The Project Gutenberg eBook of Erämaan henki, by Karl May

Tämä raikas ja viehättävä kirja tapahtuelmista Suuren Lännen aavikoilla on saanut etevän sijan sivistyskansain kirjallisuudessa. Maisemien, olojen ja seikkailujen kuvauksillaan se esittää näkemyksiä, jotka ovat omiansa näköpiiriä laajentamaan sekä hyvän ja uljuuden voitolle pääsemistä harrastamaan. Sentähden onkin suomennettavain kirjain luettelossa tätä teosta ehdotettu meidän kieleemme kiinnitettäväksi ja senvuoksi tämä nyt suomalaisessa muodossa ilmaantuu.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kaksi miestä tuli ratsastaen pitkin joenvartta: valkoinen ja neekeri. Ensinmainittu oli sangen omituisesti puettu. Hänellä oli intiaani-jalkineet ja nahkahousut sekä hännystakki, joka ennen oli ollut tummansininen, mutta oli nyt hyvin virttynyt. Siinä oli puuhkahihat, kirkkaat messinkinapit ja taskuissa kannet. Pitkät liepeet riippuivat siipien tavoin hevosen kummallakin puolen. Päässään oli hänellä suuri, musta amatsoonihattu ja siinä liehui keltainen, keinotekoinen kameelikurjen sulka. Tällä pienellä, hoikalla miehellä oli aseena kaksipiippuinen pyssy hihnassa hartioilla ja vyössään oli hänellä veitsi ja kaksi revolveria. Useita kukkaroita oli myös vyössä ampumavaroja ja muita tarpeita varten; nyt näyttivät ne kuitenkin jotenkin tyhjiltä.

Musta mies oli pitkä ja hartiakas. Hänelläkin oli makasiini-jalkineet ja intiaani-nahkahousut. Tähän jalka- ja sääripukimeen ei yläruumiin puku oikein hyvin soveltunut, siinä kun oli asetakki, joka luultavasti joskus oli ollut jonkun ranskalaisen rakuunaupseerin. Tämä vaatekappale oli kai joutunut Mejikkoon ranskalaisten maahan hyökätessä ja sitten kauvan harhailtuaan, vihdoin eksynyt neekerin ruumiille. Takki oli jättiläismäiselle neekerille sekä liian lyhyt että liian ahdas, eikä ulottunut kiinni, josta syystä saattoi nähdä ratsastajan leveän, paljaan rinnan, sitä näet ei peittänyt paita, luultavasti siitä syystä, ettei lännessä ole pesiöitä eikä silittäjiä. Mutta sen sijasta oli hänellä kaulassa puna- ja valkokirjava huivi, joka edestä oli solmittu suureen solmuun. Pää oli patja;-, jotta nuo lukemattomat, rasvakiiltoiset kiharat paremmin näkyisivät ja saisivat ihmettelyä osakseen. Aseina hänelläkin oli kaksipiippuinen pyssy, veitsi, painetti ja ratsastuspistooli, joka varmaankin oli yhdenikäinen kuin tupakki.

Molemmilla miehillä oli hyvät ratsut. Hevosista saattoi nähdä, että niillä tänään oli pitkä taival takanaan, ja kuitenkin astuivat ne niin reippaasti ja vakavasti kuin olisivat ne tuskin tuntikauden ratsastajiaan kantaneet.

Puron rannat kasvoivat mehevää ruohoa, mutta vaan jonkun verran rannoilta uloten.

"Huono seutu tämä", sanoi valkoinen mies. "Pohjoisessa oli meillä parempi! Eikö niin, Veijo?"

"Yes" (kyllä), vastasi kysytty. "Massa Rankko olema oikeassa. Masser
Veijo ei pitämäs tästä. Jos vaan pian tulla Helmiahoon, sillä Masser
Veijo olemas nälkä kuin valaskala, joka niellä taloja."

"Valaskala ei voi niellä taloja", selitti Rankko, "sillä sen kita on siihen liian ahdas."

"Harvat niin leukojaan levittää kuin Masser Veijo, kun hän syödä.
Pitkäkö matka vielä olla Helmiahoon?"

"Sitä en niin tarkoin tiedä. Sen tiedon mukaan, minkä aamulla saimme, pitäisi meidän jo pian olla perillä. Katsos, eikö tuolla kaukana tule ratsastaja?"

Hän viittasi oikealle puron yli. Veijo-neekeri pidätti hevosensa, varjosti kädellään silmänsä auringolta, joka jo oli alhaalla lännessä, aukasi omituisella tavallaan suunsa, voidakseen paremmin nähdä, ja vastasi hetken päästä:

"Kyllä se ole ratsastaja, pieni mies isolla hevosella. Hän tule tänne
Massa Rankon ja Masser Veijon tykö."

Kaukaa näkyvä ratsastaja tuli täyttä laukkaa, mutta ei ohjannut heitä kohti, vaan näytti aikovan vinosti heidän ohitsensa. Hän ei näyttänyt heitä huomaavan.

"Kummallinen ihminen", mutisi Rankko. "Täällä villissä lännessä tavallisesti ollaan iloisia, kun näkee ihmisen, mutta tuo ei näytä välittävän tavata meitä. Hän on joko ihmisvihaaja, tahi on hänellä paha omatunto."

"Kyllä, huuda häntä! Sinun elehvanttitorveasi hän kyllä paremmin kuulee, kuin minun länsituulen suhinaani."

Neekerillä oli todellakin ääni, jolla sopi herättää valekuolleen elämään. Ratsastaja pysähtyi äkkiä ja molemmat miehet kiirehtivät häntä saavuttamaan.

Lähemmäksi tultuaan havaitsivat he, ettei heidän edessään ollutkaan pieni mies, vaan nuorukainen, joka tuskin oli jättänyt poika-iän. Hän oli, samoin kuin nuo tunnetut kalifornialaiset veijarit, kiireestä kantapäähän puettu puhvelinnahkaan, ja kaikissa saumoissa oli ripsut. Päässään oli hänellä leveälierinen hattu. Vyönä oli hänellä leveä, punainen villanauha, joka riippui alas vasemmalta sivulta. Tässä oli käyräveitsi ja kaksi hopealla huoltua pistoolia. Polviensa poikki piteli hän raskasta, kaksipiippuista pyssyä, ja edessä, satulan molemmin puolin oli mejikkolaiseen tapaan nahkasuojus, asetettu säärien peitoksi ja varjelemaan niitä nuolilta ja keihäänpistoksilta.

Hänen kasvonsa olivat päivettyneet ja, hänen nuoruudestaan huolimatta, ahavoittuneet. Otsan vasemmalta sivulta oikeaan silmään kävi punainen, leveä arpi, joka teki hänet sangen sotaisen näköiseksi Yleensä hän ei näyttänyt nuorelta, varttumattomalta, kokemattomalta henkilöltä. Raskas pyssy näytti tuntuvan hänelle höyhenkeveältä, tummat silmät olivat vakaasti vieraisiin kiintyneet ja hän istui satulassa niinkuin vanha mies.

"Good day, my boy!" (Hyvää päivää, poikani) tervehti Rankko. "Tunnetkos tätä seutua?"

"Very well", (sangen hyvin), vastasi hän, ivallisesti hymyillen, ehkä siitä syystä, että kysyjä oli häntä sinutellut.

"Semmoinen ei juolahtanut mieleenikään. Jokainen puhutelkoon kuinka tahtoo, mutta tyytyköön sitten minunkin puheeseeni."

"Hyvä, sitten me sovimme! Minä pidän sinusta. Tässä käteni! Sinuttele sinäkin minua; mutta vastaa minulle asianmukaisesti. Olen vieras näillä seuduin ja aion Helmiahoon. Toivon, ettet opasta minua väärää tietä."

Hän ojensi kätensä nuorukaiselle, joka tarttui siihen ja hymyillen silmäili hännystakkia ja amatsoonihattua sekä vastasi:

"Konna on se, joka johdattaa muita harhaan! Sen olen itse saanut kokea. Minä ratsastan nyt juuri Helmiahoon. Tahdotteko seurata minua, niin tulkaa!"

Ratsu lähti taas liikkeelle ja toiset kaksi seurasivat häntä. He poikkesivat purolta ja ratsastivat nyt etelään päin.

"Olisitte sitäkin tietä Helmiahoon päässeet", vastasi poika, "mutta sieltä olisi ollut sangen pitkä matka; nyt pääsette kolmessa neljännestunnissa, mutta siihen olisi mennyt kaksi tuntia."

Molemmat ratsastajat olivat nuoren oppaansa kummallakin puolen. Tämä katsoi heitä tutkivasti ja vastasi:

"Jos teillä ei ole puhdas omatunto, niin älkää ratsastako hänen tykönsä, vaan kääntykää ennemmin takaisin!"

"Hänen terävä silmänsä keksii kaiken konnamaisuuden ja hän vaatii ankarasti kunniallista menoa."

"Ei, jos olette kunnon miehiä. Hän on silloin valmis tekemään teille minkä palveluksen hyvänsä."

"On niinkin, mutta hän ei tee kauppaa pelkän voitonhimon vuoksi, vaan palvellakseen luonansa vaeltavia lännen miehiä. Hänellä on joka lajia metsästystarpeita ja niitä hän myy niin helpolla kuin suinkin mahdollista on. Mutta se, josta hän ei pidä, ei saa häneltä mitään millään hinnalla."

"Eikä sitten; mutta hän koettaa kaikin tavoin pysyä erillään semmoisista ihmisistä, jotka laittavat lännen epävarmaksi. Minun on muuten suotta kuvailla häntä teille, sillä pian saatte itse häneen tutustua. Ainoastaan yhden asian kerron teille, asian, jota kenties ette heti ymmärrä ja jolle ehkä naurattekin: hän on saksalainen syntyään. Ja sillä on sanottu kaikki."

Rankko nousi jalustimissa ja huudahti: "No mitä kummaa? Enkö minä sitä ymmärtäisi! Kuinka sille nauraisin! Mitä ajatteletkaan? Riemuitsen ruhtinaallisesti, kun täällä Ljaano estakaadon [viitoitetun ruoho-aavikon] laidassa saan kohdata kansalaisiani."

Oppaan kasvot kävivät sangen totisiksi. Hän oli pari kertaa hymyillyt, mutta siitä saattoi päättää, ettei hän osannut nauraa. Nyt katseli hän Rankkoa lempein silmin ja kysyi ystävällisesti:

"Ei! Sinä et puhu vieraalla murteella ja olet ihan ameriikkalaisen jankee-sedän näköinen, jonka hänen veljensä pojat ovat ulos akkunasta viskanneet."

"Lampuri! Mitäs sanot? Minä olen sitä kansallisuutta kuin sanoin ja joka sitä ei usko, sen minä lävistän pyssylläni."

"Eikö muka puukko piisaa! Mutta jos niin on, kyllä vanha Helmiaho tulee varsin iloiseksi, sillä hänkin on hyvin ylpeä isänmaastansa ja äidinkielestänsä."

"Sen uskon. Meikäläinen ei milloinkaan unhota näitä kumpaakaan. Nyt iloitsen vielä enemmän käynnistäni Helmiahossa. Oikeastaan olisi minun jo heti pitänyt älytä hänen kansallisuutensa. Sillä Jankee olisi nimittänyt uutisasuntonsa Helmihorhoksi, t.m.s., mutta Helmiaho on semmoinen nimi, joka meidän puolen miesten mielestä sopii paikalle. Oletko sinä hänen naapurinsa?"

"En ole. Minulla ei ole Horhoa eikä Ahoa. Minä olen niinkuin ilman lintu tai metsän eläin."

"Juuri niin! Vanhempani murhattiin perheineen ja väkineen Ljaano estakaadolla; minä yksin jäin henkiin. Minut löydettiin pääkallo puhkaistuna. Olin silloin noin kahdeksan vuotias."

"Herran tähden! Siis sinä olet oikein täyttä totta köyhä poika, niinkuin äsken arvelin. Hyökättiinkö teidän kimppuunne ryöstötuumissa?"

"Eipä niinkään paljon jäänyt. Helmiaho löysi minun makaamassa ohdakepensaissa, nosti minut hevosensa selkään ja vei kotiinsa. Makasin koko kuukauden kuumeessa, ja kun taas tulin tuntoihini, en enää tiennyt mitään. Olinpa unohtanut nimenikin, enkä sitä vielä tänäpäivänäkään muista. Ainoastaan sen hetken, jolloin ryöväys tapahtui, muistan selvästi. Mutta onnellisempi olisin, jos senkin olisin unohtanut, sillä silloin ei palava kostonhimo aina uudelleen pakottaisi minua ulos tuohon kamalaan erämaahan."

"Sentähden että olin ihan verissä ja houraillessani usein mainitsin
Repoa. Siitä päätettiin, että se oli oma nimeni."

"Luultavasti. Kun jälleen tulin tajuuni, en ymmärtänyt englantia enkä saksaakaan. En osannut mitään kieltä. Mutta oppiessani hitaasti englantia, ikäänkuin jotakin ihan uutta kieltä, aloin hyvin nopeasti puhumaan sujuvaa saksaa, niin että varmaan olin ennenkin sitä osannut. Helmiaho oli minulle isänä. Siihen aikaan hän ei vielä asunut nykyisessä uutisasunnossaan. Mutta minä en viihtynyt hänen luonaan. Mieleni paloi erämaahan niinkuin nuoren haukan, jolta korppikotkat ovat vanhemmat repineet ja jonka täytyy leijailla tuon verisen paikan ympärillä, kunnes hänen onnistuu saada murhaajan kiinni: Olkootpa vaikka sata kertaa häntä väkevämmät ja vaikka hän henkensäkin menettäisi: sen hän mielellään uhraa, sillä hänen kuolemansa on samalla heidänkin henkensä meno."

Hän kiristeli hampaitaan ja tempasi niin äkkiä hevostaan suitsista, että tämä nousi takajaloilleen.

"Sain", vastasi hän synkästi. "Mutta älkäämme enää puhuko tästä! Se saattaa mieleni liiaksi kuohuksiin ja silloin saattaa tapahtua, että laukkaan pois teidän luotanne ja saatte yksin ratsastaa Helmiahoon."

"No, puhukaamme sitte sen omistajasta! Mikä mies hän oli tuolla toisella puolella, vanhassa isänmaassaan?"

"Kyllä vaan! Minun virka-urani oli sama. Mutta miksi hän jätti hyvän virkansa?"

"Suuttumuksesta. Luulen, että kysymyksessä olevat metsät olivat yksityisomaisuutta ja hänen isäntänsä oli kopea ja kärttyisä herra. He riitaantuivat, ja Helmiaho sai huonon todistuksen, jotta hän ei enään voinut saada uutta paikkaa. Silloin hän meni niin pitkälle kuin pääsi. Näetkös punaiset ja mustat tammiviidakot tuolla."

"Siellä me taas saavutamme puron, ja metsän takana alkavat Helmiahon maat. Tähän asti olet sinä minua kysellyt; nyt on minun vuoroni kysellä. Eikö tämän reippaan neekerin nimi ole Liukas Veijo?"

Tämän kuultuaan hypähti Veijo satulassaan, ikäänkuin olisi hän aikonut liukua hevoseltaan alas.

"Voi, voi!" huudahti hän. "Miksi Massa Veri-Repo soimaa kilttiä, urhoollista Masser Veijoa?"

"En tahdo sinua soimata, enkä loukata", vastasi nuorukainen. "Luulen olevani ystäväsi!"

"Miksi siis nimittää Masser Veijoa intiaanein hänelle antamalla nimellä, syystä että hän aina liukuu alas hevosen selästä? Mutta nyt Masser Veijo ratsasta heikkarin hyvin!"

Näyttääkseen puhuneensa totta, kannusti hän hevostaan ja laukkasi äskenmainittuun viidakkoon. Rankko oli myös ihmeissään nuorukaisen kysymyksestä.

"Juuri niin. Mutta kuka on sinulle sen sanonut? Enhän minä ole ikimaailmassa ollut näillä seuduin."

"No", hymyili nuorukainen. "Tulee kai tuntea niin kuuluisan lännen miehen kuin sinä olet."

"Eräs aikaisempi tuttu: Paavo Pippuri, joka tavallisesti käy vaan nimellä Paksu Paavo."

"Muutamia päiviä sitten hän kertoi minulle, että olitte sopineet keskenänne tavata toisenne Helmiahossa."

"Tulee. Hän lähti aikaisemmin ja tulee suoraan sinne. Hän on kyllä pian siellä."

"Hän kertoi teidän retkestänne Kellokiven puistoon. Kun äsken mainitsit olleesi metsämies, tiesin heti kuka sinä olit."

"En ainoastaan sitä usko, vaan olet kokonaan hyvä mies", vastasi nuorukainen hymyillen.

"Niin, tiedäppäs, me olemme toisinaan tavattomasti väitelleet asioista, joita koulunkäynti ei saa meitä oikein käsittämään. Mutta onneksi on hän huomannut, että olemme toisiamme etevämmät, eikä koko maailmassa löydy parempia ystäviä kuin me. Mutta tässä on Veijo ja tuossa viidakko. Miten nyt tulee ratsastaa?"

"Puron yli ja puitten lomitse; tuo on ihan oikein. Niin kelpo ratsastaja kuin Veijo on, ei tarvitse raivattua tietä."

"Aivan niin", myönsi neekeri ylpeästi. "Massa Veri-Repo näkemä että Masser Veijo ratsastama niinkuin intiaani. Masser Veijo pääsemä sekä suon että saven läpi."

He ratsastivat yli puron ja läpi viidakon, jossa ei ollut näreikköä heitä estämässä, ja kulkivat sitte maissi- ja kauravainioiden sekä perunamaan halki.

Täällä oli paikoin hedelmällistä, mustaa hietikkoa, josta Teksasin ylänkö on tunnettu. Puron vesi enensi uutisasumuksen arvoa ja juoksi ihan talon asuinrivin ohi, jonka takana talli ja ulkohuoneet olivat.

Talo oli kivestä, pitkä ja leveä, ilman yläkerrosta; päädyissä oli kuitenkin kaksi pientä vinttihuonetta. Oven edessä oli neljä suurta suorarunkoista tammea, joitten haarat levittivät suloista siimestä. Puitten suojassa oli yksinkertaisia pöytiä ja penkkejä. Ensi silmäyksellä näki, että asuinhuone oli sisäänkäytävästä oikealle ja Veri-Revon mainitsema kauppahuone sen vasemmalla puolen.

Erään pöydän ääressä istui vanhanpuoleinen mies, tupakkapiippu suussa ja katseli tutkivasti läheneviä miehiä.

Hän oli pitkä ja lujarakenteinen, kasvonsa olivat ahavoituneet ja täyspartaiset; hän oli oikea lännen mies, jonka käsistä saattoi nähdä, että ne olivat hyvin vähän levänneet, mutta ahkerasti työtä tehneet.

Tämä tieto näkyi vaikuttavan poikaan sähkön tavoin. Hän heittäysi satulasta, astui reippaasti miehen luo ja sanoi:

"Siinä ei ole paljon kerrottavaa ja se on pian sanottu. Mutta ensin täytyy sinun olla kohtelias ja sanoa näille herroille kuka minä olen."

"Sekin on pian sanottu. Sinä olet herra Helmiaho, tämän maatalon omistaja, ja nämät herrat ovat minun hyviä ystäviäni, herrat Rankko ja Veijo, jotka ovat tulleet jotakin sinulta ehkä ostamaan."

"Haluan ensin oppia heitä tuntemaan ennenkuin teen heidän kanssaan kauppaa. En ole heitä vielä koskaan nähnyt."

"Saat ihan levollisesti ottaa heidät vastaan: sanoinhan minä heitä ystävikseni."

"Hevoset ensin, herrani", sanoi Rankko. "Tunnettehan te lännen miehen ensi velvollisuuden."

"Aivan oikein! Huomaan teidät kunnon pojiksi siitä, kun pidätte huolta elukoistanne. Koska taas aiotte lähteä?"

"Meidän täytyy ehkä viipyä täällä pari päivää, sillä odotamme hyviä tovereita."

"Viekää siis hevosenne asuinrakennuksen taakse ja huutakaa Herkulesta, neekeriä. Hän on mielellään teidän käytettävänänne."

Molemmat noudattivat kehotusta. Helmiaho katsoi heidän jälkeensä, pudisti päätään, ja sanoi Veri-Revolle:

"Kummallisia miehiä sinä tuot mukanasi. Ranskalaisen ratsumestarin ja mustaihosen, viidenkymmenen vuotiaan herran, jolla on kameelikurjen sulka hatussa. Se on kummallista täällä lännessäkin."

"Älä anna pettää itseäsi, vanha ystäväni! Tahdon mainita yhden ainoan nimen ja sinä olet heitä uskova. He ovat Vanhan Kovakouran tuttuja ja odottavat häntä täällä."

"Mitä puhutkaan? Onko se totta?" huusi tilanomistaja. "Tuleeko Vanha
Kovakoura tänne Helmiahoon?"

"Oletko hänetkin tavannut? Olemme vaan kerran ennen olleet yhdessä, mutta tahtoisin mielelläni taas nähdä hänet."

"Saat pian nähdä hänen. Hänkin tulee tänne. Hän kuuluu siihen seurueeseen, jota nämät kaksi täällä odottavat."

Helmiaho veti muutaman sauhun puolisammuneesta piipustaan; sitten huudahti hän ilosta säteilevin kasvoin:

"Mikä uutinen! Vanha Kovakoura ja Paksu Paavo! Se on ilo ja kunnia, jolle kyllä ymmärrän arvon antaa. Minun täytyy heti mennä kertomaan vanhalle Eevalleni, että — — —"

"Odotas vähän", sanoi Veri-Repo asettuen hänen tiellensä ja tarttuen häntä käsivarteen, "ensin tahdon kuulla, mitä on tapahtunut tuolla aavikolla!"

"Rikos tietysti", vastasi Helmiaho, kääntyen hänen puoleensa. "Kuinka kauvan olet poissa ollut?"

"Silloin sinä et nähnyt täällä minun luonani niitä neljää perhettä, jotka aikoivat aavikon yli. He lähtivät täältä viikko sitten, mutta eivät ole vielä tulleet perille. Walli, kauppias, on tullut sieltä tännepäin. He olisivat hänet kohdanneet."

"Eivät olleet. Jos hän ei jo kaksikymmentä vuotta niin hyvin olisi tuntenut tuota autiota aavikkoa, olisi hän ollut hukassa."

"Hän on levolla tuolla ylhäällä kamarissa. Hän oli tullessaan ihan näännyksissä; ei kuitenkaan huolinut ruuasta, vaan meni heti maata."

"Minun täytyy, hänen väsymyksestänsä huolimatta, mennä häntä herättämään. Hänen täytyy kertoa minulle."

Nuorukainen kiiruhti, mieli kuohuksissa, tiehensä ja katosi huoneisiin. Isäntä istui polttamaan piippuansa. Hän ravisti päätään ihmetellen nuorukaisen kiirettä, mutta sitten näytti hän sangen tyytyväiseltä. Syy siihen oli helposti huomattavissa sanoista, joita hän itsekseen supatti:

"Paksu Paavo! Hm…! Ja Vanha Kovakoura itse! Hm…! Ja semmoiset miehet tuovat vaan kunnon ihmisiä mukanansa Tännehän tulee kokonainen seurue. Hm… Mutta pitäisihän minun sentään kertoa Eevalleni, että…"

Hän nousi, ilmoittaaksensa vaimolleen iloisen uutisen, mutta pysähtyi samassa, sillä Rankko tuli juuri nurkan takaa hänen luokseen.

"Löysin", vastasi Rankko. "Veijo on hänen luonaan ja heille minä jätin hevoset. Minä kiirehdin heti luoksenne, lausuakseni suuren iloni siitä, että saan tavata virkaveljen."

"Todellako? Saksenissa! Olettehan siis saksalainen? Miksi puhutte englantia? Käyttäkää kaunista äidinkieltänne!"

"Suurimmalla mielihyvällä, herra metsäherra. Kun myötäsyntyinen äidinkieleni on kysymyksessä, en ollenkaan vastaan vänkää, vaan suostun heti. Saatte puhtaista ja selvistä lauseistani kuulla minun oleskelleen siinä osassa syntymämaata, jossa, niinkuin tunnettu, puhutaan sujuvinta ja sointuvinta kieltä, nim. Moritsburgissa, Dresdenin kaupungin lähellä, te tiedätte, jonka linnassa on Aukusti Väkevän valokuva, sekä kuuluisat lammikot. Tervehdin teitä siis jalon metsätieteen nimessä, toivoen teidän heti huomaavan, että olette tekemisissä etevän, ingenium magnum miksture Klementiuksen kanssa."

Kummallista! Kun Rankko puhui englantia, oli hän sangen järkevä ja kuin mies; mutta niin pian kun hän alkoi saksaa puhumaan, heräsivät suuruuden ajatukset hänessä.

Helmiaho ei ensin tiennyt mitä ajatella Hän pusersi ystävällisesti ojennettua kättä, ei antanut suoranaista vastausta, vaan pyysi herran "virkaveljen" istumaan ja koetti voittaa aikaa menemällä asumukseen tuomaan virvokkeita. Takasin tullessaan toi hän pari pulloa olutta ynnä kaksi lasia.

"Helkkarissa, tuopa oli hauskaa!" huudahti Rankko. "Olutta! Se on maistuva hyvältä! Tämän ääressä miehuullisen kaunopuheliaisuuden sulut aukenevat. Valmistetaanko tämmöistä myös täällä Teksasissa?"

"Kyllä, jopa suuretkin määrät. Teidän tulee tietää, että täällä on ehkä enemmän kuin neljäkymmentätuhatta saksalaista, ja johon saksalainen muuttaa, siellä myös varmasti tämmöistä valmistetaan."

"Niin, kauvan eläkööt humalat ja maltaat! Oletteko itse tätä villittyä tehneet?"

"En! Tuotan silloin kun sopii tynnyrillisen Koleman Citystä. Maljanne, herra Rankko."

"Minä pyydän, herra metsäherra, älkää vaivatko itseänne! Olen hyvin vaatimaton ihminen, älkää minua herratelko, vaan sanokaa ihan yksinkertaisesti: herra virkaveli! sillä helpommin pääsemme molemmin. En ole koskaan oikein voinut kärsiä tuota ruhtinaallista, kulkutaudinkaltaista hovisääntöä. Teidän oluenne ei ole huonoa. Miksi siis turmelisimme pitomme yltiöpäisillä ja tehdyillä uudenvuodentoivotuksilla? Eikö niin, teidänkin mielestänne?"

"Tietysti. Sen, jolla on sivistynyt, älykäs järki, täytyy olla vähän alentuvainen ja vapaamielinen. Mitä minuun tulee, ei se ole minun fakkilahjoillani ollut vaikeata. Mutta missä te oikeastaan olette opiskelleet?"

"Sitä minäkin ajattelin, sillä Tarant on kaikkien metsävirkailioiden
Alma Pater."

"En suinkaan. Älkää ryhtykö kritiseeraamaan minun klassillista heprean latinaani. Niin Paksu Paavokin teki, mutta omaksi vahingokseen! Siinä tapauksessa saattaisi helposti sydämmellinen ja hyvä suhteemme kääntyä huonoksi. Mehän olemme tieteen ylimyksiä, emmekä tarvitse sellaista kärsiä. Mutta missä ystäväni Veri-Repo oikeastaan oleskelee?"

"Hän on mennyt erään minun vieraani luo saamaan joitakuita tietoja.
Missä te hänet tapasitte?"

"Ei ollut tarpeellista. Minussa on jotakin niin viehättävää, että minusta hyvin pian tulee koko maailman ystävä. Fysioloogi nimittää tätä maku- ja tuntoaistien vertaussoinnuksi, jota valitettavasti ei ole kaikille annettu. Nuorukainen on jo salassa uskonut minulle koko elämänuransa. Lahjoitan hänelle sydämmeni koko myötätuntoisuuden, joten uusi tuttavuutemme olisi hänelle onnenpotkauksen kalospinterokromatokreenee. Tiedättekö hänestä vielä jotakin tarkempaa?"

"Hm! Hän tuo toisinaan minulle muutamia kultamöhkäleitä. Siitä päätän, että hän jossakin on löytänyt kultaa."

"Sen minä hänelle suon, koska hän näkyy olevan meidän kansaamme. Tuntuu kamalalta kun ihminen ei tiedä, missä päiväntasaajan alla ensimmäinen kehtonsa on ollut. Me molemmat, te ynnä me, emme tunne tätä Hippokrateen tautia. Onneksemme tiedämme että meidän koti-ikävämme on suunnattava Saksanmaahan — — — 'sinne, sinne', niinkuin Galilei Mignonlaulussa niin kauniisti laulaa."

"Enpä vainkaan. Minä osaan hyvin hyvästi erottaa Göthen ja Galilein. Göthe kuuluu kokonaan toiseen, korkeampaan kansakouluun. Häneltä ei herunut noin tunteellista runoa. Mutta Galilei on kaukoputkellaan ja eleegillisine pyrstötähtineen osunut siihen oikeaan tyroolilaiseen koti-ikävään, kun hän kirjoitti: ' Mä tiedän maan ' —" Hän oli noussut seisomaan, lausunut värsyn kaikellaisilla eleillä. Nyt katseli hän maatalon omistajaa kysyväisesti. Tämä saattoi vaivalla pysyä totisena. Kun hän ei lausunut kehuvaa sanaa, kysyi Rankko pahoillaan:

"Näyttää siltä kuin runo ei teihin mitään vaikuttaisi. Onko teillä sitte niin raitis luonnonlaatu?"

"Ei, ei. Minä vaikenin vaan hämmästyksestä, kun niin tarkkaan ja kauvan voitte runoilian sanoja muistaa."

"Se on ylen helppoa. Minkä luen, sen minä tarkkaan. Ja jos se unohtuu, korjaan sen itse. Sillä tavoin en jää kiitosta paitse."

"Silloin kadehdin teitä. Olen kerran kokonaista kaksi päivää vaivannut aivojani tekemällä syntymäpäivärunoa, mutta turhaan. En voinut huudahtaa: heureeka!" (löysin).

"Kuulkaa, älkää käyttäkö sitä sanaa väärin! Se on araapialainen taikasana ja merkitsee: piru on merrassa. Senkaltaisten taikasanojen käyttämisessä tulee olla hyvin varovainen, sillä eipä tiedä, mitä niillä loihtuu esiin. Ajatelkaas kuinka kävi kuuluisalle Tshingiskaanille ja hänen kolmellesadalle sparttalaiselleen!"

"Kuinka hänen kävi?" kysyi tilanomistaja uteliaasti, ihmetellen mitä nyt seuraisi.

"Hän oli heidän kanssaan Gibraltarin salmessa, kun Tsherkessit aikoivat hyökätä linnoitusta vastaan. Kun hänellä oli näin vähän väkeä, kutsui hän Endorin noita-akan avuksensa. Hän istui nyt tämän ynnä väkensä kanssa erään padan ympärille, johon heitettiin kaikellaisia ruohoja ynnä elehvantinjalkoja. Varmaankin tuli heille joku erehdys, sillä äkkiä halkesi pata ja Tshingiskaani kaikkine sparttalaisineen lensi ilmaan. Hän lensi muita korkeammalle ja huomasi silloin, että maa hänen allansa pyöri akselinsa ympäri, jolloin hän hepreaksi huudahti: 'O sancta simplicius!' joka merkitsee: ja sittenkään se ei liikahda."

Silloin ei Helmiaho voinut itseään kauvemmin pidättää. Hän kavahti pystyyn ja puhkesi raikuvaan nauruun. Ontuva Rankko yhä hännystakissaan ja amatsoonihatussaan täytenä totena puheli tämmöistä sekamelskaa — se oli liian hullunkurista.

"Mitä nauratte?", kysyi Rankko loukkaantuneena. "Luuletteko, vaikka olettekin virkaveljeni, voivanne rankaisematta — —"

Onneksi Veri-Repo tuli ulos asunnosta, joten Rankon puhe keskeytyi, muuten hän olisikin pitänyt jyrisevän nuhdesaarnan. Nuorukainen katseli Rankon tulistunutta naamaa ja kysyi:

(Hän puhui saksaa, kun hän kuuli Rankon tätä kieltä käyttävän). Tämä vastasi:

"Mistäkö syystä minä suuttunut olen? Siitä, että virkaveljeni täällä nauraa minua. Ja mistä syystä? Siitä ettei hän ole selvillä maailmanhistoriasta. Minä tässä vaivaan itseäni kertomalla tsherkessiläisten sotahistoriaa. Mutta hänellä ei ole ensinkään taipumusta keskiajan sotatemppuihin ja suunnitelmiin."

"Sodankäynti on sotimiseen samassa suhteessa kuin mittausoppi on laskuoppiin, nim. säde + säde — X = neliö kolmion nelikulmasta, jossa on kaksi kaarta neljännen luokan nurkassa. Ymmärrätkös sitä?"

"Sen juuri uskonkin, sillä semmoisiin älykkäisiin mietelmiin tarvitaan synnynnäistä käsityskykyä ja sitä paitsi sielunvoimien ahkeraa harjoitusta. Se, jolla ei ole näitä kumpaakaan, se ei käsitä semmoisia asioita. Sinä sen ainakin tunnustat. Mutta virkaveljeni tässä ei käsitä sitä, vaan päällepäätteeksi nauraa minulle. Mitä minun tulee hänestä ajatella? Hän ei minua tunne. Minä olen syntynyt, niinkuin kreikkalainen sananlasku sanoo: inter sacrum et saxum stat — Saksenin pyhässä valtiossa — enkä ole tottunut siihen että minulle nauretaan Ajatteles tätä asiaa ja — —"

"Sen tahdon tehdä", keskeytti hänet Veri-Repo, "mutta nyt ei minulla ole aikaa. Nyt minun vaan täytyy ajatella noita ihmisraukkoja, jotka on murhattu Ljaano estakaadolla."

Hän oli luultavasti paksulta Paavolta kuullut tarpeeksi Rankosta, tietääkseen miten kohdella häntä. Sentähden hän ei häntä vastustellut, vaan johti puhetta semmoiselle alalle, jonka hän tiesi herättävän Rankon huomiota ja lopettavan hänen nuhdesaarnansa. Hän saavuttikin tarkoituksensa, sillä Rankko unohti heti suuttumuksensa ja kysyi:

"Sitä ei tiedetä. He lähtivät täältä kahdeksan päivää sitten, eivätkä vielä ole tulleet aavikon poikki. Siitä päättäen ovat he hukassa."

"Ehkeivät sentään ole. He ovat ehkä ratsastaneet toiseen suuntaan kuin sinne, mihin ensiksi aikoivat."

"Sitä juuri pelkään. Tästä pääsee vain yhdelle suunnalle aavikon yli. Se on yhtä vaarallinen kuin esim. Saharan tai Gobin erämaa. Ljaano estakaadolla ei ole ainoatakaan lähdettä, ei kosteikkoa, ei kameeleja, jotka päiväkausia jaksavat janoa kärsiä. Tästä syystä on tämä erämaa niin peljättävä, vaikka se on pienempi kuin tuo suuri Afrikan tai Aasian erämaa. Täällä ei ole mitään raivattua tietä. Siksi on tolpilla viitoitettu se tie, joka on ainoa mahdollinen kulkea ja siitä on erämaa saanut nimensä Ljaano estakaado, viitotettu aavikko. Se joka joutuu viittojen ulkopuolelle, on hukassa, hänen täytyy nääntyä ja kuolla. Kuumuus ja jano turmelevat hänen aivonsa, hän kadottaa ajatuskykynsä ja ratsastaa ympyrässä kunnes hevosensa kaatuu."

"Sentähden hänen ei pidä poiketa viitotetusta tiestä, tarkoitat kai?'' kysyi Helmiaho, joka huomasi Rankon ravistavan päätään.

"Sitä varovaisuutta kukin noudattaa. Hyvin harva tuntee Ljaano estakaadon niin hyvin, että hän osaisi tien viittojen avutta. Mutta ovatko nyt pahat ihmiset näitä muutelleet."

"Niinhän se olisi; mutta kuitenkin semmoista tapahtuu. Löytyy pahantekiöitä, jotka kiskovat viittatolpat maasta ja asettavat ne väärään suuntaan. Joka näitä sitten seuraa, on hukassa. Viitat loppuvat äkkiä, hän on joutunut turmioon, eikä enää löydä tietä."

"Se on myöhäistä, sillä hän on jo niin kaukana aavikolla, ett'ei hän enään pääse ruohikolle, ennenkuin nääntyy. Ryöväreillä ei ole tapana häntä tappaa; he odottavat kunnes hän on lopussa ja silloin he ryöstävät ruumiin. Niin on usein tapahtunut."

Helmiaho oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen huomionsa kääntyi mieheen, joka hitaasti lähestyi talon takaa. Hän oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu ja kantoi kädessään pientä myttyä. Hän oli hoikka ja pitkä, rinta sisäänpainunut, kasvot laihat ja suipot. Alhaalla niskassa istuva korkea hattu sekä lasisilmät ja tumma puku tekivät hänen papin näköiseksi. — Hiipivin askelin tuli hän esille, kajosi hattuunsa ja lausui:

"Hyvää päivää, herrani. Olenko osannut oikein Herra Rauhantuomarin Juho
Helmiahon luokse?"

Helmiaho loi mieheen silmäyksen, josta näkyi, ett'ei tämä häntä suuresti miellyttänyt ja virkkoi:

"Nimeni on Helmiaho, mutta herra nimen saatte tyynesti jättää pois. En ole rauhantuomari enkä muutenkaan pidä arvonimistä. Todellinen kunnon mies ei suvaitse sumua silmiinsä. Koska minun nimeni tiedätte, uskallan ehkä kysyä teidänkin nimeänne?"

"Miksipä ei, herrani! Nimeni on Topias Taivola ja olen lähetyssaarnaajana 'Viimeisten päivien pyhien' luona."

Tämän hän sanoi pöyhkeällä, tekopyhällä äänellä, josta tilanomistaja ei kuitenkaan välittänyt, sillä hän vastasi olkapäitään kohottamalla:

"Te olette siis mormooni. Se ei suinkaan ole teille mikään puoltolause Te nimitätte itseänne 'Viimeisten päivien pyhiksi'. Se on liian vaateliasta ja uhkamielistä, ja koska minä olen hyvin vaatimaton ihmislapsi, johon teidän omavanhurskautenne ei vähintäkään vaikuta, katson parhaaksi, että heti astelette eteenpäin hurskaissa lähetyssaappaissanne. En kärsi mitään uudestaan kääntäjää täällä uutisasutuksessa."

Tämä oli selvää, jopa loukkaavaakin kieltä. Mutta Taivola pysyi nöyränä, koski taas kohteliaasti hattuunsa ja vastasi:

"Te erehdytte, herrani, jos luulette minun aikovani kääntää tämän siunatun maatalon asukkaita. Minä pyydän vaan tässä levähtää sekä sammuttaa nälkääni ja janoani."

"No, jos ette muuta tahdo, niin saatte kyllä mitä tarvitsette, mutta vaan sillä ehdolla, että maksatte. Teillä on arvatakseni rahaa mukananne?"

Hän katseli vierasta terävästi ja tutkivasti ja näytti siltä kuin olisi hän edessään nähnyt kaikkea muuta kuin jotakin mieluista. Mormooni kohotti katsettaan taivasta kohti, rykäsi ja virkkoi:

"Tosin minulla ei ole liiaksi tämän syntisen maailman aarteita, mutta ruuan, juoman ja yösijan voin kuitenkin maksaa. En tosin ollut ottanut lukuun tämmöistä laskua, sillä minulle kerrottiin Juhana Helmiahon olevan erittäin vieraanvaraisen."

"Silloin on puhuttu totta, mutta on unohdettu kertoa, että olen vierasvarainen vaan niille henkilöille, jotka ovat tervetulleita luokseni."

"Mahdollista kyllä. Mutta kun katselen teitä, niin tuntuu siltä, kuin tulisi minulle tapahtumaan jotakin pahaa teidän kauttanne Älkää panko pahaksenne, herrani. Minä olen suorapuheinen mies. Teidän kasvonne — — teidän kasvonne — — niin, oikein kädestä tempaa kun niitä katselee. Tekisi mieli antaa teille korvapuustin."

Ei mormooni nytkään näyttänyt loukkaantuneelta. Hän koski kolmannen kerran hattuunsa ja sanoi lempeällä äänellä:

"Vanhurskaitten osana tässä maailmassa on joutua väärinkäsitetyksi. En voi mitään kasvoilleni. Jos ne eivät teitä miellytä, ei se ole minun syyni, vaan teidän."

"Vai niin. Mutta ette suinkaan suvainne sitä teille sanottavan. Jos joku niin suoraan ilmoittaisi minulle etteivät kasvoni häntä miellytä, saisi hän siinä silmänräpäyksessä maistaa minun kourastani naamaansa. Se on kunniantunnon puute, kun tyyneenä vastaanottaa semmoista. Muuten saan sanoa teille, etteivät kasvonne minulle epämieluiset ole, vaan te pidätte ne niin että se on minulle epämieluista. Ja lisäksi tuntuu kuin nuo eivät olisi todelliset kasvonne. Luulen että niissä on ihan toisellainen ilme, kun olette yksinänne. Lopuksi on teissä jotakin muutakin minulle vastenmielistä."

"Sen teen kysymättännekin. Minulle on hyvin vastenmielistä, että tulette Tailorsvillestä."

"Ei, mutta olen kuullut niin paljon hyvää ja rakastettavaa teistä kerrottavan, että sydämmestäni halusin oppia teitä tuntemaan."

"Älkää halutko sitä, herra Taivola, sillä siitä saattaisi koitua teille pahaa. Oletteko jalkaisin?"

"Älkää yrittäkö petkuttaa minua. Te olette kätkeneet hevosen tänne johonkin ja minä epäilen, että teillä siihen ei ole niin ihan kunnialliset syyt. Näillähän main ratsastaa jokainen mies, jokainen nainen ja lapsi. Täällä ei pääse mihinkään hevosetta. Vieras, joka kätkee hevosensa ja sitten kieltää omistavansa hevosta, hänellä varmaankaan ei ole hyviä aikeita."

Mormooni pani kätensä ristiin ja lausui juhlallisesti: "Herra Helmiaho, minä vannon, ettei minulla ole hevosta. Minä käyn nöyrästi jalan maan läpi, enkä vielä milloinkaan ole istunut satulassa."

Silloin Helmiaho nousi rahilta, meni miehen luokse, laski kätensä raskaasti hänen olalleen ja lausui:

"Mies, noinko te puhutte minulle, joka monet vuodet olen täällä rajalla elänyt? Luuletteko minun olevan sokean? Näenhän minä, että olette ratsastaneet housunne kiiltäviksi sisäpuolelta, ja näen kannusten tekemät reiät saappaissanne, sekä — — —

"Se ei todista mitään, herra! keskeytti hänet mormooni. Olen ostanut saappaat vanhoina ja reiällisinä."

"Silloin olisi pöly ja lika täyttänyt reiät. Tai kaiveletteko huviksenne ne joka päivä auki? Yöllä satoi; niin pitkällä jalkamatkalla olisivat saappaanne käyneet likaisiksi. Kun ne ovat puhtaat, todistaa se vaan että olette ratsastaneet. Sitä paitsi haisette te hevoselta, ja katsokaa tuonne! Kun toisten panette kannukset taskuunne, niin varokaa etteivät ne pistä esille."

"Olisi ollut parempi jättää ne maahan, kun ette niitä tarvitse. Muuten ei se koske minuun, ratsastatteko vai purjehditteko. Minun puolestani saatte vaikka kulkea iuistilla maailman läpi. Maksusta saatte ruokaa ja juomaa, mutta sitte saatte mennä. Yöksi ette saa jäädä meille. Otan vaan semmoisia ihmisiä vastaan, joita en epäile."

Hän meni akkunaan, lausui puoliääneen muutamia sanoja huoneeseen ja palasi sitten paikoilleen, näennäisesti sen enempää vieraasta välittämättä.

Tämä istui pöydän ääreen, laski myttynsä siihen pani kätensä ristiin, ja istui katse maahan luotuna kärsivällisesti odottaen että hänen eteensä asetettaisiin syötävää. Hän näytti vääryyttä kärsineeltä mieheltä.

Ontuva Rankko oli mielenkiinnolla kuunnellut lyhyttä keskustelua, mutta sen loputtua ei hän sen enempää huomiota mormooniin luonut. Toisin oli Veri-Revon laita.

Tämä oli heti kun vieras ilmestyi ollut silmät leveillään, eikä kääntänyt katsettaan hänestä Hän ei ollut istunut, vaan aikonut ratsastaa pois talosta, josta syystä hänen hevosensa oli hänen vieressään. Nyt pani hän kätensä otsalleen ikäänkuin koettaisi hän muistella jotakin. Sitten laski hän kätensä alas ja istui hitaasti isännän vastapäätä, joten hän saattoi pitää mormoonia tarkasti silmällä. Hän koetti olla ihan välinpitämättömän näköinen, mutta tarkka katselia olisi kuitenkin nähnyt, että hänen ajatuksensa työskentelivät ihan erityisellä tavalla.

Silloin astui vanhanpuoleinen, lihavanläntä rouva ulos ovesta. Hän kantoi isoa häränpaistia ja leipää.

"Tämä on vaimoni", sanoi Helmiaho Ontuvalle Rankolle saksaksi — mormoonille oli hän puhunut englantia — "hän ymmärtää saksaa yhtä hyvin kuin minä."

"Sepä ilahuttaa minua suuresti", sanoi Rankko ja ojensi hänelle kätensä. "Siitä on hyvin kauvan kuin kenenkään rouvasihmisen kanssa olen äidinkieltäni puhunut. Olkaa tervehditty ja siunattu, ihastuttava rouva Helmiaho! Onko teidänkin kehtonne keinunut isä Rheinissä tai sisar Elbessä?"

"Ei juuri", vastasi hän hymyillen, "eipä meillä tuolla kotona, vanhassa emämaassa ole tapana asettaa kehtoja veteen. Mutta syntyperäinen saksalainen olen minä kuitenkin."

"No niin, tuo puhe Rheinistä ja Elbestä ei tietysti ole niin puustavillisesti ymmärrettävä. Se on pidettävä runollisena kuvakielenä. Minä olen vetänyt ensimmäiset autuaat henkäykseni lähellä Dresdeniä, eikä ole ihmeteltävää että se kaikkine taideaarteineen on totuttanut minua puhumaan korkeammassa, lyyrillisessä tyylissä. Schiller tarkoittaa eräässä kauniissa runossa etupäässä meitä saksilaisia, sillä runoilian sydän kuului meille, koska hänen rouvansa oli syntynyt Saksenissa. Kuitenkin pidän minä arvossa kaikkia saksalaisia ja pyydän sydämmestäni että levittäisitte vieraanvaraiset siipenne minun ympärilleni. En koskaan, hyvä rouva, unohda olla kiitollinen, se on itsestään selvä minun kaltaiselleni sivistyneelle miehelle."

Hyvä rouva ei todellakaan tiennyt mitä vastata tuolle omituiselle miehelle. Hän katsoi kysyväisesti mieheensä, joka tulikin hänelle avuksi sanoen:

"Tämä herra on arvossa pidetty virkaveli, joka kotimaassaan olisi hyvin edistynyt urallaan; lukenut ja kunnon metsävirkamies."

"Ihan niin", tokasi Rankko, "korkeampi, voimaperäinen metsätiede oli porras, jota myöden minä olisin käsin ja jaloin kivunnut, jollei kohtaloni olisi saanut minusta kiinni ja laahannut minut tänne Ameriikkaan. Onneksi ei minun tarvitse katua, että olen lainannut tarkan korvani kohtalon äänelle. Kun kaikki kaksitoista runotarta ovat minun kohottaneet sivistyksen huipulle, jossa käy kaikelle alhaiselle välinpitämättömäksi, todistan täten, että rouvat ne meille taivaallista nektaria ja amproosiaa tarjoovat, jolla vertauksella minä tietysti tarkoitan teidän oluttanne ja häränpaistianne. Käykäämme siis käsiksi näihin hyväntahtoisuutenne lahjoihin, joista meidän on kiittäminen teidän rakastettavaisuuttanne. Toivon että pian opimme tuntemaan toisemme, hyvä rouva Helmiaho."

"Niin se on luonnollista. Korkeasti sivistyneitä henkilöitä yhdistää heidän syntyperäinen vaistonsa. Mitä on pilvien alapuolella, siitä emme huoli. Mutta nyt on olueni lopussa. Saisinko vielä lasillisen?"

Rouva otti hänen lasinsa tuodakseen hänelle pyytämäänsä olutta. Samalla toi hän mormoonille leipää, juustoa, vettä ja pienen lasillisen väkevää. Tämä tyytyi yksinkertaiseen ateriaansa, valittamatta sitä, ettei ollut saanut lihaa.

"Masser Veijo ollos valmis hevosineen", sanoi hän. "Masser Veijo myös syödä ja juoda!"

Silloin lankesi hänen katseensa "Viimeisten päivien pyhään." Hän tuijotti muutaman silmänräpäyksen mieheen ja huusi sitten:

"Mitä Masser Veijo näke? Kuka täällä istu? Se olla Massa Welho, varas, joka varasti Massa Baumannin monet rahat."

"Mitäs sanot", kysyi Rankko, hypäten pystyyn hänkin. "Olisiko tämä mies tuo Welho?"

"Kyllä se olla hän. Masser Veijo tuntemas hänen hyvin. Masser Veijo häntä katseli silloin hyvin tarkasti."

"Herranen aika! Olisipa se hauska kohtaus. Mitä sanotte itse, master
Topias Taivola?"

Mormooni oli voittanut ensimmäisen säikähdyksensä. Hän teki halveksivan liikkeen kädellään neekerille ja vastasi:

"Tuo musta ei ole kai oikein viisas? Minä en käsitä häntä, enkä tiedä mitä hän tahtoo?"

"Hän puhui kyllä; selvästi. Hän nimitti teitä Welhoksi ja sanoi että olette varastaneet hänen herraltansa, Baumannilta."

"Minun nimeni on ja on aina ollut Taivola. Nikkeri näyttää sekoittavan minua johonkuhun muuhun."

"Mikä Masser Veijo olla? Masser Veijo olla neekeri, eikä mikään kirottu nikkeri. Masser Veijo olemas kunnon musta mies. Jos Massa Welho vielä kerran sano nikkeri, niin Masser Veijo lyödä häntä nyrkillä, niinkuin Massa Vanha Kovakoura opetti."

"Älä rupea käsikähmään. Sinä syytät tätä miestä varkaudesta. Onko sinulla todistuksia?

"Kyllä Veijolla olla todistuksia! Massa Rankkokin tietämäs, että Massa
Baumannilta on varastettu. Hän olla todistaja."

"Seuraavalla tavalla: Toverillani Baumannilla, jota tuttavansa myös lyhyesti nimittävät Karhunampujaksi, oli Platto Riverin lähellä kauppahuone ja minä olin hänen apulaisensa ja osallisena liikkeessä. Alussa oli hyvä liike, kun siellä kävi paljon kullankaivajia, jotka siihen aikaan olivat kokoontuneet Mustienkukkuloitten luo. Ansaitsimme paljon rahaa ja usein oli meillä kätkettynä koko joukon rahaa ja kultamöhkäleitä. Kerran täytyi minun lähteä kiertämään kaivajien luo vaatimaan saataviamme. Kun kolmantena päivänä palasin, sain tietää, että Baumannilta minun poissaollessani oli varastettu. Hän oli ollut kahden Veijon kanssa ja eräänä yönä oli heillä ollut vieras, nimeltä Welho. Seuraavana aamuna oli tämä poissa ja hänen mukanaan kaikki rahat Ei olisi hyödyttänyt ajaa häntä takaa, sillä tämän jälestä puhkesi rajuilma, joka hävitti kaikki jäljet. Emme sittemmin ole voineet keksiä jälkeäkään hänestä, vaikka usein olemme kuulustelleet tuota kunnon Welhoa. Nyt luulee Veijo löytäneensä hänet tässä 'Viimeisten päivien pyhässä', enkä voi otaksua hänen erehtyneen. Veijolla on silmät auki ja hyvin kyllä muisti. Hän vakuutti silloin niin tarkasti miestä katselleensa, että tuntisi hänet, vaikka hän olisi valepuvussakin. Siinä kaikki, mitä minulla on tässä asiassa sanottavaa."

"Silloin ette voi todistaa, että meillä todellakin on varas tässä. Veijokin on sitä väittämässä. Mitä siinä tapauksessa on tehtävä, tiedätte te yhtähyvin kuin minä."

"Masser Veijo hyvin tietäjä, mitä tehdä, huudahti neekeri. Masser Veijo tappaa konnan. Masser Veijo ei erehdy, vaan tuntea tuota hyvin."

Hän yritti tuupata Helmiahon sivulle, päästäksensä mormoonin luokse, mutta tilanomistaja pidätti hänet sanoen:

"No, sitten Masser Veijo odottaa, kunnes konna olla poissa Masser
Helmiahon maalta; mutta sitten hänet hirttämä ensi puuhun. Master
Veijo odottama kunnes varas on lähtenyt, hän ei päästämä häntä pois
silmistään."

Hän asettui istumaan mormoonia vastapäätä. Saattoi nähdä, että hän oli tarkoittanut täyttä totta uhatessaan mormoonia. Taivola katseli pelvolla neekerin jättiläisvartaloa ja kääntyi sitten Helmiahoon:

"Herrani, minä olen todellakin viaton. Tämä musta masteri on täydellisesti erehtynyt ja minä toivon saavani luottaa teidän suojelukseenne."

"Älkää liiaksi minuun luottako", kuului vastaus. "Ei ole tuotu mitään sitovia todistuksia, eikä sitäpaitsi varkaus koske minuun, kun ei minulla ole mitään virallista tehtävää. Saatte siis olla turvallisena niin kauvan kun täällä olette. Mutta olen jo teille sanonut, että teidän on niin pian kuin suinkin täältä lähteminen, ja mitä sitte tapahtuu, on minusta yhdentekevä. En voi kieltää master Veijon oikeutta suorittaa asiansa loppuun kahden kesken. Rauhoittaakseni teitä, vakuutan, etten aio mennä tainnoksiin kauhusta, jos huomenna tapaisin teidät riippumassa jossakin puussa."

Näin oli siis asia hetkeksi ratkaistu. Mormooni asettui taas aterioimaan, mutta hän söi hyvin hitaasti ja piti pitkät väliajat, nauttiakseen mahdollisimman kauvan luvattua turvaa. Veijon mulkoilevat silmät eivät hetkeksikään kääntyneet hänestä ja Veri-Repo, joka oli vaan istunut ja kuunnellut, silmäsi häntä nyt yhtä järkähtämättä kuin ennen. Nuorukaisen huomio lienee aivan erityisesti kiintynyt tuohon muka mormoniin.

TOINEN LUKU.

Nyt oli kukin niin kiintynyt aterioimiseen ja omiin ajatuksiinsa, että sananvaihto aivan taukosi. Ja kun sitten Rankko alkoi jatkaa keskeytettyä puhetta Ljaano estakaadosta, häiriintyi hän taas uuden vieraan tulosta.

"Talossanne näkyy käyvän paljon vieraita, master Helmiaho", sanoi hän.
"Tuolla tulee taas joku tänne ratsastaen."

Isäntä kääntyi katsomaan tulijaa. Hänet tunnettuaan, virkkoi hän eloisasti: "Se on eräs, joka aina on tervetullut, kunnon mies, johon kaikin puolin saa luottaa."

"Niinkö luulette sentähden, että hänellä on niin suuret pussit riippumassa satulan molemmin puolin."

"Silloin erehdytte. Hän ei ole kauppias, vaan parhaita tiedustelijoitamme, johon teidän tulee tutustua."

"En tiedä mikä hänen oikea nimensä on. Häntä sanotaan yleensä Silmänkääntäjä-Reitoksi, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään sitä nimeä vastaan."

"Kun hän osaa satoja mitä hämmästyttävämpiä temppuja. Niihin tarvittavat apuneuvot kuljettaa hän mukanansa pusseissa, joihin huomionne kiintyi."

"Hän on siis kuljeksiva silmänkääntäjä, ja sillä välin toisinaan opas ja jälkien löytäjä."

"Päinvastoin: hän on erinomainen tienlöytäjä, joka tarkoin tuntee jäljet ja huvittaa seuruettaan noitatempuilla. Jos joku tahtoisi häntä näistä palkita, loukkaantuisi hän kovin. Hän näkyy kulkeneen kuuluisain silmänkääntäjien seurassa ja osaa hyvin saksaa. Miksi hän on länteen tullut ja tänne jäänyt, vaikka hän muualla olisi näppäryydellään koonnut suuria rikkauksia, sitä en tiedä eikä se minuun kuulu; siitä vaan olen varma, että hän teitä huvittaa."

"Se henkilö, josta tätä puhuttiin, oli nyt tullut ihan lähelle. Vähän matkan päässä talosta pysähti hän hevosensa ja huusi:

"Halloo, vanha setä, vieläkö sinulla on tilaa köyhälle raukalle, joka ei voi maksaa ravintolalaskuansa?"

"Sinulle on aina tilaa", vastasi Helmiaho. "Tule tännemmäksi ja astu alas pukilta! Ole kuin kotonasi! Tulet hauskaan seuraan."

"Toivon tulevani. Veri-Revon jo tunnen; neekeri ei minua tee levottomaksi; tuo toinen pikku herra hännystakissa ja naisen hatussa ei näytä pahalta mieheltä. Ja tuo kolmas tuossa, joka puree juustoansa niinkuin söisi hän siilin nahkaa, no, häneen kai minä myös tutustun."

Olipa omituista, että tämäkin mies heti näytti epäilevän mormoonia. Hän ratsasti esille ja hyppäsi satulastaan. Sillä aikaa kun hän ikäänkuin vanhalle ystävälle ojensi molemmat kätensä isännälle, saattoi Rankko tarkasti häntä katsella.

Täällä lännessäkin tämän Silmänkääntäjä-Reiton ulkomuoto herätti huomiota. Ensimmäisenä pisti silmiin suuri kyttyrä, joka rumensi hänen muuten kaunista vartaloansa. Hän oli keskikokoinen ja hyvin lujarakenteinen, rinta sisäänpainunut ja käsivarret pitkät, niinkuin kyttyräselkäisillä tavallisesti on. Hänen pyöreät, sileäksi ajellut kasvonsa olivat päivänpolttamat, vasen puoli pahoin runneltu, ikäänkuin siinä olisi ollut kamala, huonosti parantunut haava. Silmänsä olivat omituiset, eriväriset, vasen taivaansininen ja oikea musta.

Hänellä oli korkeat, puhvelinnahkaiset saappaat, joissa oli isot mejikkolaiset kannukset, mustat nahkahousut, samallaiset liivit ja sininen verkapusero. Uumassaan oli hänellä leveä nahkavyö, joka oli muinoisen niinsanotun "rahakissan" näköinen ja sisälsi patruuneja, suuren revolverin sekä kaikellaisia pikkukaluja, joita lännen mies tarvitsee. Syvälle otsaan oli hän painanut jotenkin uuden majavannahkaisen lakin, josta pitkin niskaa riippui samasta eläimestä otettu häntä. Ellei hän olisi ollut kyttyräselkäinen, olisi hän näyttänyt voimakkaalta, jopa kunnioitusta herättävältä henkilöltä.

Helmiaho oli pilalla nimittänyt hänen hevostaan pukiksi, eikä tämä nimitys ollutkaan ihan tuulesta temmattu. Eläin oli erinomaisen korkeajalkainen ja näytti väsyneeltä. Lyhyessä hännäntynkässä oli vaan muutama lyhyt jouhi, joka varmaankin rakkaudesta vanhaan kasvinpaikkaansa oli sinne jäänyt. Mahdotonta oli nyt enään sanoa oliko hevonen ennen ollut musta, vai raudikko, sillä sen ruumis oli monin paikoin ihan paljas ja siinä, missä vielä oli karvoja, olivat nämät epämääräisen harmajan väriset, ikäänkuin olisi joku gepiidi jo kansainvaelluksen aikana tuolla vanhalla oriilla ratsastanut. Suhteettoman iso pää riippui niin syvään alaspäin, että kuono melkein koski maahan ja näytti siltä, kuin jaksaisi se tuskin kannattaa noita pitkiä, paksuja ja kaljuja aasinkorvia, jotka isojen nahkakotelojen tavoin painuivat alaleukaan. Sitäpaitsi seisoi eläin silmät kiinni ja liikkumatonna joten se oli tuhmuuden ja ruumiillisen kykenemättömyyden verraton kuva.

"Kiitos, mutta eilen turmelin vatsani, jotta häränliha on tänään liian raskasta minulle. Kananpojasta enemmän pitäisin. Voitko hankkia minulle semmoisen?"

Hän viittasi kahteen kananpoikais-pesäkuntaan, joka kanan suojelemana piiperteli pöytien ympäri noukkiakseen murusia.

"Mainiota", sanoi Reitto päätään nyökäten, "saanko minä yhden. Vaimosi valmistaa kai sen minulle?"

"Siihen hänellä ei ole aikaa. Tuommoisen kalun kyniminen ei ole hänelle mieluista. Ja palvelustytöt ovat maissivainioilla."

"Ihminen, mitä minusta ajattelet? Tunnetkos minua niin vähän, ett'et luule minun tietävän, miten höyheniä kanasta kynitään. Mutta jollet sitä vielä tietäisi, tahdon näyttää sinulle, kuinka se tapahtuu."

Hän otti kaksipiippuisen pyssynsä satulanastasta, tähtäsi erästä kananpoikaa ja ampui. Paukahtaessa ei hevonen avannut edes toista silmäänsäkään. Se näytti olevan niin kuuro, ettei se näinkään läheltä voinut kuulla laukausta.

Kananpoika oli kuolleena kaatunut. Mies nosti sen maasta ja näytti sitä. Kaikkien kummastukseksi ei siinä ollut ainoatakaan höyhentä ja sitä saattoi heti ruveta valmistamaan.

"Oivasti!" nauroi Helmiaho. "Tällä kertaa sinä minut kuitenkin yllätit. Saattoihan juuri arvata, että sinulla oli jotakin ilveilyä. Mutta miten sinä käyttäydyit?"

"Tietysti. Mutta sitä ennen olin kaukaa tähystellyt putkellani, sekä teitä että kananpoikia. Tietysti minä heti valmistauduin esiintymään tuhattaiturina vieraillesi."

"Miks'ei, onhan se vaan leikkiä. — Pannaan aika panos karkeita raudanlastuja kuulan tahi haulin sijasta ja tähdätään niin, että laukaus sivaltaa siipilintua takapuolelta eteenpäin; tämä ajaa ja käristää kaikki höyhenet pois, jolleivät jo ole liiaksi vahvoja. Näet, ettei tarvitse tutkia noitatemppuja ollaksensa muka noita. Muuten tahdoin vaan esittää itseni näille herroille jonkunlaisella mahtipontisuudella; kananpojasta en välitä. Toivon suvaitsevanne minun istahtaa joukkoonne?"

"Sehän on luonnollista. Nämät molemmat herrat tässä ovat minun ystäväni, kuuluvat Vanhan Kovakouran tuttaviin ja odottavat häntä täällä."

"Vanhaa Kovakouraa?" sanoi Silmänkääntäjä-Reitto, kavahtaen pystyyn.
"Onko se totta?"

"Heleijaa! Sehän on paras uutinen, minkä kuulla voi. Olen kauvan toivonut saavani nähdä Vanhan Kovakouran, vaikka vaan kaukaakin, sillä semmoista miestä kuin häntä, ei voi lähestyä. Että toivoni nyt toteutuu, on minulle rakkaampaa, kuin jos löytäisin kultamaan. Minua suuresti ilahuttaa, että nyt tulin tänne."

"Samoin on sinua ilahuttava kuulla, että tämä herra on saksalainen.
Hänen nimensä on Rankko ja hän on minun — — —"

"Tuhat tulimmaista!" huudahti pikku saksalainen. "Te tunnette nimeni!
Kuinka se on mahdollista?"

Hän oli puhunut saksaa, sentähden Silmänkääntäjä-Reitto myös vastasi samalla kielellä:

"Sitä ei teidän ollenkaan tarvitse ihmetellä. Ennen maailmassa oli toiset ajat; silloin täällä kaukaisessa lännessä tehtiin kauniita ja rumia töitä runsaasti, ja silloisten vaillinaisten kulkuneuvojen vuoksi kulki tieto niistä hyvin hitaasti. Mutta nyt on toista: jos mitä hyvänsä tapahtuu, lentää tieto siitä tuossa tuokiossa. Järviltä Mejikkoon ja Kaliforniasta Newyorkiin. Teidän rohkea retkenne Keltaisenkiven puistoon ja teidän nimenne ovat maineen siivillä lentäneet. Jokaisessa uutisasumuksessa, joka nuotion ääressä, missä vaan kaksi yhteen osui, puhuttiin teidän ratsastuksestanne ja sen retken osanottajista, eikä siis tule ihmetellänne, että minä tunnen nimenne. Pauloillapyytäjä, joka Sopotti-virralla oli puhutellut Mohavia, Tokvitein poikaa, ja nyt tullut etelään Arbuklen varustukseen, on kertonut jutun kaikille, jotka hän on tavannut ja viimeksi minulle, yhtä seikkaperäisesti kuin hän itse on sen kuullut."

"Mutta eipä tiedä, mitä kaikkea tuohon juttuun on lisätty sen kierrellessä Sopotti-virralta Arbuklen varustukseen asti! Rotasta tehdään jääkarhu, kasimadosta jättiläiskäärme, vaatimattomasta majavanpyytäjästä tulee lopuksi lopen kuuluisa Ontuva Rankko. Myönnän mielelläni, että kaiketi on ollut Herkuleita ja Minotauruksia, mutta muuta kuin tosiasioita ei saa minulle jaaritella. Ehjä hyve on sankarin ainoa kaunistus. Sentähden minä mitä ankarimmin torjun kaikki liioittelut ja tyydyn omaan persoonallisen arvon ja etevyyden kruunausvaippaani. Ellen niin tekisi, ei kukaan enään uskaltaisi minua puhutella. Siksi olen päättänyt olla niin alhainen ja kansantajuinen kuin mahdollista ja toivon, että pidätte tämän kaksinkertaisessa arvossa, kun kuulette kerrottavan minun ylistetyistä taidoistani ja kokemuksistani. Enempää en tahdo tässä paikassa ja tällä hetkellä sanoa, sillä jo Tor, joka muinaisten saksalaisten mukaan oli ukkosen Jumala, sanoi; puhuminen on hopeata, mutta vaitioleminen on kultaa!"

Reitto katsoi ällistyneenä Helmiahoon. Tämä kuiskasi hänen korvaansa: "rakastettava omituinen mies", joten silmänkääntäjä sai tietää miten olla kuten eleä. Vilpittömästi ja luontevasti virkkoi hän:

"Teidän puoleltanne ei tarvita selvityksiä. Olen jo äskenmainitulta kertojalta kuullut, että te olette vaatimattomuuden esikuva. Tämä seikka luonnollisesti asettaa etevät ominaisuutenne kolminkertaisesti selvempään valoon ja tunnen kymmenkertaista mielihyvää saadessani tutustua teihin. Toivon koko sydämmestäni päästä teidän ystäväksenne. Minä pyydän, ojentakaa minulle kätenne."

"Ei niin kiirettä, teidän armonne! Mitä ystävyyteen tulee, olen minä siinä asiassa hyvin vakavalla kannalla, sillä siinä suhteessa on minulla surullisia kokemuksia ja aion vastedes tehdä liiton ainoastaan semmoisen sielun kanssa, joka on sulanut yhteen todellisen sivistyksen kanssa. Puolisivistyksestä tulee veri epäpuhtaaksi. Jos minä joskus ostan itselleni huonekaluston, tulee sen olla oikeata pähkinäpuuta. Samoin on asianlaita ystävyydenkin alalla. Ennenkuin me siis nimitämme toisiamme Oresteeksi ja Pyladeeksi, täytyy minun ensin oppia lähemmin teitä tuntemaan."

"Niinkuin tahdotte, master Rankko. Olette kyllä oikeassa, mutta en hetkeäkään epäile, että pian opimme toisiamme sydämmellisesti rakastamaan."

"Sen minäkin luulen, sillä olen herra Helmiaholta kuullut, että olette lavialta matkustanut taiteilija. Huomaan myös, että teillä on luonnonlahjoja, jotka saavuttaisivat kauniimman kehityksensä, jos päättäisitte astua länsigoottilais- bysanttilaista rataa, jota minä niin voittoisasti olen kulkenut. Jos teidän henkinen käsityskykynne ehkä joskus tarttuu kiinni johonkin filosoofiseen asemaan, niin kääntykää vaan minun puoleeni; halulla minä autan teitä pääsemään ilkeästä Filomeelestä irti."

"Satakielen! Oletteko villissä? Mitä tehtävää satakielellä on manalan kanssa? Filomeele on manalan koira, jonka Kerberus puristi kuoliaaksi säärtensä välissä."

"Vai niin", vastasi Reitto, koettaen tukahuttaa nauruansa. "Mikä
Kerberus sitten oli?"

"Ettekö sitäkään tiedä. No sitte teillä on perinpohjainen hyöty minusta. Kerberus oli toinen tähti Kaksoisten tähtisikerössä ja on keksinyt rokotuksen, toinen tähti taas sanoi Alman tappelun jälkeen: 'yksi muna jokaiselle, mutta urhoolliselle Silbermannille kaksi, sillä hän on keksinyt sakkipelon.' Tämmöiset hetket entisestä maailmanhistoriasta — — —"

"Ette suinkaan sakkipeliä tarkoita", keskeytti Reitto. "Silbermann oli urkujenrakentaja, syntynyt Frauensteinissä Saksenissa."

"Aivan oikein! Aivan oikein! Mutta juuri siksi, että hän oli urkujenrakentaja, oli harmonikan keksiminen hänelle helppoa. Ensimmäisen vei hän Napoleonille lahjaksi, mutta tämä ajoi hänet tuhman espanjalaisen tavoin ylpeästi pois. Mutta sitä sai hän katua. Hän otettiin Kanneen tappelun jälestä vangiksi ja englantilaiset veivät hänet Sant-Helenan kalliosaareen. Matkalla sinne sanoi hän vanhalle Derfflingerille, joka yksin oli pysynyt hänelle uskollisena: 'lähettäessäni pois Silbermannin säkkipelinensä Kalkutasta, heitin minä keisarikruununi pois.'"

Nyt ei Reitto voinut kauvemmin pidättää nauruansa. Hän purskahti kaikuvaan nauruun ja siihen yhtyi Helmiaho sydämensä pohjasta.

"Mitä naurettavaa siinä on?" kysyi Rankko, puoleksi ihmeissään, puoleksi vihoissaan.

"Oo, pyydän anteeksi, toimennusneuvos. Mutta semmoinen minä en ole.
Ylipäänsä en koskaan vaadi arvonimiä, jotka eivät minulle kuulu."

"Sitä en tarkoittanutkaan. Tahdoin vaan sanoa, että te sekoitatte eri ajat ja ihmiset maailmanhistoriassa."

"Mitä nyt? Minäkö? Kuinka sanoitte? Sekoitan? Millä tavoin? Tehkää hyvin, todistakaa se!"

"Aivan kernaasti. Fulton, nykyisen höyrylaivaliikkeen luoja, oli tarjonnut keksintönsä Napoleonille, mutta hän ei huolinut siitä. Sentähden sanoi keisari kerran, muistellessansa tätä erehdystään: Käskiessäni Fultonin Tuilerioista pois, heitin minä pois keisarikruuuuni! Mutta Silbermann ei elänyt siihen aikaan."

"Vai niin, niinkö väitätte? Olettepa nyt kauniisti tuosta asiasta selvinneet. Mutta älkää kertoko minulle tuommoista hölynpölyä. Minä osaan maailmanhistoriani. Minun on ihan mahdoton erehtyä. Pitäkää se muistissanne tulevaisuudessa, jos meistä on tuleva ystäviä. Oikaisua en siedä, sillä se käy kunnialleni. Tiedän varsin hyvin, että maailmanhistoria on ihmisyyden korkein tuote ja minä yhdyn vanhaan Sooloniin, joka keksi kladnilaiset sävelet ja kuollessaan huusi: Maailmanhistoria on korkein tuomioistuin, jossa on kolme tuomaria! Sentähden olen rautaisella ahkeruudella tutkinut juuri maailmanhistoriaa. Ole lukenut Robinsonia, Pierer'in konversationisanakirjaa. Kladderadatshia ja Stielerin Kartastoa. Siten olen hitaasti ja järkevästi läpikäynyt maailmanhistorian ja vähitellen hiipinyt sen sisälle, kunnes tulin keskipisteeseen. Mutta te tahdotte käsin ja jaloin yhtaikaa hyökätä siihen ja jäätte sentähden istumaan itse kehään. Maailmanhistoriaa on hyvin varovasti käsiteltävä. Jos se huomaa, että aiotaan siihen ryhtyä, pelästyy se ja kiskaisee irti. Minä olen käsittänyt asiata oikein, sentähden istun kiinni, teidät on se heittänyt pois, ja kuitenkin luulette saavanne aikaan suurtekoja. Ja mitä Silbermanniin tulee, tietänen parhaiten minä, joka olen saksilainen ja hänen maamiehensä miten sakkipelin laita oli. Ja Fultonia ette tarvitse esille vetää! Hänet minä tunnen sekä ulkoa että sisältä. Hän on tehnyt tuon kauniin iltalaulun kultaisesta ilta-auringosta, jonka kotona Saksassa jokainen koululapsi oppii laulamaan. Ja tämän poikkeuksen tehtyäni, olette kai kyllin oikeamielinen myöntääksenne, että olen teidät tieteissä voittanut ja että varsinkin maailmanhistoriassa olen teitä etevämpi. Eikö totta?"

"Kyllä, sen me tunnustamme", sanoi Reitto nauraen. "Olettepa runoudessakin mestarimme. Siinä olette päässeet pitkälle, sen mukaan kuin äsken kuulin."

"Sepä ei olekaan vaikeata. Jambit tulla suhisevat ohitseni. En usko, että taiteessa ja tieteessä olisin kenestäkään takapajulla. Olenpa usein kampaakin soittanut. En kuitenkaan tahdo ylvästellä. Syntyperäisistä taipumuksista ei vaatimaton luonne kerskaile, enkä sentähden pane pahaksi, jos te joskus erehdytte ajattelemaan olevanne minua taitavampi. Annan sen kernaasti anteeksi ja mietin mielessäni: 'Cassatam ventis liceat subducere classem', joka merkitsee: kas saaturin Venttiä: lykkää suolatynnyriä lasin alle… Ja kun minun suolatynnyrini on onnellisesti vedestä vedetty, niin saa sanoa, että minä olen mies, jolla on tallella kädet ja sormet, sääret ja jalat."

"Koska minulla on suuri aatteellinen mielisuosio kaikkia niitä vastaan, jotka ovat lukiolaisia olleet. Sellaiset ihmiset ovat pöyhkeileviä. He eivät luule, että metsämiehestäkin voi tulla tieteen ylimys. Sen olen monet kerrat kokenut. Luonnollisesti on minun aina ollut helppoa saada näitä ihmisiä huomaamaan, että minussa on miestä harppaamaan jättiläisaskelin heidän ohitsensa. Siis olette tekin läpikäynyt vähäisen opintokurssin?"

"Niin olen. Kun päätin lukiossa, antauduin suosijani neuvoista maalailemaan ja kävin akatemiassa. Minulla oli hyvä taipumus sille alalle, mutta minussa ei ollut kestävyyttä. Väsyin ja alennuin todellisesta taiteesta taiteen varjoon — minusta tuli taideratsastaja."

"Niin, niin", nyökkäsi Silmänkääntäjä-Reitto totisena. "Minä olin hilpeä mies, mutta veltto ja tyhjä. Sanalla sanoen: minä olin kevytmielinen. Tuhansia kertoja olen sitä katunut. Mikä mies olisinkaan tänään voinut olla, jos vaan olisin tahtonut!"

"Nytkö? Kun nuoruuden pontevuus on kadonnut? Mutta sitäpaitsi on minulla eräs tehtävä, joka sitoo minut tänne länteen."

"En koskaan puhu siitä, niin paljon voin kumminkin teille sanoa, että koetan löytää erästä henkilöä, jota tähän asti olen turhaan etsinyt."

"Vahinko, suuri vahinko! Näinä päivinä saan kohdata miehiä, jotka tuntevat melkein joka kolkan lännessä. Heiltä saisitte neuvoa ja apua. Tarkoitan tietysti Vanhaa Kovakouraa, paksua Paavoa, pitkää Pekkaa sekä vinnetuuta, joka — — —"

"Oi, se on totta! Hänethän te myös tunnette, koska hän otti osaa tuohon vaaralliseen ratsastukseen! Vai että hänetkin tapaatte?"

"Siitä hän on sopinut vaan Vanhan Kovakouran kanssa. Mutta luultavasti on hän Ljaano estakaadon tuolla puolen."

"Hm! Sitten toivon näkeväni hänet. Minä aion nim. aavikon yli. Minä saatan erään seurueen sen yli ja sitten eteenpäin El-Pasoon. Nämät ovat ameriikkalaisia, jotka aikovat mennä Aritsoonaan tekemään hyviä kauppoja."

"Niin juuri. He näyttävät kuljettavan mukanansa suuria summia, ostaaksensa kivet helpommalla itse paikalla."

Hän oli ihan oikeassa. Tähän aikaan syntyi äkkiä huhuja, että Aritsoonassa olisi löydetty timanttikenttiä. Mainittiin henkilöitä, jotka onnellisten löytöjen kautta olivat muutamissa päivissä tulleet upporikkaiksi. Näytettiin myös todellisia timantteja, osaksi kalliitakin, jotka oli muka sieltä löydetty. Tämä huhu lensi muutamassa viikossa, jopa päivässäkin läpi koko mantereen. Kaivajat Kaliforniassa ja pohjoisissa piireissä jättivät tuottavaiset kullansaantipaikkansa ja riensivät Aritsoonaan. Mutta keinotteliat olivat jo iskeneet kyntensä kenttiin. Suurimmassa kiireessä oli muodostettu yhtiöitä, joilla oli miljooneja käytettävinä. Timanttikentät piti ostettaman, jotta suurissa määrin voitaisiin harjoittaa niitten vaihtokauppaa. Yhtään lohkoa ei jätettäisi. Asiamiehet kulkivat ylt'ympäri timanttinäytteineen, joita vaan sopi noukkia puheenalaisilta kentiltä. He kaikin voimin yllyttelivät timanttikuumetta ja lyhyessä ajassa oli se noussut korkeammalle kuin kultakuume milloinkaan oli ollutkaan. Varovaiset ihmiset kiristivät kukkaroitaan ja heidän ennustamansa keikahdus tapahtuikin pian. Muutamat viekkaat ameriikkalaiset olivat koko keinottelun alkaneet. He olivat ihan tuntemattomina äkkiä ilmoille pujahtaneet ja yhtä tuntemattomina he taas katosivatkin; ja heidän kanssaan katosivat myös miljoonat. Turhaan osakkeiden omistajat sadattelivat. Useimmat kielsivät omistaneensa mitään osakkeita, sillä eivät tahtoneet joutua naurunalaisiksi. Äkkiä kuuluisiksi tulleet timanttikentät, joutuivat taas autioiksi kuin ennenkin, ja petetyt kullankaivajat palasivat taas kultamaihinsa, löytämään muita heitä viisaampia sinne sijoittuneina. Siihen se juttu päättyi, eikä kukaan siitä sen enempää puhunut.

Yllämainitut seikat Helmiahon luona tapahtuivat juuri kun timanttikuume oli alkanut. Hän kuului niihin, jotka eivät uskoneet timanttihuhuja. Silmänkääntäjä-Reitto sitävastoin lausui:

"En minä vielä totuutta epäile. Jos muilla paikoin on timantteja löydetty, miks'ei niitä voisi löytää Aritsoonasta? Minä tietysti en niistä välitä, sillä minulla on muuta tehtävää. Mitä te master Rankko asiasta arvelette? Noin älykkään, kokeneen ja taitavan miehen arvostelu asiasta on meille ratkaisevan tärkeä."

"Iloitsen, että te luottamuksella olette minuun kääntyneet ja oikeaan mieheen olettekin osuneet. Tässä olisi nyt tilaisuus loistaa mineraloogisilla tiedoillani. Voisin kertoa teille, että timantti on ilmaa, liitua, keittosuolaa ja lasia, josta syystä se on läpinäkyvää, mutta minä tiedän, että teillä on liian vähän alkutietoja, voidaksenne seurata minun hienoja, väliaikaisia järjestelmiäni. Voisin myös kertoa, että timantti hiotaan vanhoista tulitikkulaatikoista revityllä santapaperilla, mutta tähänkin vaaditaan virheetöntä ja hyvää käsityskykyä Tahdon siis nyt vaan sanoa, että timantti on sangen kaunis kapine, mutta löytyy muita yhtä kauniita kapineita. Kun olen nälissäni, on savustettu makkara minulle paljon rakkaampi — kuin suurin timantti. Ja janoani en voi sammuttaa hohtokivillä. Ja voiko ihminen muuta kuin syödä ja juoda itsensä kylläiseksi. Minä olen kohtalooni hyvin tyytyväinen, enkä tarvitse jalokiviä. Jos tietäisin, että tuolla Aritseonassa olisi kolmen sentnerin painoinen timantti, menisin ottamaan sen. Vähemmästä en huolisi, vaan halveksisin. Mutta nyt ei tiedetä, löytyykö siellä ensinkään timantteja, ja jos löytyy, niin ehkä ne ovat pienet kuin unikukan siemenet. Ei, kukaan ei saa minua lähtemään timanttikentille. Me olemme saksalaisia, emmekä tarvitse timantteja, sillä jokaisella meistä on jalokivi sydämessään, nim. uskollinen sydän, josta runoilija laulaa:

"Ja kuka teistä uskaltaa minua tässä asiassa vastustaa? en neuvoisi häntä sitä tekemään, sillä silloin hän saisi korjata koipensa."

"Hyvin puhuttu!" sanoi Helmiaho, ojentaen kätensä pikku saksenilaiselle. "On luultavaa, etten minä koskaan tule palajamaan isänmaahani. Minä en koskaan saa sitä nähdä, mutta sydämmeni on aina siellä. Te olette ihan oikeassa mitä jalokiviin tulee, emmekä myös aio piitata Aritsoonassa muka löytyvistä timanteista. Se seurue, jonka sinä, Reitto, sinne aiot viedä, ei taida parhaimpia kauppoja tehdä. Olisi kaikissa tapauksissa ollut parempi, jos he olisivat jääneet runsaine rahoinensa kotiin. He voivat hyvin helposti niistä päästä, saamatta sijaan ainoatakaan timanttia. Viisaita miehiä eivät he muuten näy olevan, koska he ilmaisevat kuljettavansa paljon rahaa mukanaan. Se ei ole koskaankaan varovasti tehty, mutta täällä on se vielä tuhmempaa kuin muualla."

"Huomenna iltapäivällä saapuvat he tänne. Heidän piti ostaa kaksi kuormahevosta lisää, johon toimeen he tarvitsevat ainakin puolen päivää. Sentähden ratsastin tänne edeltäpäin, viettääkseni ajan täällä huomiseen."

"Heitä on kuusi. Muutamat heistä näyttävät sekä ulkomuodoltaan että käytökseltään jotenkin 'keltanokilta', mutta siitä en luonnollisesti välitä. He kuuluvat tulevan New-Orleansista ja luulottelevat palaavansa takaisin miljoonien omistajina. He käyttäytyvät myös vähän ylimielisesti, mutta ei sekään minuun kuulu. He palkkaavat minut, ja muusta en välitä."

"Aivan varmaan, olen niin tarkoin neuvonut heille tien, etteivät voi erehtyä. Mutta mikä nyt on, Veijo?"

Päivä oli jo loppumaisillaan ja hämärä, joka näillä seuduin on niin lyhyt, oli yllättänyt. Oli jo niin pimeä, ettei voinut nähdä kauvaksi eteensä. Veijo ja Veri-Repo olivat vilkkaasta keskustelusta huolimatta koko ajan pitäneet mormoonia silmällä. Tämä oli tekeytynyt aivan väliäpitämättömäksi keskustelusta, ja kun muut kai olivat olleet sitä mieltä, että mormooni, joka näytti ihan ameriikkalaiselta, ei vähääkään ymmärtäisi saksaa, olivat he puhuneet niin kovalla äänellä, että hän saattoi kuulla joka sanan.

Hän ei ollut edes vetänyt suutaan nauruun Ontuvan Rankon lörpötyksille ja siitä vielä enemmän vakaantuivat luulossaan, ettei hän mitään ymmärtänyt. Mutta niin pian kuin puhe kääntyi timanttilöytöihin, oli hän hitaasti ja huomaamatta siirtynyt lähemmäksi penkillä. Ja kun Silmiinkääntäjä-Reitto puhui niistä kuudesta miehestä, jotka hänen tuli viedä Ljaano estakaadon yli, oli hän näyttänyt olevan hyvin jännityksessä. Kun mainittiin, että näillä kuudella luultavasti oli paljon rahaa mukanansa, levisi tyytyväinen hymy hänen ohueille huulilleen, jota kuitenkaan ei hämärässä huomattu. Toisinaan oli hän nostanut päätään ikäänkuin kuunnellakseen ja kärsimättömästi katsonut siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Hän tiesi olevansa melkein vankina, sillä neekeri silmäili häntä taukoamatta. Hän huomasi myös, että Veri-Repo tarkasti piti häntä silmällä. Mielensä kävi yhä kaameammaksi hetki hetkeltä; hän muisti neekerin uhkauksia ja luulikin, että hänessä oli miestä ne täyttämään.

Juuri nyt, kun oli tullut melkein pimeäksi, piti hän mahdollisena äkkiä pötkiä pakoon, sillä myöhemmin kävisi se paljon vaikeammaksi, koska Veijo varmaankin yön pimeydessä ryhtyisi varokeinoihin, jotka estäisivät hänet pakenemasta. Sentähden hän nyt ojentui ottamaan pientä myttyänsä ja veti sen vähitellen luoksensa. Sitten aikoi hän äkkiä nousta ja kiirein askelin poistua nurkan taakse. Kun hän vaan ehtisi tuonne pensaitten taakse, niin ei hänen enää tarvitsisi peljätä takaa-ajajia.

Mutta Veijosta hän oli erehtynyt. Tämä oli muitten neekerien kaltainen siinä, että kun hän kerran jotain päätti tehdä, pani hän myös päätöksensä suurimmalla sitkeydellä toimeen. Neekeri oli kyllä huomannut, että mormooni tavotteli myttyänsä, ja juuri kun tämä oli lähdössä, nousi Veijo niin äkkiä, että oli kaataa Helmiahon, joka siitä johtui tekemään yllämainitun kysymyksen. Veijo vastasi:

"Masser Veijo näkemä, että varas tahto pois. Tavotteli jo myttyänsä.
Tahtoi jo juosta pois. Mutta Masser Veijo tappa hänet tuolla poissa.
Masser Veijo mennä hänen kanssan eikä päästä näkyvistä."

Hän istahti penkin ääri päähän, niin että hän oli ihan likellä mormoonia, vaikka tämä istui toisen pöydän ääressä.

"Anna miehen mieluummin juosta tiehensä", neuvoi isäntä. "Hän luultavasti ei ansaitse, että niin tarkasti häntä vartioinet."

"Masser Helmiaho olla oikeassa, ei hän, vaan rahat, jotka hän varasti, ansaitsevat että Masser Veijo häntä valvo. Hän ei pääsemä täältä, jollei Masser Veijo seurama, se olla varma."

"Mikä tuo mies oikeastaan on?" kysyi silmänkääntäjä. "Hän ei ensi hetkestä minua miellyttänyt. Hän näyttää olevan susi lammasvaatteissa. Kun ensin hänet näin, tuntui siltä, kuin jos jo ennenkin olisin nähnyt tuota terävää suippoa naamaa, ja juuri semmoisissa oloissa, jotka eivät ole olleet hänelle kunniaksi."

Helmiaho selitti hänelle miksi Veijo niin taukoamatta oli häntä katsellut ja lisäsi:

"Veri-Revon huomio näkyy myös olevan häneen kiintynyt enemmän kuin hän tahtoisi näyttää."

"Hyvä", vastasi nuori mies, "tämä 'viimeisten päivien pyhä' on tehnyt minulle jotakin hyvin pahaa."

"Sepä olisi merkillistä. Jos olet siitä varma, että hän on tehnyt sinulle paljon pahaa, täytyy sinun kai tietää, mitä se on ollut."

"Sitäpä en juuri voi sanoakaan. Olen ajatellut aivoni puhki muistaakseni sitä, mutta turhaan. Tuntuu siltä, kuin olisin unissani nähnyt tuon kauhean ja taas unohtanut tuon unen yksityiskohdat. Enkä minä voi tuommoisen epämääräisen, hämäräperäisen aavistuksen johdosta hyökätä miehen kimppuun."

"Tuota minä en ymmärrä. Minkä tiedän, sen tapaan tietää. Hämäräperäisistä aavistuksista en koskaan voi puhua. Mutta nyt on pimeä, emmekö mene huoneeseen?

"Emme mene, sillä talo on tuolle miehelle lukittu, ja minun täytyy jäädä tänne häntä vartioimaan. Siksi jään tänne ulos. Ehkä voin palauttaa muistiini, mitä minulla on tämän miehen kanssa suoritettavaa."

"Siinä tapauksessa tahdon kumminkin hankkia tänne valaistusta, ett'ei hän voi hiipiä tiehensä."

Hän meni sisälle ja palasi heti, tuoden kaksi lamppua. Nämä olivat yksinkertaisia läkkisiä öljysäiliöitä, joissa oli vahva sydän. Lasia ja kupua niissä ei ollut. Kuitenkin niiden loimuavat ja savuavat liekit tarpeeksi valaisivat oven edustaa.

Juuri kun isäntä oli ripustanut lamput kahteen puunoksaan, kuului askeleita maissivainioitten puolelta.

"Kädellä" tarkoittaa ameriikkalainen jokaista miestä tai naista, joka on hänen palveluksessaan. Hän erehtyi. Kun tulia saapui valopiiriin, huomattiin hänen olevan vieras.

Hän oli pitkä, vahva mies, täysiparrakas, mejikkolaiseen tapaan vaatetettuna, vaikk'ei hänellä ollut kannuksia, joka oli silmäänpistävä seikka näillä seuduin. Vyössään näkyi puukon varsi ja kaksi pistoolia ja kädessään oli hänellä raskas, hopearenkailla koristettu pyssy. Kun hän tummilla silmillään terävästi katseli jokaista läsnäoliaa, näytti hän olevan ruumiillisesti vahva, mutta myös raaka henkilö, jolta ei sopinut odottaa mitään lempeämpiä tunteita. — Kun hän huomasi mormoonin, vilkutti hän silmiään omituisella tavalla. Sitä ei huomannut kukaan muu kuin mormooni. Se oli varmaankin joku hänelle aiottu merkki.

"Buenas tardes, sennores!" (hyvää iltaa, herrat) tervehti hän. Täällähän on illanvietto Bengaalin tulien ääressä! Tämän maatalon omistaja näkyy olevan runollinen mies. Sallikaa minun levähtää täällä neljännestunnin ja antakaa minulle suunkasto, jos on saatavissa."

Hän puhui tuota espanialais-englantilaista sekamelskaa, jota täällä
Meksikon rajalla usein käytetään.

"Istukaa, herra!" vastasi Helmiaho samalla murteella. "Mitä haluatte?
Olutta tai ryypynkö?"

"Älkää kiusatko minua oluellanne! Minä en huoli tuosta saksalaisesta nesteestä. Antakaa minulle ryyppy, mutta ei liian pieni, ymmärrättehän!"

Hänen ryhtinsä ja äänensä ilmaisivat hänet mieheksi, jonka kanssa ei ollut leikitteleminen. Hän käyttäytyi ikäänkuin hän olisi käskiänä täällä. Helmiaho nousi tuodakseen pyydettyä ja osoitti penkkiä, johon hän oli tehnyt vieraalle tilaa. Mutta tämä pudisti päätään ja sanoi:

"Kiitos, Herra! Täällä istuu jo neljä. Teen mieluummin seuraa tuolle ritarille, joka istuu tuossa yksinään. Minä olen tottunut laajaan savanniin [ruohoaavikko], enkä pidä tungoksesta."

Hän asetti pyssynsä puuta vasten ja istui mormoonin viereen, tervehtien tätä keveästi leveälieriseen hattuunsa koskettamalla. "Viimeisten päivien pyhä" vastasi tervehdykseen samalla tavalla. Molemmat tekeytyivät ihan vieraiksi toisilleen.

Helmiaho oli mennyt sisälle. Muut eivät luonnollisesta kohteliaisuudesta tahtoneet pitää vierasta erityisesti silmällä. Tästä sai hän mieluisan tilaisuuden kuiskata mormoonille:

"Hän väittää, että minä olen varastanut hänen isäntänsä rahat, ja tahtoo tappaa minut."

"Edellinen väite saattaa olla oikea, mutta jälkimmäisestä saa hän luopua, joll'ei hän tahdo, että piikaamme hänen mustan nahkansa veripunaiseksi. Onko mitään uutta kerrottavaa?"

"Tuhat tulimmaista! He ovat tervetulleita. Me aiomme tutkia heidän taskunsa. Viimeisellä kurjalla seurueella ei ollut mitään. Mutta vaiti! Helmiaho tulee."

Viimemainittu palasi takaisin, olutlasi täynnä väkevää. Sen hän asetti vieraan eteen lausuen:

"Terveydeksenne, herra! Te olette ehkä ratsastanut pitkän taipaleen tänään?"

"Ratsastanut?" vastasi mies, kaataen kurkkuunsa melkein puolen lasia. "Eikö teillä ole silmiä, tai onko teillä niitä liiaksi, kun näette näkemättömiä. Täytyyhän sillä, joka ratsastaa, olla hevonen."

"Olisinko minä jättänyt hevoseni viiden kilom. matkan päähän täältä juodakseni täällä kelvotonta juomaa."

"Olkaa juomatta, jollei maistu! Sitä paitsi en muista puhuneeni viidestä kilometristä. Niinkuin te nyt tässä istutte olette te mies, jolla on hevonen. Missä se on, ei ole minun asiani, vaan omanne."

"Sitä minäkin ajattelen. Ei teidän minuun mitään tule. Oletteko ymmärtäneet?"

"Eikö minun tule mitään siihen, joka tulee tänne minun yksinäiseen talooni; kieltäisittekö minulta sen oikeuden?"

"Hauskaa kuulla, sillä aion juuri pyytää teiltä yösijaa." Tätä sanoessaan loi vieras väijyvän katseen Helmiahoon.

"Mutta enhän minä voi keskellä yötä juosta läheisimpään naapuriinne, jonne vasta huomenna päivällisaikaan pääsisin."

"Maatkaa sitte taivasalla! Ilta on leuto, maa pehmeä ja taivas on paras peitto minkä löytää."

"Ajan, herra. Sen, joka tahtoo olla minun vieraanani, tulee koettaa olla kohteliaampi, kuin minkä te olette olleet."

"Saadakseni nukkua jossakin nurkassa, pitäisi minun ehkä laulaa kitaran tai mandoliinin säestyksellä? Minä en kaipaa vieraanvaraisuuttanne, ja olen aina löytävä paikan, jossa minä, ennen nukkumistani, voin miettiä mitä teille vastaan, jos joskus tapaisin teitä muualla."

"Mutta älkää silloin myös unohtako miettiä, minkä vastauksen minä tuommoisessa tilaisuudessa teille annan!"

Vieras nousi seisaalle, ja ojensi käskevästi korkeata, hartiakasta ruumistaan.

"Ei suinkaan", vastasi Helmiaho hymyillen. "Olen hyvin rauhallinen mies niin kauvan kuin minua ei pakoteta riitaan."

"Siihen minäkin teitä kehotan. Te asutte täällä ihan tämän kuoleman aavikon laidassa. Varovaisuus vaatii, että mahdollisuuden mukaan elätte rauhassa ihmisten kanssa täällä, muuten saattaisi 'Erämaan henki' ihan odottamatta löytää tien tänne."

"En ole vielä häntä nähnyt; mutta onhan tunnettua, että hän mieluummin ilmestyy pöyhkeileville ihmisille, saattaakseen heidät tuolle puolelle."

"En tahdo teitä vastustella. Kenties kaikki ne, jotka on kuolleina löydetty Ljaano estakaadolla ja jotka 'Erämaan henki' on tappanut ampumalla luodin otsaan, kenties ne kaikki ovat olleet pöyhkeileviä lurjuksia. Mutta omituista vaan on, että he kaikki ovat olleet ryöväreitä ja murhamiehiä."

"Melkein. Poikkeuksetta on näillä ihmisillä aina löydetty esineitä, jotka ennen ovat olleet Ljaano estakaadolla murhattujen ja ryöstettyjen henkilöitten omia. Siinä on todistusta kylliksi."

"Jos niin on, niin tahdon ystävällisesti varottaa teitä: Älkää koskaan tappako ketään ihmistä täällä kaukaisella talollanne, muuten saattaisi tapahtua, että teidätkin löydetään reikä otsassa."

"Herra!" sanoi Helmiaho kiivastuen. "Sanokaa vielä semmonen sana, ja minä lyön teidät maahan. Minä en ole mikään murhaaja, vaan kunniallinen mies. Pikemmin voisi epäillä semmoisesta teosta sitä henkilöä, joka kätkee hevosensa, jotta ihmiset luulisivat hänet vaarattomaksi ihmiseksi, eikä suinkaan salamurhaajaksi."

"Jos siitä otatte itseenne, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Te olette jo tänään toinen, joka minulle valehtelee, ett'ei hänellä ole hevosta. Ensimmäinen on tuo 'viimeisten päivien pyhä'. Kenties seisovat hevosenne vieretysten ja ehkä niitten vieressä on vielä muita hevosia ja ratsastajia, jotka odottavat teitä. Sanon teille, että aion tänä yönä vartioida taloani ja huomenna tutkin aamuhämärässä koko lähiseudun. Silloin käy varmaan ilmi, että teillä on ratsut."

Vieras puristi molemmat nyrkkinsä, nosti oikeata lyödäksensä, astui askeleen Helmiahoa kohti ja kirkui:

"Ihminen, väitätkös sinä, että minä olen murhaaja? Sano se suoraan, jos sinulla on rohkeutta! Sitten lyön minä — — —"

Veri-Repo oli vähemmän tarkastanut miestä kuin hänen pyssyänsä. Kun vieras nousi ja seisoi selin päin puuta, läheni hän runkoa katsellakseen tarkasti pyssyä. Hänen tähän asti välinpitämättömät kasvonsa saivat ihan toisen ilmeen. Hänen silmänsä loistivat ja hänen suunsa ympäri ilmestyi kova, säälimätön päättäväisyyden piirre. Hän kääntyi vieraan puoleen ja keskeytti hänet puheessaan laskemalla kätensä hänen olalleen.

"Tahdon Helmiahon puolesta vastata sinulle", vastasi Veri-Repo tyyneesti. "Sinä olet ryöväri ja murhaaja. Varo itsesi 'Erämaan hengeltä', jota me nimitämme 'koston hengeksi', koska hän kostaa jokaisen murhan ajamalla kuulan murhaajan otsan läpi."

Jättiläinen astui muutaman askeleen taaksepäin, mittaili nuorukaista hämmästyneellä ja halveksivalla katseella ja sanoi sitte ivallisesti nauraen:

"Poika nulikka, junkkari, oletkos hullu! Muserran sinut mäsäksi yhdellä ainoalla käteni iskulla."

"Sen saat jättää tekemättä. Veri-Repoa ei niin pian muserreta. Olet luullut saavasi hävyttömästi kohdella miehiä. Nyt tulee poika näyttämään, että sinua pelätään yhtä vähän kuin vainajaa. Pidä itsesi tästä hetkestä alkaen semmoisena. 'Koston henki' rankaisee Ljaanon murhaajia kuolemalla. Sinä olet murhaaja, ja kun henki ei ole täällä läsnä, olen minä hänen sijaisenaan. Rukoile viimeinen Isä meitäsi; sinun täytyy nyt astua iankaikkisen tuomarin eteen."

Nuorukaisen sanat tekivät erinomaisen vaikutuksen läsnäolioihin, sillä olihan hän vielä melkein lapsi. Hän näytti heistä ihan toisellaiselta kuin ennen. Hänen esiintymisensä oli vielä arvokkaampi kuin täysi-ikäisen miehen. Siinä hän seisoi uljaana ja suorana, käsi uhkaavassa asennossa, silmät säkenöivinä, järkähtämätön piirre kasvoissaan — oikeuden sanansaattajana, ansaitun rangaistuksen toimeenpaniana.

Vieras, vaikka olikin päätään pitempi poikaa, oli käynyt kalpeaksi.
Pian hän kuitenkin tointui, purskahti nauruun ja huusi:

"Hän on todellakin hullu! Kirppu tahtoo niellä leijonan. Senkaltaista ei ole milloinkaan kuultu. Todistappas, ihminen, että olen murhaaja!"

"Älä ilku! Mitä sanon, se tapahtuu, siitä saat olla varma. Kenen on tuo pyssy tuolla puun juurella?"

Pojan ryhti teki semmoisen vaikutuksen tuohon vahvaan mieheen, ettei hän tullut kieltäneeksi hänelle vastaamasta, vaikka hän olikin poikaa halveksinut ja nauranut.

"Voin. Tämä pyssy oli sennor Rodriges Pinton, Merison maatilanomistajan oma, tuolta vastapäätä, seetrimetsän läheltä. Kaksi vuotta sitten oli hän vaimoineen, tyttärineen ja kolmen muun henkilön seurassa käynyt Kaddo nimisellä maatilalla. Hän lähti sieltä, mutta kotiin hän ei koskaan tullut. Vähän aikaa tämän jälestä löydettiin nuo kuusi ruumiina. Jäljet Ljaano estakaadolla ja maassa ilmaisivat, että niissä tolpat oli siirretty väärään suuntaan. Tämä pyssy oli hänen. Se oli hänellä silloin muassaan. Jos olisit väittänyt ostaneesi pyssyn tämän ajan jälkeen, olisi asia vaatinut tutkimista. Mutta kun sanot omistaneesi sen jo kaksikymmentä vuotta, niin et ole ostanut sitä syylliseltä, vaan olet itse murhaaja ja Ljaano estakaadon lain alainen."

"Koira!", ulvoi vieras. "Muserranko sinut? Tämä pyssy on minun. Todista sinä, että se on ollut tuon maatilanomistajan omana!"

"Sen teen heti." Hän otti kiväärin ja painoi erästä pientä hopealevyä, joka oli pyssyntukin alapäähän upotettu. Se aukesi ja nyt tuli näkyviin toinen pieni levy, johon oli kirjoitettu koko se nimi, jonka hän äsken oli maininnut.

"Katsokaa tänne", sanoi nuorukainen, näyttäen pyssyä läsnäolioille. "Tässä on kumoamaton todistus siitä, että tämä pyssy oli tuon maatilan omistajan. Se oli minulla muutaman kerran lainassa, siksipä minä sen tunnen. Murhaajalle on sangen vaarallista käyttää ryöstettyä esinettä, jonka omituisuuksia hän ei tunne. En aio kysyä teiltä, pidättekö tätä miestä murhaajana, sillä minun silmissäni hän on murhaaja, eikä muuta tarvita. Hänen hetkensä ovat luetut."

"Niin ovat sinunkin", huusi vieras, hyökkäsi hänen päälleen ja koetti riistää häneltä aseen.

Mutta Veri-Repo astui salaman nopeudella muutaman askeleen taaksepäin, tähtäsi häntä pyssyllä ja käski:

"Pysy alallasi, muuten sattuu kuula sinuun. Tiedän varsin hyvin miten kohdella tuollaista väkeä. Rankko, Reitto, tähdätkää häntä ja jos hän liikahtaa, ampukaa hän heti paikalla!"

Nämät molemmat nostivat aseensa ja tähtäsivät vierasta. He toimivat ljaanolain mukaan, jolla on vaan yksi ainoa, mutta täysin tyydyttävä pykälä; sen edessä ei urhoollinen lännen mies epäröitse.

Vieras huomasi, että tässä oli leikki kaukana. Hänen henkensä oli kysymyksessä ja siksipä seisoi hän liikkumatta.

Veri-Repo laski nyt pyssynsä, koska ne muut kaksi kivääriä piti miestä alallaan.

"Millä oikeudella?", kysyi vieras kiukusta vapisevalla äänellä. "Minä olen viaton. Ja vaikka olisinkin syyllinen, ei minun tarvitse antaa tuommoisten kulkurien ja vielä vähemmin tuommoisen lapsen itseäni tappaa."

"Näytän sinulle, ett'en ole mikään lapsi. En tahdo pyövelin tavoin tappaa sinua, vaan seisoen vastatusten ja molemmilla tulee olla kiväärit. Sinun kuulasi voi sattua minuun, yhtähyvin kuin minun kuulani sinuun. Tämä ei ole murha vaan rehellinen kaksintaistelu. Panemme hengen henkeä vastaan, vaikka voisin ampua sinut heti, koska olet minun vallassani."

Nuorukainen seisoi suorana ja vakaana vieraan edessä. Hänen äänensä oli totinen ja vakava ja hänen puheensa oli niin kiihkotonta kuin olisi tuommoinen taistelu elämästä ja kuolemasta hänelle ihan yksinkertainen ja jokapäiväinen asia. Hän herätti kaikkein muitten läsnäolioitten kunnioituksen, paitsi sen ainoan, jolle hän sanansa lausui. Saattoi myös olla niin, että tämä tekeytyi välinpitämättömäksi. Hän remahti leveään pilkkanauruun ja vastasi:

"Mistä ajasta alkaen ovat keskikasvuiset pojat ruvenneet tuommoista kieltä täällä käyttämään? Älä usko, että minä rohkeutesi ja toimeliaisuutesi tähden olen sinun vallassasi. Jolleivät nuo miehet seisoisi tuolla pyssyt minuun tähdättyinä olisin jo kauvan sitte vääntänyt niskasi nurin. Jos todellakin olet niin hullu, että vertaat itsesi minuun, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta valmistu tänään puhumaan viime sanasi. Minun luotini ei ole vielä koskaan käynyt harhaan. Saat varmasti luottaa siihen, että se lähettää sinutkin helvettiin. Mutta minä pidän sanastasi kiinni. Minä haluan julkista taistelua ja sitten voittajalle oikeuden lähteä pois."

"Oletkos ymmärtänyt minua oikein. Jos sinä kaadut minun luodistani, menen minä mihin tahdon, eikä kenelläkään ole oikeutta minua pidättää."

"No, no!" huudahti Helmiaho. "Emme ole niin suostuneet. Jos sinun luotisi osuisikin, on täällä vielä muutamia muita herroja, jotka haluavat sinua puhutella. Heille sinun tulee asiasta vastata."

"Ei niin", keskeytti Veri-Repo. "Mies kuuluu minulle. Teillä ei ole mitään oikeutta häneen. Minä yksin olen hänen taisteluun vaatinut, ja olen antanut sanani siitä, että se on oleva rehellinen taistelu. Tämän lupauksen teidän täytyy pitää, jos minä kaadun. Minun kuoltuani ei saa sanoa, ett'ei minun lupaustani täytetty."

"Pitää kyllä, jos hän voi, sillä minun tahdostani hän ryhtyi kaksintaisteluun. On kyllä totta, että hän epäilemättä kuuluu noihin Ljaano estakaadon korppikotkiin, joita muitta mutkitta saisi kepillä kuoliaaksi lyödä. Mutta tuommoinen pyövelin virka on minulle vastenmielistä ja jos suon hänelle paremman kuoleman, niin on tuota suosiota osotettava hänelle vielä kuolemani jälkeenkin. Luvatkaa siis käsin ja suin, että hän esteettömästi saa poistua, jos hän minut ampuu!"

"Jos välttämättömästi niin tahdot, täytyy meidän suostua, mutta jätät maailman sillä tiedolla, että olet epäoikeutetulla lempeydellä saanut aikaan sen, että tuo konna vielä edespäinkin voi ammattiansa harjottaa."

"Siinä suhteessa olen hyvin levollinen. Hän on väittänyt, ett'ei hän koskaan ammu harhaan. On vielä näkemättä, onko minulla luoti pyssyssäni vaan siksi, että ampuisin reikiä ilmaan. Sano siis mies, kuinka kaukana toisistamme tulee meidän ampua?"

"Viisikymmentä!", nauroi Veri-Repo. "Se ei ole liiaksi lähellä. Näyt pitävän nahkasi suuressa arvossa. Mutta se ei sinua hyödytä. Tiedätkös mitä? Ilmoitan sinulle nyt ystävällisesti, että minulla on tapan tähdätä ihan samaan kohtaan, kuin "koston henki" nim. keskelle otsaa. Varo siis otsaasi. Pelkään että sinä tänä siunattuna päivänä saat muutaman luodin lyijyä aivojesi läpi. Jos sen voit kestää, ei ole minun asiani vaan sinun."

"Lörpötyksiä, poika!" huusi vastustaja hampaitaan kiristäen. "Olen saanut, minkä olen pyytänyt luvan poistua esteettömästi. Pian toimeen! Anna minulle aseeni!" —

"Kun ollaan valmiit, olet sen saapa, mutta et ennen, sillä ei sinuun ole luottamista. Isännän tulee mitata välimatka, viisikymmentä askelta. Kun olemme paikoillemme asettuneet, tulee Veijon asettua sinun lähellesi ja Ontuvan Rankon minun luokseni, molemmat lamppu kädessä, jotta voimme toisemme selvästi erottaa ja varmasti tähdätä. Sitten antaa Silmänkääntäjä-Reitto sinulle pyssysi ja Helmiaho antaa minulle minun pyssyni. Helmiaho käskee ampua ja sitten saamme ampua mielemme mukaan, kaksi luotia kumpikin koska pyssymme ovat kaksipiippuiset."

"Ei tule, sinä olet itse määrännyt välimatkan ja siinä on pysyttävä. Joka jättää paikkansa ennenkuin luodit on ammuttu, sitä saa ampua se, joka pitää hänelle kynttilää. Veijon ja Rankon tulee sentähden pitää pistoolinsa tahi revolverinsa vireessä. Samoin saa ampua sitä, joka aikoo poistua, ennenkuin vastustajansa on ampunut molemmat laukauksensa.

"Mainiota, oikein mainiota!" huusi Veijo. "Masser Veijo heti ampuma, kun konna tahto juosta."

Hän veti kiväärinsä vyöstään ja näytti sitä uhkaavasti irvistellen vieraalle.

Muut suostuivat Veri-Revon ehtoihin ja valmistuksiin ryhdyttiin heti. He olivat niin touhussaan, ett'ei kukaan muistanut pitää hurskasta Topias Taivolaa erityisemmin silmällä. Tämän mielestä oli otollinen hetki nyt käsissä. Hän siirtyi nyt hitaasti penkin päähän, siirsi jalkansa, jotka hän oli pöydän alle ojentanut, ja oli näin valmis oikealla hetkellä pakenemaan.

Nyt olivat molemmat vastustajat asettuneet paikoilleen, 50 askelta toisistaan. Muukalaisen vieressä seisoi neekeri, lamppu vasemmassa kädessä ja ratsupistooli oikeassa kädessä vireessä. Veri-Revon luona seisoi Ontuva Rankko lamppu toisessa kädessä ja revolveri toisessa, muodon vuoksi vaan, koska arvattavaa oli, ett'ei hän saisi syytä sitä käyttää rehellistä nuorta miestä vastaan.

Helmiaho ja Silmänkääntäjä-Reitto pitivät molemmat ladatut kiväärit valmiina. Tämä oli erinomaisen jännittävä hetki näillekin taisteluihin tottuneille miehille. Ilmanvedossa loimuavat liekit valaisivat punertavalla valollaan kumpaakin ryhmää. Miehet seisoivat liikkumatonna, mutta läpyttävässä valossa näytti siltä kuin olisivat he olleet alinomaisessa liikkeessä. Näin ollen oli sangen vaikeata tähdätä oikein, varsinkaan kun ei valoakaan ollut tarpeeksi.

Veri-Repo seisoi tuossa niin vapaana ja huolettomana ikäänkuin ei olisi kysymyksessä muu, kuin krokettipeli. Hänen vastustajansa oli sitävastoin ihan toisessa mielentilassa. Silmänkääntäjä-Reitto, jonka tuli antaa hänelle pyssy ja joka siis seisoi ihan lähellä häntä, näki hänen silmänsä kiukusta säkenöivän ja kätensä kärsimättömyydestä vapisevan.

"Olemme", vastasivat molemmat, jolloin vieras mies ojensi kätensä pyssyä kohti.

"Onko jommallakummalla teistä, siinä tapauksessa, että hän kuolisi, jotain määräyksiä annettavana? kysyi Helmiaho edelleen.

"Ei ole", vastasi nuorukainen yhä levollisempana. "Näen että tuo mies vaan sattumalta minuun osaisi, sillä hän vapisee. Jos minä kaatuisin, löydät satulalaukustani, mitä tietää tarvitset. Ja tehkäämme nyt tästä loppu!"

Helmiaho ojensi pyssyn Veri-Revolle. Nuorukainen tarttui siihen ihan levollisesti, punnitsi sitä kädessään ikäänkuin tahtoisi hän tietää sen painon. Hän ei näyttänyt ensinkään siltä kuin riippuisi hänen henkensä lyhyestä silmänräpäyksestä.

Toinen oli melkein kiskonut pyssyn Silmänkääntäjä-Reiton käsistä. Hän käänsi vasemman sivunsa, tarjotakseen niin kapean ampuma-alan kuin suinkin, ja tähtäsi. Pyssy laukesi.

"Halloo! Läiskis!", ulvoi neekeri. "Massa Veri-Repoa ei ole sattunut.
Mikä onni! Mikä ilo!"

"Pysytkös alallasi mies!", jyrisi Helmiaho hänelle. "Mitenkä voi tähdätä, kun sinä noin lamppua heilutat?"

Veijo älysi heti, että hän käytöksellään juuri vahingoitti sitä, jonka hän toivoi voittavan.

"Masser Veijo seisoma liikkumatta nyt. Masser Veijo ei säpsähdä! Massa
Veri-Repo ampuma pian!"

Mutta muukalainen ei laskenut pyssyä poskeltaan. Hän laukaisi — ei tämäkään luoti osunut, vaikka Veri-Repo seisoi samalla tavalla kuin ennen, ruumiin koko leveä puoli häneen kääntyneenä sekä punniten pyssyään kädessä.

"Saakeli olkoon!", kirosi vieras. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen kauhusta liikkumatonna. Sitten päästi hän mahtisanan, jota ei voi kertoa, ja hyppäsi sivulle, paetaksensa.

Se lyhyt hetki, jolloin hänen vastustajansa oli seisonut liikkumatonna, oli ollut tarpeeksi Veri-Revolle ehtiäkseen nostaa aseensa. Hän laukasi niin pian, kuin jos hänen ei tarvitsisi ensinkään tähdätä, kääntyi sitten ympäri, tarttui kukkaroon, jossa ampumavarat olivat, ladatakseen uudestaan, niinkuin näillä seuduin oli tapana ja sanoi:

"Hän on osansa saanut. Mene sinne, Rankko, saat nähdä reiän keskellä otsaa!"

Hän kääntyi selin sinnepäin, missä vastustajansa oli seisonut ja hänen äänensä oli niin levollinen kuin olisi hän ollut ihan jokapäiväisissä toimissaan.

Rankko ja Helmiaho kiirehtivät sinne, mihin vieras oli kaatunut. Veri-
Repo seurasi heitä hitaasti, sittenkun hän oli ladannut.

"Mikä rohkeus! Mikä urhoollisuus! Masser Veijo ampuma kuoliaaksi koko iso konna. Tässä mies maka, eikä liikkuma paikaltaan. Katso, Massa Helmiaho ja Massa Rankko, Masser Veijon luoti osu keskelle otsaa. Siinä olla reikä koko pään läpi. Masser Veijo olla urhoollinen lännen mies. Hän hyvin helposti voittama tuhannen vihollista."

"Niin sinä olet erinomainen ampuja!", lausui Helmiaho nyökäten, langettuaan polvilleen vainajan viereen ja häntä tarkastettuaan. "Mihin sinä oikeastaan tähtäsit?"

"Masser Veijo tähtämä suoraan otsaan ja myös sinne osunut. Oi. Masser
Veijo olla jättiläinen, olla sankari. Masser Veijo olla voittamaton!"

"Vaiti neekeri! Sinä et ole sankari, et jättiläinen, etkä voittamaton. Sinä et ole tehnyt mitään rohkeutta osoittavaa tekoa. Sinä olet ampunut pakenevaa eikä se merkitse mitään. Sitäpaitsi ei mieleesi johtunutkaan tähdätä miehen otsaan. Silmäile hänen housujaan. Mitä tuo on?"

"Niin, sinun luotisi tekemä reikä. Olet ampunut housunlahkeen läpi ja väität tähdänneesi otsaan, tuskin kuuden askeleen päässä. Sinun pitäisi hävetä!"

"Ei vainenkaan. Masser Veijon ei tarvitse hävetä. Masser Veijo osunut otsaan. Mutta Massa Veri-Repo myös ampua, mutta vaan housuun. Veijo ampu erinomasesti, paljon paremmin kuin Massa Veri-Repo."

"Niin, tuon me tiedämme! Mutta tuommoinen laukaus, Veri-Repo! Niin ei ammu kukaan muu. Minä en nähnyt sinun tähtäävän."

"Minä tunnen pyssyni", vastasi nuorukainen vaatimattomasti, "ja tiesin että kävi niinkuin kävi, sillä mies oli liian kiihtynyt. Hän vapisi. Se on todellakin tyhmästi, kun henki riippuu vaan kahdesta laukauksesta."

Mies oli kuollut. Keskellä otsaa oli pyöreä, teräväreunainen reikä.
Kuula oli mennyt takaraivosta ulos.

"Ihan niinkuin Erämaan henki kuuluu ampuvan", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto ihaillen. "Se oli todellakin mestarilaukaus. Mies on saanut palkkansa. Mitä on ruumiille tehtävä?"

"Minun väkeni saa kaivaa sen maahan. Ruumis ei ole hauska katseltava, ja pahinkin konna on kuitenkin ihminen. Mutta oikeutta täytyy noudattaa, ja siinä, missä lailla ei ole voimaa, täytyy itse käydä asiaan käsiksi. Ja tämä ei ollut edes nyrkkioikeutta, sillä Veri-Repo antoi hänelle samat edut. Todistettu on, että hän oli murhaaja. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! Ja nyt tulee meidän — — mutta mikä nyt on? Mikä on hätänä?"

Hän viittasi sinne, missä pöydät ja penkit olivat. Siellä oli pimeä, koska molemmat lampunpitäjät seisoivat muitten kanssa ryhmässä.

"Siellä ei olla mitään. Jos Massa Helmiaho ja ne muut Massat katsovat sinne, ne ei näkemä mitään, sillä hän olla poissa."

"Aa, totta vieköön! Mormooni on poissa", vastasi Helmiaho, hyökäten ylös. "Pian ajamaan häntä takaa. Saa nähdä, onnistuuko meidän saada hänet kiinni!"

Ryhmä hajaantui silmänräpäyksessä. Jokainen juoksi mihin sattui, tahi mihin juuri sinä hetkenä mieleen johtui. Ainoastaan yksi jäi paikoillaan — ja tämä oli Veri-Repo. Hän seisoi liikkumatta kuunnellen yön pimeydessä, kunnes muut palasivat takasin, kertomaan, minkä jo edeltäpäin saattoi aavistaa: etteivät olleet nähneet eivätkä löytäneet mitään jälkiä mormoonista.

"Sen juuri uskoinkin", sanoi hän. "Olemme tehneet tyhmästi. Ehkä tuo hurskas mormooni on paljon vaarallisempi ihminen kuin tuo vainaja koskaan olikaan. Olen hänen nähnyt, mutta en tiedä missä; olen kuitenkin pitävä siitä huolta, että saan hänet nähdä, mitä pikemmin sen paremmin. Hyvästi, herrat!"

"Aion. Olen jo kauvan aikonut ja nyt olen kallista aikaa kuluttanut tähän muukalaiseen mieheen. Pyssyn otan mukaani, viedäkseni sen omistajan laillisille perillisille."

Hän nousi hevosensa selkään ja, ojentamatta kenellekään kättä, ajoi hän pois.

"Omituinen nuorukainen", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto päätään pudistaen.

"Jättäkäämme hänet rauhaan!", vastasi Helmiaho. "Hän tietää aina mitä tekee. Hän on nuori, mutta voi vetää vertoja monelle vanhemmalle, ja olen varma siitä, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuu saada kiinni tuo Topias Taivola ja vielä moni muukin."

KOLMAS LUKU.

Noin kaksi tuntia ennenkuin Ontuva Rankko ja Veijo tapasivat
Veri-Revon, tuli kaksi muuta miestä ratsastaen Koleman Sitystä päin.
Sieltä eivät he kuitenkaan liene tulleet, sillä he näyttivät siltä kuin
olisivat he kauvan olleet asutuilta seuduilta poissa.

Muulit, joilla nämät miehet ratsastivat, olivat kyllä väsyneen näköiset, mutta muuten ne näyttivät jotenkin hyvinhoidetuilta. Toisin oli ratsastajien laita: he olivat pitkät ja niin erinomaisen laihat, että olisi luullut heidän monta viikkoa nälkää nähneensä. Ett'ei niin kumminkaan ollut, sitä todisti heidän terve hipiänsä ja voimallinen ryhtinsä. Lännen ilmasto on kuivaa, eikä salli mitään liikaa lihaa luissa, mutta sensijaan terästää se jäntereitä ja suo jäsenille tuota kestävyyttä ja joustavuutta, jota paitsi ihmiset siellä pian menehtyisivät.

Nämät miehet olivat erinomaisesti toinen toisensa näköisiä. Ken heidät näki, täytyi ehdottomasti huomata he veljeksiksi, jopa kaksoisiksi. Ainoa eroavaisuus oli arpi, joka toisella miehellä oli vasemmassa poskessa. Muuten oli heillä samallaiset vaatteet ja aseet.

Heillä oli yllään väljät, tummanharmaat villaiset päällysnutut ja samallaiset housut, vahvat paulakengät, leveälieriset majavanhatut ja hartioilta riippui heidän suuret, paksut telttapeitteensä. Heidän nahkavöitään verhosi kalkkarokäärmeennahka ja niissä oli aseita ja muita tamineita, joita aavikonmies tavallisesti tarvitsee. Pyssyjä heillä myös oli, mutia ne eivät tulleet juuri suoraan asekaupasta, vaan näyttivät pikemmin vastaavan väkipyssyn nimeä. Mutta joka tietää, mitä kunnon lännen mies saa tämmöisellä vanhalla aseella aikaan, sille ei suinkaan johdu mieleenkään nyrpistää nenäänsä tuommoiselle aseelle. Lännen mies rakastaa pyssyänsä, mutta hän ei keikaile sillä. Mitä vanhemmaksi se on pitkällisestä käyttämisestä käynyt, sitä enemmän hän sitä kunnioittaa.

Valitettavasti ei näitä molempia ratsastajia saattanut kauniiksi kehua, syystä että heidän kasvojensa enin esille pistävä osa oli tavattomasti kehittynyt. Hyvänen aika noita neniä. Olisi levollisesti saanut vannoa, ett'ei koko maassa löytyisi kahta semmoista hajukonetta näiden lisäksi.

Ne olivat tavattomat ei ainoastaan suuruudelleen, vaan myös muotonsa ja värinsä puolesta. Saadakseen niistä käsityksen, täytyisi saada ne nähdä. Jos ajattelee koivunmahlajaa kuivuneena rypäleen muotoiseksi ja mahdollisimman monivärisen loistavana, saattaa saada jonkunmoisen kuvan näistä nenistä. Ja siihen lisäksi olivat ne hämmästyttävästi toisensa näköiset Veljekset eivät saata olla enemmän toistensa näköiset kuin nämät miehet, jotka jo lienevät monessa myrskyssä olleet, koska he olivat vähintään viidennellä kymmenellä.

Nyt ei kuitenkaan pidä ajatella, että heidän kasvojensa ilme oli vastenmielinen. Ei suinkaan. Kasvot olivat sileäksi ajellut, niin ettei mikään parta peittänyt niitten hyväntahtoista ilmettä. Suupielissä asusti iloisuus ja huolettomuus ja kirkkaissa, terävissä silmissä oli niin ystävällinen ja hyvä katse, että ainoastaan huono ihmistuntia saattoi olettaa niissä olevan jotakin peljättävää.

Seutua, jossa he nyt kulkivat, saattoi sanoa karuksi. Se kasvatti ainoastaan nysäisiä vaivaispensaita.

Siellä täällä näkyi aloe- ja kaktuskasveja. Vettä ei lähiseuduilla löytynyt. Ratsastajien etsivistä katseista päättäen, olivat he ihan oudot näillä paikoin. Toisinaan nousi toinen heistä pystyyn jalustimissa, luodakseen laajemman näköalan, mutta laskeusi taas satulaan, kasvoissaan ilme, josta huomasi ett'ei hän ollut mitään nähnyt.

"Heikkarin huonoa seutua tämä", sanoi arpiposki-ratsastaja. "Kuka tietää, onnistuuko meidän tänään saada raitista juomavettäkään? Mitäs sanot sinä, Timi?"

"Hm!" murisi toinen. "Me lähenemme Ljaano estakaadoa, siellä ei ole muuta odotettavissa. Taikka luuletko sinä, Jimi, että näillä autioilla aavikoilla löytyy viini- tai kirnupiimälähteitä?"

"Vaiti, veikkoseni, muuten tulee minulle vesi suuhun. Mistä täällä edes kirnupiimään pääsisi? ja minä pelkään, että lopuksi saamme tyytyä kaktus-nesteeseen!"

"Emme suinkaan sentään. Vielä emme ole aavikolla. Helmiahon maatila, jonne huomenna pääsemme, kuuluu olevan jonkun veden varrella. Siis ei meidän takanamme vielä ole tuo hedelmällinen maakaistale. Minä toivon, että tuo vanha hopeakaivo, johon tänään pyrimme, on jonkun semmoisen puu- tahi pensassaaren keskellä, joita näinkin autioilla seuduilla sentään löytyy. Ja sinä tiedät, että toivoni harvoin pettää, sillä se liikkuu tavallisesti todellisuuden piirissä!

"On parempi olla siitä puhumatta. Toivomme ei ole tähän asti ollut miksikään hyödyksi."

"Älä sano niin, Jimi. Totta on, ett'emme ole tähän asti voineet viettää tyhjäntoimittajan elämää, mutta meillä on sievä summa taskussamme ja jos onni meitä potkasee tuolla puolen Ljaanoa ja Kuadeluppea, olemme rikkaat miehet."

"Niin, jos! Miljoonan omistajana oleminen on makeinta mielelle. Mutta tällä hetkellä ei meillä ole mitään syötävääkään. Mehän koetimme vaan päästä pikaisesti eteenpäin, emmekä pysähtyneet edes paistia hankkimaan. En pyydä kalkkunaa, mutta tahtoisin hyvin kernaasti kohdata aavikkokanan, joka ei olisi aivan vanha. Ehkä se suvaitsisi pyssyni tervehdyksen."

"Sinulla on liian herkulliset tuumat. Minä olisin täysin tyytyväinen, jos jonkun ystävällisen jäniksen mieleen johtuisi hiipiä vastaamme. Silloin me — — ole vaiti! Tuolla on yksi. Polle, seiso nyt tämän ainoan kerran paikallasi."

Tämä kehotus, jota seurasi tempaus ohjaksista, oli lausuttu muulille. Se seisoi liikkumatta, ikäänkuin olisi se tarkoin käsittänyt kehotuksen. Juuri heidän edessänsä oli eräs muulijänes juossut ruohoturpeitten välistä esille. Timi laukasi heti pyssynsä. Jänis teki kuperkeikan ja jäi makaamaan. Kuula oli osunut päähän — se oli mestarilaukaus semmoisesta pyssystä.

Jänis Teksaassa on yhtä suuri kuin sen sukulainen vanhassa maailmassa; niitä löytyy täällä runsaasti ja niitten liha on maukasta. Sillä on sangen pitkät korvat, samallaiset kuin muulilla, josta se on saanutkin nimensä.

"Nyt on meillä paisti, ja ajattelen että löydämme vähän vettäkin. Näet, että aavistukseni käyvät toteen. Kaksi tämmöistä miestä löytää aina mitä tarvitsevat."

"Timantteja löydämme myös, sen sanon sinulle", vastasi Timi päättävästi. "Tietysti edellytän, että semmoisia todellakin löytyy tuolla kaukana. Jos koko juttu on keinottelua, käy meille samoinkuin niille, jotka eivät ole mitään löytäneet. En minä ainakaan aio tappaa itseäni, jos saan kuulla että turhaan olemme olleet onnen etsinnässä. Vaiti! Etkö kuullut laukausta?"

Polle oli hänen muulinsa, joka nyt veti ilmaa sieramiinsa ja ahkeraan löyhytteli suuria korviansa. On sangen tavallista että aavikkomiehet antavat eläimelleen nimen. Näitten muulien nimet, Pulle ja Polle, kuuluivat yhtäläiseltä samoin kuin heidän isäntiensä nimet, Jimi ja Timi.

Veljekset oikaisivat itsensä ja katselivat siihen suuntaan, mistä laukaus oli kuulunut. Se kuului kauvempaa kuin he saattoivat nähdä, sillä he olivat nyt kaukalonmuotoisessa notkelmassa. Mutta Timi osotti ilmaan, jossa suuri petolintu raskaasti kaarteli. "Kanakotkako tuo on, vai kuinka, Jimi?"

"Ei. Se on korppikotka, sen näkee kirjavista höyhenistä. Sillä on harmaankellertävät höyhenet ja se on istunut raadolla, ja on syönyt itsensä niin kylläiseksi, että se tuskin jaksaa lentää. Laukauksesta peljästyneenä on hän keskeyttänyt kekkerinsä ja meidän täytyy katsoa, mitkä ihmislapset ovat siihen syynä. On täysi syy ottaa selkoa siitä, mitä ihmisiä tuolla edellämme on. Ljaano estakaadon lähettyvillä ei kuulu olevan aivan turvallista. Voipi helposti joutua korppikotkan saaliiksi, eikä tuo juuri olisi makeinta mielelle. Siis, eteenpäin, Timi."

He kannustivat ratsujansa. Mutta muulit ovat, niinkuin tunnettu, sangen itsepäiset. Tätä elukkaa ei tavallisesti saada paikoiltaan liikkumaan juuri silloin, kun on kovin kiire käsissä, ja korvataksensa tuota seikkaa, alkaa se tavallisesti hurjasti laukkaamaan juuri sinä hetkenä, kun ratsastajan olisi pakko olla yhdessä kohdin. Tästä säännöstä ei valitettavasti Pullekaan ollut mikään loistava poikkeus. Tuskin oli se kannuksia tuntenut, kun se asetti kaikki neljä jalkaansa yhteen ja seisoi liikkumatta kuin sahapukki. Timi painoi kannukset lujemmin, mutta siitä oli vaan se seuraus että Pulle painoi päänsä etujalkojen väliin ja nosti takapuolensa ilmaan, heittääksensä ratsastajansa pois. Mutta Timi tunsi monivuotista ystävätärtänsä tarpeeksi hyvin, antaaksensa heittää itsensä satulasta. "Mikä sinun nyt on, vanha hupsu? Kyllä minä houreet päästäsi otan." Hän kumartui taaksepäin, tarttui elukan häntään ja repi siitä aikatavalla. Pulle lähti heti semmoista vauhtia lentämään, että Jimi tuskin voi seurata muassa Pollellansa. Tämä hännästä vetäminen oli se salainen keino, joka mursi tuon muuten rakastettavan Pullen itsepäisyyden. Se, joka ei tuota keinoa tuntenut, sai, vaikka käyttikin kannuksia, ja piiskaa, taipua Pulien oikkujen mukaan. Jokaisella eläimellä on oma pikku huvinsa. Mutta hyvä on, että löytyy keinoja, jotka eivät auta ainoastaan yksityistä, vaan myös koko sukua. Niinpä löytyy esim. aasien mainioon perheeseen kuuluvia jäseniä, jotka öisin hyvin häiritseväisesti antavat kuulla kaksitavuista lauluaan. Mutta jos tämmöisen elukan häntään sitoo jonkun painavan esineen, esim. kiven, tai muun painon, seisoo se heti korvat ja häntä lotossa, eikä päästä vähintäkään ääntä.

Kun molemmat ratsastajamme olivat notkelmasta päässeet, havaitsisivat he ihmeekseen useampien kilom. päässä edessään omituisesti rikkinäisen kukkulan, jommoista he eivät olleet odottaneet näkevänsä täällä Ljaanon lähellä. Samalla näkivät he ryhmän ratsastajia jonkun maassa makaavan esineen luona, niin lähellä veljeksiä, että nämät tarvitsivat vaan muutaman minuutin ehtiäkseen ryhmän luo. He kiristivät heti ohjaksia. Heidän tuli ensin saada tietoa siitä, olivatko ne kuusi ratsastajaa heille ehkä vihamielisiä.

Heidät oli huomattu. Piiri, jonka nuo kuusi muodostivat, avautui, mutta mitään uhkailua ei havaittu.

"Tehdään niin. Ovatpa he nyt meidät nähneet ja jos ne ovat Ljaano-kotkia, tulee siitä kumminkin tappelu. On siis parempi, että hiivimme ulkoapäin heidän joukkoonsa, mutta varovaisesti, ett'eivät piiritä meitä. Olkaamme valmiit ampumaan."

"No, no, tuskinpa ne ovat Ljaano-kotkia. He näyttävät ennemmin kunnon miehiltä, jotka ovat huviretkellä. Pukunsa riippuivat luultavasti vielä viikko sitte räätälipuodissa. Heillä on aseita koko varasto, mutta ne kiiltävät vielä niin, ett'eivät liene olleet paljon käytännössä. Ja hevosensa näyttävät niin reippailta ja hyvinhoidetuilta, että meidän on otaksuminen heidän olevan ihan vaarattomia huvimatkailioita. Tosin ei minulle ole mieluista kohdata tuommoisia keltanokkia, mutta pidän sen kumminkin parempana, kuin joutua semmoisten ihmisten pariin, joilla on taskut vaan sentähden, että saisivat täyttää ne muitten ihmisten omaisuudella. Ratsastakaamme siis heidän luoksensa."

Heidän ei olisi sopinutkaan tehdä toisin, sillä nuo kuusi miestä ajoivat heitä vastaan.

"Tulkaa tänne, tulkaa tänne, niin saatte nähdä jotakin!" huudettiin veljeksille.

Nyt he saapuivat toistensa luokse. Nuo kuusi miestä olivat tähän asti olleet totiset ja miettiväiset, mutta nyt tuli heidän kasvoihinsa toinen ilme. Kaksitoista silmää tuijotti seposeljällään ja hämmästyksissään veljesparia, sitten heidän huulensa vavahtivat ja lopuksi puhkesivat he kaikuvaan kuusiääniseen nauruun.

"Todellakin! Kaksi kärsää! Kuinka kaunista, kuinka kaunista!", huusivat ja nauroivat he kilpaa.

"Minä pyydän teitä, herrani, suvaitkaa, että katselemme teitä läheltä!", sanoi se, joka johti puhetta. "Tuonkaltaista emme ole milloinkaan ennen nähneet. Antakaa minun koskea noihin kärsiin! Minun täytyy saada varmuutta siitä, ovatko ne luonnolliset, vai ovatko ne viime naamiaisista."

Veljekset olivat tähän asti seisoneet silmää räpyttämättä; mutta kun mies todellakin ojensi kätensä koskeaksensa Jimin nenään, peräytti hän muulinsa muutaman askeleen sanoen:

"Kiitoksia! Suostun mielelläni jokaisen pyyntöön, niinpä teidänkin, mutta sanon edeltäpäin, että pyssyni pamahtaa samassa silmänräpäyksessä, kun joku nenääni koskee. Jos te sittenkin tahdotte siihen kajota, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta minä pyydän päästä vastaamasta seurauksista arvoisille kumppaneillenne."

Tämä kuului niin totiselta, että nauru heti lakkasi. Kipsinen koetti kuitenkin vielä laskea leikkiä ja sanoi hymyillen:

"Mutta master, ette suinkaan voi, ettekä tahdo panna pahaksenne, että me nauramme tuommoiselle sarvikuononkaltaiselle kärsälle."

"Mitä siihen tulee, niin naurakaamme toisillemme mielemme mukaan. Kukin on semmoinen, joksi hänet Luoja loi, ja jos minä olen saanut ison nenän ja te pienet aivot, niin emme voi noita vajavuuksia auttaa, vaan täytyy nurkumatta niihin tyytyä."

"En suinkaan. Ottakaa itse löyly ja viruttakaa sitten itsenne vedellä, jos olette likainen. En minä teidän kylvettäjänne ole."

Silloin Kipsinen kajosi revolveriinsa ja uhkasi: "Tyyntykää herrani!
Minun kuulani eivät istu niin höllässä, kuin näytte otaksuvan."

"Loruja!", nauroi Jimi. "Älkää hassutelko. Uhkauksenne kuuluu niin lapselliselta."

"Suu kiinni! Tahdotteko että opetamme teitä? Näettehän, että olemme kuusi teitä kahta vastaan."

"Aivan niin. Kuusi tuollaista ei saa meitä suunniltamme. Jos olisi nolla kuutosen perässä, saattaisimme ruveta miettimään, kannattaako koukistaa sormensa laukaisuun."

"No, tehkää hyvin, mainitkaa nimenne, että tietäisimme kuinka kuuluisain sankarien seuraan olemme joutuneet."

"Sen todistaa jo nokkannekin. Älkää ensinkään nimestänne ylvästelkö, sillä ainoastaan saksalaisella saattaa olla semmoinen nimi, ja ehkä jo olette huomanneet, että siihen kansakuntaan kuuluva väki ei tässä maassa ole minkään arvoista."

"Tuota mielipidettä en tahdo teiltä riistää. Jolla on siitä huvia ettei hänellä ole kaikki kaistat päässänsä paikoillaan, niin pitäköön huvinsa. Minä en ole mikään hourujen lääkäri. Tule, Timi!"

Muuli lähti liikkeelle hänen käskystään ja hänen veljensä seurasi jälestä. Ei kumpikaan katsonut arvonsa mukaiseksi heittää silmäystä miehiin, vaan ratsastivat sille paikalle, johon nämät äsken pysähtyivät. Siellä kohtasi heitä kauhea näky. Maa oli täynnä ihmisjalan- ja kavionjälkiä, ikäänkuin olisi siinä äsken taisteltu. Kuollut hevonen makasi siinä ilman satulaa ja hihnoja..Ruumis oli aukirevitty ja ylt'ympäri oli sisälmyksenretaleita — tuo oli veljesten äsken näkemän korppikotkan työtä.

Tämän näkeminen ei veljeksiä niin peloittanut, kuin erään valkoisen ihmisen ruumis, jolta puuttui päänahka ja jonka kasvot oli niin ristiin rastiin puukotettu, että oli mahdoton noita tuntea. Kuluneesta villanutusta päättäen oli tämä ollut lännen mies. Kuula oli läpässyt hänen sydämensä ja päättänyt hänen elämänsä.

"Hyvä Jumala! Mitä on täällä tapahtunut?", huudahti Jimi, hypäten hevosensa selästä ja mennen ruumiin luo.

"Hän on ollut kuolleena jo useita tuntia", sanoi hän, koeteltuaan kuolleen kättä ja rintaa. "Hän on kylmä, eikä veri enää juokse."

"Tutki hänen taskunsa! Ehkä niissä olisi jotakin, josta voisi arvata, kuka hän on ollut."

Timi oli tuossa toimessa juuri silloin kun nuo kuusi ratsastajaa, jotka heitä hitaasti seurasivat, ehtivät heidän luoksensa.

"Seis!" huusi Kipsinen. "Ankarasti me kiellämme teitä tutkimasta vainajan taskuja. Minä en suvaitse että ruumista ryöstetään."

Sekä hän että hänen kumppaninsa astuivat veljesten luo. Hän veti Timin käsivarresta seisaalle, ja tämä antoi sen vastustelematta tapahtua. Veljekset silmäilivät toisiansa merkitseväisesti ja sitten kysyi Jimi:

"Ei, kun te siinä toimessa olette. Teistä heti näkee, minkä hengen lapsia te olette."

"Siinä te todellakin osoitatte erinomaista teräväpäisyyttä, master
Kipsinen. Noin ihmeteltävä ihmistuntemus mahtaa olla mielelle makeinta."

"Älkää jankuttako, taikka aion hyvin pian teistä päästä. Olemme tavanneet teidät itse teossa. Veljenne kädet olivat vainajan taskuissa. Siinä oli todistusta kylliksi. Te kuljeksitte täällä ympäri. Se on epäiltävää. Kutka ovat murhaajat? Varokaa, taikka voitte menettää päänne!"

Jimi tarttui kiivastuneena veitseensä; mutta tällä kertaa oli Timi varovaisempi. Hän katsoi rauhoittavaisesti veljeensä ja lausui:

"Te olette ankara herra. Kuuluu siltä kuin olisitte Yhdysvaltain korkein virkamies."

"Vai niin, juristi! Siis olette te niitä korkeaoppisia herroja, joilla on pykälien kanssa tekeminen. Kunnioitukseni, herra!"

"Ei mitään hullutuksia, master Hokmann", jyrisi Kipsinen. "Minä olen todellakin asianajaja ja ymmärrän kyllä hankkia kunnioitusta itselleni. Nämät arvoisat herrat ovat valinneet minut retkensä johtajaksi ja minä tässä siis määrään."

"No hyvä", nyökkäsi Timi vilkkaasti, "eihän meillä mitään sitä vastaan ole. Koska olette lainoppinut, lienee teidän helppoa käsitellä tätä rikosasiaa."

"Se on tietty, ja minä vaadin, ettette poistu, ennenkuin olen tarkasti kaikkea tutkinut ja järjestänyt. Tapaus on kauhea ja voisi saattaa teitä ikäviin rettelöihin."

"No, siitä emme huoli, sillä olemme vakuutetut siitä, että älynne kyllä johtaa teitä selvittämään nämä selkkaukset."

Kipsinen ei vastannut mitään tuohon uudistettuun solvaukseen, vaan sanoi seuraajilleen:

"Pitäkää muuleista kiinni, etteivät nämät epäiltävät miehet pääse pakenemaan."

Veljekset antoivat tämän vastustamatta tapahtua. Heitä huvitti nähtävästi katsella, mitä nämät kaukaisen lännen oloja tuntemattomat miehet, aikoivat toimittaa.

Tuommoinen päästään nyljetty ruumis ei suinkaan ollut veljeksille mikään ilahuttava näkemys. Aavikon metsästäjä on tämmöisiin tapauksiin jotenkin karaistu, mutta tämän muodottomaksi surmatun ruumiin katseleminen herätti kauhua. Sitäpaitsi liittyi siihen pelko omasta turvallisuudesta. He olivat vakaat siitä, että tämän miehen tappaminen ja nylkeminen oli intiaanin tointa, ja koska oli otaksuttavaa, ettei punanahka rohkenisi yksinään tulla näin kauvaksi itään, saattoi siis arvata, että heitä oli koko lauma läheisyydessä. Oli siis syytä olla varuillaan, kunnes tarkemmat tutkinnot ehkä johtaisivat muuhun päätökseen. Veljekset huolivat niin vähän kuin suinkin Kipsisestä ja hänen kumppaneistaan, s.o. eivät ensinkään hänestä välittäneet.

Asianajaja tarkasteli nyt itse vainajan taskuja. Ne olivat tyhjät ja niin oli vyökin.

"Hän on jo ryöstetty", virkkoi hän. "Tässä on siis ryöstömurha, ja meidän velvollisuutemme on keksiä murhaaja. Jäljet osoittivat, ett'ei yksinäinen mies ole rikosta tehnyt. Heitä on ollut monta ja ajatellessani, että paha omatunto usein ajaa syyllisen takaisin rikoksen paikalle, otaksun, ett'ei meidän tarvitse kulkea kauaksi löytääksemme murhaajan. Hokmannin veljekset, te olette minun vankini, ja teidän tulee seurata minua seuraavaan uutisasutukseen, niin, Helmiahoon. Siellä me kaikella mahdollisella ankaruudella tutkimme asiata."

Hän tähtäsi häntä. Hanat napsahtivat. Kipsinen hyppäsi peljästyen sivuun, huutaen:

"En suinkaan", nauroi Jimi, "vastustelemisesta ei tässä ole puhetta. Tahdoin vaan sanoa, että ottaisit varovaisesti kiväärin kädestäni; muuten se saattaisi laueta ja silloin loppuisi mainio asianajosi. Ota se siis varovasti."

"Vieläkös yhä ilkut! Ihminen, minä sidotan sinut niin, että vääntelet vaivoissasi."

"Sepä käy sangen mieluiseksi, tuommoinen sitominen; ja että muutkin herrat voisivat vapain käsin tuohon toimeen ryhtyä, tahdon päästää heitä muuleistamme. Polle tänne!"

Eläimet olivat tähän asti levollisesti antaneet heidän pitää ohjaksista kiinni, mutta niinpian kuin kuulivat herrojensa käskyn, riistivät he itsensä irti ja tulivat pärskyen heidän luokseen.

"Älkää enempää itseänne vaivatko!" nauroi Jimi. "Te ette voisi pidättää eläimiä, ne sotkisivat teidät kavioillaan. Ei ole niin helppoa ottaa kaksi oikeata lännen miestä kiinni."

"Oo, sen tempun saatte kauniisti jättää tekemättä. Kuinka vähän me teitä pelkäämme, näette siitä, että lasken kiväärini. Sanon kuitenkin, että se, joka tulee minua lähemmäksi kuin kolmen askeleen päähän, saa heti kuulan ruumiiseensa. Teidänkaltaisenne väki ei täällä merkitse mitään. Korkeintaan heille nauretaan. Mitä on täällä Ljaano estakaadon rajalla kymmenen asianajajaa yhtä ainoata kunnollista aavikkoratsastajaa vastaan. Täällä ei puhuta sanoilla vaan ruudilla ja lyijyllä ja siinä suhteessa olette te lapsia, meidän suhteen. Meidän pyssyillemme eivät teidän koliprikiväärinne vedä vertoja; siihen saatte luottaa. Me emme tarvitse lakimiestä idästä. Me olemme tutkineet aavikon lait ja ymmärrämme hankkia niille kuuliaisuutta. Olemme kunniallisia miehiä, ja te olette meistä erehtyneet, mutta ei teidän tarvitse siitä kärsiä, sillä teidän poliisijärkenne on meitä hyvin huvittanut. Olette seisoneet tämän kuolleen edessä ikäänkuin joukko ensiluokkalaisia Egyptin pyramiitien edessä. Tämmöistä tapahtumaa ei opi koulussa eikä yliopistossa selittämään; pankaa se muistoonne. Siihen tarvittavat tiedot saa ainoastaan aavikon korkeakoulussa ja siellä te olette vaan vasta-alkajia. Nyt käymme me kaksi asiaan käsiksi omalla tavallamme ja sitten saatte nähdä, mihin päätöksiin tulemme. Valitettavasti ette tiedä mitä merkitystä on selvillä jäljillä tässä asiassa. Olette antaneet hevosenne sotkea täällä mielin määrin. Nyt on melkein mahdotonta löytää alkuperäiset jäljet. Mutta tahdomme kuitenkin koettaa. Me muodostamme piirin; sinä Timi menet oikealle, minä vasemmalle ja tuolla me yhdymme."

Tämä puhe vaikutti. Ei kukaan vastustanut sanallakaan, Kipsinenkin vaikeni. Tosin heidän naamansa olivat muikeat, mutta kun veljekset nyt poistuivat vastakkaiseen suuntaan, ei uskaltanut kukaan heitä estää eikä ottaa heidän muulejansa haltuunsa.

Veljekset kulkivat kumpikin isossa puoliympyrässä ruumiin ympäri, yhä tarkasti maata tutkien. Kun toisensa kohtasivat, kertoivat he havaintonsa toisilleen ja palasivat sitten muitten tykö. Nyt tarkastivat he myös hevosta, kuollutta, ja sotkettua tannerta. He tutkivat niin tarkasti yksityisiä pikkukiviäkin, että se muitten mielestä oli melkein naurettavaa. Lopuksi he hetken keskustelivat matalalla äänellä, jolloin näyttivät päässeen johonkuhun päätökseen. Sitten kääntyi Timi asianajajan puoleen ja lausui:

"Master Kipsinen, te tahdoitte meitä vangita, kun olemme täällä ja kun minä tarkastin kuolleen taskut. Samalla oikeudella voisimme mekin teidät vangita, koska tekin hiivitte täällä ympäri ja tekin tarkastitte samat taskut. Mutta me tiedämme, että olette syyttömät, eikä teillä siis ole mitään peljättävää."

"Mitä vaan tahdomme. Teillä ei ole aavistustakaan lännen miehen tavoista. Jos meitä niin haluttaa, viemme teidät kaikki kuusi sidottuina Helmiahoon. Teidän olisi vaan valittava: totella taikka kuolla. Hyvä teille, ett'eivät asiat ole niin! Tullessamme näimme teidät ruumiin ääressä. Meillä oli siis syytä epäillä teitä, mutta perin hullua oli, että te epäilitte meitä. Jo sen seikan, että häneltä oli päänahka nyljetty, olisi pitänyt ilmaista teille, että intiaanin luoti oli hänet kaatanut. Sen me heti oivalsimme ja olemme siinä tiedossa vakaantuneet. Muuten on vainajalle käynyt oikeuden mukaan. Ensin me säälimme häntä, vaikka syyttä, niinkuin nyt huomaamme. Hän on huono mies, erästä roistoliittoa, joka täällä näkyy harjottavan ammattiaan. Olkaa siis varuillanne."

"Niin te arvelette, syystä että olette vasta-alkaja. Voi lukea jäljistä yhtä selvästi kuin kirjasta Mutta siihen vaaditaan, että on vuosikausia retkeillyt täällä villissä lännessä, niinkuin me olemme tehneet Miestä ei ole ammuttu siinä paikassa, jossa hän nyt on. Oletteko huomanneet, että luoti on lävistänyt hänen ruumiinsa ja tunkenut selästä ulos?"

Toiset seurasivat häntä muutaman askeleen kunnes hän pysähtyi ja osotti maahan, joka oli kovien, paljaitten kivien peittämää. Siinä oli iso verilätäkkö.

"Silloin teillä tosiaan ei ole lakimiehen silmiä, vaikka aiotte uskaltaa meidät vangita. Katselkaa nyt tuota pientä esinettä! Mitä te luulette sen olevan?" Hän nosti osotetun esineen verilätäköstä. Se oli pieni ja melkein litteä kuin raha ja vaikka se olikin verellä tahrattuna, oli siinä kuitenkin heikko metallikiilto. Kaikki katselivat sitä tarkasti ja Kipsinen virkkoi: "Sehän on litistetty lyijykuula."

"Niin on, ja juuri se, joka on miehen tappanut. Se on tunkenut sydämen läpi; hän siis kuoli silmänräpäyksessä, eikä enää voinut liikahtaa. On tuiki mahdotonta, että hän olisi voinut laahaantua sinne, missä hän nyt on, vaan joku tai jotkut ovat hänet sinne vieneet. Eikö totta?"

"Niinkuin te nyt asian selitätte, näyttää se todellakin, jollei varmalta, niin kuitenkin luultavalta."

"Hyvä, silmätkää nyt myös tätä ruohoista paikkaa tuon verilätäkön vieressä! Mitä siellä näette?"

"Me sen tiedämme. Tässä on joku ihminen maannut, ja koska täällä ei näy mitään verta, täytyy otaksua hänen olleen haavoittumattoman. Hän ei ole nukkunut tuossa, sillä jokaisella lännenmiehellä köyhimmälläkin, on peitto, jonka hän allensa levittää, kun hän tahtoo maassa levähtää. Tämä jälki on myös niin epäselvä, että jotenkin varmasti voi päättää miehen maanneen tässä vaan lyhyen hetken. Ihan täällä vieressä näette viivan höllässä hiekassa. Se on ylhäältä leveä ja kapea alhaalta. Millä tämä viiva lienee tehty?"

"Eipä niinkään. Tahdon heti teille todistaa, että miehellä, joka tässä makasi, ei ollut saappaita vaan mokassiinit. Tämä viiva olisi toisellainen, jos se olisi saappaan tekemä. Se olisi silloin kaukalonmuotoinen. Saa tuhannesti vannoa, että se on tehty pyssynperän kulmalla, ja kun ei viiva ole samallainen koko matkaltaan, vaan alkaa syvältä ja muodostaa sitten litteän, ulospäin kaareutuvan mutkan, on varmaa, ett'ei se ole tehty hitaasti, vaan ihan äkkiä. Vihdoin pyydän teidän tarkastamaan merkkiä tässä alapäässä. Kuinka se on aikaansaatu?"

"Tällä kertaa olette oikeassa. Mutta merkki onkin niin selvä, että tuskin voi muuta arvata. Jos tarkoin paikkaa tutkitte, täytyy teidän myöntää, ettei täällä voi olla kysymys saappaankorosta vaan kengästä, jossa on sileä kantapää, siis mokassiinistä. Te näette ainoastaan toisen jalan jäljen, mutta ei toisen, vaikka maa on hyvin pehmeää. Mitä siitä seuraa?"

"Että on ollut kiire, niinkuin äsken mainittiin. Puheenalainen henkilö on suurimmalla kiireellä heittäytynyt tänne alas, niin että toinen jalka on ilmassa, eikä siis jättänyt santaan mitään merkkiä. Jos miehellä olisi ollut aikaa oikaista itsensä tänne kaikessa levollisuudessa, näkisi nyt välttämättömästi molempien jalkojen jäljet. On siis täysin otaksuttavaa, että hänellä on ollut syytä heittäytyä äkisti maahan. Ja mikähän tuo syy lienee?"

Asianajaja raappi miettiväisenä korvansa taustaa. "Herrani", sanoi hän, "minun täytyy tunnustaa, että meidän on ihan mahdotonta noin äkkiä seurata teidän otaksumisianne ja laskujanne."

"Se juuri todistaa, että olette keltanokkia. Tämmöisissä oloissa riippuu elämä usein muutamista silmänräpäyksistä. Silloin ei saa kauvaa miettiä, vaan silmän tulee olla selvän, nopean ja varman. Tahdon siis sanoa teille tuon syyn. Mutta katsokaa ensin ympärillenne ja sanokaa, huomaatteko jotain erityistä täällä lähettyvillä?"

"No niin", jatkoi Timi, "katsokaa tuota jukkakasvia tuolla! Siinä kai te sentään jotakin huomaatte."

Tuo kasvi oli eräs jukka gloriosa, joka täällä kuivassa hiekkamaassa oli hitaasti kehittynyt. Se kukki vielä ja sen kukat olivat valkoiset, purppuran vivahteiset. Maassa makasi monta sen kankeista, suikeista, siniharmaista lehdistä. Ne eivät olleet itse pudonneet, vaan ne olivat sinne revityt.

"Kyllä voi, jopa täytyykin tietää. Kukaan ihminen ei ole kasviin koskenut, mutta hän on etäältä lähettänyt kuulan, joka on repinyt siltä lehdet, ja tehnyt runkoon tämän reiän. Ettekö näe?"

"Ei kukaan ammu kasvia huviksensa. Kuula lähetettiin sille, joka heittääntyi maahan tuolla takanamme. Jos nyt ajattelemme viivan vedetyksi jukasta, ja koskien sitä paikkaa, missä äskenmainittu mies on seisonut, sekä jatkamme sitä suoraan suuntaan, niin tiedämme tarkkaan mistä kuula on tullut. Koska se on lävistänyt rungon alemman osan, on pyssynpiipun, josta se lähti, täytynyt olla jotenkin korkealla maasta, ja nyt osaatte varmaankin sanoa, mitä tästä voidaan päättää?"

He katselivat hämillään häntä, mutta eivät vastanneet mitään. Sentähden selitti hän edelleen.

"Se, joka ampui, ei seisonut maassa, vaan istui satulassa. Se on ihan varma. Kaikesta minkä tässä olemme nähneet, saamme päättää seuraavaa: Eräs pyssyllä varustettu intiaani on seisonut maassa, jossa jälki oli. Eräs koillisesta tuleva ratsastaja ampui hevosensa selästä tätä, mutta kuula ei sattunut, silloin punanahka silmänräpäyksessä heittäytyi maahan, kasvot ylöspäin. Mutta miksi intiaani teki niin? Mistä syystä heittäytyi haavoittumaton maahan, kun häntä ammuttiin? Siihen on vaan yksi selitys: hän tahtoo viekotella ampujaa lähestymään, hän tahtoo uskotella hänelle olevansa kuollut. Ratsastaja todella tulikin.

"Sen tahdon teille näyttää. Palatkaamme sille paikalle, missä kuollut makaa. Osaan kuvitella itselleni koko tapahtuman niin selvästi, kuin olisin itse ollut sitä näkemässä Se, jolla on tarkka ja harjaantunut ajatus ja huomiokyky, pääsee pian selville tuommoisesta salaperäisestä tapauksesta. Teidän lakitieteenne ei siinä pitkälle piisaisi."

Hän vei hänet ruumiin ohi, jossa kasvoi harvalehtistä vaivaispuuta ja näitten välillä oli vähäisiä, paljaita hiekkapaikkoja. Täällä oli hiekassa iso jälki, ja hän kysyi:

"Ei, hän sai luodin niin suoraan sydämeensä, ett'ei hän enään voinut liikahtaa. Hänen oli mahdotonta laahaantua tänne ja sitäpaitsi olisi täällä siinä tapauksessa verilätäkkö."

"Ei hänkään. Eihän hänellä ollut mitään syytä uudistaa viekasta temppuaan. Sitäpaitsi tiedämme ett'ei hän ollut haavoittunut, kun sitävastoin tässä maannut henkilö on ollut kovin haavoittunut. Tässä on siis kysymyksessä kolmas henkilö."

"Mutta", sanoi Kipsinen suuresti ihmeissään, "onpa tämä hiekka teille kuin avonainen kirja. Minä en osaisi lukea siitä rahtuistakaan."

Hänen kumppaniensa kasvot osottivat myös ilmi ihmettelyä. Jimi oli tähän asti antanut veljen selitellä. Nyt hän virkkoi:

"Ei sentähden, herrani, tarvitse seisoa suut, silmät ammollaan. Se, mikä teistä nyt tuntuu niin uskomattomalta, sen tekee jokainen lännen mies. Se, joka ei pian täällä opi jäljistä lukemaan, lähteköön Jumalan nimessä pian täältä pois, sillä hänen ei pidä oleskella täällä lännessä. Kaikkien kuuluisien metsästäjien on kiittäminen menestyksestään, paitsi rohkeuttaan, viekkauttaan ja kestävyyttään, sitä seikkaa, että jokainen jalanjälki, jonka näkevät, on heille selvästi kirjoitettu kirje, jonka asianomainen tahallaan tai ilman on jälkeensä jättänyt. Mutta joka ei tämmöistä kirjettä käsitä, hän saa pian kuulan tai puukoniskun ruumiiseensa ja saa mädätä jossakin sellaisessa paikassa, johon ei ole juuri mahdollista pystyttää hänelle muistopatsasta. Veljeni lausui, ett'ei tässä ole verilätäkköä, ja hän on oikeassa. Lätäkköä tässä ei ole, mutta kuitenkin huomaa tässä vähän verta. Nämät pienet, tummat pilkut hiekassa ovat veripisaroita Se, joka tässä makasi, oli siis haavoittunut, jopa kovinkin, sillä jäljestä näkyy, että hän on kivusta kiemurrellut. Katselkaa nyt nyt tarkasti tuossa vieressä kasvavaa vaivaispuuta sekä hiekkaa matalassa matelevien oksien alla! Tuo poloinen on vaivoissaan kiskonut oksat irti ja sormillaan kaivanut maata. Osaatte ehkä sanoa, mikä ruumiinosa oli hänellä haavoittunut?"

"Ei tarvitse. Haava päässä tai ruumiin yläosassa vuotaa enemmän verta kuin tämä on tehnyt. Hän on haavoittunut vatsapohjaan, ja siitä hänen kovat tuskansa. Ja huomatkaa vielä, miten oksat ovat täällä tallatut ja hajallaan aina siihen asti, missä haavoittunut intiaani makasi. Ja katsokaa nyt tuota vähäpätöistä esinettä tuossa maassa, jota ette ollenkaan ole huomanneet. Ehkä tiedätte sanoa mikä se on?"

Hän otti pienen nahkapalasen maasta. Se oli alkujaan ollut vaaleaksi parkittu, mutta aikojen kuluessa tummentunut. Se oli leikattu pitkiin, kapeisiin kaistaleisiin. Kaikki kuusi tarkastivat sitä, mutta ravistivat päitään.

"Tämä on", selitti Jimi, "palanen irtirevityistä housujenripsuista; se on intiaanilaista tekoa. Se, joka tässä makasi, oli siis myös intiaani. Hänellä oli peuran aivoilla parkitut nahkahousut. Tuskissaan repi hän housujaan ja sai tämän pienen ripsupalasen irti. Laukaus vatsanpohjaan ei suinkaan ole makeinta mielelle. Jos teidän sisälmyksissänne olisi kuula, niin te kiemurtelisitte kuin madot. Minua ihmetyttäisi, jollei tuo intiaani jo ole ikuisilla metsästysmailla. On ihan mahdotonta, että hän kauvan olisi kestänyt ratsastaa, varsinkin kun heitä täytyi olla kaksi yhdellä hevosella."

"Onko hän ratsastanut pois?" kysyi Kipsinen. "Ja onko heitä ollut kaksi yhdellä hevosella?"

"Kyllä, ihan varmaan. Tulkaa täältä kappaleen matkaa sinnepäin, josta nämät miehet tulivat!"

Hän meni koilliseen suuntaan, ja muut seurasivat, uteliaina siitä, mitä nyt saisivat nähdä. Hänen saapuessaan sille piirille, jonka olivat käyneet, pysähtyi hän ja sanoi:

"Herrani, te saatte nyt opetuksen jälkien lukemisessa. Jos teillä on tilaisuutta muualta saada lisää, ei teitä enään saa nimittää keltanokiksi, jos teillä on taipumusta ruveta lännenmiehiksi. Jos vaan katsoisin teidän etuanne, pitäisin teille hyvin pitkän esitelmän ja selittäisin tarkasti nämät jäljet. Mutta siihen ei minulla ole aikaa. Minun täytyy kiirehtiä, sillä edellämme on hyvin vaarallinen ryöväri- ja murhaajajoukko ja meidän tulee pelastaa yhden, tai ehkä kaksi intiaania näitten vainosta. Puhun siis niin lyhyesti kuin mahdollista. Tästä, missä nyt seisomme, ovat nuo äskenmainitut kaksi intiaania, haavoitettu ja haavoittumaton menneet ohi. Viimemainittu ei saanut haavaansa siinä, missä hän makasi, vaan se on jo ollut hänellä. Siitä minä päätän, että nuo molemmat ovat ratsastaneet rinnakkain, niinkuin jäljistä näkyy. He ovat ratsastaneet ihan lähellä toisiansa ja haavoittumaton on pitänyt toista hevosta ohjaksista. Toinen tarvitsi siis kätensä peittääksensä niillä haavansa, tahi pysyttääksensä itsensä satulassa, heikko kun oli."

"Kavioitten jäljet todistavat, että nämät todellakin ovat olleet intiaaneja, sillä niistä näkee, että molemmat hevoset ovat kengittämättömiä. Tässä saatte nähdä, että se hevonen, jolla haavoittunut ratsasti, on tehnyt pitkän hypyn. Juuri tässä sai se takaa kuulan, joka tunki sen ruumiiseen, niin ett'ei se enään jaksanut kulkea kuin vähän matkaa ja sitte se kaatui tuohon, missä se vieläkin on. Silloin putosi haavoittunut intiaanikin satulasta sivulle päin, vaivaispuun juurelle, jossa tarkastimme paikkaa, missä hän makasi." Nyt Jimi meni oikealle puolelle, osotti taas maata ja selitti edelleen:

"Tässä on yksinäisen ratsastajan jälki, juuri sen, joka ampui hevosta ja sitten haavoittumatonta intiaania. Hänen hevosensa oli kengässä. Hän oli valkoinen mies. Hevosta ampui hän, ennenkuin hän saapui tänne; sen minä todistaisin jos olisi aikaa. Mutta juuri tästä, missä me nyt olemme, ampui hän haavoittumatonta intiaania."

"Kyllä minä vaikka vannoisin. Katsokaa tuonne eteenpäin, niin näette että paikka, jossa nyt seisomme, on suorassa linjassa sen paikan kanssa, jossa intiaani heittäysi maahan ja myös kuulan lävistämän jukkakasvin kanssa. Tässä ei ole epäilemistä. Ja vielä: kahdeksan tai kymmenen askelta tästä näette toiset jäljet vievän tästä ohi. Siinä on viisi valko-ihoista ratsastanut ja ovat pysähtyneet tuonne, missä maa on tallattu. Nyt pyydän teidän seuraamaan minua takaisin. Sitten olemme heti valmiit."

Hän vei heidät ei ainoastaan samalle paikalle vaan myös vähä edemmäksi ja näytti heille siellä kolmet jäljet, joista yhdet veivät sivulle. Tästä jälkimäisestä sanoi hän:

"Nämät ovat yhden hevosen jäljet ja se hevonen on kuulunut valko-ihoiselle miehelle. Kaviot ovat jättäneet syvät merkit, eläin on laukannut. Mutta hevonen, joka laukkaa jo kahdenkymmenen askeleen päässä siitä, mistä hän lähti, on varmaankin peljästynyt jostakin. Jos seuraisimme sen jälkiä, löytäisimme sen varmaan jossakin tyhjin satuloin ruohoja syömässä. Tästä vasemmalle näette toiset jäljet. Ne ovat hitaasti kulkevan, kengittämättömän hevosen jäljet. Koska jäljet, hitaasta kulusta huolimatta, ovat syvemmät kuin intiaani-hevosten edelliset jäljet, on tällä eläimellä välttämättä ollut raskaampi taakka kuin ennen. Haavoittumaton intiaani on istunut satulassa ja edessään on hän pitänyt haavoittunutta kumppaniansa makaavassa asennossa. Ja nyt näette juuri tässä vieressä niiden viiden valkoihoisen jäljet. Ne seurasivat edellistä jälkeä, mutta eivät tahtoneet tallata sitä näkymättömiin. No, nyt olen puhunut loppuun. — Olisin voinut puhua paljon laveammalta ja paljon enemmän, mutta, niinkuin sanottu, minulla ei ole aikaa. Sanokaa nyt siis lyhyesti, kuinka kaikki tämä tapahtui."

"Sen jätämme mieluummin teidän sanottavaksenne, herrani", vastasi
Kipsinen, mutta nyt hyvin sävyisästi.

"Minun mielestäni olen minä puhunut selvästi kyllä", sanoi Jimi, "tietääksenne miten tämän asian nyt on. Toivon kuitenkin antavanne minulle anteeksi, kun pidän, että jälkien oikea lukeminen on mielelle makeinta. Tutkimuksemme ovat nyt antaneet seuraavat tulokset: Kuusi valkoihoista miestä on täällä koillisessa tavannut kaksi punanahkaa ja ryhtynyt taistelemaan heidän kanssansa, jolloin toinen intiaaneista sai kuulan ruumiiseensa. Punanahat pakenivat ja valkoihoiset ajoivat heitä takaa Mutta intiaaneilla oli paremmat hevoset, ja ne pääsivät pitkän matkan edelle. Katselkaa tuossa makaavaa hevosta. Se on hienointa Mejikon rotua ja on varmaan puhdasta andaluusialaista alkuperää. Omistajan merkki (totem) on leikattu kaulan vasempaan puoleen. Haavoittunut intiaani ei ole ollut mikään tavallinen soturi, sillä totemia saavat ainoastaan päälliköt ja arvossa pidetyt sotaneuvoston miehet käyttää. Samoin näette, että vihollisen luoti on tunkenut eläimen ruumiin etupuoliseen pehmeään osaan. Valko-ihoisten hevosista on ainoastaan yksi jaksanut seurata intiaanien hevosia kintereillä, ja tämä onkin raivostuneena ajanut heitä takaa. Siitä syystä valkoihoinen uskalsi niin kauaksi erota kumppaneistaan, koska punanahat eivät voineet hänelle mitään tehdä, haavoittumattoman kun täytyi tukea ja hoitaa haavoittunutta, eivätkä he siis voineet muuta kuin paeta. Jos minä olisin ollut tuon terveen sijassa, olisin hypännyt alas satulasta ja odottanut valko-ihoista, ampuakseni häntä. Hänellä oli kai syynsä, miks'ei hän niin tehnyt, tahi oli hän vielä jotenkin nuori ja kokematon. Suru haavoittuneesta lienee häntä hämmentänyt. Mutta viekas ja rohkea on hän ollut, sen tulemme heti näkemään. Valkoihoisella oli ladattu kaksipiippuinen pyssy. Hän pääsi intiaaneja niin lähelle että hän saattoi, siitä paikasta, missä seisoimme, ampua toisen hevosta. Tämä hypähti, ryntäsi vähän matkaa eteenpäin ja kaatui sitten, jolloin ratsastajakin putosi sen selästä. Heti pysähtyi toinen punanahka ja hyppäsi alas, suojellaksensa kumppaniaan. Valkoihoinen ampui toisen kuulan, mutta koska hänen hevosensa vielä juoksi täyttä vauhtia, tähtäsi hän epävarmasti ja luoti sattuikin jukka-kasviin, eikä intiaaniin. Viimemainittu olisi nyt voinut ampua vihollistaan, mutta hänen mielensä oli kuohuksissa, hän vapisi vihasta, surusta ja ylönmääräisistä ponnistuksista, ja jos ei hän nyt olisi oikein osannut, olisi hän varmaan henkensä menettänyt. Sentähden hän ei ampunut, vaan tekeytyi kuolleeksi ja heittäytyi maahan, pitäen kivääriään lujasti kädessään. Silloin teki hän pyssyn perällä maahan viivan, jonka tuossa näimme. Tässä hän nyt odotti valko-ihoista, voidakseen niin läheltä kuin suinkin, ampua luodin hänen aivoihinsa. Valko-ihoinen hyppäsi satulasta ja juoksi ensin maassa makaavan haavoittuneen intiaanin luokse, joka tietysti tekeytyi kuolleeksi. Täältä meni hän toisen intiaanin luokse. Nyt tämä salaman nopeudella kavahti pystyyn, löi hänet maahan ja ampui häntä sydämeen, pitäen pyssyn suun niin lähellä rintaa, että villanuttu kärventyi ja luoti tuli selästä ulos sekä litistyi kiveä vastaan. Valko-ihoisen hevonen pelästyi laukauksesta, ja kiskoi itsensä tuolta lävitse, niinkuin jäljistä näimme. Mutta punanahka laahasi kuolleen vihollisensa ruumiin haavoittuneen toverinsa luo, jotta tämä saisi iloita onnistuneesta kostosta. Siellä nylki hän päänahan vainajalta. Silloin huomasi hän jälelle jääneiden viiden vihollisen lähestyvän. Hän ei uskaltanut viipyä, nosti äkkiä toverinsa terveelle hevoselle, nousi itse satulaan ja ajoi sieltä pois. Kun nuo viisi lähestyivät ja näkivät kuolleen toverinsa maassa, astuivat he alas hevosiltaan, tarkemmin asiaa tutkimaan ja keskustelemaan. He olivat ryöväreitä ja tämä oli heidän kumppaninsa. He pelkäsivät, että löytyy ihmisiä näillä tienoin, ehkäpä Helmiahossa, jotka tuntevat tämän ja siten tulisi heidän läsnäolonsa täällä ilmi. Siitä syystä he puukolla raatelivat hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Te näette, kuinka konnamaisesti he ovat menetelleet. Sitten he eivät kauemmin viipyneet; heidän täytyi lähteä ajamaan takaa molempia intiaaneja, jotka jo olivat päässeet pitkän matkaa edelle. Mutta ensin ottivat he kaiken, minkä kuollut päällään kantoi. He veivät myös hevosenkalut, koska etevän intiaanisoturin nahkatavarat ovat arvokasta saalista. Nyt he seurasivat punanahkojen jälkiä, ja otaksuttavaa on, että he saavuttavat intiaanit, kun näitten hevosella oli kaksinkertainen kuorma kannettavana. Kun te, master Kipsinen, tulitte tänne, oli hevosraadolla jo korppikotka. Te ajoitte sen pois laukauksella, jonka me kuulimme ja joka viekotteli meidät tänne. Tämmöinen on siis tämä tapaus minun käsitykseni mukaan. En luule suurestikaan todellisuudesta erehtyneeni ja minun on mieluista kuulla teidän sanovan, että olen oikeaan osannut."

"No, jos se on teille niin mieluista, niin emme me tahdo iloanne häiritä", sanoi Kipsinen. "Minustakin tuntuu siltä, kuin olisi asia niin, kuin te sen havainneet olette. Otaksun teillä olevan tarkan silmän ja yhtä tarkan pään!"

"Mitä päähäni tulee, niin täytyyhän minun siihen tyytyä, koska en voi sitä parempaan vaihtaa. Toivon teidän jo huomanneen, että olitte tekemässä hullutuksen, kun tahdoitte meidän vangita. Nyt kysyn teiltä, mitä muuta aiotte tässä asiassa tehdä?"

"Emme ensinkään mitään. Se ei enää koske meihin. Sehän koskee vaan intiaaneja."

"Emme kiellä että he ovat ihmisiä, mutta he ovat meitä niin paljon alempana, että se olisi loukkaus meitä vastaan, jos meitä verrattaisiin heihin."

Jimi teki kädellään halveksivan liikkeen. Timin iso nenä heilui ylös ja alas, eteen ja taakse, ikäänkuin raivostunut, itsenäinen olento. Hän hieroi sitä hiljaa etusormellaan, ikäänkuin tyynnyttääksensä sitä ja sanoi sitten äänellä, jonka hän pakotti ystävälliseksi:

"Jos niin on, herra, niin meillä todellakaan ei ole tilaisuutta loukata teitä, sillä mieleemme ei pälkähtäisi ruveta vertailemaan teitä ja heitä keskenänne. Nämät kaksi punanahkaa ovat käyttäytyneet sankarimaisesti, varsinkin toinen heistä, jonka me pidämme nuorempana. Ei ole ensinkään mahdollista verrata heitä niin kokemattomiin ihmisiin, kuin te olette. He ovat teitä paljon ylempänä. Älkää millään muotoa pitäkö itseänne heitä parempina. Valkoihoiset ovat tulleet maahan, karkoittaaksensa sen oikeat omistajat, intiaanit. Verta ja viinaa on virtana juossut tämän kansallismurhan aikana. Saadakseen näitä ruohoaavikkojen asujamia vähenemään, on harjoitettu väkivaltaa, viekkautta petosta ja lupauksien rikkomista. Heitä on ajettu paikasta paikkaan, alueelta alueelle. Tuskin on heille osoitettu joku ala, jossa he rauhassa saisivat elää, kun jo taas keksitään joku syy, jonka nojalla heitä taas sieltä karkoitetaan. Heille myydään maasälpää jauhoina, hiiliporoa ruutina ja leikkipyssyjä karhunpyssyjen sijasta. Jos eivät he tähän tyydy, sanotaan heitä kapinoitsioiksi ja heitä ammutaan joukottain. Näillä ihmisraukoilla ei ole muuta valittavana kuin joko alistua sorron alle, kunnes tylsistyvät, tahi taistella viimeiseen hengenvetoon valloittajien ääretöntä ahneutta vastaan. Jos he tyytyvät kohtaloonsa, sanotte te heitä tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos he puolustautuvat, sanotte te heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, joita armotta ja laupeudetta tulee sukupuuttoon hävittää. Täällä tapahtuu kuin petojen kesken: toinen syö toista ja väkevin väittää aina olevansa oikeassa. Mutta sen sanon teille, herrani, että näitten halveksittujen ja vainottujen ihmisten joukossa olen oppinut tuntemaan miehiä, joista yksi ainoa oli kymmenen kertaa arvokkaampi kuin te kaikki yhteensä ja satakunta tusinaa samankaltaisia kuin te. Te olette itse tehneet punatakit semmoisiksi kuin he nyt ovat, mitä heissä on moitittavaa, on teidän omillatunnoillanne Älkää siis heitä parjatko, taikka saatte minusta tekemistä."

Hän oli puhunut itsensä kuumaksi ja tähtäsi viime sanojaan sanoessaan Kipsistä, ikäänkuin aikoisi hän ampua hänet. Tämä karahti äkkiä sivulle ja huusi peljästyneenä:

"En nyt Mutta jos te vielä kerran sanotte että intiaaneja täytyy halveksia, tapahtuu pian että vanha pyssyni laukeaa, pyytämättä minulta lupaa. Jos te noin ylimielisesti lavertelette, on teillä odotettavissa kaikkea muuta kuin ystävyyttä minulta."

"Mitä siihen tulee, emme ole sitä pyytäneet", vastasi Kipsinen uhkamielisesti. "Teitä emme tarvitse, sillä me olemme vapaita, itsenäisiä miehiä, ja tiedämme hyvin, mikä on parasta meille."

"Minun mielestäni ei siltä näytä. Te sanotte esim. ett'ette tarvitse välittää siitä, mitä tässä on tapahtunut. Jos niin ajattelette, saatte hyvin pian kellistyä kuolemaan."

"Vai niin, tarkoitatte, että meillä olisi enemmän peljättävää kuin muilla?"

"Juuri niin, sitä minä tarkoitan. Te olette vielä liiaksi 'keltanokkia' täällä lännessä."

"Kuulkaa, me kieltäydymme ankarimmasti ottamasta tuommoisia herjauksia vastaan. Olemme tulleet New-Orleansista tänne ja aiomme myös päästä eteenpäin."

"New-Orleansista tänne", nauroi Jimi. "Onko tuo olevinaan jotain suurta? Sen tekee mikä kaksitoistavuotias poika hyvänsä Minä sanon teille, että vaarat alkavat vasta tässä. Me olemme nyt sen alueen rajalla, jonka sisässä semmoiset ihmiset elämöivät, jotka pitävät muitten omaisuutta suuriarvoisena, mutta heidän henkensä vähässä arvossa. Ja Ljaanon tuolla puolen alkaa komankhien ja apakhien alue. Heitä täytyy vielä enemmän peljätä, koska he ovat riidassa keskenään ja ovat juuri kaivaneet sotakirveen maasta. Se joka kevytmielisesti lähtee tämmöisten myllynkivien väliin, jauhetaan helposti rikki. Tällä paikalla on valkoisia ryöväreitä ja punaisia sotureita toisiaan tavannut. Se ei ole meille yhdentevää. Joll'emme otakaan valkoisia lukuun, tulee meidän kumminkin kysyä mitä tehtävää on intiaaneilla täällä ollut? Kun kaksi punanahkaa noin yksinänsä rohkenee maahan tunkea, saa yhdeksässä tapauksessa kymmenestä otaksua heidän olleen vakoojia tutkimassa maata sotaretkeä varten. Minusta asia ei ole niin rauhallista laatua kun se teistä näyttää. Minä en tunne teidän matkanne tarkoitusta, eikä päämäärää; mutta me aiomme Ljaanon yli ja silloin tulee pitää silmät auki, muuten saattaa tapahtua, että illalla panee elävänä maata ja aamulla pääsee kotiin ruumiina."

"Älkää pahaksenne panko, vaikka sanon, että olette verrattoman varomattomia. Luulette varmaankin Ljaano estakaadon kauniimmaksi ja mieluisammaksi paikaksi, missä kulkea voi?"

"Emme suinkaan, niin tuhmia emme ole. Me tunnemme hyvin tarkoin vaarat siellä."

"Vai niin! Hm, hm! Kuulleet ja lukeneet. Se on samallaista kuin jos joku olisi kuullut ja lukenut, että arsenikki on myrkkyä, ja sitten luulee voivansa haitatta syödä naulan sellaista. Eikö teihin edes ole juolahtanut niin järkevää ajatusta, että olisitte ottaneet aavikkoon ja sen vaaroihin tottunutta opasta?"

"Olkaa hyvä, lakatkaa puhumasta tuolla koulumestarin äänellä. Me olemme miehiä, saan ilmoittaa teille. Ja sitäpaitsi on meillä opas."

"Todellakin hyvin omituinen tapa näyttää tietä. Missä tämä mies teitä odottaa?"

"Käyhän se päinsä, jos niin on. Helmiahoon helposti löydätte. Ja jos tahdotte, saatte yhtyä meihin, sillä mekin aiomme sinne. Saako kuulla tuon oppaan nimen?"

"Meille on sanottu, että hän on hyvin kuuluisa lännen mies ja on monasti kulkenut Ljaanon ristiin rastiin. Hän ei ole sanonut meille oikeata nimeään, mutta tavallisesti häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi."

"Onnea! Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Jimi. "Onko se mahdollista, herrani?"

"Sangen kunnon mies, jonka johtoon te turvallisesti saatte antautua. Iloitsen saadessani vielä kerran hänet nähdä. Ratsastamme kai samassa seurassa, sillä mekin aiomme Aritsoonaan."

Hän sanoi tämän hyvin päättävästi ja katseli veljeksiä melkein vihaisesti. Jimi purskahti nauruun ja virkkoi:

"Sepä lystillistä. Vai niin, te kadehditte meitä! Sekin on vielä yksi todistus teidän keltanokkaisuudestanne. Luuletteko, että timantit ovat maahan siroitetut Aritsoonassa, niin ett'ei tarvitse muuta kuin kumartua niitä ottamaan. Kullankaivajienkin täytyy lyöttyä yhteen, jos tahtovat hyviä tuloksia; tämä on timanttipojille vielä tarpeellisempaa. Yksinänsä joutuu hukkaan."

"Kuulkaa, älkää sanoko tuota kenellekään muulle! Me olemme kunnollisia ihmisiä, joita ei teidän tarvitse peljätä. Mutta muut pitäisivät kyllä huolen siitä, ettette saisi runsaita rahojanne niin pitkälle mukaanne. Mutta jos te luulette tyhjillä taskuilla palaamisen olevan makeinta mielelle, niin kertokaa vaan muillekin; minulla ei ole mitään sitä vastaan. Jos ette seuraa tahdo, on se meille yhdentekevää. Minä kuitenkin ehdotan että yhdessä kulkisimme Helmiahoon. Te ette ehdi sinne tänään ja teidän täytyy siis viettää yö taivasalla. Silloin on hyvä olla sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat täällä villissä lännessä kotiutuneita."

"Se on oikeastaan loukkaus meitä kohtaan, teettekö sen sitten siitä syystä, että epäilette meitä, tahi ammattikateudestako? Pitäkää vaan salainen neuvottelu, emme teitä häiritse. Tehkää miten tahdotte."

Hän asteli hitaasti muulinsa luokse ja nousi sen selkään. Jimi teki samoin; sitten ratsastivat he verkallensa länteen johtavien jälkien mukaan.

NELJÄS LUKU.

Edellisessä mainitut kummut lähenivät yhä enemmän. Maa kävi soraiseksi ja Jimi ja Timi kumartuivat yhä enemmän eteenpäin, kun kävi yhä vaikeammaksi erottaa jälkiä. Äkkiä pysähtyi Jimi, viittasi suoraan eteensäpäin ja sanoi:

"Katsoppas tuonne, vanha Timi! Mitä olentoja nuo ovat, jotka tuossa yhdessä seisovat?"

Timi varjosti kädellään silmänsä, vaikkei aurinko suinkaan nyt silmiä häikäissyt, koska se jo oli laskenut.

"Ne ovat kaksi tunnettua eläinlajia: viisi hevosta ja yksi ihminen, joista ensinmainitut varmaankin ovat suuremman arvoisia kuin viimemainittu."

"Vai niin, viisi hevosta! Niihin kuuluu tietysti myös viisi ratsastajaa ja kun yksi on näkyvissä, olisi hauska tietää, missä muut neljä lymyävät."

"Otaksun, etteivät ole kaukana. Jos kuljemme vielä vähän matkaa, voimme ehkä nähdä ne. Välimatka on vielä niin pitkä, ettei selvästi voisi ihmistä tuntea."

"Katsastakaamme siis vielä kappaleen matkaa etiäpäin. Se seikka, että tuossa on juuri viisi hevosta, antaa meille ajattelemisen aihetta. Eikö niin?"

"Tietysti. Jos eivät silmäni petä, ovat nuo ne samat viisi miestä, jotka ajavat intiaaneja takaa. Ne ovat luultavasti samat valko-ihoiset, joista yksi tapettiin. Ja nyt olen tuolla näkevinäni jotakin merkillistä matelevan maassa. Katsos noita liikkuvia pisteitä!"

Pisteet olivat neljä miestä, jotka yhtä kaukana toisistaan muodostivat suoran viivan, joka hitaasti liikkui samalle suunnalle.

"Nuo ovat ne muut neljä ratsastajaa", sanoi Jimi. "Ne ovat kallioperäisellä maalla ja etsivät heitä pakenevien intiaanien jälkiä. Jos otamme lukuun, että olivat päässeet pitkän matkaa meidän edellemme, ovat ne varmaan olleet tuossa toimessa jo kauvan. Siitä päättäen eivät he ole hyviä jälkienlukioita. Nyt he huomasivat meidät. Näetkös, että he juoksevat hevostensa luo? Olisin iloinen, jos intiaanit olisivat päässeet heiltä pakoon. Minä puolestani teen, minkä voin, auttaakseni heitä."

"Hm! Konnia ovat, se on varma asia; oman turvallisuutemme tähden tulee meidän pitää heitä silmällä; mutta luulen parhaaksi, ettemme paljon sekaannu heidän asioihinsa. On parempi, ettemme anna heidän huomata, mitä heistä ajattelemme. Niinkauvan kuin he eivät osota mitään vihamielisyyttä meille, voimme mekin pysyä rauhallisina. Eteenpäin siis! He odottavat meitä."

Nuo kuusi "timanttipoikaa" oli myös huomannut hevosryhmän ja pysyttelivät siitä syystä nyt veljesten lähellä. Heidän seurassaan tuntui kuitenkin turvallisemmalta kuin yksinään oleminen.

Nuo viisi vierasta miestä seisoivat hevostensa sivulla ja pitivät pyssyt käsissään, valmiina ampumaan. Eräs heistä huusi käskevällä äänellä muutaman metrin etäisyydessä:

Jimi ja Timi ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, mutta muut pysähtyivät tottelevaisesti.

"Pysähtykää, sanon minä", toisti mies. "Yksi askel vielä ja te saatte maistaa luotejamme!"

"Hassutuksia!" nauroi Jimi. "Ette vaan peljänne rauhallisia ihmisiä.
Säästäkää luotinne! Onhan meilläkin luodit pyssyissämme."

Miehet eivät ampuneet; ehkeivät he todellakaan mitään peljänneet, vaan tahtoivat vaan uhitella, mutta ehkä veljesten varma ryhti myös heihin vaikutti. He päästivät heidät tulemaan, mutta eivät laskeneet aseitaan.

Se, joka oli käskyn antanut, oli hartiakas, lyhytkasvuinen mies. Paksu, musta parta peitti kasvojen alaosan, jotta huulia ei näkynyt; kuitenkin saattoi puheesta kuulla, että hän oli ristisuinen.

Kun nyt Hono-veljekset pysähtyivät hänen eteensä, sanoi hän äreällä äänellä:

"Ettekö tunne lakia ja järjestystä täällä lännessä? Jota käsketään pysähtymään, hänen tulee pysähtyä. Saatte kiittää armahtavaisuuttamme, että vielä elätte."

"Älä lörpöttele, mies!" vastasi Jimi. "Ketä teidän tulee sitte kiittää siitä, että vielä elätte? On meilläkin aseet. Lännen lain tunnemme varsin hyvin; se kuuluu: ammu heti jokaista, joka sinuun tähtää! Te olette nostaneet aseenne meitä vastaan, emmekä me ole tavanmukaisesti teitä vastanneet siitä syystä, että heti näimme, ettei teissä ole miestä varmasti ampumaan. Teidän kuulanne olisi varmaan lentänyt penikulman etäisyydellä meistä."

"Tuli ja leimaus! Siinä suuresti erehdyitte. Sadan askeleen päästä ammumme kärpäseltä pään; tietäkää se! Missä tarkoituksessa te oikeastaan kuljeskelette näillä seuduin?"

"Sen osaatte kai parhaiten itse keksiä. Tahdomme nähdä ensi auringonpimenemisen, joka kuuluu olevan täällä parhaiten nähtävissä."

Parrakas mies ei tiennyt, miten hänen oli ottaminen tuota hyvin totisella äänellä annettua vastausta. Hän näytti epäilevän ja vastasi:

"Tänä iltana, viisi minuuttia ja yksitoista sekuntia yli kahdentoista. Sen sanon teille, että auringonpimennys keskiyön aikaan on mielelle makeinta!"

"Mies, teettekö meistä pilkkaa?" huusi toinen kiukustuneena. "Kyllä me sen halun teistä pian lopetamme. Emme ole tässä nenästä vedettävinä. Teidän nenänne sopivat siihen paremmin. Varokaa, ettemme kajoo niihin!"

"Oo", nauroi Jimi. "Sen saatte kernaasti tehdä. Ei meillä ole mitään sitä vastaan. Mutta varotukseksi sanon vaan teille: meidän nenämme ovat latingissa, niinkuin kai näette. Jos vähänkin niihin kajoo, laukeevat ne heti ja sentähden niitä laajalti peljätään. Tahi ettekö te, herrani, olisi kuulleet puhuttavan Hono-veljeksistä?"

"Honottajat? Olisitteko niitä?" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista! Kyllä me olemme teistä paljon kuulleet. Jimi ja Timi, Timi ja Jimi, kuuluvat olevan helsingin hauskoja poikia, joita aina olen halunnut saada tavata. Iloitsen suuresti, kun toivoni nyt toteutuu. Teidän nenänne kuuluvat osaavan tehdä mitä kauniimpia keikahduksia. Toivon, että huvitatte meitä klovni-näytelmällä. Löydätte meistä tarkat ja kiitolliset katseliat. Me maksamme hyvin: viisi senttiä mieheltä ja yksi sentti hevoselta."

"Se joltakin kuuluu. Tuskin uskalsimme semmoisia tuloja tässä sirkuksessa odottaakaan. Mutta me esiinnymme vaan auringonpimenemisen aikana, saatte siis odottaa kello kahteentoista yöllä. Mutta jos ette tahdo niin kauvaa odottaa, niin saatatte itse heittää muutaman kuperkeikan sillä välin. Sen konstin kai osaatte, sillä näytätte siltä, kuin olisitte hiljakkoin karanneet jostakin apinahäkistä."

"Mies, älä ole liiaksi rohkea! Huvittelemme mielellämme, mutta itse emme esiinny."

"Vai niin, kuulutte siis hienompiin babiaaneihin. Mutta valitettavasti sitä ei voi päältä nähdä, ja tehkää sentähden hyvin ja antakaa minulle anteeksi. Saaneeko tietää, minkä nimen ovat kunnioitettavat vanhempanne teille antaneet?"

Nämät sanat lausuttiin niin sydämmeen käyvällä ystävällisyydellä, ettei partaniekkakaan voinut käydä röyhkeämmäksi. Hän vastasi:

"Minun nimeni on Isäntä. Toverien nimet saavat jäädä mainitsematta. Ette kumminkaan voisi pitää niitä muistissanne, koska päänne näkyy olevan sangen surullisessa tilassa. Mistä oikeastaan tulette?"

"Vai niin. Olipa se älykäs vastaus. En siis ole aivo-raukoistanne erehtynyt. Näyttää siltä kuin aikoisitte Helmiahoon?"

"Niinpä niinkin. Kun ei se tule meille, täytyy meidän mennä sinne.
Saammeko seuraa?"

"Kiitoksia paljon. Tekisimme sangen varomattomasti ratsastaessamme teidän seurassanne, koska tuhmuus kuuluu olevan tarttuvaista."

"Se tarttuu ainoastaan siihen, jolla jo ennestään on taipumusta siihen, niinkuin luulen olevan teidän laitanne. Näimme kaukaa teidän tarkoin maata tutkivan. Mitä haitte? Ehkä täällä voi löytää sadan dollarin seteleitä?"

"Ei voi. Me etsimme aaseja ja olemme nyt teistä löytäneet kaksi, oikein jättiläisaasia. Sillä ainoastaan aasi voi kysyä niinkuin te. Ettekö nähneet jälkiä juuri nenänne edessä?"

"Mitä se meihin koski? Ne ovat niitten ihmisten jälkiä, jotka ovat
Helmiahoon menneet ja me löydämme sinne ilman jälkiäkin."

"Että se oli kuollut. Ja kuollut ei tee meille mitään. Jos muut taittavat niskansa, niin taittakoot, mitä se meihin kuuluu."

Isäntä katsoi pitkään ja tutkivasti Jimiä ja Timiä. Hän ei näkynyt oikein luottavan heidän ruumiista piittaamattomuuteensa. Hono-veljekset olivat kuuluisia lännen miehiä, olisivatko he todella ratsastaneet kuolleen ohi, tarkoin sitä tutkimatta, eikö se olisi heidän epäilystään herättänyt. Kun ei hän voinut heidän avonaisissa, rehellisissä kasvoissaan keksiä pahan ajatuksen jälkeäkään, sanoi hän:

"Mekin näimme miehen ja hänen hevosensa siellä makaavan. Olisi ollut vahinko jättää satula ja ohjakset sinne mätänemään Siksi me ne otimme. Ette suinkaan sitä varkaudeksi sano?"

"Ei semmoinen johtuisi mieleemmekään. Jos me olisimme tulleet ennen teitä, olisimme tehneet samoin."

"Aivan oikein. Me seurasimme sitten hevosenjälkiä, vaikkeivät ne vieneet meidän suunnallemme. Tässä me ne kadotimme ja menestyksettä olemme niitä tähän asti etsineet."

"Totta kyllä; jos tuota kivikkoa olisi vähempi ala, voisi sitä kiertää ja silloin löytäisi kyllä taas jäljet siinä, missä pehmeä maa alkaa, mutta tätä kivikkoa kestää monen tunnin matkan etelään, länteen ja pohjoiseen. Etsiminen veisi monta tuntia, eikä siihen aika riitä, sillä pian tulee yö. Olemme sentähden päättäneet laata etsimästä ja palata vanhalle tiellemme."

"Emme suinkaan. Se kuume ei ole meihin tarttunut. Me olemme kunniallista, köyhää väkeä, jolla on siellä sukulaisia ja nämät ovat hankkineet meille hedelmällistä maata, jota me alamme viljelemään; hakekoot muut jalokiviä. Maatila antaa hitaamman, mutta sen varmemman hedelmän."

"Jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Mutta minua ihmetyttää ettette löydä jälkiä, vaikka olette maanviljelijöitä. Hyvän jälkienlöytäjän ei tarvitsisi kauvaa hakea."

"Hyvä, tehän olette kuuluisia jälkienlöytäjiä! Hakekaa itse! Olen utelias näkemään, löydättekö te ne."

"Sen voimme helposti tehdä, vaikkemme asiasta huoli. Saatte nyt kumminkin nähdä, että löydämme mitä haemme."

Veljekset hyppäsivät maahan. Molemmat alkoivat kiertää paikkaa laajassa piirissä. Hiljaisesti viheltäen kutsuivat he muulinsa, ja nämät seurasivat isäntiänsä kuin koirat. Veljekset eivät luottaneet seurueeseen niin, että olisivat uskaltaneet jättää eläimet sinne.

Muut "timanttipojat" olivat myös lähestyneet ja vaieten kuunnelleet keskustelua. Kun veljekset olivat poistuneet, kysyi Isäntä:

"Te kuljette näitten 'nenäihmisten' seurassa, mutta näyttää siltä, kun ette heihin kuuluisi. Tahdotteko selittää sen asian meille?"

"Mielellämme", vastasi Kipsinen. "Me tapasimme heidät ruumiin ääressä, mutta heidän käytöksensä tähden emme ole ruvenneet heidän ystäviksensä."

"Siinä teitte oikein. Hono- veljekset eivät ole hyvämaineisia. Tietysti en sano heille sitä vasten naamaa. Meitä on heistä varotettu. He kuuluvat olevan niitten ryövärijoukkojen tiedustelijoita, jotka Ljaano estakaadolla matkustavaisia hätyyttävät. Äskettäin on taas ihan täällä lähellä neljä perhettä murhattu ja ryöstetty. Kun Hono-veljekset nyt kuljeksivat täällä, on meillä syytä otaksua heidän olleen tässä jutussa osallisina ja nyt etsivän uusia uhria. Mutta meitä he eivät saa kynsiinsä."

"Enkö minä sitä ajatellut. Ensi hetkestä minä heitä epäilin. He tahtoivat viekoitella meitä ratsastamaan heidän seurassaan."

"Jättäkää se tuuma. Te ette ikänä pääsisi sinne. Aiotteko etsiä timantteja Aritsoonassa?"

Isäntä vilkasi pikaisesti ja merkitseväisesti kumppaneihinsa ja sanoi sitte mitä huolettomimmalla äänellä:

"Sitte ette joudu suuriin kauppoihin, herrani. Timantinostajalla täytyy olla paljon, hyvin paljon rahaa."

"Mutta yhteys Aritsoonan ja Friskon (San Fransisko) välillä on sangen epäluotettava. Otaksun nim. että rahat lähetetään teille Friskosta. Saattaa tapahtua, että ne jäävät tulematta juuri silloin kun niitä parhaiten tarvittaisiin. Meidänkin on maksettava melkoiset summat ostamastamme maasta, mutta sen sijaan että ne olisi Friskosta meille lähetetty, otimme rahat mukaan. Se on paljon varmempaa."

"Sepä viisasta. Mutta ne täytyy hyvin kätkeä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua. Me olemme neuloneet rahat vaatteisiimme, sieltä ei Ljaano mieskään niitä löydä. En luota noihin Hono-veljeksiin, niinkuin jo sanoin. He tietävät, mihin aijomme ja kiirehtivät kyllä ilmoittamaan sitä sieville kumppaneilleen, antaaksensa meidät heille alttiiksi. Mutta me olemme niin viisaat, ettemme lähdekään Fort Khadburneen, vaan peräti toiselle suunnalle. Neuvon teitä tekemään samoin, sekä hankkimaan kunnollisen ja varovaisen oppaan."

"Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Isäntä, tekeytyen hyvin säikähtyneeksi. "Oletteko hullu, herra?"

"Koska tuo mies on tunnettu veijari. Hänen nimensäkin jo sitä ilmoittaa. Hän tekee kaikellaisia petollisia temppuja ja on kaikkialla tunnettu vääräksi pelaajaksi. Voisin vannoa, että hän on näitten molempien veljesten liittolainen."

"Ja sen te uskotte? Älkää paheksuko, mutta tuo ei osoita teissä olevan älyä. Tietysti kieltävät he tuntevansa häntä, mutta hän on Helmiahossa ja he aikovat myös sinne. Onhan selvää, että he tahtovat tavata toisensa siellä. Sitten te ratsastatte heidän seurassaan ja Ljaano estakaadolla he teidät tappavat. Eihän meillä ole teidän kanssanne tekemistä, mutta velvollisuuteni on teitä varoittaa."

Hän puhui tämän niin vilpittömästi ja huolestuneena, että Kipsinen antoi pettää itsensä. Hän pudisti epätietoisena päätään ja lausui:

"Sepä on ilkeätä meille. Kiitämme teitä varoituksesta ja uskomme siihen olevan syytä; mutta nythän olemme opasta vailla. Mistä nyt saamme toisen otettavamman?"

"Vaikeata se on. En ymmärrä, miksi olettekaan Helmiahoon lähteneet. Kuka asettuisikaan asumaan juuri niin lähelle Ljaano estakaadoa? Sekin jo todistaa, että tämän miehen täytyy olla liitossa aavikolla mellastavien ryövärien kanssa. Hänellä on kauppahuone. Hän vastaanottaa heidän saaliinsa ja he saavat siitä sen sijaan mitä tarvitsevat. Onhan se selvä. Ei kukaan saisi minua vietellyksi tähän taloon, jota hän niin kauniisti nimittää Helmiahoksi. Tuon kauniin naamarin takana piilee koko ryövärijoukko."

"Tuhat tulimmaista! siltä kannalta emme ole asiaa katselleet. Ei siis ole muuta neuvoa kuin palata takaisin hankkimaan toisen oppaan, sillä tuon Silmänkääntäjä-Reiton kanssa emme tahdo olla missään tekemisissä. Mutta sanokaa, onkos teillä itsellänne opasta?"

"Emme tarvitse, kun kaksi kumppaneistani hyvin tuntee Ljaanon. Niihin saatamme luottaa."

"Kävisihän tuo päinsä. Mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että te taas olette varomattomat. Ettehän tunne meitä."

"Näkeehän heti, että te olette rehellisiä miehiä, vaikka 'Honottajat' tahtoivat luulotella meille, että olette ryöväreitä."

"He tutkivat tarkoin paikan, missä ruumis makasi; he sanoivat, että olette ajaneet kahta intiaania takaa ja että murhasitte toisen. Toinen ampui sitten teidän kumppaninne ja tämän kasvoja te itse raatelitte."

"No helkkarissa! sanoivatko he niin?", kysyi Isäntä nolona. "Ja meille he luulottelivat, etteivät ruumiista ensinkään piitanneet. Se todistaa, ettei noihin valhettelijoihin ole luottamista. Noin kavalasti ei mikään kunniallinen ihminen käyttäydy. Me jouduimme sattumalta sen paikan ohi. Että otimme satulan ja ohjakset mukaamme, siitä ei kukaan voi meitä moittia, sillä se on aavikon lakien mukaista. Sitten näitte, että tutkimme jälkiä tässä, mutta se tapahtui vaan varovaisuudesta. Olisimmeko niin tehneet, jos olisimme murhaajia?"

"Ette suinkaan. Ei teidän tarvitse puolustautumisella itseänne vaivata. Me näemme, että olette kunniallisia ihmisiä, ja luotamme täydellisesti teihin. Sanokaa, saammeko ratsastaa teidän seurassanne?"

"Hm!" mutisi Isäntä miettiväisesti ja olkapäitään kohauttaen. "Tahdon puhua suoraan. Me tunnemme teitä yhtä vähän kuin te meitä. Täällä lännessä ei pidä tehdä tuttavuutta ilman edelläkäypää tutkimusta. Onhan se ilahuttavaa, että luotatte meihin, mutta parempi kuitenkin on, että pysymme erikseen. Tästä kumminkin nyt näette, ettemme mitään ryöväreitä ole, niinkuin Honottajat ovat väittäneet. Jos me todellakin olisimme tuollaisia hirtehisiä, sanoisimme teidät tervetulleiksi ja ottaisimme teidät mukanamme, ryöstääksemme rahanne. Tosin en ole teidän pulastanne välittämättä. Saatatte helposti joutua jonkun konnan kynsiin, ja siksi annan teille hyvän neuvon. Me kohtasimme suuren siirtolaisseurueen, joka aikoi Ljaano estakaadon yli, ostaakseen itsellensä maata sen tuolla puolen. He ovat suurimmaksi osaksi saksalaisia. Eilen illalla he meistä erosivat ja aikoivat leiriytyä vähän matkaa täältä, ja siinä piti heidän oppaansa varhain huomisaamuna heihin yhtyä. Hän on kuuluisin ja luotettavin Ljaano estakaadon tuntia, sekä samalla ymmärtäväinen ja hurskas mies, nimeltä Topias Taivola. Yhtykää tuohon karavaaniin, niin olette hyvissä käsissä. He ovat runsaasti aseilla varustetut, niin ettei kukaan uskalla heitä hätyyttää."

"Se käy helposti. Jos ratsastatte täältä jotenkin rivakasti suoraan etelään, näette noin puolen tunnin päästä yksinäisen vuorentöyryn suoraan edessänne. Siitä juoksee pieni puronen santaan tasangolle sen itäpuolella. Tämän puron luo on karavaani leiriytynyt. Ette voi kulkea harhaan, jos tällä välin kävisikin pimeäksi, sillä jo kaukaa voitte nähdä tulet leiristä. Jos tätä neuvoa seuraatte, tiedän teidän olevan hyvissä käsissä."

"Kiitän teitä, herrani, että pelastatte meidät suuresta pulasta. Me lähdemme tietysti heti, yhtyäksemme noihin saksalaisiin. Tosin saksalainen tavallisesti on tyhmä, mutta hän on rehellinen. Sinne me ratsastamme."

"Hyvä, mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että teidän tulee uskotella heille, että ratsastatte toiseen suuntaan. Muuten he seuraavat teitä ja te joudutte kaikissa tapauksissa heidän käsiinsä. Ratsastakaa sentähden näön vuoksi vähän matkaa takaisin, kunnes eivät enää voi teitä nähdä; sitte poikkeette etelään. Jos he kysyvät, miksi olette kääntyneet, keksin kyllä jonkun tyydyttävän vastauksen."

Näin oli siis asia päätetty. Seurueet jättivät niin ystävälliset jäähyväiset toisilleen, ikäänkuin olisivat monet vuodet olleet tuttuja. Timantinostajat ratsastivat vanhoja jälkiään myöden takaisin edes katsomatta Hono-veljeksiä. Kun he olivat päässeet niin pitkälle, etteivät enää voineet kuulla Isännän sanoja, kääntyi tämä ivallisesti nauraen kumppaneihinsa ja sanoi:

"Noita olen hyvin neuvonut. He varmaan meidän käsiimme lankeevat.
Ostamaan timantteja! Siihen tarvitaan kumminkin viisikymmentätuhatta
dollaria. Kaunis summa meidän taskuihimme pistää! Ja mitä sanotte
Hono-veljeksistä?"

"Ovatpa minkin, ja kuinka tekopyhiä he muka olivat, eivät olleet osaavinansa laskea kymmeneen, ja ovat kuitenkin arvanneet kaiken. Se todistaa, että ovat kelpo miehiä. He ovat selvästi lukeneet jäljistä koko jutun. Tietävätpä vielä että intiaaneja oli kaksi ja että itse olemme kumppanimme tuntemattomaksi raadelleet. Heidän teräväpäisyytensä on meille sangen vaarallista. Meidän täytyy toimittaa heidät pois tieltä."

"Mutta milloin ja miten? Eihän meillä ole siihen aikaa. Meidän täytyy lähteä muuttamaan aavikon viitat ja eksyttämään karavaania."

"Hm, niin, paljon aikaa ei meillä ole. Jos nyt päästämme nuo kaksi käsistämme, niin on tilaisuus ohitse. Helmiahossa tapaavat he Silmänkääntäjä-Reiton ja ehkä myös tuon aina ja kaikkialla läsnäolevan ja saavuttamattoman Veri-Revon, joka on pahin ja kiukkuisin vastustajamme. Nuo neljä yhdessä voivat kyllä vielä viime tingassa riistää meiltä toivotun saaliimme."

"Mitä muttaat?" kysyi toinen. "Minun mielestäni emme voi viisaimmin tehdä. Meitä on viisi ja heitä vaan kaksi. He eivät oikeastaan voi puolustaa itseään. He kaatuvat kuulistamme, ennenkuin he ehtivät meihin tähdätä."

"Niinkö luulet? No katsoppas heihin ja tee sitten hyvin ja ammu! Olen utelias kuulemaan miten aijot toimia."

Hän osotti veljeksiin, jotka näyttivät täydessä touhussa etsiskelevän jälkiä, ensinkään välittämättä heille niin vaarallisesta ryhmästä. He eivät olleet kiinnittäneet huomiotansa "timanttipoikien" lähtöönkään.

"Kirottu", ulvoi mies. "Sinä olet oikeassa. Nyt vasta huomaan, miten viekkaasti nuo lurjukset menettelevät, ettemme voi heihin tähdätä."

"Niin heillä on eläimensä meidän ja heidän välissään, niin että osaisimme vaan eläimiin, jos ampuisimme. Tällä tavoin he ovat koko ympyrän kiertäneet. Etkös huomaa, että heillä aina on oikea käsi kiväärinlukoissa, vasemmalla ovat valmiit ampumaan. Ei tarvita muuta kun että joku meistä tähtää heihin, niin kaatuu hän heti heidän luodistaan. He ovat helkkarin liukkaita miehiä. Ja muulinsa ovat heidän kaltaisensa. Näyttää siltä, kun eläimet ymmärtäisivät, että heidän tulee suojella isäntiään. Itsestään ne pysyvät heidän rinnallaan, eivätkä ole hetkeäkään meitä pahoilla silmillään katselematta."

Asia olikin niinkuin he sanoivat: he eivät saaneet tilaisuutta ampumaan. Ja kun veljekset nyt herkesivät piiriä tarkastamasta, pitivät he verkalleen lähestyen, aseensa ampumavalmiina. Muulit kulkivat heidän perässään, ikäänkuin olisivat olleet siihen opetetut, ja niin kai olivatkin.

"Mitä näen? Pojat ovat poissa", huudahti Jimi ihmeissään, ikäänkuin huomaisi hän vasta nyt, että he olivat kadonneet.

"Sen kyllä näen. Mutta aikoivathan he meidän kanssamme Helmiahoon.
Miksi siis palaavat takaisin?"

"Koska ovat tyhmiä. He ovat olleet niin varomattomia, ettei uskoisi sitä mahdolliseksi. Ajatelkaa, he ovat hukanneet rahansa!"

"Oli. Eräällä heistä oli lompakko setelineen satulalaukussa. Meidän teitä odottaessamme, huomasi hän sauman ratkenneeksi satulalaukusta ja lompakon siitä pudonneen. He tietysti siitä kovin kauhistuivat ja palasivat heti takaisin, teitä ensin puhuttelematta. Mennessänsä huusivat he meille että kertoisimme teille, heidän huomisiltana, tahi viimeistään ylihuomenna päivällisaikaan saapuvan Helmiahoon, lähteäksensä sitten Silmänkääntäjä-Reiton kanssa Ljaano estakaadolle."

"Vai niin! En minä aijo päätäni vaivata miettimällä todellista syytä heidän katoamiseensa."

"En tarkoita, että he teille, vaan te olette meille valhetelleet. Minä en usko tuota kadonnutta lompakkoa. Meidän nenämme ovat kylliksi isot, jotta meille ei enää tarvitse näyttää pitkää nenää. Olen varma siitä, että he ratsastavat ihan toiselle suunnalle, jahka pääsevät meidän näkyvistämme."

"En vainenkaan. Minä vaan lausun teille ajatukseni, eivätkä ne voi olla loukkaavia. Muuten tahdon antaa teille hyvän neuvon, master Isäntä. Kun te toisten tahdotte muille neuvoa semmoista, jota ei kaikkien tulee tietää, niin älkää viitatko niin paljon käsillänne ilmassa, sitä on toisinaan yhtä helppoa ymmärtää kuin sanoja."

"Kyllä, jopas oikein aika tavalla. Te löitte niin käsillänne ilmaa, että luulin teidän oikein lentävän pois."

"Sitä en suinkaan aikonut. Muuten saitte kernaasti tarkata liikkeitäni. Ja puhettamme sai kuka hyvänsä kuulla. Ei se mikään salaisuus ollut. Me puhuimme kadonneista jäljistä."

"Juuri tuulimyllyn siivistänne. Te osotitte vasemmalla kädellänne etelään, ja liikutitte oikeata kättänne niin kuin tahtoisitte sillä piirtää jonkun vuoren ääriviivat. Sitten ojensitte vasemman käden suoraan eteenpäin, joka tietysti merkitsi tasankoa. Sittemmin viittasitte taas itään ja sitte etelään. Se oli niin selvää, että voisin kertoa koko asian."

"Aivan kernaasti. Pojat ratsastavat takaisin itään ja sitte kun en enää heitä näe, poikkeevat he etelään. Siellä on vuori oikealla ja siitä vasemmalle on tasanko, johon heidän tulee ratsastaa. Koska he ovat oudot paikkakunnalla, ja te kuitenkin, lähenevästä pimeydestä huolimatta, neuvotte heidät sinne, ei tuo tasanko varmaankaan ole kaukana täältä. Tiedän hiekkaperäisen paikan löytyvän siellä. Puro juoksee vuorelta alas ja häviää hiekkaan. Sinne pääsee kolmessa neljännestunnissa ja minua haluttaa leiriytyä sinne yöksi."

Tätä sanoessaan katsoi hän Isäntää terävästi silmiin, tämän ei onnistunut täysin itseänsä hillitä; näki selvästi, että hän alkoi pelätä.

"Tehkää mitä tahdotte, mutta älkää keksikö juttuja, herra", huudahti hän raa'asti. "Missä te aijotte nukkua, on meille yhdentekevää. Te olette muka kaikkitietävä! Mutta sanokaa ennemmin, oletteko löytäneet jäljet?"

"Tulkaa mukaan, niin näytän teille. On vielä tarpeeksi valoisaa nähdäksemme."

"Hänen tulee pitää silmällä, aikoisivatko aseenne tehdä jonkun kepposen. Pidelkää siis varovasti ampuma-aseitanne! Jos jollakin niistä olisi taipumusta laukeamiseen, saisi sen omistaja heti kuulan Timin pyssystä."

Hän kävi edellä samaan suuntaan, josta äskeiset ratsastajat olivat tulleet; muut seurasivat ja viimeisenä kulki Timi, pitäen pyssyä valmiina ampumaan, ja tarkasti pitäen noitten viiden miehen joka liikettä silmällä.

"Täällä kalliolla on ollut pieni kivi, jonka hevosenkavio on rikkimusertanut."

"Se oli siis intiaanihevonen. Tulkaa vielä vähän matkaa!" Vähän matkan päässä tavattiin toinen muserrettu kivi.

"Jälki on siinä selvästi", sanoi Jimi. "Molempien kivien välinen suora viiva osottaa länteen. Sinne on siis intiaani ratsastanut."

"Intiaani! Mistä tiedätte sen olleen intiaanin?", kysyi Isäntä hyvin pisteliäästä.

"Phyy", vastasi Jimi. "Nuo tuhmat 'timanttipojat' ovat varmaankin sanoneet että täydellisesti teidät tunnen. Emme siis enään tarvitse teeskennellä. Te olette Ljaano-varkaita, ja me olemme rehellisiä metsästäjiä, joita ette voi pelättää. Minä en välitä millä tavalla te olette saaneet timanttipoikien luottamuksen. Kaikissa tapauksissa te olette aikatavalla heille valehdelleet. Mitä te edelleen aiotte heille tehdä, on meille yhdentekevää. Me emme aijo ratsastaa etelään heitä varoittamaan. Antaa vietellä itsensä Ljaanolle, siellä murhattavaksi, näkyy olevan heille makeinta mielelle, eikä meidän päähämme suinkaan pälkähdä riistää heiltä tuota huvia. Olemme velvollisuutemme tehneet ja nyt meidän tulee pitää huolta itsestämme. Tässä tiemme eroavat. Te lähdette ennen meitä, jopa melkein yhtaikaa. Ratsastakaa intiaaninne jälestä, mutta varokaa suuntaamasta kiväärinne suut meitä kohti! Me ymmärrämme hyvin, miten tulee kohdella tuonkaltaista väkeä. Jos huomaamme sanan tahi epäiltävän liikkeen, niin ammumme. Kääntykää meistä pois; ripustakaa aseenne satulanastoihin ja nouskaa hevostenne selkään! Voikaa hyvin ja varokaa koskaan tulemasta silmiemme eteen!'

"Master Jimi!" huudahti isäntä vimmastuneena. "Sillä tavalla te ette meistä pääse! Me olemme — — —"

"Konnia te olette", keskeytti hänet Timi jyrisevällä äänellä. "Meillä on neljä panosta ja teitä on viisi; viimeisen lyömme pyssyn perällä kuoliaaksi. Ja nyt sanon minäkin: joka vaan sanaakaan lausuu, sen pään läpi minä lähetän kuulan. Pötkikää tiehen niin pian kuin mahdollista. Minuutti vielä lisäksi ja te olette hukassa!"

Tämä sanottiin semmoisella äänellä, että eivät suinkaan saattaneet epäillä veljesten puhuneen täyttä totta ja että he todellakin ampuisivat. Nuo viisi miestä huomasivat että jos yrittäisivätkin vastustaa, olisivat he samassa ruumiina. He tottelivat vaikka raivostuneina, kääntyivät ympäri, ripustivat pyssynsä satulanastoihin, nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois sanaakaan lausumatta. Eräs heistä oli taaksensa sitonut ennenmainitun satulan ja ohjakset.

Kuljettuaan pitkän matkan täyttä ravia, antoivat he hevosten kävellä ja kääntyivät katsomaan taaksensa. He näkivät silloin Jimin ja Timin vielä samalla paikalla, mutta alaslasketun kiväärin.

"Pekana!" sähisi Isäntä. "Tuommoista ei ole minulle vielä koskaan tapahtunut. Pitääkö viiden miehen, jotka eivät pelkää itse paholaista, paeta noita kahta pitkänokkaista apinaa? Panen pääni pantiksi, että nuo koirat todellakin olisivat vähimmästäkin sanasta meidät ampuneet. Ettekö tekin niin luule?"

"Minusta tuntui ihan siltä kuin olisivat olleet kaikkitietäviä. Käsien liikkeenkin nuo konnat arvasivat oikein. Jos nyt vaan tietäisi, mitä he aikovat tehdä."

"Sitä minä epäilen. Heidän varoituksistaan ei ole huolittu, eivätkä Hono-veljekset kahta kertaa neuvoansa ja apuansa tarjoa. Mutta meidän täytyy ryhtyä toimiin. Meidän tulee ratsastaa etelään. Niinpian kun näemme karavaanileirin tulet, pysähdymme ja muodostamme vartioketjun, jonka lävitse emme päästä ketään muuta kuin hurskaan Topias Taivolan, kun hän palaa Helmiahosta. Siirtolaiset eivät tietysti saa aavistaa meidän olevan läheisyydessä. Jos, vasten luuloani, Honoveljekset tulevat, ammumme heidät. Intiaanin täytyy meidän nyt tosin jättää, vaikka halusta olisin ottanut hänen hevosensa ja henkensä. Se oli, näin veljesten kesken sanottuna, kolmensadan dollarin arvoinen, ehkäpä vielä enemmänkin."

"Oikeastaan teimme hullusti, kun hevosten tähden ryhdyimme intiaaneihin. Toinen on nyt ammuttu ja toinen poissa. Sentähden saimme Hono-veljekset kintereillemme. He asettuvat kyllä tänne likittyville, ja huomenna aamunkoittaessa seuraavat he jälkiämme. Silloin he kohtaavat karavaanin ja tekevät koko oivallisen tuumamme tyhjäksi."

"Eivät tee. 'Pojat' ovat heitä loukanneet, eivätkä he enää heistä välitä. Varmaankin he ratsastavat Helmiahoon ja kertovat siellä meitä tavanneensa. Mitä silloin siellä päätetään, emme voi tietää."

"Meidän ei auta muu kuin täytyy saada Taivolan heti aamuhämärässä lähtemään liikkeelle ja tekemään pitkän päivämatkan, jotta karavaani niin pian kuin suinkin ehtii täältä kauaksi pois. Me katoamme tietysti vielä pikemmin."

Jimi ja Timi eivät olleet laskeneet pyssyänsä ennenkuin ratsastajia ei enää voitu ampua. Silloin kääntyi Jimi Timin puoleen, levitti suutaan tavallista leveämmäksi ja kysyi tyytyväisesti hymyillen:

"Makeinta oli. Kun tuommoiset miehet pakenevat kuin koirat, häntä koipien välissä, kahta urhoollista metsästäjää, on se oikein hupaista. Henkemme oli todellakin vaarassa."

"Ihan varmaan! Sen näki heidän silmäyksistään ja liikkeistään. Et suinkaan sinä usko 'poikien' hukanneen rahansa?"

"Ei tule kysymykseenkään. He ovat lähteneet etelään — mistä syystä, ei koske meihin. Me olemme heitä varoittaneet, eikä meillä enää ole velvollisuuksia heitä kohtaan. He pitävät itsensä niin viisaina. Onhan tuo Kipsinen lakitiedettäkin lukenut; siksipä minä en ymmärrä että meidän tarvitsisi suorastaan pakottaa heitä vastaanottamaan apuamme. Jos he uhkamielisyydessään lyövät päänsä puuhun, tulkoot omin neuvoin toimeen. Minä ajattelen että intiaani parka paremmin tarvitsee meidän apuamme ja paremmin sen ansaitseekin."

"Lähdemme. Tiedämme missä päin hän on tuolla; vastapäätä oikealla puolella, vanhan hopeakaivoksen lähettyvillä. Narripeliähän se vaan oli tuo pikku kivien juttu, niitähän me itse astuimme rikki, johtaaksemme roistot harhaan. Näin selvästi veripisaroita ja hyvin minua kummastuttaisi, jollemme löytäisi intiaania kaivoksessa."

He lähtivät liikkeelle ja muulit kulkivat kukin isäntänsä jäljissä. He eivät nousseet muuliensa selkään, koska jo kävi vaikeaksi pimeyden tähden sieltä tarkasti maata tutkia.

Kuljettuaan vähän matkaa, huomasivat he pienen esineen maassa. Se oli punainen huolellisesti veistellyn rauhan piipun pesä. Jimi otti sen maasta, pisti taskuunsa ja sanoi tyytyväisenä:

"Olemme oikealla tiellä. Tämä piipunpesä on lähtenyt varresta ja huomaamatta pudonnut maahan. Pian saamme tietää, kuuluuko se vanhalle, haavoitetulle intiaanille vai nuorelleko."

"Varmaankin vanhemmalle. Nuorukainen on tuskin vielä käynyt Minnesotassa hankkimassa pyhistä kivilouhoksista savea piippuansa varten."

"Onhan hän saattanut saada piipun saaliina. Semmoista hän saa käyttää, mutta ei perittyä."

"Onko milloinkaan intiaani perinyt piipun? Sehän aina haudataan omistajan kanssa."

"On heimoja, jotka valitettavasti eivät niin tarkasti pidä tästä tavasta kiinni. Kilttien, hyväsydämisten kalpeanaamojen onneatuottava vaikutus tuntuu tässäkin. Muuten osoittaa pesään leikattu 'totem' sen omistajana olleen komankhin, vieläpä päällikönkin. Onpa hyvä, että ymmärrämme tämän heimon murretta. Meidän pitää huutaa heille, muuten saattaisi tapahtua, että tervehtäisivät meitä kuulilla, eikä se olisi ensinkään mielelle makeinta."

Vuori alkoi nyt yletä. Veljesten vasemmalla puolella oli kallioseinä ja oikealla oli kallionlohkareita joiden välitse tuskin ihminen saatikka sitte hevonen, pääsi kulkemaan. Heidän kulkemansa kohta oli ainoa, mistä pääsi ja siksipä saattoivat jotenkin varmasti otaksua intiaanien täältä ratsastaneen.

Pian he seisoivat korkean, pimeän kivikummun edessä. Se oli muodostunut kaivoksesta heitetystä sorasta. Kummun korkeutta eivät saattaneet erottaa, kun jo oli ihan pimeä.

He kiinnittivät ohjakset kahteen raskaaseen kiveen. Sitte alkoivat he hitaasti kiivetä kumpua ylös. He eivät koettaneet välttää kolinaa, vaan koettivat päinvastoin sitä synnyttää. Mutta joka askeleella pysähtyivät he kuuntelemaan. Tulihan heidän tietää, oliko siellä ylhäällä ketään, jolle täytyi huutaa, ennenkun tämä ehtisi pyssyään käyttää.

"Kuules", kuiskasi Jimi. "Oikein arvattu, tuolla ylhäällä ne ovat. He ovat varuillansa. Haavoitettu intiaani on kyllä kaivoksessa jos hän vielä on elossa ja nuorukainen vartioitsee kummulla. Puhuttele häntä, Timi."

"Tuquoil, omi gag nina; tau umi tsah! — Nuori sotilas, älä ammu, olemme ystäviäsi!"

Siinä oli vaan kolme lyhyttä tavua, mutta ne olivat kylliksi ilmoittamaan heille, että se oli samaa murretta, jota nuo laajalti samoilevaiset komauhkit käyttävät.

"Piete uma Jepe! Tulkaa tänne ylös!" kuului hetken miettimisen päästä tuolta ylhäältä!

He kiipesivät ylös asti. Päästyään kummun huipulle, näkivät he, pimeydestä huolimatta, ihmisolennon seisovan heidän edessään ja nostavan pyssyn heitä vastaan.

Veljekset huomasivat hänet nuoreksi mieheksi, niinkuin olivat otaksuneetkin. Timi rauhoitti häntä sanomalla:

”Olemme sattumalta joutuneet taistelupaikalle ja jäljistä nähneet, mitä siellä on tapahtunut. Sitten seurasimme sekä sinun että vihollistesi jälkiä suojellaksemme teitä heitä vastaan. Te olette urhoolliset punaiset sotilaat; mutta nuo toiset ovat pelkuriryöväriä joitten täytyi häpeällä meitä paeta, vaikka heitä oli enemmän kuin meitä.”

"En valhettele. Merkiksi siitä, että ystävinä luoksesi tulemme, laskemme aseemme tänne eteesi ja sinä saat itse määrätä, saammeko ottaa ne takaisin."

"Kalpeakasvoilla on hunajaa huulillaan, mutta sappea sydämmessään. Herättääksensä luottamusta laskevat he aseet luotaan, mutta sitten tulee heidän kolme kumppaniansa meitä tappamaan."

"Sinä luulet meidät kahdeksi niistä, jotka teitä vainosivat. Me emme ole samoja henkilöitä; sinä erehdyt."

"No sano sitten minulle missä nuo viisi miestä ovat! Kun olette jälkiä seuranneet, täytyy teidän tietää."

"Me kohtasimme heidät, kun he tuolla kivikkomaalla etsivät jälkiäsi. Me puhuttelimme heitä ensin ystävällisesti, pettääksemme heitä. Heidän ei onnistunut löytää jälkiä, mutta me huomasimme heti toverisi haavasta juosseet veripisarat. Sitä emme kuitenkaan heille ilmaisseet, vaan teimme väärät jäljet, eksyttääksemme heitä länteen päin. Me sanoimme heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, ja suuntaisimme pyssymme heitä kohti, samoin kuin sinä nyt teet meitä kohti. Silloin heidän täytyi häpeällä mennä tiehensä.”

"Koska eivät tehneet meille mitään pahaa. Me ammumme ihmistä ainoastaan silloin kun meidän täytyy puolustaa henkeämme."

"Te puhutte hyvien ihmisten tavoin. Sydämmeni käskee minun luottamaan teihin; mutta toinen ääni käskee minun olemaan varuillani."

"Älä kuuntele sitä vaan sydämmesi ääntä. Me tarkoitamme parastasi. Kysy itseltäsi, miksi me tänne olemme tulleet. Et sinä ole meille mitään tehnyt; emme mekään voi sinulle pahaa tarkoittaa. Tiedämme, että olet vainottu ja olemme jäljistä nähneet, että toverisi on haavoittunut, sentähden tulemme tarjoomaan sinulle apuamme. Jos et siitä huoli, lähdemme heti pois, emme ole tottuneet kenellekään apuamme tyrkyttämään."

Kului lyhyt aika ennenkun hän vastasi. Hän näytti tuumiskelevan. Sitten hän sanoi:

He ottivat aseensa ja alkoivat astumaan kumpua alas. Eivät olleet pitkälle päässeet, kun Timi pysähtyi kysyen:

"Etkös kuullut mitään, vanha Jimi? Kuului niinkuin olisi kivi vierinyt alas tuolla."

"Mutta minä huomasin selvästi. Ajatteles jos joku ihminen salaisesti hiipisi kumpua ylös. Meidän täytyy olla varovaisia."

He kulkivat eteenpäin. Päästyään kummun juurelle kohosi äkkiä maasta tumma olento ihan heidän lähellensä.

"Seis poika!", huusi Jimi ja tähtäsi. "Ei askeltakaan eteenpäin, taikka ammun."

"Miksi tahtoo kalpeaveljeni ampua kun kuitenkin tulin ystävällisellä mielellä?" kuului vastaus.

Hän tunsi saman nuoren intiaanin äänen, jonka kanssa hän äsken oli puhunut.

”Sinäkö se olet?" kysyi hän. ”Olet siis kavunut alas samalla kertaa kuin me. Sentähden siis Timi kuuli kiven alas vierivän. Jalkasi työnsi sen. Mitäs tahdot?"

"Tahdoin katsoa, puhuivatko valkoiset miehet totta. Jos olisitte vihollisia olleet, ette olisi luotani menneet. Koska noudatitte kehotustani minulle mitään pahaa tekemättä, olette koetuksen kestäneet. Te ette ole vainoojiani ja minä pyydän teitä taas kiipeemään minun kanssani isäni Tevua — shohen luokse."

"Tevua — shohe — Tulitähti — komankhien kuuluisa päällikkö, onko hän siellä" kysyi Timi ihmeissään.

"On hän siellä. Hän on kuollut. Minä olen Shiba — bigk — Terässydän — hänen nuorin poikansa ja olen kostava murhaajille hänen verestään. Kalpeakasvot seuratkoot minua."

Ylös päästyään, meni hän kallioseinän luokse, astui sinne sisälle eräästä aukosta, jonka veljekset tiesivät siellä löytyvän, koska eivät ensikertaa täällä olleet. Tämä oli tuon vanhan autioksi jääneen hopeakaivoksen sisäänkäytävä.

Ohut savu virtasi heitä vastaan. Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta käytävää pitkin, näkivät he pienen tulen. Vaivalla koottu puuläjä oli siinä vieressä. Tulen tarkoituksena oli valaista kuollutta joka oli istumaan asetettu, selkä nojassa seinää vastaan.

Terässydän laski pyssyn luotaan ja istui vasta päätä kuollutta. Hän työnsi puukapulan tuleen, veti polvet ylös ja nojasi leukaa niitä vastaan. Tässä asennossa tuijotti hän sanatonna kuolleeseen.

Veljekset seisoivat vieressä, hekin vaieten. He tunsivat tarkoin intiaanien tavat ja tiesivät että he puhumalla olisivat loukanneet pojan surua. Molempien intiaanien kasvot olivat maalaamattomat; tämä oli varma merkki siitä etteivät olleet liikkeellä vihollisissa aikeissa. Kuollut oli ollut kaunis mies; komankhit ovat monien muiden intiaani-heimojen suhteen ruumiinsa puolesta etevämmät. Vielä kuoltuansakin loistivat hänen kasvonsa kirkkaan pronssin värisinä. Silmänsä olivat kiinni ja huulet lujasti yhteen puserretut, sillä kuolemansa oli ollut hyvin tuskallinen. Intiaanipaitansa alempi osa oli avoinna, joten se paikka ruumiista johon vihollisen luoti oli tunkenut, oli näkyvissä. Kädet olivat sivulla suonenvedontapaisesti nyrkissä, ja tämäkin todisti että hänen viime hetkensä olivat olleet tuskaa täynnä.

Vasta hetken päästä asettuivat myös Jimi ja Timi maahan istumaan, niin hiljaa kuin olisivat he peljänneet jollakin melulla häiritsevänsä vainajan rauhaa. Vainajan näkeminen vaikuttaa melkein kuin näkisi jonkun pyhäkön: pyhä kauhu valtaa kuolevan, tuntiessaan iäisyyden tuulahduksen.

"Te olette kuulleet puhuttavan Tulitähdestä, komankhien päälliköstä?
Silloin tiedätte myös, että hän oli urhoollinen sotilas."

"Kyliä", vastasi Jimi. "Me tunsimme heti päällikön, nähdessämme hänet täällä. Me opimme tuntemaan hänet tuolla ylhäällä Rio Rokson luona, jossa hän auttoi meitä paumihs — lauman meitä ahdistaessa."

"Sitte saatte olla varmat siitä, että hän ikuisilla metsästys mailla on oleva monen sotilaan käskiänä. Mutta Manitun ei ole häntä kutsunut taistelussa pois. Kommankhien päällikkö on murhattu."

"Me olimme kaukana kalpeakasvoisten maassa. Komankhien sotilaat ovat kaivaneet sotakirveensä maahan ja elivät viimeaikoina sovussa valkoihosten kanssa. Heidän ei tarvinneet peljätä mennä heidän kaupunkeihinsa. Tulitähti metsästi miehinensä Rio Pekos-nimisen joen luona. Siellä kohtasivat he valkoisia miehiä, jotka aikoivat kaupunkiin nimeltä Austin. Koska toiset punaiset miehet tekivät tämän tien epävarmaksi, pyysivät he Tulitähden lähettämään taitavan oppaan heidän mukanaan. Hän päätti itse seurata heitä ja otti minut mukaan, jotta saisin nähdä valkoisten kaupunkeja ynnä taloja. Onnellisesti me saavuimme Austiniin, ja sitten ratsastimme yksinämme takaisin. Tänään, päivän kolmanneksen alkaessa kohtasivat murhaajat meidät He vaativat hevosemme meiltä; mutta kun emme antaneet, ampui eräs heistä Tulitähteä vatsaan. Päällikön hevonen peljästyi ja ryntäsi tiehensä. Minun täytyi seurata häntä, kun hän oli haavoittunut, eikä siis voinut taistella kalpeakasvoisten kanssa. Jos olette jäljet nähneet, niin tiedätte, mitä siellä vielä tapahtui."

"Kyllä tiedämme. Sinä tapoit erään heistä ja nyljit häneltä päänahan."

"Niin tapahtui. Päänahka riippuu tuossa vyössäni. Mutta minä hankin toistenkin päänahat. Yön kuluessa murehdin isääni ja veisaan hänelle päälliköitten kuolinlaulun; varhain huomisaamuna hautaan hänet tänne kivien väliin ja sitten tuon tänne komankhien sotilaat jotta ne pystyttäisivät hänen urhoollisuutensa ja korkean arvonsa mukaisen hautapatsaan. Ja kun olen peittänyt vainajan päivän silmiltä, etsin minä murhaajien jäljet ja minä sanon teille: Shiba- bigk ei vielä ole kuuluisa soturi, sillä monta talvea ei ole hänen syntymästään kuluneet, mutta hän on kuuluisan päällikön poika, ja voi niitä kalpeanaamoja, joitten jäljet hänen silmänsä keksivät. He ovat hukassa."

Hän nousi, astui isänsä luokse, laski kätensä tämän pään päälle ja jatkoi:

"Kalpeakasvot vannovat. Komankhi puhuu valaa tekemättä. Kuulkaa nyt sanani: Kun Tulitähden hautakumpu on kohonnut, pitää sen huipulla riippuman kaikkien kuuden murhaajan päänahat. Terässydän on sen sanonut, se on siis tapahtuva! — —"

VIIDES LUKU.

Päivällisaikana seuraavana päivänä istuivat Heinäaho, Silmänkääntäjä-Reitto ynnä Ontuva Rankko pöydän ääressä talon edustalla. Veijo -neekeri ei ollut heidän seurassaan. Hän oleskeli tallissa tilanomistajan mustan palvelijan kanssa.

Nuo kolme miestä juttelivat eilispäivän tapahtumista, Veri-Revon ja vieraan miehen kaksintaistelusta, sekä jälkimäisen kuolemasta, eikä siis ollut kummaa jos johtuvat puhumaan yhtä ja toista kuolemaa likeisistä seikoista, jopa lopuksi kummituksistakin.

Helmiaho ja Reitto selittivät olevan ihan mahdotonta, että kuolleen henki voisi palata takaisin ja ilmestyä, sekä myös, ettei hän voisi puhua, koska häneltä puuttui puhe-elimiä. Rankko puhui pontevasti kummituksien puolesta ja kun molemmat toiset kuitenkin yhä epäilivät, huudahti hän loukkaantuneena:

"Te olette molemmat tuhmat, ihan Hölmölästä kotoisin! Ei kannata heittää helmiä sikojen eteen. Ainoastaan se, joka varhaisimmasta nuoruudestaan asti on ollut tämän ja tuonpuolisen maailman henkiolentojen yhteydessä, voi arvostella yliluonnollisen elämän oikeata helmeä, s.o. kaikkea, mitä on maan ylä- ja alapuolella. Mutta niin ei ole ollut teidän asianne laita, eikä minun sentähden pitäisi ihmetellä eikä suuttua siitä ettei teidän harjoittamaton ajatuskykynne voi käsittää henkiä ja kummituksia. Olisin minä vainaja, jota en nyt onnekseni ole, hyppäisin keskiyönaikaan teidän niskaanne, niin kyllä saisitte asiasta toisen ja paremman käsityksen."

"Todiste! Hullutuksia! Todistukset eivät todista mitään. Jos on todistuksia, eihän minun silloin tarvitse todistuksilla todistaa. Sitä on täytynyt omin silmin nähdä, ja se on n.s. italialainen silmillinen todistus, jota vastaan kenenkään on mahdoton mitään väittää. Siitä siis olemme yksimieliset, että —"

"Ei tietysti silmillinen todistus, vaan silmävarainen todistus! niinhän sinä tarkoitat?" oikasi Reitto. Vaiti sinä kielenturmelia, ärjäsi Rankko, ethän aikone läksyttää minua alialkeiskoulun kielitiedoilla, joiden tomun minä jo parikymmentä vuotta sitten olen jaloistani puhdistanut. Vertailevan kielitieteen liekkikielet ovat minulle synnynnäisiä, sillä jo kapalovauvana minä karjuin kiinaksi, uneksuin arameeaksi ja söin pullostani sanskriitiksi. Ja sitten tulee tuo ihminen ja väittää minun olevan väärässä. Eikö mies sitten tiedä, mikä ero on silmillisellä ja silmävaraisella? Edellinen kuuluu metsätieteeseen ja merkitsee ymppäämistä ja istuttamista. Jos minä nyt ymppään ja istutan sinun todistuksen, eikö se selvästi ole silmillinen todistus? Häh! Mong smi! Ja tämmöisellä silmillisellä todistuksella minä nyt väitän aaveita olevan. Ymmärrätkös, pöllö?

”Nähnyt aaveita! Tusinottain niitä leijaa minun ympärilläni, kun minä olen niin henkinen. Mahnalainen. Asian sopii tietysti todistaa myös kielitieteellisesti. Näin kun kielenä on jokin sana on selvä, että on sekin, mitä sana merkitsee. Koska nyt on sana aave, on yönselvää että yöllä aavehetkinä on aaveita, ja koska aaveita on yöllä, näkee jokainen minun tietävän niitä olevan päivälläkin. Joka oli todistettava. Vanha koulumestarini jo älysi minun älyni aaveasioista ja uskoi niitä itsekin.

"Kuuleppas! Ole niin hyvä äläkä puhu portukaalia! Se ei sovi sinun suuhusi. Kuinka sinä saatat puhutella sankaria tieteitten maailmassa valistuneeksi ukoksi? Hän oli valaistu mies, samoinkuin sanotaan että se ja sekin on valaistu kuvilla, valaistu selityksillä y.m. mitä jokainen kirjapainon oppilas tietää. Mutta sinähän olet vedenpaisumuksen aikuisella kannalla eikä mikään minne-laulaja ole sinun kätkyesi ääressä laulanut:

"Mitä naurettavaa siinä on?" sanoi Rankko. "Ette suinkaan luule, että minne-laulajat olivat kuokkavieraita. Suomalaisten ristiretkillä? Kun silloin Gottfiiti Öljymäkiläinen hyökkäsi Jerusalemiin, sanoi Parmemie: Akan minun saada täytyy vaikka se olisi kahleilla kytketty taivaaseen, johon he vastasivat: Älä hulluttele äijä, kaartti kaatuu, mutta ei antaudu! Ja semmoisille sankareille te nauratte! Eikö teillä ole älyä tajuamaan maailman ja sotahistorian merkillisiä henkilöitä?

"Kiitoksia paljon! Siitä saatte lakata! Mutta sinun entymoloogiset muistutuksesi veivät meidät syrjään aaveista —"

Hän vaikeni äkkiä, sillä hän näki erään ratsastajan, jolla oli Yhdysvaltojen rakuunaunivormu, ja sen merkeistä päättäen hän oli upseeri. Tämä mies tuli täyttä laukkaa ratsastaen etelästä ja pysähtyi noitten kolmen miehen eteen.

"Helmiaho itse! Hauskaa saada tavasta teitä, sillä tulen pyytämään tietoja."

Hän hyppäsi hevoseltaan ja istui heidän viereensä. He katselivat häntä tarkasti, eikä hän ollut sitä huomaavinaan. Hän oli tanakka, lyhytkasvuinen mies, paksu ja musta oli täysipartansa. Katseensa oli terävä; huulet eivät näkyneet, koska ne olivat viiksien peitossa.

"Olen täällä tiedusteliana", sanoi hän keveällä äänellä. "Olemme pysähtyneet tuonne Fort Sillin luo ja aiomme Ljaano estakaadolle."

"Hallitukselle on tullut tieto, että aavikoilla on viime aikoina tapahtunut monta väkivaltaista tekoa. Tämä on ankarasti rangaistava. Luultavaa on, että pahantekijät ovat liitossa keskenänsä ja että tämä liitto vielä on erittäin hyvin järjestetty. Tämä joukkio on nyt ankaralla ja voimakkaalla iskulla hävitettävä. Kaksi eskatroonaa on tähän toimeen määrätty ja niitten tulee puhdistaa aavikot ja lähiseudut kaikesta epäilyttävästä roskaväestä. Tämä voima on nyt sioitettuna Fort Sillin luona, niinkuin jo äsken mainitsin, ja minut on edeltäkäsin lähetetty tänne hankkimaan tietoja ja tekemään liittoa noitten rehellisten asukasten kanssa. Edellytämme tietysti, että jokainen rehellinen mies meitä auttaa."

"Se on itsestään selvä, herrani. Iloitsen siitä, että olette minun puoleeni kääntyneet, ja saatte olla varmat siitä, että teitä kaikin voimin autan. Juho Helmiaho tunnetaan mieheksi, johon jokainen rehellinen mies saa luottaa."

Helmiaho alkoi täysin luottaa upseeriin. Hän kertoi nyt, minkä hän oli kauppiaasta kuullut, sekä eilisestä kaksintaistelusta että vieraanmiehen kuolemasta.

Upseeri kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvojensa eleet eivät muuttuneet, mutta hänen silmänsä säkenöivät ja Helmiaho päätti siitä, että soturia viehätti kuulla kaksintaistelusta. Mutta tarkka katsoja olisi ehkä huomannut, että silmistä paloivatkin vihan ja kiukun liekit. Hän puristi kädellään sapelinkahvaa ja kerran kuului siltä, kuin olisi hän hampaitaan purrut. Muuten oli hän levollinen, eikä hän näyttänyt huolivan muusta, kun tarkasti seurata kertomuksen juonta.

Helmiaho lopetti kertomuksensa selittelemällä seudun yleisiä oloja ja miten vaarallista oli kulkea Ljaano estakaadon yli sekä lisäsi, että kahden eskatroonan ratsuväen oli sangen vaikeata, oliko edes mahdollistakaan, kulkea aavikon yli, siellä ei ollut laidunta, ja mikä oli pahinta, heillä ei ollut vettä. Jos rupeaisi kuljettamaan eläimen ruokaa ja vettä mukanaan, niin tarvittaisiin siihen monta kuormajuhtaa ja nämät taas vaikeuttaisivat matkaa ja tarvitsisivat itse paljon kuljetettavista ruokavarastoista.

"Saatatte olla oikeassa", sanoi upseeri. "Mutta ei se minuun kuulu, se on päälliköitten asia. Mutta sanokaa minulle herrani, kuinka oikeastaan on tuon erämaan hengen laita joka kuuluu liikkuvan Ljaano estakaadolla. Olen kuullut paljon tästä käsittämättömästä hengestä puhuttavan mutta en ole koskaan saanut siitä mitään varmaa tietoa."

"Sitten on käynyt teille samalla tavalla kuin minulle ja kaikille muille. Voin muutamin sanoin kertoa teille, minkä siitä tiedän. Ljaano estakaadon henki on salaperäinen ratsastaja, jolta ei kukaan ole henkiin päässyt, joka vaan hänen kasvonsa on nähnyt, vaan on kaatunut hänen kuulastaan, mikä aina sattuu keskellä otsaa. Merkillistä on, että nämät kaatuneet aina ovat olleet rikollisia, jotka ovat tehneet Ljaano estakaadon vaaralliseksi. Tämä henki näkyy siis olevan henkilö, joka on tehtäväkseen ottanut niitten rikosten rankaisemisen, jotka siellä tehdään."

"Mutta miten hän käyttäytyy, ollakseen kaikkialla ja aina näkymättömissä? Hänellä täytyy olla ruokaa ja juomaa sekä itsellensä että myös jollekin eläimelle. Mistä hän sitä saa?"

"Hm! Te kyselette todellakin minulta liikoja, herrani. Hänet on nähty, mutta vaan etäältä. Silloin hän kiitää eteenpäin kuin tuulispää ja usein rätisee säkeniä sekä hänen edessään että takanansa. Muuan tuttuni näki hänet eräänä yönä. Hän sanoo voivansa vannoa, että ratsastajan päässä, hartioissa, kyynäspäissä ja pyssynpiipussa oli pieniä liekkiä, olipa niitä vielä hevosen kuonossa, korvissa ja hännässäkin."

"Kyllä se siltä kuuluu; mutta tuo tuttavani on totuutta rakastava mies, enkä voi uskoa hänen valhettelevan tai omiansa puhuvan."

Kun tämä asia tuli puheeksi, puuttui Ontuva Rankko puheeseen. Puhuttiin englantia, ja silloin Rankkokin puhui järkevästi ja luonnollisesti. Ainoastaan silloin kun puhe kävi saksaksi, alkoivat nuo kirjavat houreet hänen päässään liikkua.

"Siinä nyt ollaan", huusi hän. "Ei kukaan tahdo uskoa yliluonnollisen olemassa oloa. Minä en usko Ljaano estakaadon hengen olevan ihmisen, vaan hän on joku kummituksen kaltainen olento, jäännös Kreikan raivottarista, joka on vetääntynyt autiolle aavikolle, ikäänkuin vanha soturi joka pakenee saunakamariinsa. Uskon aivan mielelläni kummituksen purskuvan tulta ja säkeniä. Me kuolevaiset puhallamme tupakinsavua suustamme, miksei siis henki voisi syöksyä tulta?

"Mutta voiko henki ampua pyssyllä" kysyi upseeri, katsoen Ontuvaa
Rankkoa halveksivasti.

”Miksi ei? Olen eräässä markkinakojussa nähnyt kanan laukaisevan pientä kanuunaa, jänis teki samoin. Minkä kana tai jänis osaa tehdä, täytyy kai hengelle olla helppo tehtävä.”

"Te käytätte sangen merkillisiä todisteita, herrani! Todellakin ette siinä osoita suurtakaan viisautta tahi älyä."

"Totta kyllä; mutta minulla on syyni, miksi en puhu niin oppineesti kuin taitaisin. Te näytätte niin tyhmältä että pelkään, ettette ensinkään minua ymmärtäisi, jos käyttäisin lauseita, jotka vähänkin olisivat koulupojan ymmärrystä ylempänä.."

"Master”, huudahti upseeri kiivastuen. ”Kuinka uskallatte sillä tavalla loukata Yhdysvaltojen sotajoukkoon kuuluvaa kapteenia?"

"Oo, älkää niin kovin kiukustuko! Minulle on yhdentekevää, oletteko pyssyn tai lampun sytyttäjä. Itse aloitte loukkaamaan ja nyt saatte tyyneesti pitää vastaukseni hyvänänne. Jollette sitä tahdo, olen valmis suoriutumaan asiasta pyssynkuulalla. Teidän säätynne ei vaikuta lännen mieheen mitään."

Näkyi että upseerin oli vaikea hillitä vihaansa; kuitenkin onnistui hänen levollisesti vastata:

"Olisin pahoillani, jos täytyisin ampua teidät kuoliaaksi. Osaan jotenkin hyvin pyssyä pidellä, mutta en ole mikään heittiö ja taistelen ainoastaan upseerien kanssa. Muuten olisi hävytöntä vuodattaa verta master Helmiahon kodissa. Aion jäädä tänne kunnes sotajoukkoni saapuu ja tahdon sentähden ylläpitää rauhaa hänen kotonaan."

"Olen teille siitä kiitollinen, herrani", sanoi Helmiaho. "Jos tahdotte luokseni jäädä, annan teille vierashuoneen ja hevosellenne hyvän paikan tallissa."

"Näytän sen teille, ja sitten esittelen teidät vaimolleni, joka näyttää teille huoneenne."

Hän nousi ja upseeri teki samoin, molemmat lähtivät talliin, hevosta viemään. Sitten palasi isäntä yksistään, ilmoittaen toisille, että kapteeni oli jäänyt huoneeseensa lepäämään. Isäntä iloitsi vieraastansa sekä rakuunien tulosta. Mutta Rankko ravisti päätään ja sanoi saksaksi:

"Minä en pidä tuosta miehestä. Hänen kasvoissaan on jotakin, joka loukkaa hienoa myötätuntoisuuttani. Hänen silmänsä ovat kuin kaksi rasvapilkkua laihassa lihaliemessä. Niissä on niin kavala ja viekas katse. Minun ei tarvitsisi koetella häntä tietääkseni ettei hän ole mikään rehellinen mies. Hän ei osaisi lausua tunnussanaa shibbok."

"Ettekö sitä tiedä? No, en sitä kummeksi, sillä en ole vielä koskaan tavannut ainoatakaan lukiolaista, joka jotakin muistaisi. Onpa hyvä, että Ontuvalla Rankolla on niin tavaton muisto, että hän tietoineen voi auttaa teitä, pienoisylioppilaita Kun hunnit aikoivat Elben yli, tahtoivat he pysyä tuntemattomina ja sanoivat itsensä brasilialaisiksi araabeiksi. Mutta silloin seisoi vanha marski Derffinger joen luona ja käski jokaisen lausua sanan 'shibbok'. Joka ei osaisi sitä lausua, siltä hakattaisiin pää poikki. Kun eivät Hunnit osanneet sanoa, shibbok, seurasi siitä, että heiltä hakattiin päät poikki."

Nuo molemmat kuulijat katsoivat silmät selällään puhujaan, eivätkä tienneet itkeäkö vai nauraako.

"Vai niin, Rankko", huusi lopulta Reikko "sinä tarkoitat kai 'shibboleth' sanaa, jota gileadilaiset käskivät Efraimin lasten lausua, niinkuin Tuomarien kirjassa mainitaan."

"Suus kiinni! Ei sinun tarvitse minua Tuomarinkirjalla iskeä. Sanon sinulle, että minulla on tarkat tiedot Israelin lasten tuomarien ja pappien nimistä sekä oloista. Ensimmäinen tuomari Mooseksen jälkeen oli Josua. Hän se oli joka niin pelotti auringon ja kuun että ne kävivät liikkumattomiksi. Tämä tapahtui Toursin ja Poitiersin taistelussa Kaarle Martellia, Edomin ruhtinasta vastaan. Aurinko oli juuri laskemassa Himalaijan taakse ja kuu oli noussut Khimbovatson yli. Jotta päivä pitenisi, ojensi Josua kätensä, uhkasi nyrkillään molempia taivaankappaleita ja huusi:

Heti pysähtyivät Foibos ja Selene ja odottivat kauniisti, kunnes taistelu oli voitettu. Katsos Reitto, minä tunnen historian niin hyvin, kuin olisin minä itse ollut kuuna. Tuommoiset historialliset hetket istuvat selkäytimeen hyvin lujasti kiinni. Tämä on, niinkuin tunnettu muistin tyyssija. Tunnen hyvin. — — —

Rankko olisi kyllä vielä kauvan jatkanut tätä sekasotkua, jollei Helmiaho olisi häntä keskeyttänyt näyttämällä pohjoiseen, josta näkyi kolme ratsastajaa hitaasti lähestyvän. Rankko huudahti isosti ja nousi äkkiä paikaltaan.

"Tunnen", vastasi tämä. "He ovat — — hm en vielä tahdo mainita heidän nimiään, vaan odotan, nähdäkseni mitä heistä pidätte."

Näistä kolmesta tulijasta oli yksi lyhyt ja paksu, toinen pitkä ja hoikka ja kolmas oli keskikokoinen ja ratsasti kauniilla mustalla hevosella. Silmänkääntäjä-Reitto varjosti silmiään, katseli heitä terävästi ja huudahti sitte:

"Rankko, sinä salaat meiltä heidän nimensä, yllättääksesi meitä. Mutta en olisi lännen mies, jollen heti arvaisi, ketkä nuo kolme miestä ovat."

"Kaksi heistä, toinen paksu ja toinen hoikka, lyhyt ratsastaen korkealla, virmalla hevosella ja pitkä pienellä muulilla, he eivät voi olla muita kuin Pitkä Pekka ja Paksu Paavo. Ja tuo kolmas on varmaankin Vanha Kovakoura."

"Etkös itse sanonut hänen tulevan paksun Paavon seurassa, ja eikö Vanha Kovakoura aina ratsasta mustalla hevosella, niinkuin kukin tietää, joka hänestä on kuullut puhuttavan?"

"Hm! Kyllä sinä olet sentään viisas mies vaikket ole kielellisissä ja tieteellisissä asioissa vielä päässyt pariisilaista A:ta tuntemaan."

"Kyllä sinä tällä kertaa olet oikeassa. Ne ne ovat. He tulevat paljon aikaisemmin kuin luulin. Toivon, että heitä tervehditään tarpeellisella kunnioituksella ja nöyryydellä."

Nuo kolme ratsastajaa olivat nyt päässeet perille, pysähtyivät ja astuivat hevosiltaan alas. Heillä oli samat aseet ja vaatteet kuin ratsastaessaan Kansallispuistoon. Helmiaho ja Reitto katselivat erityisesti Vanhaa Kovakouraa, joka oli kuuluisimpia metsästäjiä. Kysymättä Rankolta kutka nuo kaksi outoa miestä olivat, astui Vanha Kovakoura Helmiahon luokse, oijensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Otaksun että teille on ilmoitettu meidän tulostamme, master Helmiaho ja että ehkä olemme tervetulleita. He kättelivät toisiansa ja Helmiaho lausui:

"Ontuva Rankko on kertonut teidän tulostanne ja minä olin siitä erinomaisen iloinen. Koko taloni on teidän käytettävänänne. Olkaa niinkuin kotonanne ja jääkää luokseni niin kauvaksi kuin mahdollista!"

"Oo, niin kauvaa emme voi luoksenne jäädä. Me aiomme lähteä Ljaanon yli tavataksemme sen tuolla puolen erään, joka meitä odottaa."

"On ja toivon että voisin seurata teitä sinne, saadakseni nähdä apakhien päällikön. Mutta sanokaa, herrani, miten te minut tunsitte? Te mainitsitte heti nimeni."

"Tarvitseeko mielestänne olla niin älykäs tunteaksensa teidät Helmiahon omistajaksi? Tehän olette arkivaatteissa ja olette ihan semmoinen, joksi teitä on minulle kuvattu!”

"Tietysti. Lännen mailla on parasta edeltäpäin hankkia tietoja niistä henkilöistä, joitten luokse aikoo lähteä. Sain tietää olevanne saksalaisen, ja siksi puhuttelin teitä heti äidinkielellänne. Saanko tietää kuka tämä toinen herra on?"

"Minua nimitetään tavallisesti Silmänkääntäjä-Reitoksi", vastasi entinen silmänkääntäjä. "Minä olen tavallinen aavikkometsästäjä, herrani, enkä saata otaksua teidän tuntevan nimeäni."

"Miksen? Sen joka minun laillani niin kauvan on täällä lännessä samoillut, on täytynyt kuulla puhuttavan Silmänkääntäjä-Reitosta. Te olette kelpo jälkien löytäjä, ja mikä on vielä parempi, olette kunnon mies. Tässä on käteni! Olkaamme hyviä tovereita niinkauvan kun saamme yhdessä olla. Eikö niin, herrani?"

Vaikka lännessä ei ole säätyerotusta, on kuitenkin tavallista kohdella eteviä metsästäjiä erityisellä kunnioituksella. Reiton onnesta hymyilevät kasvot ilmaisivat sitä ylpeyttä, jonka hän tunsi siitä, kun Vanha Kovakoura häntä näin huomaavaisesti kohteli. Hän tarttui ojennettuun käteen, puristi sitä sydämellisesti ja vastasi:

"Jos toveruudesta puhutte, on se minulle kunnia, jonka minun ensin täytyy ansaita. Toivon, että hyvin kauvan saisin olla teidän seurassanne niin olisin erinomaisen kiitollinen?"

"Miksi ei! Ljaanon yli kuljetaan mieluummin niin suuressa seurassa
kuin mahdollista; on sentähden minulle mieluista, että yhdytte meihin.
Edellytän tietysti, ettei kummankaan tarvitse odottaa toisen lähtöä?
Koska aiotte lähteä?"

"Minä olen lupaantunut oppaaksi eräälle 'timanttipoika' seurueelle.
Heidän pitäisi saapua tänne tänään."

"Sehän sopii hyvin, sillä minä aion lähteä täältä huomenna. No 'timanttipojat' ovat kai matkalla Aritsoonaan?"

"No, silloin saatte luultavasti myös nähdä Vinnetuun. Se paikka jossa yhdymme häneen on juuri teidän matkanne varrella. Mutta nyt tahdon esittää teille molemmat seuralaiseni, jotta oppisitte heitäkin tuntemaan."

"Minä jo tunnen heidät, sillä ulkomuotonsa heidät ilmaisee. Muuten on
Rankko jo maininut heidän nimensä."

Tällä välin oli Helmiaho jo tervehtänyt Paavoa ja Pekkaa. Veijo-neekeri otti hänet haltuunsa; sitten asetuttiin istumaan ja Helmiaho lähti tilaamaan hyvän aamiaisen ystävilleen. Itse toi hän juotavaa ja näin istuivat miehet keskustellen edellisen päivän tapahtumista.

Rakuunaupseeri oli sanonut tahtovansa levätä. Mutta hän, ei levännytkään, vaikka hän oli saanut toisen päätyhuoneen. Hän oli teljennyt oven ja kävi edestakaisin lattialla, ajatuksiin vaipuneena. Huone oli pohjoiseen päin, josta syystä hän huomasi edellämainittujen kolmen ratsastajan tulon.

"Keitä lienevät nuo miehet, ja mihin he aikovat? Luultavasti hekin aikovat Ljaano estakaadon yli Tämä on tukalaa. Toisella on erinomainen ratsu ja hän näyttää kokeneelta lännen mieheltä. Jos nämät miehet joutuvat saksalaisten siirtolaisten jäljille, voivat ne pian tehdä koko kelpo juonemme tyhjäksi. Saapa jo varoa Silmänkääntäjä-Reittoakin. Onpa onni, etteivät nuo 'timanttipojat' tule Helmiahoon! Hän saa odottaa heitä niin kauvan kunnes hän ei voi meitä enää vahingoittaa. Minun täytyy koettaa saada noita muitakin viipymään täällä, kunnes olemme kepposemme päättäneet. Virkapukuni on oikea ja jollei Helmiaho ole mitään epäillyt, niin ei noitten äskentulleitten päähänkään saata juolahtaa, että minä olen Ljaano-kotkien, valepukuun puettu johtaja."

Hän odotti vielä hetken aikaa ja meni sitten alas, yhtyäksensä miehiin, jotka nyt söivät talon edustalla. Tämä, muka rakuuna, ei ollut kukaan muu kuin tuo sama Isäntä niminen mies, joka edellisenä päivänä oli noita kahta intiaania vainonnut ja sitten tavannut Hono-veljekset. Ristihuuli ei tänään ollut huomattavissa, kun viikset oli kammattu huulia peittämään.

Hänen alas tullessaan tiesi jo Vanha Kovakoura eilispäivän tapahtumista ja Helmiaho oli myös maininnut upseerin tulosta. Hänen nyt saapuessaan, sanoi Helmiaho:

"Tuossa kapteeni tulee. Nyt hän itse saa kertoa tänne tulonsa syyn.
Tuoppas, muijaseni lautanen upseerille."

Tämän viimeisen lausui hän vaimolleen, joka seisoi akkunassa vieraitaan katsellen. Lautanen tuotiin ja upseeri istui aterioimaan. Hän peljästyi kuullessaan kolmen viimeksi saapuneen nimet mutta hän koetti olla näyttämättä pelkoonsa. Ei mikään voinut olla hänelle vastenmieiisempää kuin Vanhan Kovakouran läsnäolo. Hän katseli häntä tuikeasti, mutta tätä ei tuo kuuluisa metsästäjä ollut huomaavinaan, eikä myös ollut hänestä paljon valittavinaan.

Vale-kapteeni kertoi samaa nyt kuin tullessaan. Hän ei huomannut, että Vanha Kovakoura painoi hattunsa syvemmälle otsaan, voidaksensa paremmin häntä salaa tarkastaa. Kun upseeri lakkasi puhumasta, kysyi metsästäjä hyvin viattomasti: "Missä sanoitte sotilaanne nyt olevan?"

"Olin kerran siellä, monta vuotta sitte; silloin oli eversti Olmers komentajana siellä. Mikä on nykyisen komentajan nimi?"

"Ja teidän rakuunanne tulevat tänne näinä päivinä. Onpa vahinko, etteivät tule jo tänään tai huomenna! Saisimme silloin ratsastaa heidän seurassaan aavikon yli; se olisi paljon turvallisempaa."

"No yhden päivän te kai voitte uhrata, kun sitte saatte turvallisesti matkustaa."

"Yhden päivän! Hm! Onko tässä todellakin kysymys vaan yhdestä päivästä?"

"Koska olen varma siitä, etteivät teidän rakuunanne milloinkaan tänne tule."

"Kun tiedän varmasti ettei Fort Sillin luona, eikä sen lähelläkään ole sotajoukkoa, jonka olisi määrä lähteä Ljaano estakaadolle."

"Vai niin. Tuleeko minun ymmärtää tuota siten, että sanotte minun valhetteliaksi?" kysyi upseeri kiivastuen.

"Kyllä, siten tulee teidän ymmärtää sanani. Väitän vakaasti teitä valhetteliaksi", vastasi Vanha Kovakoura yhtä levollisesti kuin ennen.

"Niin, oikeastaan meidän tulisi kaksintaistella; s.o. jos todellakin olisitte upseeri Yhdysvaltain armeijassa; mutta se ette ole."

"Sanotte vielä senkin", sanoi vieras ja kavahti uhaten pystyyn. "Annan teille kunniasanani että olen upseeri ja pitäisihän jo minun pukunikin sen ilmaista teille. Jollette sittekään usko, kehotan teitä tarttumaan aseisiin."

"Tyyntykää herrani! Jos te joskus olette nimeni kuulleet, tulee teidän tietää, ettei minun kaltaistani miestä puijata. Minä en tappele roiston kanssa, mutta jos siksi tulee, olen minä valmis yhdellä nykäyksellä vääntämään teiltä niskat nurin."

"Ihminen!" huusi Isäntä, kiskoen molemmat pistoolit vyöstään. "Sanokaa vielä kerran ja minä ammun teidät!"

Hän oli tuskin tuon uhkauksen lausunut, kun Vanha Kovakoura seisoi hänen edessään, tempasi pistoolit häneltä pois, ja sanoi, tällä kertaa ihan toisella äänellä:

"Älä ole niin nenäkäs mies, mutta tällä kertaa tahdon teitä säästää, koska minulla ei ole oikein selvää todistusta teitä vastaan. Aluksi tahdon tehdä ampuma-aseenne vaarattomiksi."

"Sitten saan kertoa teille, että tulen Fort Sillistä ja tunnen komentajan siellä varsin hyvin. Edellisen nimi tosin oli Paine mutta hän kutsuttiin sieltä pois kolme viikkoa sitten ja hänen sijaansa tuli majuri Ovio, mutta siitä ette näy tietävän mitään. Te sanotte ratsastaneenne Fort Sillistä viikko sitte; jos tämä olisi totta, pitäisi teidän tuntea majuri Ovion. Kun ette häntä tunne, ette siis ole siellä olleet, ja koko tuo juttu rakuunoistanne ja Ljaano estakaado -retkestänne on pelkkää petosta."

Sangen hämillään oli Isäntä tästä, mutta hän koetti sitä peittää ja sanoi:

"No minä myönnän, ettei joukkoni olekkaan Fort Sillissä, mutta ei tätä asiaa sentähden tarvitse petokseksi sanoa. Minun täytyy olla varovainen enkä saa ilmoittaa väkeni todellista olopaikkaa."

"Älkää tuhmuuksia laverrelko! Minulta ei teidän tarvitse salata. Ajattelen jokaisen upseerin olevan iloissaan, jos Vanha Kovakoura olisi hänen uskottunsa. Muuten en näe teitä nyt ensikertaa. Ettekö kerran olleet oikeudessa Los Aminaksessa erään junan hätyyttämisestä? Teidän onnistui silloin muuttamien roistojen avulla todistaa olleenne muualla, mutta syyllinen te kuitenkin olitte. Te julistettiin vapaaksi, mutta teidät olisi hirtetty jollette olisi päässeet pakenemaan."

"Älkää valhetelko! Isänti tai Isäntä tai sinnepäin oli silloinen nimenne."

"Nykyistä nimeänne en tiedä, enkä myös miksi olette valepuvussa, enkä aio sitä tutkiakaan; siirtäkää vähän viiksiänne, olen varma siitä että olette ristihuuli."

"Kenen luvalla minua tuolla tavoin tentteeraatte?" kysyi Isäntä voimattomassa kiukussaan.

"Omalla luvallanne. Ei minun muuten tarvitsekaan huultanne nähdä, tiedän muutenkin mikä te olette. Tässä on aseenne, mutta korjatkaa luunne pian täältä pois ja olkaa iloinen päästessänne niin hyvällä hinnalla! Mutta varokaa toiste tielleni tulemasta! Silloin saattaisi teille käydä pahemmin."

Hän heitti pistoolit hänen jalkojensa eteen. Mies otti ne maasta, pisti vyöhönsä ja sanoi:

"Teidän syytöksenne minua kohtaan ovat naurettavia. Te varmaankin erehdytte henkilöstä. Suon teille sentähden anteeksi. Paperini ovat tuolla huoneessa, menen ne noutamaan ja näytän ne teille; olen varma siitä, että pyydätte minulta anteeksi.”

"Lännen mies nauraa teidän papereitanne, jotka varmaan ovat varastetut. Mutta jos teitä huvittaa, niin näyttäkää ne vaan meille. Minä en huoli niitä nähdä."

"Enkö sitä heti ajatellut", tokasi Ontuva Rankko. "Miehellä on perin petollinen naama, ja olen hänelle suoraan sanonut, mutta luikertelemalla koetti hän pälkähästä päästä. Olen minäkin ollut Arkaadiassa ja Hippokrateksella josta runoilia" — —

"Vaiti, sinä vanha paksupää! Tuskin olet tänne päässyt, kun jo rupeet väittelemään. Et voi pidättää suuttumustasi siitä, että minä olen sinua taitavampi. Kaikki 'hippo' alkuiset sanat johtuvat sanskriitistä ja siinä olen minä sinua paljon taitavampi."

"Kreikkaa! Kuulkaas häntä! Herra Paksu Paavo, mitä sinä oikeastaan tiedät Kreikasta? Sinä et edes tiedä, mikä oli Aleksanteri Suuren kimon nimi."

"Eipä, nyt iskit kiveen, kimon nimi oli Minotaurus. Se oli sama kimo, jolla Kustaa Aatolffi ratsasti Pariisin tappelussa, jossa hän kaatui."

"Ah, juttuja! Jollette minua usko, kysy Vanhalta Kovakouralta. Hän on tieteissä ja taiteissa kuin kotonaan ja hän päättäköön, kumpi meistä on oikeassa.

"Nyt jätämme noin tieteelliset asiat", vastasi tämä hymyillen. "Meillä on niin paljon muuta ajateltavaa."

Tällä tavoin johtui puhe vakaville aloille. Vanha Kovakoura kyseli tarkasti kaikkia viime tapahtumista, ja varsinkin näytti hän kiinnittävän huomiotaan Veri-Repoon. Hän kyseli myös "timanttipojista", joita Silmänkääntäjä-Reitto odotteli. Sitte puhuttiin laveasti aavikosta; jokainen tiesi kertoa siitä jotakin kauheata, itse kokemaansa, ja näin olisi keskustelu venynyt yhä pitemmälle jolleivät Veijo ynnä Helmiahon neekeri olisi tulleet sitä keskeyttämään. Viimemainittu nim. kysyi isännältään:

"On, hän olla poissa. Mutta ensin hän sanomas tuovan monta ratsastajaa tänne."

"Hän on siis salaa poistanut. Se ei todista hyvää omatuntoa. Mihin suuntaan hän ratsasti?"

"Hän asettama satula hevoseen, taluttama sen tallista ja ratsastama tallin ympäri ja sitte tuonne."

"Se on epäiltävää. Tarvitsisi ratsastaa hänen jälkeensä. Hän sanoo heidän varmasti tulevan ja että hän odottaa heitä täällä, ja kuitenkin lähtee hän heitä vastaan. Tahtoisin ajaa häntä takaa ja kysyä, miksi hän ei ilmoittanut lähtöänsä."

"Sopii niin tehdä", sanoi Vanha Kovakoura hymyillen, "mutta ette joutuisi kauaksi pohjoiseen."

"Koska se vaan oli kepponen häneltä lähteä siihen suuntaan ratsastamaan. Mies ei ole upseeri ja on kuitenkin upseerin puvussa. Hänellä siis ei ole hyvää mielessä. Kun hän huomasi olevansa tunnettu, piti hän parhaimpana pötkiä pakoon ja ratsastaa tietysti ihan toiseen suuntaan kuin mihin hän oikeastaan aikoi."

"Mutta minne hän aikoo? Lännessä ja lounaassa on Ljaano estakaado; etelässä hän on ollut, sillä sieltä hän tuli, idästä hänellä ei ole mitään etsittävää, jäljillä on siis vaan pohjoinen ja sinne hän myös lähti.

"Master Helmiaho, älkää pahastuko, jos luulen, että olette erehtyneet. Otan asiat päinvastaiselta kannalta kuin mitä tuo mies puhui. Hän tuli etelästä ja lähti pohjoiseen; no, olen varma siitä, että jos seuraamme hänen jälkiään, huomaamme pian hänen suuntaa muuttaneen. Se, mitä hän sotilaista puhui, oli valhetta."

"Koska hän ei ole minun käskettävänäni, enkä voi todistaa häntä syylliseksi."

"Te näytte pitävän minut kaikkitietävänä. Mutta minä voin vaan otaksua. Minusta näyttää siltä, kuin olisi hän tullut tänne jotakin tiedustelemaan — — ja mitä? Teidän kotinne on monelle lähtöpaikkana Ljaanon yli. Ajattelen hänen tahtoneen tiedustella, oliko tälle matkalle aikovaa väkeä, sillä teiltä hän aina jotakin etua odottaa. Sanokaa itse miksi on hän on huomionsa heihin kiintynyt, ja mitä heistä on voitettavaa?"

"Hm!" mutisi Helmiaho. "Minä ymmärrän, te luulette tätä miestä Ljaano kotkaksi."

"Mutta silloin ei teidän olisi pitänyt häntä päästää. Mutta onhan totta, ettei ollut mitään todistuksia häntä vastaan, eikä tuo siis käynyt päinsä. Hän sai kuulla Silmänkääntäjä-Reiton odottavan timanttipoikia. Ehkä hän nyt valmistautuu hyökkäämään heidän kimppuunsa."

"Varmasti tuo mies ei ole yksin näillä seuduin, vaan hänen muassaan on varmaankin muita, jotka odottavat häntä jossakin. Me emme voineet hänelle mitään tehdä, vaikka tiesinkin että hän hiipisi pois. Mutta kun hän on poissa, tahdon kuitenkin saada varmuuden siitä, olenko arvannut oikein vai väärinkö. Aion tarkasti seurata hänen jälkiään. Pitkäkö aika on hänen lähdöstään kulunut?"

Kaikki sanoivat haluavansa tulla. Vanha Kovakoura valitsi Silmänkääntäjä-Reiton, varmaankin oppiaksensa häntä tuntemaan, sillä tämmöisellä matkalla tulisi kyllä tilaisuus koetella häntä.

"Mutta korkeasti kunnioitettu herrani" sanoi Ontuva Rankko tyytymättömänä, "kun valitsette toisen ettekä minua mukaanne, ette osoita tarpeeksi huomiota minun ansioilleni. Taikka oletteko sitä mieltä, etten voi olla teille hyödyksi jälkien etsinnässä? Jos minä saisin mukaan tulla, pitäisin minä sen erityisenä maantieteellisenä palkintona."

"Vai niin", sanoi Vanha Kovakoura nauraen, "millä olette tuon palkinnon ansainneet?"

"Ensinnä ja ylipäätään maallisella olemassa olollani. Toiseksi siliä, etten ole vähemmin utelias kuin muutkaan. Ja kolmanneksi, koska minulla ehkä vielä olisi jotakin opittavaa, jos hyväntahtoisesti ottaisitte minut mukaanne."

"Luuletteko todellakin, että teillä vielä olisi mitään opittavaa?
Tuommoista kainoutta täytyy palkita. Saatte tulla mukaan."

"Mainiota", nyökkäsi Rankko. "Kiitän teitä sydämellisesti, herrani.
Olen antanut toisille loistavan esimerkin kiitettävästä kainoudesta."

Hän lähti ylpein askelin talliin. Helmiaho tarjosi Vanhalle Kovakouralle muutamia hyviä levänneitä hevosia ja tämä tarjous vastaan otettiin mieluisasti. Neekerit saivat tuoda kolme hevosta laitumella sekä satuloida ne. Sitten ratsastivat Vanha Kovakoura, Reitto ja Rankko pois, seuraten tallista asti upseerin jälkiä.

Ne johtivat todella pohjoiseen mutta vaan vähän matkaa; sitten kaarsivat ne mutkassa etelään ja lopuksi lounaseen. Näin oli Isäntä ratsastanut ympyrän kolmeneljännestä, eikä tuo ympyrä läpimitaten sitäpaitsi ollut iso.

Vanha Kovakoura ratsasti edellä, hyvin etunojossa, pitääkseen jälkiä tarkasti silmällä. Kun hän nyt oli varma siitä, etteivät ne enää mutkineet, vaan kulkivat määrättyä suoraa linjaa, pysähti hän hevosen ja kysyi:

"Master Reitto, mitä, sanotte näistä jäljistä. Uskallammeko niihin luottaa?"

"Varmaankin, herrani", vastasi kysytty, joka hyvin huomasi Vanhan Kovakouran tahtovan häntä vähän tutkia. "Tästä alkaen tunnustaa mies maansa. Hän ratsastaa ihan suoraan Ljaano estakaadolle ja — —"

"Näyttää siltä kuin olisi hänellä kovin kiire ollut. Hän on tehnyt hyvin pienen kierron Helmiahon talon ympärillä, sillä hänellä ei ole ollut aika tehdä suurempaa. Sitäpaitsi on hän ajanut täyttä laukkaa. Mikä häntä on ajanut?”

"Jos voisinkin sen sanoa, mutta minun tietoni loppuu siihen. Ehkäpä te arvaatte sen paremmin kuin minä."

"En tahdo antautua arveluihin. On parempi että ryhdymme varmuudella toimeen. Onhan meillä aikaa uhrata siihen muutama tunti. Seurataan jälkiä mahdollisimman kiireesti."

He lähtivät liikkeelle ja antoivat hevosten laukata, sillä jäljet olivat niin selvät, etteivät ensinkään huolineet viipyä niiden tarkkaamisessa.

Pian saattoi huomata, että Helmiahon maatila oli viljeltävän maan rajalla, sillä seutu muuttui nyt täydellisesti.

Uutisasunnosta pohjoiseen oli vielä metsää. Sieltä etelään näkyi vaan muutamia puita. Pensaikot harvenivat, puhveliruoho loppui ja paikottain näkyi karhun heinää, joka aina on karun maan tuntomerkki. Yhä useammin pilkisti pelkkä kuiva hiekka esille ja aron tähänastinen aaltomainen pinta muuttui pian tasaiseksi lakeudeksi.

Pian oli kaikkialla pelkkää hiekkaa, ainoastaan siellä täällä oli karhunheinää, josta yleni tummanruskeita kukkapuikeloita. Edempänä ei ollut enään tätäkään heinää, vaan sen sijassa paksuja, okaisia kaktus-ohrakkeita, sekä pitkulaisia käärmeen tavoin kiemurtelevia lonkerokasveja. Isäntä oli välttänyt näitä hevosellensa vaarallisia ohrakepaikkoja. Hän oli antanut eläimensä levähtää hetkisen silloin tällöin; sitten osoittivat syvät jäljet että hän taas oli mennyt täyttä laukkaa.

Näin he yhä etenivät. Oli jo kulunut enemmän kuin 2 tuntia siitä kun nuo kolme ratsastajaa lähtivät Helmiahosta. He olivat jo kulkeneet enemmän kuin 20 kilom., eivätkä vielä olleet nähneet takaa ajamaansa ratsastajaa, sillä tämä oli ennättänyt niin pitkän matkan edelle, etteivät Helmiahon hevoset saaneet häntä kiinni.

Silloin havaitsivat he äkkiä tumman kaistaleen, joka vasemmalta puolen varjon tavoin tunkeusi tasankoon. Paikka oli jonkinlainen ylänkö, jossa oli hedelmällisempää maata, mutta siellä ei kuitenkaan kasvanut muuta kuin neskiittopensaita. Jäljet johtivat tänne, eikä ratsastajilla ollut sinne enempää kuin kahden minutin matka. Mutta silloin Vanha Kovakoura pysähtyi, viittasi eteensä ja sanoi:

"Mutta minusta näytti siltä, kuin siellä jotakin liikkuisi. Menemmekö vasemmalta, että pääsemme meskiittopensaitten väliin?"

He tekivät mutkan ja jouduttivat hevosiaan, päästäksensä niin pian kuin suinkin pois tasangolta, jossa heidät helposti nähtäisiin. Pensaitten luokse, saavuttuaan astui Vanha Kovakoura hevosen selästä.

"Jääkää tänne ja pitäkää hevostani", sanoi hän. "Minä lähden tiedustelemaan. Mutta pitäkää aseet käsillä ja olkaa varuillanne! Jos minun täytyy ampua, niin tulkaa heti luokseni."

Hän kumartui alas, ryömi pensaitten sekaan ja katosi. Oli tuskin kolme minuttia kulunut kun hän palasi, tyytyväisesti hymyillen.

"Upseeri ei ole siellä", sanoi hän. "Eivätkä ne hänen tovereitaankaan ole, nuo tuolla pensaitten takana. Luulen että saamme tehdä hyvin hauskan tuttavuuden. Master Reitto, oletteko ehkä kuulleet puhuttavan Hono- veljeksistä?"

"No, astukaa alas ja tulkaa mukaan! En ole vielä koskaan heitä nähnyt, mutta nenistä päättäen täytyy heidän olla niitä."

"Heillä on villahousut, villaröijyt, paulakengät, majavannahkahatut ja kalkalokäärmeen nahkavyöt; peitot riippuvat kaapujen tavoin heidän selässään."

"Vaiti, vaiti! varoitti Vanha Kovakoura. He eivät ole yksinään, vaan heillä on nuori intiaani muassaan."

"Ei tee mitään, herra! Se, joka on Jimin ja Timin seurassa, ei ole minulle vaarallinen. Olen monta kuukautta ollut heidän seurassaan mustilla kummuilla majavain pyynnissä. Olemme sopineet eräästä merkistä, josta pitkän matkan päästä toisemme tunnemme. Tahdon nyt antaa tuon merkin, niin saamme nähdä, mitä he tekevät. Missä toimessa he nyt ovat?"

"No, nyt saatte pian nähdä, että Polle ja Pulle ovat yhtä viisaat kuin Jimi ja Timi. Lyön vetoa, että molemmat muulit ovat täällä yhtä pian kuin heidän isäntänsä. Katsokaa nyt, herrani!"

Hän pisti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi pitkään ja liverrellen. Ei mitään vastausta.

”Tämä tuli heille liian äkkiarvaamatta”, lausui Reitto. "Siis kerran vielä!"

Hän vihelsi uudestaan ja tuo oli tuskin tehty, kun jo kuului räikkyvää, torvenkaltaista aasinkiljuntaa: pensaikossa kahisi ja sotkien kaikki, mitä tiellä sattui olemaan, ryntäsivät nuo molemmat muulit viidakon poiki. Heidän takanaan kuului kova ääninen huuto:

"Hallo! Mikä nyt on? Tuollainen vihellys autiolla Ljaanolla! Olisiko mahdollista?"

"On kyllä, Silmänkääntäjä-Reitto, eikä kukaan muu", huusi toinen ääni. ”Mene edeltä minä tulen perästä. Se on hän itse, sillä eläimet tunsivat heti hänen vihellyksensä ja hyökkäsivät hänen luoksensa."

Nyt kahisi taas pensakossa ja sieltä ilmestyivät molemmat veljekset Jimi ja Timi. Kun he havaitsivat Reiton, juoksivat he, muista huolimatta, hänen luokseen ja halasivat häntä, toinen edestä ja toinen takaa.

"Jo riittää, pojat, älkää minua kuoliaaksi pusertako!" sanoi entinen taituri ja pyyhkäsi heitä luotaan. "Saatte kyllä minua syleillä, mutta vaan yksi erältään, ei kaksi tuommoista karhea yhtäaikaa!"

"Ole huoleti! Emme sinua kuoliaaksi puserra", sanoi Jimi. "Mutta kun näin äkkiarvaamatta tapaa Silmänkääntäjä-Reiton täällä, on se todellakin mielelle makeinta! Mutta mitenkä tulit viheltäneeksi? Tiesitkö, että istuimme tuolla pensastossa piilossa?"

"Tiesin. Olettepa kauniita lännen miehiä. Annatte ihmisten hiipiä niskaanne, katsella ja tarkastaa teitä, ettekö huomaa mitään. Otaksun että hyvin hämmästyitte nähdessänne meidät täällä?”

"No emme erittäin, vanha ystävä. Tosin ällistyimme kun näimme sinut täällä, mutta tiesimme, että olet lähittyvillä."

"Niin, sinä ihmettelet, eikö totta? Etkö tunne niitä kuutta miestä, joitten johtajan nimi on Kipsinen ja hän on lakimies?”

"Tunnen. Odotan heitä Helmiahossa, sillä minä opastan heitä Ljaano estakaadon yli. Oletteko ehkä heitä tavanneet?"

"Puhutaan siitä sitten. Nyt meidän ensiksi tarvitsee tietää, kutka ovat nuo kaksi herraa sinun seurassasi?"

"Sen saatte heti tietää. Tämä kuuluisa mies amotsoonihatussa on Ontuva
Rankko ja on — — —”

"Ei suinkaan se vaan ole tuo suuri saksalainen oppinut, joka Vinnetuun ja Vanhan Kovakouran kanssa meni Keltaisenkiven puistoon", keskeytti Timi. "Hänen nimensä oli Ontuva Rankko."

"Suuri saksalainen oppinut", oli Timi leikillä sanonut, mutta Rankko piti sen täytenä totena ja vastasi itse:

"Olemme kuulleet puhuttavan seikkailuistanne ja ihailemme teidän sankaritöitänne. Entäs tuo toinen herra, Reitto, kuka hän on?"

"Tämä herra?" vastasi Reitto. "Katsoppas häntä vähäsen! Kuka hän lienee?"

Veljesten ei tarvinnut arvata. Terässydän, tuo nuori intiaani oli heitä seurannut ja astui nyt pensaikosta esille. Hän näki Vanhan Kovakouran, kuuli Reiton sanat ja lausui:

"Mina — nonton — käsi, joka musertaa! Shibobigk, komankhi — poika on liian nuori katsomaan noin kuuluisaa soturia silmiin."

Intiaanein tavan mukaan kääntyi hän sivulle. Mutta Vanha Kovakoura meni reippaasti hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Minä tunnen sinut, vaikka on kulunut monta talvea siitä kun sinut näin ja olet kasvanut. Sinä olet ystäväni. Tevnä- shohen, komankhien päällikön poika, jonka ystävän kanssa minä olen rauhan piippua polttanut. Hän oli urhoolinen sotilas ja valkoihoisten ystävä. Mihin on hän nyt telttansa pystyttänyt?"

"Hänen sielunsa on matkalla ikuisille metsästysmaille, jonne hän pääsee vasta sitten, kun olen ottanut hänen murhaajiensa päänahat.”

"Kuollut? Onko Tulitähti kuollut? Murhattu?" huudahti Vanha Kovakoura.
"Sano kuka on hänet murhannut?"

"Shibo-bigk ei sitä sano. Kysy valkoisilta ystäväiltäni, jotka ovat nähneet hänen ruumiinsa, ja tänä aamuna auttoivat minua hautaamaan hänet."

Intiaani vetäytyi taas pensaikkoon. Vanhan Kovakouran kääntyessä toisiin, kohtasi häntä veljesten kunnioittavat katseet. Hän oijensi heille molemmille kätensä ja sanoi:

"Näyttää siltä kuin olisi teillä jotakin jännittävää kerrottavana. Tulitähti oli yksi minun punaisia ystäviäni; minun täytyy tietää kuka hänen murhasi. Tässä polttaa aurinko. Mennään siimekseen, jossa äsken istuitte. Siellä saatte kertoa tapahtuman minulle."

Jimi ja Timi menivät suoraan pensaikkoon. Toiset taluttivat hevoset sen ympäri. Tuonne oli jo nuori komankhi asettunut. Valko-ihoiset tekivät samoin ja Timi alkoi kertomaan eiliset tapahtumat.

Puhuttiin englantia ja siitä syystä pääsi kertoja, keskeytymättä
kertomuksensa loppuun. Jos olisi puhuttu saksaa, olisi kyllä Ontuva
Rankko pistänyt silloin tällöin jonkun loistavan huomautuksen.
Kerrottuaan kohtauksensa nuoren intiaanin kanssa jatkoi Timi:

"Aamun koittaessa valmistimme päällikölle väliaikaisen haudan, jossa hänen tuli maata kunnes hänen soturinsa tulevat pystyttämään arvokkaan hautapatsaan hänelle. Sitten lähdimme ajamaan murhaajaa takaa."

"Sinne ensin aijoimmekin, mutta ei meitä mikään pakottanut sinne menemään. Olimme tehneet ystävyydenliiton Terässydämen kanssa ja tietysti oli hänen asiansa myös meidän; hänen mielensä paloi murhaajaa takaa ajamaan ja sentähden luovuimme aikeestamme mennä Helmiahoon ja lähdimme sen sijaan hänen kanssaan."

"Siitä tulee minun teitä kiittää. Onko teidän onnistunut seurata jälkiä?"

"On. Oli siinä tosin vaikeuksiakin. Miehet olivat ratsastaneet etelään, erääseen paikkaan, jossa he jakaantuivat muodostaakseen jonkinlaisen etuvartioketjun, jonka tuli siellä vartioida erästä leiriä."

"Sitä emme osaa niin tarkoin sanoa. Ne olivat luultavasti siirtolaisia. Näimme härkävaunujen pyörien jälkiä sekä hevosen jälkiä ja laskimme siellä yöpyneen noin 50 ihmistä."

"Siis Ljaano estakaadolle! Härkävaunuja muassaan! Siinä tapauksessa lienee heillä erinomaisia oppaita, tahi aiotaan heitä houkutella johonkin ansaan. Mitäs te Timi ajattelette?"

"Koska Tulitähden viisi murhaajaa on samassa juonessa osallisina. 'Timanttipojat' olivat myös liittyneet tähän karavaaniin, joka jäljistä päättäen on heti puoliyön jälkeen liikkeelle lähtenyt. Onhan se ihan selvää. On tahdottu mahdollisimman pian siirtää ihmiset pois Helmiahon lähittyviltä."

"Emme ole, meillä oli vaan tekemistä päällikön murhaajien kanssa.
Mutta he eivät jäljistä päättäen, ole liittyneet karavaaniin, vaan
ratsastaneet suoraan länteen. Seurasimme tietysti heidän jälkiänsä,
Sitäpaitsi löysimme erään yksinäisen ratsastajan jäljet, jotka johtivat
Helmiahosta. Hän on varmaan jo eilen illalla liittynyt karavaaniin."

"Vai niin! Jo eilen illalla? Se oli varmaankin kunnianarvoisa lähetyssaarnaaja, Topias Taivola."

”Nyt alkaa koko juttu selvitä. Mutta mitä vielä tiedätte, master Timi?
Miten onnistuitte jälkiä seuratessa?”

"Miehet olivat ratsastaneet hyvää vauhtia, joten jäljet olivat hyvin selvät. Mutta sitten ilmestyi eräs seikka, josta saimme paljon päänvaivaa. Noista viidestä miehestä oli yksi muista eronnut ja hänen jälkensä veivät suoraan pohjoiseen. Me seurasimme niitä vähän matkaa saadaksemme asiasta varmuutta."

"Hm! Siinä on miettimistä. Olen taipuisa uskomaan, että nyt on upseeri pelissä mukana."

"Sen jo tiedän. Mutta ehkä miehillä oli univormu mukanaan. Pääsemme pian asiasta selville. Te olette noita ihmisiä puhutelleet. Oliko yksi niistä lyhyt ja oliko hänellä tumma täysiparta."

"Hänellä oli viikset alaspäin käännetyt, ikäänkuin tahtoisi hän olla huuliaan näyttämättä. Oliko hänen suussaan mitään erityistä huomattavaa?

"Hyvä! Se on sama mies. Hän tuli Helmiahoon vakoilemaan, olisiko hänellä ynnä tovereillaan sieltä mitään vaaraa peljättävissä. Jatkakaa!

"Oikeastaan ei minun pitäisi kertoman mitään lisää, sillä oman tuhmuutensa tunnustaminen ei suinkaan ole mielelle makeinta. Veli Jimi poikaseni, jatka sinä!"

"Kiitoksia vaan!", sanoi tämä. ”Se, joka on lihan syönyt, nakertakoon luutkin. Minkätähden pitäisi minun juuri esiintyä tuhmuuksien kertojana?"

"Koska sinulla on niin erinomainen kyky saamaan huononkin hyvältä näyttämään."

"Niin kyllä tiedän; aina minä saan kärsiä muitten synneistä. Mutta koska sinä olet veljeni, tahdon kiltisti koettaa käydä tuon tuhman jutun jatkoon. Nähkääs, herrani, asia on nimittäin niin, että me sitten kadotimme jäljet ja vaikka kuinka hakisimme, on ihan mahdoton niitä löytää."

"Paljon kiitoksia! Mutta kun Hono-Jimi itse sen sanoo, täytyy teidän kuitenkin uskoa."

"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Tuolla, missä meskiittopensaat loppuvat, alkaa kallioperäinen maa, joka leviää penikulmittain itään ja etelään. Tuon maan pitäisi teidän nähdä, ymmärtääksenne, että siellä voi jäljet kadottaa."

"Kyllä minä sen tunnen. Mejikkolaiset nimittävät vielä tänä päivänä tuota kallioista maa-alaa pirunpaadeksi."

"No, hyvä, sitte tyynnyn, sillä ette siis pidä meitä keltanokkina, kun tunnustan, että jäljet olivat ikäänkuin poispuhalletut."

"Ei voi, mutta hevosten kaviot eivät voi tehdä kovaan, sileään kiveen mitään jälkiä, herrani. Komankhi-ystävämme on, nuoruudestaan huolimatta erinomainen jälkienlukia, mutta ei hänkään tähän pystynyt."

"Oo, tehän olette paljon terävämpi mies. Te ja Vinnetuu löytäisitte jäljet, vaikka ihmiset olivat ilmassa ratsastaneet. Ja minä olisin melkein valmis uskomaan, että niin on tässä tapahtunut. Vakuutan, ettei siellä näkynyt ainoatakaan rikkiastuttua kivensirpaletta tahi hevosen kavion tekemää naarmua. Tietysti teimme sen, minkä jokainen lännen mies olisi tässä tapauksessa tehnyt: me ratsastimme kalliopaaden päähän löytääksemme sen paikan, missä miehet ovat hiekkamaalle astuneet. Tämä on käynyt niin hitaasti ettemme ole vielä lopettaneet, vaikka varmaan jo olemme pohjoispuolella sitä paikkaa, josta tuo yksi erosi neljästä kumppaneistaan, ratsastaakseen Helmiahoon, niinkuin te väitätte. Sitäpaitsi näimme yksinäisen ratsastajan laukkaavan etelää kohti ja saavuttuamme näille pensaille, huomasimme hänen täällä levähtäneen."

Vanha Kovakoura kuunteli. Hän näytti hetkisen miettivän, sitten nousi hän paikoiltaan, tarkasti erilaisia kavioiden jälkiä meskiittopensaston reunassa ja poistui sitten toisista. Pian he kuulivat hänen huutavan:

"Tässä näette selvästi jonkun tunkeneen pensastoon. Tuosta on oksa taitettu ja kun taittamispaikka ei vielä ole kuiva, on sen täytynyt tapahtua äsken. Seuratkaa minua, herrani!"

Hän tunki yhä edemmäksi taajaan pensakkoon, tarkasti katsellen jokaista pientä oksaa, jokaista tuumanakin maata, kunnes hän pysähtyi isohkolle sannikolle. Siinä ei ollut mitään kasvullisuuden merkkiäkään. Tänne hän laskeutui polvilleen ja näytti siltä kuin tahtoisi hän tutkia jokaista hiekkajyvääkin. Lopulta hän nousi tyytyväisesti hymyillen ja katseli tarkkaan vielä tätä pientä kenttää ympäröiviä pensaita. Sitten osoitti hän erästä kohtaa ja sanoi:

"Tässä pienessä piilopaikassa on myös joku ollut; lyön vetoa, että se henkilö astui hevoselta kivipaadelle pensaitten ulkopuolella. Ja sanokaa minulle nyt kaksi asiaa, master Jimi tämän paikan eteläpuolellako tuo yksi mies erosi muista?"

"Nyt on siis seurava selvillä: noitten viiden miehen johtaja on ratsastanut tänne noutamaan univormun sa saapuaksensa upseerina Helmiahoon. Lähdettyään salaa sieltä, on hän taas tuonut univormunsa tänne takaisin ja pukeutunut toisiin vaatteisiin."

"Mitä sanottekaan herra? Pidättekö tätä paikkaa jonkillaisena vaatekammiona?"

"Pidän. Ottakaa veitsenne esille ja kaivakaa! Näkyy selvästi, että santa on äskettäin huolellisesti siloteltu."

Molemmat veljekset katselivat häntä ihmetellen; mutta Ontuva Rankko heittäysi maahan ja alkoi paljain käsin kaivaa maata niin ahkeraan, kuin olisi hän toivonut löytävänsä kaikki Golkondan aarteet. Toiset kiirehtivät seuraamaan hänen esimerkkiänsä.

Santa sinkoili joka taholle. Rankko oli tuskin päässyt parikymmentä senttimetriä syvälle, kun hän jo saksaksi huusi:

"No, eteenpäin", kehotti Timi myös saksaksi. "Saattaahan tuo kova olla kiveä."

"Mitä ihmettä!" huudahti Rankko. Tekin puhutte saksaa! olette ehkä syntyneet Montblankin ja Maanselän välillä?'

"Kaivanhan minä niinkuin myyrä. Tuo ei ollut kiveä, vaan puuta. Tuossa se on. Pelkkiä kapeita seipäitä!"

"Ne ovat varmaan kaktuksen runkoja, jotka on yhdistetty piilopaikan kanneksi", selitti Vanha Kovakoura.

Tämä otaksuminen osoittautui oikeaksi: Suorat rungot olivat punomalla yhteen liitetyt, jotta ne muodostivat neliskulmaisen kannen, joka täydellisesti peitti syvän, neliömäisen kuopan suun. Tämä kuoppa oli varmaan toista metriä pitkä ja reunaan asti täynnä kaikellaisia esineitä.

Ensimäisenä tuli näkyviin sapeli ja univormu, jota peitti vanha, ryppyinen sanomalehti.

"Upseerin puku ynnä hänen ryövärisapelinsa sanoi Rankko, veti säilän tupesta ja huitoi sillä ilmaa. Olisi tuo roisto tässä, antaisin hänelle päähän aimo löylytyksen."

"Saatte, saatte" hoki Rankko, ojentaen tälle sanomalehden. Hän avasi sen ja siinä oli lyijykynällä kirjoitettu kirje, seuraava:

"Venid pronto en nuestro escondite! Precaution! Olda Shatterhaud esta en casa de Helmers."

"Olen", vastasi tämä. "Siinä puhutaan Vanhasta Kovakourasta ja Helmiahosta Mutta tuossa hepreeassa on niin paljon intiaanilaisia esiliitteitä ja indoeurooppalaisia trikiinejä, että siitä sekamelskasta jo ensi sanoista alkaa päätäni huimata. Pesen käteni ja käyn mielummin univormuun käsiksi."

Hän alkoi kiihkeästi tarkastamaan univormun taskuja, ja Vanha Kovakoura tulkitsi nuo espanjalaiset lauseet.

"Tulkaa pian piilopaikkaamme! Varovaisuutta! Vanha Kovakoura on
Helmiahon majassa."

Nyt ei sen enempää noita lauseita ajateltu Ensin tahdottiin nähdä mitä kuopassa oli. Siinä oli erimallisia-, värisiä- ja suuruisia käytetyitä, mutta vielä käyttökuntoisia vaatekappaleita, pyssyjä, pistooleja, veitsiä, lyijyä, nallia läkkirasioissa jopa vähäinen ruutiastiakin. Viimeksi löydettiin muutamia intiaanipukujakin.

"Vaatteet me poltamme", sanoi Vanha Kovakoura. "Muut tavarat ovat hyvä saalis ja jokainen saa ottaa mitä tahtoo. Loput viemme Helmiahoon. Olen varma siitä, että Ljaano-roistoilla on vielä monta tällaista varkaan pesää. Univormu on todenmukaisesti kuulunut jollekin upseerille ja intiaanipuvut alkuasukkaille, jotka he ovat murhanneet. Kaikista näistä esineistä on ainoastaan tällä kirjeellä minulle arvoa, Mitä sen sisällyksestä päättäisitte, master Timi?"

"Kaksi asiaa", vastasi tämä. "Ensiksikin, että mies pelkää teitä kauheasti; hän olisi varmaankin kauemmaksi aikaa jäänyt Helmiahoon, jollei hän olisi tavannut teitä siellä. Tosin en tiedä, mitä siellä on tapahtunut, mutta niin arvelen."

"Toiseksi on hänellä kumppaneita, joita hän tällä pikkukirjeellä tahtoo varottaa Hekin aikovat Ljaano estakaadolle; hekin tulevat tänne ja aukasevat kuopan. Hän kehottaa heitä tulemaan toiseen paikkaan, jota hän nimittää piilopaikaksi. Arvelen sen olevan kokouspaikan."

"Niin minäkin arvelen. Asiani näin ollen huomaatte, ettei teidän tarvitse etsiä kadonneita jälkiä. Tämä mies varmaankin yhtyy neljään kumppaniinsa. Heidän luokseen päästäksenne tarvitsee teidän vaan seurata minua! Hänen jälkensä, jotka tästä lähtien kyllä käyvät selviksi johtavat varmaankin kirjeessä mainittuun piilopaikkaan. Ymmärrätte kai miksi hän käskee miehensä sinne?"

"Tietysti ymmärrän herra! Hän aikoo heidän kanssaan hyökätä siirtolaisten kimppuun.”

"Niin minäkin luulen. Ja varmaankin aikoo hän tehdä sen pian, koska hänellä näkyy olevan kiire. Hän pelkää minua. Hän tietää, että häntä epäilemme, että olemme keksineet hänen tuumansa ja teemme ne tyhjiksi. Siksi hän kiirehtii minkä jaksaa."

"Tietysti: Ensinnä on minulla sana sanottava päällikön murhasta ja sitten on estettävä uusi onnettomuus tapahtumasta. Miten meidän tulee alottaa? Mitä te meille ehdottelette?"

"Mitä minä teille ehdottelen? Hm! Pitäisikö Hono-Timin tehdä Vanhalle Kovakouralle ehdotuksia? Se on tosiaan mielelle makeinta! Me noudatamme ihan teidän tahtoanne, herra; eikö totta vanha Jimi?"

"Kyllä", vastasi Pekka. "Vanha Kovakoura on kaikissa tapauksissa keskipiste ja me saamme vielä kauvan kierellä hänen kehässänsä. Taikka tahdotko sinä Reitto, ehdottaa jotakin?"

"En", vastasi tämä. Siihen minä en ole oikea mies mutta silti saattaa sentään olla oma ajatus asiasta. Eikö olisi viisainta heti ratsastaa miehen perästä? Hän on koko yrityksen johtaja ja henki. Jos otamme hänet kiinni, menee koko rikoshanke myttyyn.”

"Tuskimpa" sanoi Vanha Kovakoura. "Hän on viiden kumppaninsa johtaja se on totta, mutta emme tiedä, onko hän todellakin kaikkien Ljaanokotkain pää. Jos saammekin hänet niin emme kuitenkaan voi saada niitä muita vaarattomiksi Sitä paitsi en luule, että voimme hänet saavuttaa Hevosemme eivät ole parhaita, ja aurinko laskee pian. On yö, ennenkun hänet saavuttaisimme. Annamme hänen tänään ratsastaa; huomenna näemme vielä jäljet. Te jäätte kaikin tänne ottaaksenne kiinni ne joille tämä kirje on aiottu, jos ne tulevat. Minä ratsastan yksinäni ja vien nuo kolme hevosta Helmiahoon, tuomaan Paavon, Pekan ja Veijon. Aamun sarastaessa lähdemme täältä ja ajattelen, että retkestämme koituu hyvät seuraukset. Meitä on silloin yhdeksän miestä, ja olen varma siitä, että tulemme hyvin toimeen kahden- tahi kolmenkymmenisen kotkajoukon kanssa."

Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Jokainen otti aseita ja ampumavaroja mielensä mukaan. Vaatteet vietiin avonaiselle kentälle ja poltettiin meskiittopensaista tehdyllä tulella. Tämä rovio sauhusi vielä, kun Vanha Kovakoura astui hevosen selkään. Hän lupasi toimittaa eväitä ja vettä ja lähtiessään sanoi hän, länteen viitaten:

"Minun mielestäni on tuoltapäin jotakin tulossa myrskyä t.m.s. Tuommoinen rajuilma ei valitettavasti koskaan tuo aavikolle sadetta mukanaan."

Hän lähti pois kolmine hevoisineen pohjoiseen suuntaan Toiset katselivat läntistä taivasta, johon hän oli viitannut. Auringon yläpuolella näkyi keveä punertava pilvi, joka muodosti jonkinlaisen kehän ja sen keskessä oli kullanvärisiä valonheijastuksia Tämä ei näyttänyt ensinkään vaaralliselta, joten Vanhan Kovakouran huomautukselle ei annettu suurempaa merkitystä. Ainoastaan intiaani katseli taukoamatta pientä pilveä ja mutisi itsekseen:

KUUDES LUKU.

Kun Vanha Kovakoura oli lähtenyt, istuivat miehet kertomaan Hono- veljeksille, mitä Helmiahossa oli tapahtunut. Tätä sitten seikkaperäisesti pohdittiin. Aika kului, eivätkä miehet huomanneet, että taivas nyt oli saanut ihan toisen värin. Ainoastaan intiaani, joka vaieten istui vähän matkan päässä toisista huomasi muutoksen.

Tuo pieni pilvenkehä oli auennut alapuolelta, joten se nyt oli hevosenkengän muotoinen, jonka molemmat sivut silminnähtävästi pitenivät kapeiksi, pitkiksi patsaiksi, ulottuen melkein pohjoiseen taivaanrantaan asti. Lähempi patsas laskeutui, jonka jälestä eteläinen taivaanranta kävi tumman oranssipunaisen väriseksi. Tuolla kaukana näytti myrsky mylleröivän ja nostavan hienon hiedan pilviin asti.

Idässä pimeni niinkuin paksuista pilvistä pimenee, eikä kuitenkaan mitään pilviä näkynyt. Silloin kavahti äkkiä komankhi pystyyn ja kokonaan unhottaen itsensähillitsemisen, joka on intiaanien suurin hyve, osoitti hän mustaa seinää idässä ja huusi:

Kauhistuen hyppäsivät toisetkin pystyyn. Nyt vasta huomasivat he taivaan muuttuneen; mutta katseensa jähmettyivät kauhusta, kun he katselivat Terässydämen viittaamaan suuntaan.

Noin kolme miehen mittaa näköpiiriin yläpuolella näkivät he ratsastajan kiitävän taivaan kannella eteenpäin. Mustassa seinässä näkyi, siinä kohden missä olento liikkui, pyöreä, kirkkaasti valaistu kohta, joka liikkui samassa tahdissa kuin ratsastaja, joten tämä näytti tummalta, eteenpäin kiitävältä varjokuvalta vaaleassa kehyksessä. Sekä ratsastaja että hevonen olivat yliluonnollisen suurta kokoa. Kaikki jäsenet näkyivät selvästi. Ohjaksia piteli hän oikealla kädellä. Pitkä tuuhea tukko liehui hänen päässään ja siinä oli intiaanien pääkoriste. Selässä riippuva ase laputteli ylös ja alas. Hevosen harja ja häntä liehahteli tuulen muassa taaksepäin. Aaveentapainen eläin lensi ja kiiti ikäänkuin pahojen henkien takaa-ajamana.

Ja tämä tapahtui päivällä, kokonainen tunti ennen auringonlaskua! Katsojiin vaikutti tämä näky sanomattoman pelottavasti. Ei kukaan heistä päästänyt ainoatakaan ääntä.

Musta seinä laskeusi etelään melkein kohtisuoraan alas. Tälle kohdalle riensi ratsastaja vinhaa vauhtia. Hän läheni sitä lähenemistään. Vielä kymmenen askelta, nyt viisi, nyt kolme, nyt yksi — eläin hyppäsi tyhjään avaruuteen. Ei vaaleata kehystäkään enään näkynyt.

Miehet seisoivat yhä sanattomina toistensa vieressä. Vuorotellen katselivat he sinne, missä ilmiö oli näyttäytynyt ja kadonnut, vuorotellen toisiinsa. Timiä puistutti ja hän sanoi.

"Kaikkien hyvien henkien nimessä! Jollei tuo ollut Erämaan Henki, en koskaan enään anna itseäni nimittää Honoksi. Olen todellakin aina luullut tuota hullutukseksi, mutta nyt olisimme päinvastoin hulluja jos vielä epäilisimme. Minua oikein kauhistuttaa. Kuinka on sinun laitasi, veli Jimi?"

"Minä olen kuin vanha kukkaro, jossa ei ole ainoatakaan kolikkaa. Olen tyhjä, ihan tyhjä, pelkkää nahkaa ja ilmaa. Ja katsos nyt, kuinka äkkiä taivas muuttuu! Se on aivan tavatonta."

Äskenmainitun mustan seinän yläreuna muuttui veripunaiseksi; sädekimppu lieskahti ylös ja alas. Toinen patsas taivaankannella vielä näkyvästä hevosenkengästä laskeusi alas. Mitä syvemmälle se laski, sitä leveämmäksi ja tummemmaksi se muuttui. Etelässä lensi savua ja tomua yhtenä ryöhynä ikäänkuin myrskyssä mylleröivä meri. Auringoa peitti synkkä huntu, mikä joka hetki kävi korkeammaksi ja leveämmäksi. Tumma pilven kaistale näytti laskevan suoraan maahan. Äkkiä tunsivat peljästyneet miehet ruumiissaan kovan vilun. Kaukaa kuului kova vinkuna.

"Kiirehtikää Jumalan tähden pian hevostenne luo!", huusi Silmänkääntäjä-Reitto. "Pian! Muuten ne pillastuvat. Temmatkaa ne kumoon! Niitten täytyy panna maata! Pitäkää niistä kiinni, mutta laskekaa itsekin suullenne."

Miehet kiirehtivät hevosten tykö, jotka tuskissaan pärskyivät, eivätkä ensinkään vastustelleet, kun ne kumoon temmattiin. Ne makasivat ihan pensaissa kiinni ja pistivät päänsä oksien alle. Ja tuskin olivat miehet ehtineet heittäytyä maahan, kun rajuilma jo puhkesi. Ilmassa vinkui, vonkui, ulvoi, suhisi, pauhasi ja jyski tavalla, jota ei voi sanoin kertoa. Miehistä tuntui siltä kuin olisi sentnervipainoinen peite äkkiä heidän päällensä heitetty. He puristuivat maata kohden sellaisella voimalla, että olisi ollut mahdotonta nousta, jos olisivat uskaltaneet yrittääkin. He tunsivat ruumiissaan jääkylmyyden. Kaikki aukot silmät, nenä, suu ja korvat tukkeutuivat ikäänkuin jäätyvällä vedellä. He eivät voineet hengittää ja olivat tukehtumaisillaan. Mutta äkkiä tunsivat he polttavan kuumuuden ja Ljaano estakaadon vinkuvat äänet sammuivat etäisyydessä. Hevoset hyppäsivät pystyyn, kovasti hirnuen. Pimeätä synkkää yötä seurasi äkkiä auringon paiste ja eloisa lämpö. Nyt voitiin taas aukoa suu sekä hengittää.

Nuo viisi olentoa alkoivat liikkua. He puhdistivat silmänsä hiedasta ja katsoivat ympärilleen.

Heitä peitti noin 30 sentim. paksu kylmä hietakerros. Tämä oli siis se peitto, jonka "tornado" oli heidän päälleen levittänyt.

Niin, tämä oli ollut tornado, noita Keski-Ameriikan syklooneja eli tuulispäitä, joilla on niin tavaton voima, että niillä tuskin on vertaistaan. Tornadon tekemät vahingot ovat kauheat, melkeimpä uskomattomat. Se kulkee sadan kilometrin nopeudella tunnissa ja sen seurassa on usein sähköilmiöitä, jota kestää vielä kauvan perästäpäin. Ei Afrikan samun-myrskykään ole niin raju, ja ainoastaan Cobi-erämaan kauheata hieta- ja lumimyrskyä sopii verrata tornadon voimaan.

Miehet nousivat ja pudistivat hiedan vaatteistaan. Pensasto oli estänyt lentohiedan etenemisen ja nyt se oli noin metrin korkuisena vallina sen ulkopuolella.

"Jumalan kiitos, että se niin onnellisesti meni ohitsemme! Onnettomat ne, jotka tämän tornadon aikana olivat aukealla kentällä. Ne ovat hukassa."

"Ei niin ehdottomasti kuin te luulette", intti Reitto. Nämät kauheat myrskyt kulkevat usein vaan kilometrin alalla; mutta sen rajummat ne sitten ovatkin. Tuo raivoava ilma ilmavirta on koskenut meihin vaan sivuaalloillaan. Jos olisimme sen keskessä olleet, olisi se raastanut meidät hevoisinemme mukaansa, kukaties miten kauas, ja olisi musertanut meidät.

"Juuri niin", sanoi Jimi päätään nyökäten. "Minä tunnen tuon, olen kerran Rio Kontshossa nähnyt tornadon tuottamat vauriot. Se oli hyökännyt aarniometsään ja raivonnut itsellensä suoran tien sen läpi; juurinen repimällä jättiläispuita joista muutamat saattoivat olla kaksi metriä läpileikaten, ja heittäen ne sikin sokin. Tällä tiellä, joka tietysti oli ihan läpipääsemätön ja josta ei ollut ainoatakaan puuta pystyssä, on niin määrätyt rajat, että oikean- ja vasemmanpuoliset puut olivat vaan hyvin vähän vahingoittuneet. Ameriikkalaiset nimittävät tämmöistä rajuilmaa orkaaniksi eli hirmumyrskyksi ja antavat saman nimen tuolle hävitetylle metsäkaistaleellekin."

"Se oli tarpeeksi kamala tuommoisenakin sanoi Ontuva Rankko. Olin läkähtymäisilläni, niin että klarinettini veti melkein viimeisen virtensä. Oli meilläkin kotona Saksenissa myrskyjä mutta eivät ne olleet niin hurjia ja sivistymättömiä kuin täkäläiset myrskyt. Saksenilainen myrsky on amerikkalaisen tormenadon suhteen paljasta lastenleikkiä, pelkkiä toukokuuntuulahduksia jotka ovat kahvinjäähdyttämiseksi juuri tarpeeksi kylmät. Ja vielä kaiken lisäksi olivat muulinne sotkea minun kuoliaaksi, kun eivät ne enään tahtoneet pysyä alallaan. Oikeastaan pitäisi minun pyytää vahingonkorvausta, mutta koska olen yksinäinen mies, ei minua tarvitse korvata. Jätän siis tuon pyynnön armosta, vaikka ei ansiosta, mutta pyydän tulevaisuuden varalle päästä tuollaisesta muulimisesta. Fixi et salvavi animal!"

"Suus kiinni sinä! Kun minä puhun arapiaa, välitän minä viisi sinun ajatuksistasi", huusi Rankko kiukussaan. "Se vielä puuttuisi, että tuommoinen entinen silmänkääntäjä saisi minua oikaista. Opi jotakin, niin osaat jotakin! Olen mielelläni sinun ystäväsi, mutta jos noin pöyhkeilet, lyön sinut murskaksi ja sirottelen sinut avaruuteen, siellä saat ikuisesti lentää tähtitarhassa kynttilän niistäjänä. Fixi se on, vielä toisen ja kolmannenkin kerran ja merkitsee: minä olen sen sanonut, minä, Ontuva Rankko. Muista se!"

Hän heitti kiväärin olalleen ja lähti, vihaisen Akhilleen tavoin juhlallisin askelin pois. Muut nyökkäsivät hymyillen toisillensa, eivätkä lausuneet sanaakaan, häntä lepyttäkseen. Reitto tiesi pikku Saksenilaisen taas pian palaavan.

Tähän asti himmennyt aurinko loi taas säteitään yli maan. Ne olivat omituisen, melkein sahraminväriset. Taivaanranta viskenteli tuossa värissä ja maa näytti kohoovan ylös sitä kohti. Noitten viiden miehen mielestä olivat he ikäänkuin onton pallon sisimmässä sopessa.

Nuo kolme ratsua eivät vielä olleet tyyntyneet. He pärskyivät pelosta, kaappivat maata ja tahtoivat juosta pois, josta syystä täytyi sitoa ne lujasti. Ilmassa oli jotakin, jota keuhkot eivät tahtoneet hengittää. Se ei ollut paljaille silmille näkymättömiä hietamuruja, jota ilma vielä oli täynnä, vaan siinä oli aivan määrittämätöntä ja selittämätöntä.

Komankhi oli levittänyt peittonsa maahan ja asettunut sille. Nytkin tämmöisen luonnonilmiön perästä säilytti hän tuon intiaaneille omituisen vaiteliaan ujouden. Nuo kolme valkoihoista istuivat hänen viereensä ja Timi kysyi:

"Monta kertaa", vastasi intiaani. "Murhamyrsky on raastanut Terässydämmen mukaansa ja haudannut hänet santaan, mutta komankhisoturit ovat kuitenkin hänet löytäneet. Hän on nähnyt maasta tuulen tempaamia puita, niin paksuja, että kuusi miestä tuskin ulettui niitä syleilemään."

"Terässydän näki senkin, ratsastaessaan kolme talvea sitten isänsä seurassa aavikon yli. Me kuulimme laukauksen. Kun lähenimme sitä paikkaa, jossa lauaistiin, näimme hengen mustalla hevosella ratsastavan sieltä pois. Mutta maassa makasi valkoihoinen otsa kuulan lävistämänä. Komankhipäällikkö tunsi kuolleen, tämä oli peljätty murhaaja."

"Hänellä oli valkoisen puhvelin pää ja ruumis ja kaulassa oli pörröinen harja. Hän oli kamala katsella. Mutta hän on hyvä henki, muuten hän ei ottaisi tämän pyhän eläimen muotoa. Komankhit tietävät myös hyvin hänen tappavan ainoastaan pahoja ihmisiä, ja suojelevan hyviä ihmisiä. Terässydän tuntee kaksi komankhia, jotka eksyivät aavikolla ja olivat nääntymäisillään. Yöllä tuli henki heidän luoksensa, antoi heille lihaa ja vettä sekä osoitti heille oikean tien."

"Hän puhutteli heitä heidän kielellään. Hyvä henki puhuu kaikkia kieliä, sillä suuri henki on hänet opettanut. Howgh."

Intiaani kääntyi heidän luotaan. Viime sanallaan tarkotti hän puhuneensa kylliksi ja nyt tahtovansa vaieta.

Rankko oli seisonut vähän syrjässä ja halukkain silmin katsellut kumppanien keskustelevan toistensa kanssa. Hänen oli mahdotonta jurottaa etäällä, kun toiset tyytyväisinä keskenään keskustelivat. Sen tähden palasi hän nyt hitaasti ja sanoi Reitolle:

"Olen antanut sinulle parannuksen aikaa. Toivon käsittäneesi, että olet vaikeasti loukannut minun panoloogista spektrumiani. Tunnustatko sen vilpittömästi?"

"Tunnustan", vastasi Reitto, tekeytyen totiseksi. "Mielellämmehän tunnustamme, että sinä olet meitä paljon etevämpi."

"Ole siis hyvä ja ole tulevaisuudessa varovaisempi, äläkä niin usein antaudu henisfeerisen luonnonlaatusi valtaan. Tällä kertaa annan sinulle anteeksi, sillä tuommoisten tapausten jälestä, joita äsken näimme, on ihminen kaksin verroin sovintoon taipuvaisempi. Elävän aaveen näkeminen selvällä päivällä on hengenvaarallista. Ruumiini kävi oikein kananlihalle, niin minua puistutti."

"Ei sinun tarvitse olla noin tavattomasti kauhistuksissa. Tuo näkö, voidaan ehkä selittää luonnollisella tavalla. Ajattele Brokkenin [Brocken eli Blorkhaus on korkea vuori Saksan Braunschweigissa] aavetta, jonka syntyä tuon paikan isäntä, Nehse, on niin vakuuttavasti selittänyt."

"Nehse? Hänetkin minä tunnen. Hänen poikansa on kuuluisa siviili-insinööri ja asuu Blaservitsissä. Hänellä oli kunnia tavata minut eräällä matkalla Moritsburgiin, jolloin hän piti arvokkaan esitelmän Brokkenin aaveesta. Se on hartsintäyttämä ilmailmiö, jossa on puoleksi happia ja joka muodostuu ilmakehässä, sekä sitten sumun vaikutuksesta liukenee tulisiin rakeisiin. Mutta täällä Ljaanolla on meillä tekemistä todellisen hengen kanssa. Me näimme hänen ratsastavan pilvissä; se ei ollut ilmaa, eikä sumua, vaan todellinen yliluonnollinen olento. Kuinka tämä saattaisi olla mikään näköhäiriö?"

"Ole vaiti. Tekoaaveitten esittäminen on pelkkää petkutusta. Miten silloin menettelit?”

"Sen osaan minäkin tehdä. Olen kerran itse valmistanut 'camera obscuriosan'; se olisi onnistunut mainiosti mutta onnettomuudekseni olin unhottanut jättää aukon okularilinssiä vasten. Muuten ei kenelläkään vihanneskauppiaalla ollut myytävänä tämmöistä linssiä, ja niin jäi se homma sikseen."

Silloin purskahtivat Reitto ja molemmat veljekset niin kaikuvaan nauruun, että tuo totinen komankhi äkkiä kääntyi ja katseli heitä kummeksien. Mutta Rankon kasvot kävivät hyvin tuimiksi ja hän huusi:

"Vaiti! Jollei ivanaurunne heti lopu, toimitan teille samallaisen verilöylyn, kuin sen minkä Muhametti toimitti karthagolaisille. Te pidätte itsenne viisaina mutta viisautenne maistuu risiiniöljyltä. Olen jo kauvan huomannut tuhmuutenne, mutta olen sen jalosti kärsinyt siinä toivossa, että saisin teitä järkiinne, mutta nyt älyän, että tuo on turhaa vaivaa. Minä puhdistan tomun jaloistani ja lähden taas pois teidän luotanne. Ivanne vaatii kostoa. Minä menen, mutta manus manum lavendat, s.o. käteni pesee päänne lavendelillä. Oo, odottakaa vaan! Ho-ho — howgh!"

Hän oli puhuessaan joutunut ihan vimmaan, polki jalkaansa hiekkaan, viskasi hurjilla liikkeillä heille tuon viimeisen intiaanilaissanan, juoksi tiehensä ja piiloutui pensasten taakse, rangaistaksensa heitä sillä, että pysyi näkymättömissä.

Noin kiukkuiseksi hän ei ollut vielä koskaan käynyt. Nauru vaikeni ja
Reitto sanoi valittaen:

"En luullut hänen siitä niin pahastuvan. Meidän täytyy hyvitellä häntä jollakin erityisellä kohteliaisuudella. Onhan hän hyvä mies ja hänen opinhoureensa huvittavat, mutta eivät vahingoita."

Hän kertoi veljeksille kaiken minkä hän tiesi Ontuvasta Rankosta ja taivutti heidän mielensä tämän omituisen pikku miehen puoleen. Sitte keskustelivat he taas tornadosta ja Erämaan Hengen ilmestymisestä. Nämät kolme eivät olleet ensinkään sivistymättömiä miehiä, varsinkin osasi Reitto hyvin luonnontiedettä. He olivat varmat siitä, että näkö oli ollut valo-ilmiö, mutta eivät voineet sitä, tieteellisesti selittää.

Näin kului aika ja yö joutui. Kävi niin pimeäksi, ettei voinut nähdä viittä askelta eteensä. Nyt tuli Rankko taas. Hän ei tahtonut tällaisessa paikassa olla yksin tämmöisessä pimeydessä; mutta hänen kiukkunsa ei ollut vielä täydellisesti haihtunut. Hän ei puhunut sanaakaan eikä asettunut toisten viereen, vaan jonkun matkan päähän heistä, mutta kuunteli kuitenkin sangen tarkasti muitten puhetta. He huomasivat hänen liikkeistään että hän oli pystyyn kavahtamaisillaan, kun puhuttiin jotakin semmoista, jota hän luuli paremmin ymmärtävänsä. Nyrpeilemisen halu voitti sen halun, joka halusi loistaa luulotelluilla tiedoilla.

Ilma oli nyt käynyt puhtaaksi, joten voitiin paremmin hengittää. Leppeä lounaistuuli tuntui helteisen päivän perästä sangen virkistävältä. Taivaalla näkyi muutamia tähtiä ja niistä tiesivät maassa makaavat miehet ajan kulun.

Miehet eivät keskustelleet, vaan koettivat nukkua. Ei ollut luultavaa, että heitä mikään vihollinen häiritsisi, eivätkä he vielä voineet odottaa Vanhan Kovakouran palaavan. Valkoihoiset nukkuivatkin todella, mutta komankhi tuijotti avoimin silmin taivaaseen, vaikkei hän ollut edellisenä yönä ollenkaan nukkunut. Hänen kostoa himoitseva henkensä ja ajatuksensa olivat kiintyneet hänen isänsä kuolemaan, tai oikeammin sanoen murhaan.

Näin kuluivat neljännestunnit kulumistaan. Äkkiä heräsivät nukkujat intiaanin kovasta huudosta. He nousivat istumaan.

Pimeydestä huolimatta näkivät he hänen ojennetun kätensä ja katselivat osoitettuun suuntaan. Taivaanrannalla näkyi himmeästi valaistu kohta, joka oli pitkän, kapean ympyrän-lohon muotoinen. Se ei niin ihmeelliseltä näyttänyt, mutta kiinnitti kuitenkin miesten koko huomion.

"Hm!" mutisi Jimi. "Jos tuolla olisi itä, luulisin meidän jo kauvan nukkuneen ja päivän sarastavan."

"Ei", sanoi Timi. "Päivänsarastus on toisen näköistä. Tämän vaalean kohdan rajaviivat ovat liiaksi terävät."

"Mutta koska juuri on pimeä yö, ei päivä vielä voi sarastaa. Päivä ja yö sulavat yhteen, mutta tuolla on tarkat rajat."

"Tulta Ljaanolla, jossa ei ole puita? Hm! Mitä siellä palaisi? Ehkä hiekka. Se olisi jotakin uutta."

"Se on totta. Jos nyt hiekka alkaisi palaa, olisi se todellakin mielelle makeinta. Silloin ei meidän olisi muuta tehtävää kuin hypätä satulaan ja ratsastaa täältä pois. Mutta kuinka te tuon asian selitätte?"

"En tiedä minäkään. Muuten käy tuo valoisa kohta yhä suuremmaksi. Ja tuulikin kääntyy. Se puhalsi lounaasta. Nyt se tulee suoraan lännestä ja käy yhä voimakkaammaksi ja kylmemmäksi. Mitä se merkitsee?"

"Pohjanpaloa se ei ole", sanoi Reitto. "Eikä täällä suinkaan ole nähty etelänpaloa."

Rankko oli tähän asti vaiennut; mutta nyt hänen täytyi puhua, jotta ei sydän pakahtuisi.

"Tuo valoisa kohta merkitsee jotakin", sanoi hän. Se on jonkinlaisessa suhteessa Koston Henkeen. Hän ratsasti juuri ikään etelään. Ehkä hänen majansa on siellä ja hän istuu nuotiotulensa ääressä.

Toiset olisivat taas mieluummin nauraneet, mutta he hillitsivät itsensä ja Reitto kysyi:

Tuuli kävikin yhä purevammaksi, kun kompassin mukaan tuuliruusu oli pohjoisessa päin. Ja etelästä nousi valo yhä korkeammalle. Näytti siltä, kuin nousisi sieltä iso tähti. Se muodosti nyt melkein puoliympyrän, jossa oli veripunainen keskusta, mikä reunoiltaan kävi yhä vaaleammaksi. Sen ympärillä oli kaariviiva, jota vastaan tummia pilvenlonkareita ja tulta syöksyviä palloja näytti vyöryvän.

Tuo kaikki oli loistava näky. Nuo viisi miestä hämmästyivät. He uskalsivat tuskin puhua.

Tuuli puhalsi nyt pohjoisesta. Se oli 15 minuutissa kiertänyt taivaanrannan toisen puolen. Mutta se ei vinkunut eikä suhissut, vaan pyyhkäsi petollisen hiljaisesti päin tuota suuremmoisesti valaistua kohtaa. Ja tällävälin oli niin kylmä, että turkit olisivat olleet tarpeeseen.

"Tämän tarvitsisi Vanhan Kovakouran nähdä", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto. "Valitettavasti hän ei voi vielä palata, sillä nyt on vielä keskiyö."

"Keskiyö?" parahti Ontuva Rankko. "Se on aavehetki. Nyt tapahtuu varmaan jotakin kauheata tuolla, missä palaa!"

"Mutta älä noin hullusti kysy! Keskiyön aikana aukenee tuonela ja aaveet astuvat esille. Sitten harjoittavat he tunnin ajan kaikellaista ilkivaltaisuutta. Minä tiedän tuon, sillä minulla on silmät auki yölläkin. Samaten kuin jokaisella maalla ja jokaisella kansalla on oma luonteensa, on myös kummituksilla eri seuduin eri luonteensa ja harrastuksensa eli kiihkonsa. Toisin paikoin vääntävät he niskat ihmisiltä, toisin paikoin repivät he tienristimyksissä ihmisiä palasiksi, Saksenissa on suopeimpia ihmisiä, ja siellä on myös suopeimpia kummituksiakin. Mutta kuka tietää vaikka kummitukset täällä olisivat vaarallisimpia ja ilkeimpiä. Olkaamme siis varuillamme — — — voi onnettomuutta! Enkö ole oikeassa? Katsokaa tuonne! Tuollahan se tulee ratsastaen!"

Viimeiset sanat lausui hän kauhua ilmaisevalla äänellä. Ja se, mikä nyt tapahtui oli tosiaan omiansa herättämään kauhua pelkäämättömimmässäkin ihmisessä. Erämaan Henki tuli.

Niinkuin jo äsken mainittiin muodosti tuo kummallinen valoilmiö suuren puoliympyrän eteläiselle taivaalle. Siinä, missä tuon kaaren vasenpuolinen pää nojasi taivaanrantaan, näkyi nyt äkkiä jättiläissuuruinen ratsastaja. Hevonen oli musta, mutta ratsastaja oli valkoinen. Hänellä oli puhvelin muoto. Sangen selvästi saattoi nähdä pään ja siinä kaksi sarvea, kaulan tuuheine taaksepäin liehuvine harjoineen, sekä ruumiin, jonka takapuoli yhtyi hevosen takapuoleen. Tämän näön rajapiirteitä ympäröivät tulta säihkyväiset viivat. Hevonen laukkasi täyttä vauhtia. Se ei liikkunut eteenpäin suorassa viivassa, tahi toisin sanoen, tuon leimuavan puoliympyrän halkaisiaa myöden, vaan pitkin sen yläkaarta. Hänen allansa oli kappale maata, joka aina pysyi hänen jalkainsa alla.

Näin kiiti kummitus puoliympyrää pitkin sen korkeimpaan kohtaan ja sitten taas sen oikeata sivua alas sille kohtaa, jossa se yhtyi taivaanrantaan. Siinä katosi hän yhtä äkkiä niinkuin oli tullutkin.

Vaikka ilma nyt oli kylmä, tunsivat katsojat polttavan kuumuuden. Oliko mahdollista selittää tätä harhanäöksi? Ei, tämä oli selvä, kieltämätön todellisuus. He eivät löytäneet sanoja, lausuaksensa tunteitaan. Vaitelias intiaanikin huudahti kerta toisensa perästä: "Uh!" Se mikä teki muut puhumattomiksi, hellitti hänen kielensä siteet.

Tuossa he seisoivat odottaen ilmiön vielä näyttäytyvän — mutta turhaan! Vielä hetken aikaa leimusi yhtä kirkkaasti kuin äskettäin, mutta sitten alkoi kaari hälvetä ja säteet sammua.

Silloin kuulivat he kavioiden kopsetta takanansa. Siellä tuli ratsastajia. He pysähtyivät ja hyppäsivät hevosiltaan. Etummaisena oli Vanha Kovakoura.

"Jumalan kiitos, että vielä elätte!" huudahti hän. "Luulin teidät hukkuneiksi ja olin ihan varma siitä, että saisin kaivaa ruumiinne hiekasta."

"Niin pahoin ei tornado sentään ole meitä pidellyt", vastasi Heitto. "Olemme vaan saaneet siltä selkään. Te olette varmaan äärettömästi kiirehtineet; emme osanneet teitä vielä odottaa."

"Niin, olemme ratsastaneet, minkä hevosten kavioista lähti. Pitihän meidän pelastaa teidät. Sentähden seurasi meitä master Helmiaho renkineen, niinkuin näette. Olimme hyvin levottomat teidän tähdenne. Tornado sivalsi ihan Helmiahon ohi ja me näimme sen tuottamat vauriot, ja päätimme sen suunasta, että se oli teitäkin kohdannut. Onneksi on se hellävaroin teitä pidellyt."

Muutkin ilmaisivat ilonsa heitä nähdessään. Siinä oli Paavo, Pekka, Veijo ynnä Helmiaho muutamine renkineen. Molemmat ensimainitut olivat Vanhalta Kovakouralta kuulleet Hono-veljesten tulosta. He iloitsivat siitä, mutta eivät paljon siitä puhuneet, koska oli tärkeämpiä asioita tuumittavina.

Reitto kertoi lyhyesti, että henki kaksi kertaa oli ilmestynyt. Paavo ja Pekka ravistivat mitään puhumatta päätään. He eivät tahtoneet loukata kertojaa, lausumalla epäilyksiänsä. Helmiaho sanoi:

"Tuon, minkä kerrotte, täytyy olla totta, sillä kymmenen silmää on sen nähnyt, mutta minä en voi sitä käsittää enkä selittää. Lieneekö ketään, joka voisi täydellisesti selittää, onko meillä tekemistä valekuvan tahi todellisen olennon kanssa."

"Oo, niitä kyllä on", vastasi Ontuva Rankko, "ja minä olen yksi niistä! Tässä ei saata olla kysymys mistään näköhäiriöstä, sillä me olemme selvästi tuon nähneet. Henki on yliluonnollinen olento, joka voi ilman läpi ratsastaa. Nyt on keskiyön aavehetki, tämä seikka selvittää koko näön ja on selvin todistus siitä, että tuo henki on toisesta maailmasta. En usko, että kukaan rohkenee väittää minua vastaan."

Hän oli erehtynyt, sillä Vanha Kovakoura taputteli häntä olalle ja sanoi ystävällisesti:

"Mitä olisi sille odotettavissa, joka rohkenisi teitä vastustaa, rakas
Rankko?"

"Hm! Riippuu siitä, kuka sen tekisi. Jokaisen muun minä todistuksillani suoraan musertaisin, mutta jos te itse rohkenette tehdä kainon kysymyksen, olen valmis tekemään pienen poikkeuksen ja niin ystävällisesti kuin suinkin antamaan teille pyydetyn selityksen."

"En pyydä teiltä mitään selitystä. Näyn ilmestyminen toisen kerran keskiyöllä ei todista sen yliluonnollista alkuperää, sillä näyttäytyihän se ensi kerralla selvällä päivällä. Jos täydellisesti kerrotte minulle koko tapahtuman, olen varma siitä, että voin sen tyydyttäväisesti selittää.”

"Sitä minä en ymmärrä. Mutta kun juuri te kysytte, tahdon vastata teille, sillä läsnäolioista olette te ainoa joka voitte minua opettaa."

Pikku saksenilainen kertoi oivallisesti ja selvästi tuosta toisesta näystä. Vanha Kovakoura aina toisinaan jotakin lisää kyseli.

Tällä välin aleni valo etelässä yhä syvemmälle ja vaaleni vaalenemistaan. Se näytti ihan hälvenevän. Muutaman minuutin oli se vielä vaaleana hohteena taivaanrannan yläpuolella; mutta sitten se äkkiä taas kirkastui; se ei kuitenkaan noussut entiseen korkeuteensa, vaan kulki säkenöivänä soihtuna länteen. Siellä se pysähtyi ja muodostui uskomattoman nopeasti tulimereksi, valaisten puolet taivaankantta.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Rankko. "Tuossa on sama juttu uudestaan! Tämmöistä aavehetkeä en ole vielä koskaan kokenut. Nämät tulet ovat yliluonnollista alkua, sillä — —"

"Hullutuksia", keskeytti hänet Vanha Kovakoura. "Tuo on hyvin helppo selittää. Tuo tuli on ihan luonnollinen."

"Kuiva kaktus. Niinkuin tiedätte, kasvaa Ljaano estakaadolla monen kilometrin alan niin taajassa kaktusta, ettei ratsastaja pääse sen läpitse. Jos kasvit ovat kuivia ja niihin varomattomuudesta pääsee ainoakin tulen kipinä, synnyttää se muutamassa silmänräpäyksessä oikean tulimeren."

"Niin se on", myönsi Helmiaho, "ja minä tiedän varmasti, että etelässä ja lännessä on melkoisia kaktuskenttiä."

"No, siinähän on meille tulesta selitys, ja kyllä me pian pääsemme noitten molempien luultujen aaveittenkin perille."

"Voi, voi", valitti Ontuva Rankko "Luultuja aaveita? Mistä olette päähänne saaneet, että niitä oli kaksi?"

”Olihan se nähtävissä. Ensimmäinen, päivällä näkyvä aave oli ehkä tuo valhe-upseeri toisessa muodossa; niin saammehan nähdä. En vielä osaa sanoa kuka tuo toinen oli. En tunne ketään, joka käyttäisi valkoisen puhvelin nahkaa.”

"Ei, olkaa hyvä, jättäkää minä rauhaan", herra Vanha Kovakoura! "Olen tosin sanonut, että te olette ainoa, joka saatte minua opettaa, mutta, mutta sittenkin vaan vissiin määrään. Tuolla taivaankannella ei voi kukaan ihminen ratsastaa, ja kuitenkin olemme me viisi omin silmin nähneet niin tapahtuvan."

"Niin, varjokuvat ovat liikkuneet ilmassa, mutta niitten alkuperät ovat maassa ratsastaneet."

"Varjokuvat! Onko mokomaa kuultu? En ole vielä koskaan eläessäni kuullut, että kuvat voivat ratsastaa ilman hapin lävitse. Miten nuo varjokuvat sitten oikeastaan olisivat syntyneet?"

"Vai niin! Kuvat syntyvät siis ilmavirroista. Tämä on minulle ihan uutta. Olen tähän asti luullut, että kuvat tehdään kynällä tahi valokuvaamalla."

"No, sittenhän myönnätte, että teidän henkenne olivat vaan kangastuksia, samoin kuin — —"

Hän keskeytti puheensa. Hänen huomionsa kiintyi tuleen, joka tumman-punaisena paloi taivaanrannalla ja tulen yli hölläileviä pilviä. Ja korkeampana näitä pilviä, tulen tällä puolen, ja vapaasti ilmassa riippuvana, näkyi nyt tulen valaisema, tasaisen maiseman ylösalasin käännetty kuva. Vasemmalta tuli pimeydestä sama ratsastaja, jonka miehet jo ennen olivat nähneet, mutta ylösalasin käännettynä.

Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo näkyi toinen ratsastaja, takaa-ajaen ensimmäistä.

"Vai niin, hänkö se on?" vastasi Vanha Kovakoura. "Nyt teidän täytyy myöntää että ne ovat kaksi eri henkilöä. Ja katsokaa, tuolla tulee vielä lisää muita."

Äsken mainittua ratsastajaa seurasi vielä viisi tahi kuusi, kaikki laukaten, mutta ylös alasin.

"Ei, tämä on jo liikaa!" sanoi Ontuva Rankko. "Jos olisin yksin, olisin pulassa. Olen tosin kuullut, puhuttavan aaveista, jotka yöllä ratsastavat pää kainalossa, mutta että kaikki nuo ratsastavat päällään, on toki liikaa."

"Eihän se niin kauhistuttavaa ole. Edelliset kuvat taittuivat monta kertaa, nämät vaan kerran. Muuten tulee meidän pian tutustua noihin henkiin. Pian hevostenne selkään, herrat! Varmaankin on tuo ensimmäinen ratsastaja Erämaan Henki. Häntä vainotaan, ja koska hän on kunnon mies, otamme hänet turviimme."

"Oletteko hullu!" huusi Ontuva Rankko. Sehän olisi henkimaailmaa vastaan rikkomista. Muistakaa, kuinka kuolematon Göthe laulaa:

Äl' ihminen laita luojaa:
Sä saavut suurehen vaivaan,
Kun vaimoin ja lasten suojaan
Noin tuoda tahdot sä taivaan.”

Mutta toiset eivät häntä kuunnelleet; he noudattivat Vanhan Kovakouran kehoitusta. Häneen luottaen ymmärsivät he, ettei hän vaatisi heiltä mitään naurettavaa tahi vaarallista.

"Otamme. Tuskinpa tulemme tänne kaikin takaisin. Te tosin aiotte vaan saattaa meitä tänne, mutta nykyisissä oloissa te kai ratsastatte vähän matkaa muassa?"

Rengit ohjasivat kuormahevoset. Rankkokin nousi satulaan. Hän ei ollut vastustellut yritystä pelosta, vaan tavallisesta kiistämishalustaan. Joukko lähti ajamaan täyttä laukkaa aavikon yli.

Kun ratsastajat jättivät tähänastisen olinpaikkansa, katosi kangastus heidän näkyvistään. Ainoastaan loimuava tuli näkyi vielä.

Etupäässä ratsasti Vanha Kovakoura, heti hänen kintereillään molemmat veljekset, joiden muulit ikäänkuin riivatut seurasivat kuuluisan metsästäjän mustaa hevosta. Hän ei ratsastanut suoraan tulta kohti, vaan pohjoisempaan. Hän ei voinut nähdä päämaaliansa; hänen täytyi kulkea arvion mukaan. Ja tämä oli hyvin vaikeata, kun kangastus nyt oli kadonnut, joten hänellä ei ollut mitään merkkiä matkansa suunnalle ja ratsastajat, joita hän ajoi takaa, kulkivat hyvin nopeasti.

Pieni joukko kiiti eteenpäin kuin hurja metsästys. Vanhan Kovakouran täytyi pidättää hevostaan, muuten eivät toiset olisi voineet häntä seurata. Kymmenessä minuutissa kuljettiin useita kilometriä, eikä kuitenkaan näyttänyt siltä kuin lähestyisivät tulta, joka pikemmin näytti suurenevan kuin pienenevän.

Vielä kului kymmenen minuuttia. Silloin kirkasi Vanha Kovakoura ja osoitti oikealle.

Siellä lähestyi kaksi pilkkua, ensin vaalea ja sitten tummempi. Kauempana heidän takanaan oli koko joukon tummia pilkkuja; nämät koettivat seurata ensimmäisiä. Ne olivat ratsastajia.

Valo lankesi takasivulta heihin, jotta jo kaukaa saattoi eroittaa ensiksi tulevan pörröisen vartalon. Vanha Kovakoura pysähtyi ja hyppäsi satulasta.

"Astukaa alas!" huusi hän toisille. "Koska me tulemme pimeästä, eivät he ole vielä meitä nähneet, vaikka me näemme heidät. Meidän hevostemme tulee laskeutua maata. Mutta samassa kun taas istun satulaan, tulee teidän tehdä samoin."

Vanha Kovakoura oli viisaasti valinnut pienen, varjoisen notkon. Kun hevoset makasivat ja miehet olivat niitten viereen kyykistyneet, ei valosta tullut ratsastaja voinut nähdä pimeydessä olioita ennenkun hän oli ihan lähellä heitä.

Etumainen ratsastaja oli nyt ehkä noin kuudensadan askeleen päässä heistä; toinen seurasi noin kolmensadan askeleen päässä ja ne muut kuusi samalla välimatkalla hänestä.

"Emme, he eivät ole tehneet meille mitään pahaa, enkä minä vuodata verta ilman pätevää syytä. Ainoastaan tuon ensimäisen vainoojan kanssa tahtoisin pari sanaa puhua. Antakaa minun ensin toimittaa asiani yksinäni. Teidän ei tarvitse sillä aikaa tehdä muuta kuin ajaa nuo muut kuusi pois."

Hän irroitti lasson vyötäisistään. Toisen pään, jossa oli solmu, kiinnitti hän satulannuppiin. Toisessa päässä oli rengas ja siitä teki hän niin suuren silmukan, että se ulettui heittää ihmisen pään ympäri. Muun osan tuota viisisäistä ja noin 12 metrin pituista hihnaa kietoi hän etusormen ja peukalon välitse kyynäspään ympäri kiemuroihin, jotka hän piti vasemmassa kädessään ja oikeassa kädessä oli hänellä ensimmäinen vetosolmu, siten että hän piti rengasta etusormella ja peukalolla.

Näin hän oli äkkiä valmis, ennenkuin ensimmäinen ratsastaja saapui.
Tuliat suuntasivat suoraan notkoa kohti.

Nyt kuului jo ensimmäisen hevosen kavioitten kopse. Se oli korkea musta hevonen. Ratsastajalla oli päässään valkoisen puhvelin pääkallo ja siitä riippui takkuinen talja hevosen kupeen alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat niin syvällä pääkallossa, ettei niitä ollut mahdollinen tuntea.

Kun hän oli noin kymmenen askeleen päässä notkosta, nousi Vanha Kovakoura pystyyn. Ratsastaja huomasi hänet heti, mutta ei saanut hevostansa pysähtymään ennenkuin ihan Vanhan Kovakouran edessä.

"Erämaan Henki", vastattiin kolkolla äänellä pääkallon alta. "Entäs sinä?"

Tähän keskusteluun oli tarvittu vaan pari silmänräpäystä. Tällä välin oli kuitenkin jo toinen ratsastaja saapunut. Vanha Kovakoura asettui hajasäärin seisomaan maassa makaavan hevosensa yli, lasso molemmissa käsissään. Hän maiskutti hiljaa kielellään ja tuo erinomaisesti hyvin opetettu hevonen oli heti jaloillaan, ikäänkuin maasta kasvaneena.

Toinen ratsastaja peljästyi tuota odottamatonta esinettä. Ei hänkään voinut pysäyttää hevostaan niin pian kuin olisi tahtonut, vaan työntyi hänkin ihan Vanhan Kovakouran päälle.

"Pysähtykää! sanoin", käski metsästäjä. "Tahtoisin vähän lähemmältä katsella teidän intiaaninaamaanne, kuka tietää, mitä sen takana piilee."

Kun ratsastaja oli lausunut viimeiset sanansa ivallisella äänellä, ryntäsi nuori komankhi pystyyn.

"Uh!" huudahti hän. "Tuo oli erään kalpeakasvon ääni, jonka minä tunnen. Terässydämmelläkin on tuolle miehelle jotakin sanottavaa."

Karkuri oli päässyt tuskin kymmenen hevosen askelta pakoon, kun jo Vanha Kovakoura oli hänen kintereillään, heitti paulan neljä, viisi kertaa ympäri ja viskasi sen ratsastajaa kohti. Hihna liukui helposti kiemuroista, joita Vanha Kovakoura piteli höllinä vasemmassa kädessään ja paula lankesi lujasti karkurin kaulaan. Heti pysäytti Vanha Kovakoura hevosensa. Kun lasso oli kiinni satulannupissa, juoksi hihna pian loppuun, paula vetäytyi tiukemmasti ratsastajan kaulan ympäri ja tämä temmattiin satulasta. Samassa hyppäsi Vanha Kovakoura maahan ja kiiruhti hänen luokseen. Maassa makaava mies ponnisteli turhaan, päästäkseen lassosta irti.

Tällävälin olivat ne muut kuusi ratsastajaa lähestyneet; he olivat valko-ihosia. Vanhan Kovakouran kumppanit olivat silloin antaneet hevosensa nousta maasta ja äkkiä astuneet satulaan. Nuo kuusi miestä hämmästyivät, tahi oikeastaan peljästyivät, kun he noin äkkiä näkivät edessään lukuisamman joukon ratsastajia, kuin mitä heitä oli. He väistyivät sivulle, päästäkseen ohi. Mutta silloin huomasivat he että eräs heidän joukostaan, luultavasti heidän johtajansa, temmattiin lassolla hevosen selästä. He tunsivat itsensä kykenemättömiksi häntä auttamaan ja pakenivat sentähden täyttä laukkaa kaikille suunnille.

Tämän viime tempun tekivät he vaikeuttaakseen takaa-ajamista; mutta ei kenenkään mieleen juolahtanut lähteä heidän jälkeensä. Eihän Vanha Kovakoura ollut sitä tahtonut; ja sitäpaitsi osoitti heidän pakenemisensa, ettei heillä ollut hyvä omatunto. He saivat siis esteettömästi paeta ja miehet menivät katsomaan näitten maassa rimpuelevaa johtajaa.

"Olisitte tehneet viisaimmin, jos olisitte totelleet minun käskyäni, herrani. Sen, jonka minä käsken pysähtymään, täytyy pysähtyä. Tahdotteko sanoa kuka te olette? Ja miksi tuommoinen puku? Ette suinkaan sentään todenteolla luule Vanhan Kovakouran pitävän teitä intiaanipäällikkönä? Keneltä olette nuo kauniit kotkansulat ottaneet?"

"Ette sittekään tahdo mieltäni noudattaa? Ette näy tuntevan itseänne oikein varmaksi. Tahdon siis katsoa teitä kasvoihin."

Voimallisilla käsivarsillaan nosti hän hänet jaloilleen, kasvot valoa kohti. Sitten kävi hän tukkaan kiinni ja yhdellä nykäyksellä tempasi hän sekä tukan että höyhenkoristuksen hänen päästään.

"No, voi päiviäni!" huudahti Helmiaho. "Tuohan on tuo suuri rakuunaupseeri! Helkkarissa! miksi miehellä on tuommoinen intiaanipuku. Olen iloinen saadessani niin pian teidät nähdä. Olemme löytäneet ja tyhjentäneet pukuvarastonne tuolla pensaikossa. Olitte sen huonosti kätkeneet; univormunnekin on löydetty. Mitä luulette meidän nyt tekevän teille?"

"Te ette voi minulle mitään tehdä", vastasi mies raivostuneena. "Kuka teistä voi todistaa minun tehneen hänelle mitään pahaa?"

"Vai siihen te luotatte! Vielä ette ole mitään meille suoraan tehneet, mutta teillä oli pahat aikeet ja siitä syystä voisimme me aavikonlakien mukaan teitä vähän kiristellä, mutta me emme ole pyöveleitä ja sentähden päästämme teidät."

"Niin on teidän tekeminenkin, sillä ette voi näyttää toteen minun tehneen pahaa."

"Voisimmepa kyllä, mutta se ei mitään hyödyttäisi. Sentähden me, valko-ihoiset, teidät päästämme. Mutta tuossa seisoo punainen mies, jolla todenmukaisesti on jotakin kanssanne suoritettavaa. Katsokaa häntä!"

"Älä valhettele, konna!" ärjäsi Timi hänelle. "Ehkä et tunne minuakaan, etkä veljeäni? Ettekö ole hyökänneet näitten syyttömien komankhien kimppuun, tappaneet toisen ja vainonneet toista, kunnes meidän onnistui viekotella teidät harhateille. Olemme sitten ajaneet teitä takaa ja viisaasti teit, kun nyt juoksit suojaan meidän syliimme. Siten säästit meiltä paljon vaivaa, ja älä luulottelekaan pääseväsi nyt luikertelemaan valheilla pois. Tunnusta siis muitta mutkitta syyllisyytesi!"

"Te näette nyt miten asiat ovat, ja luulen teidän kuulleen, ettei minun kanssani ole leikittelemistä. Mitä aiotte tehdä siirtolaisille, joita tuon hurskaan Topias Taivolan piti viedä Ljaano estakaadon yli? Missä nuo ihmiset nyt ovat, ja miksi sytytitte kaktuspensaat tuleen? Jos näihin kysymyksiin vastaatte todenperäisesti, saatte lempeän tuomion."

Mies oli kuitenkin siksi paatunut, että hän lupauksesta huolimatta pysyi valheessa kiinni.

"En tiedä, mitä tahdotte. En tunne tuota intiaania, enkä noita isonokkaisia miehiä, vielä vähimmin tunnen Topias Taivola-nimistä miestä. En myös tiedä mitään siirtolaisista."

"Henkeä? Juttuja! Mies on konna, joka ampui erästä joukostamme kuulan keskelle otsaa."

"Kuulkaa siis tuomionne! Teidän aikeenne menevät myttyyn, sillä me otamme siirtolaiset suojelukseemme. Te valhettelette siis omaksi vahingoksenne. Sanokoon nyt nuori, punainen veljenne, mistä hän tätä miestä syyttää."

"Tämä valko-ihoinen on ampunut minun isäni, päällikön, Tulitähden, kuoliaaksi. Howgh!"

"Minä uskon sinua. Sentähden on murhaaja tästä hetkestä sinun. Tee hänelle mitä tahdot!"

"Hyi häpeä!" huusi vanki. "On sekin urostyö. Olenhan tässä niin lasson kiristämä, ettei tuolla konnalla ole vaikea minua tappaa."

"Komankhi ei ota päänahkaa lahjaksi. Hän tappaa murhaajan, mutta semmoisella tavalla, joka sopii urhoolliselle soturille. Odottakoon veljeni tässä hetken!"

Hän kiirehti pois yön pimeyteen, mutta palasi pian, tuoden vangitun miehen, Isännän, hevosen. Se oli juossut kappaleen matkaa ja sitten pysähtynyt, ja intiaanin tarkka aisti oli sanonut, mistä hän sen löytäisi.

Intiaani laski pois kaikki aseet paitse veistä. Sitte nousi hän hevosen selkään ja sanoi:

"Päästäköön veljeni miehen vapaaksi, ja antakoon hänelle hänen veitsensä. Sitten saa hän nousta hevosen selkään ja lähteä minne tahtoo. Terässydän seuraa häntä ja taistelee häntä vastaan. Aseet ovat samat: veitsi veistä vastaan, henki henkeä vastaan. Jollei Terässydän ole tunnin päästä takaisin palannut, makaa hän kuolleena Ljaano estakaadon hiekalla."

Näin oli urhoollisen nuorukaisen tahto ja sitä täytyi noudattaa. Isäntä sai veitsensä, vapautettiin lassosta ja hyppäsi satulaan. Hän kiiti pois sieltä sanoen:

"Halloo! Minun aikeitani ette nyt voi vastustaa. Näemme toisemme taas, ja silloin — Jumala teitä armahtakoon!"

Terässydän päästi komankhien kimakan sotahuudon ja lähti nuolen nopeudella hänen jälkeensä.

Muut jäivät vaieten paikoilleen. Tosin lausui joku jonkun huomautuksen siinä istuessaan, mutta olo tuntui jokaisella niin painostavalta, että yleensä mieluummin oltiin puhumatta.

Neljännestunti kului ja vielä toinenkin. Tuli kiihtyi yhä. Äkkiä kuulivat he laukkaavien hevosten kavioitten töminän. Komankhi palasi takaisin, taluttaen vihollisensa hevosta suitsista. Vyössään riippui uusi päänahka. Itse ei hän ollut haavoittunut.

"Terässydän on nyt lähettänyt yhden murhaajista isänsä jälkeen", sanoi hän, astuen miesten luo. "Muut seuraavat pian jälestä. Howgh!"

SEITSEMÄS LUKU.

Se kohta, jossa Uuden Mejikon kaakkoiskulma yhtyy Teksasin alueeseen, on kaukaisen lännen vaarallisimpia paikkoja. Siinä ovat vieretysten ne alueet, joissa komankhit ja apakhit kuljeksivat ympäri ja tästä seuraa, että seutu aina on epävarma.

Näitten heimojen välillä ei koskaan voi syntyä rehellistä, pysyvää rauhaa. Molemmin-puolinen viha on siksi liian syvälle juurtunut. Tapahtuupa niinkin, että semmoisinakin aikoina, jolloin sotakirves on syvälle maahan kaivettuna, tuikkaa tuhoa tuottava tuli vielä tuhan alta ja saattaa vähimmästäkin syystä leimahtaa ilmituleen.

Nämät vaan lyhyinä aikoina tauonneet vihollisuudet, vaativat tietysti useimmat uhrit siellä, missä molempien alueet yhtyvät. Raja ei käy suorana viivana, eikä se ylipäätään ole täsmälleen viitoitettukaan; sentähden sattuu sangen usein molemminpuolisia rajariitoja, ja silloin "laukeavat pyssyt itsestänsä", käyttääksemme erästä ruhtinas Bismarkin lauselmaa.

Lännen mies antaa näille vaarallisille seuduille nimen "The shears" = sakset, ja tämä on sangen sattuva nimitys. Rajaviivat ovat liikkuvaiset; ne aukenevat ja sulkeutuvat saksien tavoin ja se, joka väliin joutuu, on onnellinen, jos hän ehein nahkoin pääsee pois. Se valkoihoinen, joka siellä näyttäytyy, on joko hyvin uskalias, tahi hyvin varomatoin ihminen, kumpaisessakin tapauksessa kiertelee "kuoleman kotka" alati hänen päänsä päällä.

Komankhien ja apakhien alueitten raja oli tämän kertomuksen aikana siinä, missä Pirunvuorilta alkava Togah-joki laskee Pekos-jokeen. Sieltä länteen ylenee maa Sierra Kuadalupe, Sierra Pilaros ja Sierra del Diablo nimisiin vuoriin, ja näistä itäänpäin leviää "Staked plains" — kuuluisa Ljaano estakaado.

Mutta Ljaano estakaado ei ala heti rannasta; sitä erottaa rannasta vuorijono, joka milloin yhtenä, milloin useampana haarana kulkee aavikkoa pitkin kaakkoiseen suuntaan. Näitten haarojen eli selänteiden välillä on pitkiä, usein synkännäköisiä laaksoja, ja näitä leikkaa ahtaat, rotkonkaltaiset poikkilaaksot, jotka päättyvät aavikkoon.

Joen lähettyvillä tapaa toisinaan siinä paikoin, missä maanlaatu niin sallii, melkein rehevän kasvullisuuden. Samoin kuin Gobin ja Saharan erämaista puhuttaessa, ei sovi tässäkään käyttää sanaa erämaa sen ahtaimmassa merkityksessä. Siinä, missä Ljaano estakaadon läntinen laita ylenee edellämainittuihin vuoriin, saa se näistä monta pientä vesistöä, jotka tosin enimmäkseen häviävät hiekkaan, mutta kuitenkin aikaansaavat semmoisen kosteuden, että niitten rannoilla kasvaa pensaita, jopa puitakin. Nämät viheriät kohdat ovat Ljaanon hiekkamerellä ikäänkuin saarekkeita ja näitten välissä on leveämpiä tahi kapeampia, syvempiä tai matalampia mutkia, joissa myös kasvaa ruohoa ja muita kasvia.

Jopa kertoi tarukin että keskellä Ljaanoa löytyisi hyvää juomavettä pulppuava lähde, joka muodostaisi pienen järven ja jonka rannoilla kasvaisi varjostavia puita ja pensaita. Vanhat metsästäjät olivat tätä kertoneet, mutta itse eivät milloinkaan olleet nähneet lähdettä tai järveä. Oppineet, jotka olivat tästä kuulleet puhuttavan, olivat olleet sitä mieltä, ettei ollut maantieteellisesti mahdotonta löytää vettä keskellä erämaan aavikkoa.

Togah-joen rannalla istui neljä miestä, joitten ulkonäkö ei juuri ollut luottamusta herättävä. Heidän pörröistä, kampaamatonta tukkaansa ja partaansa ei ollut pitkään aikaan siivottu; heidän vaatteensa olivat siinä tilassa, että jokainen röttiräätäli olisi pitänyt ne auttamattomina, ja heidän ruskeat kätensä sekä ahavoittuneet kasvonsa eivät suinkaan useaan kuukauteen olleet vettä nähneet. Mutta sen paremmin olivat he aseilla varustetut. Jokaisella heistä oli takaaladattava kivääri vieressään, ynnä paitsi veistä, kaksi revolveria vyössään.

Kolme näistä miehistä oli varmaankin ameriikkalaisia. Sen saattoi päättää heidän pitkistä, laihoista vartaloistaan, kamarasta ja kapearintaisesta yläruumiistaan sekä terävistä kasvojenpiirteistä. Mutta vaikeampi oli määrätä mihin kansakuntaan neljäs mies kuului.

Tämä mies oli lyhytvartaloinen ja leveäharteinen; hänellä oli erinomaisen isot, leveät kädet sekä leveät kasvot ja sangen isot, ulkonevat korvat. Jos häntä vaan äkkiä katseli, saattoi pitää häntä neekerinä sillä hänen kasvonsa olivat silmiin asti ruudin savusta mustat, tahi oikeammin sinisenmustat. Hän piti hattuansa tavallisesti syvälle otsaan painettuna, mutta kun hän työnsi sen niskaan, saattoi nähdä, että ihonsa oli nenänjuureen asti valkoinen. Varmaankin oli räjähtänyt ruuti polttanut miehen kasvot. Tästä huolimatta ne eivät kuitenkaan olleet kammottavat. Kun häntä tarkemmin katseli, joutui siihen päätökseen, että hän varmaan oli kunnon ihminen.

Sama oli muitten kolmen laita. Jos olisi nähnyt heidät nykyisessä puvussaan istuvan jossakin sivistyneessä seudussa, olisi varmaankin heidän tieltään väistynyt; mutta ken heitä lähemmin katseli, täytyi tuon pelvon kadota.

Näitten neljän hevoset söivät pensaitten välissä kasvavaa runsasta ruohoa. Ne näyttivät rasittuneilta. Satulat ja ohjakset olivat vanhat ja monin paikoin huonosti korjatut.

Hevosten omistajat olivat päässeet ruoalta. Ympäri sirotelluista luista saattoi arvata heidän paistaneen pesukarhun pienen tulen ääressä, joka vielä heikosti hehkui. Keskustellessaan eivät he unohtaneet usein terävästi silmäten tutkia seutua. He olivat nyt juuri "saksien" alueella, joka vaati suurinta tarkkaavaisuutta.

"Nyt on jo aika meidän tehdä päätös", sanoi vanhimmalta näyttävä ameriikkalainen.

"Jos ratsastamme Ljaano estakaadon yli, pääsemme pikemmin perille, mutta silloin saattaa myös käydä niin hullusti, että tämä vanha pesukarhu on viimeinen lihapalanen, jonka me moneen aikaan saamme poskeemme pistää. Mutta jos sitävastoin ratsastamme Pekos-joelle, niin ei meidän tarvitse kärsiä nälkää eikä janoa, mutta silloin teemmekin kierroksen, johon menee viikko. Mitä ajattelet sinä, Tylppä?"

Tylppä, joka istui hänen vieressään, siveli miettivästi partaansa ja vastasi sitten:

"Jos oikein kaikkea punnitsen, ehdotan minä, että ratsastamme aavikon yli ja luulen, että myönnät minun olevan oikeassa."

"Yksi viikko on pitkä aika, jota en tahdo päästää hukkaan menemään. Pekos-joen luona on meidän peljättävä apakheja, aavikolla taas Ljaano-kotkia. Ne ovat siis sujut. Meidän ei tarvitse kulkea aavikon koko leveyttä. Jos suuntaamme kaakkoon Rio Kontsjoon päin, joudumme sille karavaanitielle, joka vie Fort Masonista Fort Leatoniin, eikä meidän tarvitse peljätä huonoa seuraa, ei nälkää eikä janoa. Tämä on minun mielipiteeni. Mitä siitä sanot, Välttäri?"

"Olen ihan samaa mieltä", vastasi Välttäri, kolmas ameriikkalainen. "Ylipäätään olen minä sitä mieltä, ettei Ljaano estakaado ole puoltakaan niin vaarallinen kuin luullaan. Joka sitä kerran on kulkenut, kerskailee niin paljon sen vaaroista, että luulisi sen olevan oikean helvetin. Minä puolestani tutustuisin huvikseni tuohon, ja olen valmis."

"En, mutta olen kuullut henkilöiltä, joiden totuuden rakkautta en voi epäillä, sellaista, joka saa minut pöyristymään. Nyt vasta kun olemme tämän aavikon rajalla, käsitän mihin uhkarohkeaan yritykseen me antautuisimme. Ei kukaan meistä tunne Ljaanoa. Ajatteles, jos joutuisimme eksyksiin, jos vesi meiltä loppuisi, jos — —"

"Jos, jos ja taas jos!" keskeytti hänet Tylppä. "Sen, jolla on niin monta jos'ia , ei ylipäätään pidä ryhtyä mihinkään. Olethan sinä muuten rohkea mies! Pelkäätkös ehkä nyt?"

"Pelkäänkö? Ei tule kysymykseenkään. Varovaisuuden ja pelvon välillä on ääretön erotus, enkä luule että olette milloinkaan nähneet minun pelkäävän. Meitä on neljä henkeä. Mitä enemmistö päättää, se tapahtukoon. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy miettiä. Sitä minä tahdon, eikä sen pitäisi antaa aihetta kysymään: pelkäänkö? Kaksi on nyt mielipiteensä lausuneet; he aikovat aavikon yli. Sano nyt sinä, Ben Uusikuu, yhdytkö sinä heihin, vai kuinka?"

Tämä kehotus lausuttiin miehelle, jolla oli ruudinsavuttamat kasvot.
Hän koski kädellään sotilaan tavoin hattunsa laitaan ja vastasi:

"Palvelianne, master Viinanen. Minä ratsastan mukaan, mentäköön syteen tai saveen."

"Se ei ole suora vastaus, jommoisen minä tahdon. Mennäänkö Pekos-joelle tai Ljaano estakaadon yli?"

"Ljaano estakaadon yli, jos saan pyytää. Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä tuon vanhan santakuopan."

"Santakuopan! Oh, älä petä itseäsi, vanha setä! Luuletkos voivasi hypätä sen pohjaan ja sitte heti taas ylös? On se vähän isompi, kuin sinä näyt otaksuvan. Saat ratsastaa ehkä neljä, viisi päivää ennenkuin tuo santakuoppa on takanasi. Ja juuri siinä tapauksessa, että kuljemme aavikon eteläistä osaa, on hyvin luultavaa, että tapaamme intiaaneja."

"Tulkoot! En ole koskaan tehnyt punanahoille mitään pahaa, eikä siis minun tarvitse heitä peljätä. Ja ompa meillä hyvät aseet, jos he ovat meille vihamielisiä. Neljä vahvaa miestä, jotka ovat niin paljon ruutia maistaneet kuin me, tulee kahdenkymmenen, vieläpä useammankin intiaanin kanssa hyvin toimeen."

"Totta kyllä. Mutta mitä ruutiin tulee, olet sinä sentään meitä paljon kokeneempi. Lienee ollut kokonainen ruutitynnyri, joka on sinun nenäsi edessä räjähtänyt."

"Miten se tapahtui? Sinä et ole vielä sitä meille kertonut. Onko se mikään salaisuus?"

"Ei ole, mutta minulla ei ole syytä iloita siitä, sentähden en siitä puhu. Se oli viedä minulta hengen. Ainakin olivat silmäni vaarassa ja jollei vanhaa ystävääni, Silmänkääntäjä-Reittoa, olisi ollut, olisin nyt sokea tahi kuollut."

"Mitäs sanot? Tunnetko Reiton? Olen usein ja paljon kuullut siitä miehestä puhuttavan."

"Olimme hyvät toverit ja teimme yhdessä monet temput, jotka olisivat muita kauhistuttaneet. Jos kerran vielä saisin hänet nähdä! Mutta kadonnut hän näyttää olevan. Minä ihmettelen millä aavikolla hänen luunsa vaalenevat! Minun on häntä paljosta kiittäminen siitä asti kun hän teki Voro-Revon aikeet tyhjäksi."

"Voro-Revon?" kysyi Viinanen hämmästyneenä. "Oletkos sinäkin tuota kuuluisata rosvoa tapaellut?"

"Valitettavasti tein hänen kanssaan läheisempää tuttavuutta kuin minulle mieluista oli. Miehen nimi oli Heikki Repo, niin hän kumminkin itsensä nimitti. En tiedä, oliko tämä hänen oikea nimensä, sillä hän on luultavasti käyttänyt eri nimiä. Missä hän sukelsi esiin, siinä ei kukaan ollut varma hevosestaan, majavannahkavällyistään tahi muusta omaisuudestaan, eikä kukaan voinut häntä estää, sillä hän menetteli aina verrattoman viekkaasti. Hän katosi aina yhtä nopeasti, kuin hän oli tullutkin. Jos hänet joskus tapaisin, niin kyllä minä hänen muistaisin! Kuulan hän ainakin saisi, sillä minä — — — mutta kuulkaa!"

Hän keskeytti puheensa, nousi puoleksi seisoalleen ja kuunteli jokea kohti. Hevosetkin, jotka eivät olleet sieltä kaukana, höristivät korviaan. Kuului kavion kopsetta.

"Ei, ne ovat valkoisia ja niitä on vaan kaksi", vastasi Ben Uusikuu, tarkastaen suojelevan pensaan takaa tulioita. "He ovat mejikkolaisissa vaatteissa. He pysähtyvät tarkastamaan jälkiämme, joita he kai tänne asti ovat seuranneet."

Viinanen asettui viereen, voidakseen hänkin katsella noita kahta miestä. He olivat pysähtyneet ja istuivat hevosillaan hyvin etukumarassa, osatakseen tarkastaa ruohossa näkyviä jälkiä. Heidän vaatteensa ja aseensa olivat mejikkolaisten tavallisia: leveät housut, kirjavat liivit, lyhyet, väljät hopeakalunoilla koristetut takit, liehuvat, punaiset kaulahuivit, samallaiset vyöt, joista veitsen- ja pistoolinperät pilkistivät näkyviin, leveälieriset hatut ja, viimeisinä, vaikka ei vähimpinä, tavattomat kannukset kantapäissä.

Heidän hevosensa näyttivät niin hyvinvoivilta, että se herätti kummastusta näillä seuduin.

"Noita meidän ei tarvitse pelätä", kuiskasi Viinanen. "He ovat mejikkolaisia ratsastajia, jotka me kyllä saamme lausua tervetulleiksi."

"Tässä ovat ne, joita haette, herrat! Toivon, ettette pahassa aikeessa ole jälkiämme seuranneet?"

Mejikkolaiset peljästyivät nähtävästi, kun he noin äkkiä kuulivat puhuttelua ja näkivät pitkän ameriikkalaisen. Tulisesti tempasivat he aseensa satulannupista.

"Antakaa olla!" huusi Viinanen. "Me olemme kunniallisia miehiä, eikä teidän tarvitse meitä peljätä."

"Neljä. Teidän aseenne eivät siis teitä hyödyttäisi, jos me olisimme teille vihamiehiä. Tulkaa ihan levollisesti tänne!"

He puhuivat ensin muutaman sanan keskenään ja ajoivat sitte hitaasti hevosensa eteenpäin. Sitten vasta kun olivat tarkasti katselleet noita kolmea ameriikkalaista ja epäluulolla tutkineet paikan, astuivat he hevosten selästä.

"Te olette vietävän varovaisia, herrat", sanoi Viinanen. "Näytämmekö ryöväreiltä?"

"No, en juuri saata sanoa, että vaatteillanne paljon komeilette", vastasi toinen hymyillen. "Ja mitä hevosiinne tulee, sopivat ne tuskin sirkusnäytäntöön. Karampoo! tehän näytätte rappiolle joutuneilta, hyvät herrat!"

"Saatatteko muuta pyytää tällaisessa seudussa? Täytyyhän tässä ratsastaa kokonaisen viikon ennenkun saapuu seuraavaan uutistaloon. Kun on matkalla näin kauvan kuin me, ei silloin todellakaan ole siinä asussa, että sopisi mennä kunniatervehdykselle presidentin rouvan luokse Washingtonissa. Jos te nyt tästä huolimatta tahdotte ojentaa meille kätenne, olette tervetulleet meille."

"On aina hauskaa tavata kunnon ihmisiä, varsinkin näin vaarallisessa seudussa. Siihen paiskaamme kättä. Mutta suvaitkaa meidän mainita nimemme. Olemme veljeksiä ja nimemme on Korteijo. Etunimeni on Kaarlo ja veljeni on Eemili."

Ameriikkalaisetkin mainitsivat nimensä ja ojensivat äskentulleille kätensä, Viinanen kysyi edelleen:

"Me tulemme vanhasta Kaliforniasta ja aiomme Austiniin. Saanemmeko tietää, mitkä asiat vievät teidät näin lähelle Ljaano-erämaata?"

"Me emme ainoastaan tule lähelle, vaan me aiomme kulkea sen yli. Me olemme ylipaimenia eräällä maatilalla San Diegon lähellä ja olemme isännältä saaneet toimeksemme koota veroja tuolla New Brownrokissa. Vaarallinen toimi, eikö totta? Sentähden on meitä kaksi."

"Vaaralliseksi käy se vasta palatessanne, kun teillä on rahat muassanne. Muitten rahojen kuljettaminen Ljaano estakaadon yli on aina arveluttavaa. Rahat, jotka me kokosimme Kaliforniassa ja nyt mukanamme kuljetamme, ovat meidän omamme. Emme siis ole kenellekään niistä vastuunalaiset, emmekä myös niin pahassa pulassa kuin te. Täytyy kuitenkin ihmetellä teidän rohkeuttanne. Meitä on neljä miestä, ja olemme kuitenkin neuvotelleet eikö olisi viisaampaa mennä toista tietä. Te uskallatte kulkea aavikkojen yli ja teitä on vaan kaksi. Se on rohkeata!"

"Eipä niinkään, herrani", vastasi Kaarlo. "Tunnetteko Ljaano estakaadon hyvin?"

"Se on toista. Se joka ei sitä tunne, välttäköön sitä. Me sitä vastoin olemme kumminkin yli kaksikymmentä kertaa sen yli ratsastaneet ja tunnemme siis sen niin hyvin, ettei oikeastaan sovi olla vaarasta puhetta."

"Vai niinkö asiat ovat! Hm! New Brownrokiinko te aiotte! Sehän on melkein meidän tiellämme! Saattaisimme siis kulkea samassa seurassa, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan?"

Kun, hän äsken, varomattomasti kyllä, oli maininnut rahoistaan, joita he mukanaan kuljettivat, olivat molemmat mejikkolaiset äkkiä vilkaisseet toisiinsa. Nyt vastasi Kaarlo melkein liian hätäisesti:

"Meillä ei ole ensinkään mitään sitä vastaan. Olette päinvastoin tervetulleita joukkoomme, sillä mitä useampia meitä on, sitä paremmassa turvassa olemme."

"No hyvä, herrat! Me ratsastamme mukaan eikä teidän tarvitse katua kohdanneenne meitä. Mutta mitä olette päättäneet tämän päivän matkasta?"

"Sana on otettu jutahien ja komankhien kielestä ja merkitsee: 'laulavan laakso.' Kerrotaan, että tässä laaksossa öisin usein kuuluu yliluonnollisia, käsittämättömiä ääniä. Mutta emme koskaan ole niitä kuulleet, vaikka usein olemme laakson läpi kulkeneet. Te olitte ehkä aikoneet illaksi tänne leiriytyä?"

"Emme. Olisihan se ollut anteeksiantamatonta ajanhukkaa. Mekin aiomme Pekos-joelle, ja sitten ehkä seuraamalla sen juoksua, kierrämme erämaan. Mutta kun nyt kohtasimme teidät ja te otatte meidät mukaanne, ratsastamme siis erämaan halki. Luuletteko kohtaavamme siellä intiaaneja?"

"Tuskinpa. Ennemmin on meidän peljättävä niitä täällä, kuin aavikoilla. Kun emme tähän asti ole punanahkaa tavanneet, ei meidän tästä lähin tarvitse peljätä häntä tavata. Intiaanit eivät nyt retkeile, sillä äskettäin kaivoivat molemmat heimot sotakirveensä maahan."

"Sepä joltakin kuuluu. Mutta kuinka on noitten niin sanottujen Ljaano-kotkien laita? Ne kuuluvat olevan vielä vaarallisempia kuin intiaanit."

"Johan nyt! Semmoista ei pidä antaa itselleen uskotella. Te tiedätte nyt, miten usein me olemme Ljaano estakaadolla olleet, mutta ei meidän ole vielä onnistunut nähdä yhtäkään kotkaa. Ne löytyvät vaan tuhmien ja pelkurien ihmisten mielikuvituksessa."

"On myös vaan houreita, joilla ei ole vastinetta. Lastensatuja! Ljaano estakaado on hiekkakenttä, samallainen kuin monet muut, jossa on paljon hiekkaa ja vähän vettä. Maa on niin hedelmätöntä, ettei siellä kasva aaveitakaan. Ja mitä veden puutteeseen tulee, on se helposti autettavissa, sillä siellä on runsaasti kaktuskasveja, joissa on juotavaa nestettä. Ei siis ole syytä pelkoon."

"Minä olen kuullut ihan päinvastoin. Mutta koska te tunnette seudun, uskon tietysti sanaanne. Jollette hetkeksi tahdo asettua tänne, olemme valmiit heti lähtemään."

"Ne ovat paremmat kuin miltä näyttävät; ei meidän tarvitse heidän tähdensä viipyä."

Mejikkolaiset eivät tosin näyttäneet epäilyttäviltä; mutta kuitenkin menettelivät nämät ameriikkalaiset varomattomasti, kun he näin äkkiä, tutkimatta päättivät antautua heidän seuraansa. Ainoastaan yksi näistä neljästä, Ben Uusikuu, ei näyttänyt vieraisiin luottavan.

Ben Uusikuu oli saanut nimensä siitä, että hänen musta, pyöreä naamansa muistutti tätä meidän maapallomme uskollista seuralaista. Hän oli ehkä muita kumppaniaan kokeneempi ja älykkäämpikin. Kun ratsastajat nyt lähtivät liikkeelle pitkin joka ratsasti hän muitten perästä, pitäen mejikkolaisia tarkasti silmällä. Hänellä ei ollut selvää syytä heitä epäillä, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että heihin katsoen oli paras olla varovainen.

Näin kuljettiin Togah-joen oikeata rantaa pitkin. Ei mistään saattanut huomata Ljaano estakaadon läheisyyttä. Ruohoa, pensaita ja puita oli runsaasti; tulivatpa he illansuussa metsäänkin, jonka läpi Togah-joki laski Rio Pekokseen. Togah-joki kuljetti mukanansa hiekkaa, joka, laskien vähävetiseen Pekos-jokeen, muodosti karin sen poikki. Tätä karia katkasi vesi vaan muutamasta kapeasta kohdasta. Se muodosti siis helpon ylimenopaikan, kun vaan tarvitsi uida edellämainittujen kapeitten kohtien yli.

Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, ja siksi päätettiin jo tänään mennä joen yli ja sitten leiriytyä vastapäätä Juavh-Kaissa. Hevoset uivat erinomaisesti ja miehet pääsivät ehjinä toiselle rannalle; housut vaan kastuivat. Sieltä ratsastettiin pohjoiseen, sen paikan ohi, missä nyt Teksas-pasifik -rata kulkee Pekos-joen yli. Sitten suuntasi tuo pieni seurue erästä vuorijonoa kohti, jonka juurella kasvoi vihreitä pensaita, mutta huiput olivat alastomia.

Siinä avautui kapea onkalo, jossa juoksi matala virta. Tänne ohjasivat mejikkolaiset, sanoen tämän olevan "Laulavan laakson", joka edempänä tuntuvasti leveni.

Tämä laakso tunki hyvin syvälle, mutta se ei jyrkästi ylentynyt, ja vesi juoksi hitaasti sen läpi. Maa oli ruohoisa, mutta kallion luona kasvoi koiruohoa, varmana merkkinä siitä, että nyt alkoi karu maa. Edenpänä levisi laakso; maata peitti sora, ja ainoastaan veden lähellä kasvoi vähän ruohoa.

"Eikö olisi ollut parempi jäädä Pekos-laaksoon yöksi?" kysyi Ben. "Siellä oli laidunta hevosille, ja kuivia polttoaineita. Mutta mitä kauemmaksi me joudumme tänne onkaloon, sitä niukemmin on kumpaakaan."

"Odottakaa vaan, herrat", vastasi Kaarlo. "Ylempänä on eräs kohta, joka sopii leiripaikaksi niin hyvin, että kiitätte meitä, kun viemme teidät sinne. Neljännestunnin kuluttua olemme siellä."

Tämän ajan kuluttua laajeni laakso äkkiä, ja muodostui melkein pyöreäksi umpilaaksoksi, joka saattoi olla noin lähes 300 metriä läpileikaten. Sitä ympäröivät jyrkät kallioseinät, joissa ei näkynyt mitään aukkoa olevan. Mutta pian ameeriikkalaiset huomasivat, että heidän vastapäätänsä oli kapea, syvä halkeama, jonka läpi saattoi päästä eteenpäin.

Tässä umpilaaksossa alkoi puro. Se paikka, josta lähde pulppusi esille, oli syvempänä kuin ympäristö, joten vesi muodosti pienen lammikon, minkä ympärillä kasvoi tiheä pensasaita. Lammikon tuolla puolen, juuri kallioseinän ääripuolella oli omituinen kasviryhmä. Ne olivat kahden, kolmen metrin korkuisia, jättiläismäisiä, haara-kynttilänjalan näköisiä kasveja, olivatpa muutamat vielä suurempiakin. Niillä ei näyttänyt olevan oksia eikä lehtiä, ja kuitenkin oli niitten ylöspäisissä haaroissa runsaasti viikunan näköisiä mukuloita. Nämät olivat pylväskaktuksia, joilla oli viikunannäköisiä, syötäviä hedelmiä. Eemili Korteijo viittasi sinne ja lausui:

"Noista noukimme illallisemme, ja lammikon luona on hevosillemme tarpeeksi ruohoa ja lehtiä. Luulen tulevanne tyytyväisiksi. Tulkaa herrat!"

Hän lähti täyttä laukkaa vettä kohti; toiset seurasivat häntä. He olivat noin kuuden hevosmitan etäisyydellä pensaista, kun äänekäs "seis!", kaikui haita vastaan. He tietysti pysähtyivät.

"Kuka siellä?", kysyi Viinanen, katsoen, hän niinkuin muutkin, pensaikkoa kohti, josta huuto kuului.

"Muutamilla teistä on rehellinen muoto, toisilla ei. Tahdomme kuitenkin uskoa teitä, herrat."

Pensaat jakaantuivat. Kaksi kiväärin piippua tuli näkyviin, ja sitten astuivat näitten molemmat omistajat esille. Toinen heistä oli hartiakas, täyspartainen mies, toinen vaaleaverinen, parraton, tuskin vielä kahdenkymmenen vuotias nuorukainen. He olivat kiireestä, kantapäähän puetut nahkavaatteisiin, ja päässään oli heillä leveälieriset majavannahkahatut.

"Perhana!", sanoi Viinanen. "Kuinka monta sotajoukkoa teillä on joen luona sijoitettuna?"

"Loruja!", vastasi vanhempi mies. "Meillä on kaksipiippuiset pyssyt. Niillä olisimme ampuneet neljä teistä alas satulasta, ja muille olisivat revolverit riittäneet. Me näimme teidän tulevan. Muutamat teistä näyttävät siivoilta, siksi päästämme teidät tulemaan. Mutta jos meistä riippuisi, saisivat muut palata takaisin."

"Olen puhunut suoraan; en tahdo loukata. En ole sitäpaitsi maininnut, kutka eivät minua miellytä. Pitäkää siis rauha, ja astukaa veden luo."

Nuo kuusi ratsastajaa astuivat siis lammikon rannalle, jossa molempien muukalaisten hevoset kävivät laitumella. Eräällä kohtaa oli tuhkaa, ja siitä saattoi päättää, että siellä oli tulta ollut.

Nämä kaksi muukalaista, jotka olivat niin toistensa näköiset, että heitä täytyi pitää isänä ja poikana, istuivat tähän.

He eivät näyttäneet siltä kuin olisivat he äsken tänne länteen tulleet. Isä näytti kokeneelta, rohkealta metsästäjältä, ja hänen poikansa nuorekkaissa kasvoissa oli niin tyyntä, miettivää vakavuutta, että heti arvasi hänen jo näin nuorena olleen hyvässä koulussa. Toiset katselivat heitä puoleksi uteliaasti, puoleksi epäillen. Sitten he asettuivat näitten viereen ja ottivat esille eväspussinsa, jossa oli kuivattua lihaa. Sitä täytyy aina kuljettaa mukanaan sellaisissa seuduissa, joissa ei ole metsänriistaa.

"Tahtoisitteko, herrat sanoa, kuinka kauvan olette täällä oleskelleet?" kysyi Viinanen, joka puhetta johti.

"Mutta tämä seutu on vaarallinen. Ei tänne sovi pystyttää telttamajaa (wigwamia)."

"Mutta me pidämme siitä, ja se sopii meille. Meillä on eräs kokouspaikka tuolla vuoristossa. Ystävät, joita odotamme, tulevat Ljaano estakaadon yli ja tämän laakson läpi. Kun me tulimme liian varhain, kävi aika meille pitkäksi ja ratsastimme tänne heitä vastaan."

"Jos niin kauvan viivytte, saatte tehdä tuttavuutta apakhien ja komankhien kanssa."

"Samoin mekin. Mutta punanahkoihin ei ole luottamista. He tulevat aina suurissa laumoin, ja teille kahdelle olisi semmoinen yhtymä sangen vaarallista."

"Olkoon vaan, mutta meitä ei se huolestuta. Meillä on seurassamme eräs, joka vastaa kokonaisen lauman intiaaneja."

"Hän vastaa kokonaista laumaa intiaaneja, sanotte? Hänen täytyy olla erinomaisen metsästäjän, samallaisen kuin Vanha Kovakoura. Tunnetteko hänet?"

"Saatte nähdä kun hän tulee. Hän saa itse esittää itsensä teille. Minun nimeni on Baumann ja tämä nuori lännen mies on Martti, minun poikani.”

"Kiitän teitä, herrani! Koska olette nimenne sanoneet, sanomme mekin nimemme. Minä olen Viinanen. Nuo kaksi ovat Tylppä ja Välttäri, ja tuo tumma kuunaama tuossa on tietysti Ben Uusikuu. Nuo kaksi herraa tapasimme tänään päivällisaikana. He tulevat eräältä maatilalta San Diegon ja Kobledon tienoilla, ja aikovat Ljaano estakaadon yli kokoomaan veroja isännilleen, joitten ylipaimenia he ovat. Heidän nimensä ovat Kaarlo ja Eemili Korteijo." Aina kun hän mainitsi jonkun nimen, osoitti hän sen omistajaan ja Baumann katseli silloin tätä tarkasti. Pisimmän ajan katseli hän molempia mejikkolaisia. Silmäkulmansa rypistyivät ja partansa vavahteli suun ympäri. Kaarlo lienee tämän huomannut ja siitä harmistunut, sillä hän virkkoi:

"Nyt, kun tiedätte nimemme, tahtoisin kysyä teiltä, herra Baumann, kenen kasvot eivät teitä miellytä?"

"Eihän tarvitse sitä sanoani, koska asianomaiset muutenkin saavat sen hyvin pian huomata. Teidän maatilannehan on siis San Diegon ja Kobledon tienoilla? Mikä on sen nimi?"

Hän pysähtyi ennenkun hän mainitsi tuon nimen, ikäänkuin tarvitsisi hänen sitä miettiä. Se herätti huomiota. Tietäneehän toki palvelia isäntänsä nimen. Baumann ei sanoilla ilmaissut epäilyksiänsä, vaan kyseli edelleen:

"No hyvä", sanoi nyt metsästäjä. "Tahdon siis vastata edelliseen kysymykseenne ja suoraan sanoa, että teidän kasvonne eivät minua miellytä."

"Herra, tuo oli suora häväistys. Äsken se ei ollut niin suora, sentähden me vaieten jätimme sen sikseen."

"Saatte sen nyt kuitenkin kärsiä. Olen tottunut sanomaan jokaiselle, mitä hänestä ajattelen, enkä aio tehdä mitään poikkeusta teistä."

Baumann veti revolverin vyöstänsä ja oli sen kanssa leikkivinään, poikansa teki samoin; sitten hän vastasi:

"Peruuttakaa heti sananne, herrani, muuten pakotamme teitä siihen!" käski Kaarlo.

Baumann makasi tyyneenä paikallaan, mutta suuntasi vaarallisen aseensa puhujaa kohden ja vastasi:

"Älkää tulko askeltakaan minua lähemmäksi, master Korteijo! Minun kuulani sattuisi teihin ja poikani kuula teidän veljeenne. Niin pian kun tartutte pistooleihinne, tai muuten teette jonkun epäiltävän liikkeen, lähetämme teidät heti tuomiotta, tutkinnotta toiseen maailmaan. Nimeni on Baumann. Tuo nimi ei pitäisi olla teille tuntematon. Sions-intiaanit nimittävät minua Mata-poka, aomankhit Vila-yalo, apakhit Shoshin-sisk, espanjaa puhuvat metsästäjät El katsador del oso, englantia puhuvat Bearhunter, kaikki nämät nimet merkitsevät Karhunampujaa. Ehkä nyt muistatte kuulleenne minusta puhuttavan."

"Mitä sanottekaan?" huudahti Ben New Moon. "Oletteko te Karhuntappaja? Oletteko sama, jolla Mustien kumpujen lähellä oli kauppapuoti, ja joka teki elämän niin katkeraksi grisli-karhuille?"

"Silloin olen paljon kuullut teistä puhuttavan. Eivätkö Sions-intiaanit teitä vanginneet ja laahanneet Kansallispuistoon?"

"Kyllä todellakin niin tapahtui; mutta Vanha Kovakoura ja Vinnetun toivat minun takaisin. Tämä minun poikani oli heidän kanssaan."

"Se on minulle kerrottu. Tuo lienee ollut Vanhan Kovakouran parhaimpia urotöitä. Jos olette sama mies, iloitsen suuresti, että olen saanut teitä kohdata ja toivon että pikku riitanne näitten herrojen kanssa saadaan sovitetuksi. Ehkä peruutatte sananne?"

"Osaan. En koskaan väitä semmoista, jota en voi todistaa. Tilanhaltia ei lähetä molempia ylipaimeniaan yhtaikaa aavikolle; siitä saatte olla varma. Hän tarvitsee aina yhden tilallaan. Jos toisen todella tulee koota veroja, lähettää hän tämän kanssa yhden tai useamman paimenen. Sitäpaitsi olemme juuri oleskelleet kaksi kokonaista kuukautta San Diegon ja Albukerken välisillä tienoilla. Olemme käyneet jokaisella maatilalla mutta emme San Diegon ja Kobledon välillä ole tavanneet ainoatakaan Kuhila nimistä maatilaa, eikä Montano nimistä tilanhaltiaa."

"Sitä en usko. Ja jos niin olisi tapahtunutkin, olisin kumminkin kuullut puhuttavan siitä ja isännästänne. Pistäkää veitsenne vöihin ja istukaa taas levollisesti. Minä en huoli uhkauksista. Minä en aja teitä leiristä pois, koska olette tulleet senkaltaisten ihmisten seurassa, jotka pidän kunniallisina miehinä. Käytöksenne mukaan teitä kohdellaan, Ljaano estakaadon rajalla ei voi olla tarpeeksi varovainen, ja onhan kaikille tunnettu, että on peljättävä valkoihoisia paljon enemmän kuin punanahkoja."

"Siihen kysymykseen vastaan sitten kun eroamme; silloin olen oppinut tuntemaan teidät, nyt sitävastoin ei minulla ole mitään tukea väitteilleni. Jos todellakin olette rehellisiä ihmisiä, jonka sydämmestäni soisin, eroamme ihan varmaan ystävinä."

Mejikkolaiset katselivat toisiaan kysyväisesti. Edistääkseen salaisia aikeitaan, huomasivat he olevan parasta käyttäytyä sovinnollisesti. Sentähden sanoi Kaarlo:

"Teidän viimeiset sananne hyvittävät edelliset. Koska olemme rehellisiä miehiä, saatamme rauhoittua siitä tiedosta, että hyvin pian tulette huomaamaan tuominneenne meitä väärin."

Hän istui ja veljensä teki samoin. Baumann lähetti poikansa, paljon puhutun 'Karhunampujan pojan' kaktusryhmälle, tuomaan tämän kasvin hedelmiä jälkiruuaksi.

Näitä syödessä yllätti yö ja miehet sytyttivät tulen. Polttopuita löytyi runsaasti.

Paitsi päivän ja yön vaihdos oli toinenkin muutos tapahtunut. Korkeat kallionseinät erottivat umpilaakson tasangosta, laakson kolme seinää sulkivat tien niiltä ilmavirroilta, jotka tasangolla pääsivät täyteen voimaansa kehittymään. Ainoastaan neljänneltä sivulta, siitä mistä ameriikkalaiset ja mejikkolaiset olivat tulleet, saattoi ilmavirta päästä laaksoon ja tämäkin oli mahdollista ainoastaan silloin, kun tuuli puhalsi juuri tältä suunnalta ja oli kyllin vahva pääsemään laakson alaosasta sen yläosaan.

Juuri pimeän saapuessa huomattiin ilmanvetoa yllämainitussa suunnassa. Se nousi tietysti kallionseinämiä ylös ja ainoastaan vähäinen osa siitä pääsi läpäisemään sitä ahdasta halkeamaa, jonka äskentulleet päivällä olivat keksineet ja josta pääsi laaksosta aavikolle. Tämä ilmanveto ei ollut mikään puuskatuuli, vaan se kävi tasaisena; se oli selvästi huomattavissa, eikä kuitenkaan saattanut tulta leimuamaan. Se ei synnyttänyt mitään ääntä ja kuitenkin oli se korvin käsiteltävissä. Tämän puhaltaessa hengittivät keuhkot toisin kuin ennen, mutta oliko se helpompaa vai raskaampaako, ei, kumma kyllä voitu sanoa.

Kaktus-viikunat olivat syödyt ja Martti Baumann meni noutamaan lisää.
Tuskin oli hän päässyt pensaitten läpi, kun muut kuulivat hänen sanovan:

He noudattivat hänen kehotustaan. Päästyään, pensaitten läpi, näkivät he sangen hämmästyttävän näyn. Koko umpilaakso oli pilkkopimeä, sillä vähäinen tuli ei ulottunut pensaitten läpi; mutta siinä, missä kaktukset kasvoivat näkyi lukuisia vaaleita, värittömiä liekkejä. Jokainen näistä kasvikunnan kynttiläjaloista oli näitä liekkejä täynnä. Se oli ihmeellinen, aaveentapainen näkö.

"En ole koskaan ennen tuommoista nähnyt", vastasi Välttäri. "Tuota saattaa ruveta pelkäämään."

Samassa hetkessä kuului syvä, voimakas ääni heidän takanansa pensastosta, siis tulen ääreltä, jossa olivat istuneet ja jossa ei ollut muita ihmisiä kuin he itse, lausuvan:

"Ne ovat Ko-harstesele-yato, suuren Hengen liekit, jotka hän sytyttää, tahtoessaan varoittaa lapsiaan."

"Kr! Kuka tuolla takananne on?" huudahti Eemili Korteijo peljästyneenä.
"Olemmeko johonkin paulaan joutuneet?"

"Emme", vastasi Karhunampuja. "Se on toverini, jota odotimme. Hän on tapansa mukaan tullut meidän huomaamattamme."

He kääntyivät. Ja todellakin oli tulen ääressä ratsastaja. Miten oli hän huomaamatta päässyt pensaitten läpi hevosella? Hän istui komean mustan hevosen selässä, joka oli intiaanien tapaan satuloittu ja suitsitettu. Miehellä oli intiaanilainen puku ja intiaanin kasvot, joissa ei ollut parran merkkiäkään. Mutta sen sijaan riippui pitkä, paksu, musta tukka hartioitten yli; kädessä oli hänellä hopeanastoilla koristettu kaksipiippuinen pyssy.

"Ei ole, hän on yksin", vastasi Baumann. "Se on Vinnetuu, apakhien päällikkö."

Hän astui alas hevoselta, välittämättä häneen kiintyneistä, ihailevista katseista, astui pensaista esille, osoitti pieniä liekkejä ja sanoi:

"Kun kalpeakasvot olivat tässä umpilaaksossa, eivät he huomanneet, mitä sen ulkopuolella tapahtui. Jotta he saisivat sen tietää, lähettää suuri Manitun heille tämän tulimerkin. Vinnetuu ei tiedä osaavatko he sitä lukea."

"Tornado on kulkenut aavikon yli. Vinnetuu näki sen mustan ruumiin pohjoisessa. Onnettomat ne, jotka ovat sen tavanneet! Heidät on kuolema niellyt."

"Tornado, hirmumyrskykö?" kysyi Karhunampuja. "Onko punainen veljeni tarkoin sen kulkua seurannut?"

"Vinnetuu huomaa pienen kovakuoriaisen kulun, kuinka hän silloin unohtaisi pitää hirmumyrskyä silmällä!"

"Tästä suoraan itään kohosi tasanko ilmaan, jotta pimeni kuin keskiyöllä. Aurinko syleili pimeyttä veripunaisilla säteillä. Yö eteni äkkiä koilliseen, jossa Vinnetuu näki sen katoavan."

"Vinnetuun aavistukset ovat mustat kuin myrskyn kasvot. Ystävämme ovat viisaat ja kokeneet. Vanha Kovakoura tietää jokaisen tuulenpuuskan merkityksen; mutta tornado tulee äkkiä, ilman varoittavaa merkkiä. Ei ole sitä hevosta, joka sen edeltä pääsisi. Vanha Kovakoura on juuri tänään ehtinyt aavikon yli, ja hänen hevosensa kaviot ovat astuneet hiekkaa juuri niissä seuduin, joita kohti myrskyn kotka liiteli. Ehkä makaa hän tovereineen hiekkaan haudattuna."

"Se olisi hirmuista. Meidän täytyy lähteä. Meidän täytyy heti sinne joutua. Satulaan!"

Vinnetuu teki kädellään ehkäisevän liikkeen: "Veljeni ei pidä hätäilemän", sanoi hän. "Jos Vanha Kovakoura on ollut myrskyn tiellä, on hän kuollut, ja apumme tulee liian myöhään. Mutta jos hän oli tämän tien sivussa, on hän vahingoittumaton, vaikka eksymisen vaarassa, sillä myrsky muuttaa niin Ljaano erämaan muodon, että se käy ihan toisennäköiseksi. Meidän tulee ratsastaa hänen jälkeensä, mutta ei tänä yönä, sillä meillekin näyttää tasanko toisellaiselta ja ainoastaan päivänvalon tulee olla oppaamme. Sen, joka tahtoo eksyneen löytää, tulee varoa, ettei itse eksy. Istukoon sentähden veljeni tulen ääreen. Aamun ensi säteet tulevat näkemään lähtömme."

Hän oikasihe maahan tulen ääreen ja toiset tekivät samoin, vetäytyen ehdottomasti vähän matkaa hänen luotaan, näin osoittaen kunnioitustaan kuuluisaa päällikköä kohtaan. Samasta syystä he myös hetken pysyivät äänettöminä. Lopulta ei Ben Uusikuu kuitenkaan voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan saadakseen kuulla jotakin apakhi-päällikön odottamasta seurasta, kääntyi hän Baumannin luokse sanoen:

"Tietysti olen kuullut muitten kertovan noista molemmista kuuluisista lännen miehistä. Nämätkö kaksi vaan tulevat Vanhan Kovakouran kanssa?"

"Tulee vielä kaksi muutakin, joita ehkä myös tunnette, koska olette kuulleet kerrottavan Vanhan Kovakouran retkestä Kansallispuistoon; nämät kaksi ovat Ontuva Rankko ja neekeri Veijo. Te tiedätte kuinka paljosta meidän on kiittäminen Vinnetuuta tuon vaikean retken aikana Yellowstone-joelle. Sen päätyttyä erosi hän meistä etsiäksensä heimoaan, mutta pyysi meitä vast'edes kaikin tulemaan apakhien luokse. Minä noudatin poikineeni tätä kehotusta aikaisemmin kuin muut, koska minulla tuolla Sierra Verden luona oli vähän toimitettavaa. Vanha Kovakoura tulee jälestä muitten kanssa ja, niinkuin kuulette, tiedämme hyvin hänen matkansa sekä ajan että suunnan. Luultavasti ovat muutkin käyttäneet tilaisuutta, saadakseen tämän kuuluisan metsästäjän johdossa ratsastaa Ljaano estakaadon yli. Ehkä heitä on suuri seurue, ja se rauhoittaa minut. Mitä enemmän heitä on, sitä pikemmin ja helpommin voi toinen auttaa toista tornadon tuottamassa vaarassa."

"Voi, mikä vahinko, että meidän kuuden jo huomisaamuna täytyy jatkaa matkaamme! Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä ja tutustua teidän ystäviinne."

"Se ei oikein ole mahdollista, kun aiotte Austiniin. Sitäpaitse mekin jo huomisaamuna varhain lähdemme. Mutta sanokaa minulle, herrani, kuinka olette saaneet kasvonne mustiksi ja niistä seuraavan nimen?"

"Molemmista on minun kiittäminen erästä suurinta roistoa, mikä on löytynyt, ja ehkä vieläkin lännessä löytyy, nim. Voro-Repoa."

"Vai niin, häntäkö. En ole nyt pitkään aikaan kuullut miehestä mitään, mutta toivoisin että hän joutuisi tielleni."

"Kyllä. Hän varasti rahani ja niine kaikki säästöni. Silloin nimitti hän itseänsä Velhoksi, mutta sitten sain kuulla yhtä ja toista, josta päätin, että hän oli tuo kuuluisa Voro-Repo. En päässyt koskaan hänen jäljilleen, mutta äskettäin kuulin Uudessa Mejikossa, että hän ehkä vielä elää. Hän on ottanut nimen Topias Taivola, ja tekeytyen hurskaaksi mormooni-lähetyssaarnaajaksi, hän on myös tahtonut houkutella erästä matkustajaseuruetta ulos Ljaano estakaadolle. Eräs näistä kuuluu kuitenkin tunteneen hänen, jolloin hän äkkiä katosi."

"Kuolema ja kirous! Jos minä sentään olisin ollut mukana! En totisesti olisi häntä päästänyt pakenemaan; vaan olisin räjähyttänyt kokonaisen ruutitynnyrin hänen päähänsä. Minua melkein haluttaisi viipyä täällä vähän kauvemmin, koska hän oleskelee näillä seuduin. On minullakin asia hänen kanssaan suorittamatta."

"Oli, sekä henkeni että omaisuuteni." Tuo tapahtui Timpa-Torkin luona Koloradossa. Tulin Aritsoonasta, jossa kullankaivajana olin Limestone-Springsen luona tehnyt hyviä kauppoja, ja muassani oli aimo pakka pankin seteleitä, jotka olin kultasannasta vaihtanut. Matkalla yhtyi minuun eräs satimien asettaja; hän oli matkalla Fort Abreyhyn, Arkansaassa. Tämän miehen ulkomuoto ja käytös herätti minussa luottamusta, ja hänen seuransa oli minulle tervetullut, kun ei kukaan juuri mielellään matkusta villissä lännessä yksinänsä.”

"Ei tullut kysymykseenkään, mutta hän lienee sen arvannut, sillä eräänä yönä yllätin hänet, kun hän varovasti tutki taskujani, jolloin kumminkin onneksi heräsin. Hän selitti asian siten, että minä olin nukkuessani ähkinyt, ja että hän oli aikonut avata takkini, jotta voisin helpommin hengittää. Tietysti en häntä uskonut, vaan olin tästä hetkestä tarkasti varuillani. Millä mielellä minä olin, saatte ajatella."

"Kyllä tietysti! Olla tämmöisen hirtehisen kanssa yksin erämaassa! Kun tahtoo ja tarvitsee nukkua, mutta kuitenkin täytyy suunnata kaiken tarkkaavaisuutensa siihen, ettei joutuisi alakynteen. Se on vaikea tehtävä. Yksi puukonpisto, kuula — — — ja henki sekä omaisuus ovat poissa?"

"Mitä minuun tulee, saatoin pysyä rauhallisena. Olin pian älynnyt mikä hän oli miehiään. Itse asiassa hän oli pelkuriraukka. Hän osasi kyllä varastaa ja pettää, mutta veren vuodattamiseen häneltä puuttui rohkeutta. Timpa Forkin luona me leiriydyimme. Oli helteinen päivä, mutta rivakka tuuli virvoitti meitä. Minä olen intohimoinen tupakoitsia ja olin täyttänyt piippuni, lyhyen suuripesäisen piipun johon mahtui neljännes tupakkakukkarollista. Olin valinnut näin suuren pesän, ettei aina tarvitsisi sitä täyttää. Olin juuri sytyttämässä, kun mies sanoi kuulleensa kalkkunan pensastossa. Laskin heti piipun pois ja lähdin sieltä, voidakseni ehkä ampua linnun. Mutta en löytänyt siitä jälkeäkään, mutta näin sen sijasta pussirotan, jonka ammuin. Kun palasin, oli jo runsas puoli tunti kulunut. Mies rupesi heti teurastamaan ja nylkemään eläintä; mutta minä otin piippuni ja yritin sytyttää tupakan. Se ei tahtonut tuulen vuoksi onnistua. Sentähden laskeuduin suulleni, vedin hatun tuulta vastaan ja iskin tulta taulasta. Nyt se onnistui. Painoin taulan tupakkaa vastaan, vedin muutaman siemauksen ja — — sähisi, sitten kuului paukaus ja tulta löi kasvoihini ja pääni ympärille. Samassa kävi mies niskaani kiinni ja painoi pääni alas, sekä kopeloi toisella kädellään liivintaskuani Olin niin peljästyksissäni, että hänen onnistui saada lompakkoni. Mutta minä sain hänen kädestään kiinni ja pidin siitä lujasti. Olin häntä voimallisempi, mutta silmäni olivat sokaistut. Hän piti lompakon, minäkin iskin siihen kiinni; hän tempasi ja veti, kunnes se halkesi, sillä se oli auennut; toinen puolisko joutui minun käteeni, toinen hänen. Silloin hyppäsin pystyyn ja vedin puukkoni esille. Onneksi olin heti sulkenut silmäni, kun liekki löi silmiini, muuten olisin tullut sokeaksi. Silmäluomet olivat kuitenkin haavoittuneet, joten vaan vähän saatoin niitä avata, mutta saatoin kuitenkin nähdä miehen. Hyökkäsin hänen päällensä, veitsi kädessä. Siitä hänkin sai rohkeutta temmata kiväärinsä maasta ja tähdätä minuun. Pistävä kipu ummisti silmäni; minä olin hukassa; pyssy laukesi; mutta ei se minuun osunut. Pyyhin silmäni, avasin ne suurella vaivalla — enkä enää miestä nähnyt; mutta joen toisella puolen kuulin jonkun huutavan: 'pysähdy, murhaaja!' Sitten kuulin poiskiitävän hevosen kavionkapseen. Konna oli kiirehtinyt hevonsa luo ja lähtenyt pois, vieden mukaansa lompakon puolen, jossa oli noin puolet rahoistani."

Niin kyllä. Eräs tunnettu lännen mies, Silmänkääntäjä-Reitto, oli ollut läheisyydessä, ja kuullut laukauksen, kun minä ammuin pussirotan. Hän oli joen toisella puolella mennyt siihen suuntaan, josta laukaus kuului, ja nähnyt meidät juuri silloin, kun tuo konna minua tähtäsi. Reitto ampui ja osui häntä käsivarteen, joten hän päästi pyssyn ja riensi hevosensa luo, kiitääksensä sieltä pois. Nyt nouti Silmänkääntäjä-Reitto hevosensa ja tuli luokseni. Ei saattanut tulla kysymykseenkään lähteä varkaan jälestä, sillä minä en päässyt minnekään, eikä Reitto voinut jättää minua, sillä kasvojani täytyi yöt, päivät hautoa kylmällä vedellä. Me jäimme Timpa Forkin luo yli viikon ajaksi. Minulla oli kovia tuskia ja olin kadottanut suuren rahasumman, mutta iloitsin kuitenkin siitä, että minulla vielä oli näköni.”

"Hän sanoi itsensä Velhoksi. Mutta tultuamme Fort Abreyhin ja tarkoin hänestä kerrottuani, sain tietää tämän nimen olevan väärän. Hän ei ollut kukaan muu kuin Voro-Repo."

"Niin oli. Ja sitten oli hän peittänyt sen tupakalla, pettääksensä minut. Saadaksensa siihen aikaa, valehteli hän minulle kuulleensa kalkkunan. Hän tiesi, että heti lähtisin sitä etsimään, koska olin parempi metsästäjä kuin hän. Hän oli pitkä, laiha mies, enkä koskaan voi unhottaa kasvojensa piirteitä. Tiedän, että heti tuntisin hänet, jos hänet tapaisin."

KAHDEKSAS LUKU.

Molemmat mejikkolaiset olivat jännityksellä kuunnelleet Ben Uusikuun kertomusta. He olivat aina toisinaan muitten huomaamatta, niinkuin luulivat, merkitseväisesti vilkaisseet toisiinsa; mutta olipa eräs, joka piti heitä tarkasti silmällä, ja tämä oli Vinnetuu.

Saattoi luulla hänen, katsovan ihan toiseen suuntaan, mutta hän ei ollut hetkeksikään jättänyt heitä tarkkaamatta. Hän näki heidän silmäyksensä ja terävä-älyisenä miehenä käsitti hän heidän täytyvän olla jossakin suhteessa tuohon yllämainittuun roistoon.

Baumann, karhunampuja piti taas vuorostaan Vinnetuuta tarkasti silmällä. Hän tunsi punaisen ystävänsä, joka niin äkkiä ja odottamatta oli jäänyt hevosen selkään tulen ääreen heidän taaksensa. Baumann saattoi helposti arvata, miten tuo oli tapahtunut. Apakhi oli palannut tarkastusretkeltään ja oli tapansa mukaan jättänyt hevosen vähän kauemmaksi, voidakseen huomaamatta hiipiä esille. Luultavasti oli hän jostakin seikasta huomannut vieraita tulleen, ja oli nyt tullut katselemaan heitä salaa, ennenkun hän itse näyttäytyi heille. Katseltuaan heitä tarpeeksi, muodosti hän itsellen mielipiteen heidän luonteestaan ja, oli taas äänettömästi poistunut, palatakseen ratsunsa selässä ja ollakseen heistä mitään tietävinään. Heidän kaikin mennessään toiselle puolen katselemaan tulenliekkejä, olivat he aikaansaaneet semmoisen melun, etteivät kuulleet hevosen askeleita, kun Vinnetuu tuli vastaiselta sivulta leiripaikalle.

Nyt istui hän tuossa näennäisesti piittaamattomana katsellen lammikon välkkyvää pintaa; mutta Baumann näki selvästi, että hän toisinaan tuuheitten silmäkulmien alta loi läpitunkevan katseen mejikkolaisiin. Apakhi epäili heitä; se oli varmaa.

Karhunampujan pojan piti tuoda kaktusviikunoita, mutta hämmästyen ihmeellisiä liekkejä, jätti hän ne tuomatta. Tämä oli mejikkolaisille mieleen. He koettivat saada puhua muutaman sanan salaisesti keskenään, ja tämä oli vaan mahdollista, jos he poistuisivat tulen luota. Sentähden nousi Eemili Korteijo ja sanoi:

"Me halusimme enemmän hedelmiä, mutta emme saaneet. Tuletkos mukaan
Kaarlo, niin mennään katsomaan löydämmekö vielä."

Baumann tahtoi estellä. Hän arvasi näitten molempien vaan aikovan salaa keskenään neuvotella, ja sen hän tahtoi estää. Hänellä oli jo sana huulilla, mutta silloin näki hän apakhin tekevän kädellään kieltävän liikkeen.

Veljekset poistuivat. He olivat tuskin kadonneet pensaikkoon, kun
Vinnetuu kuiskasi:

"Näillä valkoisilla miehillä ei ole rehelliset silmät ja heidän ajatuksensa ovat pahat; mutta Vinnetuu ottaa selvän siitä, mitä he aikovat."

"Eikö hänkään usko heitä?" kysyi Viinanen. Tahdon lyödä vetoa, että he ovat kunnon miehiä."

"Häviäisit luultavasti vedon", vastasi Ben Uusikuu. "Ensi hetkestä asti he eivät ole minua miellyttäneet."

"Se ei merkitse mitään. Vasta silloin tulee ihmistä epäillä, kun voi todistaa, että hän sen ansaitsee."

"Nämät miehet ansaitsevat sen", vastasi Karhunampuja. "Ei mikään maatilanomistaja lähetä molempia päällysmiehiänsä yht'aikaa pois. Ja katsokaa heidän hevosiaan, herra! Näyttävätkö ne siltä, kuin olisivat ne kulkeneet San Diegosta tänne. Se matka on, ellen erehdy, kumminkin 300 Englannin peninkulmaa. Hevoset, jotka ovat tuommoisen matkan kulkeneet, melkein ihan autiossa seudussa, näyttävät ihan toisellaisilta. Epäilen suuresti, eikö näitten hevosten vakinainen olinpaikka ole täällä jossain lähellä ja lyön vetoa tuhannen dollaria, etteivät nämät miehet ole muuta kuin Ljaano-kotkien kätyreitä."

"Tuli ja leimaus!" huudahti Viinanen. "Onko tuo todellakin mielipiteenne, herrani?"

"Silloinhan olemme joutuneet juuri erinomaiseen, seuraan! Ja nuo miehet aikoivat viedä meidät erämaan aavikon yli!"

"Jumalan tähden, antakaa sen tuuman tyhjään raueta! Se olisi teidän perikatonne. Uskokaa minua. Minä olen vanha ja kokenut, ja olen oppinut ihmisten kasvoista lukemaan mistä he käyvät."

"No, enhän minäkään ole mikään kukonpoika. Olen varmaan samanikäinen kuin te ja olen poikanulikasta asti kierrellyt tasangoilla. Mutta onhan mahdollista, etteivät nämät miehet ansaitse luottamustamme."

Silloin virkkoi Martti Baumann, joka tähän asti, nuori kun oli, oli pysynyt äänetönnä:

"Sitä he eivät todellakaan ansaitse, herrani. Olen valmis sanomaan heille sen päin silmiä."

"Ettekö sitten huomanneet miten he iskivät silmää toisilleen, kun tuli puhetta Voro-Revosta?"

"Lännessä ei vaan kuunteleminen ole kylliksi, täytyy myös nähdä, sillä — — —"

"Helkkarissa!" keskeytti hänet Viinanen. "Tahdotteko ehkä ruveta opettamaan minua, vanhaa miestä?"

"Ei, herraseni, tahdoin vaan sanoa itsestäni, en teistä, että minulla kertomuksen aikana oli sekä korvat että silmät avoinna. Koska isäni heitä epäili, pidin heitä tarkasti silmällä. Sen saatoin helposti tehdä, koska he eivät ensinkään välittäneet minunkaltaisestani, nuorukaisesta. Huomasin silloin heidän katseistaan, että he hyvin tuntevat Voro-Revon."

"Niinkö luulette? Hm! Se kettu kuuluu oleskelevan täällä, houkutellakseen ihmisiä Ljaano estakaadolle ja nämät miehet ovat hänen tuttujansa. Kun laskemme nuo molemmat tosiasiat yhteen, on meillä mielestäni turmiota tuottavia seikkoja odotettavissa. Nuo aaveentapaiset liekit tuolla kaktuskasveilla tuntuvat myös sangen kaameilta. En ole taikauskoinen, mutta tuommoiset ilmiöt, eivät ole sattuman tuomia; ne merkitsevät aina jotakin."

"Tuo kuuluu liian oppineelta; sitä en ymmärrä. Tiedän tosin, että käy päinsä antaa itsensä sähköittää, mutta väitättekö todellakin, että tulet ja liekit noissa kaktuskasveissa olisivat sähköä?"

"No, hyvä, sähkö synnyttää salaman, eikä tätä kai tarvinne selittää. Mitä äsken näkemiimme pieniin liekkeihin tulee, näkevät merimiehet usein tämmöisiä laivan mastoissa, raakapuissa ja märssyssä; niitä näkee kirkon torninhuipussa, puunlatvoissa ja ukkosenjohdattamissa. Näillä on nimenä Pyhän Elmintulet tahi myös Kastor ja Polluks. Ne syntyvät ulos virtaavasta sähköstä. Olette kai kuulleet puhuttavan Erämaan Hengestä?"

"Onko teille myös kerrottu öisin joskus tapahtuvan, että tämä salaperäinen olento ilmestyy tulenliekeissä?"

"Mutta sen te kyllä saatte uskoa. Montanassa ollessani, jouduin kerran yöksi isolle tasangolle. Yltympärilläni leimusi Kalevantulia, mutta oikeata ukkosilmaa ei siitä tullut. Silloin näkyi äkkiä hevoseni korvalehdissä pieniä liekkiä. Nostin käteni, ja katso, sormien nenissä oli samallaisia liekkejä, sekä sangen kummallinen tunne. Samoin on Erämaan Hengen laita. Ratsastaessaan aavikon yli, on hänen ruumiinsa silloin ainoa aavikon korkein paikka. Jos silloin on yö ja ilma sähköä täynnä, näkyy Pyhän Elmintuli hänen ruumiillaan."

"Hm! Olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, mutta en ole viitsinyt sen tarkemmin sitä ajatella. Mutta nyt kun on aavikko edessäni, tahtoisin mielelläni tietää, mitä minun tulee hänestä ajatella. Onhan mahdollista, että tapaan hänet. Mitä silloin on tehtävä?"

"Jos minä hänet tapaisin, ojentaisin hänelle käteni ja kohtelisin häntä erinomaisena miehenä. On nimittäin — — —"

Hän keskeytettiin. Vinnetuu tuli takaisin Hän liukui nopeasti ja äänettömästi kuin käärme, asettui paikoilleen, ja oli niin levollisen näköinen, kuin hän ei koskaan olisi sieltä poissa ollut.

Mejikkolaisten kulkiessa pimeässä hitaasti kaktuksien luo, oli hän ensin käsin ja jaloin kontaten, poistunut heistä vähän matkaa, sitten oli hän noussut ja kiireesti rientänyt kasviryhmän luo. Harjaantunut kun hän oli ja jaloissaan kun hänellä oli mokassiinit, eivät he hänen askeleitaan kuulleet. Hän pääsi ennen heitä perille ja kätkeysi niin hyvin korkeitten kaktusten sekaan, ettei häntä voitu havaita. Sitäpaitsi oli niin pimeä, että miehet saivat hapuillen noukkia kaktusviikunoita. Pikkuliekit olivat nyt myös hävinneet.

Juuri kun hän oli ehtinyt lymytä, saapuivat veljekset. He puhuivat puhtainta Ameriikan englantia. Tästä selvisi, etteivät olleet mejikkolaisia, vaikka olivat olevinansa. Vennetuu kuuli joka sanan. Luultavasti olivat he jo matkalla keskenänsä neuvotelleet, sillä heidän puheensa oli nyt jatkoa edelliseen.

"Rehellisesti minä maksan tuolle niin sanotulle Karhunampujalle hänen loukkauksestansa", sanoi Kaarlo. "Tosin saamme enemmän tehtävää kuin ensin luulimme. Apakhien tulo antaa asialle uuden käänteen."

"Valitettavasti! Sillä hän ei anna muutettujen tolppien itseään eksyttää."

"Tietysti. Se on kaunein, minkä koskaan olen nähnyt. Ainoastaan Vanha Kovakoura kuuluu omistavan sen vertaisen. Meidän täytyy välttämättä saada se."

"Luuletteko sen olevan mahdollista? He katselevat meitä epäluulolla ja ovat tietysti varoillansa. En luule että kumpikaan meistä saa vartioida."

"Minä olen samaa mieltä; he ovat varovaisia. Saadaan kuitenkin nähdä, eikö tuumamme käy mahdolliseksi. Edeltäpäin ei voi mitään päättää. Jos meidän onnistuu saada heidät huolettomiksi, tarvitsee meidän vaan käyttää veistämme joilla äänettömästi iskemme heitä sydämmeen."

"Se olisi tuhmaa! Ajatteles seitsemän hevosta, niiden joukossa apakhin ja lisäksi vielä kaikki aseet ja rahat! Olisi tuo vaan meidän molempien tasattava! Olisihan tuo mestarillinen kepponen. Mutta jollei se onnistu, täytyy meidän kutsua toverit avuksi. Me etsimme jotakin syytä erotaksemme heistä. Vinnetuu ynnä molemmat karhun ampujat ratsastavat Vanhaa Kovakouraa vastaan, ja ameriikkalaiset yhtyvät heihin, koska he meistä ovat oppaansa kadottaneet. Me ratsastamme edeltäpäin Murha-Rotkoon, missä varmasti löydämme jonkun etuvartian, joka kiirehtii tovereita noutamaan. Silloin he varmaan ovat vallassamme, Vanha Kovakourakin ynnä koko hänen seurueensa. Mutta nyt emme saa viipyä kauvemmin, sillä sitte epäilevät he meitä vielä enemmän. Hattuni on hedelmiä täynnä."

He lähtivät, mutta heidän edellänsä livisti Vinnetuu takaisin. Välttäen kaikkea melua, teki hän mutkan ja saapui onnellisesti tulen ääreen, jonne hän istui, niinkuin jo ennen mainittiin, ja näin oli heidän mahdoton ajatella, että kukaan olisi heitä kuunnellut. He alkoivat jakaa viikunia. Kaikki, paitsi Vinnetuu, ottivat niistä. Hän kieltäytyi ottamasta, lausuen:

"Sumash-kasvista?" kysyi Eemili Korteijo ihmeissään. "Eikö Vinnetuu tunne kaktusviikunoita?"

"Vinnetuu ei sekoita, hän antaa näille hedelmille sumash-nimen, koska ne ovat myrkyllisiä."

"Myrkyllisiä? Kuinka ne nyt äkkiä olisivat myrkyllisiksi käyneet, kun eivät ennen ole olleet?"

"Koska ne ovat käsissä, joiden tapana on aikaansaada onnettomuutta ja kuolemaa."

Hän lausui nämät kovin loukkaavat sanat niin tyvenesti, kuin olisivat ne olleet ihan tavallisia.

"Perhana!" huudahti Korteijo. "Tuleeko meidän tyytyä tuommoiseen. Minä vaadin, että peruutatte sananne."

"Vinnetuu puhuu vaan semmoista, jota hän on tarkkaan miettinyt. Hän ei ole vielä koskaan ainoatakaan sanaa katunut, eikä nytkään aio peruuttaa."

"Tätä sanoessaan teki apakhi torjuvan liikkeen kädellään; tällä liikkeellä ja sanalla ilmaisi hän niin selvää välinpitämättömyyttä ja itseensä luottamista, että molemmat veljekset katsoivat parhaaksi vaieta. Ja vaikka päällikkö olisi ollutkin yksin heitä vastaan, eivät he olisi tahtoneet ryhtyä julkitaisteluun hänen kanssaan. Ja tässä oli muitakin, jotka varmaankin pitäisivät apakhin puolta. Tästä syystä sanoi Eemili rauhoittavaisella äänellä veljelleen:

"Rauhoitu! Mitä riiteleminen hyödyttää, intiaanin sanoja ei pidä kultavaa'alla punnita."

Vinnetuu ei enää muuta puhunut. Hän laskeusi ruoholle, sulki silmänsä ja näytti tahtovan nukkua.

Tämä pikku tapahtuma oli tehnyt toiset levottomiksi. Koska Vinnetuu näin puhui, oli hän varmaan kuullat näitten molempien puhuvan jotakin pahaa. Mitä he aikoivat? Hän ei siitä mitään puhunut. Heidän ei siis nyt juuri tarvinnut odottaa vihollisuuksia heiltä. Mutta epäilykset olivat lisääntyneet ja tästä oli luonnollisena seurauksena, ettei kukaan näyttänyt haluavan jatkaa keskustelua. Nyt alkoi vaitiolo, joka puhui yhtä paljon kuin jos olisi epäilykset ilmilausuttu.

Karhunampuja ja hänen poikansa panivat maata, seuraten Vinnetuun esimerkkiä; toiset tekivät samoin.

Hetken päästä näytti siltä, kuin olisivat kaikki nukkuneet. Mutta niin ei kuitenkaan ollut. Mejikkolaiset eivät tuumailujensa tähden voineet nukkua eivätkä toiset valkoiset epäilystensä vuoksi.

Näin kului puolen tuntia. Miehet eivät muutenkaan olisi voineet nukkua, sillä ilma oli taas käynyt sähköisemmäksi. Pensaissa sähisi heikosti. Lempeä tuuli alkoi puhaltaa, ja se kiihtyi yhä, löyhyttäen oksia niin, että ne koskivat toisiinsa. Silloin näkyi pieniä, tuskin silmille näkyviä kipinöitä hypähtelevän oksien latvoissa.

Ja nyt oikaisihe kaikki; korkealla heidän päänsä yläpuolella oli soinut sävel, ihan omituinen, kellonäänen kaltainen sävel. Se kesti puolen minuuttia, paisui paisumistaan, laskihe pensaisiin ja hävisi lopuksi veteen.

"Mitä se oli?" kysyi Ben. "Eihän täällä ole kirkkoja eikä kelloja. Jos en tietäisi että — — —"

Hän vaikeni äkkiä. Nyt kuului toinen, korkeampi sävel kuin ensimmäinen. Se oli kuin pasuunasta puhallettu. Se paisui hitaasti, heikkoni sitten semmoisessa diminuendossa, jota ei taiteillakaan olisi voinut aikaansaada.

"Se on Jalieh juavhk-kai, — Laulavan laakson ääni", selitti apakhi-päällikkö.

Ilmassa kuului kuin kevyt huokaus. Tämä huokaus oli erinomaisen puhdas säestys edelliselle säveleelle, ja sillä oli sama sointu kuin urkujen pää-äänellä, sekä kesti siksi kunnes uusi, vienompi sävel voitti edellisen. Tämä ääni-ilmiö oli hyvin omituinen. Sitä kuuleminen oli kamottavaa, ja kuitenkin oli se niin ylevää, että se koski sydämmeen. Oli ikäänkuin näkymätön, jättiläispuhaltaja olisi koetellut soittokonettaan, jota ei ollut soittokunnan muissa koneissa.

Miehet kuuntelivat uudistuisiko ilmiö. Ja todellakin, tuntuva ilmavirta puhalsi pensaikossa, tuoden mukanaan taajaan toisiansa seuraavia säveljaksoja, jotka erinomaisen puhtaasti sointuivat toisiinsa. Ne olivat eripituiset. Syvemmät olivat kestävämmät ja muodostivat korkeampien, pikemmin sammuvien sävelten kanssa sointusarjan, jossa aina oli samoja ääniä luonnollisessa asteikossa, vaikka kolmisoinnun, septimasoinnun ja honasoinnun eri toisinnoissa eli variatsiooneissa.

Näitä ääniä ei voisi mihinkään verrata. Näitä ääniä ei mikään soittokone olisi voinut aikaansaada, ne olivat niin ylevän majesteetillisia, toiset taas olivat kuin hienoimmasta kurkusta, suloisimmilta huulilta lähteneet. Toisinaan olivat ne ihmisäänen, toisinaan tuuliharpun kaltaisia ja näitten välillä vaihteli erikorkuisina ja sydämeen käypinä kornetin, pasuunan ja passoviulun kaltaisia ääniä. Näitten sävelten luonnetta, väriä ja vaikutusta ei voi sanoin kertoa. Ne täyttivät koko laakson, ja yhtyneinä ikäänkuin syväksi, kapeaksi virraksi, nousivat ne korkealle aaltoillen laakson yläpuolelle.

Kuunteliat eivät uskaltaneet puhua. Tunnottomat mejikkolaisetkin olivat liikutetut. He olivat taivaan mahtavan kuvun alla, jota kohtisuorat kalliot yliympäri ikäänkuin kannattivat. Näkymättömiltä urkulehteriltä virtasi säveliä, jotka toisinaan olivat ukkosen jyrinän, toisinaan enkelinäänien kaltaiset; tuolla tyrskyjen syvä pauhu, tuolla yliluonnollisia ääniä paremmasta, puhtaammasta maailmasta. Raaimmankin mieltä juhlallisesti pöyristytti.

Ja tähän lisäksi tuli vielä toinen, ei korvin vaan silmin käsitettävä ilmiö.

Näytti siltä kuin taivas kohoisi ja etenisi. Harvalukuiset tähdet taivaan kannella näyttivät tavallista pienemmiltä. Siinä missä taivaankansi etelässä näytti nojaavan kallioon, sukelsi äkkiä esille keltainen, säteilevä levy. Sen rajaviivat olivat hyvin selvät ja se liikkui hitaasti, ei kaarevasti, vaan näytti se puhkeevan esille tähtimaailmasta ja suorassa suunnassa ja yhä suuremmalla nopeudella lähenevän laaksoa.

Mitä lähemmäksi se tuli sitä enemmän se suureni ja sitä selvemmin näkyi, ettei se ollut levy, vaan pallo.

Nyt sen ääriviivat kävivät epäselvemmiksi; siitä lähti salamantapaisia leimauksia ja sitte muodostui häntä, joka loisti selvästi ja vilkkaasti kuin pyrstötähden töyhtö.

Nyt pallo ei ollut enää ainoastaan keltainen. Se näytti juoksevalta tulelta, joka hehkui ja säkenöitsi monenvärisenä. Se näytti pyörivän akselinsa ympäri, ainakin sai se pyörivistä väreistä sen näön. Sen nopeus kiihtyi peloittavassa määrässä. Sitten näytti se muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtyvän suoraan laakson yläpuolelle. Nyt kuului paukahdus, ikäänkuin olisi monta kanuunaa yht'aikaa lauaistu; kuula räjähti lukemattomiin pikkupalasiin, jotka pudotessa sammuivat; häntä näkyi vielä muutaman sekunnin; sitten kuului loiskaus lammikossa ja vesi purskui korkealle ylös, ikäänkuin olisi korkealta jotakin raskasta sinne heitetty. Vesi kostutti miesten vaatteet.

Nyt oli taivas taas tumma kuin äskenkin, tähdet näkyivät taas pieninä pilkkuina, mutta täyteläinen, mahtava sävel pauhasi yksiäänisenä peljästyneitten miesten yläpuolella.

Ainoastaan Vinnetuu oli yhtä rauhallinen kuin ennen. Semmoista tapausta ei löytynyt, joka olisi hänen levollisuuttaan häirinnyt.

"Ku-begay -tulipallo", sanoi hän. "Suuri Manitun on sen taivaasta heittänyt ja antanut sen maata vastaan musertua."

"Tulipallo?" kysyi Tylppä. "Niin, se näytti pallolta. Mutta ettekö häntää huomanneet? Se oli lohikäärme, se oli perkele, paha henki, joka pitää peliänsä keskiyöllä."

"Niin, lohikäärme se oli", myönsi Viinanen toverilleen. "En ole häntä ennen nähnyt, mutta olen kuullut muitten hänestä kertovan. Mummoni näki hänen syöksevän naapurimme uuniin, tämä oli näet luvannut sielunsa paholaiselle."

"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi, hyvä herra!" sanoi Karhunampuja. "Nyt emme enää elä pimeässä keskiajassa, jolloin lohikäärmeitä ja aaveita uskottiin, tahi jolloin, oikeammin sanottuna, yksinkertaisille tämmöistä uskotettiin, jotta viisaammat saivat sitä hyödyksensä käyttää."

"Mitä silloin löytyi, löytyy myös nyt. Taikka pidättekö itsenne minua viisaampana?" kysyi Viinanen terävästi.

"Mitä joutavia? Minulla ei ole mitään luuloja omasta viisaudestani. Mutta muinoin luultiin kaiken sen, jota ei voitu selittää, olevan paholaisen lähettämää. Mutta nyt ollaan, Jumalan kiitos, jo niin valistuneita, että varsin hyvin tullaan toimeen ilman paholaisen kuuluisata mummoa."

"Minä en ole oppinut, mutta sen kumminkin tiedän, ettei tulipallo ole mikään paholainen."

"Se ei ole muuta kuin pieni, hehkuva, muodostuva, tahi entinen taivaankappale, joka on joutunut niin lähelle maata, että tämän vetovoima on sen mukaansa temmannut."

"On. Istuessamme iltasin nuotiotulen ääressä, keskustelimme me usein tuommoisista näennäisen selittämättömistä asioista ja ilmiöistä ja hänellä oli kaikesta luonnollinen selitys. Jos tahdotte olla tuota miestä viisaampi, niin kernaasti minun puolestani. Ettekö kuulleet, että jotakin putosi veteen?"

"Jos teidän mielipiteenne olisi oikea, olisi siis paholainen pudonnut tänne lammikkoon, ja koska olemme unohtaneet vetää hänet ylös, on hän siis hukkunut."

"No, kuivatkoon itsensä sitten siellä tulen ääressä, ettei hän kylmettyisi ja saisi nuhaa. Jos voisimme poistaa veden tästä, niin näkisimme lammikon pohjalla reiän, johon meteoorikivi eli tulipallo vaipui."

"En tahdo väitellä kanssanne, mutta onko Vanha Kovakoura myös selittänyt teille äsken kuulemamme säveleet?"

"Tästä laaksosta emme puhuneet, mutta muistelen hänen puhuneen tuosta tunnetusta Sakbu-solasta, joka on tuolla ylhäällä Rattlesnake vuoristossa. Kun tuuli suorassa suunnassa puhaltaa tämän ahtaan, syvän solan läpi, kuuluu pasunan kaltaisia ääniä. Rotkotie on soittokoneena ja tuuli on soittajana."

"Tuo selitys kuuluu tosin jotenkin epäluotettavalta, mutta en siitäkään asiasta tahdo kanssanne väitellä. Uskokaa mitä tahdotte; minä uskon, mitä minua haluttaa."

"Karhunampuja on oikeassa", sanoi Vinnetuu. "On monta laaksoa, joissa tuonkaltaisia säveliä kuuluu ja apakhien päällikkö on myös nähnyt kiviä, jotka suuri henki on taivaasta alas heittänyt. Suuri Manitun on jokaiselle tähdelle määrännyt ratansa, ja jos se sen jättää, täytyy sen rikki murtua. Minä koetan keksiä kiven jäljet vedessä."

Hän oli sanonut tämän erityisen korkealla äänellä. Sitte poistui hän vettä kohti ja katosi pimeään.

Toiset istuivat taas ja odottivat häntä. Ei puhunut kukaan sanaakaan.
Ainoastaan Martti kuiskasi isälleen:

"Mikä Vinnetuulle tuli? Hän puhui niin kummallisen korkealla äänellä, ikäänkuin tahtoisi hän, että joku ulkopuolella kuulisi hänen sanansa. Kiven etsiminen oli ilmeisesti vaan joku tekosyy."

"Tietysti. Lyön vetoa, että joku vakoilia on meitä kuunnellut. Apakhi on luultavasti havainnut hänet ja on hiipinyt ottamaan hänet kiinni. Saammepa nähdä."

Heidän ei tarvinnut kauvan odottaa. Jo muutaman minuutin oli pensaissa kuulunut töminää, ikäänkuin murtaisi joku eläin niitten läpi; sitte seurasi lyhyt, tuskallinen huudahdus ja nyt kuului Vinnetuun ääni:

Baumann katosi pensaikkoon, sinnepäin mistä huuto kuului, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua vetivät he molemmin sieltä kolmannen esille, joka puvustaan heti tunnettiin intiaaniksi.

"Mimmoiset silmät tarvitaankaan keksimään pimeässä yössä pensastoon kätkeytyneen kuuntelian! Ja ainoastaan Vinnetuun kaltaisen miehen voi onnistua hiipiä hänen luokseen ja ottaa hänet kiinni siten, että kaikki vastustus oli mahdotonta."

Muut ympäröivät näitä kolmea. Vangilla ei ollut muuta asetta ollut kuin veitsi, jonka Vinnetuu oli häneltä temmannut. Hänen vartalonsa oli hento ja hoikka, eikä hänen kasvojaan voitu pimeässä selvästi erottaa.

Mutta Vinnetuun silmät olivat pimeään tottuneet ja hän näki ken hänellä oli edessään.

"Miksi ei nuori, punainen veljeni tullut suoraan meidän luoksemme?" kysyi hän. "Me olisimme ystävällisesti ottaneet hänet vastaan."

"Veljeni on siis itse syypää vangitsemiseensa. Mutta hänelle ei tapahdu mitään pahaa. Tässä annan hänelle veitsensä takaisin, hän saa palata omaistensa luo ja sanoa heille, että he ovat tervetulleet meidän luoksemme ja että saavat luonamme levähtää."

"Uh!" huudahti vanki ihmeissään, saadessaan veitsensä takaisin "Miten sinä tiedät, että sotilaamme ovat täällä lähellä?"

"Vinnetuu, apakhien päällikkö!" huudahti vanki suuresti ihmetellen. "Ja sinä annat minulle veitsen takaisin? Pidätkö minua apakhina?"

"En. Nuori veljeni ei käytä sodan värejä, mutta kuitenkin otaksun hänen olevan komankhin. Ovatko sotilaasi kaivaneet ylös sotakirveen apakheja vastaan?"

"Eivät ole. Nuolen päät ovat maahan pistetyt, mutta teidän ja meidän välillämme ei ole rakkautta."

"Vinnetuu rakastaa kaikkia ihmisiä, kysymättä heidän nimeään ja väriään. Hän on valmis sytyttämään tänne tulen ja polttamaan rauhanpiippua kanssanne. Hän ei kysy, miksi veljesi ovat Laulavaan laaksoon tulleet. He tietävät, että jokainen, joka tänne saapuu, leiriytyy tänne veden luo. Siksi ovat he pysähtyneet vähän matkan päähän täältä ja lähettäneet sinne katsomaan löytyisikö täällä ketään. Eikö niin?"

"Jos toisen kerran makaat pensastossa vakoilemassa vieraita sotilaita, niin sulje silmäsi, sillä ne ne olivat, jotka sinut ilmaisivat. Montako teitä on?"

"Palaa siis heidän luoksensa sanomaan, että Vinnetuu ynnä kahdeksan kalpeakasvoa heitä odottaa, ja että he kohtelevat heitä ystävinä, vaikkeivät tiedä, missä tarkoituksessa he ovat tulleet. Sinun ei tarvitse mainita, että vangitsin sinut; minä en sitä kerro."

"Suuren päällikön hyvyys ilahuttaa sydäntäni. Minä en salaa heiltä mitään, vaan kerron koko totuuden, jotta veljeni olisivat varmat siitä, että otatte heidät hyvin vastaan. Joutua Vinnetuun löydettäväksi ei ole mikään häpeä; mutta tahdon muistaa hänen antamaansa neuvoa."

Valkoihoiset ja varsinkin meijikkolaiset olivat sitä mieltä, että oli sangen rohkeata noin muitta mutkitta päästää komankhijoukko tänne tulemaan. Mutta apakhi lausui päättävästi:

"Vinnetuu tietää aina mitä hän tekee. Jos komankhisotilaita ratsastaa Laulavaan laaksoon, ei heidän matkansa tarkoituksena voi olla apakheja vastaan taisteleminen. Tämän laakson tuolla puolen on erään heidän suurimman päällikkönsä hauta. He aikovat luultavasti sinne virittämään jokavuotisen kuolinlaulun. Sytyttäkäämme kuitenkin tuli, jotta selvästi voimme heidän kasvonsa nähdä. Ollaksemme varmat, emme vastaanota heitä täällä, vaan tuolla pensaitten ulkopuolella."

Tuli sytytettiin uudestaan. Tällä aikaa veti Vinnetuu Karhunampujan poikineen ulos pensaikosta ja kuiskasi heille:

"Nuo kaksi kalpeanaamaa eivät olekaan niitä, joiksi itsensä sanovat. He puhuvat ameriikkalaisten kieltä ja aikovat murhata meidät täällä. He ovat Ljaano- kotkia. Vinnetuu otaksuu komankhien aikovan aavikoille. Nuo kaksi eivät saa sitä tietää. Sentähden on Vinnetuu sanonut heille laakson tuolla puolen löytyvän haudan; tämä ei ole totta."

Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt saapuivat muut, jotka olivat sytyttäneet niin suuren tulen, että sen valo tunki pensaitten läpi ja täydellisesti valaisi paikan. Heillä oli tietysti aseet mukanaan, käyttääksensä niitä siinä tapauksessa, etteivät komankhit vastoin Vinnetuun luuloa pysyisi ystävällisinä.

Pian kuului kavioitten kopse. Intiaanit saapuivat, mutta pysähtyivät jonkun matkan päähän; johtaja astui hevoselta alas ja lähestyi hitaasti. Vinnetuu meni häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

"Komankhien sotilaat ovat tervetulleet meidän luoksemme", sanoi hän. "Vinnetuu ei kysy, mitä he täällä tekevät; hän tietää heidän aikovan käydä päällikkönsä haudalla ja sitten palaavansa telttamajoihinsa."

"Veljen tulee myöntää tämän. Minä puhun sitten salaisesti hänen kanssaan."

"Minun käteni ilolla pudistaa Vinnetuun kättä. Hän on apakhien suurin soturi, ja on kuitenkin aina rauhan ruhtinas. Me olemme valmiit polttamaan hänen kanssaan rauhan piippua, sillä emme ole sotaretkellä, vaan tahdomme vaan kunnioittaa kuolleen päällikön muistoa."

"Vinnetun uskoo veljensä sanan ja pyytää hänet ynnä sotilaansa tulemaan tulen ääreen polttamaan rauhan piippua."

Molemmat päälliköt olivat toisiaan katelleet. Tämä oli riittävä todistus siitä, ettei komankheilla ollut pahaa mielessä. Heidän johtajansa antoi Vinnetuun taluttaa itsensä tulen luo ja hänen väkensä seurasi häntä.

He hajaantuivat ensin ruoholle lammen ympärille ja sitoivat sitten hevosensa liekaan, jotta nämät saivat ruohoa sekä vettä; sitten tulivat he yksitellen tulen ääreen.

Siellä oli jotenkin ahdasta, sillä pensaitten ja veden välinen aukea paikka ei ollut leveä. Täytyi istua ihan vierekkäin ja näin muodostui piiri, jonka sisäpuolelle Vinnetuu ynnä komankhien päällikkö asettuivat.

Eräs komankheista oli häärännyt hevosensa luona kauvemmin kuin muut; nyt hän saapui tulen ääreen. Ennenkuin hän istui, silmäili hän piiriä ympärillään. Kun hänen huomasi Korteijon veljekset, vavahtivat hänen tummat kasvonsa äkkiä ja hän huudahti:

Koska piiri ei ollut vielä oikein järjestetty ja kukin oli paikan etsinnässä, eivät kaikki tuota huudahdusta kuulleet. Mutta komankhien päällikkö oli sen kuullut ja hän nousi äkkiä, sekä kyseli mieheltä:

Kun nämät kysymykset ja vastaukset oli korkealla ja vihaisella äänellä vaihdettu, olivat ne herättäneet kaikkien huomion. Ljaano estakaadon kotkia mainitessa, olivat komankhit taas hypänneet pystyyn. He tarttuivat veitsiinsä ja nyt ei enää näyttänyt niin rauhalliselta kuin ennen.

Valkoihoiset eivät olleet ymmärtäneet näitä sanoja, kun he eivät osanneet näitten heimojen kieltä, mutta nähdessään punanahkojen uhkaavat katseet, nousivat hekin ja tarttuivat aseisiin.

"Veljeni ei pidä hätääntymän. Jos punaiset miehet näkevät kaksi vihollistaan meidän seurassamme, vakuutan minä, ettei meillä ole mitään yhteyttä heidän kanssaan. Heidän tähtensä ei saa meidän keskenämme vuodattaa tippaakaan verta. Mistä komankhin sotilas heitä syyttää?"

Hän puhui näillä seuduin käytettyä murretta, joka on espanjan, englannin ja intiaanikielten sekoitusta.

"Minä metsästin tuolla Tovitshuna-joen lähellä, jota valko-ihoiset sanovat Kärpäsjoeksi, ja silloin näin kahden ratsastajan jäljet, joita seurasin. Löysin heidän istumassa puitten alla ja hiivin kontaten heidän luoksensa, kuullakseni, mitä he puhuivat. He puhuivat Ljaano estakaadosta, ja että sen yli piti muutaman päivän kuluttua kulkeman koko joukon valkoihoisia. Ljaano-kotkat aikoivat kokoontua ja hyökätä tämän retkikunnan kimppuun. Ymmärsin heidän puheestaan, heidänkin olevan Ljaano-kotkia ja minä kysyin sielultani, tappaisinko heidät. Oli järkevämpää antaa heidän elää, sillä ainoastaan sen kautta olisi mahdollista — — —."

Hän aikoi sanoa jotakin, jota Vinnetuu ei tahtonut mejikkolaisten saavan kuulla. Sentähden keskeytti hän äkkiä komankhin:

"Minä tiedän, mitä veljeni vielä aikoo sanoa ja olen kuullut kylliksi.
Tunteeko hän miehet niin tarkoin, että erehtyminen on mahdoton?"

"Että se on tyhmä valhe", vastasi Kaarlo Korteijo. Me emme ole
Kärpäsjoella olleet.

"Nuo ovat samat", huudahti komankhien päällikkö, sillä me olemme — — —"

"Veljeni tulee antaa minun puhua", sanoi Vinnetuu hätäisesti, peljäten tämän sanovan jotakin semmoista, jota ei mejikkolaisten tulisi kuulla.

Mutta komankhi suuttui, kun hän keskeytettiin, joka oli ihan vastoin intiaanilaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta. Hän ei ollut kylliksi viisas, ymmärtääkseen syytä siihen ja huudahti suuttuneena:

"Miksi en saisi puhua? Se, jolla on murhaajia seurassaan, on itse murhaaja. Onko apakhien päällikkö houkutellut meidät ansaan?"

"Onko veljeni koskaan kuullut sanottavan että Vinnetuu olisi petturi?
Apakhin sana on luja kuin kallio, jonka päällä turvallisesti asutaan.
Seuratkoon veljeni minua ja pitäköön aseensa."

Hän meni hitaasti pensaston läpi. Komankhi mietti hetkisen ja seurasi sitten häntä, mutta osoitti ensin miehilleen, että tarkasti pitäisivät mejikkolaisia silmällä. Pensaston ulkopuolella otti Vinnetuu hänet käsivarresta ja talutti häntä kauvemmaksi. Sitten hän pysähtyi ja virkkoi:

"Veljeni ei ole minua ymmärtänyt. Vinnetuu oli jo silloin tänne leiriytynyt, kun nuo valko-ihoiset saapuivat. Hän piti heitä silmällä ja huomasi, että nuo kaksi miestä ovat Ljaano-kotkia. Hän on siis siinä kohden yhtä mieltä komankhisotilaan kanssa. Mutta miksi pitäisi noitten myrkyllisten käärmeitten saada huomata, että tiedämme, keitä he ovat? Meidän täytyisi silloin tappaa heidät, ja on kuitenkin viisaampi antaa heidän vielä elää. Uskokoot nyt vaan komankhien aikovan päällikkönsä haudalle. Tahtooko veljeni kuitenkin sanoa minulle, miksi hän ajoi heitä takaa?"

"Tulitähti, komankhien päällikkö, ratsasti poikansa, Terässydämmen kanssa itäänpäin, valko-ihoisten asunnoille. He palasivat aavikon yli ja ovat luultavasti nyt siellä. He varmaankin kohtaavat noita valkoihoisia, joten Ljaano-kotkat siis hyökkäävät heidänkin kimppuunsa. Sentähden lähdimme äkkiä ratsastamaan heitä vastaan, suojellaksemme heitä. Me emme tienneet kotkien kokouspaikasta, sentähden annoimme noitten molempien kalpeanaamojen, jotka ovat heidän kumppaninsa, elää, jotta heidän jälkensä johtaisivat meitä kotkien luokse. Togah-virran luona yhtyivät heidän jälkensä neljän valkoihoisen jälkiin ja näitä meidän myös täytyy pitää kotkina. Nyt kohtasimme sinut. Mitä aiot tehdä?"

"Minä ratsastan teidän kanssanne, sillä minäkin odotan ystäviä, jotka tulevat aavikon yli, eivätkä tiedä mitään kotkien konnankoukuista. Nämät viimemainitut ovat leiriytyneet erääseen paikkaan, jonka he nimittävät Ryöväri- Rotkoksi. Mutta koska en tiedä, missä se on, annan mejikkolaisten paeta, jotta he, tietämättänsä, tulisivat meidän oppaaksemme.

"Ne, joita odotan, ovat Vanha Kovakoura ynnä muutamat muut kalpeakasvoset, jotka haluavat minua tavata."

"Vanha Kovakoura, valkoihoisten kuuluisa soturi! Jos sallit, niin ratsastamme sinun kanssasi."

"Vinnetuu ei ainoastaan sitä salli, vaan hän pyytää sinua niin tekemään. Näyttää siltä kuin nuo hajaantuneet kotkat tällä kertaa kokoontuisivat yhteiseen suureen yritykseen. Täytyy siis käyttää tilaisuutta hyväkseen ja yhdellä iskulla hävittää heidät. Minä ajattelen — — —"

Hän vaikeni, sillä pensaitten sisäpuolelta kuului huutoja; muutamia laukauksia ja kavioitten kopsetta kuului sitten leirin toisella puolella.

Vinnetuu ja komankhi kiirehtivät sinne. Siellä oli vilkas liike. Komankhit olivat kiirehtineet hevostensa luo ja olivat pois ratsastamaisillaan. Mejikkolaisia ei näkynyt. Ben, Viinanen, Tylppä ja Välttäri näyttivät siltä, kun eivät tietäisi mihin ryhtyä. Mutta Karhunampuja ja hänen poikansa olivat jääneet rauhallisesti istumaan tulen ääreen ja edellinen huusi nyt Vinnetuulle:

"He hyökkäsivät niin äkkiä hevostensa luokse ja hyppäsivät niitten selkään, ettei kukaan ehtinyt tarttua aseisiin ampuaksensa heitä."

"Se oli oikein. Antaa heidän olla! He syöksyivät liittolaisineen omaan turmioonsa. Astukoot komankhien pojat alas hevosiltaan ja jääkööt tänne. Mutta aamunkoitossa saavat he jättää Laulavan laakson, lähteäksensä metsästämään Ljaano estakaadon ihmishaamuun puettuja petoja."

Nämät sanat lausuttiin niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat. Kuitenkaan eivät komankhit astuneet hevosiltaan alas, ennenkuin heidän johtajansa toisti apakhien käskyn, sekä selitti heille, miksi oli parempi antaa pakenioitten mennä menojaan.

YHDEKSÄS LUKU.

"My darling, my darling,
My love child much dear,
My joy and my smile,
My pain and my tear!"

Näin kuului tuo vanha, vieno Tennessiläis-kehtolaulu hiljaisena aamuhetkenä. Näytti siltä, kuin nyökkäisivät läheiset manteli- ja laakeripuut tahtia siihen; veden äärellä istui vanha neekerivaimo ja hänen ympärillään liehui sadottain kirjavia kolibri-lintuja.

Aurinko oli juuri noussut taivaanrannan yli ja sen säteet kimaltelivat kirkkaassa vedenpinnassa. Korkealla ilmassa leijaili kotka; rannalla oli useita hevosia, jotka kylläisinä herkkusuina nuuskivat mehevää ruohoa ja erään kypressin latvassa istui laulurastas, kuunnellen pää kenassa neekerittären laulua ja jäljitellen viime värsyn loppusanoja, terävästi huutaen "mitter mitter mitter."

Veteen kuvastuvien, matalien viuhkapalmujen yli levittivät korkeat seeteripuut ja sykomoorit suojelevat latvansa, joitten alla vielä kirjavat korennot ajoivat kärpäsiä ja muita hyönteisiä takaa ja pienen majan takana järven rannalla riitelivät kääpiöpapukaijat kultaisista maissijyvistä.

Ulkopuolelta ei voinut nähdä mistä aineesta tuo pikku asumus oli tehty, sillä sen seinät ja katto olivat kokonaan valko- ja punakirjavien pääsiäiskukan köynnösten peittämät, joitten keltaiset, makeat, kananmunan muotoiset hedelmät hohtivat taajojen, liuskaisten lehtien välitse. Kasvullisuudesta päättäen olisi luullut olevansa Etelä-Mejikon tai Keski-Bolivian laaksoissa ja kuitenkin oli tämä järvi köynnösten peittämine majoineen ja rikkaine kasvullisuuksineen — keskellä hedelmätöntä Ljaano estakaadoa. Tämä oli se salaperäinen järvi, josta niin moni oli puhunut, sitä milloinkaan näkemättä.

"My heart-leaf, my heart-leaf,
My life and my Star,
My hope and my delight,
My sorrow, my care!"

Mutta laulajatar ei siitä välittänyt. Hän silmäili vanhaa valokuvaa, joka oli hänen käsissään ja jota hän aina toisinaan suuteli.

Monta, monta kyyneltä oli tuolle kuvalle pudonnut ja yhtä monta suuteloa oli sitä niin kuluttanut, että vaan hyvin tarkka silmä voi erottaa mitä sen piti kuvaaman, nim. neekerivaimoa, musta lapsi käsivarrella. Lapselta puuttui pää kokonaan, suutelot ja kyyneleet olivat sen pois viruttaneet.

"Minun rakas, suloinen pikku Veijoni", sanoi hän hellällä äänellä. "Minun pikku, pikku Pojuni. Minä olen äitisi. Emäntäni olima hyvä ja ystävällinen ja kun valokuvaaja tulema ottamaan hänen kuvansa, hän myös antamas ottaa Sannan ja hänen pikku Veijonsa kuvat. Kun emäntä kuoli niin isäntä myi pikku Veijon. Voi isäntä olima paha isäntä! Sanna paljon itkemä kun isäntä sanoma myydä lemmikkini. Sanna kovin pyytämä saada pitää pikku Veijonsa, mutta isäntä sanoma: 'miksi tuhma neekerivaimo tahtoma pikku pojun?' Paha isäntä ratsastama pois pikku Veijon kanssa.' Nyt vaan kuva jälellä. Sanna sen kätkemä; kun hän itse myytiin, ja silloinkin kun hyvä Massa Veri-Repo hänet tänne tuomas; hän kätkemä sen kuoloon asti eikä enää koskaan näkemä Veijon joka kyllä nyt olema iso, vahva mies, eikä unohtama rakasta Sanna äitiään. Oi, my darling, my darling, my joy and my — — —" Hän vaikeni ja kuunteli, nostaen päänsä, jonka lumivalkea, villava tukka kummallisesti erosi kasvojen tummasta väristä. Hän kuuli ihmisaskeleita lähestyvän. Hän hyppäsi ylös, pisti valokuvan pumpulihameensa taskuun ja huudahti:

"Herranen aika, kuinka iloinen Sanna olemas! Repo vihdoinkin tulema takaisin. Kiltti Veri-Repo taas olema täällä! Heti antamas hänelle lihaa ja maissikakkuja."

Hän kiirehti majaa kohti, mutta ennenkuin hän vielä ehti sisälle, näkyi jo mainittu henkilö puitten alla. Hän näytti hyvin kalpealta ja väsyneeltä, hevosensa oli vaahdossa ja astui väsyneesti ja horjuen.. Molemmat olivat varmaan ihan näännyksissä.

"Tervetuloa Massa!" tervehti eukko. "Sanna heti tuomas ruokaa. Sanna kiirehtiä."

"Ei Sanna", vastasi tämä hypäten satulasta. "Täytä kaikki nahkaleilit, kaikki, kaikki. Se toimi on nyt tärkein."

"Miksi nahkaleilit? Kenelle? Miksi Massa? Repo ei syömä? Hän nyt täytyy olla nälkä."

"Niin onkin, mutta otan itse, mitä tarvitsen. Sinä et siihen ehdi.
Sinun täytyy täyttää nahkaleilit, että pääsen ne viemään."

"Herranen aika! Nyt taas heti. Miksi vanha Sanna aina täytyy olla yksin, isolla, autiolla estakaadolla?"

"Koska muuten koko retkikunta vieraita siirtolaisia nääntyisi. Kotkat ovat heidät eksyttäneet."

"En voinut, sillä heitä piiritti semmoinen kotkalauma, että olisin ollut kuoleman oma, jos olisin uskaltanut murtaa heidän muodostamansa ketjun."

"Sitä eivät tee. Pohjoisesta saapuu rohkeita, voimallisia metsästäjiä, joitten apuun varmasti luotan. Mutta mitä heidän apunsa hyödyttää, jos ei ole vettä! Siirtolaiset nääntyisivät janoon jos pääsisivätkin kotkien käsistä Sentähden, vettä, Sanna! Pian vettä! Minä kuormitan kaikki hevoset nahkaleileillä. Ainoastaan mustan jätän tänne, sillä se on liiaksi väsynyt."

Repo meni pikku majaan. Siinä oli yksi ainoa huone, jonka neljä seinää olivat rakennetut ruovosta ja hienosta savesta sekä pitkien kuivien putkien päällystäminä. Mullasta rakennetun tulisijan yläpuolelle avautui savupiippu, joka myös oli tehty ruovosta ja savesta; ja sen alla riippui rautapata. Kolmessa seinässä oli akkuna, joka pidettiin köynnöksille vapaana.

Katossa riippui savustettua lihaa ja seinillä kaikellaisia lännessä saatavia aseita. Lattiata peitti eläinvuodat. Tolppien väliin oli pingoitettu hihnoja ja näille oli levitetty karhunnahkoja. Täten oli saatu kaksi makuusijaa. Huoneen parhaana koristeena oli kuitenkin valkoinen, paksu puhvelinnahka, johon pää oli jätetty kiinni. Se riippui vastapäätä ovea ja sen molemmille puolille oli enemmän kuin kaksikymmentä veistä seinään pistetty. Niillä oli puiset tahi sarviset kahvat, joihin oli erilaisia merkkejä leikattu.

Yksi pöytä, kaksi tuolia ja kattoon ulottuvat tikapuut olivat tämän köynnösten peittämän pikku mökin huonekaluina.

Veri-Repo astui puhvelitaljan luo, siveli sitä kädellään ja sanoi itsekseen:

"Hengen univormu ja sen vieressä hänen kuulansa tappamien murhaajien veitset — — niitä on jo 26. Mutta koska olen löytävä sen, joka enemmän kuin muut ansaitsee kuoleman? Ehken milloinkaan! Vielä kuitenkin toivon, sillä pahantekiä palaa aina omantuntonsa pakoittamana rikoksen paikalle. Nyt minun täytyy levätä neljännestunnin."

Hän heittäytyi vuoteelle ja sulki silmänsä, ei kui tenkaan nukkumisen aikeessa. Mitkä kuvat kulkevatkaan tuon vielä niin nuoren miehen sielun läpi!

Puolentunnin päästä tuli Sanna ilmoittamaan nahkaleilien olevan täynnä. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja nosti erään vuodan lattialta. Sen alla oli pieni sala-aukko, josta hän otti läkkirasian. Siinä oli ampumavaroja, joilla hän täytti vyössään riippuvan kukkaron. Sitten kiipesi hän tikapuita myöden kattoon ja otti sieltä lihaa. Tämän tehtyään läksi hän järven rannalle; siinä oli kahdeksan isoa leiliä sidottuina kaksittain leveään nahkavyöhön ja monella hihnalla. Näitten nahkaleilien vedellä oli Veri-Repo jo pelastanut monen eksyneen matkustajan janoon kuolemasta.

Viisi hevosta söi järven rannalla. Yhden selkään pani Repo ratsastussatulan, toiset saivat kantaa leilit. Nämät asetettiin siten, että nahkavyö oli selässä ja molemmin puolin oli leili, sitten nämät sidottiin hihnoilla kiinni. Hevoset asetettiin riviin, jälkimmäinen ohjaksista edellisen hevosen häntävyöhön kiinni; ratsuhevonen etupäähän. Sitten nousi Veri-Repo satulaan.

Neekeritär oli taitavin käsin ollut näissä valmistuksissa avullisena; se ei tapahtunut nyt ensi kertaa.

"Massa Repo olla tuskin kotona, ennenkun taas lähtemä uusiin vaaroihin. Mihin vanha Sanna raukka joutuma, jos Massa Repoa ammutaan eikä enään palaja?"

"Minä palajan taas, rakas Sanna", vastasi hän. "Minun henkeni on vahvassa turvassa. Jos niin ei olisi, en nyt eläisi, usko minua!"

"Mutta Sanna aina olemas niin yksin. Ei ole ketä puhutella, muita kuin hevonen, papukaijat ja pikku pojun valokuva."

"No, ehkä tällä kertaa tuon mukanani seuraa. Minä tapaan miehiä, joille mielelläni näyttäisin kotini, vaikka tähän asti olen sen salannut. Heidän seurassaan on myös Veijo-niminen neekeri, ihan niinkuin sinun pojusi."

"Neekeri Veijo? Herranen aika. Hänellä ehkä olla äiti Susanna, mutta sanotaan Sannaksi."

"Älä luulottele! Tuhansien neekerien nimenä on Veijo. Kuinka sinä luulet että juuri tämä olisi sinun? Ehkä hän tulee muassani tänne, ja silloin saat itse häntä puhutella. Hyvästi, Sanna! Hoida mustaa hyvin!"

"Hyvästi, Massa! Nyt jäämä Sanna taas yksin! Massa tuoma tänne Veijon, tehdä niin!"

Repo nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja lähti joukkoineen liikkeelle; pian oli hän puitten alle kadonnut.

Kypressit, seetripuut ja sykomoorit veden partaalla olivat vanhoja puita, mutta manteli- ja laakeripuut oli Veri-Repo istuttanut, sekä myös kastanja- ja oranssilehdon, jonka läpi hän nyt ratsasti. Sitten seurasi pian kasvava, taaja pensasrivi, jonka tehtävänä oli estää tuulen ja hiekan pääsemistä tälle pienelle keitaalle. Nuorukainen oli kaivanut ojia järvestä, kastellaksensa näitä pensaita, jotka siinä paikoin, missä ei enään maa ollut kostea, äkkiä muuttuivat maata pitkin mateleviksi kaktuslajeiksi, kunnes alkoi tuo kasvuton, autio hiekkatasanko.

Tänne päästyään lähti hän joukkoineen laukkaamaan, ja pian he katosivat tummana pisteenä etäiselle taivaanrannalle.

Puolen päivänmatkan päässä köynnösmajasta luoteeseen ratsasti päivällisaikaan samana päivänä melkoinen ratsastajajoukko koilliseen suuntaan Ljaano estakaadon yli. Etupäässä kulkivat Vinnetuu; ynnä komankhien päällikkö, heidän takanansa Karhunampuja poikineen; sitten seurasivat vieretysten Ben Uusikuu, Viinanen, Tylppä ja Välttäri, viimeisinä tulivat komankhisotilaat.

He olivat niin ääneti, kuin olisi heidän täytynyt hengellään maksaa joka sanan. Viimeksikulkiat silmäsivät etsivästi vasemmalle ja oikealle tahi eteensä, mutta useimmin pysähtyivät heidän katseensa kuitenkin johtajiin, varsinkin Vinnetuuhun, joka istui satulassa hyvin etukumarassa, voidakseen tarkoin silmätä jälkiä, joita he seurasivat.

Tähän asti olivat he seuranneet Korteijo- veljesten jälkiä, päästäkseen niitä myöden "Ryöväri- Rotkoon." Äkkiä Vinnetuu pysähtyi ja hyppäsi satulasta. Hienon hiedan peittämässä maassa oli tällä paikoin enemmän jälkiä, kuin tähän asti oli ollut. Näytti siltä, kuin olisi tässä ollut monta ratsastajaa. Siinä ei ollut ainoastaan kavioiden, vaan myös ihmisjalan jälkiä. Ratsastajat olivat tässä hypänneet satulasta tutkiakseen muutamia jälkiä.

Toisten ollessa paikoillaan, tutki Vinnetuu hyvin tarkasti tuota sotkettua kohtaa. Sitten kulki hän hitaasti ja etukumarassa pitkän matkaa oikealle. Palattuaan, sanoi hän komankhipäällikölle niin lujalla äänellä, että kaikki kuulivat:

"Tässä ovat molemmat kalpeakasvot tavanneet jäljet, ja astuneet alas niitä lukemaan. Nämät jäljet ovat viiden hevosen, jotka ovat olleet toisiinsa sidotut yhteen riviin, toinen toisensa perään. Jos kullakin olisi istunut ratsastaja, eivät hevoset olisi olleet toisiinsa sidotut; tässä 'troikassa' on siis ollut viisi hevosta, mutta ainoastaan ensimäisellä hevosella oli ratsastaja. Ne ovat kulkeneet tästä kolme tuntia sitten. Nuo kaksi valkoihoista löysivät nämät jäljet kaksi tuntia sitten ja seurasivat niitä. Katselkoon veljeni näitä jälkiä, joitten reunat vielä paikottain ovat terävät, vaikka paikottain jo tasaantuneet. Hänen täytyy silloin myöntää, etteivät ne ole vanhemmat eikä tuoreemmat kuin vähintään kaksi, korkeintaan kolme tuntia."

Komankhi astui satulasta, nyt vuorostansa tutkiaksensa jälkiä. Sen tehtyään, oli hän kaikin puolin samaa mieltä kuin Vinnetuu.

Nyt astui Karhunampujakin alas. Hitaasti ja etukumarassa hän kulki paikan ympäri, sitten meni hän vähän kauemmaksi oikealle, kuin Vinnetuu oli käynyt. Eräällä kohtaa laskeutui hän maahan, ikäänkuin tahtoisi vielä tarkemmin sitä paikkaa tutkia. Sitten viittasi hän Vinnetuulle, ja tämän saavuttua, sanoi hän, santaan osoittaen:

"Apakhien päällikkö näkee, että ratsastaja on astunut tässä satulasta alas. Miksi lienee hän niin tehnyt?"

"Jaloista päättäen, on mies valkoihoinen. Hän on nuori mies. Hän on läikyttänyt vettä, niinkuin näkyy. Tästä alkaen ei tuota vedenhukkaa enään ole tapahtunut. Hän on siis astunut tässä alas, sulkemaan tuon pullon eli leilin, josta se juoksi."

"Ainoastaan yksi vuoti, mutta hänellä oli kahdeksan mukanaan; jokaisella hevosella oli kaksi, eräällä hevosella hän itse ratsasti, mutta hevosia oli viisi; siis neljä kuormahevosta hänen takanaan on kantanut kahdeksan leiliä."

"Mutta mihin kaikki tuo vesi? Itselleen ja hevoselleen hän ei sitä tarvinnut."

"Ei. Hän oli varmaankin matkalla jonnekin, jossa on monta vedentarvitsiaa. Hän on joko Ljaano-kotka, joka vie muille pedoille vettä, taikka on hän kunnon mies, joka tahtoo auttaa toisia kunnon ihmisiä. Hän varmaankin tietää semmoisia täällä löytyvän. Kutkahan ne lienevät?"

"Veljeni on kyllä oikein arvannut. Istukaamme heti satulaan ja rientäkäämme noita täällä yhtyneitä jälkiä."

He nousivat taas satulaan ja kulkivat nyt vilkkaampaa vauhtia jälkiä myöden, jotka eivät nyt enää vieneet koilliseen, vaan suoraan pohjoiseen.

Nyt joka suunnalla vain oli santaa, pelkkää santaa, ja siinä näkyivät jäljet aivan selvästi. Ainoastaan siellä täällä pilkisti paljas kallio näkyviin; mutta enimmäkseen oli aavikko ison, vuosisatoja-, tai vuosituhansia sitten kuivaneen järvenpohjan näköinen.

Toisinaan näkivät he oikealla tahi vasemmalla harmaanruskeita juovia etäisellä taivaan rannalla; nuo kaukaiset juovat olivat kaktuskasvijonoja, joitten läpi ratsastajan oli mahdoton päästä.

Näin kuljettiin eteenpäin, yhä vaan eteenpäin. Jäljet kävivät yhä tuoreemmaksi, ja tämä oli varma merkki siitä, etteivät takaa-ajettavat enään olleet kaukana.

Kun iltapäivä läheni loppuansa, saapuivat ratsastajat eräälle paikalle, jossa jäljet kävivät yhä lukuisimmiksi, ei kuitenkaan siitä syystä, että niitä olisi tullut uusia lisäksi, vaan sentähden, että tässä oli levätty. Vinnetuu astui alas satulasta tutkimaan paikkaa. Hän meni ensin pohjoiseen ja, takaisin palattuaan, yhtä kauas itään ja sanoi takaisin tultuaan:

"Vettä kuljettava mies on ratsastanut suoraan pohjoiseen; molemmat mejikkolaiset ovat tässä neuvotelleet, seuraisivatko häntä, mutta ovat ratsastaneetkin itään. Kumpaa me seuraamme?"

"Veljeni osaa itse parhaiten päättää siitä asiasta", vastasi komankhien päällikkö.

"No, sitten minä lausun mielipiteeni. Ne, joitten luokse tuo nuori mies on matkalla, ovat pohjoisessa. Hän on hyvä mies, koska hänen jälkensä eroavat mejikkolaisista. Me voisimme häntä seurata, varoittaaksemme häntä. Mutta koska mejikkolaiset niin jyrkästi ovat hänen jäljistään poikenneet, täytyy heidän Ryöväri-Rotkonsa olla täällä lähellä. He ovat ratsastaneet sinne ilmoittamaan kotkille, että he ovat nähneet tämän nuoren miehen jäljet. Nyt he ajavat häntä takaa, estääksensä häntä viemästä vettä niille, jotka hän tahtoo pelastaa. Hänen jälkensä ovat niin tuoreet, että saavutamme hänet ennen iltaa. Nyt saavat veljeni valita, kummanko teemme. Seuraammeko vettäkuljettavaa miestä, auttaaksemme häntä, tahi ratsastammeko Ryöväri-Rotkoon vangitsemaan kotkat, etteivät pääse hänen kimppuunsa? Edellisessä tapauksessa luopuvat he hänestä, kun näkevät meidän hänen luonansa, ja täten he ehkä pääsevät meiltä pakoon; jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastoin saamme heidät vangiksi ja saammehan vielä silloinkin ratsastaa hänen jälkeensä ja seurata häntä valkoihoisten luokse, jotka hän aikoo etsiä."

Hän oli näillä sanoilla esittänyt heille asian niin selvästi, ettei tarvinnut kauvan sitä miettiä. Komankhit olivat ääneti, paitsi heidän johtajansa, joka lyhyeltä neuvotteli kuuden valkoihoisen kanssa ja lausui sitten apakhille:

"Me ratsastamme 'Ryöväri-Rotkoon' ja seuraamme siis mejikkolaisten jälkiä. Onko punainen veljeni myös sitä mieltä?"

Vinnetuu nyökkäsi myöntyväisesti ja ohjasi sitten hevostaan itään vieville jäljille. Jos olisivat hevosiaan hoputtaneet, olisivat he kyllä pian saavuttaneet mejikkolaiset, mutta se ei ollut Vinnetuun tarkoitus. Mitä pikemmin hän heidät saavutti, sitä vähemmän toivoa hänellä oli saada tietoa "Ryöväri-Rotkon" paikasta. Hän halusi kovin saada nähdä tätä paikkaa, ja kulki sentähden samaa vauhtia, kun hän jäljistä saattoi nähdä mejikkolaisten kulkeneen.

Vähän enemmän kuin päivämatkan päässä köynnösmajasta koilliseen liikkui pitkä jono. Se kulki suorassa linjassa hiekan halki, joka näillä paikoin oli sangen syvää. Siinä oli 20 härkävaunua, aseellisten ratsastajien seuraamina.

Vaunut olivat lujarakenteiset ja jokaisen eteen oli valjastettu kuusi tahi kahdeksan härkää, jotka hyvin hitaasti laahasivat raskaita kuormia perässään. Eläimet olivat väsymyksestä ihan uupuneet. Ratsuhevosetkin jaksoivat tuskin enää kantaa ajajaansa. Kielet riippuivat niitten suusta, ne läähättivät ja sääret vapisivat.

Ajajatkin kävelivät ihan näännyksissä horjuvien härkien vieressä. He kulkivat pää riipuksissa ja näyttivät tuskin jaksavan heiluttaa isoja piiskojansa pakottaakseen juhdat viimeisiin ponnistuksiin. Koko karavaani näytti olevan nääntymäisillään.

Ainoastaan etunenässä ajavan oppaan ratsu oli niin vilkas, ettei siinä huomattu väsymyksen merkkiäkään. Mutta ratsastaja istui yhtä raskaasti ja etukumarassa satulassa kuin toisetkin, ikäänkuin hän, samoinkuin muutkin kärsisi kauheasta vedenpuutteesta; mutta kun joku vaunuissa istuvista naisista tahi lapsista päästi jonkun valitushuudon, oikasihe hän voimakkaasti ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät pirulliseen hymyyn.

Tällä miehellä oli intiaanin tavoin pitkä tukka ja ruumiinmukainen, punaisenruskea, tummaraitainen trikoopaita, niin että hän kaukaa katsottuna näytti intiaanipäälliköltä. Päässään oli hänellä pitkät kotkansulat, joka vielä enemmän lisäsi tätä yhdennäköisyyttä; kasvot ja niskakin olivat punaisenruskeat. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola, hurskas mormooni-lähetyssaarnaaja. Hän oli tarjoutunut ja otettu karavaanin oppaaksi sekä oli nyt ohjaamassa sitä varmaan kuolemaan.

Nyt kannusti ensimmäinen ratsastaja hevosensa ja pääsi, kovasti ponnistaen, Taivolan viereen.

"Tämä ei enään käy päinsä", lausui hän tälle. "Me ihmiset emme toissa päivästä asti ole saaneet tippaakaan vettä, kun meidän täytyi säästää viime jäännöksen eläimillemme. Ja tämäkin loppui jo tänä aamuna, kun molemmat viimeiset astiat selittämättömällä tavalla olivat tyhjiin juosseet."

"Se oli kuumuuden syy", selitti Taivola. "Tynnyrinvanteet eivät ole tiiviit, kun ne ovat kuumuudesta ravistuneet."

"Asian laita ei ole niin. Niin kauvan kuin astiassa on vettä, ei se ravistu. Joku on nävertänyt niihin reiän, niin että vesi on yöllä huomaamatta juossut pois. Meidän joukossa on joku, joka tahtoo saattaa meidät turmioon."

"Mahdotonta! Joka salaa päästää veden poisjuoksemaan, täytyyhän sen itsekin janoon nääntyä.

"Sen olen kyllä itselleni sanonut, mutta kuitenkin on asia niin. En ole tästä puhunut sanaakaan toisille, etteivät he vielä enemmän hätääntyisi. Vielä olen salaa pitänyt jokaista tarkasti silmällä, mutta en ole nähnyt mitään semmoista, josta voisin ketään syyttää Eläimet kuolevat janoon; ne jaksavat tuskin eteenpäin, naiset valittavat ja lapset itkevät vedenpuutetta — mutta kaikki turhaan! Ei löydy tippaakaan enää jäljellä. Katsokaa taivasta kohti! Tuolla liitelevät korppikotkat, ikäänkuin tietäisivät meidän pian joutuvan heidän saaliikseen. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että olemme oikealla tiellä?"

Taivolahan itse juuri oli yöllä nävertänyt reiän molempiin vesiastioihin. Silloin oli hän itse juonut ja juottanut hevosensakin. Sitten hän oli täyttänyt ison läkkisen kotelon, joka nyt, vuotaan hyvin käärittynä oli hänen satulansa taakse kiinnitettynä, jotta hän tänäänkin, pimeän tultua, voisi salaisesti virvoittaa itsensä ja hevosensa.

"Olen ihan varma", sanoi hän, viitaten tolppiin, jotka seisoivat sannassa, yhtä kaukana toisistaan. "Tuossahan näette oppaamme, joihin levollisesti saamme luottaa."

"Levollisesti? Olemmehan kaikin kuulleet puhuttavan siitä, että Ljaano-kotkat toisinaan kiskovat tolpat maasta ja asettavat ne ihan toiseen suuntaan, johtamaan matkustajaa turmioon."

"Niin, semmoista tapahtui ennen maailmassa, mutta ei nyt enään, kun noitten roistojen toimi on lopetettu. Muuten tunnen minä tämän seudun sangen hyvin, ja tiedän, että tämä on oikea tie."

"Sanoittehan aamulla, että olemme aavikon hedelmättömimmällä alalla. Mistä syystä ovat viitat juuri tänne asetetut? Tulisimmehan jollekin toiselle suunnalle noitten suurten kaktusvainioitten luo, joitten hedelmät sisältävät niin paljon kosteutta, että niillä voisimme virvoittaa itsemme ja eläimemme."

"Se tekisi liian suuren mutkan. Rauhoittaakseni teitä, voin vakuuttaa, että jos vähän kiirehdimme, niin joudumme illalla tuommoiselle vainiolle. Huomenna saavumme lähteen luo, jolloin kärsimyksemme loppuvat."

"Jos vähän kiirehdimme! Näettehän, etteivät eläimet enää pääse pikemmin kulkemaan."

"Ei, sitä emme uskalla. Jos pysähdymme, emme enään saa niitä liikkeelle. Jos ne panevat maata, niin ne varmaan eivät enää koskaan nouse. Meidän täytyy pakoittaa niitä eteenpäin, kunnes joudumme mainitsemallenne kaktusvainiolle."

"Niinkuin tahdotte, herrani. Minua ei janota vähemmän kuin teitä, näen kuitenkin lohdutuksekseni, että tässä on äskettäin muitakin kulkenut. Katsokaa jälkiä, jotka aamulla tapasimme. Ne osoittavat suurta ratsastajajoukkoa, joka tuskin olisi uskaltanut ruveta tässä kulkemaan, jos se ei olisi varmasti tiennyt olevansa oikealla tiellä. Meillä ei ole mitään peljättävää. Huomenna tähän aikaan on kaikki ohi."

Hän puhui totta, sillä tuon aiotun hyökkäyksen piti tapahtua ennen tätä aikaa. Että nuo mainitut ratsastajat olivat hänen liittolaisensa, jotka olivat muuttaneet viitat väärälle suunnalle, sitä hän tietysti ei maininnut. Hän hymyili itsekseen, kun nuo kaksimieliset sanat näyttivät toista rauhoittavan.

Tuon jo monesti ennen mainitun köynnösmajan ja Murha-Rotkon välillä levisi pituudelleen ja leveydelleen monen tunnin kestävä kaktusvainio. Siitä ei päässyt hevonen eikä ratsastaja lävitse kulkemaan. Siinä syy, miksi Veri-Repo ei koskaan ratsastanut tähän suuntaan, eikä siis milloinkaan joutunut Murha-Rotkoon. Hän kiiti nyt tämän vainion läntistä laitaa pitkin pohjoiseen suuntaan. Jos hän silloin olisi sen pohjoisesta laidasta poikennut itään, olisi hänen täytynyt keksiä se notko, joka jo niin monelle oli turmion tuottanut. Mutta hän tiesi, että hänen pelastettavansa olivat koillisessa ja sentähden hän ratsasti siihen suuntaan, jättäen kaktus-vainion taaksensa.

Päivä oli polttava. Kuumuus oli uuvuttava; hevoset hikoilivat, mutta hän ei sallinut niiden levähtää. Yhtämittaa taivaanrantaa silmäten, ratsasti hän yhä eteenpäin.

Siihen, missä taivas koillisessa näytti maahan yhtyvän, ilmestyi nyt joukko tummia pisteitä.

"Nuo ovat siirtolaiset!" huudahti hän iloisesti. "Minä tiesin heidän tulevan sieltä päin ja minä kohtaan heidät juuri oikeaan aikaan."

Hän kannusti ratsuansa ja luikkasi kuormahevosille niin, että ne lensivät aavikon yli.

Mutta hetken päästä huomasi hän, että vastaantuliat olivatkin ratsastajia, vaunuja ei ollut. Kuitenkin luuli hän näitä ratsastajia siirtolaisten etujoukoksi ja ajoi sentähden suoraan heitä vastaan.

Vasta sitten kun hän oli tullut heitä jotenkin lähelle, herättivät ratsastajien sekä luku että heidän käytöksensä hänen ihmettelynsä. He olivat nyt myös hänet huomanneet. Mutta sen siaan, että olisivat rauhallisesti hänen tuloaan odottaneet, jakaantuivat he kolmeen osaan. Yksi osa jäi paikalleen; molemmat muut ratsastivat oikealle ja vasemmalle Veri-Repoa vastaan; ikäänkuin tahtoisivat hänet piirittää ja katkaista häneltä paluumatkan.

"Taivahinen!" huudahti hän. "Heitä on enemmän kuin 30 henkeä. Eihän siirtolaisetujoukko voi niin lukuisa olla. Heillä on kuormahevosia muassaan, joihin on sälytetty viittatolppia. Voih! Nuo ovat juuri Ljaano-kotkia, ja niitten ansaan olen minä ratsastanut. He aikovat vangita minut. Noin monta minä en voi vastustaa. Minun täytyy paeta."

Hän kääntyi ja ajoi takaisin. Mutta yhteensidotuilla hevosillaan hän ei voinut kulkea tarpeeksi nopeasti, varsinkin kuin ne jo olivat ihan väsyksissä. Vainoojat yhä lähenivät. Nyt alkoivat kuormahevoset juonittelemaan, kiskoivat ohjaksista ja hihnoista sekä potkivat. Tämä viivähdys oli turmiollinen: ensimmäiset ratsastajat olivat jo melkein ampumamatkan päässä. Silloin katkesi ratsuhevosen häntähihna, johon ensimmäinen kuormahevonen oli sidottuna ja nyt kaikki neljä kuormahevosta hyökkäsi sivulle.

"Ne ovat hukassa ja vesi samoin!" valitti Repo. "Mutta minä kostan heti." Hän viihdytti hevosensa ja sai sen pysähtymään. Hän tarttui kaksipiippuseen pyssyynsä, tähtäsi, sitten kuului laukaus, vielä toinenkin ja molemmat etumaiset vainoojat putosivat hevosiltaan.

"Nyt taas eteenpäin! Eiväthän taas aivan heti tule niskaani. Nyt en voi muuta tehdä, kuin hakea Vanhaa Kovakouraa ja johtaa hänet siirtolaisraukkojen jäljille."

Näin lausui hän kiukkuisena ja lähti täyttä laukkaa ajamaan pohjoiseen. "Kotkat" seurasivat häntä vielä hetken vimmatusti kirkuen; mutta pian he huomasivat Revon hevosen paremmaksi ja palasivat takaisin ammuttujen luokse.

Ja vielä kerran: yhden päivämatkan päässä pienestä köynnösmajasta, mutta siitä pohjoisessa, oli vielä yksi ratsastajajoukko, matkalla etelään. Sen voima ei ollut miesten luvussa, vaan heidän älyssään, ne olivat Vanha Kovakoura seuralaisineen.

He seurasivat syviä jälkiä höllässä hiekassa. Nämät olivat niitten "kotkain" jäljet, jotka olivat kiskoneet maasta tolpat ja asettamassa ne Murha-Rotkoon vievälle suunnalle.

Vanha Kovakoura ratsasti tapansa mukaan ensimmäisenä; hänen rinnallaan ratsasti Terässydän, nuori komankhi, Jimi ja Timi, Hono-veljekset ratsastivat heidän takanaan ja sitten tulivat Ontuva Rankko ja Paksu Paavo. Muut olivat jälkijoukkona.

Vanha Kovakoura oli ääneti. Hän silmäili taukoamatta jälkiä ynnä sitä kohtaa taivaanrannalla, jonne ne johtivat. Hän näytti olevan kokonaan siihen toimeen kiintynyt.

Sitä kovaäänisemmät olivat toiset, varsinkin Rankko. He keskustelivat asiasta, johon hänen huomionsa oli erittäin kiintynyt, ja josta kumppaninsa näytti olevan toista mieltä, sillä pikku saksenilainen puhkesi vihaisesti sanomaan:

"Tieteellisissä asioissa olet sinä ihan typerryksissä. Jollet olisi minua tavannut, istuisit vielä kurkkujasi myöden tietämättömyyden liejussa ja ravitsisit pimeätä sieluasi harakanvarpailla ja kilpikonnahöystöllä. Heikko pääsi on saanut nykyisen ajatuskykynsä vaan minun älykkäästä kirnupiimästäni. Sentähden on minulla oikeus vaatia, että myönnät minun hevoseni paremmaksi. Sinun mielipiteesi on ihan päin mäntyä! Tulipallo, jonka näimme, olisi tullut ilmakehästä! Niinkuin ilmankannella ei olisi muuta tehtävää kuin valaista sinun pimeätä sieluasi tulipallolla ja raketeilla!"

"Koska silloin tekisin sinut muutaman Selsiuksen asteen viisaammaksi, etkä sinä sitä kuitenkaan kiitollisuudella tunnustaisi."

"Voi, voi! Minä osaan, niinkuin kuningas Salomo, selittää kaikki, seetripuusta aina siirappiin asti.. Ja mitä tuohon tulipalloon tulee, niin sille minä tempun teen. Se on muodostunut sulikiven pitoisesta rikistä ja — — —"

Häntä keskeytti Vanhan Kovakouran huudahdus. Tämä osoitti etelään ja virkkoi:

"Tuolla tulee yksinäinen ratsastaja. Sen, joka täällä yksin ratsastelee, tarvitsee olla erinomaisen rohkea ja sangen tarkoin tuntea aavikon."

Vanha Kovakoura pysäytti hevosensa, otti esille kiikarinsa ja tarkasti sillä ratsastajaa, joka täyttä laukkaa läheni. Sitten sanoi hän iloisesti:

"Se on Veri-Repo, joka on ollut meiltä niin kauvan kadoksissa. Me odotamme häntä tässä."

Hetken päästä tunsi Repokin heidät, heilutti kättänsä tervehdykseksi ja huusi jo kaukaa:

"Mikä onni, että teidät tapasin! Minun täytyy pyytää teiltä pikaista apua."

"Eräälle saksalaiselle siirtolaisjoukolle, jonka kimppuun 'kotkat' luultavasti jo tänään hyökkäävät."

Tätä sanoessaan oli hän jo ehtinyt paikalle, pysäytti hevosensa ja ojensi kätensä tervehdykseksi.

"Kaakkoisessa täältä. He näyttävät suuntaavan matkaansa suoraan isoa kaktusvainiota kohti."

"Se on laajin koko aavikolla. Minä olen lukenut yli kolmekymmentä kotkaa, ja olen ampunut niistä kaksi. He ovat kiskoneet tolpat maasta ylös ja asettaneet ne viemään kaktusvainiolle. Siitä on mahdotonta lävitse päästä ja tästä saa varmasti päättää että siirtolaiset viedään sinne kuolemaan."

"Hyvä! Eteenpäin siis! Älkäämme hukatko aikaa. Puhukaamme ratsastaessamme!"

Nyt kiiti tuo pieni joukko tuulen nopeudella aavikon yli. Veri-Repo ratsasti Vanhan Kovakouran rinnalla ja kertoi hänelle tavanneensa "kotkat" ja menettäneensä neljä hevosta. Metsästäjä katsoi häneen tutkivasti, ja sanoi, merkitseväisesti hymyillen:

"Teillä on viisi hevosta, sanotte, Repo? Täällä keskellä erämaata!
Kuuluuko teille sekin, jolla Kostava Henki äskettäin ajoi."'

"Nyt en enään voi salaisuuttani säilyttää, koska te kaikissa tapauksissa saatte nähdä 'Hengen asunnon'. Ei tarvitse myös enää teeskennellä, koska toivon meidän nyt onnistuvan hävittää koko tuon roskajoukon viimeiseen mieheen. Ainoastaan yksi minulta vielä puuttuu."

"Sen joukon johtaja, joka murhasi vanhempani, jolloin ainoastaan minä jäin eloon."

"Kukaties hänen luunsa jo ovat vaalenneet! Repo, te olette, nuoruudestanne huolimatta, oikea sankari. Minä kunnioitan teitä. Sitten tulee teidän joskus kertoa meille kaikki. Mutta nyt jo tiedän, mikä mies te olette, ja mitä vaaroja vastaan te voitollisesti olette taistelleet. Mutta koska teillä on näin monta hevosta, ja koska noin mielinmäärin voitte mennä ja tulla, täytyy teillä välttämättä itse aavikolla olla joku paikka, jossa on vettä, puita, ruohoa ja hedelmiä."

"Semmoinen minulla todella onkin. Asun erään pienen järven luona, kaktusmetsän tuolla puolen."

"Vai järven rannalla! No, tuo vanha taru on siis totta puhunut.
Kertoisitteko minulle tuosta paikasta?"

Veri-Repo teki niin. Ei kukaan muu paitsi Vanhaa Kovakouraa kuullut sitä, ja tämä päätti olla tätä salaisuutta vielä ilmaisematta.

Pitemmän ajan päästä saivat hevoset kulkea hitaammin, koska ei uskallettu niitä liiaksi rasittaa; mutta sitten täytyi niitten taas laukata.

Juuri kun päivä meni mailleen, tultiin vaunujen jäljille, joita nyt seurattiin suoraan etelään. Tämä ei ollut vaikeata, sillä kuu nousi pian ja levitti valoaan yli seudun. Kun oli noin tunnin ajan ratsastettu, pysäytti Vanha Kovakoura äkkiä hevosensa, osoitti suoraan eteensä ja lausui:

"Tuossa ovat siirtolaiset. Näen heidän vaunuvarustuksensa. Jääkää tänne! Minä hiivin heidän luoksensa ja tuon sitten sieltä tietoja."

Hän astui satulasta ja hiipi pois. Hän viipyi puolen tuntia ennenkuin hän palasi. Silloin hän kertoi:

"Siellä on kaksitoista suurta härkävaunua, asetetut neliskulmaan ja sen sisäpuolella istuvat ihmiset. Heillä ei ole ruokaa, ei juomaa, eikä polttopuita. Heidän oppaansa on heidät pettänyt, muutenhan heillä olisi tuota kaikkea. Härät makaavat ähkyen maassa; ne ovat janoon kuolemaisillaan, eivätkä varmaan jaksa huomenna minnekään. Meidän vesivarastomme ei riitä ihmisillekään. Pelastaaksemme eläimet, tulee meidän välttämättömästi hankkia sadetta."

"Sadettako? kysyi Ontuva Rankko Luuletteko ehkä täällä keskellä Ljaano estakaadoa voivanne hankkia sadetta?"

"Mi — mi — mi — mitä nyt? Se ei pysty minun järkeeni. Olette tosin hyvin välttämätön henkilö, mutta en sittenkään luule, että noin vaan mielin määrin, voitte puhaltaa pilviä taivaalle. Millainen 'pilvenpiirtäjä' teillä sitten on?"

"Sähkö. Ei nyt ole aikaa selittää teille tuota. Saadakseni vettä, tarvitaan tulta, niin laaja, palava ala kuin suinkin. Veri-Repo puhui laajasta kaktusmetsästä tuolla etelässä. Siellä toivon voivani hankkia aimo sateen. Mutta seuratkaa nyt minua!"

Hän nousi taas satulaan ja ajoi vaunuvarustuksille. Toiset seurasivat häntä, epäillen päätään pudistaen tuolle luvatulle sateelle, sekä uteliaina näkemään noita ihmisraukkoja, joita he tulivat pelastamaan.

Vaunut olivat lykätty kokoon, eikä niitten väliin päässyt ketään ratsastajaa; mutta he kuulivat pelastajien tulon. Nämät astuivat hevosiltaan alas vaunuvarustuksen ulkopuolella. He kuulivat jonkun sisäpuolella huutavan:

"Kuule! Ihmisiä tulee! Herra Jumala, jos toisivat apua! Tahi ovatko ryöväreitä?"

"Emme ole ryöväreitä. Me tuomme teille ennen kaikkea vettä", vastasi Vanha Kovakoura lujalla äänellä. "Tulkaa tänne ja päästäkää meidät sisään."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti eräs suuttunut ääni. "Olisiko se ehkä…
Odottakaa te muut. Minä katson."

"Minä olen Vanha Kovakoura ja nämät ovat kumppanini, pelkkiä rehellisiä ihmisiä."

Tämä mies, joka sadatellen vastaanotti pelastajat, siunaamisen sijasta, ei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola.

"Vai niin, tekö se olette!" sanoi Vanha Kovakoura, joka tunsi hänet, pimeydestä ja intiaanipuvusta huolimatta. "Sangen hupaista tavata teidät täällä!"

Mutta Taivola oli jo poissa. Hän ymmärsi, ettei hänen nyt pitäisi viipyä silmänräpäystäkään kauvemmin. Sentähden hän hiipi toiselle puolelle, veti äkkiä pari vaunua syrjään, päästäkseen neliöstä ulos, heittäysi satulaan ja ryntäsi pois.

"Odottakaa vaan!" sähisi hän. "Palaan pian takaisin, ja silloin ovat nekin hukassa, jotka ovat teitä pelastamaan tulleet. Vanha Kovakoura! Semmoinen saalis!"

Hänen ei tarvinnut pitkälle ratsastaa. Tuskin neljännestunnin kuluttua, tapasi hän tovereitaan, jotka odottivat hänen käskyänsä: suorittamaan joukkomurhaamista.

He eivät ensinkään saaneet silmiänsä auki siitä, että niin kuuluisa metsästäjä, kuin Vanha Kovakoura oli, nyt oli saapunut siirtolaisten avuksi, vaan iloitsivat yhä uuden saaliin toivosta. He eivät pitäneet yrityksensä epäonnistumista mahdollisena. Tosin eivät he taistelutta uhriansa voittaisi, mutta voittaa heidän tuli, jos vaan aamuhämärää odottaisivat, jolloin paremmin kuin yöllä eroittaisi ystävän vihollisesta.

Vale-mejikkolaiset olivat myös jo täällä. He olivat Murha-Rotkossa löytäneet vaan yhden ainoan etuvartian ja tämä oli vienyt heidät tänne. He kertoivat seikkailustaan Laulavassa laaksossa ja herätti sillä suurta iloa. Päätettiin ensin voittaa siirtolaiset, sitten etsiä Vinnetuuta ja hyökätä hänen ynnä tämän seuralaisten kimppuun ja täten saada runsaan saaliin.

He eivät ensinkään ajatelleet apakhin saattavan olla ihan lähellä; ja lähellä hän kuitenkin oli.

Hän oli joukkoineen saapunut Murha-Rotkoon ja löytänyt sen tyhjänä Tämä "murharotko" oli jotenkin syvä ja jyrkkä alanne maassa, jonka pohjana oli samera vesirapakko. Ehkä tämä kosteus johtui läheisestä järvestä "Erämaan Hengen asunnon" luona. Vaikka vesi olikin sakeata, olisi se kuitenkin erinomaisen arvoista täällä aavikon keskellä, ja sentähdenpä "kotkat" käyttävät tätä paikkaa vasituisena asemapaikkanaan. Missä paikoin he aavikolla retkeilivätkin, aina palasivat he tänne ja aina täytyi jonkun jäädä tänne antamaan toisille tarpeellisia tietoja.

Tänä päivänä oli tämä tiedonantaja ratsastanut mejikkolaisten mukana ja siitä syystä ei Vinnetuu löytänyt siellä ketään. Mutta hänen harjaantunut silmänsä sanoi hänelle kuitenkin heti, mille suunnalle hänen oli kääntyminen. Seuraten noitten kolmen miehen jälkiä, löysi hän illalla sen paikan, jonne "kotkat" olivat leiriytyneet.

Hänen väkensä sai pysähtyä. Itse hän mateli kuin käärme ryövärijoukon luokse. Hän näki erään intiaanin tulevan ja yhtyvän heihin. Hänen terävä silmänsä tunsi heti miehen. Mutta valitettavasti hän ei uskaltanut mennä niin lähelle, että hän olisi käsittänyt "kotkien" puheen; mutta hänen onnistui kuitenkin lukea heidät. Sitten hän palasi.

"Kolmekymmentäviisi kotkaa", ilmoitti hän. "Huomenna tähän aikaan ovat nämät jo oikeitten kotkien ruokana."

"Ne vaanivat saalista ja sitä on pohjoisessa, sillä mejikkolaiset ratsastivat sinne, ja äsken tuli sieltä tieto, että murhaaminen on aloitettava. Veljeni ratsastakoon nyt minun kanssani pohjoiseen, siellä tapaamme varmaan ne ihmiset, jotka he aikovat murhata."

Hän nousi taas satulaan ja ratsasti ensin suuressa kaaressa, ettei häntä ynnä väkeänsä nähtäisi: sitten lähti hän taas äsken määräämäänsä suuntaan.

Ratsastettuaan jonkun aikaa, näkivät he vaunuvarustuksen edessään. Sinne oli asetettu vartioita. Vanha Kovakoura oli ryhtynyt varokeinoihin. Kun vartiat huusivat heille, vastasi Vinnetuu:

"Valkoisten miesten ei tarvitse olla levottomia. Tässä tulee Vinnetuu, apakhien päällikkö, tuoden heille apua, lihaa ja vettä."

Hänen sointuva äänensä kuului selvästi. Tuskin oli hän loppuun puhunut, kun jo vaunuvarustuksesta kuultiin Ontuvan Rankon iloisesti huudahtavan:

"Vinnetuu! Silloin saamme soittaa voitonvirttä! Ja siinä, missä apakhi on, siellä on myös Karhunampuja ynnä hänen pikku poikansa, Martti. Päästäkää minä ulos! Minun täytyy oikopäätä halata heitä. Tämmöinen juhla! Onhan tuo liian suuri ilo, kun täällä keskellä Saharaa, pikimustassa yössä, kohtaa parhaita ystäviään!"

Hän kiipesi erään vaunun yli ja hyppäsi siitä maahan, mutta pysähtyi hämmästyneenä, nähdessään komankhijoukon.

"Tuli ja leimaus, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Täällähän on koko pataljoona ratsuväkeä. Se näyttää epäilyttävältä. Tulkaa tänne, herra Vanha Kovakoura, saatte nähdä aaveita hevosten selässä!"

Mutta Martti sulki hänet jo syliinsä ja samoin teki Karhunampuja. Nyt syntyi iloa ja riemua. Vinnetuukin tervehti iloisesti vanhaa tuttavaansa ja sanoi sitten:

"Täytyy kai veljeni Kovakourankin olla täällä. Eikö hän ole ääntäni kuullut?"

"Olen kyllä, tässä olen!" huudahti tämä, joka muutamien avulla oli äkkiä lykännyt kaksi vaunua sivulle ja nyt astui esille, sulkemaan punaisen ystävänsä syliinsä. Häntä seurasivat Paavo, Pekka, Silmänkääntäjä-Reitto, Jimi ja Timi, toiset tervehtiäkseen ystäviään, toiset saadakseen mahdollisen pian nähdä Vinnetuun. Siinä syntyi nyt vilkas elämä, sydämmellisiä kätten puristuksia, kysymyksiä ja vastauksia, vaikka ilman melutta, niinkuin tila vaati.

Mutta totisena ja suruissaan seisoi nuori Terässydän komankhiensa luona, jotka ihmetellen näkivät hänen täällä olevan, ja hän kertoi heille isänsä murhasta. He kuuntelivat sanaa lausumatta, mutta itsekseen vannoivat he kotkille kuoleman.

Nyt alkoivat he kiihkeästi, mutta äänettöminä toimimaan vaunuvarustuksen sisäpuolella. Se laajennettiin, jotta komankhitkin sinne mahtuivat. Kotkat eivät saisi etäältä nähdä, että heillä oli niin lukuisa vastustajajoukko. Hevosetkin vietiin varustuksen sisäpuolelle. Komankhit jakelivat siirtolaisille lihaa ja vettä, jota viimemainittua ne olivat kuljettaneet koverretuissa kurpitsipulloissa, mutta Vanha Kovakoura lupasi pian toimittaa enemmän vettä, sillä tämä ei riittänyt tyydyttämään noitten ihmisraukkojen janoa.

Täällä tapahtui myös odottamattomia tapauksia, niinkuin esim. silloin kun Ben Uusikuu tunsi Silmänkääntäjä-Reiton, joka kerran oli pelastanut hänet Voro-Revon käsistä. Pian vallitsi täydellinen hiljaisuus vaunuvarustuksen ympärillä. Tosin ei kukaan nukkunut, mutta nämät kaikki, joilla oli toisilleen niin paljon kerrottavaa, puhuivat vaan kuiskaamalla, joten vaunuvarustuksen ulkopuolella ei kuulunut hiiskaustakaan.

Vanha Kovakoura oli ruvennut näitten kaikkien johtajaksi. Hän oli istunut Veri-Revon viereen, kuuntelemaan kun tämä mitä tarkemmin kertoi elämänsä vaiheet, ja siitä seudusta, jossa nyt oltiin. Jos mahdollista ei nyt kukaan kotkista pääsisi pakoon, jotta heidän katalasta toimestansa nyt kerrassaan tehtäisiin loppu.

Häntä huvitti erinomaisesti kuulla, että tuon ennen mainitun ison kaktusvainion tasalla löytyi vielä toinen kapeampi ja että näitten molempien välissä oli kapea hiekkakaistale, joka johti "Erämaan Hengen" asunnolle.

"Hyvä", sanoi Vanha Kovakoura, "silloin ei kukaan noista konnista pääse pakeneman. Jos he liian varhain huomaavat ylivoimaamme, tahi jos ensi hyökkäyksessä pakenevat, ajamme heidät noitten molempien kaktuskenttien väliin ja pistämme ne sitten tuleen. Siten saamme samalla juhdille vettä, sillä muuten ne nääntyvät."

"Mutta silloin joutuvat 'kotkat' minun järveeni asti, ja voivat sitä tietä paeta."

"Eipä niinkään, Repo; teidän tulee heti lähteä kymmenen komankhin kanssa sinne, vastaanottamaan ne miehet, jotka me sinne ajamme. Te ehditte sinne aikanaan, sillä minä lyön vetoa siitä, että hyökkäys tulee vasta aamupuoleen tapahtumaan."

Tämä tuuma pantiin heti toimeen. Repo ja komankhit päästettiin ulos vaunuvarustuksesta ja sitten vallitsi taas mitä syvin hiljaisuus.

Vaunuvarustuksen ympärille asetettiin vartioita, ja näitten tuli heti vihollisten lähestyessä äänettöminä hiipiä pyörien väliin. Siellä seisoivat satuloidut hevoset valmiina silmänräpäyksessä ajamaan pakenevia takaa, ja jokainen ratsastaja oli saanut eri määräyksensä.

Näin kului yö. Idässä alkoi päivä koittaa, ja vaunujen ja muitten esineitten hahmot näkyivät yhä selvemmin. Aamu-usvasta ei ollut merkkiäkään. Päivä yhä valkeni ja nyt nähtiin etelässä "kotkat" hevosten selässä, enemmän kuin tuhannen askeleen päässä.

He pitivät nyt ajan otollisena ja lähtivät hevosineen liikkeelle. He luulivat, että ainoastaan joku vartia pysyttelisi valveilla vaunuvarustuksen sisäpuolella.

Vartiat olivat vetäytyneet takaisin ja kaikki miehet seisoivat nyt sillä puolella, josta hyökkäys tapahtuisi.

Nyt olivat "kotkat" sadan askeleen päässä, nyt kahdeksankymmenen, nyt viidenkymmenen.

Enemmän kuin kolmekymmentä laukausta paukahti. "Kotkat" joutuivat heti epäjärjestykseen. Kuolleita ja haavoitettuja putosi hevosilta maahan; vapautuneet hevoset juoksivat pois. Vähän tahi ei ensinkään haavoittuneita oli tuskin yli kymmenen.

Kun kotkat nyt kuulivat tämän viimemainitunkin nimen ja käsittivät äkkinäisen tappionsa koko suuruuden, tekivät he äkkiä koko käännöksen ja ryntäsivät etelään, etunenässä Topias Taivola, joka helposti tunnettiin heiluvista kotkansulistaan ja joka oli peljästynein kaikista.

Kaksi vaunua vedettiin heti erikseen, jotta kaikki pääsivät ulos. Siirtolaiset kiirehtivät ennen saaneitten käskyjen mukaan kuolleitten ja haavoittuneitten luokse. Toiset alkoivat ajaa pakenevia takaa, alussa ei kovin kiirettä pitäen.

Ainoastaan kaksi heistä kulki minkä hevosten kavioista lähti lounaiseen suuntaan, pistämään kaktuskentän tuleen. Nämät kaksi olivat Hono-veljekset, Jimi ja Timi.

Kymmenen komankhia ratsasti itään, poiketakseen sitten etelään ja sulkeakseen pakolaisilta tien, joten näitten täytyi poiketa kaktuskenttien väliin. Muut ratsastivat Vanhan Kovakouran ja Vinnetuun johdossa etelään "kotkien" takana, jotka laukkasivat ja näyttivät olevan pakoon pääsemässä.

"Kotkat" olivat raivoissaan, kun heidän aikeensa oli näin huonosti onnistunut. He kiitivät eteenpäin kauaakaan keskenään puhumatta. Ainoastaan kirouksia kuului heidän huuliltaan. Vasta sitten kun saapuivat Murha-Rotkoon pysähtyivät he.

"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Taivola läähättäen. "Tänne emme voi jäädä, sillä koirat ovat takanamme."

"Emme suinkaan", myönsi Kaarlo Korteijo, joka samoin kuin veljensäkin oli haavoittumatta. "Tännepäin!"

He poikkesivat hänen osoittamaansa suuntaan, mutta näkivät pian kaukaa paksun savun nousevan.

"Perhana!" huusi Eemeli. "Siellä he ovat ennen meitä. He ovat sytyttäneet kaktukset tuleen. Takaisin siis!"

He ryntäsivät taas takaisin, sivu Murha-Rotkon, itäiseen suuntaan.
Tuskin kymmenen minuutin päästä näkivät he vasemmalla Vanhan
Kovakouran tulevan joukkoineen vinosti heitä vastaan. He kauhistuivat.
He kannustivat hevosiaan ponnistamaan viimeisiä voimiaan, ohi
päästäksensä, joka myös näytti onnistuvan.

Sitten aikoivat he raivata itselleen tien sivulta, mutta käsittivät pian tämän mahdottomaksi, kun näkivät tänne asetetut kymmenen komankhia, jotka sulkivat heiltä tien.

"Tänään on piru merrassa", huusi Taivola. "Luulenpa tuon Vinnetuunkin olevan muassa. Ainakin kuulin hänen nimensä mainittavan. Meidän on mentävä oikealle, kaktusten sekaan."

"En tiedä. En ole milloinkaan siellä ollut. Mutta muuta neuvoa ei meillä ole."

Nyt he ratsastivat juuri sinne, mihin Vanha Kovakoura heidät tahtoi. Ja nyt hänkin kannusti hevostansa. Vasemmalta tulivat nuo kymmenen komankhia, oikealta Timi ja Jimi, jotka nyt olivat tehtävänsä toimittaneet, ja kaikki nelistivät "kotkien" jälestä kaktuskentille, etäistä "Erämaan Hengen" asuntoa kohti.

Kaarlo Korteijo oli ollut oikeassa, varoittaessaan tulesta. Se lähestyi, ensin hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin.

Vuosisatoja olivat nuot rutikuivat kaktusjäännökset tuossa maanneet ja aika ajottain oli niistä noussut uusia vesoja. Kaikki oli kuin taulaa. Liekit loimusivat ensin hiljalleen, sitten alkoivat ne rynnätä eteenpäin, hypätä ja nousta pilviin asti. Pian oli koko kenttä tulessa ja räiske kuului kaukaiselta ukkoselta. Kuumuudesta syntyi ilmavirta, joka yhä kiihtyi ja muodostui tuuleksi. Mitä enemmän tuli levisi ja mitä kauvemmaksi se etelään ulettui, sitä enemmän näkyi Vanhan Kovakouran toivo toteutuvan. Taivas kadotti sinisen värinsä, kävi ensin kalpean keltaiseksi, sitten harmaaksi, sitten yhä tummemmaksi ja tummemmaksi; ja todellakin kokoontui nyt raskaita, tummia ainejoukkoja, jotka eivät olleet savua. Kova tuuli kokosi ne paksuiksi pilviksi, jotka vähitellen levisivät yli koko taivaan.

Ilma oli painostavan kuuma; santa tuntui polttavan. Salamoita alkoi pilvissä risteillä; nyt putosi muutama pisara, sitten yhä useampia; nyt jo satoi ja lopuksi tuli vettä kuin saavista kaatamalla.

Siirtolaiset olivat muitta mutkitta ampuneet pahimmin haavoittuneet vihollisensa kuoliaiksi, anastaneet heidän tavaransa ja koonneet hevosensa. Nyt tuli heidän odottaa ystäviensä tuloa, mutta — ilman vettä. Silloin näkivät he tulen, näkivät miten pilvet muodostuivat ja tunsivat putoavat pisarat. Lopuksi valui sade virtana heidän ylitsensä ja he toivat esille kaikki astiansa, täyttääksensä ne. Janoon nääntyväiset härät saivat uutta eloa. Ne ammuivat ilosta, petaroivat sateessa ja saivat juodakseen. Ne olivat pelastetut, samoinkuin heidän herransakin, jotka ilman eläimiä eivät olisi vaunuineen mihinkään päässeet. Ja tämän oli Vanha Kovakoura saanut aikaan!

Veri-Repo ynnä kymmenen komankhia olivat heti päivän valjettua saapuneet köynnösmajalle. Sanna ei peljästynyt intiaanien tulosta, hän vaan iloitsi, nähdessään ihmisiä. Hän kysyi silmänräpäyksessä nuorelta isännältään Veijo-neekeriä. Tämä elähytti hänen toivoaan ja sitten hän meni majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä yllään valkoinen puhvelinnahka.

"Timo-ua-ungva — Erämaan Henki!" huudahti Terässydän, joka myös oli mukana.

Näin oli siis tuo arvoitus ratkaistu, josta he niin usein olivat keskustelleet. Muutkin tuijottivat siihen, mutta he eivät puhuneet mitään. Veri-Repo nousi taas hevosensa selkään ja ratsasti toisten kanssa pois keitaalta, kaktusmetsän kaakkoiskulmaan, jonne hän asettui. Hän tähysteli pohjoiseen.

"Nyt ajaa tuli kotkat tänne", sanoi hän Terässydämmelle. "Ehkä punainen veljeni niissä löytää jonkun isänsä murhaajista."

Pilvenseinä läheni; sen edellä kulki tuli. Ilma kävi yhä raskaammaksi.
Tuli ei päässyt edemmäs, sen täytyi pysähtyä kaktusmetsän rajaan.

Niin, "kotkat" tulivatkin, mutta heitä oli nyt vaan kolme. Toiset oli tapettu. Heidän hevosensa olivat vaahdossa; itse he vaan vaivoin pysyivät satulassa. Vähän matkan päässä heidän takanaan näkyivät Vanha Kovakoura ynnä Vinnetuu ja heitä seurasivat kaikki muut. Näin lähestyi tuo hurja metsästys. Johtajat eivät hevosiaan rasittaneet. He tahtoivat säästää kolme viimeistä "kotkaa" Veri-Revolle ja hänen komankhilleen.

Ensimmäisenä tuli Taivola, paljon muitten edellä. Hän huomasi puut, jotka näillä paikoin olivat varsin ihmeellisiä esineitä, ja ohjasi suoraan niitä kohti. Repo lähti hänen perässään. Kun mormooni näki hänet, huusi hän kauhusta ja pakotti hevosensa ponnistamaan viimeiset voimansa päästäkseen puitten luo.

Nyt saapuivat molemmat toiset. Heidän täytyi kulkea Terässydämmen ohi ihan läheltä. Hän tunsi heidät osallisiksi isänsä murhaan. Hän tähtäsi — kaksi laukausta ja he olivat pudonneet maahan. Hän ratsasti heidän luoksensa ja otti heiltä päänahat.

Tällä välin ajoi Veri-Repo "hurskaan" Taivolan, pahimman pedon heistä kaikista, edellään puita kohti ja edelleen aina majalle esti. Tämä ratsastus oli niin tuima, että Repo siinä pudotti valkoisen puhvelinnahkansa. Majan edessä kaatui "kotkan" hevonen ja Taivola lensi satulasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Repo hänen vieressään, tempasi veitsen vyöstään ja kohotti kätensä, antaakseen hänelle kuolon iskun. Mutta silloin hän säpsähti ja huudahti kauhusta. Pudotessaan oli Taivolan intiaanipääkoriste irjenryt ja silloin huomasi Repo, että senkin alla oli tekotukka, sillä se putosi pois, ja näkyviin tuli luonnollinen, lyhyeksi leikattu tukka. Kasvonsa olivat rasittavasta ratsastuksesta vääntyneet ja pöhöttyneet; silmissä jäykkä, lasimainen katse — hän oli taittanut niskansa. Nyt tunsi Veri-Repo vanhempainsa murhaajan. Hän oli silloin kuullut tämän miehen nimen huudettavan, ja tämä nimi, Repo, oli ainoa, joka oli hänen muistoonsa jäänyt. Hän oli mainitsemistaan sitä maininnut ja sentähden oli hän Helmiaholta itse saanut sen nimen.

Revon astuessa taas satulaan, mennäkseen pudonnutta puhvelinnahkaansa
etsimään, saapuivat muut rynnäten paikalle. Kaikki muut, paitsi Vanha
Kovakoura, ihmettelivät suuresti nähdessään valkoisen puhvelinnahan
Veri-Revon yllä.

"Tuossa on murhaaja. Sentähden näytti hän minusta niin tutulta. Nyt hän on kuollut, enkä milloinkaan saa tietää, kutka vanhempani olivat."

"Voro-Repo! Nyt on hän vihdoinkin vaaraton! Vahinko, että hän niskansa taittoi, sillä nyt jään ainaiseksi hänelle kuulan velkaa."

"Jumalan kiitos, että hän on kuollut!" sanoi Vanha Kovakoura vakavasti. "Hänen kanssaan ovat kaikki 'kotkat' poissa ja nyt tulee Ljaano-estakaadolla olemaan rauhallista. Ja jos vieläkin olisi joitakuita jälellä, on helppo karkoittaa heidät täältä pois. Ei kukaan voisi aavistaa tämmöisen keitaan täällä löytyvän."

Veijo oli tietysti myös mukana. Mutta, hän ei katsellut kuollutta, eikä Ljaano-Henkeä. Hän katseli neekerivaimoa, ja tämä häntä. Neekeritär kiirehti hänen luokseen ja kysyi kiihkeästi:

"Ollako sinä neekeri Veijo?" Ja kun tämä myönsi, jatkoi hän: "Ollako äitisi nimi Sanna? Ollako sinä joskus nähnyt tämän kuvan Sannasta ja hänen pikku Veijostaan?"

Sanna piti tuon vanhan kuvan Veijon edessä. Hän katsahti siihen ja hyppäsi ilosta huutaen hevoselta alas. He syleilivät toisiaan, eivätkä voineet pitkään aikaan ilmoittaa iloansa muuten kuin tolkuttomilla äänillä.

On enään vaan vähän lisättävää. "Kotkat" olivat voitetut, ja komankhijoukko ratsasti noutamaan siirtolaiset, että saisivat täällä köynnösmajan luona virvoittaa itsensä, ennenkun he saatettiin Ljaano estakaadon yli. Tuli sammui, kun ei sillä, enään ollut ravintoa, ja koko laaja kaktuskenttä oli tuhkana.

Mutta Erämaan Hengen asunnossa ja sen ulkopuolella oli vilkas elämä. Veri-Repo oli päivän sankari; hänen täytyi laajasti kertoa koko elämänhistoriansa. Siinä oli melkein pelkkiä surullisia kohtia. Kuitenkin lausui hän vakavan päätöksensä ainiaaksi jäädä tänne, pitämään aavikkoa "kotkista" vapaana. Sanna ynnä Veijo sanoivat tahtovansa jäädä hänen luokseen.

Hänen kertomuksensa oli niin huvittava, ettei tuo muuten niin puhelias Ontuva Rankkokaan häntä ainoatakaan kertaa keskeyttänyt. Mutta kun tuo pikku saksenilainen sitten Paavon ja Hono-veljesten seurassa käveli järven ympäri, kysyi Timi:

"No, Rankko, nyt olemme saapuneet itse henkimaahan; vieläkö luulet
Erämaan Hengen aaveeksi?"

"Ole vaiti!" vastasi Rankko. "Jos nyt sattumalta olen tänne eksynyt, löytyy kuitenkin muualla korkeampia Siirius-seutuja, ja mitä ei järjellisten järki näe, sen näkee jokainen Saksenilainen, niin pian kuin se tapahtuu."

"Niinpä niinkin, Sakseni ja varsinkin Meritsburg ovat mielelle makeimmat", nauroi Jimi.

"Mene hiiteen mielinesi, vanha Hono! Sinä et ole vielä tarpeeksi kauvan minua tuntenut, mutta koska joudumme olemaan vielä muutaman kuukauden yhdessä, opit sinä minua sekä tuntemaan että kunnioittamaan. Minun persoonani herättää jokaisessa kunnioitusta. Eikö totta, Paavo?"

"Tuossa sen nyt molemmin kuulette. Ja oikeastaan tulee teidän kiittää minua kaikesta, sillä jos minä en olisi tavannut Veri-Repoa Helmiahossa, ette koskaan olisi päässeet Erämaan Hengestä selville. Sen tunnustuksen minä nyt jo tinkimättä, vaadin. Tulevien sukupolvien on sallittu valaa minut ynnä 'Henki' rautaan, tahi veistää meidät marmoriin, jotta nimeni kultakirjaimissa säteilisi niinhyvin täällä, kuin tuolla Kansallispuistossa, jossa maailma luultavasti piankin saa hämmästyksellä minun muistopatsastani katsella."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN HENKI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.