. — Mahdotonta! — Ihan totta, tiedän tarkoin, koska olen herra de Favrasin kätyreitä. — Niinkö, entä mikä on salahankkeen tarkoitus? — Ryöstää kuningas ja viedä hänet Péronneen. Herra kreivi, ilahduttaakseni teitä olen valmis tunti tunnilta, jos niin tarvitaan, minuutti minuutilta, jos niin tarvitaan, kertomaan teille, kuinka salahanke kehittyy. — Silloin, hyvä ystävä, vastaisi kreivi, joka on jalomielinen ylimys: 'Haluatteko tosiaankin tehdä sen, herra de Beausire?' — 'Haluan.' — 'No hyvä, koska jokainen työ vaatii palkkansa, on minulla erikseen pantuna neljäkolmattatuhatta livreä, jotka aion käyttää armeliaisuustarkoituksiin, mutta jotka nyt tuhlaan tähän mielitekoon, jos te tosiaankin pidätte antamanne sanan. Sinä päivänä, jolloin kuningas ryöstetään tai markiisi de Favras vangitaan, tulkaa luokseni, ja aatelismiehen kunnian nimessä ne neljäkolmattatuhatta livreä luovutetaan teille yhtä varmasti kuin nyt teille annetaan kymmenen louisdoria, jotka eivät ole ennakkomaksu tai laina, vaan yksinkertaisesti lahja! »

Nämä sanat lausuttuaan veti Cagliostro kuin näyttelijä, joka harjoittelee osaansa, taskustaan painavan rahamassin, tunki siihen peukalonsa ja etusormensa sekä otti taitavasti, mikä todisti pitkäaikaista tottumusta, esille tarkalleen kymmenen kultarahaa, ei enempää eikä vähempää. Beausire puolestaan ‒ meidän täytyy se myöntää — kurkotti kätensä niihin tarttuakseen.

»Anteeksi, herra de Beausire», sanoi hän, »mehän vain oletimme, muistaakseni».

»Se on totta», myönsi Beausire, jonka silmät kiiluivat kuin hehkuva hiili, »mutta ettekö sanonut, herra kreivi, että olettamuksesta toiseen siirtymällä saavumme päämäärään?»

Kiiruhtakaamme sanomaan, ettei tätä epäröintiä suinkaan aiheuttanut kunniantunto, rehellinen tahto pitää annettu sana eikä heräävän omantunnon ääni. Olemme siitä varmoja ja uskomme lukijoidenkin tuntevan herra de Beausirea tarpeeksi, etteivät halua siinä suhteessa tehdä vastaväitteitä.

»Rakas herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »näen selvästi, mitä mielessänne aprikoitte».

»Olette oikeassa, herra kreivi», vastasi Beausire, »epäröin rikkoa luottamusasiaa, jonka eräs rehti mies on minulle uskonut».

Ja kohottaen katseensa ylös hän ravisti päätänsä kuin sanoakseen: — Ah, se on kovaa!

»Ei, ei se ole sitä», sanoi Cagliostro, »ja te olette vain uusi todistus ikivanhan, viisaan sananparren pätevyydestä: Ihminen ei tunne itseään!»

»Mitä se siis on?» kysyi Beausire, joka kummasteli kreivin taitoa lukea hänen sydämensä salaisimmatkin ajatukset.

»Se onkin vallan luonnollista ja minä olen ensimmäinen sen myöntämään.
Mutta minä annan teille takuun.»

»Ah!» huudahti Nicole. »Jos herra kreivi lupaa meille jotakin,
Beausire, on se yhtä varmaa kuin olisimme sen jo saaneet.»

»Nähkääs nyt, hyvä herra, mitä merkitsee, kun tunnontarkasti täyttää tekemänsä lupaukset. Yhtenä päivänä, kun neiti Nicole oli samanlaisessa asemassa kuin te nyt — salahanketta lukuunottamatta — yhtenä päivänä siis, kun poliisi tavoitteli neiti Nicolea, tein hänelle erään tarjouksen: tulla turvaan minun luokseni. Neiti Nicole epäröi, hän pelkäsi maineensa tahraantuvan. Annoin hänelle sanani ja kaikkien kiusausten uhallakin, jotka sain kestää ja jotka te muita paremmin tajuatte, pidin sanani, herra de Beausire. — Eikö ole totta, neiti Legay?»

»Te siis uskotte, neiti Nicole; että täytän herra de Beausirelle äsken antamani lupauksen, että näet luovutan hänelle neljäkolmattatuhatta livreä päivänä, jolloin kuningas yrittää pakosalle, tai päivänä, jolloin herra de Favras vangitaan? Puhumattakaan siitä, että kirvoitan kaulaltanne silmukan, joka uhkasi teidät hetki sitten tukehduttaa, ja ettei teitä vastedeskään uhkaa hirttonuora eikä hirsipuu — ei ainakaan tämän jutun yhteydessä. Enemmästä en vastaa. Malttakaas hetki! Ymmärtäkäämme toisemme oikein! Eräät luontaiset taipumukset…»

»Herra kreivi», keskeytti Nicole hänet, »minä puolestani pidän tätä sopimusta yhtä pätevänä kuin se olisi notariuksen varmentama».

Hyvä on, parahin neiti», sanoi Cagliostro ja latoi pöydälle kymmenen kultarahaa, jotka hän oli kaiken aikaa pitänyt kourassaan, »koettakaa saada herra de Beausirekin omaksumaan vakaumuksenne, ja asia on sillä sovittu».

Heidän keskustelunsa ei kestänyt viittäkään minuuttia. Mutta on myönnettävä, että se oli näinä muutamina minuutteina peräti vilkasta.

Sillä välin Cagliostro piteli kynttilänvaloa vasten lävistettyä paperiarkkia ja nyökäytti päätänsä kuin vanhaa tuttua tervehtiäkseen.

»Ahaa», virkahti hän, »te olette keksinyt herra Lawin maineikkaan martingalen? Minä olen tämän martingalen takia menettänyt miljoonan.»

Tämä Cagliostron huomautus antoi uutta virikettä Nicolen ja Beausiren keskusteluun.

Hän meni Cagliostron luo käsi ojossa kuin hevoshuijari, joka haluaa tehdä epuuttamattomat kaupat.

»Hyvä herra», sanoi hän, »aatelismiesten kesken sana on yhtä pätevä kuin teko. Olen antanut teille sanani, antakaa te nyt minulle omanne.»

Sitten hän otti liivinsä taskusta kellon, jonka kuoressa oli timantein kehystetty Fredrik suuren muotokuva, ja sanoi:

»Kello on nyt neljännestä vailla yhdeksän, herra de Beausire. Täsmälleen kello yhdeksäksi teitä odotetaan Royal-aukion holvikaarten alle, Sully-hotellin puolelle. Pankaa nämä kymmenen louisdoria nuttunne taskuun, ottakaa viittanne, sitaiskaa miekka vyöllenne, menkää Notre-Damen sillan yli ja kulkekaa Saint-Antoinen katua pitkin. Ette saa antaa odottaa itseänne.»

Beausirelle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän työnsi kultarahat taskuunsa, heitti viitan hartioilleen ja pani miekan kupeelleen.

»Saint-Jeanin hautuumaalla, olkaa hyvä… Kun haluaa puhella tämänluontoisista asioista häiriintymättä, on parempi puhella niistä vainajien kuin elävien parissa.»

»Onko teillä muuta sanottavaa?» kysyi Beausire huomatessaan, ettei
Cagliostro aikonutkaan lähteä hänen kanssaan.

»Oh, olkaa rauhassa, rakas herra de Beausire. Olen kunnioittanut hänen mainettaan, kun hän vielä oli nuori tyttö. Sitä suurempi syy minun on kunnioittaa sitä nyt kun hän on perheen äiti. Menkää, herra de Beausire, menkää.»

Beausire loi Nicoleen katseen, joka näytti sanovan: — Rouva de Beausire, osoittakaa olevanne luottamukseni arvoinen. — Hän suuteli hellästi nuorta Toussaintia, tervehti kunnioittavasti ja hieman huolestuneena kreivi de Cagliostroa ja poistui huoneesta juuri kun Notre-Damen kirkonkello läpäytti kolme neljännestä yli kahdeksan.

Kello lähenteli kahtatoista yöllä, kun muuan mieshenkilö poikkesi Royale-kadulta Saint-Antoinen kadulle, kulki sitä pitkin aina Sainte-Cathérinen suihkukaivolle saakka, pysähtyi hetkeksi sen luomaan varjoon varmentuakseen, ettei häntä vakoiltu, kääntyi sitten Saint-Paulin hotelliin vievälle kujalle ja sen edustalle päästyään siirtyi melkein pilkkopimeälle ja autiolle Roi-de-Sicilen kadulle ja askeliaan hidastuttaen sitä mukaa mitä pitemmälle hän tuli tällä kadulla poikkesi epäröiden Croix-Blanche-kadulle sekä pysähtyi yhä arkailevampana Saint-Jeanin hautuumaan ristikkoportin eteen.

Tähän hän jäi odottamaan ikäänkuin peläten pian näkevänsä jonkun haamun nousevan maasta ja kuivaili kersantinpukunsa hihalla otsalle kihonneita hikikarpaloita.

Ja tosiaankin, sydänyön hetken koittaessa ilmestyi joku aaveentapainen marjakuusten ja kypressien katveesta. Tämä haamu lähestyi porttia, ja lukkoon työnnetyn avaimen rasahdus todisti, että haamu, mikäli se se oli, pystyi ei vain nousemaan haudastaan, vaan haudasta noustuaan myöskin lähtemään hautuumaalta ulos.

»No, herra de Beausire», virkkoi Cagliostron ilkkuva ääni, »ettekö tunne minua vai oletteko unohtanut, että meidän piti tavata toisemme täällä?»

»Ah, tekö siellä olettekin!» sanoi Beausire ja huoahti syvään kuin henkilö, jonka sydämeltä on kirvonnut raskas taakka. »Sitä parempi! Nämä hiton kadut ovat niin pimeät ja autiot, ettei oikein tiedä, olisiko parempi kulkea yksin vaiko tavata joku elävä olento.»

»Loruja!» tokaisi Cagliostro. »Tekö nyt pelkäisitte mitään, olkoon hetki mikä tahansa! Minä en ainakaan usko. Teidänlaisenne urhea mies miekka kupeella! Tulkaa nyt tälle puolelle, hyvä herra de Beausire. Saatte olla varma, ettette tapaa ketään muuta kuin minut.»

Beausire noudatti kehoitusta, ja lukko, joka oli rasahtanut porttia äsken avattaessa, lupsahti kiinni hänen jälkeensä.

»Kas niin», jatkoi Cagliostro, »tulkaa nyt tätä kaitaa polkua, hyvä herra; parinkymmenen askeleen päästä löydämme luhistuneen hautakiven, jonka portaille voimme istuutua ja suloisessa rauhassa haastella pikku hommistamme».

Beausire oli valmis seuraamaan Cagliostroa, mutta hetken emmittyään hän sanoi:

»Missä juukelissa te näette polun? Minä en huomaa muita kuin pensaita, jotka repivät lahkeeni, ja ruohoa, joka ulottuu polviin saakka.»

»Tämä hautuumaa onkin maailman huonoimmin hoidettuja, mikäli minä niitä tunnen. Mutta eipä sitä tarvitse ihmetelläkään. Tehän tiedätte, ettei tänne juuri haudata muita kuin Grève-torilla teloitettuja eikä niiden kurjien takia viitsitä nähdä paljo vaivaa. Mutta, rakas herra de Beausire, meillä on täällä sentään yksi ja toinen kuuluisuus. Jos olisi päiväsaika, näyttäisin teille paikan, mihin on kuopattu Bouteville de Montmorency, joka mestattiin kaksintaistelun takia, ritari de Rohan, joka mestattiin hallitusta vastaan suunnittelemiensa vehkeilyjen johdosta, kreivi de Horn, joka teilattiin juutalaisen murhasta, Damiens, joka paloiteltiin senjohdosta, että hän oli yrittänyt surmata Ludvig viidennentoista. Ja monia muita. Ette siis saa halveksia Saint-Jeanin hautuumaata, herra de Beausire, se on huonosti hoidettu mutta hyvin kansoitettu.»

Beausire seurasi Cagliostroa astuen tarkalleen hänen jälkiinsä kuten takarivin sotamies, joka on tottunut kulkemaan ruotutoverinsa jälkiä.

»Ah!» sanoi Cagliostro ja pysähtyi äkisti, niin että Beausire, joka ei ollut osannut odottaa näin äkillistä pysähdystä, pukkasi mahallaan kreivin selkää. »Tässä on ihan veres hauta, ammattiveljenne Fleur-d'Epinen leposija. Hän oli leipuri Françoisin murhaajia ja hänet hirtettiin kahdeksan päivää sitten Châteletin tuomiolla. Sen pitäisi olla teille mielenkiintoinen tuttavuus, herra de Beausire, hän oli, kuten tekin, entinen kersantti, valekersantti ja oikealta ammatiltaan värvääjä.»

Beausiren hampaat sananmukaisesti kalisivat. Hänestä tuntui, että pensaat, joiden keskitse hän kulki, olivat maasta kurkottavia käsivarsia, jotka tarrautuivat hänen jalkoihinsa ja tekivät hänelle tiettäväksi, että kohtalo oli tänne merkinnyt paikan, missä hänkin saisi nukkua ikuista untaan.

»No, nyt olemmekin perillä», sanoi Cagliostro pysähtyessään rauniokasan eteen.

Hän istuutui irtonaiselle kivelle ja kehoitti Beausirea istuutumaan toiselle, joka näytti asetetun niin lähelle edellistä, ettei Cinnan tarvitsisi siirtää tuoliaan Augustuksen tuolin viereen.

Jo oli aikakin, sillä entisen kersantin jalat olivat jo niin hervottomat, että hän pikemminkin lyykähti kuin istuutui kivelle.

»No, nyt voimme mielemme mukaan haastella, rakas herra de Beausire», aloitti Cagliostro. »Antakaa kuulua, mitä tänä iltana tapahtui Royale-aukion holvikaarten alla. Neuvottelu lienee ollut mielenkiintoinen?»

»Herra kreivi», vastasi Beausire, »minun täytyy totisesti tunnustaa, että pääni on tällä haavaa hieman pyörällä, ja minä luulen, että teidän on parasta kysellä mitä haluatte tietää».

»Olkoon menneeksi», sanoi Cagliostro. »Olen hyvä isäntä ja kunhan vain saan tietää mitä haluan, on tapa, kuinka sen saan, samantekevä. Montako teitä oli Royale-aukion holvikaarten alla?»

»Kuusi, te mukana, rakas herra de Beausire! Katsokaamme ovatko ne henkilöitä, joiksi heitä luulen. Ensiksi te, se on epäämätöntä.»

Beausire huoahti melkein kuin toivoen, että sellainen epäilys olisi mahdollinen.

»Osoitatte minulle suurta kunniaa aloittamalla minusta, vaikka siellä oli paljoa korkeampiakin henkilöitä.»

»Hyvä ystävä, minä noudatan evankeliumin ohjeita. Eikö raamatussa sanota: 'Ensimmäiset tulevat viimeisiksi'? Jos ensimmäisten sija on viimeisenä, ovat viimeiset tietenkin ensimmäisellä sijalla. Minä noudatan siis, kuten jo sanoin, evankeliumin järjestystä. Kohtauspaikalla olitte ensinnäkin te, eikö niin?»

»Lisäksi ystävänne Tourcaty, eikö totta? Entinen alokasupseeri, joka on saanut tehtäväkseen värvätä kokoon Brabantin legionan?»

»Sitten muuan kelpo kuninkaanpuoluelainen, nimeltään Marquié, entinen
Ranskan kaartin kersantti, nykyisin keskuskomppanian luutnantti?»

Beausire silmäili Cagliostroa niin kiinteästi, että hänen silmänsä näyttivät loistavan pimeässä.

»No, mitä nyt? Luulenpa, että kielenne on siteessä, rakas herra de Beausire. Varokaa! Kielen siteet muuttuvat toisinaan kaulan nuoraksi, jossa on juoksusilmukka, ja ne ovat aika vaarallisia.»

»Mutta», jatkoi Beausire, joka huomasi, ettei voinut selviytyä verukkeilla, »eikö hän ole Monsieur?»

»Oh, parahin herra de Beausire! On ymmärrettävää, että markiisi de Favras, jolle on tärkeää uskotella, että tässä jutussa on mukana täysiverinen prinssi, väittää naamioitua miestä Monsieuriksi. Ken ei osaa valehdella, ei taida myöskään vehkeillä. Mutta ei ole paikallaan, että te ja ystävänne Tourcaty, vanhat värvääjät, jotka olette tottuneet ensi silmäykseltä arvioimaan lähimmäisenne pituuden jaloittain, tuumittain ja linjoittain, antaisitte vetää itseänne nenästä tuolla tavalla.»

»Monsieur on viisi jalkaa, kolme tuumaa ja seitsemän linjaa pitkä», jatkoi Cagliostro, »ja naamioitu mies viisi jalkaa kuusi tuumaa».

»Saman huomion olen minäkin tehnyt», sanoi Beausire. »Mutta ellei hän ole Monsieur, kuka siis?»

»Lempo soikoon! Olisin sekä onnellinen että ylpeä, rakas herra de Beausire, jos voisin valaista teille sen seikan, sillä minä luulin saavani teiltä juuri ne tiedot».

»Herra kreivi», sanoi entinen aliupseeri, joka oli vähitellen toipunut ennalleen, »te siis tiedätte, kuka se naamioitu mies on?»

»Nimen mainitseminen on aina arkaluontoinen asia, herra de Beausire; senvuoksi näkisin mieluummin, että arvaisitte sen.»

»Huononpuoleisesti, herra kreivi. Näin sen kerran esitettävän Comédie-Françaisessa, mutta neljännen näytöksen aikana satuin onnettomuudekseni nukkumaan.»

»No niin. Muutamin sanoin selitän teille, mitä Oidipos oli miehiään. Olen tuntenut hänet lapsuudessaan Polybioksen hovissa ja vanhalla iällään Admetoksen hovissa. Voitte siis uskoa minun kertomaani paremmin kuin mitä hänestä ovat kirjoittaneet Aiskhylos, Sophokles, Seneca, Corneille, Voltaire tai herra Ducis, jotka ovat ehkä kuulleet hänestä puhuttavan, mutta eivät ole häntä tunteneet henkilökohtaisesti.»

Beausire teki eleen kuin aikoisi vaatia Cagliostroa selittämään omituista väitettään, että oli tuntenut miehen, joka oli maannut haudassa ainakin kolmetuhattakuusisataa vuotta, mutta hän arveli, ettei mokoman pikkuseikan vuoksi kannattanut keskeyttää kerrontaa. Hän vaimensi eleensä ja vaihtoi sen päännyökkäykseksi, joka oli sanovinaan: — Jatkakaa, minä kuuntelen.

»Olen siis tuntenut Oidipoksen. Oli ennustettu, että hänestä tulisi isänsä murhaaja ja äitinsä aviopuoliso. Koska hän luuli Polybiosta isäkseen, lähti hän salaa tämän luota ja yritti mennä Phokiiseen. Lähtöhetkellä minä neuvoni häntä karttamaan Dauliista Delphoihin vievää valtatietä ja kulkemaan vuoripolkua, jonka minä tunsin. Mutta hän oli itsepäinen, ja koska en voinut sanoa hänelle, miksi näin neuvoin, olivat kaikki kehoitukseni, joilla yritin saada hänet valitsemaan toisen tien, turhia. Tämä itsepäisyys johti tulokseen, jonka jo ennakolta tiesin. Delphoin- ja Theeban-tien yhtymäkohdassa hän tapasi erään miehen viiden orjan seurassa. Mies istui vaunuissa, jotka täyttivät koko tienleveyden. Kaikki olisi sujunut hyvin, jos mies olisi suostunut väistymään hieman vasempaan ja Oidipos saman verran oikeaan, mutta molemmat tahtoivat ajaa keskellä tietä. Mies oli kiivasluontoinen, Oidipos kärsimätön. Ne viisi orjaa heittäytyivät kukin vuoron jälkeen isäntäänsä puolustamaan ja kaikki kaatuivat toinen toisensa perään. Lopulta heidän isäntänsäkin kaatui. Oidipos astui siis kuuden ruumiin yli ja näiden kuuden ruumiin joukossa oli myöskin hänen isänsä.»

»Sitten hän jatkoi matkaansa Theebaan. Tien varrella kohosi Phykion-vuori ja erään polun vierellä, joka oli paljoa kapeampi sitä tietä, jolla Oidipos surmasi isänsä, oli erään merkillisen otuksen luola. Tällä eläimellä oli kotkan siivet, naisen pää ja rinnat, leijonan ruumis ja kynnet.»

»Oho», keskeytti Beausire, »luuletteko, herra kreivi, että sellaisia kummituksia on olemassa?»

»Jätän siihen kysymykseen vastaamatta, rakas herra de Beausire», sanoi Cagliostro vakavasti, »varsinkin kun sfinksi oli kuollut käydessäni Theebaan samaa tietä tuhatta vuotta myöhemmin, Epaminondaan aikana. Kuinka tahansa, Oidipoksen aikana se eli vielä. Eräitä sen oikkuja oli asettua keskelle tietä, esittää ohipyrkijöille arvoitus ja hotaista suuhunsa ne, jotka eivät keksineet arvoituksen ratkaisua. Kun tätä menoa oli jatkunut yli kolme vuosisataa, oli ohipyrkivien lukumäärä vähenemistään vähentynyt ja sfinksin hampaat tulleet hyvin pitkiksi. Huomattuaan Oidipoksen se meni keskelle tietä ja kohotti käpälänsä ilmaisten siten, että nuoren miehen oli pysähdyttävä. 'Matkamies', sanoi se, 'olen sfinksi'. — 'Entä sitten?' kysyi Oidipos. — 'Näetkös, kaitselmus on lähettänyt minut maan päälle esittämään kuolevaisille arvoituksia. Elleivät he arvaa oikein, ovat he minun; jos he arvaavat oikein, olen minä kuoleman oma ja minun täytyy syöksyä tuohon rotkoon, minne olen tähän hetkeen saakka viskannut kaikkien niiden luut, jotka ovat tätä tietä kulkeneet.' Oidipos loi silmäyksen rotkon pohjaan ja huomasi sen olevan valkoisenaan ihmisenluita. — 'Hyvä on', virkkoi nuorukainen, 'mikä on se arvoitus?' — 'Arvoitus on seuraava', sanoi lintu-leijona: ' Mikä eläin käy aamuisin neljällä, puolipäivän aikaan kahdella ja iltaisin kolmella jalalla ?' — Oidipos tuumi hetken aikaa ja vastasi sitten hymyillen, mikä teki sfinksin hyvin levottomaksi: 'Entä jos arvaan oikein, — syöksytkö vapaaehtoisesti rotkoon?' — 'Sellainen on laki', sanoi sfinksi.

»Mitä, ihminenkö?» keskeytti Beausire innostuneena kertomukseen kuin se olisi kosketellut hänen aikaisiaan asioita.

»Niin, ihminen, joka lapsena, siis elämänsä aamuna, ryömii nelinkontin, joka täysikasvuisena, siis elämänsä keskipäivällä kulkee kahdella jalalla ja vanhuksena, siis elämänsä ehtoopuolella kävelee sauvan turvin.»

»Ah», huudahti Beausire, »se on totinen totuus!… Sfinksi tuli puijatuksi!»

»Vallan niin, rakas herra de Beausire, niin perinpohjin puijatuksi, että se syöksyi pää edellä rotkoon huomaamatta edes turvautua siipiinsä, mikä teidän mielestänne oli epäilemättä perin järjetöntä, ja murskasi kallonsa kallioon. Oidipos jatkoi matkaansa, saapui Theebaan, näki Jokasten jääneen leskeksi, nai hänet ja toteutti siten oraakkelin ennustuksen, joka oli sanonut, että hän surmaisi isänsä ja naisi äitinsä.»

»Mutta, herra kreivi, mitä yhteyttä on Oidipoksen tarinalla naamioidun miehen juttuun?»

»Oh, paljonkin! Odottakaahan. Ensiksi te halusitte saada selville hänen nimensä?»

»Ja minä sanoin, että esittäisin teille erään arvoituksen. Minä olen tosin armeliaampi kuin sfinksi enkä hotaise teitä suuhuni, vaikkette pystyisikään arvoitusta ratkaisemaan. Huomio, minä kohotan käpäläni: Kuka on se hovin ylimys, joka on isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli ja sisariensa eno ?»

»Siunaa ja varjele!» huudahti Beausire ja vaipui yhtä syviin mietteihin kuin aikanaan Oidipos.

»Toki minä sen tunnen! Mutta malttakaas… Ah, nyt muistan, mitä on kerrottu iäkkäästä Ludvig viidennestätoista ja hänen tyttärestään, madame Adelaidesta…!»

»Mutta tehän sanoitte, ettei täällä ole muita kuin vainajia.» »Vallan oikein, mutta heidän haudallaan rehoittaa ruoho, ja se kasvaakin täällä paremmin kuin muualla. Jos tämä ruoho, kuten Midaan kaislat… tunnetteko Midas-kuninkaan tarinan?

»Totisesti, niin se on! Isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli, sisariensa eno… kreivi Louis de Nar…»

»Nyt kun olemme selvillä sekä naamioiduista että naamioimattomista vehkeilijöistä, siirtykäämme salahankkeen tarkoitusta penkomaan.»

»Salajuonen tarkoituksena on ryöstää kuningas, eikö totta?» »Se on todella salajuonen tarkoitus.»

»Jotka lainataan eräältä genovalaiselta pankkiirilta. Tunnen miehen.
Onko muita?»

»Siinä siis ollaan rahan puolesta kunnossa. Mutta ei pelkällä rahalla pitkälle päästä. Tarvitaan väkeäkin.»

»Herra de Lafayette on antanut käskyn värvätä kokoon legionan, jonka on määrä mennä auttamaan Brabantia, kun se nousee kapinaan keisarikuntaa vastaan.»

— Oh, sitä kunnon Lafayettea! — mutisi Cagliostro. — Tunnen hänet hyvin tuosta teosta!

»Legiona on siis tiedossa, mutta yksi legiona ei riitä toteuttamaan sellaista suunnitelmaa. Kokonainen armeija siihen tarvitaan.»

»Tuhatkaksisataa ratsumiestä kokoontuu Versaillesiin. Ne lähtevät määrättynä päivänä liikkeelle kello yksitoista illalla. Kello kaksi aamulla ne saapuvat Pariisiin kolmena joukkona.»

»Ensimmäinen joukko-osasto tulee Chaillotin portista, toinen Roulen tulliportista ja kolmas Grenellen tulliportista. Grenellen kautta marssiva osasto surmaa kenraali Lafayetten, Chaillotin kautta marssiva herra Neckern ja Roulen tulliportista saapuva ottaa päiviltä herra Baillyn.»

»Senjälkeen naulataan umpeen tykit, kokoonnutaan Champ Élyséesille ja marssitaan Tuileries-palatsiin, joka jo silloin on hallussamme.»

»Palatsin valtaaminen on Brabantin legionan huolena. Palkkajoukko-osaston, neljänsadan sveitsiläisen ja kolmensadan maalta tulleen salaliittolaisen kanssa se valtaa palatsissa olevien uskottujen miesten avulla sekä uiko- että sisäportit. Mennään kuninkaan huoneeseen ja huudetaan: ’Sire, Saint-Antoinen esikaupunki on täydessä kapinassa… vaunut odottavat ulkona… nyt on paettava!' Jos kuningas suostuu lähtemään, sujuu asia ilman muuta; ellei hän suostu, hänet viedään väkivalloin ja kuljetetaan Saint-Denisiin.»

»Saint-Denisissä on koolla kaksikymmentätuhatta miestä jalkaväkeä. Niihin liittyvät äsken mainitut tuhatkaksisataa ratsumiestä, Brabantin legiona, neljäsataa sveitsiläistä sekä kymmenen-, kaksikymmentä-, kolmekymmentätuhatta matkan varrella värvättyä kuninkaanpuoluelaista, ja koko tämä yhtynyt joukko marssii Péronneen.»

»Yhä parempaa ja parempaa! Entä mitä Péronnessa tapahtuu, rakas herra de Beausire?»

»Péronnessa on kaksikymmentätuhatta miestä, jotka samaan aikaan saapuvat kaupunkiin Meri-Flandriasta, Picardiesta, Artoisista, Champagnesta, Bourgognesta, Lotringista, Elsassista ja Cambrain seuduilta. Luvassa on lisäksi kaksikymmentätuhatta sveitsiläistä, kaksitoistatuhatta saksalaista ja kaksitoistatuhatta sardinialaista. Kun nämä joukot ovat liittyneet kuninkaan aikaisempaan saattueeseen, on koolla sadanviidenkymmenentuhannen miehen armeija.»

»Tämä armeija marssii sitten Pariisia kohden. Seine-joki suljetaan kahdesta paikasta ja siten estetään elintarpeitten vienti kaupunkiin. Nälkiintynyt Pariisi antautuu, kansalliskokous hajoitetaan ja kuningas, todellinen kuningas korotetaan jälleen isiensä valtaistuimelle.»

»Rakas herra de Beausire, te osaatte kertoa tavattoman miellyttävästi, mutta laitanne on kuten suurimpienkin puhujien, kun olette kaikki sanonut, ei teillä ole enää mitään kerrottavaa — ja olettehan nyt sanonut kaikki, vai kuinka?»

»Hyvää yötä sitten, rakas herra de Beausire. Kun jälleen tarvitsette kymmenen louisdoria, yhäti lahjana, tulkaa hakemaan minua Bellevuesta.»

»Kreivi de Cagliostroa? Älkää, sillä kukaan ei siellä tietäisi ketä tarkoitatte. Kysykää parooni Zannonea.»

»Parooni Zannonea!» huudahti Beausire. »Mutta hänhän on juuri se genovalainen pankkiiri, joka on luvannut lainata Monsieurille kaksi miljoonaa.»

»Niin, minulla on niin monta asiaa hoidettavana, että yksi sekaantuu toiseen. Senvuoksi en heti muistanut tätä juttua, mutta tosiaankin nyt luulen muistavani sen.»

Beausire silmäili lopen kummissaan tueta miestä, joka noin vain voi unohtaa parin miljoonan liikehomman, ja hän alkoi uskoa, että jo pelkän rahakysymyksen kannaltakin olisi edullisempi palvella lainanantajaa kuin lainanottajaa.

Mutta koska tämä kummastelu ei sentään saanut Beausirea unohtamaan, millä paikalla hän oli, lähti hänkin liikkeelle heti kun Cagliostro astui ensimmäiset askelensa hautuumaan porttia kohden ja jäljitteli niin tarkkaan hänen liikkeitään, että kun näki heidän astelevan melkein toisissaan kiinni, olisi pitänyt heitä kahtena itsetoimivana koneena, jonka sama jousi oli pannut vireeseen.

Mutta kun hautuumaan portti oli sulkeutunut heidän takanaan, erkanivat nämä koneet melko etäälle toisistaan.

»No», kysyi Cagliostro, »minne päin te lähdette, hyvä herra de
Beausire?»

Kumpikin lähti nyt omalle suunnalleen; Beausire kumarsi syvään kreiville, Cagliostro nyökäytti kevyesti päätänsä. Molemmat katosivat melkein heti yön pimeään, Cagliostro Temple-kadulle ja Beausire Verrerie-kadulle.

Kuten lukija muistanee, oli kuningas kenraali Lafayetten ja kreivi Louis de Bouillén kuullen lausunut toivomuksen, että saisi kutsua luokseen entisen oppimestarinsa Gamainin auttamaan häntä tärkeässä lukkotyössä. Hän oli lisännyt — ja meidän mielestämme on paikallaan mainita sekin pikkuseikka tässä — ettei olisi pois tieltä, vaikka joku kätevä oppipoikakin tulisi täydentämään tätä seppien kolminaisuutta. Tämä kolmiluku, jota jumalatkin suosivat, oli miellyttänyt Lafayetteakin ja hän oli senvuoksi antanut määräyksen, että mestari Gamain ja hänen oppipoikansa oli päästettävä esteettömästi kuninkaan luokse ja opastettava työpajaan heti kun he ilmoittautuisivat.

Meidän ei siis tarvitse kummastella, että nähdessämme muutamia päiviä mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin joka ei suinkaan ole lukijoillemme outo henkilö, sillä olemme esitelleet hänet lokakuun 6 päivän aamulla tyhjentämässä erään tuntemattoman asesepän kanssa pullollista burgundia Sèvres-sillan kapakassa — meidän ei siis tarvitse ihmetellä, sanomme sen toistamiseen, nähdessämme muutamia päiviä mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin ja hänen oppipoikansa molemmat työasuun puettuina — ilmestyvän Tuileries-palatsin portin eteen. Heidät päästettiin ilman muuta sisälle ja he nousivat isoja portaita myöten kuninkaan kerrokseen, nousivat edelleen kierreportaat ja päästyään työpajan oven eteen mainitsivat kamaripalvelijalle nimensä ja ammattiarvonsa.

Vaikkei tässä esittelyssä ollut hitusenkaan vertaa ylhäistä leimaa, riensi Ludvig XVI nuo nimet ja ammattiarvot kuultuaan ovelle sanomaan:

»Tullaan, tullaan», ehätti Gamain vastaamaan tutunomaisesti, mikä ei ilmaissut yksinomaan toverinsuhdetta, vaan lisäksi mestarin oikeuden.

Oppipoika ei liene ollut yhtä tottunut seurustelemaan kuninkaallisten kanssa tai luonto oli kenties istuttanut häneen voimakkaamman taipumuksen kunnioittaa kruunupäitä, minkälaisessa asussa ne esiintyivätkin ja minkälaisessa asussa hän itse sattuikin esiintymään: kuinka tahansa, oppipoika ei vastannut mitään kuninkaan kehoitukseen, vaan jäi soveliaan välimatkan päähän mestari Gamainista takki käsivarrella ja hattu kourassa seisomaan lähelle ovea, jonka kamaripalvelija sulki heidän jälkeensä.

Hänen oli sitäpaitsi ehkä parempi tältä paikalta kuin Gamainin viereltä huomata Ludvig XVI:n väsyneihin silmiin ilmestynyt ilonvälähdys ja helpompi vastata siihen päätä nyökäyttämällä.

»Sinäkö siellä, kunnon Gamain!» sanoi Ludvig XVI. »Olen iloinen nähdessäni sinut taas. En tosiaankaan uskonut enää hyvään tahtoosi. Luulin jo sinun unohtaneen minut vallan!»

»Ja senkö vuoksi olette ottanut oppipojan?» uteli Gamain. »Olette tehnyt järkevästi, se oli teidän oikeutenne, koska kerran minä en ollut saapuvilla. Mutta ikävä kyllä», lisäsi hän pahankurisesti, »oppipoika ei ole mestari, häh?»

»Mikäs siinä auttoi, Gamain-parka?» sanoi Ludvig XVI. »Minulle kerrottiin varmana asiana, ettet halunnut nähdä minua enää läheltä etkä kaukaa. Sanottiin sinun pelkäävän maineesi jotenkuten pilaantuvan…»

»Sire, Versaillesissa tekin totisesti olisitte saanut sen käsityksen, ettei ole hyvä kuulua teidän ystäväpiiriinne, ja minä olen nähnyt ihan vierelläni itsensä herra Leonardin — Sèvres-sillan kapakkapahaisessa — kähertävän kaksi kaartilaisenpäätä, jotka irvistelivät pahasti siitä, että olivat tulleet tavatuiksi teidän eteishuoneessanne juuri silloin kun kelpo pariisilaisystävänne tulivat teitä tervehtimään.»

»Mutta», jatkoi Gamain, »nyt kuuluvat asiat olevan parempaan päin senjälkeen kuin muutitte Pariisiin. Nykyisin te voitte tiemmä tehdä pariisilaisille mitä haluatte. Eikä se ole kummakaan, sillä pariisilaisenne ovat aika hölmöjä ja kuningatar niin hemaiseva kun hän on sillä tuulella.»

Nuori oppipoika puolestaan näytti kärsivän tavattomasti mestari
Gamainin tutunomaisesta puhetavasta.

Kuivattuaan hänkin hiestyneen otsansa nenäliinalla, joka lukkosepän oppipojan nenäliinaksi oli vallan liian hieno, hän astui lähemmäs kuningasta ja sanoi:

»Sire, teidän majesteettinne sallinee minun kertoa teille, kuinka mestari Gamainilla nyt on kunnia olla teidän majesteettinne edessä ja kuinka minäkin olen teidän luonanne?»

»Siinä sitä ollaan, 'rakas Louis', sanotaan heti», mutisi lukkoseppä. » Rakas Louis… pariviikkoisen tuttavuuden jälkeen, tavallisesta työmiehestä, oppipojasta!… Mikä minä siis olen, minä, joka olen tuntenut teidät viisikolmatta vuotta? Minä, joka olen pannut viilan käteenne? Minä, joka olen mestari. Mutta kyllä sen kelpaa, jolla on sulava kieli ja valkoiset kädet!»

»Minä sanon sinua 'kelpo Gamainiksi'. Tätä nuorukaista nimitän rakkaaksi Louisiksi', en senvuoksi, että hän puhuu kauniimmin kuin sinä, en senvuoksi, että hän pesee kätensä useammin kuin sinä ehkä sen teet — sinähän tiedät, etten paljoakaan välitä sellaisista pikkuseikoista — vaan siksi, että hän on kyennyt tuomaan sinut tänne, sinut, ystäväni, kun minulle jo sanottiin, ettet halunnut enää tulla luokseni!»

»Oh, minä kyllä olisin halunnut tulla, sillä kaikista vioistanne huolimatta pidän teistä lopultakin aika paljon, mutta minun vaimoni, rouva Gamain, hoki minulle yhtenään: 'Sinulla on huonoja tuttavuuksia, Gamain, liian ylhäisiä tuttavuuksia. Näinä aikoina ei ole terveellistä seurustella aatelisten kanssa. Meillä on hieman omaisuutta, suojelkaamme sitä; meillä on lapsia, kasvattakaamme niitä. Ja jos kruununprinssikin vuorostaan haluaa oppia lukkosepän ammatin, hakekoon hän opin muilta kuin sinulta; Ranskasta ei puutu lukkoseppiä'.»

Ludvig XVI loi silmäyksen oppipoikaan, huoahti puolittain leikkisästi, puolittain alakuloisesti ja sanoi:

»Niin, epäilemättä Ranskassa kyllä riittää lukkoseppiä, muttei sinunlaisiasi lukkoseppiä.»

»Samaa minä sanoin mestarille, sire, käydessäni hänen puheillaan teidän lähettämänänne», puuttui puheeseen oppipoika. »Minä sanoin hänelle: 'Kuulkaas nyt, mestari, kuningas valmistelee paraikaa muuatta salalukkoa, hän tarvitsi oppipoikaa, hän oli kuullut puhuttavan minusta ja hän otti minut palvelukseensa. Se oli minulle suuri kunnia… hyvä… Mutta se työ oli tavallista hienompaa työtä. Kaikki sujui hyvin niin kauan kuin oli kysymys vain lukonkopasta, -laatasta ja -nastoista, sillä jokainen tietää, että kolme pääskynpyrstön muotoista, reunoiltaan taivutettua nastaa riittää kiinnittämään lukonkopan tukevasti lukonlaattaan, mutta kun käsiteltäväksi tuli itse lukonkieli, joutui tekijä ymmälle…»

»Ja koko lukkosepänammatin mestarinäyte, jos se on hyvin tehty», lisäsi oppipoika. »Mutta lukonkieliä on monenlaisia. On tavallinen 'nukkuva' kieli, laskukieli, työntökieli. No niin, olettakaamme nyt, että meillä on putkiavain, jonka lehti on lovellinen, yksi tavallinen pykälä ja yksi keihäskantainen pykälä sisäpuolella, kaksi pyörää, toisessa sisäänpäin sirpinmuotoinen, toisessa ulospäin keihäskantainen koro, minkälainen kieli sopii sellaiseen avaimeen? Sitä kysymystä me jäimme pohtimaan…»

»Vallan niin… Sitä varten tulinkin teidän luoksenne, mestari Gamain. Joka kerta kun kuningas johtui pulaan, sanoi hän huokaisten: 'Ah, olisipa Gamain nyt täällä!' Silloin minä sanoin kuninkaalle: 'No niin, sire, kutsuttakaa tänne kuulu Gamaininne ja katsokaamme, mihin hän pystyy.' Mutta kuningas vastasi: 'Se on turhaa, Louis-parka. Gamain on unohtanut minut.' Unohtanut teidän majesteettinne! Mies, joka on työskennellyt teidän kanssanne! Mahdotonta! Minä sanoin kuninkaalle: 'Lähden hakemaan tänne sen mestarin mestarin, kaikkien mestarin.' Kuningas vastasi: 'Lähde vain, mutta et saa häntä mukaasi.' Minä vakuutin: 'Minä tuon hänet mukanani.' Ja minä lähdin. Ah, sire, en tiennyt, minkälaiseen puuhaan olin ryhtynyt, enkä minkälaisen miehen kanssa joutuisin tekemisiin. Kun pyysin päästä hänen oppilaakseen, antoi hän ensitöiksi minun kestää tutkinnon, joka oli pahempi kuin kadettikouluun pyrittäessä. Mutta lopulta sentään sain jäädä hänen luokseen. Vasta seuraavana päivänä uskalsin sanoa olevani teidän lähettinne. Silloin luulin hänen ajavan minut talostaan. Hän sanoi minua urkkijaksi, nuuskijaksi. Turhaan vakuuttelin hänelle, että te todella olitte lähettänyt minut. Hän ei ollut sitä kuulevinaankaan. Vasta kun tunnustin, että olimme ryhtyneet työhön, jota emme kyenneetkään lopettamaan, hän suostui kuuntelemaan. Mutta hän ei vieläkään myöntynyt. Hän väitti, että koko juttu oli hänen vihollistensa virittämä ansa. Vasta eilen, kun annoin hänelle ne viisikolmatta louisdoria, jotka teidän majesteettinne oli luovuttanut minulle hänelle vietäväksi, sanoi hän: 'Ahaa, se voi tosiaankin olla kuninkaan asia!… Olkoon menneeksi', lisäsi hän, 'huomenna lähdemme. Joka ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.' Koko iltapäivän pidin mestaria tässä hyvässä vireessä ja tänä aamuna sanoin: 'Kas niin, nyt on aika lähteä!' Yhä vieläkin hän esitti verukkeita, mutta myöntyi sentään lopulta. Sitaisin esiliinan hänen vyölleen, panin kepin hänen käteensä ja työnsin hänet ulos. Tulimme Pariisintietä ja nyt olemme täällä!»

»Tervetuloa!» virkkoi kuningas ja kiitti silmäniskulla nuorta miestä, jolla näytti olleen tämän tarinan sisällön ja etenkin sen ulkoasun muovailussa yhtä paljon vaivaa kuin mestari Gamainilla olisi ollut, jos hän olisi yrittänyt pitää puhetta Bossuetin hautapuheen tai Fléchierin saarnan malliin. »Ja nyt, ystävä Gamain», jatkoi kuningas, »koska sinulla tuntuu olevan kiire, älkäämme tuhlatko aikaa».

»Juuri niin», vastasi lukkoseppämestari. »Lupasin sitäpaitsi rouva Gamainille tulla illaksi kotiin. Katselkaamme nyt sitä kuuluisaa lukkoa.»

»No, mutta sinähän sanoit tämän olevan Bernhardin lukon», virkkoi mestari oppipojalle. »Bernhardin lukko aukeaa molemmilta puolilta, tolvana, ja tämä on vain tavallinen matka-arkun lukko. Katsotaanpa, katsotaanpa… Ei ota oikein kääntyäkseen, häh?… Mutta kyllä mestari Gamain panee sen kääntymään.»

»Se on pian tehty. Katsokaa nyt. Avaimen lehti tarttuu kyllä isoon pidättäjään ja saa sen liukumaan puolitiehen, mutta koska se ei ole reunaltaan lovitettu, ei se pääsekään enää vapaaksi, siinä koko juttu… Koska pidättäjän liukuväli on kuusi linjaa, täytyy karan olla yhden linjan pituinen.»

Ludvig XVI ja oppipoika silmäilivät toisiaan kummastellen Gamainin neuvokkuutta.

»Ja, hyvä jumala, kuinka yksinkertainen koko tämä juttu onkaan!» virkkoi mestari, jota hänen seuralaistensa sanaton ihastus kannusti. »En jaksa käsittää edes, kuinka olette sen unohtanut. Senjälkeen kuin viimeksi teidät näin, sire, olette kai hautonut mielessänne monenlaisia joutavuuksia, jotka ovat vieneet muistinne! Tässä on kolme pidättäjää vai mitä? Yksi iso ja kaksi pientä? Yksi viiden linjan, kaksi parin linjan pituista?»

»Epäilemättä», myönsi kuningas tarkaten melko uteliaana Gamainin esitystä.

»No niin, kun avain on kirvoittanut ison pidättäjän, täytyy sen voida avata lukonkieli, jonka se on vastikään sulkenut, eikö niin?»

»Sen täytyy siis ylösalasin käännettynä, toisin sanoin, palatessaan lähtökohtaansa, voida tarttua toiseen pidättäjään samalla hetkellä kun se kirvoittaa ensimmäisen, vai mitä?»

»Vallan niin!» kertasi Gamain pilkallisesti. »Mutta kuinka arvelette avain-paran voivan sen tehdä, jos ison ja pienen pidättäjän väli ei ole yhtä suuri kuin lehden karan paksuus, häh?»

»Ahaa!» toisti Gamain jälleen. »Vaikka olettekin Ranskan kuningas ja vaikka sanottekin pikku pidättäjälle: 'Minä tahdon! niin vastaa tämä: 'Mutta minäpä en tahdo!' Ja siinä sitä ollaan. Juttu on sama kuin kinastellessanne kansalliskokouksen kanssa, jolloin kansalliskokous vetää aina pitemmän korren.»

»Hitossa, sen voi kyllä auttaa! Ei tarvitse muuta kuin muovailla ensimmäisen pidättäjän reuna vinoksi, katkaista kara linjaa lyhemmäksi, siirtää toinen pidättäjä neljän linjan päähän ensimmäisestä ja laittaa saman matkan päähän kolmas pidättäjä — siinä koko juttu.»

»Mutta», huomautti kuningas, »kaikkiin näihin muutoksiin menee kokonainen työpäivä, Gamain-parka?»

»Niin, niin, joku toinen kyllä tarvitsisi kokonaisen päivän, mutta Gamainille riittää pari tuntia. Mutta minun on annettava työskennellä rauhassa eikä minua saa häiritä turhanaikaisilla huomautuksilla… Gamain, tänne! Gamain, tuonne!… Jätettäköön minut siis yksin. Pajassa näkyy olevan riittävästi työkaluja. Parin tunnin perästä… niin, parin tunnin perästä, jos työskentely saa kunnollisen kostukkeen», jatkoi Gamain naurahtaen, »voitte tulla katsomaan. Työ on silloin valmis.»

Gamainin pyyntö vastasi tarkalleen kuninkaan toivomuksia. Siten hän saisi tilaisuuden puhella kahden kesken oppipojan kanssa.

»Jos jotakin tarvitsen, kutsun kamaripalvelijan, ja mikäli hän saa määräyksen tuoda minulle mitä pyydän… on siinä kaikki mitä tarvitaan.»

»François, olkaa hyvä ja pysytelkää lähettyvillä. Täällä on entinen mestarini, Gamain, joka on tullut korjaamaan erästä epäonnistunutta teostani. Antakaa hänelle, mitä hän pyytää, ja ennen kaikkea pari pullollista hyvää bordeauxia.»

»Vielä ystävällisempi olisitte, sire, jos muistaisitte, että pidän enemmän bourgognesta. Hiton bordeaux maistuu kuin joisi haaleaa vettä!»

»Oh, vallan oikein… unohdin tyystin», sanoi Ludvig XVI nauraen.
»Olemmehan yhdessä maistelleet useammin kuin kerran, Gamain-parka…
Bourgognea siis, François, ymmärrättehän, volnayta!»

»Älkää puhuko vedestä, sire. En tiedä, kelpaako se muuhun kuin raudan jäähdyttämiseen. Ne, jotka käyttävät sitä muuhunkin, ovat erehtyneet sen todellisesta tarkoitusperästä… Vesi, huh!»

»Oh, saat olla rauhassa. Niin kauan kuin olet täällä, et kuule puhuttavan vedestä, ja jottemme vahingossakaan tulisi sitä sanaa lausuneeksi, jätämme sinut yksiksesi. Kun olet työsi päättänyt, lähetä noutamaan meidät.»

Ja nyökäytettyään ystävälliset hyvästit Gamainille kuningas lähti työpajasta, mukanaan oppipoika Louis Lecomte eli kreivi Louis, sillä me oletamme, että tarkkanäköinen lukija on jo oivaltanut tekaistun oppipojan olevan markiisi de Bouillén pojan.

VII

Ludvig XVI ei poistunut työpajasta yhteisiä ulkoportaita pitkin, vaan häntä varten laitettuja erikoisportaita, jotka opastivat suoraan hänen työhuoneeseensa.

Erään pöydän peitti kokonaan suunnaton Ranskan kartta, mikä todisti, että kuningas oli jo varemminkin tutkinut lyhintä ja mukavinta tietä, jota hän voisi käyttää valtakunnasta paetessansa.

Mutta vasta työhuoneessa, kun ovi oli sulkeutunut ja Ludvig XVI luonut tutkivan silmäyksen ympärilleen, hän tuntui huomanneen, että häntä oli seurannut oppipoika, joka nuttu olalla ja hattu kädessä nyt seisoi työhuoneessa.

»Vihdoinkin», sanoi hän, »olemme kahden, rakas kreivi. Sallikaa minun ensiksi onnitella taitoanne ja kiittää teitä alttiudestanne.»

»Ja sallikaa, sire», vastasi nuori mies, »minun pyytää anteeksi teidän majesteetiltanne, että edes teidän palvelukseksenne olen uskaltanut esiintyä tällaisessa asussa ja puhutella teitä kuten olen puhutellut».

»Olette puhunut kuten kelpo aatelismiehen tulee, rakas Louis, ja minkälainen asu yllänne onkin, uskollinen sydän sykkii sen sisällä. Mutta asiaan, meillä ei ole aikaa tuhlata. Ei kukaan, ei edes kuningatar, tiedä teidän olevan täällä. Kukaan ei kuuntele meitä. Sanokaa pian, millä asialla olette tullut tänne.»

»Eikö teidän majesteettinne ole kunnioittanut isääni lähettämällä hänen luokseen erästä hovinne upseeria?»

»Vähäpätöinen kirje», keskeytti kuningas, »kirje, joka oli vain suullisesti esitettävän tehtävän johdanto».

»Sen suullisen tehtävän hän on suorittanut, sire. Minä olen tullut Pariisiin isäni lähettämänä ilmoittamaan, että mainittu asia on toimitettu, ja saadakseni keskustella teidän majesteettinne kanssa kahdenkesken.»

»Tiedän, että kuningas toivoo otollisen hetken tullen voivansa turvallisena lähteä Ranskasta.»

»Ja että hän on luottanut markiisi de Bouilléhen, mieheen, joka parhaiten pystyy edistämään hänen suunnitelmaansa?»

»Minun isäni on sekä ylpeä että kiitollinen siitä kunniasta, jota olette osoittanut hänelle, sire.»

»Että se on uhkarohkea ja vaatii tavatonta varovaisuutta, mutta ei ole mahdoton toteuttaa.»

»Ennen kaikkea», sanoi kuningas, »eikö herra de Bouillélle, jotta hänen avunannostaan koituisi kaikki se teho, jota hänen uskollisuutensa ja alttiutensa lupaavat, olisi uskottava Metzin päällikkyyden lisäksi eräiden muidenkin maakuntien, etenkin Franche-Comtén käskynhaltijan tointa?»

»Samaa mieltä on isänikin, sire, ja minä olen onnellinen siitä, että kuningas ensimmäisenä on ilmaissut käsityksensä tästä asiasta. Markiisi pelkäsi, että kuningas voisi arvella hänen henkilökohtaisen kunnianhimonsa…»

»No, no, enkö muka tuntisi isänne epäitsekkyyttä? Antakaapa nyt kuulua, onko hän selittänyt teille, mikä tie olisi valittava?»

»Sitä, että ne monet pakosuunnitelmat, joita teidän majesteetillenne esitetään milloin Espanjan, milloin Itävallan taholta, milloin Torinon emigranttien taholta, voivat haitata toisiaan ja tehdä tyhjäksi hänen suunnitelmansa jonkun sellaisen aavistamattoman tapahtuman muodossa, joka tavallisesti pannaan sattuman tiliin ja joka melkein aina on puolueiden keskinäisen kateuden ja varomattomuuden seurausta.»

»Hyvä Louis, lupaan teille antavani koko maailman punoa juoniaan ympärilläni. Se on ensinnäkin puolue-elämän välttämätön tarve ja toiseksi sitä vaatii myöskin minun nykyinen asemani. Lafayetten älyn ja kansalliskokouksen katseitten tarkatessa kaikkia näitä lankoja, joiden tarkoituksena onkin vain johtaa heitä harhaan, aiomme me niiden harvojen uskottujen avulla, jotka ovat ihan välttämättömät suunnitelman toteuttamiseksi ja joihin voimme ehdottomasti luottaa, kulkea omaa tietämme sitä turvallisemmin, koska se on kaikkia muita salaisempi.»

»Sire, kun se kohta nyt ori käsitelty, sallikaa minun näyttää, mitä isälläni on kunnia ehdottaa teidän majesteetillenne.»

»Puhukaa», sanoi kuningas ja kumartui kartan yli voidakseen myöskin katsein arvioida niitä ehdotuksia, jotka nuori kreivi aikoi sanoin selittää.

»En vielä. Odottelin herra de Bouillén ehdotusta ja oletan teidän sen nyt esittävän.»

Nuori mies nyökäytti päätänsä kunnioitusta ja hyväksymistä ilmaisevin elein.

»Sire, meillä on ensinnäkin Besançon, jonka linnoitus on hyvin varma ja edullinen armeijan kokoontumispaikka ja josta käsin on helppo antaa merkki sveitsiläisille. Armeijaamme liittyneet sveitsiläiset voivat marssia Bourgognen kautta, jossa on runsaasti kuninkaanpuoluelaisia, ja sitä tietä edetä Pariisiin.»

»Sitten on meillä Valenciennes, sire, tai joku muu Flandrian linnoitus, jossa on taattu varusväki. Herra de Bouillé menisi sinne itse joukkoineen joko ennen kuninkaan tuloa tai sen jälkeen.»

»Kuningas voisi», jatkoi nuori mies, »mennä Ardennien ja Itävallan Flandrian kautta ja palata sitten rajan yli johonkin niistä linnoituksista, jotka kuuluvat isäni valtapiiriin ja joihin hän voisi ennakolta kerätä riittävän määrän sotavoimaa».

»Sanon teille pian, miksi teiltä kyselen, ellei teillä ole muuta ehdotettavana.»

»Kuningas voisi vihdoin mennä suoraan Sedaniin tai Montmédyyn. Siellä, valta-alueensa keskuksessa, voisi kenraali noudattaa kuninkaan toivomusta, joko teidän majesteettinne kaluaa lähteä Ranskasta tai päättää marssia takaisin Pariisiin.»

»Hyvä kreivi», sanoi kuningas, »haluan selittää teille parilla sanalla, mikä saa minut epäämään kolme ensimmäistä ehdotusta ja hyväksymään mahdollisesti neljännen. Besançon ensinnäkin on liian kaukana, minkä vuoksi voisin joutua helposti kiinni ennenkuin sinne ehtisinkään. Valenciennes on kohtuullisen matkan päässä ja miellyttää minua aika lailla kaupungissa vallitsevan erinomaisen mielialan vuoksi, mutta herra de Rochambeau, joka on Hainautin, erään etuvarustuksen, päällikkö, on intoutunut demokraatti. En liioin halua mennä Ardennien tai Flandrian kautta pyytämään apua Itävallalta; paitsi sitä etten pidä koko Itävallasta, joka sekaantumalla meidän asioihimme vain sekoittaa ne, on Itävallalla itselläänkin talla haavaa kylliksi tekemistä lankoni sairauden, Turkin sodan ja Brabantin kapinan johdosta, niin etten halua lisätä sen huolia jouduttamalla sitä selkkauksiin Ranskan kanssa. Enkä muuten halua poistua Ranskasta. Jos kuningas astuu valtakuntansa rajan yli, ei hän tiedä, voiko hän enää milloinkaan palata. Katsokaa Kaarlo toisen, katsokaa Jaakko toisen kohtaa. Edellinen pääsi palaamaan vasta kolmentoista vuoden perästä, jälkimäinen ei milloinkaan. Ei, pidän parempana Montmédytä. Se on sopivan matkan päässä isänne vaikutuspiirin keskuudessa… Sanokaa markiisille, että olen tehnyt valintani ja aion vetäytyä Montmédyhyn.»

»Onko kuningas jo päättänyt tämän palon vai onko se vasta ehdotus?» uskalsi nuori kreivi kysyä.

»Rakas Louis», vastasi Ludvig XVI, »mitään ei ole vielä päätetty ja kaikki on tilannesuhteitten varassa. Jos huomaan, että kuningatarta ja lapsiani uhkaa jokin uusi vaara, samantapainen kuin sekin, jonka alaisiksi he joutuivat lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä, teen päätökseni, ja sanokaa isällenne hyvä kreivi, että päätökseni on silloin peruuttamaton.»

»Sallikaa minun nyt, sire», jatkoi nuori mies, »alistaa kuninkaan harkittavaksi isäni ehdotus, mikäli se koskee matkan järjestelyä…»

»Hänen käsittääkseen, sire, olisi matkan vaaroja vähennettävä jakamalla ne kahdelle taholle.»

»Sire, teidän majesteettinne olisi yhtäältä lähdettävä kuninkaallisen prinsessan ja madame Elisabetin kanssa ja kuningattaren toisaalta hänen korkeutensa kruununprinssin seurassa, joten…»

»On turhaa keskustella siitä asiasta, hyvä Louis», virkkoi hän. »Kuningatar ja minä olemme eräänä juhlallisena hetkenä päättäneet, ettemme eroa toisistamme. Jos isänne haluaa pelastaa meidät, pelastakoon hän meidät yhdessä, tai älköön ollenkaan.»

»Kun hetki on lyönyt, antakoon kuningas määräyksensä», sanoi hän, »ja kuninkaan määräyksiä noudatetaan. Mutta sallikaa minun huomauttaa kuninkaalle, että käy vaikeaksi löytää kyllin tilavia vaunuja, joissa teidän majesteettinne ja kuningatar, teidän jalosukuiset lapsenne, madame Elisabet ja ne pari kolme palvelijaa, joiden on seurattava teitä, voisivat mukavasti matkustaa.»

»Älkää olko siitä huolissanne, kelpo Louis; sitä varten teetetään erikoisvaunut. Asia on jo tuumittu valmiiksi.»

»Vielä muuan seikka, sire. Montmédyhyn on kaksi tietä. Minun on enää kysyttävä teiltä, kummanko näistä kahdesta teidän majesteettinne valitsee, jotta voitaisiin käskeä jonkun taatun insinöörin tutkia sitä.»

»Meillä on tiedossa sellainen taattu insinööri. Herra de Charny, jonka tiedämme ehdottoman luotettavaksi, joka on piirtänyt Chandernagorin tienoon kartat huolellisesti ja hyvin taitavasti. Mitä harvemmille uskomme salaisuuden, sitä parempi. Kreivissä meillä on koeteltu, älykäs ja urhea palvelija; käyttäkäämme häntä. Puhuaksemme jälleen tiestä, te huomaatte, että olen sitäkin jo tuuminut. Kun jo ennakolta olin valinnut Montmédyn, olen merkinnyt tälle kartalle ne kaksi tietä, jotka sinne vievät.»

»Niin on, tiedän, kolmas on Pariisin-Metzin tie, josta poiketaan, senjälkeen kun Verdun on sivuutettu, Meuse-joen vartta Stenayn tielle, mistä Montmédy on ainoastaan kolmen lienen päässä.»

»Lisäksi on vielä se tie, joka kulkee Reimsin, Islen, Rethelin ja Stenayn kautta», sanoi nuori kreivi kyllin vilkkaasti, jotta kuningas huomaisi hänen asettavan etualalle juuri sen tien.

»Ahaa!» virkkoi kuningas. »Tuntuu siltä että te puolestanne pidätte sitä tietä soveliaimpana?»

»Oh, en minä, sire! Jumala varjelkoon minua, joka olen vielä miltei lapsi, lausumasta mielipidettäni näin vakavasta asiasta! Ei, sire, se ei ole minun, vaan isäni käsitys, ja hän perustelee tätä käsitystään sillä, että tienoo, jolla se tie kulkee, on karua ja melkein asumatonta. Matka sitä tietä vaatii siis sikäli vähemmän varokeinoja. Hän huomauttaa lisäksi, että kuninkaallinen saksalainen rykmentti, armeijan paras, kenties ainoa, joka on pysynyt täysin luotettavana, majailee Stenayssa ja voisi Islestä ja Rethelistä lähtien olla kuninkaan vartiosaattueena. Näin vältettäisiin vaara, joka koituisi, jos liian isoja joukkoja täytyisi ruveta siirtelemään.»

»Vallan oikein», keskeytti kuningas, »mutta silloin täytyisi kulkea Reimsin kautta, missä minut on kruunattu ja missä ensimmäinen vastaantulija tuntee minut… Ei, hyvä kreivi, siinä suhteessa olen jo tehnyt ratkaisevan päätöksen.»

Kuningas lausui nämä sanat niin varmalla äänellä, ettei kreivi Louis enää yrittänytkään horjuttaa hänen päätöstään.

»Mennä Châlonsin tietä, Varennesin kautta, poikkeamatta Verduniin. Rykmentit on parasta hajoittaa joukko-osastoihin ja sijoittaa ne Montmédyn ja Châlonsin välillä oleviin pikku kaupunkeihin. Enkä puolestani huomaa mitään haittaa siitäkään», lisäsi kuningas, »vaikka ensimmäinen osasto odottaisi minua jo Châlonsissa».

»Sire, kun olemme päässeet niin pitkälle», sanoi nuori kreivi, »on välttämätöntä neuvotella, mihin kaupunkiin saakka nämä rykmentit uskaltavat tulla. Mutta kuningas varmaankin tietää, ettei Varennesista ole saatavana postihevosia.»

»Minua ilahduttaa kuulla, että teillä on näin tarkat tiedot, herra kreivi», sanoi kuningas nauraen. »Se todistaa teidän työskennelleen vakavasti tämän suunnitelman toteuttamiseksi. Mutta älkää olko huolissanne, meillä on kyllä keinot, kuinka saamme hevosia joko itse kaupungista tai sen lähettyviltä. Insinöörimme ilmoittaa meille, missä se käy parhaiten päinsä.»

»Ja nyt, sire», virkkoi nuori mies, »kun kaikki on likimain selvillä, hänen majesteettinsa sallinee minun lausua teille, isäni nimissä, erään italialaisen kirjailijan teoksesta pari riviä, jotka hänen mielestään sopivat kuninkaan nykyiseen asemaan niin mainiosti, että hän käski minun opetella ne ulkoa, jotta voisin ne lausua teille».

»Ne kuuluvat seuraavasti: 'Lykkäys on aina haitaksi; missään suunnitellussa hankkeessa ei koskaan ole täysin otollista tilaisuutta; joka siis odottaa tällaista soveliasta tilaisuutta, ei joudu mitään yrittämään tai jos yrittääkin, epäonnistuu useimmiten.' Niin sanoo se kirjailija, sire.»

»Vallan oikein, hyvä herra, ja se kirjailija on Machiavelli. Saatte olla varma, että pidän mielessä neuvot, jotka tämä maineikkaan tasavallan lähettiläs on antanut… Mutta vaiti, kuulen portaista askelten ääntä… Gamain sieltä tulee. Menkäämme häntä vastaan, jottei hän näe meidän puuhailleen kaikessa muussa kuin kaapinteossa.»

Jo oli aikakin, sillä lukkoseppämestari seisoi jo portaitten alapäässä, lukko kädessä.

VIII

Samana päivänä kellon käydessä kahdeksaa illalla lähti muuan mieshenkilö Tuileries-palatsista kääntösillan kautta. Hänen yllään oli käsityöläisen puku ja hän piti kättänsä varovasti nuttunsa taskussa, ikäänkuin taskussa olisi tänä iltana ollut rahaa enemmän kuin käsityöläisen taskussa ylimalkaan on. Mies poikkesi vasemmalle ja kulki päästä päähän sen ison lehtokujan, joka Seinen puolelta muodostaa Champs-Elyséesin jatkon, jota aikaisemmin sanottiin Marmori- tai Kivisatamaksi ja jolla nykyään on nimenä Cours-la-Reine.

Savonnerien laiturikatu oli ennen vanhaan päivisin hyvin vilkasliikkeinen ja iltaisin hyvin valaistu; valo tuli sen varrella olleista pikku kapakoista, joista kunnon porvarit sunnuntaisin kävivät ostamassa elintarpeensa, nestemäiset ja jähmeät. Nämä elintarpeet he sitten veivät mukanaan veneisiin, jotka kahden soun henkilömaksusta kuljettivat heidät Joutsensaarelle päivää viettämään — saarelle, jolla he ilman tätä varokeinoa olisivat voineet kuolla nälkään, arkipäivisin sen vuoksi, että saari oli silloin miltei asumaton, juhlapäivin ja sunnuntaisin sen vuoksi, että saari oli silloin liiaksikin kansoitettu.

Ensimmäisen tällaisen kapakan kohdalla käsityöläisasuinen mies näytti kilvoittelevan ankaran sisäisen taistelun, poikkeaisiko kapakkaan vai ei. Hän selviytyi voittajana, hän ei poikennut, vaan asteli eteenpäin.

Seuraavan kapakan kohdalla sama kiusaus uudistui, ja tällä kerralla muuan toinen mies, joka venevalkamasta saakka oli seurannut häntä kuin varjo, päätteli jo, että mies sortuisi, koskapa poikkesi suoraan oikealle ja suuntasi kulkunsa tämän Bakkuksen temppelin sivuosaston ovelle, ja vähällä piti, ettei hän tällöin kompastunut kynnykseen.

Mutta tälläkin kerralla raittius sentään voitti, ja on varsin luultavaa, että ellei olisi ollut kolmatta kapakkaa hänen tiellään, missä tapauksessa hänen olisi täytynyt pyörtää takaisin rikkoakseen valan, jonka hän näkyi itselleen vannoneen, hän olisi jatkanut matkaansa — ei sentään ihan janoisena, sillä matkamiehemme näkyi jo nauttineen aimo annoksen sitä nestettä, joka ilahduttaa ihmissydäntä — mutta toki siinä kunnossa, että pää olisi kyennyt ohjaamaan jalkoja jotenkin suoraan sillä tiellä, jota hänen oli vaellettava.

Kaikeksi onnettomuudeksi oli matkan varrella ei vain kolmas, vaan lisäksi neljäs, kymmenes, kahdeskymmenes kapakka, ja koska kiusaukset esiintyivät liian usein, ei vastustuskyky ollutkaan enää oikeassa suhteessa kiusauksen voimaan, vaan petti jo kolmannen kapakan kohdalla.

Totuuden nimessä on kuitenkin mainittava, että eräänlaisen sisäisen sopimuksen mukaan käsityöläinen, joka oli niin hyvin ja niin onnettomasti taistellut viinin kiusaajahenkeä vastaan, tyytyi seisahtumaan tarjoilupöydän ääreen ja tilaamaan vain poolituoppisen.

Viinin kiusaajahenki, jota vastaan hän kamppaili, näytti saaneen voitollisen edustajan siitä tuntemattomasta, joka seurasi miestämme kaukaa pysytellen visusti piilossa, mutta näkymättömänäkin pitäen häntä tarkasti silmällä.

Epäilemättä saadakseen nauttia vaanimisensa onnistumisesta, mikä näytti olevan joko erikoisen tärkeätä tai hupaista, tämä tuntematon istahti laiturinkaiteelle vastapäätä sen kapakan ovea, missä käsityöläinen tyhjenteli puolituoppistaan, ja lähti jälleen liikkeelle viisi sekuntia sen jälkeen kun miehemme asiansa toimitettuaan astui kapakan kynnyksen yli kadulle matkaansa jatkamaan.

Mutta kuka voi sanoa, milloin huulet, jotka kerran ovat koskettaneet juoppouden kohtalokasta maljaa, lakkaavat kaipaamasta kosteutta ja milloin ne keksivät, kummakseen ja humalaisen erikoiseksi tyytyväisyydeksi, ettei mikään niin kiihoita janoa kuin juominen? Tuskin oli käsityöläinen astunut sataa askelta, kun hänen tuli niin ankara jano, että hänen täytyi jälleen pysähtyä sitä sammuttamaan, mutta tällä kerralla hänen mielestään ei enää riittänytkään puolituoppinen, ja hän tilasikin puolipullosen.

Varjo, joka oli kuin häneen tarrautunut, ei näyttänyt pahoittelevan viivytystä, jonka miehen tarve virkistää itseään aiheutti hänen kululleen. Se pysähtyi kapakan nurkan taa, ja vaikka juomari tällä kerralla istuutui pöydän ääreen voidakseen perusteellisemmin nauttia pullonsa sisällyksestä ja viipyi sen vuoksi kapakassa hyvät viisitoista minuuttia, ei tuo hyvänsävyinen varjo osoittanut kärsimättömyyden merkkiäkään. Ja kun mies sitten taas ilmestyi kadulle, lähti se seuraamaan häntä samoin askelin kuin tähänkin saakka.

Sadan askeleen päässä tämä pitkämielisyys joutui entistä ankarammalle koetukselle. Käsityöläinen pysähtyi kolmannen kerran ja koska hänen janonsa oli yltymistään yltynyt, tilasi hän nyt koko pullon.

Menetetyt viisi, viisitoista, kolmekymmentä minuuttia olivat ilmeisesti herättäneet juomarin sydämessä eräänlaisia omantunnontuskia, sillä haluamatta enää pysähdellä, mutta haluten silti jatkuvasti maistella hän teki jälleen jonkunlaisen sisäisen sopimuksen, joka salli hänen lähdön hetkellä varustautua yhdellä aukaistulla viinipullolla, jonka hän päätti ottaa seurakseen matkalle.

Se oli järkevä päätös ja sen tehneen matkaa hidastuttivat vain yhä pidemmiksi käyneet mutkat ja yhä useammin toistuvat kierrekuviot, jotka syntyivät aina milloin pullonkaula läheni hänen kuivia huuliaan.

Erään tällaisen hienosti sommitellun kuvioliikkeen aikana hän sivuutti Passyn tulliportin kenenkään häntä estelemättä, sillä, kuten tiedetään, sai väkijuomia kulettaa pääkaupungista esteettömästi.

Sata askelta tulliportilta kuljettuaan miehemme sai onnitella itseään nerokkaasta varokeinostaan, sillä kapakoita alkoi nyt olla harvemmassa, kunnes ne lopulta kokonaan loppuivat.

Mutta mitäpä filosofimme siitä piittäsi? Kuten vanhan ajan viisas, niin hänkin kuljetti mukanaan ei vain omaisuuttaan, vaan myöskin iloa.

Sanomme iloa, sillä kun pullo oli vähentynyt puolitiehen, alkoi ryypiskelijämme laulaa, eikä kukaan inttäne vastaan, ettei laulu naurun ohella ole niitä keinoja, jotka on annettu ihmiselle ilon ilmaisemiseksi.

Nautiskelijan varjo näytti tajuavan syvästi tämän laulun soinnut ja hyräili kai itsekin mukana sekä nautti tämän ilon ilmauksista, jonka eri asteita hän tarkkasi vallan erikoisen hartaasti. Mutta onnettomuudeksi ilo oli ohimenevää laatua ja laulu loppui lyhyeen. Iloa kesti tarkalleen juuri niin kauan kuin pullossakin viiniä, ja kun ryyppymiehemme oli turhaan puristellut käsissään tyhjää pulloa, muuttui laulu napinaksi, joka yltyi yltymistään ja puhkesi lopulta sadatteluksi.

Nämä sadattelut kohdistuivat tuntemattomiin vainoojiin, joita kompasteleva onneton matkamiehemme sätti.

»Oh, sitä kurjimusta!» sammalsi hän. »Oh, sitä kurjaa naista! Vanhalle ystävälle, mestarille, kehtaa antaa väärennettyä viiniä… hyi! Lähettäköönpä vielä kerran noutamaan minua lukkojansa korjaamaan! Lähettäköönpä vielä kerran sen oppipoikalurjuksen, joka jätti minut yksin kadulle, minua noutamaan, niin minä sanon: 'Hyvää iltaa, sire, sinun majesteettisi, korjaa itse lukkosi!' Sittenpä nähdään, onko lukko sama asia kuin joku asetus. Kyllä minä sinulle annan kolmipidäkkeiset lukot… annan sinulle ohuet lukonkielet… näytän kuinka tehdään taidelukot, joissa on vinoon hiottu kara… vin… Oh sitä kurjimusta! Oh, sitä kurjaa naista! Ihan varmasti he ovat myrkyttäneet minut!»

Ja ilmeisesti myrkyn lannistamalla tuo onneton uhri tuupertui nämä sanat lausuttuaan kolmannen kerran katukivitykseen joka oli pehmeän ja paksun loan peitossa.

Kahdella edellisellä kerralla miehemme oli päässyt omin voimin ylös. Työlästä se oli ollut, mutta yritys oli sentään onnistunut. Mutta kolmannella kerralla, epätoivoisten yritysten jälkeen hänen täytyi tunnustaa, että yritys ylitti hänen voimansa ja nyyhkytystä muistuttavalla tavalla huokaistuaan hän tuntui päättäneen viettää tämän yön yhteisen äitimme maan, helmassa.

Tätä haluttomuuden ja voimattomuuden hetkeä kai oli odottanutkin se tuntematon mies, joka Ludvig XV:n aukiolta asti tiukasti seurannut häntä, sillä katseltuaan hetken aikaa kaukaa niitä tuloksettomia yrityksiä, joita olemme koettaneet kuvailla, hän tuli varovasti lähemmäksi, kiersi kaatuneen sankarimme ja kutsui paikalle ohi menevän ajurin.

»Kuulkaa, ystäväiseni», sanoi hän tälle, »tämä minun toverini voi pahoin. Ottakaa tämä kuuden livren raha, nostakaa tuo raukka ajoneuvojenne takaistuimelle ja kyyditkää hänet Sèvresin sillan kapakkaan. Minä kapuan viereenne istumaan.»

Siinä ehdotuksessa, jonka jaloillaan pysyvä näistä toveruksista teki, ja jonka mukaan ajurin tulisi jakaa istuimensa, miehen kanssa, ei ollut mitään kummastuttavaa, varsinkin kun ehdottaja itsekin näytti olevan rahvaan lapsia. Niinpä ajuri vastasikin äänessä se liikuttava luottamuksen sävy, joka on ominainen tämän kansanaineksen keskinäiselle seurustelulle:

»Tässä, ystäväiseni», vastasi vähääkään loukkaantumatta Mies, joka oli tarjonnut ajurille tämän summan, ja ojensi ajurille ecun.

»Ja kun olemme saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri, saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri, joka oli heltynyt nähdessään kuninkaan rintakuvan, »tuleeko pieni juomaraha lisäksi?»

»Riippuu siitä, kuinka ajammekin. Toimita tämä raukka rattaillesi, sulje ovi huolellisesti, laita niin, että molemmat hevosesi jaksavat pysyä jaloillaan, ja kun sitten olemme päässeet Sèvresin sillalle, saamme nähdä… kuinka sinä toimit, niin mekin toimimme.»

»Mainiota!» vastasi ajuri. »Sitä minä sanon kelpo vastaukseksi. Olkaa huoleti, kansalainen, näkee kaikesta, mikä te olette miehiänne. Nouskaa istuimelle ja estäkää kalkkunoitani tekemästä tyhmyyksiä. Lempo soikoon! Tähän vuorokauden aikaan ne tuntevat tallin suloisuuden ja ovat kiireissään. Lopusta minä kyllä pidän huolen.»

Ystävällinen tuntematon noudatti annettuja ohjeita virkkamatta mitään. Ajuri puolestaan nosti niin hellävaroen kuin taisi päihtyneen syliinsä, sijoitti hänet penkkien väliin mukavaan asentoon, sulki oven ja nousi istuimelleen, jolla tuntematon jo istui, pyörsi ajoneuvonsa takaisin ja suomi hevosiaan, jotka alakuloisesti, kuten yleensä näiden nelijalkaisten elikkoparkojen on laita, sivuuttivat pian Point-du-Jourin kylän ja saapuivat Sèvresin sillan kapakan edustalle.

Kymmenen minuutin perästä, joiden aikana kansalainen Gamain, joksi lukija aikoja sitten on matkamiehemme tuntenut, kannettiin vaunuista sisälle, me tapaamme kunnianarvoisen mestarin mestarin, kaikkien mestarin, istumassa saman pöydän ääressä ja vastapäätä samaa aseseppää, jotka molemmat ovat meille ennestään tutut.

No, kuinka tämä purkaminen oli tapahtunut ja kuinka mestari Gamain oli selviytynyt siitä miltei kaatuvatautisesta tilasta, johon hänet jätimme, siihen lähes luonnolliseen olotilaan, jossa hänet nyt tapaamme?

Sèvresin sillan kapakan isäntä oli makuulla eikä pieninkään valonpilkahdus päässyt suotamaan ikkunaluukkujen raosta, kun mestari Gamainin avuksi rientäneen ihmisystävän ensimmäiset nyrkiniskut jymähtivät hänen ovelleen. Nämä nyrkiniskut olivat laadultaan sellaisia, ettei talonväki, kuinka sikeässä nukkuikin, voinut edes teeskennellä pitkäunisuutta moisen hyökkäyksen edessä.

Puolinukuksissa, leveästi haukotellen ja yrmeästi muristen kapakan isäntä itse meni aukaisemaan herättäjilleen ja päätteli itsekseen vaatia näiltä riittävän korvauksen rauhan häiritsemisestä, ellei leikki — kuten hän tuumi — olisi vähintäin yhden talikynttilän arvoinen.

Näkyikin käyvän niin, että leikki ylitti ainakin yhden talikynttilän arvon, sillä kun mies, joka oli kolkuttanut näin julkealla tavalla, kuiskasi yhden sanan Sèvresin sillan kapakan isännälle, riisui tämä heti pumpulimyssyn päästänsä ja lähti kiittelevin kumarruksin, jotka hänen ulkoasunsa teki perin hullunkurisiksi, opastamaan mestari Gamainia ja tämän saattajaa siihen pikku huoneeseen, missä olemme hänet jo aikaisemmin nähneet maistelemassa mieliviiniänsä bourgognea.

Mutta tällä kerralla mestari Gamain liiaksi maistelleena oli miltei tiedottomassa tilassa.

Kun ajuri ja hevoset kukin tahollansa olivat tehneet mitä olivat voineet, edellinen ruoskallaan, jälkimäiset koivillaan, selvitti tuntematon välinsä heidän kanssaan lisäämällä viidenkolmatta soun juomarahan siihen kuuden livren summaan, jonka hän oli jo suorittanut kyytimaksuksi.

Nähdessään sitten mestari Gamainin istuvan tukevasti tuolillaan pöydän takana, pää seinälaudoituksen nojassa, käski hän isännän kiireesti tuoda kaksi viinipulloa ja vesikannun sekä avasi itse ikkunan ja luukut, jotta huoneen pilaantunut ilma vaihtuisi.

Jälkimäinen varokeino olisi toisessa tilanteessa vaikuttanut vaarallisesti. Jokainen tarkka havaitsija tietää, että vain määrätyn säädyn ihmiset tarvitsevat ilmaa siinä muodossa, johon luonto on sen pannut, jolloin siinä toisin sanoin on seitsemänkymmentä osaa happea, yksikolmatta osaa typpeä ja kaksi osaa vettä — kun sen sijaan rahvas, tottuneena elämään saastuneissa oloissa, voi vaurioitta ahmia ilmaa, vaikka se olisi ihan kyllästetty hiilidioksidilla tai typellä.

Onneksi ei kukaan nyt ollut läsnä tekemässä moista havaintoa. Isäntä itse, tuotuaan kerkeästi kaksi viinipulloa ja melko hitaasti vesikannun, oli poistunut huomaavaisesti ja jättänyt tuntemattoman kahden kesken mestari Gamainin seuraan.

Kuten olemme nähneet, oli edellinen ensi töikseen huolehtinut huoneen tuulettamisesta. Ennenkuin jälleen sulki ikkunan, hän pani pienen pullon lukkoseppämestarin laajenneitten, tuhisevien sierainten eteen; tämä nukkui yhä sitä humaltuneen vastenmielistä unta, joka ihan varmasti parantaisi juopottelijat viininharrastuksestaan, jos Kaikkivaltiaan ihme antaisi heidän kerrankin nähdä itsensä humalan uneen vaipuneena.

Henkäistyään kerran pienen pullon kirpeätuoksuista sisältöä reväytti mestari Gamain silmänsä suuriksi, aivasti heti perässä täysin voimin ja mutisi sitten jotakin, mikä jokaiselle muulle kuin tälle harjaantuneelle kielimiehelle olisi ollut ihan käsittämätöntä; tarkkaan kuunneltuaan auttaja erotti seuraavat kolme neljä sanaa:

Aseseppä näytti tulevan tuiki hyvilleen havaitessaan, että mestari Gamainia yhä vallitsi entinen mielijohde. Hän painoi pullon jälleen nukkuvan sierainten eteen; se antoi hieman voimaa tälle Noakin arvoisalle pojalle ja sai hänet kykeneväksi täydentämään lauseensa ja lisäämään jo lausuttuihin sanoihin seuraavat kaksi sanaa, jotka ilmaisivat sitäkin hirveämmän syytöksen, kun se viittasi luottamuksen väärinkäyttöön ja ystävän kieltämiseen: »Myrkyttää ystävä… ystävä…!»

»Onneksi,» sanoi aseseppä, »ehätin minä paikalle antamaan teille vastamyrkkyä».

»Mutta koska yksi annos ei riitä parantamaan ihmistä sellaisesta myrkytyksestä», jatkoi tuntematon, »niin ottakaa tästä lisää».

Puolillaan olevaan vesilasiin hän tiputti viisi kuusi tippaa pullonestettä, joka oli vain tavallista ammoniakkia.

»Haa!» äännähti mestari. »Se onkin juotava suun kautta, teenkin sen mieluummin niin kuin nenän kautta.»

Mutta tuskin hän oli nielaissut tämän vietävänmoisen nesteen, kun hän reväytti silmänsä apposen ammolleen ja huudahti kahden pärskähdyksen lomassa:

»Hyvä ystävä», vastasi tuntematon, »olen antanut teille likööriä, joka ihan kunnolleen pelastaa henkenne».

»Ah», sanoi Gamain, »jos se pelastaa henkeni, olette tehnyt oikein, kun annoitte sitä minulle, mutta sanoessanne sitä likööriksi olette hullu!»

Ja hän pärskäytti jälleen, suu irvissä ja silmät selällään kuin antiikinaikaisen murhenäytelmän naamarilla.

Tuntematon käytti hyväkseen tätä ilmeilyn hetkeä ja meni sulkemaan, ei ikkunaa, vaan ikkunaluukut.

Suotta ei muuten Gamainkaan avannut silmiään toista tai kolmatta kertaa. Niin nopeita kuin nämä rävähtävät liikkeet olivatkin, ehti lukkoseppämestari silmätä ympäristöön, ja se syvä paikallisvaisto, jolla juopottelijat aina erottavat jonkun kapakan seinät, sanoi hänelle, että nämä seinät olivat hänelle mitä tutuimmat.

Ja tosiaankin, niillä monilla matkoilla, jotka hänen ammattiasioissa oli täytynyt tehdä Pariisiin, Gamain oli ani harvoin, poikkeamatta sisälle, sivuuttanut Sèvresin sillan ravintolan.

Eräältä näkökannalla tämä poikkeaminen oli suorastaan välttämätönkin, sillä mainittu kapakka oli jotakuinkin matkan puolivälissä.

Tämä tuttavuus vaikutti tehokkaasti. Ensinnäkin se sai hänet syvästi luottamaan aseseppämestariin, todistamalla hänelle, että hän oli tutussa paikassa.

»Kas vain», virkkoi hän, »mikäli huomaan, olenkin kulkenut jo puolitaipaleen».

»Kuinka, teidänkö avullanne?» änkytti Gamain ja siirsi katseensa elottomista esineistä elollisiin. »Teidän avullanne! Kuka te olette?»

»Paras herra Gamain», huomautti tuntematon, »tuo kysymyksenne todistaa huonoa muistia».

»Malttakaas hetki», sanoi hän, »minusta tuntuu tosiaankin, että olen teidät joskus nähnyt».

»Missäkö? Kun silmäilette ympärillenne, ehkä katseenne tielle osuvat esineet hieman teroittavat muistianne. Milloinka? Se on eri juttu. Meidän täytynee määrätä teille uusi annos vastamyrkkyä kyetäksenne selvittämään sen pulman.»

»Kiitos, ei», sanoi Gamain ojentaen käsivartensa, »olen saanut tarpeekseni vastamyrkystänne. Ja koska minä nyt olen lähes pelastettu, saa se riittää. Missä olen teidät nähnyt, missä? Nyt muistan, tässä huoneessa.»

»Milloin olen teidät nähnyt? Malttakaas, varmaankin silloin kun kerran palasin Pariisista… salaiselta asialta. Minusta tosiaankin tuntuu», lisäsi Gamain nauraen, »että minulla on niitä asioita oikein urakkakaupalla».

»Kukako te olette? Olette mies, joka maksoi juotavani, ja sikäli siis kunnon mies. Tuohon kämmeneen!»

»Teen sen sitäkin mieluummin», sanoi tuntematon, »kun lukkoseppämestarin erottaa aseseppämestarista vain kämmenen leveys».

»Hyvä, hyvä, oikein hyvä, nyt minä muistan koko jutun. Se tapahtui lokakuun kuudentena päivänä, kun kuningas palasi Pariisiin. Me puhelimine hänestä sinä päivänä.»

»Ja teidän jutustamisenne oli minusta erittäin mielenkiintoista, mestari Gamain. Sen vuoksi haluan jälleen nauttia siitä, koska muistinne nyt on ennallaan, ja kysyn siis, ellei se ole tunkeilevaa, miksi kaiken nimessä te tunti sitten makasitte pitkin pituuttanne ja poikkiteloin maantiellä parinkymmenen askelen päässä ajoneuvoista, jotka olisivat leikanneet teidät kahtia, ellen minä olisi estänyt. Onko teillä murheita, mestari Gamain, ja oletteko tehnyt kohtalokkaan päätöksen surmata itsenne?»

»Surmata itseni, minäkö? En totisesti. Miksikö minä makasin keskellä tietä loassa viruen? Oletteko varma, että se olin minä?»

»Voi, voi, kyllä rouva Gamain nyt elämöi, sillä hän sanoi minulle eilen: 'Älä pane yllesi uutta pukua, pane vanha nuttu, se on kyllin hyvä Tuilerieihin mennäksesi!'»

»Mitä? Tuilerieihen mennäksenne? Olitteko tulossa Tuileries-palatsista, kun tapasin teidät?»

»Niin, niin, niin se on», sanoi hän, »tietysti olin tulossa Tuileries-palatsista. Miksen? Ei ole mikään salaisuus, että olen ollut herra Veton lukkoseppämestari.»

»Olette ylen onnellinen. Minä valitettavasti olen joutunut harrastelemaan sitäkin, tai oikeammin minut on pakotettu harrastelemaan. Se vie minut kerran vielä turmioon.»

»Pötyä», sanoi tuntematon, »olisiko teidät kutsuttu Pariisiin suorittamaan samansuuntainen työ, jota tulitte tekemästä silloin kun ensimmäisen kerran toisemme tapasimme?»

»Ihan niin, mutta silloin en tiennyt, minne minut vietiin, ja silmäni oli sidottu, nyt sen sijaan tiesin, minne menin ja silmäni olivat auki.»

»Tuileries-palatsi?» kertasi Gamain. »Kuka teille on sanonut, että minä olen käväissyt Tuilerieissa?»

»Hitossa, te itse juurikään! Kuinka minä muutoin tietäisin teidän tulleen Tuilerieista, ellette olisi sitä minulle sanonut?»

— Se on totta, — päätteli Gamain itsekseen, — mistä hän sen todella tietäisi, ellen olisi sitä hänelle sanonut?

»Olen kenties tehnyt hullusti mainitessani siitä teille. Mutta välipä tuolla, ettehän te ole koko maailma. No niin, koska olen sen teille maininnut, en ota sanojani takaisin. Minä olen ollut Tuileries-palatsissa.»

»Ja te olette työskennellyt kuninkaan kanssa, joka on antanut teille taskussanne olevat kaksikymmentäviisi kultarahaa.»

»Häh!» virkahti Gamain. »Taskussani oli tosiaankin viisikolmatta kultarahaa.»

Gamain työnsi kerkeästi kätensä syvälle vyötärystaskuun ja veti esille kourallisen kultarahoja, joiden joukossa näkyi muutama pieni hopealantti ja pari kolme isoa soun rahaa.

»Malttakaas, malttakaas», sanoi hän, »viisi, kuusi, seitsemän… hyvä, ja minä kun olin unohtaa koko jutun… kaksitoista, kolmetoista, neljätoista… viisikolmatta louisdoria on nätti summa… seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista… summa, jota nykypäivinä ei löydetäkään hevosen jaloista… kolmekolmatta, neljäkolmatta, viisikolmatta. Ah» jatkoi Gamain hengittäen kevyemmin, »Jumalan kiitos, kaikki ovat tallella!»

»Kuten sanoin, ja te olisitte voinut ilman muuta uskoa minua, niin minusta ainakin tuntuu.»

»Hyvä herra Gamain, minulla on ollut kunnia jo mainita teille, että tapasin teidät makaamassa keskellä valtamaantietä parinkymmenen askelen päässä ajoneuvoista, jotka olivat leikata teidät kahtia. Minä huusin ajajaa pysäyttämään. Kutsuin paikalle ohi yrittävän vuokra-ajurin. Irroitin toisen vaunulyhdyn ja katsellessani teitä lyhdyn valossa huomasin pari kolme kadulle kierähtänyttä kultarahaa. Koska ne kultarahat viruivat lähellä taskunne suuta, päättelin niiden vierähtäneen taskustanne. Työnsin sormeni taskuun, sen sisältämistä kahdestakymmenestä kultarahasta huomasin, etten ollut erehtynyt. Mutta silloin ajuri ravisti päätänsä ja sanoi: 'Ei, herra, ei.' — 'Mitä ei?' — 'Ei, minä en ota tuota miestä rattailleni.' — 'Mikset ota?' — 'Koska hän on liian rikas tuossa puvussa. Viisikolmatta louisdoria pumpulisamettisen nutun taskussa, se haiskahtaa jo virstan päässä hirsipuulta, herra!' — 'Mitä', sanoin, 'luuletteko olevanne tekemisissä varkaan kanssa?' — Se sana näytti vaikuttavan teihin, sillä te sanoitte: 'Varas, minäkö varas?' — 'Ihan varmasti te olette varas', vastasi ajuri teille. 'Ellette olisi varas, kuinka taskussanne muuten olisi viisikolmatta louisdoria?' — 'Taskussani on viisikolmatta louisdoria, koska oppipoikani, Ranskan kuningas, on ne minulle antanut, vastasitte te. Ne sanat kuultuani luulin tuntevani teidät. Siirsin lyhdyn lähemmäs kasvojanne. 'Kaikki on nyt selvää! huudahdin. 'Tämä mies on herra Gamain, lukkoseppämestari Versaillesista. Hän on ollut työssä kuninkaan kanssa ja kuningas on antanut hänelle vaivan palkaksi viisikolmatta louisdoria. — Kun minä menin vastuuseen teistä, ajurikaan enää vastustellut. Työnsin taskuunne sieltä kierähtäneet kultarahat. Teidät pantiin rattaille mukavaan asentoon. Minä nousin ajurin viereen. Teidät kannettiin tähän kapakkaan ja tässä te nyt olette eikä teillä, Jumalan kiitos, ole muuta valittamista kuin että oppilaanne on teidät hylännyt.»

»Olenko minä puhellut oppipojastani? Olenko minä valitellut, että hän on minut hylännyt?» päivitteli Gamain yhä enemmän kummastellen.

»No, mutta siinä minulla on mies, joka ei muista mitä on vastikään sanonut!»

»Mitä, ettekö vastikään sanonut: 'Se on sen veijarin… en muista enää nimeä, jonka mainitsitte.»

»Niin juuri. Mitä, ettekö hetki sitten sanonut: 'Se on sen veijarin Louis Lecomten vika, hän lupasi palata kanssani Versaillesiin, mutta lähdön hetkellä jättikin minut pulaan!»

»No hyvä, koska se on totta, miksi siis kiellätte? Tiedättekö, että moinen salaperäisyys olisi näinä aikoina hyvin vaarallista jonkun toisen kuin minun kanssani, hyvä ystävä?»

»Kyllä vainen. Te luotatte ystäväänne tavattomasti. Te sanotte hänelle niin ja sitten heti ei. Te sanotte hänelle: se on totta! ja heti sen jälkeen: se ei ole totta! Hiisi vieköön, se on kuin viime kerrallakin, jolloin kerroitte minulle jutun… täytyisi olla Pézénasista kotoisin uskoakseen hetkeäkään jutun todenperäisyyttä.»

»Jutun siitä salaovesta, jonka olette raudoittanut jonkun ylhäisen herran talossa, jonka osoitetta ette edes voinut minulle ilmaista.»

»Kuninkaan huoneistossa. Mutta käytäväoven asemasta on nyt puhe kaapinovesta.»

»Ja te uskottelette minulle, että kuningas, joka itse harrastelee lukkosepän töitä, olisi kutsuttanut teidät raudoittamaan jotakin ovea? Kaikkea vielä!»

»Mutta niin on kuin sanon. Ah, sitä miesparkaa! Hän kuvitteli olevansa kyllin taitava tullakseen toimeen avuttani. Hän oli aloittanut salalukon teon. 'Mitä tässä Gamainilla tehdään? Miksi kutsuttaisiin Gamain? Tarvitaanko Gamainia?' Niinpä kyllä, mutta lukonkieli tekee tenän ja täytyy kun täytyykin turvautua Gamain-poloisen apuun!»

»Hän on siis lähettänyt luoksenne jonkun uskotun kamaripalvelijansa, ehkä Huen, ehkä Dureyn tai Weberin?»

»Siinä juuri te erehdyttekin. Hän oli ottanut apulaisekseen erään oppipojan, joka tiesi vieläkin vähemmän kuin hän. Kerran sitten aamulla tämä oppipoika tulee Versaillesiin ja sanoo minulle: 'Kas niin, ukko Gamain, me olemme, kuningas ja minä, tahtoneet valmistaa lukon, mutta hitto, se noiduttu lukko ei käykään!' — 'Mitä minä sille voin?' sanoin minä. — 'Hitossa, teidän pitäisi tulla panemaan se kuntoon. —'Sanoin hänelle: 'Se ei ole totta, te ette tule kuninkaan käskystä, te tahdotte houkutella minut ansaan.' — Hän vastasi: 'Hyvä on. Kuningas on käskenyt minun antaa teille viisikolmatta louisdoria, jottei teillä olisi syytä epäillä.' — 'No, missä on viisikolmatta louisdoria?' — 'Tässä' — Ja hän antoi ne minulle.»

»Nekö viisikolmatta louisdoria, jotka nyt ovat taskussanne?» kysyi aseseppä.

»Ei. Nämä kultarahat on saatu jälkeenpäin. Edelliset viisikolmatta olivat käsirahaa».

»Hitossa! Viisikymmentä louisdoria lukon korjaamisesta! Siinä on koira haudattuna, mestari Gamain.»

»Niin no, hän näytti tekaistulta oppipojalta. Minun olisi pitänyt kysellä häneltä, tiedustella, missä päin Ranskaa hän oli ammattinsa oppinut, ja mikä oli hänen äitinsä nimi ja muuta sellaista.»

»Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka erehtyvät, kun näette oppipojan työssä.»

»Sitä en sanokaan. Tämä käsitteli melko näppärästi viilaa ja sahaa. Olen nähnyt hänen katkaisevan yhdellä iskulla hehkuvan rautaharkon ja puhkaisevan silmän häntäpultilla kuin olisi kairalla kiertänyt reiän puuriukuun. Mutta kaikessa siinä oli kumminkin enemmän tietoa kuin käytäntöä. Tuskin hän oli lopettanut työnsä, kun hän jo ryhtyi pesemään käsiään, ja kun hän oli pessyt kätensä, muuttuivat ne valkoisiksi. Muuttuvatko oikean lukkosepän kädet milloinkaan valkoisiksi? Ah, vaikka minä kuinka pesisin käsiäni, minä…!»

Ja Gamain näytti ylpeänä mustia, känsäisiä kouriaan, jotka tosiaankin tuntuivat uhmaavan kaikkia maailman mantelivesiä ja saippuoita.

»Mutta entä sitten», sanoi tuntematon, johtaen lukkosepän asiaan, joka tuntui hänestä mitä mielenkiintoisimmalta, »mitä teitte kuninkaan luokse tultuanne?»

»Ensinnäkin, meitä näkyi odotetun. Meidät opastettiin työpajaan. Siellä kuningas antoi minulle lukon, joka ei ollut vallan hullummin aloitettu. Mutta sen haitat olivat ihan sekaisin. Nähkääs, kolmihaittainen lukko ei olekaan joka lukkosepän tehtävissä eikä kuninkaitten senkään vertaa, kuten ymmärrätte. Tarkastelin lukkoa, keksin sopivan keinon ja sanoin: 'Hyvä on, jättäkää minut tunniksi tänne, ja tunnin perästä se liukuu alasillaan.' — Kuningas vastasi minulle: 'Gamain ystävä, ole kuin kotonasi. Tuossa ovat viilat, tuossa ruuvipenkit. Ahkeroi, poikaseni, ahkeroi. Me menemme sillaikaa panemaan kaappia kuntoon.' Sen sanottuaan hän lähti sen lemmon oppipojan kanssa.»

»Ei, vaan pieniä salaportaita, joista pääsee hänen työhuoneeseensa. Saatuani työn valmiiksi päättelin itsekseni: — Kaappijuttu on vain veruke. He ovat sulkeutuneet kuninkaan työhuoneeseen pohtimaan jotakin salahanketta. Menen portaat alas hyvin hiljaa, aukaisen työhuoneen oven ja vilauksessa minä näen, mitä he puuhailevat.»

»Odottakaa, odottakaa. Luultavasti he kuuntelivat. Enhän minä ole jaloistani mikään tanssija, ymmärrät tehän? Vaikka koetin astua niin kevyesti kuin mahdollista, narahtivat portaat allani. He kuulivat askeleeni ja tulivat minua vastaan ja juuri kun laskin käteni säpille, aukeni ovi. Kuka oli hämillään? Gamain.»

»Malttakaa toki. — 'Ahaa, Gamain', sanoi kuningas, 'sinäkö sieltä tuletkin?' — 'Niin, sire', vastasin, 'olen lopettanut työni'. — 'Me myöskin olemme lopettaneet', virkkoi hän. 'Tule mukaan, annan sinulle muuta hommaa.' — Ja hän opasti minut nopeasti työhuoneen poikki, muttei niin nopeasti, etten olisi ehtinyt huomata pöydälle levitettyä karttaa, Ranskan karttaa luullakseni, koskapa sen yhdessä kulmassa oli kolme liljankuvaa».

»Huomasitteko jotakin erikoista siinä Ranskan kartassa?» »Totta kai huomasin: kolme pitkää neulajonoa, jotka lähtivät keskeltä ja kuljettuaan jonkun matkan rinnakkain loittonivat sitten toisistaan reunoille päin. Niitä olisi voinut sanoa sotamiesjonoiksi, jotka marssivat rajalle kolmea tietä.»

»Totisesti, kelpo Gamain», sanoi tuntematon ihailua teeskennellen, »teidän terävältä silmältänne ei jää mikään huomaamatta… Ja te luulette, että kaappihomman asemasta kuningas ja teidän oppipoikanne olivatkin hääränneet sen kartan kimpussa?»

»Se on hyvin helppoa. Neuloissa oli vahapää — yksissä musta, toisissa sininen ja kolmansissa punainen — ja kuningas piteli kädessään ja kaiveli hajamielisyydessään hampaita punapäisellä neulalla.»

»Ah, Gamain ystävä», sanoi tuntematon, »jos minä keksisin jonkun asesepän alaan kuuluvan uuden työmenetelmän, niin minäpä en päästäkään teitä työpajaani, en edes kulkemaan sen kautta, se on varma se, tai minä sidon silmänne, kuten teille tehtiin sinä päivänä, jolloin teidät vietiin äsken mainitun ylhäisen herran taloon. Ja vaikka silmänne olikin sidottu, panitte silti merkille, että portaissa oli kymmenen askelta ja että talo oli bulevardin puolella.»

»Malttakaas toki», sanoi Gamain ihastuneena osakseen tulleista ylistelyistä, »ette ole vielä perillä. Kaappi oli tosiaankin olemassa.»

»Sen sisäkäytävän seinään, joka yhdistää kuninkaan vuodekomeron kruununprinssin huoneeseen.»

»Älkää nuolaisko ennenkuin tipahtaa… tarkoitan, että katselin ympärilleni silmät suurina, mutta kun en huomannut mitään, sanoin: 'No, entä kaappi, missä se siis on?' — Kuningas silmäili ympärilleen ja sanoi sitten minulle: 'Gamain, olen aina luottanut sinuun, ja vain sinä saat tietää minun salaisuuteni. Katso nyt.' —Ja oppipojan pidellessä kynttilää — päivä ei näet päässyt tähän käytävään — kuningas irroitti neliöruudun seinälaudoituksesta ja minä huomasin pyöreän syvennyksen, jonka suu oli lähes kaksi jalkaa läpimitaten. Huomatessaan minun ihmettelevät ilmeeni kuningas virkkoi, iskien silmää oppipojalle: 'Hyvä ystävä, näetkö tuon syvennyksen? Minä olen laittanut sen rahojen säilytyspaikaksi. Tämä nuori mies on auttanut minua niinä neljänä viitenä päivänä, jotka hän on viettänyt linnassa. Nyt on sovitettava lukko tähän rautaoveen, jonka tulee sulkeutua niin, että neliöruutu sopii paikalleen ja peittää oven kuten se peittää syvennyksenkin. Tarvitsetko apua? Tämä nuori mies kyllä auttaa sinua. Tuletko hänettä toimeen? Siinä tapauksessa käytän hänen apuaan toisaalla, mutta yhä palvelukseeni.' — 'Oh‘, vastasin minä, 'te tiedätte hyvin, että milloin minä voin suorittaa jonkun työn yksin, en pyydä kenenkään apua. Tässä on puuhaa neljäksi tunniksi hyvälle työmiehelle, ja minä olen mestari, mikä merkitsee, että kaikki on valmista kolmessa tunnissa. Lähtekää te, nuori mies, askareillenne, ja te myöskin, sire. Jos te haluatte kätkeä jotakin tuohon, tulkaa kolmen tunnin perästä takaisin.' — Kaikesta päättäen kuningas oli antanut oppipojalle työtä toisaalla, sillä minä en nähnyt häntä sen koommin. Kolmen tunnin kuluttua kuningas tuli yksin ja kysyi: 'No, Gamain, kuinka pitkällä olemme?' — 'Jaha, valmis on, sire', vastasin hänelle. Ja minä näytin hänelle ovea, joka liikkui niin että oli sula nautinto sitä katsella, pienimmättäkään narinatta, ja lukkoa, joka kävi kuin herra Vaucansonin automaatti. —'Hyvä', sanoi hän minulle. 'Gamain, sinä saat auttaa minua, kun lasken rahat, jotka aion kätkeä tuonne. — Kun kamaripalvelija oli tuonut huoneeseen neljä säkillistä kaksoislouisdoreja, virkkoi kuningas: 'Laskekaamme. Minä laskin miljoonan ja hän toisen, ja kun sitten jäi jäljelle viisikolmatta kultarahaa', sanoi hän: 'Kuulehan, Gamain, nämä viisikolmatta louisdoria ovat sinun palkkiosi vaivastasi. — Siinä oli häväistystä jo enemmän kuin tarpeeksi, että antoi köyhän miehen, jolla on viisi lasta, laskea miljoonan louisdoreja ja lahjoitti sitten viisikolmatta palkkioksi! Vai mitä te arvelette?»

»Kuunnelkaa edelleen, emme ole vielä lopussa. Minä otin tarjotut viisikolmatta louisdoria, työnsin ne laskuuni ja sanoin: 'Kiitos kaunis, sire, mutta minä en ole saanut juotavaa enkä syötävää sitten kun aamulla ja nyt minä olen läkähtyä janoon.' Tuskin olin lopettanut sanottavani, kun kuningatar astui sisälle salaovesta ja seisoi äkkiä, varoittamatta, minun edessäni. Hän kantoi pientä tarjotinta, jolla oli lasillinen viiniä ja pieni leivos. — 'Kunnon Gamain', sanoi hän minulle, 'teidän on jano, juokaa tämä viini, teidän on nälkä, syökää tämä leivos.' — 'Ah, rouva kuningatar', sanoin minä ja kumarsin, 'ei teidän olisi tarvinnut vaivautua minun takiani, se oli ihan turhaa'.

— Mitä arvelette? Lasillinen viiniä miehelle, joka sanoo olevansa janoinen, ja leivos miehelle, joka sanoo olevansa nälkäinen! Mitä kuningatar luuli sellaisilla annoksilla tehtävän? Kaikesta huomasi, ettei hänen ole milloinkaan ollut nälkä eikä jano! Lasillinen viiniä… ihan käy sääliksi!»

»Olisi pitänyt evätä… mutta minä join kun joinkin viinin. Leivoksen sen sijaan panin nenäliinaani ja päättelin itsekseni: — Mikä ei ole hyvää isälle, on hyvää lapsille. — Sitten minä kiittelin hänen majesteettiaan, kuten tulikin, ja lähdin kotimatkalle vannoen mennessäni, ettei minua enää nähdä Tuileries-palatsissa.»

»Miksi sanoitte äsken, että teidän olisi pitänyt evätä kuningattaren tarjous ja olla juomatta viini?»

»Koska he olivat panneet siihen myrkkyä. Tuskin olin sivuuttanut Toumant-sillan, kun minun tuli jano… ja polttava jano tulikin! Kun vasemmalla puolellani oli joki ja oikealla viinikauppoja, epäröin tovin, menisinkö joelle… Ah, siellä vasta huomasin oikein selvästi, kuinka kelvotonta lajia heidän tarjoomansa viini oli, sillä mitä enemmän join, sitä janoisemmaksi tulin! Sitä jatkui sitten, kunnes menetin tajuntani. Mutta kyllä he saavat vielä nähdä! Jos minut milloin kutsutaan todistamaan heitä vastaan, niin minä sanon, että he ovat antaneet minulle viisikolmatta louisdoria työskenneltyäni neljä tuntia yhteen kyytiin ja laskettuani miljoonan, ja peläten minun antavan ilmi paikan, mihin he kätkevät aarteensa, he ovat myrkyttäneet minut kuin koiran!» [Sellaisen syytöksen tämä kurja todella esittikin konventin edessä kuningatarta vastaan.]

»Ja minä, kelpo Gamain», sanoi aseseppä, joka ilmeisesti oli saanut kaikki haluamansa tiedot ja nousi lähteäkseen, »minä vahvistan todistuksenne sanomalla, että minä annoin teille vastamyrkkyä, jonka avulla te virkositte elämään».

Ja aito spartalaisen kohtuullisena Gamain kieltäytyi ottamasta viinilasia, kun se tuntematon ystävä, jolle hän juurikaan vannoi ikuista toveruutta, tyrkytti sitä hänelle kolmannen ja neljännen kerran. Ammoniakki oli vaikuttanut lukkoseppämestariin kahdella tavalla: selvittänyt tuota pikaa hänen humalansa ja saanut hänet seuraaviksi neljäksikolmatta tunniksi inhoamaan viiniä. Gamain lähti Versaillesin suunnalle ja saapui perille kello kaksi aamulla eheänä ja terveenä, nutun taskussa kuninkaan viisikolmatta louisdoria ja housuntaskussa kuningattaren leivos.

Jäätyään yksikseen tekaistu aseseppä otti vyötärystaskustaan kilpikonnankuorisen, kultapäärmäisen muistikirjan ja kirjoitti siihen seuraavan kaksiosaisen merkinnän:

Kuninkaan vuodekomeron takana, pimeässä käytävässä, joka vie kruununprinssin huoneeseen — rautakaappi.

Otettava selko, eikö Louis Lecomte, lukkosepänoppilas, olekin vain kreivi Louis, markiisi de Bouillén poika, joka yksitoista päivää sitten saapui Metzistä Pariisiin.

Jo kahta päivää myöhemmin sai Cagliostro niiden omituisten tuntosarvien avulla, joita hänelle oli kaikissa kansankerroksissa, yksinpä kuninkaankin palveluskunnan keskuudessa, selville, että kreivi Louis de Bouillé oli tullut Pariisiin lokakuun 15 tai 16 päivänä; hänen serkkunsa Lafayette oli tavannut hänet 18 päivänä; samana päivänä tämä oli esitellyt hänet kuninkaalle; 22 päivänä nuorukainen oli tarjoutunut sepänoppilaaksi Gamainille; oli viipynyt hänen luonansa kolme päivää; neljäntenä päivänä lähtenyt mestarin kanssa Versaillesista Pariisiin; oli päässyt esteettömästi kuninkaan puheille; oli palannut asuntoonsa, jonka oli vuokrannut ystävänsä Achille du Chasteletin huoneiston vierestä; oli heti muuttanut pukua ja matkustanut samana iltana postivaunuissa Metziin.

Toisaalta, päivää myöhemmin sen jälkeen kun hänellä oli ollut yöllinen keskustelu Beausiren kanssa Saint-Jeanin hautuumaalla, hän oli nähnyt entisen aliupseerin touhuissaan kiiruhtavan Bellevueen pankkiiri Zannonen puheille. — Palattuaan kello seitsemältä aamulla pelaamasta — hän oli hävinnyt viimeisenkin louisdorinsa herra Lawin erehtymättömän martingalen uhallakin — Beausire huomasi kotinsa ihan autioksi. Neiti Oliva ja pikku Toussaint olivat kadonneet.

Silloin Beausiren mieleen johtui, että kreivi Cagliostro oli kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssansa ulos ja selittänyt, että hänellä oli jotakin tähdellistä sanottavaa neiti Olivalle.

Oli aihetta seuraavanlaiseen epäluuloon: kreivi oli ryöstänyt neiti Olivan. Hyvänä vainukoirana Beausire käänsi nenänsä näille jäljille ja seurasi niitä Bellevueen saakka. Siellä hän oli maininnut nimensä ja hänet oli heti opastettu parooni Zannonen eli kreivi Cagliostron luo — lukijan omassa vallassa on, kumpaa nimitystä haluaa käyttää tästä, ellei juuri kertomuksemme päähenkilöstä niin ainakin esitettävänämme olevan murhenäytelmän sokkanaulasta.

Astuttuaan salonkiin, jonka me jo tunnemmekin, kun olemme aikaisemmin nähneet siellä tohtori Gilbertin ja markiisi de Favrasin, ja jouduttuaan kreivin eteen Beausire tuli hämilleen. Kreivi tuntui hänestä niin ylhäiseltä herralta, ettei hän uskaltanut tiukata tältä rakastajatartaan.

Cagliostro puolestaan näytti osaavan lukea entisen aliupseerin salaisimmatkin ajatukset, koskapa sanoi:

»Herra Beausire, olen huomannut erään asian, sen näet, että teissä on vain kaksi todellista intohimoa, peli ja neiti Oliva.»

»Ah, herra kreivi», huudahti Beausire, »te siis tiedätte, millä asialla olen täällä?»

»Vallan hyvin tiedän. Olette tullut tiedustelemaan minulta neiti
Olivaa. Hän on minun luonani.»

»On, Saint-Clauden kadun varrella olevassa asunnossani. Hän elelee siellä entisessä huoneistossaan, ja jos te olette hyvin järkevä, jos minä olen tyytyväinen teihin, jos te tuotte minulle haluamani tiedot, niin jonakin päivänä, herra Beausire, panemme taskuunne viisikolmatta louisdoria, jotta pääsette esiintymään aatelismiehenä Palais-Royalissa, ja selkäänne kauniin puvun esiintyäksenne rakastajana Saint-Clauden varrella.»

Beausirella oli hyvä halu korottaa äänensä ja vaatia neiti Oliva haltuunsa, mutta Cagliostro oli virkkanut pari sanaa onnettomasta Portugalin lähetystön jutusta, joka häilähteli entisen aliupseerin pään päällä kuin Damokleen miekka, ja Beausire oli pysynyt vaiti.

Kun hän lausui epäilevänsä, ettei neiti Oliva ollut Saint-Clauden kadun asuintalossa, käski kreivi valjastaa vaununsa, ajoi Beausiren kanssa puistokadun rakennukseen, vei hänet »kaikkeinpyhimpään», siirsi seinältä erään kuvan sivulle ja osoitti hänelle taidokkaasti sommitellusta aukosta neiti Olivaa, joka kuningatarmaisesti puettuna lojui isossa, kahden istuttavassa sohvassa lukien jotakin siihen aikaan yleisesti harrastettua huonoa kirjaa. Sellaiset kirjat olivat neiti de Taverneyn entisen kamarineidon suurin ilo, milloin onnellinen sattuma salli hänen päästä niihin käsiksi. Hänen poikansa, pikku Toussaint, joka oli puettu kuin kuninkaanpoika, päässä Henrik IV:n kuosinen, valkoinen sulkatöyhtölakki ja jalassa taivaansiniset merimieshousut, joita kannatteli kolmivärinen, kultatupsuinen vyö, leikki uhkeilla leluilla.

Silloin Beausire tunsi, kuinka rakastajan ja isän sydän laajeni hänen rinnassaan. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä kreivi häneltä tahtoi, ja sanojensa mittaisena miehenä kreivi päivinä, jolloin Beausire oli tuonut jonkun mielenkiintoisen tiedon, salli hänen, sen jälkeen kuin hän oli saanut kreivin kädestä maksun kullassa, mennä noutamaan palkkansa rakkaudessa neiti Olivan sylistä.

Kaikki oli siis sujunut kreivin toivomusten ja voisi sanoa myöskin Beausiren toivomusten mukaan, kun joulukuun loppupäivinä, hetkellä, joka tähän vuodenaikaan oli ihan tavaton, toisin sanoen kello kuusi aamulla, tohtori Gilbert, joka oli työskennellyt jo puolitoista tuntia, kuuli oveltaan kolme iskua ja tunsi niiden laadusta, että kolkuttaja oli joku vapaamuurariveli.

Joutuessaan vastakkain tämän salaperäisen miehen kanssa ei Gilbert milloinkaan voinut masentaa eräänlaista puistattavaa tunnetta.

»Tervetuloa, olkoon hetki mikä tahansa ja liikuttepa millä asialla hyvänsä!»

»Asiani, hyvä Gilbert», selitti kreivi, »on halu saada teidät tulemaan mukaan erääseen ihmisystävälliseen kokeeseen, josta minulla on ollut kunnia jo puhua teille aikaisemmin».

»Tulkaa silti, hyvä Gilbert, minä en vaivaa teitä suotta, saatte olla siitä varma. Muuten siellä, minne aion teidät viedä, tapaatte vanhoja tuttuja.»

»Hyvä kreivi», sanoi Gilbert, »minne tahansa minut haluattekin viedä, lähden kanssanne ennen kaikkea juuri teidän takianne. Paikka, minne tulen, ja henkilöt, jotka tapaan, ovat toisarvoisia seikkoja.»

Gilbert oli täysissä pukeissa, hänen tarvitsi vain panna kynä pois ja ottaa hattu.

Vaunut lähtivät heti liikkeelle kreivin tarvitsematta antaa minkäänlaista määräystä. Ilmeisesti ajuri tiesi jo ennestään, minne matka oli suunnattava.

Neljännestunnin ajon jälkeen, jonka kestäessä Gilbert huomasi vaunujen kulkevan halki koko Pariisin ja sivuuttavan tulliportin, pysähdyttiin isoon neliöpihaan, jota ympäröivissä seinissä oli kaksi kerrosta pieniä ristikkoikkunoita.

Astuttuaan alas vaunuista Gilbert huomasi olevansa jonkun vankilan pihamaalla ja silmäiltyään tarkemmin ympäristöään hän tunsi sen Bicêtren pihaksi.

Tämä näyttämö, luonnostaankin jo synkännäköinen, vaikutti sitäkin alakuloisemmalta, kun hämärtävä päivä vain vaivoin näytti uskaltavan tulla tähän pihaan.

Kello lienee ollut neljänneksen yli kuuden aamulla. Talvisaikaan se päivänhetki on perin ikävä, sillä silloin kylmä tehoo lujarakenteisimpiinkin ihmisiin.

Keskellä pihaa oli työssä viisi kuusi puuseppää mestarin valvoessa työtä. Työtä johti muuan pieni, mustapukuinen mies, joka yksinään liikkui enemmän kuin kaikki muut. Miehet olivat pystyttämässä jotakin oudonnäköistä, omituista konetta.

Gilbert säpsähti. Hän tunsi miehen tohtori Guillotiniksi, jonka hän oli tavannut Maratin luona. Tuo kone oli isossa koossa sama, jonka hän oli nähnyt pienoiskoossa Kansan Ystävän toimittajan kellarissa.

Näiden kahden henkilön tulo oli kaikista päättäen niin tärkeä tapaus, että hän katsoi asiakseen luopua hetkeksi työn johdosta ja lähteä heitä tervehtimään.

Mutta sitä ennen hän sentään kehoitti puuseppämestaria valvomaan tarkoin miestensä hommia.

»No, no, mestari Guidon… tuo on hyvä», sanoi hän. »Pankaa ensiksi kuntoon alusta. Alusta nähkääs on koko rakennuksen pohja. Kun alusta on valmis, pystyttäkää molemmat pylväät, mutta katsokaa tarkoin, etteivät rajamerkit tule liian etäälle tai liian lähelle. Minä olen muuten paikalla enkä päästä teitä näkyvistäni.»

Sitten hän lähestyi Cagliostroa ja Gilbertiä, jotka säästivät häneltä puoli taivalta.

»Hyvää huomenta, parooni», tervehti hän. »On kovin miellyttävää, että tulette ensimmäisenä ja tuotte mukananne tohtorin. Tohtori, muistatte kai vielä, että olin kutsunut teidät Maratin luona katsomaan koettani, mutta olin unohtanut kysyä osoitettanne… Te näette kohta jotakin merkillistä, kaikkein ihmisystävällisimmän koneen, mitä milloinkaan on keksitty.»

Sitten hän kääntyi äkkiä tähän koneeseen päin, rakkaimman huolenpitonsa esinettä tarkastamaan.

»No, no, Guidon, mitä te nyt teette?» sanoi hän. »Te panette etupuolen taaksepäin.»

Hän hypähti portaille, jotka kaksi apuria oli juuri kiinnittänyt neliölautaan, ja oli tuossa tuokiossa alustalla, missä hänen läsnäolonsa riitti parissa sekunnissa korjaamaan erehdyksen, jonka tämän uuden koneen salaisuuksiin perehtymättömät työmiehet olivat tehneet.

»Kas noin», virkkoi tohtori Guillotin katsellen tyytyväisenä, kuinka työ hänen johdossaan sujui kuin itsestään. »Nyt on enää pantava leikkuuveitsi uurteeseen… Guidon, Guidon», huudahti hän äkkiä kuin kauhistuneena, »kuulkaas, miksei uurretta ole vahvistettu messinkilevyllä?»

»Ah, tohtori, nähkääs, minä ajattelin, että hyvin voideltu kelpo tammipuu olisi yhtä hyvä kuin messinki», vastasi puuseppämestari.

»Siinä nyt ollaan», sanoi tohtori halveksivasti, »säästäväisyyttä, kitsautta, vaikka kysymyksessä on tieteen kehitys, inhimillinen hyvä! Guidon, jos kokeemme tänään epäonnistuu, panen teidät siitä vastuuseen. Hyvät herrat, otan teidät todistajiksi», jatkoi tohtori puhutellen Cagliostroa ja Gilbertiä, »haastan teidät todistamaan, että minä olin pyytänyt tekemään kourut messingistä ja että minä panen vastalauseen, kun niitä ei ole tehty messingistä. Jos veitsi nyt pysähtyy puolitiehen tai liukuu huonosti, niin se ei ole minun vikani, minä pesen käteni.»

Kahdeksantoista vuosisataa eroitti sen eleen, jonka tohtori teki uuden kojeensa tasokkeella, siitä kädenliikkeestä, jonka Pilatus aikoinaan oli tehnyt palatsinsa parvekkeelta.

Mutta kaikista näistä pikku vastoinkäymisistä huolimatta koje saatiin pystyyn ja kohotessaan se sai eräänlaisen inhimillisen hahmon, joka riemastutti keksijäänsä, mutta pani tohtori Gilbertin värisemään.

Cagliostro pysyi tunteettomana. Tuntui siltä kuin Lorenzan kuoleman jälkeen tämä mies olisi kivettynyt marmoriksi.

Alimpana oli ensimmäinen tasoke, jolle päästiin lyhyitä myllyportaita pitkin.

Tämä tasoke — mestauslava — oli viisitoista jalkaa leveä neliö. Siltä kohosi, vastapäätä portaita ja suunnilleen kymmenen jalan päässä niistä, kaksi yhdensuuntaista, kymmenen tai kahdentoista jalan korkuista pylvästä.

Näihin pylväihin oli uutettu se kuulu kouru, jossa mestari Guidon oli säästellyt messinkiä; sen säästäväisyyden olemme nähneet aiheuttavan ihmisystävällisen tohtori Guillotinin kovaääniset huudahdukset.

Tätä kourua pitkin liukui puolikuunmuotoinen leikkuuterä. Kun sitä kannatteleva jousi päästettiin auki, putosi veitsi vapaasti omalla painollaan. Lisäpainolla se oli tehty sata kertaa raskaammaksi.

Pylväitten väliin oli tehty pieni aukko, johon sopi ihmisen pää. Kun tämän reiän molemmat puupuoliskot lyötiin kiinni, muodostivat ne kuin renkaan kaulan ympärille.

Tavallisen miehen mittaisesta laudasta sommiteltu vipulauta heilahti määrätyllä hetkellä ja heilahtaessaan se joutui itsestään äsken mainitun ikkunan tasalle.

Silläaikaa kun puusepät, mestari Guidon ja tohtori viimeistelivät kojeen kuntoonpanoa, Cagliostron ja Gilbertin keskustellessa kojeen enemmästä tai vähemmästä alkuperäisyydestä — kreivi piti riidanalaisena tohtori Guillotinin keksinnön alkuperäisyyttä huomauttaen hänen kojeensa muistuttavan italialaista mannayaa ja varsinkin Toulousen vanneveistä, jolla marsalkka de Montmorency oli mestattu [»Tässä maakunnassa», sanoo Puységur, »käytetään kahden puupalikan väliin kiinnitettyä vanneveistä; kun mestattavan pää on painettu pölkylle, nykäisee joku nuorasta, veitsi putoaa ja irroittaa ruumiista pään»]— saapui pihalle uusia vieraita, jotka nekin epäilemättä oli kutsuttu olemaan mukana tässä kokeessa.

Heitä oli ensinnäkin meille ennestään tuttu vanhus, joka on esittänyt toimekasta osaa pitkän kertomuksemme vaiheissa. Vaikka häntä vaivasi sairaus, joka pian vei hänet kuolemaan, oli hän virkaveljensä Guillotinin kutsua noudattaen poistunut huoneestaan ja, varhaisesta aamuhetkestä ja huonosta säästä piittaamatta, tullut katsomaan, kuinka kone toimisi.

Hänen seurassaan oli herra Giraud, Pariisin kaupunginarkkitehti, joka sai kiittää hoitamaansa virka-asemaa hänelle tulleesta erikoiskutsusta.

Toiseen ryhmään, joka ei ollut ketään tervehtinyt ja jota kukaan ei ollut tervehtinyt, kuului neljä miestä, kaikki neljä hyvin yksinkertaisissa pukimissa.

Pihalle päästyään nämä neljä miestä olivat heti siirtyneet mahdollisimman etäälle siitä paikasta, missä Cagliostro ja Gilbert seisoivat, ja pysyttelivät sopessaan, nöyrinä, puhellen kuiskaavalla äänellä ja sateesta huolimatta pidellen hattua kädessään.

Se heistä, joka näytti päälliköltä tai jota muut kolme kuuntelivat kunnioittavasti, kun hän puhui heille matalalla äänellä, oli viidenkymmenen tai kahdenkuudetta vuoden ikäinen, kookasvartaloinen, suopeasti hymyilevä ja avomielisen näköinen mies.

Tämä mies oli Charles-Louis Sanson. Hän oli syntynyt helmikuun 15 päivänä 1738. Hän oli nähnyt isänsä teloittavan Damiensin ja ollut apuna, kun isällä oli ollut kunnia katkaista herra de Lally-Tollendalin kaula.

Hänellä oli tavallisessa käytännössä nimityksenään Monsieur de Paris ,
»Pariisin herra».

Muut kolme olivat hänen poikansa, joka myöhemmin sai kunnian auttaa häntä Ludvig XVI:n teloituksessa, ja hänen kaksi apulaistaan.

Monsieur de Parisin, hänen poikansa ja hänen kahden apulaisensa läsnäolo antoi herra Guillotinin koneelle hirvittävän kaunopuheisuuden leiman, se kun todisti, että koe, jonka hän aikoi tehdä, oli saanut hallituksen hyväksymisen, ellei, juuri takuuta.

Tällä hetkellä monsieur de Paris näytti hyvin alakuloiselta. Jos kone, jonka koekäyntiä hänet oli kutsuttu katsomaan, hyväksyttäisiin, menettäisi hänen esiintymisensä kaiken maalauksellisuutensa. Teloittaja ei olisi enää joukon silmissä tuomioenkeli kädessä säkenöivä kalpa; pyöveli olisi vain jonkunlainen vanginvartija, joka nykäisee kuolemannuorasta.

Koska sadetta yhä jatkui, heikompana kenties, mutta sitä tiheämpänä, alkoi tohtori Guillotin pelätä, että ruma sää voisi karkoittaa jonkun hänen katselijakunnastaan, ja kääntyi senvuoksi huomattavimman ryhmän puoleen, sen, johon kuuluivat Cagliostro, Gilbert, tohtori Louis ja arkkitehti Giraud, ja sanoi kuin teatterinjohtaja, joka tuntee yleisön käyvän kärsimättömäksi:

»Hyvät herrat, me odotamme enää vain yhtä henkilöä, tohtori Cabanisia.
Kun hän saapuu, voimme aloittaa.»

Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun pihalle ajoivat kolmannet vaunut, joista astui ulos muuan kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen ikäinen mies, avo-otsainen, älykkään näköinen, vilkaskatseinen tutkijatyyppi.

Hän tervehti jokaista ystävällisesti, kuten sopiikin filosofilääkärin tehdä, meni tarjoamaan kättä Guillotinille, kun tämä korkealta tasokkeelta huudahti:

»Hyvät herrat», sanoi tohtori Guillotin, »koska emme odota enää ketään tulevaksi, voimme nyt aloittaa».

Hän heilautti kättänsä, muuan ovi aukeni ja ulos astui kaksi miestä, yllä eräänlainen harmaa univormu. He kantoivat olkapäillään säkkiä, jonka kankaan alta häämöttivät epäselvästi ihmisruumiin muodot.

Ristikkoikkunoitten taakse ilmestyi valjuja mielipuolenkasvoja. Tylsin silmin he katselivat — heitä ei tietenkään ollut kutsuttu katselijoiksi — tätä odottamatonta ja kaameaa näytelmää, jonka valmisteluja ja tarkoitusta he eivät voineet käsittää.

Saman päivän iltana, joulukuun 24 päivänä, siis jouluaattona, oli
Flora-paviljongissa vastaanotto.

Koska kuningatar ei mielinyt järjestää vastaanottoa luoksensa, otti prinsessa de Lamballe vastaan vieraat hänen puolestaan ja esiintyi emäntänä, kunnes kuningatar saapuisi.

Kuningattaren saavuttua kaikki sujuisi niinkuin iltahetki olisi vietetty Marsan-paviljongissa eikä Flora-paviljongissa.

Päiväsaikaan nuori parooni Isidor de Charny oli palannut Torinosta ja tulonsa jälkeen käynyt heti kuninkaan, sitten kuningattaren puheilla.

Molempien taholta hänet oli otettu vastaan erikoisen ystävällisesti, mutta kuningattarella oli kaksikin syytä korostaa huomaavaisuuttaan.

Ensinnäkin Isidor oli Charnyn veli ja koska Charny itse oli nyt poissa, tunsi kuningatar suurta mielihyvää tavatessaan edes hänen veljensä.

Toisaalta Isidor toi Artoisin kreivin ja prinssi de Condén terveiset, jotka sointuivat liiankin hyvin hänen oman sydämensä kuiskaamiin viesteihin.

Prinssit suosittelivat kuningattarelle markiisi de Favrasin suunnitelmia ja kehottivat häntä käyttämään hyväkseen tuon urhean aatelismiehen uhrautuvaisuutta ja pakenemaan sekä tulemaan heidän pariinsa Torinoon.

Isidor oli saanut sen ohessa tehtäväkseen lausua Favrasille prinssien olevan myötätuntoisia hänen aiheilleen ja että he tekisivät voitavansa sen onnistumiseksi.

Kuningatar viivytti Isidoria luonansa kokonaisen tunnin, kutsui hänet illaksi rouva de Lamballen seurapiiriin ja salli hänen poistua vasta kun tämä pyysi lupaa päästä toimittamaan asiansa markiisi de Favrasille.

Kuningatar ei maininnut mitään varmaa pakohankkeestaan. Mutta hän antoi Isidorin tehtäväksi toistaa Favrasille ja tämän puolisolle, mitä hän oli heille sanonut silloin kun oli ottanut markiisittaren puheilleen ja kun hän oli ilmoittamatta astunut kuninkaan huoneeseen, markiisin ollessa tämän puheilla.

Kuningattaren luota lähdettyään Isidor meni heti tapaamaan markiisi de
Favrasia, joka asui Royale-aukion 21:ssä.

Parooni de Charnyn otti vastaan madame de Favras. Tämä sanoi aluksi, että hänen miehensä oli mennyt ulos. Mutta kun hän kuuli vieraansa nimen, keiden kuninkaallisten henkilöitten puheilla hän oli hetki sitten ollut ja ketkä toiset hän oli tavannut viisi kuusi päivää varemmin, hän tunnusti, että hänen miehensä olikin kotosalla, ja kutsutti hänet huoneeseen.

Markiisi tuli kirkassilmäisenä ja hymyilevänä. Hänelle oli ilmoitettu asiasta suoraan Torinosta, joten hän tiesi, miltä taholta Isidor tuli.

Viesti, jonka kuningatar muun ohessa oli antanut nuoren miehen vietäväksi, teki salavehkeilijän ilon täydelliseksi. Kaikki sujui tosiaankin hänen toivomuksensa mukaan. Hanke kehittyi suurenmoisesti. Tietyt tuhatkaksisataa ratsumiestä olivat kerääntyneet Versaillesiin. Kunkin heistä piti värvätä yksi jalkamies joukkoon, joten saataisiin kokoon kaksituhattaneljäsataa tuhannenkahdensadan asemasta. Neckern, Baillyn ja Lafayetten kolmoismurhan, joka oli suunniteltu suoritettavaksi niiden kolmen miesjoukon toimesta, joista yksi tulisi Pariisiin Roulen, toinen Grenellen ja kolmas Chaillotin tulliportista, annettiin raueta, koska arveltiin riittävän, jos Lafayette toimitettaisiin pois tieltä. Siihen yritykseen taas riittäisi hyvin neljä päättävää, hyvin asestettua miestä. Nämä odottelisivat hänen vaunujaan illalla yhdentoista aikoihin, hetkellä, jolloin Lafayette tavallisesti lähti Tuileries-palatsista. Kaksi miehistä kulkisi kadulla, yksi kummallakin sivulla, toiset kaksi asettuisivat vaunujen eteen. Toinen näistä heiluttaisi kädessään jotakin paperia, viittaisi ajajaa pysäyttämään ja sanoisi, että hänellä olisi jotakin tärkeää ilmoitettavaa kenraalille. Vaunut pysähtyisivät, kenraali kurkistaisi ulos oviaukosta ja siinä samassa hänet ammuttaisiin pistoolilla.

Siinä olikin ainoa huomattavampi ohjelmanmuutos. Kaikki muu kävisi aikaisempien suunnitelmien mukaisesti. Rahaa oli jaeltu, miehet tiesivät tehtävänsä. Kuninkaan tarvitsisi vain sanoa: »hyväksyn», Favras antaisi sovitun merkin ja koko juttu olisi selvitetty.

Muuan seikka oli huolestuttanut Favrasia: kuninkaan ja kuningattaren äänettömyys. Tämän äänettömyyden oli kuningatar nyt katkaissut lähettämällä Isidorin mukana viestinsä, ja vaikka tämän esittämät terveiset markiisi Favrasille ja hänen puolisolleen tuntuivatkin kovin epämääräisiltä, lähtivät ne toki kuninkaallisesta suusta ja olivat sikäli hyvin merkittäviä.

Isidor lupasi vielä samana iltana lausua kuningattarelle ja kuninkaalle markiisin alamaisen tervehdyksen.

Kuten tiedämme, oli nuori parooni lähtenyt Torinoon samana päivänä kuin oli saapunut Pariisiin. Hänellä ei ollut siis nyt muuta asuntoa kuin se huone, missä hänen veljensä asusti Tuileries-palatsissa. Koska tämä veli oli matkoilla, käski hän kreivin palvelijan avata itselleen tämän huoneen.

Häntä ei ollut koskaan esitetty prinsessalle. Tämä ei siis tuntenut häntä. Mutta koska kuningatar oli päivällä maininnut hänestä, nousi prinsessa heti kun airut oli huutanut nuoren paroonin nimen ja viehkeän suloisesti, mikä oli hänelle luonteenomaista, opasti hänet heti kaikkein valituimpaan piiriin.

Kuninkaalliset eivät olleet vielä saapuneet. Monsieur, joka näytti huolestuneelta, puheli nurkassa kahden henkiystävänsä, de la Châtren ja d'Avarayn, kanssa. Kreivi Louis de Narbonne siirtyi ryhmästä toiseen sulavasti kuin mies, joka tuntee liikkuvansa perheen keskuudessa.

Tähän perhetuttujen ryhmään kuului nuoria aatelismiehiä, jotka uhmailivat maastamuuton villitystä. Heitä olivat de Lamethit, jotka saivat monesta hyvästä kiittää kuningatarta ja jotka eivät vielä olleet siirtyneet vastustuspuolueeseen, d'Ambly, aikakauden nero tai häijyläinen, kuinka vain lukija haluaa, de Castries, kreivi Fersen, Suleau, henkevän lehden Apostolien Teot päätoimittaja, kaikki jalosydämisiä, mutta pikapäisiä miehiä, toiset suorastaan hullunrohkeita.

Isidor ei tuntenut ainoatakaan näistä nuorista miehistä. Mutta hänen hyvin tunnettu nimensä ja se erikoinen suopeus, jota prinsessa oli suvainnut osoittaa häntä tervehtiessään, vaikuttivat, että kaikki ojensivat hänelle kätensä.

Hänhän toi sitäpaitsi vereksiä uutisia siitä toisesta Ranskasta, joka eli ulkomailla. Jokaisella oli sukulainen tai ystävä prinssien hovissa. Isidor oli nähnyt koko sen maailman, hän oli kuin toinen sanomalehti.

Suleau kannatteli keskustelua ja kaikki nauroivat äänekkäästi. Suleau oli ollut päivällä kansalliskokouksen istunnossa. Guillotin oli noussut puhumaan, oli kiitellyt keksimänsä koneen lempeää toimintaa, maininnut, kuinka suurenmoisesti saman päivän aamulla suoritettu koe oli onnistunut, ja pyytänyt, että hänelle suotaisiin kunnia korvata keksinnöllään kaikki kuoleman kojeet — teiliratas, hirsipuu, polttorovio, silpominen — jotka jatkuvasti olivat kauhistuttaneet Grève-toria.

Kansalliskokous, jota tämän uuden koneen sametinpehmeys oli hurmannut, oli ollut valmis hyväksymään sen.

Suleau oli sepittänyt kansalliskokouksesta, tohtori Guillotinista ja hänen koneestaan Exaudet-menuetin säveleeseen sovitetun laulun, joka julkaistaisiin hänen lehtensä seuraavan päivän numerossa.

Tämä laulu, jota hän hyräili ympäröivälle iloiselle joukolle, herätti niin kovaäänisen naurun, että kuningas, joka paraikaa saapui kuningattaren seurassa, kuuli sen jo eteisessä ja koska hän — kuningas-parka! — ei enää useinkaan nauranut, päätti hän tiedustella, mikä näinä surullisina aikoina voi aiheuttaa moisen iloisen mielialan.

On sanomattakin selvää, että airueen ilmoitettua kuninkaan saapuneen ja toisen ilmoitettua kuningattaren tulleen tyrehti kuiskailu, keskustelu ja nauru kuin taikaiskusta ja vaihtui kunnioittavaksi hiljaisuudeksi.

Mitä enemmän vallankumouksen henki julkisesti riisti kuninkuudelta arvovaltaa, sitä enemmän — se täytyy myöntää — kasvoi yksityisesti todellisissa kuningasmielisissä kunnioitus, jolle antoivat uutta voimaa kuningasparia kohdanneet vastoinkäymiset. Vuosi 89 näki syvää kiittämättömyyttä, vuosi 93 näki mitä ylevintä uhrautuvaisuutta.

Monsieur meni kuningasta vastaan häntä kunnioittavasti tervehtiäkseen ja sanoi kumartaen:

»Veljeni, emmeköhän voisi, te, kuningatar, minä ja joku läheisimmistä ystävistänne, järjestää jotakin erikoispeliä, jotta whistin turvin saisimme hieman keskustella luottamuksellisesti?»

Monsieur lähestyi Marie-Antoinettea, jolle Charny paraikaa esitti kunniatervehdystään sanoen hyvin hiljaa:

»Madame, olen tavannut markiisi de Favrasin ja minulla on esitettävänä teidän majesteetillenne mitä tähdellisimpiä uutisia.»

»Rakas sisareni», virkkoi Monsieur, »kuningas haluaa neljän miehen whistipeliâ. Me asetumme kuninkaan kanssa teitä vastaan ja hän antaa teidän valita puoluelaisenne.»

»Hyvä on», vastasi kuningatar, joka aavisti, että whistipeli oli vain veruke, »olen jo valinnut. Herra parooni de Charny, tulkaa te neljänneksi. Pelatessamme voitte kertoa Torinoa koskevat uutisenne.»

»Niin tulen, monseigneur. Torinosta palattuani olen käväissyt Royale-aukiolla ja tavannut siellä miehen, joka on kuninkaan, kuningattaren ja teidän korkeutenne harras ystävä.»

Monsieur punastui, rykäisi ja poistui. Hän oli vehkeilevä, arka luonne; paroonin suora, täsmällinen esiintyminen kiusasi häntä.

Hän loi silmäyksen de la Châtreen, joka lähestyi häntä, kuiskasi tälle joitakin ohjeita, minkä jälkeen de la Châtre poistui.

Sillaikaa kuningas tervehti aatelismiehiä ja niitä harvoja naisia, jotka yhä nähtiin Tuileriein seurapiirissä, ja otti vastaan heidän kunnianosoituksensa.

Kuningatar meni tarttumaan hänen käsivarteensa ja vei hänet pelipöydän ääreen.

»Ahaa, herra de Charny», sanoi hän, »veljenne poissaollessa te tulette neljänneksi. Se sopii mainiosti, olkaa tervetullut.»

Ja kädenliikkeellä hän kehoitti kuningatarta istuutumaan, istuutui sitten itsekin ja Monsieur hänen jälkeensä.

Kuningatar puolestaan teki Isidorille kehoittavan kädenliikkeen ja nuori parooni asettui paikalleen viimeisenä.

Madame Elisabeth polvistui kuninkaan takana olevalle kahden istuttavalle sohvalle ja nojasi molemmin käsivarsin nojatuolinsa selkään.

Pelattiin pari kolme vuoroa puhumatta muuta kuin peliin kuuluvat välttämättömät sanat.

Sitten, yhä pelaten ja huomattuaan, että muu seurapiiri oli kunnioittavasti loitonnut kuninkaallisten pöydästä, kuningatar sanoi Monsieurille:

»Hän sanoi teille, että Artoisin kreivi ja prinssi de Condé olivat hartaasti kehoittaneet meitä tulemaan heidän pariinsa?»

»Veljeni», kuiskasi madame Elisabeth enkelimäisen suloisesti, »kuunnelkaa, olkaa hyvä».

»Minä hartaammin kuin kukaan muu, rakas Ludvig, sillä enemmän kuin kukaan toinen minä rakastan teitä ja olen huolissani.»

»Mainitsin lisäksi», uskalsi Isidor huomauttaa, »että tulin
Royale-aukion kautta ja viivyin hetken aikaa kahdessakymmenessäyhdessä».

»Kahdessakymmenessäyhdessä, sire», vastasi Isidor, »asuu muuan aatelismies, teidän majesteettinne ja meidän kaikkien harras ystävä, joka on valmis kuolemaan teidän kuten meidän kaikkien puolesta ja joka meitä muita toimekkaampana on laatinut erään suunnitelman».

»Jos minä onnettomuudekseni pahoitan kuninkaan mieltä kertomalla hänen majesteetilleen mitä tiedän siitä suunnitelmasta, niin minä vaikenen heti.»

»Ei, ei, herra parooni», ehätti kuningatar sanomaan, »puhukaa vain. Liiankin monet laativat suunnitelmia meitä vastaan. Meidän täytyy toki oppia tuntemaan ne, jotka laativat suunnitelmia hyväksemme, jotta antaessamme anteeksi vihollisille osaisimme kiittää ystäviä. Herra parooni, kuka on se aatelismies?»

»Ah, hänet me tunnemmekin. Ja te luotatte hänen uhrautuvaan mieleensä, herra parooni?»

»Hänen uhrautuvaan mieleensä, kyllä, madame. Enkä minä ainoastaan luota, olen siitä varma.»

»Sydän arvostelee sydämen mukaan, sire. Minä vastaan markiisi de Favrasin alttiudesta. Hänen suunnitelmansa kelpoisuus ja sen mahdollisuus onnistua, ah, se on toinen juttu! Olen liian nuori ja koska kysymyksessä on kuninkaan ja kuningattaren pelastus, olen kyllin järkevä uskaltaakseni lausua siitä omaa käsitystäni.»

»Madame, se on toteutettavissa, ja jos kuningas suvaitsee lausua yhden sanan, tehdä myöntävän merkin, on hän huomenna tähän samaan aikaan Péronnessa.»

Kuningas oli vaiti. Monsieur rutisteli herttasotamies-parkaa, joka ei voinut auttaa asiaa.

»Minä sanoin, että kuninkaan tarvitsee vain lausua sana, tehdä vain myöntävä kädenliike ja markiisi de Favrasin toimenpiteitten avulla hän on neljänkolmatta tunnin perästä turvassa uskollisessa Péronnessaan.»

»No, veljeni», virkkoi Monsieur, »eikö paroonin ehdotus tunnu houkuttelevalta?»

Kuningas kääntyi äkkiä Monsieuriin päin, loi häneen tutkivan silmäyksen ja sanoi:

Monsieurin hahmo muuttui, hänen poskensa värähtelivät, sillä hän ei kyennyt masentamaan mielenliikutustaan.

»Te juuri, veljeni», sanoi Ludvig XVI, »minä kysyn teiltä, joka aina kehoitatte minua lähtemään Ranskasta: 'lähdettekö kanssani, jos minä lähden?'»

»Mutta», sopersi Monsieur, »minä en aavistanut, en ole tehnyt minkäänlaisia valmistuksia…»

»Mitä, ettekö ole aavistanut», ihmetteli kuningas, »ja te kuitenkin olette rahoittanut herra de Favrasin! Ette ole tehnyt minkäänlaisia valmistuksia ja kuitenkin tiedätte hetkelleen, milloin salahanke on aiottu toteuttaa!»

»Niin, salahanke… sillä se on salahanke, vieläpä niin ilmeinen, että jos se paljastuu ennen aikojaan, niin herra de Favras vangitaan, pannaan Châteletiin ja tuomitaan kuolemaan — ellette vaikutusvallallanne ja rahalla saa häntä pelastetuksi, kuten me pelastimme herra de Besenvalin.»

»Mutta jos kuningas on pelastanut herra de Besenvalin, pelastaa hän myöskin herra de Favrasin.»

»En, sillä mitä olen voinut tehdä yhden hyväksi, en ehkä voikaan enää tehdä toisen hyväksi. Herra de Besenval oli sitäpaitsi minun mieheni, kuten herra de Favras on teidän. Kukin pelastakoon omansa, veljeni, ja siten kumpikin meistä täyttää velvollisuutensa.»

»Sire, hyväksytte tai epäätte, mutta teidän on annettava herra de
Favrasille vastaus.»

»Vastatkoon», sanoi Ludvig XVI irroittaen takkinsa kuningattaren kädestä, »vastatkoon, ettei kuningas voi sallia, että hänet ryöstetään».

»Se merkitsee», virkkoi Monsieur, »että jos markiisi de Favras ryöstää kuninkaan vastoin hänen lupaansa, on se hyvin tervetullutta — edellyttämällä tietysti, että yritys onnistuu, sillä ken ei onnistu, on tomppeli ja politiikassa tomppelit ansaitsevat kaksinkertaisen rangaistuksen.»

»Herra parooni», sanoi kuningatar, »rientäkää hetkeäkään aikailematta vielä tänä iltana herra de Favrasin luokse ja toistakaa hänelle kuninkaan omat sanat: 'Kuningas ei voi sallia, että hänet ryöstetään.' Joko hän ymmärtää ne ilman muuta tai te selitätte ne hänelle. Menkää.»

Parooni, joka vallan oikein piti kuninkaan vastausta ja kuningattaren kehoitusta kaksinkertaisena suostumuksena, otti hattunsa, poistui salongista, hypähti kadulla ajuriin ja huusi kuskille:

XII

Mitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Taverneyn linnassa kaksikymmentä vuotta takaperin

Noustuaan pelipöydästä kuningas suuntasi askelensa niitä nuoria miehiä kohden, joiden iloinen nauru oli herättänyt hänen huomiotaan jo ennenkuin hän oli astunut saliin.

»No, hyvät herrat», sanoi hän, »onko kuningas siis niin onneton, että alakuloisuus kulkee hänen mukanaan?»

»Iloisuutenne oli rajaton ja naurunne raikuva, kun kuningatar ja minä tulimme taloon.»

»Hyvä Charles», keskeytti kuningas, »kun te sunnuntaisin tai torstaisin pääsitte lomalle ja minä kutsutin teidät Versaillesiin virkistymään, herkesittekö nauramasta, kun minä olin siellä? Sanoin äsken: 'Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!' Minä sanon nyt: 'Onnellisia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa nauretaan!'»

»Sire», sanoi de Castries, »asianlaita on sellainen, että iloisuutemme aihe ei kenties tunnu teidän majesteetistanne kaikkein koomillisimmalta».

»Sire», sanoi Suleau ja astui esille, »minä antaudun syyllisenä teidän majesteetillenne».

»Ah, tekö, herra Suleau! Olen lukenut Apostolien Tekojen eilisen numeron. Varokaa, varokaa!»

»Te olette hieman liian kuningasmielinen. Voitte joutua ikäviin rettelöihin neiti Théroignen rakastajan kanssa.»

»Sire, minä luulen, että hänen mielestään vallankumouksemme ei edisty kyllin nopeasti ja että hän on mennyt yllyttämään Brabantin vallankumousta. Teidän majesteettinne tietää kai, että…»

»Ohoh, hyvät herrat! Teitte oikein, kun muutuitte vakaviksi minut huomatessanne. Minä en voi sallia, että minun luonani nauretaan kansalliskokoukselle. Enhän minä tosin», lisäsi kuningas kuin perääntyen, »nyt ole kotonani, vaan prinsessa Lamballen luona. Ja siksi, nauramatta ollenkaan tai nauraen hiljaa, te voitte sanoa minulle, mikä sai teidät nauramaan niin kovaa.»

»Kuningas tietää, mistä asiasta tänään keskusteltiin kansalliskokouksessa koko istunnon aika?»

»Tiedän, ja se kysymys oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Eikö ollut kysymys uudesta koneesta, jolla rikolliset mestataan?»

»Ja jonka tohtori Guillotin on tarjonnut kansalle… siitä juuri, sire», vastasi Suleau.

»Vai niin, herra Suleau, ja te teette pilkkaa herra Guillotinista, ihmisystävästä? Taidatte vallan unohtaa, että minäkin olen ihmisystävä.»

»Oh, sire, minun käsittääkseni on ero ihmisystävällä ja ihmisystävällä. Ranskan kansan etunenässä esimerkiksi on ihmisystävä, joka on poistanut tutkintokidutuksen. Häntä me kunnioitamme ja ylistämme, teemme enemmänkin, me rakastamme häntä, sire.»

»Mutta», jatkoi Suleau, »on toisia, joilla lääkärinä on tuhansia toinen toistaan suorempia tai epäsuorempia keinoja poistaakseen sairaat elämästä ja jotka nyt keksivät keinoja, kuinka saisivat terveet kuolemaan. Ah, sire, pyydän teidän majesteettianne luovuttamaan heidät minulle!»

»Entä mitä teette heille, herra Suleau? Katkaisetteko heidän kaulansa kivuttomasti ?» kysyi kuningas viitaten tohtori Guillotinin esittämään väitteeseen. »Annatteko heidän tuntea niskassaan kevyttä raikkautta ?»

»Sire, sitä minä heille toivon», sanoi Suleau, »mutta sitä en heille lupaa».

»Niin, sire. Minun mielestäni on ihan paikallaan, että uusien koneitten keksijät itse ensin koettelevat niitä. Minä en suuriakaan sääli mestari Aubriotia, joka koetteli Bastiljin muurien vahvuutta, enkä messire Enguerrand de Marignytä, joka sai joululahjaksi Montfauconin hirsipuun. Valitettavasti minulla ei ole kunniaa olla kuningas, onneksi minulla ei ole kunniaa olla tuomari, on siis todennäköistä, että minun täytyy kunnioitettavan Guillotinin suhteen pysyä siinä, mitä hänelle lupaan, ja siinä, mitä olen jo alkanut tehdä.»

»Mieleeni on juolahtanut, sire, että tuon ihmisyyden suuren hyväntekijän täytyy saada palkkio hyvästä teostaan. Niinpä huomenna siinä Apostolien Tekojen numerossa, joka painetaan tänä yönä, toimitetaan ristiäiset. On oikein, että tohtori Guillotinin tytär, jonka isä on julkisesti tunnustanut omakseen kansalliskokouksen edessä, saa nimekseen neiti Guillotine.»

»Ja», lisäsi Charles de Lameth, »koska häitä ja ristiäisiä ei voi laulutta viettää, on herra Suleau tehnyt kummitytöstään kaksikin laulua».

»Entä mihin säveleeseen olette laulunne sovittanut? Minun mielestäni sopii siihen vain sävel De profundis .»

»Hyi, toki, sire! Teidän majesteettinne siis unohtaa sen mielihyvän, jota saa tuta, kun herra Guillotinin tytär katkaisee kaulan; portin edustalle muodostuu varmasti jono. Ei, sire, toinen lauluistani on saanut kuosiin tulleen sävelen, Exaudet -menuetin nuotin, ja toista lauletaan sekasävelten mukaan, sillä se on potpourri.»

»Minä en ole kansalliskokous», vastasi hän, »yrittääkseni rajoittaa kuninkaan valtaa. Minä olen hänen majesteettinsa uskollinen alamainen ja minun mielestäni kuningas voi tehdä kaikki mitä haluaa.»

Ja niin hän lauloi puoliääneen, Exatidet -menuetin sävelen mukaan, laulunsa. Nuorten miesten nauru yltyi. Ja vaikka tämä kaikki ei kuninkaasta tuntunut kovinkaan huvittavalta, ei hän mielinyt ilmaista mielenliikutustaan, joka vastoin hänen tahtoaan kouristi hänen sydäntään.

»No niin, hyvät herrat», virkkoi kuningas, »te nauratte, mutta jospa tämä tohtori Guillotinin kone hyvinkin säästää poloisilta kuolemaantuomituilta hirveät kärsimykset! Mitä yhteiskunta haluaa, vaatiessaan rikollisen kuolemaa? Yksilön puhdasta ja yksinkertaista alistumista. Jos tähän alistumiseen liittyy tuskia, kuten on laita teilausta, silpomista sovellutettaessa, silloin ei harjoiteta oikeutta.»

»Mutta, sire», huomautti Suleau, »kuka sanoo teidän majesteetillenne, että tuska lakkaa, kun pää irroitetaan ruumiista? Kuka takaa, ettei elämä jatku molemmissa typistetyissä ruumiinosissa ja ettei kuoleva kärsi kaksinkertaisia tuskia tietäessään tämän kaksinaisuuden?»

»Siitä kysymyksestä väitelkööt ammattimiehet», sanoi kuningas. »Mikäli tiedän, on Bicêtressâ kokeiltu tällä koneella, vieläpä tänä aamuna. Oliko kukaan teistä mukana tässä kokeessa?»

Kuningas kääntyi ja huomasi Gilbertin, joka oli saapunut keskustelun aikana, lähestynyt miesryhmää kunnioittavasti ja oltuaan tähän saakka vaiti vastasi nyt kuninkaan kysymykseen.

»Ah, tekö se olettekin, tohtori!» sanoi kuningas hätkähtäen. »Olitteko te Bicêtressâ?»

»Kaksi ensimmäistä yritystä suurenmoisesti, mutta kolmannessa, vaikka niskanikamat katkesivatkin, täytyi pää irroittaa puukolla.»

»Mitä, sire», sanoi Charles de Lameth puhuen ilmeisesti kaikkien toisten kuten omassakin nimessään, »onko tänä aamuna mestattu kolme ihmistä?»

»On, hyvät herrat», vastasi kuningas, »mutta ne kolme miestä olivat Hotel-Dieun sairaalan ruumishuoneesta. Mikä on teidän ajatuksenne, herra Gilbert?»

»Sire, se on ilmeinen edistysaskel kaikkien tähän saakka keksittyjen saman lajin koneitten rinnalla. Mutta kolmannelle ruumiille sattunut onnettomuus todistaa, että tämäkin kone kaipaa täydennystä.»

Gilbert yritti parhaansa mukaan selittää, mutta kun kuningas tohtorin esityksestä ei voinut saada tarkkaa kuvaa koneesta, sanoi hän:

»Tulkaa, tulkaa, tohtori, tuolla pöydällä on kyniä, mustetta ja paperia… Toivottavasti osaatte piirtää?»

Ja kun nuoret miehet, kunnioituksen pidättäminä, eivät uskaltaneet seurata kuningasta kehoitusta saamatta, sanoi Ludvig XVI:

»Oh, tulkaa, tulkaa, herrat, nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia koko ihmiskunnalle.»

»Ja kuka tietää», virkkoi Suleau puoliääneen, »kuka tietää, kelle meistä on säädetty kunnia joutua neiti Guillotinen puolisoksi. Hyvät herrat, käykäämme tutustumaan tulevaan morsiameemme.»

Kaikki seurasivat kuningasta ja Gilbertiä sekä ryhmittyivät pöydän ympärille, jonka ääreen kuninkaan kehoituksesta Gilbert istuutui voidakseen paremmin piirtää.

Gilbert alkoi tehdä luonnosta koneesta, ja kuningas tarkkasi jokaista viivaa tavattoman huolellisesti.

Mitään ei puuttunut piirroksesta. Siinä oli lava, lyhyet portaat, molemmat patsaat, vipulauta, pikku ikkuna ja puolikuun muotoinen terä.

Gilbert oli lopettamassa viimeistä vetoa, kun kuningas keskeytti hänen työnsä.

»Hitossa!» huudahti hän. »Eipä kumma, että koe epäonnistui, varsinkin kolmannella kerralla.»

»Se riippuu leikkuuterän muodosta», sanoi Ludvig XVI. »Ei osoita mekaanikon järkeä, kun tekee esineen, jonka on määrä katkaista vastustuskelpoinen esine, puolikuun muotoiseksi.»

»Odottakaa, odottakaa», virkkoi Ludvig XVI, jonka oli vallannut konerakentajan into, »rauta on muovailtava vinosärmäiseksi, näin, kas tällaiseksi… ja minä takaan, että sillä voi katkaista viisikolmatta kaulaa yhteen menoon eikä terä tee tenää ainoassakaan.»

Hän oli tuskin lopettanut lauseensa, kun vihlova huuto, kauhun, miltei tuskan huuto kajahti hänen olkansa takaa.

Hän kääntyi nopeasti ja huomasi kuningattaren kalpeana, horjahdellen, tolkuttomana vaipuvan Gilbertin syliin..

Kuten muita oli kuningatartakin uteliaisuus kiihoittanut ja hän oli lähestynyt pöytää. Kumarruttuaan kuninkaan tuolin yli hän oli nähnyt puolisonsa olkapään takaa, juuri kun kuningas korjaili koneen pääosaa, saman kammottavan koneen, jonka Cagliostro oli hänelle näyttänyt kaksikymmentä vuotta takaperin Taverney-Maison-Rougen linnassa. [Kts. Lääkärin muistelmia , 15 luku. — Suom.]

Tämän nähdessään hän ei ollut kyennyt muuta kuin päästämään kauhean parahduksen. Elämä pakeni hänestä ikäänkuin tuo kohtalokas kone olisi jo käsitellyt häntä, ja kuten jo mainitsimme, hän vaipui pyörtyneenä Gilbertin syliin.

XIII

Ymmärtää helposti, että tällaisen tapauksen jälkeen iltaseurustelu itsestään keskeytyi.

Vaikkei kukaan voinut arvata kuningattaren pyörtymisen syytä, pysyi itse tapaus tosiseikkana.

Nähdessään Gilbertin aloittaman ja kuninkaan korjaileman piirroksen oli kuningatar parahtanut ja pyörtynyt.

Sellainen huhu kierteli kutsuvierasten joukossa, ja kaikki, jotka eivät kuuluneet perheeseen tai eivät olleet edes läheisiä ystäviä, poistuivat.

Madame de Lamballe ei ollut suostunut siihen, että kuningatar vietäisiin kotiinsa. Se olisi ollutkin vaikeaa, prinsessa kun asui Flora-paviljongissa ja kuningatar Marsan-paviljongissa, joten siirtomatkaa olisi tullut koko palatsin pituus.

Kuninkaallinen sairas oli senvuoksi kannettu prinsessan makuuhuoneeseen ja pantu pitkälle leposohvalle. Naisille ominainen vaisto oli sanonut prinsessalle, että tähän tapaukseen kätkeytyi jokin synkkä salaisuus, ja hän oli karkoittanut kaikki, yksinpä kuninkaankin, sairaan lähettyviltä ja seisoi nyt leposohvan päässä hellän huolestunein ilmein odottaen, että Gilbertin hoito saisi kuningattaren palaamaan tajuihinsa.

Tuon tuostakin hän tiedusteli kuningattaren tilaa tohtorilta, joka itsekin kykenemättömänä kiirehtimään elämän palaamista voi rauhoittaa prinsessaa vain tavanomaisilla vakuutteluilla.

Nais-poloisen koko hermosto tuntui tosiaankin saaneen niin ankaran iskun, että hajusuolan käyttö ja ohimohieronta etikalla näyttivät aluksi ihan tuloksettomilta. Mutta vihdoin käsien ja jalkojen heikko nytkähtely todisti, että tajunta oli palaamassa. Kuningatar käänsi raukeasti päänsä oikealta vasemmalle kuin tuskallisesta unesta heräävä, huoahti syvään ja avasi silmänsä.

Mutta oli ilmeistä, että hänessä heräsi elämä aikaisemmin kuin järki. Jonkun tovin hän silmäili ympärilleen sekavin katsein kuin henkilö, joka ei tiedä, missä hän on ja mitä hänelle on tapahtunut. Mutta pian kevyt värähdys puistatti koko hänen ruumistaan. Häneltä pääsi heikko huudahdus ja hän nosti käden silmilleen kuin päästäkseen näkemästä jonkun hirveän esineen.

Kohtaus oli ohi. Gilbert, joka arvasi hyvin, että kohtauksen oli aiheuttanut yksinomaan henkinen syy, ja tiesi, kuinka vähän lääketiede pystyy sellaisia ilmiöitä parantamaan, aikoi jo poistua, kun kuningatar, joka kuin sisäisin silmin oli huomannut hänen aikeensa, ojensi kätensä ennenkuin Gilbert ehti astua askeltakaan, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi äänellä, joka oli yhtä hermostunut kuin sitä seurannut kädenliikekin:

Gilbert pysähtyi kummastuneena. Hän tiesi hyvin, kuinka niukka oli kuningattaren myötätunto häntä kohtaan, mutta toisaalta hän oli huomannut sen omituisen, miltei magneettisen vaikutusvallan, joka hänellä oli kuningattareen.

»Olen kuningattaren määrättävissä», vastasi hän, »mutta minä arvelin, että olisi paikallaan mennä rauhoittamaan kuninkaan ja toisten vierassaliin jääneitten henkilöitten huolestunutta mieltä, ja jos teidän majesteettinne sallii…»

»Thérèse», sanoi kuningatar prinsessa de Lamballelle, »mene ilmoittamaan kuninkaalle, että olen toipunut ennalleni ja pidä huoli, ettei minua häiritä. Minä haluan keskustella tohtori Gilbertin kanssa.»

Prinsessa totteli. Hänen luonteensa kuten kasvojensakin vallitsevana piirteenä oli alistuva lempeys.

Kyynärpäihinsä nojaten kuningatar saattoi häntä katseillaan ja odotti jonkun tovin, ikäänkuin haluten antaa hänelle aikaa suorittaa tehtävänsä. Huomatessaan sitten, että tämä tehtävä oli suoritettu loppuun madame de Lamballen valppauden avulla, ja tietäen nyt saavansa häiriintymättä jutella tohtorin kanssa hän kääntyi tämän puoleen, silmäili häntä tutkivasti ja aloitti:

»Herra tohtori, eikö teitä kummastuta, että sattuma tuo teidät lähelleni aina kun elämässäni tapahtuu jokin ruumiillinen tai henkinen käännekohta?»

»Ah, madame», vastasi Gilbert, »en tiedä, tuleeko minun kiittää vai soimata sitä sattumaa».

»Koska minä osaan lukea ihmissydäntä kyllin hyvin tajutakseni, ettei minun tule kiittää haluanne eikä tahtoanne tästä minulle kunniaa tuottavasta tapaamisesta.»

»Minähän puhuinkin sattumasta… Tiedätte minun harrastavan suoruutta. Ja kuitenkin, tohtori, niissä viimeksi sattuneissa tilanteissa, jolloin olemme joutuneet kosketuksiin toistemme kanssa, te olette osoittanut minulle todellista uhrautuvaa mieltä. Minä en unohda sitä ja minä kiitän teitä siitä.»

»Minäkin olen kasvojentuntija», sanoi hän. »Tiedättekö, mitä vastasitte minulle lausumatta sanaakaan?»

»Madame», virkkoi Gilbert, »olen tuiki pahoillani, jos äänettömyyteni vaikutti vähemmän kunnioittavalta kuin sanat»..

»Te vastasitte minulle: 'Hyvä on, olette kiittänyt minua, se asia on nyt järjestetty, siirtykäämme toiseen.'»

»Olen ainakin osoittanut halua, että hänen, majesteettinsa panisi alttiuteni koetukselle, joka sallisi sen tulla esille tehokkaammalla tavalla kuin tähän saakka on ollut laita. Siitä johtuu se, sanoisinko, kaipaava kärsimättömyys, jonka kuningatar kenties huomasi ilmeessäni.»

»Herra Gilbert», sanoi kuningatar silmäten tohtoria tutkivasti, »olette ylevä mies ja minä pyydän teiltä suoraan anteeksi. Minulla oli ennakkoluuloja teitä vastaan, niitä ennakkoluuloja ei ole enää.»

»Teidän majesteettinne sallikoon minun kiittää kaikesta sydämestäni, ei siitä kohteliaisuudesta, jota suvaitsette minulle osoittaa, vaan siitä luottamuksesta, jolla haluatte minuun tästedes suhtautua.»

»Tohtori», jatkoi kuningatar ikäänkuin se, mitä hän aikoi sanoa, liittyisi luontevasti hänen äskeisiin sanoihinsa, »mitä arvelette tästä kohtauksestani?»

»Madame», vastasi Gilbert, »olen tosiseikkojen mies, tiedemies. Olkaa ystävällinen ja esittää kysymyksenne määritellymmin.»

»Kysyn teiltä, tohtori, arveletteko, että pyörtymisen, josta nyt olen toipunut, aiheutti jokin niistä hermokohtauksista, joihin poloiset naiset heikon ruumiinrakenteensa vuoksi ovat alttiita, vai epäilettekö syyn olevan vakavampaa laatua?»

»Minä vastaan teidän majesteetillenne, ettei Maria Teresian tytär eikä nainen, jonka olen nähnyt niin tyynenä ja rohkeana lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä, ole tavallisia naisia eikä siis voi joutua niiden kohtausten uhriksi, jotka ahdistelevat tavallisia naisia.»

»Tiede kieltää kaikki ilmiöt, jotka pyrkivät kumoamaan asioiden aineellisen muodon. Ja kuitenkin on tosiseikkoja, jotka todistavat tieteen erehtyvän.»

»Minä uskon, että korkein kaitselmus on meidän onneksemme peittänyt tulevaisuutemme läpäisemättömällä verholla. Jotkut nerot, jotka ovat luonnolta saaneet tavattoman, matemaattisen vaiston, voivat menneisyyteen syvästi perehtyneinä kohottaa tämän verhon nurkkaa ja paljastaa, kuin usvan takaa tulevia asioita. Mutta he ovat harvinaisia poikkeuksia ja sen jälkeen kun uskonto on tuhonnut sallimusopin, filosofia pannut rajat uskolle, ovat nämä profeetat menettäneet kolme neljännestä taikavoimastaan. Ja kuitenkin…» lisäsi Gilbert.

»Ja kuitenkin?» toisti kuningatar huomatessaan hänen pysähtyvän kuin miettimään.

»Ja kuitenkin, madame», jatkoi Gilbert ja näytti jännittävän kaikki voimansa pohtiakseen kysymyksiä, jotka hänen järkensä karkoitti epäilyksen alueelle, »ja kuitenkin on muuan mies…»

»Muuan mies?» sanoi kuningatar, joka kuunteli henkeä salpaavan jännittyneenä Gilbertin sanoja.

»Muuan mies on toisinaan eittämättömillä tosiseikoilla saanut kaikki älyni laatimat todistelut huojumaan.»

»En uskalla mainita hänen nimeään teidän majesteetillenne.» »Se mies… on teidän opetusmestarinne, eikö totta, tohtori?

Mies kaikkivaltias, mies kuolematon, jumalainen Cagliostro!» »Madame, minun ainoa, ehdoton, todellinen opetusmestarini on luonto. Cagliostro on vain pelastajani. Rintani oli luoti puhkaissut, olin vuodattanut vereni kuiviin haavasta, jota parikymmentä vuotta myöhemmin lääkärinä pidän parantumattomana, mutta hän teki minut terveeksi parissa päivässä voiteella, jonka kokoomuksesta en ole päässyt selville. Siitä johtuu kiitollisuuteni, tekisi mieli sanoa ihailuni.»

»Omituisia, uskomattomia ennustuksia, madame. Se mies liikkuu nykyisyydessä niin varmasti, että voi uskoa hänen tuntevan myöskin tulevia asioita.»

»Jos siis hän olisi ennustanut teille jotakin, uskoisitte hänen sanoihinsa?»

»Jos hän olisi ennustanut teille ennenaikaisen, hirveän, häpeällisen kuoleman, valmistautuisitte siihen kuolemaan?»

»Kyllä, madame», vastasi Gilbert silmäten tutkivasti kuningatarta, »kun ensin olisin kaikin mahdollisin keinoin koettanut välttää sitä».

»Välttää? Ei, tohtori, ei! Minä tiedän hyvin, että olen kuolemaantuomittu», sanoi kuningatar. »Tämä vallankumous on kuilu, johon valtaistuin suistuu. Tämä kansa on leijona, joka nielee minut.»

»Ah, madame», sanoi Gilbert, »te voitte, jos tahdotte, saada tuon kauhistuttavan leijonan makaamaan jalkojenne juuressa karitsan lailla!»

»Ettekö ole nähnyt sitä Tuileries-palatsissa? Se on kuin valtameri, joka pieksää taukoamatta sen kulkua ehkäisevää kalliota, kunnes tämä murenee, ja joka hyväilee kuin hellä hoitaja laivaa, joka uskoutuu sen kuljetettavaksi.»

»Tohtori, ammoin sitten on kaikki siteet katkottu tämän kansan ja minun välilläni.»

»Koska ette tunne toisianne perinpohjin. Heretkää olemasta sen kuningatar, muuttukaa sen äidiksi. Unohtakaa olevanne Maria Teresian, vanhan vihollisemme, tytär ja Josef toisen, valeystävämme, sisar. Olkaa ranskatar ja te saatte kuulla kansanne äänen kohoavan teitä siunaamaan ja te näette kansanne käsivarren kurkottautuvan teitä hyväilemään.»

»Niin, niin, tiedän tuon… se siunasi eilen, se hyväilee tänään ja huomenna se tukahduttaa juuri ne, joita se on siunannut ja hyväillyt.»

»Koska se tuntee, että juuri niissä asustaa sen tahtoa vastustava voima ja viha, joka epää sen rakkauden.»

»Ja tietääkö se itsekään, mitä se rakastaa tai vihaa, se kansa, tuhoova luonnonvoima, luonnonvoima, joka tuhoo kuin tuuli, vesi ja tuli ja jolla on kaikki naisen oikut?»

»Koska te katselette sitä pinnalta kuten valtamerta katsellaan jyrkältä rantatörmältä, koska se näennäisesti järjettömänä vyöryessään eteenpäin ja loitotessaan pärskyttää vaahtonsa teidän jalkoihinne ja peittää teidät valittelullaan, jota te arvelette karjunnaksi. Mutta kansaa ei tule katsella siltä kannalta. Sitä täytyy pitää suurille vesille rakentelevan pyhän hengen kannattelemana kansana, sitä tulee katsella, kuten Jumalakin katselee, kansana, joka vaeltaa kohti sopusointua ja joka murskaa kaikki tämän päämäärän tiellä olevat esteet. Te olette ranskalaisten kuningatar, madame, ettekä te tiedä, mitä tällä hetkellä Ranskassa tapahtuu. Kohottakaa huntunne, madame, älkää pitäkö sitä alhaalla ja te saatte ihailla sen sijaan että nyt pelkäätte.»

»Mitä minä siis saan nähdä niin kaunista, niin suurenmoista, niin häikäisevää?»

»Te saatte nähdä uuden maailman versovan vanhan raunioista, te näette Ranskan kehdon soljuvan, kuten muinen Mooseksen kätkyen, virralla, joka on Niiliä, Välimerta, Atlanttia leveämpi… Jumala kulkuasi ohjatkoon, oi kätkyt! Jumala sinua varjelkoon, oi Ranska!»

Ja niin vähän intomielinen kuin olikin, Gilbert kohotti kätensä ja loi katseensa taivasta kohden.

Kuningatar silmäili häntä ihmetellen. Hän ei ymmärtänyt. »Ja missä se kätkyt tapaa rannan?» kysyi kuningatar. »Kansalliskokouksessako, kiistelijöitten, hävittäjien, tasa-arvoisuutta harrastelevien kokouksessa? Vanhan Ranskanko tulee johtaa uutta? Surumielinen äiti niin kauniille lapselle, herra Gilbert!»

»Ei, madame, se kätkyt tapaa rannan jonakin päivänä, tänään, huomenna kenties, tällä hetkellä tuntemattomassa maassa, jonka nimi on isänmaa . Siellä se saa voimakkaan vaalijan, joka tekee kansat väkeviksi, vapauden .»

»Ah, niin suuria sanoja!» huomautti kuningatar. »Minä luulin, että niiden väärinkäyttö oli ne tuhonnut.»

»Ei, madame», vastasi Gilbert, »suuria asioita! Katsokaa Ranskaa, missä kaikki nyt on murskana eikä mitään rakennettu uudestaan, missä ei ole säännöllisesti toimivaa kansallishallintoa, tuskin maakuntiakaan, missä ei ole lakeja, mutta missä lait syntyvät itsestään; katsokaa, kuinka se, silmä tuimana ja askel varmana, raivaa itselleen tietä, joka johtaa sen yhdestä maailmasta toiseen, ja kuinka se rakentaa itselleen kuilun yli vievää kaitaa siltaa. Katsokaa, kuinka se tätä kaitaa siltaa kuin Muhametin siltaa kulkee kompastelematta. Minne menee tämä vanha Ranska? Isänmaan yhteyttä kohden! Mikä on tähän saakka näyttänyt vaikealta, vaivaloiselta, voittamattomalta, on nyt tullut sille ei ainoastaan mahdolliseksi, vaan vieläpä helpoksi. Maakuntamme olivat erilaisten ennakkoluulojen, vastakkaisten etukysymysten, yksilöllisten perintätapojen sokkeloinen vyyhti, mikään ei voinut, — niin arveltiin, — hallita näitä viittäkolmatta ja kolmeakymmentä kansallisuutta, koska ne hylkivät yleiskansallisuutta. Suostuisivatko vanha Languedoc, vanha Toulouse, vanha Bretagne liittymään Normandiaan, Burgundiin tai Dauphinéhen? Eivät, madame, mutta kaikki ne muodostavat Ranskan. Miksi ne niin itsepintaisesti pitivät kiinni oikeuksistaan, erikoiseduistaan, lainsäädännöstään? Siksi, ettei niillä ollut isänmaata. Mutta nyt, kuten jo sanoin, teille, madame, niille on ilmestynyt isänmaa, se on kenties vielä hyvin etäisessä tulevaisuudessa, mutta ne ovat sen nähneet, kuolemattoman ja hedelmällisen äidin, joka kutsuu heidät, eristetyt ja kadotetut lapset, avoimeen syliinsä. Heitä kutsuu yhteinen äiti. Nöyryydessään olivat luulleet itseänsä languedocilaisiksi, provencelaisiksi, bretagnelaisiksi, normanneiksi, burgundilaisiksi, dauphinélaisiksi. He erehtyivät kaikki: he olivat ranskalaisia!»

»Mutta teidän sanojenne mukaan, tohtori», huomautti kuningatar hieman ivallisesti, »Ranska, se vanha Ranska, kirkon vanhin tytär, kuten paavit ovat sitä nimittäneet yhdenneltätoista vuosisadalta lähtien, se Ranska on eilispäivän lapsi».

»Siinäpä se ihme onkin, madame. Oli Ranska ja tänään on ranskalaisia. Eikä vain ranskalaisia, vaan lisäksi veljiä, veljiä, jotka kulkevat käsi kädessä. Ah, hyvä Jumala, madame, ihmiset eivät ole niin huonoja kun sanotaan. He pyrkivät sosialisoitumaan. Heitä hajoittamaan, estämään heitä lähentymästä toisiinsa on vaadittu kaiken maailman luonnonvastaiset keksinnöt: sisämaantullit, lukemattomat tullimaksut, maantiesulut, jokilautat, lakien, säädösten, painojen, mittojen erilaisuus, maakuntien, pitäjien, kaupunkien, kylien keskinäinen kilpailu. Sitten eräänä päivänä maanjäristys huojuttaa valtaistuinta ja mullistaa kaikki entiset siveyskäsitteet ja tuhoo kaikki nämä esteet. Silloin ihmiset katsovat toisiaan taivaan kasvojen edessä, lempeästi ja kauniisti valaisevan auringon edessä, joka hedelmöittää ei ainoastaan maata, vaan myöskin ihmissydämet. Veljeys versoo kuin pyhä elovilja. Vihamiehetkin, kummissaan siitä, että viha on heitä niin kauan saanut kiihoittaa, astuvat, eivät enää toisiaan vastaan, vaan kohden toisiaan ja ojentavat toisilleen kätensä, eivät enää asestettua kättä, vaan avoimen ystävänkäden. Mikään ei ole virallista, ylhäältä säädettyä. Tämän kiinteäksi kohoavan; suon alla virrat ja mäet katoavat, maantiede kuolee. Murteet säilyvät, mutta kieli on sama ja kolmekymmentä miljoonaa ranskalaista virittää yhteisen ylistyshymnin, jossa on seuraavat harvat sanat: Kiittäkäämme Jumalaa, joka on luonut meille isänmaan!»

»No, niin, mihin tällä kaikella pyritte, tohtori? Luuletteko saavanne minut rauhoittumaan katsellessani tätä kolmenkymmenen miljoonan, kuningatartaan ja kuningastaan vastaan kapinoivan ranskalaisen yleistä liittymää?»

»Ah, madame, älkää hairahtuko!» huudahti Gilbert. »Kansa ei suinkaan niskuroi kuningatartaan ja kuningastaan vastaan, vaan kuningatar ja kuningas kapinoivat kansaa vastaan. He puhuvat edelleenkin etuoikeutettujen ja kuninkuuden kieltä, kun heidän ympärillään puhutaan veljeyden ja uhrautumisen kieltä. Silmäilkää kerrankin näitä äkkipikaa järjestettyjä juhlia, madame, ja te näette miltei aina jollekin laajalle niitylle tai jonkun kukkulan laelle pystytetyn alttarin, alttarin puhtaan kuin Abelin rakentaman, ja tällä alttarilla lapsen, jota kaikki pitävät omanaan ja joka onnentoivotusten, uhriantien, lahjojen ja vuodatettujen kyynelten rikastuttamana muuttuu kaikkien lapseksi. No niin, madame, Ranska, se eilen syntynyt Ranska, josta teille puhun, on juuri tämä alttarille kohotettu lapsi, mutta alttarin ympärille eivät olekaan enää ryhmittyneet kaupungit ja kylät, vaan kansat, kansallisuudet. Ranska on Kristuslapsi, joka on syntynyt seimessä, nöyrien keskuudessa koko maailmaa pelastamaan ja kansat riemuitsevat sen syntymästä ja odottavat kuninkaitten notkistavan polvensa sen edessä ja tuovan sille vero-osuutensa… Italia, Puola, Irlanti, Espanja katselevat tätä eilen syntynyttä lasta, joka kannattelee niiden tulevaisuutta. Ne kohottavat kahlehditut käsivartensa sen puoleen ja huutavat: 'Ranska, Ranska, me olemme sinun avullasi vapaat!' Madame, madame», jatkoi Gilbert, »vielä on aikaa, ottakaa alttarilta lapsi ja ruvetkaa sen äidiksi!»

»Tohtori», vastasi kuningatar, »unohdatte, että minulla on toisiakin lapsia. Jos teen, mitä te sanotte, joudun luovuttamaan heidän perintöosuutensa vieraalle.»

»Siinä tapauksessa, madame», virkkoi Gilbert syvän alakuloisesti, »kietokaa ne lapset kuninkaalliseen viittaanne, Maria Teresian sotaviittaan ja viekää ne mukananne Ranskasta, sillä olette oikeassa, kansa syö teidät ja lapset kanssanne. Mutta aikaa ei ole tuhlata, rientäkää, madame, kiiruhtakaa!»

»Kaukana siitä», vastasi Gilbert. »Nyt kun tiedän teidän todelliset tarkoitusperänne, minä autan teitä, madame.»

»No, sehän sopii mainiosti», sanoi kuningatar, »sillä minä tunnen erään aatelismiehen, joka on valmis toimimaan, uhrautumaan, kuolemaan!»

»Ah, madame», huudahti Gilbert kauhistuneena, »tarkoitatteko markiisi de Favrasia?»

»Kuka teille on sanonut hänen nimensä? Kuka teille on paljastanut hänen aikeensa?»

»Ennenaikainen, kauhea, häpeällinen kuolema, niinkuin se, josta äsken puhuitte.»

»Olitte oikeassa, ei ole aikaa tuhlata, jos mieli saada se tuhonennustaja valehtelijaksi.»

»Aiotteko lähettää markiisi de Favrasille sanan, että hyväksytte hänen apunsa?»

»Hänen luonansa on paraikaa viestinviejä, herra Gilbert, ja minä odotan hänen vastaustaan.»

Silloin ja juuri kun Gilbert itsekin kauhistuen niitä olosuhteita, joihin hän oli kietoutunut, kohotti käden otsalleen saadakseen sitä tietä valaistusta tilanteeseen, astui madame de Lamballe huoneeseen ja kuiskasi pari sanaa kuningattaren korvaan.

»Tulkoon, tulkoon heti!» huudahti kuningatar. »Tohtori tietää kaikki. Herra tohtori», jatkoi hän, »sieltä tulee herra Isidor de Charny, hän tuo markiisi de Favrasin vastauksen. Huomenna kuningatar on lähtenyt Pariisista, ylihuomenna me olemme Ranskan rajojen ulkopuolella. Tulkaa, parooni, tulkaa… Hyvä jumala, mikä teidän on ja miksi olette noin kalpea?»

»Prinsessa de Lamballe sanoi, että minä voisin puhua tohtori Gilbertin kuullen?» kysyi Charny.

»Hän puhui totta. Kertokaa, kertokaa! Oletteko tavannut markiisi de Favrasin? Markiisi on valmis… me hyväksymme hänen tarjouksensa… me lähdemme Pariisista, me lähdemme Ranskasta…»

»Markiisi de Favras vangittiin tunti sitten Beaurepaire-kadulla ja vietiin Châteletiin», vastasi Isidor.

Kuningattaren katse kohtasi Gilbertin katseen kirkkaana, epätoivoisena ja vihaa huokuvana.

»Madame, jos voisin olla teille joksikin hyödyksi, niin käskekää.
Kykyni, alttiuteni, elämäni, kaikki panen teidän jalkojenne juureen.»

»Herra Gilbert, te, joka olette niin oppinut ja olette ollut mukana tämänaamuisessa kokeessa, luuletteko, että kauhean koneen tuottama kuolema on tosiaankin niin helppo kuin sen keksijä väittää?»

Samaan aikaan Monsieur, joka tiesi kaikki mitä halusikin tietää, sillä huhu markiisi de Favrasin vangitsemisesta oli levinnyt parissa sekunnissa kautta koko palatsin, pyysi kaikessa kiireessä vaununsa ja lähti, tiedustelematta kuningattaren vointia ja miltei hyvästelemättä kuningasta.

»Veljeni, teillä ei nähdäkseni ole niin kiire palata Luxembourg-palatsiin, ettei teillä olisi aikaa antaa minulle pikku neuvoa. Mitä minun pitäisi teidän mielestänne tehdä?»

»Minä hylkäisin markiisi de Favrasin ja vannoisin uskollisuudenvalan hallitusmuodolle.»

»Kuinka luulette minun voivan vannoa valan hallitusmuodolle, joka ei ole vielä valmiskaan?»

»Sitä suuremmalla syyllä, veljeni», vastasi Monsieur silmissä se karsas ja teennäinen katse, joka lähti hänen sydämensä syvimmistä sopukoista, »sitä suuremmalla syyllä, koska teidän ei tarvitse pitää valaanne».

»Olkoon niin», sanoi hän, »se ei silti estä minua kirjoittamasta herra de Bouillélle, että suunnitelmamme pysyy yhä, mutta sen toteuttaminen on siirtynyt tuonnemmaksi. Tämä viivästyminen antaa kreivi de Charnylle aikaa suunnitella valmiiksi tien, jota meidän on kuljettava.»

XIV

Markiisi de Favrasin vangitsemista seuranneena päivänä luettiin kaikkialla Pariisissa seuraavaa omituista julistusta: /# »Markiisi de Favras (Royale-aukion varrella) vangittiin puolisoineen 24 ja 25 p:n välisenä yönä, koska hän oli suunnitellut nostattaa aseihin kolmekymmentätuhatta miestä murhaamaan Lafayetten ja kaupunginvaltuuston puheenjohtajan sekä sitten estämään meiltä elintarpeitten saannin.

On helposti ymmärrettävissä, minkä omituisen vallankumouksen moinen julistus synnytti vuoden 1790 Pariisissa, joka oli niin lopen herkkä kuohahtamaan.

Sytytetty ruutipanos ei olisi aiheuttanut nopeampaa leimahdusta kuin mikä syntyi kaikkialla, missä tämä palopaperi kulki.

Ensin se joutui kaikkien käsiin, kahta tuntia myöhemmin jokainen tiesi sen sydämellään.

Kuudennenkolmatta päivän illalla kaupunginvaltuuston jäsenet olivat kokoontuneet kaupungintaloon neuvottelemaan. Heidän lukiessaan tutkintokomitean vangitsemismääräystä, joka oli juurikään heille jaettu, tuli vahtimestari ilmoittamaan, että Monsieur pyysi päästä valtuuston puheille.

»Monsieur?» toisti kunnon Bailly, joka johti puhetta kokouksessa. »Kuka monsieur?»

Bailly loi kysyvän silmäyksen ympärilleen ja koska ne mykät vastaukset, jotka hän luki virkatoveriensa silmistä, näyttivät hänestä yksimielisiltä, virkkoi hän vahtimestarille:

»Ilmoittakaa Monsieurille, että vaikka meitä kummastuttaakin hänen meille suomansa kunnia, olemme valmiit ottamaan hänet puheillemme.»

Hän tuli yksin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen tavallisestikin epävarma käyntinsä oli tänä iltana entistäkin horjahtelevampaa.

Prinssin onneksi oli sillä summattomalla hevosenkengän muotoisella pöydällä, jonka ääressä valtuuston jäsenet työskentelivät, kynttilä kunkin jäsenen vieressä, joten tämän hevosenkengän keskikohdalla vallitsi joltinenkin hämärä.

Hän loi vielä kerran aran silmäyksen tähän monipäiseen seuraan, jossa hän toki huomasi kunnioitusta ystävällisen mielialan asemasta, ja virkkoi aluksi vapisevalla, mutta sitten yhä varmentuvalla äänellä:

»Hyvät herrat, halu torjua ilkeämielinen herjaus tuo minut teidän pariinne. Teidän tutkintokomiteanne määräyksestä vangittiin toissa päivänä markiisi de Favras ja tänään levitetään innokkaasti huhua, että minä olen läheisissä suhteissa häneen.»

Hieno hymy häivähti kuulijoiden kasvoilla ja heikko supina seurasi tätä
Monsieurin puheen alkuosaa.

»Pariisin kaupungin kansalaisena olen katsonut velvollisuudekseni itse valaista teille niitä ainoita suhteita, joissa olen ollut herra de Favrasiin.»

Kuten hyvin arvaa, herrojen valtuustonjäsenten tarkkaavaisuus tuli nyt kahta herkemmäksi. Saataisiinhan nyt kuulla Monsieurin omasta suusta — kukin saisi uskoa mitä halusi — missä suhteissa hänen kuninkaallinen korkeutensa oli ollut herra de Favrasiin.

»Vuonna 1772 herra de Favras tuli sveitsiläiskaartiini ja erosi siitä vuonna 1775. Sen koommin en ole puhunut hänen kanssansa.» Kokoontuneesta seurasta kuului epäilevää mutinaa, mutta Baillyn katse tukahdutti tämän supinan, ja Monsieur jäi epätietoiseksi, ilmaisiko se hyväksymistä vai tuomitsemista.

»Monta kuukautta olen ollut vailla vakinaisia tulojani ja koska olin huolissani eräistä melkoisista maksueristä, jotka minun oli suoritettava tammikuussa, toivoin voivani tulla toimeen rasittamatta valtion rahastoa. Olin sen vuoksi päättänyt järjestää lainan. Parisen viikkoa sitten herra de Ia Châtre mainitsi minulle, että markiisi de Favras pystyisi hommaamaan minulle tämän lainan eräältä genualaiselta pankkimieheltä. Minä siis allekirjoitin kahden miljoonan suuruisen obligatiolainan, joka oli välttämätön summa maksaakseni vuoden alussa tekemäni tilaukset ja selviytyäkseni talousmenoistani. Koska tämä asia oli puhtaasti taloudellista laatua, uskoin sen intendenttini hoidettavaksi. En ole nähnyt herra de Favrasia, en ole edes kirjoittanut hänelle, en ole ollut minkäänlaisessa kosketuksessa hänen kanssaan. Mitä hän on tehnyt, on minulle tyystin tuntematonta.»

Kuulijoitten taholta lähtenyt ivanaurahdus todisti, etteivät kaikki olleet ilman muuta valmiit uskomaan tätä prinssin kummanlaista vakuutusta, joka antoi välittäjän tehtäväksi ‒ häntä edes tapaamatta — järjestää kahden miljoonan lainan, varsinkin kun tämä välittäjä oli hänen entisiä kaartilaisiaan.

Monsieur punehtui ja varmaankin haluten nopeasti selviytyä kierosta asemasta, johon oli sotkeutunut, hän jatkoi vilkkaasti:

»Ja kuitenkin, hyvät herrat, kuulin eilen, että kaupungilla levitettiin vallan ylettömästi muuatta paperia, joka oli kyhätty seuraavaan muotoon…»

Ja Monsieur luki — ihan suotta, sillä kaikilla oli se kädessä tai muistissa — julistuksen, jonka vastikään selostimme lukijalle.

Kun hän luki sanat »Monsieur, kuninkaan veli, oli hankkeen johdossa», kumarsivat kaikki valtuuston jäsenet.

Halusivatko he sillä sanoa olevansa julistuksen kannalla? Halusivatko he selvästi ja mutkattomasti ilmaista olevansa selvillä syytöksen kantavuudesta?

»Ette varmaankaan odottane minun alentuvan puhdistautumaan moisesta alhaisesta rikoksesta. Mutta aikana, jolloin kaikkein mielettömimmätkin herjaukset voivat helposti merkitä parhaatkin kansalaiset vallankumouksen vihollisiksi, olen arvellut, hyvät herrat, velvollisuuteni kuningasta, teitä ja itseäni kohtaan vaativan tämän jutun seikkaperäistä käsittelyä, jotta yleinen mielipide ei voisi hetkeäkään olla epätietoinen sen oikeasta laadusta. Siitä lähtien kun minä aateliston toisessa kokouksessa selvitin kantani siitä peruskysymyksestä, joka yhä jakoi mielet, olen jatkuvasti uskonut, että suuri vallankumous oli valmis ja kuningas pyrkimyksineen, hyveineen ja korkeine arvoineen sen johtaja, koska se ei voinut olla edullinen kansalle olematta samalla hyödyksi itsevaltiaalle, ja että kuninkaanvallan tuli olla kansallisvapauden tuki ja kansallisvapauden olla kuninkaan vallan perustus…»

Vaikkei tämän lauseen sanamuoto ollutkaan ihan selvä, sai tottumus taputtaa käsiä eräille sanayhdistelmille taputtamaan käsiä koko lauseelle.

Monsieur tuli rohkeammaksi, korotti äänensä ja jatkoi puhutellen valtuuston jäseniä hieman vakuuttavammin:

»Mainittakoon yksikin teko, yksikin lause, joka poikkeaisi nyt esittämistäni periaatteista ja osoittaisi, että minkälaisiin olosuhteisiin minut on pantukin kuninkaan ja kansan onni olisi lakannut olemasta ajatusteni ja pyrkimysteni ainoa kohde. Tähän asti minulla on oikeus vaatia, että minua uskotaan. En ole milloinkaan muuttanut tunteitani ja periaatteitani enkä muuta niitä milloinkaan!»

Vaikka olemmekin romaaninsepittäjä, olemme hetkeksi tunkeutuneet historian alalle selostaessamme hänen kuninkaallisen korkeutensa pitkäveteisen puheen kaikessa laajuudessaan. Romaaninlukijoittenkin on hyvä tietää, minkälainen oli viidenneljättä vuoden ikäisenä prinssi, joka kuusikymmenvuotiaana tyrkytti meille hallitusmuodon, jota koristaa sen 14. pykälä.

Mutta koska emme mieli kohdella Baillyta sen huonommin kuin hänen kuninkaallista korkeuttansakaan, jäljennämme tähän Pariisin määrin vastauksen, kuten olemme jäljentäneet Monsieurin puheenkin.

»Monsieur, Pariisin valtuuston jäsenet tuntevat suurta tyytyväisyyttä, kun näkevät keskuudessaan rakastetun kuninkaansa veljen, Ranskan vapauden uudistajakuninkaan veljen. Teitä, kuninkaallisia veljeksiä, yhdistävät samat tunteet. Monsieur on osoittautunut kuningaskunnan ensimmäiseksi kansalaiseksi äänestäessään kolmannen säädyn hyväksi aateliston toisessa kokouksessa. Hän on ollut miltei yksin sillä kannalla muutaman tuiki harvan kansanystävän kanssa ja hän on lisännyt oikeamielisyyden arvon muihin kansan kunnioitusta ilmaiseviin arvonimiinsä. Monsieur on siis ensimmäinen kansalais-yhdenvertaisuuden alkuunpanija. Hän antaa siitä uuden todistuksen tulemalla tänään kaupunginvaltuuston puheille ja näyttämällä haluavansa, että häntä arvostellaan vain isänmaallisen mielialansa nojalla. Nämä tunteet merkitään talteen niissä selityksissä, jotka Monsieur halunnee antaa kansalliskokoukselle. Prinssi kulkee yleisen mielipiteen edellä, kansalainen panee arvon kansalaistoverinsa mielipiteelle, ja minä esitän Monsieurille tämän kokouksen nimessä ne kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteet, jotka se on velkaa hänen mielialalleen, hänen kunnioittavalle läsnäololleen ja ennen kaikkea sille seikalle, että hän pitää niin suuressa arvossa vapaitten ihmisten arvostelua.»

Koska Monsieur ilmeisesti oivalsi, että vaikka Bailly ylistikin näin kaunopuheisesti hänen menettelyään, voitiin tätä menettelyä arvioida eri tavoilla, vastasi hän kasvoilla se isällinen ilme, jonka hän osasi niin taitavasti valita, milloin siitä saattoi olla hänelle hyötyä.

»Hyvät herrat, täyttämäni velvollisuus on ollut kiusallinen
hyveelliselle sydämelle, mutta olen saanut kauniin palkkion niistä
tunteista, jotka tämä kokous on minulle ilmaissut, ja minun suuni
aukenee enää vain pyytämään armoa niille, jotka ovat minua loukanneet.»

Kuten huomataan, ei Monsieur velvoittanut itseään eikä kokousta mihinkään. Kenelle hän pyysi armoa? Ei Favrasille, sillä kukaan ei tiennyt, oliko Favras syyllinen, eikä Favras sitäpaitsi ollut loukannutkaan Monsieuria.

Ei, Monsieur pyysi yksinkertaisesti armoa häntä syyttävän julistuksen nimettömälle kyhääjälle, mutta tämä kyhääjä ei kaivannut armoa, koska hän oli tuntematon.

Historioitsijat sivuuttavat varsin usein ruhtinasten erheet, niitä edes huomaamatta, niin usein, että meidän romaaninsepittäjien tehtäväksi tulee sellaisissa tapauksissa suorittaa heidän työnsä silläkin uhalla, että romaani joltakin luvultaan tulee yhtä ikävystyttäväksi kuin on historia.

On sanomattakin selvää, että puhuessamme sokeista historioitsijoista tai ikävystyttävistä historioista jokainen tietää, minkälaisia historioitsijoita ja historioita me tarkoitamme.

Monsieur oli siis omalta osaltaan toteuttanut osan siitä neuvosta, jonka oli antanut veljelleen Ludvig XVI:lle.

Hän oli kieltänyt markiisi de Favrasin, ja kuten on nähty kelpo Baillyn hänelle vuodattamista ylistyssanoista, asia oli menestynyt oivallisesti.

Sitä seikkaa varmaankin ajatellen Ludvig XVI päätti puolestaan vannoa uskollisuudenvalan hallitusmuodolle.

Niinpä eräänä aamupäivänä vahtimestari tuli ilmoittamaan kansalliskokouksen puheenjohtajalle, joka sinä päivänä oli herra Bureaux de Puzy — kuten kaupunginvaltuuston vahtimestari oli tullut ilmoittamaan Monsieurin — että kuningas yhden tai kahden ministerin ja kolmen tai neljän upseerin seurassa kolkutti maneesin ovelle, kuten Monsieur oli kolkuttanut kaupungintalon ovelle.

Kansanedustajat silmäsivät toisiaan kummastellen. Mitä sanottavaa heille lienee kuninkaalla, joka niin kauvan oli kulkenut erillään heistä?

Kuinka tahansa, koko sali puhkesi hyväksymishuutoihin. Paitsi Pétionia, Camille Desmoulinsia ja Maratia koko Ranska oli tai luuli olevansa vielä kuningasmielinen.

Kuningas oli tuntenut tarvetta tulla onnittelemaan kansalliskokousta sen suorittamien töiden johdosta; hän tuli kiittämään, että Ranska oli niin kauniisti jaettu departementteihin. Mutta ennen muuta hän ei mielinyt viivästyttää lausumista — sillä se tunne tukahdutti häntä — palavaa harrastustaan hallitusmuotoa kohtaan.

Puheen alku — älkäämme unohtako, että musta tai valkoinen, kuningasmielinen tai perustuslaillinen, aristokraatti tai isänmaanystävä, ei ainoakaan kansanedustaja tiennyt mihin kuningas pyrki — puheen alku synnytti eräänlaista huolestumista, keskiosa valmisti mielialaa kiitollisuuteen, mutta loppu — ah, loppu! — loppu liehtoi kansalliskokouksen tunteet hurmiotilaan.

Kuningas ei voinut vastustaa haluaan ilmaista harrastustaan sitä pientä vuoden 1791 hallitusmuotoa kohtaan, joka ei ollut vielä syntynytkään. Kuinka enää kävisikään, kun se tulisi täydellisesti päivänvaloon?

Silloin ei kuningas tuntisikaan sitä kohtaan pelkkää harrastusta, vaan kiihkomielistä innostusta.

Emme tässä selosta kuninkaan puhetta, sillä sitä tulisi kuusi sivua! Riittää kun olemme selostaneet Monsieurin puheen, jota oli vain yksi sivu ja joka sekin tuntui meistä hirvittävän pitkältä.

Ludvig XVI ei sentään tuntunut liian ikävystyttävältä kansalliskokouksesta, joka itki hereästi häntä kuunnellessaan.

Sanoessamme, että se itki, emme puhu vertauskuvallisesti: Barnave itki, Lameth itki, Duport itki, Mirabeau itki, Barrère itki. Se oli todellinen vedenpaisumus.

Kansalliskokous tuli ihan tolkuttomaksi. Se nousi yhtenä miehenä, parvekeyleisökin nousi. Kukin kohotti kätensä ja vannoi uskollisuutta tälle hallitusmuodolle, jota ei vielä ollut olemassakaan.

Kuningas poistui. Mutta kuningas ja kansalliskokous eivät voineet erota toisistaan tällä tavalla. Kokous lähtee hänen perässään, se rientää, saattaa häntä, saapuu Tuilerieihin ja kuningatar ottaa sen vastaan.

Kuningatar! Hänpä ei olekaan haltioissaan, tämä Maria Teresian kova tytär, hänpä ei itke, tuo Leopoldin arvokas sisar; hän osoittaa kansan edustajille poikaansa ja sanoo:

»Hyvät herrat, minussa vallitsevat samat tunteet kuin kuninkaassakin. Kaikesta sydämestäni ja liikutettuna yhdyn siihen tekoon, johon hellä huolehtiminen kansasta on saanut hänet ryhtymään. Tässä on poikani; minä en unohda mitään opettaakseni häntä hyvissä ajoin omaksumaan maailman parhaimman isän hyveet, kunnioittamaan kansalaisvapautta ja pitämään arvossa lakeja, joiden lujimman tuen toivon hänestä tulevan.»

Oikea intomieli ei jäähdy moisesta puheesta; kansalliskokouksen innostus oli kuumennut hehkuvan valkoiseksi. Ehdotettiin, että vala vannottaisiin heti paikalla. Se muovailtiin käden käänteessä. Puheenjohtaja pyysi ensimmäisen puheenvuoron:

»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle ja kaikin voimin tukevani hallitusmuotoa, jonka kansalliskokous on säätänyt ja kuningas vahvistanut.»

Ja kaikki kansalliskokouksen jäsenet — yhtä ainoaa lukuun ottamatta — kohottivat kätensä ja kukin vuorollaan toisti: »Minä vannon.»

Tätä ylen onnellista tapausta, joka palautti ilon kansalliskokoukseen, tyynnytti Pariisin ja rauhoitti Ranskan, seurasi kymmenen päivää, jotka vietettiin juhlin, tanssiaisin ja ilotulituksin. Kaikilta tahoilta kuului vain vannottuja valoja. Kaikkialla vannottiin, vannottiin Grève-torilla, kaupungintalossa, kirkoissa, kaduilla ja julkisilla paikoilla. Isänmaalle pystytettiin alttareja, niiden ääreen vietiin koululaiset ja koululaiset vannoivat kuin olisivat jo olleet aikaihmisiä ja kuin olisivat tienneet mitä vala merkitsee.

Kansalliskokous määräsi kiitosjumalanpalveluksen, johon se otti osaa yhtenä miehenä. Alttarin ääressä, Jumalan kasvojen edessä, uudistettiin jo vannottu vala.

Hänen poissaolonsa huomattiin, mutta oltiin niin iloisia, luottavia, että tyydyttiin ensimmäiseen verukkeeseen, jonka hän suvaitsi esittää.

»Miks'ette ollut kiitos-jumalanpalveluksessa? Miksette ole vannonut valaa alttarin ääressä kuten toiset?» kysäisi kuningatar ivallisesti.

»Koska minä voin kyllä valehdella, madame», vastasi Ludvig XVI, »mutta en halua tehdä väärää valaa».

Hän oli, kuten kaikki muutkin, tähän saakka uskonut kuninkaan vilpittömään mieleen.

Tämä kuninkaan vierailu kansalliskokouksessa oli tapahtunut helmikuun 4 päivänä 1790.

Lähes kaksi viikkoa myöhemmin, toisin sanoen saman kuun 17 ja 18 päivien välisenä yönä Châteletin kuvernöörin poissaollessa — hän oli päivemmällä pyytänyt ja saanut loman mennäkseen Soissonsiin kuolevaa äitiään tervehtimään ilmestyi vankilan portille muuan mies, mukanaan poliisipäällikön varmentama määräys, jonka nojalla tulijalla oli oikeus päästä todistajitta keskustelemaan markiisi de Favrasin kanssa.

Emme uskalla sanoa, oliko määräys oikea vai väärennetty, mutta kaikissa tapauksissa apulaiskuvernööri, joka herätettiin sitä tarkastamaan, hyväksyi sen oikeaksi, koskapa määräsi, että myöhäisestä hetkestä huolimatta määräyksen esittäjä opastettaisiin herra de Favrasin koppiin.

Minkä jälkeen, luottaen vankilan sisä- ja ulkovartijoitten tarkkaan vartijatoimeen, hän palasi vuoteelleen jatkaakseen näin ikävästi keskeytettyä yöuntansa.

Vieras väitti, että ottaessaan salkusta poliisipäällikön määräystä hän oli pudottanut jonkun tärkeän paperin, otti lampun ja haki paperia lattialta, kunnes näki Châteletin apulaispäällikön poistuvan huoneeseensa. Silloin hän selitti, että arveli unohtaneensa paperin yöpöydälleen, mutta pyysi kuitenkin, että jos paperi löydettäisiin, se annettaisiin hänelle, kun hän poistuisi vankilasta.

Sitten hän antoi lampun häntä odottavalle vartijalle ja kehoitta tätä opastamaan hänet herra de Favrasin koppiin.

Vartija aukaisi erään oven, päästi tuntemattoman ohitseen, meni sitten itsekin ja sulki oven jälkeensä.

Hän näytti katselevan tätä tuntematonta uteliaasti ikäänkuin odottaisi tämän millä hetkellä tahansa lausuvan hänelle jonkun tärkeän ilmoituksen.

Miehet laskeutuivat kaksitoista porrasta ja tulivat maanalaiseen käytävään. Sitten tuli eteen toinen ovi, jonka vartija avasi ja sulki kuten ensimmäisenkin.

Tuntematon ja hänen oppaansa olivat tällöin eräänlaisella porrastasokkeella ja heidän oli nyt laskeuduttava toinen porraskerros. Tuntematon pysähtyi, upotti katseensa pimeän käytävän syvyyksiin ja tultuaan varmaksi, että pimeys oli yhtä yksinäinen kuin mykkäkin, hän kysyi:

»Teidät toimitti tänne viikko sitten muuan salaperäinen käsi suorittamaan täällä erään tuntemattoman tehtävän?»

Tämän sanottuaan vieras aukaisi röyhelökauluksensa ja osoitti paidanrintaan ommeltua kolmea kirjainta — samoja kirjaimia, jotka näiden kuvaustemme kehittyessä ovat useammin kuin kerran vaikuttaneet perin tehokkaalla tavalla: L.P.D.

»Hyvä. Avatkaa herra de Favrasin kopin ovi ja olkaa valmis noudattamaan muita käskyjäni.»

Vartija kumarsi mitään vastaamatta, lähti kulkemaan edellä valaistukseen tietä ja pysähtyi matalan oven eteen.

Vaikka vangin varalta olikin turvauduttu mitä ankarimpiin varmuuskeinoihin, jopa niin, että hänet oli teljetty parikymmentä jalkaa syvällä olevaan maanalaiseen koppiin, oli sentään pantu jonkunlaista huomiota hänen henkilöarvoonsa. Hänellä oli puhdas vuode ja valkoiset hurstit. Vuoteen vieressä oli pöytä täynnä kirjoja, lisäksi mustetolppo, kyniä ja paperia, jotka ilmeisesti oli tuotu puolustuspuheen valmistelua varten.

Nurkassa olevalla toisella pöydällä välkkyi pukeutumistarpeita, jotka olivat peräisin markiisin vaakunalla somistellusta käsilaukusta. Seinälle oli kiinnitetty pieni kuvastin, sekin kotoisin samasta laukusta.

Markiisi de Favras nukkui niin sikeästi, että oven auetessa, tuntemattoman lähestyessä vuodetta, vartijan asettaessa toisen lampun entisen viereen ja poistuessa saatuaan vieraalta merkin, hän ei havahtunut näin syntyneeseen meluun ja liikkeeseen.

Tuntematon silmäili hetken aikaa tätä nukkuvaa miestä syvän alakuloisena. Sitten hän näytti muistavan hetkien olevan kalliita ja vaikka hänestä tuntuikin ikävältä häiritä noin miellyttävää lepoa, hän laski kätensä nukkuvan olkapäälle.

Vanki säpsähti, kääntyi nopeasti, silmät selkoselällään, kuten on tapa henkilöillä, jotka nukkuvat odottaen heräävänsä johonkin ikävään uutiseen.

Markiisi silmäili hetken yöllistä vierastaan kasvoilla epäilevä ilme, joka ilmaisi kummastelua, että joku ystävä tuli häntä tervehtimään kahdeksantoista, parinkymmenen jalan syvyyteen maan alle.

Favras katseli hymyillen ympärilleen ja osoittaen paroonille muuatta rahia, jolla ei ollut kirjoja eikä vaatteita, hän sanoi:

»Hyvä markiisi», vastasi parooni, »aion ehdottaa teille erästä asiaa, joka ei salli pitkää keskustelua, ja koska meillä ei ole aikaa tuhlata…»

»Mitä aiotte minulle esittää, hyvä parooni? Toivottavasti se ei koske lainaa?»

»Koska takeet, jotka voisin teille antaa, tuntuvat minusta vain keskinkertaisen varmoilta.»

»Se ei olisi minulle mikään syy, markiisi, ja minä päinvastoin olisin valmis tarjoamaan teille miljoonan.»

»Teille juuri. Mutta koska ette kuitenkaan hyväksyisi ehtojani, en edes esitä tarjoustani.»

»No, koska mainitsitte asianne olevan kiireellistä laatua, hyvä parooni, niin siirtykää siihen.»

»Tiedättehän, että teidät tuomitaan huomenna, markiisi?» »Tiedän, olen kuullut mainittavan jotakin sellaista», vastasi Favras.

»Tiedättekö, että tuomarit, joiden eteen teidät viedään, ovat samoja, jotka ovat vapauttaneet Augeardin ja Besenvalin?»

»Tiedättekö, että nämä miehet vapautettiin vain hovin kaikkivoivalla välityksellä?»

»Tiedän», vastasi Favras kolmannen kerran eikä hänen äänensä ollut kertaakaan värähtänyt näiden kolmen vastauksen aikana.

»Varmaankin toivotte, että hovi tekee hyväksenne saman, mitä edeltäjiennekin hyväksi?»

»Ne henkilöt, joiden kanssa minulla on ollut kunnia työskennellä sen hankkeen hyväksi, joka on tuonut minut tänne, tietävät mitä heidän on tehtävä minun suhteeni, herra parooni. Mitä he tekevät, on hyvin tehty.»

»He ovat jo ilmaisseet kantansa teihin nähden, herra markiisi, ja minä voin sanoa teille, mitä he ovat tehneet.»

»Kuninkaan veli», jatkoi vieras, »on käynyt kaupungintalossa ja selittänyt, että hän tuskin tuntee teitä, että te tulitte vuonna 1772 hänen sveitsiläiskaartinsa palvelukseen, erositte vuonna 1775 ja sen koommin hän ei ole tavannut teitä.»

»Kuningas puolestaan ei ole ainoastaan herennyt ajattelemasta pakoa, vaan on lisäksi tämän kuun neljäntenä liittynyt kansalliskokoukseen ja vannonut valan hallitusmuodolle.»

»Kuten huomaatte, markiisi, ei Monsieuriin ole luottamista, eikä kuninkaaseenkaan voi luottaa…»

Favras kumarsi kuin mies, joka on valmis ottamaan vastaan minkälaisen iskun tahansa.

»Mutta», jatkoi parooni, »tiedättekö, minkälaiseen kuolemaan, hyvä markiisi?»

»Ah, niitä on kymmenen, on häpeäpaalu, silpominen, silmukka, teiliratas, hirsipuu, mestauspölkky… tai oikeammin, viime viikolla vielä olivat kaikki nämä kuolintavat. Tänään, kuten sanoitte, niitä on vain yksi: hirsipuu.»

»Niin. Julistettuaan ihmiset yhdenvertaisiksi lain edessä on kansalliskokous pitänyt kohtuullisena julistaa ihmiset tasa-arvoisiksi myöskin kuolemassa. Ylhäiset ja alhaiset lähtevät tästä maailmasta saman portin kautta, heidät hirtetään, markiisi.»

»Jos teidät tuomitaan kuolemaan, teidät hirtetään… hyvin ikävää aatelismiehelle, joka ei pelkää kuolemaa — olen siitä varma — mutta jota hirsipuu kuvottaa.»

»Ah, herra parooni», virkkoi Favras, »oletteko tullut tänne vain kertoaksenne kaikista näistä hyvistä uutisista vai onko teillä vielä jotakin parempaa sanottavaa?»

»Olen tullut ilmoittamaan teille, että kaikki on valmista pakonne varalta, ja sanomaan teille, että jos haluatte, olette kymmenen minuutin kuluttua vankilanne ulkopuolella ja neljänkolmatta tunnin kuluttua poissa Ranskasta.»

Favras tuumi hetken eikä paroonin esitys näyttänyt aiheuttaneen hänessä vähäisintäkään mielenliikutusta. Sitten hän kysyi haastattelijaltaan:

»Mitä mielenkiintoa minä voin teissä herättää, herra parooni?» uteli
Favras. »Olette tavannut minut kahdesti.»

»Miestä ei tarvitse tavata edes kahta kertaa tunteakseen hänet, hyvä markiisi. Nähkääs, oikeat aatelismiehet ovat harvinaisia, ja minä haluan säilyttää niistä yhden, en Ranskalle, vaan ihmiskunnalle.»

»On kyllä, herra markiisi, se näet, että hankkiessani teille kahden miljoonan lainan ja varustaessani teidät rahoilla olen valmistanut teille keinon mennä tänään paljastetussa hankkeessanne pitemmälle kuin muutoin olisitte voinut ja että minä siis tietämättäni olen osallistunut teidän kuolemaanne.»

»Ellette ole tehnyt muuta rikosta kuin sen, nukkukaa rauhassa», sanoi hän, »annan teille synninpäästön».

»Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, herra parooni», vastasi hän.
»Kiitän teitä vaimoni ja lasteni nimessä, mutta minä kieltäydyn…»

»Koska kenties arvelette suunnitelmani huonosti laadituksi, markiisi, ja koska pelkäätte, että epäonnistunut pakoyritys vain pahentaa juttuanne.»

»Uskon, herra parooni, että olette älykäs mies, vieläpä uhkarohkeakin, koska itse ehdotatte minulle tätä pakoa, mutta sanon teille toistamiseen, etten halua paeta.»

»Varmaankin te, herra markiisi, pelkäätte, että pakotettuna poistumaan Ranskasta joudutte jättämään vaimonne ja lapsenne sinne kurjuuteen… Olen ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, herra markiisi, ja voin tarjota teille tämän salkun, jossa on satatuhatta frangia pankkiseteleinä.»

»Se ei ole sitä, hyvä herra. Sanaanne luottaen ja teidän tarvitsematta antaa minulle tuota salkkua olisin lähtenyt Ranskasta, jos aikomukseni olisi ollut paeta. Mutta vielä kerran, olen tehnyt päätökseni: minä en pakene.»

Parooni silmäili miestä, joka näin epäsi hänen tarjouksensa, ikäänkuin olisi arvellut, ettei tämä ollut täysijärkinen.

»Päätökseni kummastuttaa teitä, herra parooni», sanoi Favras omituisen juhlallisesti, »ja te kysytte itseltänne uskaltamatta, kysyä minulta, mikä on saanut minut tekemään tämän omituisen päätöksen kulkea tietäni loppuun saakka ja kärsiä kuolemantuskat, olkootpa ne mitä laatua tahansa.»

»No niin, selitän sen teille. Olen kuningasmielinen, hyvä herra, mutten niiden lainen, jotka siirtyvät ulkomaille tai piileskelevät Pariisissa. Minun maailmankatsomukseni ei ole etuihin sisältyvää laskelmaa, hyvä herra. Kuninkaat ovat minulle vain samaa, mitä olisi joku arkkipiispa tai paavi, toisin sanoin äsken mainitsemani uskonnon näkyviä edustajia. Jos pakenen, arvellaan kuninkaan tai Monsieurin auttaneen minut pakosalle. Jos he auttavat minut pakosalle, ovat he rikostovereitani. Ja Monsieur, joka on noussut puhujalavalle kieltämään minut, ja kuningas, joka on teeskennellyt, ettei tunne minua, saavat iskun, joka haihtuu tyhjään avaruuteen. Uskonnot häviävät, herra parooni, kun niillä ei ole enää marttyyrejä. No niin, minä pidän pystyssä omaani kuolemalla sen hyväksi! Siitä tulee menneisyydelle antamani moite ja tulevaisuudelle tarjoamani varoitus!»

»Mitä häpeällisempi on kuolintapa, herra parooni, sitä ansiokkaampi on uhraus. Kristus kuoli ristinpuussa kahden ryövärin välissä.»

»Ymmärtäisin tämän, herra markiisi», huomautti parooni, »jos kuolemastanne koituisi kuninkuudelle sama apu, mikä Kristuksen kuolemasta koitui ihmiskunnalle. Mutta kuninkaitten erheet ovat niin raskaat, herra markiisi, että pelkään, kykeneekö jonkun aatelismiehen, kykeneekö edes kuninkaankaan veri niitä puhdistamaan.»

»Se on Jumalan vallassa, herra parooni. Mutta tänä miehuuttomuuden ja epäilyksen aikana, jolloin niin monilta puuttuu velvollisuudentunto, minä kuolen tuntien lohdutusta tietoisuudesta, että olen täyttänyt velvollisuuteni.»

»Ei, ei, herra markiisi!» huudahti parooni kärsimättömästi! »Te kuolette yksinkertaisesti katuen, että olette kuollut turhan takia.»

»Kun aseettomaksi joutunut sotamies ei halua paeta, kun hän odottaa vihollista, kun hän uhmaa kuolemaa, kun se tapaa hänet, tietää hän hyvin, että tämä kuolema on turha, mutta hän päättelee, että pako olisi häpeäksi, ja mieluummin hän silloin kuolee…»

»Meillä on vielä tunti aikaa», jatkoi hän. »Istahdan tämän pöydän ääreen ja luen puoli tuntia. Harkitkaa sillaikaa ehdotustani. Puolen tunnin kuluttua te annatte minulle lopullisen vastauksenne.»

Siirrettyään nojatuolin hän istuutui pöydän ääreen selkä päin vankia, aukaisi kirjan ja syventyi lukemaan.

Ja hän kääntyi seinään päin varmaankin voidakseen häiriintymättä tuumiskella.

Lukija otti pari kolme kertaa kellon esille. Hän oli kärsimättömämpi kuin vanki. Kun puoli tuntia oli kulunut, nousi hän ja lähestyi vuodetta.

Parooni kumartui hänen ylitseen. Vangin säännöllinen, tyyni hengitys todisti hänen nukkuvan.

— Kas niin, — tuumi hän itsekseen, — olen lyöty. Mutta tuomiota ei ole vielä julistettu. Kenties hän epäilee vielä…

Ja koska hän ei mielinyt herättää miespoloista, jota muutaman päivän perästä odotti niin pitkä ja syvä uni, tarttui hän kynään ja kirjoitti tyhjälle paperiliuskalle:

»Kun tuomio on julistettu, kun herra de Favras tuomitaan kuolemaan, kun hän ei voi toivoa enää mitään tuomareiltaan, Monsieurilta eikä kuninkaalta ja jos hän haluaa muuttaa käsityskantansa, kutsuttakoon hän luoksensa vartija Louisin ja sanokoon tälle: ' Olen päättänyt paeta !' Hänen pakonsa toteuttamiseksi on keinot keksitty.

Kun herra de Favras istuu kohtalokkailla rattailla, kun herra de Favras rukoilee julkisesti Notre-Damen edustalla, kun herra de Favras paljain jaloin ja kädet sidottuina astuu kaupungintalosta, missä hän tekee testamenttinsa, sen tilavan pihan yli, joka erottaa kaupungintalon portaat Grève-torille pystytetystä hirsipuusta, tarvitsee hänen vain lausua äänekkäästi: ' Haluan pelastua !' ja hänet pelastetaan.

Tämän tehtyään vieras otti lampun, lähestyi toistamiseen vangin vuodetta todetakseen, oliko markiisi herännyt, ja huomattuaan hänen yhä nukkuvan siirtyi, kääntymättä enää taakseen, kopin ovelle, jonka takana vartija Louis seisoi liikkumattomana ja alistuvana kuten ainakin opetuslapsi, joka on valmis kaikkiin uhrauksiin suorittaakseen loppuun saakka hänen osakseen pannun suurtyön.

Vartija kumarsi, otti lampun Cagliostron käsistä ja astui kunnioittavasti hänen edellään, kuten kamaripalvelija, joka valaisee tietä isännälleen.

XVI

Samana päivänä kello yksi iltapäivällä Châteletin vankilasihteeri tuli neljän aseellisen miehen seurassa markiisi de Favrasin koppiin ilmoittamaan, että hänen oli lähdettävä tuomariensa eteen.

Favras oli kuullut asiasta yöllä Cagliostrolta ja kello yhdeksän tienoissa aamulla Châteletin apulaispäälliköltä.

Jutun yleinen käsittely oli alkanut kello puoli kymmenen aamulla ja sitä jatkui vielä kello kolme iltapäivällä.

Kello yhdeksästä alkaen oli istuntosali ollut täynnä uteliaita, jotka kylki kyljessä odottivat näkevänsä miehen, jonka tuomio pian julistettaisiin.

Sanomme miehen, jonka tuomio pian julistettaisiin, koska kukaan ei epäillyt, ettei syytettyä tuomittaisi syylliseksi.

Poliittisissa salahankkeissa on aina mukana muutamia poloisia, jotka jo ennakolta on määrätty uhreiksi. Jokainen tuntee, että tarvitaan sovitusuhria ja että juuri nämä ihmis-rukat on kohtalokkaasti merkitty tällaiseksi uhriksi.

Neljäkymmentä tuomaria oli ryhmittynyt puoliympyrään salin peräpäähän. Puheenjohtaja istui katoksen alla. Hänen takanaan seinällä riippui ristiinnaulittua Jeesusta esittävä kuva ja häntä vastapäätä salin toisessa päässä oli kuninkaan muotokuva. Jono kansalliskaartilaisia reunusti tuomioistumen aluetta sisä- ja ulkopuolelta. Neljä miestä seisoi ovella vartijoina.

Neljännestä yli kolmen tuomarit antoivat määräyksen, että syytetty oli tuotava istuntosaliin.

Kaksitoistamiehinen sotilasosasto, joka kivääri jalalla odotteli keskellä salia tätä määräystä, lähti liikkeelle.

Siitä hetkestä alkaen kaikki päät, vieläpä tuomarienkin, olivat suuntautuneina ovelle, josta markiisi de Favras astuisi sisälle.

Arviolta kymmenen minuutin kuluttua nähtiin neljän kaartilaisen ilmestyvän saliin.

Vanki astui siihen peloittavaan hiljaisuuteen, joka syntyy, kun kaksituhatta samaan huoneeseen sulloutunutta henkilöä huomaa hetken tulleen, jolloin lopultakin yleisen odotuksen kohde — henkilö tai asia — tulee esille.

Vangin piirteet olivat täysin tyynet. Hän oli pukeutunut hyvin huolellisesti. Hänen yllänsä oli heleänharmaalla kirjailtu silkkinuttu, valkoiset satiiniliivit ja samanväriset housut kuin takkikin, silkkisukat, solkikengät ja napinreiässä Pyhän Ludvigin ritarikunnan risti.

Tukkansa hän oli suorinut harvinaisen komeilevasti, jauhoittanut valkoiseksi, eikä yksikään hius ollut loista pitempi , kuten eräässä vallankumouksen historiassa mainitaan.

Sinä lyhyenä aikana, jonka markiisi de Favras tarvitsi edetäkseen ovelta syytettyjen penkille, pidättelivät kaikki hengitystään.

Kului pari sekuntia syytetyn saapumisesta puheenjohtajan ensimmäisiin sanoihin.

Lopulta hän teki tutunomaisen — tällä kerralla tarpeettoman — liikkeen kädellään kehoittaakseen tuomareita hiljaisuuteen ja aloitti liikutuksesta värähtelevällä äänellä:

Vasta silloin kuulijakunta näytti voivan jälleen hengittää. Ilmaa halkoi hirveä suhina, koston henkäys.

Syytetty ei erehtynyt sen luonteesta. Hän silmäili ympärilleen. Kaikkien katseet kiiluivat vihan tulta, kaikki nyrkit olivat uhkaavasti koholla. Tunsi, että tämä kansa, jonka käsistä juurikään oli riistetty Augeard ja Besenval, vaati uhria, tämä kansa, joka yhtenään hoilasi, että prinssi Lambesc oli hirtettävä — kuvaannollisesti edes.

Näiden kiihtyneitten kasvojen, näiden tulta liekehtivien katseitten joukossa syytetty huomasi yöllisen vieraansa tyynet piirteet ja ystävällisen katseen.

Nyt alkoi toinen kysymyssarja, jonka syytetty kesti yhtä tyynesti kuin edellisenkin.

Favras, joka kieltäytyi pelastamasta itseään paolla, halusi puolustaa elämäänsä vastaväitteillä ja oli haastattanut neljätoista vapauttavaa todistajaa.

Kun syyttäjän todistajien kuulustelu oli päättynyt, odotti hän näkevänsä omien todistajiensa astuvan esille. Mutta silloin puheenjohtaja lausui seuraavat sanat:

»Anteeksi, herra presidentti», huomautti Favras kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, »unohdatte yhden seikan, vähäpätöisen tosin, unohdatte kutsuttaa paikalle minun haastattamani neljätoista todistajaa».

»Oikeus on päättänyt», vastasi puheenjohtaja, »ettei heitä kuulustella ollenkaan».

Syytetyn otsalla väikkyi pilventapainen varjo, sitten hänen silmissään välähti kirkas salama.

»Minä luulin olevani Pariisin Châteletin tuomittavana», virkkoi hän.
»Erehdyin. Minut tuomitsee, kuten näyttää, espanjalainen inkvisitsioni.»

Favras vietiin takaisin vankikoppiinsa. Hänen tyyneytensä, sulavuutensa ja rohkeutensa olivat eräällä tavalla tehonneet niihin kuuntelijoihin, jotka olivat saapuneet paikalle ennakkoluulottomina.

Mutta heitä oli kourallinen. Favrasin lähtöä saattoivat huudot, uhkailut ja vihellykset.

Hän oli valinnut asiakseen tuoda vangille pullon bordeauxviiniä, jota tämä ei ollut pyytänyt.

»Hyvä ystävä», virkkoi Favras, »jos olet senvuoksi minut herättänyt, olisit yhtä hyvin voinut antaa minun nukkua rauhassa».

»Herra markiisi, olen herättänyt teidät kysyäkseni, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa henkilölle, joka kävi teitä tapaamassa viime yönä.»

»Miettikää tarkoin, herra markiisi. Kun tuomio on julistettu, joudutte yhtämittaisen silmälläpidon alaiseksi ja niin voimakas kuin mainittu henkilö onkin, voi mahdoton kenties kahlita hänen tahtoaan.»

»Kiitos, hyvä ystävä», sanoi Favras, »mutta minulla ei ole häneltä mitään pyydettävää, ei nyt eikä myöhemmin».

»Siinä tapauksessa», virkkoi vartija, »olen pahoillani, että herätin teidät. Mutta teidät olisi kuitenkin hetken perästä herätetty…»

»Arvelet siis», sanoi Favras hymyillen, »ettei minun kannata enää mennä makuulle vai kuinka?»

Ylemmistä kerroksista kuului tosiaankin melua, ovia anottiin ja suljettiin, pyssynperät kolahtelivat permannolla.

»Hitossa! Huolehtikaa siitä, että herra sanantuoja suo minulle aikaa vetää housut jalkaani.»

Sillaikaa markiisi de Favras pani jalkaansa silkkisukat, solkikengät ja housut.

Hän päätteli, ettei kannattanut jatkaa pitemmälle ja jäi odottamaan. Hän oli tällä hetkellä hyvin kaunis, pää takakenossa, hiukset puoleksi suorittuina, röyhelökaulus avoimena rinnalla.

»Kuten huomaatte, hyvä herra», sanoi hän sanantuojalle, »odotin teitä taisteluvalmiina».

Ja hän kohotti käden paljaalle kaulalleen, joka oli valmis aatelisen miekan katkaistavaksi tai aatelittoman silmukan kuristettavaksi.

Markiisi oli tuomittu kuolemaan. Hänen oli tehtävä julkinen katumus
Notre-Damen edustalla ja sitten hänet hirtettäisiin Grève-torilla.

Favras kuunteli tätä lukemista tuiki rauhallisena eikä rypistänyt edes kulmakarvojaan kun mainittiin sana »hirtettäisiin», tuo aatelismiehen korvassa ilkeältä vaikuttava sana.

»Ah, hyvä herra, valitan syvästi, että teidän on täytynyt tuomita kuolemaan mies sellaisten todistusten nojalla.»

»Hyvä herra, te tiedätte, ettei teillä ole jäljellä muuta lohdutusta kuin uskonnon tarjoama.»

»Erehdytte, hyvä herra», vastasi kuolemaantuomittu, »minulla on jäljellä lisäksi se lohtu, jonka omatunto antaa».

Markiisi tervehti sanantuojaa. Tällä ei ollut enempää tehtävää ja hän poistui.

»Rippi-isän niiden taholta, jotka tappavat minut? Ei, herra, se olisi minusta vastenmielistä. Minä haluan kyllä luovuttaa teille henkeni, mutta sieluni autuuden pidätän itselleni… Pyydän luokseni Saint-Paulin kirkkoherran.»

Kahta tuntia myöhemmin se kunnianarvoisa hengenmies, jota hän oli pyytänyt, oli hänen luonansa.

XVII

Sanantuojan perässä oli koppiin tullut kaksi miestä, molemmat synkännäköisiä, yllä teloittajan asu.

Favras oli ymmärtänyt joutuvansa nyt asioimaan kuoleman edeltäjien, pyövelin etuvartijajoukon kanssa.

Favras meni pöydän luo, jolle oli sirotettu hänen käsilaukkunsa erinäköiset esineet, ja seinää koristavan pikku kuvastimen edessä hän napitti paidankauluksen, laskosti siroihin poimuihin röyhelönsä ja sitaisi kaulanauhansa kaikkein aatelisimpaan solmuun.

Äänettömänä pysynyt mies oli silmäillyt Favrasia kaiken aikaa niin tarkasti, että se oli herättänyt markiisin huomiota.

Hän oli huomaavinaan, että tämä mies teki hänelle jonkun salamyhkäisen merkin silmillään.

Mutta tämä merkki oli ollut niin väläyksellinen, että Favras jäi epätietoiseksi, mitä se merkitsi.

Hän ei piitannut siitä sen enempää, vaan heilautti ystävällisesti kättänsä vartija Louisille ja sanoi:

Oikeudenpalvelija kulki ensimmäisenä, sitten Favras, sitten molemmat synkkäilmeiset miehet.

Näiden kahden koppikerrosten välimailla odotteli ryhmä kansalliskaartilaisia.

Favras irroitti ritarimerkin ja koska hän ei halunnut luovuttaa sitä tälle oikeuden kätyrille, antoi hän sen kansalliskaartilaisia komentavalle kersantille.

»Hyvä niinkin», tokaisi oikeudenpalvelija välittämättä enää vaatia, että ritarimerkki luovutettaisiin hänelle itselleen. »Seuratkaa minua.»

Noustiin arviolta parikymmentä porrasta ja pysähdyttiin kauttaaltaan raudoitetun tammioven eteen. Se oli niitä ovia, joita katsellessaan kuolemaantuomitut tuntevat veren suonissaan hyytyvän. Tällaisia ovia on pari kolme kuolemaantuomitun viimeisellä matkalla. Niiden takana matkalainen vaistomaisesti arvaa kohtaavansa jonkin kauhean häntä odottamassa.

»Ah, herrat», huudahti hän lievästi kalveten, »kun ihmisiä aiotaan tuoda tällaisiin paikkoihin, pitäisi heitä hitossa siihen ennakolta valmistaa!»

Hän ehti tuskin lopettaa lausettaan, kun häntä seuranneet kaksi miestä syöksyivät hänen kimppuunsa, riistivät takin ja liivit hänen yltänsä, taiteellisesti solmitun nauhan hänen kaulastaan ja sitoivat hänen kätensä selän taa.

Mutta auttaessaan toveriaan tässä tehtävässä kuiskasi se näistä kiduttajista, jonka Favras oli luullut nähneensä tekevän hänelle salaisen merkin, hänen korvaansa seuraavat sanat:

Tämä tarjous sai Favrasin huulet hymyyn, sillä se palautti hänen mieleensä hänen tehtävänsä suuruuden.

Huoneessa oli puuhevonen valmiina. Kuolemaantuomittu pantiin pitkälleen tämän hevosen selkään.

Kiduttaja lähestyi häntä esiliina täynnä tammivaajoja ja kädessä rautamoukari.

Favras ojensi omasta aloitteestaan tätä miestä kohden hienon jalkansa, joissa oli puna-anturaiset kengät ja silkkisukat.

»Ah», virkkoi Favras, »hovi näyttää pelkäävän, että minä lavertelisin. Suuri kiitos. Minä saan mennä hirsipuulle kahdella kelpo jalalla. Se on jotakin. Ja nyt, herrat, te tiedätte, että olen käytettävissänne.»

»Teidän on vietettävä yksi tunti tässä salissa», sanoi oikeudenpalvelija.

Ja hän alkoi kävellä salissa ja tutki yksitellen niitä hirveitä kojeita, jotka olivat kuin mitäkin jättimäisiä rautahämähäkkejä, suunnattomia skorpioneja.

Katselija tunsi, että määrätyllä hetkellä, kohtalokkaan äänen määräyksestä koko tämä kojerykelmä heräsi eloon, liikkui ja puri julmasti.

Niitä oli kaikenmuotoisia ja kaikenaikaisia, Filip Augustin päiviltä Ludvig XVI:n aikaan saakka. Joukossa oli rautapiikkejä, joilla 13. vuosisadan juutalaisia oli paloiteltu, ja teilirattaita, joilla oli silvottu 17. vuosisadan protestantteja.

Moinen kylmäverisyys lopulta kummastutti kiduttajiakin, jotka, kuten tiettyä, eivät helposti ihmettele mitään.

»Hyvä herra», vastasi hän, »voin tavata edessäni olevalla matkalla Saatanan, eikä olisi hullumpaa, jos saisin hänestä ystävän mainitsemalla hänelle kadotettujen kidutukseen sopivia kojeita, joita hän ei tunne».

Vanki oli juuri lopettanut tarkastuskäyntinsä, kun Châteletin kello löi viisi.

Kaikesta saattoi nähdä, etteivät nämä kaksi odotustuntia olleet menneet hukkaan ja että jos mikään, niin hänen äsken kokemansa elämys oli sopivalla tavalla valmistanut hänet kuolemaan.

»Isä», sanoi Favras, »suokaa anteeksi, etten minä voi avata teille muuta kuin sydämeni. Nämä herrat ovat järjestäneet niin, että voin teille avata vain sen.»

»Ettekö voi irroittaa tuomitun käsiä siksi ajaksi, jonka hän viipyy parissani?» kysyi kirkkoherra.

»Isä», sanoi Favras, »kysykää, eivätkö he voisi sitoa niitä etupuolelle. Se on kuitenkin tehtävä silloin, kun joudun pitelemään kynttilää kädessäni ja lukemaan tuomiotani.»

Apulaiset katsahtivat oikeudenpalvelijaan. Tämä nyökäytti päätänsä merkiksi, ettei se olisi mitenkään sopimatonta, ja markiisin armonanomukseen suostuttiin.

Kukaan ei tiedä, mitä tapahtui tämän maailmanmiehen ja Jumalan miehen välisessä viimeisessä keskustelussa. Avasiko Favras uskonnon pyhyyden edessä sydämensä, joka oikeuden majesteetin edessä oli pysynyt suljettuna? Kostuivatko hänen ivan kuivaamat silmänsä niistä lohdutuksista, sen toisen maailman tarjoamista, johon hän oli astumaisillaan? Kimmelsikö niissä joku hänen sydämensä vuodattamista kyynelistä? Kyynelistä, jotka hän varmaankin oli vuodattanut rakkaitten omaistensa takia, jotka hän maailmasta erotessaan joutuisi jättämään orvoiksi ja hylätyiksi? Sitä eivät ainakaan huomanneet miehet, jotka viiden tienoissa astuivat hänen koppiinsa ja jotka tapasivat hänet hymyhuulisena, kuivin ripsin ja suljetuin sydämin.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »pyydän teiltä anteeksi, mutta te olette antaneet minun odottaa».

Koska hän oli jo takitta ja liivittä ja hänen kätensä oli sidottu, riisuttiin häneltä nyt kengät ja sukat ja hänen yllensä jätettyjen vaatteitten päälle vedettiin valkoinen mekkopaita.

VEHKEILIJÄ VALTIOTA VASTAAN

Châteletin portilla odottelivat häntä rattaat isolukuisen vartioston ympäröiminä.

Kello kuudesta aamulla oli tuomio ollut tiedossa ja väkijoukon mielestä aika kului perin verkkaisesti tuomion ja teloituksen välillä.

»Herra de Favrasin teloitusta varten», vastasivat nämä kuoleman kerjäläiset.

Favras nousi lujin askelin rattaille. Hän istahti sille puolelle, mihin tuohus oli kiinnitetty, sillä hän oivalsi, että tuohus oli nimenomaan häntä varten.

Saint-Paulin kirkkoherra nousi rattaille hänen jälkeensä ja istuutui hänen vasemmalle puolelleen.

Hän oli sama alakuloisen näköinen ja lempeäkatseinen mies, jonka olemme nähneet Bicêtren pihamaalla tohtori Guillotinin konetta koeteltaessa.

Olemme nähneet hänet, näemme hänet nyt ja saamme tilaisuuden nähdä hänet myöhemminkin. Hän on sen aikakauden todellinen sankari, johon olemme astumassa.

Ennenkuin istahti paikalleen, pyöveli pani Favrasin kaulaan nuoran, jolla hänet hirtettäisiin.

Kun rattaat lähtivät liikkeelle, syntyi väkijoukossa liikehtimistä.
Favraskin käänsi katseensa sinne päin, mistä tämä melu lähti.

Hän näki ihmisten työntelevän toisiaan päästäkseen ensimmäiseen riviin ja paremmalle paikalle vangin ohi ajaessa. Äkkiä hän vaistomaisesti hätkähti, sillä ensi rivissä, viiden kuuden toverinsa keskellä, joiden kanssa oli raivannut kujan väkijoukkoon, hän huomasi hallikantajan asuun pukeutuneena saman yöllisen vieraan, joka oli sanonut suojelevansa häntä viimeiseen hetkeen saakka.

Kuolemaantuomittu nyökäytti päätänsä merkiksi, että oli tuntenut vieraan; muuta hän ei sillä tarkoittanutkaan.

Pääovi oli auki ja sen kautta näkyi kirkon hämärässä peräpäässä pääalttari hohtavan palavien kynttiläinsä alla.

Uteliaitten tulva oli niin voimakas, että rattaitten oli pakko tuon tuostakin pysähtyä ja ne pääsivät etenemään vain kun vartiosto oli raivannut niille tien, jonka heti taas sulki kansanvuo särkien sen tielle nousseen heikon padon.

»Teidän on nyt astuttava rattailta ja tehtävä julkinen katumus, hyvä herra», sanoi teloittaja kuolemaantuomitulle.

Hengenmies astui rattailta ensimmäisenä, häntä seurasi vanki ja sitten teloittaja, joka yhä piteli kiinni nuoran toisesta päästä.

Ympäröivien ihmisten joukossa hän huomasi etualalla äskeisen hallikantajan tovereineen, jotka oli nähnyt jo Châteletista lähdettäessä.

Moinen sitkeys näytti liikuttavan häntä, mutta sanaakaan ei kuulunut hänen huuliltaan.

»Herra markiisi, te tiedätte, että jos haluatte pelastua, teidän tarvitsee lausua vain sana.»

Hän luki lujalla äänellä eikä hänen äänensä ilmaissut pienintäkään mielenliikutusta. Kun lukeminen oli päättynyt, puhui hän ympäröivälle joukolle:

»Valmiina astumaan Jumalan kasvojen eteen minä annan anteeksi niille, jotka vastoin omaatuntoaan ovat syyttäneet minua rikollisista hankkeista. Rakastin kuningastani, kuolen uskollisena tälle tunteelleni. Minä näytän esimerkin ja toivon, että sitä seuraavat monet ylevät sydämet. Kansa vaatii suurin äänin minun kuolemaani, se tarvitsee uhrin. Hyvä, olen mielissäni, että kohtalo on valinnut juuri minut eikä ketään heikkoa sydäntä, joka ansaitsemattoman rangaistuksen edessä joutuisi epätoivoon. Ellei minulla nyt ole täällä muuta tehtävää kuin mitä olen jo tehnyt, niin jatkakaamme matkaa, hyvät herrat.»

Notre-Damen portailta ei ole pitkä matka Grève-torille ja kuitenkin rattaat laahustivat tätä taivalta kokonaisen tunnin.

»Haluatteko tehdä jonkun tunnustuksen, poikani?» kysyi hengenmies vilkkaasti.

»En, isä. Haluan vain sanella kuolintestamenttini. Olen kuullut kerrottavan, että kuolemaantuomitulle, joka on pidätetty valmistumattomana, suodaan viimeisenä armonosoituksena tilaisuus tehdä kuolintestamenttinsa.»

Rattaat eivät ajaneetkaan suoraan hirsipuulle, vaan poikkesivat kaupungintaloon päin. Väkijoukosta alkoi kuulua kovaa hälinää.

»Hän menee tunnustuksille! Hän menee tunnustuksille!» huudettiin joka suunnalta.

Tämä huuto pani kalpenemaan erään nuoren, kauniin miehen, joka oli kauttaaltaan mustiin puettu kuin apotti ja seisoi irtokivellä Pelletier-rantakadun kulmassa.

»Ah, älkää pelätkö, varakreivi Louis», virkkoi muuan ilkamoiva ääni hiljaa hänen viereltään, »kuolemaantuomittu ei lausu sanaakaan siitä, mitä on tapahtunut Royale-aukiolla».

Mustiin puettu nuori mies kääntyi äkkiä; nämä sanat oli lausunut muuan hallikantaja, jonka kasvoja hän ei voinut nähdä, koska mies oli lauseen lopetettuaan painanut hattunsa leveän lieren silmilleen.

Nuoren, kauniin miehen epäilykset — mikäli hän jotakin epäili — hälvenivät muuten väleen.

Ehdittyään kaupungintalon porraskorokkeelle Favras teki merkin, että hän aikoi puhua.

Siinä tuokiossa kaikki hälinä taukosi ikäänkuin tällä hetkellä puhaltanut länsituuli olisi vienyt sen mennessään.

»Hyvät herrat», sanoi Favras, »kuulen ympärilläni toistettavan, että menen kaupungintaloon tunnustuksille. Se ei ole totta, ja jos joukossanne joku mahdollisesti pelkää minun tekevän paljastuksia, niin rauhoittukoon, sillä minä menen kaupungintaloon sanelemaan kuolintestamenttia.»

Ja hän poistui lujin askelin porttikäytävään, nousi portaat ja astui huoneeseen, johon kuolemaantuomitut tavallisesti opastettiin ja jota siitä syystä sanottiin tunnustuksien huoneeksi.

Kolme mustiin puettua miestä oli siellä häntä odottamassa, ja näiden kolmen miehen joukossa Favras tunsi saman virkamiehen, joka oli puhutellut häntä Notre-Damen edustalla.

Koska kuolemaantuomitun kädet oli sidottu eikä hän siis voinut kirjoittaa, alkoi hän sanella testamenttiaan.

Paljon on puhuttu Ludvig XVI:n testamentista, sillä kuninkaitten testamentista puhutaan paljon. Edessämme on herra de Favrasin testamentti ja me sanomme yleisölle vain seuraavat sanat: »Lukekaa ja verratkaa.»

Kun testamentti, oli saneltu, pyysi Favras sen lukeakseen ja allekirjoittaakseen.

Hänen kätensä irroitettiin siteistä. Hän luki testamentin, korjasi kolme kirjoitusvirhettä, jotka sihteeri oli tehnyt, ja kirjoitti jokaisen sivun alareunaan sanat: »Mahi de Favras.»

Sen tehtyään hän ojensi kätensä jälleen sidottaviksi. Sen työn suoritti teloittaja, joka ei ollut hetkeksikään poistunut hänen takaansa.

Testamentin sanelu oli vaatinut aikaa pari tuntia. Aamusta saakka odotellut joukko hermostui kovin. Mukana oli paljon kelpo porvareita, jotka olivat saapuneet paikalle tyhjin vatsoin laskien pääsevänsä haukkaamaan aamiaista teloituksen jälkeen ja jotka olivat saaneet paastota tähän saakka.

Pian alkoikin kuulua samaa uhkaavaa, hirveää murinaa, jota oli kuultu tällä samalla torilla silloin kun de Launay murhattiin, Foulon hirtettiin ja Berthier raadeltiin kuoliaaksi.

Väkijoukko alkoi sitäpaitsi uskoa, että Favras oli päästetty pakoon jostakin takaportista.

Tässä tilanteessa jotkut jo ehdottivatkin, että Favrasin asemasta hirtettäisiin viranomaiset ja kaupungintalo hajoitettaisiin maan tasalle.

Onneksi kellon yhdeksättä käydessä vanki tuli jälleen esille. Vartiokujan muodostaneille sotilaille oli pantu soihtu käteen. Kaikki torirakennusten ikkunat oli valaistu. Vain hirsipuu oli jäänyt salaperäiseen, hirveään pimentoon.

Kuolemaantuomitun esiintuloa tervehti yksimielinen riemuhuuto ja tuo torin täyteinen viisikymmentuhantinen joukko alkoi liikehtiä.

— Ei ainoitakaan vaunuja. Ah, ylhäisö unohtaa helposti! Se on ollut kohteliaampi kreivi de Hornille kuin minulle.

»Se johtuu siitä, että kreivi de Horn oli murhaaja, mutta sinä olet marttyyri», virkkoi muuan ääni.

Favras kääntyi ja huomasi hallikantajan, jonka hän oli matkallaan jo kahdesti tavannut.

»Hyvästi, herra», sanoi Favras. »Toivon, että tarpeen tullen todistatte minun hyväkseni.»

Laskiessaan jalkansa hirsipuutikkaitten alimmalle portaalle hän kuuli jonkun huutavan:

Neljännellä portaalla hän pysähtyi jälleen ja sanoi yhtä lujalla, yhtä kaikuvalla äänellä kuin äskenkin:

»Kansalaiset, minä pyydän teitä auttamaan minua rukouksillanne… Minä kuolen syyttömänä!»

Kahdeksannelta portaalta, miltä hänet syöstäisiin alas, hän huusi kolmannen kerran:

»Mutta», sanoi toinen teloittajan apulaisista, joka nousi hänen rinnallaan tikkaita, »ettekö siis halua, että teidät pelastetaan?»

»Kiitos, ystävä», vastasi Favras, »Jumala palkitkoon teille kauniit aikeenne!»

Sitten hän kohotti päänsä teloittajaa kohden, joka näytti odottavan hänen määräyksiään sen sijaan että olisi itse antanut määräykset.

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun teloittaja sysäsi häntä ja hänen ruumiinsa alkoi häälyä ilmassa.

Tämä näytelmä synnytti tavattoman kohinan Grève-torilla, jotkut ensikertalaiset paukuttivat käsiään ja huusivat: »vielä kerran!» ikäänkuin olisivat kuuntelemassa katuviisua tai suurta oopperalaulua. Äsken mainitsemamme, mustiin puettu nuorukainen solahti alas kiveltä, jolla oli seisonut, tunkeutui väkijoukon halki ja Pont-Neufin kulmassa nousi nopeasti liverittömiin ja vaakunattomiin ajoneuvoihin sekä huusi ajurille:

»Luxembourgiin ja niin nopeasti kuin ohjaksista pääsee!» Ajoneuvot lähtivät liikkeelle täyttä neliä.

Yksi heistä oli Provencen kreivi ja toiset kaksi aatelismiehiä, jotka olemme joskus maininneet näissä kuvauksissamme, mutta joiden nimiä on tässä turhaa ilmoittaa.

He odottelivat sitäkin kärsimättömämmin, kun heidän oli pitänyt mennä aterialle kello kaksi ja kun he levottomuudessaan eivät olleet voineet sitä tehdä.

Keittiömestari puolestaan oli ihan epätoivoinen. Hän oli aloittanut jo kolmannen päivällisen valmistelun, ja tämä päivällinen, joka kelpasi nautittavaksi kymmenen minuutin aikana, turmeltuisi neljännestunnissa.

Hetki oli siis äärimmäisen jännittynyt, kunnes vihdoin kuului sisäpihaan vierivien ajoneuvojen kolina.

Provencen kreivi kiiruhti ikkunaan, mutta hän ehti nähdä vain tumman varjon ponnahtavan vaunujen alimmalta astinlaudalta palatsin portaitten ensimmäiselle askelmalle.

Hän siirtyi senvuoksi ikkunan luota ja riensi ovelle päin. Mutta ennenkuin tämä Ranskan tuleva kuningas hidasliikkeisenä ennätti ovelle saakka, aukeni tämä, ja mustapukuinen nuorukaisemme astui huoneeseen.

»Monseigneur», sanoi hän, »kaikki on lopussa. Herra de Favras kuoli sanaa lausumatta.»

»Olen samaa mieltä kuten tekin, ystävä hyvä», myönsi hänen kuninkaallinen korkeutensa. »Niinpä juommekin hänen kunniakseen lasillisen Constance-viiniä. Pöytään, hyvät herrat!»

Tällä hetkellä aukenivat kaksoisovet selko selälleen ja nämä ylhäiset pöytävieraat siirtyivät salongista ruokasaliin.

XVIII

Muutamia päiviä äsken kertomamme teloituksen jälkeen — teloituksen, jonka kaikkiin yksityisseikkoihin olemme syventyneet saadaksemme lukijamme käsittämään, mikä tunnustus kuninkaitten ja ruhtinaitten taholta odotti heidän hyväkseen uhrautuneita — muuan mies ratsasti harmaatäpläisellä hevosella hidasta ravia Saint-Cloudin puistokatua pitkin.

Tämä hidas ajo ei kaikesta päättäen johtunut ratsastajan velttoudesta eikä hevosen väsymyksestä; kumpaakaan ei ollut matka rasittanut. Sen huomasi helposti, sillä ratsun suupieliin pärskynyt vaahto johtui siitä, että sitä oli — ei ylettömästi kiihotettu — vaan kiinteästi pidätelty. Ratsastaja taas, joka oli — sen huomasi ensi silmäyksellä — aatelismies, ja hänen loasta puhdas ulkoasunsa todistivat hänen varonneen tahraamasta vaatteitaan maantietä peittävään lokaan.

Ratsastajan kulkua hidastutti syvä mietiskely, johon hän ilmeisesti oli vaipunut, ehkä myöskin halu saapua perille määrätyllä hetkellä, joka ei ollut vielä lyönyt.

Ratsastaja oli arviolta nelikymmenvuotias. Hänen valtavan rumat piirteensä ilmaisivat suurta luonnetta. Liian iso pää, pulloposket, rokonarpiset kasvot, helposti hehkuva hipiä, silmät aina valmiina sinkoamaan salamoita, suu tottunut vääntämään ja kääntämään pistosanoja, sellainen oli tämän miehen ulkomuoto, miehen, joka oli luotu — sen tunsi jokainen hänet kerran nähtyään — suureen asemaan ja suureen maineeseen.

Mutta hänen piirteitään näytti nyt peittävän verho. Se oli jonkun elimellisen sairauden tuotetta, sellaisen, jota vastaan voimakkaimmatkin luonteet saavat turhaan taistella. Himmeä, harmaa iho, väsyneet, tulehtuneet silmät, veltot posket, epäterveeseen suuntaan kehittynyt paksuus ja lihavuus — siinä sen miehen ulkoiset ominaisuudet, jonka olemme nyt esitelleet lukijalle.

Ehdittyään puistokadun päähän hän poikkesi arkailematta palatsin pihaan vievästä portista ja loi tutkivan silmäyksen pihan pimentoon.

Oikealla, kahden rakennuksen välissä, jotka muodostivat eräänlaisen johtokäytävän, seisoi muuan mies odottelemassa.

Muuan portti oli auki. Odotteleva mies meni porttikäytävään. Ratsastaja ajoi perässä ja yhä häntä seuraten joutui pian toiseen pihaan.

Siellä mies pysähtyi — hänen yllänsä oli takki, housut ja mustat liivit — silmäili ympärilleen ja huomattuaan pihan ihan autioksi lähestyi ratsastajaa hattu kädessä.

Ratsastaja tuli tavallaan häntä vastaan, kumartui hevosensa kaulan yli ja virkkoi puoliääneen:

»Käykää sisään», kehoitti Weber nopeasti, »ja suvaitkaa odottaa hetki, kunnes olen vienyt hevosenne talliin».

Samalla hän aukaisi erään oven. Siitä pääsi salonkiin, jonka ikkunat ja toinen ovi olivat puiston puolella.

Mirabeau astui salonkiin ja käytti Weberin hänelle suoman lomahetken irroittaakseen jalastaan eräänlaiset nahkasaappaat, joiden alta tulivat näkyviin koskemattomat silkkisukat ja moitteettomasti kiilloitetut puolikengät.

»Kuningatar odottaa minua!» huudahti Mirabeau. »Olisinko onnettomuudekseni antanut kuningattaren odottaa? Luulin olevani säntillinen.»

Weber avasi puutarhaan vievän oven ja suuntasi kulkunsa käytäväsokkeloon, josta pääsi puiston yksinäisimmälle ja korkeimmalle kohdalle.

Siellä, keskellä lehdettömiä, pitkäoksaisia puita, oli harmahtavassa, alakuloisessa hämärässä eräänlainen huvimaja, jota yleisesti sanottiin kioskiksi.

Tämän paviljongin ikkunaluukut olivat tiukasti kiinni, paitsi kahta, jotka oli vain työnnetty toisiaan vasten, niin että niiden raosta kuin mistäkin linnantornin ampuma-aukosta pääsi tunkeutumaan pari valonsädettä, jotka hädin tuskin jaksoivat valaista huonetta.

Iso roihu oli sytytetty takkaan ja kaksi pitkää kynttilää paloi takanreunakkeella.

Weber ohjasi opastettavansa ensin eräänlaiseen odotushuoneeseen.
Koputettuaan kevyesti kioskin ovelle hän aukaisi sen ja ilmoitti:

Jos hän olisi kuunnellut tarkasti, kun kreivi sivuutti hänet, olisi hän varmaankin kuullut, kuinka sydän löi tuossa leveässä rinnassa.

Kreivin astuessa sisälle nousi muuan nainen kioskin etäisimmästä nurkasta ja empien, miltei kammoten astui pari askelta tulijaa vastaan.

Hänenkin sydämensä sykki kiivaasti. Hän näki edessään, tuon vihatun, julkisesti parjatun, kohtalokkaan miehen, sen, jota syytettiin lokakuun 5 ja 6 päivän aiheuttajaksi, miehen, jonka apuun oli hetkeksi turvauduttu, mutta jonka hovin väki oli itse työntänyt luotansa ja joka sen jälkeen oli osannut vaatia solmiamaan liiton hänen kanssaan parilla jyrähtävällä panoksella, parilla mahtavalla vihanpurkauksella, jotka olivat tapailleet miltei ylevyyttä.

Jälkimäinen se puhe, missä hän oli selittänyt, että kansan edustajat olivat kolmannen säädyn miehistä muuttuneet kansalliskokoukseksi.

Mirabeau lähestyi sulavasti ja kohteliaasti, minkä kuningatar suureksi kummakseen huomasi heti ensi silmäyksellä. Se ominaisuus ei tuntunut luontuvan tuohon tarmokkaaseen olemukseen.

Nämä pari askelta astuttuaan Mirabeau tervehti kunnioittavasti ja jäi odottamaan.

Kuningatar katkaisi äänettömyyden ja sanoi äänellä, jota hän ei voinut estää värähtelemästä:

»Herra de Mirabeau, tohtori Gilbert on taannoin vakuuttanut meille, että te olette valmis liittymään meihin.»

»No niin, ensimmäiseen teille tehtyyn esitykseen te vastasitte ministeriösuunnitelmalla.»

»Ei ole meidän vikamme, herra kreivi, että tuo ensimmäinen suunnitelma ei voinut onnistua.»

»Uskon sen, madame», vastasi Mirabeau, »teidän majesteettinne kannalta liiatenkin. Vika oli niiden miesten, jotka väittävät uhrautuvansa kuninkuuden hyväksi.»

»Minkä sille voi, herra kreivi! Siinä juuri on asemamme kierous. Kuninkaat eivät saa enää valita ystäviään eikä vihollisiaan. Heidän on toisinaan pakko hyväksyä kaameatkin alttiuden osoitukset. Ympärillämme on miehiä, jotka haluavat pelastaa meidät ja vievätkin meidät turmioon. Heidän toimestaan päätettiin, että kansalliskokouksen jäsenet eivät voi olla ministereitä; se on teitä vastaan sovellettu esimerkki. Haluatteko, että kerron teille yhden esimerkin, joka suuntautui minua vastaan? Voitteko uskoa, että muuan uskollisimpia ystäviämme, mies, jonka varmasti tiedän olevan valmiin kuolemaan puolestamme, on puhumatta meille mitään aiheestaan tuonut julkisiin päivälliskutsuihimme markiisi de Favrasin lesken ja lapset, kaikki kolme surupukuisina? Heidät nähtyäni aioin nousta, mennä heidän luoksensa ja sijoittaa tuon meidän hyväksemme niin urheasti kuolleen miehen lapset — sillä minä, herra kreivi, en ole niitä, jotka kieltävät ystävänsä — sijoittaa hänen lapsensa minun ja kuninkaan väliin… Kaikki katseet tuijottivat meihin. Odotettiin, mitä me tekisimme. Käännyin taakseni… tiedättekö, kuka oli takanani, neljän askelen päässä nojatuolistani? Santerre, esikaupunkilainen! Painuin takaisin tuoliini raivosta itkien enkä tohtinut edes katsahtaa tuon kovaonnisen perheen jäseniin. Rojalistit soimasivat minua, kun en kaiken uhallakin osoittanut harrastusta tuota kovaosaista perhettä kohtaan; vallankumoukselliset raivostuivat, sillä he arvelivat äidin lapsineen saapuneen minun toimestani. Ah, herra kreivi», jatkoi kuningatar päätänsä puistaen, »turmioon johtaa, kun hyökkääjinä on nerokkaita miehiä ja puolustajina henkilöitä, jotka epäilemättä ovat hyvin ansiokkaita, mutta eivät hitustakaan tajua meidän asemamme vaikeutta.»

»Madame», virkkoi Mirabeau syvästi liikutettuna moisesta suuresta onnettomuudesta, jota ei salattu häneltä ja joka ilmaisemalla joko taitavaa laskelmaa tai naisellista heikkoutta todisti hänelle kuningattaren huolista ja antoi hänen nähdä hänen kyynelensä, »puhuessanne hyökkääjistä ette toivottavasti tarkoita minua? Omaksuin yksinvaltaiset periaatteet, vaikka näin hovissa vain heikkoutta enkä vielä tuntenut Maria Teresian kuninkaallisen tyttären henkeä enkä ajatusmaailmaa. Taistelin valtaistuimen oikeuksien puolesta, vaikka herätin vain epäluottamusta ja kaikissa teoissani, ilkeän panettelun myrkyttämissä, nähtiin yhtä monta salahanketta. Palvelin kuningasta, vaikka tiesin hyvin, ettei tältä oikeamieliseltä, mutta petetyltä kuninkaalta tullut odottaa ymmärtämystä eikä kiitosta. Mitä minä nyt siis teenkään, madame, kun luottamus kannustaa rohkeuttani, kun teidän majesteettinne suosion aiheuttama kiitollisuus muuttaa periaatteeni velvollisuudeksi? Se tapahtuu myöhään, kovin myöhään, tiedän sen», jatkoi Mirabeau ravistaen päätänsä hänkin. »Kutsuessaan minut avukseen kuninkuus ei kenties voi esittää minulle muuta mahdollisuutta kuin että tuhoudun sen mukana! Jos olisin harkinnut asiaa, olisin kukaties valinnut minulle nyt suodun tapaamisen ajaksi toisen hetken kuin sen, jolloin hänen majesteettinsa juuri on luovuttanut kamarille kuuluisan punaisen kirjan, toisin sanoen ystäviensä kunnian.»

»Ah, herra kreivi», huudahti kuningatar, »luuletteko siis kuninkaan olleen mukana siinä petoksessa, ettekö siis tiedä, kuinka ne asiat ovat tapahtuneet? Kuningas luovutti häneltä vaaditun punaisen kirjan vain sillä ehdolla, että komitea tallettaisi sitä salaisena asiakirjana. Komitea painatti sen, ja se teko todistaa komitean tahdittomuutta eikä suinkaan kuninkaan petollisuutta ystäviään kohtaan.»

»Ah, madame, tiedätte hyvin, mikä sai komitean ryhtymään sen julkaisemiseen. Kunnianmiehenä en hyväksy sitä tekoa, kansanedustajana en tunnusta sitä. Samaan aikaan kun kuningas vannoi kiintymystänsä hallitusmuotoon hänellä oli Torinossa jatkuvasti asiamies samaisen hallitusmuodon verivihollisten keskuudessa. Hetkellä, jolloin hän puhui rahataloudellisista uudistuksista ja tuntui hyväksyvän kansalliskokouksen siihen suuntaan käyvät ehdotukset, hänellä oli Trierissä, hänen palkkaamanaan ja avustamanaan iso ja pieni tallitalous, jota hoiti prinssi de Lambesc, pariisilaisten verivihollinen, mies, jonka kansa joka päivä vaatii hirtettäväksi kuvaannollisesti. Artoisin kreiville, Condén prinssille ja kaikille emigranteille maksetaan suunnattomia summia, vaikka kaksi kuukautta sitten säädettiin asetus, joka kieltää nuo eläkkeet. Kuningas on tosin unohtanut hyväksyä asetuksen. Mitä arvelette, madame! Näiden kahden kuukauden aikana on koetettu saada selville, mihin on käytetty kuudenkymmenen miljoonan suuruinen erä, muttei ole onnistuttu. Kun kuningasta pyydettiin ja rukoiltiin ilmoittamaan, minne tämä rahamäärä oli joutunut, kieltäytyi hän vastaamasta. Komitea arveli vapautuneensa lupauksestaan ja painatti punaisen kirjan. Miksi kuningas luovuttaa hallustaan aseet, jotka voidaan julmasti kääntää häntä itseään vastaan?»

»Jos teille, herra kreivi», huudahti kuningatar, »olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta, ette siis olisi neuvonut häntä niihin heikkouksiin, joilla hänet johdetaan turmioon, joilla oli, sanokaamme suoraan… joilla häneltä riistetään kunnia?»

»Jos minulle, madame, olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta», vastasi Mirabeau, »seisoisin hänen rinnallaan puolustamassa lakiin perustuvaa yksinvaltaa ja taistelemassa yksinvallan takaaman vapauden puolesta. Tällä vapaudella, madame, on kolme vihollista: papisto, aatelisto ja parlamentit. Papisto ei ole enää tämän vuosisadan, sen on surmannut herra de Talleyrandin valtiopäiväesitys. Aatelisto on kaikkien vuosisatojen. Sen apuun on mielestäni turvauduttava, sillä aatelistotta ei ole kuninkuuttakaan, mutta se täytyy pitää aisoissa, ja se on mahdollista vain liittämällä kansa kuningasvaltaan. Kuningasvalta ei liittoudu milloinkaan vapaaehtoisesti kansan kanssa, niin kauan kuin parlamentit pysyvät pystyssä, sillä niiden mukana säilyy kuninkaalle kuten aatelistollekin kohtalokas toivo palauttaa asiat ennalleen. Papiston tuhoamisen ja parlamenttien lannistamisen jälkeen on minun politiikkani tehtäviä voimistaa toimeenpanovaltaa, elvyttää kuninkaan arvovaltaa ja yhdistää se kansalaisvapauteen. Madame, jos se on kuninkaankin politiikkaa, hyväksyköön hän sen; ellei se sovellu hänelle, hylätköön sen.»

»Herra kreivi», sanoi kuningatar hämmästellen tuon mahtavan älyn säteilevää kirkkautta, joka yhtaikaa valaisi menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, »en tiedä, omaksuuko kuningas sen politiikan, mutta tiedän, että jos minulla olisi valta, minä sen omaksuisin. Herra kreivi, esittäkää minulle keinonne, joiden avulla aiotte pyrkiä tuohon päämäärään. Kuuntelen teitä, en sano hartaana, innostuneena, sanon kiitollisena.»

Mirabeau loi kuningattareen nopean silmäyksen, kotkankatseen, joka tunkeutui hänen sydämensä syvyyksiin, ja huomasi, että kuningatar oli, ellei vakuutettu, niin ainakin lumottu.

Voitto Marie-Antoinetten kaltaisesta suurenmoisesta naisesta hyväili mitä suloisimmin Mirabeaun turhamaisuutta.

»Madame», sanoi hän, »olemme menettäneet Pariisin, miltei kokonaan. Mutta maaseudulla meillä on vielä hajanaisia joukkoja, jotka me voimme yhdistää. Sen vuoksi, madame, on minun käsittääkseni kuninkaan poistuttava Pariisista, muttei Ranskasta. Menköön hän Roueniin armeijan suojaan. Sieltä käsin hän julkaiskoon asetuksia, jotka lupaavat enemmän kuin kansalliskokouksen päätökset. Siten vältetään kansalaissota, koska kuningas osoittautuu vallankumouksellisemmaksi kuin itse vallankumous.»

»Mutta eikö tämä vallankumous — edeltäköön tai seuratkoon se meitä — eikö se siis kauhistuta teitä?» kysyi kuningatar.

»Ah, madame, luulen kaikkia muita paremmin tietäväni, että vallankumouksessa on oltava mukana, sille on annettava jotakin lahjaksi. Olen jo maininnut kuningattarelle, että on ihmisvoimat ylittävä yritys koettaa rakentaa kuninkuus uudelleen niille antiikkisille perusteille, jotka vallankumous on tuhonnut. Tässä vallankumouksessa on koko Ranska ollut mukana, kuninkaasta halvimpaan alamaiseen saakka, joko harrastajana, toimivana tai vastustavana henkilönä. Minä en aiokaan puolustaa antiikkista kuninkuutta, madame, minä haluan sitä rajoittaa, uudentaa ja kohentaa sitä ja tehdä siitä likimain sellaisen hallituksen, joka on kohottanut Englannin vallan ja maineen kukkulalle. Nähtyään edessään — tohtori Gilbertin sanojen mukaan — Kaarlo ensimmäisen vankilan- ja mestauslavan eikö kuningas mieluummin tyydykin Wilhelm kolmannen ja Yrjö ensimmäisen valtaistuimeen?»

»Voi, herra kreivi», huudahti kuningatar, joka eräät Mirabeaun sanat kuullessaan tuli kauhusta väristen muistelleeksi Taverneyn linnassa näkemäänsä ilmestystä ja tohtori Guillotinin keksimän teloituskoneen piirrosta, »voi, herra kreivi, antakaa meille se kuninkuus ja te saatte kokea, olemmeko kiittämättömiä, kuten meidän on syytetty olevan!»

»Hyvä, huudahti Mirabeau vuorostaan, »minä teen sen, madame. Kuningas tukekoon, kuningatar rohkaiskoon minua, ja minä vannon tässä jalkojenne juuressa aatelismiehen nimessä, että minä täytän teidän majesteetillenne tekemäni lupauksen tai kuolen sitä yrittäessäni!»

»Kreivi, kreivi», sanoi Marie-Antoinette, »älkää unohtako, että useampi kuin yksi nainen on kuullut valanne: viiden vuosisadan hallitsijasuku… seitsemänkymmentä Ranskan kuningasta, jotka Pharamondista Ludvig viidenteentoista saakka nukkuvat haudassaan ja jotka menettävät valtaistuimensa, jos meidän valtaistuimemme luhistuu!»

»Tunnen tehtäväni laadun, madame. Tiedän, että se on suunnaton. Mutta se ei ole suurempi kuin minun tahtoni, se ei ole minun alttiuttani voimakkaampi. Kun olen varma kuningattareni harrastuksesta ja kuninkaani luottamuksesta, käyn työhön käsiksi.»

»Ellei muusta ole kysymys, herra de Mirabeau, vakuutan, että tulette saamaan molemmat.»

Ja hän tervehti Mirabeauta sillä lumoavalla hymyllä, joka hänelle valloitti kaikkien sydämet.

»Madame», sanoi hän kunnioittavan ja rohkean kohteliaasti, »kun teidän korkea äitinne, keisarinna Maria Teresia, soi jollekin alamaiselleen kunnian päästä hänen vieraakseen, ei hän lausunut milloinkaan hyvästiä sallimatta tämän suudella hänen kättänsä».

Kuningatar silmäili tätä kahlehdittua leijonaa, joka ei muuta pyytänyt kuin saada heittäytyä hänen jalkoihinsa. Huulilla voitonriemuinen hymy hän sitten ojensi hitaasti kauniin kätensä, joka oli kylmä kuin alabasteri ja miltei yhtä kuultava kuin sekin.

Mirabeau kumartui painamaan huulensa tälle kädelle ja kohottaen sitten ylpeänä päänsä hän sanoi:

Ja hän poistui ylen liikutettuna, ylen iloisena, uskoen, tuo nero-poloinen, vastikään lausumansa ennustuksen toteutumiseen.

XIX

Marie-Antoinetten lohdutellessa kärsivää sydäntänsä uudella toivolla ja unohtaessa hetkeksi naisen tuskat koettamalla pelastaa kuningatarta, Mirabeaun uneksiessa voivansa Alkidamas-jättiläisen lailla kannatella yksinään sortumaisillaan olevaa yksinvallan holvia, joka kaatuessaan uhkasi murskata hänetkin — Opastakaamme näin paljosta politiikasta väsynyt lukija takaisin vähäpätöisempien henkilöitten pariin ja raikkaampaan ilmapiiriin.

Olemme nähneet, että Pitou oli herättänyt pahoja aavistuksia Billotissa tämän toistamiseen pistäytyessä pääkaupunkiin ja että no aavistukset olivat kehoittaneet maanviljelijää palaamaan tilalleen tai oikeammin isää tyttärensä luokse. [Kts. Kreivitär de Charny , 15. luku.]

Paluu tapahtui pari päivää sen merkittävän yön jälkeen, jolloin oli sattunut kolme seikkaa: Sebastien Gilbertin pako, varakreivi Isidor de Charnyn lähtö ja Catherinen pyörtyminen Villers-Cotteretsin ja Pisseleun välisellä tiellä.

Eräässä toisessa edellisen kuvauksemme luvussa on kerrottu, että Pitou toimitettuaan Catherinen maatilalle ja kuultuaan tämän kyynelten ja nyyhkytysten lomassa kertovan, että häntä kohdannut isku oli johtunut Isidorin äkillisestä lähdöstä, oli palannut Haramontiin tämän tunnustuksen musertamana, löytänyt kotoaan Sebastienin kirjeen ja rientänyt heti Pariisiin.

Pariisissa olemme nähneet hänen odottelevan tohtori Gilbertiä ja
Sebastienia niin kärsimättömästi, että oli vallan unohtanut kertoa
Billotille, mitä maatilalla oli tapahtunut.

Vasta kun oli päässyt varmuuteen Sebastienin kohtalosta nähdessään hänen isänsä kanssa palaavan Saint-Honorén kadulle, vasta kun oli kuullut pojan itsensä kertovan matkansa vaiheet — että hän oli tavannut varakreivi Isidorin ja tullut Pariisiin hänen mukanaan — vasta silloin hän oli muistanut Catherinen, maatilan ja emäntä Billotin sekä puhunut Billotille huonosta sadosta, yhtämittaisista sateista ja Catherinen pyörtymisestä.

Olemme maininneet, että tämä pyörtyminen oli erikoisesti koskenut Billotiin ja saanut hänet pyytämään Gilbertiltä lomaa, jonka tämä oli hänelle suonutkin.

Koko pitkän matkan kuluessa Billot oli kysellyt Pitoulta tämän pyörtymisen yksityisseikkoja, sillä tuo kelpo maanviljelijä rakasti kyllä maatilaansa, tuo kunnon aviomies rakasti kyllä vaimoaan, mutta yli kaiken hän rakasti tytärtään Catherinea.

Ja kuitenkin hänen vankkumaton kunniantuntonsa, hänen horjumaton käsityksensä oikeasta tekisivät hänestä tilaisuuden tullen yhtä taipumattoman tuomarin kuin hän oli hellä isä.

Hän oli löytänyt Catherinen maantieltä ja luullut tyttöä kuolleeksi. Epätoivoissaan hän oli nostanut hänet käsivarsilleen ja laskenut hänet polvilleen. Silloin hän oli huomannut tytön vielä hengittävän ja oli juoksujalkaa kantanut hänet maatilalle, missä hän emäntä Billotin avulla oli pannut hänet sänkyyn.

Emännän voihkiessa ja voivotellessa hän oli rajusti viskannut vettä
Catherinen kasvoille. Kylmä, raikas vesi pani tytön avaamaan silmänsä.
Nähtyään hänen tointuneen, — oli Pitou lisännyt, — hän oli arvellut,
ettei häntä kaivattu maatilalla, ja oli palannut kotiinsa.

Lopun, toisin sanoen Sebastienia koskevat uutiset, oli ukko Billot jo kerran kuullut, ja se kerta oli hänelle riittänyt.

Siitä johtui, että Billot palasi ehtimiseen Catherineen ja jännitti kaikki ajatuksensa tyttöä kohdanneeseen tapaturmaan ja sen mahdollisiin syihin.

Tämä ajatustoiminta kiteytyi Pitoulle esitettyihin kysymyksiin, joihin
Pitou vastasi valtioviisaasti: »En tiedä».

Pitoulle on luettava ansioksi tämä vastaus: »en tiedä», sillä, kuten muistamme, oli Catherine julman avomielisesti tunnustanut hänelle kaikki, joten Pitou siis kyllä tiesi .

Hän tiesi, että Isidorin jäähyväissanat olivat musertaneet Catherinen sydämen, minkä johdosta tyttö oli pyörtynyt paikalle, josta Pitou oli hänet löytänyt.

Mutta kaikki maailman kultakaan ei olisi häntä saanut hiiskumaan siitä maanviljelijälle.

Pitou rakasti Catherinea, mutta ihaili häntä vieläkin enemmän. Olemme varemmin nähneet, kuinka tämä ihailu ja tämä huonosti arvioitu ja etenkin huonosti palkittu rakkaus olivat aiheuttaneet hänelle katkeraa sydänsurua ja vaikeita sielullisia kärsimyksiä.

Mutta vaikka nämä kärsimykset olivatkin katkerat ja hänen surunsa kirvelevä, jopa niin, että niiden aiheuttama vatsanpuru oli toisinaan saanut hänet siirtämään aamiaisen ja päivällisen tuntia paria tuonnemmaksi, eivät nämä kärsimykset ja tämä suru silti olleet milloinkaan vieneet hänen voimiaan tai tainnuttaneet häntä.

Loogilliseen ajatteluun tottuneena hän jakoi tämän pulmallisen kysymyksen kolmeen osaan:

»Jos neiti Catherine rakastaa herra Isidoria niin syvästi, että pyörtyy, kun tämä lähtee hänen luotansa, rakastaa hän herra Isidoria syvemmin kuin minä häntä, koska minä en ole milloinkaan pyörtynyt hänen luotansa lähtiessäni.»

Tästä ensimmäisestä jaksosta hän siirtyi toiseen ja järkeili: »Jos hän rakastaa Isidoria syvemmin kuin minä häntä, kärsii hän siis enemmän kuin minä olen kärsinyt; hän kärsii siis paljon.»

Tästä hän johtui pulman kolmanteen osaan, itse lopputulokseen, sitäkin loogillisempaan, kun se oikean johtopäätöksen lailla nojautui lähtökohtaansa:

»Ja hän kärsiikin enemmän kuin minä, koska hän pyörtyy ja koska minä en pyörry.»

Se puolestaan selittää Pitoun syvän säälin ja Catherinen asioita koskevan äänettömyyden, kun hän vastaili Billotille. Tämä äänettömyys taas oli omiaan yhä enemmän huolestuttamaan Billotia, ja mitä huolestuneemmaksi hän tuli, sitä selvemmin se kävi esille niissä ruoskaniskuissa, joita herkeämättä sateli hänen Dammartinista vuokraamansa hevosen lautasille. Niinpä jo kello neljä iltapäivällä hevonen, rattaat ja niillä istuvat kaksi matkamiestä pysähtyivät maatilan portin eteen, missä koirien kova haukku heti ilmoitti heidän tulonsa.

Tuskin rattaat olivat pysähtyneet, kun Billot hypähti maahan ja kiiruhti taloon.

Mutta muuan odottamaton este sulki häneltä tien tyttären makuusuojan kynnyksellä.

Se este oli tohtori Raynal, jonka nimi muistaaksemme on jo mainittukin näiden kuvaustemme kehittyessä. Hän selitti, että Catherinen silloisessa tilassa kaikkinainen mielenliikutus olisi ei vain vaarallista, vaan ehkä kuolemaksikin. Se oli uusi isku ja se tyrmistytti Billotin.

Hän oli selvillä ainoastaan itse pyörtymistapauksesta. Mutta siitä hetkestä, jolloin Pitou oli kertonut nähneensä Catherinen avaavan silmänsä ja tulleen tajuihinsa, hän oli aprikoinut, jos niin voi sanoa, vain tämän pyörtymisen moraalisia syitä ja seurauksia.

Ja nyt oli onneton kohtalo säätänyt näiden moraalisten syiden ja seurausten lisäksi vielä ruumiillisenkin seuraamuksen.

Tänä ruumiillisena seuraamuksena oli aivokuume, joka oli puhjennut edellisenä aamuna ja uhkasi muuttua mitä vaikeimmaksi sairaustapaukseksi.

Tohtori Raynal oli koettanut masentaa tämän aivokuumeen kaikilla niillä keinoilla, joihin vanhan lääkärikoulun oppilaat turvautuivat tällaisissa tapauksissa, suoneniskulla ja sinappihauteella.

Mutta niin tehokas kuin tämä hoitotapa yleensä onkin, oli se toistaiseksi niin sanoaksemme vain sivunnut potilasta. Sairauden ja lääkkeen välinen taistelu oli tuskin vielä alkanutkaan. Aamusta pitäen oli Catherine ollut ankaran hourailun kynsissä.

Ja houraillessaan nuori tyttö oli varmaankin puhunut omituisista asioista, sillä turvautuen verukkeeseen, että sairas oli suojeltava mielenliikutuksilta, oli tohtori Raynal jo karkoittanut huoneesta äidin, kuten hän nyt yritti pitää loitolla isääkin.

Emäntä Billot istui rahilla suunnattoman avotakan pohjukassa. Pää käsien varassa hän istui eikä tuntunut tajuavan, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Mutta vaikkei hän ollut kuullut rattaitten kolinaa, ei koirien haukkua eikä Billotin tuloa keittiöön, herätti tohtorin kanssa keskustelevan isännän ääni hänet siitä horteesta, johon suru oli hänet vaivuttanut.

Ja hän nousi, astui huojuvin askelin ja kädet levällään Billotia kohden ja heittäytyi tämän rinnoille.

»Täällä tapahtuu sitä», ehätti tohtori Raynal vastaamaan, »että tyttäressänne on tauti, jonka nimi on akuutti meningitis, ja kun ihmistä vaivaa sellainen sairaus, on käytettävä vain tiettyjä lääkkeitä ja sallittava vain tiettyjen henkilöitten päästä potilaan lähelle».

»Mutta», tiedusti ukko Billot, »onko se sairaus vaarallista, tohtori
Raynal? Kuoleeko siihen?»

»Kaikkiin sairauksiin kuolee, jos niitä hoidetaan huonosti, hyvä Billot. Antakaa minun hoidella tytärtänne omalla tavallani, niin hän ei kuole.»

»Vastaan hänestä, mutta sitä varten on ehdottomasti välttämätöntä, ettei pariin kolmeen päivään tästä päivästä lukien hänen huoneeseensa saa astua kukaan muu kuin minä tai ne, joille minä annan luvan.»

Billot huokasi.. Näytti jo siltä, että hänet oli voitettu. Mutta hän yritti vielä viimeisen kerran.

»Enkö pääse häntä edes katsomaan?» kysyi hän kuin lapsi, joka anoo viimeistä armonosoitusta.

»Jos saatte nähdä hänet ja syleillä häntä, jätättekö minut kolmeksi päiväksi rauhaan mitään kyselemättä?»

Hän avasi Catherinen huoneen oven ja isäntä Billot sai nähdä tyttärensä, jonka otsaa peitti jääkylmään veteen kastettu kääre ja jonka silmissä asui tylsä, tuijottava katse ja poskilla hehkui kuumeinen puna.

Hän jupisi katkonaisia sanoja ja kun Billot painoi valjut, vapisevat huulensa hänen kostealle otsalleen, oli hän näistä tolkuttomista sanoista eroittavinaan Isidorin nimen.

Kynnykselle olivat ryhmittyneet emäntä Billot kädet ristissä, Pitou, joka oli noussut varpailleen voidakseen paremmin nähdä maanviljelijän olan yli, ja pari kolme palkollista, jotka kerran sisälle tultuaan halusivat itse nähdä, kuinka heidän nuori emäntänsä jaksoi.

Kuten oli luvannut, lähti Billot huoneesta sitten kun oli syleillyt tytärtään. Mutta hän poistui kulmat kurtussa, katse synkkänä ja itsekseen jupisten:

Ja hän meni keittiöön, minne hänen vaimonsa koneellisesti seurasi häntä ja minne Pitoukin olisi mennyt perässä, ellei tohtori olisi nykäissyt häntä nutunhihasta ja sanonut:

Pitou pyörähti kummissaan takaisin ja aikoi tiedustella tohtorilta, mihin häntä tarvittaisiin, mutta salaperäisen näköisenä tohtori kohotti vaitiolon merkiksi sormen huulilleen.

Pitou seisoi paikallaan keittiössä hievahtamattomana ja muistutti tavallaan, pikemmin naurettavasti kuin runollisesti, niitä antiikin ajan jumalia, jotka jalka maahan juuttuneena oli pantu naapuritilusten rajapyykeiksi.

Viiden minuutin kuluttua Catherinen huoneen ovi aukeni jälleen ja sisältä kuului Pitouta kutsuvan tohtorin ääni.

»No, mitä nyt?» kysyi poika havahtuen siitä syvästä uinailusta, johon hän näytti vaipuneen. »Mitä haluatte, herra Raynal?»

»Tule auttamaan matami Clémentia ja kannattelemaan Catherinea, kun minä isken hänestä suonta kolmannen kerran.»

»Kolmannen kerran!» sopersi emäntä Billot. »Hän aikoo iskeä tyttärestäni suonta kolmannen kerran! Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!»

»Vaimo, vaimo», mutisi Billot vakavasti, »tätä ei olisi sattunut, jos olisit paremmin vartioinut lastasi».

Ja hän meni omaan huoneeseensa, josta hän oli ollut poissa: kolme kuukautta. Pitou, jonka tohtori Raynal oli korottanut lääkärinapulaisen arvoon, astui Catherinen makuusuojaan.

Pitou ihmetteli tavattomasti, mitä hyötyä hänestä olisi tohtori Raynalille, mutta hän olisi ihmetellyt vieläkin enemmän, jos tämä olisi maininnut, että hän odotti Pitoulta potilaalle pikemminkin moraalista kuin ruumiillista apua.

Tohtori oli näet huomannut, että houraillessaan Catherine oli miltei alati yhdistänyt Pitoun nimen Isidorin nimeen.

Kuten muistamme, olivat näiden kahden kasvot viimeiseksi painuneet nuoren tytön tajuntaan, Isidorin, kun hän ummisti silmänsä, ja Pitoun, kun hän ne jälleen avasi.

Mutta koska potilas ei lausunut näitä kahta nimeä samalla lailla korostaen ja koska tohtori Raynal — yhtä tarkka havaitsija kuin hänen maineikas kaimansa, jolta meillä on teos »Molempien Intioitten filosofinen historia» — oli heti päätellyt, että näistä kahdesta nimestä, Isidor de Charnyn ja Ange Pitoun, jotka oli lausuttu eri tavalla korostaen, mutta silti merkitsevästi, Ange Pitoun nimi tarkoitti ystävää ja Isidor de Charnyn rakastajaa, oli hän pitänyt ei ainoastaan sopivana, vaan lisäksi edullisena tuoda potilaan lähelle ystävän, jonka kanssa tyttö voisi puhella mielitietystään.

Sillä tohtori Raynalille — ja vaikka emme halua hitustakaan himmentää hänen havaintokykynsä terävyyttä, riennämme lisäämään, ettei mikään ollut helpompaa — sillä tohtori Raynalille oli koko juttu valjennut päivänselväksi, ja hänen oli tarvinnut, kuten niissä tapauksissa, joissa lääkärit sovelluttavat laillista lääkärinammattia, vain yhdistää tunnetut seikat, ja koko totuus paljastui hänelle kirkkaaksi selviöksi.

Villers-Cotteretsissa tiesivät kaikki, että lokakuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä Georges de Charny oli saanut surmansa Versaillesissa ja että hänen veljensä Isidor oli kreivi de Charnyn kutsusta seuraavana iltana matkustanut Pariisiin.

Pitou oli löytänyt pyörtyneen Catherinen Boursonnesta Pariisiin vievältä tieltä. Hän oli kuljettanut tajuttoman tytön maatilalle. Tämän tapahtuman jälkeen nuori tyttö oli sairastunut aivokuumeeseen. Tämä aivokuume oli aiheuttanut hourailun ja houraillessaan hän oli koettanut pidätellä jotakin hänen luotansa lähtevää henkilöä ja tätä lähtevää henkilöä hän oli nimittänyt Isidoriksi.

Huomaamme siis, että tohtorin oli helppo arvata Catherinen sairauden salaisuus, ja että tämä sairaus oli vain hänen sydämensä salaisuutta.

Näissä olosuhteissa oli tohtori päätellyt seuraavaan tapaan:
Aivokuumeeseen sairastunut tarvitsee ennen kaikkea lepoa.

Mikä voi tyynnyttää Catherinen sydämen? Tieto, kuinka on hänen mielitiettynsä laita.

Keneltä hän voisi tiedustella rakastajansa vaiheita? Siltä, joka niistä jotakin tiesi.

Tämä päättely oli sekä yksinkertainen että johdonmukainen eikä tohtorin ollut tarvinnut sitä tehdessään ponnistellakaan.

Mutta silti hän pani Pitoun ensin lääkärinapulaisen toimeen. Siitä hän olisi kyllä suoriutunut apulaisettakin, sillä hän ei suinkaan aikonut iskeä suonta kolmatta kertaa, vaan aikoi yksinkertaisesti aukaista entisen haavan.

Tohtori veti Catherinen käden varovasti sängynlaidan yli, irroitti haavasiteen, levitti peukaloillaan arpeutumattoman haavan reunat, joten veri pääsi juoksemaan.

Nähdessään tuon veren, jonka puolesta hän olisi ilomielin uhrannut omansa, Pitou tunsi voimiensa menehtyvän.

Hän istuutui matami Clémentin nojatuoliin, peitti kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää. Nyyhkytysten lomassa hänen rinnastaan puhkesi voivottelu:

Näiden sanojen kohdalla hän tuumi itsekseen, sillä ihmismieli kykenee pohtimaan yhtaikaa sekä mennyttä että nykyistä:

— Ah, ihan varmasti hän rakastaa herra Isidoria syvemmin kuin minä rakastan häntä! Ihan varmasti hän kärsii enemmän kuin minä olen milloinkaan kärsinyt, koska hänestä täytyy iskeä suonta ja koska hänellä on aivokuume ja hän hourailee, molemmat perin ikäviä asioita, jotka eivät ole minua milloinkaan vaivanneet!

Vuodattaessaan Catherinesta vielä kaksi annosta verta tohtori Raynal, joka oli kaiken aikaa pitänyt Pitouta silmällä, onnitteli itseään, että oli arvannut potilaalla olevan tässä nuorukaisessa alttiin ystävän.

Kuten tohtori oli arvellutkin, lauhdutti tämä vähäinen verenvuoto kuumeen. Ohimosuonet löivät heikommin, rinta keveni, hengitys, joka oli käynyt koristen, muuttui tyyneksi ja tasaiseksi, valtimo hiljeni sadastakymmenestä viiteenyhdeksättä lyöntiin, ja kaikki seikat ennustivat Catherinelle rauhallista yötä.

Tohtori Raynalkin tunsi huojennusta. Hän antoi matami Clémentille tarpeelliset ohjeet, m.m. sen omituisen ohjeen, että hän saisi nukkua pari kolme tuntia, jotka Pitou valvoisi hänen puolestaan. Viitattuaan Pitoun seuraamaan häntä hän meni keittiöön.

Pitou seurasi tohtoria. Emäntä Billot kyyhötti yhä takan varjostimen suojassa.

Vaimo-parka oli niin turtunut, että tuskin tajusi, mitä tohtori hänelle sanoi.

»Kas niin, rohkeutta, emäntä Billot!» sanoi tohtori. »Kaikki sujuu niin hyvin kuin voikin sujua.»

»Kyllä on, ensi yöstä ei tule huono yö. 'Älkää olko huolissanne, ja vaikka kuulisittekin tyttärenne huoneesta huutoa, älkää millään muotoa menkö sinne.»

»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi emäntä Billot äänessä syvän tuskan sävy. »On surkeaa, ettei äiti saa mennä tyttärensä huoneeseen.»

»Minkä sille voi», vastasi tohtori. »Se on minun ehdoton varokeinoni.
Ette te eikä herra Billot.»

»Pitou juuri. Huomasin hänessä vastikään ihmeteltäviä taipumuksia lääkärintoimeen. Otan hänet mukaani Villers-Cotteretsiin, missä annan apteekkarin valmistaa jotakin lääkettä. Pitou tuo lääkkeen tänne. Matami Clément antakoon sitä potilaalle lusikallisen kerrallaan, ja jos yöllä sattuu jotakin erikoista, pankoon Pitou, joka vaalii Catherinea matami Clémentin kanssa, jalat allensa ja juoskoon minua hakemaan. Se on kymmenen minuutin asia — vai kuinka, Pitou?»

»Viiden minuutin, herra Raynal», vastasi Pitou itsetietoisesti, mikä ei jättänyt epäilyksen tilaa kuulijoitten mieleen.

»No hyvä, olkoon niin», myöntyi emäntä Billot. »Mutta lausukaa pari lohdun sanaa isärukallekin.»

Keittiössä olevat kolme keskustelijaa säpsähtivät ja kun he kääntyivät katsomaan, kuka tämän odottamattoman vastauksen esittäjä oli, näkivät he maanviljelijän seisovan valjuna oviaukossa.

Ja ikäänkuin olisi kuullut ja sanonut kaikki mitä pitikin pyörsi Billot huoneeseensa kajoamatta sanallakaan tohtori Raynalin järjestelyihin yötä varten.

Pitou piti sanansa: neljännestunnin kuluttua hän palasi mukanaan rauhoittavaa lääkettä sisältävä pullo, jonka kyljessä oli nimilappu ja jonka tulpassa näkyi mestari Pacquenaudin, Villers-Cotteretsin isältä pojalle periytyvän apteekin omistajan sinetti.

Lähetti meni keittiön kautta Catherinen huoneeseen. Siitä puhumattakaan, että kukaan olisi estellyt häntä, ei häntä edes puhutellut kukaan muu kuin emäntä Billot, joka hänkin vain sanoi:

Catherine nukkui, kuten tohtori Raynal oli ennustanutkin, jotenkin rauhallista unta. Hänen vieressään, mukavasti pitkällään isossa nojatuolissa, nuokkui sairaanhoitajatar. Hän oli vaipunut eräänlaiseen horteeseen, joka on ominainen tälle kunnioitettavalle yhteiskuntaluokalle; sillä ei ole oikeutta nukkua syvää unta eikä voimaa pysyä täysin valveilla, sen jäsenet muistuttavat niitä sieluja, joilta on evätty pääsy autuaitten asuinsijoille ja jotka voimatta palata enää valoonkaan harhailevat ikuisesti unen ja hereilläolon rajamailla.

Tässä hänen toiseksi luonnokseen muuttuneessa unitilassa hän otti Pitoulta lääkepullon, avasi sen, pani sen yöpöydälle ja asetti sen viereen hopealusikan, jotta sairas saisi hetkeäkään viipymättä lääkkeen tarvittaessa.

Pitou puolestaan istahti ikkunanreunalle voidakseen katsella Catherinea mielinmäärin.

Se säälintunne, joka oli vallannut hänet kun hän vain ajattelikin Catherinea, ei tietenkään vähentynyt, kun hän katseli tyttöä. Nyt kun hänen oli sallittu niin sanoaksemme koskettaa pahaa sormellaan ja arvostella, mitä hirveää tuhoa voi saada aikaan se käsitteellinen ilmiö, jota sanotaan rakkaudeksi, oli hän entistäkin valmiimpi uhraamaan oman rakkautensa, koska se tuntui hänestä niin tuiki hauraalta sen vaativan, kuumeisen, hirveän intohimon rinnalla, joka näytti jäytävän tuota nuorta tyttöä.

Nämä ajatukset saivat hänet vähitellen vireeseen, joka luontui mainiosti tohtori Raynalin suunnitelmaan.

Se kelpo tohtori oli aivan oikein päätellyt, että Catherine ennen kaikkea tarvitsi sitä ulkonaista lääkettä, jota sanotaan uskotuksi ystäväksi.

Tohtori Raynal ei ollut mikään suurlääkäri, mutta hän oli eräissä asioissa, kuten olemme maininneet, terävä havaitsija.

Suunnilleen tunti sen jälkeen kuin Pitou oli saapunut, Catherine liikahti, huokasi ja avasi silmänsä.

Matami Clémentille on tehtävä oikeutta ja mainittava, että sairaan liikahtaessa hän nousi heti, meni vuoteen viereen ja sopersi:

Matami Clément tiputti lusikkaan muutaman pisaran Pitoun tuomaa rauhoittavaa lääkettä, tunki lusikan Catherinen kuivien huulten ja yhteen pusertuneitten hampaitten väliin. Sairas nieli koneellisesti tämän viihdyttävän juoman.

Catherinen pää painui takaisin pielukselle, ja matami Clément, joka katsoi suorittaneensa tunnontarkasti tehtävänsä, heittäytyi jälleen nojatuoliinsa.

Pitou erehtyi. Kun hän oli auttanut matami Clémentia ja kannatellut potilasta, oli tämä lääkepisarat nauttiessaan ja painuessaan takaisin pielukselleen raottanut silmänsä ja hänen ripsiensä raosta liukunut hämärä katse oli ollut eroittavinaan Pitoun hahmon.

Mutta kolmipäiväisen kuumehourailunsa aikana hän oli nähnyt niin monta syntyvää ja häipyvää haamua, että hän piti todellistakin Pitouta vain haavekuvana.

Mutta tämän vanhan ystävän näkeminen, ystävän, jota Catherine oli niin monesti väärin kohdellut, vaikutti potilaaseen syvemmin kuin aikaisemmat näyt ja vaikka hän makasi silmät ummessa, oli hän nyt, tyyntyneemmässä mielentilassaan ja kuumeesta vapautuneena, näkevinään edessään tuon kelpo nuorukaisen, jonka hänen usein keskeytyneet ajatuksensa olivat kuvitelleet oleskelevan isän kanssa Pariisissa.

Siitä johtui, että häntä alkoi vaivata epätietoisuus, oliko Pitou todella läsnä vai esiintyikö hän vain haavekuvana. Potilas aukaisi senvuoksi arasti silmänsä todetakseen, oliko näky entisellä paikallaan.

Kun nuorukainen huomasi, että Catherine aukaisi silmänsä ja katseli häntä, kirkastuivat hänen kasvonsa. Nähdessään noiden silmien ilmaisevan elämää ja tajuntaa levitti Pitou käsivartensa.

Catherine loi levottoman silmäyksen sairaanhoitajattareen ja painui huokaisten takaisin pielukselleen.

»Matami Clément», kuiskasi hän tälle, »menkää nyt hetkeksi nukkumaan. Tiedättehän, että herra Raynal on pyytänyt minua jäämään tänne ja hoivaamaan Catherinea, jotta te saisitte sillä välin hetken levätä?»

Ja ikäänkuin olisikin odottanut vain tätä lupaa, tuo kelpo vaimo vaipui nojatuoliinsa, huoahti vuorostaan hänkin ja lyhyen äänettömyyden jälkeen ilmaisi aluksi arka, mutta sitten yhä voimakkaampi ja lopulta kaiken yli kuuluva kuorsaus, että hän oli täysin purjein entänyt siihen unen taikamaahan, jota hän oli tavallisesti vain etäältä katsellut.

Hieman kummastellen oli Catherine tarkastellut Pitoun liikkeitä ja sairaille ominainen kuuloherkkyys sai hänet eroittamaan jokaisen sanan, jotka Pitou oli lausunut matami Clémentille.

Pitou seisoi hetken aikaa sairaanhoitajattaren vieressä ikäänkuin varmentuakseen, että tämän uni oli todellista. Kun ei sitä käynyt epäileminen, lähestyi hän Catherinea päätänsä puistellen ja käsivarret hervottomina.

»Ah, neiti Catherine», sanoi hän, »tiesin kyllä, että rakastitte häntä, mutta en tiennyt teidän rakastavan häntä näin syvästi».

XXI

Pitou lausui nämä sanat äänellä, jossa Catherine sai huomata syvän tuskan ilmauksen ja hyvän ystävyyden todistuksen. Nämä kaksi tunnetta, jotka hersyivät tuon kelpo nuorukaisen sydämestä ja kuvastuivat hänen alakuloisessa katseessaan, liikuttivat syvästi potilaan mieltä.

Niin kauan kun Isidor oli asunut Boursonnessa, niin kauan kun hän oli tiennyt rakastajansa olevan puolenviidettä kilometrin päässä, niin kauan kun hän oli ollut onnellinen, oli Catherine, ottamatta lukuun niitä pikku ikävyyksiä, jotka Pitou oli aiheuttanut seuraamalla häntä itsepintaisesti hänen lemmenkävelyillään, ja sitä lievää levottomuutta, joka oli vallannut hänet, kun hän luki eräät kohdat isänsä kirjeistä, Catherine oli, kuten sanottu, haudannut rakkautensa sydämeensä ja tallettanut sitä kuin aarretta, josta hän ei päästänyt hitustakaan tipahtamaan muualle kuin omaan sydämeensä. Mutta kun Isidor oli lähtenyt, kun Catherine oli jäänyt yksikseen ja epätoivo astunut onnen tilalle, kadotti tyttöparka rohkeutensa tyystin ja hän ymmärsi, että tuottaisi tavatonta huojennusta jos tapaisi henkilön, jolle voisi puhella hänet hylänneestä, kauniista aatelismiehestä, joka ei ollut voinut sanoa mitään tarkkaa, milloin hän palaisi.

Mutta hän ei voinut puhella Isidorista matami Clémentille, ei tohtori Raynalille eikä äidilleen ja hän kärsi äärettömästi tästä äänettömyydestä, kun sitten äkkiä, hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein vähimmin odotti, kaitselmus toi hänen eteensä hänen silmiensä jälleen auetessa elämään ja tajuntaan ystävän, jota hän oli epäillyt niin kauan kuin tämä oli pysynyt vaiti, mutta jota hän ei voinut hetkeäkään epäillä kuultuaan hänen äskeiset sanansa.

Näihin säälinsanoihin, jotka niin vastahakoisesti olivat lähteneet täti Angéliquen veljenpojan sydämestä, Catherine vastasi yrittämättä millään lailla salata tunteitaan:

Nämä sanat sulkivat yhtäältä padon ja päästivät toisaalta virran kulkemaan.

»Kuinka tahansa, neiti Catherine», sanoi Pitou, »ja vaikkei minua suurin huvitakaan puhua herra Isidorista, voin kuitenkin, jos se teitä miellyttää, kertoa hänen vaiheistaan jotakin».

»En, neiti Catherine, mutta minä tiedän hänen saapuneen onnellisesti
Pariisiin.»

»Kuulin asiasta nuorelta ystävältäni, Sebastien Gilbertiltä, jonka herra Isidor tapasi yöllä Fontaine-Eau-Clairen tienoilla ja vei tarakassaan Pariisiin.»

»En tiedä. Sen vain tiedän, että hänet kuuluu lähetetyn jollekin asialle Espanjaan tai Italiaan.»

Kuullessaan sanan »lähetetyn» Catherine antoi päänsä painua pielukselle, huoahti raskaasti ja sitten alkoivat kyynelet vuotaa valtoimenaan.

»Neiti Catherine», sanoi Pitou, jonka sydämen nuoren tytön tuska mursi, »jos ehdottomasti haluatte tietää, missä hän on, voin ottaa siitä selon».

»Herra tohtori Gilbertiltä, joka erosi hänestä Tuileries-palatsissa… tai jos teistä on mieluisempaa», lisäsi Pitou huomatessaan Catherinen ravistavan päätänsä epäävän kiitoksen merkiksi, »voin mennä Pariisiin ja hankkia tiedot sieltä… Oh. taivas, se on pian tehty, se on neljänkolmatta tunnin asia!»

Catherine ojensi kuumeisen kätensä Pitoulle, joka tajuamatta hänelle osoitettua suosiota, ei tohtinut kajota siihen.

»No, herra Pitou», kehoitti Catherine hymyillen, »pelkäätkö saavasi minusta kuumeen?»

»Oh, suokaa anteeksi, neiti Catherine», sanoi Pitou ja puristi isoilla kourillaan nuoren tytön kosteaa kättä, »en nähkääs ymmärtänyt! Te siis suostutte ehdotukseeni?»

»En, Pitou, mutta minä kiitän sinua. Se on tarpeetonta, sillä ihan varmasti saan häneltä huomenna kirjeen.»

»Niin, niin, häneltä kirjeen», toisti Catherine pälyten hänkin ympärilleen kuin etsiäkseen syytä, joka oli noin hämmentänyt hänen puhekumppaninsa vakaisen mielen.

»Häneltä kirjeen! Hitossa!» kertasi Pitou ja pureskeli kynsiään kuin pahasti hämilleen joutunut henkilö.

»Tietysti, häneltä kirjeen. Onko sitten niin suuri ihme, jos hän kirjoittaisi minulle?» kysyi Catherine. »Pidätkö sitä niin merkillisenä, sinä, joka tiedät kaikki tai», lisäsi hän kuiskaten »joka tiedät melkein kaikki?»

»En minä ihmettele, että hän kirjoittaa teille… Jos minun sallittaisiin kirjoittaa teille, niin, jumala nähköön, minä kirjoittaisin teille hyvin usein, ja pitkiä kirjeitä kyhäisinkin. Mutta minä pelkään…»

»Mitä, isäni käsiin?» kysyi Catherine yhä pahemmin kummissaan. »Eikö isäni ole Pariisissa?»

»Isänne on Pisseleussa, neiti Catherine, maatilalla, täällä, viereisessä huoneessa. Mutta tohtori Raynal on kieltänyt häntä tulemasta teidän huoneeseenne vetoamalla teidän hourailevaan tilaanne, sanoi hän, ja minä luulen hänen menetelleen siinä oikein.»

»Koska herra Billot ei minusta näytä katselevan herra Isidoria suopein silmin ja koska hän kuullessaan teidän kerran lausuvan hänen nimensä väänsi naamansa rumaan irvistykseen, se on varma asia.»

»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!» sopersi Catherine koko ruumis vapisten, »mitä sinä puhut, herra Pitou?»

»Totta… Kuulin hänen kaiken lisäksi mutisevan hampaittensa raosta: 'Hyvä juttu, tästä ei puhuta mitään niin kauan kun tyttö on sairaana, mutta sitten saadaan nähdä!'»

»Herra Pitou!» huudahti Catherine ja tarttui nuorukaisen käteen niin kiihkein ottein, että tuo kelpo poika alkoi vuorostaan vapista.

»Olet oikeassa, hänen kirjeensä eivät saa joutua isäni käsiin… Isä tappaisi minut!»

»Niin, niin», myönsi Pitou. »Isäntä Billotin kanssa ei ole leikittelemistä.»

»Mitä, keinon toteuttaminen riippuu minusta, ettekä te uskalla ilmaista sitä minulle?»

»Mutta», intti Pitou, »se ei ole oikein, neiti Catherine, sillä olen luullut teidän luottavan minuun».

»No, mikä siis on esteenä!» vastasi Pitou, jota Catherinen yhä yltyvä tuttavallisuus suloisesti kutkutti.

»Oh, ellei siitä koidu minulle muuta kuin vaivaa, ei teidän tarvitse olla huolissanne, neiti Catherine.»

»Ah, nyt ymmärrän… minä sanon hänelle, ettei hän antaisi kirjeitä kenellekään muulle kuin teille?»

»Se on paljoa varmempaa, eikö sinunkin mielestäsi, Pitou? Jos todella haluat tehdä minulle sen palveluksen, niinkuin lupasit.»

»Ah, neiti Catherine», virkkoi Pitou, »älkää puhuko minulle tuolla tavalla, te saatte minut menemään tuleen».

»Mennä tapaamaan muori Colombea? Kuten käskette, neiti. Mutta teidän täytyy ottaa vielä annos lääkettä. Tohtori on määrännyt lusikallisen joka puolen tunnin perästä.»

»Ah, kelpo Pitou», sanoi Catherine tiputtaessaan lääkettä lusikkaan ja silmäili Pitouta katsein, joka kävi läpi nuorukaisen sydämen, »mitä sinä teet minun hyväkseni vaikuttaa paremmin kuin kaikki maailman lääkkeet!»

»Sitä siis tohtori Raynalkin tarkoitti sanoessaan, että minulla oli suurta taipumusta lääkärinammattiin!»

»Mutta minne sanot meneväsi, Pitou, jottei maatilalla epäiltäisi mitään?»

»Oh, ei tarvitse, anna hänen nukkua, vaimorukan… Minä en kaipaa nyt mitään muuta… kuin…»

»Ah, niin, minä käsitän», mutisi lemmenlähetti… »kuin herra Isidorin kirjettä».

»No niin, olkaa rauhassa, jos kirje on tullut, saatte sen; ellei se ole tullut…»

»Ellei se ole tullut, niin… teidän tarvitsee vain katsella minua niinkuin äsken katselitte, hymyillä minulle niinkuin äsken hymyilitte, sanoa minua vielä kerran kunnon Pitouksi ja hyväksi ystäväksenne… niin, ellei se ole tullut, lähden noutamaan sen Pariisista.»

»Mikä hyvä, uhrautuva sydän!» mutisi Catherine saatellen katseillaan lähtöä tekevää Pitouta.

Tämän pitkän keskustelun uuvuttamana hän vaipui sitten takaisin pielukselleen.

Kymmenen minuutin perästä nuoren tytön olisi ollut mahdoton sanoa, oliko äskeinen keskustelu selvästi tajuttua todellisuutta vai hourailun synnyttämä haavekuva, mutta yksi seikka oli varma, se näet, että elähdyttävä suloinen raikkaus virtasi hänen sydämestään hänen kuumeisten, pakottavien jäsentensä äärimmäisiin sopukkoihin saakka.

Kolmeen päivään hän ei ollut poistunut takan pimentoon asettamaltaan rahilta. Sieltä hän saattoi nähdä edes tyttärensä huoneen oven, kun häneltä oli kielletty pääsy hänen luoksensa.

»Niin», virkkoi ukko Billotin ääni, »eukkoni kysyy sinulta, mitä siellä teet?»

»Tohtori Raynalhan sanoi, että menisit ilmoittamaan hänelle vain jos jotakin uutta tapahtuisi.»

»No», huomautti Pitou, »koska neiti Catherinen laita on nyt parempi, on se jotakin uutta».

Ukko Billot joko piti Pitoun vastausta tyydyttävänä tai ei halunnut kiistellä henkilön kanssa, joka kuitenkin kaikitenkin ilmoitti hänelle ilahduttavan uutisen, kuinka tahansa, hän ei estellyt Pitoun lähtöä.

Pitou siis lähti. Ukko Billot palasi huoneeseensa ja emäntä Billot antoi päänsä jälleen painua rinnalle.

Hieman arastellen hän herätti tohtori Raynalin ilmoittaakseen, että
Catherine voi paremmin, ja kysyäkseen, mitä hänen olisi nyt tehtävä.

Tohtori tiedusteli, kuinka yö oli sujunut, ja suureksi kummakseen Pitou, joka vastaili mahdollisimman varovasti, huomasi, että tohtori tiesi hänen ja Catherinen välisen keskustelun jotenkin yhtä tarkasti kuin jos hän olisi kuunnellut tätä keskustelua jostakin huoneennurkasta, ikkunaverhojen tai vuodeuutimien takaa.

Tohtori Raynal lupasi tulla päivemmällä maatilalle ja suositteli ainoaksi lääkkeeksi, että Catherinen oli saatava ammentaa yhä samasta lähteestä . Sitten hän hyvästeli Pitoun, joka kauan pohdittuaan näitä arvoituksellisia sanoja lopulta ymmärsi, että tohtori oli kehoittanut häntä edelleenkin puhumaan nuorelle tytölle varakreivi Isidor de Charnysta.

Tohtorin luota hän meni tapaamaan muori Colombea, joka asui
Lormet-kadun päässä, siis kaupungin toisella laidalla.

Muori Colombe oli täti Angéliquen hyvä ystävä, mutta tämä tätiin kohdistuva ystävyys ei mitenkään estänyt häntä pitämästä myöskin veljenpojasta.

Astuessaan muori Colomben piparikakkuja ynnä rintasokeria täynnään olevaan myymälään Pitou oivalsi heti, että jos mieli onnistua yrityksessään ja saada kirjeenjakaja luovuttamaan neiti Catherinen kirjeet, oli hänen turvauduttava, ellei nyt juuri lahjuksiin, niin ainakin houkutteluihin.

Kirjeitä ei saanut luovuttaa muulle kuin asianomaisille itselleen tai niille, joilla oli esittää valtakirja.

Hän lupasi tuoda seuraavana päivänä kuitin kirjeestä, jos joku kirje oli tullut, sekä valtakirjan, jonka nojalla hän saisi kaikki Catherinelle osoitetut kirjeet.

Eihän voinut mitään kieltää henkilöltä, joka tuhlasi ja varsinkin näin miellyttävällä tavalla!

Muori Colombe herkesikin lopulta vastustelemasta ja kehoitti Pitouta lähtemään hänen kanssaan postitaloon, missä hän antaisi Catherinen kirjeen, jos hänelle olisi kirje tullut.

Pitou seurasi häntä pureskellen kahta piparkakkukimpalettaan ja imeskellen neljää rintasokeripytkyään.

Ei kuuna kullan valkeana hän ollut suonut itselleen moista mässäilyä, mutta kuten tiedämme, tohtori Gilbertin anteliaisuus oli tehnyt Pitousta äveriään nuorukaisen.

Kun he olivat tulleet isolle torille, kapusi Pitou suihkukaivon partaalle, sovitti suuhunsa yhden niistä neljästä suihkusta, jotka siihen aikaan pärskyivät kaivosta, ja ahmi vettä viisi minuuttia yhteen menoon pisaraakaan hukkaamatta. Suihkukaivolta poistuessaan hän silmäili ympärilleen ja huomasi torin keskelle rakennetun jotakin korokkeen tapaista.

Silloin hän muisti, että hänen lähtiessään oli puhuttu paljon siitä, että kokoonnuttaisiin Villers-Cotteretsiin laatimaan ehdotusta liitoksi piirikunnan keskuksen ja naapurikylien välille..

Ne monet yksityisluontoiset tapaukset, jotka hänen ympärillään olivat tuhkatiheästi seuranneet toisiaan, olivat saaneet hänet unohtamaan tämän poliittisen tapahtuman, jolla silti oli hänelle eräänlaista merkitystä.

Hän johtui silloin ajattelemaan niitä viittäkolmatta louisdoria, jotka tohtori Gilbert oli hänelle lähdön hetkenä antanut ja joilla Haramontin kansalliskaarti oli pantava mahdollisimman hyvään kuntoon.

Ja hän kohotti päänsä ylpeästi pystyyn ajatellessaan sitä uljasta näkyä, jonka näiden viidenkolmatta louisdorin avulla hänen johtamansa kolmeneljättä-miehinen joukko saattoi tarjota.

Tämä ajatus auttoi häntä sulattamaan molemmat piparkakut ja neljä rintasokeripytkyä, jotka yhdessä äsken nautitun vesimäärän kanssa olisivat, hänen luonnostaan mainion ruoansulatuskykynsä uhallakin, voineet painaa hänen vatsaansa, ellei hänellä olisi tällä hetkellä ollut sitä suurenmoista apukeinoa, jota sanotaan tyydytetyksi omahyväisyydeksi.

XXII

Sillaikaa kun Pitou joi, sulatteli ruokaansa ja tuumiskeli, oli muori
Colombe päässyt edelle ja mennyt postitaloon.

Mutta Pitou ei huolestunut. Postitalo oli vastapäätä niinsanottua
Uuttakatua, eräänlaista kujannetta, josta pääsi siihen puiston osaan,
missä on Huokausten lehtokuja, kaihomielisten muistojen tyyssija.
Viidellätoista harppauksella hän tavoittaisi muori Colomben.

Hän harppasi nämä viisitoista askelta ja saapui postitalon kynnykselle juuri kun muori Colombe astui ulos kädessä kirjepinkka.

Näiden kirjeitten joukossa oli muuan huolellisesti kokoontaitettu, upeaan kuoreen pantu ja keikarimaisesti vahalla sinetöity kirje.

Sopimuksen mukaan postinjakaja luovutti tämän kirjeen rintasokerin ostajalle, joka lähti heti Pisselauhun, iloisena ja murheellisena: iloisena kun sai tehdä Catherinen onnelliseksi, murheellisena kun tämä onni tuli nuorelle tytölle lähteestä, jonka vesi maistui hänen huulillaan karvaalta.

Mutta tämän mielenkarvauden uhallakin lähettimme oli niin suurenmoinen luonne, että toimittaakseen nopeammin perille tämän kirotun kirjeen hän pian muutti kävelyn pikku hölkäksi ja hölkän täydeksi juoksuksi.

Viidenkymmen askelen päässä talosta hän pysähtyi äkkiä, sillä hän tuli ajatelleeksi — ja vallan oikein — että jos hän saapuisi perille huohottaen ja lopen hikisenä, voisi hän herättää epäluuloja ukko Billotissa, joka jo muutenkin näytti horjahtaneen epäluulon kaidalle, ohdakkeiselle tielle.

Hän päätti siis, silläkin uhalla, että myöhästyisi minuutin, pari, taivaltaa loppumatkan verkkaisemmin. Siinä mielessä hän asteli vakaasti kuin joku murhenäytelmän uskottu lähetti, jonka kaltaiseksi Catherinen luottamus oli hänet tehnytkin. Sivuuttaessaan nuoren potilaan huoneen hän huomasi, että sairaanhoitajatar oli pannut ikkunan raolleen, varmaankin tuulettaakseen hieman huonetta.

Pitou sovitti ensin nenänsä sitten toisen silmänsä tähän rakoon.
Ikkunasalvan vuoksi hän ei voinut enempää tehdäkään.

Mutta sekin jo riitti. Hän näki Catherinen olevan hereillä ja odottelevan häntä; Se riitti myöskin Catherinelle. Hän huomasi Pitoun, joka salaperäisen näköisenä teki hänelle merkkejä.

Ja pälyten ympärilleen kuin salametsästäjä, joka haluaa johtaa jäljiltä kaikki jahtivoudin metsänvartijat, ja huomaten olevansa paikalla ihan yksin hän heitti kirjeensä raosta ja tähtäsi heittonsa niin hyvin, että kirje putosi suoraan siihen ilmatyhjiön tapaiseen syvennykseen, jonka kirjettä odottava oli tehnyt pielukseensa.

Jäämättä odottamaan kiitostulvaa, joka ei voinut olla tulematta, hän heittäytyi taaksepäin ja jatkoi matkaansa talon ovelle. Kynnyksellä hän tapasi Billotin.

Ellei seinämutkaa olisi ollut tiellä, olisi tilanhoitaja nähnyt, mitä ikkunan kohdalla oli tapahtunut, ja Jumala tietää, mitä nyt olisi tapahtunut, kun siinä mielentilassa, missä ukko Billot oli, yksinkertainen epäluulo olisi muuttunut selväksi varmuudeksi.

Kelpo Pitou ei odottanut joutuvansa suoraan tilanhoitajan eteen ja hän tunsi vastoin tahtoaan punehtuvansa korviin saakka.

»Ah, herra Billot», sanoi hän, »totisesti, te ihan pelästytitte minut…!»

»Sinäkö pelästyit, Pitou… kansalliskaartin kapteeni… Bastiljin valloittajako pelästyisi!»

»Minkä sille voi», vastasi Pitou. »On hetkiä sellaisia kuin esimerkiksi tämä. Hitossa, kun ei ole valmistunut…»

»Niin, niin», keskeytti Billot, »kun odottaa tapaavansa tyttären ja tapaakin isän, sitäkö tarkoitat?»

»Oh, herra Billot, ei se sitä!» vastasi Pitou. »Minä en odottanut tapaavani neiti Catherinea, en suinkaan. Vaikka hän toivoakseni voimistuukin hetki hetkeltä yhä enemmän, on hän vielä liian sairas nousemaan jalkeille.»

»On kyllä. Minulla on ilmoitettavana tohtori Raynalin sanoneen, että kaikki oli hyvin ja että hän tulisi päivemmällä katsomaan potilasta, mutta sen voi hänelle ilmoittaa joku toinen yhtä hyvin kuin minäkin.»

Pitou huomasi sanoneensa tyhmyyden. Kun Pitoun kello kahdeksalta aamulla ei ollut nälkä, merkitsi se luonnon tasapainon järkkymistä.

»Sitä minäkin. Mene syömään. Palvelijat ovat paraikaa murkinalla. He ovat varmaankin varanneet sinulle tilan.»

Pitou meni sisälle. Billot silmäili hänen jälkeensä, vaikka nuoren miehen huolettomuus oli miltei hälventänyt hänen epäluulonsa. Hän näki Pitoun istuutuvan pöydän yläpäähän ja käyvän käsiksi leipään ja silava-annokseen ikäänkuin hänen vatsassaan ei olisikaan kahta jykevää piparkakkua, neljää rintasokeripytkyä ja kannullista vettä.

Kaiken todennäköisyyden mukaan Pitoun vatsa oli jälleen vastaanottavassa kunnossa.

Pitou ei osannut tehdä monta asiaa yhtaikaa, mutta minkä hän teki, sen hän teki perusteellisesti. Catherinen asian hän oli suorittanut hyvin. Billotin aamiaiskutsuun hän vastasi syömällä hyvin.

Billot tarkkaili häntä yhä. Mutta huomatessaan, ettei Pitou kertaakaan kohottanut katsetta lautaseltaan, huomatessaan, että hänen harrastuksensa kohdistui yksinomaan hänen edessään olevaan omena viinipulloon, ja havaitessaan, ettei hänen katseensa kertaakaan kääntynyt Catherinen huoneen ovelle päin, hänen täytyi lopulta uskoa, että Pitoun käväisy Villers-Cotteretsissa oli johtunut juuri siitä syystä kuin hän oli sanonut.

Pitoun lopetellessa aamiaistaan aukeni Catherinen huoneen ovi ja matami Clément astui keittiöön huulilla sairaanhoitajattaren nöyrä hymy. Hän tuli nyt hakemaan kupillisen kahvia.

Kello kuudelta, toisin sanoin neljännestuntia sen jälkeen kun Pitou oli lähtenyt, hän oli tullut ensimmäisen kerran keittiöön noutamaan pikku lasillisen konjakkia, sitä ainoaa lääkettä, joka — kuten hän sanoi — vahvisti häntä, kun hän oli valvonut koko yön…

Nähdessään hänet emäntä Billot meni häntä vastaan ja isäntäkin tuli sisälle.

»Hänen laitansa on edelleenkin hyvin», vastasi matami Clément, »mutta minä luulen, että neiti Catherine tällä hetkellä hourii hieman».

»Niin», jatkoi matami Clément, »hän puhuu Torino nimisestä kaupungista ja Sardinia nimisestä maasta ja kutsuu luoksensa herra Pitouta, joka selittäisi hänelle, mikä maa ja mikä kaupunki se on».

»Tässä olen», virkkoi Pitou, tyhjensi viinilasinsa ja pyyhki suunsa hihaansa.

»Tarkoitan», jatkoi Pitou, »jos herra Billot suvaitsee minun antaa neiti Catherinelle hänen haluamansa tiedot…»

»Miksei?» sanoi emäntä Billot. »Koska tyttäremme, se lapsipoloinen, kysyy sinua, niin mene, poikaseni, semminkin kun herra Raynal on sanonut sinua taitavaksi lääkärinapulaiseksi.»

»Hyväinen aika!» huudahti. Pitou viattomasti. »Kysykää rouva
Clémentilta, kuinka me olemme hoitaneet neiti Catherinea viime yönä.
Rouva Clément ei ole nukkunut hetkeäkään, kelpo nainen, en minä liioin.»

Oli verrattoman ovelaa Pitoun kajota tähän sairaanhoitajatarta koskevaan arkaan kohtaan. Koska matami Clément oli nukkunut suurenmoisesti sydänyöstä kello kuuteen aamulla, sai Pitou, selittämällä, ettei hän ollut nukkunut tuntiakaan, hänestä ystävän, enemmänkin kuin ystävän, sai liittolaisen.

»Hyvä on», sanoi ukko Billot. »Koska Catherine on kysynyt sinua, niin mene hänen luoksensa. Tulee kenties vielä hetki, jolloin hän kysyy myöskin meitä, äitiään ja minua.»

Pitou tunsi vaistomaisesti, että ilmassa oli ukkosta, ja kuten paimen niityllä niin hänkin oli valmis uhmaamaan myrskyä, mutta siitä huolimatta hän suunnitteli ennakolta tyyssijaa, minne peittäisi päänsä.

Haramontissa hän oli kuningas. Sanoimmeko kuningas? Hän oli enemmän kuin kuningas. Hän oli kansalliskaartin päällikkö! Hän oli Lafayette!

Niinpä hän päättikin Catherinen asiat hoidettuaan palata suoraa päätä
Haramontiin.

Tätä suunnitelmaa pohtien ja saatuaan herra Billotilta muodollisen turvan ja rouva Billotilta äänettömän suostumuksen, hän astui potilaan huoneeseen.

Catherine odotti häntä kärsimättömänä. Silmien kiilto ja poskien hehku panivat olettamaan, kuten matami Clément oli sanonutkin, että nuori tyttö oli jälleen kuumeessa.

Tuskin Pitou oli ehtinyt sulkea oven, kun Catherine, joka tunsi hänen askelensa ja joka oli odottanut häntä lähes puolitoista tuntia, kääntyi nopeasti ja ojensi häntä kohden molemmat kätensä.

»Ah, sinäkö se olet, Pitou?» sanoi nuori tyttö. »Tulet kovin myöhään.»

»Se ei ole minun vikani, neiti Catherine», vastasi Pitou. »Isänne on pidätellyt minua.»

»Hän juuri. Oh, hän epäilee varmasti jotakin. Enkä minä» lisäsi Pitou huoahtaen, »pitänyt kiirettä. Minä tiesin, että olitte saanut mitä halusitte saada.»

»Olette itse kovin ystävällinen, neiti Catherine», vastasi Pitou itku kurkussa, sillä hän tunsi, että Catherinen ystävällisyys oli vain heijastusta siitä rakkaudesta, jota nuori tyttö tunsi toista miestä kohtaan, ja niin vaatimaton kuin nuorukaisemme pohjaltaan olikin, nöyryytti häntä aika lailla tieto, että hän oli vain Charnyn kuu.

»Tulin häiritsemään teitä, neiti Catherine, koska minulle sanottiin, että halusitte kysellä minulta jotakin.»

Catherine laski käden sydämelleen. Hän tapaili siltä kohdalta Isidorin kirjettä ikäänkuin ammentaakseen siitä rohkeutta kysymyksiinsä.

»Pitou, sinä joka olet niin oppinut, voitko sanoa, mikä paikka on
Sardinia?»

»Malttakaa hetki… malttakaa, neiti Catherine», sanoi hän. »Minun pitäisi se tietää. Niiden aineitten joukossa, joita herra apotti Fortier väitti meille opettaneensa, oli myöskin maantieto. Malttakaahan… Sardinia… saan sen kyllä selville… Ah, kunpa vain löytäisin ensimmäisen sanan, osaisin heti kaikki!»

»Sardinia on yksi Välimeren kolmesta isosta saaresta, etelään Korsikasta, josta sen eroittaa Bonifacion salmi. Se on osa sardilaisten valtioista, jotka ovat saaneet siitä nimensä ja joita sanotaan Sardinian kuningaskunnaksi. Sen pituus pohjoisesta etelään on kolmesataakuusikymmentä kilometriä ja leveys yhdeksänkymmentäkuusi kilometriä. Asukkaita on viisikymmentäneljätuhatta. Pääkaupunki on Cagliari… Siinä kaikki, mitä tiedän Sardiniasta, neiti Catherine.»

»Oh hyvä jumala», huudahti nuori tyttö, »kuinka onnellinen te olettekaan, kun tiedätte noin paljon, herra Pitou.»

»Niin no», myönsi Pitou, jonka omahyväisyyttä oli maiteltu vaikka rakkautta olikin loukattu, »minulla onkin aika hyvä muisti, siinä kaikki.»

»Ja nyt», uskalsi Catherine sanoa rohkeammin, »nyt kun olet selittänyt minulle, mikä maa Sardinia on, sanohan, mikä on Torino?»

»Torino?» kertasi Pitou. »Tietysti, neiti Catherine, en parempaa pyydäkään kuin saada selittää senkin asian… jos vain muistan.»

»Hyväinen aika, jos se on niin tärkeätä, täytyy se saada selville.
Ellen sattuisi muistamaan, menen tiedustelemaan muualta…»

»Mutta… mutta», intti Catherine, »minä haluan saada tietää sen heti.
Koeta siis muistaa, rakas Pitou… koeta.»

Catherine lausui nämä sanat niin hyväilevästi, että Pitou tunsi koko ruumiinsa värähtävän.

»Torino… Torino… hyväinen aika, neiti Catherine, se onkin vaikeampaa kuin Sardinia. Sardinia on iso Välimeren saari, eikä Välimeressä olekaan kuin kolme isoa saarta. Sardinia, joka kuuluu Piemontin kuningaskuntaan, Korsika, joka on Ranskan kuninkaan, ja Sisilia, joka on Napolin kuninkaan. Mutta Torino, sehän on vain joku pääkaupunki…»

»Sanoin sen kuuluvan Piemontin kuningaskuntaan enkä luule erehtyneeni, neiti Catherine.»

»Se sopii tarkalleen, hyvä ystävä. Isidor sanoo kirjeessään, että hän matkustaa Piemontin Torinoon…»

»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Pitou. »Hyvä, hyvä, hyvä! Kuningas on lähettänyt herra Isidorin Torinoon, ja saadaksenne selville, minne herra Isidor oikeastaan menee, te kysytte minulta…»

»Minkä muun ellen sen vuoksi?» tokaisi nuori tyttö. »Mitä minä muutoin välittäisin Sardiniasta, Piemontista, Torinosta? Niin kauan kun hän ei ollut siellä, en tiennyt, mikä oli se saari ja mikä se kaupunki, enkä kysellyt. Mutta hän on matkustanut Torinoon… ymmärrätkö, rakas Pitou? Nyt minä haluan tietää, mikä paikka on Torino.»

Pitou huoahti raskaasti, ravisti päätänsä, mutta pani silti parhaansa tyydyttääkseen Catherinen tiedonhalun.

»Torino… Malttakaahan… Piemontin pääkaupunki… Torino… Torino… nyt se vaikeni… Torino, roomalaisten Bodincemagus, Taurasia, Colonia Julia, Augusta Taurinorum , nykyään Piemontin ja Sardinian valtioitten pääkaupunki, Pon ja Dora-joen varrella, Euroopan kauneimpia kaupunkeja, sataviisikolmattatuhatta asukasta, hallitseva kuningas Charles-Emmanuel… Sellainen on Torino, neiti Catherine.»

»Entä kaukanako Torino on Pisseleusta, herra Pitou? Sinun, joka tiedät kaikki, pitäisi tietää sekin.»

»Oh, hitossa, voin kyllä teille sanoa, kaukanako Torino on Pariisista, mutta vaikeampaa on tietää, kaukanako se on Pisseleusta.»

»No sano ensin, kaukanako se on Pariisista, Pitou… ja sitten me lisäämme siihen matkaan satakahdeksan kilometriä eli matkan Pisseleusta Pariisiin.»

»Torinosta Pariisiin on tuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi, Roomaan kahdeksansataa neljäkymmentä, Konstantinopoliin…»

»Minä tarvitsen vain matkan Pariisista, rakas Pitou. Tuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi kilometriä… ja siihen satakahdeksan… yhteensä tuhatkolmesataaneljäkymmentäneljä kilometriä. Hän on siis nyt lähes sadanneljänkymmenen penikulman päässä minusta… Kolme päivää sitten hän oli täällä… puolen penikulman päässä… minun lähelläni… ja tänään… tänään», lisäsi Catherine itkuun pillahtaen ja ja käsiään väännellen, »hän on sadanneljänkymmenen penikulman päässä täältä!»

»Oh, ei vielä», huomautti Pitou arasti. »Hän lähti vasta toissapäivänä eikä ole vielä ehtinyt matkansa puoliväliinkään… tuskinpa…»

»Sitä en tiedä», vastasi Pitou. »Apotti Fortier opetti meille, mitä ovat valtakunnat ja pääkaupungit, muttei puhunut mitään niihin johtavista reistä.»

»On kyllä, jumala paratkoon!» myönsi maantieteilijä pahoillaan, että hänen tietojensa rajat oli saavutettu näin pian. »Lisäksi tiedän, että Torino on aristokraattien turvapaikka.»

»Se merkitsee, neiti Catherine, sitä, että Torinoon ovat kerääntyneet kaikki prinssit, prinsessat ja emigrantit, Artoisin kreivi, Condén prinssi, madame de Polignac, lyhyesti, joukko roistoja, jotka vehkeilevät kansaa vastaan ja joilta kerran vielä kaula katkaistaan, toivottavasti tohtori Guillotihin keksimällä, hyvin nerokkaalla koneella.»

»Julma… minäkö? Ah, se on totta! Niin, niin, niin herra Isidor on noita samaisia aristokraatteja! Ja te pelkäätte hänen puolestaan…»

Ja huokaistuaan raskaasti, kuten jo monesti tämän keskustelun aikana, hän jatkoi:

»Älkäämme puhuko siitä enempää. Puhukaamme teistä, neiti Catherine, ja kuinka minä voisin palvella teitä.»

»Rakas Pitou», virkkoi Catherine, »tänään saamani kirje ei varmaankaan ole ainoa, jonka saan…»

»Sinähän käsität, että isäni pitäessä minua silmällä en voi mennä kaupunkiin…»

»Ah, mutta teidän on hyvä tietää, että hän pitää minuakin silmällä, ukko Billot näet. Olen huomannut sen hänen katseestaan.»

»Niin kyllä, Pitou, mutta hän ei voi seurata sinua Haramontiin, ja me voimme sopia paikasta, minne piilotat kirjeet».

»Mainiota!» vastasi Pitou. »Esimerkiksi se iso ontto raita, joka kasvaa lähellä sitä paikkaa, mistä löysin teidät pyörtyneenä?»

»Se sopii», sanoi Catherine. »Se on tässä lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei talon ikkunoista näe sinne. On siis sovittu, että panet kirjeet sinne?»

»Kysykää Longprén, Taille-Tontainen ja Montaigun metsänvartijoilta, ovatko he nähneet minua milloinkaan ja kumminkin olen ihan heidän nenänsä edestä siepannut tusinoittain kaniineja… Mutta entä te, neiti Catherine, kuinka te aiotte menetellä noutaaksenne nuo mainiot kirjeet?»

»Minäkö?… Oh, minä», sanoi Catherine ja hänen hymynsä ilmaisi toivoa ja lujaa tahtoa, »minä koetan parantua hyvin pian!»

XXIII

Tohtori Raynal lähestyi potilasta ja huomasi heti sen selvän muutoksen, joka eilisen jälkeen oli sairaan tilassa tapahtunut.

»Oh», sanoi tohtori, »vain senvuoksi, parahin Catherine, että saisin ilon koskettaa kaunista kättänne, minä koetan valtimoanne. Lyön vetoa, ettemme saa seitsemääkymmentäviittä iskua enempää minuutissa.»

»Voin tosiaankin nyt paljoa paremmin, herra tohtori, ja teidän lääkkeenne ovat tehneet ihmeitä.»

»Minun lääkkeeni… hm, hm!» sanoi tohtori. »En parempaa pyydäkään, rakas lapsi, kuin että parantumisenne luetaan minun ansiokseni. Mutta vaikka olenkin turhamainen, täytyy minun antaa osa tästä kunniasta oppilaalleni Pitoulle.»

»Oi, luonto, luonto, mahtava Ceres, salaperäinen Isis, minkälaisia salaisuuksia sinussa onkaan niille, jotka sinua tutkivat!»

»Tulkaa, tulkaa, te synkkäkasvoinen isä, te huolestunut äiti, tulkaa katsomaan rakasta potilastanne. Täydellisesti parantuakseen hän kaipaa enää vain teidän rakkauttanne ja teidän hellyyttänne.»

Tohtorin kehoituksen kuultuaan isäntä ja emäntä Billot kiiruhtivat huoneeseen; edellisen piirteissä näkyi vielä epäilyksen merkkejä, jälkimäisen kasvot säteilivät riemua.

Heidän astuessaan sisälle Pitou poistui — vastattuaan päännyökkäyksellä
Catherinen viimeiseen silmäykseen.

Jättäkäämme nyt Catherine — joka Isidorin kirje sydämellään ei enää tarvinnut jääkääreitä päänsä ympärille eikä sinappihauteita jalkoihinsa — jättäkäämme Catherine kunnon vanhempiensa hellään hoivaan, toivoon ja elämään ja seuratkaamme Pitouta, joka juurikään on yksinkertaisesti ja vaatimattomasti täyttänyt kristillisyyden vaikeimman käskyn — kieltäytynyt ja uhrautunut lähimmäisensä hyväksi.

Olisi sanottu liikaa, jos väittäisi kelpo nuorukaisemme lähteneen Catherinen luota iloisin mielin. Tyydymmekin vain vakuuttamaan, että hän lähti tyytyväisenä. Vaikkei hän ollutkaan selvillä suorittamansa työn suuruudesta, tunsi hän silti hyvin, kuullessaan sen sisäisen äänen onnittelut, joka asustaa jokaisen ihmisen rinnassa, että hän oli suorittanut hyvän ja pyhän työn, ehkei juuri moraalin kannalta, joka tuomitsee Catherinen ja varakreivi de Charnyn, toisin sanoin maalaistytön ja ylhäisen herran, välisen liiton, niin ainakin ihmisyyden kannalta.

Kertomuksemme aikaan oli ihmisyys muotiin tullut iskusana, ja Pitou — joka useammin kuin kerran oli lausunut tuon sanan käsittämättä sen merkitystä — Pitou oli sovelluttanut sen käytäntöön oikeastaan tajuamatta niin tehneensä.

Hänen suorittamansa teko oli sitä laatua, että hänen olisi pitänyt se tehdä oveluuttaan, ellei hän olisi sitä tehnyt sydämenhyvyyttään.

Herra de Charnyn kilpailijasta — sillä hetkellä Pitoulle tuiki mahdoton tilanne — hän oli muuttunut Catherinen uskotuksi.

Catherine ei ollut kohdellut häntä töykeästi, halveksivasti, ei ollut karkoittanut häntä luotansa, kuten oli käynyt hänen ensimmäistä kertaa Pariisista palattuaan, vaan oli hellinyt, sinutellut ja hyväillyt häntä.

Puhumattakaan siitä, mitä hän vastedes vielä saisi sitä mukaa ja siinä määrin kuin tapahtumat vaatisivat hänen osuuttaan kauniin maalaistytön salaisessa lemmenkehittelyssä.

Varmentaakseen itselleen tämän rakastavaa hellyyttä lupaavan tulevaisuuden Pitou vei ensi töikseen muori Colombelle Catherinen antaman, vaikeasti luettavan valtakirjan, jonka nojalla hän saisi periä kaikki Catherinelle osoitetut kirjeet.

Tämän kirjoitetun valtuuden lisäksi Pitou esitti Catherinen suullisen lupauksen, että seuraavana Martinpäivänä Pisseleun palvelusväelle järjestettäisiin kemut, joissa tarjottaisiin kosolta piparkakkuja ynnä rintasokeria.

Tämä valtuus ja tämä lupaus, jotka samalla tyydyttivät muori Colomben omantunnon ja hyödyn vaatimukset, saivat hänet lupaamaan käydä joka aamu postissa ja tuoda Pitoulle kaikki Catherinelle tulleet kirjeet.

Kun tämä asia oli järjestetty — ja koska kaupungissa , kuten Villers-Cotteretsia mahtailevasti sanottiin, ei enää ollut mitään tehtävää — lähti Pitou kotikyläänsä.

Pitoun tulo Haramontiin oli merkittävä tapaus. Hänen äkillinen lähtönsä pääkaupunkiin oli aiheuttanut monenlaisia arvailuja, sillä siitä hetkestä alkaen, jolloin Lafayetten ajutantti oli Pariisista saamansa valtuuden nojalla vallannut apotti Fortierin huostassa olleet aseet, oli Haramontin asukkailla ollut korkea ajatus Pitoun valtiollisesta merkityksestä. Yhdet arvelivat, että tohtori Gilbert oli kutsunut hänet Pariisiin, toiset, että kenraali Lafayette oli hänet kutsunut, jotkut niitä oli tosin pieni vähemmistö — väittivät, että kuningas itse oli hänet kutsunut!

Vaikkei Pitou tiennytkään, minkälaiseen huutoon hän oli poissaollessaan päässyt — maineeseen, joka oli kohottanut hänen henkilökohtaista arvoaan — astui hän silti synnyinkyläänsä niin arvokkaan näköisenä, että kaikkia ihmetytti tämä ryhdikkyys.

Asianlaita onkin niin, että ihmisten todellinen arvo huomataan vain, jos heitä katsellaan heidän omalla maaperällään. Apotti Fortierin pihalla koulupoikana, herra Billotin maatilalla työmiehenä Pitou oli Haramontissa mies, kansalainen, kapteeni.

Puhumattakaan siitä, että hänellä, paitsi tätä kapteenin arvoa ja viittä kuutta louisdoria omaa rahaa, oli kuten muistamme viisikolmatta louisdoria, jotka tohtori Gilbert oli hänelle auliisti lahjoittanut Haramontin kansalliskaartin varustelua ja vaatetusta varten.

Tuskin hän oli ehtinyt päästä kotiinsa ja rummunlyöjä tulla häntä tervehtimään, kun hän jo määräsi tämän kuuluttamaan, että seuraavana sunnuntaina puolen päivän aikaan pidettäisiin Haramontissa julkinen joukkojen tarkastus, jolloin miesten tuli esiintyä täysissä aseissa ja varustuksissa.

Silloin kukaan ei enää epäillyt, ettei Pitoulla ollut jotakin tärkeää ilmoitettavaa Haramontin kansalliskaartille hallituksen taholta.

Monet tulivat puhelemaan Pitoun kanssa saadakseen ennen muita vihiä tästä suuresta salaisuudesta. Mutta julkisissa asioissa Pitou noudatti majesteetillista äänettömyyttä.

Illalla — julkiset asiat eivät häirinneet Pitoun yksityisasioita yhtään enempää, kuin hänen yksityisasiansa häiritsivät julkisia asioita — illalla Pitou kävi virittämässä jäniksenpaulansa ja lausumassa tervehdykset ukko Clouisille, mikä ei suinkaan estänyt häntä olemasta kello seitsemältä aamulla räätälimestari Dulauroyn luona. Sitä ennen hän oli vienyt kotiinsa kolme kaniinia ja yhden jäniksen sekä tiedustellut muori Colombolta, oliko Catherinelle tullut kirjettä.

Kirjettä ei ollut, ja Pitou tuli miltei murheelliseksi ajatellessaan, kuinka ikävää se oli toipilas-paralle.

Pitou oli käynyt mestari Dulauroyn puheilla tiedustellakseen, suostuisiko tämä valmistamaan Haramontin kansalliskaartille täydellisen pukukerran ja minkä hinnan tämä vaatisi työstään.

Mestari Dulauroy aloitti — kuten tällaisissa tilaisuuksissa on tapa — kyselemällä asianomaisten miesten kokoa; näihin kysymyksiin Pitou vastasi luettelemalla Haramontin kansalliskaartin kuuluvien kolmenneljättä miehen, upseerien, aliupseerien ja sotilaitten, nimet.

Koska mestari Dulauroy tunsi jo ennestään kaikki nämä miehet, oli helppoa arvioida miesten koko ja pituus. Kynä ja liitu kädessä räätälimestari selitti, ettei hän voinut valmistaa kolmeaneljättä nuttua ja yhtä monta housuparia huokeammalla kuin kolmellaneljättä louisdorilla.

Pitou piti hintaa kohtuuttomana ja väitti omin korvin kuulleensa kenraali Lafayetten itsensä sanovan, että hän oli vaatettanut Ranskan kansalliskaartin kolme miljoonaa miestä viidelläkolmatta livrellä miehen, toisin sanoen seitsemälläkymmenelläviidellä miljoonalla koko joukon.

Mestari Dulauroy vastasi, että niin isosta urakasta hyötyi kokonaisuudessaan, vaikka pikkuseikoissa joutuikin kärsimään, mutta kaikki mitä hän voisi tehdä — ja se oli hänen viimeinen sanansa — oli vaatettaa Haramontin kansalliskaarti kahdellakolmatta frangilla miehen ja koska hänellä lisäksi olisi puuhasta ennakkokuluja, voisi hän ryhtyä koko puuhaan ainoastaan käteismaksua vastaan.

Pitou otti taskustaan kourallisen kultarahoja ja selitti, ettei sillä taholla ollut estettä, mutta hinta oli rajoitettava, ja lisäsi, että jos mestari Dulauroy kieltäytyisi valmistamasta kolmeaneljättä nuttua ja kolmeaneljättä housuparia viidelläkolmatta louisdorilla, menisi hän tarjoamaan tämän työn mestari Blignylle, mestari Dulauroyn ammattitoverille ja kilpailijalle. Hän oli antanut etusijan mestari Dulauroylle sen vuoksi, että tämä oli täti Angéliquen ystävä.

Pitoulla ei tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan, että täti Angélique saisi kiertoteitse tietää, että hän, Pitou, loi kultaa lapiolla, ja hän oli varma, että räätälimestari jo samana iltana kertoisi tädille, mitä oli nähnyt, toisin sanoin, että Pitou oli äveriäs kuin Kroisos-vainaja.

Uhkaus, että tämä huomattava tilaus annettaisiin jonkun toisen suoritettavaksi, vaikutti, ja mestari Dulauroy suostui Pitoun vaatimuksiin. Pitou vaati lisäksi, että hänen pukunsa joka olisi tehtävä uudesta kankaasta — hän ei välittänyt kankaan hienoudesta, hän piti enemmän karkeasta kuin hienosta — valmistettaisiin, olkalaput mukaanluettuina, kaupanpäällisinä.

Tämä vaatimus johti yhtä pitkään ja kiihkeään kiistaan kuin edellinenkin oli ollut, mutta jälleen Pitou selviytyi voittajana yhä sen hirveän uhkauksen turvin, että hankkisi mestari Blignyltä, mitä ei voinut mestari Dulauroylta saada.

Kiistan tulos oli, että mestari Dulauroy sitoutui seuraavaksi lauantai-illaksi valmistamaan yksineljättä nuttua ja yhtä monta housuparia sotamiehille, kaksi nuttua ja kahdet housut kersantille ja luutnantille sekä yhden nutun ja yhdet housut kapteenille, olkalapuin koristetun kokopuvun.

Jos tilaus ei valmistuisi määrätyksi hetkeksi, saisi räätälimestari vastata tapahtuneesta vahingosta, sillä Villers-Cotteretsin ja tähän piirikuntaan kuuluvien kaupunkien yhteinen liittojuhla vietettäisiin seuraavana sunnuntaina heti mainitun lauantain jälkeen.

Kello puoli kymmenen Pitou palasi Haramontiin ennakolta ylpeillen siitä yllätyksestä, jonka hän valmistaisi kansalaisilleen.

Kello kaksitoista kansalliskaarti marssi täysissä aseissa ja totuttuun tapaansa täsmällisesti kylän torille.

Tunnin kestäneen harjoituksen jälkeen, josta tämä kelpo kansalliskaarti sai päällikkönsä kiitokset ja eläköön-huutoja niiden naisten, lapsien ja ukkojen taholta, jotka lopen innostuneina katselivat tätä liikuttavaa kohtausta, Pitou kutsui luoksensa kersantti Claude Tellierin ja luutnantti Désiré Maniquetin ja käski näiden koota miehensä ja kehoittaa heitä hänen, Pitoun, tohtori Gilbertin, kenraali Lafayetten ja itsensä kuninkaan nimessä menemään Villers-Cotteretsin räätälin, mestari Dulauroyn luo, jolla olisi heille tärkeää asiaa.

Rummunlyöjä rummutti miehet riviin. Kersantti ja luutnantti, jotka tiesivät asiasta yhtä vähän kuin miehistökin, esittivät miehilleen päällikön käskyn sanasta sanaan. Sitten kajahti Pitoun voimakas ääni: »Hajalle!»

Viittä minuuttia myöhemmin Haramontin kansalliskaartin yksineljättä rivimiestä ynnä kersantti Claude Tellier ja luutnantti Désiré Maniquet juoksivat kuin irtipäästetyt ajokoirat Villers-Cotteretsin maantiellä.

Illalla Haramontin molemmat soittoniekat pitivät kapteenille soittajaiset. Ilmassa sinkoili räjähdyspommeja, raketteja sekä roomalaisia kynttilöitä ja eräät, tosin hieman humalaiset äänet huusivat tuolloin tällöin:

XXIV

Apotti Fortier antaa uuden todistuksen vastavallankumouksellisesta mielialastaan

Seuraavana sunnuntaina jo kello viisi aamulla Villers-Cotteretsin asukkaat heräsivät rummunpärinään, joka melusi vallan mielettömästi.

Minun mielestäni ei mikään ole inhoittavampaa kuin herättää tällä tavalla kaupungin asukkaat, joiden enemmistö miltei aina, se täytyy sanoa, mieluummin nukkuisi yönsä kaikessa rauhassa ja käyttäisi nukkumiseen ne seitsemän tuntia, jotka kansanomaisen terveysopin mukaan ovat välttämättömiä ihmiselle, jotta hän säilyisi ruumiillisesti hyvinvoipana ja henkisesti virkeänä.

Mutta kaikkina vallankumouskausina käy samalla lailla ja kun kerran astutaan niihin edistyksen ja levottomuuksien ajankohtaan, täytyy tyynesti unikin panna niiden uhrausten joukkoon, jotka itsekukin on velvollinen isänmaalle tekemään.

Tyytyväiset ja tyytymättömät, isänmaanystävät ja aristokraatit, lyhyesti, kaikki Villers-Cotteretsin asukkaat herätettiin siis sunnuntaina lokakuun 18 p. 1789 kello viisi aamulla.

Juhlamenojen piti alkaa vasta kello kymmenen, mutta viisi tuntia ei suinkaan ollut liian pitkä aika panna kuntoon, mikä vielä oli kesken.

Iso lava oli jo kymmenen päivää seissyt torin keskellä, mutta tämä lava, jonka nopea kohoaminen todisti rakentajien intoa, oli niin sanoaksemme vasta muistopatsaan luuranko.

Täksi muistomerkiksi oli suunniteltu isänmaalle pyhitettyä alttaria, jonka ääreen apotti Fortier oli enemmän kuin kaksi viikkoa sitten kutsuttu lukemaan messu lokakuun 18 päivänä, sen sijaan että lukisi sen kirkossa.

Mutta jotta tämä muistomerkki saataisiin vastaamaan kahdenlaista arvoaan, hengellistä ja yhteiskunnallista, oli koko kunnan rikkauksia veroitettava siihen tarkoitukseen.

Meidän täytyy myöntää, että jokainen olikin auliisti tarjonnut rikkauksistaan tätä suurta juhlaa varten: kuka oli lahjoittanut maton, kuka alttariliinan, yksi silkkiverhot, toinen pyhimystarinaa esittävän taulun.

Mutta koska lokakuussa sää yleensä on kovin epävakainen ja ilmapuntari harvoin osoittaa kaunista ilmaa Skorpionin merkeissä, ei kukaan ollut tuonut lahjaansa ennakolta, vaan jokainen oli odottanut juhlapäivää kantaakseen silloin roponsa esille.

Aurinko nousi kello puoli seitsemän, kuten sen tapa on tähän vuodenaikaan, ennustaen säteittensä helakkuudella ja hehkulla sellaista kaunista syyspäivää, jota toisinaan voi verrata kevään ihanimpiin päiviin.

Kello yhdeksältä aamulla isänmaan alttari oli vaatetettu uhkealla Aubusson-matolla, joka puolestaan oli verhottu pitsein koristetulla vaatteella. Ylinnä oli taulu, joka kuvasi Johannes Kastajaa saarnaamassa aavikolla. Taulun yläpuolella kaartui samettinen, kultaripsinen telttakatto, josta riippuivat uhkeat, kirjaillut verhot.

Juhlamessussa tarpeelliset välineet oli tietenkin kirkon toimitettava paikalle. Siitä puolesta ei siis kukaan huolehtinut.

Lisäksi oli jokainen kansalainen — niinkuin Kristuksen ruumiinjuhlankin aikana on tapana — ripustanut porttinsa pieleen tai talonsa päätyyn muratein koristettuja hursteja tai seinävaatteita, joihin oli ommeltu kukkia tai henkilökuvia.

Kaikki Villers-Cotteretsin ja lähiseudun nuoret tytöt valkoisissaan, uumilla kolmivärivyöhyt ja kädessä vihreä oksa, oli määrätty ympäröimään isänmaan alttaria.

Villers-Cotteretsin kansalliskaarti, joka oli seissyt aseissa kello kahdeksasta saakka, odotti naapurikylien kunnalliskaarteja ja vaihtoi tervehdyksiä sitä mukaa kuin ne saapuivat.

On sanomattakin selvää, että kärsimättömimmin odotettiin Haramontin kansalliskaartin tuloa.

Oli näet levinnyt huhu, että Pitoun toimesta ja kuninkaallisen anteliaisuuden turvin ne kolmeneljättä miestä, jotka muodostivat kaartin, ynnä heidän päällikkönsä Ange Pitou esiintyisivät oikeissa asetakeissa.

Mestari Dulauroyn työhuoneet olivat koko viikon olleet täynnä kansaa.
Ulkona ja sisällä oli tungeskellut uteliaita katselemassa kymmenen
työmiehen valmistelevan tätä jättiläistilausta, jonka vertaista ei
Villers-Cotteretsissa ollut miesmuistiin nähty.

Viimeinen univormu, kapteenin — sillä Pitou oli vaatinut, että hänen pukunsa tekoon ryhdyttäisiin vasta kun toisten olisivat valmiit — viimeinen asetakki annettiin sopimuksen mukaan omistajalle lauantai-iltana minuuttia vailla kaksitoista.

Sopimuksen mukaan Pitou niinikään suoritti silloin viimeistä ropoa myöten viisikolmatta louisdoria herra Dulauroylle.

Kaikki tämä oli omiaan herättämään hälyä piirikunnan keskuksessa, ei siis ollut kumma, että mainittuna päivänä Haramontin kansalliskaartia odotettiin kärsimättömästi!

Täsmälleen kello yhdeksän alkoi Largny-kadun päästä kuulua rummunpärinää ja huilun vihellystä. Ilmoille kajahti voimakas ilon ja ihailun kirkaisu ja kaukaa näkyi Pitou valkoisen ratsunsa — tai oikeammin luutnanttinsa Désiré Maniquetin valkoisen ratsun — selässä.

Haramontin kansalliskaarti osoittautui ennakkomainettansa paremmaksi — mikä ei useinkaan ole laita asioitten, joita on saanut kauan odottaa.

Muistettakoon sitä riemua, jonka samainen kaarti herätti, kun sen ainoana univormuna oli vain kolmeneljättä samanlaista hattua ja Pitoun eroitti kaartilaisesta vain kaski ja tavallinen ratsuväen sapeli.

Voi siis kuvitella, mikä sotilaallinen ryhti oli nyt näillä Pitoun kolmellaneljällä miehellä, joiden yllä oli oikeat asetakit ja sotilashousut, ja kuinka keikarimainen asento heidän päälliköllään, jonka pikku hattu oli kallellaan toiselle korvalle, kaulalaatta rinnalla, »kissankäpälät» olkapäillä ja miekka kädessä.

Largny-kadulta Lafontaine-aukiolle asti kuuluikin yhtämittaista ihailunsorinaa ja huutoja.

Täti Angélique ei ollut laisinkaan tuntea veljenpoikaansa. Hän oli sotkeutua Maniquetin valkoisen ratsun jalkoihin yrittäessään katsella Pitouta ihan läheltä.

Pitou heilautti miekallaan majesteetillisen tervehdyksen ja lausui juhlallisella äänellä, joka kantoi parinkymmenen askeleen päähän:

Moinen kunnioittava tervehdys musersi tämän ikäneidon niin kokonaan, että hän astui kolme askelta taaksepäin, kohotti kätensä, ja huudahti:

»Voi, tuota poika-poloista! Onni on pannut hänen päänsä sekaisin! Hän ei tunne enää tätiään!»

Huomautukseen vastaamatta Pitou ajoi majesteetillisesti ohi ja sijoittui isänmaan alttarin kupeella kunniapaikalle, joka oli varattu Haramontin kansalliskaartille, ainoalle täysissä varustuksissa esiintyvälle joukolle.

Perille päästyään Pitou hypähti maahan ja uskoi hevosensa eräälle katupojalle, joka tästä toimesta sai uhkealta kapteenilta kuusi hohtavaa hopearahaa.

Viittä minuuttia myöhemmin tämä tapahtuma kerrottiin täti Angéliquelle, joka päivitteli:

»Olinpa aika höperö, kun riitaannuin hänen kanssaan. Tädit perivät veljenpoikansa…»

Pitou ei kuullut tätä päivittelyä eikä tätä mietelmää. Pitou oli yksinkertaisesti ihan haltioissaan.

Niiden nuorten tyttöjen joukossa, joiden uumilla oli kolmivärinen vyöhyt ja kädessä vihreä muratinoksa, hän oli huomannut Catherinen.

Catherine oli vielä kalpea vastikään kestetyn sairautensa jäljiltä, mutta kauniimpi kuin kukaan toinen, joka upeili terveen raikkaassa kukoistuksessa.

Catherine oli kalpea, mutta onnellinen, sillä tänä aamuna hän oli löytänyt kirjeen ontosta piilipuusta — Pitoun huolenpidon tuloksena.

Kello seitsemältä aamulla hän oli muun puuhan lomassa käväissyt muori Colomben luona. Neljänneksen yli seitsemän hän oli ehtinyt panna kirjeen onttoon piilipuuhun. Kello kahdeksan hän oli täydessä univormussa astunut kolmenneljättä miehensä etunenään.

Hän ei ollut nähnyt Catherinea sen jälkeen kuin oli jättänyt hänet maatilan sairasvuoteelle, ja sanomme toistamiseen, että tyttö oli hänen mielestään niin kaunis ja niin onnellinen, että hän vallan haltioitui hänet nähdessään.

Pitou työnsi miekan tuppeen, otti sirosti kolmikolkkahatun käteensä ja lähestyi paljain päin nuorta tyttöä.

Kenraali Lafayetten edessä Pitou olisi yksinkertaisesti vain nostanut kätensä hatun reunalle.

»Ah, herra Pitou», sanoi Catherine, »en ollut sinua tunteakaan! Hyvä jumala, kuinka asetakkisi pukeekaan sinua!»

»Kiitos, kiitos, rakas Pitou! Voi, kuinka hyvä sinä oletkaan ja kuinka minä pidänkään sinusta!»

Pitoun silmissä musteni, hattu putosi maahan hänen vapaana olevasta kädestään ja rakastunut poika-poloinen olisi kukaties vaipunut polvilleen hatun viereen, ellei samassa Soissons-kadulta päin olisi kuulunut kovaa meteliä, uhkaavien huutojen säestämänä.

Mikä tämän hälinän aiheuttikin, Pitou käytti hyväkseen tätä välikohtausta tointuakseen hämmennyksestään.

Hän riuhtaisi kätensä Catherinen käsistä, sieppasi hattunsa ja kiiruhti kolmenneljättä miehensä etunenään huutaen: »Aseihin!»

Kertokaamme nyt, mikä oli aiheuttanut tämän kovan metelin ja nämä uhkaavat huudot.

Tiedämme jo, että apotti Fortier oli määrätty pitämään liittomessu isänmaan alttarilla ja että pyhät astiat ja muut jumalanpalveluksen koristukset, kuten risti, viirit ja kynttilänjalat, piti tuotaman kirkosta torin keskelle pystytetyn uuden alttarin varusteiksi.

Kuten muistamme, oli herra de Longpré jo kerran ennenkin asioinnut apotti Fortierin kanssa, silloin kun Pitou kenraali Lafayetten antama valtakirja kädessä oli aseellisen voiman turvin anastanut apotti Fortierin pidättämät aseet. [Kts. Ange Pitou . 36. luku.]

Herra de Longpré siis tunsi, kuten kaikki kaupunkilaiset, apotti Fortierin luonteen ja tiesi, että tämä oli lujatahtoinen itsepäisyyteen asti, ärtyisä väkivaltaisuuteen saakka.

Hän aavisti, että apotti Fortier muisti vielä hyvin hänen esiintymisensä mainitussa asejutussa.

Sen vuoksi hän tyytyikin, käymättä henkilökohtaisesti apotti Fortierin puheilla ja käsittelemättä kysymystä maallisen ja hengellisen vallan välisenä asiana, hän tyytyikin, kuten sanottu, lähettämään tälle kunnianarvoiselle Jumalan palvelijalle juhlan ohjelman, jossa oli m.m. seuraavat kohdat:

»IV. Herra apotti Fortier pitää messun isänmaan alttarilla; messutoimitus alkaa kello kymmenen aamupäivällä.

V. Herra apotti Fortierin toimesta siirretään pyhät astiat ja muut jumalanpalveluksessa tarvittavat koristukset Villers-Cotteretsin kirkosta isänmaan alttarille.»

Maistraatin sihteeri itse oli vienyt tämän ohjelman apotti Fortierille. Apotti oli lukenut sen pilkallisen näköisenä ja vastannut äänellä, joka kuulosti samanlaiselta kuin oli hänen ilmeensäkin:

Kuten olemme nähneet, oli isänmaan alttari saanut jo kello yhdeksäksi mattonsa, verhonsa, liinansa ja taulunsa, joka kuvasi Johannes Kastajaa pitämässä erämaasaarnaansa.

Puuttuivat enää vain kynttilänjalat, sakramenttikaappi, risti ja muut jumalanpalveluksessa tarvittavat esineet.

Hän lähetti sihteerinsä kirkkoon tiedustelemaan, joko pyhien astioitten kuljetusta puuhattiin.

Sihteeri palasi ja ilmoitti, että kirkon ovet olivat kaksinkertaisessa salvassa.

Sihteeri lähetettiin suntion luokse, joka tietenkin oli saanut tehtäväkseen esineitten kuljetuksen. Suntio istui huoneessaan jalka jakkaralla ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet kuin rienaajan riivaamalla.

Molemmat olivat huonossa kunnossa. Toinen oli ottanut oksennus-, toinen ulostuslääkettä. Lääkkeet olivat vaikuttaneet ihmeellisesti ja molemmat potilaat toivoivat paranevansa ennalleen parissa päivässä.

Pormestari alkoi epäillä salajuonta. Hän lähetti sihteerinsä apotti
Fortierin luo.

Apotti Fortier oli samana aamuna saanut leinikohtauksen ja hänen sisarensa pelkäsi leinin pian siirtyvän hänen mahaansa.

Herra de Longpré ymmärsi nyt kaikki. Apotti Fortier ei ainoastaan kieltäytynyt pitämästä messua isänmaan alttarilla, vaan oli lisäksi tehnyt suntion ja lukkarit työhön kykenemättömiksi ja sulkemalla kaikki kirkonovet esti ketään muutakaan pappia, mikäli sellainen jostakin löydettäisiin, pitämästä messua hänen asemastaan.

Siihen aikaan uskottiin vielä, ettei suurina hetkinä maallinen valta voinut toimia erillään hengellisestä ja ettei minkäänlaista juhlaa käynyt päinsä suorittaa ilman messua.

Nämä sihteerin edestakaiset matkat eivät olleet sujuneet niin, ettei hän olisi jotakin vihjaissut suntion nyrjähtäneestä nilkasta, toisen lukkarin oksennus- ja toisen ulostuslääkkeestä ja apotin leinikohtauksesta.

Puhuttiin jo, että murtauduttaisiin kirkkoon, otettaisiin sieltä pyhät astiat ja jumalanpalveluksessa tarpeelliset koristukset ja laahattaisiin apotti Fortier vaikka väkivalloin isänmaan alttarin ääreen.

Herra de Longpré, joka oli sopua harrastava mies, tyynnytti tämän ensimmäisen mieltenkuohun ja lupasi itse mennä neuvottelemaan apotti Fortierin kanssa.

Hän lähti siis Soissons-kadulle ja kolkutti arvoisan apotin ovelle, joka oli lukittu yhtä huolellisesti kuin kirkonkin ovet.

Koska kellään ei ollut mukanaan rautakankea tai muurinsärkijää, joilla ovi olisi voitu murtaa, lähetettiin yksinkertaisesti sana eräälle lukkosepälle.

Mutta juuri kun lukkoseppä sovitteli tiirikkaa lukkoon, aukeni ovi ja apotti Fortier astui kynnykselle.

Ei kuten ennen muinoin Coligny, joka kysyi murhaajiltaan: »Veljet, mitä te tahdotte?»

Ei, vaan niinkuin Kalkhas, katse palavana ja karva pörröisenä , kuten
Racine sanoo Iphigenie -draamassaan.

»Pois!» huusi hän ja kohotti kätensä uhkaavin elein. »Pois, te kerettiläiset jumalankieltäjät, hugenotit, luopiot, amelekit, Sodoman ja Gomorrhan väki. Poistukaa Herran miehen kynnykseltä!»

Väkijoukosta kuului voimakasta murinaa, joka ei suinkaan ilmaissut suosiota apotti Fortieria kohtaan.

»Anteeksi, herra apotti», virkkoi pormestari lempeällä äänellään, jonka hän koetti saada niin rakastettavaksi kuin suinkin.

»Anteeksi, herra apotti, me haluamme vain kuulla, pidättekö vai ette messun isänmaan alttarilla».

»Haluanko pitää messun isänmaan alttarilla?» huudahti apotti kuohahtaen pyhään vihaan, joka hänet usein valtasi. »Haluanko pyhittää kapinan, epäuskon ja kiittämättömyyden? Haluanko rukoilla Jumalaa kiroamaan hyveen ja siunaamaan rikoksen? Sitä ette liene toivonut, herra pormestari! Haluatte kuulla, suostunko vai en toimittamaan kaikkea pyhää loukkaavan messunne? No niin, en, suostu, en, en!»

»Hyvä on, herra apotti», vastasi pormestari, »olette vapaa eikä teitä voi pakottaa».

»Ah, on kovin hauskaa, että olen vapaa», sanoi apotti, »on kovin hauskaa, ettei minua voi pakottaa… Olette tosiaan liian ystävällinen, herra pormestari.»

Ovi olisi pian näyttänyt — käyttääksemme kansanomaista sanontaa — puisevaa naamaansa hölmistyneelle joukolle, ellei äkkiä muuan mies olisi syöksynyt esille ja riuhtaissut jäntevällä kädellä auki kolme neljännesmatkaa sulkeutunutta ovea, jolloin apotti oli kaatua mukana, niin voimakas kuin olikin.

Tämä mies oli Billot — Billot, vihasta kalpeana, otsa kurtussa, hampaat tiukasti yhteen puserrettuina.

Kuten muistettaneen, oli Billot filosofi. Hän halveksi pappeja, joita hän sanoi mustatakeiksi ja laiskureiksi.

Syntyi syvä hiljaisuus. Ymmärrettiin, että näiden kahden miehen välillä tapahtuisi pian jotakin hirveää.

Mutta vaikka Billot olikin ovea avatessaan osoittanut vallan tavatonta kiivautta, aloitti hän keskustelun tyynesti, melkein lempeästi ja sanoi herra de Longprélle:

»Anteeksi, herra pormestari, kuinka äsken sanoittekaan? Te sanoitte… olkaa hyvä ja toistakaa sananne… te sanoitte, ettei herra apottia voitaisi pakottaa, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa juhlaan… niinkö sanoitte?»

»Niin, tosiaan» sopersi poloinen herra de Longpré, »luulen todella sanoneeni niin».

»Ah, sillein olette pahasti erehtynyt, herra pormestari, ja nykyisenä ajankohtana on tärkeätä, etteivät erehdykset pääse leviämään.»

»Pois, pyhänhäväisijä, pois, jumalankieltäjä pois, uskonluopio, pois, kerettiläinen!» huusi apotti Billotille.

»Soo», virkkoi Billot, »herra apotti, pysykäämme hiljaa tai juttu päättyy huonosti. Minä varoitan teitä. En tahdo loukata teitä, minä vain keskustelen. Herra pormestari arvelee, ettei teitä voida pakottaa pitämään messua. Minä väitän, että teidät voidaan pakottaa.»

»Kuuletteko, herra apotti», virkkoi Billot yhä tyynesti, »kaikki ovat samaa mieltä kuin minäkin. Minä en saarnaa niin hyvin kuin te, mutta tuntuu kuin minulla olisi tähdellisempää sanottavaa, koska minua halutaan kuunnella.»

Apotti aikoi vastata jollakin uudella sadatustulvalla, mutta joukon yhä yltyvä murina alkoi tehota häneenkin.

»Puhu sitten», sanoi hän ilkkuvalla äänellä, »saammepa kuulla, mitä sinulla on sanottavaa!»

Sitten hän loi syrjäsilmäyksen apottiin kuin varmentuakseen, että tämä tosiaankin olisi vaiti hänen puhuessaan.

»Esitän vain hyvin yksinkertaisen asian», jatkoi hän sitten, »sen näet, että ken saa palkan hän on velvollinen tämän palkan korvaukseksi suorittamaan tehtävän, jota varten hänet on palkattu».

»Hyvät ystävät», sanoi Billot puhuen yhtä lempeästi kuin tähänkin asti ja kääntyi niiden parin kolmen sadan kuulijan puoleen, jotka olivat tämän kohtauksen todistajina, »kumpaa mieluummin teette, kuuntelette herra apotin herjaavan vai minun puhuvan?»

»Sanoin äsken, että ken saa palkan on myöskin velvollinen suorittamaan työn, johon hänet on palkattu. Tässä meillä esimerkiksi on maistraatin herra sihteeri. Hänet on palkattu laatimaan herra pormestarin kirjalliset määräykset, viemään hänen kirjelmänsä ja tuomaan niiden vastaukset, joille kirjelmät on osoitettu. Herra pormestari lähetti hänet teidän luoksenne, herra apotti, tuomaan teille juhlan ohjelmaa. No niin, hänen mieleensä ei juolahtanutkaan sanoa: 'Herra pormestari, minä en halua viedä juhlan ohjelmaa herra Fortierille.' Vai kuinka, herra sihteeri, sellainen ei olisi juolahtanut mieleenne?»

»Ei suinkaan, herra Billot», vastasi sihteeri mutkattomasti, »ei vainen olisikaan!»

»Tässä meillä on poliisilaitoksen kersantti, joka on palkattu huolehtimaan järjestyksestä siellä missä hyvä järjestys on häiriintynyt tai voi häiriintyä. Kun herra pormestari äsken arveli, että te, herra apotti, voisitte aiheuttaa epäjärjestystä, ja kutsutti hänet avukseen, ei herra kersantin mieleen juolahtanut vastata: 'Herra pormestari, palauttakaa järjestys parhaan kykynne mukaan, mutta palauttakaa se minun avuttani’. Herra kersantti, ette edes ajatellut vastata sillä tavalla, vai kuinka?»

»En suinkaan; velvollisuuteni oli saapua», vastasi kersantti yksinkertaisesti, »minä noudatin kutsua».

»Malttakaa vielä hetki», jatkoi Billot. »Tässä meillä on kelpo lukkoseppä. Hänen ammattinsa on, kuten nimikin sanoo, valmistaa ja avata tai sulkea lukkoja. Herra pormestari kutsutti hänet murtamaan oveanne, herra apotti. Hetkeäkään hän ei tuumaillut vastata herra pormestarille: 'Minä en halua aukaista herra Fortierin ovea.' Eikö totta, Picard, sellainen ajatus ei pälkähtänyt päähäsi?»

»Ei ollenkaan», vastasi lukkoseppä. »Otin tiirikkani ja lähdin. Kukin tehköön tehtävänsä, silloin kaikki käy jullilleen.»

»No niin», jatkoi hän, »sanokaapa nyt, mistä johtuu, että kaikkien toisten täyttäessä velvollisuutensa te yksin, te, joka olette valittu muiden esikuvaksi, te yksin, kuuletteko, te ette täytä velvollisuuttanne?»

»Te ette ainoastaan laiminlyö velvollisuuttanne, vaan lisäksi kehoitatte esimerkillänne epäjärjestykseen ja pahuuteen.»

»Oh», huudahti apotti Fortier, joka huomasi, että hänen täytyi puolustautua, »kirkko on riippumaton, kirkko ei tottele ketään, kirkko hallitsee itse itseään!»

»Siinäpä juuri paha onkin» huomautti Billot »siinä juuri, että te muodostatte maassa vallan, oman valtioelimen valtiossa. Te olette joko ranskalainen tai ulkomaalainen, te joko olette maan kansalainen tai ette ole. Ellette ole maan kansalainen, ellette ole ranskalainen; jos olette preussilainen, englantilainen tai itävaltalainen, jos herrat Pitt, Coburg tai von Kaunitz maksavat teille palkan, niin totelkaa herroja Pittiä, Coburgia tai von Kaunitzia. Mutta jos olette ranskalainen, jos olette maan kansalainen, jos kansa maksaa teille palkan, niin totelkaa kansaa.»

»Ja siinä tapauksessa», sanoi Billot, kulmakarvat rypyssä, silmät välähtäen ja kohotti valtavan kätensä apotin olkapään tasalle, »siinä tapauksessa minä kehoitan kansan nimessä sinua täyttämään rauhantehtävän, rukoilemaan taivaan siunausta kaitselmuksen lempeä ja Herran armoa lähimmäisillesi ja isänmaallesi. Tule nyt!»

»Hyvä, hyvä, Billot! Eläköön Billot!» huudettiin kuin yhdestä suusta.
»Alttarille, pappi alttarille!»

Huutojen rohkaisemana tilanhoitaja veti jäntevällä kädellään oviaukon suojelevasta holvista esille papin, joka kenties ensimmäisenä Ranskassa esitti näin avoimesti vastavallankumoukselliset mielipiteensä.

»Hyvä on», sanoi hän, »minä olen marttyyri, kutsun marttyyriä avukseni, vetoan marttyyriin!»

Tämä omituinen kulkue, joka huutojen ja hälinän mukana suuntautui isolle torille päin, oli melullaan yllättänyt Pitoun, juuri kun tämä oli pyörtymäisillään Catherinen kiitosten, hellien sanojen ja kädenpuristuksen aiheuttaman hurmion uhrina.

XXV

Tämä hälinä toi Pitoun mieleen ne pariisilaismetakat, joiden tarkkaajana hän oli saanut useammin kuin kerran olla, ja koska hän arveli, että joku murhaajajoukko oli lähestymässä ja että hänen puolustettavakseen tulisi joku uusi Flesselles, uusi Foulon, uusi Berthier, oli hän huutanut: »aseihin!» ja rientänyt kolmenneljättä miehensä etunenään.

Tällöin väkijoukko oli jakaantunut ja hän oli nähnyt Billotin laahaavan mukanaan apotti Fortieria, jolta puuttui vain palmunoksa näyttääkseen entisajan kristittymarttyyrilta, jota vietiin sirkuksen areenalle.

Luontainen vaisto kehoitti häntä puolustamaan entistä opettajaansa, jonka rikoksesta hän ei vielä ollut selvillä.

»Ah, isä!» huudahti Catherine sellaisella äänensävyllä, että olisi luullut jonkun taitavan näyttämönohjaajan opettaneen sen hänelle.

Mutta Billotin tarvitsi luoda heihin vain silmäys, ja Pitou pysähtyi, samoin Catherine. Tässä kokonaista kansaa edustavassa miehessä oli kotkaa ja leijonaa.

Ehdittyään lavan kupeelle hän päästi apotti Fortierin vapaaksi ja osoittaen sormellaan alttaria hän sanoi:

»Katso, tuossa on se isänmaan alttari, jonka ääressä sinä halveksit pitää messua ja jonka palvelijaksi minä, Billot, julistan sinun olevan arvottoman. Noustakseen nämä pyhät portaat täytyy ihmissydäntä paisuttaa seuraavien kolmen tunteen: vapaudenkaipuun, isänmaanalttiuden ja ihmisyydenrakkauden. Pappi, uhraudutko maasi hyväksi? Pappi, rakastatko lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi? Nouse silloin rohkeasti tuolle alttarille ja rukoile Jumalaa. Mutta ellet tunne itseäsi ensimmäiseksi kansalaiseksi joukossamme, luovuta paikka sinua arvokkaammalle ja väisty tieltä… katoa täältä… mene!»

»Voi, sinua onnetonta miestä!» huudahti apotti väistyen ja uhaten
Billotia sormellaan. »Sinä et tiedä, kenelle julistat sodan!»

»Tiedän kyllä», sanoi Billot. »Minä julistan sodan susille, ketuille ja käärmeille, kaikelle, mikä pistää, puree, raatelee pimeässä. No niin», lisäsi hän ja iski voimaa uhkuvin elein molemmilla käsillä rintaansa, »raadelkaa, purkaa, pistäkää… minä olen valmis!»

Syntyi hiljaisuus, jonka kuluessa koko tämä joukko teki tilaa päästääkseen papin poistumaan. Kiinteäksi kokonaisuudeksi jälleen sullouduttuaan joukko seisoi liikkumattomana ja ihaili äänettömänä tuota uskalikkoa, joka tarjoutui sen hirvittävän vallan iskuille, jonka orjana puoli maailmaa silloin vielä huokaili ja jota sanottiin pappisvallaksi.

Ei ollut enää pormestaria, ei pormestarin apulaista, ei kaupunginvaltuustoa, oli vain Billot.

»Iso vahinko tosiaankin!» tokaisi Billot, joka ripiltä päästyään oli käynyt kirkossa vain kahdesti, omana hääpäivänään ja tyttärensä ristiäispäivänä.

»En minäkään väitä, että se on iso vahinko», myönsi pormestari, joka — järkevästi kylläkin — ei mielinyt vastustella Billotia, »mutta mitä me nyt panemme messun tilalle?»

»Messun tilalle?» huudahti Billot todellisen innoituksen vallassa. »Minä sanon sen teille. Nouskaa kanssani isänmaan alttarille, herra pormestari, nouse sinäkin, Pitou, te oikealle, sinä vasemmalle puolelle… kas noin. Kuulkaa nyt tarkoin, kansalaiset, mitä me panemme messun tilalle. Me panemme sen tilalle ihmisoikeuksien julistuksen… se on vapauden uskontunnustus, se on tulevaisuuden evankeliumi.»

Kaikki kädet paukuttivat yhtaikaa. Kaikki nämä eilispäivän vapaat ihmiset tai oikeammin tuskin vielä kahleistaan päässeet, kaikki nämä ihmiset himoitsivat tutustua oikeuksiin, jotka heille oli vastikään hankittu ja joista he eivät olleet vielä saaneet nauttia.

He janosivat vallan toisin tätä puhetta kuin sitä, jota apotti Fortier sanoi taivaalliseksi.

Seisten lakivaltaa edustavan pormestarin ja asevaltaa edustavan Pitoun välissä Billot kohotti kätensä ja lausui ulkomuistista — kuten muistamme, ei tuo kunnon tilanhoitaja osannut lukea — ja kaikuvalla äänellä seuraavat sanat, joita väkijoukko kuunteli liikkumattomana, äänettömänä, paljastetuin päin.

»IHMISOIKEUKSIEN JULISTUS

1. Ihmiset syntyvät ja pysyvät oikeuksissaan vapaina ja tasa-arvoisina. Yhteiskunnalliset eroavaisuudet perustuvat vain yhteisen hyödyn erilaiseen käyttöön.

2. Kaiken valtiollisen liitynnän tarkoituksena on ihmisen luontaisten ja inistään riippumattomien oikeuksien säilyttäminen. Nämä oikeudet ovat: omistusoikeus, henkilökohtainen turva ja kaikenlaisen sorron vastustus.»

Sanat »sorron vastustus» Billot lausui miehenä, joka on nähnyt Bastiljin muurien sortuvan ja joka tietää, ettei mikään voi vastustaa kansan käsivartta, kun kansa käsivartensa kohottaa.

Ne sanat synnyttivätkin hälinän, joka väkijoukon aiheuttamana muistuttaa murinaa.

»3. Korkeimman vallan periaate pohjautuu varsinaisesti kansaan. Mikään järjestö, kukaan yksityinen ei voi käyttää valtaa, joka ei ole kauttaaltaan kansasta lähtöisin…»

Tämä lause palautti liiankin elävästi kuulijoitten mieleen Billotin ja apotti Fortierin välisen keskustelun, jolloin Billot oli vedonnut tähän periaatteeseen. Silloin se oli huomaamatta sivuutettu, mutta nyt sitä tervehdittiin hyvä-huudoin ja taputuksin.

»4. Vapaus merkitsee oikeutta tehdä kaikkea sitä, mikä ei vahingoita toista: ihmisen luontaisten oikeuksien sovelluttamisella ei siis ole muita rajoituksia kuin ne, jotka takaavat yhteiskunnan toisille jäsenille samojen oikeuksien nautinnon. Nämä rajoitukset säätää laki…»

Tämä pykälä oli hieman liian käsitteellinen kuulijoitten yksinkertaiselle ajatuskyvylle. Siihen suhtauduttiinkin kylmemmin kuin toisiin, niin perustavaa laatua kuin se olikin.

»5. Lailla ei ole oikeutta kieltää muita toimintoja kuin ne, jotka vahingoittavat yhteiskuntaa. Mitä laki ei kiellä, sitä ei voida estää eikä ketään voida pakottaa tekemään, mitä se ei säädä…»

»Merkitseekö se sitä», kysyi muuan ääni joukosta, »että koska laki ei säädä päivätyötä ja on poistanut kymmenykset, papit eivät voi enää milloinkaan tulla korjaamaan minun pelloltani kymmenyksiä eikä kuningas voi pakottaa minua päivätyöhön?» »Sitä se merkitsee», vastasi Billot kysyjälle, »ja me olemme tästälähin ikiajoiksi vapaat noista häpeällisistä rasituksista!»

Kaikilla ranskalaisilla on oikeus joko henkilökohtaisesti tai
edustajiensa välityksellä ottaa osaa lainsäädäntöön…»

»Laki on sama kaikille, sekä niille, joita se suojaa, että niille,
joita se rankaisee.»

»Kaikki kansalaiset ovat sen edessä tasa-arvoisia, ovat siis samalla tavalla oikeutetut kaikkiin julkisiin arvoihin, virkoihin ja toimiin kykyjensä mukaan, etuoikeuksina vain heidän kuntonsa ja heidän lahjakkuutensa .»

»Ketään ei saa syyttää, pidättää tai vangita muissa kuin lain määräämissä tapauksissa ja silloinkin vain sen säätämien muotojen mukaan. Ne, jotka yllyttävät, panevat toimeen tai antavat panna toimeen omavaltaisia määräyksiä, saavat rangaistuksen. Mutta kansalaisen, joka lain mukaan haastetaan tai vangitaan, on heti toteltava. Hangoittelu on rangaistuksen alainen teko.

8. Laki saa tuomita vain ehdottoman välttämättömiin rangaistuksiin eikä ketään saa tuomita muun kuin ennen rikosta säädetyn ja julkaistun lain mukaan.

9. Koska jokaista on pidettävä syyttömänä siihen asti kun hänet on julistettu syylliseksi, ja jos on välttämätöntä pidättää hänet, kieltäköön laki jyrkästi kaikkinaisen kovuuden, mikäli siihen ei ole turvauduttava hänen pakonsa estämiseksi.

10. Ketään ei saa vainota hänen mielipiteittensä, ei edes uskonnollisten, takia, elleivät ne häiritse lain säätämää järjestystä.

Ajatusten ja mielipiteitten vapaa esittäminen on ihmisen kallisarvoisimpia oikeuksia. Jokainen kansalainen voi siis vapaasti puhua, kirjoittaa ja julkaista, kuitenkin sillä ehdolla, että he lain säätämissä tapauksissa joutuvat vastaamaan tämän vapauden väärinkäytöstä.

12. Ihmis- ja kansalaisoikeuksien turvaaminen vaatii julkista valtaelintä. Tämä valta on siis perustettu kaikkien hyödyksi eikä niiden erikoiseduksi, joiden käsiin se on uskottu.

13. Tämän julkisen vallan ylläpitämiseksi ja hallintokuluja varten on yleinen verotus välttämätön. Verotus on jaettava kaikkien kansalaisten osalle kunkin tulojen mukaan.

14. Jokaisella kansalaisella on oikeus joko henkilökohtaisesti tai edustajiensa välityksellä todeta yleisen verotuksen tarpeellisuus, myöntää se, tarkata sen käyttöä ja määrätä sen suuruus, jakotapa, periminen ja pätevyysaika.

15. Yhteiskunnalla on oikeus vaatia jokaiselta julkiselta virkamieheltä tilintekoa hallintotoiminnastaan.

16. Yhteiskunta, jossa ihmisoikeuksia ei ole turvattu tai hallitusvalta ei ole tarkoin määritelty, on vailla perustuslakia.

17. Koska omistusoikeus on pyhä ja loukkaamaton, ei keltään voida sitä riistää paitsi milloin yhteinen etu laillisen toteamisen mukaan sitä vaatii ja silloinkin vain ehdolla, että taataan oikeudenmukainen, ennakolta arvioitu korvaus.

Ja nyt», jatkoi Billot, »nyt seuraa näiden periaatteiden sovellutus. Kuunnelkaa, veljet, kuunnelkaa, kansalaiset, ihmiset, jotka tämä oikeuksien julistus on tehnyt vapaiksi, kuunnelkaa!»

»Hiljaa, vaiti, kuunnelkaamme!» huudahti parikymmentä ääntä väkijoukosta.

»Koska kansalliskokous haluaa rakentaa Ranskan hallitusmuodon niille periaatteille, jotka se on tunnustanut ja julistanut, poistaa se peruuttamattomasti kaikki laitokset, jotka ovat loukanneet oikeuksiin perustuvaa vapautta ja tasa-arvoisuutta…»

»Ei ole enää aatelistoa, ei pääriyttä, ei perittyjä arvoja, ei arvonmerkkejä, ei läänityshallitusta, ei perintönä kulkevaa tuomarinvaltaa, ei niitä arvoja, nimityksiä tai etuoikeuksia, jotka johtuvat läänityslaitoksesta, ei ritarihuonetta, ei niitä järjestöjä tai kunniamerkkejä, jotka vaativat aateliskirjeen tai edellyttivät ylhäisen syntyperän, ei muuta ylemmyyttä kuin se, joka koituu valtion julkisille toimihenkilöille, kun he virkaansa hoitavat.

Julkiset toimet eivät ole enää perittäviä eivätkä lahjuksien varassa. Millään kansanluokalla tai kellään yksityisellä ei ole muuta etuoikeutta kuin oikeus, joka on yhteinen kaikille ranskalaisille.

Ei ole enää valan tehneen ammattilaisen arvoja, ei ammattikuntia eikä
ammattipakkoa.

Lopuksi laki ei tunnusta luostarilupauksia eikä muitakaan sitoumuksia,
jotka sotivat luonnollisia oikeuksia ja hallitusmuotoa vastaan…»

Ensimmäistä kertaa kansa sai kummakseni kuulla, että sen oikeudet tunnustettiin, julistettiin kirkkaassa päivänvalossa, auringonpaisteessa, kaikkia valtiaan kasvojen edessä, jolta se ikimuistoiset ajat oli hiljaisuudessa rukoillut tätä luonnollista perustuslakia, jonka se oli saanut vasta vuosisataisen orjuuden, kurjuuden ja kärsimysten jälkeen!

Ensimmäistä kertaa ihminen, todellinen ihminen, johon yksinvallan rakennus, aatelisto oikealla, papisto vasemmalla puolellaan, oli nojannut kuusisataa vuotta; ensimmäistä kertaa työmies, käsityöläinen, maanviljelijä tunsi voimansa, arvioi kykynsä, selvitti itselleen paikan, joka hänellä oli maan päällä, mittasi varjon, jonka hän loi auringossa maahan, eikä tämä tunnustus tullut sille jonkun mielihaluaan noudattavan ylhäisen herran taholta, vaan vertaisen miehen suusta!

Ja kun Billot lausuttuaan sanat: »laki ei tunnusta luostarilupauksia eikä muitakaan sitoumuksia, jotka sotivat luonnollisia oikeuksia ja hallitusmuotoa vastaan», kun hän nämä sanat lausuttuaan päästi huudon, joka oli vielä niin uusi, että se tuntui rikolliselta: »Eläköön kansa!» kun hän levittäen molemmat kätensä painoi rintaansa vasten, veljelliseen syleilyyn, pormestarin vyöhytnauhan ja kapteenin olkalaput, niin, vaikka tämä pormestari oli vain kaupunkipahaisen pormestari ja tämä kapteeni vain vaivaisen talonpoikaisjoukon päällikkö, niin tämä periaate, jonka edustajat olivat näin vähäpätöisiä, vaikutti silti suurelta ja kaikki suut toistivat huutoa: »Eläköön kansa!» Kaikki sylit aukenivat ja sulkeutuivat yhteiseen syleilyyn, kaikki sydämet sulivat yhdeksi ainoaksi sydämeksi, kaikki erikoisharrastukset muuttuivat yhteiseksi uhraavaisuudeksi.

Tämä oli niitä kohtauksia, joista Gilbert oli puhunut kuningattarelle ja joita kuningatar ei ollut ymmärtänyt.

Billot astui isänmaan alttarilta riemuitsevan ja yksimielistä hyväksymistä huutavan joukon keskelle.

Villers-Cotteretsin soittokunta, johon naapurikylien soittokunnat olivat yhtyneet, aloitti heti veljeysliittojen sävelen, jota tavallisesti laulettiin häissä ja ristiäisissä: Missä on olla parempi kuin perheen keskuudessa?

Tästä hetkestä alkaen Ranska oli todella muuttumassa yhdeksi isoksi perheeksi. Tämän hetken jälkeen uskonnollinen vihamielisyys sammui ja maakuntain väliset ennakkoluulot lakaistiin pois. Ranskalle tapahtui mikä kerran tapahtuu koko maailmalle: maantiede sai surmansa, ei ollut enää vuoria, ei jokia ei esteitä ihmisten välillä, oli vain yksi kieli, yksi isänmaa, yksi sydän!

Tämä yksinkertainen sävel, jolla koti moinen oli ottanut vastaan Henrik IV:n ja jolla kansa nyt tervehti vapautta, aiheutti hillittömän karkelon, joka tuokiossa laajeni loputtomaksi ketjuksi ja vyörytti eläviä renkaitaan torin keskeltä siitä lähtevien katujen peräpäähän saakka.

Sitten katettiin pöytiä porttien eteen. Rikas tai köyhä, kukin toi annoksen, omenaviinipuolikkaan tai oluthaarikan, viinipullon tai vesikulhon ja koko kansa otti osaa tähän suurateriaan Jumalaa ylistäen. Kuusituhatta kansalaista aterioi saman pöydän ääressä, veljeyden pyhän pöydän ääressä!

On tarpeetonta mainita, että karkelossa Pitou keksi keinon, kuinka sai tarjotuksi kätensä Catherinelle.

Tarpeetonta on niinikään mainita, että ruokapöydässä Pitou keksi keinon, kuinka pääsi istumaan Catherinen viereen.

Mutta tyttö-poloinen oli alakuloinen. Aamupäivän ilo oli kadonnut niinkuin raikas, hymyilevä aamurusko haihtuu puolipäivän myrskyvihureihin.

Taistellessaan apotti Fortierin kanssa ja julistaessaan ihmisoikeudet hänen isänsä oli uhmannut papistoa ja aatelistoa; se uhma oli sitäkin hirveämpi kuin se tuli alhaalta päin.

Catherine oli ajatellut Isidoria, joka ei ollut enää mitään muuta kuin kuka tahansa toinen mies.

Hän ei kylläkään piitannut Isidorin arvonimestä, säädystä eikä varallisuudesta, hän olisi rakastanut Isidoria, vaikka tämä olisi ollut vain yksinkertainen talonpoika, mutta hänestä tuntui, että tätä nuorta miestä oli kohdeltu väärin, epähienosti, julmasti. Hänestä tuntui lisäksi, että hänen isänsä riistäessään varakreiviltä kaikki tämän arvonimet ja etuoikeudet oli karkoittanut nuorukaisen ikiajoiksi hänen läheltään sen sijaan että olisi tuonut hänet lähemmäksi.

Messusta ei puhuttu enää sanaakaan. Apotti Forteille miltei suotiin anteeksi hänen vastavallankumouksellinen purkauksensa. Mutta kun hän seuraavana päivänä astui miltei tyhjään luokkahuoneeseensa, oivalsi hän, minkä kolauksen hänen kansanomaisuutensa oli saanut Villers-Cotteretsin isänmaallisten vanhempien silmissä sen johdosta, että hän oli kieltäytynyt toimittamasta messua isänmaan alttarilla.

XXVI

Nyt kuvaamamme juhla, jonka tarkoituksena oli paikallisten liittojuhlien muodossa yhdistää toisiinsa kaikki Ranskan kunnat, oli vain alkusoittoa siihen suureen liittojuhlaan, joka vietettiin Pariisissa heinäkuun 14 päivänä 1790.

Näissä paikallisjuhlissa kunnat jo ennakolta merkitsivät edustajat, jotka ne lähettäisivät yleiseen liittojuhlaan.

Se osa, jota Billot ja Pitou olivat esittäneet tänä sunnuntaina, lokakuun 18 päivänä, takasi heille tietysti kaikki valitsijaäänet, kun suuren liittojuhlan päivä koittaisi.

Mutta tätä suurta päivää odoteltaessa palasi elämä entiseen säännölliseen uomaansa, josta kunkin oli hetkeksi ravistanut irti tämä maalaiselämän totunnaista rauhaa järkyttävä ikimuistoinen tapaus.

Puhuessamme maalaiselämän totunnaisesta rauhasta emme tahdo väittää, että maalaisoloissa paremmin kuin muuallakaan elämää elvyttää ilo ja synkentää suru. Ei ole ainoatakaan jokea, pientä tai suurta, siitä purosta alkaen, joka solisten luikertelee köyhän talonpojan maatilkulla, siihen majesteetilliseen kymeen saakka, joka syöksyy alas alpeilta kuin valtaistuimelta ja kuin valloittaja virtaa kohisten mereen, ei ole ainoatakaan jokea, jonka raukoilla tai ylväillä rannoilla, tuhatkaunokeista kirjavilla tai kaupunkien reunustamilla, ei olisi tummia ja aurinkoisia kohtia.

Ja jos sitä epäilemme, saamme väitteemme todistetuksi, kun siirrymme
Tuileries-palatsista, jonne lukija on jo aikaisemmin opastettu,
Billotin maatilalle, jonne lukija on juurikään kuljetettu.

Ulkoa päin näytti kaikki rauhalliselta, miltei hymyilevältä. Kello viideltä aamulla aukeni talon iso portti tasangolle päin, jota saartaa metsä, kesäisin vihreänä verhona, talvisin synkkänä suruharsona — talon iso portti aukeni ja kylväjä asteli ulos selässä säkki tuhan sekaista siementä. Hänen jälkeensä lähti pihalta renki hevosen selässä matkalla eilen vaon päähän jätetyn auran luo. Sitten navettatyttö ajoi ulos ammuvan laumansa, jonka edessä härkä lönkytteli majesteetillisena hallitsijana ja jonka perässä lehmät ja hiehot iloisina kirmasivat — kaunisääninen kilikello eroitti niiden joukosta talon nimikkolehmän. Ja vihdoin, viimeiseksi, hiljaista ravia tepastelevan, voimakkaan normandilaisvalakan selässä ratsasti ulos itse Billot, isäntä, koko tämän pienoismaailman, tämän kansankatkelman sielu, elämänilmaus.

Välinpitämätön tarkkaaja ei olisi edes huomannut hänen lähtöään ja olisi noissa synkkien kulmien varjostamissa, pälyilevissä silmissä, noissa vähäisimmänkin melun sieppaavissa korvissa, tuossa maatilan ympäri tehdyssä kiertokäynnissä, jonka kestäessä hänen katseensa kuin metsästäjän, joka tutkii jälkiä ja vainuaa saalista, ei hetkeksikään kohonnut maasta, välinpitämätön tarkkaaja olisi kaikessa tässä nähnyt vain työstään huolehtivan tilanomistajan, joka tahtoo saada varmuuden, että päivä sujuu hyvin ja etteivät yöllä sudet ole hätyyttäneet lammaslaumaa, villisiat käyneet penkomassa perunamaata ja kaniinit järsimässä apilasta, elikot, jotka metsän suojassa ovat alttiita vain Orleansin herttuan ja metsänvartijoitten tappaville luodeille.

Mutta joka olisi päässyt kurkistamaan kelpo tilanhoitajamme sisimpään, olisi nähnyt jokaisessa hänen eleessään ja askelessaan jotakin paljoa vakavampaa.

Hän tähysteli pimeään nähdäkseen, hiiviskelikö talon lähettyvillä joku tuntematon kuljeksija.

Hän kuunteli hiljaisuutta havaitakseen, annettiinko Catherinen huoneesta päin jokin salainen merkki maantietä reunustavaan raitaviidakkoon tai kaivantoihin päin, jotka eroittivat tasangon metsästä.

Hän tuijotti näin kiinteästi maahan keksiäkseen jalanjäljen, jonka keveys ja pienuus olisi ilmaissut sen painajaksi aatelismiehen.

Vaikka, kuten olemme maininneet, Billotin piirteet seestyivät jonkun verran kun hän katseli Catherinea, tunsi tyttö edelleenkin joka hetki ympärillään isän epäluuloisen ilmapiirin. Pitkinä, yksinäisinä, ahdistavina talvi-iltoina hän kyseli itseltään, kumpi olisi toivottovampaa, sekö, että Isidor palaisi Boursonnesiin, vai että hän pysyisi kaukana näiltä tienoilta.

Emäntä Billot puolestaan oli palannut entiseen, mistään piittaamattomaan elintapaansa. Hänen miehensä oli tullut kotiin, hänen tyttärensä oli tervehtynyt. Hänen katseensa ei kantanut tätä ahdasta näköpiiriä kauemmaksi. Tarvittiinkin harjaantuneempaa silmää kuin hänen oli, jos mieli keksiä aviomiehen sydämessä piilevän epäluuloa, tyttären sydämessä ahdistavaa pelkoa.

Entä Pitou? Ylpeänä ja samalla kertaa surumielisenä elettyään suurenmoiset hetkensä kansalliskaartin kapteenina hän oli vaipunut tavanomaiseen mielialaansa, toisin sanoin suloiseen, hyvänsävyiseen alakuloisuuteen. Säännöllisesti joka aamu hän kävi muori Colomben puheilla. Ellei Catherinelle ollut kirjettä, pyörsi hän murhemielin takaisin Haramontiin, sillä hän päätteli, että päivänä, jona Catherine ei saanut Isidorilta kirjettä, ei nuorella tytöllä liioin ollut syytä muistella kirjeenkuljettajaa. Jos sen sijaan oli tullut kirje, pani hän sen hartaana piilipuun onteloon ja palasi kotiin usein vieläkin murheellisempana kuin päivinä, jolloin ei kirjettä ollut tullut, sillä hän päätteli, että Catherine muisteli häntä nyt vain välillisesti ja koska se kaunis aatelismies, jolta ihmisoikeuksien julistus tosin oli riistänyt kaikki arvonimet, muttei ollut voinut riistää miellyttävää käytöstä ja sulavuutta, oli se johtolanka, jonka välityksellä hän sai miltei mieltä viiltävästi tuta, että häntä muisteltiin.

Mutta, kuten helposti ymmärtää, Pitou ei ollut yksinomaan toimeton kirjeenkuljettaja. Vaikka hän olikin mykkä, ei hän silti ollut sokea. Torinoa ja Sardiniaa koskevan kuulustelun jälkeen, joka oli hänelle selvittänyt Isidorin matkan tarkoituksen, hän oli kirjeitten postileimoista huomannut nuoren aatelismiehen yhä oleskelevan Piemontin pääkaupungissa. Sitten eräänä päivänä postileimassa olikin Torinon tilalla Lyon ja kahta päivää myöhemmin eli joulukuun 25 päivänä tuli kirje, jonka postileimassa oli Lyonin tilalla Pariisi .

Pitoun ei tarvinnut paljoakaan jännittää ajatuskykyään todetakseen, että varakreivi Isidor de Charny oli lähtenyt Italiasta ja palannut Ranskaan.

Koska varakreivi nyt oli Pariisissa, ei kuluisi aikaa pitkälti, ennenkuin hän lähtisi Pariisista Boursonnesiin.

Pitoun sydäntä kouristi. Vaikka hän olikin päättänyt uhrautua, ei hänen sydämensä silti ollut tunteeton kokemaan tämän iskun tuottamaa mielenliikutusta.

Päivänä, jona tämä Pariisissa leimattu kirje saapui, hän päätti muka jäniksen pauloja virittääkseen mennä Susilehdon metsänvartija-alueelle, missä olemme nähneet hänen puuhailevan varsin menestyksellisesti varhaisemmassa kuvauksessamme.

Pisseleun maatila taas oli Haramontin tien varrella juuri sillä metsäpalstalla, jota sanottiin Susilehdoksi.

Hän valitsi vierailunsa ajaksi hetken, jolloin Billot päivällisen jälkeen käväisi pelloillaan.

Tapansa mukaan Pitou oikaisi tasangon poikki, lähti Haramontista isoa maantietä, joka vie Pariisista Villers-Cotteretsiin, poikkesi isolta tieltä Nouen maatilalle ja eteni Nouen maatilalta notkojen kautta Pisseleun maatilalle.

Sitten hän kiersi aitauksen, sivuutti navetta- ja tallirakennukset ja joutui näin ison ajoportin eteen, jonka toisella laidalla olivat asuinrakennukset.

Maatilan portille saavuttuaan hän silmäili ympärilleen, kuten Billot olisi voinut tehdä, ja huomasi Catherinen ikkunansa ääressä.

Catherine näytti odottelevan. Hänen pälyilevä katseensa harhaili mihinkään pysähtymättä koko sillä laajalla metsäalueella, joka ulottuu Villers-Cotteretsin maantiestä Ferté-Miloniin ja Boursonnesiin.

Pitou ei tahtonut yllättää Catherinea. Hän siirtyi nuoren tytön näköpiiriin, jolloin tämän katse osui häneen.

Catherine hymyili hänelle. Pitou oli Catherinelle enää vain ystävä tai oikeammin Pitousta oli tullut enemmän kuin ystävä.

»Sinäkö siellä, rakas Pitou», sanoi nuori tyttö, »mistä nyt tuuli käy, kun sinä tulet meille?»

»Päähäni pälkähti hankkia teille pari muhevaa, herkullista kaniinia, neiti Catherine, ja koska parhaat kaniinit löytää Susilehdosta siellä runsaasti kasvavan ajuruohon vuoksi, lähdin tavallista aikaisemmin liikkeelle nähdäkseni teidät ja kysyäkseni, kuinka nykyisin voitte.»

Catherine aloitti hymyilemällä Pitoun huomaavaisuudelle. Vastattuaan hymyllä hänen puhelunsa alkuosaan hän vastasi loppuosaan sanoilla:

»Kuinka nykyisin voin? Olet kovin ystävällinen, hyvä herra Pitou. Kun olin sairas, sinä hoivasit minua ja toipilasaikanani sinä pidit minusta jatkuvasti huolta, joten nyt olen melkein terve.»

»Melkein terve?» toisti Pitou ja huoahti. »Minä toivon, että olisitte ihan terve.»

Catherine punastui, huoahti hänkin, tarttui Pitoun käteen kuin ilmaistakseen hänelle jonkun tärkeän asian, mutta sitten hän varmaankin muutti mieltä, sillä hän hellitti käden, johon oli tarttunut, alkoi kävellä huoneessaan ikäänkuin nenäliinaa etsiäkseen ja löydettyään nenäliinan hän kuivaili sillä otsaansa, joka oli ihan hiessä, vaikka päivä olikin vuoden kylmimpiä.

Pitoun tarkkaavalta katseelta ei mikään näistä liikkeistä jäänyt huomaamatta.

»Minulla? Ei… ei mitään… sinä erehdyt, rakas Pitou», vastasi nuori tyttö hämmentyneenä.

»Nähkääs, neiti Catherine», sanoi Pitou ponnistellen, »jos te tarvitsette apuani, älkää yhtään kursailko».

»Rakas Pitou, olet monesti todistanut, että voin luottaa sinuun ja minä olen sinulle siitä kiitollinen. Mutta vielä kerran, minä kiitän sinua.»

»Sinun on tarpeetonta käydä tällä viikolla postissa. Muutamaan päivään en saa kirjeitä.»

Pitou oli jo vastaamaisillaan, että oli aavistanut sitä, mutta malttoikin mielensä, sillä hän halusi nähdä, kuinka pitkälle nuoren tytön luottamus menisi.

Nuori tyttö rajoitti luottamuksensa äsken mainitsemaamme huomautukseen, jonka tarkoituksena yksinkertaisesti oli säästää Pitoulta turhat aamukävelyt.

Isidor ei ilmeisestikään ollut kirjoittanut vain, että oli palannut Pariisiin. Ellei siis Isidor enää kirjoittaisi merkitsi se, että hän aikoi pian tavata Catherinen.

Kukaties juuri se Pariisissa päivätty kirje, jonka Pitou tänä aamuna oli pannut onttoon piilipuuhun, ilmoitti Catherinelle, että hänen rakastajansa tulisi pian häntä tervehtimään? Ehkäpä juuri se katse, joka Pitoun saapuessa paikalle oli harhaillut etäisyyksissä ja sitten suuntautunut häneen, olikin tapaillut metsänreunasta merkkiä, joka ilmoittaisi nuorelle tytölle, että hänen lemmittynsä oli jo saapunut?

Pitou odotti antaakseen Catherinelle aikaa harkita, olisiko hänellä jotakin luottamuksellista sanottavaa. Kun Catherine pysyi itsepintaisesti äänettömänä, sanoi hän:

»Neiti Catherine», vastasi Pitou päätänsä ravistaen, »varmasti koittaa vielä päivä — en tiedä koska — jolloin se mies, joka on aiheuttanut tämän muutoksen, saa kokea ikävän neljännestunnin. Muistakaa minun sen sanoneen teille.»

»Miksi sanotte se mies ettekä se nainen ? Sillä luultavastikin joku nainen eikä mies joutuu kärsimään tuosta salaisesta vihasta…»

»Ah, neiti Catherine, te ihan säikäytätte minut! Onko teillä syytä pelätä jotakin?»

»Hyvä ystävä», vastasi Catherine surullisesta »minä pelkään sitä, mitä muuan poloinen tyttö, joka on unohtanut asemansa ja rakastaa ylempäänsä, saa pelätä ärtyneen isän taholta».

»Neiti Catherine», uskalsi Pitou neuvoa, »minusta tuntuu, että teidän asemassanne…»

»No niin, minusta tuntuu, että teidän asemassanne… Mutta ei», lisäsi hän, »tehän olitte kuolla, kun hän lähti luotanne hetkeksi pois. Jos teidän täytyisi luopua hänestä, kuolisitte ihan varmasti, enkä minä halua teidän kuolevan. Vaikka minun täytyisi nähdä teidät sairaana ja surullisena, niin mieluummin näen teidät sellaisena kuin siinä tilassa, jossa olitte Pleuxin tiellä… Voi, neiti Catherine, tämä on kovin ikävä juttu!»

»Vaiti!» kehoitti Catherine. »Puhelkaamme muista asioista tai älkäämme puhelko ollenkaan. Isä tulee.»

Pitou kääntyi Catherinen katseen osoittamaan suuntaan ja näki tosiaankin tilanhoitajan, joka tuli ratsullaan täyttä neliä.

Huomatessaan miehen Catherinen ikkunan alla Billot pysähtyi. Mutta sitten hän ilmeisesti tunsi Pitoun, koska jatkoi matkaansa.

»Soo, soo, sinäkö se oletkin, Pitou. Tuletko tarjoutumaan päivälliselle, poikaseni?»

Tällöin hän oli huomaavinaan Catherinen katseen kehoittavan häntä jäämään.

»Mitä sitten, neiti Catherine?» kysyi Pitou, joka oli kuullut nuoren tytön kuiskauksen.

XXVII

Catherine ei ollut erehtynyt. Vaikka hänen isänsä olikin osoittanut suopeaa ystävällisyyttä Pitoulle, näytti hän synkemmältä kuin milloinkaan ennen. Hän puristi Pitoun kättä, ja Pitou tunsi hänen kouransa kylmäksi ja nihkeäksi. Tapansa mukaan Catherine tarjosi isälle valjut, värähtelevät poskensa suudeltaviksi, mutta ukko Billot tyytyi vain koskettamaan huulillaan hänen otsaansa. Emäntä Billot puolestaan nousi, kuten hän teki aina nähdessään miehensä astuvan sisälle, mikä liike selvästi osoitti alemmuuden ja kunnioituksen tunnetta. Mutta tilanhoitaja ei ollut huomaavinansakaan häntä.

»Pöytään siis», kehoitti toinen, »minulla on vielä paljon puuhaa ennen iltaa».

Siirryttiin talon pieneen ruokasaliin. Tämä ruokasali oli pihan puolella. Kukaan ei voinut tulla ulkoa keittiöön sivuuttamatta ikkunaa, josta tämä pikku huone sai päivänvalon. Pitoulle tuotiin lautanen ja hänet sijoitettiin molempien naisten väliin selin ikkunaan.

Vaikka Pitoulla olikin paljon mietittävää, oli hänessä kuitenkin muuan elin, johon minkäänlainen mietiskely ei ollenkaan vaikuttanut. Se elin oli hänen vatsansa. Siitä johtui, ettei ukko Billot teräväkatseisuudestaan huolimatta huomannut pöytävieraassaan, ensimmäistä ruokalajia tarjottaessa muuta kuin syvää tyydytystä, jonka synnytti mainio kaalikeitto ja sitä seurannut häränliha ja silava.

Kaikesta kuitenkin näki, että ukko Billot halusi saada selville, oliko Pitou tullut maatilalle sattumalta vai ennakolta tehdyn suunnitelman vuoksi.

Kun häränliha ja silava vietiin pois ja niiden tilalle tuotiin neljännes paistettua lammasta — ruokalaji, jonka ilmestymistä pöytään Pitou katseli silminnähtävän iloisena — laukaisi tilanhoitaja patterinsa ja kysyi Pitoulta muitta mutkitta:

»No, hyvä Pitou, nyt kun näet, että olet alati tervetullut maatilalle, sanopa, mikä on tänään tuonut sinut meidän tienoillemme?»

Pitou hymyili ja loi pälyilevän silmäyksen ympärilleen varmentuakseen, ettei lähettyvillä ollut uteliasta silmää eikä vaarallista korvaa, kohotti vasemmalla kädellä oikean käden hihan suuta ja näytti pariakymmentä teräslankapaulaa, jotka oli kiedottu kuin rannerenkaaksi hänen ranteensa ympäri.

»Ahaa», virkkoi ukko Billot, »sinä se siis oletkin tyhjentänyt riistasta Longprén ja Taille-Fontainen metsät, koska kerran liikuskelet niillä main?»

»Ei sentään, herra Billot», sanoi Pitou viattomasti, »mutta jo pitkät ajat ovat ne kaniini-lurjukset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, ilmeisesti tunteneet paulani ja osaavat vältellä niitä. Olenkin nyt päättänyt mennä lausumaan pari sanaa ukko Lajeunessen kaniineille, jotka eivät ole juuri niin hävyttömiä ja ovat sitä paitsi herkullisempia, koska ne syövät kanervaa ja ajuruohoa.»

»Hitossa!» naurahti tilanhoitaja. »Enpä luullut sinua mokomaksi herkkusuuksi, mestari Pitou!»

»Oh, en minä omasta puolestani ole herkkujen ystävä», sanoi Pitou, »vaan neiti Catherinen takia. Koska hän on vastikään noussut sairasvuoteelta, tarvitsee hän hienoa lihaa…»

»Niinpä kyllä», keskeytti Billot, »olet oikeassa, sillä, kuten huomaat, ei hänellä ole vielä ruokahalua».

Ja hän osoitti sormellaan Catherinen valkoista lautasta. Tyttö oli maistanut pari lusikallista kaalikeittoa, muttei ollut kajonnutkaan häränlihaan eikä silavaan.

»Minun ei ole nälkä, isä», sanoi Catherine punastuen, kun häntä näin puhuteltiin, »sillä söin ison kupillisen maitoa ja leipää hiukkasta ennen kuin herra Pitou sivuutti ikkunani ja minä kutsuin hänet puheilleni».

»En minä tutkikaan syytä, miksi sinulla on tai ei ole ruokahalua», sanoi Billot, »minä vain totean, kuinka asianlaita on, siinä kaikki».

Pitou tunsi jalallaan Catherinen jalan kosketuksen. Hän kääntyi ja näki tytön kuolonkalpeana viittaavan silmillään ikkunalle päin.

Pitoun katse seurasi Catherinen katseen suuntaa ja hän tunsi vanhan ystävänsä ukko Clouisin, joka paraikaa meni ikkunan ohi olalla Billotin kaksipiippuinen pyssy.

Tilanhoitajan kaksipiippuinen erosi muista siinä, että sen liipasinkaaret ja helat olivat hopeasta.

»Kas vain», sanoi Pitou, joka tässä kaikessa ei huomannut mitään peloittavaa, »ukko Clouis on tuomassa pyssyänne, herra Billot».

»Niin on», sanoi Billot istuutuessaan, »ja hän syö kanssamme, ellei ole vielä haukannut päivällistään. Vaimo», lisäsi hän, »avaa ovi ukko Clouisille». „

Emäntä Billot nousi ja lähti avaamaan ovea. Pitou tuijotti Catherineen ja ihmetteli itsekseen, mitä hirveää tässä nyt oli sellaista, joka oli aiheuttanut nuoren tytön kalpeuden.

Ukko Clouis astui sisälle. Samassa kädessä, jolla hän kannatteli tilanhoitajan pyssyä olallaan, oli hänellä myöskin jänis, jonka hän ilmeisesti oli juuri tällä pyssyllä ampunut.

Lukija muistanee, että ukko Clouis oli Orleansin herttualta saanut luvan tappaa yhtenä päivänä kaniinin ja toisena jäniksen. [ Ange Pitou , 37. luku. — Suom.]

Vapaan kätensä hän kohotti eräänlaiselle karvalakille, jota hän piti alati päässänsä ja jossa ei enää ollut montakaan karvaa jäljellä, niin kulunut se oli jokapäiväisestä käytännöstä pensaikoissa, missä ukko Clouis liikkui piittaamatta okaista enempää kuin kolmivuotias villisikakaan.

»Herra Billot ja koko seura», sanoi hän, »minulla on kunnia tervehtiä teitä».

»Hyvää päivää, isä Clouis», vastasi Billot. »No te olette sananne mittainen mies, se on kiittäen mainittava.»

»Ei kestä, sovittu kun sovittu, herra Billot. Tapasitte minut aamulla ja puhelitte minulle tähän tapaan: 'Ukko Clouis, te olette tunnettu ampuja, hankkikaa minulle tusina kuulia, jotka sopivat minun pyssyyni, niin teette minulle kauniin palveluksen.' Siihen minä vastasin: 'Milloin tarvitsette ne, herra Billot?' Te sanoitte: 'Tänä iltana, ehdottomasti.' Silloin minä sanoin: 'Hyvä, te saatte ne.' Ja tässä ne ovat!»

»Oh, olette kovin ystävällinen, herra Billot, mutta minä en kaipaa mitään.»

Ukko Clouis arveli kohteliaisuuden vaativan sanomaan istuinta hänelle tarjottaessa, ettei hän ollut väsyksissä, ja häntä päivällispöytään pyydettäessä, ettei hänen ollut nälkä.

»Siitä huolimatta», kehoitti hän, »istukaa vain pöytään. On juotavaa ja syötävää. Ellette halua syödä, niin juokaa.»

Sillaikaa emäntä Billot oli täsmällisesti ja miltei yhtä äänettömästi kuin joku automaatti tuonut pöydälle lautasen, syöntivehkeet ja lautasliinan.

»Hyväinen aika, koska sitä niin välttämättä haluatte, niin olkoon menneeksi!» myöntyi ukko Clouis.

Hän vei pyssyn nurkkaan, pani jäniksen ruokakaapin laudalle ja istui pöytään.

Hän joutui tällöin vastapäätä Catherinea, joka katseli häntä kauhistuneena.

Tämän vanhan metsänvartijan ystävälliset, tyynet kasvot näyttivät niin vähän kauhua herättäviltä, ettei Pitou voinut mitenkään käsittää sitä mielenliikutusta, jota ilmaisivat, eivät vain Catherinen kasvot, vaan koko hänen ruumiinsa hermostunut vapiseminen.

Sillaikaa Billot oli täyttänyt uuden ruokavieraan lasin ja lautasen. Vaikka Clouis oli selittänyt, ettei kaivannut mitään, kävi hän silti reimasti molempien kimppuun.

»Ah, tämäpä on hyvää viiniä ja mureaa karitsaa, herra Billot!» sanoi hän kuin puolustaakseen tekoaan. »Te näytte olevan samaa mieltä kuin sananlasku, joka sanoo: 'Karitsa on syötävä hyvin nuorena, viini juotava hyvin vanhana…'»

Kukaan ei vastannut ukko Clouisin leikinlaskuun ja kun hän huomasi keskustelun tyrehtyneen siihen ja arveli vieraana olevansa velvollinen pitämään sitä vireillä, jatkoi hän:

»Nähkääs, minä päättelin itsekseni näin: — Tänään on jänisten päivä; on yhdentekevää, ammunko jänikseni metsän siltä tai tältä laidalta. Minä menen siis ampumaan jänikseni ukko Lajeunessen alueelta. Samalla näen, kuinka teidän hopeasilainen pyssynne käy. — Minä valoin kolmetoista kuulaa kahdentoista asemasta. Ja totisesti, teidän pyssynne käy hyvin!»

»Mitä, kaksitoista kuulaa?» huomautti Pitou. »Onko siis tulossa ampumakilpailut, herra Billot?»

»Oh, minä tunnen sen hopeasilaisen, kuten pyssyänne näillä main sanotaan», jatkoi Pitou, »olen nähnyt sen herättävän ansaittua huomiota eräissä Boursonnesin juhlissa pari vuotta sitten. Nähkääs, silloin se voitti sen hopeaveitsen, jota te nyt käyttelette, rouva Billot, ja sen hopeamaljan, josta te maistelette, neiti Catherine… Mutta», huudahti Pitou kauhistuneena, »mikä teitä vaivaa, neiti?»

»Minua? Ei mikään», vastasi Catherine avaten puoleksi ummistuneet silmänsä ja kohottautuen suoraksi tuolillaan, jonka selkää vasten hän oli miltei pyörtyneenä nojautunut.

»Mikäpä sinun mielestäsi voisi Catherinea vaivata?» sanoi Billot ja kohautti olkapäitään.

»Minäpä kerron teille», jatkoi ukko Clouis, »että aseseppä Montagnonin vanhasta rautaromukasasta löysin kuulamuotin… ja teidän pyssyänne varten onkin vaikea löytää sopivaa! Leclerc-mallisilla ahdaspiippuisilla pyssy-pahuksilla on melkein kaikilla neljänkolmatta linjan kaliberi, mikä ei silti estä niillä osaamasta jumala ties kuinka kauas. Minä löysin siis teidän pyssynne kaliberiin sopivan muotin, ehkä hiukan pienemmänkin, muttei se haittaa, kiedotte kuulan ympärille pikkuisen rasvattua nahkaa. Aiotteko ampua liikkuvaan vai kiinteään maaliin?»

»En osaa vielä tarkoin sanoa», vastasi Billot, »mutta sen voin sanoa, että aion asettua väijyksiin».

»Ahaa, nyt käsitän», tokaisi ukko Clouis. »Orleansin herttuan villisiat ovat käyneet perunamaallanne ja te olette päätellyt itseksenne: 'Mitä enemmän villisikoja liha-aitassa, sitä vähemmän ne syövät perunoita.'»

Pitoun katse siirtyi metsänvartijasta Billotiin ja Billotista hänen tyttäreensä.

Emäntä Billotin kasvoista oli turhaa hakea valaistusta. Hän ei käsittänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, vielä vähemmän hän tajusi, mitä sanojen taa kätkeytyi.

»Vai niin», jatkoi ukko Clouis omaa ajatuskulkuaan seuraten, »jos kuulat on tarkoitettu villisioille, ovat ne minun nähdäkseni ehkä liian pieniä, sillä niillä herroilla on nähkääs kova nahka, puhumattakaan siitä, että ne käyvät metsästäjän kimppuun. Olen nähnyt villisikoja, joiden nahan ja lihan välissä oli viisi, kuusi, kahdeksan kuulaa ja lisäksi sellaisia kuulia, joita naulaan menee vain kuusitoista, ja silti elikot jaksoivat erinomaisen hyvin.»

»Anteeksi, herra Billot, mutta ellette aio ottaa osaa kilpailuun ettekä ampua villisikoja, mitä siis aiotte ampua?»

»No, jos suden aiotte ampua, sopivat nämä siihen tarkoitukseen mainiosti», virkkoi ukko Clouis, otti taskustaan kaksitoista kuulaa ja laski ne yksitellen lautaselle, johon ne kilahtaen putosivat. »Kolmastoista kuula on jäniksen vatsassa… Ah, en tiedä, kuinka pyssynne käy hauleilla, mutta kuulalla se käy mainiosti!»

Jos Pitou olisi katsahtanut Catherineen, olisi hän nähnyt, että tyttö oli pyörtymäisillään.

Mutta hän oli niin kiintynyt ukko Clouisin sanoihin, ettei joutanut silmäilemään nuorta tyttöä.

Ja kuullessaan vanhan metsänvartijan sanovan, että kolmastoista kuula oli jäniksen vatsassa, ei hän voinut pidättäytyä, vaan nousi pöydästä ja meni toteamaan, oliko väitteessä perää.

»Herra nähköön, se on totta!» huudahti hän ja työnsi pikkusormensa kuulan tekemään reikään. »Teillä on tarkka silmä ja vakava käsi, ukko Clouis. Hyvä ampuja tekin olette, herra Billot, mutta ette te ammu jäniksiä tällä tavoin, yhdellä kuulalla.»

»Soo!» virkkoi Billot. »Välipä sillä, mutta koska otus, jonka aion nitistää, on parikymmentä kertaa jänistä kookkaampi, en toivoakseni ammu harhaan».

»Ihan varma», vastasi tilanhoitaja silmäten yhtaikaa Pitouta ja
Catherinea, mikä olikin helppoa, koska nuoret nyt istuivat vierekkäin.
»Paimen on tänä aamuna nähnyt yhden.»

»Niin», jatkoi Billot yhtä tyynesti kuin tähänkin asti, »jo viime vuonna se nähtiin ja minua varoitettiin siitä. Joku aika sitten luultiin sen kadonneen ikiajoiksi, mutta…»

»Mutta se näkyykin palanneen ja hiiviskelevän jälleen talomme lähettyvillä. Sen vuoksi pyysinkin ukko Clouisia puhdistamaan luodikkoni ja valamaan minulle kuulia.»

Catherine ei jaksanut enempää. Häneltä pääsi tukehtunut huudahdus, hän nousi ja kiiruhti horjuvin askelin ovelle päin.

Rehellisesti huolestuneena Pitoukin nousi ja nähdessään Catherinen horjuvan kiiruhti häntä tukemaan.

Billot loi hirveän silmäyksen ovelle päin, mutta Pitoun rehelliset kasvot ilmaisivat niin teeskentelemätöntä kummastelua, ettei Billot voinut epäillä hänen olevan Catherinen rikostoverin.

»Teidän mielestänne siis, ukko Clouis, olisi laukauksen tehostamiseksi kiedottava kuulan ympärille palanen rasvattua nahkaa?»

Pitou kuuli vielä tämän kysymyksen, muttei vastausta, sillä hän oli jo ehtinyt keittiöön, missä hän tavoitti Catherinen. Nuori tyttö vaipui voimatonna hänen käsivarsilleen.

»Mutta mikä teitä vaivaa? Hyvä jumala, mikä teidän on?» kyseli Pitou pelästyneenä.

»Voi, etkö siis ymmärrä? Hän tietää Isidorin tänä aamuna saapuneen Boursonnesiin ja tahtoo surmata hänet, jos Isidor tulee maatilan lähelle.»

»Kuules nyt, hyvä Pitou», sanoi hän niin ankaralla äänellä, ettei se sietänyt vastusteluja, »jos tosiaankin olet tullut ukko Lajeunessen kaniineja pyydystämään, niin luulen, että nyt on aika sinun mennä virittämään paulasi. Ymmärräthän, ettet myöhemmin näe sitä tehdä.»

»Kyllä, herra Billot», sanoi Pitou nöyrästi ja loi kaksinkertaisen katseen Catherineen ja Billotiin, »tulin tänne juuri sitä enkä mitään muuta varten, vannon sen teille».

Ja hän poistui pihaportista. Catherine meni itkien huoneeseensa, jonka oven hän perässään työnsi salpaan.

— Niin, niin, — mutisi Billot, — sulkeudu vain huoneeseesi, onneton lapsi! Ei se mitään, sillä en minä asetu sille puolelle väijyksiin.

XXVIII

Pitou lähti talosta tuiki hämmentyneenä. Catherinen viimeksi lausumat sanat olivat lopultakin luoneet valaistusta kaikkeen, mikä siihen hetkeen saakka oli ollut hänelle hämärää, mutta se valaistus oli sokaissut hänet.

Hän tiesi, että varakreivi Isidor de Charny oli aamulla saapunut Boursonnesiin ja että jos Isidor uskaltaisi tulla maatilan lähettyville tapaamaan Catherinea, voisi hän saada ruumiiseensa pyssynkuulan.

Sitä ei käynyt enää epäileminen. Billotin ensi kuulemalta arvoitukselliset lauseet saivat selityksen parista Catherinen sanasta: susi, jonka edellisenä talvena oli nähty hiiviskelevän lammastarhan lähettyvillä ja jonka jo luultiin poistuneen ikiajoiksi, mutta joka oli jälleen nähty tänä aamuna Ivors-metsän tienoilla, Pariisin ja Boursonnesin välisellä tiellä, se susi oli varakreivi Isidor de Charny.

Pitou, joka tilaisuuden vaatiessa saattoi olla urhea kuin leijona, oli miltei aina viekas kuin käärme. Siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli kypsynyt järkevästi ajattelemaan, ja jouduttuaan alituiseen taisteluun voutien kanssa, joiden nenän edestä hän tyhjensi aidatut puutarhat ja avopaikoilla kasvavat hedelmäpuut, sekä metsänvartijain kanssa, joiden kantapäille hän viritti paulansa ja satimensa, hän oli tottunut harkitsemaan perusteellisesti ja tekemään nopeasti päätöksen, mikä ominaisuus oli sallinut hänen selviytyä kaikista vaarallisista tilanteista niin onnellisesti kuin mahdollista. Tälläkin kerralla hän ensi töikseen turvautui nopeaan päättäväisyyteensä ja päätti heti kätkeytyä metsään, joka alkoi noin kahdeksankymmenen askelen päässä maatilasta.

Metsä on sankka ja tässä sankkuudessa on helppoa pysyä näkymättömänä ja punnita tilannetta oman mielensä mukaan.

Kuten huomaamme, Pitou oli tällä kerralla poikennut tavallisesta järjestyksestä ja pannut nopean päätöksen syvän harkinnan edelle.

Mutta vaistomainen äly oli sanonut Pitoulle, että nyt oli kiire, ja kiireellisin työ oli päästä suojaan jonnekin.

Hän asteli siis metsää kohden huolettoman näköisenä ikäänkuin hänen päässään ei olisi ollut ainoatakaan ajatusta ja saapui metsän laitaan kertaakaan taaksensa katsahtamatta.

Mutta arvioituaan, ettei maatilalta häntä enää nähty, hän kumartui muka sitomaan sääryksensä anturahihnaa ja pälyili pää jalkojen välissä ympärilleen.

Näköpiiri oli vapaa, vaara ei näyttänyt toistaiseksi uhkaavan miltään taholta.

Kuningas niinkuin orava, jonka notkeus asui hänen ruumiissaan, kuin kettu, jonka oveluus oli hänen päässään, kuin susi, jonka yölläkin näkevät silmät hän oli syntyessään perinyt.

Mutta tällä kerralla hän ei tarvinnut oravan notkeutta, ketun oveluutta eikä suden yötarkkoja silmiä.

Pitoun oli yksinkertaisesti kuljettava viistoon halki se metsätaival, johon hän oli piiloutunut, ja palattava sen metsikön laitaan, joka ulottui maatilan pituussuuntaan.

Kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen matkalta Pitou näkisi kaikki mitä tapahtuisi, kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen laajuisella alalla Pitou voisi uhmata mitä tahansa oliota, joka juostakseen tarvitsi jalkoja ja hyökätäkseen käsiä.

On sanomattakin selvää, että hän voisi parhaiten uhmata ratsastajaa, sillä ainoakaan sellainen ei voisi liikkua sataa askelta niillä poluilla, joille Pitou veisi hänet.

Metsässä ei Pitou ylimalkaan keksinytkään kyllin halventavaa vertausta, millä ilmaisisi, kuinka syvästi hän halveksi jotakin ratsastajaa.

Pitou heittäytyi pitkälleen pensaikkoon, painoi kaulansa kahden puuhaaran väliin ja alkoi tuumia ankarasti.

Hän tuumi, että hänen velvollisuutensa oli kaikin hänen käytettävinään olevin keinoin estää ukko Billotia toteuttamasta kamalaa kostonhankettaan.

Ensimmäisenä keinona juolahti hänen mieleensä, että hän juoksisi Boursonnesiin ja varoittaisi herra Isidoria vaarasta, joka uhkaisi häntä, jos hän uskaltaisi tulla maatilan lähettyville.

Jälkimäinen oli se, ettei vaara kenties pidättäisikään herra Isidoria uskaltamasta.

Ja mikä takasi Pitoulle, että varakreivi, joka tietenkin pyrkisi mahdollisuuden mukaan piileskelemään, tulisi juuri ajotietä eikä niitä oikopolkuja, joita puunhakkaajat ja metsänavaajat matkoillaan käyttävät?

Lähtiessään tavoittamaan Isidoria Pitou joutuisi jättämään Catherinen oman onnensa nojaan, ja kun Pitou tulisi murheelliseksi, jos varakreiville tapahtuisi jotakin ikävää, joutuisi hän vallan epätoivoon, jos Catherinelle tapahtuisi jokin onnettomuus.

Hänen mielestään oli siis viisainta jäädä sinne missä oli ja toimia olosuhteitten mukaan.

Odotellessaan hän tähysteli maatilaa silmät terävinä ja kirkkaina kuin saalistaan vaanivalla tiikerillä.

Pitou näki hänen sanovan hyvästi Billotille ajoportilla, sitten mennä lönkyttävän aitoviertä ja katoavan Villers-Cotteretsin suunnalle, jonka kautta tai taitse hänen oli kuljettava päästäkseen noin yhdeksän kilometrin päässä Pisseleusta olevaan mökkiinsä.

Koska ukko Clouis oli vain toisarvoinen henkilö, eräänlainen täyte esiteltäväksi tulleessa näytelmässä, kohdisti Pitou häneen vain ohimenevää huomiota ja kun hän omaatuntoaan rauhoittaakseen oli silmäillyt häntä, kunnes hän katosi nurkan taa, suuntasi hän katseensa rakennuksen keskikohdalle, toisin sanoin sille taholle, missä olivat ajoportti ja ikkunat.

Paikaltaan Pitou saattoi mainiosti nähdä huoneeseen. Hän näki siis, että Billot ensi töikseen rupesi panostamaan kivääriään ukko Clouisin antamien tarkkojen ohjeitten mukaan.

Panostettuaan pyssyn Billot sammutti valon ja sulki ikkunaluukut, mutta ei pannut niitä ihan kiinni voidakseen niiden raosta tarkastella ympäristöä.

Muistaaksemme olemme varemmin maininneet, ettei seinämutkan takia
Billotin huoneesta, joka oli yläkerroksessa, voinut nähdä Catherinen
ikkunaan, joka oli pohjakerroksessa. Mutta siitä näki kyllä
Boursonnesin tien ja koko sen metsäaukean, joka puoliympyränä ulottui
Ferte-Milon-kunnaalta Ivors-metsikköön saakka.

Vaikkei Billot siis nähnytkään Catherinen ikkunaa, voi hän — olettaen, että Catherine pujahtaisi ikkunasta ulos ja yrittäisi mennä metsään — huomata tytön heti kun tämä ilmestyisi alueelle, jota hänen katseensa vallitsi. Mutta koska pimeä muuttui yhä sakeammaksi, ei Billot voisi, jos hän näkisikin jonkun naisen, varmasti sanoa, olisiko se nainen juuri Catherine.

Esitämme ennakolta nämä huomautukset, koska Pitou oli juurikään tehnyt itsekseen samat huomautukset.

Pitou ei näet epäillyt, ettei Catherine yön tullen yrittäisi lähteä
Isidoria vastaan.

Herkeämättä kokonaan tähystelemättä Billotin ikkunaa hän tarkasteli erikoisen huolellisesti Catherinen ikkunaa.

Pitou ei erehtynytkään. Kun yö oli käynyt niin pimeäksi, että se riitti nuoren tytön arkeille, näki Pitou, jolle, kuten tiedämme, pimeys ei merkinnyt mitään, Catherinen ikkunaluukkujen verkalleen avautuvan. Sitten tyttö solahti maahan, työnsi luukut jälleen kiinni ja hiipi eteenpäin seinän kuvetta.

Nuorta tyttöä ei uhannut mikään vaara niin kauan kun hän kulki tätä suuntaa. Ja jos hän aikoi Villers-Cotteretsiin, pääsisi hän sinne kenenkään huomaamatta, mutta jos hänellä oli asiaa Boursonnesin suunnalle, täytyisi hänen ehdottomasti mennä alueelle, jota hänen isänsä katse vallitsi.

Ehdittyään muurin päähän Catherine epäröi hetken, ja Pitou toivoikin jo, että tyttö aikoi Villers-Cotteretsiin eikä Boursonnesiin. Mutta äkkiä tämä epäröinti lakkasi; tyttö kumartui suojatakseen itseään niin hyvin kuin voi, juoksi yli tien ja poikkesi jalkapolulle, joka kaarena kiersi metsään ja puolentoista kilometrin päässä yhtyi Boursonnesin tiehen.

Kun Catherine oli valinnut tämän polun, oli Pitou selvillä, minne tyttö aikoi, niin selvillä, ettei hän enää huolinut tarkata hänen askeliaan, vaan kohdisti kaiken huomionsa niihin raollaan oleviin ikkunaluukkuihin, joiden välistä kuin linnoituksen ampuma-aukosta katseella oli esteetön näköala metsän yhdestä laidasta toiseen.

Koko tämä Billotin katseen vallitsema aukea oli ihan autio, ellei ota lukuun erästä paimenta, joka paraikaa sovitteli paikoilleen lammastarhan aitaa.

Siitä johtuisi, että heti kun Catherine, joka tosin oli miltei näkymätön mustan viittansa suojassa, ilmestyisi tälle alueelle, hän ei voisi välttää tilanhoitajan terävää katsetta.

Pitou näki ikkunaluukkujen aukenevan ja Billotin pään työntyvän raosta ulos ja pysyvän hetken aikaa siinä asennossa tarkkaavana ja liikkumattomana ikäänkuin epäilisi tässä pimeässä silmiensä todistuskelpoisuutta. Mutta kun paimenen koirat olivat juosseet tuota varjoa kohden, hiukan haukahdelleet ja sitten palanneet isäntänsä luokse, ei Billot enää epäillyt, ettei tuo varjo ollut Catherine.

On sanomattakin selvää, että Pitou käsitti tämän kaiken yhtä kirkkaasti kuin hänelle olisi jo ennakolta selitetty tämän näytelmän kaikki tapahtumat.

Hän odottikin nyt näkevänsä Billotin huoneen ikkunaluukkujen sulkeutuvan ja ajoportin pian aukenevan.

Tuokion kuluttua portti tosiaan aukenikin ja samalla hetkellä kun Catherine saavutti metsänlaidan astui Billot pyssy olalla portista ulos ja lähti vinhasti astelemaan metsää kohden Boursonnesin tietä, johon puolentoista kilometrin päässä yhtyisi Catherinen valitsema polku.

Ei ollut hetkeäkään hukattavana, jos mieli estää, ettei nuori tyttö joutuisi kymmenen minuutin perästä isänsä eteen.

Hän ponnahti jalkeille, syöksyi tiheikköön kuin vauhko kauris, suuntasi kulkunsa halki metsän päinvastaiselle taholle kuin tähystyspaikalle tullessaan ja saapui polulle oikeaan aikaan kuullakseen nuoren tytön kiireiset askelet ja läähättävän hengityksen.

Kymmenen sekunnin kuluttua Catherine sivuutti tämän tammen parin askelen päässä.

Pitou tuli esille piilostaan, sulki nuoren tytön tien ja mainitsi samalla hänen nimensä.

Hän oli näet arvellut välttämättömäksi suorittaa nämä kolme asiaa yhtaikaa, jottei Catherine vallan kauhistuisi.

Nuori tyttö parahti hiljaa ja pysähtyi koko ruumis vavisten. Se ei ollut nykyhetken mielenliikutusta, vaan varemmin koettujen seurausta.

»Taivaan nimessä, ei askeltakaan kauemmas, neiti Catherine!» kuiskasi
Pitou kädet ristissä.

»Koska isänne tietää teidän lähteneen ulos, koska hän kulkee pyssy olalla Boursonnesin tietä ja koska hän odottaa teitä Bourg-Fontainen tienristeyksessä!»

»Entä hän… hän!» huudahti Catherine suunniltaan kauhusta. »Häntä täytyy varoittaa…?»

»Palatkaa huoneeseenne, neiti Catherine. Minä asetun väijyksiin ikkunanne lähettyville ja kun herra Isidor tulee, varoitan häntä.»

»Teidän takianne teen kaikki, neiti Catherine! Sillä minä rakastan teitä niin!»

Ja koska hänen jalkansa eivät oikein kannattaneet häntä, turvautui hän Pitoun käsivarteen, ja näin he lähtivät — Pitou kävellen, Catherine juosten — takaisin maatilalle päin.

Kymmentä minuuttia myöhemmin Catherine astui kenenkään näkemättä huoneeseensa ja sulki ikkunan perässään. Pitou oli näyttänyt hänelle pajupensaikkoa, jonne hän menisi odottelemaan ja väijyskelemään.

XXIX

Tämä pajupensaikko oli pienellä kummulla kahdenkymmenen tai viidenkolmatta askelen päässä Catherinen ikkunasta ja vallitsi eräänlaista kaivantoa, jonka pohjalla, seitsemän kahdeksan jalkaa syvällä, virtasi pieni puro.

Maantien suuntaan mutkittelevan puron äyräällä kasvoi paikoitellen samanlaisia pajuja, jotka muodostivat Pitoun valitseman tyyssijan, toisin sanoin puita, jotka öiseen aikaan muistuttavat aika paljon kääpiöitä, joiden pikku ruumiissa on suunnaton, pörröinen pää.

Tällaiseen kunnaan äärimmäisellä laidalla kasvavaan, ajan mukana ontoksi käyneeseen piilipuuhun Pitou oli aamuisin pannut Catherinen kirjeet, ja siitä Catherine oli käynyt ne noutamassa, kun oli nähnyt isänsä poistuvan talosta ja menevän vastakkaiselle suunnalle.

Pitou ja Catherine olivat kumpikin tahollaan noudattaneet sellaista varovaisuutta, ettei paljastus ollut voinut tulla sitä tietä. Pelkkä sattuma oli tänä aamuna vienyt talon paimenen Isidorin tielle. Paimen oli maininnut vähäpätöisenä uutisena varakreivin kotiintulosta. Tämä salainen, kello viisi aamulla todettu paluu tuntui Billotista enemmän kuin epäilyttävältä. Siitä lähtien kun hän palasi Pariisista ja tohtori Raynal kielsi häntä astumasta Catherinen huoneeseen niin kauan kuin tämä houraili, oli hän ollut varma, että varakreivi de Charny oli hänen tyttärensä rakastaja. Ja koska hän tiesi tämän suhteen vain johtavan häpeään, sillä varakreivi de Charny ei milloinkaan naisi Catherinea, oli hän päättänyt pestä tämän häpeän verellä puhtaaksi.

Siitä johtuivat kaikki nämä varemmin kertomamme seikat, jotka sivullisesta tuntuivat vähäarvoisilta, mutta jotka ensin Catherinen ja sitten hänen selityksensä jälkeen myöskin Pitoun silmissä saivat vallan kammottavan kantavuuden.

Olemme nähneet, että arvatessaan isänsä aikeet Catherine oli yrittänyt ehkäistä ne lähtemällä varoittamaan Isidoria. Onneksi Pitou oli keskeyttänyt hänen matkansa, selittämällä, että tyttö olisi Isidorin asemasta tavannutkin isänsä.

Hän tunsi liiankin hyvin isänsä hirveän luonteen yrittääkseen turvautua rukouksiin ja armonaneluun. Se olisi vain kiirehtinyt rajuilman puhkeamista, siinä kaikki. Se olisi manannut esille ukkosen, joka olisi pitänyt saada vaimennetuksi.

Voi, kuinka palavasti hän nyt toivoikaan, että sitä poissaoloa, jonka johdosta hän oli luullut kuolevansa, yhä jatkuisi! Kuinka hän siunaisikaan ääntä, joka tulisi sanomaan hänelle. »Isidor on matkustanut!» Vieläpä vaikka sama ääni olisi lisännyt sanan: »Ikiajoiksi!»

Pitou oli käsittänyt kaiken tämän yhtä selvästi kuin Catherinekin. Juuri siksi hän olikin tarjonnut nuorelle tytölle apuaan. Tulipa varakreivi jalan tai ratsain, toivoi hän kuulevansa tai näkevänsä hänet ajoissa ehtiäkseen tavoittaa hänet, selittääkseen parilla sanalla tilanteen ja saadakseen hänet pyörtämään pois lupaamalla tuoda hänelle tietoja Catherinesta seuraavana aamuna.

Niinpä Pitou siis nojasi piilipuuhun kuin muodostaen osan siitä puumaailmasta, jossa hän nyt oli, ja jännitti kaikki yön, tasankojen ja metsien herkistämät aistimensa nähdäkseen vähäisimmänkin varjon ja kuullakseen heikoimmankin äänen.

Äkkiä hän oli kuulevinaan takaansa metsästä äänen, joka syntyy, kun ihminen kiireesti kävelee pitkin kynnöstä. Koska tämä astunta tuntui hänestä nuoren ja notkean varakreivin käyntiä raskaammalta, kääntyi hän hitaasti ja miltei huomaamattomasti puun toiselle puolelle ja keksi kolmenkymmenen askelen päässä tilanhoitajan, jolla oli yhä pyssy olalla.

Kuten Pitou oli aavistanutkin, oli Billot odotellut Bourg-Fontainen tienristeyksessä. Mutta kun ketään ei ollut polulta tullut, oli hän arvellut erehtyneensä ja pyörtänyt takaisin asettuakseen, kuten oli uhannutkin, väijyksiin Catherinen ikkunan lähettyville, sillä hän oli varma, että varakreivi de Charny yrittäisi siitä ikkunasta päästä tytön luo.

Kaikeksi onnettomuudeksi hän oli tullut valinneeksi väijymäpaikakseen saman pajupensaikon, jonka suojaan Pitou oli piiloutunut.

Pitou arvasi tilanhoitajan aikeet. Ei käynyt laatuun ruveta kiistelemään hänen kanssansa paikasta. Hän liukui alas pitkin äyrästä, katosi kaivantoon ja painoi päänsä sen piilipuun ulkonevien juurien alle, jota vasten Billot tuli nojaamaan.

Onneksi kävi navakanlainen tuuli, muutoin Billot varmaankin olisi kuullut Pitoun sydämen rajun sykinnän.

Mutta sankarimme ihmeteltävän luonteen kunniaksi on mainittava, että hän oli vähemmän huolissaan henkilökohtaisesta vaarastaan kuin siitä, että tulisi vastoin tahtoaan rikkoneeksi Catherinelle antamansa sanan.

Jos varakreivi saapuisi ja hänelle sattuisi jokin onnettomuus, mitä nuori tyttö silloin ajattelisi Pitousta?

Pitou piti parempana kuolemaakin kuin ajatusta, että Catherine voisi pitää häntä kavaltajana.

Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä sinne missä oli ja ennen kaikkea pysyä liikkumattomana. Vähäisinkin liikahdus olisi paljastanut hänet.

Neljännestunti kului eikä mikään häirinnyt yön hiljaisuutta. Pitoun viimeinen toivo oli, että jos varakreivi sattumalta tulisikin kovin myöhään, Billot kenties väsyisi odottamaan, ei uskoisi hänen saapuvan ja menisi kotiinsa.

Mutta äkkiä Pitou, joka lojui korva maata vasten, oli kuulevinaan kavionkopseen. Jos se oli hevonen, tuli se metsäpolkua pitkin.

Pian ei enää epäilystäkään, ettei se ollut hevonen. Se meni poikki tien kuudenkymmenen askelen päässä pajupensaikosta. Kuuli selvästi elikon kavioiden töminän tiellä ja kun hevosenkenkä sattumalta iski kiveen, välähti kipunoita.

Pitou näki tilanhoitajan kurkottautuvan hänen päänsä yli ja koettavan erottaa jotakin pimeästä.

Mutta yö oli niin sankka, ettei edes Pitoun pimeään tottunut silmä erottanut muuta kuin varjon, joka viiletti yli tien ja katosi rakennuksen nurkan taa.

Pitou ei hetkeäkään epäillyt, ettei se ollut Isidor, mutta hän toivoi, että varakreivi yrittäisi taloon jotakin toista tietä kuin ikkunan kautta.

Billot tuntui pelkäävän samaa, sillä hän mutisi jotakin sadattelun tapaista.

Näiden kymmenen minuutin kuluttua Pitou terävällä silmällään erotti ihmishaamun ulkomuurin äärimmäisessä päässä.

Pimeys oli niin sakea, että Pitou toivoi, ettei Billot huomaisi tätä varjontapaista tai huomaisi sen liian myöhään.

Hän erehtyi. Billot näki sen, sillä Pitou kuuli päänsä päällä kaksi kuivaa naksahdusta, jotka syntyvät, kun pyssyn liipasin vedetään vireeseen.

Muurin kuvetta hiipivä mieskin kuuli epäilemättä tuon äänen, josta metsästäjän korva ei milloinkaan erehdy, sillä hän pysähtyi ja koetti katseellaan lävistää yön pimeyttä, mutta hän ei nähnyt mitään.

Tämän sekuntisen pysähdyksen aikana Pitou näki pyssynpiipun ojentuvan kaivannon yli, mutta tilanhoitaja ei ilmeisestikään ollut varma osaamisestaan näin kaukaa tai hän pelkäsi erehtyvänsä, kuinka tahansa, pyssynpiippu, joka oli kohonnut nopeasti, laski jälleen hitaasti.

Pitou aprikoi, mitä hän voisi tehdä, huutaisiko tuolle nuorukais-rukalle vai voisiko häntä muulla tavoin auttaa.

Mutta minkäänlaista keinoa ei juolahtanut hänen mieleensä ja epätoivoisena hän raastoi tukkaansa.

Näin kului arviolta puoli minuuttia. Sinä aikana nuori mies astui ne askelet, jotka erottivat hänet ikkunasta.

Päästyään kohdalle hän koputti kolme kertaa hiljaa ja yhtä pitkin väliajoin.

Nyt ei käynyt enää epäileminen; tulija oli rakastaja ja tämä rakastaja tuli tapaamaan Catherinea.

Pyssy kohosi kolmannen kerran ja Catherine puolestaan, joka tunsi tavanomaisen merkkikoputuksen, avasi ikkunan raolleen.

Pitou läähätti, hän oli tuntevinaan kuinka liipasinta painettiin; limsiö kuului iskevän teräsrautaan, salaman välähdystä muistuttava valosuihku valaisi tien, mutta tätä välähdystä ei seurannutkaan pamaus.

Nuori aatelismies oivalsi nyt häntä uhkaavan vaaran. Hän liikahti kuin lähteäkseen päin tulta, mutta Catherine ojensi kätensä ja veti hänet lähelleen.

»Onneton», kuiskasi hän, »se on minun isäni! Hän tietää kaikki… tule!»

Ja yli-inhimillisin voimin hän auttoi Isidorin ikkunasta sisälle ja sulki luukut.

Tilanhoitajalla oli sekunti aikaa laukaista, mutta molemmat nuoret olivat toisiinsa niin kietoutuneina, että Isidoriin tähdätessään hän olisi voinut tappaa samalla tyttärensä.

»Haa», mutisi hän, »hänen täytyy poistua joskus ja silloin minä tavoitan hänet!»

Ja panospuikolla hän aukaisi sankkireiän, pani uutta ruutia sankkikoloon, jottei enää tapahtuisi ihmettä, jota Isidor sai kiittää pelastumisestaan.

Viisi minuuttia kului hiiskumattomassa hiljaisuudessa. Pitou ja tilanhoitaja pidättelivät hengitystään, vieläpä sydämensä sykintääkin.

»Ahaa», virkkoi hän, »hän aikoo paeta puutarhan kautta, koirat haukkuvat häntä!»

Ja hypäten Pitoun pään yli hän loikkasi kaivannon vastakkaiselle partaalle. Vaikka oli pimeä yö, katosi hän, paikat hyvin tuntevana miehenä, salamannopeasti muurin nurkan taa.

Hän toivoi ehtivänsä rakennuksen toiselle puolelle samaan aikaan kuin
Isidorkin.

Pitou ymmärsi tämän tempun. Valppaana kuin ainakin luonnonihminen hän kimposi ylös kaivannosta, juoksi suoraan yli tien Catherinen ikkunan luo, riuhtaisi luukut auki, astui tyhjään huoneeseen, riensi keittiöön, jota lamppu valaisi, syöksyi pihalle, poikkesi puutarhaan vievälle käytävälle ja sitä tietä puutarhaan, missä hän, pimeään tottuneena, heti näki kaksi varjoa, joista toinen paraikaa kapusi muurille toisen ojennetuin käsin seistessä muurin juurella.

Mutta ennenkuin hypähti muurin toiselle puolelle, kääntyi nuori mies taakseen ja sanoi:

Kuului jysähdys nuoren miehen pudotessa maahan, sitten hevosen hirnahdus. Elikko oli tuntenut isäntänsä. Heti sen jälkeen tömisi maa laukkaavan hevosen alla, jota kannustin varmaankin oli yllyttänyt juoksuun. Sitten pamahti kerran, kahdesti.

Edellisen laukauksen kuullessaan Catherine parahti ja aikoi rientää Isidorin avuksi, toinen laukaus pusersi hänen rinnastaan syvän huokauksen ja hän vaipui voimatonna Pitoun syliin.

Pitou kuunteli kaula pitkällä, jatkoiko hevonen laukkaansa yhtä nopeasti kuin ennen laukauksia ja kuullessaan ratsun jatkavan laukkaansa vauhtia hiljentämättä hän virkkoi:

»Hyvä on, vielä on toivoa. Yöllä ei tähdätä niin hyvin kuin päivällä eikä käsi ole ihmiseen tähdätessään yhtä vakava kuin sutta tai metsäsikaa ampuessaan.»

Mutta kaikki tahtonsa ja ruumiinsa voimat kooten tyttö liukui maahan ja tarttui Pitoun käteen.

»Ihan varmasti, neiti», vastasi nuori mies. »Ja ellen juuri nyt tietäisikään, minne, niin kyllä piilopaikan löydän.»

»Kaikki on lopussa minun ja miehen välillä, joka on tahtonut surmata rakastettuni.»

»Ah, kieltäydyt siis seuraamasta minua, Pitou?» kysyi Catherine ja päästi nuoren miehen käden.

Catherine avasi hetkeäkään empimättä portin, otti avaimen ja pani portin kaksinkertaiseen salpaan ja viskasi avaimen muurin vieressä olevaan kaivoon.

Lujin askelin hän sitten astui peltojen poikki Pitoun käsivarteen nojaten ja pian molemmat katosivat laaksoon, joka erottaa Pisseleun Nouen maatilasta.

Kukaan ei nähnyt heidän lähtevän, ja Jumala yksin tietää, mistä
Catherine löysi piilopaikan, jonne Pitou oli luvannut hänet viedä.

XXX

Inhimillisten myrskyjen laita on samoin kuin luonnonmyrskyjen: taivas peittyy pilviin, salama välähtää, jyrisee, maa vavahtelee, hetkittäin myllertää niin hirveästi, että luulisi ihmisten ja kaiken elollisen tuhoutuvan ja väristen kukin kohottaa kätensä Herran puoleen, ainoan pelastajan, ainoan armahtajan puoleen. Sitten vähitellen luonto tyyntyy, yö hälvenee, päivä koittaa, aurinko ilmestyy, kukat aukenevat, puut suoristuvat, ihmiset menevät askareilleen, voivat jälleen nauttia ja rakastaa. Elämä hymyilee ja laulaa teiden partailla ja ovien kynnyksillä eikä kukaan piittaa ukkosen aikaansaamasta hävityksestä.

Näin oli käynyt maatilallakin. Koko yön oli hirveä myrsky riehunut sen miehen sydämessä, joka oli pannut täytäntöön suunnittelemansa koston. Huomattuaan tyttärensä paon, etsittyään turhaan varjosta hänen askeltensa jälkiä, huudeltuaan häntä ensin vihaisella, sitten rukoilevalla ja lopulta epätoivoisella äänellä saamatta minkäänlaista vastausta, tunsi tämä voimakas mies, että hänen ruumiissaan särkyi jokin elinhermo. Mutta kun tätä huutojen ja uhkausten rajusäätä, jossa oli ollut salamaa ja jyrinää kuin luonnon ukkosessa, oli seurannut herpaiseva äänettömyys, kun koirat hämmingin tauottua olivat lakanneet ulvomasta, kun raekuuron sekainen sade oli huuhtonut näkymättömäksi verijuovan, joka yhtenäisenä vyönä oli ympäröinyt koko maatilaa, kun aika, kaiken täällä alhaalla tapahtuneen tunteeton ja mykkä todistaja, oli metallisella helähdyksellään ilmoittanut yön viimeisen hetken lyöneen, jatkui elämä entistä latuaan: ajoportti narisi ruostuneilla saranoillaan, rengit lähtivät talosta, ken kylvämään, ken haravoimaan, ken kyntämään. Aikanaan tuli esille Billotkin silmäilemään tiluksiaan. Päivä vaikeni yhä ja sitä mukaa heräili koko kyläkin. Eräät, jotka olivat nukkuneet huonommin kuin toiset, sanoivat kuka uteliaana, kuka muuten kuin ohimennen:

»Ukko Billotin koirat haukkuivat yöllä vimmatusti ja maatilan takaa kuului kaksi laukausta…»

Kun ukko Billot tapansa mukaan kello yhdeksältä tuli keittiöön murkinalle, kysyi hänen vaimonsa:

»Catherineko?» vastasi tilanhoitaja pakotetusti. »Maatilan ilma ei ollut hänelle terveellistä ja hän meni tätinsä luokse Sologneen.»

Tilanhoitaja puolestaan pakottautui syömään, mutta kun kolmannella suupalalla ruoka oli tukehduttaa hänet, otti hän burgundilaispullon, tyhjensi sen yhteen menoon ja kysyi sitten käheällä äänellä:

»Ei, herra Billot», vastasi arasti muuan pikku poika, joka aamuisin tuli maatilalle aamiaistansa kerjäämään.

Tilanhoitaja työnsi töykeästi poika-poloisen syrjään, nousi ratsunsa selkään ja kannusti sen vainioille. Hänen vaimonsa pyyhki silmistään pari kyyneltä ja meni takan suojaan tutulle paikalleen.

Paitsi että nyt oli poissa se laululintunen, se hymyilevä kukka, joka nuoren tytön piirteissä oli luonut eloa ja sulotuoksua talon vanhojen seinien sisään, sujui elämä maatilalla aamusta alkaen samaan malliin kuin eilenkin.

Pitou puolestaan oli nähnyt päivänkoiton kotonaan Haramontissa, ja ne, jotka kello kuudelta aamulla tulivat häntä tapaamaan, näkivät hänen työskentelevän kauan palaneen kynttilän valossa — sydän ainakin oli pitkäksi hiiltynyt — kirjoittamassa selontekoa niistä viidestäkolmatta louisdorista, jotka tohtori Gilbert oli antanut Haramontin kansalliskaartin varusrahoiksi, jonka selonteon kaikkine todistuksineen hän aikoi lähettää tohtorille.

Muuan puunhakkaaja väitti tosin nähneensä hänen sydänyön seuduissa kantavan sylissään jotakin raskasta taakkaa kuin naisen ruumista ja laskeutuvan alas rinnettä, joka vei ukko Clouisin erakkomajalle. Mutta se väite ei pitänyt paikkaansa, sillä ukko Lajeunesse väitti nähneensä hänet kello yhden aikaan juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin tiellä ja Maniquet puolestaan, joka asui ihan kylän laidassa Longprén puolella, väitti nähneensä hänen kello kaksi tai puoli kolme sivuuttavan hänen ovensa ja huutaneensa hänelle: »Hyvä yötä, Pitou!» Tähän kohteliaisuuteen Pitou oli vastannut huutamalla vuorostaan hänkin: »Hyvää yötä, Maniquet!» Ei siis voinut mitenkään epäillä, ettei Maniquet ollut nähnyt Pitouta kello puoli kolmen aikaan aamulla.

Mutta jos halonhakkaaja oli nähnyt Pitoun sydänyön korvilla Clouise-kallion lähettyvillä kantamassa naisen ruumista muistuttavaa raskasta taakkaa, jos ukko Lajeunesse oli nähnyt Pitoun kello yksi aamulla juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin tiellä ja jos Maniquet oli sanonut hyvää yötä Pitoulle, kun tämä kello kaksi tai puoli kolme aamulla sivuutti hänen ovensa, oli Pitou, jonka viimeksi näimme Catherinen kanssa kello kymmenen tai puoli yksitoista illalla kadonneen Pisseleun kylän ja Nouen maatilan väliseen notkoon, kaiketi kulkenut tästä notkosta Clouise-kalliolle eli arviolta yhdeksän kilometriä, sitten kalliolta Boursonnesiin, lähes eli kaksitoista kilometriä, jälleen palannut samalle kalliolle ja vihdoin mennyt täältä kotiinsa, mikä panee olettamaan, että vietyään ensin Catherinen turvapaikkaan, käytyään sitten kuulemassa, kuinka varakreivi jaksoi, ja palattuaan Catherinelle kertomaan nämä uutiset, Pitou oli siis kello yhdestätoista illalla kello puoli kolmeen aamulla taivaltanut viisi tai viisi ja puoli penikulmaa. Moinen olettamus tuntuu uskomattomalta niiden mestarijuoksijainkin kannalta katsoen, joilta entisajan rahvaan väitteitten mukaan oli leikattu perna pois. Mutta tämä voimannäyte ei paljoakaan kummastuttanut niitä, jotka vain kerrankin olivat saaneet arvostella Pitoun liikkumiskykyä.

Mutta koska Pitou ei kenellekään ilmaissut tämän yön salaisuutta, jolloin, hänelle tuntui olleen kyky esiintyä kaikkialla yhtaikaa, johtui siitä, että lukuunottamatta Désiré Maniquetia, jonka hyvään yöhön Pitou oli vastannut, halonhakkaaja ja ukko Lajeunesse eivät olisi uskaltaneet valallisesti vakuuttaa, olivatko he nähneet Pitoun itsensä vai jonkun varjon, Pitouta muistuttavan haamun Clouise-kallion lähettyvillä ja Boursonnesin tiellä.

Kuinka tahansa, kello kuusi aamulla, samaan aikaan kun Billot nousi hevosensa selkään lähteäkseen tarkastamaan vainioitaan, nähtiin Pitou jalkeilla reippaana ja huolettomana selvittelemässä räätälimestari Dulauroyn laskuja, joiden liitteeksi hän pani kolmenneljättä miehensä antamat todisteet.

Kellon käydessä kahta aamulla oli hänet herättänyt varakreivi de
Charnyn palvelija, joka soitti ovikelloa vimmatusti.

Tohtori oli mennyt itse avaamaan, kuten hänen tapansa oli, milloin yökelloa soitettiin.

Varakreivin lakeija oli tullut noutamaan häntä hänen isäntäänsä kohdanneen vakavan onnettomuuden johdosta.

Hän oli tuonut mukanaan toisen valmiiksi satuloidun ratsun, jotta tohtori Raynal voisi lähteä hetkeäkään tuhlaamatta. Tohtori pukeutui käden käänteessä, hyppäsi satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa lakeijan ratsastaessa edellä oppaana.

Mikä oli tämä tapaturma? Hän saisi sen tietää linnassa. Häntä oli kehoitettu ottamaan mukaansa kirurgin työaseet.

Tapaturmana oli haava vasemmassa kyljessä ja naarmu oikeassa olkapäässä, molemmat saraan kaliberin, neljänkolmatta kaliberin kuulan tekemiä.

Toinen haava, kylkeen tullut, oli vakavaa laatua, muttei sentään hengenvaarallinen. Kuula oli lävistänyt lihan vioittamatta jalompia elimiä.

Kun haavat oli sidottu, tarjosi nuori mies tohtorille viittäkolmatta louisdoria, jotta tämä olisi puhumatta tapaturmasta.

»Jos tahdotte, että minä olen vaiti», vastasi tuo kelpo tohtori, »on minulle maksettava tavallisen taksan mukaan, toisin sanoin yksi pistoli.»

Ja hän otti yhden louisdorin ja antoi siitä neljätoista livreä takaisin varakreiville, joka turhaan tyrkytteli hänelle enempää.

Tohtori Raynal ilmoitti, että hän arveli kolme käyntiä välttämättömäksi ja että hän tulisi takaisin parin päivän perästä ja sitten taas kahden päivän kuluttua.

Toisella käynnillään tohtori tapasi potilaan jo jalkeilla. Haavaside oli kiinnitetty vyöllä ja sen vuoksi varakreivi oli voinut jo seuraavana aamuna nousta ratsun selkään ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi hänen uskottua lakeijaansa ei kukaan tiennyt tapaturmasta mitään.

Kolmannella käynnillään tohtori Raynal ei enää tavannut potilasta; hän oli lähtenyt. Tästä tuloksettomasta käynnistä tohtori otti palkkiokseen vain puoli pistolia.

Tohtori Raynal oli niitä harvinaisia lääkäreitä, jotka voisivat salonkinsa seinälle ripustaa kuulun taulun: Hippokrates kieltäytyy ottamasta vastaan Artakserkseen lahjoja .

XXXI

Lukija muistanee vielä sanat, jotka Mirabeau lausui kuningattarelle, kun tämä lähtöhetkellä Saint-CIoudissa tarjosi hänelle kätensä suudeltavaksi:

Tämä Prometheuksen lupaus, joka oli annettu valtaistuimensa menettämäisillään olevalle Junolle, oli nyt toteutettava.

Mirabeau oli aloittanut taistelun luottaen voimaansa ja ajattelematta, että niin monien varomattomien tekojen ja kolmen paljastetun salahankkeen jälkeen hän ryhtyi mahdottomaan kamppailuun.

Mirabeau olisi kenties — ja se olisi ollutkin järkevintä — vielä jonkun ajan taistellut naamio kasvoilla, mutta kun hän pari päivää sen jälkeen kun oli tavannut kuningattaren oli menossa kansalliskokoukseen, näki hän kadulla paljon kansaa ja kuuli huutoja.

»Vai niin», mutisi hän ja otti taskustaan kolikon, »tuo tuntuukin koskevan minua. Hyvä ystävä», sanoi hän sitten lentokirjasia jakavalle kaupustelijalle, jolla näkyi niitä olevan tuhansia aasin kantamissa vasuissa ja joka siten voi siirtää myymälänsä minne halusi, »paljonko maksaa Kreivi de Mirabeaun suuri petos ?»

»Ja lentokirjasta on painettu satatuhatta kappaletta.» Mirabeau poistui mietteissään.

Mutta tämä lentokirjanen oli varmaankin niitä typeriä ja vihamielisiä julkaisuja, joita siihen aikaan ilmestyi tuhansia.

Äärimmilleen pingoitettu parjaushalu ja typeryys teki sen tuiki vaarattomaksi, riisti siltä kaiken arvon, päätteli Mirabeau.

Ensimmäisellä sivulla oli lueteltu Mirabeaun velat ja, mikä ihmeellistä, tämä luettelo oli oikea!

Tämän luettelon jälkeen oli mainittu päivä, jolloin herra de Fontanges, kuningattaren almunjakaja, oli suorittanut tuon rahamäärän Mirabeaun velkojille.

Se oli käsittämätöntä. Lentokirjasen nimetön tekijä ei ollut erehtynyt ainoassakaan numerossa; miltei saattoi väittää, ettei hän ollut erehtynyt ainoassa sanassakaan.

Mikä hirveä, salaperäinen vihollinen, joka tunsi kenellekään paljastamattomat salaisuudet, vainosi häntä näin tai oikeammin vainosi hänessä kuninkuutta?

Tuo kaupustelija, joka oli vastannut hänelle, tuntenut hänet ja puhutellut häntä herra kreiviksi , ei tuntunut hänestä ihan vieraalta.

Aasi oli yhä siellä vasuineen, joissa oli enää neljännes jäljellä, mutta äskeinen kaupustelija oli kateissa, toinen oli tullut hänen tilalleen.

Mutta tämäkin jakeli lentokirjasia yhtä kiihkeästi kuin hänen edeltäjänsä.

Sattumalta tohtori Gilbert, joka miltei joka päivä käväisi kansalliskokouksen istunnoissa ja varsinkin milloin joku tärkeä kysymys oli siellä esillä, sivuutti tällöin paikan, minne kaupustelija oli sijoittunut.

Omia ajatuksiaan hautoen ja unelmoiden tohtori ei varmaankaan olisi pysähtynyt tarkkaamaan tätä hälinää ja tungosta, mutta tavanomaisella eloisuudellaan Mirabeau astui suoraan hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja opasti hänet lentokirjasten jakajan eteen.

Mutta kun hän näki Gilbertin, herpaantuivat hänen kielensä ja kätensä kuin halvaantuneina.

Gilbertkin silmäili häntä, pudotti vastenmielisin elein lentokirjasen ja poistui sanoen:

Sitten hän tarttui Mirabeaun käsivarteen ja jatkoi matkaansa kansalliskokoukseen, joka nykyisin piti istuntonsa maneesissa eikä enää arkkipiispan talossa.

»Tunnen hänet, kuten hänen laisiaan tunnetaan», vastasi Gilbert. »Hän on entinen kersantti, peluri, petturi, ja koska hänellä ei ollut muuta tehtävää, on hän ruvennut häväisijäksi.»

»Ah», mutisi Mirabeau ja kohotti kätensä sille kohdalle, missä muinen oli ollut hänen sydämensä ja missä nyt oli hovin rahojen täyttämä lompakko, »jos hän häväisisi'…»

»Mitä, oletteko niin heikko filosofi, että annatte mokoman hyökkäyksen masentaa mielenne?» sanoi Gilbert.

»Minäkö?» huudahti Mirabeau. »Ah, tohtori, ette tunne minua. Ah, ihmiset sanovat, että minä olen myyty, vaikka heidän pitäisi vain sanoa, että olen maksettu! Hyvä, huomenna minä ostan hotellin, huomenna hankin itselleni vaunut, hevoset, palvelijat, huomenna minulla on keittiömestari ja minä pidän avointa pöytää. Minäkö masentunut? Mitä minä välitän eilispäivän kansansuosiosta ja tämän päivän epäsuosiosta? Eikö minun ole tulevaisuus? Ei, tohtori, mieltäni masentaa vain antamani lupaus, jota en kenties voikaan pitää. Ja että hovi on käyttäytynyt minua kohtaan väärin tai oikeammin petollisesti. Olen tavannut kuningattaren… hän tuntui luottavan minuun täydellisesti… hetken jo uneksin — mieletöntä haavetta, kun kysymyksessä on sellainen nainen — hetken jo uneksin, että minusta tulisi, ei kuninkaan ministeri, jommoinen Richelieu oli, vaan Mazarinin lailla kuningattaren ministeri tai oikeammin — eikä maailman politiikalle koituisi siitä vahinkoa — kuningattaren rakastaja. No niin, mitä teki kuningatar? Samana päivänä, jolloin lähdin hänen luotansa, sain siitä selvän todistuksen. Hän kirjoitti Saksassa toimivalle asiamiehelleen, herra Flachslaudenille: 'Ilmoittakaa veljelleni Leopoldille, että noudatan hänen neuvoaan, että käytän hyväkseni kreivi de Mirabeaun apua, mutta ettei minun suhteeni häneen ole vakavaa laatua.'»

»Varmasti, ehdottoman varmasti… Eikä siinä kaikki. Tiedättekö, mikä kysymys on tänään kansalliskokouksessa esillä?»

»Tiedän, että on kysymys sodasta, mutta en ole oikein selvillä tämän sodan syistä.»

»Oh, hyvä jumala», sanoi Mirabeau, »juttu on tuiki yksinkertainen! Koko Eurooppa on jakautunut kahteen valtaryhmään. Itävaltaa ja Venäjää yhtäältä, Englantia ja Preussia toisaalta kannustaa sama viha, viha vallankumousta kohtaan. Venäjän ja Itävallan kanta on selvä, se edustaa niiden yleistä mielipidettä, mutta vapaamielinen Englanti ja filosofinen Preussi tarvitsevat aikaa ennenkuin tekevät ratkaisevan päätöksen, ennenkuin siirtyvät yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, ennenkuin kieltävät entisen uskonsa ja tunnustavat olevansa — niinkuin ne tosiasiallisesti ovatkin — vapauden vihollisia. Englanti tahollaan on nähnyt Brabantin ojentavan kätensä Ranskalle, mikä seikka on saanut sen kiirehtimään päätöksentekoa. Meidän vallankumouksemme, hyvä tohtori, on elinvoimainen, tarttuva, se on enempää kuin kansallinen vallankumous, se on ihmisyyden vallankumousta. Irlantilainen Burke, Saint-Omerin jesuiittojen oppilas ja Pittin leppymätön vihamies, on äskettäin singonnut Ranskaa vastaan julistuksen, josta Pitt on maksanut hänelle kauniit rahat. Englanti ei valmistele sotaa Ranskalle… ei, se ei uskalla vielä, mutta se luovuttaa Belgian keisari Leopoldille ja panee koko maailman ylösalasin haastaakseen riitaa liittolaisemme Espanjan kanssa. No, Ludvig kuudestoista ilmoitti eilen kansalliskokoukselle, että hän varusteli neljäätoista sotalaivaa taistelukuntoon. Siitä johtuu kansalliskokouksen tämänpäiväinen suuri keskustelu. Kenen tehtäviin kuuluu sodanjulistus? Siinä kysymys. Kuningas on jo menettänyt maan sisäisen hallinnon, kuningas on jo menettänyt lainkäytön; jos hän menettää vielä sodankäytön, mitä hänelle jää? Toisaalta — kosketelkaamme kahden kesken, hyvä tohtori, asiaa, josta ei uskalla puhua kamarissa — toisaalta kuningas on epäluulon alainen; vallankumous on edistynyt nykyiselle asteelleen — ja minä voin kerskua tehneeni siinä enemmän kuin kukaan muu — vain siten, että kuninkaan kädestä on miekka murrettu. Vaarallisin valta, joka hänen käsiinsä voidaan jättää, on epäilemättä sodan ratkaisu. No niin, uskollisena lupaukselleni minä aion vaatia, että hänelle jätettäisiin tämä valta, aion vaarantaa kansansuosioni, ehkä henkenikin ajaessani tätä vaatimusta. Aion saada hyväksytyksi asetuksen, joka tekee kuninkaasta voitokkaan ja voittajan. Mutta mitä tekee kuningas tällä hetkellä? Hän etsittää sinetinvartijalla parlamentin arkistoista vanhoja asetuksia, joiden nojalla käy vetoaminen valtiosäätyjen päätöksiä vastaan. Epäilemättä hän aikoo panna salaisen vastalauseen kansalliskokouksen päätöstä vastaan. Ah, tohtori Gilbert, siinäpä onnettomuus piileekin, siinä, että tehdään liian paljon salassa eikä kyllin paljon avoimesti, peittelemättä, julkisesti. Ja juuri siksi minä, Mirabeau — kuuletteko? — juuri siksi minä tahdon, että jokainen saa tietää minun olevan kuninkaan ja kuningattaren puolella, koska kerran olen. Sanoitte, että tämä minuun suunnattu häväistys hämmentää minut. Niin ei ole laita, tohtori, se hyödyttää asiaani. Minä tarvitsen, kuten ukkosilmakin räjähtääkseen, synkkiä pilviä ja rajuja tuulia. Tulkaa, tohtori, tulkaa ja te saatte olla mukana kauniissa istunnossa, sen takaan!»

Mirabeau ei valehdellut, sillä jo maneesiin astuessaan hän sai osoittaa rohkeuttaan. Kaikilta tahoilta huudettiin: »Petos, kavaltaja!» Yksi näytti nuoraa, toinen pistoolia.

Mirabeau kohautti olkapäitään kuin Jean Bart ja työnsi kyynärpäillä tieltä pois pahimmat tungettelijat.

Huudot saattelivat häntä saliin saakka ja tuntuivat siellä herättävän uuden herjaustulvan. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun sadat äänet huusivat: »Kas, tuolta tulee kavaltaja! Luopiopuhuja! Ostettu mies!»

Barnave oli puhujalavalla. Hän puhui Mirabeauta vastaan. Mirabeau silmäili häntä kiinteästi.

»Niin, niin», sanoi Barnave, »sinua sanotaan kavaltajaksi ja minä puhun nyt sinua vastaan».

»Vai niin», vastasi Mirabeau, »jos sinä puhut minua vastaan, voin mennä
Tuileries-puistoon kävelemään. Ehdin kyllä palata ennenkuin lopetat.»

Ja pystypäin, uhkamielin hän kulki meluavan, sadattelevan, uhkailevan joukon halki, meni Feuillants-pergermälle ja sieltä Tuileries-puistoon.

Suunnilleen kolmanneksen matkan päässä isolla lehtokujalla muuan nuori naishenkilö, kädessä rautayrtin oksa, jonka tuoksua hän hengitti, oli kerännyt ympärilleen joukon toisia naisia.

Hänen vasemmalla puolellaan oli vapaa paikka. Mirabeau otti tuolin ja meni istumaan hänen viereensä.

»Ah, paroonitar», virkkoi Mirabeau, »ettekö siis pelkää ruton tartuntaa?»

»Hyvä kreivi», vastasi nuori nainen, »olen kuullut vakuutettavan teidän kallistuvan meidän puolellemme ja minä tahdon tehdä teistä meikäläisen».

Mirabeau hymyili ja keskusteli kolme neljännestuntia tämän nuoren naisen kanssa, joka oli Anne-Louise-Germaine Necker, paroonitar de Stael.

»Ah, hyvä paroonitar, pyydän anteeksi! Barnave puhui minua vastaan.
Hän oli puhunut jo tunnin kun minä poistuin kansalliskokouksesta.
Minulla on ollut ilo keskustella kanssanne lähes kolme neljännestuntia.
Vastustajani on siis puhunut kohta kaksi tuntia. Hänen puheensa on
varmaankin jo loppumaisillaan ja minun täytyy mennä vastaamaan hänelle.»

»Antakaa minulle tuo rautayrtin oksa, hyvä paroonitar, sanoi Mirabeau.
»Se olisi onnea tuottava taikakalu.»

»Varokaa, hyvä kreivi», vastasi paroonitar, »rautayrtti on surullisten juomauhrien kasvi».

»Antakaa silti; on paikallaan somistautua kuin marttyyri, joka astuu arenalle.»

»Mutta», intti madame de Stael, »on vaikeaa käyttäytyä sopimattomammin kuin kansalliskokous eilen».

Ja Mirabeau otti paroonittaren käsistä rautayrtin oksan, jonka tämä lahjoitti hänelle epäilemättä palkkioksi kreivin viimeksi lausumasta sanasta. Mirabeau tervehti kohteliaasti, nousi Feuillants-pengermän portaille ja palasi kansalliskokoukseen.

Barnave poistui paraikaa puhujalavalta koko salin huutaessa innokasta hyväksymistään. Hän oli pitänyt tuollaisen epämääräisen puheen, joka miellyttää kaikkia puolueita.

Mirabeau oli tuskin ilmestynyt puhujalavalle, kun kaikilta tahoilta jyrähti häntä vastaan huutojen ja sadatusten ukkonen.

Mutta hän kohotti jäntevän kätensä, odotti tuokion ja käyttäen hyväkseen hiljaisuutta, jommoisia syntyy rajuilman riehuessa ja väkijoukon hälistessä, hän huusi:

Niin valtava oli neron majesteetti, että tämä lause vaiensi yltiöpäisimmätkin.

Kun Mirabeau oli saanut syntymään hiljaisuuden, oli voitto puoleksi taattu. Hän ehdotti, että kuninkaalle myönnettäisiin ratkaisuvalta sodan julistamista koskevassa kysymyksessä. Ehdotus merkitsi liiallista myönnytystä; se evättiin. Silloin syntyi ottelu lakiehdotuksen muutoksista. Koska hänet oli lyöty päätaistelussa, täytyi hänen valloittaa alaa osittaishyökkäyksillä. Viisi kertaa hän nousi puhujalavalle.

Barnave oli puhunut kaksi tuntia. Monin ottein Mirabeau puhui yhteensä kolme tuntia. Lopulta hänen onnistui saada kansalliskokous päättämään:

Kuninkaalla oli oikeus johtaa sodan valmisteluja ja varusteluja mielensä mukaan. Hänen tuli esittää kansalliskokoukselle sodat, joihin hän aikoi ryhtyä. Kansalliskokous ei panisi täytäntöön sodanjulistusta, ennenkuin kuningas hyväksyisi sen.

Mitä hän olisikaan saanut aikaan, ellei olisi ollut sitä pikku lentokirjasta, jota aluksi muuan tuntematon kaupustelija ja sitten herra Beausire olivat jaelleet ilmaiseksi ja jonka otsikkona oli, kuten muistamme, Kreivi de Mirabeaun suuri petos ?

Barnave-parka, kaukana ei ole päivä, jolloin sinä vuorostasi saat kuulla huudettavan:

XXXII

Mirabeau lähti kansalliskokouksesta ylpein katsein ja pystypäin. Niin kauan kuin mahtava taistelija uhmasi vaaraa, ajatteli hän vain tuota vaaraa eikä voimiaan.

Hän oli kuin Saksin marsalkka Fontenayn taistelussa: uupuneena ja sairaana hän istui satulassa koko päivän lujempana kuin armeijansa urhein soturi, mutta kun Englannin armeija oli saatu hajalle, kun viimeisen tykinlaukauksen savupilvi hyvästeli englantilaisten pakoa, lyyhistyi hän hervottomana taistotanterelle, jonka hän oli vallannut.

Istuntokauden aikana hänen terveytensä oli muuten huomattavasti huonontunut. Vaikka hänellä olikin voimakas ruumiinrakenne ja luja tahto, oli vaino ja vankeus jäytänyt hänen henkistä ja ruumiillista vointiaan niin ankarasti, ettei hän ollut milloinkaan ollut ihan terve.

Niin kauan kuin ihminen on nuori, tottelee elimistö tahtoa, se on valmis noudattamaan ensimmäistä aivojen antamaa käskyä, toimii miltei yhtaikaa ja vastaan inttämättä sitä ohjaavan tahdon mukaan. Mutta mitä iäkkäämmäksi ihminen tulee, sitä mukaa elimetkin palvelijan lailla, joka kyllä vielä tottelee, mutta jota pitkä palvelusaika on hemmoitellut, elimetkin niin sanoaksemme tekevät omia huomautuksiaan ja usein vasta rasittavan kiistan jälkeen saa ne taipumaan.

Mirabeau oli juuri siinä iässä. Saadakseen elimensä toimimaan yhtä ripeästi kuin ennenkin täytyi hänen vihastua ja vain tiukka kiukku pani nämä väsyneet, kolottavat palvelijat liikkeelle.

Tällä kerralla hän tunsi itsensä tavallista sairaammaksi ja hän vastusteli vain heikosti, kun palvelija puhui lähtevänsä hakemaan lääkäriä. Tällöin kuului ovikello soivan ja tohtori Gilbert opastettiin hänen luoksensa.

Mirabeau ojensi tohtorille kätensä ja veti hänet viereensä pieluksille lehtien ja kukkien sekaan.

»No niin, hyvä kreivi», virkkoi Gilbert, »en halunnut mennä kotiin poikkeamatta onnittelemaan teitä. Olitte luvannut voiton, olette saavuttanut enemmän, olette kilvoitellut riemuvoiton.»

»Niinpä kyllä, mutta kuten huomaatte, se on ollut Pyrrhoksen voitto.
Toinen sellainen voitto, hyvä tohtori, ja minä olen hukassa!»

»Se merkitsee, että minun työmaallani olisi joku toinen kuollut jo sata kertaa», virkkoi hän. »Minulla on kaksi yksityissihteeriä ja molemmat ovat nääntymäisillään, etenkin Pellinc, jonka tehtävänä on kirjoittaa puhtaaksi töherrystäni ja jota ilman en tule toimeen, koska vain hän pystyy lukemaan kirjoitustani ja ymmärtämään minua. Pellinc on ollut kolme päivää vuoteenomana. Tohtori, määrätkää siis minulle lääkettä, jonka ei tarvitse pidentää elämää, mutta joka antaa minulle voimaa niin kauan kun vielä elän.»

»Mitä tässä voi tehdä?» vastasi Gilbert koeteltuaan sairaan valtimoa. »Mitä voi neuvoa sellaiselle ruumiinrakenteelle kuin teidän on? Voiko määrätä lepoa miehelle, joka saa pääasiallisimman voimansa juuri liikunnosta? Kohtuutta nerolle, joka kasvaa hurjistelujen pyörteessä! Jos minä määrään karkoitettavaksi huoneestanne nämä kukat ja kasvit, jotka päivällä kehittävät happea ja yöllä hiilihappoa, niin te kärsisitte vieläkin enemmän niiden poissaolosta kuin nyt kärsitte niiden läheisyydestä, sillä hermostonne kaipaa kukkia. Jos kehoittaisin teitä tekemään naisille samaa mitä kukillekin, karkoittamaan ne luotanne etenkin öiksi, niin te vastaisitte, että mieluummin kuolette… Eläkää siis, hyvä kreivi, vanhojen tottumustenne mukaan, mutta valitkaa itsellenne tuoksuttomat kukat ja naiset, joita ette rakasta intohimoisesti.»

»Ah, hyvä tohtori, jälkimäisessä tapauksessa olen täydellisesti teidän kannallanne. Intohimoinen rakkaus on maksanut minulle liian paljon aloittaakseni uudelleen. Kolmivuotinen vankeus, kuolemantuomio, rakastamani naisen itsemurha ‒ hän surmasi itsensä toisen takia eikä minun — ovat parantaneet minut senluontoisesta rakkaudesta. Kuten taannoin teille sanoin, olen hetken aikaa uneksinut jostakin suuresta, Elisabetin ja Essexin kreivin, Itävallan Annan ja Mazarinin, Katarina toisen ja Potemkinin välisistä suhteista, mutta se oli vain haavetta. Mitä arvelette? En ole nähnyt häntä toistamiseen, sitä naista, jonka hyväksi taistelen, enkä nähne häntä enää milloinkaan… Tiedättekö, Gilbert, ei ole viiltävämpää kidutusta kuin on tunne siitä, että osaisi luoda valtavia suunnitelmia, pitää pystyssä kuninkuutta, hankkia jääville voiton ja tuhota viholliset ja tuntea itsessään, että ilkeä sattuma, kohtalonoikku riistää kaiken tämän käsistä! Voi, kuinka saankaan sovittaa nuoruuteni hullutuksia ja kuinka ne saavatkaan sovittaa itsensä! Mutta miksi he oikeastaan epäilevät minua? Puhumatta parista kolmesta tapauksesta, jolloin he pakottivat minut äärimmäisiin tekoihin ja jolloin minun täytyi iskeä, jotta he tuntisivat iskuni voiman, enkö ole ollut täydellisesti heidän puolellaan, alusta loppuun saakka? Enkö puoltanut rajatonta veto-oikeutta Neckern kannattaessa rajoitettua? Enkö ollut elokuun neljännen päivän päätöstä vastaan, jota en edes ollut tekemässä ja joka riisti aatelistolta kaikki etuoikeudet? Enkö vastustanut kansalaisoikeuksien julistusta, en siksi, että olisin halunnut tehdä niihin muutoksia, vaan koska mielestäni ei vielä ollut aika niitä julkaista? Enkö tänäänkin edistänyt heidän asiaansa paremmin kuin he olivat toivoneetkaan? Enkö taistellut, kunniani, kansansuosion, henkeni uhalla heille parempia tuloksia kuin mihin joku toinen, olipa hän ministeri tai prinssi, olisi pystynyt? Ja kun ajattelen — harkitkaa tarkoin mitä nyt sanon teille, te suuri filosofi, sillä kuninkuuden tuho ehkä sisältyy siihen seikkaan — kun ajattelen, että minun täytyy pitää suurena suosionosoituksena, jos pääsen tapaamaan kuningatarta, niin suurena, että olen nähnyt hänet vain yhden ainoan kerran, kun ajattelen, että jos isäni ei olisi kuollut Bastiljin valtauspäivän aattona ja jos olosuhteet eivät olisi estäneet minua esiintymästä julkisesti paria päivää myöhemmin eli päivänä, jolloin Lafayette nimitettiin kansalliskaartin päälliköksi ja Bailly Pariisin pormestariksi, olisi minut nimitetty pormestariksi Baillyn asemasta! Ah, tilanne olisi silloin muuttunut vallan toiseksi! Kuninkaan olisi täytynyt heti asettua yhteyteen kanssani. Minä olisin innoittanut hänet omaksumaan toiset aatteet kuin ovat ne, joiden mukaan hän yrittää hallita kaupunkia, jonka kohdussa vallankumous sikiää. Minä olisin saanut hänen luottamuksensa. Minä olisin, ennenkuin paha olisi liian syvälle juurtunut, pannut hänet ryhtymään toimenpiteihin, jotka olisivat turvanneet aseman. Nyt sen sijaan olen vain yksinkertainen kansanedustaja, epäilty, kadehdittu, pelätty, vihattu, loitolla kuninkaasta ja kuningattaren silmissä häväisty mies! Uskotteko, tohtori, että nähdessään minut Saint-Cloudissa hän kalpeni? No, se onkin luonnollista, sillä eikö hänelle ole uskoteltu minun järjestäneen lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapahtumat? No niin, viime vuonna olisin tehnyt kaikki, mitä minua on estetty tekemästä, mutta nyt, ah, nyt!… minä pelkään, että on myöhäistä koettaa pelastaa kuninkuutta ja omaa henkeäni!»

»Tuskat kuin kadotetulla! Kunniani kautta, joinakin päivinä uskon, että arsenikilla, tehdään ruumiilleni samaa mitä panettelulla moraliselle olemukselleni… Uskotteko te Borgian myrkkyyn, Pérousen aqua tofanaan ja Lavoisinin jauheeseen, tohtori?» kysyi Mirabeau hymyillen.

»En, mutta minä uskon tähän palavaan säilään, joka polttaa oman huotransa, ja tähän lamppuun, jonka laajennut liekki särkee lasin.»

Gilbert otti taskustaan pienen kristallipullon, jossa oli parin sormustimen verta vihertävää nestettä.

»Muuan ystävä, jonka toivoisin olevan teidänkin ystävänne ja joka on syvästi perehtynyt luonnontieteisiin, vieläpä omien väitteittensä mukaan myöskin salaoppeihin, neuvoi minulle tämän lääkkeen tehokkaana vastamyrkkynä, yleislääkkeenä, jonkunlaisena elämäneliksiirinä. Usein kun minut valtaa se synkkä mieliala, joka naapurimme englantilaiset vie ärtyisyyteen, sappitautiin, joskus kuolemaankin, olen nauttinut muutaman pisaran tätä nestettä, ja minun täytyy sanoa, että vaikutus on alati ollut nopea ja elähdyttävä. Haluatteko maistaa sitä?»

»Teidän kädestänne, kunnon tohtori, otan vaikka myrkkymaljan, saati elämäneliksiirin. Tarvitseeko sitä miedontaa vai voiko sen juoda puhtaana?»

»Ei voi, sillä tämä on kovin väkevää. Pyytäkää palvelijaa tuomaan tänne lusikassa hiukan viinaa tai spriitä.»

»Hitossa! Spriitä tai viinaa miedontamaan lääkettänne? Mutta sehän on siis oikeaa tulilientä. En ole tiennyt kenenkään juoneen sitä sen jälkeen kun Prometheus vuodatti sitä ihmissuvun kantaisän suuhun. Pelkään, ettei kamaripalvelijani löydä talosta pisaraakaan viinaa, sillä minä en ole Pitt, en hae kaunopuheisuutta siitä.»

Mutta jonkun torin perästä palvelija toi kun toikin lusikalla viisi kuusi pisaraa viinaa.

Gilbert tiputti tähän viinaan yhtä monta pisaraa pullonestettä. Siinä silmänräpäyksessä yhtyneet nesteet saivat absintin värin. Mirabeau otti lusikan ja joi sen sisällyksen.

»Totisesti, tohtori», sanoi hän Gilbertille, »teitte oikein, kun puhuitte lääkkeenne väkevyydestä. Tuntuu tarkalleen siltä kuin olisin niellyt salaman.»

Mirabeau oli hetken kuin näiden parin kolmen tulipisaran tainnuttuina: pää oli painunut rinnalle, käsi oli rennosti vatsalla. Mutta sitten hän kohotti äkkiä päänsä ja sanoi:

Hän nousi, hengitti syvään; kirkkain otsin ja kädet ojennettuina hän huudahti:

»Tohtori», virkkoi Mirabeau, »sanokaa, mistä tätä lääkettä saa ostaa, ja vaikka minun pitäisi maksaa jokaisesta pisarasta sen kokoinen timantti ja vaikka minun täytyisi luopua kaikesta muusta ylellisyydestä tämän elämänvoiman ylellisyyden takia, niin takaan teille, että hankin itselleni tätä tulijuomaa, ja silloin, silloin pidän itseäni voittamattomana.»

»Kreivi», sanoi Gilbert, »luvatkaa, ettette ota tätä lääkettä useammin kuin kahdesti viikossa ja ettette koeta hankkia sitä muualta kuin minulta, ja tämä pullo on teidän».

»Kas tässä», sanoi Gilbert. »Mutta siinä ei ole vielä kaikki. Tehän sanoitte hankkivanne hevoset ja vaunut vai kuinka?»

»No hyvä, lähtekää maaseudulle. Nämä kukat turmelevat huoneenne ilman, mutta ne puhdistavat jonkun puutarhan ilman. Päivittäinen matka maalta Pariisiin ja päinvastoin on teille terveellistä. Valitkaa, mikäli mahdollista, joku paikka mäenrinteellä, metsästä tai joen varrelta, Bellevuesta, Saint-Germainista tai Argenteuilista.»

»Argenteuilista!» huudahti Mirabeau. »Minä olenkin lähettänyt palvelijani hakemaan sopivaa maaseutuasuntoa. Teisch, etkö ole sanonut löytäneesi jostakin asunnon, joka sopii minulle?»

»Kyllä olen, herra kreivi», vastasi palvelija, joka oli avustanut Gilbertiä tämän valmistaessa lääkettä. »Olen löytänyt ihanan asunnon. Toverini Fritz suositteli sitä. Hän on kaikesta päättäen asunut siinä isäntänsä, jonkun ulkomaalaisen pankkimiehen, kanssa. Talo on nyt vapaa, ja herra kreivi voi mennä sinne milloin tahansa.»

»Oh, tunnen paikan», sanoi Mirabeau, »erinomaisen hyvin, Teisch.
»Kun isäni karkoitti minut pois luotansa kirouksin ja kepiniskuin…
Tiedättehän, tohtori, että isäni asui Argenteuilissa?»

»No niin, kun hän oli karkoittanut minut kotoa, harhailin usein sen kauniin rakennuksen lähettyvillä ja sanoin itsekseni Horatiuksen lailla — suokaa anteeksi, jos sitaattini on väärä — O rus, quando te aspiciam ?»

»No nyt, hyvä kreivi, on aika toteuttaa unelmanne. Lähtekää, menkää Marais-linnaan, siirtäkää sinne taloutenne ja palvelijanne… mitä pikemmin, sitä parempi.»

»Kuulkaa, hyvä tohtori, velvollisuutenne on vaalia sairasta, jonka olette parantanut. Kello on vasta viisi, meillä on kaunis vuodenaika ja iltaa pitkälle. Nouskaamme vaunuihin ja ajakaamme Argenteuiliin.»

»Olkoon menneeksi», vastasi Gilbert. »Lähtekäämme Argenteuiliin. Kun kerran on ryhtynyt hoitamaan niin kallisarvoista terveyttä kuin teidän on, täytyy koetella kaikkia keinoja. Menkäämme siis katsomaan vastaista maalaisasuntoanne.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALALIITTOLAISET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.