The Project Gutenberg eBook of Pikku Dorrit II, by Charles Dickens

XXXV. Mitä Pancks edelleen luki Pikku Dorritin kädestä
XXXVI. Marshalsea jää orvoksi
XXXVII. Matkatoverit
XXXVIII. Mrs General
XXXIX. Matkalla
XL. Kirje Pikku Dorritilta
XLI. Hullusti päin
XLII. Oikein päin
XLIII. Enimmäkseen papua ja prismaa
XLIV. Leskirouva Gowan havaitsee, ettei se käy mitenkään päinsä
XLV. Ilmestyy ja häviää
XLVI. Mrs Flintwinch näkee yhä useammin unia
XLVII. Kirje Pikku Dorritilta
XLVIII. Pidetään suurta isänmaallista kokousta
XLIX. Raivoava kulkutauti
L. Neuvotteluja
LI. Ei mitään varsinaista syytä tai estettä, jonka tähden
nämä kaksi eivät voisi liittäytyä yhteen
LII. Edistystä
LIII. Hävinnyt
LIV. Pilvilinna
LV. Hyökkäys pilvilinnaa vastaan
LVI. Johdantoa seuraavaan
LVII. Itsekiduttajan tarina
LVIII. Ken tuolta rientää iltamyöhään?
LIX. Mistress Affery antaa ehdollisen uniansa koskevan lupauksen
LX. Pitkän päivän ilta
LXI. Hovimestari luopuu virastansa
LXII. Myrskyn satoa korjataan
LXIII. Marshalsean kasvatti
LXIV. Ilmestys vankilassa
LXV. Muudan pyyntö Marshalseassa
LXVI. Ratkaisua kohden
LXVII. Ratkaisu
LXVIII. Vihdoinkin
LXIX. Vihdoinkin!
LXX. Loppu

TOINEN KIRJA ‒ RIKKAUS

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Näihin aikoihin Pancks, Clennamin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti, ilmoitti hänelle koko ennustusjuttunsa, kertoen Pikku Dorritin onnesta. Marshalsean isä sai laillisesti periä suuren omaisuuden, joka oli kauan ollut tuntemattomana; kukaan ei ollut vaatinut sitä itselleen, ja se oli vain kasvanut korkoa. Hänen oikeutensa siihen oli nyt selvä, mitään estettä ei ollut, Marshalsean portit olivat avoinna, Marshalsean muurit olivat kaatuneet, pari kynänpyörähdystä, ja hän oli suunnattoman rikas.

Seuratessaan omistusvaatimuksen jälkiä askel askeleelta, kunnes saattoi todistaa sen täysin oikeutetuksi, oli Mr Pancks osoittanut terävyyttä, jota ei mikään voinut pettää, ja kärsivällisyyttä ja vaiteliaisuutta, jota ei mikään voinut uuvuttaa. »Enpä minä ajatellut, sir», sanoi Pancks, »kävellessämme Smithfieldin läpi tuona iltana ja kun kerroin teille, millainen kokeilija minä olen, että se johtaisi tällaiseen. Enpä myöskään ajatellut, sir, kertoessani teille, ettette kuulu Cornwallin Clennameihin, että joskus kertoisin teille, ketkä ovat Dorsetshiren Dorriteja.» Sitten hän alkoi kertoa tarinaansa yksityiskohdittain: Kuinka hänen huomionsa ensin oli kiintynyt nimeen, joka hänellä oli ollut muistikirjaansa merkittynä. Kuinka hän usein oli huomannut kahden aivan samanlaisen nimen, jotka saattoivat olla peräisin samalta paikkakunnaltakin, olevan vailla kaikkea, läheisempää tai kaukaisempaa, tutkimusten avulla selville saatavaa keskinäistä sukulaisuutta; tämän tähden hän ei alussa ollut kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota kuin että oli aprikoinut millainen hämmästyttävä muutos tapahtuisi pienen ompelijattaren oloissa, jos voitaisiin todistaa hänen olevan niin suuren omaisuuden osakkaana. Kuinka hän otaksui tulleensa kehittäneeksi asiaa sen seuraavalle asteelle siitä syystä, että huomasi tyynessä pienessä ompelijattaressa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, mikä miellytti häntä ja teki hänet uteliaaksi. Kuinka hän oli tunnustelemalla kulkenut tietänsä tuuma tuumalta ja »tonkinut sen esille, sir» (Pancksin omat sanat) pala palalta. Kuinka hän tällä uudella sanalla kuvatun työn alussa (tehostaakseen sanaa sulki hän silmänsä lausuessaan sen ja pudisti hiuksensa niiden peitoksi) oli häilynyt toivon ja toivottomuuden, kirkkaan selvyyden ja mustan pimeyden välillä edestakaisin, edestakaisin. Kuinka hän oli hankkinut itselleen tuttavia vankilassa, nimenomaan voidakseen käydä siellä samoin kuin muutkin vierailijat, ja kuinka ensimmäinen valonsäde oli välähtänyt hänen mieleensä hänen puhuessaan mitään aavistamattoman mr Dorritin ja myös Tipin kanssa, joiden tuttavuuteen hän helposti oli päässyt, joiden kummankin kanssa hän oli jutellut paljon tuon tuostakin (»mutta koko ajan tonkien asiaa, huomatkaa se, sir») ja joilta hän, heidän mitään epäilemättä, oli saanut tietää pari, kolme kohtaa perheen historiasta, joista sitten hankkimiensa johtolankoja myöten oli kehittänyt asiaa edelleen. Kuinka mr Pancksille aikaa myöten oli selvinnyt, että hän todella oli keksinyt suuren omaisuuden laillisen perijän ja että keksintö vain oli kypsytettävä lailliseksi ja päteväksi. Kuinka hän sitten oli juhlallisesti vannottanut vuokraisäntänsä, mr Ruggin, pitämään asian salassa ja ottanut hänet kumppanikseen tonkimistyössä. Kuinka he olivat käyttäneet John Chiveryä ainoana kirjurinaan ja asiamiehenään, koska näkivät ketä hän rakasti. Ja kuinka he tähän hetkeen saakka, jolloin arvovaltaiset henkilöt, pankkien mahtimiehet ja lainoppineet, olivat selittäneet heidän menestyksellisen työnsä päättyneeksi, eivät olleet uskoneet asiaansa kellekään kuolevaiselle.

»Niin että jos asia olisi mennyt myttyyn, sir», lopetti Pancks, »juuri viimeisenä päivänä tai vaikkapa sen edellisenä päivänä, jolloin vankilan pihassa näytin teille paperimme, vaikkapa juuri sinä päivänä, niin ei kukaan muu kuin me olisi julmasti pettynyt tai kärsinyt penninkään vahinkoa».

Clennam, joka melkein herkeämättä kertomuksen kuluessa oli pudistellut toisen kättä, muisti tällöin huomauttaa hämmästyksen vallassa, jota asteittainen lopputuloksen valmistaminen tuskin oli voinut vaimentaa: »Rakas mr Pancks, tämä kaikki on varmasti maksanut teille suuren summan rahaa.»

»Se on kyllä totta», vastasi voitonriemuinen Pancks. »Vähillä maksuilla ei päästy, vaikka koetimme tehdä kaikki mahdollisimman halvaksi. Rahojen etukäteen hankkiminen oli sangen vaikeata, siitä voitte olla varma.»

»Vaikeata!» toisti Clennam. »Mutta te olette voittanut kaikki vaikeudet ihmeellisellä tavalla tässä asiassa!» Ja taas hän pudisti Pancksin kättä.

»Minäpä kerron teille, mitä tein», sanoi ihastunut Pancks pörröttäen tukkansa yhtä hyväntuuliseksi kuin hän itsekin oli. »Ensiksi panin menemään kaikki omat rahani. Niitä ei ollut paljon.»

»Olen pahoillani siitä», sanoi Clennam, »vaikkei se nyt merkitse enää mitään. No, mitä sitte teitte?»

»Erinomaisen jalo vanha veikko, eikö niin?» sanoi Pancks ja tohisteli pitkään ja kuivasti. »Antelias vanha veikko. Luottavainen vanha velikulta. Hyväätekeväinen vanha toveri. Hyväntahtoinen vanha ukko. Kaksikymmentä sadalta lupasin maksaa, sir. Mutta meidän liikkeessämme ei lainata vähemmällä.»

»Sanoin tälle — yli äyräittensä kuohuvalle vanhalle kristitylle», mr Pancks näytti suuresti nauttivan tästä kuvaavasta nimityksestä, »että olin päässyt pienen liikeyrityksen, lupaavan yrityksen jäljille, sanoin lupaavan, joka kuitenkin vaatisi hiukan pääomaa. Ehdotin, että hän lainaisi minulle rahaa velkakirjaa vastaan. Niin hän tekikin, kahdestakymmenestä prosentista, ja merkitsi nämä kaksikymmentä velkakirjaan kuten liikemies ainakin, niin että näytti siltä kuin ne kuuluisivat pääomaan. Jos asia olisi mennyt myttyyn, olisin saanut palvella häntä vielä seitsemän vuotta puolella palkalla ja kaksin verroin työtä tehden. Mutta hän on täydellinen patriarkka, ja ihmisen on hyvä palvella häntä tällaisillakin ehdoilla — millaisilla ehdoilla hyvänsä.»

Arthur ei kuolemakseenkaan olisi voinut varmasti sanoa, ajatteliko
Pancks todella näin vai ei.

»Kun rahat olivat loppuneet, sir», jatkoi Pancks, »sillä ne loppuivat, vaikka säästelin niitä kuin omaa vertani, piti uskoa salaisuuteni mr Ruggille. Pyysin rahalainaa mr Ruggilta (tai miss Ruggilta, sehän on samantekevä; hän on kerran voittanut hiukan rahaa pienen keinottelun kautta korkeimmassa oikeudessa). Mr Rugg lainasi kymmenestä prosentista ja piti sitä kovin korkeana. Mutta mr Rugg on punatukkainen, sir, ja pitää tukkansa lyhyenä. Ja hänen hattunsa on korkea. Ja hänen hattunsa reunat ovat kapeat. Eikä hänestä saa irti enempää hyväntahtoisuutta kuin keilasta.»

»En epäile saavani sitä, sir», tuumi Pancks. »En ole tehnyt mitään sopimusta. Teidän kanssanne vain tein sellaisen, ja nyt se on täytetty. Jos saan kulutetut rahat maksetuiksi, aikani jotenkuten korvatuksi ja mr Ruggin velan suoritetuksi, niin tuhat puntaa on minulle jo suuri omaisuus. Jätän tämän teidän huoleksenne. Valtuutan teidät ilmoittamaan kaikki perheelle tavalla, jonka katsotte parhaaksi. Miss Amy Dorrit on mrs Finchingin luona tänään. Kuta pikemmin asia toimitetaan, sitä parempi. Se ei voi tapahtua liian aikaisin.»

Tämä keskustelu tapahtui Clennamin makuuhuoneessa hänen vielä ollessaan vuoteessa. Sillä mr Pancks oli koputtanut talon hereille ja tullut suoraa päätä sisään varsin aikaisin aamulla; kertaakaan istahtamatta ja pysymättä paikoillaan hän oli vuoteen ääressä kertonut koko jutun yksityiskohtia myöten, valaisten sitä asiakirjoilla. Nyt hän sanoi menevänsä herättämään mr Ruggia, saadakseen hänellekin purkaa ylen täyttä sydäntään ja kooten paperinsa sekä vaihtaen vielä sydämellisen kädenpuristuksen Clennamin kanssa riensi täydellä höyryllä portaita alas tiehensä.

Clennam päätti tietysti mennä suoraa päätä Casbylle. Hän pukeutui ja käveli niin kiireesti, että löysi itsensä patriarkallisessa kadunkulmassa miltei tuntia aikaisemmin kuin Pikku Dorrit tavallisesti meni työhönsä; mutta hän oli tyytyväinen voidessaan rauhoittaa tunteitaan tekemällä kävelyretken.

Palatessaan Casbyn talolle ja koputettuaan ovelle kirkkaalla kuparikolkuttimella hän sai kuulla, että Pikku Dorrit oli tullut; hänet saatettiin Floran aamiaishuoneeseen, jossa hän ei kuitenkaan tavannut Pikku Dorritia, vaan sensijaan Floran, joka äärettömästi hämmästyi nähdessään hänet.

»Herra Jumala, Arthur, — Doyce ja Clennam!» huudahti tämä arvoisa rouva, »kukapa olisi voinut aavistaa tätä ja suokaa anteeksi aamupukuni sillä en totisesti voinut arvata ja kauhtunut kangas myös mikä on pahempi mutta pieni ystävämme tekee minulle uuden ei silti että minun tarvitsisi ujostella mainitessani sitä teille sillä tiedättehän että on olemassa hameita ja koska sitä piti koeteltaman aamiaisen jälkeen niin se on syynä vaikka olisin suonut että se olisi ollut paremmin kovetettu».

»Minun pitäisi pyytää anteeksi, että tulen näin aikaisin ja odottamatta vierailulle», sanoi Arthur, »mutta suotte varmaan anteeksi, kun kuulette syyn siihen!»

»Iäksi menneinä aikoina, Arthur», vastasi mrs Finching, »suokaa anteeksi Doyce ja Clennam äärettömän paljon sopivampaa ja vaikka tuo aika epäilemättä on hyvin kaukainen niin sen etäisyys tekee sen hurmaavaksi, en suinkaan tarkoita sitä ja jos tarkoittaisinkin niin se riippuu asian luonteesta, mutta nyt minä taas lörpöttelen ja te saatte minut aivan unohtamaan sanottavani».

»Iäksi menneinä aikoina olisi tuntunut oudolta jos Arthur Clennam — Doycen ja Clennamin laita on tietysti aivan toisin — olisi pyytänyt anteeksi vaikka olisi tullut mihin aikaan tahansa, mutta se mikä on mennyttä sitä ei milloinkaan saada takaisin ellei hän itse tahdo sitä takaisin kuten mr F:vainaja sanoi kun hänen teki mieli kurkkua eikä kuitenkaan milloinkaan voinut syödä sitä.»

Hän valmisti parhaillaan teetä, kun Arthur tuli sisään, ja lopetti nyt äkkiä tämän hommansa.

»Isä», ilmoitti hän, salaperäisenä ja kuiskaten sulkiessaan teekannun kannen, »istuu pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa nakutellen vastamunittua munaansa ja lukien City-lehteänsä aivan kuin tikka eikä hänen tarvitse tietää tästä mitään, ja pieneen ystäväämme sen tiedätte hyvin voimme täysin luottaa kun hän tulee alas yläkerrasta jossa on leikannut hameen isolla pöydällä».

Arthur kertoi nyt mahdollisimman lyhyesti, että hän oli tullut tapaamaan juuri heidän pientä ystäväänsä ja mitä asiaa hänellä oli tälle. Kuullessaan näin hämmästyttävän uutisen löi Flora kätensä yhteen, alkoi vapista ja vuodatti myötätunnon ja ilon kyyneleitä, kuten ainakin hyväluontoinen ihminen, mikä hän olikin.

»Antakaa minun ensin Jumalan tähden joutua pois tieltä», hätäili Flora tukkien käsillään korvansa ja vetäytyen ovelle, »muuten tiedän pyörtyväni ja kirkuvani ja pelästytän kaikki ihmiset, ja tuo pieni rakas olento tuli tänne tänä aamuna niin sievänä ja siistinä ja herttaisena mutta köyhänä ja nyt hän on oikein rikas ja sen hän ansaitsee todella ja saanko kertoa tämän mr F:n tädille Arthur ei Doyce ja Clennam tämän ainoan kerran mutta jos se on teille epämieluista niin ei millään muotoa».

Arthur nyökäytti päätänsä myöntävästi, koska Flora esti suullisen vastaamisen. Flora nyökäytti puolestaan hänelle kiitokseksi ja riensi ulos huoneesta.

Pikku Dorritin askeleet kuuluivat jo portaissa, ja pian hän oli ovella. Clennam ei parhaalla tahdollakaan voinut saada kasvoilleen niiden tavallista ilmettä, niin että kun Pikku Dorrit tuli sisään, pudotti hän työnsä ja huusi: »Mr Clennam! Mitä on tapahtunut?»

»Ei mitään, ei mitään. Nimittäin ei mitään onnettomuutta. Olen tullut kertomaan teille jotakin, mutta se on sangen hyvä uutinen.»

He seisoivat ikkunan ääressä, ja Pikku Dorritin säteilevät silmät olivat luodut Clennamin kasvoihin. Tämä kiersi käsivartensa hänen ympärilleen nähdessään hänen olevan vaipumaisillaan maahan. Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen osaksi nojautuakseen siihen, osaksi säilyttääkseen heidän keskinäisen asentonsa muuttumattomana, jottei mikään liike kummankaan puolelta estäisi häntä tarkkaamasta Clennamin kasvoja. Hänen huulensa näyttivät toistavan sanoja: »Ihmeellinen uutinen?» Arthur toisti sanat ääneen.

Kalpeiden kasvojen jää suli näiden sanojen tehosta, ja pienet ilmeikkäät välähdykset ja säteet risteilivät niillä. Ne ilmaisivat kaikki tuskaa. Hän hengitti heikosti ja nopeasti. Sydän löi kiivaasti. Clennam olisi vetänyt pienen olennon lähemmäksi itseään, mutta hänen silmänsä pyysivät, että hän saisi pysyä tässä asennossaan.

»Isänne voi päästä vankilasta tällä viikolla. Hän ei tiedä sitä; meidän pitää mennä täältä kertomaan se hänelle. Isänne pääsee vapaaksi muutaman päivän perästä. Muistakaa, että meidän pitää mennä täältä kertomaan hänelle.»

Tämä toinnutti Amyn. Hänen silmänsä olivat jo sulkeutumaisillaan, mutta avautuivat taas.

»Tässä ei vielä ole hyvä uutinen kokonaisuudessaan, tuo ihmeellinen uutinen, rakas Pikku Dorrit. Kerronko enemmän?»

»Isänne ei enää ole kerjäläinen päästyään vapaaksi. Häneltä ei puutu mitään. Kerronko enemmän? Muistakaa! Hän ei tiedä tästä mitään, meidän on mentävä täältä kertomaan se hänelle.»

Amy näytti pyytävän pientä tointumisaikaa. Clennam tuki häntä käsivarrellaan ja kumartui vähän ajan päästä kuuntelemaan.

»Hänestä tulee rikas mies. Hän on rikas mies. Suuri rahasumma luovutetaan hänelle hänen perintönään; te olette tästälähin kaikki hyvin varakkaita. Lapsista paras ja uljain, kiitän Jumalaa, että olette saanut palkintonne.»

Kun Clennam suut eli häntä, painoi Pikku Dorrit päänsä hänen olkapäällensä ja nosti käsivartensa hänen kaulaansa huudahtaen; »Isä, isä, isä!» ja pyörtyi.

Pian sitten Flora palasi hoitelemaan häntä, sekoitellen yhteen ystävällisiä palveluksia ja neuvoja sekä hajanaista juttelua sellaiseksi sekamelskaksi, ettei kukaan edesvastuuntuntoinen ihminen uskaltanut ratkaista, koettiko hän pakottaa Marshalseaa ottamaan lusikallisen säästyneitä korkoja, koska se tekisi hänelle hyvää, vai onnitteliko hän Pikku Dorritin isää, joka oli saanut satatuhatta hajusuolapulloa, vai esittikö hän tiputtaneensa seitsemänkymmentä viisi pisaraa lavendelitippoja viidellekymmenelle tuhannelle sokeripalalle ja pyysi Pikku Dorritia ottamaan tämän lievän vahvistuslääkkeen vai hautoiko hän Doycen ja Clennamin otsaa etikalla ja hankki mr F:vainajalle lisää raitista ilmaa. Uutta hämmennystä virtasi viereisestä makuuhuoneesta, jossa mr F:n täti tuntui äänensoinnusta päättäen vaakasuorassa asennossa odottelevan aamiaistaan ja josta ankkuripaikasta tämä taipumaton rouva ampui purevia huomautuksiaan, milloin vain sai ne kuuluville: »Älkää luulko, että tämä on hänen työtänsä!» tai »Hänen ei pidä lukea tätä ensinkään omaksi ansiokseen!» tai »Luulenpa kestävän kauan ennenkuin hän luovuttaa penninkään verran omista rahoistaan!» jotka kaikki tarkoittivat vähentää Clennamin osuutta tässä paljastuksessa ja ilmaista mr F:n tädin leppymättömiä tunteita häntä kohtaan.

Mutta maailman taitavin, huolellisin hoito ei olisi saanut Pikku Dorritia tointumaan niin nopeasti kuin hänen huolenpitonsa isästä ja halunsa päästä kertomaan hänelle iloista uutista, jottei hänen tarvitsisi hetkeäkään virua vankilassa tietämättömänä häntä, odottavasta onnesta. »Tulkaa kanssani rakkaan isäni luo. Pyydän, tulkaa kertomaan rakkaalle isälleni!» olivat hänen ensimmäiset sanansa. Hänen isänsä, hänen isänsä. Hän ei puhunut kenestäkään muusta, ei ajatellut ketään muuta. Polvistuttuaan kiitosrukoukseen kohotetuin käsin hän kiitti vain isänsä puolesta.

Tämä liikutti syvästi Floran hellää sydäntä, ja hän riensi hommailemaan kuppien ja lautasten kanssa, itkien ja lörpötellen.

»En milloinkaan», nyyhkytti hän, »ole ollut niin liikutettu senjälkeen kun teidän äitinne ja minun isäni ei Doyce ja Clennam tämän kerran vain mutta antakaa tälle pienelle rakkaalle olennolle kupillinen teetä ja koettakaa saada häntä edes maistamaan sitä Arthur, ei edes mr F:n viimeinen sairaus sillä se oli toista laatua ja leiniä eikä ollut lapsen hellyyttä vaikka hyvin tuskallista kaikille ja mr F. oli oikea marttyyri istuessaan sääri ylhäällä tuettuna ja viinikauppa on itsessäänkin kiihoittavaa sillä he tahtovat olla siinä enemmän tai vähemmän itsekseen ja eihän se ole ihmekään, on aivan kuin unta että tänä aamuna hän ei omistanut mitään ja nyt rahakaivoksia kerrassaan, mutta teidän täytyy kultaseni muuten ette voimistu kylliksi voidaksenne kertoa hänelle tästä lusikoittain vain, eikö olisi hyvä koetella minun lääkärini määräämää ainetta sillä vaikka haju on kaikkea muuta kuin miellyttävä niin pakotan itseni ottamaan sitä koska sitä on määrätty ja huomaan sen tekevän hyvää, te ette mielellänne ota sitä ette toki rakkaani enkä minäkään mielelläni mutta pidän sen velvollisuutenani, kaikki onnittelevat teitä toiset vilpittömästi toiset eivät ja toiset onnittelevat teitä sydämellisesti mutta sen vakuutan ettei kukaan niin sydämen pohjasta kuin niinä itse vaikka tiedän erehtyneeni ja olevani typerä ja Arthurin ei Doyce ja Clennam tämän ainoan kerran tuomitsevan minut niin hyvästi siis kultaseni ja Jumala siunatkoon teitä ja tulkaa hyvin onnelliseksi ja suokaa anteeksi vapauteni, vannon ettei kukaan muu milloinkaan saa valmistaa hamettani vaan pidän sen muistona juuri tällaisenaan nimellä Pikku Dorrit vaikka miksi tällainen kummallinen nimi en ole sitä käyttänyt milloinkaan enkä vastedeskään käytä!»

Näin Flora lörpötteli sanoen hyvästi lemmikilleen. Pikku Dorrit kiitti ja syleili häntä yhä uudelleen; viimein hän pääsi kadulle Clennamin kanssa, ja he ajoivat Marshalseaan.

Oli omituisen epätodellista ajella likaisia katuja pitkin ja tuntea olevansa temmattu niistä koholle rikkauden ja suuruuden ilmaviin piireihin. Kun Arthur huomautti, että Amy kohta ajelisi omissa vaunuissaan aivan erilaisessa ympäristössä, kaikkien vanhojen kokemusten hälvettyä menneisyyteen, näytti hän pelästyneeltä. Mutta kun Arthur asetti isän hänen tilallensa ja kertoi, kuinka tämä ajelisi omissa vaunuissaan ja kuinka suuri ja mahtava hänestä tulisi, silloin vuotivat ilon ja viattoman ylpeyden kyyneleet vuolaina. Huomattuaan, että kaikki onni, jota hän saattoi kuvitella mielessään, paistoi isän yllä, puhui Arthur vain hänestä; ja niin he ajoivat iloisina kurjia vankilan ympäristön katuja pitkin tuomaan suurta uutista.

Kun mr Chivery, joka oli virantoimituksessa, päästi heidät sisään, huomasi hän heidän kasvoissaan jotakin, mikä suuresti hämmästytti häntä. Hän seisoi katsellen heidän jälkeensä, kun he riensivät vankilaan, ikäänkuin olisivat palanneet sinne aaveen seurassa. Pari kolme vankia, joiden ohi he astuivat, katsoivat niinikään heidän jälkeensä ja yhtyen sitte mr Chiveryyn muodostivat porttihuoneen portailla pienen ryhmän, joka välittömästi alkoi kuiskutella siitä, että Marshalsean isä kohta pääsisi vapauteen. Muutaman minuutin kuluttua tiedettiin se vankilan etäisimmässäkin huoneessa.

Pikku Dorrit avasi oven ulkoapäin, ja molemmat astuivat sisään. Isä istui, vanha harmaa pukunsa yllään ja vanha musta patalakki päässään, päivänpaisteessa ikkunan ääressä sanomalehtineen. Hänellä oli silmälasit kädessä ja hän oli juuri katsellut ympärilleen, ihmeissään luultavasti kuullessaan tyttärensä askeleet portaissa, koska odotti häntä kotiin vasta illalla ja ihmeissään nähdessään Arthur Clennamin hänen seurassaan. Kun he tulivat sisään, hämmästyi hän heidän kasvojensa tavatonta ilmettä, joka jo oli herättänyt huomiota alhaalla pihassa. Hän ei noussut eikä puhunut, vaan laski lasit ja lehden pöydälle viereensä ja katseli heitä suu hiukan auki ja huulet vapisten. Kun Arthur tarjosi kättään, tarttui hän siihen, muttei juhlallisesti kuten tavallisesti, ja sitte hän kääntyi tyttärensä puoleen, joka oli istunut aivan hänen viereensä ja laskenut kätensä hänen olkapäälleen, ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Se on mr Clennamin ansiota. Hän toi iloisen ja ihmeellisen uutisen sinusta, isä. Ellei hän olisi suuressa hyvyydessään ja lempeydessään valmistanut minua kuulemaan sitä — valmistanut minua — niin pelkään, etten olisi kestänyt sitä!»

Hän oli äärettömän liikutettu, ja kyyneleet virtasivat pitkin kasvoja.
Isä tapaili äkkiä sydäntään ja katsoi Clennamiin.

»Malttakaa mieltänne, sir», pyysi Clennam, »ja ottakaa hiukan aikaa ajatellaksenne. Ajatellaksenne elämän valoisimpia ja onnellisimpia tapahtumia. Olemme kaikki kuulleet puhuttavan suurista ilonyllätyksistä. Sellaisia saattaa vielä sattua, sir. Niitä tapahtuu harvoin, mutta ne eivät ole vielä lopussa!»

»Mr Clennam, eivätkö ole vielä lopussa? Eivätkö tästäkään elämästä?»
Hän painoi kädellään rintaansa sanan »tästäkään» kohdalla.

»Mikä yllätys», kysyi hän vaieten sitte ja pidellen vasemmalla kädellä sydäntään oikean levitellessä silmälaseja pöydällä, »mikä yllätys minulle vielä voisi sattua?»

»Sallikaa minun vastata toisella kysymyksellä. Sanokaa, mr Dorrit, mikä yllätys olisi mielestänne odottamattomin ja toivottavin. Älkää pelätkö kuvitella sitä itsellenne tai ilmaista sitä.»

Mr Dorrit tuijotti Clennamiin ja näytti siinä katsellessaan muuttuvan hyvin vanhaksi raihnaiseksi ukoksi. Aurinko paistoi kirkkaasti ikkunan ulkopuolella olevalle muurille ja sen harjapiikeille. Hän ojensi hitaasti sydäntä pidelleen kätensä ja osoitti muuria.

»Ja sensijaan», jatkoi Clennam hitaasti ja selvästi, »on ilmestynyt mahdollisuus omistaa ja nauttia parasta, mistä se niin kauan on erottanut teitä. Mr Dorrit, ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että te muutaman päivän päästä olette vapaa ja hyvin rikas. Onnittelen teitä sydämestäni tämän kohtalonkäänteen johdosta ja erittäin siitä, että saatte kohta valmistaa onnellisen tulevaisuuden sille aarteelle, joka on ollut teidän siunauksenanne täällä ja joka on teidän paras rikkautenne, vieressänne istuvalle kalliille aarteelle.»

Näin sanoen puristi hän ukon kättä ja päästi sen irti, ja hänen tyttärensä painoi kasvonsa hänen kasvojaan vasten ja ympäröi hänet käsivarsillaan hänen onnenpäivänään, samoin kuin oli hänen pitkinä onnettomuusvuosinaan ympäröinyt hänet rakkaudellaan, työllään ja uskollisuudellaan, ja purki täyden sydämensä tunteet kiitollisuudessa, toivossa, ilossa, autuaallisessa huimauksessa, kaikki vain isän tähden.

»Minä saan nähdä hänet sellaisena, jollaisena en ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Saan nähdä rakastettuni vapautuneena häntä varjostaneesta synkästä pilvestä. Saan nähdä hänet sellaisena, kuin äitiparka näki hänet kauan sitten. Oi rakkaani, rakkaani! Isä, oi isä! Oi kiitos Jumalan, kiitos Jumalan!»

Isä antautui hänen syleiltäväkseen ja suudeltavakseen, muttei vastannut näihin hyväilyihin, kiersi vain käsivartensa hänen ympärilleen. Eikä hän myöskään puhunut mitään, katseli vain pitkään vuoroin Clennamia vuoroin tytärtään ja alkoi täristä aivan kuin viluissaan. Selittäen Pikku Dorritille juoksevansa ravintolaan noutamaan pullollisen viiniä lähti Arthur kiireesti ulos huoneesta. Sillä välin kun viini tuotiin kellarista tarjoiluhuoneeseen, kokoontui joukko kiihoittuneita ihmisiä hänen ympärilleen kysellen, mitä oli tapahtunut, ja hän kertoi kiireesti, että mr Dorrit oli perinyt suuren omaisuuden.

Saapuessaan takaisin viinipulloineen näki hän Pikku Dorritin istuttaneen isänsä tämän nojatuoliin ja avanneen hänen paidankauluksensa ja kaulahuivinsa. He kaasivat viiniä pikariin ja nostivat sen hänen huulillensa. Nielaistuaan hiukkasen tarttui hän itse lasiin ja tyhjensi sen. Kohta senjälkeen nojautui hän taapäin tuolissaan ja itki, nenäliina silmillä.

Kun tätä oli kestänyt jonkun aikaa, arveli Clennam sopivaksi kääntää hänen huomionsa pääasiasta kertomalla yksityisseikkoja. Sentähden hän hitaasti ja rauhallisella äänellä selitti heille asian niin hyvin kuin taisi ja puhui lavealti Pancksin palveluksista.

»Hän saa — hm — hän saa runsaan palkkion, sir», vakuutti isä ponnahtaen pystyyn ja kierrellen kiireisesti huoneessa. »Olkaa varma siitä, mr Clennam, että jokainen tässä mukana ollut tulee — hm — tulee kunniallisesti palkituksi. Ei kukaan, rakas sir, saa sanoa minun jättäneen jotakin maksamatta. Erikoisen hyvilläni olen saadessani maksaa takaisin teille, sir — hm —etukäteen saamani rahat. Pyydän saada tietää niin pian kuin teille vain sopii, kuinka paljon olette antanut pojalleni etukäteen.»

Hänellä ei ollut mitään tarkoitusta kierrellessään huonetta, muttei voinut pysyä hetkeäkään hiljaa.

»Jokaista», sanoi hän, »tahdon muistaa. En tahdo lähteä täältä kenenkään velallisena. Kaikki, jotka ovat olleet — hm — jotka ovat käyttäytyneet hyvin minua ja perhettäni kohtaan, palkitaan. Chivery saa palkintonsa. Nuori John saa palkintonsa. Haluan ja aion menetellä auliisti ja anteliaasti, mr Clennam.»

»Sällillekö», pyysi Arthur laskien kukkaronsa pöydälle, »minun tässä jättää käytettäväksenne, mitä nyt aluksi välttämättä tarvitsette, mr Dorrit? Katsoin parhaaksi tuoda mukanani rahaa sitä varten.»

»Kiitos, sir, kiitos. Otan mielelläni nyt vastaan sen, mitä en tunti takaperin olisi omantuntoni tähden voinut ottaa. Olen kiitollinen teille tästä tilapäisestä lainasta. Varsin tilapäisestä, mutta hyvin tervetulleesta — todella hyvin tervetulleesta.» Hänen kätensä oli tarttunut kukkaroon, ja hän kanniskeli sitä mukanaan. »Olkaa hyvä, sir, ja lisätkää tämä summa ennen antamiinne lainoihin, joista jo äsken puhuin, ja älkää millään muotoa unohtako poikani saamia lainoja. Pyydän vain — hm — suullista ilmoitusta loppusummasta.»

Hänen silmänsä sattuivat nyt tyttäreen, ja hän pysähtyi suutelemaan häntä ja taputtamaan hänen päätänsä.

»Meidän täytyy hankkia ompelijatar, rakkaani, ja aikaansaada kiireinen ja perinpohjainen muutos sinun kovin yksinkertaisessa puvussasi. Jotakin on tehtävä Maggyllekin, joka nykyään on — hm — tuskin säädyllisesti puettu, tuskin säädyllisesti. Ja sisaresi, Amy, ja veljesi. Ja minun veljeni, setäsi — poloinen, toivon, että tämä saa hänet taas virkoamaan — meidän pitää lähettää sananviejä tuomaan heidät tänne. Heidän täytyy saada tieto tästä. Meidän tulee ilmoittaa tämä heille varovasti, mutta nyt heti heidän täytyy saada tietää se. Se on meidän velvollisuutemme heitä ja meitä itseämme kohtaan, ettemme tästä hetkestä alkaen salli —hm —heidän tehdä mitään.»

Nyt hän ensimmäisen kerran vihjasi tietävänsä, että he työllään ansaitsivat elatuksensa.

Hän kuljeksi yhä huoneessa, kukkaro puristettuna kouraan, kun pihasta
alkoi kuulua äänekästä hurraamista. »Uutinen on levinnyt jo», selitti
Clennam katsoen ikkunasta ulos. »Tahdotteko näyttäytyä heille, mr
Dorrit? He ovat hyvin innoissaan ja toivovat sitä nähtävästi.»

»Minä —tuota —hm —tunnustan, että olisin tahtonut, Amy, rakkaani», sanoi hän kierrellen entistä kuumeisemmalla kiireellä, »olisin tahtonut hiukan parantaa pukuani ja ostaa kellon ja — hm — vitjat. Mutta jos se on tehtävä, niin kai se on tehtävä. Napita paidankaulukseni, rakkaani. Mr Clennam, olisitteko hyvä ja — hm — antaisitte minulle sinisen kaulaliinan tuosta laatikosta, joka on juuri vieressänne. Napita takkini rinnan kohdalta, tyttöseni. Rinta näyttää silloin —hm —leveämmältä!»

Vapisevin käsin silitteli hän harmaata tukkaansa ja tarttuen Clennamin ja tyttärensä käsivarteen ilmestyi ikkunaan kummankin tukemana. Velkavangit tervehtivät häntä sydämellisesti, ja hän suuteli sormiansa heille erinomaisen hyväntahtoisesti ja suojelevasti. Vetäytyessään taas huoneeseen sanoi hän: »Poloiset raukat!» heidän surkeata tilaansa syvästi säälivällä äänellä.

Pikku Dorrit tahtoi välttämättä, että hän rupeisi levolle tointuakseen oikein. Kun Arthur kertoi Pikku Dorritille aikovansa mennä Pancksin luo ilmoittamaan, että tämä nyt saattoi tulla panemaan päätepisteen tämän riemullisen jutun loppuun, pyysi hän kuiskaten, että Clennam jäisi hänen luoksensa, kunnes hänen isänsä oli aivan rauhallinen ja levossa. Clennam ei tarvinnut kahta pyyntöä, ja Pikku Dorrit valmisti isänsä vuoteen ja kehoitti häntä rupeamaan levolle. Mutta puoleen tuntiin häntä ei voitu saada tekemään muuta kuin kuljeksimaan edestakaisin huoneessa ja puhellen itsekseen aprikoimaan olisiko luultavaa, että vankilanjohtaja sallisi kaikkien vankien seistä hänen virkahuoneittensa ikkunoissa, jotka olivat kadulle päin, katselemassa hänen ja hänen perheensä astumista vaunuihin ja lähtöä Marshalseasta ikipäiviksi — tämä kun olisi, kuten hän sanoi, heille unohtumaton näky. Mutta vähitellen alkoi hän väsyä ja vaipua kokoon ja oikaisihe viimein vuoteelleen.

Tytär istui uskollisena hänen viereensä, jäähdytellen hänen otsaansa ja leyhytellen hänelle viivoitusta; ja hän näytti jo vaipuvan uneen (kukkaro yhä kädessä), kun hän odottamatta nousi istumaan ja sanoi:

»Mr Clennam, pyydän anteeksi. Onko minun ymmärrettävä, rakas sir, että voin — hm —voin kulkea porttihuoneen läpi jo tällä hetkellä — hm — mennäkseni kävelylle?»

»Luulen, mr Dorrit», vastasi toinen vastahakoisesti, »että on jäljellä vielä muutamia muotoasioita ja että vaikka teidän pidättämisenne täällä nyt enää on pelkkä muodollisuus, niin pelkään, että se kuitenkin on otettava huomioon».

»Kysymyshän on vain muutamista tunneista, sir», koetti Clennam iloisesti huomauttaa.

»Muutamista tunneista, sir», vastasi toinen äkkiä kiivastuen. »Puhutte perin kevyesti tunneista, sir! Kuinka pitkältä arvioitte, sir, tunnin tuntuvan miehestä, joka on tukehtumaisillaan ilman puutteessa?»

Tämä oli hänen viimeinen mielenosoituksensa sillä kertaa; sillä vuodatettuaan vielä muutamia kyyneleitä ja vaikerrellen, ettei voinut hengittää, vaipui hän vähitellen uneen. Clennamilla oli runsaasti ajattelemisen aiheita istuessaan hiljaisessa huoneessa katsellen vuoteella lepäävää isää ja hänen kasvojaan vilvoittelevaa tytärtä.

Pikku Dorrit mietti myöskin. Pyyhkäistyään hiljaa harmaat hiukset isän otsalta ja kosketettuaan sitä huulillaan katsoi hän Arthuriin, joka tuli lähemmäksi, ja puhui kuiskaten ajatustensa aiheesta.

»Mr Clennam, täytyykö hänen maksaa kaikki velkansa, ennenkuin hän lähtee täältä?»

»Kaikki velkansa, joiden tähden hän on istunut täällä vangittuna koko minun elämäni ajan ja kauemmin?»

Amyn katseessa oli jotakin epävarmaa ja moittivaa, ei pelkästään tyytyväistä. Clennam ihmetteli sitä ja sanoi:

»Minusta tuntuu kovalta», sanoi Pikku Dorrit, »että häneltä on mennyt näin monta vuotta hukkaan ja että hän on kärsinyt näin paljon ja lopulta kuitenkin maksaa kaikki velkansa. Minusta tuntuu kovalta, että hänen on pakko maksaa sekä elämällään että rahoillaan.»

»Kyllä, tiedän olevani väärässä», sanoi Amy ujosti; »älkää silti ajatelko pahaa minusta; tämä on juurtunut minuun täällä».

Tämän verran oli vankila, joka saattoi turmella kaiken sen yhteyteen tulleen, päässyt vaikuttamaan Pikku Dorritiin. Tämä käsitteiden sekaannus, joka oli syntynyt säälistä vankiraukkaa, hänen isäänsä, kohtaan, oli ainoa vankilanilmasta tarttunut tahra, minkä Clennam milloinkaan havaitsi hänessä. Näin hän ajatteli eikä virkkanut mitään. Pikku Dorritin puhtaus ja hyvyys esiintyivät hänelle tämän kautta kirkkaimmassa loistossaan. Pieni tahra oli vain tehostanut niiden kauneutta.

Pikku Dorrit oli väsynyt omista mielenliikutuksistaan ja tuli uneliaaksi huoneen hiljaisuudessa, niin että käsi vähitellen uupui ja herkesi leyhyttelemästä ja pää vaipui pielukselle isän pään viereen. Clennam nousi hiljaa, avasi ja sulki oven äänettömästi, jätti vankilan ja vei sen rauhan mukanaan meluisille kaduille.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Ja nyt tuli päivä, jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan ainaiseksi ja jonka jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät enää tunteneet heitä.

Väliaika oli ollut lyhyt, mutta mr Dorrit oli kovin valittanut sen pituutta ja moittinut mr Ruggia viivytyksestä. Hän oli kohdellut tätä kopeasti, uhaten käyttää jotakin toista lakimiestä. Mr Rugg älköön ruvetko röyhkeäksi, vaikka tapasikin hänet tällaisessa paikassa, vaan tehköön hän vain velvollisuutensa ja tehköön sen nopeasti. Hän sanoi mr Ruggille kyllä tietävänsä, millaista väkeä laki- ja asiamiehet olivat, eikä suostunut petkutettavaksi. Kun tämä herrasmies nöyrästi vakuutti panevansa kaikkein parastaan, vastasi miss Fanny kopeasti hänelle, pyytäen saada tietää, saattoiko hän tehdä vähempää, koska hänelle moneen kertaan oli ilmoitettu, ettei rahakysymys ollut mitenkään esteenä, ja ilmaisi pelkäävänsä, että hän unohti ketä puhutteli.

Vankilanjohtajaa, joka oli ollut virassaan monta vuotta ja jonka kanssa ei milloinkaan ennen ollut sattunut minkäänlaisia rettelöitä, kohteli mr Dorrit ankarasti. Tämä virkamies, joka itse henkilökohtaisesti tuli onnittelemaan häntä, tarjosi omasta huoneistostaan kaksi huonetta mr Dorritin vapaasti käytettäviksi lähtöpäivään saakka. Mr Dorrit kiitti häntä ja sanoi miettivänsä asiaa; mutta vankilanjohtaja oli tuskin lähtenyt, kun hän istui kirjoittamaan tälle äreää kirjettä, jossa huomautti, ettei hän ennen milloinkaan missään tilaisuudessa ollut saanut kunniaa vastaanottaa vankilanjohtajan onnentoivotuksia (mikä oli kylläkin totta, koska totisesti ei ollut sattunut mitään erikoista syytä onnentoivotuksiin), ja pyysi omasta ja perheensä puolesta kieltäytyä vankilanjohtajan tarjouksesta sekä liitti kiitoksensa siitä, kuten se epäitsekkäisyydessään ja täysin vapaana kaikista maallisista laskelmista ansaitsi.

Vaikka hänen veljensä osoitti vain hämärästi välähtelevää mielenkiintoa heidän uusia olosuhteitaan kohtaan, niin että oli hyvin epätietoista ymmärsikö hän ensinkään, mitä oli tapahtunut, antoi mr Dorrit räätälien, hatuntekijäin, suutarien, jotka hän oli tilannut itseään varten, ottaa hänestäkin mitat uusiksi vaatteiksi ja määräsi, että hänen vanhat vaatteensa oli vietävä pois ja poltettava. Miss Fanny ja mr Tip eivät tarvinneet mitään ohjausta esiintyäkseen komeina ja muodikkaina, ja kaikki kolme yhdessä viettivät odotusajan lähiseudun parhaassa hotellissa — vaikka paras totisesti oli varsin kehno, kuten miss Fanny sanoi. Heidän asuessaan täällä vuokrasi mr Tip keveät vaunut, hevosen ja ratsupalvelijan, varsin hienoja kaikki, joiden tavallisesti huomattiin pari kolme tuntia kerrallaan kunnioittavan läsnäolollaan Borough High Streetiä Marshalsean pihan ulkopuolella. Niinikään nähtiin siellä usein pienemmät vuokratut vaunut, ja niissä ajeleva miss Fanny ällistytti vankilanjohtajan tyttäriä saavuttamattomilla hatuillaan.

Tänä lyhyenä aikana suoritettiin monenmoisia liikeasioita. Muiden muassa saivat herrat Peddle ja Pool, Monument Yardin asianajajat, tehtäväkseen asiakkaaltaan Edward Dorritilta lähettää kirjeen mr Arthur Clennamille ynnä siinä kaksikymmentäneljä puntaa, yhdeksän shillingiä ja kahdeksan pennyä; se summa vastasi pääomaa ja viiden prosentin korkoja siitä lainasta, jonka heidän asiakkaansa oli velkaa mr Clennamille. Lähettäessään tämän kirjeen ja rahamäärän saivat he lisäksi käskyn muistuttaa mr Clennamille, että nyt maksettua lainaa (lähetettyyn summaan sisältyi myös portinvartijalle annetut juomarahat) ei ollut pyydetty häneltä ja ettei sitä olisi otettu vastaan, jos se olisi tarjottu suoraan hänen nimessään. Pyytäen leimattua kuittia he pysyivät hänen kuuliaisina palvelijoinaan. Paljon muun ohella Marshalsean monivuotisella isällä oli pian orvoiksi jäävien lastensakin kanssa liikeasioita suoritettavana, lapset kun anoivat häneltä pieniä rahasummia. Näihin anomuksiin suhtautui hän erittäin anteliaasti ja varsin monin muodollisuuksin, kirjoittaen aina ensin ja ilmoittaen milloin anoja sai tulla hänen puheilleen hänen huoneeseensa, jossa hän sitten otti hänet vastaan suuren asiapaperimäärän keskellä ja antoi ojentaessaan lahjan (sillä hän huomautti joka kerta: »tämä on lahja eikä laina») joukon hyviä neuvoja, joiden pääsisältönä oli, että hän toivoi poislähtevää Marshalsean isää kauan muistettavan esimerkkinä siitä, että ihminen täälläkin voi säilyttää itsetuntonsa ja ihmisten kunnioituksen.

Velkavangit eivät olleet kateellisia. Paitsi että heillä oli henkilökohtainen ja peritty kunnioitus näin monta vuotta vankilassa ollutta kohtaan, tämä tapaus oli heille hyödyksi ja tuotti Marshalsealle mainetta sanomalehdissä. Kenties moni ajatteli niinkin, ehkä itse sitä tietämättään, että tämä olisi onnen arpajaisissa voinut sattua hänelle itselleenkin tai että jotakin samanlaista vielä saattoi tapahtua hänelle jonakin päivänä. He suhtautuivat tapahtumaan varsin hyväntahtoisesti. Muutamat olivat alakuloisia ajatellessaan jäävänsä sinne jälkeen ja köyhyyteen, mutta nämäkään eivät kadehtineet perheeltä sen loistavaa kohtalonkäännettä. Hienossa maailmassa olisi kateus kenties ollut paljoa suurempi. On luultavaa, että kohtalaisen varakkaat piirit olisivat olleet vähemmin taipuvaisia suurpiirteisyyteen ja jalomielisyyteen kuin velkavangit, jotka elivät kädestä kärsään — panttilainaajan kädestä päivälliseen.

He kirjoittivat adressin ja toivat sen hänelle sievästi kehystettynä ja lasilla varustettuna (vaikkei sitä myöhemmin näkynyt perheen asunnossa missään eikä säilytetty perheen paperien joukossa), ja hän antoi siihen armollisen vastauksen. Tässä asiakirjassa vakuutti hän kuninkaalliseen tapaan ottavansa vastaan heidän kiintymyksensä osoituksen luottaen täydellisesti sen vilpittömyyteen ja kehoitti heitä taas yleensä seuraamaan hänen esimerkkiään — jota kehoitusta he epäilemättä olivat varsin valmiit noudattamaan, ainakin mikäli tuli kysymykseen suuren omaisuuden periminen. Hän käytti samalla tilaisuutta kutsuakseen heidät suureen juhlaan, joka vietettäisiin kaikkien vankien kanssa Marshalsean pihalla ja jossa hänellä olisi kunnia juoda malja kaikkien niiden terveydeksi ja onneksi, jotka hän jätti tänne jälkeensä.

Hän ei itse henkilökohtaisesti syönyt mukana juhla-aterialla (se tarjottiin kello kaksi päivällä ja hänen oma päivällisensä tuotiin hotellista kello kuusi), mutta hänen poikansa suvaitsi olla isäntänä pääpöydässä ja käyttäytyi hyvin vapaasti ja kohteliaasti. Mr Dorrit itse kulki seuran keskuudessa jutellen yksityisten kanssa ja katsoi, että liha oli sellaista kuin hän oli määrännyt ja että kaikille tarjottiin joka lajia. Hän käyttäytyi kaikessa kuin entisajan läänitysherra, joka on harvinaisen hyvällä tuulella. Aterian jälkeen joi hän vieraiden maljan vanhassa madeirassa ja sanoi toivovansa, että heillä oli ollut hauskaa, ja vielä enemmän, että heillä pitkin iltaa olisi hauskaa ja rattoisaa; hän toivotti heille kaikkea hyvää ja lausui heidät tervetulleiksi. Kun vieraat suosionosoituksin joivat hänen maljansa, oli hänessä sittekin niin vähän lääninherraa, että hän yrittäessään vastata siihen ja kiittää joutuikin liikutuksensa valtaan, aivan kuten tavallinen alamainen, jolla on sydän rinnassaan, ja itki heidän kaikkien nähtensä. Tämän suuren menestyksen jälkeen, jota hän piti epäonnistumisena, joi hän mr Chiveryn ja hänen virkaveljiensä maljan; näille hän sitä ennen oli lahjoittanut kymmenen puntaa mieheen, ja he olivat kaikki läsnä. Mr Chivery vastasi maljaan sanoen: »Mitä olette ottaneet pitääksenne telkien takana, pitäkää, mutta muistakaa aina, käyttääkseni vangitun afrikalaisen sanoja, olevanne miehiä ja veljiä.» Kun maljojen sarja oli loppunut, pelasi mr Dorrit hyväntahtoisesti keilapelin hänen jälkeensä vanhimman velkavangin kanssa ja jätti sitte alamaisensa huvittelemaan parhaansa mukaan.

Mutta kaikki tämä tapahtui ennen viimeistä päivää. Ja nyt tuli päivä, jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan ainaiseksi ja jonka jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät enää tunteneet heitä.

Kello kaksitoista oli määrätty heidän lähtöhetkekseen. Kun se lähestyi, ei ainoatakaan velkavankia ollut sisällä huoneissa eikä ainoatakaan portinvartijaa poissa. Viimemainitut herrat esiintyivät pyhävaatteissaan, ja suurin osa velkavangeista oli siistiytynyt mikäli vain keinot ja varat sallivat. Pari kolme lippuakin oli pantu liehumaan, ja lapset olivat koristautuneet nauhoilla ja ruusukkeilla. Mr Dorrit itse säilytti tänä vaativana hetkenä vakavan mutta armollisen arvokkaan ryhtinsä. Hänen huomionsa oli suureksi osaksi kiintynyt veljeen, jonka käyttäytymisestä tänä suurena hetkenä hän oli levoton.

»Rakas Frederick», sanoi hän, »jos annat minulle käsivartesi, niin astumme yhdessä ystäviemme ohitse. Minusta on sopivaa, että menemme ulos näin käsikoukussa, rakas Frederick.»

»Ja jos, rakas Frederick — jos voisit, ylenmäärin rasittamatta itseäsi (suo anteeksi, rakas Frederick), jos voisit muuttaa käytöksesi hiukan sirommaksi —»

»William, William», vastasi toinen pudistaen päätänsä, »sellainen kuuluu sinulle. Minä en osaa. Kaikki unohtunut, unohtunut!»

»Mutta rakas ystäväni», sanoi William, »juuri sentähden, ellei muuten, täytyy sinun nyt koettaa kaikin voimin reipastua. Koeta ruveta muistelemaan, mitä olet unohtanut, rakas Frederick. Asemasi —»

»Minun?» Hän katseli ensin omaa olemustaan ja sitte veljeänsä ja huudahti sitten, syvään hengähtäen: »Hm, niin todellakin! Niin, niin, niin.»

»Asemasi, rakas Frederick, on nyt varsin hieno. Asemasi minun veljenäni on nyt varsin hieno. Ja minä tiedän, että sinä tunnollisen luontosi mukaan koetat olla sen arvoinen, rakas Frederick, ja koetat tuottaa sille kunniaa. Ettet häpäise sitä, vaan tuotat sille kunniaa.»

»William», vastasi veli hiljaa ja huoahtaen, »teen kaikki mitä tahdot, veljeni, kaikki mihin vain kykenen. Mutta pyydän sinua muistamaan, kuinka vähäinen minun kykyni on. Mitä tahdot minulta tänä päivänä, veljeni? Sano, mitä se on, sano vain, mitä se on.»

»Rakkahin Frederick, ei mitään. En tahdo tuottaa huolta ja vaivaa noin hyvälle sydämelle kuin sinun on.»

»Tuota vain», pyysi toinen. »Se ei katso vaivaksi tehdä jotakin sinun mieliksesi.»

William pyyhkäisi silmiänsä ja jupisi itsekseen juhlallisen tyytyväisenä: »Siunattu sinun kiintymyksesi, rakas poloinen ystäväni!» Sitte sanoi hän ääneen: »No, rakas Frederick, jos tahdot, kun nyt menemme ulos, osoittaa olevasi selvillä hetken tärkeydestä — ajattelevasi sitä —»

»Mitä neuvot minua ajattelemaan siitä?» kysyi hänen alistuvainen veljensä.

»Oh, rakas Frederick, kuinka voisin vastata siihen? Voin vain sanoa mitä itse ajattelen, jättäessäni nämä kunnon ihmiset.»

»Huomaan ajattelevani, sekavin tuntein, joiden joukossa lempeä sääli on vallitsevana: 'Kuinka he tulevat toimeen ilman minua!'»

»Totta!» huudahti Frederick. »Niin, niin, niin, niin. Sitä minäkin nyt lähtiessämme koetan ajatella. Kuinka he tulevat toimeen ilman veljeäni! Poloiset! Kuinka he tulevat toimeen ilman häntä!»

Kello oli juuri lyönyt kaksitoista ja vaunut odottivat ulkopihassa, kun veljekset tulivat portaita alas käsi toisen kainalossa. Edward Dorrit, esquire (entinen Tip), ja hänen sisarensa Fanny seurasivat perässä, niinikään käsikoukussa; mr Plornish ja Maggy, joille oli uskottu perheen niiden tavaroiden muutto, jotka katsottiin kannattavan ottaa mukaan, tulivat viimeisinä, kantaen kääröjä ja myttyjä sälytettäviksi kuormarattaille.

Pihassa olivat läsnä kaikki velkavangit ja vartijat. Siellä olivat mr Pancks ja mr Rugg, jotka olivat tulleet katsomaan työnsä kruunausta. Siellä sepitteli nuori John uutta hautakirjoitusta itselleen siltä varalta, että kuolisi sydämen murtumiseen. Siellä esiintyi patriarkallinen Casby, näyttäen niin peloittavan hyväntahtoiselta, että monet ihastuneet vangit tarttuivat innostuneina hänen käteensä ja monen vangin vaimo tai naissukulainen suuteli hänen kättänsä varmana siitä, että kaikki tämä oli hänen työtänsä. Sinne oli kokoontunut tavallinen tällaisissa tilaisuuksissa töllistelevä ihmisjoukko. Siellä oli hän, jolla oli hämärät epäluulot vankilan johtajan kähveltämän rahaston suhteen ja joka oli noussut kello viisi aamulla kirjoittaakseen valmiiksi täysin käsittämättömän selostuksen tästä jutusta; sen hän sitten uskoi mr Dorritin huostaan äärimmäisen tärkeänä asiakirjana, jonka oli määrä hämmästyttää hallitusta ja aiheuttaa vankilanjohtajan kukistuminen. Siellä oli velkavanki, joka käytti kaiken tarmonsa joutuakseen velkaan ja joka pyrki vankilaan yhtä innokkaasti kuin muut pyrkivät sieltä pois ja jonka asiat aina selviteltiin kiitoksin ja kohteliain sanoin; jota vastoin hänen rinnallaan seisova velkavanki, pieni ruikuttava, ahkera käsityöläinen, joka äärimmäisin ponnistuksin koetti välttää joutumasta velkaan, huomasi sangen vaikeaksi saada avukseen asiamiestä, joka sitten monin nuhtein ja soimauksin selvitteli hänen asiansa. Siellä oli mies, jolla oli paljon lapsia ja paljon huolia ja jonka vararikko hämmästytti kaikkia; siellä oli mies, jolla ei ollut ensinkään lapsia ja suuret mahdollisuudet ja jonka vararikko ei hämmästyttänyt ketään. Siellä oli niitä, jotka aina pääsisivät vapaiksi huomenna, mutta aina siirsivät lähtönsä edemmäksi; siellä oli eilen tulleita vankeja, jotka olivat paljon kateellisempia ja harmistuneempia tästä onnen oikusta kuin kauan häkissä eläneet linnut. Siellä oli sellaisia, jotka pelkästään mielensä alhaisuudessa kumartelivat ja ryömivät rikastuneen marshalsealaisen ja hänen perheensä edessä, ja toisia, jotka tekivät niin vain siksi, että heidän silmänsä olivat niin tottuneet vankeuden ja köyhyyden hämärään, etteivät ne sietäneet näin kirkasta päivänpaistetta. Siellä oli monta, joiden shillingit olivat solahtaneet isän taskuihin ruuan ja juoman ostamista varten, muttei ketään, joka tämän avustuksen nojalla olisi tunkeilevasti ollut »hyvä veli» hänen kanssansa. Pikemminkin saattoi näistä häkkilinnuista huomata, että he hieman arkaillen katselivat tätä suurenmoiseen vapauteen pääsevää lintua ja olivat taipuvaisia vetäytymään häkkiinsä ja näyttivät olevan hiukan hämillään hänen kulkiessaan ohitse.

Näiden katselijoiden puhki liikkui pieni saattue veljesten johtamana hitaasti porttia kohden. Mr Dorrit, jonka mielessä risteilivät mietteet, kuinka nämä raukat tulisivat toimeen ilman häntä, oli ylhäinen ja alakuloinen, muttei hajamielinen. Hän taputteli lasten päitä, kuten sir Roger de Coverley matkalla kirkkoon, hän puhutteli taempana seisovia vankeja ristimänimiltä, hän oli alentuvainen kaikkia kohtaan ja näytti kulkevan kultakirjaimin säteilevä kehoituslause ympärillään. »Lohduttaudu, kansani, koeta kestää tämä kärsivällisesti!»

Kolme komeaa eläköönhuutoa ilmoitti, että hän oli astunut portin läpi ja että Marshalsea oli jäänyt orvoksi. Ennenkuin niiden kaiku oli tauonnut kiirimästä vankilamuureissa, oli perhe noussut vaunuihin ja lakeija piteli astinlautaa.

Silloin, eikä ennemmin, huusi miss Fanny äkkiä: »Herra Jumala, missä
Amy on?»

Isä oli luullut hänen olevan sisaren kanssa. Sisar oli luullut hänen olevan »jossakin». He olivat kaikki luottaneet siihen, että hän kuten aina olisi tyynenä oikealla ajalla oikeassa paikassa. Tämä vankilasta lähtö oli kenties heidän yhteisen elämänsä ensimmäinen toimi, jonka he suorittivat ilman häntä.

Minuutti oli ehkä kulunut vastauksen etsinnässä tähän kysymykseen, kun miss Fanny, joka paikaltaan vaunuissa näki porttihuoneeseen johtavan pitkän, kapean käytävän, punastui suuttuneena.

»No, täytyypä sanoa, isä», huusi hän, »että tämä jo on häpeällistä!»

»Täytyypä sanoa, että se todella on inhoittavaa», toisti Fanny. »Tämän tähden voisi melkein tällaisessakin tilaisuudessa toivoa olevansa kuollut! Täällä tulee tuo Amy lapsi yllään ruma, vanha, kulunut pukunsa, jota hän niin itsepäisesti on pitänyt, isä, jota pyytämällä pyysin häntä vaihtamaan toiseen; mutta hän kieltäytyi aina ja lupasi tänä päivänä vasta vaihtaa pukua, koska tahtoi käyttää vanhaa pukuaan niin kauan kuin oleskeli täällä sinun kanssasi — mikä on vain haaveellista hölynpölyä, alhaisinta laatua — täällä nyt tuo lapsi tulee ja häpäisee meitä loppuun saakka ja vielä viimeisellä hetkellä, kun hänet kannetaan ulos sittenkin siinä puvussa, ja kantajana vielä tuo mr Clennam!»

Rikos todistettiin samassa hetkessä kuin syytös lausuttiin. Clennam ilmestyi vaununovelle kantaen pientä tajutonta olentoa sylissään.

»Hänet oli unohdettu», sanoi hän säälivällä äänellä, jossa tuntui nuhdettakin. »Juoksin hänen huoneeseensa (mr Chivery neuvoi minut sinne) ja näin oven olevan auki ja hänen, lapsiparan, makaavan pyörtyneenä lattialla. Hän näyttää menneen muuttamaan pukua ja ylenmäärin uupuneena pyörtyneen lattialle. Kenties eläköönhuudot pelästyttivät hänet, tai ehkä se tapahtui jo aikaisemmin. Pitäkää huolta tästä pienestä kylmästä kädestä, miss Dorrit. Älkää päästäkö sitä vaipumaan alas.»

»Kiitos, sir», vastasi miss Dorrit puhjeten itkuun. »Luulen tietäväni mitä teen, jos vain jätätte minut rauhaan. Rakas Amy, avaa silmäsi, niin olet kiltti. Oi, Amy, Amy, olen todella pahoillani ja häpeissäni. Herää, kultaseni! Oi, miksemme jo aja pois täältä! Isä, käske ajamaan!»

Palvelija astui Clennamin ja vaunujen väliin ja lausuen terävästi:
»Luvallanne, sir!» nosti astinlaudan ylös, ja he ajoivat matkaansa.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Ison Sankt Bernhardin solan Sveitsin puolisissa laaksoissa oli viininkorjuu käynnissä samoin kuin Genevenjärven rantamilla. Ilma oli täynnä korjattujen rypäleiden tuoksua. Täysinäisiä rypälekoreja, -laatikoita ja -tynnyreitä seisoi pimeissä sisäänkäytävissä, ehkäisten kulkua jyrkillä, kapeilla kyläteillä; niitä oli kanniskeltu koko päivä pitkin raitteja ja kujia. Kaikkialla oli tielle tipahtaneita ja tallattuja rypäleitä.. Talonpoikaisvaimo, joka rypälekuormineen vaivaloisesti pyrki kotia kohden, kantaen vielä lisäksi lastaan sidottuna syliinsä, tyynnytteli pienokaista rypäleillä; tylsäjärkinen, joka istui vesiputoukselle johtavan tien varrella paimenmajan räystään alla hautoen päivänpaisteessa paisunutta kilpirauhastaan, mutusteli rypäleitä; lehmien ja vuohien hengitys lemusi viinin lehviltä ja varsilta; jokaisessa pienessä kapakassa kävi syöminen ja juominen ja juttelu viinirypäleiden merkeissä. Vahinko vain, ettei tämä ylivuotava, upea runsaus tuntunut niistä sitten valmistetussa ohuessa, karvaassa, kalseassa viinissä.

Koko kirkkaan päivän oli ilma ollut lämmin ja läpikuultava. Kiiltävät metallihuiput, kirkontornit ja -katot, kaukaiset ja harvoin nähtävät, olivat kimallelleet näköpiirissä; ja lumipäiset vuorenhuiput olivat näkyneet niin selvinä, että tottumaton silmä, jättäen huomioonottamatta välillä olevan maiseman ja vähäksyen epätasaisia huippuja, pitäen niitä epätodellisina ja näennäisinä, saattoi arvioida matkan sinne helpoksi, muutamassa tunnissa suoritetuksi. Vuorenhuiput, joita laaksoissa pidettiin merkillisyyksinä, koska niistä toisinaan ei kuukausimääriin näkynyt vilahdustakaan, olivat tänään aamusta alkaen piirtyneet selvinä ja läheisinä sinistä taivasta vasten. Ja nytkin, kun pimeys vallitsi alhaalla, hahmoittuivat ne selvinä yksinäisyydessään sumujen ja varjojen yläpuolella, vaikka näyttivätkin hitaasti ja juhlallisesti vetäytyvän poispäin, kuten häipyvät aaveet, kun auringonlaskun punaväri haalistui niiden kyljissä ja jätti ne kylmän kalpeiksi.

Katsottuna näistä vuorierämaista, joihin Ison Sankt Bernhardin solakin kuului, oli vuorenrinteitä kiipeävä yö kuin nousevaa vettä. Kun se viimein saapui Bernhardin luostarin muureille, oli tämä ahavoitunut, ilmojen runtelema rakennus kuin mikäkin Noakin arkki, jota synkät aallot kuljettivat mukanansa.

Pimeys, joka oli sivuuttanut muutamia muuleilla ratsastavia matkailijoita, oli näin ehtinyt luostarin muureille saakka, kun matkailijat yhä kiipeilivät vuorenrinnettä ylös. Samoin kuin hehkuvan kuuma päivä, jolloin he olivat pysähtyneet juomaan sulaneesta jäästä ja lumesta syntyneille vuoripuroille, oli jäähtynyt vuoriston ohentuneen kolean yöilman purevaksi pakkaseksi, samoin oli alempana liikkuvan tien kauneuskin muuttunut autiudeksi ja erämaaksi. Heidän tiensä oli nyt jyrkkä polku, jota rivissä etenevät muulit kapusivat, astuen paadelta paadelle aivan kuin nousten jättiläisraunioiden murtuneita portaita. Ei näkynyt ainoatakaan puuta eikä muutakaan kasvillisuutta kuin hiukan ruskeaa, kankeata sammalta, joka jäätyi kallionrakoihin. Mustuneet, puiset luurankokäsivarret tien varsilla viittasivat luostariin päin, aivan kuin lumeen hautautuneiden entisten matkailijain haamut kummittelisivat onnettomuutensa näyttämöllä. Jääpuikkojen reunustamat onkalot ja luolat, joita oli rakennettu pakopaikoiksi äkillisiltä myrskyiltä, kuiskailivat seudun uhkaavista vaaroista; valittava tuuli ajeli edellänsä alati liikkeellä olevia sumukiemuroita ja pilviä; ja lunta, vuoriston uhkaavaa vaaraa, jota vastaan kaikki varokeinot oli tähdätty, tulla tuiskutti kiivaasti.

Päivän työstä väsyneiden muulien jono kapusi ja kiemurteli hitaasti jyrkkää polkua ylös; ensimmäistä talutti jalan kulkeva opas, leveälierinen hattu päässä, pyöreä takki yllä, kantaen olallaan alppisauvoja ja puhellen toisen oppaan kanssa. Ratsastavien kesken ei puheltu. Kirpeä pakkanen ja matkaväsymys piti heitä äänettöminä ja lisäksi vielä uusi tunne, joka oli kuin hengen salpausta: osaksi tuntui kuin juuri olisi noussut kylmästä, kirkkaasta vedestä ja osaksi kuin olisi nyyhkyttänyt.

Viimein tuikahti valo lumen ja sumun läpi kiviportaiden yläpäästä. Oppaat huusivat muuleille, muulit nostivat pystyyn riipallaan olevat päänsä, matkailijoiden kielenkanta irtautui, ja kiiveten ja kompastellen, kilahdellen, helähdellen ja jutellen he saapuivat luostarin portille.

Muita muuleja oli saapunut vähäistä aikaisemmin, toiset kantaen talonpoikaisratsastajia, toiset tavaroita, ja ne olivat tallanneet portin eteisen lumen rapakoksi. Ratsastussatuloita ja suitsia, kuormasatuloita ja tiukuvaljaita, muuleja ja ihmisiä, lyhtyjä, soihtuja, säkkejä, ruokatavaroita, tynnyreitä, juustoja, hunaja- ja voipönttöjä, olkikupoja ja kaikenkaltaisia kääröjä tunkeili ja paiskittiin sekaisin tässä sulavassa sohjossa ja portaissa. Täällä ylhäällä pilvissä näkyi kaikki kuin pilvien läpi ja näytti purkautuvan ja häipyvän pilviksi. Ihmisten hengitys kulki pilvenä, muulien hengitys kulki pilvenä, valoja ympäröi pilvikehä, aivan lähellä puhuvaa ei voinut erottaa pilveltä, vaikka hänen äänensä ja kaikki muut äänet kuuluivat hämmästyttävän selviltä. Muurissa oleviin renkaisiin kiireesti sidottujen muulien sumuisessa seurassa yksi puraisi toista, toinen potkaisi naapuriansa, jolloin pilven yhtenäisyys rikkoutui, sinne kun sukelsi miehiä ja sieltä tunkeutui eläinten kirkunaa ja ihmisten huutoa, eikä vieressä seisoja kuitenkaan tiennyt, mikä oli hätänä. Kaiken tämän keskellä purki luostarin iso talli ilmoille pilviosuutensa; se sijaitsi alimmassa kerroksessa ja sinne johti alikerroksen ovi, jonka edustalla tämä sekamelska kiehui ja kuohui; näytti siltä kuin tämä kömpelö rakennus olisi pelkkää pilveä, jonka hajottua se lysähtäisi kokoon ja lumi tuiskuisi paljaalle kallion huipulle.

Samaan aikaan kuin tämä melu ja kiire vallitsi elävien matkamiesten keskuudessa, olivat kuolleet, vuorilta löytyneet matkamiehet hiljaisina koolla rautakangeilla suojatussa rakennuksessa muutaman askeleen päässä, saman pilven peitossa, samojen lumihiutaleiden tuiskutessa heidän ympärillään. Monta talvea jo oli kerran myrskyn yllättämä äiti seisonut nurkassaan, lapsi povellaan; mies, joka oli paleltunut käsi kohotettuna suulle joko pelossa tai nälässä, seisoi vuodesta vuoteen painaen yhä kättään kuiville huulilleen. Kaameata seuraa, salaperäisesti yhteen joutunutta! Kauheata olisi äidin ollut edeltäpäin tietää ja kuvitella kohtaloaan: »Näin monen ympäröimänä, joita en milloinkaan ole nähnyt enkä milloinkaan näe, seison lapseni kanssa, milloinkaan hänestä eroamatta, täällä Isolla Sankt Bernhardilla, ja polvi polvelta tulee meitä katsomaan eikä milloinkaan saa tietää nimeämme eikä tarinaamme, lukuunottamatta sen loppua.»

Elävät matkamiehet ajattelivat sillä hetkellä vähän tai ei ollenkaan kuolleita. He ajattelivat paljon enemmän laskeutumista muulien selästä luostarin ovella ja lämmittelemistä luostarin takan ääressä. Päästyään hälinästä, joka jo vähitellen alkoi hiljetä, sitä mukaa kuin muulit saatiin sijoitetuiksi talliin, riensivät he väristen portaita ylös asuinrakennukseen. Talliin sidotuista eläimistä nousi sinne haju, joka oli samanlainen kuin eläintarhain villipetojen levittämä lemu. Rakennuksessa oli vahvoja holvikäytäviä, mahtavia kivipylväitä, leveitä portaita ja paksuja muureja, joissa oli pienet, syvään upotetut ikkunat — kaikki varustuksia vuoristoni myrskyjä vastaan, ikäänkuin nämä olisivat inhimillisiä vihollisia. Siellä oli synkkiä, holvikattoisia makuuhuoneita, tuiki kylmiä, mutta siistejä, ja vieraanvaraisesti varustettuja matkamiehiä varten. Lopuksi oli siellä seurusteluhuone, jossa vieraat saivat oleskella ja syödä, jossa aina oli pöytä katettuna ja jossa takkavalkea paloi punaisena ja loimuavana.

Tähän huoneeseen vetäytyivät matkustajat takan ympärille, kahden nuoren munkin osoitettua kullekin hänen makuuhuoneensa. Heitä oli kolme eri seuraa, joista ensimmäinen, lukuisin ja tärkein, oli hitain, niin että toinen seura saavutti sen matkalla vuorenrinnettä ylös. Siihen kuului vanhahko rouva, kaksi harmaapäistä herrasmiestä, kaksi nuorta neitiä ja heidän veljensä. Heidän palvelijoinaan oli (oppaita mainitsematta) pikalähetti, kaksi lakeijaa ja kaksi kamarineitiä, minkä epämukavan lukuisan henkilökunnan jäsenet oli sijoitettu mikä minnekin saman katon alle. Seuraan, joka oli saavuttanut heidät ja tullut sisään heidän jäljessään, kuului vain kolme henkeä: yksi nainen ja kaksi herraa. Kolmatta seuraa, joka oli noussut vuorelle solan Italian puolisesta laaksosta ja saapunut ensimmäiseksi, oli neljä henkeä: verekäs, nälkäinen, vaitelias saksalainen kotiopettaja, silmälasit nenällä, huvimatkalla kolmen nuorukaisen, oppilaittensa, kanssa, jotka niinikään kaikki olivat verekkäitä, nälkäisiä, vaiteliaita, silmälasit nenällä.

Nämä kolme seuraa istuivat takan ympärillä silmäillen kuivakiskoisesti toisiansa ja odotellen illallista. Vain yksi heistä, kolmihenkisen seuran toinen herrasmies, yritti saada keskustelua käyntiin. Virittäen ansan etevimmän seuran päämiehelle kääntyi hän oman seuransa puoleen ja huomautti sellaisella äänensävyllä, että koko seura saattoi, jos halusi, ottaa sen itselleen, että heillä oli ollut pitkä päivä ja että hän sääli naisia. Vielä hän sanoi pelkäävänsä, että toinen nuorista naisista ei ollut kyllin vahva tai tottunut matkailija ja siksi oli pari kolme tuntia takaperin ollut kovin väsynyt. Että hän itse oli huomannut paikaltaan jonossa hänen istuvan muulin selässä niin, kuin olisi ollut ylen määrin uupunut. Että hänellä itsellään pari kolme kertaa oli ollut kunnia tiedustella jälkeen jäävältä oppaalta nuoren neidin vointia. Että hän oli sitten ihastunut kuullessaan hänen virkistyneen ja pahoinvoinnin olleen vain ohimenevää. Että hänen ehkä sallittiin (nyt hän oli saanut päämiehen katseen vangituksi ja kääntyi hänen puoleensa) lausua toivomus, että nuori neiti nyt voi paremmin eikä katunut matkaansa.

»Kiitos, sir», vastasi päämies, »tyttäreni voi aivan hyvin ja on ollut erittäin huvitettu matkasta».

»Hän on ehkä ensikertalainen täällä vuoristossa?» arveli mielistelevä matkustaja.

»Kyllä — hm — jotenkin hyvin. En viime vuosilta. En viime vuosilta», vastasi päämies heilauttaen kättänsä.

Mielistelevä matkailija, joka taivuttaen päätänsä otti huomioon tämän kädenliikkeen, kääntyi nyt päämiehestä toisen nuoren neidin puoleen, jota ei vielä ollut mainittu muutoin kuin kuuluvana niihin naisiin, jotka herättivät hänen säälivää mielenkiintoansa. Hän toivoi, etteivät matkan vaivat olleet kovin rasittaneet häntä.

Mielistelevä matkailija myönsi kohteliaasti tämän erotuksen oikeaksi. Sitä hän juuri oli tarkoittanut. Jokainen nainen oli tietysti rasittunut oltuaan tekemisissä muulin kanssa, jonka itsepäisyys oli käynyt sananlaskuksi.

»Meidän on tietysti», sanoi nuori neiti, joka käyttäytyi erittäin kopeasti ja ylhäisesti, »täytynyt jättää vaunut ja matkatavarat Martignyyn. Kovin ikävää, ettei ole voinut tänne luoksepääsemättömään paikkaan tuoda mukanaan mitä tarvitsisi ja että on täytynyt luopua kaikista mukavuuksista.»

Vanhahko nainen, joka oli mallikelpoisen säntillisesti puettu ja jonka käytös, koneistona, oli täydellinen, huomautti tähän pehmeällä, hillityllä äänellä:

»Mutta kuten muutkin epämukavat paikat on sekin nähtävä. Kuuluisana paikkana se on välttämättä nähtävä.»

»Oh, en minä ole vähintäkään vastahakoinen näkemään sitä, mrs General», vakuutti nuori neiti huolettomasti.

»Te, madame, olette ehkä käynyt täällä ennen?» kysyi mielistelevä matkailija.

»Kyllä», vastasi mrs General. »Olen ollut täällä ennen. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakkaani» — hän kääntyi nuoren neidin puoleen — »suojaamaan kasvojanne tulenloimulta oltuanne ulkona vuoristoilmassa ja lumituiskussa. Teitä myöskin», lisäsi hän toiselle nuorelle neidille, joka heti totteli, kun taas edellinen vain sanoi: »Kiitos, mrs General, minun on näin hyvä olla ja haluan jäädä tähän.»

Veli, joka oli noussut paikaltaan avatakseen siellä olevan pianon, viheltänyt siihen ja sulkenut sen taas, käveli nyt takaisin tulen ääreen, lornetti koholla. Hän oli puettu mahdollisimman täydelliseen matka-asuun. Maailman matkustusmahdollisuudet näyttivät miltei liian pieniltä riittääkseen vastaamaan hänen varustuksiaan.

»Nuo ihmiset tarvitsevat loppumattoman pitkän ajan illallisen valmistamiseen», jupisi hän. »Mitähän he antavat meille! Onko kellään aavistusta siitä?»

»Sitä, että koska teitä ei tarjota yleiseksi illalliseksi, niin ehkä suvaitsette siirtyä paistamasta itseänne yleisen tulen ääressä», vastasi toinen.

Nuori herrasmies, joka seisoi huolettomassa asennossa takan edessä tarkastellen seuraa lasinsa läpi, selin valkeaan takinliepeet kainaloissa, aivan kuin olisi kuulunut kanojen sukuun ja kynitty ja sidottu paistettavaksi, menetti tasapainonsa kuullessaan tämän vastauksen; hän näytti aikovan pyytää selitystä, kun huomattiin — kaikkien silmien ollessa luotuina puhujaan — että tämän seurassa oleva nuori, kaunis rouva ei ollut kuullut keskustelua, sillä hän oli pyörtynyt pää miehensä olkapäällä.

»Luulen», sanoi tämä herra matalalla äänellä, »että on parasta kantaa hänet suoraan hänen huoneeseensa. Tahtoisitteko pyytää jotakuta tuomaan kynttilän», huomautti hän kumppanilleen, »ja näyttämään tietä? Tässä oudossa, eksyttävässä rakennuksessa en tiedä minne kääntyä.»

»Sallikaa minun antaa hänelle hiukan vettä», pyysi lyhyempi, joka ei ollut vielä puhunut.

Kumpikin teki, mitä oli ehdottanut, niin ettei avusta ollut puutetta. Sitä ilmestyi miltei liiaksikin, kun molemmat kamarineidot tulivat sisään (pikalähetin saattamina, jottei kukaan matkalla sinne mykistyttäisi heitä puhuttelemalla heitä jollakin vieraalla kielellä). Huomaten tämän ja sanoenkin sen muutamin sanoin hennommalle ja nuoremmalle neideistä herrasmies sovitti vaimonsa käsivarren olkapäälleen, nosti hänet syliinsä ja kantoi pois.

Hänen ystävänsä, joka jäi yksin toisten vierasten joukkoon, käveli verkalleen edestakaisin huoneessa, palaamatta takan ääreen, ja nyki miettiväisenä mustia viiksiään ikäänkuin olisi tuntenut itsensä osalliseksi äskeiseen terävään vastaukseen. Sen saaja seisoi murjotellen eräässä nurkassa, ja päämies kääntyi ylhäisenä herrasmiehen puoleen.

»Ystävänne, sir», sanoi hän, »on —hm —hiukan kärsimätön, ja kärsimättömyydessään hän ei kenties ole oikein selvillä, kuinka hänen tulisi — hm — mutta emme huoli siitä, emme huoli siitä. Ystävänne on hieman kärsimätön, sir.»

»Saattaa olla niin, sir», vastasi toinen. »Mutta koska minulla oli kunnia tutustua tähän herraan Geneven hotellissa, jonne me ja joukko muita kunnon ihmisiä olimme kokoontuneet joku aika takaperin, ja koska olen seurustellut ja keskustellut hänen kanssansa useilla retkeilyillä sen jälkeen, niin en voi suostua kuulemaan — en edes teidän kaltaiseltanne ja teidän asemassanne olevalta — mitään halventavaa tästä herrasmiehestä.»

»Ette olekaan minkäänlaisessa vaarassa joutua kuulemaan minulta sellaista, sir. Huomauttaessani, että ystävänne on kärsimätön, en sano mitään ikävää. Tein tämän huomautuksen, koska ei ole epäilemistä, että poikani, joka syntyperältään ja — hm — kasvatukseltaan on — hm — herrasmies, olisi mielellään mukautunut kohteliaasti lausuttuun toivomukseen takkavalkean suhteen, johon kaikilla täällä olevilla on yhtäläinen oikeus; tämä onkin mielestäni aivan oikea periaate, sillä nähdäkseni — hm — ovat kaikki täällä — hm — tällaisessa tapauksessa — hm — yhdenvertaisia.»

»Hyvä!» kuului vastaus. »Piste siihen! Olen poikanne nöyrin palvelija.
Pyydän poikaanne vastaanottamaan syvimmän kunnioitukseni vakuutuksen.
Ja nyt, sir, voin myöntää, vapaasti myöntää, että ystäväni toisinaan on
varsin ivallinen.»

»Sir, hänellä ei ole vertaistaan. He ovat vastanaineita. He ovat osaksi häämatkalla, osaksi taiteellisella opintomatkalla.»

Herrasmies vastasi suutelemalla oikean kätensä sormia ja huiskauttamalla suudelmansa käsivartta myöten taivasta kohden, ikäänkuin sanoakseen: »Pyhitän hänet taivaan voimille kuolemattomana taiteilijana!»

»Mutta hän on hyvästä perheestä», lisäsi hän. »Hänellä on ylhäisiä sukulaisia. Hän on enemmän kuin taiteilija: hän on hienoa sukua. Saattaa olla, että hän ylpeydellään, kärsimättömyydellään, ivallisuudellaan (myönnän hänellä olevan näitä ominaisuuksia) on loukannut sukua, mutta hänellä on se kuitenkin. Seurustellessamme on hän sattumalta silloin tällöin maininnut jotakin sentapaista, josta päätän näin käyneen.»

»Jaha! Toivon», sanoi ylhäinen herrasmies, joka näytti mielestään puhuneen kylliksi siitä asiasta, »että nuoren rouvan pahoinvointi on ohimenevää».

»Ei yksinomaan väsymystä, sir, sillä hänen muulinsa kompastui tänään ja hän putosi satulasta. Hän putosi keveästi ja nousi heti ylös omin voimin ja ratsasti luotamme nauraen, mutta illemmällä hän valitti kipua kyljessään. Hän puhui siitä useammin kuin kerran meidän noustessamme vuorta teidän seurueenne jäljessä.»

Suuren seurueen pää oli armollinen muttei tuttavallinen ja katsoi nähtävästi nyt olleensa enemmän kuin kylliksi alentuvainen. Hän ei puhunut enää mitään, ja äänettömyys vallitsi illalliseen saakka.

Kun illallinen tuotiin pöytään, ilmestyi nuori munkki (vanhoja ei näkynyt olevan ensinkään) pöydän päähän isännäksi. Ruoka oli sellaista, jota tarjotaan tavallisissa sveitsiläisissä ravintoloissa, eikä puuttunut hyvää punaviiniä, jota luostari viljeli leudommassa ilmastossa. Taiteilija tuli ja istui tyynenä paikalleen muiden alettua jo, eikä hänessä näkynyt mitään jälkiä äskeisestä sanailusta täydellisesti matkapukuisen matkailijan kanssa.

»Sallikaa minun kysyä», sanoi hän liemilautasensa yli isännälle, »onko luostarissanne nykyään monta sen kuuluisista koirista».

Isäntä, solakka, kirkassilmäinen, tummatukkainen nuori mies, kohtelias käytökseltään, pukunaan musta, valkoisilla nauhoilla vyötetty kaapu, ja yhtä vähän tavallisen, tunnetun bernhardilaismunkin näköinen kuin tavallisen, tunnetun bernhardilaiskoiran, vastasi, että epäilemättä juuri niin oli laita.

Se oli kyllä mahdollista. Tämä koira oli hyvin tunnettu. Monsieur oli helposti saattanut nähdä sen laaksossa tai järven rannalla, kun koira oli seurannut jotakuta luostariveljeä tämän käydessä pyytämässä apua luostarille.

Taasen oli monsieur oikeassa. Koira oli hyvin tärkeä. Se oli ihmisten silmissä erittäin mielenkiintoinen, se kun oli yksi noita kaikkialla kehuttuja koiria, kuten ma'amselle tiesi.

Ma'amselle oli hiukan hidas tietämään ja huomaamaan sen, ollen vielä tottumaton ranskankieleen. Mutta mrs General huomasi sen hänen puolestansa.

»Kysykää häneltä, onko se pelastanut monenkin hengen», pyysi tasapainonsa menettänyt nuori mies äidinkielellään, englanniksi.

Isäntä ei tarvinnut kielenkääntäjää. Hän vastasi heti ranskankielellä:
»Ei, ei tämä koira.»

»Anteeksi», vastasi isäntä tyynesti, »antakaa sille tilaisuus, niin se tekee sen epäilemättä. Esimerkiksi, olen aivan varma siitä», hän hymyili rauhallisesti tasapainonsa menettäneelle nuorukaiselle leikatessaan vasikanpaistia tarjoiltavaksi, »että jos te, monsieur, annatte sille tilaisuuden siihen, rientää se innokkaasti täyttämään velvollisuutensa».

Taiteilija nauroi. Mielistelevä matkailija, joka huolestuneen innokkaasti piti puoliansa syömisessä, pyyhki leipäviipaleella pari viinipisaraa viiksistään ja yhtyi keskusteluun.

»Vuodenaika alkaa jo olla myöhäinen matkailijoille, vai kuinka, arvoisa isä?» huomautti hän.

»Kyllä, niin alkaa. Vielä pari, kolme viikkoa korkeintaan, ja sitte jäämme yksin tänne talven lumiin.»

»Ja sitten tulee kuoppivien koirien ja haudattujen lasten aika, kuvista päättäen», arvaili mielistelijä.

»Anteeksi», vastasi isäntä, joka ei oikein ymmärtänyt viittausta. »Kuinka niin, kuoppivien koirien ja haudattujen lasten aika, kuvista päättäen?»

»Ettekö tiedä», kysyi hän kylmästi pöydän poikki toveriltaan, »ettei kenelläkään muulla kuin salakuljettajilla ole talvella minkäänlaista asiaa tänne?»

»Niin se on. Ja koska he hyvin tuntevat ilmojen merkit, eivät he hanki työtä koirille — ne ovatkin kuolemaisillaan sukupuuttoon — vaikka tämä majatalo onkin heille sopivalla paikalla. Perheensä nuoren väen he kuuluvat tavallisesti jättävän kotiin. Mutta tämä on suuri ajatus!» huudahti taiteilija, odottamatta innostuen. »Se on ylevä ajatus! Se on maailman hienoimpia ajatuksia ja voi saada ihmisen vuodattamaan kyyneleitä, kautta Jupiterin!» Sitten kävi hän erittäin tyynesti vasikanpaistinsa kimppuun.

Hänen puheensa oli pohjaltaan niin pilkallisen ristiriitaista, että se särähti ilkeästi kuulijan korvaan, vaikka puhujan käytös oli hienostunutta ja ulkomuoto hauska ja vaikka hän niin taitavan huomaamattomasti sivuutti sen ivallisen puolen, että henkilön, joka ei täydellisesti taitanut englanninkieltä, oli mahdoton ymmärtää sitä ja ymmärtäessäänkään suuttua siitä: niin huolettomasti ja rauhallisesti se lausuttiin. Lopetettuaan paistinsa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kääntyi puhuja taas ystävänsä puoleen.

»Katsokaa», sanoi hän äskeiseen tapaansa, »tätä herrasmiestä isäntäämme, joka ei vielä ole elämänsä kukkulalla ja joka näin arvokkaasti ja kohteliaan ystävällisesti ja vaatimattomasti isännöi pöydässämme! Käytös kuin kruunupäisellä! Aterioikaa Lontoon loordimayorin kanssa (jos voitte saada kutsun) ja vertailkaa. Tämä ystävämme, jolla on hienoimmat kasvot, mitä milloinkaan olen nähnyt, piirteiltään täydelliset, luopuu työteliäästä elämästään ja tulee tänne ylös, en tiedä monenko jalan korkeuteen vedenpinnasta laskien, ilman muuta tarkoitusta (paitsi nauttiakseen, toivoakseni, luostarin mainiosta ruokasalista) kuin pitääkseen majataloa meidän kaltaisillemme toimettomille köyhille raukoille ja esittääkseen laskun omalletunnollemme. Eikö se ole kaunis uhraus! Mikä voisi olla liikuttavampaa! Pitäisikö meidän halveksia tätä paikkaa siksi, etteivät sen puupulloja kaulassaan kantavat viisaat koirat kahdeksaan, yhdeksään kuukauteen pelasta ketään mielenkiintoiselta näyttävää matkamiestä. Eihän toki! Siunattu paikka tämä on! Suurenmoinen, kunniakas paikka!»

Harmaatukkaisen herran, etevimmän seuran päämiehen rinta oli jo kohonnut ikäänkuin hän ei suinkaan olisi ollut suostuvainen laskettavaasi köyhien raukkojen joukkoon. Tuskin oli taiteilija vaiennut, kun hän itse alkoi puhua erinomaisen arvokkaasti, ikäänkuin hän tuntisi asiakseen esiintyä ensimmäisenä joka paikassa ja nyt olisi hetkeksi laiminlyönyt velvollisuutensa.

Painavasti lausui hän mielipiteenään isännälle, että tämän elämä täällä talvisin mahtoi olla kovin autiota ja yksinäistä.

Isäntä myönsi monsieurille, että se kyllä oli hiukan yksitoikkoista.
Ilma oli pitemmän aikaa vaikeata hengittää, pakkanen oli ankara.
Vaadittiin nuoruutta ja voimaa sen kestämiseen. Mutta kun oli sitä ja
taivaan siunausta —

Niin, aivan niin. »Mutta teljettynä oleminen», sanoi harmaatukkainen herrasmies.

Sattui monena päivänä pahallakin säällä, että oli mahdollista liikkua ulkona. Heillä oli tapana luoda pieni polku lumeen ja kävellä siinä.

»Mutta tila», intti harmaatukkainen herra. »Se on kovin pieni, kovin — hm — rajoitettu.»

Monsieur ehkä suvaitsi muistaa, että vuoristossa oli turvapaikkoja, joissa oli käytävä ja joihin myös oli luotava tie.

Monsieur yhä väitti, että tila oli — hm — kovin — hm — ahdas ja rajoitettu.- Ja enemmänkin vielä: elämä oli aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa.

Puolustelevasti hymyillen nousi isäntä hiljaisesta pöydästä ja kohautti hiljaisesti hartioitaan. Se oli totta, vastasi hän, mutta sallittakoon hänen huomauttaa, että melkein kaikkia asioita saattoi katsoa eri puolilta. Monsieur ja hän katsoivat heidän poloista elämäänsä täällä eri näkökannoilta. Monsieur ei ollut tottunut rajoitukseen.

»Minä — hm — niin, aivan oikein», vastasi harmaatukkainen herra. Tämä perustelu näytti kerrassaan järkyttävän häntä.

Monsieur, englantilainen matkailija, joka saattoi matkustaa mukavasti, jolla varmaankin oli rikkautta, ajoneuvoja, palvelijoita —

Monsieur ei helposti voinut asettua sellaisen henkilön asemaan, jolla ei ollut mahdollisuutta päättää: huomenna menen sinne ja ylihuomenna sinne; nyt nousen tuon aidan yli ja nyt laajennan noita rajoja. Monsieur ei kenties voinut ymmärtää, kuinka luonto mukautuu tällaiseen välttämättömyyden pakosta.

»Se on totta», vastasi monsieur. »Älkäämme — hm — enää puhuko tästä. Olette — hm — aivan oikeassa, epäilemättä. Jättäkäämme tämä asia sikseen.»

Ateria oli päättynyt, ja hän veti puhuessaan tuolinsa pöydän äärestä ja meni entiselle paikalleen tulen eteen. Koska pöydässä melkein joka paikassa oli hyvin kylmä, siirtyivät muutkin vieraat tulen ääreen aikoen perinpohjin lämmitellä itseään ennenkuin menisivät levolle. Isäntä, pöydästä noustaessa, kumarsi kaikille, toivottaen hyvää yötä, ja vetäytyi pois. Mutta ensin kysyi mielistelevä matkustaja häneltä, voisivatko he saada kuumennettua viiniä; isännän vastattua myöntävästi ja lähetettyä sitä kohta senjälkeen sisään, otti tämä matkustaja, istuen ryhmän keskellä ja parhaassa paahteessa, tehtäväkseen tarjoilla sitä muille.

Tällöin nuorempi nuorista neideistä, joka oli istunut hiljaisena pimeässä nurkassaan (takkavalkea oli synkän huoneen päävalaistuksena, sillä lamppu paloi himmeänä ja savuavana) ja tarkkaan kuunnellut, mitä poissaolevasta nuoresta rouvasta sanottiin, hiipi ulos. Hiljaa suljettuaan oven hän oli kahden vaiheilla minne kääntyä, mutta hetken epäröityään kaikuvissa käytävissä ja sokkeloisilla teillä hän saapui eräässä pääkäytävän mutkassa olevaan huoneeseen, jossa palvelijat olivat illallisella. Heiltä hän sai lampun ja ohjauksen nuoren rouvan huoneeseen.

Se oli yläkerrassa, jonne johtivat leveät portaat. Siellä täällä oli valkoisessa, autiossa seinässä rautaristikko, ja kulkiessaan niiden ohi hän ajatteli, että paikka muistutti vankilaa. Rouvan huoneeseen tahi koppiin johtava kaariovi oli raollaan. Naputettuaan pari kolme kertaa saamatta vastausta, hän työnsi sen hiljaa auki ja katsoi sisään.

Nuori rouva makasi silmät ummessa vuoteellaan, verhona huopia ja peittoja, joihin hänet oli kylmän varalta kääritty, kun hän oli vironnut taintumuksestaan. Himmeä lamppu syvässä ikkunakomerossa ei kyennyt valaisemaan holvikattoista huonetta. Vierailija astui arasti vuoteen ääreen ja kysyi hiljaa kuiskaten: »Voitteko paremmin?»

Rouva oli nukahtanut, ja kuiskaus oli liian hiljainen herättääkseen häntä. Vierailija jäi seisomaan ihan hiljaa ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Hän on hyvin kaunis», sanoi hän itsekseen. »En ole milloinkaan nähnyt näin kauniita kasvoja. Oi kuinka erilaiset kuin minun!»

Oli omituista sanoa niin, mutta sillä oli jokin salainen merkitys, sillä hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

»Olen varmaan oikeassa. Tiedän, että juuri tästä nuoresta naisesta hän puhui silloin illalla. Voin helposti erehtyä muussa, mutten tässä, en tässä.»

Rauhallisesti ja hellävaroen pyyhkäisi hän irtonaisen kiharan nukkujan poskelta ja kosketti sitte hänen kättänsä, joka lepäsi peitolla.

»Katselen mielelläni häntä», kuiskasi hän itsekseen. »Tahtoisin mielelläni tietää, mikä on niin miellyttänyt häntä .»

Hän ei ehtinyt vetää pois kättään, ennenkuin nukkuja avasi silmänsä ja säpsähti.

»Pyydän, älkää pelästykö. Olen vain yksi matkailijoista tuolta alhaalta. Tulin kysymään, voitteko paremmin ja voisinko tehdä jotakin hyväksenne.»

»Luulen, että olette jo ollut niin ystävällinen, että lähetitte palvelijanne avukseni?»

»Paljon paremmin. Se oli vain mitätön ruhjevamma; sitä on hyvin hoidettu, se on melkein parantunut jo. Pyörryin siitä. Siihen oli aikaisemmin koskenut, ja viimein kipu valtasi minut ja menin tainnoksiin.»

»Olisi kyllä, täällä on niin yksinäistä, mutta pelkään, että teitä palelee täällä.»

»En välitä kylmästä. En ole niin heikko kuin miltä näytän.» Hän nosti kiireesti toisen kahdesta kömpelöstä tuolista vuoteen ääreen ja istui. Nuori rouva riisui samalla matkavaipan päältään ja kääri sen hänen ympärilleen, niin että hänen käsivartensa tuli levänneeksi vierailijan olkapäällä.

»Te muistutatte niin kilttiä hoitajaa», sanoi nuori rouva hymyillen hänelle, »että näyttää siltä kuin olisitte tullut kotoani».

»Uneksin juuri ennen heräämistäni kodista. Vanhasta kodista, tarkoitan, ennenkuin menin naimisiin.»

»Olen ollut paljoa kauempanakin siitä; mutta silloin toin aina parhaan osan mukanani enkä kaivannut mitään. Tunsin itseni yksinäiseksi nukahtaessani äsken ja kaipasin sitä hiukan ja sentähden vaelsin sinne unissani.»

Hänen äänessään oli surumielistä hellyyttä ja kaipausta, joka pidätti toista katsomasta häneen juuri sillä hetkellä.

»Omituinen sattuma vie meidät viimein yhteen tämän vaipan alle, jonka kääritte ympärilleni», sanoi vierailija hetken äänettömyyden jälkeen, »sillä tiedättekö, olen etsinyt teitä jonkun aikaa».

»Minulla on täällä pieni kirje, joka minun piti antaa teille tavattuani teidät. Tässä se on. Ellen suuresti erehdy, on se osoitettu teille. Eikö olekin?»

Nuori rouva otti sen, vastasi myöntäen ja luki. Hänen vierailijansa katseli häntä hänen lukiessaan. Hän punastui hiukan painaessaan huulensa vieraansa poskelle ja puristaessaan hänen kättänsä.

»Se nuori rakas ystävätär, jonka hän tässä esittää minulle, saattaa joskus olla minulle lohdutuksena, sanoo hän. Hän on todella ollut minulle lohdutuksena jo ensi kertaa tavatessamme.»

»Kenties ette», kysyi vierailija empien, »kenties ette tunne tarinaani?
Ehkei hän milloinkaan kertonut teille tarinaani?»

»Oi niin, kuinkapa hän olisi kertonut sitä! Minulla on tuskin itselläni oikeutta kertoa sitä, koska minua on pyydetty olemaan vaiti. Ei siinä ole paljoa kerrottavaa, mutta se ehkä selittäisi syyn, miksi pyydän teitä olemaan mainitsematta tuosta kirjeestä. Huomasitte ehkä omaiseni? Muutamat heistä — sanon tämän vain teille — ovat hiukan ylpeitä, hiukan ennakkoluuloisia.»

»Ottakaa se takaisin taas», pyysi toinen, »ja silloin on varmaa, ettei mieheni saa nähdä sitä. Hän voisi muuten nähdä sen ja puhua siitä jolloinkin. Pankaa se varmuuden vuoksi poveenne.»

Näin tehtiinkin, erittäin huolellisesti. Hänen pieni hieno kätensä lepäsi vielä kirjeen päällä, kun he kuulivat jonkun liikkuvan käytävässä ulkopuolella.

»Lupasin», sanoi vierailija nousten ylös, »kirjoittaa hänelle tavattuani teidät (täytyihän meidän jolloinkin tavata, ennemmin tai myöhemmin) ja kertoa, voitteko hyvin ja oletteko onnellinen. Parasta kai on, että sanon teidän voivan hyvin ja olevan onnellisen?»

»Niin, niin, niin! Sanokaa, että voin erittäin hyvin ja olen hyvin onnellinen. Ja että kiitän häntä sydämellisesti enkä milloinkaan unohda häntä.»

»Tapaan teidät huomenna. Ja senjälkeen olen varma, että tapaamme taas pian! Hyvää yötä!»

Molemmat olivat hämillään ja hädissään sanoessaan hyvää yötä ja vieraan rientäessä ovesta ulos. Tämä oli odottanut tapaavansa nuoren rouvan miehen ovessa; mutta käytävässä liikkuva henkilö ei ollutkaan hän, vaan se matkailija, joka oli pyyhkinyt viinipisarat viiksistään leipäpalalla. Kun hän kuuli askeleita takanaan, kääntyi hän — sillä hän kulki pimeässä.

Hänen ylenmääräinen kohteliaisuutensa ei voinut sallia nuoren neidin itse kantaa lamppuansa ja yksin mennä alas. Hän otti siis lampun, piteli sitä niin, että se parhaiten valaisi kiviportaiden askelmia, ja saattoi neidin koko matkan ruokailuhuoneeseen saakka. Nuori neiti sai vaivoin salatuksi, kuinka häntä värisytti ja vapisutti, sillä tämän matkustajan ulkomuoto oli hänestä erikoisen vastenmielinen. Hän oli istunut syrjäisessä nurkassaan ennen illallista ja kuvitellut, millaista osaa tuo mies olisi voinut näytellä hänen kokemuspiirinsä paikoissa ja tilaisuuksissa, kunnes oli tuntenut sellaista vastenmielisyyttä, että se miltei läheni kammoa.

Hän saattoi neitiä hymyilevän kohteliaana, saattoi hänet sisään ja istuutui entiselle paikallensa, parhaalle paikalle, takan ääreen. Siellä, jo alenevan takkaloimun lepattavassa valossa istui hän hämärässä huoneessa, sääret ojennettuina lämpiämään ja juoden kuumaa viiniä pohjasakkoja myöten, oudon varjonsa liikkuessa edestakasin seinällä ja katossa.

Väsynyt seura oli hajonnut, ja kaikki muut olivat menneet, paitsi nuoren neidin isä, joka torkkui tuolissaan takan ääressä. Matkustaja oli vaivautunut pitkän matkan taakse yläkertaan makuuhuoneeseensa noutamaan viinapullonsa. Hän puhui siitä kaataessaan sen sisällön jäljellä olevan viinin sekaan ja joi sitä entistä suuremmalla mielihyvällä.

Harmaatukkainen herrasmies nousi ja valmistautui lähtemään. Hän vastasi myöntäen.

»Minä myös!» ilmoitti matkustaja. »Toivon saavani kunnian tervehtiä teitä kauniimmassa ympäristössä ja suopeammissa oloissa kuin täällä synkässä vuoristossa.»

»Me köyhät herrasmiehet, sir», sanoi matkustaja pyyhkäisten kädellään viiksiään, jotka hän oli kastanut viinansekaiseen viiniinsä, »me köyhät herrasmiehet emme matkusta prinssien tavoin, mutta hienot tavat ja kohteliaisuus merkitsevät meille paljon. Terveydeksenne, sir!»

»Sir, kiitän teitä vielä. Toivotan teille hyvää yötä. Rakkaani, ovatko meidän — hm — palvelijamme paikoillaan?»

»Sallikaa minun!» sanoi matkustaja ja nousi pitelemään ovea auki vanhan herran astuessa huoneen poikki tyttärensä käsi kainalossaan. »Rauhallista lepoa. Toivon saavani ilon tavata taas. Näkemiin huomiseen!»

Hänen suudellessaan kättään siroimpaan tapaansa ja makeimmin hymyillen, vetäytyi nuori neiti lähemmäksi isäänsä, peläten ohikulkiessaan koskettavansa häneen.

»Hyh!» sanoi mielistelevä matkustaja, jonka käytöksestä sirous ja äänestä makeus hävisi hänen jäädessään yksin. »Jos kaikki muut menevät levolle, niin täytyy minunkin mennä. Hitonmoinen kiire heillä on. Luulisi yön tulevan kyllin pitkäksi tässä jäisessä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, vaikka menisi levolle paria tuntia myöhemminkin.»

Taivuttaen päätänsä taaksepäin tyhjentäessään lasiansa vilkaisi hän matkustajakirjaan, joka oli pianolla avonaisena, mustetta ja kyniä vieressä, ikäänkuin seniltaiset nimet olisi merkitty siihen hänen poissa ollessaan. Hän otti sen käteensä ja luki seuraavaa:

William Dorrit, esquire Frederick Dorrit, esquire Edward Dorrit, esquire Miss Dorrit Miss Amy Dorrit Mrs General seurueineen Ranskasta Italiaan.

Siihen hän lisäsi pienellä, vaikeasti luettavalla käsialalla: Blandois. Pariisista. Ranskasta Italiaan, vetäen loppuun pitkän, hienon koukeron, joka oli kuin kaikkien muiden nimien paulaksi heitetty suopunki. Ja sitten, nenä painuen viiksien päälle ja viikset kohoten nenän alle, hän vetäytyi määrättyyn koppiin.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Meidän täytyy välttämättä esittää se lahjakas lady, jolla oli siksi tärkeä asema Dorrit-perheen seurueessa, että hän ansaitsi oman rivinsä matkustavaisten luettelossa.

Mrs General oli kirkollisen mahtimiehen tytär eräästä hiippakuntakaupungista, jossa hän oli johtanut seuraelämää niin lähelle neljänkymmenen viiden vuoden ikää kuin naimaton nainen suinkin voi päästä. Jäykkä komisariaattiupseeri, kuuluisa äkseerauspaholainen, ihastui hänen arvokkaaseen käytökseensä hänen ajaessaan sopivaisuuden nelivaljakkoa kaupungin seuraelämässä ja pyysi päästä hänen vierelleen ajoistuimelle tämän valjakon vetämiin koleihin juhlavaunuihin. Kun hänen kosintaansa myönnyttiin, istui komisario erinomaisen säädyllisesti nelivaljakon perään, ja mrs General ajoi, kunnes komisario kuoli. Yhteisellä matkallaan ajoivat he kumoon monta ihmistä, jotka joutuivat sopivaisuusvaljakon tielle, mutta aina juhlallisesti ja arvokkaasti.

Kun komisario oli haudattu kaikin tavanmukaisin juhlamenoin (koko sopivaisuusvaljakko oli valjastettu hänen ruumisvaunujensa eteen ja kaikilla hevosilla oli höyhentöyhdöt ja mustat samettivaipat, vaakunakilvet kulmissa), alkoi mrs General tiedustella kuinka paljon multaa ja tuhkaa pankissa oli. Silloin kävi selville, että komisario oli pettänyt häntä sikäli, että oli ostanut itselleen elinkoron pari vuotta ennen naimisiinmenoaan eikä maininnut tästä mitään, ilmoittaen kosiessaan vain elävänsä omaisuutensa koroilla. Mrs General huomasi näin ollen varojensa huvenneen niin vähiin, että elleivät hänen mielipiteensä olisi olleet niin täydellisen säännönmukaiset, olisi hän saattanut olla taipuvainen epäilemään ruumissaarnan pätevyyttä, sikäli kuin siinä sanottiin, ettei komisario voinut ottaa mitään mukaansa.

Asioiden ollessa tällä kannalla juolahti mrs Generalin mieleen, että hän voisi ottaa muovaillakseen jonkun ylhäisen nuoren »sielun» ja opettaakseen hänelle siroa käytöstä. Tai että hän voisi valjastaa sopivaisuusvaljakon jonkun rikkaan nuoren perijättären tai lesken vaunujen eteen ja ruveta sekä ajajaksi että kaitsijaksi niiden pujotellessa seuraelämän sokkeloiden läpi. Kun mrs General puhui tästä tuumastansa papillisille ja komisariaattituttavillensa, olivat nämä niin ihastuneita siitä, että elleivät rouvan ansiot olisi olleet niin epäilemättömät, olisi näyttänyt melkein siltä, kuin he olisivat tahtoneet päästä hänestä eroon. Vaikutusvaltaisilta tahoilta annettiin runsaasti todistuksia, joissa mrs General esitettiin ilmiömäisen hurskaana, oppineena, hyveellisenä ja hienona; ja muuan arvoisa tuomiorovasti vuodatti kyyneleitäkin kirjoittaessaan todistuksen hänen täydellisyyksistään (joita luotettavat henkilöt kuvailivat hänelle), vaikkei hän milloinkaan ollut saanut kunniaa ja siveellistä tyydytystä nähdä mrs Generalia.

Saatuaan näin sekä kirkon että valtion valtuutuksen ylevään tehtäväänsä tunsi mrs General, joka aina oli elänyt yläilmoissa, kykenevänsä siihen ja alkoi tarjota palveluksiaan sangen hyvästä hinnasta. Kului jotenkin pitkä aika, ennenkuin kukaan tarvitsi niitä. Viimein muuan leskimies, maaseutulainen, jolla oli neljäntoista ikäinen tytär, alkoi hieroa kauppoja hänen kanssaan; ja joko synnynnäisestä arvokkuudesta tai keinotekoisesta valtioviisaudesta (mutta varmasti jommastakummasta) käyttäytyi mrs General niinkuin häntä paljoa enemmän kyseltäisiin kuin mitä hän itse kyseli paikkoja, joten leskimies sai ponnistella suostutellussaan mrs Generalia ottamaan hänen tyttärensä sielun ja tavat muodosteltavikseen.

Tämän luottamustoimen suorittaminen kesti liki seitsemän vuotta, jonka ajan kuluessa mrs General teki Euroopan-kierroksen ja näki enimmän osan siitä kirjavasta merkillisyyksien joukosta, joka jokaisen hienosti sivistyneen ihmisen välttämättä on nähtävä toisten ihmisten silmillä, ei milloinkaan omillaan. Kun tehtävä viimein oli päättynyt, oli avioliittokin päätetty, ei ainoastaan nuoren neidin, vaan myöskin hänen isänsä, lesken, avioliitto. Viimemainittu, jonka mielestä mrs General nyt kävi sekä epämukavaksi että kalliiksi, tuli äkkiä yhtä liikutetuksi hänen ansioistaan kuin aikoinaan tuomiorovasti ja ylisteli hänen verrattomia ominaisuuksiaan kaikkialla, missä vain suinkin luuli ilmestyvän tilaisuuksia siirtää tämä siunaus jollekulle muulle, niin että mrs Generalin nimellä oli kunniakkaampi kaiku kuin milloinkaan.

Tällä korkealla tangolla istui nyt tämä Fenix-lintu, kun mr Dorrit, joka äskettäin oli saanut omaisuutensa käsiinsä, mainitsi pankkiirillensa etsivänsä hyvin kasvatettua, lahjakasta, hyvästi perheestä lähtenyttä, hienoihin seurustelupiireihin tottunutta naista, joka kykenisi täydentämään hänen tytärtensä kasvatuksen ja olemaan heidän äidillisenä neuvonantajanaan ja kaitsijanaan. Pankkiiri, joka myöskin oli maalaislesken pankkiiri, vastasi silmänräpäyksessä: »Mrs General.»

Seuraten näin onnellisen sattuman kautta saatua johtoa ja huomaten mrs Generalin koko tuttavapiirin yksimielisen arvostelun olevan edellämainittua liikuttavaa laatua, päätti mr Dorrit ottaa vaivakseen matkustaa maalaislesken luo tapaamaan mrs Generalia. Hän huomasi arvoisan rouvan ominaisuuksien tuntuvasti ylittävän suurimpiakin odotuksia.

»Niin, asia on siten», katkaisi mrs General häneltä sanan, »että tästä seikasta olen mieluimmin keskustelematta. En ole milloinkaan puhunut siitä ystävieni kanssa täällä; enkä voi, mr Dorrit, voittaa hienotuntoista arkuuttani sen suhteen. En ole, kuten toivon teidän ymmärtävän, mikään kotiopettajatar —»

»Ei suinkaan!» sanoi mr Dorrit. »Pyydän, madame, älkää millään muotoa luulko, että hetkeäkään ajattelisin niin.» Hän suorastaan punastui sellaista epäluuloa.

Mrs General taivutti vakavasti päätänsä. »Sentähden en voi määrätä hintaa palveluksille, joiden tekeminen tuottaa minulle iloa, jos saan tehdä ne vapaaehtoisesti ja välittömästi, mutta joita en voi tehdä vain maksusta. En olekaan missään enkä milloinkaan nähnyt sellaista olomuotoa kuin omani on. Se on niin erikoinen.»

Epäilemättä. Mutta kuinka sitten (ihmetteli mr Dorrit luonnollisesti kyllä) asia voitaisiin järjestää?

»En voi kieltää», sanoi mrs General — »vaikka sekin on minulle vastanmielistä — mr Dorritia kysymästä ystäviltäni täällä, minkä summan he ovat tottuneet neljänneksittäin sijoittamaan minun niinelleni pankkiini».

»Sallikaa minun huomauttaa», lisäsi mrs General, »että tämän jälkeen en enää voi ottaa asiaa puheeksi, samoin kuin etten voi suostua mihinkään toisarvoiseen asemaan. Jos minulle tarjotaan kunnia tutustua mr Dorritin perheeseen — muistaakseni mainittiin kaksi tytärtä —»

»Voin suostua vain täydellisen tasa-arvoisuuden ehdoilla, siten että asemani perheessänne tulee olemaan seuranpitäjän, suojelijan, neuvonantajan ja ystävän!»

Huolimatta siitä, että mr Dorrit oli elävästi tietoinen omasta tärkeydestään, tuntui hänestä, että mrs General pelkästään hyvänhyvyyttänsä suostui kauppaan näillä ehdoilla. Hän sanoikin melkein niin.

»Sentähden olisi tarpeellista», sanoi mrs General, »että siihen summaan (mikä se nyt sitten lienee), jonka täkäläiset ystäväni ovat tottuneet maksamaan pankkiirilleni, lisättäisiin vielä kolmannes».

Mr Dorrit ei viivytellyt arkatuntoisen kysymyksen tekemistä maalaisleskelle, ja saatuaan tietää, että tämä oli tottunut maksamaan kolmesataa puntaa vuosittain mrs Generalin pankkiirille, päätteli hän pahasti rasittamatta laskupäätänsä, että hänen oli maksettava neljäsataa. Koska mrs General kuului niihin kiiltäväpintaisiin esineihin, joista saa sen käsityksen, että ne ovat arvaamattoman kalliita, niin pyysi mr Dorrit juhlallisesti saada kunnian ja ilon lukea hänet perheensä jäsenten joukkoon. Mrs General myönsi hänelle tämän etuoikeuden, ja täällä hän nyt oli.

Henkilökohtaisesti oli mrs General, lukuunottaen myöskin hänen hameensa, jotka olivat tärkeänä tekijänä, arvokas, kunnioitusta herättävä, komea, kahiseva, juhlallisen pulska ja aina pystypäin, selkä suorana sopivaisuusvaljakon ohjaksissa. Hän saattoi nousta Alppien huipuille — oli tehnytkin niin — ja laskeutua Herkulaneumin syvyyksiin — oli tehnyt senkin — ainoankaan neulan tai poimun joutumatta epäjärjestykseen. Jos hänen kasvonsa ja hiuksensa näyttivät jotakuinkin jauhoisilta, ikäänkuin hän olisi asunut ylenmäärin hienossa myllyssä, johtui se paremminkin siitä, että hän oli läpeensä kalkkimaiden muodostuma, kuin siitä, että hän paranteli ihoaan orvokki-ihojauheella tai oli vanhuuttaan harmaantunut. Jos hänen silmänsä olivat ilmeettömät, johtui se arvattavasti siitä, että niillä ei ollut mitään ilmaistavaa. Jos hänellä oli vähäisen ryppyjä, johtui se siitä, ettei hänen sielunsa ollut painanut nimeänsä eikä muutakaan kirjoitusta hänen kasvoihinsa. Kylmä, vahankalpea, sammunut nainen, joka ei milloinkaan ollut erikoisesti levittänyt valoa ympärilleen.

Mrs Generalilla ei ollut mielipiteitä. Mielipiteiden muodostamisen estäminen kuului hänen menetelmäänsä hänen muovaillessaan sieluja. Hänellä oli pieni sielullinen ympyrärata raiteineen, kiskoineen, jossa hän kuljetteli muiden ihmisten mielipiteitä pienissä vaunuissa; nämä eivät milloinkaan saavuttaneet toisiansa eivätkä milloinkaan päässeet perille minnekään. Hänen sopivaisuusoppinsakaan ei voinut kieltää, että maailmassa oli paljon sopimatonta; mutta päästäkseen siitä, siirsi mrs General sen syrjään ja teeskenteli uskovansa, ettei sellaista ollut olemassakaan. Tässä ilmeni toinen puoli hänen menetelmässään — hän tunki kaikki vaikeudet kaappeihin, lukitsi nämä ja väitti, ettei vaikeuksia ollut olemassakaan. Tämä oli helpoin keino päästä niistä ja verrattomasti sopivin.

Mrs General ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään järkyttävästä. Onnettomuuksia, kurjuutta, rikoksia ei milloinkaan saanut mainita hänelle. Mrs Generalin läheisyydessä, nukahtivat intohimot, ja veri muuttui maidoksi ja vedeksi. Sen vähän, mikä näiden poistojen jälkeen jäi maailmaan, katsoi mrs General tehtäväkseen kiilloittaa. Tässä muovailutoimintansa vaiheessa kastoi hän pienen pieniä siveltimiä suuren suuriin kiiltoöljypyttyihin ja siveli kulloinkin puheeksi tulevan esineen ja asian pinnan kiiltäväksi. Kuta enemmän halkeamia niissä oli, sitä enemmän mrs General kiilloitteli niitä.

Mrs Generalin ääni oli kiilloitettu, hän kosketuksensa oli kiilloitettu, hänen olemustaan ympäröivä ilmapiiri oli kiilloitettu. Mrs Generalin unet olisivat olleet kiilloitettuja — jos hän ylipäätänsä milloinkaan uneksi — hänen nukkuessaan nyt hyvän Sankt Bernhardin helmassa, keveiden lumihiutaleiden laskeutuessa tämän talon katolle.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Kirkas aamuaurinko huikaisi silmiä, lumisade oli tauonnut, sumut hälvenneet, vuori-ilma oli niin kirkasta ja keveätä, että tuntui sitä hengittäessä kuin olisi herännyt uuteen elämään. Tämä kuvitelma tuli vieläkin elävämmäksi sen kautta, että vuori näytti irtautuneen tukevasta perustastaan ja hohtavan valkoisena pilvirykelmänä uiskentelevan sinisen taivaan ja kaukana alhaalla olevan maan välillä.

Tummat täplät lumessa, jotka olivat kuin solmut ohuessa langassa ja alkoivat luostarin ovelta, kiemurrellen rinnettä alas, toistaiseksi erillisinä pätkinä, osoittivat, missä luostariveljet useassa eri paikassa loivat lunta teiltä ja poluilta. Oveneteinen lumi oli tallaamisesta jo taas sulanut sohjoksi. Muuleja taluteltiin kiireesti tallista, sidottiin muurirenkaisiin ja kuormitettiin; tiukuvyöt sidottiin kaulaan, kuormia korjailtiin ja kohenneltiin ja ratsastajain ja kuljettajain äänet kajahtelivat soinnukkaina. Muutamat aikaisemmat olivat jo lähteneet matkalle, ja sekä tasaisella harjulla, joka kulki luostarin läheisen tumman tunturijärven äyrästä pitkin, että eilisen nousutien rinteellä näkyi eteenpäin liikkuvia miehiä ja muuleja, jotka suunnattoman laajassa maisemassa kutistuivat pienen pienoisiksi; kirkas tiukujen helinä ja rattoisa puheen porina kantautui vielä luostarille saakka.

Edelliseniltaisessa ruokasalissa paistoi uusi takkavalkea, entisen keveälle tuhkalle viritetty, ja valaisi yksinkertaista aamiaista, johon sisältyi leipää, voita ja maitoa. Se valaisi myöskin Dorrit-perheen pikalähettiä, joka valmisteli herrasväkensä teetä mukana tuomastaan varastosta sekä järjesteli kaikenlaisia muita pikkuvarustuksia, joita oli täytynyt tuoda mukaan tänne kauhean epämukavuuden lieventämiseksi. Mr Gowan ja Blandois Pariisista olivat jo suurustaneet ja kävelivät edestakaisin järven rannalla, tupakoiden.

»Gowan, hm!» jupisi Tip, toisin sanoen Edward Dorrit, esquire, selaillen matkailijakirjaa, pikalähetin jätettyä heidät aamiaista syömään. »Gowan on siis narrin nimi, muuta en voi sanoa! Jos kannattaisi, niin kurittaisin häntä. Muttei kannata — onneksi hänelle. Kuinka hänen vaimonsa voi, Amy? Otaksun tietäväsi. Sinä tavallisesti tiedät sellaisia asioita.»

»Oho! Vai eivät lähde! Sekin on onneksi tuolle veitikalle», sanoi Tip; »muuten olisimme, hän ja minä, törmänneet yhteen».

»Heidän mielestänsä on parempi, että hän lepää täällä tänään eikä rasita ja uuvuta itseään ratsastamisella ennen huomista.»

»Samapa minulle. Mutta sinä puhut aivan kuin olisit hoitanut häntä. Ethän vain ole langennut (mrs General ei ole täällä) vanhoihin tapoihin, Amy?»

Hän teki kysymyksensä välinpitämättömästi vilkaisten miss Fannyyn ja isäänsä.

»Kävin vain hänen luonaan kysyäkseni, voinko auttaa häntä jollakin tavoin, Tip», vastasi Pikku Dorrit.

»Sinun ei pidä sanoa minua Tipiksi, Amy kulta», vastasi nuori herra rypistäen otsaansa, »sillä se on vanha tapa ja sellainen, josta sinun on luovuttava».

»En tahtonut sanoa niin. Unohdin. Se oli ennen niin luonnollista, että se nytkin tuntui oikealta sanalta.»

»Niin tietysti!» pisti miss Fanny väliin. »Luonnollista, oikea sana, ennen ja niin edelleen. Tyhmyyksiä, sinä pienokainen! Tiedän vallan hyvin, miksi tuo mrs Gowan on sinusta niin mielenkiintoinen. Minua et voi pettää.»

»Äh, vihainen!» Nuori neiti teki kiivaan liikkeen. »Minulla ei ole kärsivällisyyttä» (mikä oli totisen totta).

»Fanny, mitä sinä tarkoitat?» kysyi mr Dorrit kohottaen kulmakarvojaan.
»Selitä.»

»Oh! Älä ole milläsikään, pappa», vastasi miss Fanny, »ei se mitään merkitse. Amy kyllä ymmärtää minut. Hän tuntee tämän mrs Gowanin tai tietää hänestä jotakin ennen eilispäivää, ja hän voi muitta mutkitta myöntää sen.»

»Lapseni», sanoi mr Dorrit kääntyen nuoremman tyttärensä puoleen, »onko sisarellasi aihetta tällaiseen — hm — omituiseen väitteeseen?»

»Vaikka olisi kuinka lempeä ja hiljainen», kiirehti miss Fanny vastaamaan ennen sisartaan, »niin ei kukaan kolealla vuorenhuipulla hiivi ihmisten huoneisiin istumaan heidän kanssansa, vilusta väristen, ellei ennestään tiedä heistä mitään. Ei ole vaikea arvata, kenen ystävä mrs Gowan on.»

»Oh, olen pahoillani», vastasi Fanny, joka oli kiihoittunut pitämään itseänsä pahoin kohdeltuna ja vääryyttä kärsivänä, kuten hän usein vaivautui tekemään, »mutta luulen hänen olevan sen vastenmielisen ja ikävän henkilön ystävän, hänen, joka oli tyystin vailla kaikkea hienotunteisuutta — vaikka me kokemustemme perusteella kuitenkin olisimme voineet odottaa häneltä sellaista — ja joka häpäisi meitä ja loukkasi tunteitamme julkisesti ja tahallaan siinä tilaisuudessa, josta sopimuksen mukaan emme enää tahdo lähemmin puhua».

»Amy, lapseni», sanoi mr Dorrit, lievittäen lempeätä ankaruuttansa arvokkaalla lempeydellä, »onko asia näin?»

»Niin se on!» huusi miss Fanny. »Tietysti. Mitäs minä sanoin! Ja nyt sanon kerta kaikkiaan» — tällä nuorella neidillä oli tapana sanoa sama asia kerta kaikkiaan joka päivä ja montakin kertaa päivässä — »että se on häpeällistä! Sanon kerta kaikkiaan, että siitä on tehtävä loppu! Eikö se riitä, että olemme kärsineet kaiken sen, josta ei kukaan muu kuin me tiedä mitään? Täytyykö meidän sallia, että hän, jonka pitäisi sääliä tunteitamme, heittää tämän kaiken vasten kasvojamme alituisesti ja järjestelmällisesti? Täytyykö meidän antautua tämän luonnottoman kohtelun alaisiksi joka hetki elämässämme? Eikö meidän milloinkaan sallita unohtaa? Sanon vielä kerran: se on inhoittavaa!»

»No niin, Amy», huomautti hänen veljensä pudistellen päätänsä, »tiedät, että olen puolellasi, kun vain voin, ja useimmissa tapauksissa voinkin. Mutta minun täytyy sanoa, että osoitat todella omituisella tavalla sisarellista rakkauttasi, kun pidät sen miehen puolta, joka on kohdellut minua niin vähän herrasmiehen tavoin kuin suinkin. Ja joka varmasti», lisäsi hän vakuuttavalla äänellä, »on halpamainen konna, muuten hän ei olisi voinut käyttäytyä sillä tavalla».

»Ja katsokaa nyt», huomautti miss Fanny, »mikä tästä on seurauksena! Voimmeko odottaa, että edes palvelusväkemme kunnioittaisi meitä? Ei ikinä. Meillä on kaksi kamarineitoa, papan kamaripalvelija, lakeija ja pikalähetti ja kaikenlaista muuta palvelusväkeä, ja kuitenkin yksi meistä juoksentelee vesilasi kädessä kaikkien nähden aivan kuin palvelustyttö. Vain poliisimies juoksisi samalla tavoin viemään vesipikarin kadulla pyörtyneelle kerjäläiselle kuin Amy eilen illalla tässä samassa huoneessa aivan silmiemme edessä!» vakuutteli miss Fanny.

»Siitä nyt en suuriakaan välitä», huomautti mr Edward, »mutta toisin on laita tuon Clennamin, joksi hän suvaitsee nimittää itseään».

»Hän kuuluu samaan juttuun», vastasi miss Fanny, »ja on yhtä maata. Hän tunkeutui ensin meidän luoksemme. Emme milloinkaan tarvinneet häntä. Minä puolestani näytin hänelle aina voivani varsin hyvin tulla toimeen ilman hänen seuraansa. Ja sitten hän otti ja loukkasi näin karkeasti tunteitamme, mitä hän ei olisi voinut tehdä eikä olisi tehnyt, ellei olisi nauttinut saadessaan paljastaa meidät; ja meidän pitäisi alentua tekemään palveluksia hänen ystävillensä! Enpä todellakaan ihmettele tuon mr Gowanin käytöstä sinua kohtaan. Mitäpä muuta saattoi odottaa, kun hän vahingoniloisena ajatteli entistä onnettomuuttamme ja ilkkui sitä!»

»Isä — Edward — ei, ei suinkaan!» torjui Pikku Dorrit. »Ei mr eikä mrs Gowan ole milloinkaan kuullut nimeämme mainittavankaan. He ovat olleet ja ovat edelleen aivan tietämättömiä vaiheistamme.»

»Sitä pahempi», vastasi Fanny, joka oli päättänyt olla myöntämättä minkäänlaista lievennystä, »sillä silloin sinulla ei ole mitään puolustusta. Jos he olisivat tunteneet meidät, niin olisit voinut katsoa olevasi velvollinen suostuttelemaan heitä puolellemme. Se olisi ollut lapsellinen ja naurettava erehdys, mutta minä voin antaa erehdyksen anteeksi, jotavastoin en voi leppyä sille, joka tahallaan ja harkiten alentaa niitä, joiden pitäisi olla hänelle lähimpiä ja rakkaimpia. Ei. Sitä en voi suoda anteeksi. Se minun täytyy tuomita.»

»En ole milloinkaan tahallani loukannut sinua, Fanny», vakuutti hänen sisarensa, »vaikka olet näin kova minulle».

»Silloin sinun pitäisi olla varovaisempi, Amy», neuvoi toinen. »Jos sinulle sattuu tuollaista vahingossa, niin koeta olla varovaisempi. Jos minä olisin sattunut syntymään erikoisessa paikassa ja erikoisissa olosuhteissa, jotka olisivat tylsyttäneet sopivaisuusvaistoani, niin luulisin asiakseni joka askelella ajatella: 'Enhän nyt vain tietämättäni häpäise ketään läheistä ja rakasta omaista?' Näin kuvittelen, että minä menettelisin, jos olisin siinä asemassa.»

Nyt sekaantui mr Dorrit asiaan, lopettaakseen arvovaltansa nojalla tämän kiusallisen keskustelun ja tehdäkseen viisautensa avulla siitä siveellisiä johtopäätöksiä.

»Rakkaani», sanoi hän nuoremmalle tyttärellensä. »Pyydän, ettet — hm — sano enää mitään. Sisaresi Fanny käyttää voimakasta kieltä, muttei aivan syyttä. Sinulla on nyt — hm — ylhäinen asema puolustettavana. Tämä asema ei ole vain sinun, vaan — hm — minunkin, jopa — hm — meidän kaikkien. Meidän, niin. Nyt on tärkeätä kaikille ylhäisessä asemassa oleville, mutta varsinkin meidän perheellemme syistä, joihin en — hm — nyt kalua kajota, on tärkeätä tehdä itsensä kunnioitetuksi. Täytyy tarkoin ottaa vaari itsestään saavuttaakseen ihmisten kunnioituksen. Jotta alempiarvoiset kunnioittaisivat meitä, on niitä — hm — pidettävä loitolla ja — hm — pakotettava alistumaan. Alistumaan. Sentähden on erittäin tärkeätä, että — hm — varomme joutumasta palvelusväkemme muistutusten ja ihmettelyn esineiksi antamalla heidän huomata, että joskus olemme eläneet ilman heidän palveluksiaan ja suorittaneet ne itse.»

»Niin, kukapa epäilisi sitä?» huusi miss Fanny. »Sehän on juuri pääasia.»

»Fanny», hillitsi isä häntä juhlallisesti. »Anna minun puhua, ystäväni. Mehän puhumme — hm — mr Clennamista. Saatan sanoa, Amy, etten tunne samaa — nimittäin kokonaan — hm —kokonaan —mr Clennamia kohtaan kuin — kuin sisaresi. Tyydyn pitämään sitä henkilöä — hm — yleensä — hyvinkasvatettuna miehenä. Hm. Hyvinkasvatettuna henkilönä. Myöskään en tahdo päättää, tunkeutuiko mr Clennam joskus — hm — minun seuraani. Hän tiesi, että ihmiset — hm — hakivat minun seuraani, ja hänen puolustuksenaan saattaa olla, että hän piti minua jonkinlaisena julkisena henkilönä. Mutta mr Clennamin ja minun vähäiseen tuttavuuteen — se oli hyvin vähäinen — liittyi — hm — asianhaaroja, joiden tähden», tässä mr Dorrit kävi erinomaisen juhlalliseksi ja mahtavaksi, »mr Clennam menettelisi kerrassaan epähienosti, jos yrittäisi näissä oloissa uudistaa tuttavuuttansa minun tai jonkun muun perheeni jäsenen kanssa. Jos mr Clennamilla on kylliksi hienotuntoisuutta älytäkseen tällaisen yrityksen sopimattomuuden, niin olen vastuunalaisena miehenä velvollinen — hm — mukautumaan hänen arkatuntoiseen menettelyynsä. Jos taas mr Clennam ei osoita omaavansa tällaista hienotunteisuutta, niin en voi — hm — hetkeäkään — hm — olla tekemisissä niin karkean luonteen kanssa. Joka tapauksessa on selvää, ettei mr Clennam voi tulla kysymykseenkään ja ettei meillä, ole mitään tekemistä hänen kanssansa eikä hänellä meidän kanssamme. Hm — mrs General.»

Tulemalla huoneeseen ja istuutumalla paikalleen aamiaispöytään lopetti mainittu rouva keskustelun. Kohta senjälkeen ilmoitti pikalähetti, että kamaripalvelija, lakeija, molemmat kamarineidot ja neljä opasta sekä neljätoista muulia olivat valmiit lähtöön, ja sitten aamiaisseurue lähti luostarin ovelle yhtyäkseen ratsastusjoukkoon.

Mr Gowan seisoi edempänä sikaareineen ja piirustuskynineen, mutta mr Blandois tuli paikalle osoittamaan kohteliaisuuttaan naisille. Hänen nostaessaan keikarimaisesti lerppahattuansa Pikku Dorritille, ajatteli tämä, että hän siinä seistessään, mustaihoisena, vaippa hartioillaan, oli vieläkin peloittavamman näköinen kuin edellisenä iltana takkavalkean valossa. Mutta koska sekä hänen isänsä että sisarensa jotensakin armollisesti suhtautuivat hänen kohteliaisuuteensa, koetti Amykin välttää näyttämästä epäluuloaan häntä kohtaan, jottei se osoittautuisi uudeksi, hänen vankilasyntyperästään johtuvaksi kompastukseksi.

Kuitenkin, kun he kaarrellen ja kiemurrellen laskeutuivat epätasaista polkua alas, katsoi hän, luostarin vielä ollessa näkyvissä, monta kertaa taaksensa ja erotti mr Blandoisin aina seisomassa ulkonevalla kallionkielekkeellä, katsellen heidän jälkeensä, taustanaan luostarin piipuista kultaisena sumuna suoraan ja korkealle kohoava savu. Kauan senjälkeen, kun hän erottui vain mustana pilkkuna lumessa, oli Amy näkevinään hänen hymynsä, hänen kotkannenänsä ja silmät, jotka olivat liian lähellä sitä. Ja vielä senkin jälkeen kun luostari oli kadonnut näkyvistä ja keveät aamuhattarat verhosivat sen alapuolella olevan solan, tuntuivat tienvartiset aavemaiset luurankokäsivarret viittaavan ylös häneen.

Petollisempana kuin lumi, kenties kylmempänä ja vaikeammin sulavana häipyi Pariisin Blandois vähitellen hänen mielestänsä heidän saavuttuaan lauhkeampiin seutuihin. Taasen paistoi aurinko lämpimästi, taas oli jäätiköistä ja lumiluolista sulanut, rinnettä alas virtaava vesi virkistävää juoda, taasen saapuivat he sveitsiläiselle maisemalle ominaisiin kuusikkoihin, kivikkoisille vuoripuroille, vihreille rinteille, vehmaisiin laaksoihin ja puusta rakennetuille paimenmajoille, joita ympäröivät korkeat kiemurtelevat aitaukset. Toisinaan laajeni tie, niin että hän saattoi ratsastaa rinnan isänsä kanssa. Ja silloin Amylla oli riittävästi iloa katsellessaan isää hänen ratsastaessaan siinä puettuna turkiksiin ja verkaan, rikkaana, vapaana, lukuisan palvelusväen ympäröimänä, katseen harhaillessa maiseman ihanuuksissa, minkään kurjan muurin estämättä ja pienentämättä näköalaa ja luomatta varjoansa häneen.

Hänen setänsä oli vapautunut menneen ajan varjoista sen verran, että käytti niitä vaatteita, joita hänelle annettiin, suoritti muutamia perheen arvon vaatimia pesuja ja meni minne hänet vietiin, osoittaen eräänlaista kärsivällistä, eläimellistä mielihyvää, joka näytti todistavan, että ilma ja vaihtelu tekivät hänelle hyvää. Kaikissa muissa suhteissa paitsi yhdessä hän oli aivan vailla omaa valoa, loistaen vain veljestä heijastuvalla. Hänen veljensä suurellisuus, rikkaus, vapaus ja ylhäisyys ilahduttivat hänen mieltänsä aivan epäitsekkäistä syistä. Vähäpuheinen ja arka kun oli, ei hän tuntenut mitään puhumisen tarvetta saadessaan kuulla veljensä puhuvan; eikä pyytänyt palvelijoiden apua, vaan nämä saivat kokonaan omistautua veljen palvelemiseen. Ainoa huomattava, hänestä itsestään lähtenyt muutos oli hänen muuttunut käytöksensä nuorempaa veljentytärtä kohtaan. Joka päivä kehittyi se yhä ilmeisemmäksi kunnioitukseksi, jollaista vanhuus harvoin osoittaa nuoruudelle ja vielä harvemmin, se on huomattava, niin auliisti ja mielellään kuin hän osoitti. Niissä tilaisuuksissa, jolloin miss Fanny selitti kerta kaikkiaan, käytti hän aina ensimmäistä tilaisuutta paljastaakseen harmaan päänsä nuoremmalle veljentyttärelleen ja auttaakseen hänet muulinselkään tai saattaakseen hänet vaunuille tai osoittaakseen hänelle jollakin muulla tavoin huomaavaisuutta erinomaisen kunnioittavasti. Eikä se kuitenkaan koskaan näyttänyt aiheettomalta tai väkinäiseltä, vaan tapahtui aina sydämellisesti, yksinkertaisesti, välittömästi ja vilpittömästi. Samoin ei hän milloinkaan, veljensä pyynnöstäkään, sallinut tarjottavan itselleen mitään ennen veljentytärtä eikä suostunut missään suhteessa olemaan etusijassa hänen rinnallaan. Niin ankarasti vaati hän kunnioitusta veljentyttärellensä, että hän tällä samalla matkalla Ison Sankt Bernhardin luostarista suuttui äkkiä ja vimmatusti lakeijaan, joka seisten lähellä, neidin astuessa muulin selästä, ei huomannut pidellä hänen jalustintaan, ja hän hämmästytti sanomattomasti koko seuraa syyttämällä häntä neidille annetusta kovasuisesta muulista ja työntämällä hänet oman ratsunsa edellä erääseen nurkkaukseen ja uhkaamalla tallauttaa hänet kuoliaaksi.

He olivat hienoa seuraa, ja majatalojen isännät melkein jumaloivat heitä. Minne ikinä he tulivat kulki heidän tärkeytensä heidän edellään pikalähetin mukana, joka ratsasti edellä katsomassa, että loistohuoneet olivat kunnossa. Hän oli perhesaaton airuena. Sitten tulivat isot matkavaunut, joiden sisässä istuivat mr Dorrit, miss Dorrit, miss Amy Dorrit ja mrs General; ulkopuolella muutamat palvelijat sekä (kauniilla säällä) Edward Dorrit, esquire, jota varten ajoistuin oli varattu. Sitten tulivat vaunut, joissa istui Frederick Dorrit, esquire; siinä oli myöskin tyhjä paikka varattu Edward Dorritille rumalla säällä. Sitten tulivat kuormavaunut, jotka kuljettivat muuta palvelusväkeä, raskaita matkatavaroita sekä niin paljon kuin niissä pysyi edellä ajavien ajopelien roiskiman rapakkoa ja tupruttamaa tomua.

Nämä ajopelit kaunistivat Martignyn hotellin pihaa perheen palattua vuorimatkaltaan. Muitakin ajoneuvoja oli siellä (paljon väkeä kun oli liikkeellä), alkaen paikatusta italialaisesta vetturasta — se oli kuin englantilainen markkinakeinu asetettuna pyörälliselle tarjottimelle, päällä toinen, pyörätön puutarjotin — komeihin englantilaisiin vaunuihin saakka. Mutta siellä oli muitakin hotellin kaunistuksia, joita mr Dorrit ei ollut tilannut. Kaksi vierasta matkustajaa koristi erästä hänen huonettansa.

Pihassa seisoi isäntä hattu kädessä ja vannoi pikalähetille olevansa murtunut, masentunut, syvästi onneton, kurjin ja surkein elukka, maailman suurin pöllöpää, Hänen ei olisi ikinä pitänyt myöntyä siihen, mutta tämä erittäin hieno rouva oli niin hartaasti pyytänyt häntä suostumaan siihen, että he saisivat käyttää tätä huonetta ruokailuhuoneena, vain lyhyen puolen tunnin ajan, niin että hän oli taipunut. Lyhyt puolituntinen oli kulunut, rouva ja herra söivät vielä hiukkasen jälkiruokaa ja joivat puolikuppista kahvia, lasku oli maksettu, hevoset oli tilattu, he lähtisivät heti paikalla, mutta onneton kohtalo ja taivaan kirous järjesti niin, etteivät he olleet juuri vielä lähteneet.

Mr Dorritin suuttumus oli rajaton hänen kääntyessään portaiden juurella, kuunneltuaan tätä puolustuspuhetta. Hän tunsi, että perheen arvoa vastaan oli tehty murhayritys. Hän oli äärettömän arka arvostaan. Hän saattoi keksiä hyökkäysyrityksen sitä vastaan, ennenkuin kenelläkään muulla oli aavistusta siitä. Hänen elämänsä oli yhtä tuskaa ja pelkoa, sillä hän oli tuntevinaan kuinka hienot leikkausveitset lakkaamatta kaivelivat hänen arvoaan.

»Onko se mahdollista, sir», kysyi mr Dorrit kovasti punastuen, »että olette — hm — rohjennut antaa huoneeni jonkun muun henkilön käytettäväksi?»

Anteeksi tuhansin kerroin! Isännän suuri onnettomuus oli, että tämä ylen hieno rouva sai hänet houkutelluksi siihen. Hän rukoili, ettei monseigneur vihastuisi. Hän pyysi monseigneuriä olemaan armollinen. Jos monseigneur suvaitsisi olla niin erinomaisen hyvä ja käyttää toista hänelle erikoisesti varattua salia vain viiden minuutin ajan, niin kaikki kävisi hyvin.

»En, sir», vastasi mr Dorrit. »En käytä teidän salejanne. Lähden talostanne syömättä ja juomatta ja astumatta jalallani siihen. Kuinka uskallatte menetellä tällä tavalla? Kuka minä olen — hm — koska erotatte minut näin muista herrasmiehistä?»

Voi! Isäntä haastoi taivaat todistamaan, että monseigneur oli armollisin koko ylhäisön joukossa, etevin, arvokkain, kunnioitetuin. Jos hän erotti monseigneurin muista, tapahtui se vain siksi, että hän oli huomattavampi, rakastetumpi, anteliaampi ja kunnioitetumpi kuin muut.

»Älkää tulko sanomaan minulle mitään sellaista, sir», vastasi mr Dorrit vihanvimmoissaan. »Te olette loukannut minua. Olette häväissyt minua. Kuinka rohkenette? Selittäkää.»

Ah, vanhurskas taivas, kuinka hän saattoi selittää, kun ei ollut mitään selitettävää; hän saattoi vain pyytää anteeksi ja luottaa monseigneurin tunnettuun jalomielisyyteen.

»Minä sanon teille, sir», ja mr Dorrit läähätti kiukusta, »että te teette — hm — eron minun ja muiden herrasmiesten välillä; että kohtelette minua toisin kuin muita rikkaita ja arvokkaita henkilöitä. Minä kysyn teiltä minkätähden? Tahdon tietää, kenenkä — hm — luvalla — hm — millä oikeudella. Vastatkaa, sir. Selittäkää. Vastatkaa, miksi.»

Sallittakoon isännän nöyrimmästi huomauttaa monsieur pikalähetille, että monseigneur, joka muuten oli niin armollinen, nyt vihastui aivan syyttä. Ei ollut olemassa mitään »miksi». Monsieur pikalähetti suvaitsisi ehkä selittää monseigneurille, että tämä erehtyi epäillessään tässä olevan jotakin muuta paitsi sitä, mitä hänen nöyrällä palvelijallansa jo oli ollut kunnia esittää. Tämä erittäin hieno rouva —

»Vaiti!» huusi mr Dorrit. »Pitäkää suunne! En tahdo kuulla enää tuosta erittäin hienosta rouvasta; en tahdo kuulla enää mitään. Katsokaa tätä perhettä — minun perhettäni — se on hienompi kuin mitkään hienot rouvat. Te olette kohdellut tätä perhettä loukkaavasti, olette häväissyt sitä. Minä voin teidät tuhota. Hm — valjastakaa hevoset, pankaa tavarat kokoon, en astu enää jalallanikaan tämän miehen taloon.»

Ei kukaan ollut sekaantunut tähän väittelyyn, siihen kun Edward Dorritin, esquiren, jokapäiväisten ranskalaisten lauseparsien taito ei ollut riittävä ja koska naisetkaan tuskin ymmärsivät sitä oikein. Miss Fanny kuitenkin kannatti isäänsä erittäin katkerasti ja selitti äidinkielellään, että miehen hävyttömyyden syynä varmaan oli jotakin erikoista ja että hänen mielestänsä oli tärkeätä, että hän jollakin tavoin pakotettaisiin ilmoittamaan, millä perusteella ja oikeudella hän kohteli heidän perhettänsä toisin kuin muita rikkaita perheitä. Mitä syitä hänellä saattoi olla julkeuteen, sitä ei miss Fanny voinut kuvitella; mutta syitä hänellä täytyi olla ja ne olisi puserrettava hänestä.

Kaikki oppaat, muulinajajat ja joutoväki pihassa olivat kuunnelleet tätä kiivasta sanailua, ja kun pikalähetti alkoi vetää vaunuja pihalle, herätti se suurta hämmästystä. He ryhtyivät auttamaan, muutama tusina miehiä joka pyörää kohden, ja työ saatiin suoritetuksi suurella kohulla ja melulla; sitten alettiin vaunuja kuormittaa sillä välin kun odotettiin hevosia postitalolta.

Mutta erittäin hienon englantilaisen rouvan vaunut seisoivat jo hevosineen majatalon oven edessä, ja isäntä hiipi nyt esittämään vaikeata pulmaansa. Tämä selvisi kaikille pihassa olijoille, kun hän pian tuli herran ja rouvan perässä portaita alas ja merkitsevällä kädenliikkeellä osoitti heille mr Dorritin loukattua majesteettia.

»Pyydän anteeksi», sanoi herrasmies eroten ladystä ja tullen lähemmäksi, »olen vähäpuheinen mies ja huono selittelemään asioita — mutta tämä rouva tässä pelkää kovin kaikenlaisen metelin syntymistä. Rouva — hän on muuten minun äitini — pyytää, ettei pantaisi toimeen mitään meteliä.»

Mr Dorrit tervehti yhä läähättäen kärsimänsä vääryyden tunnossa herrasmiestä, tervehti myös ladya etäältä, taipumattomana ja voittamattomana.

»Mutta mitä näen — tekö täällä, vanha veikko!» Näin sanoen kääntyi herrasmies Edward Dorritin, esquiren, puoleen ja riensi hänen luoksensa, kuin pitäen häntä kohtalon lähettämänä suurena apuna. »Koettakaamme yhdessä saada tämä asia järjestetyksi. Tämä rouva tahtoisi kaikin mokomin välttää meteliä.»

Edward Dorrit, esquire, jota toinen kuljetti syrjään napista kiinni pitäen, otti valtioviisaan ilmeen vastatessaan: »Mutta täytyyhän teidän myöntää, että jos edeltäpäin tilaatte joukon huoneita ja ne kuuluvat teille, niin ei ole hauskaa, jos tullessanne tapaattekin muita siellä asustamassa.»

»Ei», vastasi toinen, »tiedän sen. Myönnän sen. Koettakaamme kuitenkin, te ja minä, saada asia järjestetyksi ja välttää meteliä. Syy ei ole ensinkään tuon miehen, vaan äitini. Hän kun on huomattavan hieno nainen, joka ei ole mitään ulkokultaista hölynpölyä — hyvin kasvatettukin — joutui isäntä kerrassaan alakynteen.»

»Vakuutan kunniani kautta, että niin on. Siispä», sanoi toinen herrasmies vetäytyen taas pääasemaansa, »ei mitään meteliä!»

»Edmund», sanoi rouva ovelta, »toivon selittäneesi tai selittäväsi tämän herrasmiehen ja hänen perheensä tyydytykseksi, että kohtelias isäntä on syytön».

»Vakuutan, ma'am», vastasi Edmund, »että ponnistan viimeiset voimani
saadakseni sen tehdyksi». Sitten katsoi hän muutaman sekunnin tiukasti
Edward Dorritiin, esquireen, ja puhkesi äkkiä luottavasti kysymään:
»Eikö tämä nyt jo ole selvää, vanha veikko?»

»En tiedä», sanoi lady, astuen sirosti pari askelta mr Dorritia kohden, »eikö sittenkin liene parasta itse nyt selittää, että vakuutin tälle kelpo miehelle vastaavani kaikista seurauksista ottaessani haltuuni vieraan tilaamasta huoneistosta yhden huoneen niin pitkäksi (tai lyhyeksi) ajaksi, että ennätän aterioida siellä. En voinut aavistaa, että sen oikea omistaja tulisi takaisin niin pian, enkä tiennyt, että hän jo oli palannut; muuten olisin kiirehtinyt pois näin väärin saamastani huoneesta ja rientänyt selittämään ja pyytämään anteeksi. Toivon, näin sanottuani —»

Hetkeksi jähmettyi lady, lasi silmässä, liikkumattomana ja mykkänä tuijottamaan molempiin nuoriin neiteihin. Samassa hetkessä miss Fanny, seisoen etualalla suuressa maalauksellisessa ryhmässä, johon kuuluivat perhe, perheen ajoneuvot ja perheen palvelusväki, pisti kätensä sisarensa kainaloon pidättääkseen hänet paikalleen ja löyhytteli toisella kädellä kasvojaan ylhäisin elein, tarkastellen ladya kiireestä kantapäähän.

Tämä tointui nopeasti — sillä hän oli mrs Merdle, joka ei helposti joutunut hämilleen — ja jatkoi kesken jäänyttä lausettansa toivoen, että hänen rohkeutensa suotaisiin anteeksi ja että kunnon isäntä taas pääsisi herrasväen suosioon, joka oli hänelle niin kallisarvoinen. Mr Dorrit, jonka arvokkuuden alttarille tämä kaikki oli suitsutusta, vastasi armollisesti ja sanoi, että palvelusväki — hm — saisi peruuttaa valjastuskäskyn, ja että hän — hm — oli valmis suomaan anteeksi sen, mitä aluksi piti loukkauksena, mutta nyt katsoi itselleen vain kunniaksi. Ja sitten povi kumarsi hänelle ja sen omistaja, ihmeellisesti halliten kasvojensa ilmettä, hymyili herttaisesti jäähyväisiksi molemmille sisarille, kuten ainakin rikkaille nuorille neideille, joihin oli mieltynyt ja joita hän ei, ikävä kyllä, ollut milloinkaan ennen nähnyt.

Näin ei kuitenkaan ollut mr Sparklerin laita. Tämä herra jähmettyi samassa hetkessä kuin hänen rouva äitinsäkin, muttei voinut millään keinoin saada liikuntokykyään takaisin, vaan seisoi jäykkänä tuijottaen ryhmään, jossa miss Fanny seisoi etualalla. Kun hänen äitinsä sanoi: »Anna minulle käsivartesi, Edmund, olemme valmiit lähtemään», näytti hän, liikuttaen huuliaan, vastaavan jollakin sellaisella huomautuksella, johon hänen loistava lahjakkuutensa useimmin puhkesi, mutta hän ei liikuttanut lihastakaan. Niin jäykkä oli hänen vartalonsa, että olisi ollut vaikeata taivuttaa häntä kylliksi hänen päästäkseen vaununovesta sisään, ellei hän olisi ajoissa saanut äidillisen nykäyksen apua ja tullut vedetyksi sisään. Tuskin hän oli päässyt vaunuihin, kun takaseinällä olevan pienen ikkunan luukku hävisi ja hänen silmänsä ilmestyi sijalle. Siinä se pysyi niin kauan kuin pieninkin esine oli erotettavissa ja luultavasti paljon kauemminkin, tuijottaen kuin huonosti kaiverrettu silmän kuva korulukossa.

Tämä kohtaus oli niin erinomaisen mieluinen miss Fannylle ja antoi hänelle niin paljon voitonriemuista ajateltavaa, että se huomattavasti lievensi hänen katkeruuttaan. Kun seurue seuraavana päivänä taas oli liikkeellä, asettui hän paikalleen tavattoman iloisena ja oli niin säteilevällä tuulella, että mrs General katseli häntä ihmeissään.

Pikku Dorrit oli tyytyväinen, kun hänessä ei havaittu mitään vikoja ja nähdessään Fannyn olevan iloisen; mutta hänen oma osansa seurassa oli mietiskelevän, hiljaisen jäsenen. Hänen istuessaan vastapäätä isäänsä matkavaunuissa ja muistellessaan heidän entistä huonettaan Marshalseassa tuntui hänen nykyinen olotilansa unelta. Kaikki mitä hän näki oli uutta ja ihmeellistä, muttei todellista; hänestä tuntui, että nämä vuoristonäköalat ja maalaukselliset maisemat milloin hyvänsä saattaisivat häipyä olemattomiin ja että vaunut, tehden äkkikäännöksen, voisivat tönähtäen pysähtyä vanhan Marshalsean portin eteen.

Työttömyys oli jo outoa, muttei puoleksikaan niin outoa kuin se, että hän oli joutunut nurkkaan eikä ollut ketään, jonka puolesta ajatella, suunnitella ja järjestää, taikka minkäänlaisia huolia muiden tähden. Se oli outoa, mutta vielä paljoa oudompaa oli huomata, että hänen ja isän välillä oli alue, jossa muut hääräsivät huolehtien isästä ja jossa häntä itseään ei ensinkään kaivattu. Hänen entisten kokemustensa rinnalla oli tämä vieläkin oudompaa kuin vuoristomaisemat, niin että hänen oli aluksi ollut mahdoton mukautua siihen, ja hän oli koettanut pitää vanhan paikkansa isän läheisyydessä. Mutta tämä oli puhunut hänelle kahdenkesken ja sanonut, että — hm — ylhäisessä asemassa olevien henkilöiden täytyi tarkasti vaatia kunnioitusta alaisiltaan, ja jos huomattaisiin, että hän, hänen tyttärensä, miss Amy Dorrit, Dorsetshiren Dorritien viimeistä vielä elävää haaraa, suoritti — hm — kamaripalvelijalle kuuluvia tehtäviä, niin — hm, hm — se vahingoittaisi suuresti hänen arvoansa. Sentähden hän antoi vakaan isällisen määräyksen — hm — että hänen tuli muistaa olevansa hieno nainen, jonka nyt oli käyttäydyttävä — hm — sopivan ylpeästi ja ylläpitää tätä arvoansa, ja sentähden hän vaati Amya välttämään kaikkea sellaista, mikä voisi — hm —aiheuttaa epämiellyttäviä ja alentavia huomautuksia. Pikku Dorrit oli totellut vastustamatta. Näin oli sitten tapahtunut, että hän nyt istui nurkassaan komeissa vaunuissa, pienet kärsivälliset kädet yhteenliitettyinä helmassa, sysättynä viimeisestäkin entisen elämänmuotonsa asemasta, jossa hänen jalkansa oli koettanut pysytellä.

Tältä kannalta katsoen hänestä kaikki näytti epätodelliselta; kuta ihmeellisempiä näköalat ja nähtävyydet olivat, sitä paremmin ne vastasivat hänen oman sisäisen elämänsä epätodellisuutta, hänen harhaillessaan päivät pitkään, sen autiuksissa. Simplonin solat, sen suunnattomat kuilut ja kohisevat vesiputoukset, ihmeellinen tie, vaaranpaikat, joissa irtautunut pyörä tai säikkyvä hevonen saattoi tietää perikatoa, laskeutuminen Italiaan, tämän kauniin maan avautuminen, kun epätasainen vuorenrepeämä laajeni ja päästi heidät synkästä, pimeästä vankilasta — kaikki oli unta — vain vanha, kurja Marshalsea oli todellisuutta. Ja vanha, kurja Marshalseakin oli järkytetty perustuksiaan myöten, kun hän kuvitteli sitä ilman isäänsä. Hän saattoi tuskin uskoa, että vangit edelleen kävelivät suljetussa pihassa, että jokaisessa kurjassa huoneessa edelleen oli asukkaita ja että vanginvartija yhä seisoi porttihuoneessa laskien ihmisiä sisään ja ulos, niinkuin hän hyvin tiesi siellä tapahtuvan.

Isänsä vankilaelämän muiston ympäröidessä häntä kuin surullisen sävelen painostus, saattoi Pikku Dorrit herätä yöunestaan, joka oli vienyt hänet hänen syntymäpaikkaansa, jopa koko päivän kestävään uneen. Maalauksilla koristettu huone, jossa hän heräsi ja joka usein oli rappeutuneen palatsin nöyryytetty loistohuone, aloitti päiväunen; se jatkui, ja hän näki ikkunoiden edessä riippuvat syksyisen punaiset villiviinilehvät, oranssipuut halkeamia täynnä olevalla pengermällä ikkunan alla, munkki- ja talonpoikaisryhmiä pienellä kadulla palatsin edustalla, näki kurjuuden ja loiston painiskelevan keskenään joka haaralla mitä erilaisimmissa kohtauksissa ja loiston joutuvan, kohtalon ankaran välttämättömyyden pakosta, alakynteen. Sitte seurasi sokkelokujana kuljeksiminen autioissa käytävissä ja pylväsparvekkeilla, jolla välin perheen juhlasaattoa valmisteltiin alhaalla linnanpihalla, jossa palvelusväki järjesteli vaunuja ja matkatavaroita päivän matkaa varten. Tämän jälkeen tuli aamiainen toisessa maalauksin koristetussa, kosteuden tärvelemässä, aution avarassa salissa, ja sitte lähtö, joka aina oli epämiellyttävä hänelle, koska hänestä, ujosta ja arasta, tuntui, ettei hän ollut kyllin iso täyttääkseen paikkansa juhlamenoissa. Sillä silloin ilmestyi ensiksi pikalähetti (joka Marshalseassa olisi käynyt kunnioitetusta ulkomaalaisesta herrasmiehestä) ilmoittamaan, että kaikki oli kunnossa, sitten hänen isänsä kamaripalvelija kääri mahtavasti matkatakin herransa ylle, senjälkeen Fannyn kamarineito ja hänen oma kamarineitonsa (tämä oli hänellä raskaana taakkana — aluksi hän suorastaan itki, kun ei tiennyt mitä tehdä hänellä) astuivat palvelukseen, ja hänen veljensä palvelija täydensi herransa matkavarusteita; tämän jälkeen tarjosi isä käsivartensa mrs Generalille, setä tarjosi käsivartensa hänelle ja ravintolan isännän ja palvelijoiden saattamina purjehtivat he portaita alas. Siellä oli väkeä koolla katselemassa heidän sijoittumistaan vaunuihin, minkä he suorittivat ympärillä seisovien kumarrellessa ja kerjätessä, hevosten tanssiessa, piiskojen läiskiessä, humussa ja melussa; ja sitten he ajoivat hurjaa vauhtia kapeiden pahanhajuisten katujen läpi ja ponnahtivat ulos kaupungin portista.

Päivän epätodellisuuksia olivat edelleen: tiet, joiden varsilla punaiset viininlehvät olivat peninkulmamäärin kiertyneet puiden ympärille kuin seppeleiksi; oliivimetsiköt, vuorenrinteillä loistavat valkoiset kylät ja kaupungit, kauniit päältä päin, mutta peloittavat sisältä likaisuudessaan ja köyhyydessään; tien varsilla olevat ristit, syvät, siniset järvet, joita kaunistivat ihanat saaret ja joissa uiskenteli veneryhmiä kirkkaanvärisine telttoineen ja kauniin muotoisine purjeineen; mullaksi maatuvat isot rakennukset, riippuvat puutarhat, joissa rikkaruohot olivat kasvaneet niin voimakkaiksi, että olivat halkoilleet holvin ja murtaneet muurin; kivipengermien reunustamat kapeat kujat, joissa sisiliskot livahtelivat raosta rakoon; kerjäläiset, joita oli kaikkialla ja joka lajia: säälittäviä, maalauksellisia, nälkäisiä, hilpeitä, lapsia ja aikuisia. Usein tuntui hänestä, postitaloilla ja muissa pysähdyspaikoissa, että nämä kurjat olennot olivat päivän ainoat todellisuudet, ja monta kertaa, kun hän oli antanut heille kaikki tähän tarkoitukseen varaamansa rahat, saattoi hän istua kädet ristissä katsellen jotakin pikkuruista tyttöä, joka talutti harmaata isäänsä, ikäänkuin tämä näky olisi muistuttanut hänelle jotakin menneiltä ajoilta.

Sitten tuli taas paikkoja, joissa he saattoivat viipyä viikkomäärin; he asuivat silloin loistavissa huoneissa, pitivät juhlapäivällisiä joka päivä, ratsastelivat ihmeitten keskellä, kuljeksivat palatsien läpi peninkulmamäärin ja lepäilivät suurten kirkkojen hämärissä holveissa, joissa kulta- ja hopealamput tuikkivat pylväiden lomista ja holveista ja polvistuneita näkyi siellä täällä rippituolien luona ja kivilattialla; joissa suitsutuksen sumut tuoksuivat, joissa oli maalauksia, haaveellisia kuvia, koristeltuja alttareita, suunnattomat korkeudet ja välimatkat, johon kaikkeen valo lankesi pehmeänä ja hillittynä maalattujen ikkunoiden ja ovissa riippuvien raskaiden uutimien läpi. Näistä kaupungeista he taas jatkoivat matkaansa viinin ja oliivipuiden reunustamia teitä, kurjien kylien läpi, joissa jok'ikisen mökin likaisessa seinässä oli läpiä ja jok'ikisen ikkunan lasi tai paperi oli rikki, joissa ei näkynyt olevan mitään elämää ylläpitävää, ei mitään syötävää, ei mitään työtä, ei mitään kasvamassa, ei mitään toivoa, ei muuta kuin kuolema odottamassa.

Taasen he saapuivat kaupunkeihin, jotka olivat täynnä palatseja; niistä olivat varsinaiset asukkaat ajetut pois, ja ne oli sitten muutettu sotilasasunnoiksi; joukoittain toimettomia sotilaita loikoili loistohuoneiden ikkunoissa, heidän vaatteitaan ja varustuksiaan riippui kuivamassa marmoriparvekkeilla; heitä saattoi kuvitella suureksi rottalaumaksi, joka (onneksi) nakerteli linnansa tukipylväät rikki, niin että tämä ennen pitkää varmasti romahtaisi katuun ja toisten sotilaslaumojen, pappilaumojen, vakoilijalaumojen, näiden epäilyttävien ainesten niskaan, jotka joutivat häviämään.

Tällaisten näytelmien ja näkyjen ohi kulki perhesaattue Venetsiaan. Ja täällä se hajosi joksikin aikaa aikoen viipyä Venetsiassa muutamia kuukausia ja asuen eräässä palatsissa (se oli kuusi kertaa niin iso kuin koko Marshalsea) Grand Canalin varrella.

Täällä, jossa epätodellisuuden tunne kohosi huippuunsa, jossa kadut olivat lasketut vedellä eikä kivillä, jossa öin ja päivin vallitsevan kuolonhiljaisuuden katkaisi vain kirkonkellojen hillitty soiminen, veden solina ja gondolinkuljettajain huudot vesikatujen kulmissa, täällä Pikku Dorrit alkoi mietiskellä, tuntien itsensä tarpeettomaksi ja yksinäiseksi, koska hänen tehtävänsä nyt oli päättynyt. Perhe alkoi viettää iloista elämää, liikkui sinne ja liikkui tänne ja muutti yön päiväksi; mutta Pikku Dorrit, ollen liian ujo ja arka ottaakseen osaa heidän huvituksiinsa, pyysi vain saada olla yksin.

Toisinaan hän astui gondoliin, joita aina oli odottamassa sidottuina maalattuihin pylväisiin oven pielessä — kun hän vain pääsi painostavasta palvelijattarestaan, joka oli hänen käskijänsä ja ankara olikin— ja soudatti itseään kaikkialla ihmeellisessä kaupungissa. Vastaantulevien gondolien seurueet alkoivat kysellä toisiltaan, kuka tuo pieni yksinäinen tyttö oli, joka istui kädet yhteen liitettyinä veneessään, katsellen noin miettivänä ja ihmettelevänä ympärilleen. Milloinkaan ajattelematta, että kukaan katsoisi kannattavan tarkata häntä ja hänen tekojaan, hän kierteli tästä huolimatta kaupunkia hiljaisena, arkana, miettivänä.

Mutta hänen mielipaikkansa oli hänen huoneensa eteinen parveke kanavan yläpuolella; sen alla oli monta parveketta, mutta yllä ei yhtään.

Se oli vahvaa, ajan tummentamaa kiveä ja rakennettu villin haaveelliseen tyyliin, jonka aihe oli tuotu itämailta tänne villien haaveiden kokoelmaan; Pikku Dorrit oli todella pikkuinen nojautuessaan sen leveään, pielustettuun kaiteeseen ja katsellessaan ympärilleen. Koska tämä oli hänen mieluisin iltapaikkansa, alettiin häntä huomata täälläkin, ja monet silmät kohosivat gondoleista katsomaan häneen ja useat huomauttivat: »Tuossa on se pikkuinen englantilainen tyttö, joka aina on yksin.»

Nämä ihmiset eivät olleet todellisuutta pikkuiselle englantilaiselle tytölle; he olivat kaikki tuntemattomia hänelle. Hän katseli auringonlaskua, sen pitkiä punaisia, purppuraisia viiruja taivaan rannalla ja sen palavaa hehkua korkealla pilvissä, kuinka se paistoi rakennuksiin ja valaisi niin, että niiden vahvat muurit näyttivät läpikuultavilta ikäänkuin valo olisi tullut sisältäpäin. Hän katseli kuinka nämä ihanuudet sammuivat, sitten vilkaisi alhaalla liikkuvia mustia gondoleja, jotka kuljettivat ihmisiä soittajaisiin ja tanssiaisiin, ja loi viimein katseensa tuikkiviin tähtiin. Eivätkös tähdet paistaneet hänelle, kun hän kerran menneinä aikoina meni kutsuihin? Ihmeellistä nyt tässä ajatella tuota vanhaa porttia!

Hän muisteli sitä porttia ja itseään istumassa sen takana keskiyöllä tukien Maggyn päätä, muisteli tuon kaukaisen ajan muita paikkoja ja muita kohtauksia. Ja sitten hän kumartui parvekkeen kaiteen ylitse ja katseli vettä, ikäänkuin tämä kaikki olisi kätkeytynyt sen pinnan alle. Ja nyt hän seisoi ja katseli mietiskellen sen virtaamista, ikäänkuin hän täällä ihmeitten ja unelmain keskellä olisi odottanut sen juoksevan kuiviin ja näyttävän hänelle taas vankilan, hänet itsensä, entisen huoneen, sen entiset asukkaat ja entiset vierailijat: kaikki alati muistissa säilyviä todellisuuksia, jotka eivät milloinkaan muuttuneet.

NELJÄSKYMMENES LUKU

Kirjoitan Teille täältä omasta huoneestani, Venetsiasta, otaksuen, että tahdotte mielellänne kuulla jotakin minusta. Mutta tiedän, ettette voi olla yhtä iloinen kuullessanne minusta kuin minä olen saadessani kirjoittaa Teille; sillä kaikki Teidän ympärillänne on sellaista, jollaisena olette tottunut näkemään sen, ettekä kaipaa mitään — ellette mahdollisesti minua, mikä kuitenkin voi sattua hyvin harvoin, vain lyhyeksi hetkeksi — jotavastoin minun elämässäni kaikki on vierasta ja minulla on paljon kaivattavaa.

Kun olimme Sveitsissä, mikä tuntuu tapahtuneen vuosia takaperin, vaikka siitä on vain muutama viikko, tapasin nuoren mrs Gowanin, joka oli vuoristoretkellä kuten mekin. Hän kertoi voivansa hyvin ja olevansa hyvin onnellinen. Hän pyytää minua sanomaan Teille, että hän kiittää Teitä sydämellisesti eikä milloinkaan unohda Teitä. Hän kohteli minua hyvin luottavaisesti, ja minä pidin hänestä heti ensi näkemältä. Mutta se ei ole ihmekään; kukapa voisi olla rakastamatta niin kaunista ja herttaista olentoa! En ihmettele, vaikka kuka hyvänsä rakastaisi häntä. En todellakaan.

Ettehän tule levottomaksi mrs Gowanin puolesta — sillä muistan sanoneenne, että otatte osaa hänen kohtaloonsa tosiystävänä — jos kerron Teille, että soisin hänen saaneen jonkun toisen, sopivamman miehen. Mr Gowan näyttää kyllä rakastavan häntä, ja hän rakastaa tietysti miestänsä, mutta mielestäni tämä ei ole kyllin vakava, en tarkoita tässä suhteessa, vaan muuten. En voinut olla ajattelematta, että jos olisin mrs Gowan (millainen muutos pitäisikään tapahtua, kuinka minun täytyisikään muuttua tullakseni hänen kaltaisekseen), tuntisin itseni yksinäiseksi ja hyljätyksi lujan ja luotettavan tuen puutteessa. Otaksuin hänen hiukan tuntevankin tällaista puutetta, miltei itse tietämättänsä. Mutta muistakaa, ettette tule levottomaksi tästä, sillä hän voi hyvin ja oli hyvin onnellinen, kuten hän sanoi. Ja hän oli hyvin kaunis.

Toivon tapaavani hänet taas pian, oikeastaan olen odottanut jo muutamia päiviä näkeväni hänet täällä. Koetan olla hänelle niin hyvänä ystävänä kuin suinkin Teidän tähtenne. Rakas mr Clennam, luulen Teidän hyvin vähän muistavan olleenne ystävällinen minulle, silloin kun minulla ei ollut ketään muuta ystävää (ei silti, että minulla nytkään on niitä, en ole hankkinut uusia ystäviä), mutta minä ajattelen sitä usein enkä voi milloinkaan unohtaa sitä.

Soisin tietäväni — mutta on parasta, ettei kukaan kirjoita minulle — kuinka mr ja mrs Plornish menestyvät liikkeessään, jonka rakas isäni osti heille, ja että vanha mr Nandy elää onnellisena heidän ja molempien lastenlastansa kanssa ja laulaa ainaisia laulujansa yhä uudelleen. En voi oikein pidättää kyyneleitäni ajatellessani Maggy-parkaani ja kuinka hän aluksi lienee kaivannut pikku äitiänsä, vaikka he kaikki kyllä ovat perin hyviä hänelle. Tahdotteko mennä hänen luoksensa ja kertoa rakkaalleni meidän välisenä salaisuutena, ettei hän ole voinut surra eroamme enemmän kuin minä? Ja tahdotteko sanoa heille kaikille, että ajattelen heitä joka päivä ja että aina ja kaikkialla pysyn heille uskollisena? Oi, jos tietäisitte kuinka uskollisena, niin säälisitte minua, koska olen näin kaukana ja näin ylhäinen.

Teitä varmaan ilahduttaa kuulla, että rakas isäni on hyvin terve, että kaikki nämä muutokset ovat tehneet hänelle erittäin hyvää ja että hän on aivan erilainen kuin siihen aikaan, jolloin kävitte häntä katsomassa. Setänikin on muuttunut parempaan päin, vaikkei hän ennen milloinkaan valittanut eikä nyt milloinkaan riemuitse. Fanny on hyvin miellyttävä, vilkas ja viisas. Hän on kuin luotu hienoksi naiseksi; hän on ihmeen helposti mukautunut uusiin oloihimme.

Tästä muistan, etten minä ole kyennyt siihen, ja toisinaan epäilen, tokko milloinkaan kykenenkään. Huomaan, etten voi oppia. Mrs General on aina meidän seurassamme, ja me puhumme ranskaa ja italiaa, ja hän näkee vaivaa kehittääkseen meitä monella tavalla. Kun sanon, että me puhumme ranskaa ja italiaa, tarkoitan, että he puhuvat. Sillä minä olen niin hidas, että tuskin ensinkään edistyn. Kohta kun alan suunnitella ja ajatella ja yrittää, kääntyvät kaikki suunnitelmani, ajatukseni ja yritykseni vanhoille laduilleen, ja minä alan huolehtia päivän menoista, rakkaasta isästäni, työstäni, kunnes sitten muistankin säpsähtäen, ettei sellaisia huolia enää olekaan, mikä taas on niin uutta ja uskomatonta, että joudun uudelleen hämilleni. En rohkenisi mainita tästä kenellekään muulle kuin Teille.

Samoin on laita näiden uusien maisemien ja ihmeellisten asioiden. Ne ovat hyvin kauniita, ne hämmästyttävät minua, mutta en voi kylliksi koota ajatuksiani — en ole kylliksi tuttava itseni kanssa, jos voitte ymmärtää mitä tarkoitan — voidakseni nauttia tästä kaikesta niinkuin pitäisi. Kaikki vanha, minkä tunsin ennen, sekaantuu niin omituisesti tähän uuteen.

Esimerkiksi, kun olimme vuoristossa, tuntui minusta usein (epäröin kertoa tällaista joutavaa asiaa Teillekään, rakas mr Clennam), että Marshalsea oli tämän tai tuon korkean kallion takana tai että mrs Clennamin huone, jossa työskentelin monen monta päivää ja jossa ensi kerran näin Teidät, oli tuon tai tämän lumikentän takana. Muistatteko kuinka kerran tulin Maggyn kanssa asuntoonne Covent Gardenissa? Sen huoneen olen lukemattomia kertoja kuvitellut näkeväni edessäni, kulkemassa vaunujemme rinnalla penikulmamäärin, kun olen pimeän tultua katsellut ulos vaununikkunasta. Me jäimme sinä yönä ovien taakse ja istuimme rautaportin luona ja kävelimme edestakaisin aamuun saakka. Katselen usein tähtiä, tämän huoneen parvekkeeltakin, ja luulen harhailevani kadulla Maggyn seurassa. Samoin on ihmisten, jotka jätin Englantiin. Kun kuljen täällä gondolissa, hämmästytän itseäni kurkistelemalla toisiin gondoleihin, ikäänkuin toivoisin näkeväni heitä niissä. Olisin äärettömän iloinen nähdessäni heidät, mutten luule, että kovinkaan hämmästyisin siitä aluksi. Kuvitelmissa ollessani tuntuu, että he voisivat olla missä hyvänsä, ja odotan melkein näkeväni heidän rakkaat kasvonsa silloilla ja laitureilla.

Vielä on minulla eräs vaikeus, joka tuntunee Teistä hyvin oudolta. Se lienee outoa kenestä hyvänsä ja on outoa itsestänikin: tunnen usein tuota vanhaa, surumielistä sääliä häntä kohtaan — en tahdo kirjoittaa nimeä. Vaikka hän on muuttunut ja vaikka aina olen sanomattoman kiitollinen ja onnellinen siitä, niin valtaa entinen, murheellinen myötätunto minut toisinaan niin, että tahtoisin kiertää käteni hänen kaulaansa, sanoa kuinka paljon rakastan häntä ja itkeä hiukan hänen rintaansa vasten. Sitten olisin iloinen, ylpeä ja onnellinen. Mutta tiedän, etten saa tehdä sitä, ettei hän pitäisi siitä, että Fanny suuttuisi ja mrs General hämmästyisi, ja niin koetan hillitä itseäni. Mutta niin tehdessäni kalvaa minua ajatus, että olen joutunut kauas hänestä ja että hänkin, huolimatta monista palvelijoistaan, tuntee itsensä hyljätyksi ja kaipaa minua.

Rakas mr Clennam, olen kirjoittanut ison joukon itsestäni, mutta minun täytyy kirjoittaa vielä vähän lisää; muuten se, minkä ennen kaikkea tahdoin saada sanotuksi tässä typerässä kirjeessäni, jäisi sanomatta. Olen rohjennut tunnustaa Teille nämä mielettömät ajatukseni, koska tiedän, että Te, jos kukaan, ymmärrätte minua ja että Te, jos kukaan, suotte ne minulle anteeksi; mutta näiden ajatusten joukossa on eräs, joka tuskin koskaan — ei milloinkaan — on mielestäni poissa, ja se on, että toivon Teidän joskus, hiljaisina hetkinä, hiukan muistelevan minua. Minun täytyy kertoa, että olen siitä saakka kun läksin sieltä tuntenut tämän asian tähden suurta tuskaa, josta tahtoisin välttämättä vapautua. Olen nimittäin pelännyt, että Te mahdollisesti olette alkanut ajatella minua uudessa valossa, uudenlaisena ihmisenä. Älkää tehkö niin, en voisi kestää sitä — se tekisi minut onnettomammaksi kuin aavistattekaan. Sydämeni murtuisi, jos minun täytyisi uskoa, että ajattelette minua vieraampana kuin siihen aikaan, jolloin olitte minulle hyvä. Rukoilen ja pyydän Teitä siis, ettette milloinkaan ajattele minua rikkaan miehen tyttärenä, joka pukeutuu paremmin ja elää komeammin kuin ensin tutustuessanne minuun; että muistaisitte minua vain pienenä köyhänä tyttönä, jota niin hellästi suojelitte, jonka kulunutta pukua varjelitte sateelta ja jonka märkiä jalkoja kuivasitte tulenne ääressä; että muistelisitte minua (jos ensinkään muistelette) aina ja muuttumattomasti Teihin uskollisesti kiintyneenä ja Teille hartaasti kiitollisena,

J.k. —'Muistakaa ennen kaikkea olla huoletta mrs Gowanin puolesta. Hän voi hyvin ja on hyvin onnellinen, kuten hänen sanansa kuuluivat. Ja hän on hyvin kaunis.

YHDESVIIDETTÄ LUKU

Perhe oli ollut pari kuukautta Venetsiassa, kun mr Dorrit, joka paljon seurusteli kreivien ja markiisien kanssa ja jolla oli niukalti aikaa, määräsi edeltäpäin erään päivän ja tunnin pitääkseen neuvottelua mrs Generalin kanssa.

Kun hänen mielessään määräämänsä aika tuli, lähetti hän mr Tinklerin, kamaripalvelijansa, mrs Generalin huoneistoon (joka olisi täyttänyt kolmanneksen Marshalsean aluetta) viemään hänen terveisensä mainitulle ladylle ja pyytämään häntä kunnioittamaan mr Dorritia päästämällä hänet puheillensa. Palvelija tapasi mrs Generalin kotosalla, sillä nyt oli puolenpäivän aika, jolloin perheen jäsenet joivat kahvia kukin omassa huoneessaan, pari tuntia ennen kuin kokoontuivat aamiaiselle haalistuneeseen halliin, joka kerran oli ollut loistavan upea, mutta jota nyt kosteat huurut ja haihtumaton synkkyys haittasivat. Lähetti tapasi hänet pienellä mattoneliöllä, joka oli niin turhan mitätön huoneen kivi- ja marmorilattian kokoon verrattuna, että näytti siltä kuin hän olisi levittänyt sen koetellakseen siinä valmiita ostettavia kenkiä tai kuin hän olisi saanut haltuunsa taikamaton, jonka yksi kolmesta prinssistä Tuhannen ja yhden yön tarinassa osti neljälläkymmenellä kukkarolla ja jolla lojuen hän nyt, lausutun toivomuksen mukaan, oli siirretty palatsin saliin, mihin se ei ensinkään kuulunut.

Laskien tyhjän kahvikupin kädestään vastasi mrs General sanantuojalle olevansa valmis heti tulemaan mr Dorritin luokse säästääksensä tältä vaivan tulla hänen puolellensa (kuten hän kohteliaisuudessansa oli ehdottanut),minkä jälkeen palvelija työnsi oven auki ja saattoi mrs Generalin vastaanottoon. Siitä tuli oikea kävelymatka salaperäisten portaiden ja käytävien läpi ja ohi mrs Generalin huoneistosta — sen ulkopuolella oli kapea syrjäkatu ja siinä matala, synkkä silta ja vastapuolella vankilamaisia vuokrarakennuksia, joiden muurit olivat tuhritut tuhansilla pystyillä viiruilla ja läikillä, aivan kuin jokainen kurja aukko niissä olisi vuosisatoja itkenyt ruostekyyneleitä Adrianmereen — mr Dorritin huoneistoon; tämän englantilaistyylisen julkisivun ikkunarivistä näkyi kauniita kirkonkupuja, jotka kohosivat siniselle taivaalle suoraan niitä kuvastelevasta vedestä, ja hiljainen humina kuului ulkopuolelta, Grand Canalin veden läikkyessä sisäänkäytävien luona, missä mr Dorritin gondolit ja kuljettajat, uneliaasti keinuen pienessä paalumetsässä, odottelivat, milloin hän suvaitsisi tarvita heitä.

Mr Dorrit, yllään loistava aamutakki ja -lakki — uinuva kotilo, joka näin kauan oli odottanut hetkeänsä velkavankien seurassa, oli nyt kehittynyt harvinaiseksi perhoseksi — nousi ottaakseen vastaan mrs Generalin. »Tuoli mrs Generalille. Mukavampi tuoli, sir; mitä te ajattelette, mikä on tarkoitus, mitä teette? No, nyt voitte jättää meidät!»

»Ei millään muotoa», keskeytti mrs General. »Olin täysin käytettävänänne. Olin jo juonut kahvini.»

»Otin vapauden», toisti mr Dorrit suurenmoisen tyynesti, kuten ainakin se, joka on oikaisujen yläpuolella, »pyytääkseni kunnian saada yksityisesti neuvotella kanssanne, sillä olen hiukan ymmällä — hm — nuoremman tyttäreni suhteen. Olette kai, madam, huomannut suuren erotuksen molempien tyttärieni luonteissa?»

Mrs General lausui vastaukseksi tähän: »Heidän välillään on suuri ero», ja liitti hansikoidut kätensä yhteen (hän ei milloinkaan esiintynyt ilman hansikkaita, ja nämä sujuivat aina sileästi kättä myöten eivätkä milloinkaan olleet ryppyiset).

»Suvaitsisitteko lausua mielipiteenne tästä erotuksesta?» pyysi mr Dorrit kohteliaan suvaitsevaisesti, mikä ei huonosti sopinut yhteen majesteetillisen tyyneyden kanssa.

»Fanny», vastasi mrs General, »on lujatahtoinen ja itseensäluottavainen. Amy ei.»

Vai ei? Oi, mrs General, kysykää Marshalsean kiviltä ja rautaristikoilta. Oi, mrs General, kysykää ompelijattarelta, joka opetti hänet ompelemaan, ja kysykää tanssimestarilta, joka opetti hänen sisarensa tanssimaan. Oi, mrs General, mrs General, kysykää minulta, hänen isältänsä mitä olen velkaa hänelle; ja kuulkaa, mitä voin todistaa tämän pienen halveksitun olennon elämästä, hänen lapsuudestaan alkaen!

Mikään sellainen todistus ei milloinkaan olisi juolahtanut mr Dorritin päähän. Hän katsoi mrs Generaliin, joka istui suorana ja ryhdikkäänä, kuten tavallisesti, ajajanistuimellaan sopivaisuusvaljakon perässä, ja sanoi miettivästi: »Se on totta, madam.»

»En suinkaan tarkoita», selitti mrs General, »huomatkaa se, ettei Fannyssä olisi mitään korjattavaa. Mutta hänessä on ainesta — kenties hiukan liikaakin.»

»Oletteko hyvä, madam», sanoi mr Dorrit, »ja puhutte — hm — hiukan selvemmin. En oikein ymmärrä, että vanhemmassa tyttäressäni on — hm — liiaksi ainesta. Mitä ainesta?»

»Fanny», vastasi mrs General, »muodostelee nykyään liiaksi mielipiteitä. Täydellinen sivistys ei milloinkaan muodosta mielipiteitä eikä milloinkaan osoita mieltänsä.»

Jottei itse osoittaisi puuttuvansa täydellisessä sivistyksessä, kiirehti mr Dorrit myöntämään: »Kiistämättä, madam, olette oikeassa.» Mrs General vastasi yksitoikkoiseen, ilmeettömään tapaansa: »Niin luulisin.»

»Mutta tehän tiedätte, hyvä rouva», sanoi mr Dorrit, »että tyttäreni onnettomuudekseen aivan pieninä menettivät kaivatun äitinsä ja ovat olleet minun luonani, joka vasta äskettäin olen saanut perintöni haltuuni ja siihen saakka elänyt verrattain köyhänä, mutta aina ylpeänä herrasmiehenä, vaatimattomasti ja — hm — erilläni — hm — seuraelämästä».

»Madam», jatkoi mr Dorrit, »mitä tyttäreeni Fannyyn tulee, niin tällaisen johdon alaisena ja tällainen esimerkki aina edessään —»

»— on hänestä hyviä toiveita. Fannyn luonne on vastaanottavainen. Mutta nuorempi tyttäreni, mrs General, sensijaan huolestuttaa ja kiusaa mieltäni. Minun täytyy ilmoittaa teille, että hän aina on ollut lemmikkini.»

»Hm —ei», myönsi mr Dorrit. »Ei! Olen, madam, ikäväkseni nyt huomannut, ettei Amy, niin sanoakseni, kuulu meihin. Hänellä ei ole halua liikkua seuraelämässä meidän kanssamme, hän on hämillään ja ujo, kun meillä on vieraita täällä kotona; hänen makunsa ei nähtävästi käy yhteen meidän makumme kanssa. Tämä todistaa», päätti mr Dorrit juhlallisena kuin tuomari, »että jotakin Amyssa on — hm — hullusti päin».

»Voisimmekohan otaksua», arveli mrs General — hänen sanoissaan tuntui hiukan kiilloitusöljyn tuoksua — »että tämä osaksi johtuu aseman uutuudesta?»

»Herrasmiehen tytär — vaikka isä — hm — jonkun aikaa onkin ollut verrattain — hm — vähissä varoissa — verrattain — ja vaikka hän itse onkin kasvatettu — hm — syrjäisessä asemassa — ei silti välttämättä tuntene tätä asemaansa varsin uudeksi».

»Sentähden, madam», sanoi mr Dorrit, »otin vapauden» (hän korosti näitä sanoja ja toisti ne, ikäänkuin hyväntahtoisen päättävästi vaatien, ettei hänelle taas sanottaisi vastaan) »otin vapauden pyytää tätä keskustelua saadakseni esittää teille tämän asian ja pyytää neuvoanne».

»Mr Dorrit», vastasi mrs General, »olen täällä ollessamme monta kertaa keskustellut Amyn kanssa yleensä olennon ja käytöksen muodostamisesta ja kehittämisestä. Hän on sanonut ihailevansa suuresti Venetsiaa. Olen huomauttanut hänelle, että on parasta olla ihailematta mitään. Olen osoittanut hänelle, että klassillinen matkailija, kuuluisa mr Eustace ei antanut sille suurta arvoa ja että hän vertasi Rialto-siltaa Westminster- ja Blackfriars-siltoihin, viimemainittujen suureksi eduksi. Minun ei tarvitse mainita, senjälkeen mitä olette sanonut, etten ole vielä menestynyt todisteluissani. Kunnioitatte minua kysymällä minulta neuvoa. Minusta on aina tuntunut (jos otaksumani on perusteeton, niin suotakoon se minulle anteeksi), että mr Dorrit on tottunut vaikuttamaan ympäristönsä mieliin.»

»Hm — madam», vastasi mr Dorrit, »olen ollut huomattavan yhteisön — hm — päänä. Olette oikeassa otaksuessanne, etten ole tottumaton vaikutusvaltaiseen asemaan.»

»Hauskaa, että mielipiteeni oli oikea», vastasi mrs General. »Sitä luottavammin neuvon mr Dorritia itse puhumaan Amylle ja ilmoittamaan hänelle huomionsa ja toivomuksensa. Koska hän lisäksi on isänsä lemmikki ja epäilemättä kiintynyt häneen, on sitä luultavampaa, että hän taipuu hänen vaikutuksensa alle.»

»Olin omasta puolestani ajatellut samaa, madam», sanoi mr Dorrit, »mutta — hm — pelkäsin, että kenties — hm — tunkeutuisin —»

»Minun alalleni, mr Dorrit?» täydensi mrs General armollisesti. »Älkää puhuko sellaista.»

»Siinä tapauksessa, madam, luvallanne», sanoi mr Dorrit heläyttäen pientä kelloaan kutsuakseen kamaripalvelijaansa, »kutsutan hänet tänne».

»Kenties tahtoisitte jäädä pariksi minuutiksi, ellei teillä ole muuta —»

Ja niin Tinkler, kamaripalvelija lähetettiin hakemaan miss Amyn kamarineito käsiinsä ja käskemään tätä palvelushenkeä ilmoittamaan miss Amylle, että mr Dorrit halusi tavata häntä omassa huoneessaan. Antaessaan tämän tehtävän Tinklerille katsoi mr Dorrit tiukasti miestä ja piti epäluuloisesti häntä silmällä siihen saakka, kunnes hän pääsi ovesta ulos, epäillen, että hänellä mahdollisesti oli mielessään jotakin perheen arvoa loukkaavaa, että hän kenties ennen palvelukseen tuloaan oli saanut vihiä jostakin Marshalsean juorusta ja nyt seisoi siinä pilkallisena muistellen sitä. Jos Tinkler olisi sattunut hymyilemään, vaikkapa kuinka heikosti ja viattomasti, niin olisi mr Dorrit kaikista vakuutteluista huolimatta pysynyt kuolinhetkeensä saakka siinä uskossa, että näin oli asianlaita. Koska Tinklerin ilme nyt kuitenkin sattui olemaan vakava ja hillitty, pelastui hän salaisesta uhkaavasta vaarasta. Ja koska hän palatessaan — jolloin mr Dorrit taas silmäili häntä — ilmoitti miss Amyn tulon aivan kuin tämä olisi saapunut hautajaisiin, sai mr Dorrit hänestä sen epämääräisen käsityksen, että hän oli hyvätapainen nuori mies, jonka hänen leskeksi jäänyt äitinsä oli kasvattanut katkismuksen ääressä.

»Amy», sanoi mr Dorrit, »mrs General ja minä olemme keskustelleet sinusta. Olemme molemmat sitä mieltä, ettet sinä tunne itseäsi kotiutuneeksi täällä. Hm — kuinka on asian laita?»

»Pappa on sopivampi puhuttelumuoto», huomautti mrs General. »Isä kuuluu hiukan moukkamaiselta, rakkaani. Sanat pappa, peruna, pupu, papu, prisma antavat sitäpaitsi kauniin muodon huulille, varsinkin papu ja prisma. Saatte huomata, että on hyödyllistä käytöksen muodostelussa, jos toisinaan sanotte itseksenne seurassa — esimerkiksi huoneeseen astuessanne pappa, peruna, pupu, papu, prisma, papu, prisma.»

»Lapseni», kehoitti mr Dorrit, »pane mieleesi mrs Generalin — hm — neuvot».

Poloinen Pikku Dorrit katsahti jotenkin avuttomasti mainioon kiilloittajaan ja lupasi koettaa.

»Tottuakseni uuteen elämääni, tarkoitin vain», vastasi Pikku Dorrit katsoen hellästi isäänsä, jota hän olisi ollut valmis nimittämään vaikkapa pupuksi, vieläpä pavuksi ja prismaksikin, totellakseen mrs Generalia ja ollakseen isällensä mieliksi.

Mr Dorrit rypisti otsaansa ja näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä. »Amy», sanoi hän, »minusta tuntuu että sinulla on ollut yllinkyllin aikaa siihen. Hm — sinä hämmästytät minua. Olen pettynyt sinun suhteesi. Fanny on voittanut kaikki tuollaiset pienet vaikeudet — ja — hm — mikset sinäkin voittaisi niitä?»

»Sitä minäkin toivon», vastasi isä, »toivon sitä — hm — sydämestäni, Amy. Lähetin noutamaan sinua saadakseni sanoa — hm — vaikuttavasti sanoa, mrs Generalin läsnäollessa, jolle kaikki olemme suuressa kiitollisuudenvelassa siitä, että hän ystävällisesti on luonamme tässä — hm — tilaisuudessa ja muissakin tilaisuuksissa», mrs General sulki silmänsä, »hm — saadakseni sanoa — hm — etten ole tyytyväinen sinuun. Teet mrs Generalin tehtävän epäkiitolliseksi. Ja tuotat — hm — paljon huolta minulle. Olet aina ollut (olen maininnut siitä mrs Generalille) lempilapseni; olen aina pitänyt sinua — hm — ystävänä ja toverina; vastalahjaksi pyydän, että ‒ hm ‒ hm ‒ että paremmin — hm — mukaudut olosuhteisiin ja tunnollisesti teet mitä — hm — asemasi vaatii.»

Mr Dorritin puhe oli tavallista hiukan hajanaisempaa, sillä aihe kiihoitti häntä, ja hän tahtoi puhua erikoisen vaikuttavasti.

»Pyydän», toisti hän, »että otat tämän huomioon ja vakavasti panet
parastasi ja koetat käyttäytyä, niinkuin asemasi — hm — miss Amy
Dorritina vaatii, ja jotta olisit mieliksi minulle itselleni ja mrs
Generalille».

Mainittu rouva sulki taas silmänsä häneen vedottaessa, sitten avasi ne hitaasti, nousi seisomaan ja lisäsi nämä sanat.

»Jos miss Amy Dorrit tahtoo suunnata oman huomionsa ja käyttää vähäistä apuani hienon käytöksen hankkimiseen, niin ei mr Dorritin enää tarvitse olla huolissaan. Saanen käyttää tilaisuutta huomauttaakseni, valaisevana esimerkkinä, ettei ole oikein hienoa katsella kerjäläisiä niin tarkasti kuin olen huomannut erään rakkaan nuoren ystävän tekevän. Niitä ei pidä katsella. Paitsi että tällainen tapa on häiritsevä sille sopusointuiselle mielentyyneydelle, joka on hyvän kasvatuksen tunnusmerkkejä, niin se ei sovi hienostuneelle sielulle. Todella hienostunut sielu tahtoo näyttää tietämättömältä kaikesta, mikä ei ole täysin sopivaa, sopusointuista ja miellyttävää.» Lausuttuaan nämä ylevät mietelmät teki mrs General syvän, siron kumarruksen ja vetäytyi huoneesta, suu papu- ja prismamaisesti supussa.

Pikku Dorrit oli koko ajan, puhuen tai ollen vaiti, pysynyt vakavan tyynenä, katse lempeänä. Hänen ilmeensä ei ollut synkistynyt muuta kuin kerran ohimennen. Mutta nyt kun hän jäi yksin isänsä kanssa, kävivät hänen keveästi yhteenliitetyt sormensa levottomiksi ja kasvoilla näkyi hillityn liikutuksen ilme.

Hän ei ollut liikutettu itsensä tähden. Hän saattoi olla hiukan loukattu, mutta tämä huolestunut liikutus ei koskenut häntä itseään. Hänen ajatuksensa kiertelivät, kuten ne aina olivat tehneet, isän ympärillä. Hänen mielessään alkoi vähitellen selvetä se hämärä aavistus, joka oli asustanut hänen ajatuksissaan siitä saakka kun he olivat tulleet rikkaiksi, että hän kaiketi ei milloinkaan saisi nähdä isäänsä sellaisena kuin tämä oli ollut ennen vankila-aikaansa. Siinä, mitä isä juuri oli sanonut, ja muutenkin häneltä saamassaan kohtelussa Pikku Dorrit tunsi vanhan Marshalsea-muurin luoman varjon. Sillä oli nyt uusi muoto, mutta vanha varjo se silti oli. Hän alkoi surullisena ja vastahakoisena myöntää itselleen olevansa liian heikko torjuakseen pelkoa, ettei mikään elämänvaihe enää voinut tehdä tyhjäksi vankilamuurien sisällä vietettyä neljännesvuosisataa. Hän ei silti moittinut isää, ei soimannut häntä mistään; hänen uskollisessa sydämessään ei ollut muuta tunnetta häntä kohtaan kuin suurta sääliä ja rajatonta hellyyttä.

Tästä syystä hän, huolimatta siitä, että isä istui sohvassaan hänen edessään säteilevän italialaisen päivän paisteessa, komean vanhan palatsin loisto ympärillään, ihmeellinen, ihana kaupunki ulkopuolella, sittenkin tällä hetkellä näki isänsä heidän vanhan Marshalsea-huoneensa synkkyydessä ja halusi istua hänen rinnallaan, lohduttaa häntä, olla hänen uskottunsa ja auttaa häntä. Jos isä arvasi hänen ajatuksensa, ei hän ainakaan mukautunut samaan kuvitelmaan. Liikahdeltuaan levottomasti sohvallaan hän nousi seisaalle ja käveli edestakaisin varsin tyytymättömän näköisenä.

»Olen pahoillani, ettet ole ollut tyytyväinen minuun, rakas. Toivon, ettet enää ole vihainen minulle. Koetan entistä enemmän mukautua ympäristööni, kuten tahdot — olen kyllä todella koettanut koko ajan, vaikka tiedän, etten ole onnistunut.»

»Amy», sanoi isä kääntyen äkkiä tyttärensä puoleen, »sinä — hm — loukkaat minua alituisesti».

»On olemassa — hm — asia», sanoi mr Dorrit katsellen koko ajan vain kattoon eikä tyttärensä tarkkaaviin, äärettömän hämmästyneisiin kasvoihin, »kiusallinen asia, tapausten sarja, jonka haluaisin — hm — kokonaan unohtaa ja pyyhkiä pois. Tämän ymmärtää sisaresi, joka on huomauttanut sinulle siitä minun läsnäollessani; tämän ymmärtää veljesi; sen ymmärtää ‒ hm— hm — kuka hyvänsä — hm — hienotunteinen ja tunteellinen ihminen paitsi sinua — hm — ikäväkseni minun täytyy sanoa — hm — paitsi sinua. Sinä, Amy —hm —sinä yksin eikä kukaan muu — lakkaamatta muistutat tästä asiasta, vaikket puhukaan siitä.»

Tytär laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän ei tehnyt mitään muuta. Hän kosketti isää vain hiljaa. Vapiseva käsi lienee sanonut jotenkin painokkaasti: »Ajattele minua, ajattele kuinka olen ahertanut, ajattele monenkaltaista huolenpitoani!» Mutta hän ei itse virkkanut tavuakaan.

Tässä hänen kosketuksessaan oli moitetta, jota hän ei ollut tarkoittanut eikä arvannut; muuten hän olisi pidättänyt kätensä koskettamasta. Sillä isä alkoi nyt puolustautua kiivaasti, änkyttäen, katkeroituneena, saamatta mitään vaikuttavaa syntymään.

»Elin siellä kaikki nämä vuodet. Minut tunnustettiin — hm — yleisesti — paikan etevimmäksi henkilöksi. Minä — hm — minun ansioitani on, että sinua kunnioitettiin siellä, Amy. Minä hankin — hm — hm —perheelle aseman siellä. Ansaitsen jotakin palkakseni. Vaadin palkkaani. Sanon, tämä kaikki on Pyyhkäistävä pois, olemattomiin, ja elämä on aloitettava uudelleen. Onko se liikaa? Kysyn, onko se liikaa.»

Hän ei kertaakaan vilkaissut tyttäreensä ladellessaan tätä kaikkea, huitoili vain käsillään ja vetosi tyhjään ilmaan.

»Olen kärsinyt. Tiedän luultavasti paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon olen kärsinyt — hm —paremmin kuin kukaan muu. Jos minä voin unohtaa sen, jos minä voin poistaa kärsimysten merkit ja voin esiintyä maailmalla — hm — tahrattomana, moitteettomana herrasmiehenä — niin onko liikaa odottaa — kysyn vielä, onko liikaa odottaa, että lapseni — hm — tekevät samoin ja pyyhkivät tuon kirotun kokemuksen olemattomiin!»

Huolimatta kiihtymyksestään lausui hän kaikki nämä purkauksensa huolellisesti hillityllä äänellä, jottei palvelija kuulisi mitään.

»Tietysti he tekevät niin. Sisaresi tekee niin. Veljesi samoin. Sinä yksin, lempilapseni, jota olen pitänyt ystävänäni ja toverinani siitä saakka kun — hm — olit pieni lapsi, sinä et tee niin. Sinä, yksin väität, ettet voi tehdä sitä. Minä toimitan sinulle arvokasta apua siihen. Hankin lahjakkaan, hienosti sivistyneen naisen — hm — mrs Generalin seuraksi, jotta voisit tehdä niin. Onko ihme, että olen tyytymätön? Täytyykö minun välttämättä puolustautua, ilmaistessani tyytymättömyyttäni? Ei.»

Siitä huolimatta hän jatkoi puolustautumistaan, kiihkon vähääkään laimenematta.

»Tahdoin vedota tähän rouvaan saadakseni tukea ja kannatusta, ennenkuin ensinkään ilmaisin tyytymättömyyttäni. Tein tietysti tuon vetoamisen — hm — varovasti ja määrätyin rajoin, muutenhan olisin ilmaissut — hänelle sen — hm — mitä juuri tahdon poispyyhityksi. Olenko minä itsekäs? Valitanko minä omasta puolestani? En. En. Etupäässä — hm — sinun tähtesi, Amy.»

Tämä valittamisen ja säälin syy oli juuri sillä hetkellä juolahtanut hänen mieleensä: sen saattoi selvästi huomata tavasta, kuinka hän mainitsi sen.

»Sanoin, että olen loukkaantunut. Niin olenkin. Olen päättänyt — hm — olla sitä, lepyttelyistä huolimatta. Olen loukkautunut siitä, että tyttäreni, joka on onnen — hm — lempilapsi,— murjottelee ja vetäytyy erilleen muista selittäen, ettei ole kohtalonsa tasalla. Olen loukkautunut siitä, että hän — hm ‒ järjestelmällisesti yhä uudelleen herättelee henkiin sitä, mitä me muut koetamme saada häipymään olemattomiin, ja näyttää — hm — haluavan — välttämättä ja innokkaasti, olin sanoa — ilmoittaa rikkaalle ja hienolle seurapiirillemme, että hän on syntynyt ja kasvatettu — hm — hm — eräässä paikassa, jota itse kieltäydyn mainitsemasta. Mutta tässä, että olen loukkautunut ja samalla etupäässä valitan sinun itsesi tähden, Amy, ei ole mitään ristiriitaista. Asia on niin, sanon sen vielä, asia on niin. Sinun itsesi tähden tahdon, että mrs Generalin johdolla kehität ja — hm — muodostelet käytöstäsi — hm — ja tapojasi. Sinun itsesi tähden tahdon, että — hm — mielesi todella hienostuu ja että olet — käyttääkseni mrs Generalin sattuvia sanoja — tietämätön kaikesta, mikä ei ole täysin sopivaa, sopusointuista ja miellyttävää.»

Loppuosa hänen puheestaan oli sujunut sysäyksittäin, kuten vedon tarpeessa oleva herätyskello. Käsi lepäsi yhä hänen käsivarrellaan. Hän vaikeni ja tuijotettuaan taas hetkisen kattoon katsoi viimein tyttäreensä. Tämän pää painui alas, eikä isä voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen kosketuksensa oli hellä ja tyyni; hänen masentuneen olemuksensa ilmeessä ei ollut mitään soimausta — rakkautta vain. Isä alkoi nyt itkeä, samoin kuin sinä iltana vankilassa, jonka jälkeen Amy istui hänen vuoteensa ääressä aamuun saakka; hän huudahti, että hän rikkauksiensa keskellä oli kurja raunio ja pelkkä raukka, ja syleili tytärtään. »Vaiti, vaiti, rakkaani, suutele minua!» Siinä kaikki, mitä tytär sanoi. Isän kyyneleet kuivivat pian, paljoa pikemmin kuin edellisellä kerralla; sitten hän perästäpäin oli hyvin kopea palvelijallensa, ikäänkuin korjatakseen sitä, että oli alentunut vuodattamaan kyyneleitä.

Lukuunottamatta erästä huomattavaa poikkeusta, josta aikanaan mainitaan, oli tämä ainoa kerta hänen rikkautensa ja vapautensa päivinä, jolloin hän puhui tyttärensä Amyn kanssa menneistä ajoista.

Mutta nyt tuli aamiaisaika ja sen mukana miss Fanny omasta huoneestaan ja mr Edward omastaan. Molemmat ylhäiset nuoret olivat hieman huonossa kunnossa myöhäisen valvomisen tähden. Mitä miss Fannyyn tulee, niin häneen oli tarttunut hillitön huvitteluraivo; hän liikkui seuraelämässä, kuten hän itse sanoi, ja hän olisi syössyt siihen suinpäin viisikymmentä kertaa auringonlaskun ja sen nousun välillä, jos hänellä vain olisi ollut tilaisuutta siihen. Mr Edwardilla oli niinikään paljon tuttavia (he kuuluivat enimmäkseen korttia pelaaviin ja sentapaisiin piireihin), ja hän vietti tavallisesti suurimman osan yötä heidän seurassaan. Sillä tämä herrasmies oli, onnensa vaihtuessa, siinä erinomaisen suotuisassa asemassa, että oli jo valmistunut elämään ylhäisimmissä piireissä eikä tarvinnut oppia paljoakaan lisää: niin paljosta oli hänen kiittäminen onnellista sattumaa, joka oli tutustuttanut hänet hevoskauppiaihin ja biljardipeliin.

Mr Frederick Dorrit ilmestyi myöskin aamiaiselle. Koska vanha herra asui palatsin ylimmässä kerroksessa, jossa hän olisi voinut harjoittaa vaikkapa maaliinampumista, tarvitsematta pahasti pelätä muiden asukasten huomaavan sitä, oli hänen nuorempi veljentyttärensä rohkaissut mielensä ja ehdottanut, että sedän klarinetti annettaisiin hänelle takaisin; sen oli mr Dorrit määrännyt takavarikoitavaksi, mutta Amy oli uskaltanut ottaa sen talteensa. Huolimatta siitä, että miss Fanny oli tuominnut sen halpa-arvoiseksi soittokoneeksi ja sanonut inhoavansa sen ääntä, oli tähän pyyntöön suostuttu. Mutta pian huomattiinkin, että hän oli saanut siitä kyllikseen eikä milloinkaan soittanut sitä, kun se ei enää ollut hänellä elatuskeinona. Hän oli huomaamatta ottanut tavakseen laahustella taulukokoelmissa, paperinen nuuskatötterö aina kädessä miss Fannyn suureksi harmiksi (mainittu neiti oli ehdottanut, että hänelle ostettaisiin kultainen nuuskarasia, jottei perheen arvo joutuisi kärsimään tötterön tähden, mutta kun se oli ostettu, kieltäytyi ukko ehdottomasti sitä käyttämästä); tunnin toisensa jälkeen vietti hän kuuluisain venetsialaisten muotokuvain katselemisessa. Ei milloinkaan käynyt selväksi, mitä hänen himmeät silmänsä näkivät niissä, kiinnittivätkö ne hänen mieltänsä pelkkinä maalauksina vai näkikö hän hämärästi niissä suuruutta ja loistoa, joka oli mennyttä ja kadonnutta, kuten hänen omat sielunvoimansakin. Mutta hän kävi säännöllisesti kunniatervehdyksillään muotokuvien luona ja näytti ilmeisesti nauttivan näistä retkistään. Muutamien päivien kuluttua jo sattui Pikku Dorrit eräänä aamuna joutumaan mukaan tällaiselle käynnille. Koska tämä nähtävästi lisäsi hänen huviansa, seurasi Amy senjälkeen usein häntä, ja näistä retkeilyistä tulikin vanhalle miehelle suuri ilo ja virkistys, josta hän näytti nauttivan enemmän ja tietoisemmin kuin mistään tilaisuudesta vararikkonsa jälkeen; hän kanniskeli tuolia Amylle taululta taululle, seisten vastaväitteistä huolimatta hänen takanaan, äänettömästi esitellen häntä ylhäisille venetsialaisille.

Niillä perheaamiaisilla sattui setä mainitsemaan, että he edellisenä päivänä eräässä taulukokoelmassa olivat tavanneet sen herran ja rouvan, jotka olivat olleet mukana Isolla Sankt Bernhardilla. »Unohdin nimen», sanoi hän, »mutta sinä, William, varmaan muistat sen! Sinä kai myös muistat sen, Edward?»

»Niinpä luulisin», huomautti miss Fanny heilauttaen päätänsä ja vilkaisten sisareensa. »Mutta epäilen, tokko tätä olisi kerrottu meille ensinkään, ellei setä olisi lörpötellyt siitä.»

»Rakkaani, tuo on perin outo sana», huomautti mrs General. »Eikö olisi parempi sanoa: tuli puhuneeksi siitä tai sattumalta mainitsi siitä?»

»Kiitoksia vain, mrs General», vastasi nuori neiti, »ei minun mielestäni. Käytän yleensä mieluummin omaa sanontatapaani.»

Tällä tavalla miss Fanny aina vastasi mrs Generalin huomautuksiin ja neuvoihin, mutta pani ne kuitenkin aina muistiin ja käytti niitä toisen kerran hyväkseen.

»Olisin kyllä maininnut meidän tavanneen mrs ja mr Gowanin, Fanny», sanoi Pikku Dorrit, »vaikkei setä olisikaan puhunut. Tuskinhan olen nähnyt sinua sen jälkeen. Aioin puhua siitä aamiaisella sentähden, että tahtoisin käydä mrs Gowanin luona ja paremmin tutustua häneen, ellei papalla eikä mrs Generalilla ole mitään sitä vastaan.»

»Hyvä Amy», vastasi Fanny, »sepä hauskaa, että kerrankin haluat lähemmin tutustua johonkuhun täällä Venetsiassa. Sietää kuitenkin miettiä, ovatko mr ja mrs Gowan toivottavia tuttavia.»

»Tietysti, mutta ethän voi erottaa häntä hänen miehestään, ilman parlamenttipäätöstä.»

»Luuletko, pappa», kysyi Pikku Dorrit arkana ja epäröiden, »että on jotakin estettä tälle vierailulle?»

Mrs Generalin mielipide oli, että koska hänellä ei ollut kunnia tuntea mainittua herrasväkeä, ei hän myöskään voinut kiilloittaa tätä asiaa. Hän saattoi vain huomauttaa kiilloitusammatissa yleisesti noudatetusta periaatteesta, jonka mukaan suuri merkitys oli niillä piireillä, jotka saattaisivat suositella mainittua rouvaa sellaisen perheen tuttavuuteen, kuin Dorritin, jolla oli niin huomattavan etevä asema seuraelämässä.

Mr Dorritin kasvot synkistyivät silminnähtävästi tästä lausunnosta. Ajatellen tätä suosittelua erään tunkeilevan, Clennam-nimisen henkilön yhteydessä, jonka hän muisti tunteneensa jossakin aikaisemmassa olomuodossaan, oli hän julistamaisillaan Gowan-nimen lopullisesti pannaan, kun Edward Dorrit, esquire, sekaantui keskusteluun, monokkeli silmässä, valmistavasti huomauttaen: »Kuulkaas — te siellä! Menkää ulos!» Tämä sanottiin parille pöydässä tarjoilevalle miehelle kohteliaana huomautuksena, että heidän palveluksiansa ei juuri sillä hetkellä tarvittu.

»Ehkä on viisainta kertoa teille kaikille, että näillä Gowaneilla — kukaan ei otaksune, että olen erikoisen ihastunut heihin, varsinkaan en herrasmieheen — on ylhäisiä, eteviä tuttavia, jos tämä merkitsee jotakin.»

»Sanoisin, että se merkitsee paljon», ilmoitti etevä kiilloittaja. »Jos kysymyksessä olevat tuttavuudet todella ovat ylhäisiä ja huomattavia —»

»Mitä siihen tulee», virkkoi Edward Dorrit, esquire, »niin saatte itse päättää. Tunnette ehkä kuuluisan Merdle-nimen?»

»Juuri se Merdle», vahvisti Edward Dorrit, esquire. »He ovat tuttuja, mrs Gowan — tarkoitan leskeä, kohteliaan ystäväni äitiä — on mrs Merdlen läheinen ystävä, ja tiedän, että nämä molemmat ovat heidän vierasluettelossaan.»

»Jos niin on, niin ei sen pätevämpää takausta voida antaa», vakuutti mrs General mr Dorritille, kohottaen hansikkaitansa ja taivuttaen päätänsä, ikäänkuin palvoen jotakin näkemäänsä epäjumalankuvaa.

»Pyydän kysyä pojaltani — hm — uteliaisuudesta», sanoi mr Dorrit, jonka käytös oli huomattavasti muuttunut, »mistä hän on saanut nämä näin — hm — sopivalla ajalla antamansa tiedot».

»Se ei ole pitkä juttu, sir», vastasi Edward Dorrit, esquire, »ja kerron sen teille heti. Se rouva, jonka kanssa te keskustelitte majatalossa, minkä niminen se lienee ollut, oli mrs Merdle.»

»Martigny, niin», muisti veli, nyökäyttäen päätänsä ja vilkuttaen silmäänsä, minkä huomatessaan miss Fanny näytti hämmästyneeltä, nauroi ja punastui.

»Kuinka se on mahdollista, Edward?» ihmetteli mr Dorrit. »Sinä kerroit, että herrasmies, jonka kanssa neuvottelit, oli nimeltään — hm — Sparkler. Näytit minulle hänen korttinsakin. Hm. Sparkler.»

»Niin juuri, isä, mutta siitä ei välttämättä seuraa, että hänen äitinsä nimi olisi sama. Mrs Merdle on ollut ennen naimisissa ja tämä on hänen poikansa. Hän on nyt Roomassa, jossa saanemme kuulla hänestä enemmänkin, jos sinä päätät asettua sinne talveksi. Sparkler on juuri tullut tänne. Vietin eilisillan hänen seurassaan. Sparkler on kyllä hyvä kaveri yleensä, vaikka ikävä eräässä suhteessa, hän kun on hirvittävästi rakastunut erääseen nuoreen neitiin.» Tässä Edward Dorrit, esquire, silmäili lasinsa läpi miss Fannya pöydän yli. »Satuimme eilen illalla keskustelemaan matkoistamme ja sain tässä kertomani tiedot Sparklerilta itseltään.» Hän vaikeni, mutta silmäili edelleen Fannya lasinsa läpi, vääntäen naamaansa vähemmän kauniisti, osaksi koettaessaan pysyttää lasia silmässään, osaksi hymyillessään sisarelleen ovelasti ja veikeästi.

»Näin ollen», sanoi mr Dorrit, »luulen ilmaiseväni yhtä hyvin — hm — mrs Generalin mielipiteen kuin omanikin, sanoessani, ettei sinun halusi noudattamiselle, Amy, ole mitään estettä — hm — pikemmin päinvastoin. Luulen voivani — hm — tervehtiä tätä toivomustasi», jatkoi mr Dorrit rohkaisevasti ja anteeksiantavasti, »hyvänä enteenä. On aivan oikein, että tahdot oppia tuntemaan näitä ihmisiä. Se on varsin sopivaa. Mr Merdlen nimellä on — hm — maailmanmainetta. Mr Merdlen yritykset ovat suunnattomat. Ne tuottavat hänelle niin äärettömiä rahamääriä, että niitä pidetään — hm — kansallisena siunauksena. Mr Merdle on tämän ajan suuri mies. Mr Merdle on aikakautemme tunnussana. Osoita minun puolestani mr ja mrs Gowanille kaikkea mahdollista kohteliaisuutta, sillä me — hm — tahdomme varmasti tuntea heidät.»

Tämä mr Dorritin suurenmoinen tunnustuksen antaminen ratkaisi asian. Ei kukaan ollut huomannut, että setä oli työntänyt lautasen luotaan ja unohtanut aamiaisensa, mutta eiväthän häntä yleensä muut huomanneetkaan kuin Pikku Dorrit. Palvelijat oli kutsuttu takaisin ja ateria jatkui ja päättyi. Mrs General nousi pöydästä, samoin Pikku Dorrit. Edwardin ja Fannyn jäädessä kuiskuttelemaan pöydän yli toisilleen ja mr Dorritin istuessa edelleen pöydässä, syömässä viikunoita ja lukemassa ranskalaista sanomalehteä, veti setä äkkiä kaikkien kolmen huomion puoleensa nousemalla tuolistaan, lyömällä kädellään pöytään ja sanomalla: »Veljeni! Minä panen vastalauseen tähän.»

Jos hän olisi antanut julistuksen jollakin tuntemattomalla kielellä ja kohta sen jälkeen heittänyt henkensä, ei hänen kuulijakuntansa olisi voinut enemmän hämmästyä. Lehti putosi mr Dorritin kädestä, ja hän jäi kuin kivettyneenä istumaan, viikuna puolimatkassa suuhun.

»Veljeni», jatkoi vanha mies ja sai vapisevan äänensä tavattoman tarmokkaaksi, »panen vastalauseeni tähän! Minä rakastan sinua; tiedät, että rakastan sinua hellästi. Näinä vuosina en ole ollut sinulle uskoton ainoallakaan ajatuksella. Vaikka olenkin heikko, olisin voinut iskeä kuoliaaksi sen, joka olisi puhunut pahaa sinusta. Mutta veljeni, veljeni, veljeni, tähän panen vastalauseeni!»

Oli merkillistä nähdä millaista voimaa tämä raihnainen mies vielä kykeni osoittamaan. Hänen silmänsä kirkastuivat, hänen harmaat hiuksensa kohosivat pystyyn ja kasvoihin ilmestyi älykkään päättäväisyyden merkkejä, jotka jo viisikolmatta vuotta takaperin olivat häipyneet niistä, ja hänen kädessään oli voimaa, joka teki sen vielä kerran joustavaksi.

»Rakas Frederick!» päivitteli mr Dorrit heikosti. »Mikä on hullusti päin? Mistä on kysymys?»

»Kuinka rohkenet» — vanha mies kääntyi Fannyn puoleen — »kuinka rohkenet tehdä niin? Etkö muista mitään? Eikö sinulla ole sydäntä?»

»Setä!» huusi Fanny pelästyneenä ja puhkesi itkemään, »miksi hyökkäät kimppuuni näin julmasti? Mitä olen tehnyt?»

»Tehnyt?» toisti vanhus osoittaen hänen sisarensa paikkaa. »Missä on hellä, korvaamaton ystävä? Missä on rakastava suojelijasi? Missä on hän, joka on ollut sinulle enemmän kuin äiti? Kuinka uskallat esiintyä ylimielisesti sisartasi kohtaan, joka on ollut sinulle kaikkea tätä? Häpeä, uskoton tyttö, häpeä!»

»Minä rakastan Amya», huusi miss Fanny itkien ja nyyhkyttäen, »yhtä paljon kuin rakastan henkeäni — enemmän kuin henkeäni. En ansaitse tällaista kohtelua. Olen niin kiitollinen Amylle ja niin kiintynyt häneen kuin kukaan kuolevainen voi olla. Soisin olevani kuollut. Minulle ei milloinkaan ennen ole tehty näin veristä vääryyttä. Ja vain siksi, että olen huolissani perheen arvosta.»

»Hiiteen perheen arvo!» huudahti vanha mies halveksivasti ja vihaisena. »Veljeni, minä panen vastalauseeni ylpeyttä vastaan, kiittämättömyyttä vastaan, sitä vastaan, että kukaan meistä täällä, jotka tiedämme mitä tiedämme ja olemme sen kokeneet, esittää mitään vaatimuksia, jotka hetkeksikään saattaisivat Amyn jollakin tavoin huonoon valoon tai tuottaisivat hänelle hetkenkään kestävää tuskaa. Meidän pitäisi tietää, näiden vaatimusten olevan alhaisia ja kehnoja, jos niillä on sellainen vaikutus. Taivaan pitäisi rangaista meitä siitä. Veljeni, panen Jumalan kasvojen edessä vastalauseeni kaikkea tätä vastaan!»

Kun hänen kätensä taas kohosi pään yli ja sitten putosi pöydälle, olisi voinut luulla sitä sepän kädeksi. Muutaman minuutin äänettömyyden jälkeen se oli taas rauennut entiseen heikkouteensa. Hän kiersi pöydän astuen veljensä luo tavalliseen laahustavaan tapaansa, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi lempeästi: »William, ystäväni, katsoin velvollisuudekseni sanoa sen; suo anteeksi, mutta katsoin velvollisuudekseni sanoa sen!» ja lähti sitten, selkä kumarassa, palatsin salista samalla tavoin kuin olisi lähtenyt Maishalsean huoneesta.

Koko ajan oli Fanny itkenyt ja nyyhkyttänyt ja teki niin edelleenkin.
Edward oli vain töllistellyt suu auki saamatta sanaakaan sanotuksi. Mr
Dorrit oli myöskin niin rajattomasti hämmästynyt, että oli kerrassaan
kykenemätön tehostamaan arvokkuuttaan. Fanny puhui ensimmäisenä.

»Minua ei vielä milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan ole kohdeltu näin!» nyyhkytti hän. »En ole milloinkaan kuullut mitään niin karkeata ja kohtuutonta, niin armotonta, väkivaltaista ja julmaa! Rakas, kiltti, rauhallinen pikku Amy, mitä hän tuntisikaan, jos tietäisi olevansa viattomana syynä siihen, että minua tällä tavalla kohdellaan! Mutta en milloinkaan kerro sitä hänelle. En, en milloinkaan kerro rakkaalle lemmikilleni sitä!»

»Rakkaani», sanoi hän, »minä — hm —hyväksyn päätöksesi. On paljoa parempi, ettemme — hm — mainitse tästä Amylle. Se saattaisi — hm — se saattaisi pahoittaa hänen mieltänsä. Hm. Epäilemättä se kovin pahoittaisi hänen mieltänsä. Menettelemme hienosti ja oikein, jos emme kerro hänelle mitään tästä. Pidämme sen — hm — vain omana tietonamme.»

»Mutta sedän julmuus!» huudahti miss Fanny. »En voi milloinkaan unohtaa sedän armotonta julmuutta!»

»Rakkaani», sanoi mr Dorrit, joka oli tointunut, mutta yhä oli tavattoman kalpea, »minun täytyy pyytää sinua olemaan sanomatta noin. Sinun tulee muistaa, ettei setäsi ole — hm — sellainen kuin hän ennen oli. Sinun tulee muistaa, että setäsi tila vaatii meiltä suurta kärsivällisyyttä — hm — suurta kärsivällisyyttä.»

»Meidän täytynee», itki Fanny surkeana, »pelkästä säälistä otaksua, että hänessä on jotakin hullusti päin, muuten hän ei milloinkaan olisi käynyt minun, kaikista ihmisistä juuri minun kimppuuni».

»Fanny», virkkoi mr Dorrit liikuttavan veljellisesti, »sinä tiedät millainen — hm — surkea raunio setäsi on, huolimatta kaikista hyvistä puolistaan, ja minä pyydän sinua sen hellyyden tähden, jota tunnen häntä kohtaan, ja sen uskollisuuden tähden, jota aina olen osoittanut hänelle, että — hm — teet johtopäätöksiäsi itseksesi vain ja säästät minun veljellisiä tunteitani».

Näin päättyi tämä kohtaus. Edward Dorrit, esquire, ei virkkanut koko aikana sanaakaan, mutta näytti loppuun saakka hämmästyneeltä ja epäröivältä. Miss Fanny herätti hellää huolestumista sisarensa mielessä sinä päivänä, viettäessään suurimman osan siitä vuoroin raivoisasti syleillen häntä, vuoroin lahjoitellen hänelle koristeita ja vuoroin toivoen olevansa kuollut.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Sellainen ontuva tila, jossa mr Henry Gowan eli, oli sielullisesti perin epäterveellinen eikä parantunut aikaa myötenkään: hän oli suutuksissaan hyljännyt toisen kahdesta vallasta, ollen kuitenkin vailla tarpeellista kykyä edistyäkseen toisen palveluksessa, ja maleksi nyt äreänä ja huonotuulisena puolueettomalla alueella, kiroten molempia valtoja. Kehnoimpia summia merkitsevät ne sairaloiset laskijat jokapäiväisen elämänsä tilikirjaan, jotka aina vähennyslaskun avulla käsittelevät toisten ansioita ja menestystä eivätkä milloinkaan yhteenlaskun avulla omiaan.

Henkisesti alaspäin vetävä on myöskin tapa koettaa saada korvausta komeilemalla pettyneillä toiveillaan. Eräänlainen veltto välinpitämättömyys ja häikäilemättömyys on pian seurauksena siitä. Sen ilkeämielisiä huveja on polkea sitä, mikä on arvokasta, ylistämällä arvotonta; eikä kukaan voi leikkiä »ylös ja alas» totuudella saamatta vammaa sieluunsa.

Arvostellessaan maalaustaiteen tuotteita, jotka olivat kerrassaan vailla ansiota, oli Gowan maailman vapaa- ja jalomielisin toveri. Hän saattoi selittää, että niiden tekijällä oli enemmän kykyä (jos hänellä nimittäin ei ollut sitä ensinkään) pikkusormessaan kuin toisella (siinä tapauksessa, että tällä oli sitä suuressa määrässä) koko ruumiissaan ja sielussaan. Jos joku väitti vastaan arvioiden kehutun maalauksen pelkäksi roskaksi, saattoi hän vastata taiteensa nimessä: »Hyvä ystävä, mitäs muuta me sitten saamme aikaan? Minä en tuota muuta kuin roskaa, sen tunnustan teille avoimesti.»

Hänen sairaloisen, synkän tilansa ilmauksia oli myöskin se, että hän prameili köyhyydellänsä, vaikka tarkoituksena lienee kyllä ollut saada tiedotetuksi, että hänen oikeastaan olisi pitänyt olla rikas; samoin kehui ja parjasi hän julkisesti Barnacleja, jottei kukaan unohtaisi hänen kuuluvan heidän sukuunsa. Oli miten oli, näistä molemmista asioista hän puhui usein, ja hän osasi niin taitavasti käsitellä ja käännellä niitä, että olisi saanut ylistellä itseään kuukausimäärin pääsemättä puoleksikaan niin tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, näin kevytmielisesti halventaessaan itseään muiden silmissä.

Näistä hänen kevytmielisistä puheistaan kävi myöskin aina pian selville, missä hän vain liikkui vaimonsa kanssa, että hän oli nainut tämän vastoin ylhäisten sukulaistensa toivomuksia ja että hänellä oli ollut paljon vaivaa saadakseen heidät tunnustamaan hänet sukulaisekseen. Hän ei milloinkaan sanonut sitä suoraan, päinvastoin näytti hän halveksivasti nauravan sellaista ajatustakin, mutta kävi kuitenkin niin, että huolimatta siitä vaivasta, minkä hän näki halventaakseen itseänsä, hän sittenkin aina esiintyi etevämpänä puolena. Kuherruskuukauden päiviltä alkaen tunsi Minnie Gowan, että yleensä katsottiin hänen olevan naimisissa miehen kanssa, joka oli alentunut säädystään naidessaan hänet, mutta jonka ritarillinen rakkaus oli tasoittanut tämän erilaisuuden.

Monsieur Blandois Pariisista oli seurannut heitä Venetsiaan, ja Venetsiassa monsieur Blandois Pariisista oli hyvin paljon Gowanin seurassa. Kun he ensimmäisen kerran olivat tavanneet tämän kohteliaan herrasmiehen Genevessä, oli Gowan ollut kahden vaiheilla potkaistako vai rohkaista häntä ja sitten neljänkolmatta tunnin ajan ollut niin epätietoinen kuinka menetellä, että oli jo ollut heittämäisillään arpaa viidenfrangin rahalla siten, että sen takapuoli olisi merkinnyt potkua ja etupuoli rohkaisua, ja hänellä oli ollut vakaa aikomus noudattaa tämän oraakkelin neuvoa. Kuitenkin sattui hänen vaimonsa ilmaisemaan vastenmielisyytensä ritarillista Blandoisia kohtaan ja mainitsemaan, että yleinen mielipide hotellissa oli häntä vastaan, minkä jälkeen Gowan päätti rohkaista häntä.

Mistä johtui tämä itsepintaisuus, ellei se ollut jalomielisyyden Puuska? — jota se ei ollut. Miksi Gowan, joka oli korkealla Blandoisin yläpuolella ja olisi milloin hyvänsä voinut jauhaa hänet nuuskaksi ja päästä selville, mistä aineesta hän oli tehty, miksi heittäytyi Gowan tällaisen miehen seuraan? Ensiksikin vastusti hän ensimmäistä vaimossaan huomaamaansa itsenäistä, toivomusta, koska tämän isä oli maksanut hänen velkansa ja siis oli parasta tarttua ensimmäiseen tilaisuuteen, jolloin saattoi tehostaa riippumattomuuttansa. Toiseksi halusi hän vastustaa vallitsevaa mielipidettä ja tunnetta, koska hän oli, huolimatta suurista päinvastaiseenkin suuntaan viittaavista kyvyistä ja lahjoista, häijyluontoinen mies. Häntä huvitti selittää, että hovimies, jolla oli Blandoisin hienostunut käytös, saattaisi kohota korkeimpiin asemiin missä sivistyneessä maassa tahansa. Häntä huvitti esittää Blandois hienouden ja sirouden perikuvana ja, työntämällä hänet esiin, pilkata niitä, jotka ylpeilivät henkilökohtaisilla eduillaan. Hän väitti vakavissaan, että Blandoisin kumarrus oli täydellinen, hänen käytöksensä vastustamaton ja että Blandoisin maalauksellinen luontevuus ja sulavuus ei ollut maksettavissa sadalla tuhannella frangilla (ellei se ollut vain lahja ja kaiken hinnoittelun yläpuolella). Tämä liioittelu käytöksessä, joka on huomattu ominaiseksi tällä miehellä, kuten se on ominaista jokaiselle hänen kaltaiselleen, aivan riippumatta syntyperästä, samoin kuin on varmaa, että aurinko kuuluu tähän aurinkokuntaan, tämä liioittelu oli Gowanille tervetullut pilakuva, jota hän saattoi käyttää hullunkurisena apukeinona, tahtoessaan tehdä lukuisia ihmisiä naurunalaisiksi, kun he näet oleellisesti tekivät samaa, mitä Blandois liioitteli. Näin hän oli ottanut miehen armoihinsa, ja kun tavan voima sitten vahvisti siteet ja miehen juttelu tuotti hänelle eräänlaista tylsää huvia, joutui hän seurustelemaan toverillisesti hänen kanssansa. Näin kävi, vaikka hän otaksui Blandoisin elävän pelitaidollaan ja muulla senkaltaisella, vaikka hän epäili häntä raukkamaisuudesta, ollen itse rohkea ja urhoollinen, vaikka tiesi hänen olevan Minnielle vastenmielisen ja vaikka hän välitti miehestä niin vähän, että ilman omantunnonvaivoja olisi paiskannut hänet Venetsian korkeimmasta ikkunasta sen syvimpään kanavaan, jos mies olisi antanut hänen vaimolleen pienimmänkin henkilökohtaisen syyn inhota häntä.

Pikku Dorrit olisi mielellään mennyt mrs Gowanin luokse yksin, mutta kun Fanny, joka ei vielä ollut tointunut sedän vastalauseesta, vaikka se jo oli neljäkolmatta tuntia vanha, välttämättä tahtoi tulla seuraksi, astuivat sisarukset yhdessä mr Dorritin ikkunan alla odottavaan gondoliin ja soudettiin komeasti, pikalähetin saattamina, mrs Gowanin asunnolle. Totta puhuen oli heidän komeutensa aivan liian juhlallinen tälle asunnolle, jonka Fanny valitti olevan »hirvittävän syrjässä» ja jonne heidän oli kuljettava sokkeloisia kapeita vesikatuja pitkin, joita mainittu nuori neiti halveksivasti nimitti »ojapahasiksi».

Talo, joka oli pienellä yksinäisellä saarella, oli kuin lohjennut jostakin ja sattumalta ajautunut nykyiseen ankkuripaikkaansa yhdessä sitä ympäröivien viiniköynnösten kanssa; nämä olivat yhtä paljon hoidon tarpeessa kuin ne köyhät raukat, jotka lepäilivät niiden lehvien suojassa. Ympäristön muodostivat kirkko, jonka seinämillä oli joukko rakennustelineitä ja -tarpeita ja joka nähtävästi oli ollut korjauksen alaisena niin kauan, että korjausaineet näyttivät satavuotisilta ja olivat itse jo rappeutuneet, joukko pesuvaatteita, jotka oli ripustettu kuivamaan päivänpaisteeseen, joukko eriskummaisen epäsäännöllisesti sinne tänne siroteltuja rakennuksia, jotka olivat kuin Aatamin aikuisia, haaveellisiin muotoihin leikattuja juustoja, täynnä pikkueläjiä, ja kuumeisen sekasortoinen määrä ikkunoita, joiden kaikkien luukut riippuivat rempallaan ja joista useimmista roikkui jotakin resuista ja likaista.

Ensi kerroksessa oli pankki — hämmästyttävä kokemus jokaiselle liikeasioissa liikkuvalle herrasmiehelle, joka oli tottunut brittiläisen kaupungin oloihin — ja siinä kaksi laihaa näivettyneitä. rakuunoita muistuttavaa partaleukaista virkamiestä, jotka kultatupsuiset, vihreäsamettiset lakit päässä seisoivat pienten pulpettien ääressä pienessä huoneessa; lisäksi siellä ei ollut muita näkyviä esineitä kuin rautainen kassakaappi, jonka ovi oli auki, ja vesiruukku sekä ruususeppeleiset seinäpaperit, mutta virkamiehet saattoivat saatuaan laillisen maksumääräyksen vain upottamalla kätensä jonnekin näkymättömiin tuottaa loppumattoman määrän viiden frangin rahoja. Pankin alapuolella oli kolme, neljä rautaristikolla varustettua huonetta, jotka näyttivät rikollisten rottien vankilalta, ja yläpuolella oli mrs Gowanin asunto.

Huolimatta siitä, että sen seinät olivat tahraiset, ikäänkuin niistä olisi puhjennut esille lähetyskarttoja jakamaan ihmisille maantieteellistä viisautta, huolimatta siitä, että ikävä huonekalusto oli kauheasti haalistunut ja rappiolla ja että tavallinen venetsialainen, seisovan veden ja luoteen paljastaman ruokorannan haju oli hyvin voimakas, oli talo kuitenkin sisältäpäin parempi kuin ulkoapäin olisi luullut. Oven avasi hymyilevä mies, joka oli kuin käännytetty salamurhaaja — tilapäinen palvelija — ja joka saattoi heidät siihen huoneeseen, missä mrs Gowan istui, ilmoittaen, että kaksi kaunista englantilaista naista tuli tervehtimään rouvaa.

Mrs Gowan, joka istui ommellen, pani työnsä pois kannelliseen koriin ja nousi hiukan hätäisesti. Miss Fanny oli erinomaisen kohtelias ja lausui tavalliset korulauseet taitavasti kuin ainakin seuraelämän veteraani.

»Pappa oli äärettömän pahoillaan», jatkoi Fanny, »siitä, että oli tänään kiinni muualla (hän on hyvin paljon liikkeellä täällä, meillä kun on niin onnettoman paljon tuttavia!) ja pyysi minua erityisesti tuomaan hänen korttinsa mr Gowanille. Jotta saisin varmasti suoritetuksi tehtävän, josta hän muistutti minua vähintäin kaksitoista kertaa, sallinette minun keventää omaatuntoani laskemalla tämän kortin heti tähän pöydälle.»

»Olemme ihastuneet», virkkoi Fanny, »kuultuamme, että te olette Merdlein tuttuja. Toivomme, että sen kautta saamme vielä useammin tavata.»

»He ovat mr Gowanin perheen tuttavia», vastasi mrs Gowan. »Minulla ei vielä ole ollut iloa saada tutustua mrs Merdleen, mutta luulen, että minut esitetään hänelle Roomassa.»

»Todellako?» vastasi Fanny, jonka ilmeestä sai sen käsityksen, että hän rakastettavasi koetti tukahduttaa omaa ylemmyyttänsä. »Luulen, että opitte pitämään hänestä.»

»Niin, katsokaas», sanoi Fanny kohauttaen ujostelematta kauniita hartioitaan, »Lontoossahan kaikki tuntevat toisensa. Tapasimme hänet matkallamme äskettäin, ja totta puhuen oli pappa ensin jotakuinkin suutuksissaan hänelle, koska hän oli ottanut haltuunsa huoneen, jonka palvelusväkemme oli tilannut meille. Se kiusa meni kyllä pian ohi, ja nyt olemme taas hyviä ystäviä.»

Vaikkei Pikku Dorritilla ollut tällä vierailulla vielä ollut tilaisuutta keskustella mrs Gowanin kanssa, vallitsi heidän välillänsä äänetön yhteisymmärrys, joka oli yhtä hyvä. Hän katseli mrs Gowania kiinteästi ja herkeämättä; hänen äänensä sointu sai hänen sydämensä värähtämään. Ei mikään hänessä eikä hänen läheisyydessään tai häntä koskeva jäänyt Pikku Dorritilta merkille panematta. Hän oli nopeampi huomaamaan vähimmätkin seikat tässä suhteessa kuin missään muussa — paitsi yhdessä ainoassa.

Hänellä ei ollut muuta syytä keskeytykseensä ja vapisemiseensa kuin että mrs Gowan puhuessaan hänelle oli koskenut hänen käteensä ja heidän katseensa olivat yhtyneet. Suurissa lempeissä silmissä näkyvä miettivä, huolestunut ilme oli heti vaientanut hänet.

»Te ette tiedäkään, että mieheni pitää teistä kovin ja että minun melkein pitäisi olla mustasukkainen», sanoi mrs Gowan.

»Hän sanoisi teille, jos puhuisi samaa kuin minulle, ettei hän ole milloinkaan nähnyt ketään niin rauhallista ja neuvokasta kuin te.»

»Enpä luule. Mutta minun täytyy välttämättä kertoa hänelle, että te olette täällä. En saisi milloinkaan anteeksi sitä, että laskisin teidät — ja miss Dorritin menemään, mainitsematta teistä hänelle. Saanko? Voitteko suoda anteeksi maalaajan työhuoneessa vallitsevan epäjärjestyksen ja epämukavuuden?»

Tämä kysymys tehtiin miss Fannylle, joka armollisesti vakuutti olevansa kovin huvitettu ja ihastunut. Mrs Gowan meni eräälle ovelle, kurkisti siitä sisään ja tuli takaisin. »Tehkää Henrylle se kunnia, että käytte sisään», pyysi hän. »Tiesin, että se tuottaisi hänelle iloa.»

Ensimmäinen ilmiö, jonka Pikku Dorrit näki astuessaan huoneeseen, oli Pariisin Blandois, joka puettuna avaraan viittaan, lerppahattu päässä, seisoi korokkeella eräässä nurkassa, samanlaisena kuin seistessään Isolla Sankt Bernhardilla, kun kaikki varoittavat käsivarret näyttivät osoittavan häntä. Pikku Dorrit säpsähti, kun Blandois hymyili hänelle.

»Älkää pelästykö», rauhoitti Gowan tullen maalaustelineensä äärestä oven takaa. »Se on vain Blandois. Hän palvelee tänään mallina. Teen harjoitelman hänestä. Säästän rahaa käyttämällä häntä. Meillä köyhillä maalareilla ei ole sitä liiaksi.»

Pariisin Blandois nosti lerppahattuansa tervehtien naisia kuitenkaan tulematta nurkastaan esille.

»Anteeksi tuhansin kerroin!» pyysi hän. »Mutta tuo mestari on niin ankara, etten uskalla liikahtaa.»

»Älkää siis liikahtako», sanoi Gowan kylmästi, kun sisarukset lähestyivät telinettä. »Antakaa ladyjen edes katsella töherryksen mallia, että tietäisivät, mitä se tarkoittaa. Siinä hän seisoo, kuten näette. Roisto, joka odottaa saalistansa, ylevä ylimys, joka on valmis pelastamaan isänmaansa, yhteinen vihollisemme, joka odottaa tilaisuutta tuottaakseen tuhoa joillekin, taivaan lähettiläs, joka on valmis tekemään jonkun onnelliseksi — mitä näistä hän parhaiten mielestänne muistuttaa?»

»Sanokaa, professore mio, poloinen herrasmies, joka odottaa saavansa osoittaa kunnioitustansa kauneudelle ja siroudelle», huomautti Blandois.

»Tai sanokaa, cattivo soggetto mio», vastasi Gowan koskettaen siveltimellään maalattuja kasvoja siltä kohdalta, josta alkuperäiset olivat liikahtaneet, »murhaaja tekonsa tehtyään. Näyttäkää valkoista kättänne, Blandois. Pankaa se viitan ulkopuolelle. Pitäkää sitä hiljaa.»

Blandoisin käsi oli epävakaa, mutta hän nauroi, ja se saattoi tietysti täristä siitä.

»Hän on ennen ollut käsikähmässä toisen murhaajan kanssa tai uhrin kanssa, nähkääs», jatkoi Gowan piirtäen käden ääriviivat nopeasti, kärsimättömästi ja taitamattomasti, »ja tässä ovat sen merkit. Käsi viitan päälle, mies! — Corpo di San Marco, mitä te ajattelette?»

Pariisin Blandois tärisi taas naurusta, niin että käsikin tärisi sitä enemmän; nyt hän kohotti sen sivelläkseen viiksiänsä, jotka näyttivät kosteilta, ja asettui sitten, hiukan käännähtäen, pyydettyyn asentoon.

Hänen kasvonsa olivat kääntyneet sinne, missä Pikku Dorrit seisoi maalaustelineen luona, niin että hän koko ajan katseli Amya. Katsottuaan kerran hänen kummallisiin silmiinsä ei Pikku Dorrit voinut kääntää pois omiansa, ja he olivat koko ajan katsoneet toisiinsa. Pikku Dorrit vapisi nyt, ja Gowan, huomaten sen ja otaksuen hänen pelästyneen isoa koiraa vieressään, jonka päätä hän oli hyväillyt kädellään ja joka juuri oli murahtanut, katsoi häneen ja sanoi: »Se ei tee teille mätään pahaa, miss Dorrit.»

»En minä pelkääkään sitä», vastasi tämä yhdessä henkäyksessä, »mutta katsokaa, mikä sitä vaivaa».

Tuossa tuokiossa heitti Gowan siveltimen kädestään tarttuen molemmin käsin koiran kaulanauhaan.

»Blandois! Kuinka voitte olla niin hullu ja ärsyttää sitä? Taivaan nimessä ja sen toisen paikan nimessä myös, se repii teidät kappaleiksi. Hiljaa, Lion! Kuuletko sinä, niskuri!»

Iso koira, välittämättä siitä, että oli kuristumaisillaan kaulahihnaansa, ponnisti itsepintaisesti koko painollaan isäntäänsä vastaan päästäkseen huoneen poikki. Se oli kyyristyneenä hyppyyn silloin, kun sen herra tarttui siihen.

»Lion! Lion!» Se nousi takajaloilleen, ja isäntä ja koira kamppailivat keskenään. »Takaisin! Alas, Lion! Hävitkää sen näkyvistä, Blandois! Miten hiidessä olette ärsyttänyt sitä näin?»

»Menkää pois sen näkyvistä, en jaksa enää pidellä rajua petoa! Menkää ulos huoneesta! Totta vie, se tappaa teidät!»

Koira haukkui rajusti ja yritti uudelleen päästä irti, kun Blandois hävisi; silloin, koiran alistuessa, Gowan, joka oli melkein yhtä hurjasti vimmastunut kuin koira, kaasi sen nyrkiniskulla ja seisten sen yllä potki sitä moneen kertaan ankarasti kenkänsä korolla, niin että veri vuoti sen suusta.

»Mene nurkkaan nyt ja makaa siellä», komensi Gowan, »muuten vien sinut ulos ja ammun sinut!»

Lion totteli ja makasi nuoleksien suutaan ja rintaansa. Sen herra pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja sitten, tyyntyen entiselleen, kääntyi puhuttelemaan pelästynyttä vaimoansa ja tämän vieraita. Koko kohtaus oli luultavasti kestänyt tuskin kahta minuuttia.

»Kas niin, kas niin, Minnie! Tiedäthän, että Lion aina on hyväluontoinen ja taipuvainen. Blandois lienee ärsyttänyt sitä — irvistellyt sille. Koirakin tuntee mieltymystä ja vastenmielisyyttä, eikä Blandois ole erikoisesti sen suosiossa; mutta olen varma siitä, että annat sille sen tunnustuksen, ettei se vielä milloinkaan ole käyttäytynyt tällä tavalla!»

Minnie oli aivan liiaksi järkytetty voidakseen vastata mitään selvästi; Pikku Dorrit oli jo toimessa koettaen rauhoittaa häntä; Fanny, joka oli kirkaissut pari kolme kertaa, piteli kiinni Gowanin käsivarresta, etsien suojelusta; Lion, joka syvästi häpesi aiheuttamaansa melua, ryömi emäntänsä jalkoihin.

»Sinä raivoisa peto», kiivastui Gowan ja iski sitä taas korollaan.
»Tämän saat sovittaa!» Ja hän potki yhä uudelleen.

»Oi, pyydän, älkää enää rangaisko», huudahti Pikku Dorrit. »Älkää haavoittako sitä. Katsokaa, kuinka lempeä se on!» Hänen pyynnöstään Gowan leppyi, ja koira ansaitsikin tämän väliintulon, sillä se oli nyt varmasti niin nöyrä ja surullinen ja katuvainen kuin koira ikinä voi olla.

Oli vaikeata tointua tästä kohtauksesta ja saada vierailu vapaaksi ja luontevaksi, vaikkei Fanny olisikaan ollut minään esteenä, kuten hän oli ja olisi ollut parhaissakin olosuhteissa. Heidän seurustelustaan ennen sisarusten lähtöä kuvitteli Pikku Dorrit voivansa päätellä, että mr Gowan, rakkaudessaanko, kohteli vaimoansa enemmän kuin kaunista lasta. Hän ei näkynyt aavistavankaan niitä tunteen syvyyksiä, joita hän, Pikku Dorrit, tiesi varmasti piilevän pinnan alla mrs Gowanissa, niin että hän epäili, tokko miehessä itsessään ensinkään oli samanlaisia syvyyksiä. Hän aprikoi, oliko hänen vakavuudenpuutteensa luonnollisena seurauksena näiden ominaisuuksien puutteesta ja oliko ihmisten laita samoin kuin laivojen, joiden ankkurit matalassa ja karisessa vedessä eivät pysy kohdallaan, niin että alukset ajelehtivat sinne tänne.

Gowan saattoi sisarukset portaita alas, pyysi leikillisesti anteeksi köyhää asuntoansa, jossa hänen kaltaistensa varattomien raukkojen täytyi asustaa, ja huomautti, että kun ylhäiset ja mahtavat Barnaclet, hänen sukulaisensa, jotka kauheasti häpesivät heidän puolestaan, suvaitsivat lahjoittaa hänelle jotakin parempaa, niin hän kyllä eläisi komeammin tuottaakseen heille kunniaa. Veden rajassa tervehti heitä Blandois, joka oli aikalailla kalpea viime seikkailunsa jälkeen, mutta joka siitä huolimatta puhui varsin yliolkaisesti, nauraen, kun Lionia mainittiin.

Herrat jäivät kahden laiturille viiniköynnösten alle, joiden lehviä Gowan veltosti viskeli veteen, Blandoisin sytytellessä savukettaan, ja sisarukset soudettiin yhtä komeasti pois kuin he olivat tulleetkin. Kun he olivat liukuneet muutaman minuutin veden pinnalla, huomasi Pikku Dorrit, että Fannyn käytös oli kiemailevampaa kuin mitä tilaisuus näytti vaativan, ja katsottuaan, syytä etsien, ulos ikkunasta ja avonaisesta ovesta näki toisen gondolin nähtävästi odottavan heitä.

Gondoli seurasi heidän liikkeitään kaikenlaisin taidokkain kääntein, toisinaan pyyhältäen heidän edelleen ja sitte pysähtyen päästääksensä heidät ohitse, toisinaan, väylän levetessä, liukuen heidän rinnallaan ja toisinaan pysytellen perässä, hyvin likellä. Ja kun Fanny vähitellen yhä selvemmin näytti kiemailevansa jollekin gondolissa istuvalle teeskennellen samalla olevansa tietämätön hänestä, kysyi Pikku Dorrit viimein, kuka se oli.

»Rakas lapsi», vastasi Fanny (äänensävystä saattoi päättää, että hän ennen sedän vastalausetta olisi sensijaan sanonut »pieni hupakko»), »kuinka olet hidasälyinen! Nuori Sparkler.»

Hän laski alas ikkunan, nojautui taapäin ja lepuutti huolettomasti kyynärpäätänsä ikkunanpieltä vasten, leyhytellen itseään komealla, kullan ja mustan värisellä espanjalaisella viuhkalla. Heitä seuraava gondoli oli taas pyyhältänyt edelle, jolloin kurkisteleva silmä vilahti sen ikkunassa; Fanny nauroi keikailevasti ja sanoi: »Oletko milloinkaan nähnyt noin hupsua ihmistä, rakkaani?»

»Rakas lapseni», vastasi Fanny, »en todellakaan voi vastata siitä, mitä typerikkö voi epätoivoissaan tehdä, mutta hyvin luultavaa se on. Matka ei ole niin suunnattoman pitkä. Koko Venetsia olisi tuskin liian laaja, luulisin, jos hän on nääntymäisillään halusta saada nähdä minua edes vilahdukselta.»

»No niin, rakkaani, siihen kysymykseen on minun todella hiukan nolo vastata», tuumi sisar. »Luulen hänen olevan. Voit mieluummin kysyä Edwardilta. Hän lienee kertonut Edwardille niin päin. Olen saanut sen käsityksen, että hän tekeytyy kerrassaan narriksi Casinolla ja muissa sellaisissa paikoissa, puhumalla lakkaamatta minusta. Mutta kysy Edwardilta, jos tahdot tietää.»

»Rakas Amy, ihmettelysi lakkaa piankin, jos olen saanut oikeita tietoja. En ensinkään ihmettelisi, vaikka hän tulisi tänään jo. Otaksun, että se raukka vain on odottanut rohkeutensa kasvamista.»

»Niin, kultaseni, se saa riippua asianhaaroista. Tuossa hän taas on.
Katso häntä. Senkin tyhmeliini!»

Mr Sparkler oli kieltämättä typerän näköinen, silmän muljottaessa ikkunan takana kuin kupla lasissa ja hänen pysäyttäessään äkkiä aluksensa ilman muuta syytä kuin mikä hänellä oli.

»Kun kysyt minulta, aionko ottaa hänet vastaan, rakkaani», sanoi Fanny, jonka asento oli miltei yhtä tyyni sirossa välinpitämättömyydessään kuin itse mrs Merdlen, »niin mitä tarkoitat sillä?»

»Tarkoitan», vastasi Pikku Dorrit — »otaksun, että tarkoitin kysyä, mitä sinulla on mielessä, Fanny».

Fanny nauroi taas, samalla kertaa alentuvasti, veitikkamaisesti ja ystävällisesti ja sanoi, kietoen leikillisen hellästi käsivartensa sisaren ympärille:

»No kuules, pieni ystäväni. Sanoppas nyt, miten tuo nainen, jonka tapasimme Martignyssä, mielestäsi selviytyi pulastaan. Huomasitko, minkä päätöksen hän siinä paikassa teki?»

»Minäpä sanon sen sinulle, Amy. Hän päätti itsekseen: 'En aio milloinkaan viitata kohtaukseemme noissa erilaisissa oloissa enkä ole aavistavinanikaan, että nämä ovat samat tytöt.' Tällä tavalla hän selviää vaikeuksistaan. Mitä minä sanoin sinulle tullessamme Harley Streetiltä sillä kertaa? Hän on maailman röyhkein ja petollisin nainen. Mutta mitä edelliseen ominaisuuteen tulee, rakkaani, saattaa hän tavata vertaisensa.»

Osoittaen merkitsevästi espanjalaisella viuhkalla omaa rintaansa vihjasi Fanny erittäin ilmeikkäästi, mistä tämä vertainen oli löydettävissä.

»Lisäksi vielä» jatkoi Fanny, »määrää hän nuoren Sparklerin menettelemään samalla tavalla; hän ei päästä poikaansa läheisyyteeni ennen kuin on saanut päntätyksi hänen naurettavista naurettavimpaan kalloonsa (sillä pääksi sitä ei totisesti voi nimittää), että hänen tulee teeskennellä tavanneensa minut ensi kertaa siellä majatalon pihalla».

»Miksi? Herra Jumala, rakkaani!» (Taas oli äänessä sama sävy kuin hän sanoisi: »sinä pieni pöllöpää!») »Kuinka voit kysyä sellaista? Etkö ymmärrä, että minusta on saattanut sukeutua varsin toivottava puoliso tuollaiselle kollokallolle? Ja etkö käsitä, että hän sälyttää petoksen meidän syyksemme ja siirtäessään sen omilta hartioiltaan (varsin kauniit ne ovatkin, se on myönnettävä)», huomautti miss Fanny, silmäillen tyytyväisenä itseänsä, »teeskentelee säälivänsä meidän tunteitamme?»

»Kyllä, mutta luvallasi emme tee sitä», kivahti Fanny. »Ei; sitä emme suinkaan tee, Amy. Minä en ole aloittanut ilveilyä, hän sen teki, ja me jatkamme sitä.»

Voitonriemunsa kiihkossa käytteli miss Fanny viuhkaansa toisella kädellä ja puristi toisella sisartaan vyötäröstä, ikäänkuin olisi nutistellut mrs Merdleä.

»Ei», toisti hän. »Hän saa nähdä minun kulkevan samaa tietä kuin hän. Hän kääntyi sille, ja minä seuraan häntä. Ja onnen ja kohtalon siunauksella tahdon parantaa tuttavuuttani tämän naisen kanssa siksi, kunnes olen hänen nähtensä lahjoittanut hänen kamarineidollensa kymmenen kertaa niin kauniita ja kalliita pukuja kuin hän kerran lahjoitti minulle.»

Pikku Dorrit oli vaiti: hän tiesi, ettei häntä kuultaisi kysymyksessä, joka koski perheen arvoa, eikä tahtonut mistään hinnasta menettää sisarensa odottamatta ja vasta voitettua suosiota. Hän ei voinut myötävaikuttaa, mutta oli vaiti. Fanny tiesi hyvin, mitä hän ajatteli, niin hyvin, että pian kysyi häneltä hänen mieltänsä asiasta.

»Rohkaista, rakkaani?» Hänen sisarensa hymyili halveksivasti. »Riippuu siitä, mitä tarkoitat rohkaisemisella. Ei, en aio rohkaista häntä. Mutta aion tehdä hänet orjakseni.»

Pikku Dorrit katsoi vakavasti ja epäröiden häntä kasvoihin, mutta Fanny ei ollut taltutettavissa. Hän sulki mustan- ja kullanvärisen viuhkansa ja taputti sillä sisartansa nenälle, ikäänkuin olisi ollut ylpeä kaunotar ja suuri henki, joka laski leikkiä yksinkertaisen, kokemattoman toverin kanssa ja veitikkamaisesti neuvoi häntä.

»Minä leikin hänen kanssansa kissaa ja hiirtä ja opetan hänet tanssimaan pillini mukaan, rakkaani. Ja ellen saa hänen äitiänsäkin tanssimaan pillini mukaan, ei se ole minun syyni.»

»Mitä arvelet — rakas Fanny, älä vihastu, puhummehan nyt niin tuttavallisesti — mitä arvelet tästä lopuksi tulevan?»

»En voi sanoa vielä, edes ajatelleeni sitä, rakas ystävä», vastasi Fanny, ylimielisen välinpitämättömästi, »kaikki aikanaan. Sellaiset ovat suunnitelmani. Ja niiden selvitteleminen on vienyt niin paljon aikaa, että nyt olemme kotona. Ja nuori Sparkler on ovella kysymässä, keitä on kotona. Sattumalta vain, tietysti.»

Todella seisoikin nuorukainen gondolissaan, käyntikorttikotelo kädessä, muka kysyen palvelijalta, otettiinko vastaan. Tämä tapahtumien yhteensattuma vaikutti, että hän kohta senjälkeen esiintyi nuorten neitien edessä asennossa, jota entisinä aikoina olisi pidetty pahana enteenä kosijalle: neitien gondolierit, joilla oli ollut jossakin määrin vaivaa ja harmia takaa-ajosta, tönäsivät hiljaa ja varovasti omalla venheellään mr Sparklerin alusta sen verran, että tämä herrasmies kellahti kumoon kuin isohko keila, näyttäen kengänpohjansa sydämensä valitulle, jalompien ruumiinosien sätkytellessä venheen pohjalla, erään palvelijan sylissä.

Mutta kun miss Fanny hyvin myötätuntoisesti tiedusteli, oliko herrasmies loukkautunut, nousi mr Sparkler odottamattoman hyvin säilyneenä venheen pohjalta ja änkytti punastuen: »En ensinkään.» Miss Fanny ei voinut muistaa nähneensä häntä ennen ja oli astumaisillaan hänen ohitsensa, taivuttaen vieraasti päätänsä, kun nuori herra esittäytyi. Silloinkin oli hän hämillään, kun ei voinut muistaa tavanneensa häntä ennen, kunnes toinen selitti, että, hänellä oli ollut kunnia nähdä, hänet Martignyssa. Silloin hän muisti ja kysyi, kuinka hänen rouva äitinsä voi.

»Kiitos», änkytti mr Sparkler, »hän voi tavattoman hyvin — ainakin jotakuinkin hyvin».

»Roomassa. Olen täällä yksin, yksin. Tulin tänne yksin, tervehtimään mr
Edward Dorritia. Samaten mr Dorritia. Oikeastaan koko perhettä.»

Kääntyen armollisesti palvelijoiden puoleen kysyi miss Fanny, oliko hänen pappansa tai veljensä kotona. Kun vastaus kuului, että, he molemmat olivat kotona, tarjosi mr Sparkler hänelle nöyrästi käsivartensa. Miss Fanny otti sen vastaan ja mr Sparkler saattoi hänet leveitä portaita ylös; jos mr Sparkler yhä uskoi (eikä ole syytä epäillä sitä), ettei hänessä, ollut mitään teeskentelevää, hölynpölyä, niin hän pettyi.

He saapuivat homeiseen vastaanottohuoneeseen, jonka haalistuneet, synkän merenvihreät verhot olivat kuluneet ja lahonneet, kunnes näyttivät olevan sukua meriruohokimpuille, jotka ajelehtivat ikkunoiden alla tai takertuivat muureihin ja näyttivät itkevän vangittujen sukulaistensa kohtaloa, ja täältä, lähetti miss Fanny sananviejät isälleen ja veljelleen. Odottaessaan heidän ilmestymistään, istui hän sohvassa erittäin edullisessa asennossa täydentäen naisellisen valloituksensa tekemällä joitakuita huomautuksia Dantesta, jonka mr Sparkler tunsi vain omituisena vanhana veitikkana, jolla oli tapana panna lehtiä päähänsä ja jostakin käsittämättömästä syystä istua tuolilla Firenzen tuomiokirkon edustalla.

Mr Dorrit tervehti vierasta erinomaisen ystävällisesti ja kohteliaasti. Hän kyseli erikoisesti mrs Merdlen vointia. Hän kyseli niinikään erikoisesti mr Merdlen vointia. Mr Sparkler vastasi tai pikemmin väänsi pieninä kappaleina paidankauluksen sisästä, että mrs Merdle, joka oli aivan kyllästynyt maakartanoonsa samoin kuin Brightonissa olevaan taloonsa eikä tietysti, kuten ymmärrätte, »voinut» jäädä Lontooseen, siellä kun ei ollut ainoatakaan ihmistä siihen aikaan eikä myöskään tänä vuonna tuntenut halua vierailla tuttaviensa maakartanoissa, oli päättänyt viettää jonkun aikaa Roomassa, jonka seuraelämään hänen kaltaisensa tunnetusti hieno, kaikesta teeskentelevästä hölynpölystä vapaa nainen varmasti otettaisiin avosylin vastaan. Mitä mr Merdleen tuli, oli hän niin tarpeellinen Cityssä ja muissa sellaisissa paikoissa ja oli niin hiton ilmiömäisen taitava liike- ja raha-asioissa ja muissa sellaisissa, että mr Sparkler epäili, tokko maan rahamaailma kykenisi tulemaan toimeen ilman häntä, vaikka hän, mr Sparkler, ei salannut sitä, että hänen työnsä ajoittain kävi ylivoimaiseksi ja että hänelle tekisi hyvää päästä joksikin aikaa aivan uuteen ympäristöön ja uuteen ilmanalaan. Mitä häneen itseensä tuli, niin mr Sparkler ilmoitti Dorrit-perheelle, että hän erikoisasioissa aikoi matkustaa sinne minne hekin.

Tämä suunnaton keskusteluponnistus vaati aikaa, mutta oli sisältörikas ja vaikuttava. Siitä syystä mr Dorrit lausui toivomuksensa, että mr Sparkler pian söisi päivällistä heidän luonansa. Mr Sparkler suhtautui kutsuun niin ystävällisesti, että mr Dorrit kysyi, mitä hän esimerkiksi tänään aikoi tehdä. Koska hänellä ei sinä päivänä ollut mitään tehtävää (tämä oli hänen tavallinen toimensa, johon hänellä oli aivan erikoiset lahjat), niin mr Dorrit pyysi viipymättä häntä jäämään nyt päivälliselle; sitäpaitsi sai hän tehtäväkseen saattaa naiset illalla oopperaan.

Päivällisaikaan kohosi mr Sparkler taas merestä kuin Venuksen poika, koettaen jäljitellä äitiänsä, ja nousi loistavana ja komeana leveitä portaita ylös. Jos Fanny aamupäivällä oli ollut ihastuttava, oli hän sitä nyt kolmin verroin, kauniisti puettuna häntä parhaiten somistaviin väreihin ja käytöksessä huoletonta ylimielisyyttä, joka sitoi mr Sparklerin kaksinkertaisilla kahleilla, niitaten ne lujasti yhteen.

»Kuulin, että te, mr Sparkler, olette tuttu mr — hm — mr Gowanin kanssa», sanoi isäntä päivällispöydässä, »mr Henry Gowanin kanssa».

»Aivan oikein», vastasi mr Sparkler. »Hänen äitinsä ja minun äitini ovat sydänystäviä.»

»Jos olisin ajatellut asiaa, Amy», sanoi mr Dorrit melkein yhtä suurenmoisen suojelevasti kuin itse loordi Decimus, »niin olisin lähettänyt heille kutsun päivälliselle tänään. Joku palvelijoistamme olisi voinut noutaa heidät ja — hm — tuoda heidät tänne. Yksi gondoleistamme olisi kyllä — hm — joutanut siihen tarkoitukseen. Olen pahoillani, että unohdin sen. Muistuta minulle siitä huomenna, Amy.»

Pikku Dorritilla oli epäilyksensä siitä, kuinka mr Henry Gowan suhtautuisi heidän suojelukseensa, mutta hän lupasi kyllä muistuttaa.

Mr Sparkler otaksui, että hän maalasi mitä hyvänsä, jos hän vain sai tilauksia.

Mr Sparkler, rakkauden henkevöittämänä, vastasi, että erikoisaloilla liikkumiseen tarvitaan erikoisjalkineita: esimerkiksi metsästyksessä pitää olla metsästyssaappaat, cricket-pelissä cricket-kengät. Mutta hän ei luullut Henry Gowanilla olevan mitään erikoisjalkineita.

Tämä oli pitkä ja vaikea sana mr Sparklerille, jonka aivot olivat uupuneet viime ponnistuksista, ja hän vastasi: »Kiitos, ei. Syön hyvin harvoin sitä.»

»Vai niin!» vastasi mr Dorrit. »Olisi erittäin mieluista minulle — hm — jos saisin tilaisuuden jollakin tavoin — hm — osoittaa haluani kannattaa tämän — hm — hyvää sukua olevan herrasmiehen pyrkimyksiä ja edistää hänen neronsa kehittymistä. Minun pitäisi pyytää mr Gowania maalaamaan muotokuvani. Jos tulos on molemmin puolin tyydyttävä, niin — hm — voisin pyytää häntä koettelemaan voimiaan maalaamalla koko perheeni.»

Mr Sparklerin mieleen juolahti harvinaisen rohkea ja omintakeinen ajatus, jonka hän koetti pukea sanoiksi, että nimittäin perheessä oli muuan (hän tehosti erikoisesti sanaa »muuan»), jolle maalarin sivellin ei kyennyt tekemään oikeutta. Mutta koska hän ei löytänyt sopivia sanoja, menivät hyvät humalat hukkaan.

Tämä oli sitäkin pahoiteltavampaa, koska miss Fanny suuresti innostui muotokuvien maalauksesta ja kehoitti isäänsä tekemään ehdotuksensa. Hän otaksui, sanoi hän, että mr Gowan oli menettänyt parempia ja korkeampia tilaisuuksia naidessaan kauniin vaimonsa; hän sanoi myöskin, että rakkaus matalassa majassa ja pakko maalata toimeentulon vuoksi oli jotakin niin kaunista ja mielenkiintoista, että hän pyysi isää tilaamaan nuo muotokuvat huolimatta siitä, saiko mr Gowan yhdennäköisyyden sattuvaksi vai ei, vaikka he kyllä, Amy ja hän, tiesivätkin hänen kykenevän siihen, sillä he olivat tänään nähneet hänen telineellään erittäin puhuvan todistuksen siitä, kun olivat siellä saaneet tilaisuuden verrata taideteosta alkuperäiseen malliin. Nämä huomautukset olivat tehdä mr Sparklerin epätoivoiseksi (mikä kenties oli niiden tarkoituksenakin), sillä samalla kuin ne todistivat miss Fannyn kykenevän kokemaan hellempiä tunteita, osoittivat ne hänen olevan niin viattoman tietämättömän hänen ihailustaan, että mr Sparklerin silmät muljahtelivat päässä lemmenkateudesta tuntematonta kilpailijaa kohtaan.

Päivällisen jälkeen astuivat he taas alas mereen ja kohosivat siitä oopperatalon portaiden juurella, nousivat näitä ylös suurta kangaslyhtyä kantavan gondolierin perässä, joka opasti heitä kuin mikäkin merehinen, ja astuivat aitioonsa, jossa mr Sparkler sai viettää tuskantäyden illan. Koska katsomo oli pimeä ja aitio valoisa, kävi täällä useita vierailijoita näytännön kestäessä, ja miss Fanny oli niin huvitettu näistä, joiden kanssa hän, ottaen hurmaavia asenteita, keskusteli, tuttavallisesti kuiskutteli ja hiukan väitteli siitä, keitä istui etäisemmissä aitioissa, että onneton mr Sparkler alkoi vihata koko ihmiskuntaa. Mutta hänellä oli kaksi lohdutusta näytännön päätyttyä. Miss Fanny antoi hänelle viuhkansa pideltäväksi siksi aikaa kun hän korjaili päällysviittaansa, ja hänen siunattu etuoikeutensa oli tarjota käsivartensa sydämensä valitulle heidän astuessaan portaita alas. Nämä suosionmuruset riittivät juuri parahiksi ylläpitämään hänen toivoansa, ajatteli mr Sparkler, ja toisaalta lienee mahdollista, että miss Dorrit ajatteli samoin.

Merehinen seisoi lyhtyineen valmiina aition ovella, ja toisia merehisiä seisoi niinikään lyhtyineen toisilla ovilla. Dorritien merehinen piti valoaan alhaalla valaistukseen portaita, ja mr Sparklerin kahleisiin lisääntyi uusi painava kerros, kun hän näki miss Fannyn säteilevän jalan vilahtelevan vieressään askelmilla. Odottelevien joukossa oli Pariisin Blandois. Hän jutteli ja käveli Fannyn rinnalla.

Pikku Dorrit astui edellä veljensä ja mrs Generalin seurassa (mr Dorrit oli jäänyt kotiin); mutta laiturilla tapasivat he kaikki toisensa. Amy säpsähti taas nähdessään Blandoisin lähellään, auttamassa Fannya venheeseen.

»Gowanille on sattunut vahinko», kertoi hän, »senjälkeen kun kauniit naiset tuottivat hänelle ilon vierailemalla hänen luonansa».

»Vahinko?» toisti miss Fanny, joka erottuaan Sparklerista istuutui venheeseen.

»Vahinko, niin», vastasi Blandois. »Hänen koiransa Lion.» Pikku
Dorritin käsi lepäsi hänen kädessään hänen puhuessaan.

»Niin, hyvät naiset!» vakuutti Blandois hymyillen ja kohauttaen hartioitaan. »Joku on myrkyttänyt niin hienon koiran».

KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Mrs General, joka aina istui tanakasti ajajanistuimellaan ohjaten sopivaisuusvaljakkoansa, pani parhaansa kiilloittaakseen rakkaan nuoren ystävänsä pintaa, ja hänen rakas nuori ystävänsä pani parhaansa salliakseen sen tapahtua. Hän oli kyllä työteliään elämänsä aikana ponnistellut ankarasti saavuttaakseen monenlaisia päämääriä, muttei milloinkaan ankarammin kuin nyt, antaakseen mrs Generalin kiilloittaa itseään. Hän oli kyllä levoton ja hänen oli paha olla tämän siloittelevan käsittelyn alla, se on totta; mutta hän alistui perheen vaatimuksiin sen mahtavuuden päivinä, samoin kuin oli alistunut sen vaatimuksiin alennuksen aikana, ja otti huomioon omat halunsa ja taipumuksensa tässä asiassa yhtä vähän kuin oli ottanut huomioon oman nälkänsä niihin aikoihin, jolloin oli säästänyt päivällisensä, jotta isä saisi illallisensa.

Yksi lohdutus hänellä oli tässä ainaisessa kiirastulessa, ja se ylläpiti häntä paremmin ja lohdutti häntä enemmän kuin vähemmin uskollinen ja rakastava luonne, joka ei olisi niin tottunut taisteluihin ja uhrauksiin, olisi voinut käsittääkään; sen saakin elämässä usein havaita, että Pikku Dorritin kaltaiset eivät harkitse asioita puoliksikaan niin tarkoin kuin ne, jotka asettuvat heidän yläpuolellensa. Tämä lohdutus oli hänen sisarensa yhä jatkuva ystävällisyys. Se ei merkinnyt mitään, että tämä ystävällisyys ilmeni suvaitsevana suojeluksena: hän oli tottunut sellaiseen. Se ei merkinnyt mitään, että se piti hänet veronalaisessa asemassa ja sijoitti hänet hänen sisarensa loistavien riemuvaunujen saattojoukkoon, kun sitävastoin miss Fanny istui korkealla palvottavana. Pikku Dorrit ei pyytänyt parempaa paikkaa. Ihaillen aina Fannyn kauneutta ja suloa ja sukkeluutta hän ei selvitellyt itselleen, kuinka paljon hänen rakkautensa Fannyyn riippui hänen omasta sydämestään ja minkä verran Fannyn sydämestä, vaan antoi hänelle kaiken sen sisarellisen rakkauden, mikä mahtui hänen suureen sydämeensä.

Se suuri määrä papua ja prismaa, jota mrs General valoi perhe-elämään, yhdessä Fannyn alituisten seuraelämä-retkeilyjen kanssa salli vain pienen luonnollisuuden jätesakan laskeutua jokapäiväisen elämän seoksen pohjalle. Tämä teki tuttavalliset keskustelut Fannyn kanssa kaksin verroin kalliiksi Pikku Dorritille ja lisäsi niiden tuottamaa lohdutusta.

»Amy», sanoi Fanny hänelle eräänä iltana, kun he olivat kahden, hyvin rasittavan päivän jälkeen, jolloin Pikku Dorrit oli aivan uupunut, mutta Fanny valmis milloin hyvänsä uudelleen ryntäämään seuraelämään, »minäpä kerron sinun pieneen korvaasi jotakin. Et kai voi arvata, mitä se on?»

»No, minäpä annan sinulle vähän alkua. Mrs General.» Pavut ja prismat olivat olleet väsyttävästi vallalla koko päivän — kaikki oli ollut vain pintaa ja kiilloitusta ja sisällyksetöntä ulkokuorta — niin että Pikku Dorrit näytti hartaasti toivovan, että mrs General pysyisi hyvästi peiteltynä vuoteessaan edes muutaman tunnin.

»En, rakkaani. Ellen ole tehnyt jotakin», säikähti Amy, peläten mahdollisesti jollakin tavoin raapaisseensa naarmuja kiilloitukseen tai rypistäneensä silopintaa.

Tämä erehdys huvitti niin suuresti Fannya, että hän otti mieliviuhkansa (hän istui pukupöytänsä ääressä, ympärillään julma ase varustuksensa, jonka useimmat kidutuskoneet vielä höyrysivät Sparklerin sydänverestä) ja taputti sillä moneen kertaan sisarensa nenää, nauraen koko ajan.

»Voi sitä meidän pikku Amyamme!» huudahti hän. »Millainen pieni ujo hanhi tämä Amymme onkaan! Mutta tässä ei ole mitään nauramista. Päinvastoin olen suuttunut, ystäväiseni.»

»Mutta minä välitän», vastasi Fanny, »ja niin sinäkin teet, lemmikkini, jahka avaan silmäsi. Amy, eikö mieleesi milloinkaan ole juolahtanut, että eräs on oudon kohtelias mrs Generalille?»

»Sentähden, että hän jähmetyttää ne sellaisiksi!» keskeytti Fanny. »En tarkoittanut sitä; tämä on aivan toista. No, eikö mieleesi ole juolahtanut, että pappa on oudon kohtelias mrs Generalille?»

»Ei, eikö todellekaan? Mutta sitä hän on. Hän on, Amy», intti Fanny.
»Ja muista, mitä sanon. Mrs Generalilla on aikeita papan suhteen!»

»Rakas Fanny, luuletko mahdolliseksi, että mrs Generalilla voi olla aikeita kenenkään suhteen?»

»Luulenko mahdolliseksi? Ystäväni, minä tiedän sen. Sanon, että hänellä on aikeita papan suhteen. Kerronpa sinulle enemmänkin: pappa pitää häntä sellaisena ihmeenä, täydellisyyden perikuvana ja sellaisena siunauksena meidän perheellemme, että minä hetkenä hyvänsä voi joutua hänen tenhonsa valtaan. Mitä kauniita tulevaisuudenkuvia se herättääkään! Ajattele minua mrs Generalin tyttärenä!»

Pikku Dorrit ei vastannut: »Ajattele minua mrs Generalin tyttärenä», mutta hän näytti levottomalta ja kysyi totisena, mistä Fanny oli joutunut tällaisiin päätelmiin.

»Herra Jumala, kultaseni», vastasi Fanny terävästi. »Yhtä hyvin voit kysyä minulta, kuinka tiedän, että joku mies on rakastunut minuun itseeni! Mutta tietysti minä tiedän sen. Se tapahtuu varsin usein, mutta tiedän sen aina. Ja tämän luulisin tietäväni jotensakin samalla tavalla. Oli miten oli, niin tiedän sen.»

»Sanovan mitään?» toisti Fanny. »Rakas lapsikulta, mitä hänen nyt vielä olisi tarvinnut sanoa?»

»Taivasten tekijä, Amy, onko hän sitä lajia naisia, joka sanoisi jotakin? Eikö ole selvän selvää, ettei hänellä nyt ole muuta tehtävää kuin pitää yllä ryhtiänsä, siloitella siunattuja hansikkaitaan ja keimaillen purjehtia edestakaisin. Sanonut jotakin! Jos hänellä wistipelissä on valttiässä hallussaan, ei hän puhu siitä mitään, lapsi. Se näkyy vasta, kun hän lyö sen pöytään.»

»Mitähän, jos sittekin olet erehtynyt, Fanny. Etköhän voisi erehtyä tässä?»

»Kyllä tietysti, voisinhan erehtyä», vastasi Fanny, »mutta en kai sittekään erehdy. Olen kuitenkin iloinen, että voit toivoa sellaista pelastusta ja että voit nyt ajatella noin rauhallisesti tuota uhkaavaa mahdollisuutta. Ehkäpä sitte voit kestää, kun tämä liitto solmitaan. Minä en ainakaan kestä sitä enkä yritäkään. Mieluummin ottaisin nuoren Sparklerin.»

»Totisesti, ystäväni», vastasi nuori neiti äärimmäisen välinpitämättömästi. »En voi taata sitäkään. Ei voi tietää, mitä tapahtuu. Varsinkin kun minulla silloin olisi monta tilaisuutta kohdella tuota naista, hänen äitiänsä, hänen omaan tyyliinsä. Sitä en suinkaan jättäisi tekemättä, Amy.»

Muuta ei sitte puhuttu sisarusten kesken; mutta se, mikä oli tullut sanotuksi, valmisti näille molemmille, mrs Generalille ja mr Sparklerille, huomattavan sijan Amyn ajatuksissa, jotka sen jälkeen usein askartelivat näissä ongelmissa.

Mrs Generalista, joka jo aikoja sitten oli kiilloittanut pintansa niin täydellisen siloiseksi, ettei kukaan voinut nähdä mitä sen alla oli (jos siellä oli jotakin), oli mahdotonta havaita mitään. Mr Dorrit oli kieltämättä hyvin kohtelias hänelle ja piti häntä erinomaisen suuressa arvossa, mutta Fanny, joka aina oli kiivas, saattoi helposti erehtyä tässä suhteessa. Sitävastoin oli Sparkleria koskeva juttu toisenlainen, niin että kuka hyvänsä saattoi nähdä mitä oli tekeillä; Pikku Dorrit näki sen ja mietiskeli sitä epäillen ja kummastellen.

Mr Sparklerin kiintymys oli verrattavissa vain hänen orjuuttajansa oikkuihin ja julmuuteen. Toisinaan suosi tämä häntä niin ilmeisesti, että toinen nauraa tyrskähteli ääneen ilosta, ja seuraavana päivänä tai jo seuraavana hetkenä unohti hänet täydellisesti syösten miesparan sellaiseen pimeyden kuiluun, että häneltä pääsi voihkaus, jonka hän koetti typerästi peittää rykäisemällä. Hänen palvontansa sitkeys ei vähääkään liikuttanut Fannyn sydäntä, huolimatta siitä, että toinen riippui niin kiinni Edwardissa, että kun tämä tahtoi vaihtaa seuraa, täytyi hänen harmikseen hiipiä talosta kuin salaliittolainen, käyttää vieraita eksyttäviä gondoleja ja kulkea takateitä ja salaisten ovien kautta; huolimatta siitä, että hän niin huolehti mr Dorritin terveydestä, että kävi joka toinen päivä tiedustelemassa sitä, aivan kuin vanha herra olisi potenut vaihtelevaa kuumetautia; huolimatta siitä, että hän soudatti itseään pääikkunoiden edustalla niin herkeämättä kuin olisi lyönyt vetoa suuresta summasta soudattavansa itseään tuhat peninkulmaa tuhannessa tunnissa, ja huolimatta siitä, että milloin ikinä hänen sydämensä valitun gondoli laski vesille, mr Sparklerinkin gondoli heti hyökkäsi vetisestä väijymäpaikastaan ryhtyen takaa-ajoon, aivan kuin miss Fanny olisi ollut kaunis salakuljettaja ja hän tullivirkamies. Tämä luonnostaan voimakasta ruumiinrakennetta vahvistava alituinen oleskelu ulkoilmassa ja suolaisen veden hengessä luultavasti esti mr Sparkleria ulkonaisesti riutumasta; olipa syy mikä hyvänsä, ei hänellä ollut etäisintäkään toivoa voida liikuttaa valtiattarensa sydäntä huonontuneella terveydelläänkään, sillä hän tuli tukevammaksi päivä päivältä ja hänen ulkomuotonsa omituisuus, että hän nimittäin pikemmin näytti paisuneelta pojalta kuin nuorelta mieheltä, kehittyi erikoisen huomattavaksi punakaksi lihavuudeksi.

Kun Blandois tuli vierailulle, otti mr Dorrit kohteliaasti hänet mr Gowanin ystävänä vastaan ja mainitsi hänelle tuumastaan antaa mr Gowanille tehtäväksi ikuistaa hänet jälkimaailmalle. Kun Blandois suuresti kehui tätä aietta, juolahti mr Dorritin mieleen, että hänestä varmaankin olisi hauska kertoa ystävälleen näin varatusta suurenmoisesta tilaisuudesta. Blandois vastaanotti tämän tehtävän ominaisella komean vapaalla tavallaan ja vannoi suorittavansa sen ennenkuin oli tuntia vanhempi. Hänen kertoessaan uutista Gowanille, toivotti tämä varsin vapaamielisesti noin kymmenisen kertaa mr Dorritin hiiden kattilaan (sillä suojelevaisuus harmitti häntä miltei yhtä paljon kuin sen puutekin), ja hän oli taipuvainen riitelemään ystävänsä kanssa siksi, että tämä oli tuonut hänelle tällaisen sanoman.

»Lieneekö ymmärryksessäni vikaa, Blandois, vai kuinka on», sanoi hän, »mutten kuolemakseni käsitä, mitä tämä asia kuuluu teihin».

»En, totta vie, minäkään tiedä», vastasi Blandois, »paitsi että luulin palvelevani ystävääni».

»Pistämällä nousukkaan pestirahan taskuuni?» kysyi Gowan rypistäen otsaansa. »Sitäkö tarkoitatte? Sanokaa toiselle ystävällenne, että hän maalauttaa päänsä jonkun ravintolan ovikilpeen. Osoitekilpien maalaaja sen kyllä suorittaa. Kuka minä olen ja kuka hän on?»

Välittämättä vähääkään viimeisestä kysymyksestä vihelsi Gowan äkäisenä mr Dorritin menemään. Mutta seuraavana päivänä palasi hän taas asiaan, sanoen huolettomaan tapaansa ja naurahtaen pilkallisesti: »No, Blandois, koska me menemme teidän Mecenaanne luo? Meidän päivätyöläisten on tartuttava työhön, kun sitä vain tarjotaan. Koskas menemme katsomaan tätä työtä?»

»Milloin tahdotte», vastasi loukattu Blandois. »Mitä minulla on siihen sanomista? Mitäpä se minulle merkitsee?»

»Voin ilmoittaa, mitä se merkitsee minulle», sanoi Gowan. »Leipää ja juustoa. Ihmisen täytyy syödä. Menkäämme siis, ystäväni Blandois.»

Mr Dorrit otti heidät vastaan tytärtensä ja mr Sparklerin läsnäollessa; viimemainittu sattui, merkillistä kyllä, vierailemaan juuri silloin. »Mitä kuuluu, Sparkler?» sanoi Gowan huolettomasti. »Koska elätte äitinne älyn turvissa, vanha kaveri, toivon menestyvänne paremmin kuin minä.»

Mr Dorrit mainitsi ehdotuksensa. »Sir», vastasi Gowan nauraen, kuunneltuaan sitä kylläkin armollisesti, »olen vielä tottumaton tässä ammatissa enkä ole sen salaisuuksien erikoistuntija. Minun kai pitäisi katsella teitä erilaisissa valaistuksissa ja selittää olevanne mainio maalattava sekä tuumia, milloinka olisin kylliksi vapaa antautuakseni tarpeellisella innostuksella maalaamaan sitä hienoa muotokuvaa, jonka aion tehdä teistä. Vakuutan», ja hän nauroi taas, »tuntevani itseni suorastaan petturiksi rakkaiden, lahjakasten, kilttien hienojen tovereitteni, taiteilija-veljieni leirissä, kun en suorita tätä ilveilyä tämän paremmin. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen ja on jo liian myöhäistä oppia sitä. No niin, asian laita on niin, että minä olen kehno maalaaja, mutten paljoa kehnompi kuin muutkaan. Jos aiotte viskata noin sata guineaa menemään, ja koska olen niin köyhä kuin ylhäisten köyhät sukulaiset tavallisesti ovat, niin olen hyvin kiitollinen, jos viskaatte ne minuun päin. Minä koetan tehdä parhaani ansaitakseni ne, ja jos siitä huolimatta parhaani havaittaisiin huonoksi, niin saatte pienellä nimellä merkityn huonon muotokuvan suurella nimellä merkityn huonon muotokuvan sijasta.»

Tämä puheensävy, vaikkei se ollut sellainen, jota hän oli odottanut, miellytti yleensä mr Dorritia. Se todisti, että tämä ylhäissukuinen herrasmies, joka ei ollut pelkkä ammattimies, tulisi olemaan kiitollisuudenvelassa hänelle. Hän ilmaisi tyytyväisyytensä antautumalla mr Gowanin maalattavaksi ja toivoi saavansa ilon lähemmin tutustua häneen yksityisenä herrasmiehenä.

»Olette erittäin ystävällinen», sanoi Gowan. »En ole luopunut seuraelämästä senkään jälkeen kun liityin siveltimen veljeskuntaan (sen jäsenet ovat maailman hauskimpia tovereita), ja olen iloinen saadessani toisinaan tuntea vanhan, hienon ruudin hajua, vaikka se onkin lennättänyt minut ilmaan ja nykyiseen kutsumukseeni. Teidän ei pidä luulla, mr Dorrit», ja taas hän nauroi huolettomimpaan tapaansa, »että eksyn ammattini vapaamuuraritemppuihin — niin ei ole; en kuolemaksenikaan voi olla pettämättä sitä, minne tullenkin, vaikka, kautta Jupiterin, rakastan ja kunnioitan ammattiani täydestä sydämestäni — jos ehdotankin sovittavaksi ajasta ja paikasta».

Hm! Mr Dorrit ei suinkaan voinut — hm — epäillä mr Gowanin avomielisyyttä.

»Olette taas erittäin ystävällinen», sanoi Gowan. »Mr Dorrit, kuulin, että aiotte mennä Roomaan. Minäkin matkustan sinne; siellä on minulla ystäviä. Sallikaa minun siellä, eikä täällä, aloittaa se vääryyden teko, jonka olen suunnitellut teitä vastaan. Tänä loppuaikana on meillä kiirettä täällä, ja vaikka koko Venetsiassa ei ole köyhempää ehjähihaista miestä kuin minä, niin en ole sittenkään päässyt vapaaksi harrastelijaluonteestani — häpäisen ammattiani taas, kuten kuulette — enkä voi kiireesti käydä käsiksi tilaukseen vain vaivaisten kolikkojen tähden.»

Nämä huomautukset otti mr Dorrit vastaan yhtä armollisesti kuin edellisetkin. Ne olivat valmistuksena mr ja mrs Gowanin ensimmäisiin päivälliskutsuihin mr Dorritin luona, ja samalla ne taitavasti asettivat Gowanin tässä uudessa perheessä hänen tavalliseen asemaansa.

Hänen vaimonsa asetettiin niinikään oikealle paikallensa. Miss Fanny ymmärsi, erikoisen selvästi, että mrs Gowanin kauneus oli maksanut hyvin paljon hänen miehellensä, että Barnacle-suvussa oli noussut kauhea hälinä hänen tähtensä ja että leski mrs Gowan, jonka sydän oli ollut siitä murtua, oli päättävästi vastustanut avioliittoa, kunnes hänen äidilliset tunteensa olivat päässeet voitolle. Mrs General ymmärsi myöskin varsin hyvin, että tämä liitto oli aiheuttanut suurta surua ja epäsopua suvussa. Kelpo mr Meaglesistä ei ollut puhetta, paitsi että pidettiin varsin luonnollisena, että hänen kaltaisensa henkilö tahtoi kohottaa tyttärensä omasta mitättömyydestään korkeampaan asemaan, eikä kukaan moittinut häntä siitä, että hän sitä varten pani parastansa.

Pikku Dorritin mielenkiinto tämän umpimähkäisen otaksuman kaunista esinettä kohtaan oli liian vilpitön ja valpas, jotta hän olisi erehtynyt arvostelussaan. Hän ymmärsi, että tällä seikalla oli osansa siinä varjossa, joka hiukan hämärsi mrs Gowanin elämää, samoin kuin hän vaistomaisesti tiesi, että tässä otaksumassa ei ollut vähintäkään perää.

Mutta se pani esteitä hänen ja mrs Gowanin läheisemmälle liittymiselle toisiinsa siten, että papu- ja prismakoulu osoitti erinomaista kohteliaisuutta, muttei varsin suurta tuttavallisuutta mrs Gowania kohtaan; ja Pikku Dorritin, joka oli pakollisena oppilaana tässä koulussa, täytyi nöyrästi alistua sen määräyksiin ja säännöksiin.

Siitä huolimatta oli näiden molempien välillä jo myötätuntoinen yhteisymmärrys, joka olisi voittanut suuremmatkin vaikeudet ja antanut ystävyyden kehittyä rajoitetummastakin kanssakäymisestä. Ikäänkuin sattuma olisi päättänyt suosia heitä, saivat he uuden todistuksen luonteittensa samankaltaisuudesta huomatessaan molemmat tuntevansa samanlaista vastenmielisyyttä Pariisin Blandoisia kohtaan; tämä vastenmielisyys kohosi sellaiseksi luonnolliseksi kammoksi ja inhoksi, jota ilkeät matelijat herättävät.

Tämän toimivan yhteisymmärryksen ohessa oli heidän välillään vastaanottavaan yhteisymmärrys. Molempia nimittäin kohteli Blandois aivan samalla tavalla; hänen käytöksessään heitä molempia kohtaan oli jotakin, minkä he tiesivät tekevän sen erilaiseksi kuin muita kohtaan. Tämä erotus ilmeni niin vähäisenä, etteivät muut sitä huomanneet, mutta he tiesivät sen olevan olemassa. Hän saattoi miltei huomaamatta muljauttaa ilkeitä silmiään tai tehdä vähäisen eleen valkoisella, pehmeällä kädellään tai rahtusen verran ilmeikkäämmin hymyillä nenä-viiksi-hymyään, joka oli hänen kasvojensa tavallisin liike, kun hän tahtoi osoittaa ylimielisyyttänsä nimenomaan heitä kohtaan. Tuntui kuin hän olisi sanonut: »Minulla on salainen valta näihin. Tiedän, mitä tiedän.»

Kumpikaan ei ollut tuntenut sitä niin selvästi eikä niin varmasti tietänyt toisen tuntevan samaa kuin sinä päivänä, jolloin Blandois tuli Dorritille heittämään hyvästi ennen Venetsiasta lähtöään. Mrs Gowan oli siellä samaa tarkoitusta varten, ja Blandois tapasi heidät molemmat yhdessä, muun perheen ollessa ulkona. He olivat istuneet tuskin viittä minuuttia yhdessä, ja miehen erikoinen käytös sanoi: »Te puhelitte minusta. Häh! Olen tässä nyt estääkseni sitä.»

»Eikö? Sallitteko nöyrän palvelijanne saattaa teidät kotiin, kun lähdette täältä?»

»Ette menekään kotiin! Siis ei minulla ole mitään toivoa!» Ei hänellä sitä ollutkaan, mutta hän ei kuitenkaan ollut niin toivoton, että olisi lähtenyt tiehensä ja jättänyt heidät sinne. Hän istui edelleen, huvittaen heitä hienoimmilla kohteliaisuuksillaan, valituimmalla keskustelullaan, mutta koko ajan tarkoitti hän heille: »Ei, ei, ei, hyvät naiset. Minä istun täällä nimenomaan estääkseni teitä siitä!»

Hän tiedoitti sen heille niin ilmeikkäästi, osoittaen niin pirullista sitkeyttä, että mrs Gowan viimein nousi lähteäkseen. Kun Blandois tarjosi hänelle käsivarttaan saattaakseen hänet portaita alas, puristi nuori rouva varoittaen Pikku Dorritin kättä omassaan ja vastasi: »Kiitos, ei. Mutta jos tahdotte katsoa onko gondolimieheni valmiina, niin olisin kiitollinen.»

Blandoisilla ei ollut valitsemisen varaa, vaan hänen täytyi mennä alas ennen heitä. Hänen poistuessaan, hattu kädessä, kuiskasi mrs Gowan:

»Kukaan ei tiedä sitä. Älkää katsoko minuun, katsokaa häneen. Hän kääntyy tuossa tuokiossa. Ei kukaan tiedä sitä, mutta minä olen varma siitä. Niinhän tekin olette?»

»Henry pitää hänestä eikä tahdo ajatella hänestä pahaa; hän on itse niin jalo ja avomielinen. Mutta te ja minä tiedämme arvioivamme häntä ansion mukaan. Hän väitti Henrylle, että koira oli myrkytetty jo silloin kun se yritti hyökätä hänen päällensä. Henry uskoo sen, mutta me emme usko. Huomaan, että hän koettaa kuunnella, muttei kuule. Hyvästi, rakkaani! Hyvästi!»

Viime sanat lausuttiin ääneen, kun ketterä Blandois pysähtyi, käänsi päätänsä ja katsoi heihin portaiden alapäästä. Siinä seistessään näytti hän todellakin, huolimatta kohteliaimmasta ilmeestään, sellaiselta, että todellinen ihmisystävä ei olisi saattanut toivoa tekevänsä parempaa palvelusta ihmiskunnalle kuin sitomalla kiven hänen kaulaansa upottaa hänet pimeän holvikäytävän alapuolella juoksevaan veteen, jonka partaalla mies seisoi. Sellaista ihmiskunnan hyväntekijää ei kuitenkaan ollut saapuvilla. Blandois auttoi mrs Gowanin venheeseen ja seisoi katsellen sitä, kunnes se hävisi ahtaasta näköpiiristä, jolloin hän hyppäsi omaan alukseensa ja seurasi perässä.

Pikku Dorrit oli toisinaan ajatellut ja ajatteli taas noustessaan portaita, että Blandois oli liian helposti päässyt tunkeutumaan hänen isänsä taloon. Mutta tätä oli tuskin katsottava poikkeukselliseksi tapaukseksi: siksi monet ja monenkaltaiset henkilöt olivat tehneet samoin, mr Dorritiin kun oli tarttunut samanlainen seurusteluraivo kuin hänen vanhempaan tyttäreensäkin. Dorrit-perheen oli vallannut oikea intohimo hankkia tuttavuuksia, joihin he saattoivat vaikuttaa rikkaudellaan ja tärkeydellään.

Pikku Dorritista tuntui yleensä, että seuraelämä, jossa he liikkuivat, oli samanlaista kuin Marshalseassa, hiukan korkeammalla tasolla vain. Suuri joukko ihmisiä näytti matkustavan ulkomaille jotenkin samoista syistä kuin useat joutuivat vankilaan, velkojen, laiskuuden, sukulaisuussuhteiden, uteliaisuuden, omituisuuden tähden ja yleensä siksi, etteivät he voineet menestyä kotona. He tutustuivat näihin vieraisiin kaupunkeihin oppaiden ja paikallisten seuralaisten johdolla, samalla tavoin kuin velalliset tutustuivat vankilaan. He kuljeksivat kirkoissa ja taulukokoelmissa jotensakin vanhaan, ikävään vankilapihamalliin. He aikoivat tavallisesti lähteä pois huomenna tai seuraavalla viikolla, mutta tiesivät harvoin mitä tahtoivat eivätkä juuri milloinkaan tehneet, niinkuin sanoivat tekevänsä, tai menneet sinne, minne sanoivat menevänsä: tässäkin he olivat vankilan velallisten kaltaisia. He maksoivat suuria hintoja huonoista asunnoista ja halveksivat sellaisia paikkoja, joista teeskentelivät pitävänsä: se oli marshalsealainen tapa. Kun he lähtivät pois, kadehtivat heitä jäljellejääneet, jotka olivat jäävinänsä mielellään sinne, missä olivat: tämä oli ilmeistä marshalsealaisuutta. Matkailijoilla oli eräitä määrättyjä sanoja ja lauseparsia, joita kuuli heidän alituisesti toistelevan, samoin kuin marshalsealaisillakin oli ollut. He olivat juuri yhtä kykenemättömiä ryhtymään mihinkään työhön kuin vangitkin; he vaikuttivat turmelevasti toisiinsa samoin kuin nämä ja kävivät huolimattomasti puettuina ja vaipuivat tylsään, velttoon elämäntapaan, kuten Marshalsean asukkaatkin.

Perheen oleskeluaika Venetsiassa päättyi, ja se lähti seurueineen Roomaan. He matkustivat päämääräänsä kohti samanlaisten italialaisten maisemien läpi kuin ennenkin; ne kävivät vain yhä likaisemmiksi ja kurjemmiksi, kuta pitemmälle he tulivat, kunnes itse ilmakin oli saastainen ja sairas. Heille oli vuokrattu hieno asunto Corson varrella, ja sinne he asettuivat asumaan kaupungissa, jossa kaikki näytti pyrkivän pysymään ikuisesti paikallaan jonkin muun raunioilla paitsi vettä, joka noudattaen ikuisia lakeja virtasi ja vyöryi lukemattomista kuuluisista lähteistään.

Pikku Dorritista tuntui, että heidän seuransa marshalsealaisuus muuttui täällä ja pavut ja prismat saivat ylivallan. Kaikki kuljeksivat Pyhän Pietarin kirkossa ja Vatikaanissa jonkun toisen tekojaloilla ja katselivat kaikkea nähtävää jonkun toisen silmillä. Kukaan ei sanonut, millaista mikin oli, vaan kukin sanoi, millaista mrs General, mr Eustace tai joku oli sanonut sen olevan. Koko matkailijoiden joukko oli kuin lauma vapaaehtoisia, inhimillisiä uhriolentoja, jotka olivat sidotut käsistä ja jaloista ja luovutettu mr Eustacelle ja hänen palvojillensa, jotta tämä pyhitetty papisto saisi järjestää heidän aivojensa sisällön oman makunsa mukaan. Raunioituneiden muinaisten temppelien, hautojen ja palatsien, senaatin kokoussalien, teatterien ja amfiteatterien läpi kulki, varovasti hapuillen, laumoittain kapulasuisia, sokeiksi sidottuja muodin orjia, jotka herkeämättä hokivat papua ja prismaa saadakseen huulillensa sääntöjen mukaisen muodon. Täällä mrs General oli kuin kala vedessä. Ei kellään ollut omaa mielipidettä. Pinnan kiilloitus oli käynnissä hänen ympärillään hämmästyttävässä määrässä, eikä siihen sekaantunut hitustakaan häiritsevää rohkeata, kunniallista ja vilpitöntä oman ajatuksen lausumista.

Pian heidän saavuttuaan Roomaan sai Pikku Dorrit nähdä papu- ja prismamenetelmää sovellettavan uudella tavalla. Mrs Merdle, joka johti tätä suurenmoista seuraelämää ikuisessa kaupungissa tänä talvena, tuli jo aikaisin vierailulle, ja kuunnellessaan hänen ja Fannyn sanailua tässä tilaisuudessa täytyi tyynen Amyn räpytellä silmiään, ikäänkuin kimaltelevat tikarit olisivat häikäisseet niitä.

»On erittäin hauskaa», sanoi mrs Merdle, »saada jatkaa tuttavuutta, joka alkoi niin pahaenteisesti Martignyssä».

»Tietääkseni on poikani Edmund Sparkler jo käyttänyt hyväkseen tätä onnellista sattumaa. Hän palasi aivan haltioituneena Venetsiasta.»

»Minun on tehtävä tämä kysymys mr Dorritille», ja mrs Merdle käänsi poven tämän herrasmiehen puoleen; »Edmund on suuressa kiitollisuudenvelassa mr Dorritille siitä, että hän teki poikani siellä olon niin miellyttäväksi».

»Oh, siitä ei kannata puhua», vastasi Fanny; »luulen, että papalla oli ilo kutsua hänet luoksemme pari, kolme kertaa — mutta se ei merkinnyt mitään. Meillä oli aina niin paljon vieraita, että jos hänellä on siitä ollut iloa, niin se ei merkinnyt mitään.»

»Paitsi, kultaseni», paransi mr Dorrit, »paitsi —hm —että se on tuottanut minulle — hm — tavatonta tyydytystä — saadessani jollakin tavoin — hm — vaikkapa vain vaatimattomin ja vähäpätöisin keinoin, osoittaa, kuinka suuressa arvossa minä — hm — samoin kuin koko muu maailma, pidän — hm — mr Merdlen hienoa ja ruhtinaallista luonnetta».

Povi vastaanotti tämän suitsutuksen ihastuttavimmalla tavallaan. »Tietäkää, mrs Merdle, että mr Merdle on papan alituisena puheenaiheena», huomautti Fanny, koettaen täten saada mr Sparklerin tungetuksi etualalta.

»Olen ikäväkseni — hm — kuullut mr Sparklerilta, ettei ole varsin luultavaa — hm — että mr Merdle tulee ulkomaille», pahoitteli mr Dorrit.

»Niin, todellakin», vastasi mrs Merdle, »hänellä on siksi paljon työtä ja häntä kysytään niin alinomaan, että pelkään sen olevan mahdotonta. Hän ei ole moneen vuoteen päässyt ulkomaille. Te, miss Dorrit, lienette oleskellut miltei jatkuvasti ulkomailla pitkät ajat?»

»Oi niin, todella», vastasi Fanny julkean häikäilemättä ja raukeasti-
»Monen monta vuotta.»

»Toivon kuitenkin», jatkoi mr Dorrit, »että ellei minulle suoda onnea — hm — tavata mr Merdleä Alppien tai Välimeren tällä puolen, niin saan sen kunnian palattuani Englantiin. Tätä kunniaa toivon erikoisesti ja panen sille erikoisen suuren arvon.»

»Mr Merdle panee sille, olen varma siitä yhtä suuren arvon», vakuutti mrs Merdle, tarkastellen ihailevasti Fannya silmälasinsa läpi.

Pikku Dorrit, joka edelleen tavallisesti oli miettiväinen ja yksinäinen, vaikkei enää yksin, luuli aluksi tämän kaiken olevan vain papua ja prismaa. Mutta kun hänen isänsä, heidän oltuaan loistavalla vastaanotolla mrs Merdlen luona, taas perheaamiaisilla jutteli halustaan tutustua mr Merdleen, yhteydessä sen toivomuksen kanssa, että saisi omaisuutensa sijoittamiskysymyksessä käyttää hyväkseen tämän ihmeellisen miehen neuvoja, silloin alkoi Pikku Dorrit ajatella, että tässä kaikessa saattoi olla asiallistakin pohjaa, ja kävi omastakin puolestaan uteliaaksi näkemään tätä aikansa loistavaa tähteä.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Sillä välin kun Venetsian vedet ja Rooman rauniot paistattivat päivää Dorrit-perheen iloksi ja lukemattomat matkustavat piirtäjät töhersivät niistä luonnoksia, joista puuttui sekä oikeat suhteet ja ääriviivat että yhdennäköisyys, takoi Doyce-Clennam-yhtiö ahkerasti edelleen Bleeding Heart Yardissa, ja vilkas raudan kalkutus kuului sieltä työtunteina.

Yhtiön nuorempi osakas oli näihin aikoihin saanut liikepuolen hyvään kuntoon, ja vanhempi saatuaan aikaa työskennelläkseen älykkäissä keksinnöissään oli tehnyt paljon kohottaakseen työpajan mainetta. Älykkäänä, taitavana miehenä oli hänen tietysti ollut taisteltava kaikkia vaikeuksia vastaan, joita maan hallitusmiehet pitemmän ajan kuluessa olivat kyenneet joillakin keinoin keksimään hänen kaltaisensa rikollisen miehen haitaksi; mutta tämäkin oli vain hallitusvallan ymmärrettävää itsepuolustusta, sillä aatteelle »kuinka se on tehtävä» on tietysti »kuinka se ei ole tehtävä» luonnollinen verivihollinen. Tässä oli alku ja syy siihen viisaaseen järjestelmään, jota verukevirasto kynsin hampain ylläpiti ja joka oli varoituksena jokaiselle etevälle, kekseliäälle brittiläiselle olemasta etevä ja kekseliäs, sillä sen kautta hän syöksyi perikatoonsa; sen mukaan oli tällaista miestä häirittävä, estettävä, ryöstäjiä yllytettävä hänen kimppuunsa (tekemällä, hänen apukeinonsa epävarmoiksi, vaikeasti hankittaviksi ja kalliiksi), ja jos oikein hyvin kävi, oli hänen omaisuutensa takavarikoitava hänen saatuaan nauttia siitä lyhyen ajan, ikäänkuin keksintöjen tekeminen olisi samaa kuin rikoksen tekeminen. Barnaclet suosivat johdonmukaisesti tätä järjestelmää, ja sehän oli myöskin varsin ymmärrettävää; sillä joka keksi jotakin jonkin arvoista, hänen täytyi olla vakavissaan ja todellisessa työssä, eivätkä Barnaclet kammonneet taikka pelänneet mitään niin kauheasti kuin tätä. Ja tämäkin taas oli erittäin hyvin ymmärrettävää, sillä maassa, jota painoi suuren vakavuuden ja todellisen työn kauhea onnettomuus, ei lyhyen ajan päästä voisi ainoakaan Barnacle pysyä missään virassa.

Daniel Doyce suhtautui rohkeasti näihin asemansa vaikeuksiin ja vastuksiin ja työskenteli uskollisesti työn vuoksi. Clennam, joka rohkaisi häntä vilpittömällä yhteistoiminnalla, oli hänelle siveellisenä tukena paitsi että hän tehokkaasti auttoi häntä liikkeen hoitamisessa. Yritys menestyi, ja osakkaat olivat parhaita ystäviä.

Mutta Daniel ei voinut unohtaa monivuotista suunnitelmaansa. Eikä ollut syytä odottaakaan sellaista; jos hän olisi helposti unohtanut sen, ei hän milloinkaan olisi voinut keksiäkään sitä eikä hänellä olisi ollut kärsivällisyyttä ja kestävyyttä sitä kehittääkseen. Niin ajatteli Clennam, kun hän toisinaan iltaisin näki hänen istuvan malliensa ja piirustustensa ääressä ja lohduttautuvan jupisemalla itsekseen, pannessaan ne talteen taas, että asia oli yhtä tosi ja varma kuin se aina oli ollut.

Clennamin käsitys velvollisuuksistaan yhtiön osakkaana vaati häntä osoittamaan myötätuntoa näin kestävää pyrkimystä ja näin suurta pettymystä kohtaan. Tämä tunne viritti uudelleen sen ohimenevän mielenkiinnon tähän asiaan, joka oli herännyt hänessä verukeviraston ovella. Hän pyysi yhtiökumppaniaan selittämään keksinnön hänelle, »ottaen lieventävänä asianhaarana huomioon», lisäsi hän, »että minä en ole mikään ammattimies, Doyce».

»Ammattimies?» toisti Doyce. »Teistä olisi voinut tulla erinomainen ammattimies, jos olisitte antautunut tälle alalle. Teillä on parempi pää ymmärtämään tällaisia asioita kuin kellään tapaamallani.»

»En tiedä sitä», tuumi Doyce, »enkä soisi teidän sanovan niin. Ei ketään järkevää miestä, joka yleensä on saanut sivistystä ja on sivistänyt itseään, voi sanoa aivan kouluttamattomaksi mihinkään. En erikoisesti suosi salaperäisyyttä. Olen valmis, avomielisen ja selvän selityksen jälkeen, antautumaan mihin luokkaan hyvänsä kuuluvan miehen arvosteltavaksi ja tuomittavaksi, edellyttäen vain, että hänellä on mainitsemani ominaisuudet.»

»Joka tapauksessa», sanoi Clennam — »muuten kuuluu siltä kuin vaihtaisimme kohteliaisuuksia, mitä kuitenkaan emme tee — joka tapauksessa saanen kuulla niin selvän selityksen keksinnöstä kuin ikinä voidaan antaa».

»Hyvä!» vastasi Doyce vakavaan, tasaiseen tapaansa, »minä koetan tehdä sen sellaiseksi».

Hän kykeni (tämä kyky tavataan usein hänen kaltaisillaan luonteilla) selittämään sen, mitä itse havaitsi ja käsitti, samalla alkuperäisellä voimalla ja selvyydellä, millä se oli vaikuttanut hänen omaan mieleensä. Hänen selostustapansa oli niin järjestelmällinen, selvä ja yksinkertainen, ettei ollut helppo erehtyä. Se epämääräinen yleinen käsitys, että Doyce muka olisi uneksija ja haaveilija, tuntui täydellisessä pätemättömyydessään melkein naurettavalta, kun seurasi hänen silmiensä ja peukalonsa täsmällistä ja älykästä liikehtimistä piirustuksilla, niiden kärsivällistä pysähtymistä määrätyissä kohdissa, niiden huolellista palaamista toisiin kohtiin, joista pieniä selityskanavia oli johdettava, ja kun katseli hänen vakavaa tapaansa tarkasti selvitellä ja perustella joka seikkaa kullakin tärkeämmällä asteella, ennenkuin kuljetti kuulijaansa askeltakaan edemmäksi. Yhtä huomattavaa oli, kuinka hän syrjäytti oman itsensä näissä selostuksissa. Hän ei milloinkaan sanonut: »Minä keksin tämän sovitelman tai minä äkkäsin tämän yhdistelmän», vaan hän esitti koko keksinnön sellaisena, kuin jos jumalallinen Mestari olisi tehnyt sen ja hän vain sattunut löytämään sen valmiina. Näin vaatimaton hän oli tässä asiassa, näin kaunis kunnioituksen tunne oli sekaantuneena hänen keksintönsä tyyneen ihailuun, ja näin varma hän oli siitä, että se perustui kumoamattomiin lakeihin.

Ei ainoastaan sinä iltana, vaan monena seuraavanakin sai Clennam nautinnokseen seurata tätä keksintöön perehdyttämistä. Kuta selvemmäksi se kävi hänelle ja kuta useammin hän katsoi papereiden yli kumartunutta harmaata päätä ja viisaisiin silmiin, jotka säteilivät innostusta ja rakkautta työhönsä — joka kuitenkin kaksitoista pitkää vuotta oli koetellut hänen kärsivällisyyttänsä — sitä vaikeammalta tuntui hänen nuoremmalle tarmollensa jättää asia sikseen yrittämättä vielä kerran. Viimein hän sanoi:

»Doyce, asia on siis sillä kannalla, että joko on annettava sen painua pohjaan, Luoja ties kuinka monen muun hylyn kanssa, tai se on otettava uudelleen esille alusta alkaen.»

»Niin», vastasi Doyce, »sen ne ylhäiset loordit ja arvoisat herrasmiehet tekivät siitä kaksitoista vuotta takaperin».

»Sehän on aivan tavallista!» huomautti Doyce. »Minun ei tarvitse tehdä itseäni marttyyriksi, sillä olen vain yksi suuressa joukossa.»

»Siitä on luovuttava tai on se aloitettava alusta saakka!» mietiskeli
Clennam.

»Silloin, ystäväni, alamme alusta uudelleen!» huudahti Clennam ponnahtaen pystyyn ja tarttuen toverinsa työn kovettamaan käteen.

Doyce näytti pelästyneeltä ja vastasi tavattoman hätäisestä »Ei, ei.
Parempi jättää se sikseen. Paljoa parempi. Sen aika tulee kyllä kerran.
Minä puolestani voin jättää sen sikseen. Unohdatte, hyvä Clennam, että
olen jo luopunut siitä. Kaikki on lopussa.»

»Kyllä, Doyce», vastasi Clennam, »lopussa, mitä teidän ponnistuksiinne ja pettymyksiinne tulee, myönnän sen, mutta nyt tulee minun vuoroni. Olen nuorempi kuin te; olen vain yhden ainoan kerran astunut jalallani tuohon mainioon virastoon, ja minä olen heille aivan uusi otus. Malttakaas! Lähdenpä otteluun heidän kanssaan. Tehkää te vain edelleen samaa, mitä olette tehnyt siitä saakka kun liityimme yhteen. Minä lisään (se käy vallan helposti) omiin töihini yrityksen hankkia teille oikeutta hallitusvallalta; ja jos en voi kertoa menestyväni yrityksessäni, niin ei teidän tarvitse kuulla puhuttavan muustakaan.»

Daniel Doyce oli yhä vastahakoinen suostumaan ja väitti väittämistään, että oli parempi jättää asia sikseen. Mutta oli luonnollista, että Clennam vähitellen sai hänet vakuutetuksi ja taipumaan. Ja hän taipui. Ja niin Arthur aloitti uudelleen pitkän ja toivottoman ponnistelun, koettaen saada verukevirastoa työhön ja toimeen.

Hänen läsnäolonsa tämän hallitusviraston odotushuoneissa alkoi pian käydä tavalliseksi, ja ovenvartijat saattoivat hänet sisään jotenkin samalla tavalla kuin taskuvaras talutetaan poliisivirastoon; pääerotus oli siinä, että jälkimäinen julkinen laitos halusi pitää taskuvarkaan seiniensä sisällä, jotavastoin verukeviraston pyrkimyksenä oli päästä eroon Clennamista. Kuitenkin hän oli lujasti päättänyt tarrautua kiinni suureen virastoon, ja niin tehtiin taas työtä: kaavojen täyttämistä, anomuksien, pöytäkirjojen, mietintöjen kirjoittamista, allekirjoituksia, varmennuksia, varmennusten varmennuksia, viittauksia ja vetoamisia eteen ja taakse, vasempaan ja oikeaan, vinoon ja viistoon.

Tässä esiintyy nyt uusi verukeviraston piirre, jota ei vielä ole mainittu kertomuksessamme. Kun tämä ihailtava virasto joutui vaikeuksiin ja joku raivostunut parlamentinjäsen, jota pienemmät Barnaclet miltei epäilivät pahojen henkien riivaamaksi, hyökkäsi sen kimppuun, ei minkään yksityistapauksen johdosta, vaan yleensä pitäen sitä hourulantapaisena laitoksena, silloin joku ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle, joka edusti virastoa parlamentissa, iski tätä miestä ja löi hänet kappaleiksi tuomalla esiin sen työnpaljouden, jonka verukevirasto (työn estämiseksi) oli suorittanut. Tällä ylhäisellä tai kunnianarvoisalla Barnaclella oli silloin kädessään paperi, jossa oli muutamia lukuja; näihin hän pyysi, arvoisan huoneen luvalla, kiinnittää herrojen huomion. Tällöin alemmat Barnaclet, määräysten mukaan, huusivat: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja »Lukekaa!» Nyt ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle ilmoitti, »sir», tämän pienen todistuskappaleen mukaan, jonka luulisi saavan paatuneimmankin mielen vakuutetuksi (pilkallista naurua ja huudahduksia Barnacle-lauman puolelta), että tämä paljonmoitittu virasto (huutoa) niin lyhyenä aikana kuin viimekuluneen puolen finanssivuoden kestäessä oli kirjoittanut ja saanut viisitoista tuhatta kirjettä (äänekästä huutoa), neljäkolmatta tuhatta pöytäkirjaa (kirkunaa) ja kaksineljättä tuhatta viisisataa seitsemäntoista mietintöä (kiljuntaa). Verukevirastolle läheinen herra, joka itse oli hyödyllinen isänmaan palvelija, oli hänen mielikseen tehnyt merkillisiä laskelmia niistä paperimääristä, joita tänä aikana oli käytetty. Ne muodostivat osan tästä lyhyestä asiakirjasta, ja niistä selvisi se merkillinen tosiasia, että ne kirjoituspaperiarkit, jotka verukevirasto oli uhrannut yleisön palvelukseen, riittäisivät peittämään jalkakäytävät kummallakin puolen Oxford Streetiä päästä päähän ja jäisi kuitenkin jäljelle neljännes peninkulmaa puistoa varten (suunnatonta huutoa ja naurua); ja sidelankaa — punaista sidelankaa — se oli käyttänyt niin paljon, että se siroina ruusukkeina ylettyisi Hyde Park-kulmasta postitalolle saakka. Ja sitten virallisen innostuksen vallitessa istuutui ylhäinen tai kunnianarvoisa Barnacle paikalleen jättäen parlamentinjäsenen silvotut jäännökset taistelukentälle. Kukaan ei enää tämän esimerkiksi kelpaavan nujerruksen jälkeen yrittänyt olla itsepäinen ja vihjata, että kuta enemmän verukevirasto teki, sitä vähemmän tuli tehdyksi ja että suurin siunaus onnettomalle yleisölle olisi, että se ei tekisi mitään.

Arthur Clennamilla oli yllin kyllin työtä nyt, kun hänellä oli tämä sivutehtäväkin — se tehtävä oli vienyt hengen sangen monelta hyödylliseltä mieheltä ennen häntä — ja hän vietti varsin yksitoikkoista elämää. Monen kuukauden aikana olivat sen ainoana vaihteluna säännölliset käynnit äidin synkässä sairashuoneessa ja miltei yhtä säännölliset vierailut mr Meaglesin luona Twickenhamissa.

Hän kaipasi katkerasti Pikku Dorritia. Hän oli kyllä odottanut kaipaavansa häntä hyvin paljon, muttei kuitenkaan näin suuresti. Kokemus vasta osoitti hänelle, kuinka suuri tyhjä sija hänen elämäänsä jäi, kun Pikku Dorritin tuttu pieni olemus hävisi siitä. Hän tunsi myöskin, että hänen täytyi luopua toivomasta sen ilmestyvän sinne takaisin, sillä hän tunsi kylliksi hyvin perheen luonteen ollakseen varma siitä, että leveä juopa erotti heidät toisistaan. Hänen vanha myötätuntonsa Pikku Dorritia kohtaan ja tämän vanha luottamus häneen oli saanut surumielisen värityksen hänen mielessään: näin pian ne olivat muuttuneet ja liukuneet menneisyyteen kuten muutkin salaiset, suloiset unelmat.

Saadessaan hänen kirjeensä hän oli syvästi liikutettu, mutta käsitti kuitenkin, että hän, lukuunottamatta välimatkaa, oli erotettu kauaksi Amysta. Se auttoi häntä selvemmin ja tarkemmin havaitsemaan, minkä aseman perhe määräsi hänelle. Hän ymmärsi, että Pikku Dorrit salaisesti säilytti hänet kiitollisessa ja rakkaassa muistissa ja että muut vihasivat häntä samoin kuin vankilaa ja kaikkea sen yhteydessä olevaa.

Hänen mietteittensä joka päivä kierrellessä Pikku Dorritia, hän alkoi ajatella tätä toisin kuin ennen. Amy oli hänen viaton ystävänsä, hänen hento, arka lapsensa, hänen rakas Pikku Dorritinsa. Nämä muuttuneet olosuhteet soveltuivat omituisesti siihen ajatustapaan, johon hän oli totuttautunut siitä illasta alkaen, jolloin ruusut laskettiin virran vietäviksi, että hän nimittäin piti itseään paljoa vanhempana miehenä kuin hänen ikävuotensa oikeastaan osoittivat. Hän katseli Amya näkökannalta, joka huolimatta hellyydestään oli niin kaukainen, että se hänen tietämättään olisi tuottanut Pikku Dorritille sanomatonta tuskaa, ja mietiskeli hänen tulevaisuuttaan. Silloin hän tuli ajatelleeksi myös, että Pikku Dorrit menisi naimisiin jonkun kelpo miehen kanssa, ja hänen suunnittelemansa huolenpito tässä tapauksessa olisi kuivannut viimeisenkin kalliin toivonpisaran Amyn sydämestä ja murtanut sen.

Kaikki hänen ympärillänsä oli omiaan vahvistamaan hänen tapaansa pitää itseänsä vanhahkona miehenä ja katsoa elämänsä lopullisesti orpoutuneen kaikista sellaisista onnen toiveista, joita Minnie Meagles oli hänessä herättänyt (vaikkei siitä suinkaan ollut pitkä aika kulunut, laskettuna kuukausissa ja vuodenajoissa). Hänen suhteensa Minnien isään ja äitiin oli samanlainen kuin leskeksi jääneen vävyn olisi ollut. Jos Minnien kaksoissisar, joka oli kuollut, olisi saanut elää naisellisuutensa kukoistukseen saakka ja Clennam olisi ollut hänen puolisonsa, olisi hänen kanssakäymisensä mr ja mrs Meaglesin kanssa ollut juuri senluontoista kuin se nyt oli. Se auttoi huomaamatta sen käsityksen juurtumista hänen tietoisuuteensa, että tämä osa hänen elämässään oli päättynyt ja että hän oli sanonut sille jäähyväiset.

Hän kuuli heidän aina kertovan, kuinka Minnie kirjeissään puhui suuresta onnestaan ja rakkaudestaan mieheensä; mutta tästä puhuttaessa näki hän myös aina vanhan varjon mr Meaglesin kasvoilla. Hän ei enää milloinkaan tyttärensä naimisen jälkeen ollut niin säteilevän iloinen kuin ennen. Hän ei milloinkaan täysin tointunut Petistä eroamisen tuottamasta surusta. Hän oli yhä yhtä hyväntuulinen ja avomielinen kuin ennen, mutta ikäänkuin hänen kasvonsa, ollen alituisesti kääntyneet hänen lastensa kuvaan, jossa hän näki vain yhden muodon, olisivat tästä saaneet erikoisen leiman, puhuivat ne, huolimatta ilmeiden vaihteluista, ikävästä ja kaipauksesta.

Eräänä talvisena lauantaipäivänä, kun Clennam kävi siellä, tuli leskirouva Gowan ajaen sinne Hampton Court-vaunuissa, jotka olivat olevinaan monen henkilön yksinomaisina ajoneuvoina. Hän laskeutui niistä, väijyksissä vihreän viuhkansa varjossa, onnellistuttaakseen mr ja mrs Meaglesia vierailulla.

»Ja kuinka te nyt voitte molemmat, isä ja äiti Meagles?» rohkaisi hän vaatimattomia sukulaisiaan. »Ja milloinka olette viimeksi kuulleet poloisesta veitikastani?»

Poloinen veitikka oli hänen poikansa, ja tällä tavalla puhuen hänestä ylläpiti äiti kohteliaasti, loukkaamatta ketään koko maailmassa, sitä valheellista otaksumaa, että poika oli joutunut Meaglesien vehkeiden uhriksi.

»Entä kaunis herttainen tyttärenne? Onko hän myöhemmin kirjoittanut teille kuin minulle?»

Tämäkin oli tarkoitettu hienoksi viittaukseksi siihen, että hänen poikansa oli langennut pelkän kauneuden pauloihin ja sen lumoissa luopunut kaikenlaisista maallisista eduista. »On todella sanomattoman lohdullista tietää», jatkoi mrs Gowan vaivautumatta kiinnittämään huomiotansa annettuihin vastauksiin, »että he edelleen ovat onnelliset. Poikaparkani on niin levoton luonteeltaan ja tottunut kiertelevään elämään ja vaihtelevaan seuraan, jossa häntä aina on ihailtu, että tämä todella on erittäin lohdullista. He kai ovat köyhiä kuin kirkonrotat, isä Meagles?»

Mr Meagles, joka hermostui tästä kysymyksestä, vastasi: »Toivottavasti eivät, ma'am. Toivon, että he osaavat tulla toimeen pienillä tuloillansa.»

»Oh, rakkahin mr Meagles», vastasi rouva, taputtaen hänen käsivarttaan vihreällä viuhkalla, jonka sitte näppärästi levitti haukotuksen ja seuran väliin, »kuinka voitte te, joka olette kokenut mies ja maailman ovelimpia liikemiehiä — sillä te tiedätte olevanne sitä hieman liiaksikin meikäläisille, jotka emme ole sitä ensinkään —»

(Tällä tarkoitettiin, kuten oli aikaisemminkin sanottu, että mr Meagles oli taitava juontenpunoja.)

»— kuinka voitte otaksua heidän tulevan toimeen vähillä rahoillansa? Rakas poikaparkani! Ajatella, että hän tulisi toimeen muutamalla satasella! Ja samoin tuo pieni kaunis olento. Tulla toimeen! Isä Meagles! Älkää sanoko niin!»

»No niin, ma'am», vastasi mr Meagles vakavasti, »minun on ikäväkseni myönnettävä, että Henry elää yli varojensa».

»Hyvä, kelpo mies — puhuttelen teitä näin vapaasti, koska olemme tavallaan kuin sukua — todellakin, äiti Meagles», huudahti hän hilpeästi, ikäänkuin vasta olisi hoksannut tämän hullunkurisen seikan, »tavallaan kuin sukua! Hyvä, kelpo mies, tässä maailmassa ei kukaan voi saada kaikkea mitä tahtoo.»

Tämäkin taas viittasi aikaisempiin otaksumiin ja tahtoi sivistyneellä tavalla saada sanotuksi, että mr Meaglesin ovelat suunnitelmat olivat tähän saakka onnistuneet loistavasti. Mrs Gowan oli mielestään tässä osunut niin naulan päähän, että toisteli sitä vielä muutamaan kertaan: »Ei kaikkea . Ei, ei, tässä maailmassa emme voi odottaa saavamme kaikkea mitä tahdomme, isä Meagles.»

»Saisinko kysyä», vastasi mr Meagles hiukan kuumeten, »kuka kaikkea odottaa?»

»Oh, ei kukaan, ei kukaan!» vakuutti mrs Gowan. »Aioin sanoa — mutta te keskeytitte. Te, isä, keskeytitte minut, enkä muista mitä aioin sanoa.»

Antaen ison viuhkansa vaipua alas katseli hän miettivästi mr Meaglesia, koettaessaan muistaa mitä aikoi sanoa; se ei ollut omiaan tyynnyttämään tämän herrasmiehen hiukan kiihtynyttä mielentilaa.

»Aha, jopa muistan!» huudahti mrs Gowan. »Teidän täytyy ottaa huomioon, että poikaparkani on tottunut aina toivomaan paljon elämältä. Saattaa olla, että hänen toiveensa ovat toteutuneet, saattaa olla toisinkin päin —»

Mrs Gowan loi häneen vihaisen silmäyksen, mutta lauhdutti sen sitte heilauttamalla päätänsä ja eteni samaa latua entiseen tapaan.

»Samantekevä. Poikaparkani on tottunut tällaiseen elämään, ja tietysti te tiesitte sen ja olitte valmistunut siihen. Omasta puolestani olin aina täysin selvillä seurauksista enkä ole ensinkään hämmästynyt. Eikä teilläkään ole syytä hämmästyä. Tosiaan, ette voi hämmästyä. Olitte tietysti valmistunut siihen.»

»Ja nyt poikaparkani kuulee saavansa odottaa lasta ja kaikkia niitä lisämenoja, joita tällainen perhetapahtuma tietää! Henry parka! Mutta sitä ei voi korjata, sitä on nyt liian myöhäistä korjata. Mutta älkää vain puhuko yli varojen elämisestä, ikäänkuin se olisi jotakin uutta, isä Meagles; se on jo liikaa.»

»Kas niin, kas niin!» Mrs Gowan teki kädellään ilmeikkään liikkeen osoittaen, mikä mr Meaglesin paikka oli hänen rinnallaan. »Liikaa kestettävää poikaparkani äidille nyt. He ovat nyt naimisissa, ja liittoa ei voi purkaa. Kas niin, kas niin! Tiedän sen! Teidän ei tarvitse ilmoittaa sitä minulle, isä Meagles. Tiedän sen vallan hyvin. Mitäs minä sanoinkaan äsken? Että on suuri lohdutus, että he yhä edelleen ovat onnelliset. Toivottavasti sitä jatkuu. Toivottavasti pikku kaunotar panee parhaansa tehdäkseen poikaparkani onnelliseksi ja pitääkseen häntä tyytyväisenä. Isä ja äiti Meagles, parasta on, ettemme enää puhu tästä. Emme mitenkään voi katsoa asiaa samalta kannalta, emme nyt emmekä vastakaan.»

Nyt oli mrs Gowan luultavasti sanonut kaikki, mitä saattoi sanoa pönkittääkseen ihmeellistä satuasemaansa ja varoittaakseen mr Meaglesia odottamasta saavansa kovin helposta hinnasta nauttia uuden sukulaisuuden kunniasta, ja olisi kai ollut taipuva jättämään loput sikseen. Jos mr Meagles olisi alistunut tottelemaan mrs Meaglesin häneen luomaa varoittavaa silmäystä ja Clennamin ilmeikästä elettä, olisi hän antanut rouvan häiritsemättä jäädä nauttimaan tästä mielentilastaan. Mutta Pet oli hänen sydämensä lemmikki ja ylpeys, ja jos hän milloinkaan saattoi uskollisemmin puolustaa ja hellemmin rakastaa häntä kuin hänen ollessaan kotinsa päivänpaisteena, niin se voi tapahtua nyt, kun hän oli poistunut siitä, vieden mukanansa sen sulon ja ilon.

»Mrs Gowan, ma'am», sanoi mr Meagles, »olen aina ollut suora mies. Jos yrittäisin jonkinlaisia hienoja temppuja — joko itseni tai jonkun muun hyväksi — niin en luultavasti onnistuisi niissä.»

»Luultavasti ette, isä Meagles», vastasi leskirouva ystävällisesti hymyillen, mutta poskiruusujen punoittaessa tavallista heleämpinä, niin että niiden ympärystä näytti kalpealta.

»Sentähden, hyvä rouva», jatkoi mr Meagles vaivoin hilliten itseään, »pyytäisin, loukkaamatta ketään, että itse saisin olla rauhassa tuollaisilta tempuilta».

Kääntyen tämän arvoisan rouvan puoleen yritti hän ovelasti saada hänet osalliseksi keskusteluun riidelläkseen hänen kanssaan ja nujertaakseen hänet. Mr Meagles ehätti kuitenkin väliin estääkseen sen.

»Äiti», sanoi hän, »sinä et ole perillä tällaisista asioista; peli ei ole rehellistä. Pyydän sinua pysymään syrjässä siitä. No niin, mrs Gowan, no niin! Koettakaamme nyt olla järkeviä, koettakaamme olla hyväntahtoisia ja rehellisiä. Älkää te surkutelko Henryä, niin minä en surkuttele Petiä. Ja älkää olko yksipuolinen, hyvä rouva, se ei ole viisasta, se ei ole ystävällistä. Älkäämme sanoko, että toivomme Petin tekevän Henryn onnelliseksi tai Henryn tekevän Petin onnelliseksi, vaan toivokaamme, että Henry ja Pet tekevät toisensa onnellisiksi» (mr Meagles ei itse näyttänyt onnelliselta sen sanoessaan).

»Aivan niin ja jätä asia nyt sikseen, isä», kehoitti hyväsydäminen ja ystävällinen mrs Meagles.

»Ei, äiti, ei aivan vielä», vastasi mr Meagles, »en voi jättää sitä ihan sikseen; minun täytyy sanoa vielä kymmenisen sanaa. Mrs Gowan, toivon, etten ole ylenmäärin tunteellinen. En luule näyttäväni siltä.»

»Ette todellakaan», vastasi mrs Gowan pudistellen sanojensa tehoksi sekä päätänsä että isoa vihreätä viuhkaansa.

»Kiitos, ma'am. Hyvä on. Siitä huolimatta tunnen itseni — minun ei tarvitse käyttää voimakasta sanaa — sanoisinko hiukan loukatuksi?» kysyi mr Meagles vilpittömästi ja maltillisesti ja samalla sovinnollisen vetoamisen sävy äänessä.

»Sanokaa mitä tahdotte», vastasi mrs Gowan, »se on minulle aivan yhdentekevää».

»Ei, ei, älkää sanoko niin», pyysi mr Meagles, »se ei ole ystävällistä eikä oikeudenmukaista. Tunnen itseni hiukan loukatuksi, kun kuulen puhuttavan edeltäpäin arvatuista seurauksista, siitä, että nyt on myöhäistä, ja niin edelleen.»

»No niin, ma'am», tuumaili mr Meagles, »toivoin, että edes ihmettelisitte, sillä ei ole jalomielistä loukata minua tahallisesti näin arassa asiassa».

»En suinkaan minä ole vastuunalainen teidän omastatunnostanne», tokaisi mrs Gowan.

»Jos minä onnettomuudeksi katson olevani velvollinen sanomaan jotakin, mikä sattuu teihin, niin älkää moittiko minua siitä, isä Meagles.»

»Hyvä Jumala, ma'am!» huudahti mr Meagles, »tuohan merkitsee samaa kuin jos väittäisitte —»

»No no, isä Meagles, isä Meagles», keskeytti mrs Gowan, joka muuttui sitä tyynemmäksi ja kohteliaammaksi, kuta enemmän toinen kiihtyi, »kenties on parasta väärinkäsityksen välttämiseksi, että puhun itse puolestani ja säästän teidän ystävällisyyttänne siitä vaivasta. Se merkitsisi samaa kuin jos väittäisin, aloititte äsken. Sallikaa minun lopettaa tuo lause. Se merkitsee samaa kuin että väitän — ei silti, että tahtoisin muistuttaa tai manata sitä uudelleen esille, sillä se olisi nyt hyödytöntä ja hartain haluni on tehdä olevista oloista parasta mitä niistä saa — että alusta loppuun saakka koko ajan olin tätä teidän toimittamaanne avioliittoa vastaan ja että vasta viime hetkessä myönnyin vastahakoisesti.»

»Äiti!» huusi mr Meagles. »Kuuletko! Arthur! Kuuletteko, mitä hän sanoo!»

»Huone on parhaan kokoinen», huomautti mrs Gowan katsellen ympärilleen ja löyhytellen viuhkalla, »ja kaikin puolin erinomaisen sopiva keskusteluhuoneeksi, niin että luulisin kaikkien kuulevan, mitä minä sanon».

Muutama hetki kului äänettömyydessä, ennenkuin mr Meagles sai hillityksi itseään sen verran, että pysyi tuolillaan ja oli kyllin varma siitä, ettei ponnahtanut siitä pystyyn jo ensi sanallaan. Viimein sanoi hän: »Ma'am, olen hyvin vastahakoinen enää ottamaan tätä puheeksi, mutta minun täytyy muistuttaa teille, mitkä mielipiteeni ja menettelyni koko ajan ovat olleet tässä onnettomassa asiassa.»

»Oi rakas sir!» huudahti mrs Gowan hymyillen ja pudistellen päätänsä syyttävän merkitsevästi, »kyllä minä ymmärrän ne, siitä voitte olla varma».

»En ollut milloinkaan ennen tätä aikaa tuntenut itseäni onnettomaksi enkä tuskaisen levottomaksi. Se oli niin vaikeata, tuskallista aikaa, että. —» Ettei mr Meagles voinut sanoa siitä kerrassaan mitään, vaan pyyhkäisi nenäliinallaan kasvojaan.

»Ymmärsin kyllä aivan hyvin koko jutun», vakuutti rouva Gowan ja katseli rauhallisena viuhkansa takaa. »Samoin kuin te vetositte mr Clennamiin, samoin vetoan minäkin häneen. Hän tietää kyllä, oliko asianlaita niin.»

»En mielelläni», sanoi Clennam, johon nyt kaikki katsoivat, »puutu tähän keskusteluun, etenkin koska haluan pysyä mahdollisimman hyvissä ja vilpittömissä väleissä mr Henry Gowanin kanssa. Minulla on painavia syitä tähän haluuni. Keskustellessaan kerran kanssani tästä avioliitosta ennen sen solmiamista lausui mrs Gowan luulevansa, että tämä ystäväni tässä kaikin voimin koetti edistää asiaa, ja minä koetin saada hänet luopumaan tästä luulosta. Vakuutin tietäväni (kuten todella tiesin ja tiedän), että hän sitkeästi vastusti sitä sanoin ja teoin.»

»Siinä nyt näette!» sanoi mrs Gowan ojentaen kämmenensä mr Meaglesia kohden, ikäänkuin olisi ollut itse oikeuden jumalatar, joka kehoitti häntä vain tunnustamaan, sillä hänellä ei kuitenkaan ollut mitään sanottavana puolustuksekseen. »Siinä näette! Juuri niin! No, isä ja äiti Meagles, molemmat!» ja hän nousi seisoalleen, »sallikaa minun lopettaa tämä todella hirvittävä kiista. En tahdo enää lausua mieltäni sen arvosta. Sanon vain, että tässä on uusi todistus siitä, minkä tiedän kokemuksesta, että nimittäin tällainen ei milloinkaan onnistu, ettei se, kuten poikaparkani sanoisi, milloinkaan kannata, sanalla sanoen, se ei mitenkään käy päinsä.»

»On turhaa, että, sellaiset ihmiset yrittävät vetää yhtä köyttä, joilla on näin äärimmäisen erilainen alkuperä ja menneisyys, jotka vain näin satunnaisesti, avioliiton kautta, ovat törmänneet yhteen ja jotka eivät voi samassa valossa katsella niitä onnettomia olosuhteita, jotka ovat järkyttäneet heitä ja heittäneet heidät toistensa seuraan. Se ei ikinä, käy.»

»Ei, älkää huoliko!» torjui mrs Gowan. »Mitä se hyödyttäisi? Se on todettu asia. Kuljen sentähden luvallanne omaa tietäni ja jätän teidät kulkemaan omaanne. Otan aina hyvin mielelläni vastaan poikaparkani karmiin vaimon ja koetan aina parastani ylläpitääkseni mahdollisimman sydämellisiä suhteita hänen kanssansa. Mutta mitä meidän välisiin suhteisiin tulee, niin niiden puolituttavallinen ja puolivieras, puoliystävällinen ja puolivihamielinen sävy on kerrassaan naurettava mahdottomuudessaan. Vakuutan teille, että se ei käy päinsä.»

Leskirouva kumarsi hymyillen, paremmin huoneelle kuin kellekään siinä olijalle, ja sanoi lopulliset jäähyväiset isä ja äiti Meaglesille. Clennam saattoi hänet ulos ja auttoi pillerilaatikkoon, joka oli kaikkien Hampton Courtin pillerien ajoneuvoina; hän nousi niihin ylhäisen vakavana ja ajoi tiehensä.

Tämän jälkeen mrs Gowan usein kertoi erikoisille ystävillensä, keveän ja huolettoman leikillisesti, kuinka hän, vakavasti yritettyään, oli huomannut mahdottomaksi seurustella noiden ihmisten kanssa, jotka olivat Henryn vaimon sukulaisia ja olivat niin ankarasti ponnistelleet saadakseen Henryn pyydystetyksi verkkoihinsa. Oliko hän jo ennen laskenut, että hän eroamalla heistä antaisi mieli valheellensa paremman puhdin, säilyisi erinäisiltä satunnaisilta harmeilta eikä voisi aiheuttaa minkäänlaista rahallista vahinkoa (Meaglesin kaunis tytärhän oli varmasti naimisissa ja isä rakasti häntä suuresti), tämän kaiken hän itse parhaiten tiesi. Tällä kertomuksella on kuitenkin tässäkin asiassa oma varma mielipiteensä myöntävään suuntaan.

VIIDESVIIDETTÄ LUKU

»Arthur, rakas poikani», sanoi mr Meagles seuraavan päivän iltana, »äiti ja minä olemme keskustelleet siitä ja arvelemme, ettei ole hyvä antaa asian jäädä tälle kannalle. Tämä meidän hieno sukulaisemme — tämä rouva, joka eilen oli täällä —»

»Tämäkin herttainen ja alentuvainen seuraelämän kaunistus voisi saattaa meidät huonoon valoon, pelkäämme», jatkoi mr Meagles. »Me voimme kärsiä ison joukon, Arthur, hänen, lapsemme, tähden, muttemme mielellämme tätä, jos se hänelle on yhdentekevää.»

»Katsokaas», jatkoi mr Meagles, »se voisi saattaa meidät huonoihin väleihin vävymme kanssa, vieläpä tyttäremmekin kanssa, ja aiheuttaisi ikäviä kotiharmeja. Ymmärrättehän?»

»Kyllä, aivan hyvin», vastasi Arthur, »puheessanne on paljon järkeä». Hän oli vilkaissut mrs Meaglesiin, joka aina puolsi sitä, mikä oli hyvää ja järkevää, ja hänen vilpittömiltä kasvoiltaan luki Arthur pyynnön, että hän kannattaisi mr Meaglesin tuumia.

»Ja siksi olemme, äiti ja minä, hyvin taipuvaisia panemaan kapineemme kokoon ja lähtemään vielä kerta allonsien ja marchonsien maahan. Tarkoitan, että lähtisimme tästä matkalle, menisimme suoraan Ranskan kautta Italiaan katsomaan Petiämme.»

»Ja minä, luulen, että silloin teette hyvin viisaasti», vastasi Arthur, jota liikutti äidillinen odotus mrs Meaglesin säteilevissä kasvoissa (hän oli varmaan nuoruudessaan ollut hyvin tyttärensä näköinen). »Ja jos kysytte minun neuvoani, niin kehoitan teiltä lähtemään huomispäivänä.»

»Oikeinko totta?» kysyi mr Meagles. »Kas sitä voi sanoa kannatukseksi, äiti!»

Äiti, joka kiitti Clennamia erittäin miellyttävällä katseella, myönsi niin olevan todellakin.

»Asianlaita on sitäpaitsi niin, Arthur», jatkoi mr Meagles, ja vanha varjo synkisti hänen kasvojaan, »että vävyni taas on tehnyt velkaa ja minun kai on taas maksettava se. Senkin tähden on hyvä, että matkustan sinne ja otan kaikessa ystävällisyydessä selvän asioista. Lisäksi on äiti kauhean levoton (ja sehän on luonnollista) Petin terveydentilasta ja siitä, että hän mahdollisesti tuntee itsensä yksinäiseksi nyt. Hehän ovat kieltämättä pitkän matkan takana, Arthur, ja paikka saattaa lemmikkimme mielestä tuntua oudolta näissä oloissa. Hoidettiinpa häntä kuinka hyvin tahansa siinä maassa, niin hän on kuitenkin kaukana kodistansa. Ja koti on koti, olipa se kuinka yksinkertainen hyvänsä, ja Rooma on Rooma, olkoon kuinka roomalainen tahansa.»

»Totta kaikki», huomautti Arthur, »ja siinä on kylliksi syitä lähtöön».

»Hauskaa, että ajattelette niin; se auttaa minua päättämään. Äiti, rakkaani, pane kaikki kuntoon. Olemme menettäneet rakkaan tulkkimme (hän puhuu kolmea vierasta kieltä hyvin, Arthur, olette kuullut sen monta kertaa), ja nyt sinun, äiti, täytyy auttaa minua vieraalla maalla niin hyvin kuin voit. Minä tarvitsen apua kielen puolesta, Arthur», ja mr Meagles pudisti päätänsä, »koko joukon apua. Takerrun kaikkeen muuhun paitsi erisnimiin — ja niihinkin, jos ne ovat kovin vaikeita.»

»Mitähän jos ottaisitte Cavalletton mukaanne», ehdotti Clennam. »Hän voisi kyllä lähteä, jos haluaisitte. En tahtoisi menettää häntä, mutta tuottehan hänet varmasti takaisin.»

»Hyvä! Olen kiitollinen teille siitä, poikani», sanoi mr Meagles miettien asiaa, »mutta luulen, ettemme kuitenkaan tee niin. Ei, kyllä äiti auttaa minua. Cavallooro (kas nyt takerruin heti hänen nimeensä, se kuuluu minusta hullunkurisen laulun kertosäkeeltä) on niin tarpeellinen teille, etten mielelläni tahdo viedä häntä pois. Sen lisäksi ei ole ensinkään varmaa milloin palaamme kotiin, eikä kävisi päinsä viedä häntä epämääräiseksi ajaksi. Huvila ei ole enää, mitä se oli ennen. Sen asukkaiden joukosta on lähtenyt vain kaksi pientä ihmislasta, Pet ja hänen poloinen onneton palvelijattarensa Tattycoram, mutta se tuntuu tyhjältä nyt. Kun kerran lähdemme täältä, emme voi sanoa milloin palaamme. Ei, Arthur, äiti saa kyllä auttaa minua vieraalla maalla.»

Oli ehkä parasta, että he saivat olla vain itsekseen, ajatteli Clennam eikä sentähden uudistanut tarjoustansa.

»Jos tahtoisitte joskus pistäytyä täällä vaihtelun vuoksi, ellei se kävisi rasitukseksi», sanoi mr Meagles, »niin olisi minusta hauska ajatella — ja äidistä myös, siitä olen varma — että te olette täällä elähdyttämässä tätä vanhaa paikkaa hiukan samanlaiseksi kuin se oli ollessaan täynnä väkeä ja että joku toisinaan luo ystävällisen silmäyksen lapsukaisiin tuolla seinällä. Te kuulutte niin yhteen tämän paikan kanssa ja heidän kanssansa, ja me olisimme kaikki olleet niin onnellisia, jos olisi käynyt niin — mutta katsokaammehan, millainen matkailma nyt on tulossa.» Mr Meagles keskeytti puheensa, selvitteli kurkkuaan ja nousi katsomaan ulos ikkunasta.

He sopivat siitä, että ilma oli erittäin lupaava; ja Clennam jatkoi keskustelua tästä turvallisesta aiheesta, kunnes se taas luisti vaivattomasti, jolloin hän kauniisti käänsi sen Henry Gowaniin, hänen sukkelaan älyynsä ja miellyttäviin ominaisuuksiinsa, jotka ilmenivät, kun häntä kohdeltiin hienotunteisesti; niinikään hän puhui hänen kieltämättömästä rakkaudestaan vaimoonsa. Clennamin puhe teki vaikutuksensa hyväntahtoiseen mr Meaglesiin, ja hän oli hyvin iloinen näistä kehumisista ja otti äidin todistajakseen vakuuttaessaan, että hänen sydämensä ainoa ja harras halu heidän tyttärensä miehen suhteen oli ylläpitää sopusointuisen ystävällisiä luottavia välejä hänen kanssansa. Muutaman tunnin kuluttua alettiin huvilan kalustoa peitellä suojaverhoin perheen poissaolon ajaksi — tai, kuten mr Meagles sanoi, se alkoi kääriä hiuksiansa paperiin — ja muutaman päivän kuluttua mr ja mrs Meagles olivat lähteneet matkalle, mrs Tickit ja tri Buchan sijoittuneet, kuten ennenkin, vierashuoneen ikkunaverhon taakse, ja lakastuneet lehdet kahisivat Arthurin yksinäisissä jaloissa puutarhan käytävillä.

Koska paikka miellytti häntä, antoi hän harvoin viikon kulua käymättä siellä. Toisinaan hän tuli sinne yksin, viipyen lauvantaista maanantaihin, toisinaan hänen liikekumppaninsa seurasi mukana, ja joskus hän vain kierteli tunnin tai pari talon ympärillä ja puutarhassa katsoen, että kaikki oli kunnossa, ja palasi sitten Lontooseen. Joka kerta ja kaikissa tilaisuuksissa istui mrs Tickit tummine kiharoineen ja tohtori Buchan edessään vierashuoneen ikkunan ääressä odotellen perheen kotiintuloa.

Eräällä käynnillä vastaanotti mrs Tickit hänet sanomalla: »Minulla on kerrottavaa teille, mr Clennam, jotakin hämmästyttävää.» Siksi hämmästyttävää se oli, että se sai mrs Tickitin jopa lähtemään vierashuoneen ikkunan äärestä ja tulemaan puutarhaan, kun Clennam astui sisään portista, joka avattiin hänelle.

»Sir», vastasi uskollinen taloudenhoitajatar, saatettuaan hänet vierashuoneeseen ja suljettuaan oven, »jos koskaan elämässäni olen nähnyt täältä houkutellun ja petetyn lapsen, niin näin hänet ilmielävänä eilen illalla hämärässä».

»Coramia, juuri häntä!» vastasi mrs Tickit tehden aseman selväksi yhdellä iskulla.

»Mr Clennam», vastasi mrs Tickit, »silmiäni painosti hiukan, koska olin saanut tavallista kauemmin odottaa teetäni, jota Mary Jane paraillaan valmisti. Tilaani en voi sanoa juuri nukkumiseksi eikä se ole oikein ilmaistu sanalla torkkuminenkaan. Kohdalleen osuvinta olisi sanoa, että valvoin silmät ummessa.»

Pyytämättä tarkempaa selitystä tästä omituisesta, luonnottomasta tilasta sanoi Clennam: »Aivan niin; entä sitten?»

»No niin, sir», jatkoi mrs Tickit. »Ajattelin yhtä ja ajattelin toista.
Aivan kuten te itsekin saatatte tehdä.»

»Ja kun siinä ajattelin yhtä ja ajattelin toista», jatkoi mrs Tickit, »niin minun tuskin tarvitsee mainita, että ajattelin herrasväkeäni. Sillä ihmisen ajatukset, Herra nähköön», mrs Tickit lausui tämän mietiskelevään, todistelevaan tapaan, »harhailkoot missä hyvänsä, tahtovat kuitenkin aina palata siihen mikä niissä on vallitsevana. Ne tahtovat palata, sir, eikä sille ihminen voi mitään.»

»Te tiedätte sen itsestänne, rohkenen väittää», sanoi mrs Tickit, »ja niin me kaikki tiedämme. Meidän asemamme elämässä ei tee meitä erilaisiksi; ajatukset ovat vapaita! — Kuten sanoin, ajattelin yhtä ja ajattelin toista ja ajattelin hyvin paljon herrasväkeäni. En ajatellut sitä vain nykyisyydessä, vaan menneisyydessäkin. Sillä kun ihminen alkaa näin iltahämärässä ajatella yhtä ja ajatella toista, niin totisesti kaikki ajat tuntuvat olevan nykyisyyttä, ja hänen täytyy oikein pysähtyä ja miettiä, mikä on mitäkin aikaa.»

Clennam nyökkäsi taas uskaltamatta virkkaa sanaakaan, jottei avaisi uusia aloja mrs Tickitin keskustelutaidolle.

»Tämän tähden», jatkoi mrs Tickit, »kun raotin silmiäni ja näin selvästi hänen vartalonsa ja kasvonsa hänen kurkistaessaan sisään portista, suljin ne taas enkä edes hätkähtänyt, sillä tämä vartalo ja nämä kasvot ilmestyivät näkyville juuri siihen aikaan, jolloin ne kuuluivat taloon yhtä hyvin kuin omani tai teidän, niin etten hetkeksikään muistanut, että ne olivat hävinneet täältä. Mutta, sir, kun taas raotin silmiäni ja näin, ettei häntä enää ollutkaan siinä, silloin virtasi kaikki takaisin muistiini tuoden pelästyksen mukanaan, ja minä ponnahdin pystyyn.»

»Juoksin niin nopeasti kuin vain jalkani sallivat, ja uskottepa tai ette, mr Clennam, niin ei missään koko kirkkaalla taivaalla näkynyt sormeakaan tästä nuoresta naisesta.»

Ihmettelemättä sen enempää tämän uuden tähtikuvan häviämistä taivaalta kysyi Arthur, kävikö mrs Tickit itse portin ulkopuolella.

»Kuljin edes ja takaisin, ylös ja alas, enkä nähnyt jälkeäkään hänestä.»

Sitte tiedusteli Clennam kuinka pitkän ajan mrs Tickit arveli kuluneen noiden molempien silmänraotusten välillä. Mrs Tickit ei, huolimatta äärimmäisen seikkaperäisestä vastauksestaan, voinut ihan varmasti sanoa, oliko siinä kulunut viisi sekuntia vai kymmenen minuuttia. Hän ei nähtävästi ollut ensinkään selvillä tästä asian puolesta ja oli ilmeisesti säpsähtänyt hereille unestaan, minkä tähden Clennam oli hyvin taipuvainen pitämään ilmestystä pelkkänä unena. Loukkaamatta mrs Tickitin tunteita tällä hänen ihmenäkynsä kerettiläisellä selityksellä lähti Clennam huvilasta vieden mukanansa tämän mielipiteen, ja hän olisi luultavasti pitänyt sitä edelleenkin, ellei kohta sen jälkeen sattunut tapaus olisi sitä muuttanut.

Hän käveli eräänä iltana Strandilla, ja hänen edellänsä astui lyhtyjen sytyttäjä, jonka käden alla sumuisessa ilmassa tahriintuneet katulyhdyt toinen toisensa jälkeen syttyivät loistamaan kuin heleät päivänkukat, jotka yhtäkkiä puhkeavat täyteen kukoistukseensa. Silloin täytyi hänen seisahtua, sillä virran rannalla olevilta veistämöiltä ajoi pitkä jono hiilivaunuja, jotka aiheuttivat katuliikenteen pysähdyksen. Hän oli astunut nopeasti, ja ajatukset olivat myöskin juosseet vilkkaasti, joten tämä molempien liikkeiden äkkipysähdys sai hänet kiireesti katsomaan ympärillensä, kuten ihmiset tavallisesti tekevät tällaisissa tilaisuuksissa.

Samassa näki hän edessään — muutamia henkilöitä oli kyllä välissä, mutta niin lähellä, että hän olisi voinut kädellään ylettyä heihin — Tattycoramin erään miehen seurassa, jolla oli huomiota herättävä ulkomuoto: käyrä nenä, mustat viikset, joiden väri oli yhtä petollinen kuin hänen silmiensä ilme, julkea olemus ja raskas viitta, jota hän kantoi ulkomaalaisen tavalla. Hänen puvustaan ja koko ulkonaisesta olemuksestaan saattoi päättää hänen olevan matkustajan, ja hän näkyi juuri äskettäin lyöttäytyneen tytön seuraan. Kumartuessaan kuuntelemaan (hän oli tyttöä paljon pitempi), mitä tämä sanoi, vilkaisi hän epäluuloisin katsein ympärillensä kuten se, joka on tottunut epäilemään jälkiään seurattavan. Tällöin näki Clennam hänen kasvonsa, kun hänen katseensa liukui takana olevan välijoukon yli yleensä, kohdistumatta erikoisesti Clennamiin tai kehenkään muuhun.

Hän oli tuskin kääntänyt päänsä takaisin ja se oli yhä kumartuneena hänen kuunnellessaan tytön puhetta, kun pysähdys laukesi ja patoutunut ihmisvirta pääsi jatkamaan kulkuaan. Yhä kumartuneena tytön puoleen kuuntelemaan astui hän edelleen tämän rinnalla, ja Clennam seurasi heidän perässään, päättäen pelata tämän odottamattoman pelin loppuun ja katsoa, minne he menivät.

Hän oli juuri ehtinyt tehdä tämän päätöksen (vaikka se tapahtui kylläkin nopeasti), kun hänen taas täytyi seisahtua yhtä äkkiä kuin äskenkin. He kääntyivät nimittäin jyrkästi Adelphille — tyttö nähtävästi ohjasi — ja menivät suoraan eteenpäin ikäänkuin aikoisivat joen yläpuolella olevalle pengermälle.

Tällä paikalla on, näihin päiviin saakka, suurten valtaväylien melu aina äkkiä hiljentynyt. Monisointuiset äänet muuttuvat niin pehmeiksi ja hillityiksi, kuin jos korvissa olisi pumpulia tai pää olisi kiedottu paksulla kääreellä. Tähän aikaan oli vastakohta vielä paljoa suurempi, sillä virralla ei vielä silloin liikkunut pieniä höyryaluksia, ei ollut muita maallenousupaikkoja kuin liukkaita puuportaita ja jalkakäytäviä, ei raitioteitä vastaisella rannalla, ei riippuvaa siltaa eikä kalatoria läheisyydessä, ei liikettä läheisellä kivisillalla; siellä ei liikkunut muita aluksia kuin lauttamiesten veneitä ja hiiliproomuja. Näitä viimemainittuja oli pitkät, leveät, mustat rivit ankkurissa mutapohjassa, kuin ikiajoiksi siihen juuttuneina, ja ne tekivät rannan synkäksi ja hiljaiseksi pimeän tultua ja pysyttivät kaiken vähäisen, mahdollisen vesiliikenteen kaukana keskivirralla. Kaikkina aikoina auringonlaskun jälkeen eikä vähimmin siihen aikaan, kun useimmat niistä, joilla on jotakin syötävää kotona, menevät kotiin syömään, taikka kun useimmat niistä, joilla ei kotona ole mitään syötävää, eivät juuri vielä ole livahtaneet ulos kerjäämään tai varastamaan, kaikkina näinä aikoina se oli autio paikka, ja näköala siitä oli autio ja kolkko.

Juuri tällaisena aikana Clennam pysähtyi kulmassa pitäen silmällä tyttöä ja vierasta miestä, jotka menivät katua pitkin. Miehen askeleet kajahtelivat niin meluisesti katukiviä vasten, ettei Clennamilla ollut halua lisätä kolinaa omilla askelillaan. Mutta kun he olivat sivuuttaneet mutkan ja astuivat hämärän kulman pimennossa pengermää kohden, lähti hän heidän jälkeensä koettaen parhaansa mukaan teeskennellä satunnaisen kävelijän huoletonta ryhtiä. Kun hän kiersi pimeän kulman, astuivat he pengermää pitkin erästä vastaantulevaa henkilöä kohden. Jos Clennam olisi nähnyt hänet yksin tällaisissa olosuhteissa, lyhdynvalossa, sumun ja etäisyyden ilmentämänä, ei hän olisi tuntenut häntä ensi näkemättä, mutta tytön näkeminen auttoi hänet heti tuntemaan vastaantulijan miss Wadeksi.

Hän pysähtyi nurkalle ja oli katselevinaan odottavasti taaksepäin katua pitkin, ikäänkuin tulleena sovitulle, kohtauspaikalle, mutta piti koko ajan silmällä kolmea vaanittavaa Kun nämä tapasivat toisensa, otti mies hatun päästänsä ja kumarsi miss Wadelle. Tyttö näytti sanovan jotakin, ikäänkuin esittelisi miehen tai selittäisi hänen myöhästymistään tai liian aikaista tuloaan tai jotakin sentapaista, ja vetäytyi sitten parin askeleen päähän, itsekseen. Miss Wade ja mies alkoivat nyt astella edestakaisin, ja mies näytti käyttäytyvän äärimmäisen kohteliaasti ja imartelevasti ja miss Wade taas äärimmäisen kopeasti.

Kun he tulivat kulman kohdalle ja kääntyivät, sanoi viimemainittu: »Jos minä sen takia tahdon kärsiä puutetta, on se minun asiani. Rajoittukaa te vain omiin asioihinne, älkää kyselkö minulta mitään.»

»Taivaan nimessä, ma'am!» vastasi mies kumartaen taas. »Se johtui vain siitä, että syvästi kunnioitan teidän luonteenlujuuttanne ja ihailen kauneuttanne.»

»En tarvitse kumpaakaan keneltäkään», vastasi toinen, »kaikkein vähimmin teiltä. Jatkakaa selostustanne.»

Clennam ei voinut päättää, pysyikö tyttö syrjässä sentähden, ettei hänen pitänyt saada kuulla keskustelua, vai siksikö, että hän tiesi sen sisällön jo ennestään. He kääntyivät ja tyttö myös. Hän katseli virralle päin kävellessään kädet yhteenliitettyinä: siinä kaikki, mitä Arthur saattoi nähdä hänestä, näyttämättä omia kasvojaan. Sattui niin hyvin, että muuan toinen kävelijä todella näytti odottavan jotakuta, katseli toisinaan kaiteen yli veteen ja asteli toisinaan pimeälle nurkalle vilkaisemaan kadulle, niin että Arthur siten näytti vähemmän epäilyttävältä.

Kun miss Wade taas palasi miehen seurassa, sanoi hän: »Teidän täytyy odottaa huomiseen.»

»Tuhannesti anteeksi!» pyyteli mies. »Kautta kunniani! Ei siis sovi tänä iltana?»

»Ei. Johan sanoin, että minun täytyy saada se, ennenkuin voin antaa sen teille.»

Hän pysähtyi tielle ikäänkuin lopettaakseen kohtauksen. Mies pysähtyi tietysti myös ja tyttö samaten.

»Tämä on hiukan hankalaa», huomautti mies. »Hieman. Mutta, totta vie, se ei merkitse mitään tällaisessa palveluksessa. Satun tänä iltana olemaan ilman rahaa. Minulla on kyllä hyvä pankkiiri tässä kaupungissa, mutten huolisi nostaa sieltä rahoja ennenkuin nostan suuremman summan.»

»Harriet», sanoi miss Wade, »järjestä niin, että hänelle — tälle herrasmiehelle — lähetetään rahaa huomenna». Hän lausui sanan herrasmies niin yliolkaisella tavalla, että se kuului paljoa halveksivammalta kuin jos hän olisi jollakin tavoin painostanut sitä, ja alkoi hiljalleen kävellä eteenpäin.

Mies kumarsi taas, ja tyttö puhutteli häntä, kun he molemmat seurasivat miss Wadea. Clennam uskalsi vilkaista tyttöön, kun he astuivat poispäin. Hän saattoi huomata, että hänen suuret mustat silmänsä katsoivat tutkivasti mieheen ja että hän pysytteli jonkun välimatkan päässä hänestä, kun he rinnan menivät pengermän toiseen päähän.

Äänekäs ja muuttunut kolina katukivityksellä ilmoitti, ennenkuin hän saattoi erottaa mitä siellä tapahtui, että mies palasi yksin. Clennam asteli hitaasti kaiteelle, ja mies meni nopeasti ohitse, viitan lieve heitettynä olkapään yli ja hyräillen ranskalaista laulunpätkää.

Koko näköpiirissä ei nyt ollut muita kuin Clennam yksin. Kävelijä oli hävinnyt näkyvistä, ja miss Wade ja Tattycoram olivat menneet. Haluten entistä hartaammin saada tietää mihin he joutuivat ja lähettää joitakin tietoja hyvälle ystävällensä mr Meaglesille hän meni pengermän toiseen päähän saakka ja katseli varovasti ympärillensä. Hän arvasi oikein, että he joka tapauksessa ensin etenivät päinvastaiseen suuntaan kuin heidän äskeinen seuralaisensa. Pian äkkäsi hän heidät läheisellä syrjäkadulla, joka ei ollut valtaväylä; he tahtoivat nähtävästi antaa miehelle kylliksi aikaa ehtiäkseen heidän tieltänsä pois. He kävelivät huolettomasti käsikoukkua katua alas ja palasivat sitten vastakkaista jalkakäytävää pitkin. Päästyään taas kadunkulmaan alkoivat he astua kuten sellaiset, joilla on päämäärä ja jonkun verran matkaa edessänsä, ja menivät nyt hyvää vauhtia eteenpäin. Clennam pysytteli samassa tahdissa ja piti heitä silmällä.

He kulkivat Strandin poikki ja pitkin Covent Gardenia (hänen entisen asuntonsa ikkunoiden alitse, jossa Pikku Dorrit oli tullut hänen luoksensa illalla) ja noudattivat koillista suuntaa, kunnes sivuuttivat sen suuren rakennuksen, josta Tattycoram oli saanut nimensä, ja kääntyivät Gray's Inn Roadille. Päällä Clennam oli kuin kotonaan, kiitos Floran, mainitsematta patriarkkaa ja Pancksia, ja saattoi helposti pysytellä heidän jäljillään. Hän alkoi ihmetellä mihin he olivat menossa, mutta hänen ihmetyksensä hukkui suureen hämmästykseen, kun hän näki heidän poikkeavan patriarkalliselle kadulle. Tämän hämmästyksen nielaisi mitä suurin ällistys, kun he pysähtyivät patriarkalliselle ovelle. Hiljainen koputtelu kiiltävällä kolkuttimella, avatusta ovesta kadulle lankeava valonheijastus, lyhyt pysähdys kysymyksen ja vastauksen vaihtamiseksi, ja sitten ovi sulkeutui, ja he olivat sisällä.

Katseltuaan hetken ympärillensä päästäkseen selville siitä, ettei nähnyt outoa unta, ja käveltyään vielä edestakaisin talon edustalla, kolkutti Arthur ovelle. Sama palvelustyttö kuin ennenkin avasi oven ja saattoi hänet, vilkkaasti, kuten tavallisesti, heti suoraa päätä Floran seurusteluhuoneeseen.

Floran luona ei ollut muita kuin mr F:n täti, joka kunnioitettava rouva, lekotellen teen ja paahtoleivän höyryissä, istua kyyhötti takkavalkean ääressä nojatuolissaan, pieni pöytä vieressään ja puhdas nenäliina levitettynä helmaan, jossa kaksi paahtoleipäviipaletta paraikaa odotteli kohtalonhetkeänsä. Kumartuneena höyryävän teekupin yli, katsellen höyryn läpi ja puhallellen sitä pois, näytti hän häijynilkiseltä kiinalaiselta noita-akalta, joka toimitti riettaita taikojansa; hän laski kupin kädestään ja huudahti: »No kissa vie, eikös hän tullutkin takaisin!»

Tämän huudahduksen perustuksella olisi voinut luulla, että tämä kaivatun mr F:n taipumaton sukulainen mittasi aikaa vaikutelmiensa voimakkuuden eikä kellon mukaan ja otaksui Clennamin äskettäin lähteneen talosta; kuitenkin oli kulunut vähintäin neljännesvuotta siitä, kun hän oli ollut kyllin uhkarohkea ilmestyäkseen tädin näkyviin.

»Herra Jumala, Arthur!» huudahti Flora nousten tervehtimään häntä sydämellisesti, »Doyce ja Clennam sellainen ihme ja hämmästys sillä vaikka työpaja ja valimo ovatkin lähellä ja helposti voisitte pistäytyä täällä ellei muulloin niin puolenpäivän aikaan jolloin lasillinen sherryä ja yksinkertainen voileipä jotakin kylmää ruokaa kaapista mukana ei maistuisi hullummalta ystävällisesti tarjottuna sillä te ostatte sitä kuitenkin jostakin ja ne jotka myyvät ottavat voittoa muuten eivät voisi pitää liikettä se on selvää mutta teitä ei näy milloinkaan ja olen jo oppinut olemaan odottamatta sillä kuten mr F. itse sanoi että jos näkeminen on uskomista niin on näkemättömyys myös uskomista ja kun en näe teitä niin uskon varmasti ettette muista ei silti että odottaisin teidän Arthur Doyce ja Clennam muistavan minua miksi odottaisin sillä se aika on jo mennyt ja tuokaa tänne heti yksi teekuppi lisää ja vastapaahdettua leipää ja tehkää hyvin ja istukaa takan ääreen».

Arthur olisi välttämättä tahtonut selittää käyntinsä syyn, mutta hänen täytyi vasten tahtoansa siirtää se myöhemmäksi ymmärtäessään Floran sanojen soimaavan sävyn ja nähdessään hänen vilpittömästi iloitsevan vierailusta.

»Ja olkaa nyt hyvä ja kertokaa mitä tiedätte», pyysi Flora siirtäen tuolinsa lähemmäksi, »siitä pienestä kiltistä rakkaasta hiljaisesta olennosta ja hänen muuttuneista oloistaan, hänellä on vaunut nyt epäilemättä ja joukko hevosia kuinka romantillista ja vaakunakilpi tietysti ja villiä eläimiä jotka seisovat takajaloillaan ja näyttävät sitä aivan kuin ne olisivat jäljentäneet sen ja suut ammollaan korvia myöten Herra Jumala, ja onko hän terve se on sittekin ensimmäinen ehto sillä mitä on rikkaus ilman sitä sanoi mr F. itse usein kun vaivat tulivat ja hän söi kuuden pennyn edestä päivässä ja kuinka voitte itse ja paljon parempi, ettei ole leiniä, ei silti että hän olisi voinut elää sillä tavalla kaikkein vähimmin hän eikä silti että tällä, rakkaalla pienellä olennolla se on liian tuttavallinen nimitys nyt olisi taipumusta sellaiseen aivan liian hento ja pieni mutta näytti kovin heikolta Jumala siunatkoon häntä.»

Mr F:n täti, joka oli syönyt paahtoviipaleensa kuoreen asti, ojensi kuoren juhlallisesti Floralle, joka söi sen hänen puolestaan aivan kuin se olisi kuulunut asiaan. Mr F:n täti nuolaisi verkalleen jokaista sormeansa vuoroon ja pyyhki ne taas tarkalleen samassa järjestyksessä valkoiseen nenäliinaansa, sitten käyden käsiksi toiseen viipaleeseensa. Suorittaessaan tätä jokapäiväistä toimitustansa silmäili hän Clennamia niin tuikean ankarasti, että, tämä tunsi pakolliseksi, vastoin haluansa katsoa häneen takaisin.

»Hän on Italiassa koko perheensä kanssa, Flora», kertoi hän, kun peloittava rouva taas oli toimessa.

»Todellako hän on Italiassa?» ihmetteli Flora, »jossa rypäleitä ja viikunoita kasvaa kaikkialla ja laavasta tehtyjä kaulakoristeita ja rannerenkaita myös tässä runoilijoiden maassa palavine kukkuloineen kuvaamattoman kaunis ja runollinen vaikka se ei ihmetytä että posetiivinsoittajat tulevat pois sieltä jotteivät kärventyisi he kun ovat niin nuoria ja tuovat valkoiset hiirensä mukanaan hyvin kauniisti tehty, ja onko hän todellakin siinä onnellisessa maassa ympärillänsä vain sinistä väriä ja kuolevia gladiaattoreita ja belvederejä vaikka mr F. itse ei uskonut vaan väitti kun oli hyvällä tuulella että kuvat eivät olleet totuudenmukaisia koskei ole mitään välimuotoa kallisarvoisen liinan ja kaikenlaisten koristeluiden ylenmääräisen runsauden ja rääsyisen puolialastomuuden välillä joka varmasti ei näytä luultavalta ellei sitä ehkä voida selittää seuraukseksi äärimmäisestä rikkaudesta ja äärimmäisestä köyhyydestä».

Arthur koetti saada sanotuksi jotakin tähän väliin, mutta Flora riensi edelleen.

»Venetsia on yhä säilynyt», huomautti hän, »kai te olette ollut siellä onko se hyvin vai huonosti säilynyt ihmiset sanovat niin eri tavalla entä makarooni syövätkö he sitä todella niinkuin temppujentekijät mikseivät he katkaise niitä lyhyemmiksi, te kai tunnette Arthur — rakas Doyce ja Clennam ainakaan ei rakas ja aivan varmasti ei Doyce sillä minulla ei ole kunnia tuntea häntä mutta anteeksi — te kai tunnette Mantuan mitä yhteyttä sillä on mantuavalmistuksen kanssa siitä en ole milloinkaan päässyt selville».

»En luule, että niillä on minkäänlaista tekemistä toistensa kanssa,
Flora», aloitti hän, mutta Flora keskeytti hänet.

»Niinkö todellakin sanotte ei ole en minäkään sitä ole uskonut mutta se on niin minun kaltaistani kun saan jonkun asian päähäni puhun ja paasaan siitä enkä luovu siitä kun ei ole muutakaan, voi oli aika rakas Arthur se tahtoo sanoa ei millään muotoa rakas eikä Arthur liioin mutta te ymmärrätte minut kun ihana ajatus kultasi erään henkilön taivaanrannan ja niin edespäin mutta nyt se on mustassa pilvessä ja kaikki on mennyttä.»

Arthurin yhä kasvava halu puhua jostakin ihan muusta näkyi niin selvästi hänen kasvoillaan, että Floralta jäi hellä silmänluonti kesken ja hän kysyi, mitä asiaa Arthurilla oli.

»Tahtoisin välttämättä, Flora, puhutella erästä henkilöä, joka parastaikaa on tässä talossa — mr Casbyn luona epäilemättä. Erästä, jonka näin tulevan tänne ja joka hairahtuneena ja surullisella tavalla on karannut erään ystäväni talosta.»

»Isän luona käy niin paljon ja niin omituisia ihmisiä», vastasi Flora nousten, »etten uskaltaisi mennä alas kenenkään muun tähden kuin teidän Arthur mutta teidän tähtenne menisin vaikkapa sukelluskelloon ja vielä paljoa mieluummin alas ruokahuoneeseen ja tulen kohta takaisin jos tahdotte hiukan välittää mr F:n tädistä ja olla hänestä välittämättä sillaikaa kun olen poissa».

Näin sanoen ja luoden Arthuriin jäähyväiskatseen mennä touhusi Flora tiehensä ja jätti Clennamin kammottavaa tehtäväänsä koskevien pahojen aavistusten valtaan.

Ensimmäinen muutos mr F:n tädin käytöksessä hänen lopetettuaan paahtoviipaleensa oli, että hän päästi äänekkään ja pitkällisen päristyksen. Clennamin täytyi käsittää tämä vihamieliseksi mielenosoitukseksi itseään vastaan: sen synkkä merkitys oli niin ilmeinen. Hän katsoi alakuloisesti tähän erinomaiseen, mutta ennakkoluuloiseen naiseen, josta tämä kamala ääni tuli, ja toivoi nöyrällä alistuvaisuudella voivansa lepyttää vihan.

»Älkää töllistelkö minua», sanoi mr F:n täti ja vapisi kiukusta, »ottakaa tämä».

»Tämä» oli paahtoleivän kuori. Clennam otti kiitollisen näköisenä vastaan lahjan ollen kuitenkin hiukan hämillään, mikä tila ei parantunut siitä, että mr F:n täti korotti äänensä huomattavan voimakkaaksi huudahtaen: »Hänellä, on liian kopea vatsa, tuolla miehellä! Hän on liian ylpeä syödäkseen sen!» ja nousten seisaalle pudisti kunnianarvoisaa nyrkkiänsä hänen nenänsä edessä niin läheltä, että se melkein kutitti ihoa. Ellei Flora olisi palannut sopivalla hetkellä nähdäksensä Clennamin tukalan aseman, olisi asia voinut kehittyä pitemmällekin. Flora, joka ei osoittanut vähintäkään hämmästystä eikä ensinkään hätääntynyt, kehui vain, että täti oli kovin vilkas tänä iltana ja saattoi hänet takaisin nojatuolin.

»Hänellä on kopea vatsa, tuolla miehellä!» ilmoitti mr F:n sukulainen, kun hänet istutettiin tuoliin takaisin. »Anna hänelle silppua syötäväksi!»

»Oh, enpä luule, että hän erikoisesti pitäisi siitä, täti», vastasi
Flora.

»Anna hänelle silppua syötäväksi, kuuletko», intti mr F:n täti, mulkoillen viholliseensa Floran takaa. »Se on ainoa, mikä sopii ylpeälle vatsalle. Syötä se hänelle viimeistä ripposta myöten. Kissa vie, anna hänelle silppua syötäväksi!»

Ollen lähtevinään virkistämään Clennamia tällä ruokalajilla ohjasi Flora hänet ulos portaisiin mr F:n tädin vielä sittekin hokiessa kuvaamattoman katkerasti, että tuolla miehellä oli »kopea vatsa», ja yhä uudelleen vaatien hänelle tarjottavaksi sitä hevosruokaa, jonka jo oli ankarasti määrännyt hänelle. »Nämä portaat ovat kovin epämukavat ja niissä on monta kulmausta, Arthur», kuiskasi Flora: »ettekö tahtoisi kiertää käsivarttanne ympärilleni hartiaviitan alla?»

Tietoisena siitä, että he tulivat portaita alas hyvin naurettavalla tavalla, otti Clennam kuitenkin pyydetyn asennon ja vapautui kauniista taakastaan vasta ruokahuoneen ovella; olipa hänen vielä siinäkin vaikea päästä irti hänestä, sillä. Flora riippui hänen syleilyssään kuiskaten: »Arthur, taivaan nimessä, älkää hiiskuko tästä isälle!»

Hän seurasi Arthuria huoneeseen, jossa patriarkka istui yksin, päärmekengät uuninristikolla ja pyöritellen peukaloitaan, ikäänkuin ei milloinkaan olisi herennytkään siitä välillä. Nuori patriarkka, kymmenvuotias, katseli kuvakehyksestään alas häneen yhtä tyynenä kuin hän. Molempien sileät päälaet olivat yhtä säteilevät, typerät ja kömpelöt.

»Mr Clennam, hauska nähdä teitä. Toivon voivanne hyvin, sir, toivon voivanne hyvin. Tehkää hyvin ja istukaa, tehkää hyvin ja istukaa.»

»Olin toivonut, sir», sanoi Clennam istuutuen ja katsellen ympärillensä pahoin pettyneen näköisenä, »etten tapaisi teitä yksin».

»Ah, niin tosiaankin!» vastasi patriarkka. »Niin juuri. Ah, niin tosiaankin!»

»Miss —? Aha, te nimitätte häntä Wadeksi», vastasi mr Casby. »Varsin sopivaa.»

Katseltuaan ihmisystävällisiä kasvoja ja pitkiä silkkisuortuvia muutaman sekunnin ajan, joiden kestäessä mr Casby punoi peukaloitansa ja hymyili valkealle, ikäänkuin hyväntahtoisesti toivoisi, että se polttaisi häntä, jotta hän saisi antaa sille anteeksi, aloitti Arthur:

»— mutta miss Wadella oli mukanaan palvelijatar, nuori nainen, joka on kasvatettu erään ystäväni kodissa ja jolle miss Waden vaikutusta ei ole katsottava terveelliseksi ja jolle tahtoisin saada tilaisuuden vakuuttaa, ettei hän vielä ole menettänyt näiden suojelijoiden mielenkiintoa ja myötätuntoa».

»Tahtoisitteko sentähden hyväntahtoisesti antaa minulle miss Waden osoitteen?»

»Voi, voi, voi», päivitteli patriarkka, »sattuipa hullusti. Jospa olisitte lähettänyt minulle sanan silloin, kun hän oli täällä. Huomasin kyllä sen nuoren tytön, mr Clennam. Kaunis, verevä nuori nainen, mr Clennam, tukka hyvin tumma ja silmät hyvin tummat. Ellen erehdy, ellen erehdy?»

Arthur vahvisti kuvauksen oikeaksi ja pyysi toistamiseen ja entistä painokkaammin: »Olisitteko ystävällinen ja antaisitte minulle hänen osoitteensa.»

»Voi, voi, voi!» huudahti patriarkka lempeästi pahoitellen. »Ai, ai, ai mikä vahinko, mikä vahinko! Minulla ei ole hänen osoitettansa, sir. Miss Wade asuu enimmäkseen ulkomailla, mr Clennam. Hän on tehnyt niin useita vuosia ja hän on (jos saan sanoa niin kanssaihmisestä ja naisesta) niin oikullinen ja epäluotettava, että hävettää, mr Clennam. Saattaa olla, etten tapaa häntä taas pitkän pitkään aikaan. Ehkä en tapaa häntä enää milloinkaan. Mikä vahinko, mikä vahinko!»

Clennam huomasi nyt, että hän saattoi odottaa yhtä paljon apua seinällä riippuvalta muotokuvalta kuin patriarkalta; mutta hän virkkoi siitä huolimatta:

»Mr Casby, voisitteko te antaa minulle joitakin tietoja miss Wadesta? Tahtoisin niitä ystävieni tähden ja hipaisin pitää asian niin salassa kuin vain katsoisitte velvollisuudeksenne vaatia. Olen tavannut hänet ulkomailla ja myöskin kotimaassa, mutten tiedä hänestä mitään. Voisitteko kertoa hänestä jotakin?»

»En mitään», vastasi patriarkka pudistellen päätänsä äärimmäisen hyväntahtoisesti. »En kerrassaan mitään. Ai, ai, ai, mikä suuri vahinko, että hän viipyi niin lyhyen ajan ja että te myöhästyitte! Hänen luottamusmiehenänsä liikeasioissa, liikeasioissa, olen toisinaan maksanut hänelle rahaa; mutta mitäpä hyötyä teillä, sir, on tästä tiedosta?»

»Aivan niin», myönsi patriarkka hymyillen ihmisystävällisesti valkealle, »ei mitään, sir. Keksittepä viisaan vastauksen. Todellakaan ei mitään, sir.»

Clennam katseli kuinka patriarkka pyöritteli pehmeitä peukalojansa: juuri samalla tavalla pyörittelisi hän tätä kysymystäkin, jos ottaisi sen vielä puheeksi, näyttämättä siitä mitään uusia puolia ja sallimatta sen edistyä tuumankaan vertaa; tämä näky auttoi Clennamia huomaamaan, että hänen työnsä oli ollut turhaa. Hän saattoi istua ja miettiä asiaa kuinka kauan tahansa, sillä mr Casby, joka oli tottunut pelastumaan joka pulasta jättämällä kaikki kiiltävän päälakensa ja valkoisten hiustensa huomaan, tiesi voimansa olevan äänettömyydessä. Ja niin istui Casby pyöritellen, pyöritellen peukalojansa ja antaen sileän päälakensa ja otsansa säteillä suurenmoista hyväntahtoisuutta jokaisesta kuhmustaan ja kupurastaan.

Tämä näky edessään oli Arthur noussut lähteäkseen, kun sisätelakalta, jossa kelpo alus Pancks oli teljoillaan, silloin kun se ei risteillyt vesillä, alkoi kuulua melua ikäänkuin tämä laiva olisi tulossa heitä kohden. Arthurin huomiota herätti se, että tämä melu oli aluksi tulevinaan kuin kaukaa, ikäänkuin mr Pancks olisi tahtonut uskotella jollekin asiaa ajatelleelle, että hän tulla puhkui jostakin etäältä, jonne ei mitään ollut voinut kuulua.

Mr Pancks ja hän löivät kättä, ja edellinen toi isännällensä pari kirjettä allekirjoitettaviksi. Pudistaessaan Clennamin kättä raapaisi hän vain silmäkulmaansa vasemmalla etusormellaan ja päristi kerran, mutta Clennam, joka nyt ymmärsi hänet paremmin kuin ennen, käsitti, että hänen seniltaiset työnsä olivat loppuunsuoritetut ja että Pancks tahtoi puhutella häntä ulkona. Sentähden, sanottuaan jäähyväiset mr Casbylle ja (mikä oli paljoa vaikeampi toimitus) Floralle, käveli hän edestakaisin naapuristossa siellä päin, missä Pancks tavallisesti liikkui.

Hänen odotettuaan vain lyhyen ajan ilmestyi mr Pancks. Tämä pudisti uudelleen hänen kättänsä ja päristi taas merkitsevästi, ottaen sitte hatun päästänsä tuivertaakseen tukkaansa. Arthur arveli saaneensa viittauksen puhua hänelle, kuten sellaiselle, joka varsin hyvin tiesi, mitä jumi oli tapahtunut. Muitta mutkitta hän kysyi sentähden:

Mr Pancks ei tiennyt sitä? Ei, mr Pancks ei tiennyt sitä. Tiesikö mr
Pancks jotakin hänestä?

»Luulisin tietäväni», vastasi kelpo mies, »yhtä paljon kuin hän itsekin tietää itsestään. Hän on jonkun lapsi — kenen hyvänsä — ei kenenkään. Hänet jätettiin täällä Lontoossa erääseen huoneeseen, jossa asui kuusi muuta ihmistä, ja ne olivat kyllin vanhoja ollakseen hänen vanhempiansa, ja hänen vanhempansa saattoivat siis olla näiden joukossa, eihän sitä tiedä. He saattavat olla missä talossa hyvänsä, jossa hän vierailee, millä kirkkomaalla tahansa, jonka ohi hän kulkee, hän saattaa kohdata heidät millä kadulla tahansa, voi tutustua heihin minä hetkenä hyvänsä eikä tiedä siitä mitään. Hän ei tiedä heistä mitään. Hän ei tunne ketään sukulaista. Ei ole milloinkaan tuntenut. Eikä tahdo milloinkaan oppiakaan tuntemaan.»

»Ehkä», sanoi Pancks; »otaksun, että hän voi, mutten tiedä. Hänellä on kauan hoidossaan ollut rahoja (ei ylen paljoa, kuten olen saanut selville), joita hänen on annettava tälle naiselle, kun hän ei tule toimeen muuten. Toisinaan hän on ylpeä eikä koske niihin pitkään aikaan; toisinaan hän on niin köyhä, että hänen täytyy ottaa niitä. Hän kärsii elämässään. Kiivaampaa, intohimoisempaa, häikäilemättömämpää ja kostonhaluisempaa naista ei ole maailmassa elänyt. Hän tuli tänä iltana saamaan rahaa. Sanoi tarvitsevansa niitä erikoiseen tarkoitukseen.»

»Arvelen sattumalta tietäväni», huomautti Clennam miettivänä, »mihin tarkoitukseen — tarkoitan, kenen taskuun rahat menevät».

»Todellako?» sanoi Pancks. »Jos on kysymyksessä sopimus, niin neuvoisin toista osakasta tarkoin täyttämään sopimusehdot. En luottaisi tähän naiseen, niin nuori ja kaunis kuin hän onkin, jos olisin jollakin tavoin tehnyt hänelle vääryyttä, en vaikka saisin kaksin verroin isäntäni rahat. Paitsi», lisäsi hän kuin jättääkseen takaportin auki, »jos sairastaisin pitkällistä tautia ja tahtoisin päästä siitä».

Arthur, joka kiireesti muisteli omia havaintojaan miss Wadesta, huomasi, että ne olivat jotenkin yhtäpitäviä mr Pancksin mielipiteiden kanssa.

»Sitä ihmettelen», jatkoi Pancks, »ettei miss Wade ole tehnyt loppua isännästäni, tämä kun on ainoa hänen tiedossaan oleva, joka on jonkinlaisessa yhteydessä hänen elämäntarinansa kanssa. Tästä puhuttaessa täytyy minun sanoa, näin meidän kesken, että usein olen itse tuntenut kiusausta siihen.»

Arthur säpsähti ja sanoi: »Älkäähän toki, Pancks, älkää sellaista puhuko!»

»Ymmärtäkää minut oikein», selitti Pancks, ojentaen viisi purtua, hiilten mustaamaa kynttä Arthurin käsivarrelle, »en tarkoita, että tahtoisin katkaista hänen kaulansa. Mutta kaiken kalliin nimessä, jos hän menee liian pitkälle, niin katkaisen hänen tukkansa.»

Esiinnyttyään näin uudessa valossa lausumalla tämän kamalan uhkauksen puhahti ja tohahti mr Pancks muutaman kerran, ankaran vakava ilme kasvoillaan, ja mennä höyrysi matkaansa.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Verukeviraston hämärissä odotushuoneissa vietti Arthur Clennam hyvän osan aikaansa yhdessä kaikenkaltaisten kiusallisten pahantekijöiden kanssa, jotka oli tuomittu muserrettaviksi tämän pyörän alla, ja täällä hänellä oli yllin kyllin aikaa kolmena neljänä päivänä perättäin perinpohjin miettiä viimeksi näkemäänsä vilahdusta miss Wadesta ja Tattycoramista. Hän ei ollut kyennyt saamaan asiasta irti sen enempää eikä vähempää ja oli nyt valmis jättämään sen tässä epätyydyttävässä tilassa sikseen.

Tänä aikana hän ei ollut käynyt äitinsä synkässä talossa. Kun nyt taas tuli ilta, jolloin hänellä oli ollut tapana käydä siellä, jätti hän asuntonsa ja kumppaninsa noin kello yhdeksän aikaan ja käveli verkalleen tätä nuoruutensa kolkkoa kotia kohden.

Se vaikutti aina vihaisena, salaperäisenä ja alakuloisena hänen mielikuvitukseensa, joka oli niin herkkä, että se näki koko naapuriston saman synkän varjon pimentämänä. Kun hän kolkkona iltana kulki siellä, tuntui kuin pimeät kadut olisivat olleet painostavien salaisuuksien kätköpaikkoja. Autiot liikekonttorit salaisuuksia sisältävine kirjoineen ja papereineen, jotka olivat lukitut arkkuihin ja kassakaappeihin, pankit, joiden salaisuudet kätkeytyivät vahvasti varustettuihin huoneisiin ja holveihin ja joiden avaimet olivat vain muutamien harvojen salaisissa taskuissa ja vain muutamien harvojen salaisessa tiedossa; suuren elämänmyllyn hajanaisten jauhattajien salaisuudet ja näiden jauhattajien joukossa epäilemättä rosvoja, väärentäjiä ja monenkarvaisia kavaltajia, joiden salaisuudet minkä koittavan päivän valossa hyvänsä saattoivat paljastua; hän saattoi kuvitella, että kaikki nämä salaperäisyydet tekivät ilman raskaaksi. Varjo tiheni tihenemistään, kuta lähemmäksi hän tuli sen lähdettä, ja hän ajatteli nyt yksinäisten kirkonholvien salaisuuksia: näissä ne, jotka olivat koonneet ja talletelleet salaisuuksia rautaisissa arkuissa, nyt itse vuorostaan olivat samalla tavalla talteen pannut, vaikkei kuitenkaan lepäämään harmia tuottamasta; sitten hän ajatteli ison virran salaisuuksia, kuinka se vyörytti kuohuvia aaltojansa peninkulmamäärin kahden vihaisesti tuijottavan, salaisuuksia täynnä olevan erämaan välitse, laajana, sameana ja sukuisena, pysyttäen loitolla raikkaan ilman ja raikkaan maaseudun, missä tuulet ja lintujen siivet suhisivat.

Varjo tiheni yhä hänen lähestyessään taloa, ja nyt näki hän mielikuvituksessaan sen surullisen huoneen, jossa hänen isänsä aikoinaan oli asunut, ja siinä hänen kasvonsa rukoilevine silmineen, joiden hän oli nähnyt sammuvan, seistessään yksin hänen vuoteensa ääressä. Huoneen ummehtunut ilma huokui salaisuuksia, samoin kuin koko talon synkkyys, pöly ja lemu. Sen sydämessä asui hänen äitinsä, kasvot järkkymättöminä, tahto taipumattomana, tarkasti säilyttäen oman ja miehensä elämän salaisuudet ja tuikeasti uhmaten elämän viimeistä suurta salaisuutta.

Hän oli kääntynyt sille kapealle ja jyrkälle kadulle, josta päästiin taloa ympäröivään pihaan tai aitaukseen, kun toisetkin askeleet kääntyivät sille hänen takanaan ja niin hänen kintereillään, että hän työntyi seinää vasten. Äsken mainitut ajatukset täyttivät niin hänen mielensä, että yhteentörmäys tuli aivan odottamatta ja toinen kulkija oli ehtinyt meluavasti huutaa: »Anteeksi, se ei ollut minun syyni!» ja sivuutti hänet ennenkuin hänellä oli ollut tarpeeksi aikaa käsittääkseen, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Kun tämä aika oli kulunut, havaitsi hän, että hänen edessään astuva mies oli sama, joka viime päivinä niin suuresti oli askarruttanut hänen ajatuksiaan. Tässä ei ollut kysymys satunnaisesta yhdennäköisyydestä, jota olisi lisännyt hänen miehestä saamansa voimakas vaikutelma. Se oli hän, sama, jota hän oli seurannut hänen kulkiessaan tytön kanssa ja jonka keskustelua miss Waden kanssa hän oli kuunnellut.

Katu oli jyrkkä alamäki ja mutkikas lisäksi, ja mies (joka, vaikkei ollut päissään, kuitenkin näkyi juoneen jotakin väkevää) astui niin nopeasti sitä alas, että hän hävisi Clennamin näkyvistä, kun tämä katsoi hänen jälkeensä. Aikomatta oikeastaan seurata häntä, mutta haluten vaistomaisesti pitää häntä hiukan kauemmin näkyvissä, kiirehti Clennam kulkuaan sivuuttaakseen sen mutkan, jonka taakse toinen oli hävinnyt. Hänen päästyään sen ohi ei miestä enää näkynyt.

Seisten nyt aivan lähellä äitinsä talon porttia katseli hän katua alas, mutta se oli tyhjä. Siinä ei näkynyt kylliksi ulkonevaa varjoa, joka olisi voinut peittää hänet, eikä läheistä mutkaa, jonka taakse hän olisi voinut kadota, eikä ollut myöskään kuulunut oven avautumista ja sulkeutumista. Siitä huolimatta päätteli hän, että miehellä oli ollut avain, jolla hän oli avannut jonkun monista kadun varrella olevista ovista.

Miettien tätä omituista sattumaa ja omituista kohtausta kääntyi hän pihaan. Vilkaistessaan, vain tapansa mukaan, äitinsä huoneen himmeävaloisiin ikkunoihin, sattuivat hänen silmänsä juuri äsken näkyvistä hävinneeseen olentoon, joka seisoi nojautuneena pienen aution pihan rauta-aitaa vastaan, katsellen samoihin ikkunoihin ja nauraen itsekseen. Muutamat kulkukissat, joita aina laumoittain hiiviskeli täällä öisin ja jotka olivat säikähtäneet häntä, näkyivät pysähtyneen, kun hänkin pysähtyi, ja kyyröttivät nyt muurien harjoilla ja portinpylväillä ja muissa turvallisissa pakopaikoissa, katsellen häntä monessa suhteessa samanlaisin silmin kuin hänen omansa olivat. Mies oli pysähtynyt vain hetkeksi suodakseen itsellensä tämän huvin; hän astui heti edelleen, heitti kulkiessaan viitan liepeen olaltaan, nousi epätasaisiksi vajonneita portaita ylös ja kolkutti lujasti ovelle.

Clennamin hämmästys ei ollut niin valtava, ettei hän heti olisi voinut tehdä varmaa päätöstä. Hänkin astui portaita ylös ovelle. Hänen ystävänsä katsoi häneen rehennellen ja hyräili:

»Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Compagnon de la Majolaine!
Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Aina iloinen!»

He kuulivat, kuinka mrs Affery varovasti laski ketjun oven eteen, ennenkuin avasi, ja katsoivat molemmat sinnepäin. Affery raotti ovea, lepattava kynttilä kädessä, ja kysyi, kuka näin myöhällä vielä kolkutti ovelle. »Kas, Arthur!» lisäsi hän, nähdessään hänet ensiksi. »Ei, ettehän te? Ah, Herra varjelkoon! Ei», huudahti hän, kun näki toisen. »Hän taas!»

»Niin aivan! Hän taas, rakas mrs Flintwinch», huusi vieras »Avatkaa ovi ja antakaa minun syleillä rakasta ystävääni Jeremiahia! Avatkaa ovi ja laskekaa minut rientämään rakkaan Flintwinchini kaulaan!»

»Noutakaa hänet!» huusi vieras. »Noutakaa Flintwinchini! Sanokaa hänelle, että täällä on hänen vanha Blandoisinsa, joka on saapunut Englantiin, kertokaa, että täällä, on hänen pieni poikansa, hänen kullanmurunsa, hänen lemmikkinsä! Avatkaa ovi, kaunis mrs Flintwinch, ja sallikaa minun sillä välin käydä tervehtimässä hänen armoansa — osoittamassa Blandoisin kunnioitusta hänen armollensa! Kai hänen armonsa elää vielä? Hyvä! Avatkaa siis!»

Arthurin yhä suuremmaksi ihmeeksi veti mrs Affery ketjun ovelta ja avasi, katsoen samalla merkitsevästi häneen kuin sanoakseen, ettei hänen kannattanut ruveta puheisiin tämän herrasmiehen kanssa. Enemmittä kursailuitta astui tämä eteiseen jättäen Arthurin tulemaan perässä »Joutukaa! Kiireesti! Noutakaa rakas Flintwinchini! Ilmoittakaa minut hänen armollensa!» huusi vieras saapastellen se kivilattialla.

»Affery, sanokaa minulle», sanoi Arthur lujalla äänellä ja jäykästi, silmäillen harmistuneena vierasta kiireestä kantapäähän, »kuka tämä herra on».

»Affery, sanokaa minulle», matki vieras, »kuka — ha, ha, ha! — kuka tämä herra on».

Onneksi kuului mrs Clennamin ääni hänen huoneestaan yläkerrasta.
»Affery, anna heidän molempien tulla ylös. Arthur, tule heti luokseni!»

»Arthur?» huudahti Blandois, heilauttaen hattuansa käsivarsi suorana ja korjaten leveätä hajasääri-asentoansa tehdäkseen siron kumarruksen. »Hänen armonsa poika? Olen hänen armonsa pojan nöyrin palvelija.»

Arthur katsoi häneen taas yhtä vähän imartelevasti kuin ennenkin, pyörähti korollaan vastaamatta tervehdykseen ja nousi yläkertaan. Mistress Affery otti avaimen oven takaa ja livahti ketterästi hakemaan herraansa ja miestänsä.

Syrjästäkatsoja, joka olisi ollut mukana monsieur Blandoisin ensi kertaa ilmestyessä tähän huoneeseen, olisi huomannut, että mrs Clennam nyt otti hänet vastaan eri tavalla kuin silloin. Hänen kasvoistaan sitä ei näkynyt, ja hänen hillitty käytöksensä samoin kuin hänen luja äänensä olivat täydellisesti hänen vallassaan. Erotus oli siinä, ettei hän, siitä alkaen kun mies tuli huoneeseen, siirtänyt silmiään hänestä hetkeksikään ja että hän pari kolme kertaa, kun vieras kävi kovaääniseksi, huojutteli itseään hiukan edestakaisin tuolissaan, jossa hän istui selkä suorana, kädet liikkumattomina käsinojilla, ikäänkuin vakuuttaaksensa hänelle, että häntä nyt kyllä kuunneltaisiin niin paljon kuin hän vain tahtoi. Arthur huomasi tämän kyllä, vaikkei kyennyt arvostelemaan tämän ja edellisen kohtelun erotusta.

»Madame», sanoi Blandois, »tehkää minulle kunnia ja esitelkää minut monsieur pojallenne. Näyttää siltä, madame, että monsieur poikanne on taipuvainen valittamaan minusta. Hän ei ole kohtelias.»

»Sir», sanoi Arthur puuttuen nopeasti puheeseen, »kuka lienettekin ja kuinka olettekin joutunut tänne, niin jos olisin tämän talon isäntä, en vitkastelisi vähääkään ajaessani teidät ulos».

»Mutta sinä et ole se», huomautti hänen äitinsä katsomatta häneen. »Ikävä kyllä et saa noudattaa kohtuutonta mieltäsi, sillä sinä et ole tämän talon herra, Arthur.»

»Sitä en pyydäkään, äiti. Jos paheksun tämän henkilön käytöstä täällä, ja paheksunkin siinä määrin, etten, jos minulla olisi jotakin sananvaltaa, sietäisi häntä hetkeäkään kodissani, niin teen sen vain sinun tähtesi.»

»Siinä tapauksessa, että olisi jotakin paheksuttavaa, voisin kyllä tehdä sen itse», vakuutti äiti, »ja tekisinkin varmasti!»

Heidän väittelynsä esine, joka oli istuutunut, nauroi ääneen ja pieksi säärtänsä kädellään.

»Sinulla ei ole oikeutta», sanoi mrs Clennam, aina vain tarkaten Blandoisia, vaikka yhä puhutteli poikaansa, »puhua loukkaavasti herrasmiehestä (kaikkein vähimmin vierasmaalaisesta) sentähden, ettei hän sovellu sinun mittapuuhusi tai käyttäydy sinun sääntöjesi mukaan. On mahdollista, että tämä herra samoista syistä ei hyväksy sinua.»

»Tämä herra», jatkoi mrs Clennam, »toi edellisellä käynnillään mukanaan suosituskirjeen erittäin arvossapidetyiltä ja luotettavilta liiketuttavilta. En aavistakaan millä asialla hän nyt on tullut luoksemme. Olen täysin tietämätön siitä, eikä minun voi odottaa osapuillekaan arvaavan, minkä luontoinen tämä asia on», hänen tavallinen tiukkuutensa tiukkeni hänen hitaasti ja painokkaasti tehostaessaan näitä sanoja, »mutta kun hän esittää sen, kuten aion pyytää häntä tekemään, minulle itselleen ja Flintwinchille, kun hän palaa, niin saamme epäilemättä nähdä, että se on enemmän tai vähemmän yhteydessä tavallisten liikeasioittemme kanssa ja että sen edistäminen on meille sekä hyödyllistä että mieluisaa. Muu ei voi tulla kysymykseen.»

»Saamme nähdä», myönsi toinen. »Tämä herra on tuttu Flintwinchin kanssa; kun hän viimeksi oli Lontoossa, muistan kuulleeni, että heillä oli ollut jonkunlainen illatsu tai veljelliset istujaiset. En yleensä tiedä paljoa siitä, mitä tapahtuu huoneeni ulkopuolella, ja vähäpätöisten maallisten asiain häly ei kiinnitä mieltäni, mutta muistan kuulleeni puhuttavan siitä.»

»Aivan niin, madame, se on totta.» Blandois nauroi taas ja vihelsi portailla hyräilemänsä laulun loppukertoa.

»Sentähden, Arthur», sanoi hänen äitinsä, »tulee tämä herra tänne tuttavana eikä vieraana, ja on kovin ikävää, että sinun kohtuuton harmisi on loukannut häntä. Pahoittelen sitä. Sanon sen tälle herralle. Sinä et sano sitä, tiedän sen, ja sentähden sanon minä sen omastani ja Flintwinchin puolesta, sillä meitä molempia hänen asiansa koskee.»

Alhaalta kuului, kuinka avain pistettiin lukkoon ja ovi avattiin ja suljettiin. Hetken päästä ilmestyi mr Flintwinch, jonka sisään astuessa vieras nousi tuolistaan ääneen nauraen ja kietoi hänet syleilyynsä.

»Mitä kuuluu, rakkahin ystäväni?» sanoi hän. »Kuinkas elämä luistaa,
Flintwinch? Ruusunpunaisena. Sitä parempi, sitä parempi! Ah, mutta
tehän olette nuori ja raikas kuin kevään kukkanen! Ah, poikaseni!
Kelpo, kunnon poikani!»

Tuhlaten tällaisia kohteliaisuuksia Flintwinchille huojutteli hän häntä puolelta toiselle käsi hänen kummallakin olkapäällänsä, kunnes tämä herrasmies, joka tässä menossa näytti entistä kuivemmalta ja vinommalta, heilahteli kuin pysähtymäisillään oleva hyrrä.

»Jo viime kerralla minulla oli aavisteleva tunne siitä, että meistä tulisi paremmat ja läheisemmät tuttavat. Joko se on tapahtunut, Flintwinch? Joko tuntuu siltä?»

»Ei, sir, ei erikoisesti», ärähti Flintwinch. »Eikö olisi parempi, että istuutuisitte? Olette kai tilannut ja saanut hieman lisää sitä portviiniä?»

»Ahaa, pikku veitikka, pikku porsas!» huusi vierailija. »Ha, ha, ha!» Ja viskaten mr Flintwinchin luotaan kuin kyllästyneenä pilkkaamaan, hän istuutui taas.

Hämmästys, epäluulo, suuttumus ja häpeä, jotka valtasivat Arthurin tätä katsellessa, mykistivät hänet. Mr Flintwinch, joka viimeksi saadusta kyydistään oli lennähtänyt parin kolmen kyynärän päähän, tointui siitä, kasvojen ilme muuttumattoman tylsänä; hän oli vain hiukan hengästynyt ja katsoi tiukasti Arthuriin. Hän oli ulkonaisesti aivan yhtä puumainen ja vaitelias kuin tavallisissakin oloissa; ainoa huomattava erilaisuus hänessä oli se, että kaulahuivin solmu, joka yleensä asusti toisen korvan alla, nyt oli kiertynyt niskaan, muodostaen täällä koristeellisen lisäkkeen, joka hieman muistutti kankipalmikkoa ja antoi hänelle jonkinlaisen hovimaisen leiman.

Samoin kuin mrs Clennam ei siirtänyt silmiään Blandoisista (johon ne vaikuttivat samalla tavoin kuin kiinteä katse alempaan koiralajiin), samoin ei Jeremiah kääntänyt katsettaan Arthurista. Olisi voinut luulla heidän äänettömästi sopineen siitä, että kumpikin hoitaa oman piirinsä. Näin, nyt syntyneen äänettömyyden aikana, seisoi Jeremiah kuoputellen leukaansa ja katsellen Arthuriin, ikäänkuin yrittäisi jollakin koneella vääntää ajatuksia hänestä ilmoille.

Hetken päästä vieras nousi, ikäänkuin äänettömyys olisi käynyt ikäväksi, ja asettui kärsimättömästi seisomaan selin pyhään tuleen, joka oli palanut monen monta vuotta. Silloin mrs Clennam ensi kerran liikahdutti toista kättänsä, tehden perin pienen, poispäin viittaavan eleen ja sanoi:

»Se ei merkitse mitään kuinka teet sen», vastasi äiti. »Jätä meidät. Tule takaisin toisen kerran, kun katsot velvollisuudeksesi kuluttaa ikävän puolituntisen täällä. Hyvää yötä.»

Hän ojensi villasormikkaihin verhotun kätensä, jotta poika saisi koskettaa sitä, kuten heidän tapansa oli, ja Arthur kumartui rullatuolin yli koskettaakseen huulillaan hänen kasvojaan. Hänestä tuntui, että äidin poski oli tavallista jäykempi ja kylmempi. Kun hän suoristautuen seurasi äitinsä silmien suuntaa mr Blandoisiin, Flintwinchin hyvään ystävään, napsautti tämä sormiaan äänekkäästi ja halveksivasti.

»Hyvin hämmästyneenä ja hyvin vastahakoisesti jätän teidän — teidän liiketuttavanne äitini huoneeseen, mr Flintwinch», virkkoi Clennam.

»Minulla oli kerran ystävä, hyvä toveri Flintwinch», virkkoi Blandois, seisten hajasäärin tulen edessä ja niin ilmeisesti tarkoittaen sanottavansa huoneesta poistuvan Clennamin kuultavaksi, että tämä pysähtyi ovelle, »minulla oli kerran ystävä, joka oli kuullut niin paljon tämän kaupungin synkistä puolista ja tavoista, ettei yön aikaan uskaltanut olla yksin kahden hänelle pahaa suovan henkilön kanssa — hiisi vie, ei tällaisessakaan kunnioitettavassa talossa kuin tämä — ellei ollut ruumiillisesti voimakkaampi heitä. Hyi sellaista pelkuria, rakas Flintwinch! Vai mitä!»

»Niin juuri! Kurja raukka! Hän ei olisi tehnyt sitä, ellei olisi tiennyt, että heillä, vaikka olikin halu vaientaa hänet, ei ollut siihen voimaa. Hän ei olisi juonut lasillista vettä tällaisessa tapauksessa — ei näin kunnioitettavassakaan talossa kuin tämä, rakas Flintwinch — ellei olisi nähnyt heidän ensin juovan ja nielevän myös!»

Arthur ei katsonut kannattavan virkkaa mitään, eikä hän olisi oikein kyennytkään, sillä hän oli kuin tukehtumaisillaan; hän vilkaisi vain vieraaseen ja meni ulos. Tämä napsautti hänelle vielä jäähyväisiksi sormiaan, ja hänen nenänsä painui viiksien ylle ja viikset kohosivat nenän alla rumaksi ja pahaenteiseksi hymyksi.

»Jumalan nimessä, Affery», kuiskasi Clennam, kun eukko avasi hänelle ovea pimeässä eteisessä ja hän hapuili ulos yötaivaan valossa, »mitä täällä tapahtuu?»

Affery oli kerrassaan aavemainen seistessään siinä pimeässä, pää esiliinan peitossa ja puhuen sen takaa matalalla, hillityllä äänellä.

»Älkää kysykö minulta mitään, Arthur. Olen kauan kulkenut kuin unessa.
Menkää pois!»

Hän meni, ja Affery sulki oven hänen jälkeensä. Hän katsoi äitinsä huoneen ikkunoihin, joiden hämärä, keltaisten verhojen vaimentama valo tuntui toistavan Afferyn sanoja, jupisten: »Älkää kysykö minulta mitään. Menkää pois!»

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU

Koska sanoin viime kirjeessäni olevan parasta, ettei kukaan kirjoita minulle ja koska siis toisen pienen kirjeen lähettäminen ei tuota teille muuta vaivaa kuin sen lukemisen (kenties ei teillä ole aikaa siihenkään, vaikka soisin olevan), niin käytän nyt muutaman hetken kirjoittaakseni teille. Tällä kertaa kirjoitan Roomasta.

Me läksimme Venetsiasta aikaisemmin kuin mr ja mrs Gowan, mutta he eivät viipyneet matkalla yhtä kauan kuin me eivätkä kulkeneet samaa tietä, niin että kun me saavuimme Roomaan, niin tapasimme heidät jo sijoittuneina erääseen Via Gregoriana nimiseen paikkaan. Varmasti te tunnette sen.

Kerron teille nyt heistä kaikki mitä voin, koska tiedän, että te kaikkein mieluimmin juuri haluatte kuulla siitä. Heidän asuntonsa ei ole erikoisen mukava, mutta kenties se ensi näkemältä tuntui minusta ikävämmältä kuin se olisi ollut teidän mielestänne, joka olette nähnyt monta vierasta maata ja erilaisia tapoja. Tietysti se on paljoa, paljoa — miljoonan kertaa — parempi kuin mitkään paikat, joihin minä olen tottunut, lukuunottamatta viime aikoja, ja kuvittelen, etten katsokaan sitä omillani, vaan hänen, mrs Gowanin, silmillä. Sillä on helppoa nähdä, että hän aina on kasvanut hellässä ja onnellisessa kodissa, vaikkei hän olisikaan kertonut sitä, kuten hän kuitenkin on tehnyt, puhuen suuresta rakkaudesta kotiinsa.

No niin, heidän asuntonsa on jotenkin kolkko; siihen noustaan kehnoja portaita ylös, ja siihen kuuluu melkein vain yksi ainoa avara, hämärä huone, jossa mr Gowan maalaa. Ne ikkunat, joista tahtoisin katsella ulos, ovat tukitut ja seinät ovat täynnä liitu- ja hiilipiirroksia, joita siellä ennen asuneet ovat tehneet — oh, monien vuosien kuluessa. Siellä on verho, joka on paremmin pölynharmaa kuin punainen ja joka jakaa huoneen kahtia; verhon takainen osasto on arkihuoneena. Kun ensimmäisen kerran kävin mrs Gowanin luona siellä, oli hän yksin; työ oli pudonnut hänen kädestänsä, ja hän istui katsellen taivaalle, joka loisti ikkunoiden yläosista. Älkää silti tulko levottomaksi, kun kerron tätä, vaikkei kaikki täällä ollutkaan niin iloista, valoisaa, rattoisaa eikä niin onnellista ja nuorekasta kuin olisin suonut olevan.

Koska mr Gowan maalaa isän muotokuvaa (en varmasti tiedä, tuntisinko häntä siitä yhdennäköisyyden perustuksella, ellen olisi nähnyt hänen maalaavan sitä), olen saanut senjälkeen olla mrs Gowanin seurassa useammin kuin olisin saanut ilman tätä onnellista sattumaa. Hän on hyvin paljon yksin. Todella hyvin paljon.

Kerronko toisesta käynnistäni hänen luonansa? Menin sinne eräänä iltapäivänä, neljän tai viiden tienoilla, kun satuin pääsemään yksin kävelylle. Hän söi juuri päivällistä yksin ja hänen ruokansa oli tuotu jostakin sinne jonkinlaisessa lämmityskojeessa, jossa paloi tuli sisässä; hänellä ei ollut eikä hän näyttänyt odottavankaan muuta seuraa kuin vanhan miehen, joka oli tuonut hänen päivällisensä. Tämä kertoi hänelle pitkän jutun (muurien ulkopuolella liikkuvista rosvoista, jotka oli vangittu erään pyhimyksen patsaan luona) huvittaakseen häntä — kuten ukko sanoi minulle, kun tulin ulos, »koska minullakin on tytär, vaikka ei näin kaunis».

Minun pitää nyt puhua mr Gowanistakin, ennenkuin kerron sen vähän, mitä minun vielä on sanottava hänen vaimostaan. Hänen täytyy ihailla vaimonsa kauneutta ja ylpeillä hänestä, sillä kaikki kehuvat mrs Gowania, ja hänen täytyy rakastaa häntä ja hän rakastaakin epäilemättä — omalla tavallaan. Te tunnette hänen käytöksensä, ja jos se teidän silmissänne näyttää yhtä kevytmieliseltä ja tyytymättömältä kuin minun silmissäni, niin en ole väärässä ajatellessani, ettei hän ole sopiva mies vaimollensa. Ellei asia teidän mielestänne ole näin, uskon varmasti erehtyneeni, sillä teidän muuttumaton lapsiparkanne luottaa teidän ymmärrykseenne ja hyvyyteenne enemmän kuin hän ikinä voisi kuvatakaan, jos yrittäisi Mutta älkää pelästykö, hän ei yritäkään.

Epävakavan ja tyytymättömän olemuksensa tähden (arvelen niin, jos tekin olette samaa mieltä) välittää hän hyvin vähän työstään ja kutsumuksestaan. Hän ei tee mitään vakavasti ja kärsivällisesti; hän aloittaa töitä ja heittää ne taas, tekee yhden työn tai jättää toisen tekemättä, aina vain yhtä välinpitämättömänä ja huolettomana. Kun olen kuunnellut hänen keskusaltaan isän kanssa istunnoissa, olen aprikoinut, senköhän tähden hän ei usko kehenkään muuhun, koska hän ei usko itseensäkään. Mitähän te sanoisitte tähän kaikkeen? Tiedän, kuinka katsoisitte, ja kuulen melkein äänenne, kun Iron Bridgellä puhuisitte minulle tästä kaikesta.

Mr Gowan liikkuu hyvin paljon seurapiireissä, joita täällä pidetään parhaina — vaikkei hän näytä nauttivan siitä eikä pitävän niitä minkään arvoisina ollessaan niissä — ja mrs Gowan on toisinaan mukana, vaikka viime aikoina hyvin vähän. Olen ollut huomaavinani, että ihmiset puhuvat hyvin epäjohdonmukaisella tavalla mrs Gowanista, ikäänkuin hän olisi löytänyt suuren, itsekkään onnen nähdessään mr Gowanin, vaikka nämä samat ihmiset eivät ole uneksineetkaan haluta häntä itselleen tai tyttärilleen. Myöskin liikkuu hän maaseudulla, piirtämässä luonnoksia, ja kaikkialla, missä on vieraita, tapaa hän tuttuja ja on hyvin tunnettu. Sitäpaitsi hänellä on ystävä, joka on paljon hänen seurassaan sekä kotona että muualla, vaikka hän kohtelee tätä ystävää hyvin kylmästi ja käyttäytyy varsin oikullisesti häntä kohtaan. Olen aivan varma (sillä hän on sanonut sen minulle), että mrs Gowan ei pidä tästä ystävästä. Minullekin hän on niin vastenmielinen, että tuntuu oikein helpottavalta, että hän nykyään on poissa täältä. Kuinka paljon helpottavammalta se tuntuukaan mrs Gowanista!

Päätin kertoa teille kaiken tämän, huolimatta siitä, että pelkäsin tuottavani teille hiukan, tosin aiheetonta levottomuutta, mutta tein sen saadakseni erikoisesti sanoa erään asian, nimittäin tämän: hän on niin uskollinen ja rakastava ja tietää varmasti omistaneensa tämän rakkautensa ja uskollisuutensa miehelleen ikiajoiksi, niin että voitte olla varma siitä, että hän rakastaa, ihailee ja ylistää häntä ja peittää hänen vikansa kuolemaansa saakka. Luulen, että hän salaa viat ja aina vastakin salaa ne itseltäänkin. Hän on antanut miehellensä sydämen, jota ei voi milloinkaan ottaa takaisin; eikä mies milloinkaan voi kuluttaa ja väsyttää sen hellyyttä, vaikka kuinka koettaisi. Te tiedätte, että tämä on totta, kuten tiedätte kaikki paljoa, paljoa paremmin kuin minä; mutta en voi olla kertomatta teille, millaiseksi hän osoittautuu, ja että te ette voi ajatella hänestä liian hyvää.

En ole tässä kirjeessäni vielä nimittänyt häntä nimeltä, mutta me olemme nyt niin hyviä ystäviä, että teen niin ollessamme kahden, rauhassa, ja hän puhuttelee minua myöskin nimeltäni — ei ristimänimeltäni, vaan sillä, jonka te annoitte minulle. Kun hän alkoi nimittää minua Amyksi, kerroin hänelle lyhyen tarinani ja pyysin häntä sanomaan minua Pikku Dorritiksi. Sanoin, että tämä nimi oli minulle rakkaampi kuin mikään muu, ja hänkin sanoo minua nyt Pikku Dorritiksi.

Kenties ette vielä ole saanut tietoja hänen isältään tai äidiltään ettekä tiedä, että hänellä nyt on pieni poika. Se syntyi vasta kaksi päivää takaperin ja juuri viikko senjälkeen kun he olivat tulleet tänne. Se tekee heidät hyvin onnellisiksi. Kuitenkin täytyy minun mainita, koska nyt kerron teille kaikki, että kuvittelen heidän olevan kireissä väleissä mr Gowanin kanssa ja että hänen ivaileva käytöksensä heitä kohtaan tuntuu heistä loukkaavan heidän rakkauttansa tyttäreen. Kun viimeksi eilen olin siellä, näin mr Meaglesin punastuvan, nousevan ylös ja lähtevän huoneesta, ikäänkuin olisi pelännyt sanovansa tämän suoraan, ellei tällä tavoin estäisi itseään siitä. Ja kuitenkin näyttävät molemmat olevan niin hienotunteisia, hyväntuulisia ja ymmärtäväisiä, että hänen pitäisi säästää heitä sellaiselta. Hän tekee kovin pahoin, kun ei ajattele heitä sen enempää.

Pysähdyin viime pisteeseen lukeakseni, mitä olin kirjoittanut. Ensin näytti minusta siltä kuin olisin ollut muka ymmärtävinäni ja selittävinäni kovin paljon asioita, niin etten aikonut lähettääkään kirjettäni. Mutta kun olin hiukan ajatellut asiaa, aloin kuitenkin toivoa, että te kyllä heti ymmärtäisitte, että olen tehnyt huomioitani vain teidän tähtenne ja että mitä luulen havainneeni, sen olen havainnut vain teidän mielenkiintonne innostamana. Todellakin voitte olla varma siitä, että asia on niin.

Ja nyt ei minulla tässä kirjeessä ole enää mitään sanottavaa tästä asiasta ja vain vähäsen muista.

Me voimme kaikki hyvin, ja Fanny edistyy päivä päivältä. Ette voi aavistaa, kuinka hyvä hän on minulle ja kuinka paljon vaivaa hän näkee minun tähteni. Hänellä on kosija, joka on seurannut häntä, ensin koko matkan Sveitsissä ja sitte Venetsiassa, ja joka juuri uskoi minulle aikovansa seurata häntä kaikkialle. Olin hyvin hämilläni hänen puhuessaan minulle siitä, mutta hän tahtoi puhua. En tiennyt mitä sanoa, mutta viimein vastasin, että oli viisainta olla tekemättä niin. Sillä Fanny on (vaikken minä sitä hänelle sanonut) aivan liian sukkela ja älykäs hänelle. Kuitenkin sanoi hän aikovansa edelleenkin seurata häntä. Minulla ei tietystikään ole ketään kosijaa.

Jos joskus pääsette tässä pitkässä kirjeessä tähän saakka, niin ehkä sanotte: »Varmaankaan ei Pikku Dorrit lopeta, ennenkuin on kertonut jotakin matkoistaan, ja nyt olisi aika tehdä se.» Niin minäkin ajattelen, mutten tiedä mitä kertoisin. Venetsiasta lähdettyämme olemme käyneet hyvin monessa ihmeellisessä paikassa, muun muassa Genuassa ja Firenzessä, ja olemme nähneet niin monta ihmeellistä asiaa, että minua miltei pyörryttää, kun ajattelen, kuinka monta niitä on. Mutta te voitte kertoa minulle niin paljon enemmän niistä, että miksipä väsyttäisin teitä kertomuksillani ja kuvauksillani?

Rakas mr Clennam, koska viime kirjeessäni rohkenin puhua teille yksityisistä huolistani tällä matkalla, niin en tahdo nyt olla raukkamaisempi. Hyvin usein ajattelen näin: »Niin vanhoja kuin nämä kaupungit ovatkin, niin ei niiden ikä itsessään ihmetytä minua niin suuresti kuin se, että ne ovat olleet paikoillaan koko sen ajan, jolloin en minä ole tiennyt muuta kuin parin kolmen olemassaolosta enkä juuri mistään muustakaan vanhojen muuriemme ulkopuolella.» Siinä on jotakin surumielistä, en tiedä miksi. Kun kävimme katsomassa Pisan vinoa tornia, oli kirkas aurinkoinen päivä, ja torni ja sen naapurirakennukset näyttivät kovin vanhoilta ja maa ja taivas niin nuorilta, ja sen varjo maassa näytti niin pehmeältä ja yksinäiseltä! En voinut ensimmäiseksi ajatella, kuinka kaunis tai kuinka merkillinen se oli, vaan ajattelin: »Oi, kuinka monta kertaa, muurin luodessa varjoansa meidän huoneeseemme ja isän väsyneiden jalkojen astellessa edestakaisin vankilan pihassa, kuinka monta kertaa tämä paikka oli aivan yhtä rauhallinen ja suloinen kuin nytkin!» Se valtasi minut kokonaan. Sydämeni oli niin täysi, että kyyneleet puhkesivat silmiini, vaikka koetin kaikin voimin pidättää niitä. Sama tunne minulla on usein — usein. Elämämme käänteestä alkaen uneksin enemmän kuin ennen ja tiedättekö, näen itseni unissani aina aivan nuorena. Sanotte ehkä, etten nytkään ole ylen vanha. En, mutta en tarkoitakaan sitä. Uneksin olevani pieni lapsi, joka opettelee ompelemaan. Näen itseni usein siellä taas, näen pihassa vähemmin tuttuja kasvoja, joiden olen luullut unohtuneen aivan; mutta yhtä usein olen olevinani täällä ulkomailla — Sveitsissä, Ranskassa, Italiassa — missä vain olemme käyneet — mutta yhä pienenä lapsena. Olen uneksinut meneväni mrs Generalin luo puettuna siihen paikattuun pukuun, jonka aikaisimmin muistan itselläni olleen. Olen aina uudelleen uneksinut istuvani päivällispöytään Venetsiassa, kun on ollut paljon vieraita, ylläni äidin kuolemanjälkeinen surupuku, joka minulla oli kahdeksanvuotiaana ja jota käytin kauan senjälkeen kun se jo oli hyvin kulunut ja mahdoton korjata enää. Olin hyvin surullinen ajatellessani, kuinka vieraat pitäisivät tätä pukua soveltumattomana isäni rikkauteen ja kuinka suututtaisin ja häpäisisin häntä ja Fannya ja Edwardia, näin selvästi ilmaisemalla asian, jota he tahtoivat pitää salassa. Mutta minä en ole päässyt pienen lapsen ajatustavasta siinä asiassa; ja samassa hetkessä uneksin istuvani sydän kourassa pöydässä ja laskevani päivällisen kustannuksia ja miettiväni pääni ympäri, millä tavalla ne kaikki saataisiin maksetuiksi. En ole milloinkaan uneksinut itse olojemme muutoksesta enkä tuosta muistettavasta aamusta, jolloin tulitte kanssani takaisin kertomaan siitä, enkä milloinkaan ole uneksinut teistä.

Rakas mr Clennam, on mahdollista, että olen ajatellut teitä — ja muita — niin paljon päivällä, ettei ajatuksia riitä kiertelemään teitä öisinkin. Sillä minun täytyy nyt tunnustaa, että sairastan koti-ikävää — kaipaan niin kiihkeästi ja hartaasti kotia, että toisinaan itken, kun ei kukaan näe. En jaksa enää kestää sitä, että matkustamme poispäin siitä. Sydämeni kevenee hiukan, kun matkamme kulkee sinnepäinkin, vaikkapa vain muutaman peninkulman ja vaikka tiedän, että pian taas käännymme toiseen suuntaan. Niin rakas on minulle se seutu, jossa olen elänyt köyhyydessä ja kokenut teidän hyvyyttänne.

Taivas tietää, milloin lapsiparkanne pääsee takaisin Englantiin. Olemme kaikki ihastuneet täkäläiseen elämään (kaikki muut paitsi minä), eikä ole ollut puhetta kotiinpaluusta. Rakas isäni suunnittelee Lontoossa käyntiä myöhään keväällä joissakin omaisuutta koskevissa asioissa, mutta minulla ei ole toivoa päästä mukaan.

Olen koettanut hiukan edistyä mrs Generalin johdolla ja toivon, etten enää ole aivan yhtä tyhmä kuin ennen. Olen alkanut puhua ja ymmärtää jotenkin hyvin niitä vaikeita kieliä, joista kerroin teille. En muistanut viimeksi kirjoittaessani, että te osaatte niitä molempiakin, mutta muistin sen perästäpäin ja se auttoi minua eteenpäin. Jumala siunatkoon teitä, rakas mr Clennam. Älkää unohtako

J.k. Muistakaa erikoisesti, että Minnie Gowan ansaitse säilyä teidän rakkaimmassa muistissanne. Teillä ei voi olla hänestä liiaksi jaloja ja yleviä ajatuksia. Unohdin mr Pancksin viime kerralla. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, jos tapaatte hänet, Pikku Dorritin parhaat terveiset. Hän oli hyvin hyvä P.D:lle.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Merdlen kuuluisa nimi kävi päivä päivältä kuuluisammaksi maassa. Ei kukaan tiennyt, että tämä mainehikas Merdle milloinkaan olisi tehnyt mitään hyvää kenellekään, elävälle tai kuolleelle, tai millekään asialle maan päällä; ei kukaan tiennyt, että hänellä olisi minkäänlaisia kykyjä tai lahjoja, jotka olisivat voineet luoda talituikunkaan valoa millekään Aatamin poikien astumille lukuisille, sokkeloisille poluille, ei velvollisuuden eikä virkistyksen, ei tuskan eikä ilon, ei työn eikä levon, ei todellisuuden eikä unelmien poluille; ei kellään ollut vähintäkään syytä otaksua, että savi, josta tämä epäjumala oli muovaeltu, oli muuta kuin tavallisinta savea, jonka sisässä kytevä sydänlanka oli aivan samanlaatuinen kuin minkä muun savikuvan koossapitäjä tahansa. Kaikki tiesivät (tai luulivat tietävänsä), että hän oli koonnut äärettömiä rikkauksia, ja tästä syystä vain heittäytyivät maahan hänen eteensä, mikä oli alentavampaa ja vähemmin anteeksiannettavaa kuin se, että tietämättömin villi ryömii maakolostaan lepyttelemään kantona tai matelijana esiintyvää pimitetyn sielunsa jumalaa.

Ja kuitenkin tämän palvonnan ylhäiset papit aina näkivät miehen edessänsä elävänä vastalauseena ja varoituksena heidän alhaista mielenlaatuansa vastaan. Suuri yleisö palvoi sokeassa uskossa — vaikka kyllä tarkoin tiesi jumaloimisensa syyn — mutta alttaripalveluksen toimittajilla oli epäjumala tavallisesti silmiensä edessä. He istuivat hänen uhrijuhlissaan ja hän heidän. Häntä seurasi kaikkialla haamu, joka puhui ylhäisille papeille: »Tällaisetko merkit leimaavat sen, johon te uskotte ja jota tahdotte palvoa: katsokaa tämän miehen päätä silmiä, tarkatkaa hänen puhetapaansa, hänen käytöstänsä. Te olette verukeviraston vipukoneita, kansan johtomiehiä. Jos puolitusinainen teikäläisiä joutuu tukkanuottasille, niin tuntuu siltä kuin maaemo ei enää kykenisi tuottamaan uusia johtomiehiä. Siinäkö teidän arvonne ja ansiokkuutenne on että ylinnä muita suositte sellaisia henkilöitä, jotka hyväksyvät tämän miehen, liehakoivat häntä, työntävät hänet esille. Vai — jos kykenette oikein arvostelemaan niitä merkkejä, jotka aina tuon esille hänen ollessaan teidän seurassanne — omassa ylemmässä kunniallisuudessanne arvonne ja ansionne piilee?» Pari todella rumaa kysymystä, jotka aina seurasivat mr Merdleä kaikkialla ja jotka hiljaisen sopimuksen mukaan oli määrätty tukahdutettaviksi.

Mrs Merdlen ollessa ulkomailla piti mr Merdle suurta taloa yhä avoinna sen läpi virtaavaa vierastulvaa varten. Muutamat heistä ottivat ystävällisesti koko laitoksen huostaansa. Kolme neljä ylhäistä ja vilkasta naista saattoi nyt sanoa toisilleen: »Syökäämme päivällistä rakkaan Merdlemme luona ensi torstaina. Keitä kutsumme?» Rakas Merdlemme sai määräyksensä ja istui sitte kömpelönä pöydässä vieraitten joukossa ja kuljeksi senjälkeen tylsänä salongeissaan, herättämättä huomiota millään muulla tavoin kuin näyttämällä siltä, ettei hänellä ollut mitään muuta tekemistä vastaanoton kanssa kuin olla jaloissa ja tiellä.

Hovimestari, tämän suuren miehen kiusanhenki, ei hellittänyt vähääkään ankaruuttansa. Näillä päivällisillä, joilla Povi ei ollut läsnä, piti hän silmällä kaikkea samalla tavoin kuin poven ollessa läsnä, ja hänen silmänsä vaikuttivat mr Merdleen kuin basiliskin silmät. Hän oli kova aina eikä olisi milloinkaan sallinut yhdenkään lautasen tai viinipullon olla toisin kuin piti. Hän ei olisi sallinut ainoitakaan päivällispitoja, jotka eivät olisi täyttäneet kaikkia vaatimuksia. Hän kattoi pöydän oman arvonsa kunniaksi. Jos vieraat suvaitsivat nauttia mitä tarjottiin, oli kaikki hyvin, mutta se tarjottiin hänen oman arvonsa ylläpitämiseksi. Kun hän seisoi tarjoilupöydän ääressä, näytti hän kuuluttavan: »Olen ottanut tehtäväkseni valvoa tätä, mikä nyt on edessäni, ja mitään sen vähempiarvoista en hyväksy.» Jos hän kaipasi poissaolevaa povea, kaipasi hän sitä vain oman asemansa täydentäjänä, joka olojen pakosta oli tilapäisesti häneltä riistetty. Samoin kuin olisi kaivannut tärkeätä pöytäkoristetta tai hienoa viininjäähdyttäjää, joka oli lähetetty pankkiin.

Mr Merdle lähetteli kutsuja Barnacle-päivällisille. Loordi Decimuksen piti tulla sinne, mr Tite Barnaclen samoin ja myöskin hauskan nuoren Barnaclen; Barnaclein parlamenttikuoro, joka eduskunnan ollessa hajalla kierteli maaseudulla liverrellen päämiehensä ylistystä, olisi myöskin edustettuna. Juhlasta tulisi suurenmoinen tilaisuus. Mr Merdle aikoi ryhtyä asioihin Barnaclein kanssa. Hän oli pitänyt pieniä, hienotunteisia neuvotteluja ylhäisen Decimuksen kanssa — nuori hauskakäytöksinen Barnacle välittäjänä — ja mr Merdle oli päättänyt heittää suuren rehellisyytensä ja suurten rikkauksiensa painon Barnaclein vaakakuppiin. Häijyt kielet kuiskailivat juonista ja keinotteluista, kenties koska oli kieltämätöntä, että jos ihmiskunnan kuolematon vihollinen olisi ollut voitettavissa keinottelulla, Barnaclet silloin olisivat keinotelleet hänet käsiinsä — isänmaan hyväksi, isänmaan hyväksi.

Mrs Merdle oli kirjoittanut mahtavalle puolisollensa — kerettiläiseksi oli leimattava se, joka ei tunnustanut, että tämä pomo yksin oli samanarvoinen kuin kaikki brittiläiset kauppiaat Whittingtonin ajoilta saakka yhteensä, sotkettuina yhdeksi ainoaksi, yltä yleensä kolmen jalan paksuudelta kullatuksi möhkäleeksi — niin, hän oli kirjoittanut tälle mahtavalle puolisollensa useita kirjeitä Roomasta lyhyen ajan kuluessa ja niissä hellittämättä vakuuttanut, että nyt jos milloin oli aika huolehtia Edmund Sparklerin tulevaisuudesta. Mrs Merdle oli osoittanut, että Edmundin asia oli tähdellinen ja että äärettömiä etuja oli voitettavissa, jos hän nyt heti saisi asiansa hyvin järjestetyiksi. Mrs Merdlen teonsanat taipuivat tämän asian kohdalla vain yhdessä tapamuodossa, käskytavassa, jolla oli ainoastaan yksi aikamuoto, nykyaika. Ja hän määräsi niin painokkaasti nämä teonsanat mr Merdlen taivutettaviksi, että tämän hidas veri ja pitkät hihankäänteet joutuivat kiihdyksiin.

Tässä kiihtymyksen tilassa oli mr Merdle vältellen hiponut katseillaan hovimestarin kenkiä kohottamatta silmiään tämän hämmennyttävän olennon ajatusten kuvastimeen ja ilmoittanut aikovansa pitää erikoislaatuiset päivällispidot: ne eivät tulisi varsin suuret, mutta aivan erikoiset. Hovimestari puolestaan ilmoitti, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan; hän oli valmis järjestämään ja valvomaan niin kalliiden pitojen toimeenpanoa kuin vain oli mahdollista, ja nyt oli pitopäivä tullut.

Mr Merdle seisoi eräässä salissaan, selin takkavalkeaan ja odotteli ylhäisiä vieraitansa. Harvoin, jos milloinkaan, rohkeni hän lämmitellä selkäänsä oman takkavalkeansa edessä, paitsi ollessaan aivan yksin. Hovimestarin läsnäollessa ei sellainen voinut tulla kysymykseenkään. Jos tämä hänen painostava palvelijansa nyt olisi ilmestynyt huoneeseen, olisi hän tarttunut ranteisiinsa poliisimaisella tavallaan ja kävellyt edestakaisin takan eteisellä matolla tai hiiviskellyt kalustonsa komeiden esineiden ympärillä. Vekkulimaiset varjot, jotka näyttivät pujahtavan esiin piilostaan, kun valkea leimahti korkealle, ja taas pujahtavan takaisin piiloihinsa, kun se vaimeni, olivat aivan riittävinä todistajina hänen heittäytyessään näin vapaaksi. Olivatpa ne enemmänkin kuin riittäviä, jos hänen levottomat silmäyksensä niihin merkitsivät jotakin.

Mr Merdlen oikea käsi oli täynnä iltalehtiä, ja iltalehdet olivat täynnä mr Merdleä. Hänen ihmeellinen yritteliäisyytensä, hänen ihmeellinen rikkautensa, hänen ihmeellinen pankkinsa olivat tämäniltaisten lehtien lihoittavana ravintona. Ihmeellinen pankki, jonka etevin suunnittelija, perustaja ja johtaja hän oli, oli viimeinen monista Merdle-ihmeistä. Niin vaatimaton oli mr Merdle kuitenkin, huolimatta näistä loistavista teoistaan, että näytti asuvan talossaan vain ulossottotuomion alaisena miehenä eikä suinkaan kauppa-kolossina, joka seisoi takkamatollaan hajasäärin, pienten alusten purjehtiessa sisään päivällisille.

Katsokaa, kuinka alukset laskevat satamaan! Kohtelias nuori Barnacle tuli ensimmäisenä, mutta laki saavutti hänet portaissa. Laki, jolla kuten tavallisesti oli mukanaan lornettinsa ja pieni lautakuntakumarrus, oli ylenmäärin iloinen tavatessaan kohteliaan nuoren Barnaclen ja otaksui, että »kohta saamme istua täysi-istunnossa, kuten me lakimiehet sanomme, pitämässä erikoista neuvottelua».

»Todellako», ihmetteli vilkas nuori Barnacle, jonka nimi oli Ferdinand, »kuinka niin?»

»Kas vain», hymyili laki. »Jos ette te tiedä sitä, niin kuinka minä sitte voisin tietää? Te oleskelette temppelin pyhimmässä, minä kuulun ulkopuoliseen ihailevaan laumaan.»

Laki saattoi olla sekä hienotunteinen että kovakourainen, riippuen siitä, kenen kanssa kulloinkin oli tekemisissä. Ferdinand Barnaclen kanssa hän oli kuin hämähäkinverkkoa. Hän oli myös aina vaatimaton ja itsensäkieltävä omalla tavallaan. Hänen olemuksensa vaihteli suuresti, mutta yksi johtolanka näkyi kaikissa hänen kudosmalleissaan. Jokainen, jonka kanssa hän joutui tekemisiin, oli hänen silmissään lautakunnan jäsen, jonka mielipiteeseen hänen täytyi koettaa vaikuttaa mikäli mahdollista.

»Aikooko kuuluisa isäntämme ja ystävämme», lausui laki, »meidän loistava liiketähtemme — antautua valtiolliseen toimintaan?»

»Aikooko? Onhan hän jonkun aikaa ollut parlamentinjäsenenä», vastasi kohtelias nuori Barnacle.

»Niin kyllä», myönsi laki nauraen erikoisia lautakunnan jäseniä varten sovellettua huvinäytelmänauruaan; se oli aivan toisenlaista kuin hänen alempiarvoisissa lautakunnissa istuville hullunkurisille käsityöläisille tarjoamansa ilveilynauru; »hän on ollut parlamentissa jonkun aikaa. Mutta tähän saakka tähtemme on ollut vaihteleva ja häilyvä? Eikö niin?»

Tavallisen todistajan olisi tämä »eikö niin?» houkutellut myöntävään vastaukseen. Mutta Ferdinand Barnacle katsoi vain tarkoittavasti lakiin heidän astellessaan portaita ylös eikä vastannut mitään.

»Aivan niin, aivan niin», vahvisti laki nyökäyttäen päätänsä, sillä hän ei hellittänyt vähällä tällaisissa asioissa, »ja sentähden sanoin meidän kokoontuvan täysi-istuntoon erikoista neuvottelua varten — tarkoittaen, että tästä tulee ylevä ja juhlallinen tilaisuus, jolloin, kuten kapteeni Macheath sanoo, 'tuomarit ovat koolla: peloittava näky!' Me lakimiehet olemme, katsokaas, vapaamielisen valmiit viittaamaan kapteeni Macheathiin, vaikka hän on ankara meitä kohtaan. Siitä huolimatta voisin mainita erään myönnytyksenkin kapteenin puolelta», ja laki pyöritteli leikillisesti päätänsä, sillä puhuessaan ylimalkaisesti ammatistaan hän oli aina tekevinään pientä pilaa itsestään, »myönnytyksen, että laki, suurin piirtein, ainakin on tarkoitettu puolueettomaksi. Sillä mitä kapteeni sanoo, jos tulkitsen hänet oikein — ja ellen» — hän teki huvinäytelmäeleen, koskettaen kumppaninsa olkapäätä lornetillaan, »niin oppinut ystäväni kyllä oikaisee minua:

»'Siit' asti kun lain koura uhkaa kaikkein yllä pahetta vaanien niin meissä kuin myös muissa, voi järkimies ain' ihmetellä, syystä kyllä, parempaa seuraa ettei nähdä hirsipuissa!'»

Näin puhellen saapuivat he saliin, jossa mr Merdle seisoi takkavalkean edessä. Hän hämmästyi niin suunnattomasti, kun laki astui sisään tällaiset sanat huulillaan, että vieraan täytyi selittää toistaneensa Gayn säkeitä. »Tosin hän ei kuulu Westminster Hallin suuruuksiin», sanoi hän, »mutta onhan hänelläkin arvonsa sellaisen miehen silmissä kuin mr Merdlen, joka omistaa niin suurenmoisen käytännöllisen maailmantuntemuksen.»

Mr Merdle näytti siltä kuin haluaisi sanoa jotakin, mutta sitten hän ei näyttänyt haluavankaan. Tällä väliajalla ehdittiin ilmoittaa piispan saapumisesta.

Piispa astui sisään nöyränä, mutta kuitenkin rivakoin, nopein askelin, ikäänkuin haluten vetää jalkaansa seitsenpeninkulmaiset saappaansa ja lähteä kiertämään maailmaa tarkastamaan, että kaikki olivat tyydyttävässä kunnossa. Piispalla ei ollut aavistustakaan siitä, että jotakin tärkeätä oli tekeillä. Tämä oli hänen käytöksensä huomattavin piirre. Hän oli eloisa, vilkas, hilpeä, ystävällinen, lempeä, mutta niin hämmästyttävän viaton.

Laki liukui piispan luo kysellen kohteliaimmin piispattaren vointia. Tämä oli pahaksi onnekseen sattunut hiukan vilustumaan eräässä rippivannotustilaisuudessa, muuten hän voi hyvin. Samoin nuori herra piispa. Hän asui maaseudulla nuoren vaimonsa ja pienokaisten kanssa ja hoiti seurakuntaansa.

Sitten ilmestyivät Barnacle-kuoron edustajat ja senjälkeen mr Merdlen lääkäri. Laki, joka yhdellä silmännurkalla ja lornettinsa kulmalla tähyili jokaista sisääntulijaa, puhuipa hän kenen kanssa ja mistä asiasta hyvänsä, pyrki ovelin keinoin ja luontevan näköisesti juttusille jokaisen kanssa, kosketellen kunkin erikoisen lautakunnan jäsenen erikoista mieluisinta asiaa. Muutamien kuorolaisten kanssa naureskeli hän uniselle parlamentinjäsenelle, joka edellisenä iltana oli mennyt etuhuoneeseen ja äänestänyt väärin; toisten kanssa valitteli hän ajan uudistushaluista henkeä, jota ei edes voitu estää luonnottomalla tavalla harrastamasta yleisiä asioita, vieläpä valtion raha-asioita; lääkärin kanssa puhui hän pari sanaa yleisestä terveydentilasta, sitäpaitsi pyytäen häneltä pientä lausuntoa eräästä asiasta, joka koski muuatta lääkäriä, kiistämättä varsin oppinutta ja hienokäytöksistä miestä — näiden ominaisuuksien otaksui hän korkeimmassa kehityksessään kuitenkin kuuluvan eräille toisille lääkintätaidon harjoittajille (lautakuntakumarrus); toissapäivänä oli tuo ensinmainittu lääkäri esiintynyt todistajana oikeudessa ja silloin oli laki ristikuulustelussa päässyt selville siitä, että mies kuului uuden lääkintätavan kannattajiin, joka tapa lain mielestä — kuinka? — no niin, laki ajatteli näin; laki oli arvellut ja toivonut tohtorin sanovan niin. Rohkenematta väitellä lääkärien kanssa, tuntui hänestä kuitenkin, katsoen asiaa tavallisen järjen eikä ammatillisen ymmärtämisen kannalta, että tämä uusi järjestelmä oli — saattoiko hän näin etevän asianymmärtäjän kuullen sanoa sen? — huijausta! Ah! Tällaisen rohkaisun kannattamana uskalsi hän sanoa: huijausta, ja nyt oli laki saanut mielensä kevennetyksi.

Mr Tite Barnacle, jolla, samoin kuin tri Johnsonin kuuluisalla ystävällä, oli vain yksi ainoa ajatus päässänsä ja sekin väärä, oli ilmestynyt tällä välin. Tämä mainio herrasmies ja mr Merdle, jotka erilaisissa asennoissa ja märehtivän mietiskelevin ilmein istuivat keltaisella sohvalla takkavalkean valossa, eivät vaihtaneet halaistua sanaa keskenään; huomattava yhdennäköisyys vallitsi heidän ja vastakkaisella seinällä riippuvan Cuyp-maalauksen esittämien kahden lehmän välillä.

Mutta nyt saapui loordi Decimus. Hovimestari, joka tähän saakka oli rajoittunut vain tavallisen tehtävänsä yhteen puoleen, nimittäin: katselemaan vieraita (paremmin uhkamielisesti kuin suosiollisesti) heidän tullessaan sisään, poikkesi nyt siinä määrin tavastaan, että tuli yläkertaan ilmoittamaan hänen ylhäisyytensä saapuneen. Loordi Decimus oli ylen mahtava pääri, ja vaatimaton nuori alahuoneen jäsen, Barnaclein viimeksi pyydystämä otus, joka oli kutsuttu tänne viettämään peijaisiaan, sulki silmänsä, kun hänen ylhäisyytensä astui sisään.

Siitä huolimatta oli loordi Decimuksesta hauska tavata tätä alahuoneen jäsentä. Hänestä oli hauska tavata mr Merdleä, hauska tavata piispaa, hauska tavata lakia, hauska tavata mr Tite Barnaclea, hauska tavata kuoroa, hauska tavata Ferdinandia, yksityissihteeriänsä. Loordi Decimus, vaikka kuuluikin maailman mahtaviin, ei ollut rakastettava käytökseltään, ja Ferdinand oli suurella vaivalla saanut hänet niin pitkälle, että hän huomasi kaikki, jotka tapasi täällä, ja vakuutti olevansa iloinen tavatessaan heitä. Kun tämä vilkkauden ja alentuvaisuuden puuska oli ohi, liittyi hänen ylhäisyytensä Cuyp-taulua jäljittelevään ryhmään ja rupesi siihen kolmanneksi lehmäksi.

Laki, joka jo tunsi saaneensa koko lautakunnan valtoihinsa ja sopivaksi nyt käydä esimiehen kimppuun, liukui tämän luokse, lornetti kädessä. Hän otti puheeksi ja esitti esimiehen arvosteltavaksi ilman ja sääsuhteet, arvellen niiden olevan virallisen vaiteliaisuusvaatimuksen yläpuolella. Laki kertoi kuulleensa (kuten jokainen sanoo kuulleensa, vaikka keneltä ja mistä jää ainaiseksi salaisuudeksi), että sinä vuonna ei saataisi ensinkään sälehedelmiä. Loordi Decimus ei ollut kuullut mitään sellaista persikoistaan, mutta luuli, jos hänen väkensä oli oikeassa, ettei omenoita tulisi ollenkaan. Ei omenoita? Laki oli ylenmäärin hämmästynyt ja huolissaan. Todellisuudessa oli hänelle aivan yhdentekevää, vaikkei koko maan pinnalla olisi kypsynyt ainoatakaan omenaa, mutta hänen näennäinen harrastuksensa tähän omenakysymykseen oli suorastaan tuskallinen. »No, mutta mistä, loordi Decimus — me kiusalliset lakimiehet haluamme aina koota tietoja, ja ne ovat meille usein arvaamattoman hyödyllisiä — mistä, loordi Decimus, tämä johtuu?» Loordi Decimus ei voinut esittää mitään selitystä siihen. Tähän olisi jo toinen pysähtynyt, mutta laki ei hellittänyt, vaan tarrautui häneen yhtä eloisasti kuin ennen, kysyen: »Entä päärynät sitten?»

Kauan senjälkeen kun laki oli kohonnut oikeuskansleriksi, kertoi hän vielä tästä mestaritempustaan. Loordi Decimuksella oli muisto päärynäpuusta, joka aikoinaan oli kasvanut hänen äitinsä talon takana Etonissa ja jossa hänen elämänsä ainoa sukkeluus kukoisti vuoden ympäri. Se oli selvä ja kouraantuntuva sukkeluus, joka koski Etonin päärynöiden ja parlamentin päärien välistä erotusta, mutta loordi Decimus arveli, ettei kukaan kuulija voinut nauttia sutkauksen hienoimmasta tuoksusta, ellei perinpohjin ja tarkkaan tuntenut puheenalaista päärynäpuuta. Sentähden ei kertomuksella aluksi ollut aavistusta sellaisesta puusta, sitte se vähitellen huomasi sen talvella, esitteli sen vaihtelevina vuodenaikoina, kuvasi kuinka se silmuili, kukki, kantoi hedelmiä, kypsytti hedelmänsä; lyhyesti sanoen, loordi, ennenkuin kiipesi makuuhuoneen ikkunasta varastamaan hedelmiä, viljeli puuta niin ahkerasti ja yksityiskohtaisesti, että viivästyneet kuulijat hartaasti kiittivät taivasta siitä, että puu oli istutettu ja jalostettu ennen loordi Decimuksen aikoja. Lain omenaharrastus hukkui ihan siihen kireään jännitykseen, jolla hän seurasi päärynäin vaiheita siitä hetkestä lähtien, jolloin loordi Decimus juhlallisesti aloitti: »Päärynöistä puhuessanne muistan erään päärynäpuun», sisältörikkaaseen loppuponteen saakka: »Ja niin siirrymme elämän moninaisissa vaiheissa Etonin päärynöistä parlamentin pääreihin»; jutun yhä kestäessä täytyi lain kulkea hänen ylhäisyytensä kanssa portaita alas, vieläpä istuutua hänen viereensä pöytään saadakseen kuulla sen loppuun. Silloin tiesi laki voittaneensa esimiehenkin suosion ja saattoi syödä päivällisensä hyvällä ruokahalulla.

Nämä päivälliset olivat omiaan herättämään ruokahalua, vaikkei hänen olisi ollutkaan nälkä. Harvinaisimpia ruokalajeja, kallisarvoisesti valmistettuja ja kallisarvoisesti tarjoiltuja, herkullisimpia hedelmiä, valituimpia viinejä, ihmeellisimpiä kulta- ja hopea-, lasi- ja porsliinitaideteoksia, lukematon joukko maku-, haju- ja näköaistia hiveleviä esineitä oli koottu pitopöytään. Oi, mikä ihmeellinen mies tämä Merdle oli, kuinka suuri mies, kuinka etevä ja mestarillinen, kuinka, siunattu ja kadehdittava — sanalla sanoen, kuinka rikas mies!

Isäntä söi tavallisen vaivaisen kahdeksantoista pennyn määrän ainaiseen huonosti sulattavaan tapaansa ja puhui omasta puolestaan niin vähän kuin tällainen ihmeellinen mies ikinä voi. Onneksi kuului loordi Decimus yleviin henkiin, joille ei tarvitse puhua, koska heillä aina on kylliksi tehtävää mietiskellessään omaa suuruuttansa. Tämän kautta kävi nuorelle vaatimattomalle parlamentinjäsenelle mahdolliseksi pitää silmänsä auki kylliksi kauan, jotta näki syödä päivällisensä. Mutta kohta kun loordi Decimus puhui, ummisti hän ne taas.

Miellyttävä nuori Barnacle ja laki olivat seuran puhujina. Piispakin olisi ollut erittäin rakastettava, ellei hänen viattomuutensa olisi tehnyt haittaa. Hän jäi kovin pian keskustelussa jäljelle. Kun vain vihjattiin johonkin tekeillä olevaan, oli hän kuin Hölmölästä kotoisin. Maallisista asioista hän ei ymmärtänyt kerrassaan mitään; ne olivat hänen näköpiirinsä ulkopuolella.

Sen huomasi hyvin, kun laki sattumalta kertoi ilokseen kuulleensa, että »meillä kohta on onni saada myöskin ystävämme mr Sparklerin selvä ja terve ymmärrys — ei prameileva ja kehuskeleva, mutta läpeensä terve ja käytännöllinen ymmärrys hyvän asiamme puolelle ja palvelukseen».

Ferdinand Barnacle nauroi ja myönsi, että niin saattoi olla. Ääni se oli yksikin ääni ja hyvä olemassa.

Laki oli perin pahoillaan siitä, ettei nähnyt tänään hyvää ystäväänsä mr Sparkleria, »mr Merdle».

»Hän on matkoilla mrs Merdlen kanssa», vastasi puhuteltu herra, heräten vähitellen pitkäaikaisesta hajamielisyydestä, jonka kestäessä hän oli sujauttanut lusikan hihaansa. »Ei ole välttämätöntä, että hän on täällä läsnä.»

»Ihmeitätekevä Merdle-nimi riittää epäilemättä aikaansaamaan kaikki», sanoi laki tehden lautakunta-kumarruksensa.

»Niin — kyllä — luulisin niin», myönsi mr Merdle pannen lusikan pois ja kömpelösti pujottaen kätensä toinen toisensa hihansuihin. »En usko, että kannattajani siellä millään tavoin asettuvat vastahankaan.»

»Entä ne toiset kaksi paikkaa», jatkoi laki, ja hänen terävät silmänsä välkähtivät, kun hän varovasti vilkui mahtavaan naapuriinsa; »me lakimiehet olemme aina uteliaita ja utelevia, poimimme tilkun sieltä, toisen täältä monikirjavaa tietovara varastoamme varten, sillä emme tiedä, missä mutkassa mikin pala saattaa olla tarpeen — mutta kuinka väestön laita on niissä kahdessa toisessa paikassa? Taipuvatko he mallikelpoisesti tämän yritteliäisyyden ja kuuluisan nimen laajan ja yhä laajenevan vaikutusvallan alle, antautuvatko nämä pienet purot helposti ja tyynesti ja niin kauniisti, kuin olisi kysymys luonnonlakien vaikutuksesta, näin johdettaviksi yhtymään majesteetilliseen virtaan sen kulkiessa ihmeellistä uraansa, hedelmöittäen rannikoltaan? Onko tämä kaikki niin varmaa, että heidän kulkunsa voidaan edeltäpäin arvata ja tarkoin laskea?»

Mr Merdle, joka joutui hiukan hämilleen lain kaunopuheisuudesta, katseli kotvan levottomana lähintä suola-astiaa ja vastasi sitten epäröiden:

»He ovat täysin selvillä siitä, sir, mitä ovat velkaa yhteiskunnalle.
He valitsevat sen, jonka vain lähetän sinne sitä varten.»

Kysymyksessä olevat kolme paikkaa olivat kolme kurjaa kolkkaa tällä saarella, kolme pientä tietämätöntä, pöhnäistä, juopottelevaa, likaista, syrjäistä vaalipiiriä, jotka olivat kupsahtaneet mr Merdlen taskuun. Ferdinand Barnacle nauroi kevyeen tapaansa ja huomautti hilpeästi, että he olivat kerrassaan siistiä seuraa. Piispa, joka hengessään harhaili rauhan polkuja, oli hajamielinen ja mistään tietämätön.

»Mitähän perää on siinä jutussa», kysyi loordi Decimus luoden katseensa ympäri pöydän, »jonka olen kuullut eräästä herrasmiehestä: kauan istuttuaan velkavankilassa huomattiin hän kuuluvaksi rikkaaseen perheeseen ja sai periä suuren määrän rahoja? Olen kuullut monenlaisia vihjauksia tästä. Tiedättekö te, Ferdinand, siitä jotakin?»

»Tiedän vain sen», vastasi tämä, »että hän on tuottanut virastolle, johon minulla on kunnia kuulua, loppumattomasti harmia ja syössyt meidät pulasta toiseen». Loistava nuori Barnacle puhui näin vain kurillaan, ikäänkuin sanoakseen: »Tiedämme, minkä arvoisia nämä puheenparret ovat, mutta onhan niitä viljeltävä, peli on pidettävä käynnissä.»

»Pulasta toiseen?» toisti loordi Decimus majesteettisesti pysähtyen ja mietiskellen näitä sanoja, niin että ujon parlamentinjäsenen täytyi ummistaa silmänsä oikein lujasti. »Pulasta toiseen?»

»Todella epämiellyttävä juttu», huomautti mr Tite Barnacle vakavan paheksuvasti.

»Millainen oli tämä juttu», kysyi loordi Decimus, »minkäluontoisia nuo — pulat, Ferdinand?»

»Ooh, se on mainio juttu, parhaita laatuaan», vastasi nuori herra. »Tämä mr Dorrit (hänen nimensä on Dorrit) joutui, aikoja ennen kuin haltiatar ilmestyi pankista ja antoi hänelle omaisuuden, vastaamaan meille sitoumuksen allekirjoituksesta, jota sitoumusta ei ollut ensinkään täytetty. Hän oli osakas jonkinlaisessa tukkuliikkeessä — he ostivat ja möivät väkijuomia tai nappeja tai viinejä tai kenkämustetta tai kaurajauhoja tai villoja tai sianlihaa tai hakasia ja lehtisiä tai rautaa tai siirappia tai jalkineita tai jotakin muuta sellaista, jota tarvittiin armeijalle tai merimiehille tai jollekin muulle — ja sitte liike teki vararikon, ja meidän kuuluessa saamamiesten joukkoon pidätettiin petkuttajat kruunun puolesta kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja niin edespäin. Kun haltiatar sitten oli ilmestynyt ja mr Dorrit tahtoi maksaa meille saatavamme, niin totta vie olimme joutuneet sellaiseen mallikelpoiseen maksuosoituksia ja vastamaksuosoituksia, varmennuksia ja vastavarmennuksia vilisevään tilaan, että kului kuusi kuukautta, ennenkuin tiesimme, millä tavoin ottaisimme vastaan rahat ja millä tavoin kuittaisimme ne. Siitä muodostui virallisen työtavan riemuvoitto», kertoi kaunis nuori Barnacle nauraen sydämellisesti. »Sellaista kaavakkeiden määrää ette ole nähneet eläissänne. 'Totisesti', sanoi asianajaja minulle eräänä päivänä, 'jos pyytäisin saada tältä virastolta kolmetuhatta puntaa, sensijaan että nyt pyydän saada maksaa ne sille, niin ei siitä tulisi tämän suurempaa vaivaa'. 'Niin, olette oikeassa, vanha veikko', vastasin minä, 'ja vasta tiedätte, että meillä todellakin tehdään työtä'.» Miellyttävä nuori Barnacle lopetti, nauraen taas sydämellisesti. Hän oli kerrassaan hauska, hilpeä veitikka, ja hänen käytöksensä oli erittäin rakastettavaa.

Mr Tite Barnacle ei katsellut asiaa aivan yhtä rattoisella tavalla. Hän otti kovin pahakseen, että mr Dorrit oli vaivannut virastoa tahtomalla maksaa rahat, ja piti karkeana muotovirheenä sitä, että hän teki sen näin monen vuoden kuluttua. Mutta mr Tite Barnacle oli napitettu mies ja sentähden tärkeä henkilö. Kaikki napitetut miehet ovat tärkeitä. Kaikki napitetut miehet ovat luotettavia. Oli miten oli, aina napitettu mies lumoo ihmiset; oli miten oli, viisauden uskotaan säilyvän ja kasvavan napitetulla, mutta haihtuvan napittamattomalta; ja varmaa on, että tärkeimpinä henkilöinä pidetään juuri napitettuja. Mr Tite Barnaclea ei ikinä olisi arvioitu puoleenkaan nyt käyvästä arvostaan, ellei hänen takkinsa aina olisi ollut napitettu valkoiseen kaulahuiviin saakka.

»Saanko kysyä», sanoi loordi Decimus, »onko mr Darritilla — tai
Dorritilla perhettä?»

Kun ei kukaan muu puhunut mitään, vastasi isäntä: »Hänellä on kaksi tytärtä, mylord.»

»Mrs Merdle tuntee. Mr Sparkler tuntee myös. Totta puhuen», sanoi mr Merdle, »luulen melkein, että mr Sparkler on ihastunut toiseen näistä nuorista neideistä. Hän on tunteellinen ja — otaksun — että valloitus —» Tässä mr Merdle vaikeni ja katseli pöytäliinaa, kuten hänen tapansa oli huomatessaan jonkun katsovan häneen tai kuuntelevan häntä.

Laki oli tavattoman iloinen siitä, että Merdlet ja tämä perhe jo olivat joutuneet kanssakäymisiin keskenään. Hän huomautti matalalla äänellä pöydän yli piispalle, että tässä oli eräänlainen rinnakkaisilmiö sille fysikaaliselle laille, jonka mukaan samanluontoiset esineet vetävät toisiaan puoleensa. Hänen mielestään tämä rikkauden kyky vetää rikkautta puoleensa oli hyvin, hyvin mielenkiintoinen ja merkillinen — se oli jonkinlaisessa epämääräisessä yhteydessä magneetin ja yleisen vetovoiman kanssa. Piispa, joka oli pudonnut takaisin maan päälle tämän puheenaineen joutuessa pohdittavaksi, myönsi niin olevan. Hän arveli olevan todella erittäin tärkeätä yhteiskunnalle, että henkilö, joka oli joutunut näin vaativaan asemaan, odottamatta saanut käsiinsä vallan hyvään ja pahaan yhteiskunnassa, näin sai sulautua tunnetumpaan, mahtavampaan tekijään, jonka vaikutus (»kuten ystävämme, jonka pöydässä nyt istumme») aina on ollut sopusoinnussa yhteiskunnan parhaiden harrastusten kanssa. Kahden kilpailevan liekin, suuremman ja pienemmän asemesta, joiden kummankin loiste, yksin loistaen, olisi synkkä ja häilyvä, olisi meillä näin yksi yhteensulautunut, pehmeäloisteinen valo, jonka lempeät säteet levittäisivät tasaista lämpöä ympäri maan. Piispa näytti mielestään esittäneen asian erittäin onnistuneesti, niin että hän viipyi siinä kauemminkin; ja laki (jottei menettäisi lautakuntansa jäsentä) oli istuvinaan hänen jalkojensa juuressa kuuntelevana oppilaana.

Päivällistä jälkiruokineen syötiin kolme tuntia, jonka tähden vaatimaton parlamentinjäsen ennätti nopeammin jäähtyä loordi Decimuksen varjossa kuin lämmetä ruuasta ja juomasta, ja hän tunsi itsensä kovin viluiseksi. Loordi Decimus loi, kuten korkea torni tasaisessa maisemassa, varjonsa pöytäliinan yli, himmensi valot kelpo kansanedustajalta, jähmetytti hänen ytimensä ja antoi hänelle masentavan tunnon laajoista välimatkoista. Kun hänen armonsa pyysi onnetonta vaeltajaa juomaan kanssansa, verhoutuivat tämän horjuvat askeleet synkimpään varjoon, ja kun hänen armonsa toivotti: »Terveydeksenne, sir!» oli kaikki hänen ympärillään autiota erämaata.

Viimein alkoi loordi Decimus, kahvikuppi kädessä, kuljeksia huoneessa katsellen tauluja ja aiheuttaen mielenkiintoisia arvailuja läsnäolijoiden mielissä, milloin hän mahdollisesti lopettaisi kuljeksimisensa ja sallisi pienempien lintujen lentää yläkertaan, mikä ei käynyt päinsä, ennenkuin hän oli kääntänyt jalot siipensä siihen suuntaan. Jonkun verran viivyteltyään ja suotta vain ojennettuaan lentimiänsä liiteli hän seurusteluhuoneisiin.

Ja täällä esiintyi vaikeus, joka aina on käsillä, kun kaksi henkilöä vartavasten saatetaan yhteen päivälliskutsuille, jotta he saisivat neuvotella. Jokainen (paitsi piispa, jolla ei ollut aavistusta mistään) tiesi vallan hyvin, että nämä päivälliset oli syöty ja juotu nimenomaan sitä varten, että loordi Decimus ja mr Merdle saisivat keskustella viisi minuuttia toistensa kanssa, Näin huolellisesti valmistettu tilaisuus oli nyt tullut, ja siitä hetkestä alkaen näytti siltä, ettei mikään inhimillinen oveluus voinut saada päähenkilöitä edes samaan huoneeseen. Mr Merdle ja hänen ylhäinen vieraansa pysyttelivät itsepintaisesti näköpiirin vastakkaisilla äärillä. Turhaan kohtelias Ferdinand vei loordi Decimuksen katsomaan mr Merdlen läheisyydessä olevia pronssihevosia. Silloin mr Merdle väisti ja asteli poispäin. Turhaan hän saattoi mr Merdlen kertomaan loordi Decimukselle harvinaisista dresdeniläisistä maljakoista. Silloin taas loordi Decimus väisti ja asteli poispäin, juuri kun Ferdinand oli saattanut toisen hänen luoksensa.

»Oletteko milloinkaan nähnyt tällaista?» kysyi Ferdinand lailta, epäonnistuttuaan parikymmentä kertaa.

»Ellen minä lykkää toista sovittuun nurkkaan, johon te talutatte toisen, niin en ikinä pääse täältä irti», sanoi Ferdinand.

»Hyvä», vastasi laki, »minä pidän huolen Merdlestä, jos tahdotte, mutten mylordista».

Ferdinand nauroi, harmissaankin. »Hiisi vieköön molemmatkin!» sanoi hän katsoen kelloaan. »Minä tahdon päästä pois. Miksi lemmossa he eivät tapaa toisiaan? Kumpikin tietää, mitä he tahtovat ja aikovat. Katsokaa nyt heitä!»

He häämöittivät yhä näköpiirin vastakkaisilla äärillä, kumpikin luonnottomasti teeskennellen olevansa muistamattakaan toista, mikä ei olisi näyttänyt hullunkurisemman läpinäkyvältä, vaikka heidän aikeensa olisi ollut kirjoitettuna heidän selkäänsä. Piispa, joka juuri oli ollut kolmantena lain ja Ferdinandin seurassa, mutta jonka viattomuus oli estänyt häntä pysymästä mukana keskustelussa ja ikäänkuin voidellut hänet oliiviöljyllä, näkyi nyt lähestyvän loordi Decimusta ja alkavan puhella hänen kanssansa.

»Minun kai täytyy saada Merdlen lääkäri pyydystämään ja pidättämään hänet», tuumi Ferdinand, »ja sitte houkuttelen mahtavan sukulaiseni neuvotteluun, jos voin — ja jos en voi, niin laahaan hänet siihen».

»Jos kunnioitatte minua pyytämällä vähäistä apuani», sanoi laki hymyillen veitikkamaisinta hymyään, »niin antaudun suurimmalla ilolla käytettäväksenne. En luule, että kukaan yksin pystyy tähän. Mutta jos tahdotte karsinoida mylordin tuonne etäisimpään seurusteluhuoneeseen, jossa hän nyt näkyy olevan innokkaassa keskustelussa, niin minä otan tehtäväkseni tuoda rakkaan Merdlemme sinne ja tehdä karkaamisen hänelle mahdottomaksi.»

Laki oli merkillinen nähdä ja varsin tosissaan, kun hän, Leveästi keinutellen lornettiansa nauhasta ja keveästi kumarrellen kaikkeuden täyttävälle lautakunnalle, mahdollisimman satunnaisesti löysi itsensä mr Merdlen rinnalta ja käytti tilaisuutta puhuaksensa eräästä asiasta, jonka suhteen hän erikoisesti tahtoi pyytää tämän käytännöllisen älyn johdatusta. (Tässä pisti hän kätensä mr Merdlen kainaloon ja kuljetti häntä hiljalleen eteenpäin.) Muuan pankkiiri, joka saattoi olla nimeltään vaikkapa A.B., maksoi suurehkon summan, sanokaamme viisikymmentä tuhatta puntaa, eräälle asiakkaalleen, jota voimme nimittää P.Z:ksi. (Tässä he lähestyivät loordi Decimusta, jolloin laki tarttui lujemmin mr Merdleen.) Tämän, sanokaamme leskirouva P.Z:lle näin annetun lainan vakuudeksi sai A.B. käsiinsä P.Z:n omistaman rälssitilan, nimi olkoon Blinkiter Doddles, omistuskirjat. P.Z:n pojalla, esimerkiksi X.Y:llä, joka jo oli täysi-ikäinen, oli rajoitettu oikeus kaataa metsää Blinkiter Doddlesissa — mutta tämähän oli varsin sopimatonta! Se ei mitenkään käynyt päinsä, että hän loordi Decimuksen läsnäollessa pidätti isäntää kuivien lakikysymystensä pohdinnalla! Toisen kerran! Laki oikein häpesi eikä enää virkkaisi sanaakaan. Saisiko hän kunnian puhua muutaman sanan piispan kanssa? (Hän oli tällöin istuttanut mr Merdlen sohvaan loordi Decimuksen rinnalle, ja nyt tai ei milloinkaan sen piti tapahtua.)

Muu seura, paitsi tietysti piispaa, jolla ei ollut kaukaisinta aavistusta siitä, että jotakin oli tekeillä, oli hyvin kiihoittunut ja huvitettu ja kokoontui ryhmään viereisen huoneen takan ympärille, ollen muka huolettomasti juttelevinaan lukemattomista kirjavista pikkuasioista, silmien ja ajatusten salaa retkeillessä eristetyn parin luokse. Kuoro oli erikoisen hermostunut: kenties sitä vaivasi kamala aavistus, että silti oli hyvä pala livahtamaisillaan sivu suun. Piispa yksin puhui tasaisesti ja tyynesti. Hän keskusteli kuuluisan lääkärin kanssa siitä kurkun herpaantumisesta, joka hyvin usein vaivasi nuoria pappismiehiä, ja keinoista, millä tämän, kirkon keskuudessa kovin yleisen taudin leviäminen voitaisiin ehkäistä. Lääkäri oli sitä mieltä, että paras keino sen ehkäisemiseksi olisi se, että nuoret miehet pitäisivät yleisenä sääntönä oppia puhumaan, ennenkuin antautuivat puhujan ammattiin. Piispa kysyi epäröiden, oliko hän todella sitä mieltä. Ja lääkäri vastasi epäröimättä, että hän oli sitä mieltä.

Ferdinand yksin koko seurasta retkeili ryhmän ulkopuolella; hän pysytteli sen ja molempien sohvalla istujain keskivälillä, ikäänkuin suuri loordi toimittaisi jonkinlaista leikkausta, mr Merdle potilaana tai päinvastoin, ja hänen apuansa haavurina saatettaisiin tarvita minä hetkenä tahansa. Ja todellakin, neljännestunnin kuluttua loordi Decimus kutsui: »Ferdinand!» ja tämä meni ottamaan osaa neuvotteluun, jota kesti vielä viitisen minuuttia. Tämän jälkeen kuului puoliksi tukahdutettu läähätys kuoron puolelta, sillä loordi Decimus nousi sanomaan hyvästi. Ferdinandin taas muistutettua häntä olemaan suosiollinen pudisti hänen armonsa loistavasti kättä kaikkien seurassa olevien kanssa, sanoipa vielä laille: »Ettehän vain kyllästynyt äskeiseen juttuuni?», johon laki vastasi: »Päärynöihin vai pääreihin, mylord?» nokkelasti osoittaen täydellisesti ymmärtäneensä sukkeluuden ja hienosti vihjaten muistavansa sen koko elämänikänsä.

Kaikki mr Tite Barnacleen napitettu juhlallinen tärkeys lähti tämän jälkeen, ja sitte Ferdinand, joka meni oopperaan. Muutamat vieraista viipyivät vielä hetken, kihlaten kullattuja liköörilaseja kirjailtujen pöytien kanssa tahmeilla renkailla; he odottivat kiihkeästi, että mr Merdle sanoisi jotakin. Mutta mr Merdle kuljeksi, kuten tavallisesti, tylsänä ja hajamielisenä seurusteluhuoneissaan eikä virkkanut sanaakaan.

Parin päivän kuluttua ilmoitettiin koko kaupungille, että Edmund Sparkler, esquire, mainion, maailmankuulun mr Merdlen poikapuoli, oli nimitetty jäseneksi verukevirastoon; ja kaikille hartaille uskovaisille kuulutettiin, että tätä erinomaista nimitystä oli iloiten tervehdittävä suopeana ja armollisena suosion merkkinä, jonka suopea ja armollinen Decimus soi liikeharrastuksille, kun niiden täytyi tällaisessa suuressa liikemaassa — ja niin edespäin torventörähdysten säestämänä. Näin, hallituksen suosion kannattamana, edistyi ja menestyi ihmeellinen pankki samoin kuin kaikki muut ihmeelliset yritykset, ja uteliaita vaelsi Harley Streetille, Cavendish Squaren varrelle, vain töllistelemään taloa, jossa tämä kullattu ihmeolio asui.

Ja kun he näkivät hovimestarin kurkistavan ulos eteisen ovelta jonkun alentuvaisuuspuuskan aikana, ihmettelivät töllistelijät, kuinka rikkaalta hän näytti, ja aprikoivat, kuinka paljon rahaa hänellä saattoi olla ihmeellisessä pankissa. Mutta jos he olisivat tunteneet tämän kunnioitettavan Nemesiksen paremmin, eivät he olisi aprikoineet sitä, vaan olisivat pennilleen määritelleet tämän summan suuruuden.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Samoin kuin kokemus varmasti todistaa ihmisen hengittävän ilmaa, samoin todistaa se myös, että siveellistä tartuntaa on vähintäin yhtä vaikea vastustaa kuin ruumiillistakin, että sellainen tauti leviää pahanlaatuisena ja nopeasti kuin rutto, että se kerran vauhtiin päästyään ei katso säätyä eikä toiminta-alaa, vaan tarttuu terveimpiinkin ja kehittyy erilaisimmissakin rakenteissa. Arvaamaton siunaus ihmiskunnalle olisi, että tämän tartunnan saanut, joka heikkona tai heittiönä sallii turmiollisten taudinitujen itsessään kehittyä, heti pidätettäisiin ja pantaisiin ankaran valvonnan alaiseksi (jottemme sanoisi: muitta mutkitta tuhottaisiin), ennenkuin myrkky on leviämiskykyistä.

Samoin kuin iso valkea kohinallaan laajalti täyttää ilman, niin humisi mahtavien Barnaclein loimuun puhaltama pyhä liekki Merdlen nimeä yhä äänekkäämmin. Se asui kaikkien huulilla ja soi kaikkien korvissa, Merdlen kaltaista miestä ei milloinkaan ollut nähty eikä milloinkaan nähtäisi. Kuten on sanottu, ei kukaan tiennyt mitä hän oli tehnyt, mutta kaikki olivat selvillä siitä, että häntä suurempaa ei ollut ilmestynyt.

Bleeding Heart Yardissa, jossa ei ollut liikaa puolipennystäkään, oli tämä mallimies yhtä vilkkaan mielenkiinnon esineenä kuin pörssissä. Mrs Plornish, joka nyt, pieni vanha isäukkonsa ja Maggy apulaisina, piti mauste- ja sekatavarakauppaa pienessä siistissä puodissa Yardin hienossa osassa, portaiden yläpäässä, jutteli lavealti hänestä ostajiensa kanssa myymäpöydän ääressä. Mr Plornish, jolla oli pieni osake pienessä rakennusyhtiössä naapuristossa, kertoi seisten muurauslasta kädessä rakennustelineillä ja talojen katoilla kuulleensa, että mr Merdle oli ainoa , »huomatkaa», joka kykeni auttamaan heitä siihen, niihin he kaikki pyrkivät, »huomatkaa», hankkimaan heille hyvän toimeentulon. Huhu kuiskaili, että mr Baptist, mr ja mrs Plornishin ainoa vuokralainen, pani talteen ansionsa, jotka säästyivät hänen eläessään yksinkertaisesti ja kohtuullisesti, sijoittaakseen ne sitten johonkin mr Merdlen varmaan yritykseen. Naispuolisille yardilaisille, jotka tulivat saamaan muutaman luodin teetä ja satakunta naulaa lavertelua, antoi mrs Plornish tiedoksi, että he, »ma'am», olivat kuulleet serkultaan Mary-Annelta, joka työskenteli eräässä liinavaateliikkeessä, että mrs Merdlen puvut täyttivät kolme vaunua, että hän oli kauniimpi kuin kukaan, missään maassa elävä nainen ja että hänellä oli povi kuin marmoria, että mikäli he olivat kuulleet hänen poikansa edellisestä avioliitosta oli otettu hallitukseen; hän oli ollut kenraalina ja marssittanut sotajoukkoja ja kruunattu voitoilla, jos kaikkea kuulemaansa saattoi uskoa. Vielä tiesi mrs Plornish, että kerrottiin mr Merdlen sanoneen, että hän, jos olisi katsonut kannattavan, olisi voinut ottaa haltuunsa koko hallituksen, pyytämättä mitään voittoa, muttei voinut tehdä sitä tappiokseen. Eipä olisi luullut, arveli mrs Plornish, hänen kärsivän siitä suurtakaan vahinkoa, kun saattoi valehtelematta sanoa, että hänen tiensä oli laskettu kullalla. Oli todella ikävää, ettei voitu tehdä sitä hänelle kannattavaksi, sillä tällainen mies ja vain tällainen tiesi, kuinka leipä- ja liharuuan hinta oli noussut ja tällainen mies ja vain tällainen saattoi ja tahtoi saada sen alenemaan.

Niin yleisenä ja raivoisana riehui tämä kulkutauti Bleeding Heart Yardissa, etteivät potilaat tointuneet edes mr Pancksin vuokrankantopäiviksi. Näissä tilaisuuksissa sai tauti sen omituisen muodon, että potilas tunsi saavansa sanomatonta lohdutusta ja puolustusta viittaamalla ihmeitä tekevään nimeen.

»Kas niin!» saattoi mr Pancks sanoa vuokralaiselle, joka ei ollut maksanut. »Rahat tänne! Joutukaa!»

»Minulla ei ole rahaa, mr Pancks», saattoi vuokralainen vastata; »puhun totta, kun sanon, etten ole saanut edes kuusipennystä kokoon sitä varten».

»Tiedättehän, ettei tämä kelpaa», vastasi silloin mr Pancks; »ettehän voi odottaa, että tällainen kävisi päinsä, ettehän?»

Siihen vuokralainen alakuloisena myönsi: »En, sir»; hän ei todellakaan odottanut sitä.

»Tiedätte, ettei isäntäni siedä tällaista», jatkoi mr Pancks. »Hän ei ole lähettänyt minua tänne tätä varten. Maksakaa! Joutuin!»

Vuokralainen saattoi silloin vastata: »Voi, mr Pancks, jos olisin se rikas herrasmies, jonka nimi on kaikkien huulilla — jos nimeni olisi Merdle, sir — niin maksaisin ilomielin.»

Vuokra-asiaa koskevat keskustelut pidettiin tavallisesti asumusten ovilla tai eteisissä, useiden yardilaisten hartaasti kuunnellessa. Tällaisiin vetoamisiin vastasivat he aina hiljaisella muminalla, ikäänkuin pitäen sitä lopullisesti vakuuttavana ja ratkaisevana; ja syyllinen, olkoonpa kuinka hämillään ja neuvoton tahansa siihen asti, reipastui siitä aina hiukan.

»Jos minä olisin mr Merdle, sir, niin ei teillä olisi syytä moittia minua. Ei, uskokaa minua», saattoi vuokravelallinen sitten jatkaa, päätänsä pudistellen. »Silloin maksaisin niin pian, mr Pancks, ettette ehtisi pyytääkään rahoja minulta.»

Taas kuului vastausmutina, joka sisälsi, että oli mahdotonta sanoa mitään reilumpaa ja että se melkein jo kävi vuokran suorituksesta.

Mr Pancks rajoittui nyt vain sanomaan, merkitessään asian muistikirjaansa: »No niin, silloin saatte oikeudenpalvelijat niskaanne ja teidät häädetään asunnostanne; niin teidän käy. Ei hyödytä puhua minulle mr Merdlestä. Te ette ole mr Merdle enempää kuin minäkään.»

»Olisitte lempeämpi meitä kohtaan, jos olisitte mr Merdle, sir», jatkoi vuokralainen innostuen, »ja se olisi parempi kaikille asianomaisille, parempi meille ja parempi teillekin. Teidän ei tarvitsisi kiusata ketään silloin, sir. Ei teidän tarvitsisi kiusata meitä eikä itseänne. Teidän itsenne olisi parempi olla ja jättäisitte muutkin rauhaan, jos olisitte mr Merdle.»

Mr Pancks, jonka aina valtasi vastustamaton kömpelyys hänen kuunnellessaan näitä epäsuoria kohteliaisuuksia, ei milloinkaan tointunut sellaisesta hyökkäyksestä. Hän saattoi vain purra kynsiään ja höyrytä edelleen seuraavan vuokravelallisen luokse. Säestävä yardilaisryhmä kokoontui nyt hänen juuri jättämänsä velallisen ympärille ja heidän suureksi lohdutuksekseen kierteli mitä ihmeellisimpiä huhuja heidän keskuudessaan mr Merdlen suurista rikkauksista.

Erään tällaisen tappion jälkeen, joita sattui monta monena vuokrankantopäivänä, käveli mr Pancks, muistikirja kainalossa, päättyneen päivätyön perästä mrs Plornishin kulmalle. Hänen asiansa ei ollut ammatillista, vaan tuttavallista laatua. Hänellä oli ollut raskas työpäivä ja hän kaipasi hiukan virkistystä. Hän oli tähän aikaan ystävällisissä suhteissa Plornish-perheen kanssa ja oli usein käynyt heillä samanlaisissa tilaisuuksissa ja ottanut osaa miss Dorritia koskeviin muisteloihin.

Mrs Plornishin puotikamari oli koristeltu hänen makunsa mukaan ja esitti puodinpuolisella seinällä pienen haavekuvan, josta mrs Plornish sanomattomasti nautti. Tämä puotikamarin runollinen koristelu oli siinä, että seinä oli maalattu esittämään olkikattoisen majan ulkopuolta. Ja taiteilija oli sovittanut siihen todellisen oven ja ikkunan niin vaikuttavasti, kuin niiden kovin epäsuhteellinen koko suinkin salli. Vaatimaton päivänkukka ja malva olivat maalatut kukoistavan komeiksi tämän maalaisasunnon ulkopuolelle, ja piipusta hulmusi sakea savu, joka todisti, että majassa elettiin hyvin, ja myös kenties, että nokikolari oli pitemmän aikaa laiminlyönyt tehtävänsä. Uskollinen koira oli kuvattu kynnykselle, valmiina käymään kiinni ystävällisen vierailijan sääriin ja puutarhan aidan takaa kohosi pyöreä kyyhkyslakka, kyyhkyspilven ympäröimänä. Ovella (sen suljettuna ollessa) näkyi kuparilaatan kuva, johon oli kirjoitettu Onnenmaja, T. ja M. Plornish, mies ja vaimo kun olivat yhtiökumppaneita. Runous ja taide eivät milloinkaan ole ihastuttaneet mielikuvitusta enemmän kuin ne yhtyneinä tähän majankuvaan ihastuttivat mrs Plornishia. Eikä haitannut, että Plornishilla oli tapana piippua poltellessaan nojata siihen, jolloin hänen hattunsa peitti kyyhkyslakan ja kaikki kyyhkyset, hänen selkänsä nielaisi koko majan, taskuihin työnnetyt kädet hävittivät kukoistavan puutarhan ja autioittivat lähimaiseman. Mrs Plornishille se yhä pysyi mitä kauneimpana majana, mitä ihmeellisimpänä haavekuvana, eikä se häirinnyt häntä, että mr Plornishin silmä ylettyi pari tuumaa olkikaton alaisen ullakkomakuuhuoneen yläpuolelle. Kun mrs Plornish, suljettuaan puodin, tuli onnensa majaan ja kuunteli isänsä laulun lurituksia, tuntui hänestä kuin hän eläisi suloista paimenrunoelmaa, kuin kulta-aika olisi uudelleen herännyt henkiin. Ja totisesti, jos tämä kuuluisa aikakausi todella heräisi henkiin tai jos sitä yleensä milloinkaan on ollut olemassa, niin on epätietoista, saattaisiko tai saattoiko se tuottaa montakaan yhtä vilpittömästi isäänsä ihailevaa tytärtä kuin tämä köyhä vaimo oli.

Kilahtelevan puotikellon ilmoittaessa jonkun vieraan tulevan riensi mrs Plornish katsomaan, kuka se oli. »Arvasin, että te sieltä tulette, mr Pancks, sillä tämähän on teidän tavallinen iltanne, eikö niin? Tässä on isä, katsokaas, hän tuli heti kellon kilahtaessa puotiin tekemään kauppaa kuten reipas nuori kauppapalvelija. Eikös hän ole terveen näköinen? Isä on iloisempi nähdessään teidän tulevan kuin ostajan, sillä hän pitää paljon juttelusta, ja kun se kääntyy miss Dorritiin, niin se on sitä mieluisempaa. Ette ole milloinkaan kuullut isän äänen olevan niin hyvässä kunnossa kuin nyt», kehui mrs Plornish; hänen oma äänensä värisi: niin ylpeä ja tyytyväinen hän oli. »Hän lauloi meille Strephonin eilen illalla niin erinomaisesti, että Plornish nousi seisomaan ja puhui hänelle pöydän yli; 'John Edward Nandy', sanoi Plornish isälle, 'en ole milloinkaan kuullut teidän livertelevän niin kuin tänä iltana livertelitte'. Eikö se ole hauskaa, mr Pancks, eikö?»

Mr Pancks, joka ystävällisimmällä tavallaan oli pärskähdellyt ukolle, vastasi myöntävästi ja kysyi ohimennen, joko vilkas altro-veikko oli tullut kotiin työstä. Mrs Plornish vastasi »ei», ei vielä, vaikka hän oli luvannut olla kotona teen aikana, käytyään West-Endissä jonkun työn takia. Mr Pancks saatettiin sitte vieraanvaraisesti Onnenmajaan, jossa hän tapasi vanhemman master Plornishin, joka juuri oli palannut koulusta. Tiedustellessaan pikaisesti tämän nuoren opiskelijan senpäiväisiä edistysaskeleita, sai hän kuulla, että edistyneemmät oppilaat, jotka jo kirjoittivat isoja kirjaimia ja olivat päässeet M-kirjaimeen, olivat saaneet harjoiteltavakseen »Merdle» ja »Miljoona».

»Entä kuinka teidän asianne luistavat, mrs Plornish», kysyi Pancks, »koska tässä mainittiin miljoonia?»

»Varsin tasaisesti, sir», vastasi mrs Plornish. »Isä kulta, menisittekö puotiin ja järjestelisitte ikkunaa hiukan, ennen teetä, teillä kun on niin hyvä maku?»

John Edward Nandy tallusteli tiehensä tyytyväisenä täyttämään tyttärensä pyyntöä. Mrs Plornish pelkäsi aina kauheasti puhua raha-asioista vanhan herran kuullen, jottei vain mikään hänen mahdollisesti ilmaisemistaan vaikeuksista kuohuttaisi hänen mieltänsä niin, että hän syöksyisi takaisin köyhäintalolle; nyt mrs Plornish saattoi rauhassa uskoa huolensa mr Pancksille.

»On aivan totta, että liike käy tasaisesti», sanoi hän alentaen ääntänsä, »ja että on runsaasti ostajia. Ainoana haittana on luotto, sir.»

Tämän haitan tuntevat kipeästi useimmat, jotka ovat kaupallisesti tekemisissä Bleeding Heartin asukasten kanssa, ja se oli pahana kompastuskivenä mrs Plornishinkin liikkeessä. Kun mr Dorrit oli hankkinut hänelle tämän kaupan, osoittivat yardilaiset niin suurta myötätuntoa ja päättivät niin yksimielisesti kannattaa sitä, että se todella oli kunniaksi ihmisluonnolle. Tunnustaen hänen oikeutensa heidän jalomielisiin tunteisiinsa, koska hän jo kauan oli ollut heidän yhteiskuntansa jäsenenä, lupautuivat he ystävällisesti tekemään kauppaa mrs Plornishin kanssa, kävi miten kävi, eikä suosimaan mitään muuta liikettä. Jalojen tunteittensa vallassa olivat he poikenneet tavalliselta ladultaankin ja ostaneet, omiin tottumuksiinsa nähden, hiukan ylellisesti mausteita ja voita ja tuumivat keskenänsä, että jos he menivätkin hiukan yli rajojen, niin tapahtuihan se naapurin ja ystävän hyväksi, ja milloinka sitten oli lupa ylittää rajoja, ellei tällaisessa tapauksessa. Tällaisten kiihokkeiden varassa kävi liike erikoisen vilkkaasti ja varastossa olevat tavarat menivät nopeasti kaupaksi. Lyhyesti, jos yardilaiset vain olisivat maksaneet, olisi kauppa menestynyt loistavasti, mutta koska he yksinomaan rajoittuivat olemaan velkaa, ei kirjoihin vielä toistaiseksi ollut ilmestynyt minkäänlaista voittoa.

Mr Pancks aikoi juuri pörröttää hiuksensa pystyyn kuin piikkisian piikit miettiessään tätä asioiden tilaa, kun vanha mr Nandy palaten majaan salaperäisen näköisenä pyysi heitä välttämättä tulemaan katsomaan mr Baptistin outoa käytöstä; hän näytti kohdanneen jotakin, mikä oli pelästyttänyt häntä. Kaikki kolme menivät puotiin ja katsellen ikkunasta näkivät mr Baptistin, kalpeana ja kiihtyneenä, panevan toimeen seuraavanlaisia outoja kohtauksia. Ensin he huomasivat hänen piiloutuvan Yardiin johtavain portaiden yläpäähän ja kurkistavan katua ylös ja alas, varovasti pistäen päänsä esiin aivan puodinoven takaa. Erittäin huolekkaan tähystetyn jälkeen tuli hän esille piilostaan ja astui ripeästi katua alas ikäänkuin muka mennäkseen tykkänään tiehensä; sitte kääntyi hän äkkiä ja astui samaa vauhtia ja samaa teeskennellen katua ylös. Astuttuaan saman verran katua ylös kuin oli astunut sitä alaskin poikkesi hän kadun toiselle puolen ja katosi. Viime tempun tarkoitus selvisi vasta, kun hän kiireesti astui puotiin katuportailta ja selitti tehneensä pitkän ja salaperäisen kierroksen Yardin toiseen, Clennamin ja Doycen puoliseen päähän, kulkeneensa Yardin läpi ja pujahtaneensa sitte sisään. Hän oli aivan hengästyksissään, mikä oli luonnollista, ja hänen sydämensä tuntui olevan nopeammassa liikkeessä kuin pieni ovikello, joka värisi ja kilisi hänen takanaan, hänen kiivaasti suljettuaan oven.

»Hei, vanha veikko!» sanoi Pancks. »Altro, vanha poika! Mikäs on hätänä?»

Mr Baptist tai signor Cavalletto ymmärsi nyt englantia melkein yhtä hyvin kuin mr Pancks itse ja osasi puhuakin sitä aika hyvin. Siitä huolimatta mrs Plornish, anteeksiannettavan turhamaisena taidostaan, joka teki hänestä vähäistä vaille italiattaren, astui esiin ruveten tulkiksi.

»Tulkaa pieneen Onnenmajaan, padrona», vastasi mr Baptist, pudistellen innokkaasti oikean kätensä etusormea ominaiseen tapaansa ja antaen liikkeelle tällä kertaa erittäin salaperäisen leiman. »Tulkaa sinne!»

Mrs Plornish ylpeili padrona-arvonimestä, jonka hän katsoi paremmin tarkoittavan hänen asemaansa italiankielen taitajana kuin talon emäntänä. Hän noudatti heti mr Baptistin pyyntöä, ja he menivät kaikki sisään.

»Mine toivo, ettei te pelkä», sanoi mrs Plornish sitten, tulkiten mr Pancksia uudella tavalla, kekseliäs kun oli. »Mite tapahtu. Puhuke, padrona!»

»Pahan miehen. Maailman pahimman miehen. Olin toivonut, etten milloinkaan enää näkisi häntä.»

»Hän sanoo», tulkitsi mrs Plornish lempeän alentuvasti isälleen ja Pancksille, »tavanneensa pahan miehen, mutta toivovansa, ettei paha mies nähnyt häntä. — Miksi», kysyi mrs Plornish, ottaen italiankielen taas käytäntöön, »te ei tahto, ette paha mies näke?»

»Padrona hyvä», vastasi pieni ulkomaalainen, jota mrs Plornish niin hienotunteisesti suojeli, »pyydän, älkää kysykö. Sanon vielä, älkää huoliko siitä. Pelkään sitä miestä. En tahdo nähdä häntä, en tahdo, että hän tuntee minut — ei milloinkaan enää. Vielä kerta, pyydän hartaimmin, älkäämme puhuko siitä.»

Tämä puheenaine oli niin vastenmielinen hänelle ja tukahdutti niin hänen tavallisen vilkkautensa, että mrs Plornish ei enää ahdistellut häntä, varsinkin kun tee jo jonkun oli seissyt hautumassa hellan reunalla. Mutta hän oli kuitenkin hyvin hämmästynyt ja utelias, vaikkei kysellytkään mitään, samoin kuin mr Pancks, jonka ilmeikäs hengitys oli työskennellyt raskaasti siitä saakka, kun pieni mies oli tullut huoneeseen, aivan kuin veturin höyrykone kuljettaessaan raskasta kuormaa jyrkässä ylämäessä. Maggy, joka nyt oli paremmin puettu kuin ennen, vaikka hänen myssyllänsä yhä uskollisesti oli sama hirviömäinen muoto, oli alusta pitäen pysytellyt syrjässä suu ja silmät selkoselällään; tämä tuijotus ja ammotus eivät suinkaan vähentyneet siitä, että puheenaine näin kesken kaiken katkaistiin. Mutta ei kuitenkaan puhuttu siitä, vaikka asiaa joka puolella tunnuttiin ajateltavan; poikkeuksena eivät suinkaan olleet nuoret Plornishit, jotka ottivat osaa illallisateriaan siinä mielentilassa kuin olisi ollut melkein turhaa syödä voileipää, kun kuitenkin tuskallinen mahdollisuus oli käsillä, että maailman häijyin mies ennen pitkää ilmestyisi ja soisi heidät suuhunsa. Mr Baptist alkoi vähitellen vilkastua, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan oven takaa, ikkunan pielestä, joka ei kuitenkaan ollut hänen tavallinen paikkansa. Joka kerta, kun kello soi, säpsähti hän ja kurkisti varovasti ikkunasta, pienen ikkunaverhon kulma kädessään ja lopulla peittäen kasvonsa; nähtävästi hän ei ollut ensinkään varma siitä, että hänen pelkäämänsä mies ei ollut verikoiran tarkalla vainulla päässyt hänen jäljillensä, huolimatta hänen kierroksistaan ja mutkistaan.

Parin kolmen ostajan sekä mr Plornishin tulo askarruttivat häntä tällä tavalla tarpeeksi, jotta huoneessa olijoiden huomio koko ajan pysyi kiintyneenä häneen. Tee oli juotu ja lapset vuoteessa, ja mrs Plornish oli juuri velvollisuudenmukaisesti ehdottamaisillaan, että hänen isänsä laulaisi heille Chloesta, kun kello soi ja mr Clennam astui sisään.

Hän oli myöhään istunut kirjojensa ja kirjeittensä ääressä, sillä hänen aikansa haaskautui pahasti veruke viraston odotushuoneissa. Sitäpaitsi oli hän alakuloinen ja levoton siitä, mitä viimeksi oli tapahtunut hänen äitinsä luona. Hän näytti väsyneeltä ja yksinäiseltä; sellaiseksi hän tunsikin itsensä, mutta siitä huolimatta hän palasi konttoristaan tätä tietä, kertoakseen saaneensa toisen kirjeen miss Dorritilta.

Tämä uutinen teki sellaisen vaikutuksen Onnenmajassa, että yleinen huomio kääntyi pois mrs Baptistista. Maggy, joka heti ilmestyi etualalle, olisi tahtonut vetää sisäänsä tietoja pikku äidistä korvillaan, nenällään, suullaan ja silmillään, elleivät viimemainitut olisi olleet täynnä kyyneleitä. Hän oli erikoisesti mielissään, kun Clennam vakuutti, että Roomassa oli sairaaloita, erittäin hyvin hoidettuja sairaaloita. Mr Pancksin arvo kohosi huomattavasti, koska häntä oli erikoisesti muistettu kirjeessä. Jokainen kuunteli tyytyväisenä ja innostuneena, niin että Clennam sai runsaan palkan vaivastaan.

»Mutta te olette väsynyt, sir. Antakaa minun valmistaa teille kupillinen teetä», sanoi mrs Plornish, »jos tahtoisitte alentua juomaan sitä täällä majassa; ja monet kiitokset siitä, että pidätte meitä ystävällisesti muistissanne».

Mr Plornish katsoi myöskin velvollisuudekseen isäntänä antaa oman henkilökohtaisen tunnustuksensa ja lausui sen siinä muodossa, joka aina ilmaisi hänen korkeimman käsityksensä juhlallisesta sydämellisyydestä.

»John Edward Nandy», sanoi mr Plornish, kääntyen vanhan herran puoleen. »Sir. Te ette liian usein saa nähdä vaatimattomia tekoja, joissa ei ole hitustakaan ylpeyttä, ja sentähden, kun näette sellaisia, niin osoittakaa niille kiitollisena kunnioitustanne, sillä jos ette tee niin ja elätte tarvitaksenne niitä niin on aivan oikein teille, jos jäätte niitä vaille.»

»Olen aivan samaa mieltä kuin sinä, Thomas, ja sinun mielipiteesi on sama kuin minun, ja sentähden ei enempää tarvitse sanoa, koska en ole toista mielipidettä, ja tässä, mielipiteessä, Thomas, meidän, sinun ja minun aina on yksimielisesti pysyttävä, ja koska ei ole mitään eroavaisuutta mielipiteissä, niin ei voi olla kuin yksi mielipide, ei, Thomas, Thomas, ei!»

Arthur kiitti, vähemmin muodollisesti, heitä siitä, että he panivat näin suuren arvon hänen perin vähäiselle huomaavaisuudelleen; ja mitä teehen tuli, selitti hän, ettei hän vielä ollut syönyt päivällistä, vaan oli menossa suoraan kotiin virkistymään pitkän työpäivän jälkeen; muuten hän olisi mielellään ottanut vastaan vieraanvaraisen tarjouksen. Koska mr Pancks jotenkin meluavasti höyryili valmistautuen lähtöön, lopetti Clennam kysymällä tältä herrasmieheltä, eikö hän tahtoisi liittyä hänen seuraansa. Mr Pancks vastasi, ettei hän parempaa pyytänyt, ja niin jättivät molemmat yhdessä Onnenmajan.

»Jos tulette luokseni, Pancks», sanoi Arthur heidän päästyään kadulle, »ja syötte kanssani päivällistä tai illallista, mitä siellä tarjottaneen, teette melkein armeliaisuudentyön; sillä minä olen väsynyt ja alakuloinen tänä iltana».

»Pyytäkää minulta suurempia palveluksia, kun tarvitsette», vastasi
Pancks, »ja minä täytän pyyntönne».

Tämän omituisen ihmisen ja Clennamin välillä vallitsi äänetön ja yhä paraneva yhteisymmärrys ja sopusointu siitä hetkestä alkaen, jolloin mr Pancks lensi mr Ruggin ylitse Marshalsean pihassa. Kun vaunut vierivät pois muistettavana perheen lähtöpäivänä, seisoivat he molemmat katsellen sen jälkeen ja astelivat sitte verkalleen yhdessä pois. Kun Pikku Dorritin ensimmäinen kirje tuli, ei kukaan ollut hartaampi kuulemaan uutisia hänestä kuin mr Pancks. Toisessa kirjeessä, joka tällä hetkellä lepäsi Clennamin povitaskussa, mainittiin nimenomaan hänen nimensä. Vaikkei hän milloinkaan ennen ollut antanut minkäänlaista vakuutusta tai tunnustusta Clennamille ja vaikka se, mitä hän nyt juuri sanoi, oli kylläkin vähän sanoiksi puettuna, niin oli Clennamilla jo kauan ollut kasvava aavistus siitä, että mr Pancks, omalla omituisella tavallaan, oli kiintynyt häneen. Kaikki nämä langat yhteenpunottuina vaikuttivat, että Pancks oli hänelle todellisena ankkuriköytenä tänä iltana.

»Olen ypöyksin», selitti Arthur heidän kulkiessaan eteenpäin. »Yhtiökumppanini on poissa, kiinni tehtävissä, jotka kuuluvat liikkeemme hänen hoitamaansa puoleen, ja te saatte olla täydessä vapaudessanne.»

»Kiitos. Ette kai äsken kiinnittänyt erikoista huomiota pikku altroon, vai mitä?» kysyi Pancks.

»Hän on hilpeä veitikka, ja minä pidän hänestä», sanoi Pancks. »Jotakin oli hullusti päin hänen asioissaan tänään. Onko teillä aavistusta siitä, mikä häntä painaa?»

Mr Pancks selitti kysymyksensä syyt. Tämä kaikki tuli aivan odottamatta, eikä Arthur voinut selittää sitä.

»Ehkäpä te kysyisitte häneltä», ehdotti Pancks, »koska hän on vieras täällä».

»Minun kai pitäisi ensin itse huomata, että jokin vaivaa häntä», arveli Arthur. »Olen nähnyt, että hän on niin ahkera, niin kiitollinen (vähästäkin) ja niin luotettava, että näyttäisi siltä kuin epäilisin häntä. Mutta se ei suinkaan olisi oikeudenmukaista.»

»Totta kyllä», myönsi Pancks. »Mutta tiedättekös, te ette sovi kenenkään isännäksi, mr Clennam. Te olette aivan liiaksi hienotunteinen.»

»Mitä siihen tulee», vastasi Clennam nauraen, »niin en ole suurestikaan Cavalletton isäntä. Hän elää puunleikkauksellaan. Hänellä on pajan avaimet hallussaan, hän vartioi sitä joka toinen yö ja pitää yleensä huolta kaikesta siellä; mutta meillä on vain vähän hänen alaansa kuuluvaa työtä, vaikka annammekin hänelle kaikki mitä on. Ei, olen paremminkin hänen vakituinen neuvonantajansa ja pankkiirinsa. Siitä puhuen, niin eikö ole omituista, Pancks, että keinottelut, jotka nyt kummitellevat niin monen ihmisen aivoissa, ovat houkutelleet pikku Cavallettonkin pauloihinsa?» 9

»Ahaa! Pääomansijoitukset», ymmärsi Pancks. »Vai niin, vai niin, en arvannut teidän puhuvan pääomansijoituksista.»

Hän vastasi niin nopeasti, että Clennam vilkaisi häneen, epäillen hänen tarkoittavan enemmän kuin mitä sanoi. Mutta koska hän sen lisäksi alkoi astua nopeammin ja hänen koneistonsa työskentely samassa määrässä kiihtyi, ei Arthur enää jatkanut keskustelua siitä asiasta, ja he saapuivat pian hänen asunnollensa.

Pienelle pyöreälle pöydälle takan eteen katettu päivällinen, johon kuului liemiruoka sekä kyyhkyspiirakka ja jonka höysteeksi tarjottiin pullollinen hyvää viiniä, voiteli mr Pancksin koneiston erinomaiseen kuntoon, niin että kun Clennam otti esille itämaisen piipun ja ojensi toisen Pancksille, oli tämä herrasmies kerrassaan mainiolla tuulella.

He polttelivat hetkisen äänettöminä, Pancks kuin höyrylaiva, jolle kaikki merenkulkumerkit, tuuli, virrat ja suvannot, ennustavat onnellista matkaa. Hän puhui ensin ja aloitti näin:

»Niin. Huomaan, että palaatte siihen vielä», myönsi Clennam, ihmetellen mistä syystä.

»Eikö ole omituista, että ne houkuttelisivat pikku altronkin pauloihinsa? Niinhän sanoitte äsken, vai kuinka?» kysyi Pancks poltellen.

»Niin. Mutta ajatelkaas, että koko Yardin on käynyt samoin. Ajatelkaa, että he vuokrankantopäivinäni siellä täällä ja kaikkialla vastaavat minulle vain puhumalla niistä, joko he sitte maksavat tai ovat maksamatta. Merdle, Merdle, Merdle, aina vain Merdle.»

»Niin kyllä», vastasi Pancks. Poltettuaan minuutin ajan lisäsi hän kuivakiskoisemmin, kuin hänen äskeinen voitelunsa olisi edellyttänyt: »Sentähden, katsokaas, etteivät nämä ihmiset ymmärrä, mistä on kysymys.»

»Eivät hitustakaan», huusi Pancks. »Eivät tiedä mitään koroista, eivät tiedä mitään rahakysymyksistä. Eivät ole eläissään tehneet laskelmia, eivät milloinkaan askarrelleet sellaisissa, sir!»

»Jos he olisivat —» aloitti Clennam, kun Pancks, muuttamatta ilmettä, päästi sellaisen äänen, joka voitti kaikki hänen tavalliset sekä nenä- että kurkkutörähdyksensä ja joka heti vaiensi Clennamin.

»Luulin teidän — puhuvan», vastasi Arthur, epäröiden, minkä nimityksen antaisi keskeytykselle.

»Jos he olisivat askarrelleet niissä», sanoi Clennam, hiukan epätietoisena siitä, miten suhtautuisi ystäväänsä, »niin kai he ymmärtäisivät asian paremmin».

»Kuinka niin, mr Clennam?» kysyi Pancks nopeasti, ja hänen olemuksestaan kävi omituisella tavalla ilmi, että hän keskustelun alusta alkaen oli ollut ladattuna sillä panoksella, joka nyt laukesi. »He ovat oikeassa, tiedättekö. He eivät ole selvillä asioista, mutta he ovat oikeassa.»

»Aivan niin, sir», vastasi Pancks. »Minä olen ottanut selvän niistä, minä olen tehnyt laskelmia, olen perehtynyt niihin. Ne ovat varmoja ja luotettavia.» Tyytyväisenä päästyään näin pitkälle, veti mr Pancks itämaisesta piipustaan niin pitkän savun kuin hänen keuhkonsa suinkin sallivat ja katseli Clennamia ovelasti ja lujasti, vedellen ja puhallellen sauhuja edelleen.

Ja sillä hetkellä alkoi Pancks levittää vaarallista tarttumaa, jolla hänet oli saastutettu. Tällä tavalla nämä taudit leviävät, tällä viekkaalla tavalla ne tarttuvat.

»Tarkoitatteko, kunnon Pancks», kysyi Arthur painokkaasti, »että tahtoisitte panna, sanokaamme esimerkiksi nuo tuhannen puntaanne, tällaisiin yrityksiin?»

»Varmasti», vakuutti Pancks. »Olen tehnyt sen jo, sir.» Mr Pancks veti taas pitkän haiun, puhalsi pitkään sen ilmoille ja loi taas pitkän, ovelan silmäyksen Clennamiin.

»Sanon teille, mr Clennam, että olen ottanut selvän asioista», vakuutti Pancks. »Tällä miehellä on rajattomat apulähteet — suunnattomat pääomat — valtiollinen vaikutusvalta. Hänen yrityksensä ovat parhaat, ne ovat varmoja, ne ovat luotettavia.»

»Vai niin!» vastasi Clennam katsoen ensin vakavasti häneen ja sitte vakavasti valkeaan. »Te hämmästytätte minua!»

»Pyh!» puhalsi Pancks. »Älkää sanoko niin, sir. Teidän pitäisi itse tehdä samoin. Miksette tee kuten minä?»

Keneltä mr Pancks ensin oli saanut kulkutaudin tarttuman, sitä hänen olisi ollut yhtä mahdoton sanoa kuin mistä hänen elimistöönsä hänen tietämättään hiipinyt kuumetauti olisi alkuisin. Tällaiset rutot, samoin kuin monet ruumiillisetkin taudit, saavat ensin alkunsa ja kehittyvät ihmisten pahuudessa ja leviävät sitte heidän tietämättömyydessään, ja jonkun ajan kuluttua tarttuvat ne potilaisiin, jotka eivät ole tietämättömiä eivätkä pahoja. Ehkä oli niin, että Pancks oli saanut tarttuman tähän luokkaan kuuluvalta henkilöltä, ehkä oli toisinkin; joka tapauksessa esiintyi hän tämänlaatuisena potilaana, ja siksi hänen levittämänsä tartunta oli sitä tuhoisampi.

»Ja te olette todellakin sijoittanut pääomanne», Clennam oli jo edistynyt käyttämään tätä sanaa, »tuhannen puntaanne, näihin yrityksiin, Pancks?»

»Varmasti, sir!» vastasi Pancks reippaasti ja puhalsi sauhupilven ilmoille. »Olisin vain suonut niitä olevan kymmenen!»

Clennamin yksinäistä mieltä painoi tänä iltana raskaasti kaksi asiaa: toinen oli hänen yhtiökumppaninsa aina vain kauemmaksi siirtynyt toivo, toinen se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äitinsä luona. Tuntien suurta lohdutusta Pancksin seurasta ja myös voivansa luottaa häneen, otti hän puheeksi molemmat huolensa ja molemmat johtivat hänet takaisin kiihtyvällä nopeudella ja voimalla heidän keskustelunsa lähtökohtaan.

Tämä tapahtui erinomaisen yksinkertaisesti. Jätettyään pääomansijoitukset siksensä istui hän hetken vaiti, katsellen piipunsavunsa läpi tuleen, ja kertoi sitte Pancksille, kuinka ja miksi hän oli joutunut asioihin suuren kansallisen viraston kanssa. »Raskasta se on ollut ja raskasta se on Doycelle», lopetti hän vilpittömän harmin tuntein, jotka aina heräsivät hänessä tämän asian joutuessa puheeksi.

»Raskasta todella», myönsi Pancks. »Mutta tehän hoidatte hänen asioitansa, mr Clennam?»

»Hoitakaa niitä paremmin, sir», lausui Pancks. »Hankkikaa hänelle korvausta hänen raatamisestaan ja pettymyksistään. Käyttäkää ajan tarjoamat mahdollisuudet hänen hyväksensä. Hän, kärsivällinen ja työhönsä kiintynyt ammattimies, ei milloinkaan yrittäisi hyötyä näillä keinoin. Hän luottaa teihin, sir.»

»Koetan parastani, Pancks», vastasi Clennam huolestuneena. »En luule kykeneväni punnitsemaan ja arvostelemaan näitä uusia yrityksiä. Alan käydä vanhaksi.»

Tässä ihmeellisessä naurussa ja puhallusten ja pärskähdysten sarjassa, jolla mr Pancks ilmaisi hämmästyksensä ja ehdottomasti torjui tämän väittämän, oli jotakin niin uskottavan aitoa, ettei voinut epäilläkään hänen olevan muuta kuin täysin tosissaan.

»Käydä vanhaksi!» huusi Pancks. »Kuulkaa, kuulkaa! Vanhaksi! Kuulkaa häntä, kuulkaa häntä!»

Näillä huudahduksilla ja jatkuvilla tohahduksilla kieltäytyi mr Pancks niin tarmokkaasti ottamasta kuuleviin korviinsakaan väittämää, että Arthur jätti sen sikseen. Hän pelkäsikin, että mr Pancksille voisi käydä hullusti siinä rajussa yhteentörmäyksessä, mikä tapahtui sisäänvedetyn savun ja ulospuhalletun ilman välillä hänen kurkussaan. Hylätessään toisen keskustelunaiheen johtui hän kolmanteen.

»Yhdentekevää, olenko nuori, vanha vai keski-ikäinen, Pancks», sanoi hän sopivan väliajan sattuessa, »joka tapauksessa olen hyvin tuskallisessa ja epävarmassa asemassa, jopa niin, että minulla on syytä epäillä sitäkin, onko mikään siitä, mikä näyttää kuuluvan minulle, todella omaani. Kerronko teille kuinka asia on? Uskonko teille suuren salaisuuden?»

»Voitte luottaa minuun!» Mr Pancksin lyhyt ja terävä vakuutus, jonka hän vahvisti nopeasti ojentamalla hiilisen kätensä, oli erittäin ilmeikäs ja luottamusta herättävä. Clennam puristi kättä lämpimästi.

Lievennellen vanhojen epäilystensä luonnetta, mikäli niiden selvä esittäminen salli, ja milloinkaan mainitsematta äitinsä nimeä, ja puhuen vain ylimalkaisesti eräästä sukulaisesta, kuvasi hän mr Pancksille suurin piirtein pahat aavistuksensa ja keskustelun, jonka todistajana hän oli ollut. Mr Pancks huudahteli niin hartaasti, että unohti itämaisen piipun ilot ja pisti sen ristikolle hiilihankojen ja -pihtien joukkoon käyttäen koko kertomuksen ajan käsiään pörrötelläkseen kankeita hiuspiikkejään, niin että hän esityksen lopussa oli kuin mikäkin työmies-Hamlet keskustelussa isänsä haamun kanssa.

»Tästä johdun, sir», huudahti hän, äkkiä koskettaen Clennamin polvea, »tästä johdun takaisin pääomansijoituksiin! En sano mitään siitä, että olette valmis antamaan pois omaisuutenne korjataksenne vääryyttä, jota ette milloinkaan ole tehnyt. Se on teidän tapaistanne. Jokaisen täytyy olla oma itsensä. Mutta tämän sanon: koska arvelette tarvitsevanne rahaa suojataksenne omaa vertanne paljastuksilta ja häpeältä, niin tehkää mitä voitte.»

»Tulkaa niin rikkaaksi kuin voitte, sir», pyysi Pancks hartaasti, keskittäen kaiken tarmonsa tähän pyyntöön. »Tulkaa niin rikkaaksi kuin kunnialla voitte. Se on teidän velvollisuutenne. Ei itsenne tähden, mutta muiden. Tarttukaa onnen siipeen. Poloinen mr Doyce (hän käy todella vanhaksi) on teidän varassanne. Sukulaisenne on teidän varassanne. Ette tiedäkään, kuinka monen onni on teidän kädessänne.»

»Vielä sananen, mr Clennam», tinki Pancks, »ja sitte riittää täksi illaksi. Miksi jättäisitte kaiken voiton ahmateille, roistoille ja petkuttajille? Miksi jättäisitte kaiken mahdollisesti saatavan voiton minun isännälleni ja hänen kaltaisillensa? Ja kuitenkin te aina teette niin. Kun sanon te, tarkoitan teidän kaltaisianne miehiä. Tiedätte niin tekevänne. Näen sen joka Jumalan päivä. En näekään mitään muuta. Sen näkeminen kuuluu ammattiini. Sentähden sanon», kehoitti Pancks, »käykää kiinni ja voittakaa!»

»Se on mahdotonta, sir», vastasi Pancks. »Olen ottanut selvän siitä. Nimi kaikkialla mukana — rajattomat apulähteet — suunnaton pääoma — etevä asema — ylhäisiä tuttavuuksia — vaikutusvaltaa hallituksessa. Se on mahdotonta!»

Tämän lopullisen esityksen jälkeen rauhoittui Pancks vähitellen; hän salli hiustensa painua niin sileiksi kuin ne yleensä äärimmäisin suostutteluin saattoivat painua, otti piipun hiilihankojen ja -pihtien joukosta, täytti sen uudelleen ja poltteli. He eivät enää puhuneet paljoakaan, mutta pitivät seuraa toisillensa, äänettöminä jatkaen ajatuksissaan äskeisten aiheiden pohtimista, eivätkä eronneet ennen puolta yötä. Hyvästi heittäessään ja puristettuaan Clennamin kättä, kiersi mr Pancks hänet yltympäri ennenkuin höyrysi ulos ovesta. Tämän tempun käsitti Arthur merkitsevän vakuutusta, että hän ehdottomasti saattoi luottaa Pancksiin, jos hän joskus sattuisi tarvitsemaan apua, olipa sitten kysymyksessä joku sinä iltana mainituista asioista tai joku muu häntä mahdollisesti kohtaava vaikeus.

Lomahetkinään seuraavana päivänä, vieläpä huomionsa ollessa kiintyneenä muihin asioihinkin, mietiskeli Clennam mr Pancksin pääomasijoituksia ja sitä, että hän oli »ottanut selvän asioista». Hän ajatteli, että mr Pancks tässä asiassa oli herkkäuskoinen ja toivehikas, jota hän tavallisesti ei muuten ollut. Hän ajatteli suurta kansallista virastoa ja kuinka hauskaa olisi nähdä Doyce paremmassa asemassa. Hän ajatteli synkän uhkaavaa paikkaa, joka eli kodin nimisenä hänen muistissaan, ja kokoontuvia varjoja, jotka tekivät sen entistä synkemmän uhkaavaksi. Hän huomasi uudelleen, että mihin ikinä hän tuli, hän kaikkialla näki, kuuli ja kosketti kuuluisaa Merdle-nimeä, havaitsipa hän, että hänen oli vaikea istua pari tuntia oman pulpettinsakin ääressä jonkun aistimensa joutumatta jollakin tavoin kosketuksiin tämän nimen kanssa. Hänestä alkoi tuntua oudolta, että se esiintyi kaikkialla ja ettei kukaan muu kuin hän suhtautunut siihen epäluuloisesti. Mutta päästyään tähän hän alkoi huomata, ettei hänkään enää katsellut sitä epäluuloisin silmin; hän oli vain sattumalta pysytellyt erillään siitä. Kun tämänlaatuinen tauti on tartuntakypsä, merkitsevät tällaiset oireet potilaassa, että hän on siihen sairastunut.

VIIDESKYMMENES LUKU

Kun brittiläiset keltaisen Tiberin rannoilla saivat tietää, että heidän älykäs kansalaisensa mr Sparkler oli nimitetty heidän verukevirastonsa jäseneksi, eivät he piitanneet siitä enempää kuin mistä hyvänsä muusta englantilaisissa lehdissä lukemastaan onnettomuudesta tai rikoksesta. Toiset nauroivat, toiset arvelivat täysin riittäväksi puolustukseksi, että virka todellisuudessa oli pelkkä nimivirka ja että siihen kelpasi kuka pöllöpää hyvänsä, joka vain osasi kirjoittaa nimensä; toiset juhlallisemmat valtiolliset oraakkelit tunnustivat Decimuksen menetelleen viisaasti, vahvistaessaan asemaansa, ja arvelivat, että kaikkien Decimuksen annettavissa olevien virkojen ainoana perustuslaillisena päämääränä oli vahvistaa hänen asemaansa. Oli siellä muutamia harvoja sapekkaita brittiläisiä, jotka eivät tunnustaneet näitä uskonkappaleita, mutta heidän vastalauseensa oli pelkästään teoreettinen. Käytännössä he eivät panneet kortta kokoon tässä asiassa, arvellen sen kuuluvan joillekin muille brittiläisille, joiden nimet ja olinpaikat olivat tuntemattomat. Samaten kotimaassa suuri joukko brittiläisiä puolsi innokkaasti neljänkolmatta peräkkäisen tunnin aikana sitä mielipidettä, että noiden näkymättömien ja tuntemattomien brittiläisten »pitäisi nostaa kysymys asiasta» ja että jos he tyynesti alistuivat siihen, eivät he olleet parempaa kohtelua ansainneet. Mutta mihin luokkaan nämä välinpitämättömät brittiläiset kuuluivat, missä ja miksi nämä onnettomat olennot piileksivät, miksi he aina ja joka tilaisuudessa laiminlöivät omien etujensa valvomisen, kun niin monet muut brittiläiset eivät voineet käsittää ja selittää sellaista leväperäisyyttä, sitä ei tiennyt kukaan. Näihin kysymyksiin ei löytynyt vastausta keltaisen Tiberin eikä mustan Thamesinkaan rannoilta.

Vastaanottaessaan onnitteluja tämän tapahtuman johdosta levitteli mrs Merdle uutista siron välinpitämättömänä, tällä tavoin saattaen sen edulliseen valoon, samoin kuin kehys kohottaa jalokiven kauneutta. Niin, sanoi hän, Edmund oli ottanut vastaan viran. Mr Merdle tahtoi, että hän ottaisi sen, ja hän suostui. Hän toivoi, että Edmund viihtyisi siinä, muttei todellakaan tiennyt sitä varmasti. Hänen täytyisi sen takia oleskella paljon kaupungissa ja hän viihtyi paremmin maalla. Se ei kuitenkaan ollut mikään epämiellyttävä asema — ja se oli joka tapauksessa asema. Ei käynyt kieltäminen, että se oli kohteliaisuus mr Merdleä kohtaan eikä ollut hullumpi asia Edmundillekaan, jos hän vain viihtyi siinä. Sekin oli hyvä, että hänellä oli jotakin tekemistä ja että hän ansaitsi jotakin tehdessään sitä. Toinen asia oli sitte, kumpi häntä miellyttäisi enemmän, tämä toimi vai armeija.

Näin puhui povi, joka oli erikoisen taitava tekemään asian pieneksi ja menetelmällään kohottamaan sen arvoa. Tällä välin Henry Gowan, jonka Decimus oli hylännyt, kulki kaikissa tuttavissaan Kansanportin ja Albanon välillä vannoen melkein (muttei aivan) kyyneleet silmissä, että Sparkler oli hyväntahtoisin, vaatimattomin ja herttaisin aasi, mikä milloinkaan on pureksinut heinää julkisen elämän laitumella, ja että hän (Gowan) iloitsi hänen (tämän rakkaan aasin) nimityksestä niin vilpittömästi, että vain yksi asia olisi voinut ilahuttaa häntä enemmän, nimittäin se, että hän itse olisi saanut tuon viran. Hän vakuutti, että toimi oli ihan omiaan Sparklerille. Siinä ei ollut mitään tekemistä, ja Sparkler suorittaisi sen mainiosti; siitä oli nostettava suuri palkka, ja Sparkler kykenisi mainiosti nostamaan sen; se oli ilahuttava, sopiva ja suurenmoinen nimitys, ja hän oli melkein valmis suomaan nimittäjälle anteeksi oman syrjäyttämisensä, iloitessaan siitä, että tämä rakas aasi, johon hän oli kovin kiintynyt, oli saanut näin erinomaisen tallin. Eikä hänen hyväntahtoisuutensa pysähtynyt tähän. Hän vaivautui kaikissa seuraelämän tilaisuuksissa vetämään mr Sparklerin näkyville ja tekemään hänet huomatuksi seurassa, ja vaikka tämä hienotunteinen menettely aina johti siihen, että nuori herra teki henkisesti surkean ja avuttoman vaikutuksen, ei ystävällistä tarkoitusta käynyt epäileminen.

Ellei mahdollisesti mr Sparklerin tunteiden esine sattunut epäilemään sitä. Miss Fanny oli nyt siinä vaikeassa asemassa, että yleensä tiedettiin mr Sparklerin kosiskelevan häntä ja ettei hän ollut antanut tälle matkapassia, vaikka kohtelikin häntä oikullisesti. Näin ollen oli hän siksi riippuvainen tästä herrasmiehestä, että tunsi nolostuvansa, kun Sparkler käyttäytyi tavallista naurettavammin, ja tuli toisinaan, nopeaälyinen kun oli, hänelle avuksi Gowania vastaan, tehden hänelle siten monta hyvää palvelusta. Mutta näin menetellessään häpesi hän hänen puolestaan ja oli kahden vaiheilla antaako hänelle matkapassit vai rohkaistako häntä entistä enemmän; sitäpaitsi kiusasi häntä pelko, että hän päivä päivältä yhä pahemmin hämmentyisi epävarmuuteensa, ja epäilys, että mrs Merdle voitonriemuisena seuraisi hänen huoliaan ja vaikeuksiaan. Koska hänen mielessään vallitsi tällainen sekasorto, ei ole ihmeteltävää, että hän eräänä iltana kovin kiihtyneenä palasi kotiin mrs Merdlen talossa pidetyistä tanssiaisista ja konsertista ja että hän, sisarensa koettaessa hellästi rauhoittaa häntä, työnsi hänet pois pukupöydän äärestä, missä hän istui kiukuissaan puserrellen itkua ja poven aaltoillessa selitti halveksivansa kaikkia ja haluavansa kuolla.

»Tapahtunut, sinä pieni myyrä», matki Fanny; »ellet olisi umpisokea, et voisi kysyä sellaista. Rohkenetkin kehua itselläsi olevan silmät päässä, kun kysyt minulta, mitä on tapahtunut!»

»Mister Sparkleristako?» matki Fanny hillittömän pilkallisesti, ikäänkuin tämä olisi viimeinen auringon alla, joka saattaisi juolahtaa hänen mieleensä. »Ei, neiti lepakko, ei hänestä.»

Samassa silmänräpäyksessä katui hän nimitelleensä sisartaan ja selitti nyyhkyttäen käyttäytyvänsä inhoittavasti, mutta että kaikki ärsyttivät häntä.

»Joutavia!» vastasi nuori neiti suuttuen taas. »Olen yhtä terve kuin sinäkin. Kenties terveempikin, enkä kuitenkaan ylpeile sillä.»

Pikku Dorrit parka arveli viisaimmaksi pysyä aivan alallaan, koskei kuitenkaan voinut keksiä mitään rauhoittavaa, joka ei olisi herättänyt vastalauseita. Ensiksi Fanny pani tämänkin pahakseen ja päivitteli kuvastimellensa, kuinka kaikista sietämättömistä sisarista kiltti ja sävyisä sisar oli sietämättömin. Hän tiesi, sanoi hän, olevansa kyllä ajoittain ilkeällä tuulella, tiesi käyttäytyvänsä inhoittavasti, mutta arveli, ettei mikään silloin tekisi hänelle niin hyvää kuin se, että hänelle huomautettaisiin siitä; mutta kun hänellä onnettomuudeksi oli kiltti ja sävyisä sisar, ei hän milloinkaan saanut kuulla siitä, joten seurauksena oli, että hän suorastaan oli kiusattu ja pakotettu käyttäytymään näin epämiellyttävästi. Sitäpaitsi (selitti hän vihaisesti kuvastimellensa) ei hän tahtonut saada anteeksi. Ei ollut ensinkään sopivaa, että hänen täytyi taipua saamaan anteeksi nuoremmalta sisareltaan. Ja niin aina kuitenkin kävi — hän joutui aina sellaiseen asemaan, että sai anteeksi, tahtoipa sitä tai ei. Lopuksi purskahti hän kiihkeään itkuun, ja kun hänen sisarensa istui hänen viereensä lohduttamaan häntä, sanoi hän: »Amy, sinä olet enkeli!»

»Mutta minäpä sanon sinulle, lemmikkini», aloitti hän, kun sisaren lempeys oli rauhoittanut häntä, »asiat ovat nyt kehittyneet sille kannalle, ettei tätä enää voi eikä saa jatkua tällä tavalla; tässä täytyy tapahtua muutos, suuntaan tai toiseen».

Tiedonanto oli epämääräinen, vaikka erittäin päättävä, ja Pikku Dorrit vastasi: »Puhukaamme siitä nyt.»

»Aivan niin, rakkaani», myönsi Fanny, kuivaten kyyneleitään. »Puhukaamme siitä. Olen järkevä nyt taas, ja sinun pitää neuvoa minua. Tahdotko neuvoa minua, suloinen lapsi?»

Amykin hymyili tälle ajatukselle, mutta hän vastasi: »Tahdon, Fanny, parhaani mukaan.»

Syleiltyään hellästi ankkuriansa, otti Fanny ruusuvesipullon pukupöydältä ja käski kamarineitonsa tuoda hänelle nenäliinan. Sitte lähetti hän tytön pois siksi illaksi ja valmistautui neuvottavaksi, tuon tuostakin kostutellen otsaansa ja silmiänsä, jäähdyttääkseen niitä.

»Kultaseni», aloitti Fanny, »meidän luonteemme ja mielipiteemme ovat kylliksi erilaisia (suutele minua taas, lemmikkini), jotta luultavasti hämmästyt sitä, mitä nyt aion sanoa sinulle. Että nimittäin meidän asemamme, huolimatta rikkaudestamme, on epäedullinen. Ehket ymmärrä, mitä tarkoitan, Amy?»

»Ymmärrän varmasti, jos vielä sanot muutaman sanan», lupasi Amy sävyisästi.

»Hyvä, rakkaani, tarkoitan, että huolimatta kaikesta olemme vastatulleita hienoon maailmaan.»

»Varmasti ei kukaan voi huomata sitä sinusta», huomautti Amy innokkaassa ihailussaan.

»Hyvä, lapsi kulta, ehkäpä ei», sanoi Fanny, »vaikka teet hyvin ystävällisesti ja kiltisti sanoessasi sen, rakkaani». Ja hän kostutti sisarensa otsaa ja puhalsi siihen hiukan. »Mutta sinä oletkin, kuten tiedämme, maailman suloisin pikku olento! Mutta asiaan, lapsi. Isä on erinomaisen hieno ja erinomaisen sivistynyt, mutta muutamissa pikkuasioissa hän on hiukan erilainen kuin muut hänen asemassaan olevat herrasmiehet, mikä johtuu osaksi siitä, mitä hän on saanut kokea elämässään, isä raukka, ja osaksi, luulisin, siitä, että hän usein luulee muiden ajattelevan sitä, kun hän puhuu heidän kanssansa. Setä, rakkaani, on aivan mahdoton. Vaikka hän onkin rakas olento, johon olen hyvin kiintynyt, on hän seuraelämässä kauhistuttava. Edward on hirveän tuhlaileva ja elosteleva. En tarkoita, että se itse asiassa on mitään epähienoa — ei millään muotoa — mutta tarkoitan, ettei hän tee sitä hienosti, ettei hän, jos saan niin sanoa, tuhlaamillaan rahoilla voi ostaa itselleen miellyttävää, puoleensavetävän elostelijan mainetta.»

»Niin. Ja poloiset sinä ja minä», vastasi Fanny varsin terävästi. »Aivan totta! Ja sitte meillä ei ole äitiä, vaan on tuollainen kuin mrs General. Ja sanon sinulle, sen vielä kerran, kultaseni, että mrs General on, jos saan hiukan muutella tunnettua sananlaskua ja sovittaa sen häneen, hän on kuin kissa, hansikkaat käpälissä, joka tahtoo pyydystää hiiren. Tämä nainen, olen aivan varma ja vakuutettu siitä, pyrkii meidän äitipuoleksemme.»

»Älä väittele minun kansani siitä, sillä minä tiedän sen paremmin», sanoi hän. Huomaten kuitenkin taas vastanneensa liian terävästi kostutti hän sisarensa otsaa ja puhalsi siihen. »Mutta asiaan vielä kerta, ystäväni. Minun on nyt päätettävä (olen ylpeä ja itsetietoinen, kuten tiedät, Amy, ehkäpä liiaksikin), uhraudunko, kohottaakseni perheen asemaa.»

»En tahdo», jatkoi Fanny vastaamatta kysymykseen, »alistua tunnustamaan mrs Generalia äitipuolekseni, enkä tahdo joutua millään tavalla mrs Merdlen suojeltavaksi tai kiusattavaksi».

Pikku Dorrit laski kätensä kädelle, joka piteli ruusuvesipulloa, ja näytti entistä levottomammalta. Fanny oikein rääkkäsi otsaansa, läiskyttelemällä sitä ruusuveteen kastetulla nenäliinallaan, ja jatkoi kiivaasti:

»Ei kukaan voi kieltää, että hän tavalla tai toisella, yhdentekevä miten, on hankkinut itselleen erittäin hyvän aseman. Että hän joutuu erittäin ylhäisiin suhteisiin, sitä ei voi kukaan kieltää. Ja mitä tulee kysymykseen, onko hän viisas vai typerä, niin oikeastaan uskon, ettei viisas mies sopisikaan minulle. Minä en voi alistua. Minä en voisi kylliksi mukaantua viisaan miehen tahtoon.»

»Oi rakas Fanny!» huudahti Pikku Dorrit, jonka mieleen hiipi kauhuntunne, kun hän käsitti, mitä sisar tarkoitti sanoillaan. »Jos rakastaisit jotakuta, niin tunteesi muuttuisi aivan. Jos rakastaisit jotakuta, et enää olisi oma itsesi, unohtaisit ja menettäisit itsesi kokonaan rakkaudesta häneen. Jos rakastaisit häntä —» Fanny oli herennyt taputtelemasta otsaansa ja katsoi tuikeasti sisareensa.

»No, jopa jotakin!» huudahti hän. »Totisesti! Eräät näkyvät tietävän sangen paljon eräistä asioista! Jokaisella ihmisellä sanotaan olevan oma keppihevosensa, ja näyttääpä siltä kuin nyt olisin saanut tietää, mikä sinun on, Amy. Kas niin, pienokaiseni, laskin vain leikkiä», hän taputteli sisaren otsaa, »mutta älä huoli olla typerä jänönen ja puhua noin lennokkaasti ja kaunopuheisesti yli-ikäisistä mahdottomuuksista. No niin, palaan taas itseeni.»

»Rakas Fanny, salli minun ensin sanoa, että soisin mieluummin, että me työllä ansaitsisimme niukan toimeentulomme, kuin että olisit rikas ja ottaisit mr Sparklerin.»

» Salli minun sanoa, rakas Amy!» matki Fanny. »Kyllähän minä sallin sinun sanoa mitä hyvänsä. Enhän minä toivoakseni estä sinua puhumasta. Meidänhän piti juuri neuvotella. Ja mitä mr Sparklerin naimiseen tulee, niin ei minulla ole minkäänlaista aikomusta suostua häneen tänä iltana tai huomisaamunakaan.»

»En milloinkaan, mikäli nyt tiedän», vastasi Fanny välinpitämättömästi. Sitte tämä mielentila muuttui polttavaksi levottomuudeksi, ja hän lisäsi: »Sinä puhut, pienokaiseni, älykkäämmistä miehistä; mutta missä sellaisia on? Minä en ole nähnyt sellaisia läheisyydessäni.»

»Lyhyessä tai pitkässä ajassa», keskeytti Fanny; »minä olen kyllästynyt tähän asemaamme, en ole tyytyväinen siihen, ja hyvin vähästä olen valmis vaihtamaan sen toiseen. Toiset tytöt, jotka ovat kasvatetut eri tavalla ja eläneet erilaisissa oloissa kuin minä, saattavat ihmetellä sanojani ja tekojani. Ihmetelkööt. He menettelevät oman luonteensa ja elämänkäsityksensä mukaan, minä omani mukaan.»

»Fanny, rakas Fanny, sinä tiedät sopivasi mr Sparkleria paljon etevämmän miehen vaimoksi.»

»Amy, rakas Amy», ivaili Fanny hänen huudahdustaan, »tiedän, että siten saan lujemman ja varmemman aseman, jossa voin paremmin pitää puoliani tuota häpeämätöntä naista vastaan».

»Senkötähden — suo anteeksi kysymykseni, Fanny — senkötähden menet naimisiin hänen poikansa kanssa?»

»Niin, kukaties», hymyili Fanny voitonriemuisena. »Tähän päämaaliin lienee monta vähemmin lupaavaa tietä. Tämä julkea ihminen ehkä ajattelee, että on suuri onni saada poikansa tyrkytetyksi minulle ja minut syrjäytetyksi. Mutta hänpä ehkä ei arvaakaan, kuinka aion kostaa hänelle, jos menen naimisiin hänen poikansa kanssa. Vastustan häntä kaikessa ja kilpailen hänen kanssansa. Pitäisin sitä elämäntehtävänäni.»

Päästyään tähän, laski Fanny pullon kädestään ja käveli edestakaisin huoneessa, pysähtyen tavantakaa puhuessaan.

»Erään asian voisin varmasti saada aikaan, lapseni: voisin tehdä hänet vanhemmaksi. Ja niin tekisinkin!»

»Puhuisin hänestä vanhana naisena. Olisin tietävinäni hänen ikänsä, ja ellen tuntisi sitä, niin kysyisin hänen pojaltansa. Ja hän saisi, Amy, kuulla minun sanovan, hellästi, oikein kunnioittavasti ja hellästi, kuinka kaunis hän vielä on huolimatta korkeasta iästään. Saisin, yhdellä iskulla, hänet tuntumaan vanhalta, sen kautta, että itse olen paljoa nuorempi. En ehkä ole yhtä kaunis kuin hän; en liene puolueeton tuomari tässä asiassa, mutta tiedän olevani kylliksi kaunis ärsyttääkseni häntä sillä. Ja tekisinkin niin!»

»Rakas sisar, tuomitsisitko itsesi onnettomaan elämään tällaisen asian tähden?»

»Ei siitä tulisi onnetonta elämää, Amy. Sellaista elämää varten olen kuin luotu. Yhdentekevää, johtuuko se taipumuksesta vai olosuhteista, mutta tällainen elämä sopii minulle paremmin kuin ehkä mikään muu.»

Näissä sanoissa tuntui eräänlainen toivoton sointu, mutta naurahtaen ylpeästi alkoi hän taas kävellä huoneessa ja pysähtyi sitte sivuutettuaan suuren kuvastimen.

»Vartalo, vartalo, Amy! Hyvä. Sillä naisella on kaunis vartalo. Tunnustan sen enkä tahdo kieltää sitä. Mutta onko se mahdoton muiden saavuttaa? Enpä totisesti luulisi. Annettakoon eräälle paljoa nuoremmalle naiselle sama vapaus pukeutua, mikä hänellä naituna naisena on, niin saammepa nähdä, kultaseni!»

Tässä ajatuksessa oli jotakin miellyttävää ja imartelevaa, niin että hän hyväntuulisempana palasi entiselle paikallensa istumaan. Hän tarttui sisarensa käsiin, nosti ne päänsä yli ja taputteli kaikkia neljää kättä yhteen ja katseli nauraen sisartansa silmiin:

»Ja tanssijatar, Amy, jonka hän on ihan unohtanut — tanssijatar, joka ei ole vähääkään minun näköiseni ja josta en milloinkaan muistuta häntä, enhän toki! — hän tanssii hänen elämänsä läpi ja hänen tiellänsä, sellaisen sävelen mukaan, joka hiukan häiritsee hänen julkeata rauhallisuuttansa. Hiukan vain, Amy kulta, hiukan vain!»

Kohdatessaan sisarensa totisen ja rukoilevan katseen antoi hän kaikkien käsien vaipua alas ja laski yhden Amyn huulille.

»Älä huoli puhua minulle tästä, lapsi», sanoi hän tiukemmin, »siitä ei ole mitään hyötyä. Nämä asiat minä ymmärrän paljoa paremmin kuin sinä. En ole suinkaan vielä päättänyt mitään, mutta se on kohta tehtävä! Olemme nyt kaikessa rauhassa keskustelleet tästä asiasta ja voimme mennä levolle. Hyvää yötä, sinä kiltein ja rakkain pieni hiiri!» Näin sanoen irtautui Fanny ankkuristaan ja alistuttuaan näin paljon neuvottavaksi katsoi sen riittävän siksi kertaa.

Tästä lähtien alkoi Amy tarkata mr Sparklerin käytöstä orjuuttajaansa kohtaan toisin silmin, katsoen olevan syytä antaa enemmän merkitystä kuin tähän asti kaikelle, mitä heidän välillänsä tapahtui. Sattui aikoja, jolloin Fannyn näytti olevan miltei mahdotonta sietää mr Sparklerin älyllistä heikkoutta ja jolloin hän kävi niin kirpeän kärsimättömäksi, että oli vähällä antaa miehelle matkapassit. Toisin ajoin Fanny tuli paljoa paremmin toimeen hänen kanssansa; silloin mies huvitti häntä, ja hänen ylemmyydentuntonsa näytti pitävän vaakaa tasapainossa. Ellei mr Sparkler olisi ollut maailman uskollisin ja nöyrin ihailija, niin hän olisi ollut suuressa kiusauksessa pakenemaan koettelemustensa näyttämöltä niin kauas, että hänen ja hänen tenhottarensa välillä olisi vähintäin Rooman ja Lontoon välin pituinen matka. Mutta hänellä ei ollut enempää omaa tahtoa kuin höyrylaivaan köytetyllä venheellä, ja hän seurasi julmaa valtiatartaan myötä- ja vastatuulessa, yhtä lujasti häneen köytettynä.

Näiden vaihtelujen aikana puhui mrs Merdle hyvin vähän Fannylle, mutta sitä enemmän Fannystä. Seuraelämässä, keskusteltaessa, häneltä suoraan kysyttäessä, oli hänen pakko katsella Fannyä lornettinsa läpi ja ylistää hänen vastustamatonta kauneuttansa. Se uhmaava mieliala, joka Fannyssä heräsi hänen kuullessaan näitä ylistelyjä (ja hän sattui tavallisesti kuulemaan ne), ei suinkaan tuottanut mitään myönnytyksiä puolueettomalle povelle; mutta tämän pahin kosto oli, että hän ääneensä huomautti: »Hemmoiteltu kaunotar — mutta eihän se ole ihme, kun näkee nuo kasvot ja tuon vartalon.»

Noin kuukauden tai kuuden viikon kuluttua neuvotteluillasta alkoi Pikku Dorrit olla huomaavinansa jonkinlaista uutta yhteisymmärrystä mr Sparklerin ja Fannyn välillä. Ikäänkuin sopimusta noudattaen ei mr Sparkler melkein milloinkaan puhunut, ensin vilkaisematta Fannyyn, ikäänkuin saadakseen lupaa. Tämä nuori neiti oli liian hienotunteinen vilkaistakseen takaisin, mutta jos mr Sparklerilla oli lupa puhua, pysyi Fanny vaiti; ellei, puhui hän itse. Sitäpaitsi milloin vain Henry Gowan yritti ystävällisesti vetää häntä yleisen huomion esineeksi, ei se onnistunut: hän ei antautunut vedettäväksi. Senlisäksi sattui Fanny usein juuri silloin, tarkoittamatta kerrassaan mitään, sanomaan jotakin purevaa, niin että Gowan peräytyi, ikäänkuin olisi pistänyt kätensä mehiläispesään.

Oli vielä eräs seikka, joka suuresti lisäsi Pikku Dorritin pahoja aavistuksia, vaikkei se itsessään ollut suurenarvoinen. Mr Sparklerin käytös häntä itseään kohtaan muuttui. Se kävi veljelliseksi. Toisinaan, kun hän sattui olemaan jonkun seuran ulkopiirissä — heidän omassa asunnossaan, mrs Merdlen luona tai muualla — huomasi hän mr Sparklerin salaa kiertäneen käsivartensa hänen ympärillensä tueksi. Hän ei milloinkaan sanallakaan selittänyt tämän huomaavaisuutensa syytä, hymyili vain, tyytyväinen, tylsä, hyvänsävyinen omistajanilme kasvoillaan, joka merkitsi pahaenteisen paljon niin tanakassa herrasmiehessä.

Eräänä päivänä oli Pikku Dorrit kotona, ajatellen raskain mielin Fannya. Heillä oli vierashuonerivinsä päässä huone, jossa oli iso ulkonemaikkuna, jonkun matkaa kadun ylle ulottuva, ja siitä näkyi Corsolla liikkuva maalauksellinen, vaihteleva elämä kadun kumpaankin suuntaan. Kolmen, neljän tienoilla jälkeen puolenpäivän, englantilaista aikaa, oli elämä siellä erittäin vilkasta ja erikoista ja Pikku Dorritilla oli tapana istua täällä mietiskelemässä, samoin kuin oli kulutellut aikaa parvekkeella Venetsiassa. Hänen istuessaan näin eräänä päivänä kosketti joku hiljaa hänen olkapäätänsä, ja Fanny virkkoi: »No, Amy kulta», ja istui hänen viereensä. Heidän istuimensa oli osa ikkunasta; kun kadulla liikkui joku kulkue, oli heillä tapana istuen tai polvillaan tällä penkillä katsella sitä, nojautuen ikkunassa riippuvia koreita verhoja vasten. Tänään ei ollut minkäänlaista kulkuetta, ja Pikku Dorrit oli ihmeissään nähdessään Fannyn olevan kotona tähän aikaan, jolloin hän tavallisesti istui hevosen selässä.

»Todellako! Sellaista yhteensattumaa! Ilmoitanpa sinulle, että tässä on eräs toinenkin. Ethän vain ajatellut häntäkin, vai kuinka?»

Amy oli todellakin ajatellut tätä toistakin, sillä se oli mr
Sparkler. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, antaessaan hänelle kättä.
Mr Sparkler tuli ja istui hänen toiselle puolellensa, ja Amy tunsi
veljellisen tuen kiertyvän vyötäröllensä ja pyrkivän sulkemaan
Fannynkin suojaansa.

»No, pikku sisko», sanoi Fanny huoaten, »kai arvaat, mitä tämä merkitsee?»

»Hän on yhtä kaunis kuin rakastettava», sammalteli mr Sparkler, »eikä hänessä ole mitään joutavaa hölynpölyä — kaikki on nyt selvää —»

»Lyhyesti, kultaseni», ilmoitti Fanny, »me olemme nyt kihloissa. Meidän täytyy puhua siitä isälle joko tänä iltana tai huomenna, miten parhaiten sopii. Se on nyt tehty, eikä siitä ole juuri muuta sanottavaa.»

»Rakas Fanny», sanoi mr Sparkler nöyrästi, »haluaisin sanoa Amylle pari sanaa».

»Olen varma siitä, rakas Amy, että jos kukaan tyttö maailmassa, lukuunottamatta sinun erinomaisen lahjakasta ja kaunista sisartasi, että jos kukaan tyttö maailmassa on vailla kaikkea joutavaa hölynpölyä —»

»Me tiedämme tuon kaiken, Edmund», keskeytti Fanny. »Älä huoli puhua siitä. Sano jotakin muuta kuin ettei meissä ole joutavaa hölynpölyä.»

»Kyllä, rakkaani», lupasi mr Sparkler. »Ja minä vakuutan sinulle, Amy, ettei mikään voi tuottaa suurempaa onnea minulle, minulle — lukuunottamatta sitä, että tällainen ihana tyttö on kunnioittanut minua valitsemalla minut, tällainen ihana tyttö, jossa ei ole hitustakaan —»

»Pyydän, Edmund!» keskeytti Fanny ja polkaisi kauniilla jalallaan hiljaa lattiaan.

»Rakkaani, olet oikeassa», sanoi mr Sparkler, »ja tiedän, että minulla on sellainen tapa. Mutta tahdoin sanoa, ettei mikään voi tuottaa suurempaa onnea minulle, minulle — lukuunottamatta sitä, että tämä maailman verrattomasti ihanin tyttö on ottanut minut — kuin että saan seurustella herttaisen Amyn kanssa. Saattaa olla, etten heti ymmärrä, kun on puhe kaikenlaisista asioista, ja tiedän», tunnusti mr Sparkler miehekkäästi, »että jos kyselisitte seurapiireiltä, niin olisi yleinen mielipide se, etten ymmärrä asioita; mutta sen, mikä koskee Amya, sen minä ymmärrän!»

»Veitsen ja haarukan ja huoneen pidämme aina Amyn varalta», jatkoi mr Sparkler, joka kävi miltei lavertelevaksi, jos otti huomioon hänen entiset puheyrityksensä. »Isäukko on varmasti ylpeä saadessaan ottaa vastaan neitosen, jota minä pidän niin suuressa arvossa. Ja mitä äitiini tulee», jatkoi mr Sparkler, »joka on huomattavan hieno nainen, jossa ei —»

»Anteeksi, armaani», pyysi mr Sparkler, »tiedän, että minulla on sellainen tapa, ja kiitän sinua, ihastuttava tyttöni, että vaivaudut oikaisemaan minua, mutta kaikkihan myöntävät, että äitini on huomattavan hieno nainen, eikä hänessä todellakaan ole mitään sellaista».

»Olipa kuinka hyvänsä», vastasi Fanny, »mutta pyydän, älä enää mainitse sitä».

»Sinulla ei siis oikeastaan ole enää mitään sanottavaa, Edmund, vai kuinka?» tiedusti Fanny.

»Ei kerrassaan mitään, ihastuttava lemmittyni», vastasi mr Sparkler; »pyydän anteeksi, että olen puhunut näin paljon».

Mr Sparklerille selvisi, innoituksen tietä, että kysymys merkitsi, eikö hänen olisi parasta lähteä. Hän veti sentähden veljellisen tukensa pois ja selitti kohteliaasti aikovansa heidän luvallansa lähteä. Hänen ei tarvinnut lähteä saamatta Amyn onnentoivotuksia, mikäli tuleva käly kykeni sielunsa hädässä ja tuskassa tuomaan ne ilmi.

Hänen mentyään huudahti Amy: »Oi Fanny, Fanny!» kääntyi valoisassa ikkunassa sisarensa puoleen, vaipui hänen syliinsä ja itki siinä. Ensin Fanny nauroi, mutta pian painoi hän kasvonsa sisaren kasvoja vastaan ja itki hänkin — hiukkasen. Viimeisen kerran Fanny nyt osoitti, että hänen sisimmässään piili tukahdutettu tai voitettu tunne tämän asian takia. Tästä hetkestä alkaen oli hänen valitsemansa tie selvänä hänen edessään ja hän astui sitä ominaisin käskevin, itsepintaisin askelin.

YHDESKUUDETTA LUKU

Ei mitään varsinaista syytä tai estettä, jonka tähden nämä kaksi eivät voisi liittäytyä yhteen

Kun mr Dorrit kuuli, että hänen vanhempi tyttärensä oli myöntynyt mr Sparklerin kosintaan ja lupautunut hänelle, otti hän tiedon vastaan heti erinomaisen arvokkaasti ja isällisen ylpeyden täyttämänä; hänen arvokkuutensa kasvoi sen kautta, että tämä avioliitto avasi suurempia edullisia mahdollisuuksia hienojen tuttavuuksien saamiseen, ja hänen isällistä ylpeyttänsä lisäsi miss Fannyn osoittama altis ymmärtämys ja myötätunto hänen elämänsä suurta päämäärää kohtaan. Hän ilmaisi tyttärellensä, että tämän ylevä kunnianhimo herätti.

Ei mitään varsinaista syytä tai estettä vastakaikua isän sydämessä, ja siunasi Fannya velvollisuutensa tuntevana, oikein ajattelevana lapsenaan, joka uhrautui kohottaakseen perheen nimen loistoa.

Mr Sparklerilta, sittenkun miss Fanny salli hänen ilmestyä, ei mr Dorrit suinkaan tahtonut salata, että liitto, jonka ehdottamisella tämä kunnioitti häntä, oli hänelle erikoisesti mieluinen, niin hyvin siitä syystä, että se oli sopusoinnussa hänen tyttärensä Fannyn välittömien tunteiden kanssa, kuin myös, koska he sen kautta joutuivat mieluisiin perhesuhteisiin mr Merdlen, ajan suuren hengen kanssa. Mrs Merdlestä puhui hän niinikään hyvin ylistävin sanoin seuraelämää johtavana, huomattavana, erinomaisen hienona, sirona ja kauniina naisena. Hän katsoi velvollisuudekseen huomauttaa (ollen varma siitä, että mr Sparklerin kaltainen tahdikas herrasmies hienotunteisesti ymmärtäisi hänet), ettei hän voinut katsoa kosintaan lopullisesti suostutun ennenkuin hänellä olisi tilaisuus vaihtaa mielipiteitä asiasta mr Merdlen kanssa, saadakseen varmuuden siitä, että tämän erinomaisen herrasmiehen suunnitelmiin kuului suoda hänen (mr Dorritin) tyttärellensä sellainen asema, jota hän tyttärensä olojen, myötäjäisten ja toivomusten perusteella toivoi voivansa, näyttämättä omanvoitonpyyteitä, vaatia hänelle tässä talossa, jota saattoi nimittää suuren maailman keskustaksi. Mainitessaan tästä, kuten hän isänä ja jonkinmoisessa asemassa olevana herrasmiehenä katsoi velvollisuudekseen, tahtoi hän kuitenkin välttää valtioviisasta salaperäisyyttä ja suoraan myöntää, että hän nyt ehdollisesti suostui kosintaan ja hyvin luultavasti lopullisestikin hyväksyisi sen, sekä kiittää mr Sparkleria siitä kunniasta, jonka tämä osoitti hänelle ja hänen perheellensä. Hän lopetti tekemällä vielä muutamia yleisluontoisempia huomautuksia — hm — riippumattomasta herrasmiehestä ja — hm — kenties liian puolueellisesta ja hellästä isästä. Lyhyesti, hän vastaanotti mr Sparklerin tarjouksen jotenkin samaan tapaan kuin olisi vastaanottanut häneltä kolme, neljä puolikruunusta menneinä aikoina.

Mr Sparkler, joka oli aivan ällistyksissään hänen viattomaan päähänsä kohdistetusta sanatulvasta, vastasi lyhyesti ja sattuvasti; tämä vastaus ei sisältänyt enempää eikä vähempää kuin sen, että hän jo kauan oli huomannut, ettei miss Fannyssä ollut mitään joutavaa hölynpölyä ja ettei hän luullut isäukon millään tavalla vastustavan asiaa. Hänen päästyään näin pitkälle sulki hänen hellyytensä esine häneltä suun, aivan kuin jousikannellisen lippaan, ja lähetti hänet pois. Kun mr Dorrit kohta senjälkeen tuli vierailulle poven luokse, otettiin hänet erinomaisen armollisesti vastaan. Mrs Merdle oli kuullut asiasta Edmundilta. Ensin hän oli hämmästynyt, koskei ollut luullut Edmundin ajattelevan naimista. Seurapiirit eivät myöskään luulleet Edmundin ajattelevan naimista, Olihan hän tietysti naisena (»me naiset havaitsemme vaistomaisesti tuollaiset seikat, mr Dorrit!») huomannut, että Edmund oli rajattomasti ihastunut miss Dorritiin, ja hän itse oli suoraan sanonutkin, että mr Dorritilla oli suuri edesvastuu hartioillaan, kun oli tuonut näin hurmaavan tytön ulkomaille panemaan maan miestensä päät pyörälle.

»Saanko kunnian päätellä, madam», kysyi mr Dorrit, »että — hm — hyväksytte sen suunnan, johon mr Sparklerin tunteet ovat kohdistuneet?»

»Vakuutan teille, mr Dorrit», vastasi povi, »että omasta puolestani olen ihastunut».

Tämä satunnainen toistelu houkutti mr Dorritin lausumaan toivomuksensa, ettei mr Merdle kieltäisi hyväksymistänsä.

»En voi», vastasi mrs Merdle, »ottaa varmasti vastatakseni mr Merdlestä; herrasmiehillä, nimenomaan sellaisilla, joita yhteiskunta sanoo rahamiehiksi, on omat käsityksensä näistä asioista. Mutta arvelen — se on vain otaksuma, mr Dorrit — arvelen, että mr Merdle yleensä» — tässä hän hetkisen tarkasteli itseään ennenkuin lisäsi huolettomasti — »on varsin ihastunut».

Mrs Merdlen mainitessa herrasmiehiä, joita yhteiskunta sanoo rahamiehiksi, oli mr Dorrit rykäissyt, ikäänkuin sisäinen epävarmuus olisi pyrkinyt purkautumaan. Mrs Merdle oli huomannut sen ja palasi vielä asiaan.

»Onhan minun oikeastaan tarpeetonta huomauttaa tästä, ellei vain puhuakseni avomielisesti siitä, mikä on päivänselvää ja tärkeintä sille henkilölle, jota niin suuresti kunnioitan ja jonka kanssa toivon joutuvani vieläkin mieluisempaan kanssakäymiseen. Sillä eihän voi muuta kuin otaksua, että te katselette tällaisia asioita samalta kannalta kuin mr Merdle, vaikka mr Merdle satunnaisten olosuhteiden vaikutuksesta onnekseen tai onnettomuudekseen on joutunut toimimaan liikeyrityksissä, jotka, vaikka ovatkin laajoja, hiukan rajoittavat hänen näköpiiriänsä. Olen yhtä tietämätön liikeasioista kuin lapsi», vakuutti mrs Merdle, »mutta pelkään, mr Dorrit, että niillä on tällainen vaikutus».

Näin taitavasti mrs Merdle keinutteli mr Dorritia ja mr Merdleä vipulaudalla, niin että kumpikin vuoroin lennähti ylös ja vuoroin painui alas eikä kumpikaan ollut voitonpuolella; se oli kuin lieventävää lääkettä mr Dorritin yskälle. Hän pyysi äärimmäisen kohteliaasti saada vastustaa mrs Merdleä, tätäkin lahjakasta ja viehättävää naista (tämä kumarsi kiitokseksi kohteliaisuudesta), hänen otaksuessaan, että mr Merdlen liiketoiminnalla, joka oli aivan toista kuin muiden ihmisten vähäpätöiset yritykset, olisi muuta vaikutusta, kuin että se avarsi ja kohotti sitä neroa, joka oli tämän toiminnan sieluna. »Te olette itse jalomielisyys», vastasi mrs Merdle, hymyillen parasta hymyään; »toivokaamme, että niin on. Mutta minä olen melkein taikauskoinen, kun on kysymys liikeasioista.»

Mr Dorrit vastasi uudella kohteliaisuudella, jonka sisältönä oli, että liiketoiminta samoin kuin kallis liikeaika oli olemassa vain orjia varten ja ettei mrs Merdlellä, joka hallitsi ja ohjasi sydämiä mielensä mukaan, ollut sen kanssa mitään tekemistä. Mrs Merdle nauroi ja sai mr Dorritille luulotelluksi, että povi punastui — mikä oli hänen parhaita temppujaan.

»Sanon näin paljon vain siksi», selitti hän, »että mr Merdle aina on osoittanut suurta myötätuntoa Edmundia kohtaan ja aina sanonut hartaasti harrastavansa hänen parastaan. Tehän tunnette Edmundin julkisen aseman. Hänen yksityisasemansa on kokonaan mr Merdlen varassa. Kun olen niin typerän kykenemätön käsittämään liikeasioita, en todellakaan tiedä tämän enempää.»

Mr Dorrit taas lausui omaan nuottiin, että liike-elämä oli orjuuttajien ja tenhotarten ajatuspiirin alapuolella. Sitte mainitsi hän aikovansa herrasmiehenä ja isänä kirjoittaa mr Merdlelle. Tämän aikeen hyväksyi mrs Merdle täydestä sydämestä — tai täydellä teeskentelytaidollaan, mikä oli tarkalleen sama — ja lähetti itse seuraavassa postissa valmistavan kirjeen maailman kahdeksannelle ihmeelle.

Kirjeessään samoin kuin keskustelussaan ja neuvottelussaan suuresta kysymyksestä, jota ne koskivat, koristeli mr Dorrit aihettaan koukeroilla ja kiemuroilla, samoin kuin kijoitusmestarit koristelevat kirjoitus- ja laskuvihkoja, joissa alkeellisten laskutoimitusten otsakkeet hahmottuvat joutseniksi, kotkiksi, aarneiksi ja muiksi kaunokirjoituskoruiksi ja joissa isot kirjaimet häipyvät sieluineen ruumiineen kynä- ja mustehurmioihin. Siitä huolimatta sai hän kirjeensä tarkoituksen siksi selvästi lausutuksi, että mr Merdle saattoi säädyllisellä tavalla teeskennellä saaneensa tietonsa tästä lähteestä. Tämän mukaisesti mr Merdle sitte vastasi mr Dorritille. Mr Dorrit vastasi mr Merdlelle, ja mr Merdle vastasi mr Dorritille, ja pian tiedettiin, että kirjeitä vaihtavat vallat olivat päässeet tyydyttävään keskinäiseen ymmärtämykseen. Nyt, muttei ennemmin, ilmestyi miss Fanny näyttämölle, täysin varustettuna uutta osaansa varten. Nyt, muttei ennemmin, antoi hän mr Sparklerin kokonaan sulautua valoonsa ja loisti heidän molempien ja parinkymmenen muunkin puolesta. Tuntematta enää varman aseman ja arvon puutetta, joka oli tuottanut hänelle niin paljon huolta, alkoi tämä kaunis alus nyt purjehtia määrättyä suuntaa ja keinua aalloilla varmana ja tasapainoisena, osoittaen varsin huomattavaa purjehtimistaitoa.

»Koska valmistelut sujuvat näin tyydyttävästi, rakkaani, aion muodollisesti ilmoittaa — hm — asiasta mrs Generalille —»

»Isä», vastasi Fanny keskeyttäen isänsä tuon nimen kuullessaan, »en ymmärrä mitä tämä asia kuuluu mrs Generalille».

»Ystäväni», vastasi mrs Dorrit, »sehän on kohteliaisuudenosoitus — hm — hienolle, hyvinkasvatetulle —»

»Oh! Tuo mrs Generalin hienous ja hyvä kasvatus tekee minut ihan sairaaksi!» sanoi Fanny; »olen kyllästynyt koko mrs Generaliin».

»Kyllästynyt», toisti mr Dorrit, moittivan hämmästyneenä, »mrs — hm —
Generaliin!»

»Kerrassaan ikävystynyt häneen, isä», vahvisti Fanny. »En todellakaan ymmärrä, mitä minun avioliittoni liikuttaa häntä. Pysyköön hän omissa naimapuuhissaan — jos hänellä on sellaisia.»

»Fanny», vastasi mr Dorrit juhlallisen, vakavan kankeana, keveästi, huolettomasti esiintyvän tyttärensä vastakohtana, »pyydän sinua selittämään — hm — mitä tarkoitat».

»Tarkoitan, isä», vastasi Fanny, »että jos mrs Generalilla sattuu olemaan joitakin omia avioliittosuunnitelmia, niin olen varma siitä, että ne vaativat kaiken hänen niukan aikansa. Ja jos ei hänellä ole sellaisia, niin sitä parempi, mutta sittekään en haluaisi mitään ilmoitettavan hänelle.»

»Siksi, että hän voi itsekin hankkia tiedon kihlauksestani, isä», vastasi Fanny. »Hän on totisesti kylliksi valpas. Sen olen nähnyt. Anna hänen itse ottaa selvä siitä. Ellei onnistu, niin hän saa tietää sen ainakin, kun olen naimisissa. Ja toivon, ettet katso minun käyttäytyvän pahasti sinua kohtaan, isä, Jos sanon, että mielestäni hän silloin saa tietää sen kyllin ajoissa.»

»Fanny», huudahti mr Dorrit, »olen hämmästynyt, olen tyytymätön kuullessani sinun näin — hm — oikullisesti ja käsittämättömistä syistä osoittavan vihamielisyyttä — hm — mrs Generalia kohtaan».

»Älä nimitä sitä vihamielisyydeksi, isä», pyysi Fanny, »sillä en katso mrs Generalin olevan sen arvoisen».

Nyt nousi mr Dorrit tuolistaan luja ja ankara ilme silmissään ja jäi seisomaan tyttärensä eteen täydessä arvokkaisuudessaan. Tämä, joka kierteli rannerengastaan, katsoi vuoroin häneen vuoroin poispäin ja sanoi: »No niin, isä. Olen kyllä pahoillani, jos et pidä tästä, mutta en voi sille mitään. En ole mikään lapsi eikä liioin Amy, ja minun täytyy saada puhua suuni puhtaaksi.»

»Fanny», sammalsi mr Dorrit juhlallisen äänettömyyden perästä, »jos pyydän sinua jäämään tänne siksi aikaa, kun muodollisesti ilmoitan mrs Generalille, mallikelpoiselle, hienolle naiselle, joka on — hm — luottamusta nauttiva perheemme jäsen — hm — ilmoitan hänelle meillä kohta tapahtuvasta muutoksesta, jos — hm — en vain pyydä sitä, vaan —hm — vaadinkin —»

»Oh, isä», huudahti Fanny terävän painokkaasti, »jos pidät sitä näin tärkeänä, niin on velvollisuuteni tietysti alistua. Toivon kuitenkin saavani pitää oman mielipiteeni tästä, sillä en voi sille mitään asioiden ollessa tällä kannalla.» Ja Fanny jäi paikalleen nöyränä, joka nöyryys kuitenkin äärimmäisyyksien läheisen sukulaisuuden tähden pian vaihtui uhmaksi; ja hänen isänsä, joka ehkä ei katsonut arvonsa sallivan vastata tai ehkei myöskään tiennyt mitä vastata, kutsui mr Tinklerin luoksensa.

Mr Tinkler, joka oli tottumaton saamaan näin lyhyitä määräyksiä kauniin kiilloittajan suhteen, jäi odottamaan. Tässä pysähdyksessä vainusi mr Dorrit Maishalsean ja kaikki sen muistolahjat ja lensi kohta miehen silmille: »Kuinka rohkenette? Mikä on tarkoitus?»

»Te ette halunnut tietää mitään, sir», huusi mr Dorrit tulipunaisena. »Älkää uskotelko minulle sellaista. Hm. Se ei ole totta. Te tahdoitte tehdä pilkkaa, sir.»

»Älkää vakuuttako minulle mitään!» vastasi mr Dorrit. »En tahdo mitään vakuutuksia palvelijaltani. Te tahdoitte tehdä pilkkaa. Saatte lähteä talostani — hm — koko palvelijakunta saa lähteä tiehensä. Mitä te odotatte?»

»Se on valhe», ärähti mr Dorrit; »johan saitte määräyksenne. Hm — hm. Viekää terveiseni mrs Generalille ja ilmoittakaa, että pyydän häntä, jos hänelle sopii, tulemaan puheilleni pariksi minuutiksi. Siinä on määräykset teille.»

Toimittaessaan asiaansa huomautti mr Tinkler kenties, että mr Dorrit oli raivoisalla tuulella. Oli miten oli, mutta mrs Generalin hameet kuuluivat varsin pian kahisevan ulkopuolella, tullessaan — voisi melkein sanoa rientäessään — käytävää pitkin harvinaisella kiireellä. Lähempänä ovea ne kuitenkin hiljensivät vauhtia ja purjehtivat sitte sisään viileän tyynesti, kuten tavallista.

Mrs General taivutti sirosti päätänsä kiitokseksi ja vaipui mr Dorritin tarjoamalle tuolille.

»Madam», jatkoi tämä herrasmies, »koska hyväntahtoisesti olette ottanut — hm — muovaillaksenne tyttärieni käytöstä ja koska olen saanut sen käsityksen — hm — ettei mikään heitä koskeva — hm — ole teille yhdentekevää —»

»Mahdotonta ajatellakaan», vastasi mrs General äärimmäisen kylmäkiskoisesti.

»— sentähden tahdon ilmoittaa teille, madam, että läsnäoleva tyttäreni —»

Mrs General taivutti hiukan päätänsä Fannylle, joka teki syvän kumarruksen mrs Generalille ja sitte kohotti päänsä taas ylpeästi pystyyn.

»— että tyttäreni Fanny on — hm — suostunut menemään naimisiin mr Sparklerin kanssa, jonka te tunnette. Tämän kautta te, madam, vapaudutte vaikean tehtävänne — hm — vaikean tehtävänne toisesta puolesta.» Mr Dorrit toisti nämä sanat vilkaisten vihaisesti Fannyyn. »Mutta toivon, ettei se millään tavoin, ei välillisesti eikä välittömästi — hm — muuta tai supista sitä asemaa, johon te hyväntahtoisesti olette asettunut perheessäni.»

»Mr Dorrit», vastasi mrs General hansikoidut kädet mallikelpoisesti leväten päällekkäin, »on aina hienotunteinen ja arvioi ystävälliset palvelukseni liian suuriksi».

»Miss Dorrit on epäilemättä menetellyt niin viisaasti kuin olosuhteet suinkin sallivat ja suonee minun vilpittömästi onnitella itseään. Hyviksi enteiksi tälle perhetapahtumalle on katsottava se, että asianomaiset ovat vapaat intohimon kahleista», mrs General sulki silmänsä sanoessaan sen, ikäänkuin ei voisi sellaista puhuessaan katsoa kehenkään, »että se on sopusoinnussa lähimpien omaisten toivomusten kanssa ja että se liittää yhteen ja lujittaa uljaan perherakennelman eri osat. Toivon, että miss Dorrit sallii minun hartaimmin onnitella häntä.»

Tässä mrs General vaikeni ja lisäsi hiljaa itsekseen, piirteiden muovaamiseksi: »Pappa, peruna, pupu, papu, prisma.»

»Mr Dorrit», lisäsi hän ääneen, »on aina kovin kohtelias, ja pyydän kiittää tästä huomaavaisuudesta, tahdonpa lisätä: kunnianosoituksesta, joka on tullut osakseni sen kautta, että hän ja miss Dorrit näin aikaisin ovat ilmoittaneet minulle tapahtumasta. Niin hyvin kiitokseni kuin onnittelunikin osoitan sekä mr Dorritille että miss Dorritille.»

»Minulle ne ovat erinomaisen —sanomattoman tervetulleita», huomautti miss Fanny. »On suuri helpotus tietää, ettei teillä, mrs General, ole mitään asiaa vastaan; tuntuu kuin kivi vierähtäisi sydämeltäni. Tuskinpa tiedän mitä olisin tehnyt, jos teillä olisi ollut jotakin muistutettavaa, mrs General.»

Mrs General vaihtoi oikean hansikkaan vasemman päälle ja hymyili papu-prisma-hymyä.

»Avioelämässäni aionkin ylinnä harrastaa teidän hyväksymisenne säilyttämistä», jatkoi Fanny, ja hänen vastahymyssään ei ollut hiventäkään papu- ja prisma-aineksia; »sen menettäminen tietäisi todella suurinta kurjuutta ja onnettomuutta. Toivon, ettette suuressa hyvyydessänne pane pahaksenne ja ettei isäkään pahastu, jos kuitenkin oikaisen pari pientä erehdystänne. Parhaimmatkin meistä ovat niin erehtyväisiä, että teillekin, mrs Gerenal, on sattunut yksi ja toinen hairahdus. Teille osoitettuun luottamukseen sisältyvä huomaavaisuus ja kunnianosoitus, josta niin painokkaasti puhuitte, on epäilemättä erittäin imartelevaa ja tyydyttävää laatua; mutta minulla ei ole mitään osaa siinä. Ansio siitä, että teille ilmoitettiin tästä asiasta, olisi minun ansionani ollut niin suuri, etten voi omistaa sitä, koska se ei kuulu minulle. Se on yksinomaan isän. Olen syvästi kiitollinen teille rohkaisustanne ja suojeluksestanne, mutta isä sitä on pyytänyt teiltä enkä minä. Minun tulee kiittää teitä, mrs General, minulle suomastanne helpotuksesta, kun annoitte suostumuksenne kihlaukseeni, mutta te ette ole minulle kiitollisuudenvelassa mistään. Toivon, että aina hyväksytte minun menettelyni, senkin jälkeen kun olen jättänyt kodin, ja että sisarenikin kauan saisi nauttia ja teidän armollisesta alentuvaisuudestanne, mrs General.»

Tämän sanottuaan, mikä lausuttiin mitä kohteliaimmin, lähti Fanny huoneesta, siroryhtisenä ja säteilevänä rynnätäkseen, päästyään näkyvistä, portaita ylös hehkuvin kasvoin ja syöksyäkseen sisarensa kimppuun, jota hän nimitteli myyräksi ja pudisteli, saadakseen hänen silmänsä paremmin auki, ja kertoi hänelle, mitä alhaalla oli tapahtunut, kysyen, mitä hän nyt ajatteli isästä.

Mrs Merdleä kohtaan käyttäytyi nuori neiti hyvin itsenäisesti ja itsetietoisesti, muttei vielä ryhtynyt varsinaisiin vihollisuuksiin. Toisinaan oli heillä pieniä otteluja, kuten silloin, kun Fannystä joskus tuntui kuin mrs Merdle olisi taputtanut häntä selkään tai kun mrs Merdle näytti erikoisen nuorelta ja kauniilta; mutta mrs Merdle lopetti aina hyvin lyhyeen nämä etuvartiokahakat vajoamalla siroimman välinpitämättömänä pieluksilleen ja kiinnittäen huomionsa johonkin muuhun. Seurapiirit (sillä tämä salaperäinen olio asusti seitsenkukkulaisessakin) arvelivat miss Fannyn muuttuneen suuresti edukseen kihloihin jouduttuaan. Hän oli paljoa avomielisempi, vapaampi ja herttaisempi eikä enää niin vaativainen; seurauksena oli, että häntä nyt ympäröi ihailijoiden ja seuralaisten lauma, mikä katkerasti harmitti naimaikäisten neitosten äitejä; nämä melkein nostivat kapinan seuraelämässä miss Dorritin tähden ja pystyttivät kapinalipun liehumaan. Nauttien aiheuttamastaan hämmingistä ja hälinästä liikkui miss Dorrit ylvään itsetietoisena seurapiireissä, johtipa mielenosoituksellisesti mr Sparklerinkin niiden läpi, näyttäen sanovan heille kaikille: »Oma asiani on, jos marssiessani riemukulussa teidän keskellänne mieluummin kuljetan saatossani tällaista heikkoa vankia kuin suurta ja voimakasta. Tahdon niin, ja siinä on syytä kylliksi!» Mr Sparkler omasta puolestaan ei kysellyt mitään, meni sinne, mihin häntä kuljetettiin, teki, mitä hänen käskettiin tehdä, ymmärsi, että kun hänen morsiamensa niitti kunniaa, niitti hänkin sitä samalla ja tuiki helpoilla ehdoilla ja oli vilpittömän kiitollinen siitä, että hänet näin avonaisesti tunnustettiin.

Tällä tavalla kului talvi, tuli kevät ja mr Sparklerin velvollisuus kutsui häntä Englantiin ottamaan omasta puolestaan osaa Sen nerouden, oppineisuuden, kaupan, älyn ja viisauden kuvastamiseen ja johtoon. Shakespearen, Miltonin, Baconin, Newtonin, Wattin maa, jossa eli ja oli elänyt joukoittain yliaistillisen ajattelijoita, luonnon ajattelijoita, miljoonissa muodoissa ilmenevän luonnon, tiedon ja taidon valtiaita ja Mestareja, tämä maa kutsui mr Sparkleria pitämään huolta siitä, jottei se joutuisi perikatoon. Mr Sparkler, joka ei voinut vastustaa isänmaansa sielun syvyyksiä kalvavaa hätähuutoa selitti, että hänen täytyi lähteä.

Tästä seurasi, että oli ratkaistava kysymys, milloin, missä ja kuinka mr Sparkler menisi naimisiin maailman parhaan tytön kanssa, jossa ei ollut mitään joutavaa hölynpölyä. Pysyttyään jonkun aikaa hiukan salaperäisenä, ilmoitti miss Fanny itse sisarellensa tämän ratkaisun.

»No, lapseni», sanoi hän eräänä päivänä haettuaan Amyn käsiinsä, »minäpä kerron sinulle jotakin. Keksin sen juuri nyt ja tietysti riensin heti sinun luoksesi puhumaan siitä.»

»Rakas lapsi», vastasi Fanny, »älä hätäile. Anna minun kertoa asiani sinulle omalla tavallani, sinä pieni hätäkello. Jos muuten vastaisin arvailuusi kirjaimellisesti, niin sanoisin: 'ei'. Sillä oikeastaan ei ole likimainkaan kysymys niin paljon minun avioliitostani kuin Edmundin.»

Pikku Dorrit näytti, ehkei aivan syyttä, olevan hiukan ymmällä siitä, kuinka tämä hieno erotus oli käsitettävä.

»Minä en ole missään pulassa», huudahti Fanny, »eikä minulla ole mitään kiirettä. Ei minua odoteta mihinkään virkaan eikä äänestämään. Mutta näin on Edmundin laita. Ja Edmund itse on hyvin alakuloinen ajatellessaan joutuvansa lähtemään yksin; enpä todellakaan haluaisi päästää häntä omin päin. Sillä jos vain on mahdollisuuksia tehdä joitakin tyhmyyksiä — ja niitähän yleensä kyllä on — niin Edmund tekee niitä varmasti.»

Esitettyään näin puolueettomasti, minkä verran hänen tulevaan mieheensä saattoi luottaa, riisui hän toimeliain elein hatun päästänsä ja riiputteli sitä nauhoista.

»Sentähden koskee tämä kysymys paljon enemmän Edmundia kuin minua. Meidän ei kuitenkaan tarvitse puhua siitä sen enempää. Se on itsestään selvä. No niin, rakkakin Amy! Kysymys, onko hänen matkustettava yksin vai ei, johtaa toiseen kysymykseen: onko meidän mentävä naimisiin täällä ja kohta vai kotona kuukausien kuluttua.»

»Millainen pienokainen oletkaan», huudahti Fanny puoliksi suvaitsevaisena, puoliksi kärsimättömänä, »kun et malta odottaa! Pyydän, kultaseni, kuuntele minua loppuun! Tämä nainen», hän puhui tietysti mrs Merdlestä, »jää tänne pääsiäisen jälkeen, niin että jos menisin täällä naimisiin ja matkustaisin Edmundin kanssa Lontooseen, ennättäisin hänen edellensä. Se olisi jotakin. Edelleen, Amy. Kun tämä nainen olisi poissa tieltä, en luulisi olevani kovinkaan vastahakoinen myöntymään mr Merdlen ehdotukseen, jonka hän on tehnyt isälle, että nimittäin Edmund ja minä aluksi asettuisimme tuohon taloon — tiedäthän — tuohon taloon, jossa sinä kerran kävit erään tanssijattaren kanssa, ystäväni — kunnes meidän oma huoneistomme on saatu valituksi ja kuntoon. Edelleen vielä, Amy. Isä on aina puhunut aikovansa matkustaa Lontooseen keväällä — katsos, jos Edmund ja minä olisimme naimisissa, niin voisimme matkustaa Firenzeen, jossa isä yhtyisi meihin, ja sitte voisimme kaikki kolme yhdessä matkustaa kotiin. Mr Merdle on pyytänyt isää asumaan tuossa samassa mainitsemassani talossa, ja otaksun, että hän suostuu siihen. Mutta hän on tekojensa herra, joten siitä asiasta en voi sanoa mitään varmaa (mutta se ei olekaan varsin tärkeätä)».

Fannyn tapa todeta tämä seikka ilmaisi mitä, selvimmin erotuksen isän, joka oli oma herransa, ja mr Sparklerin välillä, joka ei ollut sitä vähimmässäkään määrässä. Ei silti, että hänen sisarensa olisi huomannut sitä; hän ajatteli vain tulevaa eroa sisarestaan ja harrasta haluaan päästä mukaan Englantiin.

»Järjestetty!» toisti Fanny. »No mutta, lapsi, sinä olet oikein kärsivällisyyttä koetteleva. Huomasithan, että nimenomaan sovitin sanani niin, ettei syntyisi tällaista käsitystä. Sanoin, että varmasti esiintyisi tällaisia kysymyksiä ratkaistaviksi, ja tässä ne nyt ovat.»

»No, suloisin tyttöni», sanoi Fanny, vaaputellen jotenkin kärsimättömästi hattuaan sen nauhoista, »ei tässä ole mitään tuijottamisen syytä. Pienten pöllöjen vain on lupa tuijotella. Odotan neuvoa sinulta, Amy. Mitä neuvot minua tekemään?»

»Etkö luule», kysyi Pikku Dorrit vakuuttavasti hetken mietittyään, »että asiaa kaikin puolin punniten olisi parasta siirtää kaikki pari kuukautta myöhemmäksi?»

»En, pikku kilpikonna», vastasi Fanny erikoisen terävästi, »sitä en ensinkään luule».

Näin sanoen viskasi hän hatun tykkänään kädestään ja heittäytyi tuoliin. Mutta melkein heti valtasi hänet taas hellyydenpuuska ja hän ponnahti ylös tuolistaan, polvistui lattialle ja sulki sisarensa tuoleineen päivineen syliinsä.

»Älä luule, että olen kiivas ja paha, lemmikkini, sillä sitä en ole. Mutta sinä olet niin merkillinen pieni olio! Sinä saatat toisen puraisemaan sinulta pään poikki, vaikka oikeastaan tahtoisi olla sinulle mahdollisimman hyvä. Enkös minä sanonut sinulle, rakkahin vauvani, että Edmundia ei uskalla päästää yksin matkustamaan? Ja etkö tiedä, ettei hän kykenisi siihen?»

»Niin, ja sinä tiedät sen», kiivastui Fanny taas. »No niin, lapsukaiseni! Jos ei häntä voi lähettää yksin, niin siitä seuraa kaiketi, että minun on lähdettävä mukaan.»

»No niin, koska olet kuullut, kuinka asiat voitaisiin järjestää niin, että tämä kävisi päinsä, niin onko tarkoituksesi neuvoa minua menettelemään näin?»

»No hyvä!» huudahti Fanny alistuva ilme kasvoillaan, »minun kai täytyy sitten tehdä niin! Tulin luoksesi, ystäväiseni, kun olin kahden vaiheilla ja ymmärsin, että oli päätettävä. Nyt olen tehnyt päätökseni. Teen siis näin!»

Taipuen näin sisarelliseen neuvoon ja olojen vaatimusten mukaan, muuttui Fanny oikein hyväntahtoiseksi, kuten ihminen, joka on luopunut omista mielihaluistaan rakkaimman ystävänsä tähden ja jonka omatunto riemuitsee tehdystä uhrauksesta. »Sinä olet sittenkin, Amyseni, maailman paras pienokainen ja varsin järkevä, enkä käsitä, kuinka tulen toimeen ilman sinua!» sanoi hän sisarelleen ja sulki hänet kiinteämpään ja todella hellään syleilyyn. »Ei silti, että ajattelenkaan luopumista sinusta, lemmikkini, enpä suinkaan, sillä toivon, että aina pysymme miltei erottamattomina. Ja nyt, Amy, annan sinulle neuvon. Kun jäät tänne yksin mrs Generalin kanssa —»

»No tietysti, kultaseni, kunnes isä tulee takaisin. Ellet katso Edwardia seuraksesi, joksi hän varmasti ei kelpaa kotonakaan ollessaan ja vielä vähemmin matkustellessaan Neapelissa tai Sisiliassa. Aioin sanoa — vaikka sinä pieni sekoittaja sait minut keskeytetyksi — että kun jäät tänne yksin mrs Generalin kanssa, Amy, niin älä salli hänen millään tavoin yrittää ovelasti uskotella sinulle, että isällä on joitakin aikeita hänen suhteensa tai hänellä isän suhteen. Hän yrittää kyllä, jos vain voi. Minä tiedän, kuinka hänen hansikoidut kätensä osaavat hiipiä ja hamuilla. Mutta älä ole millään muotoa ymmärtävinäsi häntä. Ja jos isä palatessaan kertoisi sinulle aikovansa tehdä mrs Generalin äidiksesi (mikä on kylläkin luultavaa, kun minä lähden pois), niin neuvon sinua heti vastaamaan: 'Isä, minä pyydän lausua paheksumiseni siitä. Fanny arveli näin käyvän, ja hän paheksuu sitä ja minä paheksun myöskin.' Tosin en usko, että sinun paheksumisesi vaikuttaa vähintäkään tai että saisit sen sanotuksi edes jommoisellakin ponnella. Mutta tässä on kysymyksessä periaate — tyttärellinen periaate — ja minä pyydän sinua, ettet alistu mrs Generalin tytärpuoleksi tehostamatta sitä tekemällä lähimpiesi olon mahdollisimman epämiellyttäväksi. En odotakaan, että jaksat pitää puoliasi — se on selvää, kun on kysymys isästä — mutta tahdon kuitenkin herättää velvollisuudentuntosi valveille. Mikäli minä voin auttaa sinua tai mikäli voin vastustaa sellaista avioliittoa, niin teen sen, siitä voit olla varma, rakkaani. Jos asemani naineena, jonkun verran viehätysvoimaa saaneena naisena — jota asemaa aina aion käyttää tämän naisen vastustamiseksi — jos tämä asemani suo minulle jotakin vaikutusvaltaa, niin panen sen liikkeelle, luota siihen, ahdistaakseni ja uhatakseni mrs Generalin päätä ja valhetukkaa (sillä olen varma siitä, ettei se ole hänen omansa; ruma se on, enkä voi käsittää, että kukaan täysijärkinen ihminen haluaisi uhrata rahoja sen ostamiseen).»

Pikku Dorrit kuunteli tätä neuvoa uskaltamatta sanoa vastaan, muttei myöskään antanut Fannylle syytä luulla hänen aikovan noudattaa sitä. Näin tehtyään tavallaan lopun tyttövuosistaan ja järjesteltyään maallisia asioitansa kävi Fanny hänelle ominaisen kiihkeästi valmistelemaan vakavaa asemansa muutosta.

Nämä valmistukset olivat siinä, että hänen kamarineitonsa lähetettiin pikalähetin suojelemana Pariisiin hankkimaan sieltä morsiamen kapiot, joille kuitenkin on kerrassaan alhaista ja sopimatonta tässä kertomuksessa antaa kotimainen nimi; mutta noudattaen yleistä tapaa, että kertomuksen on pysyteltävä siinä kielessä, jolla se ilmoittaa olevansa kirjoitettu, se ei tässä suostu käyttämään ranskalaista nimitystä. Rikas ja kaunis pukuvarasto, jonka nämä asiamiehet muutamassa viikossa hankkivat, kuljetettiin sitte välillä olevien, tulliasemia vilisevien maiden läpi; näiden asemien varusväkenä oli suunnaton armeija nukkavieruja, univormupukuisia kerjäläisiä, jotka herkeämättä toistelivat »Kerjäläisen rukousta» tämän komeuden ääressä, ikäänkuin jokainen sotilas heistä olisi ollut muinainen Belisarius kerjäläisenä; heitä oli niin monta legionaa, että ellei pikalähetti olisi tuhlannut puolitoista vakallista hopearahoja heidän kurjuutensa lieventämiseksi, olisivat he penkoneet koko pukuvaraston repaleiksi, ennenkuin se olisi ollut Roomassa. Se saatiin kuitenkin kuljetetuksi tuuma tuumalta riemusaatossa kaikkien näiden vaarojen läpi ja saapui hienossa kunnossa matkansa päähän.

Täällä se levitettiin valittujen ystävättärien nähtäväksi joiden lempeissä sydämissä se herätti leppymättömiä tunteita. Samalla ryhdyttiin tarmokkaisiin valmistuksiin sen päivän varalle, jolloin muutamat sen kalleuksista joutuisivat kaiken kansan nähtäviksi. Kutsukortteja hääaamiaisille lähetettiin puolelle Romuluksen kaupungissa oleskelevalle englantilaiselle maailmalle; toinen puoli aseistautui ja asettui arvostelevina vapaaehtoisina eri asemiin juhlapaikan ulkopuolelle. Loistava ja ylhäinen englantilainen signor Edgardo Dorrit saapui ylimääräisellä postikyydillä liejuisia, syväraiteisia maanteitä pitkin Neapelista (jossa oli kiilloitellut ulkopintaansa jalostavassa seurustelussa neapelilaisen aatelin kanssa) kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan. Paras hotelli ja kaikki sen keittotaidolliset palvelushenget oli pantu työhön juhlaa voimistamaan. Mr Dorritin vekselit saivat melkein aikaan hyökkäyksen Torloniapankkiin. Brittiläinen konsuli ei ollut koko virka-aikanaan ollut tekemisissä tällaisten häiden kanssa.

Päivä koitti, ja Kapitolion naarassusi olisi saattanut murista kateudesta nähdessään, millä tavalla Saaren raakalaiset nykyisin viettivät juhliaan. Paheellisten sotilaskeisarien murhaajapäiset kuvapatsaat, joiden inhoittavaa riettautta eivät kuvanveistäjät olleet kyenneet imartelemaan olemattomiin, olisivat saattaneet astua alas jalustoiltaan ryöstääkseen morsiamen. Tukkeutunut vanha suihkukaivo, jossa gladiaattorit ennen muinoin peseytyivät, olisi voinut virota uudelleen eloon juhlan kunniaksi. Vestan temppeli olisi saattanut kohota pystyyn raunioistaan vartavasten lisätäkseen juhlan loistoa. Olisivat kyllä saattaneet, mutta eivät kuitenkaan tehneet niin. Samaten kuin tuntevatkin olennot — kuten toisinaan luomakunnan herrat ja herrattaretkin — olisivat saattaneet tehdä paljon, mutta eivät tehneet mitään. Juhlamenot sujuivat ihailtavan komeasti: mustakaapuisia, valkeapukuisia, punaruskeakaapuisia munkkeja pysähtyi katselemaan vaunuja, lammasnahkoihin puettuja, kierteleviä talonpoikia kerjäili ja soitti huilua ikkunoiden alla, englantilaiset vapaaehtoiset marssivat ohi, päivä painui mailleen, juhla läheni loppuaan, tuhannet kirkonkellot kajahduttelivat vespersoittoaan häähumusta huolimatta, ja pyhä Pietari kielsi olevansa missään tekemisissä sen kanssa.

Mutta tähän aikaan oli morsian jo lähellä ensimmäisen päivätaipaleensa päätä, matkallaan Firenzeen. Nämä häät olivat merkilliset siitä, että morsian niissä oli kaikki kaikessa. Ei kukaan huomannut sulhasta. Ei kukaan huomannut ensimmäistä morsiusneitoa. Harvat olisivat säteilevän loiston tähden voineet erottaakaan Pikku Dorritia (jolla oli tämä osa suoritettavanaan), vaikkapa ehkä monikin etsi häntä katseillaan. Ja niin morsian sitte astui kauniisiin vaunuihinsa, sattumalta sulhasen seuraamana, ja vierittyään muutaman minuutin ajan tasaisesti kaunista kivitystä pitkin alkoi täristellä toivottomuuden lätäkön läpi ja sitte pitkän pitkää kurjuuden ja raunioiden reunustamaa viertotietä. Muidenkin häävaunujen kerrotaan sekä sitä ennen että sen jälkeen kulkeneen samaa tietä.

Kun Pikku Dorrit sinä iltana tunsi itsensä hiukan yksinäiseksi ja hiukan alakuloiseksi, ei mikään olisi ollut tehokkaampana vastapainona tälle masennukselle kuin jos hän olisi saanut istua käsitöineen isänsä luona, kuten entisinä aikoina, huolehtia hänen illallisestaan ja auttaa hänet levolle. Mutta sellaista ei käynyt ajattelemienkaan nyt heidän istuessaan loistovaunuissaan, mrs General ajajanistuimella. Ja illallinen! Jos mr Dorrit halusi illallista, oli hänellä italialainen kokki ja sveitsiläinen sokerileipuri, joiden täytyi panna päähänsä paavinhiipan korkuiset lakit ja keitellä kaikenlaisia salaperäisiä alkemistisiä sekoituksia kuparikattiloissa alakerran laboratoriossa, ennenkuin ateria saatettiin tarjota hänelle.

Mr Dorrit oli opettavainen ja ajatusrikas tänä iltana. Jos hän olisi ollut yksinkertaisen hellä ja rakastava, olisi hän tehnyt Pikku Dorritille paljon enemmän hyvää, mutta tämä hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli — milloinkapa hän ei olisi niin tehnyt! — ja teki hänestä parhaan mahdollisen. Mrs General vetäytyi viimein omalle puolellensa. Tämä hänen lähtönsä iltaisin tapahtui aina mitä kylmäkiskoisimmin juhlamenoin, ikäänkuin mielikuvitus olisi ollut jähmetytettävä kiveksi, jottei se pääsisi seuraamaan häntä. Suoritettuaan nämä kankeat valmistelunsa, jotka vastasivat jonkinlaista tyylikästä plutoonan harjoitusta, hän poistui. Silloin kiersi Amy käsivartensa isän kaulaan ja toivotti hänelle hyvää yötä.

»Amy, rakkaani», sanoi mr Dorrit tarttuen hänen käteensä, »nyt päättynyt päivä on — hm — tuottanut minulle suurta mielenliikutusta ja tyydytystä».

»Ei», kielsi mr Dorrit, »ei ole; sellaista väsymystä, joka johtuisi tällaisesta, puhtainta tyydytystä tuottavasta tilaisuudesta, en tunne ensinkään».

Pikku Dorrit oli iloinen nähdessään hänet näin hyvällä mielellä ja hymyili hänelle herttaisesti.

»Ystäväni», jatkoi mr Dorrit. »Tämä tilaisuus — hm — oli tulvillansa hyvää esimerkkiä. Hyvää esimerkkiä, rakas lempilapseni — hm — sinulle.»

Pikku Dorrit säikähti tämän kuultuansa eikä, tiennyt mitä vastata, vaikka isä pysähtyi kuin odottaen hänen sanovan jotakin.

»Amy, rakas sisaresi, Fannymme, on suostunut — hm — hm — avioliittoon, joka on erinomaisesti harkittu laajentamaan — hm — meidän mahdollisuuksiamme seuraelämässä ja — hm — vahvistamaan yhteiskunnallista asemaamme. Lapseni, toivon, ettei se aika ole kaukana, jolloin — hm — löydämme sinullekin sopivan puolison.»

»Oi ei! Anna minun jäädä sinun luoksesi. Pyydän ja rukoilen, että sallit minun jäädä luoksesi. En tahdo mitään muuta kuin olla sinun kanssasi ja pitää huolta sinusta, rakas isä!» Hän sanoi tämän kuin äkkihätään joutunut.

»Ei, Amy, Amy», torjui isä, »tämä on heikkoutta ja mielettömyyttä, heikkoutta ja mielettömyyttä! Sinulla on — velvollisuuksia asemaasi kohtaan. Sinun tulee — hm — kehittää, kohottaa sitä ja — hm — tulla sen arvoiseksi. Mitä minusta huolehtimiseen tulee — niin voin — hm — kyllä pitää huolen itsestäni. Tahi», lisäsi hän hetken päästä, »jos tarvitsisin huolenpitäjää — hm — niin toivon, että — hm — kaitselmus suo minulle sellaisen. En voi — hm — hm — en voi, rakas lapseni, näin käyttää hyväkseni sinua ja — hm — ottaa sinulta vastaan sellaista uhria.»

Nytkö vasta hänen oli aika alkaa puhua itsensäkieltämisestä, vieläpä ikäänkuin se olisi erikoisen ansiokasta ja vieläpä ikäänkuin todella uskoen tähän teeskentelyynsä — jos se oli mahdollista!

»Älä puhu mitään, Amy. Sanon varmasti, etten voi tehdä niin. En — hm — saa tehdä niin. Hm — omatuntoni ei salli sitä. Sentähden, ystäväni, käytän tämän vaikuttavan ja ilahduttavan tapahtuman tarjoamaa tilaisuutta — hm — vakavasti ilmoittaakseni sinulle, että harras haluni ja tarkoitukseni nyt on saada sinut — hm—sopivasti (toistan: sopivasti) naitetuksi.»

»Amy», sanoi mr Dorrit, »olen aivan varma siitä, että jos tässä asiassa vedettäisiin johonkin henkilöön, joka erittäin hyvin tuntee seuraelämän, johonkin erittäin hienostuneeseen henkilöön, kuten esimerkiksi — hm — mrs Generaliin — niin ei tulisi kysymykseenkään muuta kuin yksi mielipide minun — hm — hellästi sinun parastasi harrastavista ja sopivista tarkoituksistani. Mutta koska tunnen sinun rakastavan ja tunnollisen luonteesi — hm — kokemuksesta, niin katson aivan riittäväksi sen, mitä nyt olen sanonut. Minulla ei nyt — hm — ole ehdolla ketään puolisoksi sinulle, rakkaani, eikä tiedossanikaan ole ketään. Tahdoin vain — hm — että ymmärtäisimme toisemme. Hm. Hyvää yötä, rakas ja ainoa jäljellä oleva tyttäreni. Hyvää yötä. Jumala siunatkoon sinua!»

Jos Pikku Dorritin mieleen tänä iltana juolahti ajatus, että isä perin helposti luopui hänestä nyt, rikkaudessaan, ja aikoessaan asettaa toisen hänen sijallensa, niin hän karkoitti sen ajatuksen kohta. Hän pysyi isälle yhtä uskollisena nyt kuin vaikeinakin aikoina, jolloin oli yksin ollut vanhuksen tukena ja apuna, eikä hän nytkään, tuskaisessa levottomuudessaan, suonut mielessään sijaa ankarammille ajatuksille kuin että isä nyt katseli kaikkea heidän rikkautensa valossa ja lakkaamatta huolehtien Mitä, että he pysyisivät rikkaina ja yhä rikastuisivat.

He istuivat loistovaunuissaan, mrs General ajajan istuimella, vielä kolmen viikon ajan, jonka kuluttua mr Dorrit lähti Firenzeen yhtyäkseen Fannyyn. Pikku Dorrit olisi ollut iloinen, jos olisi saanut seurata häntä edes sinne, vain kaipuunsa tähden, ja olisi sitte palannut yksin Roomaan, ajatellen rakasta Englantia. Mutta vaikka pikalähetti olikin mennyt morsiamen mukaan, niin oli kamaripalvelija jäljellä; Pikku Dorritin vuoro ei olisi tullut niin kauan kuin palvelijoita oli rahalla saatavissa.

Mrs General heittäytyi elämään huolettomia päiviä — mikäli hän yleensä saattoi tehdä jotakin huolettomasti — kun koko roomalaispalatsi jäi heidän kahden, käytettäväkseen. Pikku Dorrit ajeli usein vuokravaunuissa, jotka oli jätetty heidän haltuunsa, astui niistä yksin ja käveli vanhan Rooman raunioita katsellen. Muinaisen avaran amfiteatterin, muinaisten temppelien, muinaisten muistorikkaiden kaarien, muinaisten ikitallattujen teiden, muinaisten hautojen rauniot merkitsivät, paitsi mitä ne itsessään olivat, hänelle lisäksi vanhan Marshalsean raunioita — hänen oman entisen elämänsä raunioita — sitä kansoittaneiden kasvojen ja olentojen raunioita — sen rakkauden, toivon, huolten ja ilojen raunioita. Istuen, kuten hän usein teki, jonkun muinaisesineen katkelmalla, näki yksinäinen tyttö edessään kaksi raunioiksi rauennutta toiminnan ja kärsimyksen maailmaa, näki täällä yksinäisyydessään, sinisen taivaan alla, niiden yhtyvän ja sulautuvan yhdeksi.

Ja sitte tuli mrs General ja haalistutti värin kaikesta, mihin kajosi, samoin kuin luonto ja taito oli haalistuttanut sen hänestä itsestäänkin, kirjoitti mr Eustacen hengessä papunsa ja prismansa joka paikkaan, mihin vain pääsi käsiksi, näki kaikki vain mr Eustacen ja kumppanien silmillä eikä havainnut mitään muuta, kaiveli esiin kuivimpia pieniä luukalikoita muinaisjätteiden joukosta ja hotkaisi ne katsomatta, arvostelematta — kuten mikäkin itämainen kuolleita nielevä Ghoulehirviö — hansikkaat käsissä.

KAHDESKUUDETTA LUKU

Kun vastanainut pariskunta saapui Harley Streetille, Cavendish Squaren varrelle, otti hovimestari heidät vastaan. He eivät kiinnittäneet tämän suuren miehen mieltä, mutta hän suvaitsi heitä. Ihmisten täytyy naida ja tulla naitetuiksi, muuten ei hovimestareita tarvita. Samoin kuin kansat ovat olemassa veroitettaviksi, samoin ovat perheet olemassa hovimestaroitaviksi. Tämä mahtava herra arveli epäilemättä, että luonnon järjestyksen mukaan rikasta väestöä oli ylläpidettävä häntä varten.

Sentähden hän alentui katselemaan vaunuja eteisen ovelta rypistämättä otsaansa sille ja sanoi varsin kohteliaasti eräälle alaiselleen: »Thomas, pidä huolta matkatavaroista.» Saattoipa hän vielä morsiamen yläkertaan mr Merdlen luokse, mutta tämä oli katsottava vain kohteliaisuudeksi kaunista sukupuolta kohtaan (jota hän suuresti ihaili; tiedettiinpä hänen olevan rakastunut erääseen kreivittäreen) eikä perheen vuoksi suoritetuksi velvollisuudeksi.

Mr Merdle kierteli takkamattoansa odotellen mrs Sparkleria, toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Hänen niin tehdessään tuntuivat hänen kätensä pakenevan hihoihin, ja hän ojensi tulijalle sellaisen määrän hihankäännettä, että nuori rouva sai pudistaa kuin tunnetun Guy Fawkes-nuken kättä. Suudellessaan mrs Sparkleria tarttui hän sitäpaitsi ranteisiinsa ja peräytti sitte itsensä sohvien ja tuolien ja pöytien lomitse ikäänkuin sanoen itselleen omana poliisinaan: »Kas niin, ei mitään sellaisia temppuja! Tulkaa pois. Olen saanut teidät käsiini, kuten näette, seuratkaa siis minua rauhallisesti!»

Kun mrs Sparkler oli asettunut loistohuoneisiinsa — sisimpään pyhäkköön, joka oli sisustettu untuvilla, silkillä, purppuralla ja hienolla liinalla — tunsi hän, että hänen tiensä siihen saakka oli ollut riemukulkua ja että hän lähestyi päämääräänsä askel askeleelta. Häittensä aattona oli hän mrs Merdlen nähden keveästi lahjoittanut mrs Merdlen kamarineidolle vähäpätöisen muistolahjan (rannerenkaan, hatun ja kaksi pukua, kaikki uutta), noin neljä kertaa sen arvoisen, jonka mrs Merdle kerran oli antanut hänelle. Hän oli nyt sijoittuneena mrs Merdlen omiin huoneisiin, joita oli vielä ylimääräisesti kaunistettu, jotta ne olisivat kelvolliset hänen asuakseen. Hallitessaan ja vallitessaan täällä, ympärillään kaikki ylellisyys, jonka rikkaus voi hankkia ja äly keksiä, näki hän sielunsa silmillä kauniin poven, joka sykki tahdissa hänen voitonriemuisten ajatustensa kanssa, kilpailevan toisen, kauan jo vallassa ja kuuluisana olleen poven kanssa, voittavan sen loistossa ja syöksevän sen valtaistuimelta. Onnellinenko? Fanny lienee todella ollut onnellinen. Hän ei enää, toivonut olevansa kuollut.

Pikalähetti ei ollut hyväksynyt mr Dorritin aikomusta asettua asumaan ystävän taloon, vaan saattoi hänet mieluummin erääseen hotelliin Brook Streetille, Grosvenor Squaren varrelle. Mr Merdle määräsi vaununsa olemaan valmiina varhain seuraavana aamuna, jotta hän saisi heti aamiaisen jälkeen käydä tervehtimässä mr Dorritia.

Loistavat olivat vaunut, kiiltävä hevosten karva, välkkyilevät valjaat ja ylelliset ja komeat palvelijain puvut. Rikkaan miehen rikkautta vastasivat rikkaat varustukset. Oikeat Merdle-ajoneuvot! Varhaiset kadulla liikkujat katselivat niiden jälkeen ja sanoivat, pelonsekainen kunnioitus äänessä: »Siinä hän ajaa!»

Siinä hän ajoi, kunnes Brook Street pysähdytti hänet. Siinä jalokivi ilmestyi loistavasta lippaastaan, itse kaikkea muuta kuin loistavana.

Hälinää ja hämmästystä hotellissa. Merdle! Isäntä, muuten kopea herra, joka juuri oli ajanut kaupunkiin täysiverisellä parivaljakolla, tuli ulos häntä vastaan ja saattoi hänet yläkertaan. Kirjurit ja palvelijat kurkistelivat häntä sivukäytävistä ja sattuivat liikkumaan ovissa ja kulmauksissa saadakseen nähdä hänet. Merdle! Oi aurinko, kuu ja tähdet! Tämä suuri mies, rikas mies, joka tavallaan oli tarkastanut ja oikaissut Uuden Testamentin ja jo astunut taivaan valtakuntaan! Mies, joka saattoi kutsua kenet tahtoi aterioimaan kanssansa ja joka oli tehnyt rahaa! Kun hän nousi portaita ylös, asettui ihmisiä jo alemmille rappusille odottamaan, jotta hänen varjonsa hänen alas tullessaan lankeisi heihin. Samoin tuotiin ennen muinoin sairaita apostolien läheisyyteen — jotka eivät kuuluneet seuraelämään eivätkä olleet tehneet rahaa.

Mr Dorrit istui aamupuvussaan, sanomalehti kädessä aamiaispöydässään.
Pikalähetti, kiihtymystä äänessä, ilmoitti: »Miss' Mairdale!» Mr
Dorritin täpötäysi sydän hypähti, kun hän kavahti pystyyn.

»Mr Merdle — tämä on — hm — todella suuri kunnia. Sallikaa minun ilmaista — hm — minkä arvon, kuinka suuren arvon panen tälle — hm — hm —erinomaisen imartelevalle kohteliaisuudelle. Olen täysin tietoinen siitä, kuinka aikanne rajoitettu ja kuinka — hm — suunnattoman kallis se on.» Mr Dorrit ei saanut sanaa »suunnattoman» lausutuksi mielestään kyllin painokkaasti. »Olen äärettömän kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta, kun — hm — näin varhain suotte — hm — minulle hetkisen — hm —korvaamattomasta ajastanne.» Mr Dorrit kirjaimellisesti vapisi puhutellessaan suurta miestä.

Mr Merdle lausui hillityllä, epäselvällä, epäröivällä äänellään jotakin, mikä saattoi olla mitä hyvänsä, ja sanoi lopuksi: »Iloitsen tuttavuudestanne, sir.»

»Olette kovin ystävällinen», vastasi mr Dorrit. »Todella ystävällinen.» Vierailija oli nyt istuutunut ja pyyhkäisi isolla kädellään väsynyttä otsaansa. »Toivoakseni voitte hyvin, mr Merdle?»

»Koko lailla. Mutta — oh, eipä minua juuri mikään vaivaa», vakuutti mr Merdle katsellen ympärillensä.

Hänen huulillaan näkyi mustia viiruja sillä kohdalla, missä ne yhtyivät, ikäänkuin siinä olisi ruutia räjähtänyt, ja hän näytti tänä aamuna olevan sellaisessa mielentilassa, jossa vilkkaampiluontoinen olisi ollut täydessä kuumeessa. Tämä ja hänen raskas tapansa sivellä otsaansa antoi mr Dorritille aiheen huolestuneihin tiedusteluihin.

»Mrs Merdle», jatkoi mr Dorrit mielistelevästi, »jäi Roomaan, kuten arvaatte — hm — kaikkien ihailijoiden ihailemana ja — hm — kaikkien huomaavien huomaamana, Rooman seurapiirien johtavana tenhottarena ja ihastuksena. Hän oli ihmeteltävän kaunis, kun läksin sieltä.»

»Mrs Merdleä pidetään yleensä varsin viehättävänä naisena», myönsi mr
Merdle. »Ja hän onkin sitä, epäilemättä, huomaan sen kyllä.»

Mr Merdle käänteli kieltään suljetussa suussansa — se näytti olevan kovin kankea ja vaikeasti liikuteltava — kostutti huuliansa, siveli taas otsaansa ja katseli ympärilleen huoneessa, varsinkin tuolien alle.

»Mutta», sanoi hän ja katsoi ensimmäistä kertaa mr Dorritia kasvoihin, siirtäen kuitenkin heti taas silmänsä tämän liivinnappeihin, »jos keskustelemme viehättävistä naisista, on meidän otettava puheeksi teidän tyttärenne. Hän on erinomaisen kaunis. Sekä kasvoiltaan että vartaloltaan hän on tavallisuudesta poikkeava. Kun nuori pari eilen illalla saapui, hämmästyin todella sellaista suloa.»

Mr Dorrit ilmaisi suuren tyytyväisyytensä sanomalla — hm — hm — ettei hän voinut pidättyä lausumasta ilmi suusanallisesti, kuten oli kirjeellisestikin tehnyt, kuinka onnellinen ja ylpeä hän oli heidän perheittensä välille solmitusta liitosta. Ja hän ojensi kätensä. Mr Merdle katseli tätä kättä hetkisen, otti sen sitte omalleen, ikäänkuin tämä olisi ollut keltainen tarjotin tai kalalapio, ja palautti sen taas mr Dorritille.

»Arvelin, että minun tuli ensi työkseni ajaa tänne», sanoi mr Merdle, »tarjoamaan apuani, jos voisin jollakin tavoin palvella teitä, ja sanomaan toivovani, että kunnioitatte minua edes syömällä päivällistä kanssani tänään ja joka päivä kaupungissa oleskellessanne, silloin kun teillä ei ole parempaa tarjolla.»

»En ole aikonut», vastasi mr Dorrit, »viipyä kauemmin kuin hm — pari viikkoa».

»Hm. Kyllä», myönsi mr Dorrit. »Mutta totta puhuen — hm — rakas mr Merdle, olen huomannut ulkomailla oleskelun sopivan niin hyvin sekä terveydelleni että maulleni, että — hm — minulla on vain kaksi syytä tähän vierailuuni Lontoossa. Ensiksikin tämä — hm — erikoinen onni ja — hm — etuoikeus, jota nyt nautin ja jolle panen niin suuren arvon, ja toiseksi tarkoitukseni järjestää — hm — sijoitta, — tuota, — edullisimmin sijoittaa — hm, hm — rahani.»

»Hyvä, sir», sanoi mr Merdle käänneltyään taas kieltänsä »jos voin tässä olla teille joksikin avuksi, niin käskekää vain.»

Mr Dorritin puhe oli ollut tavallista hapuilevampaa, hänen lähestyessään tätä pulmallista kysymystä, sillä hän ei ollut oikein selvillä siitä, kuinka tällainen suuri pomo suhtautuisi siihen. Hän oli arvellut, eikö mahdollisesti yksityisestä pääomasta tai omaisuudesta puhuminen tuntuisi surkean nappikauppamaiselta tällaisesta suuresta tukkuliikkeen harjoittajasta. Hän tunsi suurta helpotusta mr Merdlen näin ystävällisesti tarjotessa apuansa, tarttui siihen heti ja antoi kiitollisuutensa tulvia mr Merdlen yli.

»Tuskin — hm — uskalsin», sanoi hän, »vakuutan teille, tuskin uskalsin toivoa — hm — näin suurta etuoikeutta, että saisin käyttää hyväkseni teidän välitöntä neuvoanne ja apuanne. Vaikka tietysti olisin joka tapauksessa, kuten — hm — koko sivistynyt maailma, kulkenut mr Merdlen jälkiä.»

»Mehän voimme pitää toisiamme miltei sukulaisina, sir», sanoi mr Merdle, oudon mielenkiintoisesti tarkastellen maton kirjomallia, »ja siksi on teillä syytä odottaa apua minulta».

»Niiden, joita sanoisin sivullisiksi, ei nykyään ole helppo päästä osallisiksi mihinkään edullisiin kauppoihin — puhun tietysti niistä, joissa minä olen mukana —»

»Tietysti, tietysti», huudahti mr Dorrit sellaisella äänensävyllä kuin ei muita kauppoja olisi olemassakaan.

»— muuta kuin hyvästä hinnasta. Tai kuten meillä on tapana sanoa, varsin tanakasta korosta.»

Mr Dorrit nauroi, mieli keveänä. Ha, ha, ha! Tanakasta korosta. Hyvä. Hm. Varsin kuvaavasti sanottu, todellakin »Olen kuitenkin», jatkoi mr Merdle, »pidättänyt itselleni vallan siroitella muutamia etuoikeuksia — ihmiset nimittävät yleensä mielellään niitä suosionosoituksiksi — joillekuille jonkinlaisena vaivojeni ja huolenpitoni tunnustuksena».

Mr Merdle teki kuivasti nieleviä liikkeitä, vastaanottaen ja omistaen nämä ominaisuudet kuin ne olisivat olleet lääkemarjasia, ja lisäsi sitte:

»Eräänlaisena korvauksena niistä. Jos tahdotte, niin koetan, mikäli voin, käyttää eduksenne tätä rajoitettua valtaani (se on rajoitettu, sillä ihmiset ovat kateellisia).»

»Olette hyvin ystävällinen», vastasi mr Dorrit. »Olette hyvin ystävällinen!»

»Tietysti», sanoi mr Merdle, »on näissä liikesuhteissa välttämättä tarpeen vääjäämättömin rehellisyys ja suoruus ja osanottajien välillä tinkimättömin, moitteettomin luottamus; muuten ne eivät menesty».

»Sentähden», jatkoi mr Merdle, »voin myöntää teille vain määrätyn laajuisia etuoikeuksia».

»Niin, rajoitettuja. Ja täysin rehellisesti. Mitä taas neuvoihini tulee, niin on asianlaita aivan toisin. Niitä, mikäli niistä on hyötyä —»

Oh, mikäli niistä on hyötyä! (Mr Dorrit ei jaksanut sietää sellaisen epäilyksen varjoakaan, ei edes mr Merdlen itsensä puolelta tulevana.)

»— niitä voin mielin määrin jakaa, loukkaamatta yhtiökumppanini ja minun välillä vallitsevaa kunnian ja vilpittömyyden suhdetta. Ja ne», mr Merdle seurasi nyt kiinteän tarkkaavaisena ikkunoiden ohi ajavaa rikkakuormaa, »ovat käytettävissänne, milloin vain suvaitsette».

Uusia kohteliaisuuksia ja kiitoksia — mr Dorrit. Uusia otsansivelyjä — mr Merdle. Tyyntä ja hiljaista. Mr Dorritin liivinnappien tarkastelua — mr Merdle.

»Koska aikani on jotenkin täpärällä», sanoi mr Merdle, kavahtaen äkkiä pystyyn, ikäänkuin olisi tällä välin odotellut jalkojaan ja kuin ne nyt juuri olisivat saapuneet, »täytyy minun nyt lähteä Cityyn päin. Voinko saattaa teidät jonnekin, sir? Hyvin mielelläni veisin teidät mukanani tai lähettäisin, minne haluatte. Vaununi ovat teidän käytettävinänne.»

Mr Dorrit muisteli itsellään olevan asiaa pankkiirillensa. Tämä asui Cityssä. Sepä sattui hyvin, mr Merdle veisi hänet Cityyn. Kunhan hän ei vain viivyttäisi mr Merdleä pukiessaan takin yllensä? Ei, ei, hänen täytyi tulla mukaan, mr Merdle tahtoi niin välttämättä. Mr Dorrit vetäytyi viereiseen huoneeseen, antautui kamaripalvelijansa huomaan ja palasi viiden minuutin kuluttua loistavana.

Ja sitte sanoi mr Merdle: »Sallitteko, sir? Tarttukaa käsivarteeni!» Ja nojautuneena mr Merdlen käsivarteen astui mr Dorrit portaita alas, näki palvelijat rappusissa ja tunsi, kuinka mr Merdlestä heijastuva valo loisti hänessäkin. Ja sitte vaunut, ajomatka Cityssä, ja ihmiset, jotka katselivat heitä, hatut, jotka lensivät harmaista päistä, ja yleinen kumartelu ja ryömiminen tämän ihmeellisen kuolevaisen edessä; tällaista harrasta polvistumista sai harvoin nähdä, totisesti harvoin. Sitä sietäisi suositella kaikenkaltaisten palvojien mietittäväksi — sekä Westminster Abbeyssa että S:t Paulin kirkossa, jonakin sunnuntaina vuodessa. Mr Dorrit kulki kuin huumaavassa unessa, ajaessaan näissä julkisissa riemuvaunuissa, läheten näin komeasti kaiken tämän kanssa sopusoinnussa olevaa päämääräänsä, kultaista rahamaailman katua.

Täällä mr Merdle astui maahan ja sanoi käyvänsä loppumatkan, jättäen vaivaiset vaununsa mr Dorritin käytettäviksi. Näin tämä uni yhä vain haltioitumistaan haltioitui, kun hän tuli ulos pankista yksin ja ihmiset katselivat häntä mr Merdlen asemesta ja kun hän hyvää vauhtia vieressään eteenpäin sielunsa korvilla usein kuuli huudahdettavan: »Mikä ihmeellinen mies, joka saa olla mr Merdlen ystävä!»

Päivällisille sinä päivänä, vaikka tämä kaikki tapahtui odottamatta ja valmistamatta, ilmestyi loistava seura henkilöitä, jotka eivät olleet tehtyjä maan tomusta vaan jostakin muusta ja jotka loivat loistoansa mr Dorritin tyttären avioliiton yli. Ja sinä päivänä alkoi mr Dorritin tytär todenteolla kilpailla sen naisen kanssa, joka ei nyt ollut läsnä, ja teki sen niin hyvin, että mr Dorrit tarpeen tullen olisi voinut vannoa mrs Sparklerin koko elämänsä ajan lekotelleen onnen ja ylellisyyden paisteessa eikä edes kuulleen sellaista karkeata englantilaista nimeä kuin Marshalsea.

Seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja joka päivä, jotka kaikki olivat siunatut uusilla päivällisvierailla, satoi mr Dorritin päälle kortteja kuin teatterilunta. Laki, piispa, valtiovarat, kuoro, jok'ikinen tahtoi tehdä tuttavuutta mr Dorritin, kuuluisan mr Merdlen ystävän ja avioliiton kautta hänen sukulaisensa, kanssa tai syventää jo alulla olevaa tuttavuutta. Kun mr Dorrit ilmestyi johonkin mr Merdlen monista Citykonttoreista asioilla itäänpäin (kuten hän usein teki, sillä kaikki sujui hämmästyttävän hyvin), raivasi Dorrit-nimi aina tien suoraan mr Merdlen suurenmoiseen läheisyyteen. Näin hänen unensa hurmaus kasvoi tunti tunnilta, kun hän yhä selvemmin tunsi, kuinka tämä tuttavuus oli kohottanut hänen asemaansa.

Vain yksi asia ei esiintynyt näin kullanhohtoisena ja samalla keveänä mr Dorritin mielestä. Se oli hovimestari. Tämä hämmästyttävä henkilö katsoi, valvoessaan virallisesti päivällisen tarjoilua, mr Dorritiin tämän mielestä tuiki epäilyttävällä tavalla. Hän katsoi mr Dorritiin, tämän astuessa hallin läpi ja portaita ylös päivällisille, lasimaisen jäykästi, mistä mr Dorrit ei pitänyt. Istuessaan pöydässä näki mr Dorrit viinilasin läpi, juodessaan, kuinka hovimestari yhä katseli häntä kylmin aavemaisin silmin. Hän epäili, että hovimestari mahdollisesti tunsi jonkun marshalsealaisen tai ehkä oli nähnyt hänet Marshalseassa — kenties oli esitettykin hänelle. Hän katsoi hovimestariin niin tarkasti kuin yleensä sellaista henkilöä sopi katsoa, muttei sittekään voinut muistaa milloinkaan nähneensä häntä missään. Viimein hän oli taipuvainen otaksumaan, ettei miehessä ollut minkäänlaista kunnioituksen tunnetta, ettei tällä jättiläisellä ollut mitään älyä. Mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä ajattelipa hän mitä hyvänsä, piti hovimestari aina julkeasti häntä silmällä, vaikka katselikin lautaseen tai johonkin muuhun pöytäkaluston esineeseen, eikä milloinkaan päästänyt häntä näkyvistä. Liian uhkarohkeata olisi myöskin ollut vihjata hänelle, että tällainen tuijotus oli epämiellyttävää, tai kysyä, mitä hän sillä tarkoitti: siksi peloittava oli hänen ankaruutensa isäntäänsä ja tämän vieraita kohtaan eikä hän milloinkaan sallinut kenenkään lähestyä itseänsä liian vapaasti.

KOLMASKUUDETTA LUKU

Mr Dorritin vierailuaikaa oli enää jäljellä vain kaksi päivää ja hän pukeutui parastaikaa hovimestarin uutta tarkastusta varten (tämän uhrit pukeutuivat aina nimenomaan häntä varten), kun muuan hotellin palvelijoista ilmestyi, tuoden hänelle kortin. Mr Dorrit otti sen ja luki: »Mrs Finching.»

»Mies, mies», mr Dorrit kääntyi häneen syvän harmin vallassa, »selittäkää, mistä syystä tuotte minulle tällaisen naurettavan nimen. Se on minulle aivan outo. Finching, sir?» sanoi mr Dorrit, joka ehkä kosti hovimestarille välimiehen kautta. »Hm! Mitä tarkoitatte Finchingillä?»

Mies näytti pitävän Finchingiä yhtä hyvänä kuin ketä tahansa muuta, sillä peräytyessään mr Dorritin ankaran katseen edessä hän vastasi: »Erästä rouvaa, sir.»

»En tunne sennimistä rouvaa sir», vastasi mr Dorrit. »Ottakaa pois tämä kortti. En tunne ketään Finchingiä, en miestä enkä naista.»

»Anteeksi, sir. Tämä rouva sanoi tietävänsä, että ette tunne hänen nimeänsä. Mutta hän pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän aikaisemmin oli tuntenut miss Dorritin. Nuoremman miss Dorritin, sanoi rouva, sir.»

Mr Dorrit rypisti kulmiansa ja myöntyi hetken, parin päästä sanomaan: »Ilmoittakaa mrs Finchingille, sir», painostaen nimeä, aivan kuin miesparka olisi ollut vastuussa siitä, »että hän voi tulla sisään».

Lyhyenä miettimisaikanaan oli hän ehtinyt harkita, että ellei hän ottaisi mrs Finchingiä puheillensa, saattaisi tämä alhaalla jättää jonkun sanoman tai puhua jotakin, mikä epäedullisesti viittaisi hänen menneisyyteensä. Tästä aiheutui myöntymys, ja Flora astui sisään palvelijan luotsaamana.

»Minulla ei ole kunnia», virkkoi mr Dorrit kortti kädessä ja sennäköisenä, kuin tämä kunnia ei olisi ensiluokkainen, jos se olisi ollutkin suotu hänelle, »tuntea tätä nimeä eikä teitä itseännekään, madam. Nostakaa tuoli, mies.»

Vastuunalainen mies totteli säpsähtäen ja hiipi sitten ulos varpaisillaan. Flora, ujosti väristen, esittäytyi ja veti harson silmiltään. Samalla kertaa levisi huoneeseen omituinen tuoksujen sekoitus, ikäänkuin hajuvesipulloon olisi erehdyksestä kaadettu konjakkia tai konjakkipulloon hajuvettä.

»Pyydän mr Dorritilta tuhannesti anteeksi ja sekin on liian vähän kun tunkeun tällä tavalla taloon mikä on tiedän sen julkeata naiselta ja yksinäiseltä lisäksi mutta arvelin sen kuitenkin olevan parasta vaikka se oli vaikeata ja näyttää sopimattomaltakin tosin mr F:n täti mielellään olisi seurannut mukana ja voimakasluontoisena ja älykkäänä hämmästyttänyt hänellä kun on elämänkokemusta jonka hän monivaiheisessa elämässään on hankkinut, mr F. itse sanoi usein että vaikka hän oli saanut hyvän kasvatuksen Blackheathin läheisyydessä joka maksoi kahdeksankymmentä guineaa mikä on aika paljon vanhemmille niin hän oppi ensimmäisenä vuotena matkustellessaan ja kaupatessaan erästä tavaraa josta ei kukaan tahtonut kuulla puhuttavan vielä vähemmin ostaa joka hänellä oli ennen viinikauppaa pitkän ajan enemmän kuin kuutena vuotena opistossa jota johti naimaton opettaja vaikka en tiedä enkä ole milloinkaan ymmärtänyt miksi naimaton olisi viisaampi kuin nainut mutta anteeksi tästä minun ei pitänyt puhua.»

»Minun täytyy myöntää ettei minulla ole mitään vaatimuksia tai oikeutuksia», jatkoi Flora, »mutta tunsin tämän rakkaan pienen olennon muuttuneissa oloissa tämä saattaa näyttää tunkeilevalta mutta niin se ei ole tarkoitettu ja taivas tietää ettei puoli kruunua päivässä ollut totisesti paljon sellaiselle ompelijalle kuin hän oli vaan päinvastoin eikä siinä suinkaan ole mitään alentavaa työmies on palkkansa ansainnut ja olisin näin suonut hänen saavan sen useammin ja enemmän ravitsevaa ruokaa ja vähemmän reumatismia selässä ja säärissä poloinen.»

»Madam», sanoi mr Dorrit vaivaloisesti hengittäen sillä välin kuin mr F:vainajan leski pysähtyi myös hengähtääkseen, »madam», ja mr Dorrit oli hyvin punainen, »jos tarkoitatte että — hm — entisinä aikoina — hm — eräs tyttäristäni — hm — olisi ollut tekemisissä — hm — päiväpalkkojen kanssa, madam, niin tahdon huomauttaa, että tämä tosiseikka — otaksuen, että se on tosiseikka, ei milloinkaan ole ollut minun tiedossani. Hm. En olisi sallinut sitä. Hm. En milloinkaan! En milloinkaan!»

»Tarpeetonta puhua enää tästä asiasta», vastasi Flora, »enkä olisi suinkaan maininnut siitä mutta katsoin sen olevan hänelle kunniaksi ja käytin jonkinlaisena suosituskirjeenä ja että se on tosiseikka siitä ei ole epäilystäkään ja voitte olla varma siitä sillä tämä puku joka minulla nyt on päälläni todistaa sen ja on hyvin tehty vaikka se näyttäisi paremmalta kauniimmalla vartalolla sillä minun on liian lihava enkä tiedä mitä tekisin laihtuakseni mutta anteeksi eksyin taas asiasta.»

Mr Dorrit peräytyi jäykästi tuolinsa luo ja istuutui, Floran katsoessa häneen lepyttäväsi ja leikkiessä päivänvarjollaan.

»Tämä rakas pieni olento», jatkoi Flora, »joka pyörtyi aivan hervottomaksi ja kalpeaksi ja kylmäksi minun omassa talossani tai ainakin isän vaikkei se ole aivan oma mutta hyvin pitkäksi aikaa vuokrattu pilahinnasta samana aamuna jolloin Arthur — tyhmä tapa nuoruutemme ajoilta ja mr Clennam olisi paljoa sopivampi nykyoloissa ja varsinkin puhutellessa vierasta joka on ylhäisessä asemassa oleva herrasmies — kertoi hänelle iloisen uutisen jonka oli saanut kuulla Pancks-nimiseltä henkilöltä rohkaisee minua».

Kuullessaan mainittavan näitä molempia nimiä rypisti mr Dorrit otsaansa, tuijotti vieraaseensa, rypisti taas otsaansa, epäröi, sormet huulilla, kuten oli epäröinyt kauan sitten ja sanoi: »Pyytäisin, madam, että — hm —ilmoittaisitte asianne.»

»Mr Dorrit», sanoi Flora, »olette kovin hyvä kun sallitte minun tulla puheillenne ja varsin luonnollista on minusta että olette hyvä sillä vaikka olettekin komeampi huomaan yhdennäköisyyttä tosin olette iäkkäämpi mutta yhdennäköisyyttä kuitenkin, päätökseni tunkeutua luoksenne tein aivan omin päin neuvottelematta kenenkään ihmisen kanssa ja kaikkein vähimmin Arthurin kanssa — pyydän anteeksi Doyce ja Clennam en tiedä mitä sanon Clennam yksin — sillä tämän henkilön liittämiseksi kultavitjoilla ruusunhohteiseen aikaan jolloin kaikki tuska oli kaukana kuin taivas kannattaisi uhrata kuninkaan lunnaat vaikkei minulla ole aavistustakaan kuinka suuret ne olisivat mutta ilmaisen sillä vain kaikki mitä maailmassa omistan ja enemmän.»

Mr Dorrit toisti, kiinnittämättä huomiota viime sanojen vakavuuteen:
»Sanokaa asianne, madam.»

»Tiedän hyvin ettei se ole luultavaa», aloitti Flora, »mutta se on mahdollista ja koska se on mahdollista ja kun ilokseni luin sanomalehdestä teidän tulleen Italiasta ja palaavan sinne takaisin päätin yrittää sillä voisittehan tavata hänet tai kuulla hänestä ja mikä siunaus ja helpotus se olisi meille kaikille!»

»Sallikaa kysyä, madam», sanoi mr Dorrit, ajatukset ja käsitykset hurjassa mylläkässä, »kenestä — hm — kenestä », toisti hän sanan, korottaen ääntänsä sulassa epätoivossa, »kenestä nyt puhutte».

»Italiasta tulleesta ulkomaalaisesta, joka hävisi Cityssä ja josta epäilemättä olette lukenut lehdistä samoin kuin minäkin», vastasi Flora, »puhumatta yksityisistä tietolähteistä kuten Pancks-nimisestä joista käy ilmi kuinka muutamat ihmiset ovat ilkeitä ja kuiskuttelevat rumia asioita toisista tuomiten luultavasti toisia itsensä mukaan ja kuinka paljon levottomuutta ja harmia se luottaakaan Arthurille — aivan mahdotonta voittaa sitä — Doyce ja Clennamille».

Onneksi jonkinlaisen ymmärrettävän tuloksen saavuttamiselle ei mr Dorrit ollut lukenut eikä kuullut mitään tästä asiasta. Sen johdosta mrs Finching, pyytäen monin kerroin anteeksi suuria käytännöllisiä vaikeuksia, joita hänellä oli etsiessään taskuansa hameensa monista poimuista, viimein veti esille siitä poliisikuulutuksen, jonka mukaan Blandois-niminen, viimeksi Venetsiasta tullut ulkomaalainen herrasmies käsittämättömällä tavalla oli sinä ja sinä yönä hävinnyt siitä ja siitä osasta Lontoon kaupunkia; hänen tiedettiin sinä ja sinä tuntina ilmestyneen siihen ja siihen taloon, ja talon asukkaat todistivat hänen lähteneen sieltä niin ja niin monta minuuttia ennen puoltayötä, mutta sen koommin ei häntä ollut nähty. Tämän kuulutuksen, jossa oli tarkat paikan- ja ajanmääräykset sekä salaperäisesti hävinneen ulkomaalaisen herrasmiehen yksityiskohtaiset tuntomerkit, luki mr Dorrit alusta loppuun saakka.

»Blandois!» sanoi mr Dorrit. »Venetsia! Ja nämä tuntomerkit. Minä tunnen tämän herran. Hän on ollut minun talossani. Hän on läheinen tuttava erään hyvästä perheestä olevan, mutta köyhissä oloissa elävän herrasmiehen kanssa, jonka — hm — hm — suojelija minä olen.»

»Sitä suuremmalla syyllä voin ilmituoda nöyrän ja hartaan pyyntöni», vastasi Flora, »että matkustaessani takaisin olisitte niin hyvä ja etsisitte tätä herraa kaikilla teillä ja kaikissa mutkissa kysyisitte häntä kaikissa hotelleissa ja oranssipuiden keskellä ja viinitarhoissa ja tulivuorten luona ja kaikkialla sillä hänen täytyy olla jossakin ja miksei hän tule esiin ja ilmoita missä on jotta kaikki selviäisi?»

»Pyydän kysyä, madam», ja mr Dorrit viittasi poliisikuulutukseen, »kuka on Clennam ja Kumpp.? Hm. Näen sen tässä mainittuna yhteydessä sen talon asukasten kanssa, johon mr Blandoisin oli nähty menevän; kuka on Clennam ja Kumpp.? Onko se sama henkilö, jonka aikaisemmin olen — hm — ohimennen — hm — tavannut ja jota luulen teidän maininneen?»

»Se on kerrassaan toinen henkilö», vastasi Flora, »jolla ei ole sääriä vaan pyörät ja joka on inhoittavin nainen vaikka onkin hänen äitinsä».

Tämä kuvaus näytti olevan vähällä sekoittaa järjen mr Dorritilta. Eikä sen selvittämiselle suinkaan ollut eduksi, että Flora nyt heittäytyi vuolassanaisesti erittelemään mr Flintwinchin kaulahuivia ja kuvaamaan miestä ruosteiseksi, sääryksiin puetuksi ruuviksi, tekemättä minkäänlaista selventävää erotusta hänen ja mrs Clennamin välillä. Tämä sekasotku, jossa mullin mallin myllersi mies ja nainen, sääret ja pyörät, ruosteinen ruuvi ja ilkeys ja säärykset, saattoikin mr Dorritin sellaiseen hämmennyksen tilaan, että hän oli säälittävä nähdä.

»Mutta en tahdo pidättää teitä hetkeäkään enää», sanoi Flora, joka huomasi hänen tilansa, vaikkei voinut aavistaa, että se oli hänen aikaansaamansa, »jos olette niin hyvä ja herrasmiehenä lupaatte sekä matkallanne Italiaan että perillä etsiä sitä mr Blandoisia kaikkialta ylhäältä ja alhaalta ja jos löydätte hänet tai kuulette hänestä kehoittaa häntä tulemaan esiin jotta kaikki asiat selviäisivät».

Näihin aikoihin oli mr Dorrit sen verran tointunut hämmennyksestään, että kykeni tyydyttävän selvästi vastaamaan pitävänsä sitä velvollisuutenaan. Flora oli iloinen onnistumisestaan ja nousi sanoakseen hyvästi.

»Miljoonia kiitoksia», sanoi hän, »ja osoitteeni on kortissani, jos jotakin olisi ilmoitettava henkilökohtaisesti, en tahdo lähettää terveisiä pienelle rakkaalle olennolle se ehkä ei olisi sopivaa ja eihän enää ole jäänyt jäljelle mitään pientä rakasta olentoa tässä muutoksessa niin että miksi tekisin sen mutta sekä minä itse että mr F:n täti toivomme aina hänelle kaikkea hyvää emmekä vaadi omasta puolestamme mitään suosionosoitusta siitä voitte olla varma vaan päinvastoin sillä mitä hän otti tehdäkseen sen hän teki ja sitä ei voi sanoa useimmista meistä muista, puhumattakaan siitä että hän teki sen niin hyvin kuin sen saattoi tehdä ja minä itse olen yksi niitä sillä siitä alkaen kun aloin tointua mr F:n kuoleman jälkeen olen sanonut että tahtoisin oppia soittamaan urkuja joihin olen hyvin mieltynyt mutta minun täytyy häveten tunnustaa etten vielä osaa soittaa ainoatakaan nuottia, hyvää yötä!»

Kun mr Dorrit oli saattanut hänet huoneen ovelle ja saanut hiukan koota ajatuksiansa, huomasi hän, että tämä vastaanotto oli manannut esille vanhoja muistoja, jotka huonosti sointuivat yhteen Merdle-päivällisten kanssa. Hän kirjoitti lyhyen kirjeen, jossa pyysi anteeksi poisjäämistään siltä päivältä, ja tilasi päivällistä omiin huoneisiinsa hotellissa. Hänellä oli toinenkin syy tähän. Hänen oleskeluaikansa Lontoossa oli miltei päättynyt ja loppuaika kuluisi kutsuissa, matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja hän arveli oman tärkeytensä vaativan, että hän itse suoraan tiedustelisi yhtä ja toista Blandoisin häviämisestä, voidakseen sitte kertoa Henry Gowanille omien henkilökohtaisten kyselyjensä tuloksista. Hän päätti sentähden käyttää hyväksensä tämäniltaista vapautta ja mennä Clennam ja Kumpp:n luokse, jonne oli helppo osata poliisikuulutuksen tietojen mukaan, nähdäkseen omin silmin paikan ja tehdäkseen siellä pari kysymystä.

Syötyään niin yksinkertaisen päivällisen kuin hotelli ja pikalähetti sallivat ja torkahdeltuaan hetkisen takan ääressä, paremmin tointuakseen mrs Finchingin käynnin jälkeen, lähti hän yksin matkaan ajaen vuokravaunuissa. St Paulin syvä-ääninen kello löi yhdeksän, kun hän ajoi Temple Barin varjossa, joka seisoi hajamielisenä ja huonontuneen uuden ajanhengen hämmentämänä.

Kun hän lähestyi päämaaliansa ajaen syrjäkatuja ja joenvartta, näytti hänestä tämä Lontoon osa tähän vuorokauden aikaan rumemmalta kuin hän milloinkaan oli kuvitellut. Monta pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli nähnyt sen, eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sitä erikoisemmin: se näytti hänen silmissään salaperäiseltä ja synkältä. Se vaikutti niin voimakkaasti hänen mielikuvitukseensa, että kun ajaja pysähdytti, monta kertaa kyseltyään tietä, ja sanoi arvelevansa, että he nyt olivat etsimällään portilla, mr Dorrit jäi epäröiden seisomaan käsi vaununovella, melkein peläten tämän paikan synkkyyttä ja pimeyttä.

Se olikin tavallista synkempi tänä iltana. Kaksi kappaletta poliisikuulutusta oli naulattu sisäänkäytävän seinään, yksi kummallekin puolelle, ja kun lyhdyn valo lepatteli iltatuulessa, liukui niiden yli varjoja, jotka näyttivät rivejä seuraavien sormien sarjoilta. Paikkaa vartioitiin nähtävästi. Kun mr Dorrit pysähtyi, meni eräs mies tien poikki ja toinen ilmestyi jostakin pimeästä kolkasta sisältä; ja molemmat katsoivat häneen astuessaan ohi ja molemmat jäivät seisomaan läheisyyteen.

Koska aitauksessa ei ollut kuin yksi rakennus, ei ollut epäröimisen syytä, ja hän astui portaita ylös ja kolkutti ovelle. Ensi kerroksen kahdessa ikkunassa paistoi hämärä valo. Ovi kumahti ontosti ja kolkosti, ikäänkuin talo olisi ollut tyhjä. Mutta sitä se ei ollut, sillä melkein heti ilmestyi valoa näkyviin ja askeleita kuuluviin. Molemmat lähestyivät ovea, ketju narahti, ja oven aukossa seisoi nainen, pää ja kasvot esiliinan Peitossa.

Mr Dorrit vastasi, suuresti ihmeissään näkemästään, olevansa Italiasta ja haluavansa tietoja tuosta kadonneesta miehestä, jonka hän tunsi.

»Hoi!» huusi nainen särähtävällä äänellä, »Jeremiah!» Tämän jälkeen ilmestyi paikalle vanha käppyräinen mies, jonka mr Dorrit sääryksistä tunsi ruosteiseksi ruuviksi. Nainen näkyi pelkäävän vanhaa, kuivaa miestä, sillä hän veti esiliinan alas tämän lähestyessä ja paljasti kalpeat säikähtyneet kasvot. »Avaa ovi, senkin hupsu», sanoi ukko, »ja päästä herra sisään».

Mr Dorrit, joka ei voinut olla vilkaisematta ajajaansa ja vaunuihin, astui hämärään halliin. »Kas niin, sir», sanoi mr Flintwinch, »voitte kysyä mitä vain haluatte, täällä ei ole mitään salaisuuksia».

Ennenkuin toinen ennätti vastata, kuului ylhäältä naisen ääneksi voimakas, tuikea ääni kysyvän: »Kuka siellä on?»

»Kuka siellä on?» toisti Jeremiah. »Lisää tiedusteluja. Herrasmies
Italiasta.»

Mr Flintwinch mutisi jotakin ikäänkuin katsoisi sen tarpeettomaksi; mutta kääntyen mr Dorritin puoleen sanoi hän: »Mrs Clennam. Hän tekee kuten haluaa. Saatan teidät hänen luoksensa.» Hän meni mr Dorritin edellä mustuneita portaita ylös; jälkimäinen, joka katsoi olevan syytä vilkaista taaksensa, näki naisen seuraavan perässä, pää taas äskeiseen outoon tapaan esiliinan peitossa.

Mrs Clennam istui kirjat auki edessään. »Vai niin», sanoi hän jyrkästi, katsellen tiukasti vierastaan. »Olette Italiasta, sir, vai kuinka? Entä sitte?»

Mr Dorrit ei saanut sillä hetkellä suustaan selvempää vastausta kuin:
»Hm — kuinka?»

»Missä on kadonnut mies? Oletteko tullut tuomaan tietoja hänestä?
Toivoakseni.»

»Ikävä kyllä meille, mutta täältä niitä ei ole saatavissa. Flintwinch, näyttäkää herralle kuulutus. Antakaa hänelle useampia mukaan. Pidelkää kynttilää, jotta hän voi lukea.»

Mr Flintwinch teki työtä käskettyä, ja mr Dorrit luki kuulutuksen, ikäänkuin ei olisi ennen nähnyt sitä; hän oli tyytyväinen saadessaan tilaisuuden koota ajatuksiaan, joita talon ilmapiiri ja sen asukkaat olivat hiukan hämmentäneet. Katsellessaan paperia tunsi hän, kuinka mr Flintwinch ja mrs Clennam tähystivät häntä. Luotuaan sitten heihin katseensa hän huomasi, ettei se ollut mielikuvitusta.

»No, nyt tiedätte yhtä paljon kuin me, sir», sanoi mrs Clennam. »Onko mr Blandois teidän ystäviänne?»

Tutkiva katse kääntyi vähitellen lattiaan, hipaistuaan matkallaan mr Flintwinchin kasvoja. Mr Dorrit, joka oli tyytymätön huomatessaan, että häneltä kyseltiin, vaikka hän oli tullut kyselemään, yritti kääntää tämän odottamattoman asiain järjestelyn toisinpäin.

»Minä olen — hm — varakas herrasmies, asun nykyään Italiassa, jossa minulla on perheeni, palvelijani ja — hm — jotenkin suuri talouteni. Olen käymässä vain Lontoossa asioilla, jotka koskevat — hm — omaisuuttani, ja kun kuulin tästä oudosta häviämisestä, niin tahdoin henkilökohtaisesti ottaa selkoa asioista, sillä Italiassa on — hm, hm — englantilainen herrasmies, jonka palatessani varmasti tapaan ja joka läheisesti ja joka päivä on seurustellut monsieur Blandoisin kanssa. Mr Henry Gowan. Ehkä tunnette nimen?»

»Toivoen — hm — voivani antaa hänelle selvän ja yhtenäisen kuvauksen tapahtumasta», sanoi mr Dorrit, »pyydän saada tehdä — pari kolme kysymystä».

»En vuottakaan. Mr Flintwinch tässä voi kirjojen muka ilmoittaa teille, milloin ja minkä pariisilaisen kauppahuoneen suosittelemana hän esittäytyi täällä. Jos se tuottaa teille jotakin tyydytystä», lisäsi mrs Clennam. »Meille ei ole siitä suurtakaan hyötyä.»

»Anteeksi, madam», sanoi mr Dorrit, joka päästen taas arvokkaisuutensa ja tärkeytensä tuntoon alkoi kuvitella olevansa jonkinlainen korkeampi rauhantuomari, »saanko kysellä muutamia seikkoja voidakseni tyydyttävästi selostaa asiata sille herrasmiehelle, jota minulla on kunnia — hm — pitää palveluksessani tai suojella tai sanokaamme — hm — tuntea — tuntea — Oliko monsieur Blandois täällä liikeasioissa tässä lehdessä mainittuna iltana?»

»Ovatko — anteeksi — ovatko — hm — ne senluontoisia, että niistä voidaan puhua?»

Tämän vastauksen pystyttämän aitauksen yli oli nähtävästi mahdotonta päästä.

»Sama kysymys on tehty ennenkin», lisäsi mrs Clennam, »ja vastaus on ollut sama. Emme halua julistaa liikeasioitamme, olkoot ne kuinka vähäpätöisiä tahansa, koko kaupungin tiedoksi. Me vastaamme: 'Ei'.»

»Tarkoitan, veikö hän mennessään rahoja mukanaan, esimerkiksi», selitti mr Dorrit.

»Hän ei vienyt meidän rahojamme mukanaan, sir, eikä saanut täältä mitään.»

»Otaksun», huomautti mr Dorrit katsoen mrs Clennamista mr Flintwinchiin ja mr Flintwinchistä mrs Clennamiin, »ettette voi millään tavoin selittää itsellenne tätä salaisuutta?»

Joutuen hämille tästä kylmästä ja tiukasta kysymyksestä, ei mr Dorrit kyennyt mainitsemaan mitään syytä otaksumaansa.

»Minä selitän asian niin, sir», jatkoi mrs Clennam mr Dorritin pysyessä nolona vaiti, »että hän matkustelee jossakin tai piileksii jossakin».

Tarkalleen samanlainen vastaus kuin äskenkin ja se pystytti niinikään ylipääsemättömän aitauksen.

»Te kysyitte, voinko selittää tämän häviämisen itselleni», muistutti mrs Clennam tuimasti, »ettekä voinko selittää sitä teille. En yritäkään selittää sitä teille. Mielestäni se ei ole minun asiani enempää kuin teidänkään asianne on kysellä sitä.»

Mr Dorrit vastasi taivuttamalla anteeksipyytävästi päätänsä. Peräytyessään ja valmistautuessaan sanomaan, ettei hänellä ollut muuta kysyttävää, hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka synkästi ja jäykästi rouva tuijotti lattiaan, kasvoillaan eräänlainen päättävän odotuksen ilme; ja tarkalleen sama ilme kuvastui mr Flintwinchin kasvoilla hänen seistessään vähän matkan päässä pyörätuolista, silmät niinikään luotuina lattiaan, ja hiljaa hieroskellessaan leukaansa oikealla kädellään.

Samassa mistress Affery (esiliinallinen nainen oli tietysti hän) pudotti kynttilänjalan kädestään ja huudahti: »Taas! Voi hyvä Jumala! Siinä se nyt taas on! Kuuletko, Jeremiah? Noin!»

Jos jotakin ääntä kuului, oli se niin heikkoa, että eukon täytyi olla erikoisesti harjaantunut kuuntelemaan ääniä; mutta mr Dorrit luuli kuitenkin kuulevansa jotakin ikäänkuin kuivien lehtien putoilemista. Eukon kauhu näytti lyhyeksi hetkeksi tarttuneen kaikkiin muihinkin, ja he kuuntelivat.

Mr Flintwinch liikahti ensimmäisenä. »Affery, eukkoseni», sanoi hän lähestyen tätä syrjittäni, kädet nyrkissä ja kyynärpäät vapisten halusta saada ravistella häntä, »sinulla on yhä vanhat metkusi. Ensi kerralla sinä kuljet unissasi, eukkoni, ja käyt läpi kaikki sairaloiset hullutuksesi. Sinä tarvitset lääkettä. Kun olen saattanut tämän herran ulos, annan sinulle aimo rauhoittavan annoksen, eukko, aimo rauhoittavan annoksen.»

Tämä lupaus ei näyttänyt erikoisesti rauhoittavan mistress Afferya, mutta Jeremiah, puhumatta sen enempää lääkitsevästä annoksestaan, otti toisen kynttilän mrs Clennamin pöydältä ja sanoi: »No, sir, saatanko teidät ulos nyt?»

Mr Dorrit kiitti ja lähti. Mr Flintwinch laski hänet ovesta ja sulki vitjalla ulos vähääkään vitkastelematta. Samat kaksi miestä sivuuttivat hänet taas, toinen menossa ulos, toinen tulossa sisään; hän nousi vaunuihin, jotka hän oli jättänyt odottamaan, ja ajoi tiehensä. 9

Heidän vähän matkaa kuljettuaan pysähdytti ajaja vaunut ja kertoi molempien miesten pyynnöstä ilmoittaneensa heille nimensä, numeronsa ja osoitteensa samoin kuin sen paikan osoitteen, josta hän oli noutanut mr Dorritin, ajan milloin hänet oli tilattu ja tien, jota hän oli ajanut. Tämä tieto ei ollut omiaan hiljentämään kiihkeätä vauhtia, jolla seniltaiset seikkailut pyörivät mr Dorritin aivoissa sekä hänen istuessaan taas takkavalkeansa ääressä että mennessään levolle. Koko yön kummitteli hän synkässä talossa, näki molempien yhtiökumppanien päättävästi odottavan ilmeen, kuuli esiliinaan piiloutuvan naisen huutavan oudoista äänistä ja löysi hävinneen Blandoisin ruumiin milloin kellariin haudattuna, milloin seinän sisään muurattuna.

NELJÄSKUUDETTA LUKU

Monenkaltaiset ovat rikkauden ja valta-aseman vaivat ja huolet. Mr Dorrit oli edellisenä iltana ollut erikoisen tyytyväinen muistaessaan, ettei hänen ollut tarvinnut käydessään Clennam ja Kumppanin puheilla ilmaista milloinkaan tunteneensa sennimistä tunkeilevaa henkilöä, mutta tämä tyytyväisyys sai vielä tuoreeltaan pahan kolahduksen siitä taistelusta, joka riehui hänen mielessään hänen aprikoidessaan, ajaisiko paluumatkallaan Marshalsean ohi, vilkaistakseen sen vanhaa porttia, vai palaisiko samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän oli päättänyt olla ajamatta Marshalsean ohi ja ällistyttänyt kyytimiestään vastustamalla kiukkuisesti tämän ehdotusta, että olisi kuljettu London Bridgen kautta ja sitten toistamiseen virran yli Waterloo Bridgeä pitkin, joka väylä melkein olisi vienyt hänet hänen entisen asuntonsa nurkille. Kaikesta huolimatta herätti tämä kysymys ristiriidan hänen rinnassaan ja jonkin vanhan syyn tähden tai kenties aivan syyttä hän tunsi itsensä epämääräisen tyytymättömäksi. Niinikään seuraavana päivänä. Merdlen päivällispöydässä hän oli niin tämän kysymyksen lumoissa, että vaipui edelleenkin aika ajoin mietiskelemään sitä yhä uudelleen tavalla, joka oli peräti soveltumaton hänen hienoon ympäristöönsä. Veri kohosi päähän hänen kuvitellessaan, mitä hovimestari olisi ajatellut hänestä, jos tämä mahtava mies olisi voinut tunkea tuikean katseensa hänen myllertäviin mietteisiinsä.

Jäähyväisjuhla oli upea ja päätti loistavalla tavalla mr Dorritin vierailun mr Merdlen talossa. Fanny liitti nuoruuden ja kauneuden viehätyksiin vielä eräänlaisen itsetietoisen arvokkuuden, aivan kuin olisi ollut naimisissa jo parikymmentä vuotta. Isä ymmärsi, että hän tyynesti saattoi jättää hänet kulkemaan arvon ja kunnian tietä, ja toivoi, että hänellä olisi toinenkin samanlainen tytär; kuitenkin hän soi tälle lempilapsellensa yhä edelleen täyden suosionsa ja suojeluksensa eikä mitenkään vähäksynyt hänen vaatimattomia hyveitänsä.

»Rakas lapseni», virkkoi hän Fannylle eron hetkellä, »perheemme odottaa, että sinä — hm — ylläpidät sen arvoa ja — hm — tehostat sen tärkeyttä ja merkitystä. Tiedän, ettet milloinkaan tuota meille pettymystä siinä suhteessa.»

»En, isä», vakuutti Fanny, »luulen voivanne luottaa siihen. Vie parhaat terveiseni rakkaalle Amylle; kirjoitan hänelle ensi tilassa.»

»Sanonko terveisiä myöskin — hm — muille?» kysyi mr Dorrit tarkoittavasti.

»Ei, kiitos, isä», vastasi Fanny, jonka mieleen heti juolahti mrs General. »Olet hyvin ystävällinen, isä, mutta suo anteeksi, minulla ei ole lähetettävänä kenellekään sellaisia terveisiä, jotka olisivat sinusta mieluisia viedä perille.»

He sanoivat hyvästi toisilleen eräässä etuhuoneessa, jossa ei ollut muita kuin mr Sparkler, joka pysyttelihe vaimonsa läheisyydessä ja nöyrästi odotti vuoroansa saadakseen puristaa appensa kättä jäähyväisiksi. Kun hänelle sitte suotiin tämä lopullinen puheillepääsy, tulla hiipi mr Merdle huoneeseen, eikä hänen hihoistaan näkynyt käsivarsia enempää kuin jos hän olisi ollut miss Biftinin kaksoisveli; hän sanoi aikovansa saattaa mr Dorritin alas ovelle. Kaikki tämän vastaväitteet olivat turhia ja hänen osaksensa lankesi se erinomainen kunnia, että tämä kuuluisa mies, joka — kuten mr Dorrit heidän portailla kättä pudistaessaan sanoi — oli osoittanut hänelle ylenmäärin huomaavaisuutta ja tehnyt hänelle suuria palveluksia hänen ikimuistettavan vierailunsa aikana, saattoi hänet portaille saakka.

Sitte he erosivat; mr Dorrit astui sydän tulvillaan vaunuihinsa eikä ollut ensinkään pahoillaan siitä, että hänen pikalähettinsä, joka oli tullut jäähyväisille alapiireihin, sai tilaisuuden nähdä hänen lähtönsä, kaikessa loistossaan.

Tämä loisto säteili yhä täydessä kirkkaudessaan mr Dorritista, kun hän astui vaunuistaan hotellinsa edustalla. Pikalähetti auttoi hänet maahan ja puoli tusinaa hotellin palvelijoita hääri hänen ympärillänsä; hän meni hallin läpi tyynen ylhäisenä, mutta silloin hänen eteensä ilmestyvä näky kangisti ja mykisti hänet aivan: John Chivery, puettuna parhaisiin vaatteisiinsa, iso hattu kainalossa, toisessa kädessä norsunluupäinen keppinsä, joka hiukan haittasi hänen ryhtiänsä, ja toisessa sikaarikäärö!

»No, nuori mies», sanoi ovenvartija. »Tässä sen herran nyt tapaatte. Tämä nuori mies on itsepintaisesti odottanut, sir, vakuuttaen teidän ilostuvan saadessanne nähdä hänet.»

Mr Dorrit tuijotti nuoreen mieheen, läähätti ja lausui lempeimmällä äänellänsä: »Ahaa, nuori John! Onhan se nuori John vai kuinka?»

»Sitähän — hm — minäkin, että nuori John se on! Antakaa nuoren miehen tulla ylös», jatkoi mr Dorrit kääntyen palvelijoiden puoleen; »aivan niin, tulkoon hän ylös. Antakaa nuoren Johnin seurata perässä. Tahdon puhutella häntä ylhäällä.»

Nuori John seurasi perässä, hymyillen ja hyvin tyytyväisenä. Saavuttiin mr Dorritin huoneisiin. Kynttilät sytytettiin.

»No, sir», sanoi mr Dorrit kääntyen ympäri ja tarttuen nuoren miehen kaulukseen, kun he olivat jäänet varmasti kahden.

Onnettoman Johnin kasvoilla kuvastuva hämmästys ja kauhu — hän kun oli jo odottanut, että mr Dorrit nyt syleiksi häntä tervetuliaisiksi — olivat niin voimakkaan ilmehikkäät, että mr Dorrit veti pois kätensä ja tyytyi mulkoilemaan vieraaseensa.

»Kuinka rohkenette tehdä näin?» kysyi mr Dorrit. »Kuinka julkeatte tulla tänne? Kuinka uskallatte loukata minua?»

»Niin juuri, sir», vastasi mr Dorrit. »Loukata minua. Teidän tulonne tänne on loukkaus, röyhkeyttä, julkeutta. Teitä ei kaivata täällä. Kuka teidät lähetti tänne? Mitä — hm hittoa te täällä teette?»

»Arvelin, sir», sanoi nuori John, ja hänen mr Dorritiin päin käännetyt kasvonsa olivat kalpeammat ja pelästyneemmät kuin mitkään — Marshalsea-aikanakaan — häneen katsoneet kasvot, »arvelin, ettette panisi pahaksenne, vaan suvaitsi, sitte ottaa vastaan käärön —»

»Hiiteen kääröinenne, sir!» huusi mr Dorrit hillittömän vimmastuneena.
»Minä en — hm — polta.»

»Sanokaa se vielä kerta», kiljaisi mr Dorrit suunniltaan raivosta, »niin tartun hiilihankoon!»

John Chivery vaipui ovenpieliseen tuoliin, ja mr Dorrit astui edestakaisin huoneessa, ensin nopeasti, sitte hitaammin. Kerran pysähtyi hän ikkunan ääreen ja seisoi siinä, otsa painettua ruutua vasten. Äkkiä hän kääntyi ja kysyi:

»En ikinä mitään muuta varten, sir. Voi, hyvä Jumala! Vain sanoakseni teille, sir, että toivon voivanne hyvin, ja kysyäkseni, kuinka miss Amy voi.»

»Ei oikeastaan mitään, sir. En ole koskaan ajatellutkaan lyhentää meitä erottavaa välimatkaa. Tiedän, että oli rohkeata tulla tänne, mutta en osannut arvata, että panisitte sen näin hirveästi pahaksenne. Kunniani kautta, sir», vakuutti nuori John liikutettuna, »vaikka olenkin köyhä, olen siksi ylpeä, etten olisi tullut, jos olisin aavistanut sen, en totisesti olisi tullut».

Mr Dorrit häpesi. Hän palasi ikkunan luo ja seisoi siinä muutamia hetkiä, otsa painettuna ruutua vasten. Kääntyessään oli hänellä kädessä nenäliina, johon hän oli pyyhkinyt silmiänsä, ja hän näytti väsyneeltä ja sairaalta.

»Nuori John, olen kovin pahoillani siitä, että kiivastuin teille, mutta — hm — muutamat muistot eivät ole iloisia muistoja, ja — hm — teidän ei olisi pitänyt tulla tänne.»

»Käsitän sen nyt, sir», vastasi John Chivery, »mutta en sitä ennen, ja taivas tietää, etten tarkoittanut mitään pahaa, sir».

»Ette, ette», vastasi mr Dorrit, »olen — hm — varma siitä. Hm. Antakaa minulle kätenne, nuori John, antakaa minulle kätenne.»

Nuori John antoi sen hänelle, mutta mr Dorrit oli ryöstänyt mieheltä rohkeuden ja kädeltä lämmön ja voiman, eikä mikään enää saanut kalpeita, pelästyneitä kasvoja entiselleen.

»Kas niin!» virkkoi mr Dorrit, verkkaan pudistaen kättä hänen kanssansa. »Istukaa, nuori John!»

Mr Dorrit istui sen sijaan. Istuttuaan muutaman kiusallisen hetken pää käsien varassa kääntyi hän vieraansa puoleen ja sanoi, yrittäen puhua luontevasti:

»Entä kuinka isänne voi, nuori John? Kuinka — hm — kaikki muut voivat, nuori John?»

»Kiitos, sir. He voivat kaikki varsin hyvin. Ei heillä mitään hätää ole.»

»Hm. Ja te olette entisessä — hm — toimessanne, John?» kysyi mr Dorrit vilkaisten loukkaavaan kääröön, jota hän oli kironnut.

»Osaksi, sir. Olen mukana myöskin», John epäröi hiukan, »isäni toimessa».

»Kyllä, sir, paljon työtä meillä nykyään on. En tiedä kuinka lienee, mutta meillä on yleensä aina paljon työtä.»

»Melkein kaikkina vuodenaikoina, sir. En ole huomannut mitään erotusta.
Toivotan teille hyvää yötä, sir.»

»Odottakaa hetkinen, John, — hm — odottakaa hetkinen. Hm. Antakaa minulle sikaarit, John — olkaa hyvä.»

»Odottakaa hetkinen, nuori John, odottakaa vielä hetkinen. Olisin iloinen, jos — hm — voisin lähettää pienen — hm — muistolahjan näin luotettavan henkilön mukana, jaettavaksi — hm hm — heidän kesken — hm —kunkin tarpeiden mukaan. Eihän teillä ole mitään sitä vastaan, John?»

Hänen kätensä vapisi niin, että maksuosoituksen kirjoittamiseen kului pitkä aika, ja kun se viimein oli valmis, oli käsiala tutisseen kynän töherrystä. Osoitus oli sadan punnan arvoinen. Hän käänsi sen kokoon, pisti sen nuoren Johnin käteen ja puristi tätä omassaan.

»Älkää puhuko siitä, sir, älkää millään muotoa. Vakuutan, etten kanna mitään kaunaa, sir.»

Mutta mikään ei Johnin siellä ollessa enää voinut antaa hänen kasvoillensa niiden luonnollista väriä ja ilmettä eikä muuttaa hänen käytöstänsä luonnolliseksi.

»Ja, John», sanoi mr Dorrit puristaen vielä kerran hänen kättänsä ja päästäen sen sitte irti, »toivon, että olemme — hm — yhtä mieltä siitä, että tämä keskustelumme jää vain meidänkeskiseksi ja että te lähtiessänne täältä pidättäydytte sanomasta kenellekään mitään, mikä voisi — hm — ilmaista että — hm — minä joskus —»

»Oh! Vakuutan, sir», vastasi John Chivery, »että omalla yksinkertaisella tavallani olen liian ylpeä ja kunniallinen tehdäkseni mitään sellaista, sir».

Mr Dorrit ei ollut liian ylpeä ja kunniallinen kuunnellakseen oven takana, jotta pääsisi varmuuteen siitä, että John todella meni suoraa päätä ulos eikä jäänyt juttelemaan kenenkään kanssa. Ei ollut epäilemistäkään, ettei hän mennyt suorinta tietä ovesta ulos ja kadulle kiirein askelin. Oltuaan yksin tunnin ajan soitti mr Dorrit pikalähetin luoksensa; tämä tapasi hänet istumassa tuolissaan takkamatolla, selin häneen ja päin takkaan. »Voitte ottaa nuo sikaarit poltellaksenne matkalla, jos haluatte», sanoi mr Dorrit heilauttaen huolettomasti kättään. »Hm — pieni lahja — hm — sain sen — entisen vuokralaisen! pojalta.»

Seuraavan päivän aurinko paistoi mr Dorritiin Doverin tiellä; tällä tiellä jokainen punatakkinen esiratsastaja tiesi saapumista julmaan taloon, joka oli perustettu matkustajani armotonta nylkemistä varten. Lontoon ja Doverin välillä asuvan ihmisrodun yksinomaisena ammattina kun oli rahan kiskominen, niin joutui mr Dorrit Dartfordissa ryöstäjien käsiin, Gravesendissä rosvotuksi, Rochesterissa ryövätyksi, Sittingbournessa nyljetyksi ja Canterburyssä puhtaaksi riistetyksi. Mutta pikalähetin tehtävä oli pelastaa hänet rosvojen käsistä, ja joka majatalossa osti hän isäntänsä vapaaksi niin vilahtelivat punatakkiset hilpeästi keväisessä maisemassa, säännöllisesti ilmestyen ja häviten, mr Dorritin mukavan vaununnurkkauksen ja pölyisen maantien lähimmän kalkkimäen välillä.

Toisen päivän aurinko paistoi häneen Calaisissa. Ja kun nyt Kanaali erotti hänet John Chiverystä, alkoi hän tuntea itsensä varmaksi ja huomata, että ulkomaan ilma oli keveämpää: hengittää kuin Englannin.

Ja sitte taas vaivaloisia ranskalaisia maanteitä pitkin Pariisia kohden. Päästyään nyt taas mielen tasapainoon, alkoi mr Dorrit, istuen yksin mukavassa vaununnurkkauksessaan, rakennella pilvilinnaa. Hänellä oli ilmeisesti hyvin iso linna rakenteilla. Päivät pitkään pystytteli hän torneja, purki toisia, liitti kylkirakennuksen sinne, tornipäisen rintavarustuksen tänne, tarkasteli muureja, vahvisti suojavarusteita, koristeli sisustusta ja teki linnastaan kaikin puolin upean ja komean. Hänen hajamieliset kasvonsa ilmaisivat niin selvästi, missä hänen ajatuksensa askartelivat, että jokainen näkevä vaivainen, joka postitaloilla ojensi pienen kuhmuisen tinarasiansa vaununikkunasta sisään, kerjäten taivaan Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhien nimessä, saattoi huomata mitä hänellä oli tekeillä yhtä hyvin kuin heidän maalaisensa, itse Le Brun, olisi huomannut sen, vaikka tämä kyllä olisi käyttänyt englantilaista matkustajaa kasvonilme-tutkielman mallina.

Saavuttuaan Pariisiin viipyi mr Dorrit täällä kolme päivää ja kuljeksi paljon yksin kaduilla katsellen liikkeiden näyteikkunoita ja erikoisesti jalokivikauppiasten ikkunoita. Viimein astui hän sisään kuuluisimman jalokivikauppiaan liikkeeseen ja ilmoitti haluavansa ostaa pienen lahjan naiselle.

Hän sanoi tämän pienelle viehättävälle naiselle vilkkaalle pienelle naiselle, joka oli puettu erinomaisen aistikkaasti; tämä ilmestyi häntä palvelemaan pienestä vihreäsamettisesta kopista, jossa oli hoidellut pieniä kauniita tilikirjoja; näihin tuskin saattoi ajatella tilitettävän muuta kauppatavaraa kuin suudelmia pienen kiiltävän pulpetin ääressä, joka oli itsessään kuin mikäkin makeinen.

Mr Dorrit hymyili ja vastasi: »No niin, vaikkapa sellaisen. Kukaties! Hyvin mahdollista, naisethan ovat niin ihastuttavia. Tahtoisitteko näyttää minulle sellaisen?»

Hyvin kernaasti, vastasi pieni nainen. Imarreltuna ja ihastuneena hän oli valmis näyttämään kuinka monta tahansa. Mutta anteeksi! Tahtoiko hän olla armollinen ja aluksi huomata, että oli olemassa kihloja ja häälahjoja. Esimerkiksi nämä hurmaavat korvarenkaat ja tämä kaulakoriste, joka erinomaisesti sopi yhteen niiden kanssa, olivat niinsanottuja kihloja. Näitä taivaallisen ja ihastuttavan kauniita rintaneuloja ja sormuksia taas käytettiin monsieurin luvalla häälahjoina.

Ehkäpä sopisi hyvin, vihjaisi mr Dorrit hymyillen, että tarjoaisi ensin kihlat ja sitte antaisi häälahjan.

Voi taivas! huudahti pieni nainen sovitellen kätöstensä sormenpäitä vastakkain, sepä olisi suurenmoista anteliaisuutta, aivan erikoista kohteliaisuutta! Ja aivan varmasti tämä näin lahjoilla muserrettu nainen pitäisi niitä kerrassaan vastustamattomina.

Mr Dorrit ei ollut varma siitä. Mutta tämä vilkas pieni nainen vakuutti olevansa aivan varma asiasta. Ja sitte mr Dorrit osti kummankinlaisen lahjan ja maksoi niistä runsaasti. Astellessaan myöhemmin hotelliinsa hän kulki pää pystyssä, sillä nyt hän oli saanut linnansa paljoa korkeammaksi kuin Notre Damen nelikulmaiset tornit.

Rakentaen edelleen kaikin voimin, mutta pitäen rakennussuunnitelmansa yksinomaan omina tietoinansa ajoi mr Dorrit edelleen, nyt Marseillea kohden. Rakentaen, rakentaen ahkerasti, ahkerasti aamusta iltaan. Torkahtaen välillä ja jättäen isoja rakennusaine-möhkäleitä riippumaan ilmassa, heräten taas jatkaaksensa työtään ja asettaaksensa ne paikoilleen. Tällä välin pikalähetti, joka istui takaistuimella ja poltteli nuoren Johnin parhaita sikareja, jätti jälkeensä pienen ohuen savuviirun — ehkäpä rakennellen, hänkin, pilvilinnoja, mr Dorritin tipahtaneiden rahojen avulla.

Ei ainoakaan heidän koko matkalla sivuuttamansa kaupunki ollut vahvempi, ei ainoakaan tuomiokirkontorni korkeampi kuin mr Dorritin linna. Ei Saône eikä Rhône virrannut niin nopeasti kuin tämä verraton rakennus edistyi. Välimeri ei ollut syvempi kuin sen perustukset, Cornichen kaukaiset maisemat ja ylpeän Genuan kukkulat ja lahti eivät olleet ihanammat kuin se. Mr Dorrit ja hänen verraton linnansa saapuivat Cività Vecchian valkoisten likaisten talojen ja vielä likaisempien veijarien keskelle ja ajaa rämistivät edelleen Roomaa kohden, mikäli pääsivät tietä ja ilmaa saastuttavan rapakon läpi.

VIIDESKUUDETTA LUKU

Kun mr Dorritin vaunut, yhä vierien viimeistä väsyttävää taivaltansa, saapuivat autiolle Campagnalle, oli aurinko ollut alhaalla jo neljä tuntia ja ilta oli kulunut niin myöhäiseksi, että harvat matkustajat halusivat siihen aikaan enää olla liikkeellä Rooman muurien ulkopuolella. Villit karjapaimenet ja raa'an näköiset talonpojat, jotka päivän aikana täyttivät tiet, olivat kaikki hävinneet auringon mukana ja jättäneet seudun autioksi. Muutamissa tienmutkissa näkyi taivaanrannalla kalpea hohde kuin rauniomaan hengittämää usvaa, joka todisti, että kaupunki ei ollut kaukana; mutta nämä vaivaiset valonvälkkeet olivat harvinaisia ja lyhytaikaisia. Vaunut sukelsivat takaisin johonkin mustan kuivan meren onkaloon, eikä pitkään aikaan taas näkynyt muuta kuin sen kivettynyttä aallokkoa ja pimeätä taivasta.

Vaikka mr Dorritin ajatukset ahkerasti askartelivat linnan rakentamisessa, ei hän kuitenkaan voinut pysyä aivan huolettomana tässä autiossa seudussa. Paljoa uteliaammin kuin koko aikana Lontoosta lähdettyänsä pani hän merkille jokaisen vaunujen heilahduksen ja esiratsastajain huudot. Ajajanistuimella istuva palvelija vapisi ilmeisesti. Pikalähetti takaistuimella ei myöskään ollut aivan rauhallinen. Niin usein kuin mr Dorrit laski alas lasiruudun katsoakseen taaksensa häneen (ja se tapahtui varsin usein), näki hän hänen polttelevan John Chiveryä, tosin kyllä, mutta myöskin tuon tuostakin nousevan seisoalleen ja katselevan ympärilleen, kuten mies, joka aavistaa pahaa ja on varuillansa. Ja mr Dorrit, sulkien lasiruudun taas, mietiskeli itsekseen, että esiratsastajat näyttivät aika rosvomaisilta veijareilta ja että olisi ollut viisainta nukkua yönsä Cività Vecchiassa ja lähteä seuraavana aamuna hyvissä ajoin liikkeelle. Mutta kaikesta huolimatta rakenteli hän väliajoilla linnaansa.

Ja nyt ilmestyi raunioituneiden pihojen jäännöksiä haukottelevine ikkuna-aukkoineen ja rikkinäisine muureineen, autioiksi jääneitä taloja, vuotavia suihkukaivoja, haljenneita vesialtaita, aavemaisia sypressipuita, sotkuisia viiniköynnösrykelmiä, joista kaikista huomasi, että lähestyttiin Roomaa, samoin kuin siitä, että maantie muuttui pitkäksi, epäsäännölliseksi, mutkikkaaksi kujaksi, jossa kaikki kutistui ja hävisi, rumia rakennuksia ja täristävää katua myöten. Ja nyt äkkinäinen nykäys ja pysähdys sai mr Dorritin epäilemään, että ryöstöhetki oli käsissä, jolloin hänet paiskattaisiin ojaan ja riistettäisiin puhtaaksi; mutta kun hän veti lasiruudun alas ja katsoi ulos, huomasi hän, ettei häntä uhannut sen pahempi vaara kuin hautajaissaatto, joka tuli koneellisesti lukien rukouksia hänen ohitsensa; epäselvinä vilahtelivat likaiset messukasukat, himmeät tulisoihdut, heiluvat suitsutusastiat ja papin edessä kannettu iso risti. Pappi näytti rumalta soihtujen valossa, ilme oli synkkä ja kulmakarvat riippuivat silmien yllä. Kun nämä kohtasivat mr Dorritin silmät tämän kumartuessa katsomaan ulos vaununikkunasta, näyttivät ne yhdessä rukouksia höpiseväin huulten kanssa uhkailevan tätä mahtavaa matkamiestä; samaten hänen kätensä liike, joka itse asiassa oli hänen tapansa vastata vastaantulijain tervehdyksiin, näytti yhtyvän tuohon uhkaukseen. Niin ajatteli mr Dorrit papin kulkiessa hänen ohitsensa, sillä hänen mielikuvituksensa oli kiihdyksissä, väsynyt kun hän oli pitkällisestä matkustamisesta ja rakennustyöstä; ja kulkue vaelsi hänen ohitsensa vieden kuolleensa mukanaan. Ja mr Dorritin seurue eteni niinikään omaa tietänsä; ja kohta senjälkeen he, kahdesta Euroopan suurkaupungista tuotuine ylellisyyskuormineen, kolkuttivat Rooman porteille, kuten gootit ennenmuinoin.

Mr Dorritin talonväki ei varronnut häntä tulevaksi sinä iltana. He olivat kyllä ensin odottaneet, mutta olivat sitten otaksuneet hänen saapuvan vasta seuraavana aamuna, arvellen olevan siksi myöhäistä, ettei hän halunnut olla liikkeellä Rooman ympäristössä siihen aikaan vuorokaudesta. Tästä syystä, kun hänen vaununsa pysähtyivät hänen oman porttinsa eteen, ei häntä vastassa ollut ketään muita kuin portinvartija. Oliko miss Dorrit poissa kotoa? Ei. Hän oli kyllä kotona. Hyvä, sanoi mr Dorrit kokoontuville palvelijoille, pysykööt he vain missä olivat ja auttakoot kuormien purkamisessa; hän löytäisi kyllä itse miss Dorritin.

Ja niin nousi hän komeita portaitansa ylös, hitaasti, ja vilkaisi useaan huoneeseen, jotka kaikki olivat tyhjiä, kunnes huomasi valoa pienessä vastaanottohuoneessa. Se oli verhoilla varustettu, teltantapainen sopukka, kahden muun huoneen takana ja näytti lämpimältä ja kirkasväriseltä hänen astuessaan sinne toisten huoneiden pimeän kujan läpi.

Oviaukkoa verhosivat uutimet; ovea siinä ei ollut. Ja kun hän pysähtyi, itse näkymättä, katselemaan sisään, tunsi hän piston sydämessään. Eihän se vain johtunut kateudesta? Mitäpä syytä hänellä olisi ollut siihen! Huoneessahan oli vain hänen tyttärensä ja veljensä. Tämän tuoli oli vedetty uunin ääreen, jossa hän nautti iltatakan lämmöstä; tytär istui pienen pöydän ääressä tehden jotakin kirjailutyötä. Vaikka taulun asettelu oli suuresti erilainen, olivat henkilöt kuitenkin hyvin samanlaisia kuin entisaikoina; hänen veljensä oli siksi paljon hänen näköisensä, että saattoi hetken ajan edustaa häntä ryhmässä. Näin oli hänkin monena iltana istunut hiilivalkean ääressä kaukana sieltä, ja hellä, huolehtiva tytär oli istunut hänen vieressään. Eipä kuitenkaan ollut suinkaan syytä toivoa takaisin tuota entistä kurjan köyhyyden aikaa. Mikä siis aiheutti piston sydämessä?

Setä pudisti päätänsä ja vastasi: »Mistä alkaen, rakkaani, mistä alkaen?»

»Ja monta viikkoa takaperin, luulisin», vastasi Pikku Dorrit neuloen edelleen. »Olet tullut hilpeäksi, setä, ja reippaaksi ja pirteäksi.»

»Niin, niin. Olet tehnyt minulle äärettömän paljon hyvää. Olet ollut niin huomaavainen minulle ja hellä ja niin hienotunteisesti salannut huolenpitosi minusta, että minä — hyvä, hyvä, hyvä. Sitä en koskaan unohda, kultaseni.»

»Tuo on pelkästään sinun omaa vilkasta kuvitteluasi, setä, ei mitään muuta», torjui Pikku Dorrit hilpeästi.

Pikku Dorrit herkesi hetkeksi työstänsä katsoakseen häneen, ja tämä silmäys herätti taas kivuntunteen eloon isän sydämessä, hänen poloisessa heikossa ristiriitaisessa, häälyvässä, vaihtelevassa, tämän vähätietoisen elämän itsepintaisten huolten ja vastusten samentamassa sydämessä, jonka usvat hälvenevät vasta illattoman aamun koittaessa.

»Olen ollut vapaampi sinun seurassasi, kultaseni, senjälkeen kun olemme olleet kahden», sanoi vanhus. »Sanon kahden, sillä en laske mrs Generalia miksikään, en välitä hänestä, hänellä ei ole mitään tekemistä minun kanssani; Mutta tiedän, että läsnäoloni kiusasi Fannya ja että hän sentähden oli kärsimätön. Enkä minä ihmettelekään sitä enkä välitä siitä, sillä tunnen hyvin olevani tiellä, vaikka koetan parhaani mukaan pysytellä syrjässä. Tiedän, etten sovi teidän tuttavienne seuraan. Veljeni William», jatkoi vanhus ihailevasti, »sopii ruhtinasten seuraan, mutta setäsi ei kelpaa siihen, rakkaani. Frederick Dorrit ei tuota kunniaa William Dorritille, ja hän tietää sen hyvin. Aha, katsos, tuossa on isäsi, Amy! Rakas William, tervetuloa takaisin! Rakastettu veljeni, kuinka olenkaan iloinen nähdessäni sinut taas!»

(Puhuessaan oli hän tullut kääntäneeksi päätänsä ja huomasi silloin veljensä, joka seisoi oviaukossa.)

Pikku Dorrit huudahti ilosta ja kiertäen kätensä isän kaulaan suuteli häntä moneen kertaan. Isä oli hiukan kärsimätön ja äreä. »Onpa hyvä, että viimeinkin löysin sinut, Amy», sanoi hän. »Hm. Onpa todella hyvä, että — hm — viimein löysin jonkun, joka ottaa minut vastaan. Minua näkyy odotetun niin vähän — hm — että totisesti aloin aprikoida, eikö minun — hm — pitäisi pyytää anteeksi, että ensinkään otin vapauden palata.»

»Oli niin myöhä, rakas William», selitti hänen veljensä, »että taukosimme odottamasta sinua enää tänä iltana».

»Minä olen voimakkaampi kuin sinä, rakas Frederick», vastasi William huolitellun veljellisesti mutta samalla hieman ankarasti, »ja toivon voivani matkustaa vaaratta — hm — mihin aikaan vain haluan».

»Tietysti, tietysti», myönteli toinen, pahasti aavistaen loukanneensa veljeään. »Tietysti, William.»

»Kiitos, Amy», jatkoi mr Dorrit, kun tytär auttoi häntä riisuutumaan, »tulen kyllä toimeen avuttakin. En tahdo — hm — vaivata sinua, Amy. Voisinkohan saada leipäpalasen ja lasillisen viiniä, vai — hm — tuottaisiko se liian paljon puuhaa?»

»Kiitos, rakas lapsi, mutta pelkään — hm — tuottavani liian paljon vaivaa sinulle», sanoi mr Dorrit, ja hänen käytöksessään ilmeni soimaavaa kylmäkiskoisuutta. »Hm. Mrs General voi hyvin vai kuinka?»

»Mrs General valitti päänkipua ja väsymystä, ja kun päättelimme, ettet enää tulisi näin myöhään, rakas, meni hän nukkumaan.»

Kenties mr Dorrit ajatteli, että mrs General teki hyvin pannessaan noin pahakseen hänen viipymisensä tuottaman pettymyksen. Oli miten oli, niin hän lauhtui ja sanoi ilmeisen tyytyväisenä: »Olen äärettömän pahoillani siitä, että mrs General ei ole voimissaan.»

Tämän lyhyen kaksinpuhelun aikana oli hänen tyttärensä tarkannut häntä tavallista kiinteämmin ja huolehtinut hänestä entistä hellemmin, ikäänkuin isä hänen silmissään olisi näyttänyt muuttuneelta ja raihnaiselta; tämä huomasi sen ja oli siitä harmissaan, sillä riisuttuaan matkatakkinsa ja astuen takkavalkean ääreen hän sanoi, taas äreänä:

»Amy, mitä sinä katsot? Mitä näet minussa, mikä panee sinut — hm — huolehtimaan minusta noin — hm — erikoisesti?»

»En tiedä, isä; suo anteeksi. Iloitsen niin nähdessäni sinut taas, siinä kaikki.»

»Älä sano, että siinä on kaikki, sillä — hm — siinä ei ole kaikki.
Mielestäsi — hm — mielestäsi en näytä — hm — reippaalta», sanoi mr
Dorrit syyttävän painokkaasti.

»Siinäpä erehdyt», väitti mr Dorrit. »Hm, minä en ole väsynyt. Hm — hm. Olen paljoa reippaampi nyt kuin matkalle lähtiessäni.»

Hän oli jo taas suuttumaisillaan, niin että tytär ei enää virkkanut mitään puolustuksekseen, pysyi vain hiljaa, tyynenä syleillen hänen käsivarttansa. Seistessään siinä, veli toisella puolen, vaipui hän sikeään horrokseen vajaan minuutin ajaksi ja heräsi sitte säpsähtäen.

»Frederick», sanoi hän, kääntyen veljensä puoleen, »neuvon sinua menemään heti nukkumaan».

»Frederick», vastasi veli terävästi, »pyydän sinua menemään nukkumaan. Esitän — hm — erikoisena, henkilökohtaisena pyyntönä, että menet nukkumaan. Sinun pitäisi jo aikoja sitten olla vuoteessa. Olet kovin heikko.»

»Häh!» sanoi vanhus, joka ei muuta halunnut kuin olla veljelleen mieliksi. »Niin, niin, niin! Lienen todellakin sitä.»

»Rakas Frederick», vastasi mr Dorrit, ilmaisten hämmästyttävää ylemmyyttä veljensä vajavoimaisuutta kehtaan, »siitä ei ole epäilystäkään. Minusta on tuskallista nähdä sinua noin raihnaisena. Hm. Se kiusaa minua. Hm. Et ole mielestäni ensinkään reippaan näköinen. Tällainen elämä ei sovellu sinulle. Sinun pitäisi olla varovaisempi, sinun pitäisi olla hyvin varovainen.»

»Rakas Frederick», sanoi mr Dorrit, »mene, minä pyydän sitä hartaasti. Hyvää yötä, veljeni. Toivon, että olet reippaampi huomenna. En ole ensinkään tyytyväinen ulkomuotoosi. Hyvää yötä, rakas veikko!» Hyvästeltyään veljensä näin armollisesti vaipui hän taas horroksiin jo ennen kuin toinen ennätti kunnolleen ulos huoneesta ja olisi kaatunut lattialle, ellei hänen tyttärensä olisi tukenut häntä.

»Setäsi näkyy olevan kovin sekava päästänsä, Amy», sanoi hän ollessaan taas hereillä. »Hän on — hm — hajamielisempi ja puhuu — hm — katkonaisemmin kuin — hm — milloinkaan. Onko hän sairastanut minun poissaollessani?»

»Aivan murtunut», sanoi mr Dorrit, »aivan murtunut. Poloinen rakastava, vajavoimainen Frederick! Hm. Ottaen huomioon senkin, millainen hän oli tätä ennen, on hän — hm — nyt säälittävän muuttunut.»

Illallinen, joka tuotiin sisään ja katettiin pienelle pöydälle, veti nyt hänen huomionsa puoleensa. Pikku Dorrit istui hänen vieressään kuten menneinä aikoina, mitä ei ollut tapahtunut sitte näiden päivien. He olivat kahden, ja tytär pani ruokaa hänen eteensä ja täytti hänen lasinsa, kuten hänellä oli ollut tapana vankilassa. Kaikki tämä tapahtui nyt ensimmäisen kerran senjälkeen kun he olivat ottaneet omaisuutensa haltuunsa. Amy ei uskaltanut paljoa katsoa häneen hänen loukkaannuttuaan siitä, mutta hän huomasi kaksi kertaa aterian aikana, kuinka isä äkkiä vilkaisi häneen ja sitten ympärillensä, ikäänkuin mielleyhtymä olisi niin vallannut hänet, että hänen täytyi turvautua silmiensä todistukseen tietääksensä, etteivät he olleet vanhassa vankilahuoneessa. Molemmilla kerroilla tapasi hän päätänsä kuin kaivaten vanhaa mustaa patalakkiansa — vaikka se oli häpeällisesti annettu jollekin Marshalseassa eikä milloinkaan päässyt vapauteen, vaan vaappui vankilan pihassa mr Dorritin seuraajan päässä.

Hän söi hyvin vähän mutta kauan ja palasi usein puhumaan veljensä rappeutuvasta tilasta. Vaikka hän puhui hänestä hyvin säälivästi, oli hän melkein katkera hänelle. Hän sanoi, että Frederick-parka alkoi tulla — hm — lapseksi uudelleen. Muuta sanaa ei voinut käyttää — lapseksi uudelleen. Velirukka! Oli surullista ajatella, kuinka Amy oli kärsinyt hänen äärimmäisen ikävässä seurassaan — hänen lorutessaan ja lörpötelleessään, poloisen kiltin raukan, lorutessaan ja lörpötellessään — paitsi että hän, Amy, oli saanut tilaisuutta virkistäytyä mrs Generalin seurassa. Kovin ikävää, toisti hän taas yhtä tyytyväisenä kuin edelliselläkin kerralla, että tämä — hm — erinomainen nainen oli pahoinvoipa.

Huolehtivassa rakkaudessaan olisi Pikku Dorrit muistanut pienimmänkin sinä iltana sattuneen seikan, vaikkei hänellä myöhemmin olisi ollutkaan syytä muistella tätä iltaa. Hän muisti aina, että kun isä katseli ympärillensä vanhojen muistojen voimakkaan vaikutuksen alaisena, koetti hän haihduttaa niitä tyttären mielestä ja kenties omastaankin alkamalla heti ja lavealti puhua rikkauksista ja ylhäisestä seurasta, jotka olivat ympäröineet häntä hänen vierailunsa aikana, samoin kuin omastaan ja perheensä ylhäisestä asemasta, jota heidän tuli ylläpitää. Hän ei myöskään unohtanut, kuinka kaikessa isän puheessa ja käytöksessä tuntui kaksi rinnakkaista pohjavirtausta: toinen, joka tahtoi näyttää, kuinka hyvin hän oli tullut toimeen ilman tytärtänsä ja kuinka riippumaton hänestä hän oli, ja toinen, joka käsittämättömällä ja oikullisella tavalla miltei soimasi tytärtä, ikäänkuin olisi ollut mahdollista, että tämä hänen poissaollessaan olisi laiminlyönyt hänet.

Puhuessaan mr Merdleä ympäröivästä upeasta loistosta ja häntä kumartelevasta hovista johtui hän luonnollisella tavalla mrs Merdleen. Niin luonnollisella, että vaikka hänen enimmistä huomautuksistaan tavattomassa määrässä puuttui yhtenäisyyttä, siirtyi hän kuitenkin heti puhumaan hänestä ja kysyi hänen vointiansa.

»Hän on — hm — tärkeä tekijä kotona. Fannyn elämässä ja hm koko muun — hm — ylhäisen maailman elämässä.»

Pikku Dorrit ajatteli kohta alkavaa taistelua ja vastasi hiljaisesti myöntäen.

»Mrs Merdle aikoo pitää suuret jäähyväispidot, rakas, ja päivälliset sitä, ennen. Hän on sanonut olevansa levoton siitä, ettet sinä palaisi ajoissa. Hän on kutsunut sekä sinut että minut päivällisillensä.»

»Kirjoita aamulla ja sano, että olen palannut ja että kutsu tuottaa — hm — minulle iloa.»

»Ei!» vastasi tämä kääntyen vihaisesti ympäri, sillä hän oli lähdössä huoneesta; näytti siltä kuin hän olisi unohtanut toivottaa hyvää yötä. »Et saa tulla, Amy. En tarvitse apua. Minä olen isäsi enkä raihnainen setäsi!» Hän keskeytti puheensa yhtä äkkiä, kuin oli puhjennutkin näin vastaamaan, ja sanoi: »Et ole suudellut minua, Amy. Hyvää yötä, tyttöseni! Meidän täytyy naittaa — hm — meidän täytyy naittaa sinut nyt.» Näin sanoen astui hän hyvin hitaasti ja väsyneesti portaita ylös huoneisiinsa, ja melkein heti päästyänsä sinne lähetti hän palvelijansa pois. Sitten otti hän esille Pariisissa ostamansa korut ja tarkasteltuaan niitä huolellisesti pani ne lukon taakse. Senjälkeen unohtui hän pitkäksi aikaa istumaan, väliin torkkuen väliin rakennellen linnaansa, niin että aamu jo sarasti aution Campagnan itäisellä reunalla, kun hän ryömi vuoteeseen.

Mrs General lähetti terveisensä hyvissä ajoin seuraavana päivänä ja toivoi hänen levänneen hyvin väsyttävän matkansa jälkeen. Mr Dorrit lähetti vastaterveisensä ja tahtoi ilmoittaa mrs Generalille, että hän todella oli nukkunut hyvin ja oli erinomaisissa voimissa. Siitä huolimatta ei hän tullut huoneistaan ennenkuin myöhään iltapäivällä; ja vaikka hän pukeutui komeasti lähteäksensä ajelulle mrs Generalin ja tyttärensä seurassa, ei hänen ulkomuotonsa vastannut hänen itsekuvaustansa.

Koska perheellä ei sinä päivänä ollut vieraita, söivät sen jäsenet päivällistä vain nelisin. Mr Dorrit saattoi mrs Generalin pöytään äärettömän juhlallisesti ja istutti hänet oikealle puolellensa; ja Pikku Dorrit, joka seurasi perässä setänsä kanssa, ei voinut olla panematta merkille, että hän taas oli tavattoman hyvin puettu ja että hänen käytöksensä mrs Generalia kohtaan oli hyvin omituinen. Tämän lahjakkaan naisen silopinta oli niin täydellinen, että oli vaikeata ajatella ainoankaan hivenen hievahtavan sijaltansa sen hienolla kiiltokalvolla, mutta Pikku Dorrit luuli kuitenkin huomaavansa voitonriemun sulattaman pisaraisen hänen jäisessä silmäkulmassaan.

Huolimatta siitä, mitä näillä riveillä voimme nimittää perhepäivällisten papu- ja prismaluonteeksi, vaipui mr Dorrit niiden kestäessä monta kertaa uneen. Nämä kohtaukset tulivat yhtä äkkiä kuin edellisenä iltanakin ja torkahdukset olivat yhtä lyhyet ja sikeät. Ensimmäisen kohtauksen sattuessa näytti mrs General melkein hämmästyneeltä, mutta joka kerta niiden uudistuessa luki hän säädyllisyys-helminauhaansa: pappa, peruna, pupu, papu, prisma, ja lausuili niin hitaasti tätä pettämätöntä loitsuansa, että näytti pääsevän helminauhansa päähän samalla hetkellä kuin mr Dorrit havahti hereille.

Mr Dorrit oli kiusallisen tietoinen Frederickiä vaivaavasta uneliaisuudesta (jota ei ollut olemassa muuta kuin hänen mielikuvituksessaan), ja päivällisen jälkeen, kun Frederick oli vetäytynyt huoneisiinsa, pyysi hän yksityisesti anteeksi mrs Generalilta poloisen miehen puolesta. »Hän on veljistä paras ja uskollisin», sanoi hän, »mutta — hm — läpeensä raihnainen. Surullista sanoa, mutta hän huononee huononemistaan.»

»Mr Frederick, sir», lausui mrs General, »on tavallisesti hajamielinen ja raukea, mutta toivokaamme, ettei se ole sen pahempaa».

Mr Dorrit oli kuitenkin päättänyt pitää oman päänsä. »Huononee huononemistaan, madam. Hän on enää pelkkä hylky vain, pelkkä raunio. Hän kuihtuu ja lakastuu aivan silmiemme nähden. Hm. Kelpo Frederick!» 9

»Ja mrs Sparkler jäi sinne terveenä ja onnellisena, toivoakseni?» tiedusti mrs General huokaistuaan kylmäkiskoisesti Frederickin kohtalolle.

»Hän jäi sinne ympärillään kaikkea, mikä — hm — ihastuttaa makua ja — hm — kohottaa mieltä, onnellisena, rakas rouva — hm — puolisonsa kanssa.»

Mrs General oli hiukan hämillään ja näytti hienolla tavalla huiskuttavan hansikkaillaan tuon sanan luotansa, ikäänkuin se voisi johtaa johonkin arvaamattomaan.

»Fannyllä», jatkoi mr Dorrit, »Fannyllä, mrs General, on erinomaisia ominaisuuksia. Hm. Kunniantuntoa — hm — selvä päämäärätietoisuus — hm — asemastaan, luja tahto ylläpitää tätä asemaa — hm hm — suloa, kauneutta ja luontaista ylhäisyyttä.»

»Epäilemättä», vastasi mrs General hiukan ylimääräistä jäykkyyttä olemuksessaan.

»Näistä ominaisuuksista puhuessani, madam», jatkoi mr Dorrit, »on minun mainittava niitä rumentavasta tahrasta — hm, hm — joka on pahoittanut — hm — pahoittanut mieltäni ja — hm — minun on lisättävä — hm — suututtanut minua; mutta toivoakseni tämä kaikki nyt on katsottava loppuneeksi, mitä häneen itseensä tulee, ja epäilemättä se on myös loppunut, mitä — hm — muihin tulee.»

»Mitä te, mr Dorrit», ihmetteli mrs General, hansikkaat taas hieman kiihdyksissä, »mitä te tarkoitatte? En saata mitenkään —»

Mrs Generalin ääni muodosti sammuessaan sanat: »en saata mitenkään arvata».

Samassa unipuuska taas valtasi mr Dorritin minuutiksi, jonka kuluttua hän miltei kouristusmaisen ketterästi havahti hereille.

»Puhun, mrs General, siitä voimakkaasta vastustuksen tai — hm — saatan — sanoa kateuden hengestä, joka ajoittain valtasi Fannyn hänen nähdessään kuinka — hm — suuren arvon — hm — panen — hm — sen naisen ansioille, jonka kanssa minulla on kunnia puhua.»

»Mr Dorrit», vastasi mrs General, »on aivan liiaksi kohtelias, panee aivan liian suuren arvon palveluksilleni. Jos joskus olen kuvitellut miss Dorritin panneen pahakseen mr Dorritin edullisen käsityksen palveluksistani, niin tämä, tosin liian korkea käsitys on ollut lohdutuksenani ja korvauksenani.»

»Otaksun», vastasi mrs General yhä yhtä painokkaasti, »että on kysymys vain palveluksistani. Sillä mitä muuta voisin kuvitella», ja mrs Generalin hansikkaat tekivät vienon kysyvän eleen.

»Teistä — hm —teistä itsestänne, mrs General, on puhe. Hm — teistä itsestänne ja teidän ansioistanne», kuului mr Dorritin vastaus.

»Mr Dorrit suokoon minulle anteeksi», sanoi mrs General, »jos huomautan, ettei paikka eikä aika sopine tällaiselle keskustelulle. Mr Dorrit suonee anteeksi, jos muistutan hänelle, että miss Dorrit istuu viereisessä huoneessa ja että näen hänet mainitessani hänen nimensä. Mr Dorrit antanee anteeksi, että ilmoitan olevani kiihdyksissä ja että huomaan eläväni hetkiä, jolloin tukahdutetuiksi otaksumani heikkoudet heräävät ja palaavat kaksin verroin niin voimakkaina kuin ennen. Mr Dorrit sallinee minun vetäytyä, huoneisiini.»

»Hm. Kenties meidän on siirrettävä tämä — hm — mielenkiintoinen keskustelu», myönsi mr Dorrit, »toiseen kertaan, ellei se ole jollakin tavoin — hm — vastenmielinen mrs Generalille — toivon kuitenkin, ettei — hm — niin ole laita».

»Mr Dorritilla», lausui mrs General, nousi seisomaan,- kumarsi ja loi silmänsä maahan, »on oikeus aina vaatia minulta kunnioitusta ja kuuliaisuutta».

Mrs General jätti huoneen komeana ja mahtavana eikä hämillään ja väristen, kuten olisi luullut vähemmän huomattavan naisen tekevän. Mr Dorrit, joka tässä kaksinpuhelussa oli suorittanut osansa majesteetillisen ja ihailevan alentuvasti — jotenkin samalla tavoin kuin muutamien henkilöiden näkee käyttäytyvän kirkossa ja suorittavan osansa jumalanpalveluksessa — mr Dorrit näytti yleensä olevan varsin tyytyväinen itseensä ja myöskin mrs Generaliin. Palatessaan teelle oli tämä arvoisa rouva parannellut ulkomuotoansa ihojauheella ja voiteilla eikä siveellistäkään edistystä puuttunut; viimemainittu ilmeni hellänä suojelevaisuutena miss Dorritin suhteen ja niin lempeänä myötätuntona mr Dorritia kohtaan kuin vain ankara soveliaisuus salli. Illemmällä, kun hän taas nousi lähteäksensä, tarttui mr Dorrit hänen käteensä, ikäänkuin taluttaakseen hänet Piazza del Popololle tanssimaan menuettia kuutamossa, ja saattoi hänet erinomaisen juhlallisesti ovelle, jossa nosti hänen rystysensä huulilleen. Erottuaan hänestä näin, otaksuttavasti jotenkin luisella, ihomaalilta maistuvalla suudelmalla, antoi hän armollisesti siunauksensa tyttärelleen. Vihjattuaan näin, että jotakin erikoista ja merkillistä oli tekeillä, meni hän taas nukkumaan.

Koko seuraavan aamupäivän pysyttelihe hän yksinään omassa huoneessaan, mutta kohta puolenpäivän jälkeen lähetti hän mr Tinklerin kautta parhaat terveisensä, mrs Generalille ja pyysi häntä seuraamaan miss Dorritia ajelulle ilman häntä. Hänen tyttärensä oli puettu mrs Merdlen päivälliskutsuja varten ennenkuin hän ilmestyi huoneestaan. Hän esiintyi pukunsa puolesta täydessä loistossaan, mutta näytti sanomattoman vanhalta ja käpertyneeltä. Kuitenkin, koska oli ilmeistä, että hän heti suuttuisi, jos vähänkään kysyisi hänen vointiansa, ei tytär uskaltanut muuta kuin suudella häntä poskelle ennenkuin, levottomin sydämin, seurasi häntä mrs Merdlen luokse.

Heidän ajettavansa matka oli hyvin lyhyt, mutta hän oli jo täydessä rakennustyössä taas ennenkuin vaunut olivat ehtineet puoliväliinkään. Mrs Merdle otti hänet vastaan erittäin huomaavaisesti; povi oli säilynyt ihailtavan kauniina ja parhaissa väleissä itsensä kanssa; päivällinen oli erikoinen ja seura valikoitu. Etupäässä se oli englantilainen; sitäpaitsi siihen kuului tavanmukainen ranskalainen kreivi ja tavanmukainen italialainen markiisi — koristeellisia seuraelämän virstantolppia, joita aina tapasi määrätyissä paikoissa ja joiden ulkomuoto hyvin vähän vaihteli. Pöytä oli pitkä ja ateria oli pitkä, ja Pikku Dorrit, joka hävisi pitkän mustan viiksiparin ja leveän valkoisen kaulahuivin varjoon, kadotti tykkänään isänsä, näkyvistään, kunnes eräs palvelija pisti hänelle paperilipun käteen kuiskaten, että mrs Merdle pyysi häntä heti lukemaan sen. Tämä oli lyijykynällä kirjoittanut: »Pyydän teitä tulemaan puhuttelemaan mr Dorritia. Pelkään, ettei hän voi hyvin.»

Pikku Dorrit riensi hänen luoksensa huomaamatta, juuri kun isä nousi tuoliltaan ja kumartuen pöydän yli kutsui häntä, otaksuen hänen yhä istuvan paikallaan:

Tämä oli niin outoa, puhumattakaan hänen omituisen kiihkeästä ilmeestään ja omituisen kiihkeästä äänestään, että se heti aiheutti syvän äänettömyyden.

»Amy, rakkaani», toisti hän. »Menisitkö katsomaan, onko Bob vartiovuorollaan!»

Pikku Dorrit oli hänen vieressään ja kosketti häntä, mutta isä otaksui vain itsepintaisesti hänen istuvan paikallaan ja kutsui, kumartuen pöydän yli: »Amy, Amy. En tunne olevani oikein entiselläni. Hm. En tiedä mikä minua vaivaa. Tahtoisin kovin mielelläni tavata Bobin. Portinvartijoista hän yksin pitää minusta yhtä paljon kuin sinusta. Katso, onko Bob porttihuoneessa ja pyydä häntä tulemaan luokseni.»

»Aha, sinä olet siinä, Amy! Hyvä. Hm. Hyvä. Hm. Kutsu Bob tänne. Jos hän on vapaa eikä porttihuoneessa, niin pyydä mrs Banghamia noutamaan hänet.»

Pikku Dorrit koetti lempeästi saada hänet mukaansa, mutta hän vastusteli eikä tahtonut lähteä.

»Minä sanon sinulle, lapsi», kiivastui hän, »etten pääse ahtaita portaita ylös ilman Bobin apua. Hm. Lähetä noutamaan Bob. Hm. Lähetä hakemaan Bobia — portinvartijoista parhainta — lähetä hakemaan Bobia.»

Hän katsoi hämmentyneenä ympärillensä ja huomatessaan joukon kasvoja läheisyydessään kääntyi puhuttelemaan heitä:

»Hyvät naiset ja herrat, velvollisuuteni — hm — on lausua;— hm —teidät tervetulleiksi Marshalseaan. Tervetuloa Marshalseaan! Tila on — hm — hieman rajoitettu — rajoitettu — kävelypaikka saisi olla avarampi; mutta saatte huomata, että se ilmeisesti laajenee aikaa myöten — aikaa myöten, hyvät naiset ja herrat — ja ilma on, kaikki huomioonottaen, varsin hyvä. Se tulee — hm — Surreyn kukkuloilta. Tässä on ravintola. Hm. Sitä ylläpidetään — hm —laitoksen jäseniltä kootuilla pienillä avustuksilla. Siitä hyvästä on heillä pieniä — hm — taloudellisia etuja — kummaa vettä — yhteinen keittiö. Ne, jotka ovat kotiutuneet — hm — Marshalseaan, nimittävät mielellään minua — hm — Marshalsean isäksi. Olen tottunut siihen, että vierailijat kohtelevat minua — hm — Marshalsean isänä. Totisesti, jos monivuotinen oleskelu laitoksessa oikeuttaa tällaiseen — hm — kunnioitettavaan arvonimeen, niin voin — hm — huoletta ottaa vastaan tämän minulle suodun — hm —kunnianosoituksen. Tässä on lapseni, naiset ja herrat. Tyttäreni. Täällä syntynyt!»

Amy ei hävennyt sitä eikä hävennyt isänsä tähden. Hän oli kalpea ja pelästynyt, mutta hänellä ei ollut muuta huolta kuin rauhoittaa isäänsä ja saada hänet pois sieltä, hänen oman itsensä, tähden. Hän seisoi isän ja ihmettelevien kasvojen väessä, nojaten hänen rintaansa ja kohottaen kasvonsa hänen Puoleensa. Isä oli kietonut vasemman käsivartensa hänen ympärillensä, ja tuon tuostakin kuului tyttären matala ääni hellästi pyytävän häntä lähtemään hänen mukaansa pois.

»Täällä syntynyt», toisti mr Dorrit kyynelet silmissä. »Täällä syntynyt. Hyvät naiset ja herrat, tyttäreni. Onnettoman, mutta aina — hm — herrasmiehenä pysyneen isän lapsi. Köyhän tosin, mutta — hm — ylpeän. Aina ylpeän. Henkilökohtaisten ihailijoiden — hm — vain henkilökohtaisten ihailijoiden keskuudessa on tullut — hm — varsin yleiseksi tavaksi, että he mielellään tunnustavat puolivirallisen asemani täällä maksamalla — hm — pientä veroa, tavallisesti muistolahjojen — hm — rahallisten muistolahjojen muodossa. Pyydän huomauttaa, etten katso — hm — itsetuntoni loukkautuvan ottaessani vastaan näitä — hm — vapaaehtoisia muistolahjoja, joiden tarkoituksena on antaa — hm —tunnustus minun — hm — vaatimattomille pyrkimyksilleni ylläpitää — hm — hienoja käytöstapoja täällä. Hm. En katso itsetuntoni loukkautuvan. Hm. En pidä itseäni kerjäläisenä. En, torjun sen nimityksen. Samalla olkoon minusta kaukana, että tahtoisin — hm — loukata myötätuntoisten ystävieni hienoja tunteita vähääkään epäröimällä tunnustaa, että tällaiset lahjat ovat — hm — erittäin tervetulleita. Päinvastoin, ne ovat erittäin tervetulleita. Lapseni nimessä, ellen omassani, myönnän tämän ehdottomasti, säilyttäen samalla kuitenkin — hm — sanoisinko henkilökohtaisen arvokkuuteni. Hyvät naiset ja herrat, Jumala siunatkoon teitä, kaikkia.»

Tähän mennessä oli suurin osa seurasta poven kärsimän suunnattoman nöyryytyksen tähden vetäytynyt toisiin huoneisiin. Ne harvat, jotka olivat viipyneet näin kauan, seurasivat muiden perässä, ja Pikku Dorrit jäi nyt vain isänsä ja palvelijoiden pariin ruokasaliin. Hänen kalleimpansa ja rakkaimpansa, eikö hän nyt seuraisi hänen mukanansa? Isä vastasi hänen kiihkeisiin pyyntöihinsä, ettei hän mitenkään kykenisi nousemaan ahtaita portaita ylös ilman Bobia; missä Bob oli, eikö kukaan voinut noutaa Bobia? Aikoen muka lähteä etsimään Bobia sai Pikku Dorrit hänet luotsatuksi ulos hilpeätä ihmisvirtaa vasten, joka nyt tuli sisään illan juhlaa viettämään, ja istutetuksi ajurin vaunuihin, jotka juuri olivat vapautuneet kuormasta, ja saatetuksi kotiin.

Hänen roomalaisen palatsinsa leveät portaat sekaantuivat hänen sumenneissa silmissään lontoolaisen vankilan ahtaisiin rappusiin, eikä hän sallinut kenenkään muun, veljeä lukuunottamatta, koskea itseensä kuin Pikku Dorritin. He saivat hänet ilman muuta apua saatetuksi hänen omaan huoneeseensa ja laskivat hänet vuoteelle. Ja tästä hetkestä alkaen hänen poloinen halvaantunut henkensä muisti vain sen paikan, jossa sen siivet olivat rikkoutuneet, muisti vain Marshalsean, jotavastoin uni, jossa se myöhemmin oli haihatellut, oli kuin pois pyyhkäisty! Kun hän kuuli askeleita kadulta, luuli hän niiden olevan vanhaa väsynyttä astuntaa vankilan kävelypaikalla. Kun sulkemisaika tuli, otaksui hän, että kaikki vieraat jätettiin lukon taakse. Kun ovien avaamisaika tuli, tahtoi hän niin välttämättä tavata Bobia, että heidän täytyi keksiä juttu, jonka mukaan Bob — tämä hyväntahtoinen portinvartija oli silloin jo monta vuotta ollut vainajana — oli vilustunut, mutta toivoi huomenna olevansa pystyssä taas tai ylihuomenna tai viimeistään sen jälkeisenä päivänä.

Hän kävi niin äärimmäisen heikoksi, ettei voinut nostaa kättäkään. Mutta hän suojeli yhä pitkäaikaisen tottumuksen mukaan veljeänsä ja saattoi kymmeniä kertoja päivässä, osoittaen jonkinlaista tyydytystä, sanoa nähdessään veljensä seisovan vuoteen ääressä: »Kelpo Frederick, istu. Olet todella kovin heikko.»

He koettivat tuoda mrs Generalin hänen luoksensa, mutta tästä hänellä ei ollut vähintäkään muistoa. Hänen aivoihinsa juuttui jonkinlainen epäluulo, että mrs General tahtoi syrjäyttää mrs Banghamin ja että hän oli juopotteleva. Sairas sinkautti tämän syytöksen häntä vastaan aivan hillittömästi ja hoputteli niin kiihkeästi tytärtänsä menemään vankilanjohtajan puheille ja pyytämään tätä ajamaan vieraan pois, ettei mrs Generalia enää tämän onnistumattoman käynnin jälkeen tuotu sairaan luokse.

Paitsi että hän kerran kysyi, oliko »Tip mennyt kaupungille», näyttivät hänen molemmat poissaolevat lapsensa aivan hävinneen hänen muististaan. Mutta se lapsi, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen ja jota niin huonosti oli palkittu, oli aina hänen mielessään. Ei siten, että hän olisi säästänyt häntä tai pelännyt hänen rasittuvan valvoessaan ja hoitaessaan häntä; tämä seikka ei huolestuttanut häntä nyt enempää kuin ennenkään. Ei, hän rakasti Amya entiseen tapaansa. He olivat vankilassa taas, Amy hoiti häntä, ja hän tarvitsi Amya joka hetki eikä voinut käännähtää ilman hänen apuansa; toisinaan hän myöskin sanoi olevansa tyytyväinen, kun oli kärsinyt ja kestänyt aika paljon tyttärensä etua silmällä pitäen. Tämä taas kumartui hänen vuoteensa yli kääntäen tyynet kasvonsa hänen puoleensa ja olisi antanut oman henkensä hänen parantamisekseen.

Kun hän pari kolme päivää näin tuskattomasti oli huonontumistaan huonontunut, huomasi tytär, että häntä vaivasi taskukellon tikitys — upean kultakellon, joka teki niin suuren numeron käynnistään kuin ei maailmassa mikään muu kävisi kuin se ja aika. Amy antoi sen pysähtyä, mutta isä oli yhä levoton, ja näkyi, ettei hän ollut sitä tarkoittanut. Vähitellen sai hän selitetyksi, että hän tahtoi lainata rahaa kelloa vastaan. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun Amy oli ottavinaan sen viedäkseen panttilaitokseen, ja näytti senjälkeen nauttivan viinistään ja hyytelöstään, jotka eivät sitä ennen olleet maistuneet.

Pian huomattiin, että asianlaita todella oli näin, sillä muutaman päivän kuluttua lähetti hän pois kalvosinnappinsa ja sormuksensa. Hän oli hämmästyttävän tyytyväinen uskoessaan tyttärelleen näitä tehtäviä ja näytti arvelevan täten järjestävänsä asiat viisaimmin ja parhaiten. Kun nyt koristukset, ne, jotka hän saattoi nähdä lähimmässä ympäristössään, olivat poissa, vetivät vaatteet hänen huomionsa puoleensa; ja luultavaa on, että tyydytys, jonka hän tunsi saadessaan lähettää vaatekappaleen toisensa jälkeen luullun panttilainaajan luo, ylläpiti häntä muutamia päiviä.

Kymmenen päivää istui Pikku Dorrit näin hänen vuoteensa ääressä painaen poskensa hänen poskeaan vasten. Toisinaan oli hän niin uupunut, että uinahti muutaman minuutin ajan nukkuvan isänsä vieressä. Ja sitte hän heräsi muistaakseen, vuolaasti virtaavin, hiljaisin kyynelin, mikä hänen poskeensa kosketti, ja nähdäkseen, kuinka Marshalsean muurin varjoa syvempi varjo hiipi pieluksella lepäävien rakkaiden kasvojen yli.

Hiljaa, hiljaa häipyivät ison linnan suunnitelmaviivat, toinen toisensa jälkeen. Hiljaa, hiljaa silisivät ja kaunistuivat ristiin rastiin ryppyiset kasvot, joihin nämä suunnitelmaviivat olivat piirtyneet. Hiljaa, hiljaa hävisivät Marshalsean rautaristikkojen ja vankilamuurin harjapiikkien heijasteen uurtamat jäljet. Hiljaa, hiljaa muuttuivat harmaiden hapsien ympäröimät kasvot niin nuoriksi ja hänen omien kasvojensa kaltaisiksi, ettei Pikku Dorrit milloinkaan ollut nähnyt niitä sellaisina. Hiljaa, hiljaa ne sitte vaipuivat lepoon.

Aluksi oli setä kovin epätoivoinen. »Oi, veljeni! Oi William, William! Sinäkö menit ennen minua; yksinkö menit; sinäkö menit ja minä jäin! Sinä, joka olit niin etevä, niin erinomainen, niin ylevä, ja minä, tällainen poloinen hyödytön olento, joka en kelpaa mihinkään, jota ei kukaan kaipaisi!»

Oli hyvä Pikku Dorritille sillä kertaa, että hänellä oli setä, jota piti ajatella ja auttaa. »Setä, rakas setä, säästä itseäsi ja säästä minua!»

Vanhus ei ollut kuuro viime sanoille. Kun hän alkoi hillitä itseänsä, tapahtui se siksi, että hän tahtoi säästää Amya. Itsestään hän ei pitänyt väliä, mutta hänen kelpo sydämensä, joka näin kauan oli ollut puutuneena ja horroksissa ja joka nyt heräsi murtuakseen, ponnisti viimeiset voimansa ja kykynsä kunnioittaakseen ja siunatakseen veljentytärtä.

»Oi Jumala», huudahti hän ennenkuin he jättivät huoneen ja risti ryppyiset kätensä Pikku Dorritin pään päälle, »Sinä näet rakkaan velivainajani tyttären tässä! Kaikki, mitä minä puolisokeilla, syntisillä silmilläni olen katsellut, olet Sinä nähnyt selvästi ja kirkkaana. Sinun suojeluksessasi ei häneltä hiuskarvakaan katkea. Sinä turvaat ja tuet häntä hänen elämänsä viimeiseen hetkeen saakka. Ja minä tiedän, että Sinä palkitset hänet tulevassa elämässä!»

He istuivat yhdessä viereisessä hämärässä huoneessa melkein puoliyöhön saakka, hiljaisina ja murheellisina. Tavantakaa pyrki sedän suru etsimään lievennystä samanlaisissa purkauksissa, joissa se aikaisemmin oli ilmennyt, mutta paitsi että hänen heikot voimansa eivät olisi kestäneet tällaista jännitystä, muisti hän aina Amyn sanat, soimasi itseään ja koetti tyyntyä. Hän ei sallinut surunsa ilmetä muulla tavoin kuin usein huudahtamalla, että veli oli mennyt yksin, että he yhdessä olivat astuneet elämään, yhdessä, joutuneet onnettomuuteen, yhdessä kestäneet monivuotisen köyhyytensä, pysyneet yhdessä tähän päivään saakka ja että veli nyt oli mennyt yksin, yksin!

He erosivat raskain, murheisin mielin. Pikku Dorrit ei suostunut jättämään häntä, ennenkuin hän oli päässyt omaan huoneeseensa ja ennenkuin hän lepäsi vuoteellaan, vaatteissaan, hänen kättensä peittelemänä. Sitte Pikku Dorrit laskeutui omalle vuoteellensa ja vaipui sikeään uneen, uupumuksen ja levon uneen, joka kuitenkin oli murheen tietoisuuden läpitunkema. Nuku, hyvä Pikku Dorrit! Nuku yösi aamuun saakka!

Oli kuutamoyö, mutta kuu nousi myöhään, se kun oli viimeisessä vaiheessaan. Päästyään korkealle rauhaisella taivaanlaella se paistoi raollaan olevien ikkunaverhojen läpi. Juhlalliseen huoneeseen, jossa erään elämän harhailut ja erheet vastikään olivat päättyneet. Tässä huoneessa lepäsi kaksi rauhallista olentoa, kaksi yhtä hiljaista, tunteetonta olentoa, molemmat yhtä saavuttamattoman kaukana maasta ja kaikesta, mitä sen pinnalla eli ja kuhisi, vaikka he pian joutuisivat lepäämään sen povessa.

Toinen olento lepäsi vuoteessa, toinen, polvistuneena lattialle, oli nojallaan vuoteen yli, käsivarret luontevasti ja rauhaisesti peitolla, pää hiukan kumarassa, niin että huulet koskettivat kättä, jonka yli hän oli vetänyt viimeisen hengähdyksensä. Molemmat veljet olivat Isänsä edessä, etäällä tämän maailman vähätietoisista tuomioista, korkealla sen utujen ja usvien yläpuolella.

KUUDES KUUDETTA LUKU

Matkustajat nousivat laivasta Calaisin satamassa. Matalarantainen ja eloton oli tämä kaupunki, jonka alavaa, vesiperäistä maata kohden nousuvesi virtasi. Rantasärkän yllä oli ollut juuri sen verran vettä, että laiva pääsi liukumaan satamaan; nyt näytti tämä särkkä, jota matala vesihyöky huuhteli, veltolta merihirviöltä, joka oli noussut vedenpinnalle, niin että sen muoto sen nukkuessa epäselvästi kuulsi vedenkalvon alta. Laiha, kauttaaltaan valkoinen tulitorni kummitteli rannalla, ikäänkuin se olisi aikoinaan pyöreänmuotoisen, värikkään rakennuksen haamu, joka vuodatti alakuloisia kyyneleitä muistellen menneitä ottelujaan aallokossa. Mustat, hoikat paalut, jotka pitkissä riveissä törröttivät limaisina, märkinä ja ahavoituneina ja joissa vielä viime vuoksen jättämät meriruohot riippuivat kuin hautaseppeleet, saattoivat edustaa näkymätöntä merihautausmaata. Jokainen aaltojen huuhtelema, myrskyn pieksämä esine oli niin matala ja niin pieni avaran harmaan taivaan alla, tuulen ja meren pauhinassa, rajusti sitä vastaan kuohuvien hyrskyjen edessä, että oli ihmeteltävää, kuinka Calaisista oli jotakin jäljellä ja etteivät sen matalat portit ja muurit, sen matalat katot, kanavat ja hietakummut, sen matalat muurivarustukset ja tasaiset kadut olleet jo aikoja sitten luhistuneet jäytävän, valloittavan meren vaikutuksesta kuten lasten meren rannalle rakentamat linnoitukset.

Livahdettuaan limaisten, liukkaiden paalujen ja lautojen lomitse, kompuroituaan märkiä portaita ylös ja kohdattuaan monenkaltaisia merensuolaisia vaikeuksia, pääsivät matkustajat alkamaan lohdutonta pyhiinvaellustaan satamalaituria pitkin, jossa kaupungin kaikki ranskalaiset kulkurit ja englantilaiset maanpakolaiset (puolet kaupungin asukkaista) odottivat estääkseen heitä pääsemästä tointumaan hämmennyksestään. Kun kaikki englantilaiset olivat tyystin tarkastaneet heidät ja kaikki ranskalaiset kolmen neljännespeninkulman taipaleella sysineet ja tyrkkineet heitä käsikähmässä, kukin vaatien osansa heistä saaliina, olivat he viimein vapaat astumaan kaupungin kaduille ja hajaantumaan eri suunnille, yhä kiivaasti takaa-ajettuina.

Clennam, jota monenlaiset huolet ahdistivat, kuului tähän onnettomaan laumaan. Pelastettuaan avuttomimmat matkatoverinsa kaikkein pahimmista tilanteista hän nyt jatkoi kävelyhän yksin tahi niin yksin kuin saattoi, rasvaiseen takkiin ja lakkiin puetun kaupunkilaisen herrasmiehen seuratessa hänen perässään viidenkymmenen kyynärän päässä ja herkeämättä huutaessa hänen jälkeensä: »Hei! Tänne! Kuulkaas! Siir! Tänne! Siisti hotelli!»

Tämäkin vieraanvarainen henkilö jäi kuitenkin viimein jälkeen, ja Clennam sai jatkaa matkaansa kenenkään häiritsemättä. Kaupungissa tuntui rauhalliselta Kanaalilla ja satamassa vallinneen melun ja hälyn jälkeen, ja sen ikävyys oli miellyttävä tämän rinnalla. Hän tapasi uusia ryhmiä maanmiehiään, joilla kaikilla oli samanlainen harhaileva hämmentynyt ilme, ikäänkuin olisivat kukkineet itsensä kuihduksiin kuten eräät onnettomat kasvilajit ja tuntisivat itsensä pelkiksi rikkaruohoiksi. Niinikään näyttivät he kaikki kiertävän samaa rajoitettua kehää, päivän toisensa perästä, mikä suuresti muistutti hänelle Marshalsean elämää. Mutta hän ei kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota kuin että tämä mielikuva ennätti syntyä hänen aivoissaan, vaan etsi erästä katua ja numeroa, jonka oli painanut muistiinsa.

»Niin Pancks sanoi», jupisi hän itsekseen pysähtyessään osoitteen mukaisen synkän talon eteen. »Otaksun, että, hänen ilmoituksensa on paikkansapitävä ja hänen mr Casbyn irtonaisissa papereissa tekemänsä löytö oikea, sillä muuten tuskin pitäisin tätä hakemanani talona.»

Se oli eloton talo, johon kuului eloton muuri kadulle päin ja sivussa eloton portti; siinä riippui kellonnauha, joka aikaansai kaksi elotonta kilahdusta, ja kolkutin, joka kumahdutti niin elottoman kolahduksen, että sillä tuskin tuntui olevan kylliksi voimaa tunkeutuakseen edes halkeilleen oven läpi. Siitä huolimatta väännähti ovi auki elottoman saranan varassa, ja Clennam sulki sen astuessaan synkkään pihaan, joka hyvin pian päättyi perällä olevaan toiseen elottomaan muuriin; täällä oli yritetty kasvattaa aitaa köynnöstelevistä pensaista, jotka olivat elottomia, ja rakentaa keinotekoiseen luolaan suihkukaivoa, joka oli kuivunut, ja koristella tätä kuvapatsaalla, — joka oli hävinnyt.

Sisäänkäytävä oli vasemmalla ja sitä koristi, kuten porttiakin, kaksi ranskan- ja englanninkielistä ilmoitusta, joissa tarjottiin kalustettuja huoneita vuokralle heti. Pimeässä oviaukossa seisoi tanakka, hilpeä talonpoikaisnainen sukat jalassa, alushameisillaan, valkoinen myssy päässä ja renkaat korvissa, ja näytti hauskasti hampaitaan sanoessaan: »Tänne Siir! Ketä?»

Clennam, vastaten ranskaksi, sanoi haluavansa tavata talossa asuvaa englantilaista, naista. »Käykää sisään ja nouskaa portaita ylös, tehkää hyvin», vastasi talonpoikaisnainen ranskaksi niinikään. Clennam teki työtä käskettyä ja seurasi hänen perässään pimeitä, alastomia portaita ylös ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan pihanpuoliseen huoneeseen. Täältä oli ikävä näköala alakuloiseen pihaan, jossa näkyivät elottomat pensaat, kuivunut suihkukaivo ja hävinneen kuvapatsaan jalusta.

Sitten nainen lähti huoneesta ja jätti hänet katselemaan sitä. Se oli tällaisissa taloissa yleisesti tavattavaa mallia. Kolea, ikävä, pimeä. Lattia vahattu ja hyvin liukas. Huone ei ollut kyllin avara luistelua varten, vaikka se ei olisi sopinut mihinkään muuhun tarkoitukseen niin hyvin kuin siihen. Ikkunoissa valkoisen ja punaisen kirjavat verhot, lattialla pieni oli matto, pieni pyöreä pöytä, jolla oli sekava rykelmä jalkoja allansa, kömpelöitä, rottinki-istuimisia tuoleja, kaksi punasamettipäällyksistä nojatuolia, jotka tarjosivat kylliksi tilaa epämukavaan istumiseen, lipasto, monista palasista kokoonpantu uunikuvastin, joka oli olevinansa yhtä kappaletta, pari koreata maljakkoa täynnä hyvin keinotekoisia kukkia ja niiden välissä kypärätön kreikkalainen sotilas, joka uhrasi kellon Ranskan suojelushengelle.

Hetken kuluttua avautui toiseen huoneeseen johtava ovi, ja eräs nainen astui sisään. Hän osoitti suurta hämmästystä nähdessään Clennamin, ja hänen katseensa kiersi huonetta etsien jotakuta toista.

»Ei, tiedän sen. Suokaa anteeksi. Olen jo kokenut, ettei minun nimeni ole omiaan hankkimaan minulle pääsyä teidän puheillenne, ja sentähden rohkenin mainita sen henkilön nimen, jota paraillaan etsin.»

»Anteeksi», vastasi toinen osoittaen niin kylmäkiskoisesti erästä tuolia, että Clennam jäi seisomaan, »minkä nimen mainitsitte?»

»Omituista», sanoi nainen rypistäen otsaansa, »että te itsepintaisesti ja asianomaisen sitä haluamatta osoitatte mielenkiintoa minua ja tuttavuuksiani, minua ja asioitani kohtaan, mr Clennam. En ymmärrä, mitä tarkoitatte.»

»Mitä se nimi teihin kuuluu? Mitä teillä on sen kanssa tekemistä? Liikuttaako se teitä, tunnenko vai enkö tunne jotakin nimeä? Tunnen monta nimeä ja olen unohtanut vielä useampia. Tämä nimi saattaa kuulua edellisiin, saattaa kuulua jälkimäisiinkin, mutta voi sattua niinkin, etten ole milloinkaan kuullut sitä. En tunne mitään syytä, jonka tähden tutkistelin tai antaisin tutkistella itseäni tässä suhteessa.»

»Jos sallitte», sanoi Clennam, »niin kerron teille syyn, miksi näin itsepintaisesti tarraudun tähän asiaan. Myönnän tarrautuvani siihen ja pyydän hartaasti teitä suomaan anteeksi, että teen niin. Asia koskee vain minua. En väitä, että se vähääkään liikuttaa teitä.»

»Hyvä, sir», vastasi toinen, kehoittaen uudelleen ja vähemmin kopeasti Clennamia istumaan; tämä noudatti nyt kehoitusta, kun emäntä itsekin istuutui. »Olen hyvilläni ainakin siitä, ettei nyt ole kysymys kenenkään ystävänne valinnanvapautta vailla olevasta orjattaresta, jonka minä olisin ryöstänyt. Kertokaa nyt syynne, olkaa hyvä.»

»Ensiksikin, määritelläksemme henkilön, josta puhumme», alkoi Clennam, »niin sallikaa minun huomauttaa, että hän on sama mies, jonka te tapasitte Lontoossa joku aika takaperin; muistanette kohdanneenne hänet virran luona — Adelphissa?»

»Te sekaannutte anteeksiantamattomalla tavalla minun asioihini», vastasi nainen katsoen häneen kylmän paheksuvasti. »Mistä tiedätte tämän?»

»Tapahtuihan se oikeastaan avoimella kadulla», huomautti toinen miettien ja vähitellen lauhtuen. »Vaikkapa viisikymmentä henkilöä olisi voinut nähdä sen. Eikä se olisi merkinnyt mitään.»

»En katsokaan sen merkitsevän mitään, että näin tämän kohtauksen, en myöskään pane sitä yhteyteen käyntini enkä sen palveluksen kanssa, jota aion pyytää teiltä; se selittää vain tännetuloni.»

»Ahaa, te aiotte pyytää minulta palvelusta! Minusta tuntuikin», ja kauniit kasvot kääntyivät katkerina häneen päin, »että käytöksenne oli muuttunut lempeämmäksi, mr Clennam».

Virkkamatta mitään tyytyi tämä ilmaisemaan vastalauseensa pelkällä eleellä. Sitte mainitsi hän Blandoisin häviämisestä, josta miss Wade luultavasti oli kuullut. Ei, vaikka se ehkä saattoikin olla luultavaa mr Clennamista, mutta hän ei ollut kuullut mitään sellaisesta. Katsokoon mr Clennam ympärillensä (sanoi hän) ja päätelköön itse, kuinka paljon yleisiä uutisia saattoi joutua naisen korville, joka huhujen kierrellessä oli istunut vain täällä, hautoen mietteitään. Kiellettyään näin tietävänsä asiasta — ja Clennam uskoi hänen puhuvan totta — kysyi hän, mitä toinen tarkoitti Blandoisin häviämisellä. Tämän kautta joutui Clennam kertomaan koko jutun yksityiskohtia myöten ja ilmaisemaan, kuinka tuskaisen välttämättä hän halusi tietää mihin mies oikeastaan oli joutunut ja haihduttaa ne synkät epäluulon pilvet, jotka olivat kokoontuneet hänen äitinsä talon ympärille. Miss Wade kuunteli ilmeisen hämmästyneenä, ja hänessä saattoi huomata enemmän hillityn mielenkiinnon merkkejä kuin ennen, mutta tämä mielenkiinto ei kuitenkaan voittanut hänen pidättyvää, kopeata, umpimielistä käytöstään. Clennamin lopetettua sanoi hän vain:

»Ette ole vielä sanonut, sir, kuinka tämä kaikki liikuttaa minua ja minkä palveluksen aiotte pyytää minulta. Tahtoisitteko puhua siitä nyt?»

»Otaksun», sanoi Arthur yhä koettaen lauhduttaa hänen hallista käytöstänsä, »että koska olette kanssakäymisessäsään ehkä sanoa luottavassa kanssakäymisessä — tämän henkilön kanssa —»

»Sanokaa ja otaksukaa minun puolestani mitä haluatte» huomautti toinen, »mutta minä en allekirjoita teidän otaksumianne, mr Clennam, enkä kenenkään muunkaan».

»— että koska olette ainakin henkilökohtaisessa kanssakäymisessä hänen kanssansa», sanoi Clennam muuttaen otaksumansa muotoa tehdäkseen sen, kuten toivoi, vähemmin pahennusta herättäväksi, »niin voitte kenties kertoa minulle jotakin hänen entisyydestänsä, pyrkimyksistään, tavoistaan, tavallisesta asuinpaikastaan tai antaa minulle pienen viittauksen, jonka johdolla parhaalla menestyksellä etsisin häntä, joko löytääkseni hänet tai saadakseni selville minne hän on joutunut. Tätä palvelusta pyydän teiltä ja teen sen tuskaisin mielin, kuten toivon teidän ottavan huomioon. Jos jostakin syystä tahdotte määrätä minulle joitakin ehtoja, niin pidän niitä arvossa tiedustelematta niistä sen enempää.»

»Te satuitte näkemään minut kadulla tämän miehen seurassa», huomautti miss Wade kiinnittäen ilmeisesti, Clennamin harmiksi, huomionsa enemmän omiin mietteisiinsä kuin hänen pyyntöönsä. »Tunnette siis miehen ennestään?»

»En ennestään, vasta sen jälkeen. En ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä, mutta näin hänet uudelleen samana iltana, jolloin hän hävisi. Äitini talossa näin hänet. Jätin hänet sinne. Tästä paperista näette kaikki, mitä hänestä tiedetään.»

Hän ojensi hänelle yhden kappaleen painettuja kuulutuksia, jonka miss
Wade luki vakavana ja tarkkaava ilme kasvoillaan.

Clennamin kasvot ilmaisivat hänen raskaan pettymyksensä, kenties myöskin epäilystä näiden sanain totuudesta, sillä miss Wade lisäsi entiseen tylyyn tapaansa: »Te ette usko sitä. Asia on kuitenkin niin. Mitä henkilökohtaiseen kanssakäymiseen tulee, näyttää siltä kuin sitä olisi ollut hänen ja teidän äitinne välillä. Ja kuitenkin te sanotte uskovanne hänen selitystään, ettei hän tiedä enempää siitä miehestä.»

Näihin sanoihin samoin kuin niitä seuraavaan hymyyn kätkeytyi niin selvä epäluuloinen vihjaus, että se nosti veren Clennamin kasvoihin.

»Katsokaas, sir», jatkoi miss Wade mielihyvin iskiessään toistamiseen, »tahdon olla niin avomielinen kuin vain ikinä haluatte. Tunnustan, että jos välittäisin maineestani (kuten en tee) tai jos minulla olisi hyvä nimi suojattavana (jota minulla ei ole, sillä olen täysin välinpitämätön siitä, pidetäänkö sitä hyvänä vai huonona), niin katsoisin olevani pahasti häväisty, jos olisin ollut jonkinlaisissa tekemisissä tämän vekkulin kanssa. Kuitenkaan ei hän milloinkaan ole astunut minun kynnykseni yli — ei ole milloinkaan istunut neuvottelemassa minun kanssani puoleen yöhön saakka.»

Hän purki vanhaa katkeruuttaan ja kaunaansa kääntäen sen kärjen näin Clennamia vasten. Hänen luonteensa mukaista ei ollut säästää ja sääliä eikä hänellä ollut minkäänlaisia omantunnon vaivoja.

»Kerron teille varsin kernaasti, että hän on alhainen, rahanahne konna, että ensin näin hänen maleksivan Italiassa (jossa oleskelin joku aika takaperin) ja että käytin häntä sopivana välikappaleena edistämään eräitä silloisia pyrkimyksiäni. Lyhyesti, etujeni mukaista oli ja minua huvitti — tahdoin tyydyttää erästä voimakasta tunnetta — palkata palvelukseeni vakoilija, joka rahasta oli valmis tottelemaan käskyjäni. Palkkasin tämän heittiön. Ja olen varma siitä, että jos olisin tahtonut tehdä sellaisen sopimuksen, jos olisin kyennyt maksamaan hänelle kylliksi ja jos hän olisi voinut tehdä sen pimeässä, ilmijoutumisen vaaratta, olisi hän ottanut kenet hyvänsä hengiltä yhtä empimättä kuin nyt otti vastaan rahani. Tällainen on ainakin minun mielipiteeni hänestä, ja huomaan, ettei teidän suurestikaan eroa siitä. Teidän äitinne ajatus hänestä, otaksun (noudatan esimerkkiänne ja otaksun yhtä ja toista), oli suuresti erilainen.»

»Sallikaa minun muistuttaa teille», sanoi Clennam, »että äitini ensin joutui tekemisiin hänen kanssansa onnettomien liikeasioiden kautta».

»Onnettomat liikeasiat näyttävät viime kerrallakin saattaneen hänet yhteyteen miehen kanssa», vastasi miss Wade, »ja liikeaika näyttää olleen kovin myöhäinen».

»Vihjaatte siis siihen», sanoi Clennam, vääntelehtien kovakouraisten iskujen sattuessa, jotka jo olivat syvästi haavoittaneet häntä, »että olisi ollut jotakin —»

»Mr Clennam», keskeytti toinen tyynesti, »huomatkaa, etten puhu vihjaamalla miehestä. Hän on, sanon sen vielä peittelemättä, alhainen, rahanahne konna. Otaksun, että sellainen ihminen menee sinne, missä hänellä on ansion tilaisuutta. Ellen minä olisi tarjonnut hänelle tällaista tilaisuutta, ette olisi nähnyt meitä yhdessä.»

Clennam pysyi vaiti kiusaantuneena siitä, että miss Wade alituisesti käänsi hänen katseltavakseen tämän synkän puolen asiasta, joka herätti puoliksi tukahdutettua vastakaikua hänen omassa sydämessään.

»Olen puhunut hänestä kuten vielä elossa olevasta», lisäsi miss Wade, »mutta voipa hän olla jo tieltä raivattukin. En tiedä sitä enkä väiltäkään siitä. Minä en enää tarvitse häntä.»

Syvään huoaten ja alakuloisen näköisenä Arthur Clennam nousi hitaasti. Miss Wade ei noussut, vaan sanoi katseltuaan häntä pitkään ja epäluuloisen tarkkaavasti, huulet vihaisesti yhteenpuristettuina:

»Hän oli rakkaan ystävänne mr Gowanin valiokumppani, eikö ollutkin?
Miksette pyydä apua rakkaalta ystävältänne?»

Tämän rakkaan ystävän kieltäminen pyöri Arthurin kielellä, mutta hän tukahdutti sen muistaen entisiä taistelujaan ja päätöksiään ja vastasi:

»Mr Gowan ei ole nähnyt Blandoisia sen koommin kuin tämä lähti Englantiin eikä muutenkaan tiedä hänestä mitään. Hän oli vain satunnainen ulkomailla saatu tuttava.»

»Satunnainen ulkomailla saatu tuttava!» kertasi toinen. »Niin Rakkaan ystävänne täytyy koettaa huvitella itseään kaikilla tuttavuuksilla, joita vain on tarjolla, kun ottaa huomioon millainen vaimo hänellä on. Minä vihaan hänen vaimoansa, sir.» Kiukku, jolla tämä sanottiin, oli sitä merkillisempi, kun hän tavallisesti esiintyi erittäin hillitysti, ja se kiinnitti niin Clennamin mieltä, että hän jäi paikalleen. Se säkenöi hänen mustista silmistään hänen katsoessaan Clennamiin, se värisi hänen sieraimissaan ja tulisti hänen hengitystänsäkin; mutta hänen kasvoillaan sitävastoin oli rauhallisen halveksiva ilme ja hänen asentonsa oli niin tyynen ja ylpeän siro ja sulava, kuin jos hänen mielentilansa olisi ollut täysin välinpitämätön.

»Voin vain sanoa, miss Wade», huomautti Clennam, »ettei teillä voi olla mitään syytä sellaiseen tunteeseen, johon ei kukaan muu ota osaa».

»Voitte, jos tahdotte, kysyä rakkaalta ystävältänne tätä asiata», vastasi miss Wade.

»Olen tuskin niin läheisissä suhteissa rakkaan ystäväni kanssa», torjui Arthur, päätöksistään huolimatta, »että joutuisin koskettelemaan tätä asiaa, miss Wade».

»Minä vihaan häntä», vastasi toinen. »Vielä enemmän kuin hänen vaimoansa, sillä olin kerran kyllin typerä ja kyllin uskoton itselleni melkein rakastaakseni häntä. Te, sir, olette nähnyt minut vain jokapäiväisissä tilanteissa, ja uskallan väittää, että pidätte minua jokapäiväisenä, tavallista hiukan itsepintaisempana naisena. Ette ymmärrä mitä tarkoitan vihaamisella, ellette tunne minua sen paremmin; ette voi ymmärtää, ellette tiedä, kuinka huolellisesti olen tutkinut itseäni ja ympärilläni olevia ihmisiä. Tästä syystä olen jonkun aikaa tuntenut halua kertoa teille, millaista elämäni on ollut — en lauhduttaakseni mielipidettänne minusta, sillä en pane sille mitään arvoa — mutta jotta ymmärtäisitte, ajatellessanne rakasta ystäväänne ja hänen rakasta vaimoansa, mitä minä tarkoitan vihaamisella. Annanko teille jotakin, mitä olen kirjoittanut ja tallettanut luettavaksenne, vai enkö anna?»

Arthur pyysi häntä antamaan Sen. Miss Wade meni lipastolle, avasi sen ja otti eräästä sisälaatikosta muutaman kokoonkäärityn paperiarkin. Osoittamatta minkäänlaista sovinnollisuutta, tuskin kääntyen hänen puoleensa, pikemmin puhuen vain kuvastimellensa puolustaakseen omaa itsepintaisuuttansa, sanoi hän antaessaan paperit:

»Tästä saatte nähdä, mitä minä tarkoitan vihaamisella! Mutta siitä ei sen enempää. Sir, tapaattepa minut asumassa tilapäisesti ja halvalla jossakin tyhjässä lontoolaisessa talossa tai vuokrahuoneessa Calaisissa, niin on Harriet aina luonani. Ehkä haluatte tavata häntä ennenkuin lähdette. Harriet, tule sisään!» Hän huusi tyttöä vielä toistamiseen. Toisesta kutsusta tuli Harriet, entinen Tattycoram, sisään.

»Täällä on mr Clennam», lausui miss Wade; »hän ei kuitenkaan ole tullut sinun tähtesi, hänellä ei ole enää toivoa sinusta. — Otaksun, että niin on laita nyt?»

»Hän ei ole tullut etsimään sinua, mutta jotakuta hän kuitenkin etsii.
Hän kysyy sitä Blandoisia.»

»Jos tiedät hänestä, Harriet, jotakin muuta kuin että hän tuli
Venetsiasta — minkä me kaikki tiedämme — niin kerro siitä vapaasti mr
Clennamille.»

Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä heitä; tytön käytös oli niin luonnollista, että se jo sinänsä olisi ollut vakuuttava, jos hänellä olisi ollut joitakin ennakkoepäilyksiä. Hän vastasi: »Minun täytyy hakea tietoja muualta.»

Hän ei ollut juuri vielä silloin lähdössä, mutta oli noussut seisomaan ennen tytön tuloa, ja tämä nähtävästi luuli hänen aikovan lähteä. Hän katsoi Clennamiin kiireesti ja kysyi:

Tyttö keskeytti vastauksensa, joka olisi ollut »he kaikki», vilkaisi miss Wadeen ja sanoi: »mr ja mrs Meagles».

»Kyllä, kun viimeksi kuulin heistä. He eivät nyt ole kotimaassa. Heistä puhuttaessa, sallikaa minun kysyä, onko totta, että teidät on nähty siellä?»

»Missä siellä? Missä joku sanoo nähneensä minut?» kysyi tyttö luoden jurosti silmänsä alas.

»Olette väärässä», väitti tyttö vastaan. »Kävin siellä ollessamme viime kerralla Lontoossa. Menin sinne eräänä iltapäivänä, kun jätitte minut yksin. Ja minä kurkistin portilta sisään.»

»Sellaista raukkaa!» huudahti miss Wade äärettömän halveksivasti. »Senkö verran merkitsevätkin kaikki meidän keskustelumme, meidän toveruutemme, kaikki entiset valittelusi!»

»Siinä ei ollut mitään pahaa, että kurkistin portilta», sanoi tyttö.
»Näin ikkunoista, ettei perhe ollut kotona.»

»Koska tahdoin nähdä sen. Koska tunsin, että olisi hauskaa taas nähdä se.»

Katsellessaan molempia toisiaan vastaan kääntyneitä kauniita kasvoja ymmärsi Clennam, että niiden molempien luonteiden täytyi herkeämättä raastaa ja kuluttaa toisiansa.

»Oh!» sanoi miss Wade, kylmästi siirtäen katseensa tytöstä, »eri asia on, jos tahdot nähdä sen paikan, jossa olit elänyt elämäsi ja josta minä sinut pelastin, koska olit päässyt selville siitä, millaista elämäsi siellä oli. Mutta onko tämä vilpittömyyttä, onko tämä uskollisuutta minua kohtaan? Näinkö suhtaudut yhteiseen asiaamme? Sinä et ole sen luottamuksen arvoinen, jota olen osoittanut sinulle. Sinä et ole sen ystävällisyyden ja hyväntahtoisuuden arvoinen, jota olen yhä suonut sinulle. Et ole koiraa parempi, ja viisainta olisi, että palaisit noiden ihmisten luo, jotka ovat kohdelleet sinua pahemmin kuin ruoskimalla.»

»Jos puhutte heistä noin vieraan kuullen, niin yllytätte minua asettumaan heidän puolellensa», sanoi tyttö.

»Te tiedätte varsin hyvin», kivahti Harriet vuorostaan, »etten palaa heidän luoksensa. Tiedätte varsin hyvin, että olen luopunut heistä enkä milloinkaan voi, en tahdo enkä aio palata heidän luoksensa. Jättäkää siis heidät rauhaan, miss Wade.»

»Pidät heidän yltäkylläisyyttänsä parempana kuin niukempaa elämääsi täällä», vastasi toinen. »Sinä korotat heitä ja halvennat minua. Mitäpä muuta olisin voinut odottaa? Minun olisi pitänyt tietää se jo heti.»

»Asia ei ole niin», intti tyttö, kovasti punastuen, »ja te ette tarkoita mitä sanotte. Minä tiedän mitä tarkoitatte. Te soimaatte minua ja annatte salaa minun ymmärtää, ettei minulla ole ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, kuin te. Ja koska minulla ei ole ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, niin arvelette voivanne pakottaa minut tekemään tai jättämään tekemättä mitä ikinä tahdotte ja voivanne loukata minua kaikilla tavoin. Olette yhtä paha kuin hekin, tarkalleen. Mutta minä en tahdo tulla kesytetyksi enkä tahdo alistua. Sanon vielä kerran, että kävin katsomassa huvilaa, koska olen usein ajatellut, että tahtoisin nähdä sen vielä kerran. Kysyn vielä kerran kuinka he voivat, sillä pidin heistä ennen ja uskoin toisinaan, että he olivat hyviä minulle.»

Tämän jälkeen sanoi Clennam olevansa varma siitä, että he edelleenkin ottaisivat hänet ystävällisesti vastaan, jos hän vain joskus haluaisi palata.

»En ikinä!» huudahti tyttö kiihkeästi. »Sitä en milloinkaan tee. Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin miss Wade, vaikka hän pilkkaa minua, koska on tehnyt minut riippuvaiseksi itsestään. Ja minä tiedän niin olevan ja tiedän hänen olevan erittäin tyytyväisen saadessaan muistuttaa minulle sitä.»

»Varsin taitavasti kudottu valheverkko!» vastasi miss Wade yhtä kiukkuisesta kopeasti ja katkerasti, »mutta sittekin liian ohut peittääkseen sitä, minkä selvästi näen tässä. Minun köyhyyteni ei kestä kilpailussa heidän rahojensa kanssa. Parasta palata heti vain, parasta palata heti vain, niin pääsee siitä!»

Arthur Clennam katseli heitä heidän seistessään siinä parin askeleen päässä toisistaan ahtaassa hämärässä huoneessa, kumpikin kopeasti hellien omaa vihaansa, kumpikin jäykän itsepintaisena raastaen ja kiusaten omaansa ja toisen sydäntä. Hän mainitsi jotakin poislähdöstä, mutta miss Wade taivutti vain hiukan päätänsä, ja Harriet, teeskennellen kurjan orjan ja palvelijan nöyryyttä (mutta uhkamielisenä silti), oli olevinaan liian alhainen huomattavaksi tai huomatakseen itse mitään.

Clennam astui pimeitä kiemurtelevia portaita alas pihaan; ja hänen mieltänsä painoi entistä raskaammin vaikutelma, joka siihen oli laskeutunut hänen katsellessaan elottoman muurin varjoa, elottomia pensaita, kuivunutta suihkukaivoa ja särkynyttä kuvapatsasta. Mietiskellen eri puolilta tässä talossa kuulemaansa ja näkemäänsä samoin kuin onnistumattomia pyrkimyksiänsä päästä hävinneen epäilyttävän olion jäljille, palasi Clennam Lontooseen ja Englantiin samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Matkalla avasi hän paperikäärön ja luki sen, mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Onnettomuudekseni en ole typerä. Varhaisesta lapsuudestani saakka olen keksinyt sen, mitä ympäristöni on luullut salavansa minulta. Jos minua aina olisi voitu pettää ja pimittää, sen sijaan että aina pääsin totuuden perille, niin olisin voinut elää yhtä rauhallista ja rattoisaa elämää kuin useimmat pöllöpäät.

Lapsuuteni kului isoäidin luona, se on: eräs nainen edusti tätä omaista ja otti itselleen tuon nimen. Hänellä ei ollut oikeutta siihen, mutta minä — joka kuitenkin olin siinä määrin typerä — en epäillyt häntä. Hänellä oli luonansa muutama oman perheensä lapsia ja muutamia vieraita. Kaikki olivat tyttöjä, yhteensä kymmenen minut mukaan lukien. Me asuimme kaikki yhdessä, ja meidät kasvatettiin yhdessä.

Lienen ollut noin kaksitoistavuotias, kun aloin huomata kuinka nämä tytöt kaikin tavoin pyrkivät kohtelemaan minua suojelevasti. Minulle kerrottiin, että olin orpo. Meidän joukossamme ei ollut muita orpoja, ja minä huomasin (siinä oli ensimmäinen haitta siitä, etten ollut typerä), että he olivat minulle ystävällisiä vain loukkaavasta säälistä, oman ylemmyytensä tunnossa. En luottanut näihin huomioihin heti harkitsematta. Koettelin heitä usein. Oli melkein mahdotonta saada heitä riitelemään kanssani. Jos joskus onnistuin jonkun kanssa, niin saatoin olla varma siitä, että hän palasi tunnin tai parin kuluttua luokseni ja alkoi lepytellä minua. Minä ärsytin heitä alituisesti enkä tiedä heidän milloinkaan odottaneen, että minä alkaisin hieroa sovintoa. He antoivat minulle aina anteeksi turhamaisuudessaan ja alentuvaisuudessaan. Aikuisten pienoiskuvia!

Yksi heistä oli minun valittu ystävättäreni. Rakastin tätä typerää houkkaa intohimoisesti, mitä hän ei ansainnut vähääkään, enkä voi muistella tätä kiintymystäni tuntematta häpeää, vaikka olinkin lapsi vain. Hänellä oli, kuten he sanoivat, herttainen ja hellä luonne. Hän osasi jaella ja jakelikin kauniita katseita ja helliä hymyilyjä jokaiselle. Luulen, ettei talossa ainoakaan paitsi minua tiennyt, että hän teki niin loukatakseen ja katkeroittaakseen minun mieltäni!

Kaiken uhallakin pidin tästä arvottomasta tytöstä niin paljon, että elämäni sen kautta kävi levottomaksi ja myrskyiseksi. Minua nuhdeltiin ja soimattiin alituisesti siitä että muka »kiusasin» häntä, toisin sanoen, että nuhtelin häntä hänen uskottomuudestaan ja itketin häntä, kun näytin osaavani lukea hänen sydämensä ajatukset. Kaikesta huolimatta rakastin häntä uskollisesti ja kerran menin hänen kanssaan hänen kotiinsa lomaa viettämään.

Hän oli kotona pahempi kuin koulussa. Hänellä oli joukoittain serkkuja ja tuttavia, ja meillä oli tanssiaisia hänen kodissaan ja kävimme tanssiaisissa muiden kodeissa, ja sekä kotona että kylässä kidutti hän minua sietämättömästi. Hänen pyrkimyksenänsä oli saada heidät kaikki rakastumaan häneen — tehdäkseen minut hulluksi mustasukkaisuudesta; hän oli tuttavallinen ja hyvissä väleissä kaikkien kanssa — tehdäkseen minut hurjaksi kateudesta. Kun jäimme kahden makuuhuoneeseemme iltaisin, soimasin häntä ja sanoin selvästi näkeväni hänen mielensä alhaisuuden; ja silloin hän itki itkemistänsä ja sanoi minua julmaksi, jolloin suljin hänet syliini pitäen häntä siinä aamuun saakka ja rakastaen häntä yhä yhtä paljon kuin ennenkin ja tuntien usein, että mieluummin kuin kärsin sillä tavalla pitelisin häntä sylissäni ja vaipuisin virran pohjaan — jossa yhä syleilisin häntä senkin jälkeen kun olisimme molemmat kuolleet.

Mutta tämä loppui, ja minä tunsin helpotusta. Perheessä oli täti, joka ei pitänyt minusta. Epäilen tokko heistä kukaan piti minusta; en minä sitä erikoisesti halunnutkaan, sillä sydämeni riippui vain tuossa ainoassa. Täti oli nuori nainen, jolla oli tapana totisin silmin tarkata minua. Hän oli häpeämätön nainen ja katseli minua peittelemättömän säälivästi. Erään tällaisen äsken kuvaamani yön jälkeen menin kasvihuoneeseen ennen aamiaista. Charlotte (se oli petollisen nuoren ystävättäreni nimi) oli mennyt alas ennen minua, ja minä kuulin sisään astuessani tädin puhuvan hänelle minusta. Jäin paikalleni lehvistön suojaan ja kuuntelin.

Täti sanoi: »Charlotte, miss Wade kiduttaa sinut hengiltä, eikä se saa jatkua.» Toistan sanasta sanaan, mitä kuulin.

No mitä hän vastasi? Sanoiko hän: »Minähän kidutan hänet hengiltä, minä kun pidän häntä piinapenkissä ja olen hänen teloittajansa, vaikka hän joka ilta vakuuttaa pitävänsä minusta uskollisesti, huolimatta siitä, että hän tietää, kuinka minä kohtelen häntä?» Sanoiko hän niin? Ei; ensimmäinen muistettava kokemukseni oli yhtäpitävä sen kanssa, millaiseksi tunsin hänet, ja entisten kokemusteni kanssa. Hän alkoi nyyhkyttää ja itkeä (hankkiakseen tätinsä myötätunnon) ja sanoi: »Rakas täti, hänellä on niin vaikea, onneton luonto; toiset tytöt koulussa, paitsi minua, koettavat kaikkensa parantaakseen sitä, kaikki me panemme parastamme.»

Tämän jälkeen täti hyväili häntä, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin ylevää eikä halpaa ja vilpillistä, ja kannatti edelleen tuota inhoittavaa teeskentelyä sanomalla: »Mutta kaikella on järjelliset rajansa, kultaseni, ja minä huomaan, että tämä onneton tyttöparka tuottaa sinulle herkeämätöntä ja hyödytöntä surua kuin tällainen muuten hyvä pyrkimys oikeastaan kannattaisi.»

Onneton tyttöparka tuli piilostaan, kuten voitte arvata, ja sanoi: »Lähettäkää minut kotiin.» En enää sanonut heille kummallekaan enkä kenellekään koko talossa muuta kuin: »Lähettäkää minut kotiin, muuten kävelen sinne yksin yötä päivää!» Kun tulin kotiin, sanoin otaksutulle isoäidilleni, että ellei minua lähetetty täydentämään kasvatustani jonnekin muualle ennenkuin tuo tyttö ja kaikki muut palaisivat, polttaisin silmäni heittäytymällä tuleen mieluummin kuin sietäisin katsella heidän vilpillisiä kasvojansa.

Nyt jouduin nuorten naisten joukkoon, mutta en huomannut heitä sen paremmiksi. Kauniita sanoja ja kauniita verukkeita, mutta minä tunkeuduin heidän vilpillisten ajatustensa perille, kun he ylistelivät ja korottivat itseänsä ja alensivat minua ja huomasin, etteivät he olleet sen parempia. Ennenkuin erosin heistä, sain tietää, ettei minulla ollut mitään isoäitiä eikä muitakaan tunnettuja sukulaisia. Tämä tieto valaisi monta kohtaa sekä menneessä että tulevassa elämässäni. Sen kautta ymmärsin monta tilaisuutta, joissa ihmiset vain ylvästelivät ja halveksivat minua muka kohdellessaan minua hienotunteisesti tai tehdessään minulle palveluksia.

Erään liikemiehen hoitoon oli sijoitettu pieni pääoma minua varten. Minusta piti tulla kotiopettajatar. Minusta tuli kotiopettajatar ja jouduin köyhän aatelismiehen luokse, jolla oli kaksi tytärtä — pieniä lapsia vielä, mutta vanhemmat tahtoivat, että he kasvaisivat, jos mahdollista, kotiopettajattaren hoidossa! Äiti oli nuori ja kaunis. Kohta alussa hän oli kohtelevinaan minua erittäin hienotunteisesti. Salasin suuttumukseni, mutta tiesin varsin hyvin hänestä olevan hauskaa tällä tavalla osoittaa, että hän oli minun emäntäni ja että hän olisi voinut kohdella palvelijaansa toisellakin tavalla, jos olisi halunnut.

Sanoin, etten osoittanut suuttumustani, enkä tehtykään niin, mutta minä näytin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa siten, etten tehnyt hänelle mieliksi. Kun hän yritti tyrkyttää minulle viiniä, join vettä. Jos pöydässä sattui olemaan jotakin herkkua, lähetti hän sen aina minulle, mutta minä kieltäydyin siitä aina ja söin niitä ruokalajeja, joita pidettiin halvempina. Näiden epäonnistumisten avulla torjuin tuikeasti hänen suojelevaisuutensa ja tunsin itseni riippumattomaksi.

Pidin lapsista. He olivat arkoja, mutta näyttivät olevan taipuvaisia kiintymään minuun. Talossa oli lapsenhoitaja, punaposkinen nainen, joka tunkeilevasti teeskenteli ainaista iloisuutta ja hyväntuulisuutta, hän oli hoitanut molempia lapsia ja saavuttanut heidän kiintymyksensä ennenkuin minä näinkään heitä. Olisin melkein voinut tyytyä kohtalooni, ellei tätä naista olisi ollut. Hänen ovelat temppunsa pysyäkseen lasten suosiossa alituisessa kilpailussa minun kanssani olisivat eksyttäneet monen minun asemassani olevan; mutta minä älysin ne alusta alkaen. Sen varjolla, että hän järjesti huoneitani, palveli minua ja hoiti puvustoani (jossa kaikessa hän oli erittäin ahkera) oli hän aina läsnä. Ovelimpia hänen monista tempuistaan oli että hän muka koetti saada lapsia paremmin kiintymään minuun. Hän ohjasi heitä minun luokseni, houkutteli heitä minun seuraani. »Tulkaa kiltin miss Waden luo, tulkaa rakkaan miss Waden luo, tulkaa kauniin miss Waden luo. Hän pitää teistä paljon. Miss Wade on viisas nainen, joka on lukenut paljon kirjoja ja voi kertoa teille paljon enemmän ja hauskempia tarmona kuin minä. Tulkaa kuuntelemaan miss Wadea.» Kuinka saatoin kiinnittää heidän huomiotansa kun sydämeni kapinoi noin kömpelöjä juonitteluja vastaan? Kuinka saatoin ihmetellä, kun näin heidän viattomien kasvojensa kääntyvän minusta pois ja heidän käsivarsiensa kiertyvän hänen kaulaansa eikä minun. Hän katsoi silloin minuun, pudisti heidän kiharansa kasvoiltaan ja sanoi: »He tulevat kyllä pian teidän luoksenne, miss Wade; he ovat niin viattomia ja helläsydämisiä, ma'am; älkää olko pahoillanne siitä ma'am -» ja oli voitonriemuinen.

Vielä toinenkin tapa hänellä oli. Toisinaan kun hän näki näillä keinoin varmasti syösseensä minut synkän epätoivon mietiskelyihin, kiinnitti hän lasten huomion siihen, osoittaakseen millainen ero hänen ja minun välillä oli. »Hiljaa! Miss Wade-parka ei voi hyvin. Älkää melutko kultaseni, hänen päätänsä kivistää. Tulkaa lohduttamaan häntä. Tulkaa kysymään joko hän voi paremmin, pyytäkää häntä rupeamaan levolle. Toivon ettei teillä ole mitään huolia, ma'am. Älkää olko pahoillanne, ma'am, älkää olko surullinen!»

Tämä kävi sietämättömäksi. Hänen armonsa, emäntäni, tuli eräänä päivänä sisään kun olin yksin ja äärimmäisen tietoinen siitä, etten minä kestäisi tätä. Sanoin hänelle että minun täytyi lähteä pois, koska en sietänyt tuota naista, Dawesia.

»Miss Wade! Dawe-parka on hyvin kiintynyt teihin, tekisi mitä tahansa hyväksenne!»

Tiesin edeltäpäin jo, että hän sanoisi niin, olin valmistunut siihen; vastasin vain, ettei minun sopinut sanoa emäntääni vastaan, minun täytyi lähteä.

»Toivo, miss Wade», vastasi hän, ja hänen olemukseensa ilmestyi heti se ylemmyyden sävy, jonka hän tähän asti oli niin hatarasti salannut, »ettei mikään, mitä olen sanonut tai tehnyt yhdessäolomme aikana, ole oikeuttanut teitä käyttämään tuota epämiellyttävää sanaa emäntä. Sen on täytynyt tapahtua aivan tietämättäni ja tahtomattani. Pyydän, sanokaa mitä se on.»

Vastasin, ettei minulla ollut mitään valittamista emännästä eikä emännälleni, mutta että minun täytyi lähteä.

Hän epäröi hetkisen, istui sitte viereeni ja laski kätensä minun kädelleni. Ikäänkuin tämä kunnia olisi voinut hauduttaa mitkä muistot hyvänsä!

»Miss Wade, pelkään, että olette onneton jostakin syystä, johon minun
vaikutukseni ei ylety.»

Hymyilin, ajatellen kokemusta, jonka tuo sana toi mieleeni, ja sanoin:
»Ehkäpä minulla on onneton, vaikea luonne.»

»Saattaa olla, mutta minä en sanonut sitä. Tarkoitin aivan toista. Mieheni ja minä olemme joskus puhuneet asiasta, kun ikäväksemme olemme huomanneet, ettette tunne itseänne kotiutuneeksi luonamme.»

»Onnettomuudekseni tulin käyttäneeksi sanaa, jonka saattaa — kuten nähtävästi on käynyt — ymmärtää aivan toisin kuin tarkoitukseni oli.» (Hän ei ollut odottanut minulta tällaista vastausta, ja hän häpesi sitä.) »Tarkoitan vain, ettette ole tuntenut itseänne onnelliseksi meidän luonamme. On vaikea ottaa puheeksi tällaista asiaa, mutta ehkä se kuitenkin olisi mahdollista kahden nuoren naisen kesken — lyhyesti, olemme pelänneet, että olette sallinut joidenkuiden perhesuhteiden, joihin ei kukaan voi olla syyttömämpi kuin te kaivaa mieltänne. Jos niin on, niin sallikaa meidän hartaasti pyytää, ettette anna niiden katkeroittaa mieltänne. Miehelläni itsellään oli, kuten yleisesti tiedetään, aikaisemmin hyvin iäkäs sisar, joka ei ollut hänen laillinen sisarensa, mutta jota kaikki rakastivat ja kunnioittivat —»

Älysin heti, että he olivat ottaneet minut taloonsa tuon kuolleen naisen tähden, kuka hän sitte lienee ollut, voidakseen mahtailla minulle ja käyttää minua hyödykseen; älysin, että tämä tieto yllytti lastenhoitajaa pistelemään minua, kuten hän oli tehnyt, ja niinikään älysin, että lasten arkuus ja pelokkuus epämääräisesti viittasi siihen, etten ollut muiden ihmisten kaltainen. Läksin talosta samana iltana.

Parin lyhytaikaisemman ja jotenkin samanlaisen kokemuksen jälkeen, joista ei nyt kannata puhua, jouduin toiseen perheeseen; täällä minulla oli vain yksi oppilas, viisitoistavuotias tyttö, talon ainoa tytär. Vanhemmat olivat iäkkäänpuoleisia, arvossapidettyjä, rikkaita ihmisiä. Muuan sisarenpoika, joka oli kasvatettu heidän perheessänsä, vieraili usein talossa, jossa muutenkin kävi paljon vieraita, ja hän alkoi osoittaa huomaavaisuutta minulle. Torjuin päättävästi hänen kohteliaisuutensa, sillä taloon tullessani olin varmasti päättänyt, etten sallisi kenenkään osoittaa minulle sääliä ja alentuvaisuutta. Mutta hän kirjoitti minulle kirjeen. Se johti siihen, että menimme kihloihin.

Hän oli vuotta nuorempi kuin minä ja näytti vieläkin nuoremmalta. Hän oli lomalla Intiasta; siellä hänellä oli toimi, jonka piti pian muuttua hyvin edulliseksi. Kuuden kuukauden päästä piti meidän mennä naimisiin ja matkustaa Intiaan. Minun oli määrä jäädä taloon ja siellä viettää hääni. Kellään ei ollut muistuttamista tätä järjestelyä vastaan.

En voi välttää sanomasta, että hän ihaili minua, mutta jos voisin, niin välttäisin. Turhamaisuudella ei ole mitään osaa tässä, sillä hänen ihailunsa kiusasi minua. Hän ei vaivautunut salaamaan sitä, niin että minusta tuntui, eläessäni noiden rikkaiden ihmisten loukossa, kuin hän olisi ostanut minut ulkomuotoni tähden ja asettaisi ostamansa tavaran näytteille puolustaakseen kauppaansa. Huomasin, että he mielessään arvioivat minua ja olivat uteliaita tietämään minkä arvoinen oikeastaan olin. Päätin, etteivät he saisi sitä tietää. Olin liikkumaton ja vaiti heidän seurassaan ja olisin sallinut kenen hyvänsä tappaa minut mieluummin kuin olisin millään tavoin vaivautunut saavuttaakseni heidän hyväksymisensä.

Hän sanoi, etten minä tehnyt itselleni oikeutta. Minä väitin vastaan ja huomautin, että koska juuri tarkoitin tehdä näin viimeiseen hetkeeni saakka, niin en voinut alentua mielistelemään ketään heistä. Hän oli pahoillaan, vieläpä loukkautunutkin, kun lisäsin toivovani, ettei hän panisi tunteitaan näytteille heidän läsnäollessaan; mutta hän lupasi uhrata rakkautensa vilpittömät ilmaisut minun mielikseni.

Tämän varjolla alkoi hän nyt mitata takaisin minulle. Hän saattoi tuntimäärin pysyä poissa kenen muun kanssa hyvänsä. Istuin kerran puolen iltaa yksin ja huomaamattomana, jolla välin hän keskusteli nuoren serkkunsa, oppilaani, kanssa. Näin koko ajan ihmisten silmistä, että heidän mielestänsä nämä kaksi paljoa paremmin sopivat yhteen kuin hän ja minä. Arvaten ihmisten ajatukset istuin ja katselin nuorta paria, kunnes huomasin, että se saattoi minut naurettavaksi, ja raivosin itseäni vastaan, koska olin rakastanut häntä.

Sillä minä olin rakastanut häntä. Huolimatta siitä, ettei hän ansainnut sitä eikä ajatellut niitä tuskia, joita se tuotti minulle — joiden tuskien olisi kiitollisuuden siteillä pitänyt liittää hänet minuun elämän iäksi — minä tosiaan rakastin häntä. Hänen tähtensä koetin sietää, että hänen serkkunsa ylisteli häntä ja teeskenteli luulevansa sen ilahduttavan minua, vaikka hyvin tiesi, kuinka se raastoi sydäntäni. Istuessani sulhaseni seurassa muistellen kaikkia kärsimiäni loukkauksia ja vääryyksiä ja punniten, eikö olisi viisainta paeta tykkänään talosta eikä enää milloinkaan nähdä häntä — silloinkin rakastin häntä.

Hänen tätinsä (emäntäni, suvainnette muistaa) lisäsi harkitusti ja tahallaan koettelemuksiani ja ikävyyksiäni. Erikoisen hauskaa oli hänestä lavealti kuvitella ja kuvailla tulevaa elämäämme Intiassa, kuinka järjestäisimme taloutemme ja keiden kanssa seurustelisimme, sittenkun hän olisi saanut virkaylennystä. Minun ylpeyteni nousi tätä julkeata tapaa vastaan, jolla hän kuvasi elämääni naimisissa vastakohdaksi nykyiselle riippuvaiselle ja halvalle asemalleni. Hillitsin suuttumukseni, mutta osoitin hänelle, että käsitin täydellisesti hänen tarkoituksensa, ja maksoin hänen kiusantekonsa teeskentelemällä nöyryyttä. Sanoin hänelle, että hänen kuvailemansa elämä varmaan oli aivan liian suuri kunnia minulle. Pelkäsin muka, etten kykenisi mukautumaan niin suureen muutokseen. Ajatella, että hänen tyttärensä kotiopettajatar joutuisi näin korkeaan asemaan! Hän nolostui ja he kaikki nolostuivat, kun minä vastasin tällä tavalla. He huomasivat, että minä täydellisesti ymmärsin hänen tarkoituksensa.

Näihin aikoihin, jolloin huoleni olivat suurimmillaan ja jolloin olin pahimmin vihoissani kihlatulleni hänen kiittämättömyydestään, hän kun varsin vähän välitti niistä lukemattomista ikävyyksistä ja nöyryytyksistä, joita sain kärsiä hänen tähtensä, näihin aikoihin alkoi rakas ystävänne mr Gowan käydä talossa. Hän oli siellä vanha tuttu, mutta oli ollut ulkomailla. Hän ymmärsi tilanteen yhdellä silmäyksellä ja ymmärsi myös minut.

Hän oli ensimmäinen tapaamani ihminen, joka ymmärsi minut. Hän ei ollut käynyt talossa kolmea kertaa, ennenkuin huomasin, että hän seurasi jokaista mieleni liikettä. Näin sen selvästi siinä kylmän huolettomassa tavassa, jolla hän kohteli heitä kaikkia ja minua ja koko asiaa. Näin sen selvästi hänen keveästi vakuuttaessaan ylenmäärin ihailevansa tulevaa puolisoani, innostuneena puhuessaan kihlauksestamme ja tulevaisuudentoiveistamme, onnitellessaan meitä vastaisen rikkautemme johdosta ja alakuloisesti viitatessaan omaan köyhyyteensä — mikä kaikki tapahtui yhtäläiseen onttoon, virnistelevään, pilkalliseen tapaan. Tunsin itseni yhä katkerammaksi, yhä halveksittavammaksi, kun hän esitti kaikki minua ympäröivät olosuhteet uudessa, vihattavassa valossa, samalla teeskennellen kuvailevansa niitä parhaassa valaistuksessa minun ja itsensä ihailtaviksi. Hän oli kuin valepukuinen kuolema hollantilaisessa maalaustaiteessa: ottipa hän minkä hyvänsä käsivarrelleen, nuoruuden tai vanhuuden, kauneuden tai rumuuden, ja tekipä hän sen kanssa mitä tahansa, tanssi tai lauloi, leikki tai rukoili, aina muutti hän sen aaveeksi.

Ymmärrätte siis, että kun rakas ystävänne onnitteli minua, lausui hän todellisuudessa säälivänsä minua; kun hän lohdutteli minua ollessani suutuksissa, paljasti hän vain vertavuotavat haavani, ja kun hän selitti, että uskollinen nuori ritarini oli »maailman rakastunein nuorukainen, jolla oli mitä lämpimin sydän», niin hän vain kosketteli vanhaa epäluuloani, että olin joutunut naurunalaiseksi. Nämä eivät olleet erikoisen hyviä palveluksia, sanonette. Minulle ne sopivat hyvin, sillä ne olivat minun oman mieleni vastakaikua ja vahvistivat omia havaintojani. Pian aloin viihtyä rakkaan ystävänne seurassa paremman kuin kenenkään muun.

Huomatessani (kuten tein melkein heti), että tämä herätti mustasukkaisuutta, viihdyin vieläkin paremman tässä seurassa. Enkö minä ollut kärsinyt lemmenkateutta, ja yksin minunko osalleni sellaisen piti langeta? Ei. Tuntekoon hänkin, mitä se oli! Olin iloinen siitä, että hän saisi kokea sitä, kokea sitä oikein kipeästi, ja toivoin, että se tuntuisi todella kipeältä. Kirvelevän kipeältä. Hän oli kovin kesy mr Gowanin rinnalla, joka ymmärsi kohdella minua vertaisenaan ja osasi eritellä ja arvostella ympärillämme olevia kurjia ihmisiä.

Tätä jatkui, kunnes täti, emäntäni, otti puhuakseen minun kanssani. Asiaan tuskin kannatti kajota, hän kun tiesi, etten tarkoittanut mitään, mutta hän tahtoi kuitenkin omasta puolestaan vihjata (hän tiesi, ettei muuta tarvittu), että olisi parempi, jos hiukan vähemmin seurustelisin mr Gowanin kanssa.

Kysyin häneltä, kuinka hän saattoi vastata puolestani. Hän saattoi
aina vastata siitä, etten tarkoittanut mitään väärää, vastasi hän.
Kiitin, mutta sanoin mieluummin vastaavan! itse puolestani ja
itselleni. Hänen muut palvelijansa olisivat luultavasti kiitollisia
hyvästä todistuksesta, mutta minä en tarvinnut sellaista.

Keskustelua jatkui, ja sain aiheen kysyä, kuinka hän tiesi tarvitsevansa vain vihjata saadakseen minut tottelemaan. Syntyperänikö vai palvelija-asemani perusteella? En ollut myynyt itseäni sieluineni ruumiineni. Hän näytti arvelevan, että hänen hieno sisarenpoikansa oli käynyt orjamarkkinoilla ja ostanut itselleen vaimon.

Asia olisi luultavasti ennemmin tai myöhemmin päättynyt tällä tavalla, mutta hän sai sen ratkeamaan nyt yhdellä kertaa. Hän sanoi minulle, teeskennellen sääliä, että minulla oli onneton, vaikea luonne. Kuullessani taas toistettavan tätä vanhaa, häpeämätöntä vääryyttä en kestänyt enää, vaan sanoin kaikki, mitä olin tiennyt hänestä ja nähnyt hänessä, ja kaikki, mitä olin kärsinyt siitä saakka, kun olin alentunut olemaan kihloissa hänen sisarenpoikansa kanssa. Sanoin hänelle, että mr Gowan oli ainoa lohdutukseni alennustilassani, että olin sietänyt sitä liian kauan ja että pudistin sen hartioiltani liian myöhään, mutta etten tahtonut enää tavata ketään heistä. Enkä tavannutkaan.

Rakas ystävänne seurasi minua pakopaikkaani ja piti hyvin hauskaa purkautuneen kihlauksen kustannuksella, vaikka: hän samalla oli pahoillaan noiden kelpo ihmisten tähden (he olivat laatuaan parhaita, joita hän milloinkaan oli tavannut), ja surkutteli, että niin vähäinen rikos sai näin ankaran rangaistuksen. Ennen pitkää vakuutti hän, ja se oli todempaa kuin silloin luulinkaan, ettei hän ollut näin lahjakkaan ja lujatahtoisen naisen arvoinen; mutta — no niin, no niin!

Rakas ystävänne huvitti minua ja huvitti itseänsä niin kauan, kuin se miellytti häntä, ja sitten muistutti minulle, että molemmat olimme maailmaa kokeneita ihmisiä, ettei ollut olemassa mitään sellaista kuin runollisuus ja romantiikka, että me kumpikin olimme valmiit kulkemaan omaa tietämme etsien onneamme, kuten järkevät ihmiset ainakin, ja että molemmat tiesimme kohtaavamme toisemme maailman parhaina ystävinä, milloin tapaisimmekin. Niin hän sanoi, enkä minä väittänyt vastaan.

Ei kulunut pitkää aikaa kun sain tietooni, että hän kosiskeli nykyistä vaimoansa ja että tämä oli viety ulkomaille hänen ulottuvillaan. Vihasin tätä naista silloin yhtä paljon kuin nytkin, ja sentähden en tietysti voinut toivoa parempaa kuin että hän menisi naimisiin rakkaan ystävänne kanssa. Mutta minä olin vastustamattoman utelias näkemään hänet — niin utelias, että tunsin sen kuuluvan niihin harvoihin asioihin, jotka enää voivat tuottaa minulle huvia. Matkustelin hiukan, matkustelin, kunnes jouduin hänen seuraansa ja teidän. Siihen aikaan ette luultavasti vielä tuntenut rakasta ystäväänne ettekä vielä ollut saanut häneltä niitä erinomaisia ystävyydenosoituksia, jotka myöhemmin tulivat osaksenne.

Tässä seurassa kohtasin tytön, jonka asema monessa suhteessa merkillisesti muistutti omaani ja jonka luonteessa minun oli mielenkiintoista ja hauskaa löytää samaa kapinoimista kuin olen kertonut itsessänikin asuvan pöyhistelevää mahtailemista ja itsekkäisyyttä vastaan, joille ominaisuuksille annetaan kaikenlaisia kauniita nimiä, kuten hyvyys, lempeys, suojelus, suopeus ja niin edespäin. Niinikään kuulin usein sanottavan, että hänellä oli »onneton luonne». Hyvin ymmärtäen, mitä tarkoitettiin tuolla mukavalla lauseella, ja koska tarvitsin toveria, joka oli kokenut samaa kuin minä, päätin koettaa vapauttaa hänet hänen orjuudestaan ja alennuksestaan. Minun ei tarvitse kertoa, että menestyin tässä.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Arthur Clennam oli tehnyt tuloksettoman Calaisin-matkansa kiireisellä työajalla. Muuan raakalaisvalta, joka omisti huomattavia alueita maailmankartalla, tarvitsi palvelukseensa pari insinööriä, jotka olivat sukkelia tekemään keksintöjä ja tarmokkaita toteuttamaan niitä: käytännöllisiä miehiä, jotka kykenivät parhaista tarjolla olevista aineksista valitsemaan hyvän älynsä kulloinkin tarpeellisiksi katsomat miehet ja välineet ja jotka olivat yhtä rohkeita ja aikaansaapia käyttämään välineitänsä päämääriensä saavuttamiseen kuin suunnittelemaan näitä päämääriä. Tämä valta, raakalaisvalta kun oli, ei ymmärtänyt työntää suurta isänmaallista yritystä verukeviraston kätköihin, samoin kuin väkevä viini piilotetaan päivänvalolta kellariin, kunnes sen hehku ja voima on väljähtynyt ja kunnes viinitarhan työmiehet ja rypäleiden pusertajat ovat maatuneet maan tomuksi. Kuvaavan tietämättömänä se toimi, päättävästi ja tarmokkaasti, »kuinka-se-on-tehtävä»-periaatteen mukaisesti eikä osoittanut vähintäkään kunnioitusta suurta valtiollista »kuinka-se-ei-ole-tehtävä»-tiedettä kohtaan tai millään tavalla kannattanut sitä. Sillä oli todella raakalaismainen tapa riistää kaikki arvo viimemainitulta salaperäiseltä taidolta jokaisen valistuneen henkilön silmissä, joka joskus oli harjoittanut sitä.

Tästä johtui, että tarvittavia miehiä etsittiin, ja sellaisia löytyi myös, mikä sekin oli kovin sivistymätöntä. Ja kun miehet sitte löytyivät, kohdeltiin heitä erinomaisen luottavasti ja kunnioittaen (mikä taas todisti typerää valtiollista tietämättömyyttä) ja kutsuttiin kohta tulemaan ja ryhtymään tehtävään. Lyhyesti, heitä pidettiin miehinä, jotka aikoivat tehdä sen; he olivat yhteistyössä miesten kanssa, jotka aikoivat saada sen tehdyksi.

Daniel Doyce oli yksi näitä valittuja. Sillä kertaa ei voitu sanoa, viipyisikö hän poissa kuukausia vai vuosia Hänen matkavalmistuksensa ja heidän yhteisen liikkeensä kaikkien yksityisseikkojen ja tulosten tunnontarkka järjestely vaati paljon työtä lyhyessä ajassa, ja Clennam ahersi yöt päivät. Ensimmäisenä lomapäivänään livahti hän Kanaalin poikki ja yhtä nopeasti taas samalla laivalla takaisin sanomaan hyvästi Doycelle.

Tarkkaan ja huolellisesti näytti hän nyt tälle heidän raha-asiainsa tilan, heidän voittonsa ja tappionsa, velkansa ja saatavansa. Daniel tarkasti kaikki kärsivälliseen tapaansa ja ihaili kaikkea suuresti. Hän tutki tilejä aivan kuin ne olisivat olleet monin verroin nerokkaampi koneisto kuin mitä hän milloinkaan oli pannut kokoon ja seisoi sitten, lykkien hattua edestakaisin päässänsä ja katsellen ikäänkuin vaipuneena ihmeellisen koneen tarkasteluun.

»Se on kaunista, Clennam, säännöllisyydessään ja järjestyksessään.
Mikään ei voi olla selvempää. Mikään ei voi olla paremmin suoritettu.»

»Olen iloinen siitä, että hyväksytte sen, Doyce. No niin — mitä sitte tulee pääoman hoitoon teidän poissa ollessanne ja sen käyttöön, mikäli sitä kulloinkin tarvitaan liikkeessä —» Hänen yhtiökumppaninsa keskeytti hänet.

»Mitä siihen samoin kuin kaikkeen senkaltaiseen tulee, niin jätän sen kokonaan teidän huostaanne. Te toimitte näissä asioissa edelleen meidän molempien puolesta kuten tähänkin saakka ja vapautatte siten minut epämieluisesta huolesta.»

»Kuten olen monesti sanonut, te väitätte syyttä itseltänne puuttuvan liikemieskykyä», huomautti Clennam.

»Saattaa olla niin», hymyili Doyce. »Saattaa olla toisinkin. Oli miten oli, minulla on kuitenkin kutsumus, jota olen tutkinut enemmän kuin näitä asioita ja johon minä paremman sovin. Luotan täydellisesti yhtiökumppaniin ja tyydyn siihen, että hän tekee sen, mikä on parasta. Jos minulla on joitakin ennakkoluuloja raha-asioissa», jatkoi Doyce ja laski taipuisan, taitavan ammattilaispeukalonsa kumppaninsa takinkäänteelle, »niin ne koskevat keinottelua. En luule itselläni olevan muita ennakkoluuloja. Minulla kai on tämä vain siksi, etten ole milloinkaan oikein ottanut selvää asioista.»

»Älkää toki nimittäkö sitä ennakkoluuloksi», sanoi Clennam. »Rakas
Doyce, sehän on vain tervettä järkeä.»

»Sepä hauskaa, että ajattelette niin», vastasi Doyce katsoen ystävällisesti häneen kirkkailla harmailla silmillään.

»Sattui niin», jatkoi Clennam, »että tuskin puolta tuntia ennen tänne tuloanne sanoin saman asian Pancksille, joka pistäysi täällä. Olimme molemmat yksimielisiä, että varmoista rahansijoituksista luopuminen on vaarallisimpia samoin kuin se on tavallisempiakin niistä hullutuksista, jotka ansaitsevat rikoksen nimen.»

»Pancks?» tuumi Doyce työntäen hattunsa takaraivolle ja nyökäyttäen päätänsä hyväksyvästi. »Niin, niin, niin! Hän on varovainen veitikka.»

»Hän on todella erinomaisen varovainen veitikka», vastasi Arthur.
»Esikuvallisen varovainen.»

Molemmat tuntuivat saavan suurempaa tyydytystä mr Pancksin varovaisesta luonteesta kuin olisi odottanut pinnallisesti päättäen heidän keskustelustaan.

»Ja nyt, uskollinen kumppani», sanoi Daniel vilkaisten kelloaan, »koskei aika eikä vuoksi odota ketään ja koska olen valmis lähtemään, kimpsut ja kampsut odottavat portilla, niin sallikaa minun vielä sanoa eräs asia. Pyydän teiltä erästä asiaa.»

»Pyytäkää mitä vain — paitsi yhtä», Clennam kiirehti mainitsemaan tuon poikkeuksen, sillä hän näki kumppaninsa kasvoista, mitä tämä tarkoitti, »paitsi jättämään keksintönne oman onnensa nojaan».

»Siihen minä vastaan: ei, varmasti vastaankin: ei. Kun kerta olen ryhtynyt asiaan, niin tahdon saada näiltä ihmisiltä määriteltyjä syitä, pätevän lausunnon, edes jonkinlaisen kunnollisen vastauksen.»

»Sitä ette saa», vastasi Doyce pudistaen päätänsä; »uskokaa minua, sitä ette milloinkaan saa».

»Koetan ainakin.» Clennam oli itsepäinen. »Eihän se haittaa, että yritän.»

»En ole aivan varma siitä», vastasi Doyce laskien pyytävästi kätensä hänen olkapäällensä. »Kyllä se on tuottanut minulle ikävyyksiä, ystäväni. Se on vanhentanut, väsyttänyt, suututtanut minua, tuottanut minulle pettymystä. Ei ole hyvä kenellekään, että hänen kärsivällisyyttänsä koetellaan ylenmäärin ja että hänen täytyy pitää itseänsä huonosti kohdeltuna. Minusta tuntuu jo nyt, että tulokseton kokemuksenne lykkäyksistä ja välttelyistä on tehnyt teidät vähemmän joustavaksi kuin ennen.»

»Yksityiset huolet saattavat tällä hetkellä olla syynä siihen», vastasi Clennam, »eikä nuo viralliset harmit. Ei vielä. En minä vielä ole haavoitettu.»

»En, varmasti en», kielsi Clennam. »Saisinhan hävetä, jos sallisin itseni näin pian karkoitettavan taistelukentältä, kun minua paljon vanhempi ja läheisemmin asiaan kiintynyt mies uljaasti taisteli niin kauan.»

Koskei mikään voinut järkyttää Clennamin päätöstä, veti Daniel Doyce kätensä pois, loi vielä jäähyväissilmäyksen konttoriin ja astui portaita alas hänen seurassaan. Doycen piti mennä Southamptoniin yhtyäkseen pieneen matkaseuraansa, ja portilla odottivat hyvin varustetut ja sullotut vaunut viedäksensä hänet sinne. Työmiehet olivat saattamassa häntä portilla ja ylpeilivät hänestä aika tavalla. »Onneksi olkoon, mr Doyce!» sanoi yksi heistä. »Minne tulettekin, he huomaavat saaneensa joukkoonsa miehen, joka tuntee työkalunsa ja jonka työkalut tuntevat hänet, miehen, joka tahtoo ja joka kykenee, ja ellei sellainen ole mies, niin kuka sitä sitten on!» Tämä järeän, yksinkertaisen työmiehen vapaaehtoisesti pitämä puhe (ei kukaan aavistanut, että hänessä piili sellaisia kykyjä) otettiin vastaan kolmella kaikuvalla eläköönhuudolla, ja siitä päivästä saakka nautti hän erikoista arvoa toverien joukossa. Eläköönhuutojen kaikuessa lausui Daniel sydämellisesti: »Jääkää hyvästi, miehet!» ja vaunut hävisivät näkyvistä ikäänkuin ilmanpaine olisi pyyhkäissyt ne Bleeding Heart Yardista.

Mr Baptist, tämä pieni kiitollinen uskottu mies, seisoi työmiesten joukossa ja oli hurrannut niin hyvin kuin vain ulkomaalaisena taisi. Oikeastaan ei kukaan maan päällä osaa hurrata niinkuin englantilaiset, jotka tosissaan hurratessaan innostuttavat ja kiihoittavat toisiaan siinä määrin kuin äänten kohinassa humisisi koko heidän historiansa kaikkien lippujen liehuessa, Alfred Suuren ajoilta saakka. Mr Baptist tuuskahti kuin tuuleen tämän rynnäkön edessä ja huohotti säikähtyneenä, kun Clennam viittasi häntä tulemaan toimistoon ja järjestämään kirjat ja paperit paikoillensa.

Lähdön touhua seuraavan rauhan vallitessa — sen tyhjyyden, joka tuntuu kaikessa eroamisessa ja joka on kaikkia ihmisiä odottavan suuren eroamisen edellensä luoma varjo — seisoi Arthur pulpettinsa ääressä uneksivana seuraten päivänsäteen pilkahtelua. Mutta hänen nyt vapautunut huomionsa palasi pian siihen aiheeseen, joka oli etualalla hänen ajatuksissaan, ja hän alkoi sadatta kertaa mietiskellä jokaista tuona iltana hänen mieleensä painunutta seikkaa, tuona iltana, jolloin hän näki Blandoisin äitinsä talossa. Uudelleen mies törmäsi häneen mutkikkaalla kadulla, uudelleen hän seurasi vierasta ja kadotti hänet näkyvistä, uudelleen ilmestyi sama mies hänen eteensä pihassa, katsellen taloa. Sitten hän oli seuraavinaan tulokasta ja seisovinaan hänen vieressään portailla.

»Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Compagnon de la Majolaine!
Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Aina iloinen!»

Hän ei suinkaan ensimmäistä kertaa toistanut tuota lastenlaulua, jonka tätä säkeistöä outo mies oli hyräillyt seistessään hänen rinnallaan, mutta nyt hän ei lainkaan huomannut lausuneensa sitä ääneen, niin että hämmästyi kuullessaan toisen säkeistön:

»Kuninkaan miehist' on hän reippain,
compagnon de la Majolaine!
Kuninkaan miehist' on hän reippain,
aina iloinen.»

Cavalletto oli kunnioittavasti esittänyt sekä sanat että sävelen, arvellen Clennamin pysähtyneen, koskei osannut pitemmälle.

»Kautta Bakkuksen, tunnenpa niinkin, sir! Kaikki tuntevat sen Ranskassa. Olen monta kertaa kuullut lapsukaisten laulavan sitä. Viimeksi kun kuullut sen olen», sanoi mr Baptist, entinen Cavalletto, joka tavallisesti palasi oman kielensä lauserakenteluun muistellessaan kotimaansa yhteydessä olevia asioita, »lauloi sitä suloinen vieno ääni. Vieno lapsenaan hyvin sievä, hyvin vieno. Altro!»

»Kun minä viimeksi kuulin sen», vastasi Arthur, »lauloi sitä ääni, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis, kaikkea muuta kuin viaton». Hän sanoi sen paremmin itsekseen kuin kumppanillensa ja lisäsi itsekseen, toistaen miehen seuraavat sanat: »Kuolema ja kirous, sir, luonteeni mukaista on olla kärsimätön!»

» Oho! » huudahti Cavalletto hämmästyneenä ja muuttui samassa hetkessä kalpeaksi.

Synnynnäisellä ketteryydellään hahmoitteli hän käsillään korkean käyrän nenän ääriviivat, oli työntävinään silmät lähemmäksi toisiansa, pörrötti hiuksiansa, pullisti ylähuulensa edustamaan paksuja viiksiä ja heitti kuvitellun viitan raskaan liepeen toiselle olkapäällensä. Tätä tehdessään, mikä tapahtui niin nopeasti, ettei sitä voi kuvitella kukaan, joka ei ole tarkannut italialaista talonpoikaa, hymyili hän varsin merkillistä ja julmaa hymyä. Koko tämä muutos tapahtui hänessä nopeasti kuin valon heijastus, ja hän seisoi samassa hetkessä taas kalpeana ja hämmästyneenä suojelijansa edessä.

»Mitä ihmettä te tarkoitatte?» kysyi Clennam. »Tunnetteko
Blandois-nimisen miehen?»

»Kuvailitte juuri miestä, joka oli läsnä, kun viimeksi kuulitte sen laulun, eikö niin?»

»Niin kyllä», ja mr Baptist nyökkäsi viisikymmentä kertaa. »No eikö häntä sanottu Blandoisiksi?»

»Ei!» kielsi mr Baptist. »Altro, altro, altro, altro!» Hän ei saanut tuota nimeä kyllin tehokkaasti torjutuksi, vaikka pudisti sekä päätänsä että etusormeansa yhtaikaa.

»Mutta seuratkaa itse mukana. Tulkaa tänne ja katsokaa olkani yli, kun luen.»

Mr Baptist lähestyi, seurasi joka sanaa vilkkailla silmillään, näki ja kuuli kaikki äärimmäisen kärsimättömästi, levitti sitte molemmat kämmenensä kuulutukselle, ikäänkuin olisi raivoisesti tarttunut kiinni saamaansa vahingolliseen eläimeen, ja huusi, katsoen kiihtyneenä Clennamiin: »Sama mies! Sama ihan!»

»Tämä hetki on tärkeämpi minulle kuin voitte aavistaakaan», sanoi Clennam hyvin kiihdyksissä. »Kertokaa, missä olette tavannut tämän miehen.»

Mr Baptist luki kuulutuksen toistamiseen hyvin hitaasti ja alakuloisena, vetäytyi sitte pari kolme askelta taaksepäin, teki liikkeen ikäänkuin olisi pudistellut pölyä käsistään ja vastasi hyvin vastahakoisesti:

»Vanki ja — altro! Luulen myös, että hän oli», mr Baptist hiipi lähemmäksi kuiskatakseen sen, »murhaaja!»

Clennam peräytyi ikäänkuin tuo sana olisi antanut hänelle iskun; niin kauheaan valoon joutui hänen äitinsä seurustelu tuon miehen kanssa sen kautta. Cavalletto vaipui toiselle polvellensa ja rukoili, kaikenlaisia eleitä tehden, häntä kuuntelemaan, mikä oli saattanut hänet tämän konnan seuraan.

Hän kertoi täysin totuudenmukaisesti, kuinka se oli johtunut siitä, että hän oli kuljettanut kiellettyä tavaraa rajan yli, kuinka hänet oli päästetty aikoinaan vankilasta ja kuinka hän oli luopunut entisestä elämästään. Niinikään kuinka sama murhaaja, joka silloin nimitti itseään Lagnieriksi, vaikka hän aikaisemmin piti Rigaud-nimeä, herätti hänet keskellä yötä Päivänkoitto-nimisessä majatalossa Chalonsissa Saônen varrella, kuinka murhaaja oli ehdottanut, että he liittyisivät yhteen, kuinka hän niin pelkäsi ja inhosi murhaajaa, että karkasi hänen luotansa ennen päivänkoittoa ja kuinka häntä siitä lähtien oli ahdistanut pelko, että murhaaja taas tapaisi hänet ja esiintyisi hänen tuttavanansa. Kerrottuaan tämän, tehostaen erikoisesti oman kielensä mukaisesti sanaa murhaaja, mikä ei suinkaan tehnyt sitä vähemmin kauhistuttavaksi Clennamin kuulla, ponnahti hän pystyyn, hyökkäsi uudelleen kuulutuksen kimppuun ja huusi niin vimmaisesti, että se pohjoismaalaisen suussa olisi merkinnyt selvää mielenvikaisuutta: »Tämä on sama murhaaja! Tässä hän on!»

Intohimoisessa kiihkossaan oli hän ensin unohtanut sen tosiseikan, että oli viimeksi nähnyt miehen Lontoossa. Kun tämä seikka palasi hänen muistiinsa, herätti se Clennamissa toivon, että se oli tapahtunut sen illan jälkeen, jolloin hän oli käynyt äitinsä luona; mutta Cavallettolla oli niin tarkka aika- ja paikallismuisti, että kävi epäilemättömän selväksi, että se oli tapahtunut ennen tätä iltaa.

»Kuulkaas», virkkoi Arthur hyvin vakavana. »Tämä mies on, kuten tässä luemme, kadonnut jäljettömiin.»

»Josta olen hyvin tyytyväinen!» Ja Cavalletto kohotti hurskaasti silmänsä taivasta kohti. »Tuhannet kiitokset taivaalle siitä! Kirottu murhaaja!»

»Ei toki», väitti Clennam, »sillä en saa hetkenkään rauhaa ennenkuin olen kuullut jotakin hänestä».

»No, Cavalletto», ja Clennam tarttui lempeästi hänen käsivarteensa ja käänsi hänet niin, että he joutuivat seisomaan silmätysten. »Olen varma, että te olette harvinaisen kiitollinen siitä vähästä, mitä olen voinut tehdä hyväksenne.»

»Tiedän sen. Jos voisitte löytää tuon miehen tai saada selville minne hän on joutunut tai hankkia joitakin myöhäisempiä tietoja hänestä, niin tekisitte minulle kaikkein suurimman palveluksen, ja minä olisin teille (ja paljoa suuremmalla syyllä) yhtä kiitollinen kuin te minulle.»

»En tiedä mistä etsiä», huudahti pieni mies suudellen haltioituneena Arthurin kättä. »En tiedä mistä aloittaa. En tiedä minne mennä. Mutta rohkeutta! Riittää! Sama se! Minä lähden, jo tällä hetkellä!»

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Yksin jääneenä, elävinä yhä edessään mr Baptistin eli Giovanni Baptista Cavalletton ilmeikkäät katseet ja eleet, aloitti Clennam väsyttävän päivän. Turhaan koetti hän koota ajatuksiaan keskittämällä ne liiketoimiinsa tai muihin asioihin; ne ankkuroituivat vain tuohon ahdistavaan aiheeseen eivätkä kiintyneet mihinkään muuhun mietteeseen. Samalla tavoin kuin jos pahantekijä kytkettäisiin paikoilleen ankkuroituun venheeseen syvällä, kirkkaalla virralla ja tuomittaisiin, virratkoot hänen ohitsensa kuinka mittaamattomat vesimäärät tahansa, aina näkemään hukuttamansa lähimmäisen ruumis virran pohjalla, liikkumattomana, muuttumattomana, paitsi kun vesipyörteet tekevät sen leveämmän tai pitemmän näköiseksi, vuoroin laajentaen vuoroin supistaen sen kaameita ääriviivoja, samalla tavoin Arthur näki, vaihtelevien, toisiaan ajelevien ajatusten ja mielikuvien läpinäkyvän virran läpi, tummana, järkkymättömänä, paikaltaan hievahtamattomana tuon ainoan asian, josta hän turhaan koetti vapautua ja jota hän ei päässyt pakoon.

Hänen huoltensa kuormaa lisäsi suuresti hänen äsken saamansa varmuus, että Blandois, mikä hän sitten lienee ollut oikealta nimeltään, oli pahimpia roistoluonteita. Vaikka hänen häviämisensä voitaisiin selittää jo huomispäivänä, pysyi kuitenkin kieltämättömänä, muuttumattomana tosiasiana, että hänen äitinsä oli ollut tekemisissä tällaisen miehen kanssa. Että tämä kanssakäyminen oli ollut salaista ja että hänen äitinsä pelkäsi miestä ja alistui hänen edessänsä, sen toivoi hän olevan vain hänen omassa tiedossaan; kuitenkin, kuinka hän, tietäen tämän, voisi olla sovittamatta sitä vanhaan epämääräiseen pelkoonsa ja uskoa, ettei tällaisessa kanssakäymisessä ollut mitään pahaa!

Äidin päätös olla keskustelematta hänen kanssansa asiasta ja tieto hänen taipumattomasta luonteestaan lisäsi vielä avuttomuuden tuntoa. Oli kuin painajaisunta se ajatus, että äitiä ja isän muistoa saattoi uhata häpeä ja paljastus ja että hän itse oli suljettu kuin kuparimuurin taakse, estettynä tulemasta heille avuksi. Sen päämäärän saavuttaminen, joka hänellä oli ollut mielessä kotimaahan tullessaan ja johon hän koko ajan siitä saakka oli pyrkinyt, sen oli hänen äitinsä erinomaisen päättävästi tehnyt tyhjäksi juuri silloin, kun hän arveli vaaran pahimmin uhkaavan. Hänen neuvonsa, tarmonsa, toimeliaisuutensa, rahansa, luottonsa, kaikki apukeinonsa jäivät käyttökelvottomiksi ja tarpeettomiksi. Jos äidillä olisi ollut saduissa mainittu voima muuttaa kiveksi kaikki, jotka katsoivat häneen, ei hän olisi voinut lamauttaa poikaansa voimattomammaksi kuin hän teki kääntäessään synkässä huoneessaan järkkymättömät kasvonsa hänen puoleensa. Näin ainakin Clennam ajatteli alakuloisessa mielessään.

Mutta tämänpäiväisen havainnon tilanteeseen luoma valo yllytti hänet päättävämpään toimintaan. Luottaen tarkoituksensa oikeuteen ja tuntien uhkaavan vaaran yhä lähestyvän päätti hän, ellei äiti edelleenkään sallisi minkäänlaista lähestymistä, epätoivoissaan kääntyä Afferyn puoleen. Jos hän voisi saada eukon puhumaan ja tekemään mitä voi murtaakseen taloa sitovan salaperäisyyden lumouksen, voisi hän ehkä pudistaa sielustaan sen lamaannuksen, josta hän hetki hetkeltä tuli yhä kipeämmin tietoiseksi. Tämä päätös oli tuloksena sen päivän tuskasta, ja hän pani sen toimeen päivän kallistuessa iltaan.

Hänen ensimmäinen pettymyksensä oli, että hän tullessaan pihaan näki oven olevan auki ja mr Flintwinchin polttelevan piippuansa portailla. Jos olosuhteet olisivat olleet tavallisen edulliset, olisi mistress Affery avannut hänen kolkuttaessaan. Mutta nyt olivat olosuhteet tavallista epäedullisemmat, ovi oli auki, ja mr Flintwinch poltteli piippuansa portailla.

Savu nousi mutkikkaana mr Flintwinchin suusta, ikäänkuin se olisi kiertänyt hänen vinon ja väärän vartensa kokonaan ja palannut hänen vinon ja väärän kurkkunsa läpi, ennenkuin tuli ulos sekaantuakseen käyristä uuninpiipuista nousevaan savuun ja mutkikkaan virran usviin.

Hän näytti niin tylyltä seistessään siinä vinona ja vääränä, Että Clennamin mieleen juolahti eikä suinkaan ensimmäistä kertaa, että Flintwinch kenties oman etunsa nimessä oli raivannut Blandoisin pois tieltä. Hänenkö salaisuutensa ja turvallisuutensa olivat olleet vaarassa? Hän oli pienikasvuinen ja Koukkuselkäinen eikä kenties varsin voimakas, mutta hän oli sitkeä kuin vanha kuusi ja ovela kuin vanha naakka. Kun tuollainen mies hiipisi takaa paljoa nuoremman ja reippaamman miehen kimppuun ja tahtoisi häikäilemättä tehdä hänestä lopun, kävisi se hyvinkin päinsä tällaisessa yksinäisessä paikassa myöhäisellä hetkellä.

Sillä välin kun Clennamin sairaloisessa mielentilassa tämä ajatus vyöryi hänen tajuntaansa vakituisesti ankkuroituneen pääajatuksen yli, seisoi mr Flintwinch tuijottaen vastapäisen talon seinään porttikäytävän poikki, niska vinossa ja toinen silmä ummessa, ilkeä ilme kasvoilla, poltellen piippuansa; viimemainitussa toimituksessa näytti olevan pääpyrkimyksenä purra piipunvarsi poikki eikä nauttia tupakasta. Kaiketi hän sentään nautti omalla tavallaan siitäkin.

»Kun ensi kerralla tulette tänne, Arthur, niin voitte vaikkapa maalata muotokuvani», huomautti mr Flintwinch pilkallisesti kumartuessaan tyhjentämään piippunsa pesää.

Havahtuen ja hämillään pyysi Arthur anteeksi, jos oli epäkohteliaasti tuijottanut häneen. »Mutta ajatukseni askartelevat niin tässä asiassa», selitti hän, »että unohdan itseni».

»Häh! Enpä käsitä», huomautti mr Flintwinch välinpitämättömästi, »miksi se teitä huolestuttaa, Arthur».

»En», vastasi mr Flintwinch varsin lyhyesti ja jyrkästi, ikäänkuin olisi kuulunut koiran sukuun ja näykkäissyt Arthurin kättä.

»Eikö se merkitse minulle mitään, kun näen nuo kuulutukset tuolla ulkona? Eikö se merkitse minulle mitään, että näen ja kuulen äitini nimeä ja asuntoa mainittavan tässä yhteydessä?»

»En ymmärrä», intti mr Flintwinch kuoputellen sänkistä poskeansa, »että sen tarvitsee merkitä teille paljoakaan. Mutta sanonpa teille, mitä näen», ja hän vilkaisi ylös ikkunoihin, »näen takkavalkean ja kynttilänvalon äitinne huoneessa».

»Päättelen siitä, sir», vastasi mr Flintwinch kiemurtautuen häneen päin, »että jos on viisainta (kuten sananlasku neuvoo) jättää nukkuvat koirat rauhaan, niin on kenties yhtä viisasta jättää karanneetkin koirat rauhaan. Älkää huoliko niistä. Ne palaavat kyllä aikanaan.»

Mr Flintwinch kääntyi jyrkästi ympäri tehtyään tämän huomautuksen ja astui pimeään eteiseen. Clennam seisoi paikallaan seuraten häntä silmillään, kun hän kumartui kouraisemaan tulitikkulaatikkoa pienessä sivuhuoneessa ja sai kolme neljä kertaa kouraistuaan yhden tikun käsiinsä, jolla sitte sytytti seinällä riippuvan hämärän lampun. Koko ajan sillä välin kuvitteli Clennam mahdollisia eri keinoja ja tapoja — ikäänkuin näkymätön käsi pikemmin kuin hänen oma mielikuvituksensa olisi loihtinut ne hänen eteensä — joilla mr Flintwinch oli suorittanut mustan tekonsa ja kuljettanut sen jäljet hämyisiä pimeitä katuja pitkin, jotka ympäröivät taloa.

»Ei ole yksin», vastasi ukko. »Mr Casby tyttärineen on hänen luonansa. He tulivat minun tupakoidessani ja jäin portaille polttamaan piippuni loppuun.»

Siinä oli toinen pettymys. Arthur ei virkkanut mitään ja nousi äitinsä huoneeseen, jossa mr Casby ja Flora olivat nauttineet teetä, anjovismuhennosta ja lämmintä paahtoleipää. Näiden herkkujen jäännöksiä ei ollut vielä korjattu pöydältä eivätkä niiden valmistamisen jäljet olleet hävinneet Afferyn tulenpaahtamilta kasvoiltakaan hänen seistessään siinä kuin mikäkin vertauskuvallinen olento keittiön paahtohaarukka kädessä; tavallisten tämänlaisten olentojen rinnalla oli hänellä se etu, että hänen vertauskuvallinen merkityksensä kävi selvästi ilmi hänen kädessään olevasta tunnuksesta.

Flora oli laskenut hattunsa ja huivinsa vuoteelle niin huolellisesti, että saattoi arvata hänen aikovan viipyä talossa jonkun aikaa. Mr Casbykin säteili takkavalkean läheisyydessä, hyväntahtoiset ohimot kiiltäen ikäänkuin paahtoleivälle levitetty lämminnyt voi olisi tihkunut patriarkallisen kallon läpi, ja kasvot niin punoittavina kuin jos anjovismuhennoksen värittävä aines olisi levinnyt patriarkallisille kasvoille. Kun Clennam vaihtaessaan tavallisia tervehdyksiä näki kaiken tämän, päätti hän viipymättä puhua äitinsä kanssa.

Oli kauan ollut tapana, koska mrs Clennam ei milloinkaan vaihtanut huonetta, että ne, joilla oli jotakin yksityistä hänelle sanottavaa, työnsivät hänet rullatuolissa pulpetin ääreen, jossa hän sitten istui tavallisesti selkä muuhun huoneeseen päin ja häntä puhutteleva henkilö nurkassa, vartavasten siinä aina seisovalla tuolilla. Paitsi että äiti ja poika eivät pitkään aikaan olleet keskustelleet kolmannen henkilön olematta läsnä, niin mrs Clennamin luona kävijät olivat tottuneet siihen, että tältä kysyttiin, keskeytystä anteeksi pyytäen, saisiko häntä puhutella liikeasioissa, ja että jos hän vastasi myöntävästi, hänet lykättiin äsken kuvatulle paikalle.

Sentähden, kun Arthur nyt lausui tällaisen anteeksipyynnön ja kysymyksen ja sitte lykkäsi hänet pulpetin ääreen, istuutuen itse tuolille, alkoi mrs Finching vain puhua äänekkäämmin ja nopeammin, ikäänkuin hienotunteisesti osoittaen, ettei hän voinut kuulla mitään, ja mr Casby siveli uneliaan tyynesti pitkiä valkoisia kiharoitansa.

»Äiti, olen tänään kuullut jotakin, mistä olen varma, ettet mitään tiedä, mutta mikä sinun pitäisi tietää, tuon miehen menneisyydestä, jonka näin täällä.»

»Minä en tiedä mitään sen miehen menneisyydestä, jonka näit täällä,
Arthur.»

Hän puhui äänekkäästi. Poika oli alentanut ääntänsä, mutta äiti torjui tämän tuttavallisen luottavaisuuden yrityksen kuten kaikki muut samanlaiset pyrkimykset ja puhui tavallisella kovalla töykeällä äänellään.

Mrs Clennam kysyi häneltä, samaan sävyyn edelleen, oliko hän tullut tänne kertoakseen siitä.

Mrs Clennam vastasi aivan rauhallisesti: »Sen minä kyllä voin uskoa hänestä.»

»Mutta pahantekijänä, äiti. Hän oli syytettynä murhasta.» Toinen säpsähti kuullessaan tuon sanan ja hänen kasvoillaan näkyi luonnollisen kauhun ilme. Kuitenkin hän puhui edelleen kovaa kysyessään:

»Otaksun, ettet tuntenut sen miehen menneisyyttä, ennenkuin hän kertoi tästä?»

»Aivan samoin kuin minun ja Flintwinchin oli laita tuon toisen miehen suhteen! Otaksun kuitenkin, ettei yhtäläisyys ole niin tarkka, että opit tuntemaan tiedoittajasi kirjeenvaihtajan kautta, jonka huostaan hän oli sijoittanut rahoja? Kuinka sen asian laita on?»

Arthurilla ei ollut muuta neuvoa kuin tunnustaa, ettei hän ollut tutustunut tiedoittajaansa minkään toimiston suositusten taikka yleensä minkäänlaisten välittäjien kautta. Mrs Clennamin tuikea tarkkaavaisuus laukesi vähitellen vakavaksi voitonriemuksi, ja hän vastasi jyrkän painokkaasti: »Katso siis, kuinka tuomitset muita, Arthur. Neuvon sinua, omaksi hyväksesi, ottamaan vaarin siitä, kuinka tuomitset muita.»

Hänen juhlallinen mahtipontisuutensa ilmeni yhtä paljon hänen katseessaan kuin painokkaissa sanoissaan. Hän katsoi yhä edelleen poikaansa; ja jos tällä tullessaan oli ollut jonkinlainen salainen toivo voida vaikuttaa häneen vähänkin, tuijotti hän nyt sen toivon ulos hänen sydämestään.

»Etkö suo minulle minkäänlaista luottamusta, tehtävää tai selitystä?
Etkö huoli minkäänlaisesta neuvosta? Etkö salli minun lähestyä sinua?»

»Kuinka voit kysyä minulta tuota? Sinähän itse erosit minun liikkeestäni ja minun asioistani. Sinun puoleltasi se tapahtui eikä minun. Kuinka voit tosissasi kysyä minulta tuollaista? Sinä tiedät, että jätit minut Flintwinchin huostaan, ja hän on nyt sinun paikallasi.»

Vilkaisten Jeremiahiin huomasi Clennam jo hänen sääryksistään, että hän mitä tarkkaavimmin koetti seurata heidän keskusteluaan, vaikka seisoi heinään nojaten ja leukaansa kuoputellen oli kuuntelevinaan Floraa, joka sekavimmalla tavalla laverteli erilaisista asioista, jolloin makrilli ja mr F:n täti jossakin käänteessä oli sekoitettu turilaihin ja viinikauppaan.

»Vankina ranskalaisessa vankilassa, syytettynä murhasta», toisti mrs Clennam tyynesti kooten sen, mitä hänen poikansa oli sanonut. »Siinäkö kaikki, mitä olet saanut kuulla hänestä hänen vankilatoveriltaan?»

»Entä oliko tuo toveri ollut hänen apulaisenaan ja myös murhaaja? Mutta tietysti hän antaa itsestään paremman todistuksen kuin ystävästään, turhaahan on kysyäkään. Tästäpä vieraamme saavat uutta puheenaihetta. Casby, Arthur kertoo minulle —»

»Seis, äiti! Seis, seis!» Hän keskeytti äitinsä kiireesti, koska ei suinkaan ollut ajatellut kuuluttaa kaikille sitä, mitä oli kertonut.

»Pyydän teitä suomaan anteeksi, mr Casby — ja teitä myös, mrs Finching — puhuisin vielä pari sanaa äitini kanssa —»

Hän oli laskenut kätensä äidin tuolille, sillä muuten tämä olisi jalan polkaisulla lattiaan käännetty äkkiä ympäri. He olivat yhä silmätysten. Mrs Clennam katsoi häneen hänen aprikoidessaan, mitä mahdollisesti seuraisi siitä, mitä hän ei ollut tarkoittanut eikä edeltäpäin arvannut, että nimittäin Cavalletton paljastus tulisi yleisesti tunnetuksi, ja kiireesti päätellessään, että oli parasta olla puhumatta siitä; kenties hänellä ei kuitenkaan ollut tähän sen selvempää syytä kuin varmaksi katsomansa luulo, että äiti pitäisi tämän vain omana ja yhtiökumppaninsa tietona.

»Mitä nyt?» kysyi mrs Clennam toistamiseen, kärsimättömästi. »Mitä tahdot vielä?»

»Huomaa siis! Sinä tästä teet salaisuuden enkä minä». Hän kohotti kätensä. »Sinä, Arthur, kannat tänne epäilyksiä ja epäluuloja ja vaadit selityksiä, ja sinä tuot tänne salaisuuksia. Mitä luulet sen merkitsevän minulle, missä ja mikä tämä mies on ollut? Mitä se saattaa kuulua minuun? Koko maailma tietäköön sen, jos haluaa, minua se ei liikuta. No, päästä minut nyt.»

Arthur taipui hänen käskevän mutta samalla voitonriemuisen katseensa edessä ja lykkäsi hänen tuolinsa sinne, mistä oli tuonutkin sen. Sitä tehdessään huomasi hän mr Flintwinchinkin katseessa voitonriemua, joka varmasti ei ollut Floran ansiota. Se, että hänen tiedonantonsa samoin kuin koko yrityksensä ja tarkoituksensa näin käännettiin häntä itseään vastaan, vakuutti hänelle selvemmin kuin äidin taipumattomuus ja lujuus, ettei hän pääsisi tämän kanssa minkäänlaisiin tuloksiin. Muuta keinoa hänellä ei ollut kuin vedota vanhaan ystäväänsä. Afferyyn ja pyytää hänen apuansa.

Mutta tämäkin yksinkertainen ja tuloksiltaan aivan epätietoinen, vetoaminen näytti olevan kaikkein vaikeimpia tehtäviä. Affery oli niin täydellisesti molempien ovelien orjuudessa, jotka pitivät järjestelmällisesti ja vuoroin häntä silmällä, ja muuten hän niin pelkäsi liikkua talossa, että näytti edeltäpäin jo mahdottomalta saada puhutella häntä kahdenkesken. Sitäpaitsi ja ennen kaikkea oli mistress Affery jollakin tavein (ei ollut vaikea arvata miten, kun tunsi hänen herransa ja miehensä tuikeat perustelut) elävästi tietoinen siitä, kuinka vaarallista oli missään tilaisuudessa sanoa mitään; siksi hän koko ajan oli nyt pysytellyt nurkassa suojaten itseään kaikelta lähestymiseltä vertauskuvallisella työaseellaan, niin että kun Flora oli kääntynyt hänen puoleensa sanoen pari sanaa ja pullonvihreä patriarkka samoin, oli hän vain kuin kuuromykkä torjunut heidän keskusteluyrityksensä paahtohaarukallaan.

Yritettyään useita kertoja turhaan houkutella Afferya kääntämään päätänsä raivatessaan pöytää ja pestessään teekalustoa Clennam keksi sopivan juonen, johon Flora sai olla apuna. Hän kuiskasi tälle: »Ettekö voisi sanoa haluavanne katsella huoneita?»

Flora-parka, joka oli ainaisessa levottomassa odotuksessa, että Clennam taas muuttuisi nuorukaiseksi ja uudelleen rajusti rakastuisi häneen, ihastui ylenmäärin tästä kuiskauksesta, ei vain sen salaperäisyyden hurmaamana, vaan koska toivoi sen valmistavan tietä hellälle kohtaukselle, jossa Arthur tunnustaisi tunteittensa laadun. Hän alkoi heti toimia viittauksen mukaan.

»Ah tätä poloista vanhaa huonetta», sanoi Flora katsellen ympärillensä, »on liikuttavaa nähdä mrs Clennam aivan entisensä kaltainen paitsi enemmän savun mustaama sehän oli arvattavakin aikaa myöten ja niin käy meidän kaikkien meidän täytyy tyytyä jos se sitten on meistä hauskaa tai ei niin on minun itseni käynyt jos en ole tullut juuri savuisemmaksi niin kauhean paljon lihavammaksi mikä on sama tai vielä pahempi, kun ajattelen menneitä aikoja jolloin isän oli tapana tuoda minut tänne pikkuruisena tyttönä suunnaton määrä kylmänvihoja kiipesin tuolille jalat käsinojilla ja tuijotin Arthuria — anteeksi mr Clennamia — pikkuruinen poika hänellä oli päällään mekko ja peloittavan iso kaulus ennenkuin mr F. ilmestyi synkkänä varjona taivaanrannalle ja alkoi osoittaa kohteliaisuutta aivan kuin tunnettu kummitus eräässä B:llä alkavassa paikassa Saksassa tässä on siveellinen opetus elämän polut ovat samanlaisia kuin polut pohjoisessa Englannissa jossa saadaan hiiltä ja valmistetaan rautaa ja muita tavaroita joihin sekoitetaan tuhkaa.»

Maksettuaan huokauksella veronsa ihmiselämän katoavaisuudelle riensi
Flora edelleen päämääräänsä kohti.

»Ei silti että pahin vihollinenkaan olisi voinut väittää että tämä talo siihen aikaan oli hilpeä ja rattoisa talo sellainen se ei ole milloinkaan ollut mutta aina hyvin juhlallinen, hellä sydän palauttaa muistiin erään tapahtuman nuoruuden ajalta kun arvostelukyky ei vielä ollut kypsä kun Arthur — piintynyt tapa — mr Clennam — vei minut käyttämättömään homeisuudestaan merkilliseen keittiöön ja ehdotti että hän piilottaisi minut sinne elinajakseni ja elättäisi minua sillä, mitä saisi kätketyksi aterioiltaan kun hän ei ollut kotona lupapäivinä ja kuivalla leivällä epäsuosion aikoina joita näinä onnen aikoina sattui varsin usein, olisiko sopimatonta ja liikaa jos pyytäisin saada elvyttää noita muistoja ja kulkea talon läpi?»

Mrs Clennam, joka vain vastahakoisesti sieti Floran läsnäoloa, vaikka tämän vierailu (ennen Arthurin odottamatonta tuloa) johtui pelkästä hyväntahtoisuudesta eikä omaksi huviksi, vastasi, että koko talo oli avoinna hänelle. Flora nousi ja katsoi Arthuriin saadakseen hänet seuralaisekseen. »Tietysti», vastasi tämä ääneen, »ja Affery varmaan näyttää meille valoa».

Affery kieltäytyi anteeksi pyytäen. »Älkää pyytäkö minulta mitään, Arthur!» jolloin Flintwinch keskeytti hänet: »Miksei? Affery, mikä sinulla on, vaimo? Miksei, ämmä?» Näin oikaistuna tuli hän vastahakoisesti nurkastaan, luovutti paahtohaarukan herransa toiseen käteen ja otti vastaan kynttilänjalan, jota ukko toisella kädellä tarjosi hänelle.

»Käy edellä, sinä hupsu!» sanoi Jeremiah. »Haluatteko ylä- vai alakertaan, mrs Finching?»

»Mene edellä ja alas, sinä houkka!» käski Jeremiah. »Ja tee se kunnollisesti, muuten pyörähdän portaita alas niskaasi.»

Affery astui löytöretkeilijäin etunenässä, Jeremiah seurasi perässä. Hänellä ei ollut aikomusta jättää heitä. Clennam, joka vilkaisi taaksensa ja näki hänen seuraavan kolmen askelman päässä, virkkoi matalalla äänellä: »Eikö hänestä voi millään keinolla päästä eroon?» Flora rauhoitti häntä vastaamalla heti: »Vaikkei se ole aivan sopivaa Arthur enkä voisi ajatella sitä nuoremman tai vieraamman miehen nähden niin en kuitenkaan pane pahakseni jos nyt välttämättä tahdotte kuitenkin soisin ettette puristaisi minua varsin lujasti.»

Arthur, joka ei raskinnut selittää, ettei hän ollut ensinkään tarkoittanut sitä, kiersi käsivartensa Floran vyötärölle tueksi. »Voi, hyvä Jumala», kuiskasi Flora, »olette todella hyvin tottelevainen ja se on erittäin kunniallista ja gentlemannimaista tietysti mutta en kuitenkaan pitäisi sitä tunkeilevaisuutena jos pitäisitte hiukan lujemmin minusta».

Tässä hullunkurisessa asennossa, joka ei ensinkään ollut sopusoinnussa hänen tuskaisen mielentilansa kanssa, laskeutui Clennam alakertaan huomaten, että Flora aina kävi painavammaksi pimennoissa, vaikka hän oli riittävän raskas valoisimmissakin paikoissa. Palaten ikävältä keittiöpuolelta, joka oli niin synkkä kuin suinkin ajatella voi, meni mistress Affery kynttilöineen hänen isänsä entiseen huoneeseen ja sieltä vanhaan ruokasaliin; koko ajan hän kävi edellä kuin aave, jota ei voinut saavuttaa, eikä milloinkaan kääntynyt tai vastannut, kun Arthur kuiskasi: »Affery, tahdon puhua kanssanne!»

Ruokasalissa sai Flora tunteellisen halun kurkistaa lohikäärmekaappiin, joka usein oli nielaissut Arthurin hänen lapsuutensa päivinä — ehkäpä siksikin, että se pimeytensä tähden oli varsin sopiva paikka, jossa hän taas voi käydä painavaksi. Arthur, joka jo oli epätoivon partaalla, oli avannut sen, kun ulko-ovelle kolkutettiin.

Mistress Affery päästi tukahdutetun kirkaisun ja huiskautti esiliinan päänsä peitoksi.

»Mitä? Tahdotko toisen annoksen?» kysyi mr Flintwinch. »Saat sen, eukkoseni, saat aimo annoksen. Oh! Annan sinulle aika nipistyksen, tuntuvan nipistyksen!»

» Minä menen avaamaan, sir», ärähti ukko niin kiukkuisesti kuin tahtoisi osoittaa, että hän seisoi kahden tulen välissä, joista toiseen oli heittäydyttävä, vaikka hän mieluummin olisi jäänyt paikalleen. »Pysykää tässä kaikki sillä välin! Affery, eukkoni, jos liikahdat tuumankin verran tai puhut sanankin tyhmyyksiksi, niin annan sinulle kolminkertaisen annoksen!»

Samana hetkenä kun hän hävisi, päästi Arthur irti mrs Finchingin, mikä kohtasi jonkin verran vaikeuksia, sillä tämä arvoisa rouva käsitti hänen aikeensa väärin ja valmistautui kiinteämpään eikä irtautuvaan syleilyyn.

»Älkää koskeko minuun, Arthur!» huusi eukko peräytyen. »Älkää lähestykö minua. Hän näkee meidät. Näkee varmasti. Älkää, älkää!»

»Hän ei näe minua, jos sammutan kynttilän», sanoi Arthur ja antoi teon seurata sanoja.

»Hän ei voi kuulla meitä, jos vedän teidät tänne pimeään kaappiin ja puhun teille siellä», ja taas antoi Arthur teon seurata sanoja. »Miksi piilotatte kasvonne?»

»Siksi että talo on täynnä salaisuuksia ja outoja asioita, täynnä kuiskutuksia ja supinaa, täynnä ääniä. Ei missään talossa kuulu niin paljon ääniä kuin täällä. Minä kuolen niistä, ellei Jeremiah sitä ennen kurista minua. Niin luulen hänen tekevänkin.»

»En ole milloinkaan kuullut täällä mitään ääniä, joista kannattaisi puhua.»

»Ah! Mutta kyllä kuulisitte, jos asuisitte täällä ja jos teidän täytyisi kulkea täällä kaikkialla kuten minun», vakuutti Affery; »ja te huomaisitte, että ne kyllä ovat mainitsemisen arvoiset ja että olisitte pakahtumaisillanne, ellette saisi puhua niistä. Nyt Jeremiah tulee. Tahdotte kai, että hän tappaa minut?»

»Hyvä Affery, vakuutan juhlallisesti näkeväni valon paistavan ovenraosta eteisen kivilattialle, ja saman näkisitte tekin, jos ottaisitte esiliinan silmiltänne ja katsoisitte.»

»En uskalla», valitti Affery, »en ikinä uskalla, Arthur. Olen aivan sokkona, kun ei Jeremiah ole lähettyvillä, ja toisinaan silloinkin.»

»Hän ei voi sulkea ovea minun huomaamattani sitä», sanoi Arthur; »olette yhtä hyvässä turvassa minun kanssani kuin jos hän olisi viidenkymmenen peninkulman päässä».

»Affery, tahdon tietää mitä täällä tapahtuu, tahdon saada jotakin selvyyttä tämän talon salaisuuksiin.»

»Minä sanon sen teille, Arthur», keskeytti Affery; »salaisuudet ovat ääniä, kahinaa, hiipimistä ja tärinää, askeleita ylhäällä ja askeleita alhaalla».

»En tiedä», vastasi Affery. »Älkää kyselkö minulta enää mitään. Entinen morsiamenne on läheisyydessä, ja hän on suuri lavertelija.»

Hänen entinen morsiamensa oli todella niin lähellä, että nojautui varsin tanakkana neljänkymmenen viiden asteen kulmassa häneen peläten ja vapisten; hän sekaantui nyt keskusteluun ja vakuutti mistress Afferylle enemmän vilpittömästi kuin asiallisesti, että mitä ikinä hän kuulisikin, ei hän kertoisi sitä edelleen, vaan säilyttäisi sen salaisena, »ellei muun tähden, niin Arthurin — tietenkin tunkeilevaa ja liian tuttavallista — Doycen ja Clennamin tähden».

»Pyydän hartaasti teiltä, hyvä Affery, joka kuulutte harvoihin lapsuuteni aikaisiin miellyttäviin muistoihin, pyydän teiltä äitini tähden, miehenne tähden, itseni ja meidän kaikkien tähden. Olen varma siitä, että voitte, jos tahdotte, kertoa jotakin, mikä koskee sen miehen käyntejä täällä.»

»No niin, minä kerron teille, Arthur», vastasi Affery — »Jeremiah tulee!»

»Ei, ei hän tule. Ovi on auki, ja hän seisoo ulkopuolella, puhellen jonkun kanssa.»

»Minä kerron teille siis», sanoi Affery kuunneltuaan, »että hän ensimmäisen kerran täällä ollessaan kuuli itse ne äänet. 'Mitä se on?' kysyi hän minulta. 'En tiedä mitä se on', vastasin minä ja tartuin häneen, 'mutta olen kuullut sitä alinomaa'. Kun sanoin sen, seisoi hän ja katseli minua vapisten kuin haavan lehti.»

»Molemmat ovelat pitivät häntä koko ajan hallussaan. Jeremiah tuli tanssien syrjittäin minun luokseni, sittenkun olin laskenut teidät ulos (niin hän aina tekee, kun aikoo käydä kimppuuni), ja sanoi minulle: 'No, Affery', sanoi hän, ’tulen perässäsi, eukkoni, ja juoksutan sinut ylös'. Ja hän puristi minua niskasta, kunnes sai suuni auki, ja työnsi minua edellään ylös ja vuoteeseen, puristaen koko ajan niskasta. Näin hän sanoo juoksuttavansa minut yläkertaan. Oh, hän on sellainen ilkiö!»

»Enkös maininnut, että minut lähetettiin vuoteeseen, Arthur.
Nyt hän tulee!»

»Vakuutan teille, että hän yhä on ovella. Nuo kuiskutukset ja tuo supina, Affery, josta puhuitte — mitä se on?»

»Mistä minä tietäisin sen? Älkää kysykö minulta mitään niistä, Arthur.
Menkää nyt!»

»Mutta, rakas Affery, ellen minä miehenne ja äitini uhalla pääse edes jossakin määrin näiden salaisuuksien perille, niin hukka perii meidät kaikki.»

»Älkää kysykö minulta mitään», toisti Affery. »Olen jo pitkät ajat kulkenut kuin unessa. Menkää, menkää!»

»Olette ennenkin sanonut niin», vastasi Arthur. »Te käytitte samaa sanaa silloin illalla ovella, kun kysyin mitä täällä oli tekeillä. Mitä tarkoitatte unissa kulkemisella?»

»En aio kertoa sitä teille. Menkää jo! En kertoisi sitä teille, vaikka olisitte yksinkin, vielä vähemmän, kun teillä on entinen morsiamenne mukananne.»

Arthurin oli yhtä turha pyytää ja rukoilla kuin Floran panna vastalauseitaan. Affery, joka oli vapissut ja tehnyt vastarintaa koko ajan, ei ottanut pyyntöjä ja houkutteluja kuuleviin korviinsa, vaan pyrki nyt väkisin ulos kaapista.

»Huudan ennemmin Jeremiahin tänne kuin puhun enää sanaakaan. Kutsun häntä, ellette taukoa puhumasta minulle. Tämä on viimeinen sanani, ennenkuin kutsun hänet. — Jos joskus alatte itse taistella ovelia vastaan (teidän tulisi tehdä niin, kuten sanoin teille kotiin tullessanne, sillä te ette ole elänyt täällä vuosikausia ja oppinut pelkäämään henkenne puolesta, kuten minä) ja voitatte heidät minun silmieni nähden, saatte sanoa minulle: 'Affery, kerro unesi!' ja silloin minä kenties kerron ne.»

Oven sulkeutuminen esti Arthuria vastaamasta. He liukuivat paikoillensa, minne Jeremiah oli jättänyt heidät, ja Clennam astui esiin ukon palatessa ja ilmoitti vahingossa sammuttaneensa kynttilänsä. Mr Flintwinch katseli, kun hän sytytti sen eteisen lampulla, eikä virkkanut sanaakaan siitä henkilöstä, jonka kanssa oli puhellut ovella. Ehkäpä hänen äreä mielensä vaati hyvitystä jostakin äskeisen vierailun tuottamasta harmista; oli miten oli, mutta nähdessään vaimonsa, pää esiliinan peitossa, hän suuttui niin vimmatusti, että ryntäsi hänen luoksensa, otti hänen verhotun nenänsä peukalon ja etusormen väliin ja näytti käyttävän kaiken ruuvivoimansa vääntäessään sitä.

Flora, joka nyt oli yhtä mittaa painava, ei vapauttanut Arthuria talontarkastuksesta ennenkuin se oli ulotettu hänen entiseen ullakkomakuuhuoneeseensa. Arthurin ajatukset asuivat aivan muualla; kuitenkin terästyi hänen huomionsa, kuten hänellä perästä päin oli syytä muistella, panemaan merkille, kuinka ummehtunut ja tympeä ilma oli talossa, kuinka he painoivat syvät jäljet yläkerran lattioita peittävään pölyyn ja että erästä ovea avattaessa tuntui kuin jonkinlaista vastustusta, mikä aiheutti Afferyn huutamaan, että joku piileksi huoneessa; tähän luuloon hän jäi, vaikka huone tutkittiin eikä ketään löytynyt. Kun he viimein palasivat hänen äitinsä huoneeseen, tapasivat he mrs Clennamin, verhotulla kädellään varjostaen kasvojaan, puhelemassa matalalla äänellä patriarkalle, joka seisoi takkavalkean edessä. Tämän sinisistä silmistä, kiiltävästä päälaesta ja silkkikiharoista levisi, kun hän heidän sisäänastuessaan kääntyi heihin päin, arvaamaton merkitys ja pohjaton rakkaus lähimmäisiä kohtaan seuraavassa huomautuksessa: »Vai jo te kävitte katsomassa huoneita, katsomassa huoneita — huoneita — katsomassa huoneita!»

Tämä lause ei itsessään ollut mikään viisauden tai hyväntahtoisuuden helmi, mutta hän painoi siihen näiden leiman ja teki sen siten verrattomaksi ja ihailtavaksi.

KUUDESKYMMENES LUKU

Mr Merdle, kuuluisa mies ja isänmaan kaunistus, kulki edelleen loistavaa uraansa. Yhä laajemmissa piireissä alkoi selvitä, että mies, joka oli tehnyt yhteiskunnalle niin ihailtavan palveluksen, että oli koonnut siltä suunnattomasti rahaa, ei voinut tyytyä olemaan vain tavallinen kansalainen. Vapaaherran arvosta puhuttiin jo aivan varmana asiana; päärin kruunuakin mainittiin usein. Huhu tiesi, että mr Merdle oli lausunut kullanpainoisen sanansa vapaaherruutta vastaan; hän oli selvästi vihjannut loordi Decimukselle, että se oli liian vähän hänelle, ja sanonut: »Ei, päärin arvo tahi sitten pelkkä Merdle!» Tämän kerrottiin upottaneen loordi Decimuksen jopa ylhäistä leukaansa myöten (mikäli se näin ylevälle henkilölle oli mahdollista) epäröimisten suohon. Sillä Barnaclet, jotka muodostivat oman erikoisen ryhmänsä luomakunnassa, katsoivat tällaisten kunnianosoitusten kuuluvan yksinomaan heille; siksi he, jos joku sotilashenkilö, merenkulkija tai lakimies aateloitiin, päästivät alentuvasti hänet sisään perheovesta, jonka kohta taas sulkivat. Loordi Decimusta ei huolestuttanut (kertoi huhu) vain hänen oma perinnäinen osansa tässä käsityksessä, vaan hänellä oli sitäpaitsi tiedossa, että ehdotuslistalla oli useita samanluontoisia, barnacelaisia vaatimuksia, jotka joutuisivat ristiriitaan tämän mahtavan hengen vaatimuksen kanssa. Huhu oli joko väärässä tai oikeassa, mutta ainakin touhuissaan; ja loordi Decimus, joka mietiskeli tai jonka otaksuttiin mietiskelevän herkeämättä tätä pulmaa, antoi huhulle yllykettä, kun useissa julkisissa tilaisuuksissa tavalliseen norsumaiseen tapaansa tallusteli vanhojen iänikuisten lauseparsien viidakossa, keinutellen mr Merdleä selässään Jättiläisyrittelijänä, Englannin rikkautena, Joustavaälyisenä, Luottona, Pääomana, Isänmaan onnena ja tuhansina muina siunauksina.

Vanha viikate liikkui niin hiljaa ja tyynesti, että kokonaista kolme kuukautta oli huomaamatta kulunut siitä, kun englantilaiset veljekset laskettiin yhteiseen hautaan Rooman muukalaisten kirkkomaalla. Mr ja mrs Sparkler olivat sijoittuneet omaan taloonsa, pieneen rakennukseen, joka kuului samaan luokkaan kuin Tite Barnaclen talo; epämukavuus vietti siinä riemuvoittoja ja ilmassa leijaili toispäiväisen liemen ja vaunuhevosten tuoksu; mutta se oli äärimmäisen kallishintainen, koska sijaitsi asuttavan pallon keskipisteessä. Tässä kadehdittavassa asunnossa (ja monet todella kadehtivat sitä) oli mrs Sparkler päättänyt viipymättä ryhtyä syöksemään anoppiaan vallasta, kun vihollisuudet lykkäytyivät sen kautta, että pikalähetti saapui tuoden kuolinsanoman. Mrs Sparkler, joka ei ollut tunteeton, oli saanut rajun surunkohtauksen, jota kesti kaksitoista tuntia; tämän jälkeen oli hän noussut huolehtimaan surupuvustaan ja tarkasti valvomaan, että siitä tulisi yhtä kaunis kuin mrs Merdlenkin. Tämä tapahtuma loi synkän varjon useamman kuin yhden ylhäisen perheen elämään (kuten hienoimmat lehdet lausuivat), ja pikalähetti riensi takaisin.

Mr ja mrs Sparkler olivat kahden syöneet päivällistä synkän varjonsa alla, ja mrs Sparkler lepäsi sohvalla seurusteluhuoneessa. Oli kuuma sunnuntai-ilta. Heidän asunnossaan oli ilma sinä iltana erikoisen tukahduttava, vaikka se tavallisestikin oli umpinainen ja painostava, ikäänkuin taloa vaivaisi parantumaton nuha. Kirkonkellot olivat panneet pahintansa sekaantuen kadun soinnuttomiin kaikuihin, ja valaistujen kirkonikkunain keltainen, sumun läpi loistava valo oli sammunut ja ikkunat olivat nyt läpikuultamattoman mustat. Mrs Sparkler, joka lepäsi sohvallaan katsellen avonaisesta ikkunasta reseda- ja kukka-astioiden yli kapean kadun toiselle puolen, oli kyllästynyt tähän näköalaan. Mrs Sparkler katseli toiseen ikkunaan päin, jossa hänen miehensä seisoi parvekkeella, ja oli kyllästynyt tähänkin näköalaan. Mrs Sparkler katseli itseään ja surupukuaan ja oli kyllästynyt tähänkin näköalaan, vaikkei juuri yhtä paljon kuin molempiin edellisiin.

»On kuin viruisin kaivossa», huudahti mrs Sparkler vaihtaen kärtyisesti asentoa. »Herra Jumala, Edmund, jos sinulla on jotakin sanottavaa, niin mikset sano sitä?»

Mr Sparkler olisi hyvin voinut vastata: »Aarteeni, ei minulla ole mitään sanottavaa.» Mutta koska sellainen ei juolahtanut hänen mieleensäkään, tyytyi hän tulemaan sisään parvekkeelta ja asettumaan vaimonsa sohvan ääreen.

»Hyväinen aika, Edmund!» sanoi mrs Sparkler vieläkin kärtyisämmin, »sinähän vedät resedan ihan nenäsi sisään! Älä, älä!»

Mr Sparkler oli hajamielisyydessään — kenties hänellä todella olikin mieli kirjaimellisesti hajalla enemmän kuin mitä tavallisesti tarkoitetaan tällä puheenparrella — haistellut kukkasta kädessään niin innokkaasti, että tällainen onnettomuus todella uhkasi. Hän hymyili ja vastasi: »Suo anteeksi, lemmittyni», ja viskasi kukkasen ikkunasta ulos.

»Sinä tuotat minulle päänsärkyä seistessäsi tuossa asennossa, Edmund», sanoi mrs Sparkler taas jonkun hetken kuluttua, nostaen silmänsä hänen puoleensa; »sinä näytät niin ärsyttävän isolta tässä valaistuksessa. Istu!»

»Ellen tietäisi, että vuoden pisin päivä jo on mennyt», ja Fanny haukotteli väsyneesti, »niin olisin varma siitä, että se on tämä. En ole milloinkaan elänyt tällaista päivää.»

»Onko tämä sinun viuhkasi, kultaseni?» kysyi mr Sparkler, nosti viuhkan lattialta ja ojensi sen vaimolleen.

»Edmund», vastasi tämä entistä väsyneemmin, »pyydän sinulta, älä tee tyhmiä kysymyksiä. Kenenkä muun se voisi olla?»

»Silloinhan sinun ei tarvinnut kysyä», ärähti Fanny. Kotvan kuluttua käännähti hän ja huudahti; »Herra Jumala, en ikinäni ole viettänyt näin pitkää päivää!» Taas kului hetkinen ja hän nousi hitaasti pystyyn, käveli huoneessa ja palasi sitten sohvalleen.

»Kultaseni», ja mr Sparklerin mieleen välähti aito omaperäinen ajatus, »luulen, että olet hermostunut».

»Ihastuttava tyttöni», pyysi mr Sparkler, »koeta hajusuolaasi. Olen usein nähnyt äitini käyttävän sitä, ja se virkistää häntä. Ja hän on, luulen tietäväni sen, huomattavan hieno nainen, jossa ei ole mitään jouta—»

»Siunatkoon!» huudahti Fanny ja ponnahti taas pystyyn, »nyt loppuu kärsivällisyyteni! Tämä on maailman aikojen pisin päivä, siitä olen varma!»

Mr Sparkler katseli nöyränä häntä hänen maleksiessaan huoneessa ja näytti hiukan pelästyneeltä. Paiskeltuaan ja viskeltyään yhtä ja toista ja katseltuaan pimeneville kaduille huoneen kaikista kolmesta ikkunasta, palasi Fanny taas sohvallensa heittäytyen sen pieluksille.

»No, Edmund, tule tänne! Tule vähän lähemmäksi, jotta yletän sinuun viuhkallani; tahdon erikoisesti tehostaa sitä, mitä nyt aion sanoa. Kas näin. Vielä lähemmäksi. Oh, kuinka näytät isolta!»

Mr Sparkler pyyteli anteeksi onnettomia olosuhteita, puolustautui sanoen, ettei hän voinut sille mitään, ja kertoi »meidän poikien» (tarkemmin määrittelemättä tätä käsitettä) nimittäneen häntä Quinbus Flestrin nuoremmaksi tai nuoreksi herra Vuoreksi.

»Kultaseni», vastasi mr Sparkler varsin mielissään, »en voinut arvata sen huvittavan sinua; muuten olisin tietysti kertonut sinulle».

»Seis! Älä Herran nimessä puhu mitään», vaikersi Fanny, »minä tahdon itse puhua. Edmund, me emme enää voi jäädä kahden. Minun täytyy keksiä jotakin välttääkseni joutumasta milloinkaan enää tällaiseen kauheaan alakuloisuuden tilaan.»

»Armaani», vastasi mr Sparkler, »koska olet, kuten kaikki hyvin tietävät, huomattavan hieno nainen, jossa ei —»

Tämä tarmokas huudahdus ja sitä seurannut ponnahdus sohvalta ja paiskautuminen siihen takaisin hämmennytti mr Sparklerin niin, että kului pari minuuttia, ennenkuin hän tunsi kykenevänsä selittämään.

»Tarkoitan, aarteeni, että jokainen tietää, että sinä olet luotu loistamaan seuraelämässä.»

»Luotu loistamaan seuraelämässä», kivahti Fanny; »kyllä kai niin! Entä milloin se tapahtuu? Tuskin olen tointunut, seuraelämän kannalta katsoen, isäparan kuoleman tuottamasta järkytyksestä ja poloisen sedän — vaikka en voi salata itseltäni, että setäni kuolema tuli vain helpotuksena, sillä ellei kelpaa seuraelämässä esiintymään, niin on parempi kuolla —»

»Edmund, Edmund, sinä voisit saattaa pyhimyksenkin suuttumaan. Enkö nimenomaan puhunut poloisesta sedästäni?»

»Katsoit niin tarkoittavasti minuun», väitti mr Sparkler, »että tunsin itseni hiukan levottomaksi. Kiitos, kultaseni!»

»Nyt olet väsyttänyt minut niin», huomautti Fanny, alistuvasti heilauttaen viuhkaansa, »että minun olisi parasta mennä sänkyyn».

Fanny odotti vielä pitkän kotvan, leväten silmät ummessa, kulmakarvat koholla toivottoman näköisenä, ikäänkuin olisi luopunut kaikista maallisista harrastuksista. Viimein hän avasi äkkiä silmänsä ja aloitti taas lyhyeen, terävään sävyyn.

»Ja mitä tapahtuu, kysyn minä. Mitä tapahtuu? Nyt juuri; kun minun pitäisi loistaa seuraelämässä ja kun tärkeistä syistä tahtoisin loistaa seuraelämässä — nyt juuri olen sellaisessa tilassa, että jossakin määrin olen sopimaton esiintymään seurassa. Se on todella kiusallista!»

»Armaani», sanoi mr Sparkler, »eihän sinun sentähden tarvitse pysyä kotona».

»Edmund, sinä naurettava olento», suuttui Fanny, »luuletko, että nuoruutensa kukoistuksessa oleva nainen, jolta ei kokonaan puutu henkilökohtaista viehätystä, antautuisi tällaisessa tilassa kilpailemaan vartalon puolesta naisen kanssa, joka kaikissa muissa suhteissa on hänen alapuolellaan. Jos otaksut sellaista, on tyhmyytesi rajaton.»

Kiinnittämättä mitään huomiota tähän typerään vastaukseen selitti mrs Sparkler katkerasti, että tämä oli kerrassaan kauheata ja että siinä totisesti oli yllin kyllin syytä toivottaa itselleen kuolemaa.

»Kuitenkin», lisäsi hän toinnuttuaan jossakin määrin vääryyttä kärsivän tunnosta, »täytynee siihen alistua, niin ärsyttävää kuin se on ja niin julmalta kuin se näyttää».

»Edmund», vastasi hänen vaimonsa, »ellei sinulla ole parempaa tehtävää kuin koettaa loukata naista hänen vastoinkäymisensä aikana, naista, joka on kunnioittanut sinua lahjoittamalla kätensä sinulle, niin on parasta, että menet sänkyyn».

Mr Sparkler oli ihan murtunut tällaisesta syytöksestä ja pyysi hellästi ja hartaasti anteeksi. Anteeksipyyntö otettiin armollisesti huomioon, mutta mrs Sparkler käski hänen kuitenkin kiertää sohvan toiselle puolen ja istuutua ikkunakomeroon nöyrtymään.

»Kuules, Edmund», alkoi mrs Sparkler ojentaen viuhkansa ja koskettaen häntä käsivarren pituuden etäisyydeltä, »sehän minun piti sanoa sinulle, kun tapasi mukaan aloit laverrella tyhmyyksiä, että aion ryhtyä toimiin estääkseni meitä vastedes jäämästä kahdenkesken, ja kun olosuhteiden tähden en voi liikkua seurassa niin paljon kuin tahtoisin, niin täytyy minun järjestää niin, että täällä aina on ihmisiä, sillä en totisesti tahdo enää viettää tällaista päivää kuin tämä on ollut».

Mr Sparklerin mielipide näistä suunnitelmista oli, ettei niissä ollut mitään joutavaa hölynpölyä. Hän lisäsi: »Ja sitäpaitsi, onhan luultavaa, että pian saat sisaresi —»

»Niin, rakkaan Amyn!» huudahti mrs Sparkler hellästi huoahtaen.
»Rakkaan pienokaisen! Ei silti, että Amy yksin riittäisi täällä.»

Mr Sparkler oli sanomaisillaan: eikö? mutta huomasi ajoissa vaaran ja myönsi: »Ei, eihän toki, kultaseni, ei hän yksin riitä.»

»Ei, Edmund. Ei vain siksi, että tämän herttaisen lapsen hyveet ovat hiljaista laatua ja vaativat vastakohtaisen taustan — vaativat elämää ja liikettä, jotta ne saisivat oikean valaistuksensa ja jotta ymmärtäisimme antaa niille ansaitun arvonsa — ei vain siksi, mutta hän tarvitsee virkistystä, monestakin syystä».

»Älä viitsi, Edmund! Sinulla on tapana keskeyttää minut, vaikkei sinulla ole vähintäkään sanottavaa, ja se tekee minut hajamieliseksi. Sinun täytyy heittää pois se tapa. Amysta puhuttaessa — pieni lemmittyni oli hellästi kiintynyt isäraukkaan ja kaipaa epäilemättä häntä kovin ja on surrut paljon. Niin olen itsekin tehnyt. Olen kärsinyt kauheasti. Mutta Amy on varmasti kärsinyt vieläkin enemmän, hän kun oli koko ajan mukana ja isän seurassa loppuun saakka, jota minä valitettavasti en voinut olla.»

Tässä Fanny vaikeni itkeäkseen ja päivitelläkseen. »Voi, voi, rakastettu isä! Hän oli todellinen herrasmies! Setäraukan täydellinen vastakohta!»

»Kiltti pieni hiireni tarvitsee virkistystä tämän vaikean ajan jälkeen», jatkoi Fanny, »samoin kuin pitkät ajat hoidettuansa Edwardia hänen sairautensa aikana; tämä sairaus ei muuten vieläkään ole ohi ja saattaa kestää jonkun aikaa tuottaen häiriötä meille kaikille, isäraukan asioita kun ei saada järjestetyiksi. Onneksi ovat kuitenkin hänen paperinsa sinettien ja lukkojen takana hänen asianajajainsa hallussa siitä saakka kun hän kaitselmuksen johtamana kävi Englannissa ja sellaisessa kunnossa, että ne voivat odottaa, kunnes veljeni Edward niin terveenä palaa Sisiliasta, jossa hän on parannusmatkalla, että kykenee selvittelemään tai jakamaan pesän tai mitä sille on tehtävä.»

»Hänellä ei voisi olla parempaa sairaanhoitajaa», rohkeni mr Sparkler huomauttaa.

»Merkillistä kyllä, voin kerran olla samaa mieltä kuin sinä», vastasi hänen vaimonsa ja käänsi veltosti silmiänsä hiukan hänen puoleensa (yleensä puhui hän enimmäkseen huonekalustolle), »ja voin hyväksyä mitä sanot. Hänellä ei voisi olla parempaa sairaanhoitajaa. Toisinaan kyllä saattaa tämä herttainen lapsi olla hiukan väsyttävä vilkkaampiluontoiselle, mutta sairaanhoitajana hän on täydellinen, Amyista parhain!»

Mr Sparkler, jota viime menestys rohkaisi, huomautti, että Edward, tottavie, oli saanut aikamoisen tönön, »rakas tyttöni».

»Jos tönö tavallisten ihmisten kielellä merkitsee taudinpuuskaa, niin olet oikeassa», vastasi mrs Sparkler. »Ellei se ole sitä, niin en kykene vastaamaan sinulle, sillä en osaa käyttää sitä raakalaiskieltä, jolla puhuttelet Edwardin sisarta. Että hän sai malariakuumeen jossakin — joko matkustaessaan yötä päivää Roomaan, jonne hän sittekin saapui liian myöhään tavatakseen isää ennen hänen kuolemaansa — tai joissakin muissa epäterveellisissä olosuhteissa — tämä on epäilemätöntä, jos tarkoitat sitä, samoin kuin se, että hän perin epäsäännöllisen elämänsä tähden on varsin altis tälle taudille.»

Mr Sparkler arveli, että muutamien »meidän poikien» kävi aivan samoin keltakuumeen riehuessa Länsi-Intiassa. Mrs Sparkler ummisti silmänsä ja kieltäytyi tietämästä mitään »meidän pojista» tai Länsi-Intiasta.

»Täten Amy», jatkoi mrs Sparkler avatessaan taas silmänsä, »tarvitsee virkistystä pitkien, tuskaisten, ikävien viikkojen jälkeen. Ja lopuksi vielä hän tarvitsee virkistystä ja kohotusta eräästä alhaisesta taipumuksesta ja pyrkimyksestä, jonka tiedän asustavan hänen sydämensä pohjalla. Älä kysy minulta sitä, Edmund, sillä minä en voisi kuitenkaan kertoa sinulle.»

»Minulla on paljon tehtävää herttaisen lapsukaiseni hyväksi», jatkoi mrs Sparkler, »enkä saa kyllin pian häntä luokseni- Suloinen ja rakas pikku typykkä! Mitä isän asioiden selvittelyyn tulee, ei mielenkiintoni johdu kovinkaan itsekkäistä syistä. Isä oli hyvin antelias minulle mennessäni naimisiin, ja minulla on varsin vähän tai ei mitään odotettavaa pesästä. Olen tyytyväinen, kunhan hän vain ei ole tehnyt mitään lainvoimaista jälkisäädöstä mrs Generalin hyväksi. Rakas isä, rakas isä!»

Hän itki taas, mutta mrs General oli paras virkistyskeinoista. Hänen nimensä karkaisi hänet pian kuivaamaan kyyneleensä ja sanomaan:

»Erittäin liikuttava seikka, josta olen kiitollinen ja joka antaa parhaat toiveet siitä, ettei Edwardin sairaus ole heikentänyt hänen sielunkykyjänsä eikä hänen tervettä järkeänsä — ainakaan niihin aikoihin vielä, kun isäparka kuoli — on, että hän heti paikalla erotti mrs Generalin hänen toimestaan ja lähetti hänet talosta. Minä onnittelen häntä tämän viisaan toimenpiteen johdosta. Voisin suoda hänelle anteeksi yhtä ja toista siksi, että hän näin ripeästi pani toimeen sen puhdistuksen, jonka minä itsekin olisin tehnyt!»

Mrs Sparkler säteili vielä parastaikaa tyytyväisyydestä veljensä tarmon ja terveen järjen ilmaukseen, kun alhaalta ulko-ovella kuului kolkutus. Se oli hyvin omituinen, tuo kolkutus. Hiljainen, ikäänkuin välttääkseen melua ja huomion, herättämistä. Kestävä ja pitkällinen, ikäänkuin koputtaja olisi ollut niin hajamielinen, että unohti tauota koputtamasta.

»Eihän toki vain Amy ja Edward, ilmoittamatta ja jalkaisin!» huudahti mrs Sparkler. »Katso ulos!»

Huone oli pimeä, mutta katu valoisampi lyhtyjen valossa. Mr Sparklerin pää näytti hänen kumartuessaan katsomaan niin raskaalta ja paksulta, että olisi voinut pelätä sen keikauttavan koko miehen parvekkeen kaiteen yli maahan ja musertavan tuntemattoman taloon pyrkijän.

»Siellä on mies», ilmoitti hän, »mutta en voi nähdä kuka. Maltas kuitenkin!»

Hieman näin aprikoituaan hän palasi parvekkeelle ja kurkisti uudelleen. Hän tuli takaisin juuri kun ovi avattiin ja ilmoitti, että hän luuli tunteneensa »isäukon hatun». Se ei ollut erehdystä, sillä isäukko astuikin hattu kädessä sisään.

Kun kynttilät tuotiin sisään, huomattiin mr Merdlen seisovan ovella ja hypistelevän huuliansa. »Ajattelin, että pistäytyisin luonanne», selitti hän. »Minulla on erittäin paljon tehtävää juuri nykyään, ja kun satuin kävelemään täälläpäin, niin päätin poiketa luoksenne.»

Hän oli päivällispuvussa, jonka tähden Fanny kysyi, missä hän oli aterioinut.

Hän oli sivellyt keltaista otsaansa mietiskellen ikäänkuin ei olisi ollut aivan varma asiasta. Hänelle ehdotettiin tuotavaksi jotakin syötävää. »Ei, kiitos», torjui hän, »minua ei haluta. Minun piti mennä päivällisille mrs Merdlen kanssa, mutta minulla ei ollut halua, ja juuri kun olimme astumassa vaunuihin, annoinkin hänen mennä yksin ja päätin sensijaan lähteä kävelylle.»

Tahtoiko hän teetä tai kahvia? »Ei, kiitos», vastasi mr Merdle; »pistäysin kerhossa ja sain pullollisen viiniä».

Ja nyt mr Merdle istui tuolille, jonka Edmund Sparkler oli tarjonnut hänelle ja jota hän tähän saakka oli hitaasti työnnellyt edellään aivan kuin kömpelö mies, jolla ensimmäistä kertaa on luistimet jalassa ja joka ei voi päättää lähteä liikkeelle. Hän laski hattunsa toiselle tuolille viereensä ja kurkistaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut kaksikymmentä jalkaa syvä, toisti taas: »Katsokaas, minä tahdoin käydä teidän luonanne.»

»Imartelevaa meille», vastasi Fanny, »sillä te ette ole mikään kylänkävijä».

»E — en», myönsi mr Merdle, joka nyt tarttui poliisiotteella ranteisiinsa hihankäänteiden alla. »En, en ole mikään kylänkävijä.»

»Teillä on liiaksi työtä ehtiäksenne käydä kylässä», ymmärsi Fanny. »Mutta kun teillä on noin paljon tekemistä, niin on ruokahalun puute vakava asia ja teidän pitäisi käydä korjaamaan sitä. Ette saa sairastua.»

»Oh, minä voin varsin hyvin», vastasi mr Merdle hetken mietittyään asiaa, »voin niin hyvin kuin tavallisesti. Voin aivan kylliksi hyvin. Voin niin hyvin kuin minun tarvitsee voida.»

Vuosisadan suuri henki vaikeni taas, pysyen uskollisena sille omituisuudellensa, että hänellä oli mahdollisimman vähän sanomista itsestään ja paha pula saada sitäkään sanotuksi. Mrs Sparkler alkoi aprikoida, kuinka kauan vuosisadan suuri henki aikoi viipyä.

Sitä Fanny ei ymmärtänyt, mutta katsoi velvollisuudekseen puhella edelleen. »Sanoin juuri», jatkoi hän, »että veljeni sairauden tähden isän asioiden selvittely ja järjestely on lykkääntynyt».

»Ei», myönsi mr Merdle taas, tutkittuaan kaikki nurkat siinä osassa huonetta, joka oli hänen näkyvissään, »ei silti, että se merkitsisi mitään».

Fanny oli mielissään kuullessaan tämän hänen mielipiteensä. Mr Merdle kurkisti taas hattunsa syvyyksiin ikäänkuin luullen näkevänsä jotakin sen pohjalla, raapi päätänsä ja liitti viime huomautukseensa vakuudeksi: »Ei, ei. Ei puhettakaan siitä. Ei hän mitään saa.»

Kun tämä puheenaine näytti olevan loppuunkulutettu ja mr Merdle samaten, kysyi Fanny, aikoiko hän palatessaan noutaa mrs Merdlen ja ajaa kotiin hänen seurassaan.

»En», vastasi mr Merdle, »minä menen suorinta tietä ja jätän mrs
Merdlen pitämään huolta itsestään».

Näin sanoen tarkasteli hän molempia kämmeniänsä ikäänkuin ennustaisi itsellensä. »Olen varma, että hän kyllä kykenee siihen».

Sitte seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä mrs Sparkler, jälleen pitkänään sohvallaan, sulki silmänsä, nosti kulmakarvansa korkealle ja vetäytyi taas erilleen kaikesta maallisesta.

»Mutta nyt viivytän sekä teitä että itseäni. Tahdoin vain käydä teitä katsomassa.»

»Lähden nyt», lisäsi mr Merdle nousten. »Voisitteko lainata minulle kynäveitsen?»

Olipa omituista, huomautti Fanny hymyillen, että hän, joka aniharvoin jaksoi pakottautua kirjoittamaan edes kirjettä, lainaisi kynäveitsen mr Merdlen kaltaiselle suurelle liikemiehelle. »Niin, eikös olekin?» myönsi mr Merdle, »mutta minä tarvitsen veitsen ja tiedän, että te häälahjaksi saitte joukon koteloita, joissa oli sakseja, pihtejä ja muita sellaisia kaluja. Huomenna saatte sen takaisin.»

»Edmund», sanoi mrs Sparkler, »avaa (mutta hyvin varovasti, pyydän hartaasti, sinä olet tavallisesti niin kömpelökätinen) helmiäislipas ja anna mr Merdlelle helmiäisvartinen kynä veitsi siitä».

»Kiitos», keskeytti mr Merdle, »mutta jos olette saanut tummemmanvartisen veitsen, niin ottaisin mieluummin sellaisen».

Edmundille annettiin nyt ohjeet ja määräykset avata kilpikonnanluinen lipas ja ottaa mr Merdlelle kilpikonnanluinen kynäveitsi. Hänen täyttäessään käskyä sanoi hänen vaimonsa armollisesti vuosisadan suurelle hengelle.

Kuuluisa vierailija ojensi sitte hihankäänteensä ja hautasi Fannyn käden hetkeksi siihen ranteineen ja rannerenkaineen päivineen. Missä hänen oma kätensä piili, siitä ei päässyt selville, mutta mrs Sparkler tunsi sen kosketusta yhtä vähän kuin jos mr Merdle olisi ollut ylen ansioitunut Chelsean veteraani tai greenwichiläinen sotilaseläkkeen nauttija.

Kun mr Merdle sitte viimein lähti, oli Fanny varma siitä, että nyt päättyvä päivä oli ollut pisin mahdollinen ja ettei maailmassa ollut toista, ei peräti vailla viehätysvoimaa olevaa naista, jota olisi niin kiusattu ja uuvutettu ikävällä, typerällä seuralla kuin häntä; hän astui parvekkeelle hengittääkseen hiukan raikasta ilmaa. Harmin kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja niiden läpi katsottuna näytti kuuluisa mr Merdle, joka käveli kadulla, hyppivän, tanssivan ja kieppuvan kuin monen paholaisen riivaamana.

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Päivällisvieraat olivat koolla suuren lääkärin luona. Laki oli siellä ja täydessä vauhdissa. Ferdinand Barnacle oli siellä ja viehättävimmillään. Harvat elämän polut olivat salatut lääkäriltä ja hän liikkui sen pimeimmillä perukoilla useammin kuin itse piispa. Lontoossa oli ylhäisiä, loistavia naisia, jotka suorastaan jumaloivat häntä maailman herttaisimpana, viehättävimpänä olentona ja hauskimpana ihmisenä, mutta jotka olisivat kauhistuneet oleskeluaan hänen läheisyydessään, jos olisivat tienneet, millaisia näkyjä nämä miettivät silmät pari tuntia takaperin olivat katselleet, millaisten vuoteiden ääressä, millaisten kattojen alla tämä tyyni, hillitty mies oli seisonut. Mutta lääkäri oli tyyni ja hillitty eikä torvella toitotellut omia enempää kuin muidenkaan ihmisten asioita. Monta ihmeellistä asiaa oli hän kuullut ja nähnyt, ja monenkaltaisten ristiriitaisten siveellisten ongelmien keskellä kului hänen elämänsä; tästä huolimatta tunsi hän, kuten suuri Parantaja-mestarikin, yhtä lailla ja erotuksetta sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Hän virkisti kuten sadekin erotuksetta sekä vääriä että vanhurskaita, tehden hyvää, missä siihen oli tilaisuutta, kuuluttamatta sitä synagoogissa tai katujen kulmissa.

Kuten ainakin laajalti ihmiselämää tunteva henkilö, esiintyköönpä kuinka vaatimattomasti tahansa, herättää huomiota, niin oli lääkärikin puoleensavetävä mies. Hienoimmatkin herrat ja naiset, joilla ei ollut aavistustakaan hänen salaisuuksistaan ja jotka olisivat säikähdyksestä tyhmistyneet enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa, jos hän olisi tehnyt sopimattoman ehdotuksen: »Tulkaa katsomaan, mitä minä näen!» — hekin tunnustivat hänen viehätysvoimansa. Missä hän oli, siellä oli olemassa jotakin todellista ja luonnollista. Ja hitunenkin todellisuutta, samoin kuin vähäisin annos eräitä muita tuskin luonnollisiksi luettavia tuotteita, saattaa tuoksullaan läpitunkea suunnattomia ainemääriä.

Tästä syystä kävi aina niin, että ihmiset lääkärin pienillä päivällisillä esiintyivät vähimmin sovinnaisessa muodossaan. Vieraat sanoivat itselleen, joko tietämättään tai tietoisesti: »Tämä mies tuntee meidät sellaisina kuin todella olemme, hänellä on lupa tulla luoksemme, kun olemme vailla irtotukkaamme ja ihomaaliamme, hän kuuntelee kuumehoureitamme ja näkee kasvojemme peittelemättömän ilmeen, kun emme kykene hallitsemaan niitä; voimme siis esiintyä jotenkin luonnollisina hänen edessään, sillä me olemme hänen vallassaan ja hän on liian voimakas voitettavaksemme.» Ja sentähden kävi niin omituisesti, että lääkärin päivällisvieraat esiintyivät melkein luonnollisina.

Lain tietämys siitä sekavasti kokoonpannusta lautakunnasta, jota nimitetään ihmiskunnaksi, oli terävä kuin partaveitsi, mutta partaveitsi ei ole kaikkeen soveltuva ase, ja lääkärin yksinkertainen, kirkas leikkausveitsi, vaikka olikin paljoa vähemmin pureva, oli kelvollinen palvelemaan paljoa laajempia tarkoitusperiä. Laki tunsi ihmisten sekä herkkäuskoisuuden että konnamaisuuden, mutta lääkäri olisi voinut opettaa häntä tuntemaan heidän rakkautensa ja hellyytensä kuljettamalla häntä viikon ajan sairaskäynneillään paremmin kuin koko Westmister Hall kaikkine ympäristöineen monessa kymmenessä vuodessa. Laki aavisti tämän ja kannatti ja rohkaisi kenties mielellään häntä tässä (sillä jos maailma todellisuudessa on suuri oikeushovi, niin tuskinpa voi ajatella, että tuomiopäivä tulisi liian aikaisin); ja niin hän kunnioitti ja rakasti lääkäriä yhtä paljon kuin kuka tahansa toisenlaatuinen mies.

Mr Merdlen poissaolo jätti Banquon tuolin tyhjäksi pöydässä, mutta jos hän olisi ollut läsnä, olisi hän täyttänyt vain Banquon sijan, ja siksi häntä ei kaivattu. Laki, joka oli nokkinut ja kokoillut yhtä ja toista uutiskamaa Westminster Hallin seudulta, jotenkin samaan tapaan kuin korppi olisi tehnyt, jos se olisi niin paljon oleskellut siellä, siroitteli kuulemiansa sinne tänne päästäkseen selville siitä, mistäpäin Merdle-tuuli nyt puhalsi. Hän jutteli asiasta mrs Merdlen itsensä kanssa, liu'uttuaan hänen luoksensa, tietysti silmälaseinensa ja tehden lautakuntakumarruksensa.

»Muuan lintu», sanoi hän ja näytti siltä kuin se ei olisi voinut olla muu kuin harakka, »on viserrellyt meille lakimiehille, että aatelisten luku tässä valtakunnassa lisääntyy».

»Kyllä», vahvisti laki. »Eikös lintu ole kuiskannut sitä myös toisenlaisiin korviin kuin meidän — siroihin, suloisiin korviin?» Hän katsoi tarkoittavasti mrs Merdlen lähimpään korvarenkaaseen.

»Luulen, että te ette milloinkaan tarkoita mitään», vastasi mrs Merdle (ei kovin pahastuneena).

»Minä olen viimeinen kuulemaan mitään uutisia», huomautti mrs Merdle huolettomasti järjestellen linnoitustansa. »Kuka se on?»

»Kuinka ihailtava todistaja te olisitte!» sanoi laki. »Ei mikään lautakunta (ellemme voisi saada siihen sokeita miehiä) voisi vastustaa teitä, vaikka todistaisitte kuinka huonossa asiassa, mutta tehän todistaisittekin vain hyvän asian puolesta.»

Laki keinutteli silmälasiansa kolme, neljä kertaa itsensä ja poven välillä leikillisenä vastauksena ja kysyi tarkoittelevimmalla äänenpainollaan:

»Mitä arvonimeä saan muutaman viikon tai kenties vain muutaman päivän perästä käyttää puhutellessani naisista sirointa, hienointa ja viehättävintä?»

»Eikö teidän lintunne tiedä kertoa, miksi häntä on nimitettävä?» vastasi mrs Merdle. »Kysykää siltä kaikin mokomin huomenna ja kertokaa minulle, kun ensikerran tapaamme, mitä se sanoo.»

Tämä johti jatkuvaan nokkelaan sananvaihtoon näiden molempien välillä, mutta laki, huolimatta terävästä älystään, ei saanut siitä lähtemään mitään tietoja. Toiselta puolen lääkäri, joka saattoi mrs Merdlen hänen vaunuillensa ja auttoi päällystakkia hänen yllensä, kysyi asiaa tavalliseen, tyynen suorasukaiseen tapaansa.

»Rakas tohtori», vastasi toinen, »te kysytte minulta sitä, mitä juuri olin kysymäisilläni teiltä».

»Totta puhuakseni luulen, että mr Merdle luottaa teihin enemmän kuin kehenkään muuhun.»

»Päinvastoin, hän ei usko minulle kerrassaan mitään, ei edes ammattiini kuuluvaakaan. Olettehan tietysti kuullut liikkeellä olevat huhut?»

»Olen tietysti. Mutta tiedättehän, millainen mr Merdle on, kuinka vaitelias ja umpimielinen. Vakuutan, ettei minulla ole aavistusta siitä, minkä verran jutussa on perää. Soisin sen olevan totta, miksipä kieltäisin sitä teidän edessänne! Te tietäisitte kuitenkin kuinka asian laita on!»

»Mutta en kykene sanomaan, onko se kokonaan totta vai osaksi vain vai onko se kokonaan perätöntä. Asemani on ärsyttävä, suorastaan mahdoton, mutta tunnettehan mr Merdlen ettekä ihmettele mitään.»

Lääkäri ei ihmetellyt, auttoi hänet vaunuihin ja toivotti hyvää yötä. Hän seisoi hetkisen eteisensä ovella ja katseli tyynesti hienojen vaunujen jälkeen niiden vieriessä pois. Hänen palattuaan yläkertaan hajosivat loput vieraat pian, ja hän jäi yksin. Hän luki mielellään ja paljon kaikenkaltaista kirjallisuutta (eikä hävennyt tätä heikkouttansa), ja nytkin hän heittäytyi mukavasti lukemaan.

Hänen työpöydällään oleva kello osoitti muutamaa minuuttia vailla kaksitoista, kun ovikellon soiminen vaati hänen huomionsa. Hänellä oli yksinkertaiset elämäntavat ja hän oli jo lähettänyt palvelijansa levolle, jonkatähden hänen täytyi itse mennä avaamaan. Hän meni alas ja tapasi siellä miehen, hatutta päin ja ilman takkia, paidanhihat käärittyinä olkapäihin saakka. Hetkisen hän oli siinä luulossa, että mies oli ollut tappelussa, sitä enemmän kun hän oli kiihdyksissä ja hengästynyt. Tarkemmin katsoen hän kuitenkin huomasi, että mies oli erikoisen siisti ja ettei hänen pukunsa ollut muulla kuin äsken kuvaamallamme tavalla epäjärjestyksessä.

Hän laski paperipalan lääkärin käteen. Tämä katsoi sitä ja luki oman nimensä ja osoitteensa lyijykynällä kirjoitettuna, ei muuta. Hän katsoi tarkemmin käsialaa, katsoi mieheen, otti hattunsa naulasta, pisti avaimen taskuunsa, ja he riensivät matkaan.

Heidän tullessaan kylpylään odotti koko laitoksen väki heitä ovella ja juoksenteli edestakaisin käytävissä. »Olkaa hyvä ja pyytäkää kaikkia muita pysymään poissa», sanoi lääkäri lujalla äänellä isännälle; »ja viekää minut heti hänen luokseen», jatkoi hän sanantuojalle.

Tämä riensi hänen edellänsä pitkän kylpysuojien rivin ohi, pysähtyi rivin päässä olevan huoneen kohdalle ja kurkisti ovelta. Lääkäri oli hänen kintereillään ja kurkisti niinikään ovelta.

Siellä oli nurkassa kylpyamme, josta vesi oli kiireesti laskettu pois. Maaten ammeessa kuin haudassa tai sarkofagissa, kiireessä peiteltynä hurstilla ja huopasella, lepäsi siinä kömpelötekoisen miehen ruumis; pää paksu, piirteet karkeat, synkät, epäjalot. Huoneessa oli avattu luukku, jotta höyry, joka oli täyttänyt sen, pääsisi ulos, mutta se takeltui yhä, vesipisaroiksi jähmettyneenä, raskaana seiniin ja ammeessa lepääjän kasvoihin ja ruumiiseen. Huone oli edelleen kuuma ja vesi lämmintä, mutta kasvot ja ruumis tuntuivat koskettaessa kylmiltä ja hiljaisilta. Ammeen valkeamarmorisessa pohjassa oli kammottavia punaisia suonia. Viereisellä hyllyllä oli tyhjä opiumipullo ja kilpikonnanluinen kynäveitsi, tahrattu, muttei musteella.

»Valtimot poikki — nopea kuolema — ollut kuolleena vähintäin puoli tuntia.» Näiden lääkärin sanojen kaiku kiersi jo käytävissä, kylpysuojissa ja läpi koko talon hänen suoristautuessaan kumaraisesta asennostaan; hän oli tahtonut ylettyä ammeen pohjaan huljuttelemaan käsin vettä, joka vähitellen muuttui yhtä punajuomuiseksi kuin marmorikin oli ja lopulta yksivärisen punaiseksi.

Hän vilkaisi sohvalla viruvia vaatteita ja kelloa, rahoja ja taskukirjaa pöydällä. Taskukirjaan puoliksi työnnetty, puoliksi siitä pilkistävä kokoonkääritty kirjelippunen veti hänen tarkkaavan katseensa puoleensa. Hän katsoi siihen, kosketti sitä, veti sen hiukan esiin lehtien välistä, sanoi tyynesti: »Tämä on osoitettu minulle», avasi ja luki sen.

Hänen ei tarvinnut antaa mitään määräyksiä. Talon väki tiesi mitä oli tehtävä; asianomaiset virkailijat noudettiin pian paikalle ja he ottivat haltuunsa kuolleen ja hänelle kuuluneen omaisuuden yhtä kuivan asiallisesti ja yhtä rauhallisin käytöksin ja ilmein, kuin jos olisi ollut kysymyksessä kellon vetäminen. Lääkäri oli tyytyväinen saadessaan kävellä ulkona yöilmassa; hän oli niinikään, huolimatta laajasta kokemuksestaan, tyytyväinen voidessaan istuutua hetkeksi erään talon portaille, sillä hän tunsi itsensä sairaaksi ja heikoksi.

Laki asui lähellä häntä, ja kun hän tuli tämän talolle, näki hän valoa siinä huoneessa, jossa hän tiesi ystävänsä usein istuvan myöhään yöhön työnsä ääressä. Koska valoa ei milloinkaan näkynyt, ellei laki ollut ylhäällä, niin hän päätteli, ettei mies vielä ollut vuoteessa. Tällä uurastajalla olikin seuraavana päivänä kiero juttu oikeudessa, ja hän käytti hyväkseen yön hetkiä keksiäkseen pauloja lautakunnan herroille.

Lääkärin koputus hämmästytti lakia, mutta koska hän heti epäili, että joku tuli kertomaan jonkun toisen aikovan ryöstää häneltä tai jollakin muulla tavalla hyökätä hänen kimppuunsa, tuli hän heti alas kiireesti ja hiljaa. Hän oli selvitellyt päätänsä huuhtelemalla sitä kylmällä vedellä, mikä oli sopivana valmistuksena hänen aikoessaan seuraavana päivänä valaa kuumaa vettä lautamiesten päähän, ja lueskellut paidankaulus levällään, jotta sitä paremmin voisi kuristaa vastapuolen todistajia. Tästä oli seurauksena, että hän alas tullessaan näytti varsin villiltä. Huomatessaan lääkärin, jota hän kaikkein vähimmin oli odottanut näkevänsä, näytti hän vieläkin villimmältä ja kysyi: »Mikä on hätänä?»

»Hyvä Jumala!» huudahti laki, vavahti ja laski kätensä toisen rinnalle.
»Niin olen minäkin. Näen sen kasvoistanne.»

He menivät lähimpään huoneeseen, jossa lääkäri antoi hänelle kirjeen luettavaksi. Laki luki sen moneen kertaan. Siinä ei ollut montakaan sanaa, mutta se vaati lain terästetyn huomion ja tarkkaavaisuuden osakseen. Hän ei voinut kylliksi pahoitella sitä, ettei ollut itse keksinyt johtolankaa tähän. Vähäisinkin johtolanka, sanoi hän, olisi tehnyt hänet koko jutun herraksi, ja millainen juttu se olisikaan ollut perinpohjin selvitellä!

Lääkäri oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa tapahtumasta Merdlen kotiin. Laki ei voinut heti palata työhönsä, keksimään viettely- ja houkuttelukeinoja valistuneimmalle ja huomattavimmalle lautakunnalle, mitä hän milloinkaan oli nähnyt oikeudessa ja jota ei, sen hän vakuutti oppineelle ystävällensä, käynyt nujertaminen ontoilla viisasteluilla yhtä vähän kuin valitettavasti usein väärinkäytetyillä ammatillisilla tempuilla ja metkuilla (tällä tavalla aikoi hän aloittaa rynnäkkönsä); ja niin hän lupasi seurata mukana ja kävellä talon läheisyydessä sillä aikaa kun toinen oli sisällä. He kävelivät sitten arvellen paremmin tointuvansa raikkaassa ulkoilmassa; ja päivän siivet olivat karkottamassa yötä, kun lääkäri kolkutti ovelle.

Miespalvelija, joka yleisön edessä esiintyi kaikissa sateenkaaren väreissä, valvoi odotellen isäntäänsä — se on: hän istui sikeään uneen vaipuneena keittiössä, edessään sanomalehti ja kaksi kynttilää, kuvaavana lisänä siihen pitkään matemaattisten todistusten sarjaan, jonka saattoi esittää sen otaksuman kumoamiseksi, että tuli vain sattumalta pääsee irti talossa. Kun tämä palvelija oli saatu valveille, sai lääkäri vielä odottaa, kunnes hovimestari oli herätetty. Viimein ilmestyi tämä ylevä olento ruokasaliin, yllään flanellipuku ja jalassa tohvelit, mutta kaulahuivi hänellä oli kaulassa ja hovimestari hän oli tuuma tuumalta. Nyt oli jo aamu. Lääkäri oli odotellessaan avannut erään ikkunan luukut, jotta näkisi päivänvaloa.

»Mrs Merdlen kamarineito on kutsuttava ja käskettävä herättämään emäntänsä ja mahdollisimman varovasti valmistamaan häntä ottamaan vastaan minut. Minulla on hänelle kauhea uutinen.»

Näin sanoi lääkäri hovimestarille. Tämä, jolla oli kädessään kynttilä, kutsui lakeijan ottamaan sen häneltä. Sitte lähestyi hän ikkunaa arvokkaasti, valvoen lääkärin uutisen kertomista samoin kuin oli valvonut päivällisten tarjoilua tässä samassa huoneessa.

»Sir», sanoi hovimestari, »se on hyvin epämiellyttävää minun asemassani olevalle, se kun saattaa herättää ennakkoluuloja, ja sentähden haluan jättää paikkani nyt heti».

»Ellette ole järkytetty, niin ettekö edes ihmettele, mies?» kysyi lääkäri.

Hovimestari vastasi, pää pystyssä ja tyynesti, nämä muistettavat sanat: »Sir, mr Merdle ei milloinkaan ollut herrasmies, eikä mikään herrasmiehelle sopimaton teko hänen puoleltaan hämmästytä minua. Voinko lähettää luoksenne jonkun tai annanko ennen lähtöäni joitakin määräyksiä asioista, joita mahdollisesti tahdotte saada toimitetuiksi?»

Kun lääkäri, suoritettuaan tehtävänsä yläkerrassa, yhtyi lakiin kadulla, ei hän maininnut keskustelustaan mrs Merdlen kanssa muuta kuin ettei hän vielä ollut kertonut tälle kaikkea, mutta että sen, mitä mrs Merdle oli saanut kuulla, hän oli kestänyt erinomaisesti. Laki oli käyttänyt vapaa-aikansa kadulla rakentaakseen erittäin ovelan ansan, jolla aikoi pyydystää koko lautakunnan yhdellä haavaa; saatuaan tämän asian selväksi hän omisti koko huomionsa viime tapahtumalle, ja he kävelivät hiljalleen kotiin pohtien sitä joka puolelta. Ennen eroamistansa lääkärin ovella katsahtivat molemmat aurinkoiselle aamutaivaalle, jota kohden muutamien varhaisten valkeiden savu ja muutamien aamunvirkkujen kulkijoiden hengitys ja äänet rauhallisesti kohosivat, ja käänsivät sitten katseensa suunnatonta kaupunkia kohti ja arvelivat, että jos kaikki sadat ja tuhannet, nyt kerjäläisiksi joutuneet, jotka vielä lepäsivät unen helmoissa, vain aavistaisivat sen, mistä he molemmat puhuivat, sen perikadon, joka heitä uhkasi, niin mikä huuto kohoaisikaan taivaalle yhtä ainoata kurjaa sielua vastaan!

Tieto suuren miehen kuolemasta levisi hämmästyttävän nopeasti. Ensiksi hän kuoli kaikista niistä taudeista, joista ei milloinkaan ollut saatu selvää, ja useista upouusista taudeista, joita valon nopeudella keksittiin ja levitettiin tämän tapahtuman johdosta. Hän oli lapsuudestaan saakka potenut pöhötautia taikka perinyt isoisältään suuren määrän vettä rintaonteloonsa; hänen oli kahdeksantoista vuoden aikana täytynyt jok'ikinen aamu alistua leikkaukseen, hänen ruumiissaan oli tärkeitä suonia räjähdellyt kuin raketit, hänellä oli ollut vikaa keuhkoissa, hänellä oli ollut vikaa sydämessä, hänellä oli ollut vikaa aivoissa. Viisisataa henkilöä, jotka istuutuivat suuruksellensa täysin tietämättöminä tapahtumasta, uskoivat, lopettaessaan ateriansa, että he henkilökohtaisesti ja yksityisesti tiesivät lääkärin sanoneen mr Merdlelle: »Te voitte odottaa jonakin päivänä sammuvanne kuin kynttilänsydän», ja mr Merdlen vastanneen lääkärille: »Ihminen kuolee vain kerran.» Noin yhdentoista aikaan aamupäivällä alkoi aivosairaus voittaa kaikki muut otaksumat, ja kahdentoista tienoilla se oli selvästi määritelty »liikarasitukseksi».

Liikarasitus olisi täydellisesti tyydyttänyt yleistä mielipidettä ja se näytti niin miellyttäneen kaikkia, että se olisi pysynyt vallassa koko päivän, ellei laki noin puoli kymmenen aikoihin olisi kuljettanut tietoa tapahtuman todellisesta kulusta oikeushoviin. Tästä johtui, että kello yhden tienoilla alettiin koko Lontoossa yleisesti kuiskailla, että mr Merdle oli tehnyt itsemurhan. Liikarasitus-otaksumasta ei suinkaan silti luovuttu, vaan se muuttui entistä mieluisemmaksi. Liikarasitus oli siveellisen pohdinnan esineenä miltei joka kadulla. Kaikki, jotka olivat yrittäneet tehdä rahaa eivätkä olleet kyenneet siihen, sanoivat: »Siinä nyt näette! Kohta kun antaudutte kokoamaan rikkauksia, sairastutte liikarasituksesta.» Laiskurit käyttivät sitä hyväkseen ja sanoivat: »Katsokaa kuinka käy, kun aina vain aherratte, aherratte, aherratte! Itsepintaisesti teette työtä, teette sitä ylenmäärin, liikarasitus yllättää teidät, ja te olette mennyttä miestä!» Tätä johtopäätelmää kannatettiin laajoissa piireissä, muttei missään hartaammin kuin nuorten kirjurien ja liikeosakasten keskuudessa, joita ei milloinkaan ollut uhannut vähimmänkään liikarasituksen vaara. Yhdestä suusta selittivät nämä hurskaasti, että he toivoivat elämänsä iän muistavansa tämän varoituksen ja voivansa järjestää elämänsä niin, että välttäisivät liikarasitusta ja siten saisivat elää monta vuotta ystäviensä ilona.

Mutta pörssiaikana alkoi liikarasitus hälvetä ja kaameita kuiskailuja kuhisi ilmassa joka suunnalla. Aluksi ne olivat heikkoja ja epämääräisiä, epäilivät vain tokko mr Merdlen rikkaus osoittautuisi niin suureksi kuin oli otaksuttu, eikö sen rahaksimuutto tuottaisi hetkellistä vaikeutta ja eikö ihmeellinen pankki joksikin aikaa (esim. kuukaudeksi) lakkauttaisi maksujansa. Kuiskailujen käydessä äänekkäämmiksi, kuten ne tekivät joka hetki, muuttui sävy samalla uhkaavammaksi. Hän oli kohonnut tyhjästä, ilman minkäänlaista havaittavaa luonnollista kehitystä ja edistystä; hän oli sittenkin ollut vain alhainen, tietämätön mies; hän oli ollut luihusilmäinen mies, joka ei katsonut ketään suoraan silmiin; kaikenkaltaiset ihmiset olivat kannattaneet ja suosineet häntä aivan käsittämättömällä tavalla; hänellä ei ollut milloinkaan ollut itsellään rahoja, hänen yrityksensä olivat olleet äärimmäisen kevytmielisiä, ja hän oli tuhlannut suunnattomasti rahaa. Samassa määrin kuin päivä painui iltaa kohden, kohosi huhu äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi. Hän oli jättänyt kirjeen kylpylään lääkärillensä ja tämä oli saanut sen, ja kirje esitettäisiin huomenna ruumiintarkastus-tilaisuudessa ja sävähtäisi kuin salama niiden lukemattomien niskaan, joita Merdle oli pettänyt. Iso joukko kaikensäätyisiä ihmisiä joutuisi perikatoon hänen vararikkonsa kautta; oli vanhuksia, jotka koko ikänsä olivat eläneet hyvissä varoissa ja joille nyt ei jäisi muuta turvapaikkaa kuin köyhäintalo, jossa saisivat loppuikänsä katua luottamustaan mr Merdleen; tämä mahtava roisto oli tuhonnut tuhansien naisten ja lasten tulevaisuuden. Jokaista hänen loistaviin pitoihinsa osaaottanutta pidettäisiin hänen rikostoverinaan lukemattomien kotien tuhoamisessa; nöyräselkäiset rikkaudenpalvelijat, jotka olivat olleet mukana suitsuttamassa hänelle, olisivat mieluummin voineet suoraan palvoa itse paholaistakin. Näin huhu, kasvaen ja kohoten yhä äänekkäämmäksi jokaiselta vahvistavalta lisäpiirteeltä, jokaiselta uudelta iltalehtien painokselta, paisui illan tullen sellaiseksi kohinaksi, että olisi voinut kuvitella Paavalin kirkon ulkoparvekkeella seisovan yksinäisen tähystäjän huomaavan, kuinka ilma oli täynnänsä kiihkeätä Merdle-nimen mainintaa ja siihen liittyviä kirouksia ja inhon ilmauksia.

Sillä niihin aikoihin tiedettiin, että mr Merdle-vainajan sairaus oli ollut vain ryöstöä ja petkutusta. Hän, niin laajalle levinneen palvonnan saastainen esine, joka oli ollut mukana ylhäisten miesten juhlissa, istunut ylimmällä orrella hienojen naisten pidoissa, kukistanut ylhäisten ylpeyden ja säätykopeuden, joka oli hieronut ministerin kanssa kauppaa verukeviraston eri toimista, joka kymmenen tai korkeintain viidentoista vuoden aikana oli vastaanottanut useampia ansiontunnustuksia ja kunnianosoituksia kuin Englannissa oli jaettu vähintäin kahdensadan vuoden aikana rauhallisille kansan hyväntekijöille ja heidän muistoansa kunnioittaville laitoksille ja teoksille — hän, tämä loistava ihme, tämä uusi tähti, jota viisaat miehet seurasivat tuoden lahjojansa, kunnes se pysähtyi erään kylpyammeen pohjalla viruvan ruumiin kohdalle ja hävisi — hän oli yksinkertaisesti vain suurin petturi ja suurin varas, joka milloinkaan on pelastunut kaleereista.

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Kiivas huohotus ja kiireisten askelten kopina ilmoitti mr Pancksin tulon jo ennenkuin hän ryntäsi Arthur Clennamin konttoriin. Ruumiintarkastus oli suoritettu, kirje julkaistu, pankki kukistunut, muut olkiset mallilaitokset syttyneet tuleen ja haihtuneet savuna ilmaan. Ihailtu rosvolaiva oli räjähtänyt keskellä isoa, kaikenmallisista ja kaikenkokoisista aluksista kokoonpantua laivastoa, ja ulapalla ei näkynyt mitään muuta kuin hävitystä, palavia laivanrunkoja, räjähteleviä ruutivarastoja, itsestään laukeavia isoja kanuunoita, jotka raatelivat ystävät ja naapurit kappaleiksi, hukkuvia ihmisiä, jotka tarrautuivat vajoaviin hylkyihin ja upposivat toinen toisensa jälkeen, uupuneita uimareita ja haikaloja.

Pajayhtiön konttorissa ei näkynyt jälkeä siellä tavallisesti vallitsevasta ahkeruudesta ja järjestyksestä. Avaamattomia kirjeitä ja järjestämättömiä papereita virui pulpetilla. Keskellä näitä lamaantuneen tarmon ja pettyneen toivon merkkejä seisoi konttorin isäntä tavallisella paikallansa, toimettomana, käsivarret pulpetilla ja pää painuneena niiden varaan.

Mr Pancks ryntäsi sisään, näki hänet ja pysähtyi. Seuraavassa hetkessä olivat mr Pancksinkin käsivarret pulpetilla ja hänen päänsä niiden varassa; ja tässä asennossa he pysyivät jonkun aikaa, toimettomina ja äänettöminä, pienen välimatkan päässä toisistaan.

Mr Pancks nosti ensimmäisenä päätänsä ja puhui. »Minä se yllytin teidät siihen, mr Clennam. Tiedän sen. Sanokaa mitä tahdotte. Ette voi sanoa enempää kuin mitä itse sanon itselleni. Ette voi sanoa enempää kuin mitä ansaitsen.»

»Oi Pancks, Pancks!» vastasi Clennam, »älkää puhuko ansaitsemisesta.
Mitäs minä sitten ansaitsen!»

»Minä, joka olen saattanut yhtiökumppanini perikatoon», jatkoi Clennam kuuntelematta häntä. »Pancks, Pancks, minä olen saattanut Doycen perikatoon! Rehellisen, itsenäisen, väsymättömän vanhan miehen, joka työllään on raivannut itselleen tien elämän läpi; miehen, jonka on täytynyt kokea monenlaisia pettymyksiä ja joka silti on säilyttänyt hyvän ja toivehikkaan luonteensa, josta olen niin paljon pitänyt ja jolle olen tahtonut pysyä uskollisena ja hyödyllisenä, hänet minä olen saattanut perikatoon — tuottanut hänelle häpeätä — saattanut hänet perikatoon — perikatoon!»

Tuska, jolla tämä ajatus täytti hänen mielensä, oli niin kiusallinen katsella, että mr Pancks tarttui tukkaansa ja repi sitä epätoivoissaan.

»Nuhdelkaa minua!» huusi Pancks. »Nuhdelkaa minua, sir, tai teen jotakin pahaa itselleni. Sanokaa: 'Senkin hullu, senkin heittiö.' Sanokaa: 'Aasi, kuinka saatoit tehdä niin, konna, mitä sinulla oli mielessäsi!' Käykää kiinni minuun. Sanokaa minulle jotakin karkeata!» Ja koko ajan raastoi mr Pancks kankeata tukkaansa armotta ja säälittä.

»Ellette olisi milloinkaan taipunut tähän kohtalokkaaseen hulluuteen, Pancks», sanoi Clennam paremmin säälistä kuin kostonhalusta, »niin kuinka paljoa parempi se olisi ollut teille ja minulle!»

»Enemmän, sir!» huudahti Pancks kiristellen hampaitaan katumuksen tuskassa. »Enemmän vain!»

»Ellette olisi milloinkaan ryhtynyt näihin kirottuihin laskelmiin ettekä esittänyt tuloksianne niin inhottavan selvästi», valitti Clennam, »olisi se ollut paljoa parempi teille, Pancks, ja paljoa parempi minulle!»

»Lisää, sir!» huudahti Pancks hellittäen sormensa tukastaan. »Lisää, lisää vain!» Mutta Clennam, joka huomasi hänen jo alkavan rauhoittua, oli sanonut kaikki, mitä halusi lausua, jopa enemmänkin. Hän väänteli käsiänsä lisäten vain: »Sokeat sokeain taluttajina, Pancks! Sokeat sokeain taluttajina! Mutta Doyce, Doyce, Doyce, vääryyttä kärsinyt yhtiökumppanini!» Tämä ajatus painoi hänen päänsä uudelleen pulpetille.

Pancks katkaisi ensimmäisenä uudelleen syntyneen äänettömyyden, johon he olivat vaipuneet seisten aikaisemmassa asennossaan.

»En ole ollut vuoteessa senjälkeen kun asia alkoi tulla tunnetuksi. Olen juossut yhtäällä ja toisaalla toivoen voivani pelastaa jonkun kekäleen tulesta. Kaikki turhaan. Kaikki mennyttä ja hukassa.»

Hetkeksi syntyneen hiljaisuuden mr Pancks lopetti voihkauksella, joka puristautui kuuluville hänen sielunsa syvyyksistä.

»Vielä toissapäivänä, Pancks», sanoi Arthur, »vielä toissapäivänä, maanantaina, olin varmasti päättänyt myydä osakkeeni, muuttaa ne rahaksi ja tehdä lopun koko jutusta».

»Niin paljoa en voi sanoa itsestäni, sir», vastasi Pancks. »Mutta ihmeellistä on, kuinka monen olen kuullut aikoneen myydä osakkeensa juuri toissapäivänä eikä minään muuna vuoden kolmestasadasta kuudestakymmenestä viidestä päivästä, ellei olisi ollut liian myöhäistä.»

Hänen höyrykonemaiset huohotuksensa, jotka tavallisesti tekivät hullunkurisen vaikutuksen, tuntuivat nyt surkeammilta kuin yhtä monet huokaukset; ja likaisessa, tahritussa; huolimattomassa asussaan hän olisi kiireestä kantapäähän sopinut ilmeiseksi onnettomuuden kuvaksi, jonka piirteet tuskin erottuivat pesemättömyyden alta.

»Mr Clennam, olitteko pannut siihen — kaikki rahat?» Hänen oli vaikea päästä tuon ajatusviivan yli ja saada viime sanoja lausutuiksi.

Mr Pancks tarttui taas kankeaan tukkaansa ja raastoi sitä niin, että sai muutamia tukkoja käteensä. Katseltuaan ensin niitä vimmaisena hän pisti ne sitte taskuunsa.

»Minun on nyt heti ryhdyttävä toimeen», virkkoi Clennam pyyhkäisten poskeltaan muutaman siihen hiljaa vierähtäneen kyynelen. »Se vaivainen korvaus, jonka voin antaa, on heti annettava. Minun tulee puhdistaa onnettoman yhtiökumppanini nimi ja maine kaikesta tahrasta. En saa pitää mitään itselläni. Minun on luovutettava velkamiehillemme valtakirja, jota olen käyttänyt niin väärin, ja minun täytyy käyttää loppuikäni sovittaakseni vikani — tai rikokseni — mikäli se on mahdollista.»

»Mahdotonta. Selviytyminen ei tule kysymykseenkään nyt. Kuta pikemmin liike joutuu minun käsistäni, sitä parempi sille. Meillä on sitoumuksia, jotka ovat suoritettavat tällä viikolla ja jotka veisivät meidät perikatoon muutaman päivän päästä — vaikkapa haluaisinkin siirtää ratkaisun yhden päivän eteenpäin jatkaen liikettä edelleen, huolimatta siitä, että tiedän mitä tiedän. Koko viime yön suunnittelin, mitä minun on tehtävä; nyt se on vain pantava täytäntöön.»

»Ettehän tee sitä aivan yksin?» kysyi Pancks, jonka kasvot olivat niin kosteat kuin jos hänen höyrynsä olisi muuttunut vedeksi kohta kun hän päästi sen ilmoille. »Ottakaa lakimies avuksenne.»

»Tässä ei ole paljoa tehtävää. Hän voi tehdä sen yhtä hyvin kuin kuka tahansa muu.»

Mr Pancks painoi samassa hetkessä hatun päähänsä ja höyrysi Pentonvilleen. Hänen ollessaan poissa Arthur ei kertaakaan nostanut päätänsä pulpetilta, vaan pysyi koko ajan samassa asennossa.

Mr Pancks toi ystävänsä ja lakineuvojansa mr Ruggin mukanaan. Tämä oli matkalla saanut niin kouraantuntuvan kokemuksen mr Pancksin nykyisestä luonnottomasta mielentilasta, että hän aloitti ammatilliset neuvottelut pyytämällä, että tämä herrasmies lähtisi tiehensä. Murtunut ja alistuvainen Pancks totteli.

»Hän on hyvin samanlaisessa tilassa kuin tyttäreni oli silloin, kun aloitimme rikottua aviolupausta koskevan oikeudenkäyntimme, jossa hän oli kantajana», sanoi mr Rugg »Hän suhtautuu asiaan liian läheisesti ja kiihkeästi. Hän antaa tunteillensa liiaksi valtaa. Meidän ammatissamme ei käy päinsä antaa tunteiden vallita, sir.»

Riisuessaan hansikkaitansa ja pistäessään niitä hattuunsa hän loi pari syrjäsilmäystä asiakkaaseensa ja huomasi, että tämä oli suuresti muuttunut.

»Olen pahoillani huomatessani, että olette antanut omille tunteillenne vallan, sir», sanoi mr Rugg. »Pyydän, älkää tehkö niin, älkää millään muotoa. Tällaiset tappiot ovat kyllä hyvin ikäviä mutta meidän pitää rauhallisesti katsoa niitä silmiin.»

»Jos menettämäni rahat olisivat kaikki omiani, mr Rugg», huokasi
Clennam, »niin en olisi niin pahoillani».

»Todellako, sir?» Mr Rugg hykerteli hilpeän näköisenä käsiänsä. »Te hämmästytätte minua, sir. Se on erikoista. Tavallisesti minä olen kokemuspiirissäni tehnyt sen havainnon että ihmiset ovat enimmin huolissaan omista rahoistansa. Olen nähnyt ihmisten hävittäneen ison joukon muiden rahoja ja kestävän onnettomuuden varsin hyvin, todella varsin hyvin.»

Tehtyään nämä lohdulliset huomautukset istuutui mr Rugg virkatuolille pulpetin ääreen ja kävi pohtimaan asioita.

»Nyt, mr Clennam, luvallanne, käymme asioihin käsiksi. Tarkastakaamme tilannetta. Kysymys on vallan yksinkertainen, tuo tavallinen, suorasukainen, järkevä: Mitä voimme tehdä omaksi hyväksemme? Mitä voimme tehdä omaksi hyväksemme?»

»Tätä minä en kysy, mr Rugg», vastasi Arthur. »Te erehdytte heti alussa.. Minun kysymykseni kuuluu: Mitä voin tehdä yhtiökumppanini hyväksi; miten voin parhaiten hyvittää häntä?»

»Tiedättekö, sir, pelkään», lausui mr Rugg miettivästä, »että sittekin sallitte tunteittenne vallita. En pidä tuosta sanasta hyvittää sir, muuta kuin lakimiesten käyttämänä vipuna. Suokaa anteeksi, että pidän velvollisuutenani varoittaa teitä millään muotoa suomasta tunteillenne valtaa.»

»Mr Rugg», vastasi Clennam karkaisten itseään kestämään siinä mitä oli ottanut hartioilleen, ja hämmästyttäen neuvonantajaansa osoittamalla, että hän epätoivoisessa tilassaankin aikoi järkähtämättömästi pysyä päätöksessään, »minusta tuntuu, ettette ole erikoisen taipuvainen noudattamaan sitä suuntaa, jonka olen määrännyt toiminnalleni. Ellette hyväksy sitä ettekä siis ole halukas ryhtymään niihin toimenpiteisiin, joita asia vaatii, niin olen pahoillani, ja minun on silloin hankittava apua toisaalta. Mutta tahdon heti ilmoittaa teille, että minun kanssani ei kannata väitellä siitä asiasta.»

»Hyvä, sir», vastasi mr Rugg kohauttaen hartioitaan. »Hyvä, sir koska jonkun kuitenkin on suoritettava tämä kaikki, niin sallikaa minun tehdä se. Sellainen oli periaatteeni Ruggin ja Bawkinsin jutussakin. Ja sama se on useimmissa muissakin oikeusjutuissa.»

Tämän jälkeen ilmoitti Clennam mr Ruggille järkähtämättömän päätöksensä. Hän kertoi neuvonantajalleen, että hänen yhtiökumppaninsa oli erinomaisen rehellinen ja vilpitön mies ja että häntä, Clennamia, kaikessa, mitä hän nyt aikoi tehdä, ohjasi toverin luonteen tuntemus ja halu kunnioittaa ja sääliä hänen tunteitansa. Hän selitti, että hänen kumppaninsa oli nyt ulkomailla osallisena tärkeässä yrityksessä ja että hänen, Clennamin, välttämättä täytyi julkisesti ottaa kannettavakseen häpeä harkitsemattomasta teostaan ja julkisesti vapauttaa yhtiökumppani kaikesta edesvastuusta ja osallisuudesta, niin ettei vähimmänkään epäluulon varjo haittaisi Doycen kunniaa ja mainetta vieraassa maassa ja siten saattaisi yrityksen onnistumista vaaraan. Hän sanoi mr Ruggille, että hän siis vain yhdellä ainoalla tavalla saattoi hyvittää kumppaninsa, nimittäin erottamalla hänet siveellisesti kokonaan tästä jutusta ja selittämällä julkisesti ja avoimesti, että hän, Arthur Clennam, yhtiön toinen osakas, oli omin päin, vieläpä vastoin yhtiökumppaninsa varoitusta, käyttänyt yhtiön varoja äsken perikatoon joutuneisiin keinotteluihin, ja että tämä hyvitys sopi nimenomaan tälle miehelle paremmin kuin useimmille muille ja että hänen sentähden ensimmäiseksi oli annettava tämä hyvitys. Näin ollen oli hänen aikomuksensa painattaa tämänsisältöinen selitys, jonka hän jo oli suunnitellut valmiiksi, panna se kiertämään liikkeen kaikkien kauppatuttavien keskuudessa sekä julkaista se sanomalehdissä. Tämän kaiken ohella (jonka selittely sai mr Ruggin kauheasti irvistelemään ja levottomasti liikuttelemaan jäseniänsä) aikoi hän lähettää kirjeen kaikille saamamiehille, jossa juhlallisesti vapautti yhtiökumppaninsa kaikesta edesvastuusta ja myös ilmoitti liikkeen pysähtyvän siksi, kunnes he olivat tehneet päätöksensä ja hänen yhtiökumppaninsa oli saanut tiedon asioista, ja jossa hän selitti alistuvansa heidän määräyksiinsä. Jos he, ottaen huomioon hänen kumppaninsa viattomuuden, voisivat järjestää asiat niin, että liike joskus vielä voisi edullisesti jatkua ja tointua nykyisestä vaikeasta tilastaan, niin silloin hänen oma osuutensa lankeaisi hänen yhtiökumppanillensa ainoana rahallisena hyvityksenä, jonka hän voisi antaa hänelle tuottamastaan harmista ja vahingosta, ja hän itse pyytäisi saada palvella liikettä vaatimattomana, uskollisena apulaisena saaden sen verran palkkaa, että juuri tulisi toimeen.

Vaikka mr Rugg selvästi näki, ettei mikään voisi estää Clennamia panemasta päätöstänsä toimeen, vaativat hänen kasvojensa vääntelyt ja jäsentensä levottomuus niin kipeästi jonkinlaista lievennystä vastalauseen muodossa, ettei hän voinut olla vaiti. »En vastusta teitä, sir», sanoi hän, »enkä ryhdy väittelemään kanssanne. Minä panen toimeen päätöksenne, sir, mutta tahdon kuitenkin ilmaista eriävän mielipiteeni.» Ja sitte mr Rugg jotenkin laajasti esitti vastalauseensa pääkohdat. Nämä olivat seuraavat: Koko kaupunki, saattoipa sanoa koko maa oli juuri nyt pahimmassa kuohumistilassaan viime paljastusten johdosta, ja suuttumus uhreja vastaan tulisi olemaan ankara; ne, jotka eivät olleet antautuneet petkutettaviksi, olisivat varmasti vimmaisen vihaisia niille, jotka eivät olleet ymmärtäneet olla yhtä viisaita kuin he, ja ne, jotka olivat tulleet petetyiksi, keksisivät varmasti syitä ja puolusteluja omaksi edukseen, joita yhtä varmasti tiesivät muilta petetyiltä puuttuvan kokonaan, mainitsemattakaan sitä sangen todennäköistä seikkaa, että jokikinen vahinkoon joutunut kiukkuisena uskottelisi itselleen, ettei hän ilman kaikkien muiden esimerkkiä ikinä olisi antautunut sellaisiin keinotteluihin; selitys, jonka Clennam aikoi julkaista, nostaisi tällaisena aikana varmasti suuttumuksen myrskyn häntä vastaan, josta seuraisi, ettei olisi toivomistakaan velkojilta mitään kärsivällisyyttä tai sovittelunhalua; se asettaisi hänet vain harhailevan ristitulen yksinäiseksi maalitauluksi, johon kuulia sataisi joka haaralta.

Kaikkeen tähän vastasi Clennam vain, että vaikka vastalauseessa kyllä oli järkeä, ei se kuitenkaan vähentänyt eikä voinut vähentää sen välttämättömyyden voimaa, joka selvästi vaati häntä vapaaehtoisesti ja julkisesti julistamaan yhtiökumppaninsa syyttömäksi kaikkeen. Sentähden hän kerta kaikkiaan pyysi mr Ruggia heti ryhtymään avustajaksi hänen päätöksensä toimeenpanossa.

Mr Rugg kävi työhön käsiksi, ja Arthur, joka ei pidättänyt omaisuudestaan muuta kuin vaatteensa ja kirjansa sekä pienen määrän käteistä rahaa, liitti yksityisen pienen säästökirjansa liikkeen muiden paperien joukkoon.

Paljastus oli tehty, ja myrsky raivosi peloittavana. Tuhannet mulkoilivat rajuina ympärillensä, etsien jotakin elävää olentoa, jonka päähän saisivat tyhjentää vihansa maljat; ja tämä huomiota herättävä selitys, joka etsimällä etsi julkisuutta, toi sellaisen olennon heidän ulottuvilleen, jopa mestauslavalle heidän eteensä. Kun ihmiset, joita asia ei ensinkään koskenut, niin päivittelivät tämän olennon rikollisuutta ja julkeutta, niin ei voinut toivoa, että rahoja menettäneet tuomitsisivat lempeämmin. Velkojilta tuli satamalla soimaus- ja häväistyskirjeitä; ja mr Rugg, joka istui päivät päästään korkealla tuolilla ja luki niitä, ilmoitti asiakkaalleen viikon kuluttua, että hän pelkäsi vangitsemiskäskyn jo olevan annetun.

»Minun on kestettävä tekoni seuraukset», vastasi Clennam. »Vangitsijat tapaavat minut täällä.»

Jo seuraavana aamuna, kun hän kääntyi mrs Plornishin nurkalla Bleeding Heart Yardissa, seisoi mrs Plornish ovellansa odotellen ja pyysi salaperäisesti häntä tulemaan Onnenmajaan. Siellä hän tapasi mr Ruggin.

»Ajattelin odottaa teitä täällä. Teidän sijassanne en tänään menisi konttoriin, sir.»

»Kuta pikemmin se tapahtuu, sitä parempi», sanoi Clennam. »Vangitkoot he minut nyt heti vain.»

»Kyllä, mutta», vastasi mr Rugg ja asettui oven eteen, »kuulkaa pari järjen sanaa. He ottavat teidät kylliksi ajoissa, siitä ei ole epäilystä; mutta kuulkaa järkipuhetta. Tällaisissa tapauksissa sattuu melkein aina niin, että joku mitätön seikka työntyy etualalle ja käy myös perin tärkeäksi. No niin, huomaan, että vangitsemiskäsky on annettu vain oikeushovin tuomiopiirissä, ja minulla on syytä luulla, että vangitseminen kyllä voi tapahtua sen perusteella. Siihen minä en alistuisi.»

»Minä taipuisin tottelemaan vain täysin pätevää vangitsemismääräystä. On aina hyvä säilyttää ulkokuori koreana. Neuvonantajananne soisin, että teidät vangittaisiin vain korkeimman oikeuden käskystä, jos suvaitsisitte siinä tehdä minulle mieliksi. Se näyttäsi paremmalta.»

»Mr Rugg», vastasi Arthur alakuloisuudessaan, »ainoa toivoni on, että kaikki pian päättyisi. Tahdon astua tietäni suoraan eteenpäin ja kestää, mitä on kestettävä.»

»Vielä hiukan järkipuhetta, sir», huusi mr Rugg. »Siinä on todella järkeä. Äskeinen saattaa olla makuasia, mutta tässä on todella järkeä. Jos teidät vangitaan alaoikeuden määräyksestä, niin teidät viedään Marshalseaan. No, tiedättehän mikä Marshalsea on. Perin umpinaista. Äärimmäisen ahdasta. Sitävastoin King's Benchissä —» Mr Rugg heilautti oikeata kättänsä avaralti, ikäänkuin kuvatakseen, kuinka siellä oli runsaasti tilaa.

»Tahtoisin mieluummin, että joutuisin Marshalseaan kuin mihinkään muuhun vankilaan», vakuutti Clennam.

»Todellako, sir?» vastasi mr Rugg. »No, sekin on makuasia, ja voimme siis lähteä matkaan.»

Hän oli ensin hiukan loukkautunut, mutta leppyi pian. He kävelivät Yardin toiseen päähän. Heartilaiset pitivät häntä nyt hänen onnettomuuksiensa jälkeen paljoa mielenkiintoisempana kuin sitä ennen: nyt he katsoivat hänen todella kuuluvan kortteliin ja saaneen sen kansalaisoikeudet. Monet tulivat ulos katsomaani hänen jälkeensä ja huomauttivat toinen toisellensa hyvin hartaina, että hän »oli kovin masentunut onnettomuudestaan». Mrs Plornish ja hänen isänsä seisoivat portaiden yläpäässä hyvin alakuloisina ja pudistelivat päätänsä.

Kun Arthur ja mr Rugg tulivat konttorin luo, ei siellä näkynyt ketään odottelijaa. Mutta vanhahko, rommissa säilytetty juutalainen seurasi heitä ja kurkisti ikkunasta jo ennenkuin mr Rugg ennätti avata ainoatakaan päivän kirjettä. »Oho!» virkkoi tämä. »Mitä kuuluu? Käykää sisään. — Mr Clennam, luulen, että tässä nyt on se herrasmies, josta mainitsin.»

Herrasmies selitti, että hänellä oli vain »pikku liikeasia», ja suoritti laillisen tehtävänsä.

»Saatanko teitä, mr Clennam?» kysyi mr Rugg kohteliaasti, hykerrellen käsiään.

»Kiitos, menen mieluummin yksin. Tehkää hyvin ja lähettäkää vaatteeni perästäpäin.» Mr Rugg vastasi hilpeästi, luvaten täyttää hänen pyyntönsä, ja puristi hänen kättään. Sitten Clennam saattajinensa astui portaita alas, nousi ensimmäisiin käsillä oleviin vaunuihin ja ajoi vanhalle tutulle portille.

»Taivas suokoon minulle anteeksi», ajatteli Clennam itsekseen, »mutta enpä todellakaan koskaan ajatellut astuvani tänne tällä tavalla!»

Mr Chivery hoiti porttia ja nuori John oli porttihuoneessa, joko hän oli vasta vapautunut virantoimituksesta tai odotti nyt vuoroansa. Molemmat olivat hämmästyneempiä kuin portinvartijoilta sopisi odottaa, heidän nähdessään uuden vangin. Vanhempi mr Chivery pudisti kättä hänen kanssaan ja näytti olevan häpeillänsä. »Enpä muista, sir, milloinkaan olleeni vähemmin iloinen tavatessani teidät.» Nuorempi mr Chivery oli jäykempi eikä pudistanut kättä hänen kanssansa ensinkään; hän seisoi katsellen Clennamia niin epäröivän näköisenä, että tämäkin raskaine silmineen ja sydämineen huomasi sen. Kohta sen jälkeen hävisi nuori John vankilaan.

Clennam tunsi paikan tavat kylliksi hyvin tietääkseen, että hänen oli jäätävä porttihuoneeseen määrätyksi ajaksi; hän istui erääseen nurkkaan ja oli lukevinaan povitaskusta kaivamiaan kirjeitä. Nämä eivät kuitenkaan kiinnittäneet hänen huomiotansa siinä määrin, ettei hän olisi kiitollisena nähnyt kuinka vanhempi mr Chivery piti porttihuoneen vapaana vangeista, kuinka hän avaimellaan viittasi toisille kieltäen heitä tulemasta sisään, kuinka hän kyynärpäällä lykki toisia ulos ovesta ja kuinka hän parhaansa mukaan koetti keventää uuden vangin kuormaa.

Arthur istui silmät luotuina lattiaan, muistellen entisyyttä, hautoen nykyisyyttä, mutta syventymättä erikoisesti kumpaankaan; silloin hän tunsi käden olkapäällänsä. Nuori John seisoi siinä ja sanoi: »Voitte tulla nyt.»

Hän nousi ja seurasi nuorta Johnia. Kun he olivat astuneet pari askelta rautaportin sisäpuolelle, kääntyi nuori John ja sanoi hänelle:

Nuori John kääntyi uudelleen ja ohjasi hänet vanhasta ovesta sisään, vanhoja portaita ylös ja vanhaan huoneeseen. Arthur ojensi kätensä. Nuori John katsoi sitä, katsoi häneen — jäykästi — hänen sisunsa oli vähällä kuohahtaa, mutta hän hillitsi itseään ja sanoi:

»En tiedä, voinko. Ei, en voi. Mutta arvelin, että pitäisitte tästä huoneesta, ja nyt saatte sen.»

Tämän oudon käytöksen herättämä hämmästys väistyi kohta nuoren Johnin lähdettyä (hän lähti heti) niiden tunteiden tieltä, jotka tyhjä huone elvytti Clennamin haavoittuneessa rinnassa, ja niiden muistojen tieltä, jotka siinä tulvivat hänen mieleensä, loihtien hänen eteensä sen hyvän ja jalon olennon, joka oli pyhittänyt tämän huoneen. Kun se olento muuttuneissa oloissa oli poissa sieltä, tuntui huone Clennamista niin autiolta ja hän kaipasi niin hänen rakastavia, uskollisia kasvojansa, että kääntyi seinään päin itkeäkseen mielensä helpotukseksi ja nyyhkytti: »Oi minun Pikku Dorritini!»

KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU

Päivä oli aurinkoinen ja Marshalsea helteisenä puolipäivänä tavallista hiljaisempi. Arthur Clennam painui yksinäiseen nojatuoliin, joka oli yhtä nukkavieru ja nuutunut kuin kuka tahansa vankilan asukas, ja vaipui ajatuksiinsa.

Siinä luonnottomassa rauhallisuuden tilassa, johon hän oli päätynyt läväistyään pelätyn vangitsemiskohtauksen ja päästyään tänne — tämä tunteiden käänne valtasi tavallisesti ensimmäiseksi vankilaantulijan, ja tältä vaaralliselta lepoasemalta luisui sitte moni eri teitä alennuksen ja häpeän kuiluihin — tässä tilassa saattoi hän katsella muutamia elämänsä vaiheita ikäänkuin olisi siirtynyt niistä ihan uuteen olomuotoon. Jos otti huomioon paikan, jossa hän oli, harrastuksen, joka oli tuonut hänet tänne silloin kun hänellä oli vapaus olla poissakin täältä, ja sen lempeän olennon, jonka läsnäolosta kertoivat yhtä hyvin muurit ja ristikot kuin hänen myöhemmän elämänsä vähimmätkin muistot, joita muurit ja ristikot eivät voineet vangita, niin ei ollut ihmettelemistä, että kiertelipä hänen ajatuksensa mitä muistoja tahansa, ne aina johtivat hänet uudelleen Pikku Dorritiin. Mutta kuitenkin tämä tuntui hänestä merkilliseltä, ei itse asian vuoksi, vaan siksi että se muistutti hänelle, kuinka paljon tämä rakas pieni olento oli vaikuttanut hänen parempiin päätöksiinsä.

Monikaan meistä ei tarkoin ja selvästi tiedä kenelle tai mille seikoille olemme tällä tavalla kiitollisuudenvelassa, ennenkuin elämän kiitävä pyörä jollakin erikoisella tavalla pysähtyy ja saamme oikean käsityksen asiasta. Tällainen silmien avautuminen seuraa usein sairautta, murhetta, rakastetun menetystä; se on vastoinkäymisten tavallisin hedelmä ja hyöty. Se tuli nyt Clennamin osaksi hänen onnettomuudessaan, voimakkaana ja lempeänä. »Kun ensin toinnuin ja kokosin ajatukseni», mietiskeli hän, »ja panin jonkinlaisen päämäärän kiusaantuneiden silmieni eteen, niin kuka minulla oli edessäni ja esimerkkinä, kenen näin huomaamattomana ahertavan hyvän asian eteen saamatta rohkaisua, taistellen alhaisia, kurjia esteitä ja vaikeuksia vastaan, jotka olisivat ajaneet kokonaisen armeijan tunnustettuja sankareja ja sankarittaria pakosalle? Hento tyttö! Kun koetin voittaa väärään osuneen rakkauteni ja osoittaa jalomielisyyttä miehelle, jolla oli parempi onni kuin minulla, vaikkei hän milloinkaan saisi sitä tietää eikä lausuisi siitä kiitoksen sanaa, niin kenessä olin nähnyt kärsivällisyyttä, itsensäkieltämistä, itsensähillintää, armeliasta mieltä, jalointa tunteiden rikkautta ja auliutta? Samassa köyhässä tytössä! Jos minä, joka olen mies ja jolla on miehen edut ja keinot ja tarmo, olisin ollut välittämättä sydämessäni kuuluvasta kuiskauksesta, joka muistuttaa minulle, että jos isäni on rikkonut, niin minun ensimmäinen velvollisuuteni on peittää ja hyvittää ja korvata se rikos, niin mikä hento lapsellinen olento, joka miltei paljain jaloin asteli kostealla kadulla, jonka kätöset lakkaamatta työskentelivät ja joka oli vain puoliksi suojattu kylmiltä viimoilta, niin mikä hento olento olisi seissyt edessäni saattaen minut häpeämään? Pikku Dorrit.» Niin aina, kun hän istui mietteissään nukkavierussa nojatuolissaan. Aina vain Pikku Dorrit, kunnes hänestä tuntui, että hän nyt sai rangaistuksensa siitä, että oli etääntynyt hänestä ja sallinut minkään muiden ajatusten tunkeutua mieleensä estämään muistelemasta Pikku Dorritin hyveitä.

Hänen ovensa avautui, ja vanhempi mr Chivery pisti päänsä sisään, kuitenkaan kääntymättä häneen päin.

»Olen vapaa virantoimituksesta nyt, mr Clennam, ja menossa ulos.
Voisinko tehdä jotakin puolestanne?»

»Suokaa anteeksi, että avasin oven», pyysi mr Chivery, »mutta en voinut saada teitä kuulemaan».

Tointuen tietoisuuteen Clennam huomasi, että vankila oli herännyt puolipäivätorkunnastaan, että sen asukkaat maleksivat varjoisassa pihassa ja että oli myöhäinen iltapäivä. Hän oli istunut tuntikausia mietteissään.

»Teidän tavaranne ovat saapuneet», ilmoitti mr Chivery, »ja minun poikani tuo ne tänne ylös. Olisin lähettänyt ne jo tänne, mutta hän halusi itse kantaa ne teille. Hän tahtoi tosiaankin itse kantaa ne tänne, ja siksi en voinut lähettää niitä. Mr Clennam, saisinko sanoa teille pari sanaa?»

»Tehkää hyvin ja käykää sisään», kehoitti Arthur, sillä mr Chiveryn pää pisti yhä vain pikkusen sisään ovesta, ja hän käänsi ainoastaan toisen korvansa, molempien silmiensä asemesta, Clennamiin päin. Tämä oli synnynnäistä hienotunteisuutta mr Chiveryssä — todellista kohteliaisuutta, huolimatta siitä, että hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli paljon ovenvartijaa eikä hitustakaan herrasmiestä.

»Kiitän, sir», vastasi mr Chivery, kuitenkaan lähestymättä, »se ei ole tarpeellista. Mr Clennam, älkää välittäkö minun pojastani, vaikka toisinaan huomaisitte hänet hiukan tuittupäiseksi. Pojallani on sydän, ja se sydän on oikealla paikalla. Minä ja hänen äitinsä tiedämme, missä se on ja että se on sijoittunut oikeaan paikkaan.»

Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat korjasi mr Chivery pois korvansa ja sulki oven. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi hänen poikansa.

»Tässä on matkalaukkunne», sanoi hän Arthurille laskien sen varovasti kädestään.

»Olette hyvin ystävällinen. Minua hävettää, että teillä on ollut näin paljon vaivaa.»

Hän oli poissa, ennenkuin Clennam ehti sanoa tämän, mutta palasi kohta ja sanoi yhtä selvästi kuin edellisellä kerrallakin: »Tässä on asiakirjalippaanne», jonka hän sitte laski yhtä varovasti kädestään kuin matkalaukunkin.

»Olen hyvin kiitollinen huomaavaisuudestanne. Toivottavasti voimme nyt pudistaa kättä, mr John.»

Nuori John peräytyi kuitenkin, pisti oikean käden ranteen vasemman käden peukalosta ja keskisormesta muodosteltuun renkaaseen ja vastasi kuten ennenkin: »En tiedä, voinko. Ei, huomaan, etten voi!» Hän seisoi katsellen vankia jäykästi, mutta vähitellen ilmestyi hänen silmiinsä ilme, joka oli kuin sääliä.

»Miksi olette vihainen minulle», kysyi Clennam, »ja kuitenkin niin valmis tekemään minulle palveluksia? Meidän välejämme häirinnee jokin erehdys. Olen pahoillani, jos se on minun syyni.»

»Ei ole mitään erehdystä, sir», vastasi John käännellen rannettaan renkaassa, joka näytti olevan sille liian ahdas. »Ei ole mitään erehdystä, sir, niissä tunteissa, joilla silmäni katselevat teitä tällä hetkellä! Jos olisin painossa teidän vertaisenne, mr Clennam — jota en ole, ja ellei teitä olisi kohdannut onnettomuus — kuten on käynyt, ja ellei se olisi vastoin Marshalsean lakeja — jota se olisi, niin tunteeni teitä kohtaan ovat sitä laatua, että mieluummin kuin tekisin mitään muuta haluaisin käydä kelpo otteluun kanssanne heti tässä paikassa.»

Arthur katsoi häneen hetkisen ihmetellen ja hiukan harmistuneena. »Hyvä, hyvä!» sanoi hän. »Erehdys, erehdys!» Kääntyen poispäin hän istui taas nukkavieruun tuoliinsa, raskaasti huoahtaen.

Nuori John seurasi häntä silmillään ja huudahti hetken vaiti oltuaan:
»Pyydän teiltä anteeksi!»

»Kernaasti suotu!» vastasi Clennam heilauttaen kättänsä, kohottamatta painunutta päätänsä. »Älkää sanoko muuta. Minä en ole sen arvoinen.»

»Nämä huonekalut, sir, ovat minun», selitti nuori John lempeällä ja lauhkealla äänellä. »Minulla on tapana vuokrata ne sellaisille, joilla ei ole omaa kalustoa ja jotka asuvat täällä. Niitä ei ole paljon, mutta ne ovat käytettävissänne. Ilmaiseksi, tarkoitan. En voi ajatellakaan vuokrata teille niitä maksusta. Olette tervetullut käyttämään niitä ilmaiseksi.»

Arthur kohotti taas päätänsä kiittääksensä häntä ja sanoakseen, ettei hän voinut käyttää hyväkseen sellaista ystävällisyyttä. John kierteli yhä rannettaan ja taisteli yhä itsensä kanssa entiseen ristiriitaiseen tapaansa.

»Sitä en sano, sir», vastasi nuori John, jonka ääni äkkiä muuttui kovaksi ja teräväksi. »Ei se ole mitään.»

Arthur katsoi häneen uudelleen, turhaan hakien jotakin selitystä hänen käytökseensä. Hetken päästä käänsi Arthur taas päänsä pois. Kohta senjälkeen sanoi nuori John äärimmäisen lempeästi:

»Pieni pyöreä pöytä, sir, joka on kyynärpäänne kohdalla, oli — te kyllä tiedätte kenenkä — minun ei tarvitse mainita häntä — hän kuoli; hän oli ylhäinen herrasmies. Ostin sen eräältä henkilöltä, jolle hän antoi sen ja joka asui täällä hänen jälkeensä. Tämä henkilö ei kuitenkaan ollut missään suhteessa hänen vertaisensa. Useimpien henkilöiden olisi työlästä kohota hänen tasallensa.»

Arthur veti pienen pöydän lähemmäksi, nojasi käsivartensa sitä vasten ja jäi siihen asentoon.

»Kenties ette tiedä, sir», sanoi nuori John, »että minä tunkeuduin hänen puheillensa hänen käydessään täällä Lontoossa. Hän oli sitä mieltä, että se oli tunkeilevaisuutta, vaikka hän oli niin ystävällinen, että pyysi minua istumaan ja muisteli isää ja muita vanhoja ystäviä. Vaatimattomimpiakin tultavia. Minusta hän näytti hyvin muuttuneelta ja sanoinkin sen palattuani kotiin. Kysyin häneltä, kuinka miss Amy voi —»

»Olisin luullut teidän tietävän sen kysymättä minun kaltaiseltani», vastasi nuori John; näytti siltä kuin hän ensin olisi nielaissut ison, näkymättömän lääkemarjasen. »Mutta koska kysytte, niin olen pahoillani siitä, etten voi vastata kysymykseenne. Asia on niin, että hän piti kysymystäni nenäkkäänä ja vastasi: 'Mitä se teihin kuuluu?' Silloin ymmärsin selvästi, että olin ollut tunkeileva, mitä olin sitä ennen kovin pelännyt. Siitä huolimatta hän puhutteli minua erittäin ystävällisesti, erittäin ystävällisesti.»

He olivat molemmat vaiti useita minuutteja, paitsi että nuori John vaitiolon keskimailla huomautti: »Hän sekä puhui että käyttäytyi erittäin ystävällisesti.»

Nuori John keskeytti uudelleen hiljaisuuden kysymällä: »Ellette pidä minua nenäkkäänä, niin kysyisin, kuinka kauan aiotte olla syömättä ja juomatta?»

»En ole kaivannut vielä mitään», vastasi Clennam. »Minulla ei nyt ole ruokahalua.»

»Sitä suurempi syy on vahvistautua jollakin tavoin, sir», sanoi nuori John. »Jos voitte istua täällä tuntimäärin nauttimatta mitään, siksi ettei teillä ole ruokahalua, niin voitte ja teidän tulee yhtä hyvin syödä ja juoda jotakin ilman ruokahalua. Menen nyt omalle puolelleni juomaan teetä. Ellette pidä minua nenäkkäänä, niin pyytäisin teitä tulemaan mukaan. Tahi voin tuoda tarjottimen tännekin kädenkäänteessä.»

Arvaten, että nuori John vaivautuisi tekemään niin, jos hän kieltäytyisi, ja haluten välttämättä osoittaa muistavansa sekä vanhemman mr Chiveryn kehoituksen että nuoremman anteeksipyynnön, nousi Arthur ja ilmoitti olevansa halukas juomaan teetä mr Johnin huoneessa. Nuori John lukitsi hänen ovensa ja sujautti erittäin näppärästi avaimen taskuunsa; sitte hän astui edellä omalle asunnollensa.

Se oli rakennuksen ylimmässä huipussa, lähinnä porttikäytävää. Se oli sama huone, jonne Clennam oli rientänyt sinä päivänä, kun rikastunut perhe oli jättänyt vankilan ainaiseksi, ja jossa hän oli nostanut pyörtyneen Pikku Dorritin lattialta. Hän aavisti kohta minne he olivat matkalla, kun hänen jalkansa koskettivat portaita. Huone oli muuttunut sen verran, että se oli paperoitu, uudestaan maalattu ja paljoa hauskemmin kalustettu; mutta hän saattoi muistaa sen juuri sellaisena kuin oli nähnyt sen luodessaan siihen yhden ainoan kiireisen silmäyksen nostettuaan tytön lattialta ja lähtiessään kantamaan häntä vaunuihin.

Unohtaen teen pureksi nuori John yhä edelleen kynsiänsä ja katseli vierastansa niin kauan kuin tämä katseli huonetta. Viimein hän ryntäsi teekannun luo, kaatoi kiivaasti teetä siihen teetölkistä ja riensi yhteiseen keittiöön noutamaan kuumaa vettä.

Huone puhui niin kaunopuheisesti Clennamille, kun hän nyt muuttuneissa oloissa palasi kurjaan Marshalseaan, kertoi hänelle niin alakuloisesti Pikku Dorritista ja siitä, että hän oli menettänyt hänet, että hänen olisi ollut vaikea vastustaa sitä, vaikka ei olisi ollutkaan yksin. Nyt hän ei sitä yrittänytkään. Hän laski kätensä tunteettomalle seinälle yhtä hellästi kuin jos olisi koskettanut häntä itseään ja lausui hänen nimensä matalalla äänellä. Hän asettui ikkunan ääreen katsellen julman piikkiharjaisen vankilanmuurin ylitse ja kuiskasi siunauksen kesäautereen läpi sitä kaukaista maata kohden, jossa Pikku Dorrit eli rikkaana ja onnellisena.

Nuori John viipyi jonkun aikaa poissa ja palatessaan osoitti käyneensä kaupungilla; hän toi näet tullessaan tuoretta voita, kaalinlehteen käärittynä, muutamia ohuita viipaleita keitettyä kinkkua, toiseen kaalinlehteen käärittyinä, sekä pienen korillisen vesinenättiä ja lehtisalaattia. Kun hän oli saanut nämä mielensä mukaisesti järjestetyiksi pöydälle, istuutuivat he juomaan teetä.

Clennam koetti tehdä oikeutta aterialle, mutta onnistumatta. Sianliha ellotti häntä; leipä tuntui muuttuvan hiekaksi hänen suussansa. Hän ei saanut alas muuta kuin kupillisen teetä.

»Maistakaa hiukan näitä vihanneksia», kehoitti nuori John ja tarjosi hänelle vihanneskulhoa.

Clennam otti viesinenättivesan ja yritti uudelleen, mutta leipä muuttui entistä karkeammaksi hiekaksi, ja sianliha (se oli itsessään kylläkin hyvää) tuntui levittävän hajua, joka heikkona samumina puhalsi koko Marshalsean läpi.

»Ottakaa hiukan vihanneksia lisää, sir», kehoitti nuori John ja tarjosi taas kulhoa.

Näytti siltä kuin hän pistäisi ruohoa alakuloisen vangitun linnun häkkiin, ja oli ilmeistä, että John oli ostanut vihanneskorin tuottaakseen virkistystä vankilan kuumien pihakivien ja muuritiilien keskellä eläjälle. Niinpä Clennam hymyillen huomautti: »Olitte hyvin ystävällinen pistäessänne nämä häkkini ristikkotankojen väliin; mutta en voi saada niitä alas tänään.»

Ikäänkuin syömisen vaikeus olisi ollut tarttuva, työnsi nuori Johnkin ennen pitkää lautasen luotaan ja alkoi poimutella kaalinlehteä, johon sianliha oli ollut käärittynä. Käännettyään sen moneen päällekkäiseen poimuun, niin että se oli aivan pieni hänen kämmenellään, alkoi hän litistellä sitä molempien käsiensä välissä ja katseli koko ajan tarkkaavasti Clennamia.

»Arvelen», sanoi hän viimein puristaen erikoisen lujasti vihreätä kääröä kädessään, »että vaikkette katsoisikaan kannattavan pitää huolta itsestänne itsenne tähden, niin voisitte tehdä sen jonkun toisen tähden».

»Aivan niin», vastasi Arthur huoahtaen ja hymyillen, »mutta en vain tiedä kenenkä tähden ponnistelisin».

»Mr Clennam», sanoi John kiihkeästi, »minua ihmetyttää, että herrasmies, joka voi olla niin vilpitön ja suora kuin te, kehtaa käyttäytyä niin alhaisesti, heittäen minulle tällaisen vastauksen. Mr Clennam, minua ihmetyttää, että herrasmies, jolla itsellään on sydän, raskii kohdella minua näin sydämettömästi. Se hämmästyttää minua, sir. Se todella hämmästyttää minua!»

Kavahdettuaan pystyyn antaaksensa enemmän pontta sanoilleen istuutui nuori John taas tuolille ja pyöritteli vihreätä kääröänsä oikean säärensä päällä, siirtämättä hetkeksikään Clennamista katsettaan, joka oli tuikea ja harmistuneen moittiva.

»Olin jo päässyt siitä, sir», sanoi John. »Olin voittanut sen, koska tiesin, että se oli voitettava , ja olin päättänyt olla enää ajattelematta sitä. En olisi, toivoakseni, enää päästänyt sitä ajatuksiini, jos ette vankilaan olisi tullut te, minulle onnettomana hetkenä tänään!» (Kiihdyksissään omaksui nuori John äitinsä voimakkaan lauserakentelutavan.) »Kun ensin näin teidät edessäni porttihuoneessa, sir, tänä päivänä, tuntui siltä kuin myrkyllinen upaspuu olisi tuotu tänne eikä vangittu velallinen, ja minä jouduin sellaiseen sekavien tunteiden pyörteeseen, että kaikki muu hävisi näkyvistä ja minä vain kiepuin pyörteen mukana. Mutta minä selvisin siitä. Minä kamppailin, ja minä selvisin siitä. Vaikka tämä olisi viimeinen sanani, niin tätä pyörrettä vastaan minä äärimmäisin voimin kamppailin ja siitä selvisin. Aprikoin, että jos olin ollut töykeä ja epäkohtelias, niin minun oli pyydettävä anteeksi, ja sen tein vähääkään lieventämättä rikostani. Ja nyt kun haluan osoittaa, että yksi ajatus on minulle miltei pyhä ja ylinnä kaikkia muita — nyt te, kaikesta huolimatta, väistätte minua, kun hiukan vihjaankin sinne päin, ja lykkäätte minut luotanne. Sillä älkää toki, sir», pyysi nuori John, »älkää toki olko niin alhainen, että kiellätte väistäneenne minua ja työntäneenne minut luotanne».

Täynnä ihmetystä katsoi Arthur häneen kuin järkensä menettäneeseen, kysyen vain: »Mitä se on? Mitä ihmettä te tarkoitatte, John?» Mutta John, joka oli siinä mielentilassa, ettei mikään tuntunut mahdottomammalta eräälle ihmisluokalle kuin vastauksen antaminen, jatkoi sekavaa puhettansa.

»Minä en», selitti John, »minä en milloinkaan ole ollut niin julkea, että olisin luullut muuta kuin että asia oli mahdoton. Minulla ei ollut, ei, miksi sanoisin niin, kun minulla kuitenkin joskus oli toivoa, että olisi mahdollista tulla niin onnelliseksi, ei kuitenkaan tuon keskustelumme jälkeen, ei, vaikka voittamattomia esteitä ei olisi ilmestynytkään! Mutta onko siinä syytä, miksei minulla olisi muistia, miksei minulla olisi mietteitä, miksei minulla olisi pyhiä paikkoja eikä mitään sellaista?»

»Sitä käy kyllä tallaaminen jalkoihin, sir», jatkoi John syytäen suustaan rajun sanaryöpyn, »se käy kyllä päinsä, jos joku tahtoo antautua sellaiseen. Sitä käy kyllä tallaaminen, mutta paikallaan se silti pysyy. Saattaa olla, ettei sitä voisi tallata, ellei sitä olisi olemassa. Mutta se ei ole herrasmiehelle sopivaa, ei kunniallista eikä oikein, että ihmistä, joka on taistellut ja pyrkinyt irti itsestään kuin perhonen, näin väistetään ja sysätään pöh. Maailma pilkatkoon portinvartijaa, mutta hän on mies — ellei hän ole nainen, kuten naisvangeilla on.»

Vaikka nuoren Johnin puhe oli naurettavaa sekavuudessaan, ilmeni hänen yksinkertaisessa, tunteellisessa olemuksessaan suurta vilpittömyyttä, samalla kun hänen hehkuvat kasvonsa ja kiihtynyt äänensä ja käytöksensä osoittivat, että jotakin hellän arkaa kohtaa hänen sydämessään oli syvästi loukattu, niin että Arthur olisi ollut julma, ellei olisi ottanut tätä huomioon. Hän koetti sentähden ajatuksissaan palata heidän keskustelunsa ja tämän tuntemattoman vääryyden alkukohtaan, ja sillä välin nuori John, joka oli kierrellyt vihreän käärönsä aivan pyöreäksi, leikkasi sen kolmeksi kappaleeksi ja pani ne lautaselle kuin minkäkin harvinaisen herkun.

»Minusta näyttää siltä», sanoi Arthur muisteltuaan heidän keskusteluaan vesinenättiin saakka, »että te olette viitannut miss Dorritiin?»

»En ymmärrä sitä. Toivottavasti en ole niin onneton, että taas katsotte minun loukkaavan teitä, sillä sitä en ikinä ole tahtonut tehdä, mutta minun täytyy sanoa, etten ymmärrä tätä.»

»Sir», kivahti John, »ettehän toki voi olla niin vilpillinen, että kieltäisitte tietävänne ja kauan tienneenne, mitä tunteita sydämessäni asuu miss Dorritia kohtaan; älkäämme julkeasti nimittäkö niitä rakkaudeksi, vaan ihailuksi ja palvonnaksi».

»En todellakaan, John, ole niin vilpillinen; en käsitä miksi epäilette minua siitä. Ettekö milloinkaan ole kuullut äidiltänne, että kerran kävin hänen luonansa?»

»En, sir», vastasi John lyhyesti, »en ole milloinkaan kuullut mitään sellaista».

»Minäpä kerron teille. Tahdoin edistää miss Dorritin onnea; ja jos olisin voinut otaksua, että hän vastasi tunteisiinne —»

John-parka punastui korvalehteä myöten. »Sitä ei miss Dorrit milloinkaan osoittanut, sir. Minä tahdon olla rehellinen ja kunniallinen, mikäli yksinkertaisuudessani voin, ja olen liian ylpeä luulotellakseni kenellekään hetkeäkään, että hän milloinkaan vastasi tunteisiini tai että hän koskaan uskotteli sellaista minulle; ei, ei ollut minkäänlaista syytä otaksua, että hän milloinkaan tekisi tai voisi niin tehdä. Hän oli korkealla minun yläpuolellani aina ja kaikissa suhteissa. Samoin kuin», lisäsi John, »hänen ylhäinen perheensä».

Hänen ritarilliset tunteensa kaikkea kohtaan, mikä koski Pikku Dorritia, tekivät hänet niin arvokkaaksi huolimatta hänen pienestä ko'ostansa, hänen perin heikoista sääristänsä ja vieläkin heikommasta tukastaan ja runollisesta luonteestaan, että Goliath hänen paikallansa ei olisi herättänyt suurempaa kunnioitusta Clennamissa.

»Hyvä, sir», vastasi John ja pyyhkäisi kädellään silmiään; »soisin, että te tekisitte samoin».

Hän sinkautti tämän odottamattoman vastauksen niin äkkiä, että Arthur taas ihmetellen katseli häntä.

»Kuitenkin», katui John ja ojensi kätensä teetarjottimen yli, »jos huomautus oli liian ankara, niin peruutan! Mutta miksi ei, miksi ei? Kun sanon teille, mr Clennam, että teidän pitää huolehtia itsestänne erään toisen tähden, niin miksette voi olla avomielinen, vaikka olenkin portinvartija? Miksi annoin teille huoneen, josta tiesin teidän enimmin pitävän? Miksi kannoin tavaranne ylös? Ei silti, että ne ensinkään tuntuivat raskailta, en mainitse sitä siitä syystä, kaukana siitä. Miksi olen hoivannut teitä tällä tavalla, aamusta alkaen? Omienko ansioittenne tähden? Ei. Ne ovat hyvin suuret, sitä en vähääkään epäile; mutta niiden tähden en ole tätä tehnyt. Toisen ansiot tässä ovat painaneet, jopa monin verroin enemmän minun silmissäni. Miksi ette siis puhu avoimesti!»

»Totisesti, John», vastasi Clennam, »te olette niin hyvä mies ja minä pidän luonnettanne niin suuressa arvossa, että jos en ole osoittanut panevani niin suurta arvoa kuin todella panen sille seikalle, että olette tänään tehnyt minulle nämä ystävälliset palvelukset siksi, että miss Dorrit on luottanut minuun ystävänään, niin tunnustan sen viaksi ja pyydän teiltä anteeksi».

»Oh, miksi ette», toisti John taas uudelleen pilkallisesti, »miksi ette puhu avoimesti!»

»Minä vakuutan teille, etten ymmärrä teitä. Katsokaa minua. Ajatelkaa millaisissa vaikeuksissa olen. Tuntuuko luultavalta, että tahtoisin häijysti vielä lisätä itsesoimauksiani käyttäytymällä kiittämättömästi ja vilpillisesti teitä kohtaan? En ymmärrä teitä.»

Johnin kasvojen epäuskoinen ilme vaihtui epävarmaksi. Hän nousi, peräytyi huoneen ullakkoikkunan ääreen, viittasi Arthurin luoksensa ja seisoi miettivästi katsellen häntä.

»Ohhoh», huudahti John vedoten muuripiikkeihin. »Hän sanoo: 'Mitä niin?'!»

Clennam katsoi piikkeihin ja katsoi Johniin, katsoi piikkeihin ja katsoi Johniin.

»Hän sanoo: 'Mitä niin?' Ja vielä lisäksi näyttää olevan tosissaan», huudahti John ja tarkasti häntä tuskallisen hämmästyneenä. »Näettekö tämän ikkunan, sir?»

»Ja tämän vastapäisen muurin ja sen alla olevan pihan? Ne ovat kaikki olleet sen todistajina päivä päivältä, yö yöltä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Sillä kuinka usein olenkaan nähnyt miss Dorritin täällä hänen näkemättä minua!»

»Teihin!» sanoi John ja kosketti kädenselällä hänen rintaansa, peräytyi sitte tuolinsa luo ja istuutui siihen, kasvot kalpeina, pidellen kiinni käsinojista ja pudistaen päätänsä.

Jos hän olisi iskenyt Clennamia lujasti sensijaan että näin keveästi kosketti häntä, olisi hän järkyttänyt häntä vähemmin. Arthur seisoi hämmästyneenä, hänen silmänsä katsoivat Johniin, hänen huulensa raottuivat ja näyttivät muodostavan sanan »Minuun!» lausumatta sitä kuitenkaan; hänen kätensä vaipuivat sivuille; koko hänen ulko-olemuksensa oli kuin vastaheränneen, joka ei voi käsittää kesken unia saatua tiedonantoa.

W »Minäkö erehtynyt, sir!» huudahti nuori John. »Erehtynytkö täydellisesti tässä asiassa! Ei, mr Clennam, älkää sanoko niin. Jossakin muussa asiassa, jos niin haluatte, sillä en pidä itseäni minään älyniekkana ja tunnen hyvin puutteeni. Mutta minäkö erehtyisin asiassa, joka on tuottanut sydämelleni enemmän tuskaa kuin kokonainen ryöppy villien nuolia! Minäkö erehtyisin asiassa, joka miltei on vienyt minut hautaan; siellä olen toisinaan toivonut lepäävänikin, jos se vain olisi sopinut yhteen tupakkakaupan ja vanhempien tunteiden kanssa! Minäkö erehtyisin asiassa, joka nytkin pakottaa minut ottamaan nenäliinan taskustani ison tytön lailla, kuten ihmiset sanovat: vaikka minä en ymmärrä miksi isoon tyttöön vertaaminen olisi miksikään häpeäksi, sillä jokainen oikea mieshän rakastaa heitä sekä isoja että pieniä! Älkää sanoko minun erehtyneen, älkää toki!»

Ja nuori John, joka pohjaltaan oli erinomaisen kunnioitettava, vaikka ulkonaiselta olemukseltaan kylläkin naurettava, otti nenäliinan taskustaan, yhtä vähän salaten tekoansa kuin kerskaillen siitä; näin vilpittömän luonnollisesti ottavat vain perin hyvät miehet nenäliinan taskustaan pyyhkiäkseen silmiänsä. Kuivuttuaan kyyneleensä, soi John itselleen vielä nyyhkytyksen ja nuuskutuksen viattoman ylellisyyden ja pisti sitte nenäliinan taas taskuun.

Kosketus tuntui yhä edelleen iskuna, niin ettei Arthur saanut montakaan sanaa sanotuksi. Hän vakuutti John Chiverylle, sittenkun tämä oli pistänyt nenäliinan taskuunsa, että hän pani suuren arvon hänen epäitsekkyydelleen ja uskollisuudelleen muistellessaan miss Dorritia. Mitä taas siihen otaksumaan tuli, josta hän juuri oli puhunut — tässä nuori John keskeytti hänet: »Ei otaksuma! Eipä suinkaan!» — niin siitä hän kenties puhuisi joskus toiste, mutta nyt hän ei halunnut sanoa siitä mitään. Tuntien itsensä alakuloiseksi ja väsyneeksi, halusi hän nyt, Johnin luvalla, palata huoneeseensa ja pysyä siellä lopun iltaa. John myöntyi, ja Arthur hiipi muurin varjossa omaan huoneeseensa.

Isku tuntui yhä niin voimakkaana, että kun hän oli päässyt eroon likaisesta eukosta, jonka hän tapasi istumassa portailla ovensa takana odottamassa saadakseen järjestää hänen vuoteensa ja joka tätä tehdessään kertoi saaneensa määräyksensä mr Chiveryltä, »ei siltä vanhalta, vaan siltä nuorelta», hän istui kuluneeseen nojatuoliinsa ja painoi pään käsiensä varaan, ikäänkuin olisi iskusta huumautunut. Pikku Dorrit rakastaisi häntä! Tämä saattoi hänet vielä paljoa enemmän ymmälle kuin hänen onnettomuutensa.

Kuinka vähän todennäköistä! Hän oli tottunut nimittämään häntä lapsekseen, rakkaaksi lapsekseen, ja koettanut herättää hänen luottamustaan painostamalla heidän ikäeroansa ja puhumalla itsestään vanhana miehenä. Pikku Dorrit ei kuitenkaan liene pitänyt häntä vanhana. Jokin muistutti hänelle, ettei hän itsekään ollut pitänyt itseään vanhana, ennenkuin ruusut vierivät virran mukana.

Hänellä oli Pikku Dorritin molemmat kirjeet asiapaperilippaassaan, ja hän otti ne esille ja luki. Niistä helähteli yhä suloisen äänen kaiku. Se sattui hänen korvaansa monin hellin sävelin, joihin kyllä saattoi sovittaa tuon uuden merkityksen. Nyt muistui hänen mieleensä tyyni toivottomuus siinä vastauksessa: »Ei, ei, ei!» jonka hän oli saanut tässä samassa huoneessa sinä iltana, jolloin hän oli saanut aavistuksen Pikku Dorritin muuttuneesta kohtalosta; silloin he olivat vaihtaneet sanoja, joita hän oli tuomittu muistelemaan nyt alennustilassaan vankilassa.

Mutta hänen miettiessään ja samassa määrässä kuin hänessä alkoi merkillinen oman sydämen tutkistelu, näkyi tuo todennäköisyys kasvavan. Eikö siinä, että hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä ajatella Pikku Dorritin rakastavan jotakuta, että hän oli tahtonut saada tuon kysymyksen pian ratkaistuksi, että hän puoliksi tietoisesti oli nähnyt jonkinlaista jalomielisyyttä halussaan auttaa Pikku Dorritia hänen rakkaudessaan, eikö tässä kaikessa ollut hänen puoleltaan jotakin, mitä hän oli tukahduttanut heti sen herättyä? Eikö hän milloinkaan ollut kuiskannut itselleen, ettei hän saanut ajatella mitään sellaista kuin että Pikku Dorrit rakastaisi häntä, ettei hän saanut käyttää hyväkseen hänen kiitollisuuttansa, että hänen tuli muistaa kokemuksensa varoitukset ja oikaisut ja että hänen tuli pitää tällaisia nuorekkaita toiveita menneinä omalta kohdaltansa ja herkeämättä muistuttaa itsellensä, että aika oli sivuuttanut hänet ja että hän oli liian vanha ja vakava?

Hän oli suudellut Pikku Dorritia nostaessaan hänet lattialta silloin, kun hänet oli niin kokonaan ja kuvaavasti unohdettu. Samallako tavalla kuin olisi suudellut häntä hänen ollessaan tajuissaan? Eikö ollut mitään erotusta?

Pimeä yllätti hänet näissä ajatuksissa. Ja pimeä yllätti mr ja mrs Plornishinkin, kun he koputtivat hänen ovellensa. He toivat mukanaan kaupastaan korillisen kaikenlaista erinomaista tavaraa, joka meni siellä niin nopeasti kaupaksi ja tuotti niin kehnon voiton. Mrs Plornish oli niin liikutettu, että itki. Mr Plornish mutisi ystävällisesti miettivään, muttei älykkääseen tapaansa, että elämässä oli laaksoja, »näetkö», ja oli kukkuloita. Hän oli kuullut totena sanottavan maan pyörimisestä, ja epäilemättäkin se pyöri, että parhaatkin herrasmiehet vuorostaan joutuivat seisomaan päällänsä ja pyörimään takaperin siinä paikassa, jota sanotaan avaruudeksi. Hyväpä niinkin. Mr Plornish arveli vain, että hyväpä niinkin. Tuo herrasmies pääsisi kyllä taas jaloilleen, kun hänen vuoronsa tulisi, ja pyörisi säännölliseen tapaan, kun kaikki taas olisi ennallaan ja oikein päin, ja hyväpä niinkin!

On jo mainittu, että mrs Plornish, joka ei ollut ajattelija, itki. Myöhemmin ilmeni, että mrs Plornishilla, joka ei ollut ajattelija, oli ymmärtämystä. Se saattoi johtua hänen heltyneestä mielestään, hänen sukupuolensa älystä, naisen nopeasta käsityskyvystä tai naisen käsityskyvyn puutteesta; oli miten oli, myöhemmin kävi ilmi, että mrs Plornish osoitti ymmärtämystä Arthurin syvimpiä mietteitä kehtaan.

»Tuskin voitte uskoa, minkä isä on puhunut teistä, mr Clennam», sanoi mrs Plornish. »Se on saattanut hänet kovin alakuloiseksi. Tämä onnettomuus on sortanut hänen äänensäkin. Tiedättehän kuinka kauniisti isä laulaa; mutta nyt hän ei saanut lauletuksi ääntäkään lapsille teetä juotaessa, uskottepa tai ette».

Puhuessaan pudisteli mrs Plornish päätänsä, kuivaili silmiään ja katseli ympärilleen huoneessa.

»Mitä mr Baptistiin tulee», jatkoi mrs Plornish, »niin mitä hän tekee saadessaan kuulla tästä, sitä en voi ajatella enkä kuvitella. Hän olisi jo aikoja sitten ollut täällä, siitä voitte olla varma, ellei olisi toimittamassa jotakin tärkeätä teidän hänelle uskomaanne asiaa. Hän ajaa niin väsymättömästi tätä asiaa eikä suo itselleen mitään rauhaa, niin että hän sillä oikein, kuten sanoin hänelle», ja mrs Plornish lopetti lauseensa italiankielellään, »hemmestytte padrona».

Olematta turhamainen tunsi mrs Plornish sanoneensa erikoisen sirosti ja komeasti tämän toskanalaisen lauseen. Mr Plornish ei voinut salata ihastustaan hänen kielitaidostaan.

»Mutta tiedättekö, mr Clennam», jatkoi kelpo nainen, »aina on olemassa jotakin kiitollisuudenkin syytä, ja olen varma siitä, että tekin myönnätte niin olevan. Puhuessamme tässä huoneessa ei ole vaikeata huomata, mistä tässä tapauksessa on kiitettävä. On todellakin syytä olla kiitollinen, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.»

»On todella syytä olla kiitollinen siitä, että miss Dorrit nyt on kaukana täältä», toisti mrs Plornish. »Toivottavasti hän ei saa kuulla mitään siitä. Jos hän olisi ollut täällä näkemässä tätä, sir, ei lie epäilemistäkään», mrs Plornish kertasi vielä nuo sanat, »ei ole epäilemistäkään, että teidän onnettomuutenne ja surunne olisi ollut liikaa hänen hellälle sydämellensä. En tiedä mitään, mikä voisi koskea miss Dorritiin kipeämmin.»

Aivan varmasti katsoi mrs Plornish ystävällisessä mielenliikutuksessaan häneen aran uhmaavasti.

»Niin», sanoi hän. »Ja siitä näkyy, kuinka isä vanhalla iällään tarkkaan huomaa asioita, kun hän tänään iltapäivällä sanoi minulle, ja Onnenmaja tietää, etten minä parantele enkä suurentele sitä: 'Mary, onpa suuri onni, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.' Ne olivat isän sanat. Isän omat sanat olivat: 'Mary, onpa suuri onni, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.' Minä vastasin isälle silloin ja sanoin siihen: 'Isä, sinä olet oikeassa!' Tämä tapahtui isän ja minun välilläni», lopetti mrs Plornish kuten ainakin laillinen todistaja. »Enkä minä kerro muuta kuin mitä todella tapahtui minun ja isän välillä.»

Mr Plornish, joka luonteeltaan oli harvapuheisempi, käytti tilaisuutta ehdottaaksensa, että he jättäisivät mr Clennamin itsekseen. »Sillä katsos», lisäsi mr Plornish vakavasti, »minä tiedän miltä tällainen tuntuu, eukkoseni», ja toisteli tätä arvokasta huomautusta moneen kertaan, ikäänkuin se hänen mielestään olisi sisältänyt suuren siveellisen salaisuuden. Viimein arvoisa pariskunta lähti tiehensä, astellen käsikoukkua.

Onneksi se nyt oli ohi, jos asia joskus oli ollutkin niin, ja parempi oli näin. Otaksuen, että Pikku Dorrit oli rakastanut häntä ja että hän olisi sallinut itsensä rakastaa Pikku Dorritia, millaista tietä hän olisikaan kuljettanut lemmittyään! Nyt sen näki — vienyt hänet takaisin tähän kurjaan paikkaan! Hänen tuli olla hyvin tyytyväinen ajatellessaan, että Pikku Dorrit nyt oli ainiaaksi vapautunut siitä ja että hän oli naimisissa tai pian menisi naimisiin (epämääräisiä huhuja hänen isänsä tämäntapaisista suunnitelmista oli liikkeellä Bleeding Heart Yardissa samoihin aikoihin, jolloin kerrottiin hänen sisarensa avioliitosta), samoin kuin siitä, että Marshalsean portit ainiaaksi sulkivat ulkopuolellensa kaikki tällaiset yllättävät mahdollisuudet.

Muistellessaan omaa poloista tarinaansa hän näki, että Pikku Dorrit oli sen huippupiste. Kaikki viivat sen perspektiivissä johtivat hänen viattomaan olemukseensa. Hän oli matkustanut tuhansia peninkulmia sitä kohti; entiset rauhattomat toiveet ja epäilykset olivat häipyneet sen edessä; se oli nyt hänen elämänsä mielenkiinnon keskus; se oli kaiken siihen kuuluvan hyvän ja onnellisen päätepiste; sen ulkopuolella ei ollut muuta kuin erämaa ja pimeä taivas.

Yhtä rauhattomana kuin viettäessään ensimmäistä yötänsä näiden synkkien muurien sisäpuolella vietti hän tämänkin yön, tällaisten ajatusten askarruttaessa hänen mieltänsä. Tällä välin nukkui nuori John rauhallista unta, sepitettyään ja järjestettyään pieluksellansa seuraa van hautakirjoituksen:

KULKIJA!
KUNNIOITA HAUTAA, JOSSA LEPÄÄ
JOHN CHIVERY nuorempi.
HÄN KUOLI VANHALLA IÄLLÄ,
JOTA EI TARVITSE LÄHEMMIN MAINITA.
ONNETTOMANA HÄN TAPASI KILPAILIJANSA
JA TUNSI KOVAA HALUA
RYHTYÄ KÄSIRYSYYN,
MUTTA RAKASTETUN TYTÖN TÄHDEN
KUOLETTI NÄMÄ KATKERUUDEN TUNTEET JA
MENETTELI JALOMIELISESTI.

NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Yleinen mielipide vankilan ulkopuolella oli vihamielinen Clennamille eikä hän hankkinut itselleen ystäviä sen sisäpuolellakaan. Hän oli liiaksi alakuloinen yhtyäkseen pihassa kävelevään laumaan, joka pysytteli yhdessä unohtaakseen huolensa; hän oli liiaksi itseensä sulkeutunut ja onneton ottaakseen osaa ravintolan vaivaisiin huvituksiin; hän pysytteli omassa huoneessaan ja muut katsoivat häneen karsaasti. Toiset väittivät hänen olevan ylpeän; toiset moittivat häntä synkäksi ja äreäksi; toiset halveksivat häntä, koska hän muka oli heikko raukka, joka kärsi ja kuihtui velkojensa painon alla. Vankilan koko väestö karttoi häntä näiden erilaisten syytösten tähden, mutta varsinkin viimemainitun, johon sisältyi syytös jonkinlaisesta uskottomuudesta talon tapoja kohtaan, ja pian hän oli niin eristettynä, että hän käveli pihassa vain silloin, kun iltakerho oli koolla ravintolassa laulaen, maljoja juoden ja puheita pitäen ja kun pihassa oli tuskin ketään muita kuin naisia ja lapsia.

Vankeus alkoi vaikuttaa häneen. Hän tunsi jo veltostuvansa ja myös tylsistyvänsä. Nämä huomiot peloittivat häntä, sillä hän oli nähnyt, millainen vaikutus vankeudella oli ollut tässä samassa huoneessa, näiden neljän ahtaan seinän sisäpuolella. Arasti väistäen muiden huomiota ja omaansa, alkoi hän muuttua ilmeisesti. Kuka hyvänsä saattoi nähdä, että vankilamuurin varjo oli synkkänä hänen yllänsä.

Eräänä päivänä, hänen oltuansa kymmenen tai kaksitoista viikkoa vankilassa ja koetettuaan ruveta lukemaan, voimatta kuitenkaan erottaa kuviteltujakaan henkilöitä Marshalseasta, sattui niin, että joku pysähtyi hänen ovellensa ja koputti. Hän nousi avaamaan, ja miellyttävä ääni tervehti häntä: »Kuinka voitte, mr Clennam? Toivottavasti ette pane pahaksenne, että tulen tervehtimään teitä!»

Se oli vilkas nuori Barnacle, Ferdinand. Hän näytti erittäin ystävälliseltä ja miellyttävältä, mutta hänen ylenmääräinen iloisuutensa ja huolettomuutensa oli outona vastakohtana likaisen vankilan synkkyydelle.

»Tuloni hämmästyttää teitä, mr Clennam», sanoi hän istuutuen tuolille, jonka Clennam tarjosi hänelle.

»Kiitos. Suoraan puhuen», tunnusti miellyttävä nuori Barnacle, »olen ollut hyvin pahoillani kuultuani, että teidän on täytynyt joksikin aikaa vetäytyä tänne, ja toivon (tietysti näin vain yksityisesti meidän kesken), ettei meillä ole ollut mitään tekemistä tässä asiassa?»

»En voi sälyttää pienintäkään osaa vastoinkäymisistäni tämän huomattavan laitoksen syyksi.»

»Totisesti, se ilahduttaa minua suuresti», vastasi vilkas nuori
Barnacle. »Tuntuu oikein helpottavalta kuulla teidän sanovan noin.
Olisin ollut äärettömän pahoillani, jos meidän virastomme olisi ollut
syypää teidän vaikeuksiinne.»

»Hyvä on», sanoi Ferdinand. »Olen iloinen siitä. Pelkäsin todellakin, että olimme olleet avullisia saattamassa teidät perikatoon, sillä ei ole kiellettävissä, että me onnettomuudeksi toisinaan teemme sellaista. Emme tahdo sitä, mutta jos ihmiset haluavat vahingoittaa itseään, niin — emme voi sille mitään.»

»Yhtymättä ehdottomasti siihen, mitä sanotte», vastasi Arthur alakuloisesti, »olen kiitollinen minua kohtaan osoittamastanne harrastuksesta».

»Ettekö yhdykään! Meidän virastomme on mahdollisimman hyväntahtoinen ja rauhallinen. Sanotte ehkä, että koko virasto on tyhjää hölynpölyä. En tahdo väittää, ettei niin ole; mutta kaikki tällainen kuuluu maailman järjestykseen, ja sitä täytyy olla. Käsitättehän sen?»

»Te ette katso asioita oikealta kannalta. Näkökanta on pääasia. Katselkaa virastoamme siltä kannalta, että me vain pyydämme teitä jättämään meidät rauhaan, ja silloin on virastomme niin erinomainen kuin toivoa saattaa.»

»Onko teidän virastonne olemassa sitä varten, että se jätettäisiin rauhaan?» kysyi Clennam.

»Tepä sen sanoitte», vastasi Ferdinand. »Se on olemassa nimenomaan sitä varten, että kaikki saisi olla rauhassa. Sitä se tarkoittaa. Sitä varten se on olemassa. Tietysti se muodon vuoksi on olevinaan muutakin varten olemassa, mutta se on vain muotoasia. Voi taivas, mehän emme ole muuta kuin pelkkää muotoa! Ajatelkaa kuinka paljon muodollisuuksia tekin olette saanut noudattaa! Ettekä milloinkaan ole päässyt minkäänlaisiin tuloksiin!»

»Katsokaa meitä oikealta näkökannalta, niin siinä me olemme — virallisina ja tehokkaina. Se on kuin eräänlaista cricketpeliä. Joukko syrjäisiä pyrkii koko ajan heittämään palloja tähän valtion laitokseen, ja me torjumme ne ja lennätämme ne takaisin.»

Clennam kysyi, kuinka pallomiesten kävi. Hilpeä nuori Barnacle vastasi, että he väsyivät, voitettiin, halvaantuivat, taittoivat niskansa, hävisivät, luopuivat pelistä ja aloittivat uuden pelin toisaalla.

»Ja tästä saan lisäsyytä onnitellakseni itseäni sen johdosta», jatkoi hän, »ettei meidän virastollamme ole ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olette satunnaisesti vetäytynyt tänne. Olisi helposti voinut käydä niin, että sillä olisi ollut sormensa mukana tässä, sillä ei voi kieltää, että me olemme hyvin kohtalokas virasto niille, jotka eivät tahdo jättää meitä rauhaan. Mr Clennam, puhun kanssanne aivan avoimesti. Tiedän voivani puhua teille niin. Menettelin samalla tavalla, kun ensi kerran näin, teidän tekevän sen erehdyksen, ettette jättänyt meitä rauhaan; huomasinhan, että te olette kokematon ja toivehikas ja hiukan — ettehän pahastu siitä — hiukan yksinkertainen.»

»Hiukan yksinkertainen. Sentähden säälin teitä ja poikkesin virallisuudesta (teen niin aina, kun on tilaisuutta) ja sanoin jotakin siihen suuntaan, etten teidän asemassanne huolisi vaivata itseäni tällaisella. Ja kuitenkin olette sillä väsyttänyt itsenne. No niin, älkää tehkö niin vastedes.»

»Kyllä toki. Te pääsette täältä pois. Kaikki pääsevät täältä. Lukemattomia teitä on, jotka johtavat täältä vapauteen. Mutta älkää tulko takaisin meille. Tämä pyyntö on käyntini toinen syy. Pyydän, älkää tulko enää meille. Kunniani kautta», sanoi Ferdinand erinomaisen ystävällisesti ja luottavasti, »minua oikein suututtaisi, jos ette ottaisi oppia siitä, mitä on tapahtunut, ja pysyisi loitolla meistä».

»Hyvä ystävä», vastasi Ferdinand, »ellette pane pahaksenne tätä puhuttelusanaa, ei kukaan tahdo tietää mitään keksinnöstä eikä välitä siitä hitustakaan».

»Eikä kukaan se ulkopuolellakaan. Jokainen on valmis halveksimaan ja pilkkaamaan keksintöjä. Ette aavistakaan, kuinka monet haluavat vain olla rauhassa. Ette aavistakaan, kuinka hartaasti maan henki (älkää välittäkö tämän sananparren parlamentaarisesta luonteesta älkääkä harmitelko sitä) haluaa olla rauhassa. Uskokaa minua, mr Clennam», sanoi hilpeä nuori Barnacle hauskimpaan tapaansa, »meidän virastomme ei ole mikään häijy jättiläinen, jonka kimppuun on rynnättävä täysin varustuksin; se on vain tuulimylly, joka jauhaa suunnattoman määrän akanoita ja samalla näyttää, mistä päin maassa tuuli puhaltaa».

»Jos tuota pitäisi uskoa», sanoi Clennam, »niin meidän kaikkien tulevaisuus olisi kerrassaan synkkä».

»Oh! Eihän toki!» vastusti Ferdinand. »Kaikkihan on kuten olla pitää. Kaikki rakastamme humpuukia, meillä täytyy olla sitä, ilman sitä emme tule toimeen. Hiukan humpuukia ja valmiiksi hiihdetty latu, muuta ei tarvita, ja silloin kaikki sujuu mainiosti, jos vain jätätte sen rauhaan.»

Ja Ferdinand nousi lausuttuaan tämän toivorikkaan uskontunnustuksen, jota kaikki vaimosta syntyneet, eteenpäin pyrkivät Barnaclet noudattivat erilaisin tunnussanoin ja johon he eivät uskoneet eivätkä luottaneet. Mikään ei voinut olla miellyttävämpää kuin hänen avomielinen ja kohtelias käytöksensä eikä olisi hienotunteisemmin soveltunut hänen vierailuunsa.

»Onko tunkeilevaa kysyä», sanoi hän, kun Clennam ojensi hänelle kätensä todella kiitollisena hänen suoruudestansa ja hilpeydestään, »onko totta, että kaivattu vainajamme Merdle on syypää tähän ohimenevään ikävyyteen?»

»Täydellinen roisto tietysti», jatkoi Ferdinand, »mutta huomattavan ovela! Ei voi olla ihailematta häntä. Hän oli todellinen huijausmestari. Tunsi ihmiset hyvin, otti heidät täydellisesti valtaansa — sai heidät tekemään mitä halusi.»

»Toivon», sanoi Arthur, »että hän ja hänen petkutuksensa varoittavat ihmisiä vastedes olemasta yhtä herkkäuskoisia».

»Rakas mr Clennam», nauroi Ferdinand, »asuuko sydämessänne todellakin sellainen vihreä toivo? Kohta kun ilmestyy yhtä kyvykäs ja yhtä paljon huijaukseen perehtynyt mies, he ovat valmiit seuraamaan häntä. Suokaa anteeksi, mutta en luule teidän todella tietävän, kuinka ihmismehiläiset ovat halukkaita parveilemaan rämisevän vanhan tinakattilan ympärillä; tässä on heidän hallitsemisensa salaisuus kätkettynä. Siinä, että heille voidaan uskotella, että tuo kattila on tehty kalliista metallista, piilee kaivatun vainajan kaltaisten miesten koko valta ja voima. Epäilemättä tapaa siellä täällä poikkeuksia», lisäsi Ferdinand kohteliaasti, »ihmisiä, joihin ovat vaikuttaneet heidän mielestänsä paljoa paremmilta näyttävät syyt, eikä minun tarvitse kaukaa etsiä sellaisia poikkeuksia; mutta ne vain vahvistavat sääntöä. Hyvästi! Toivon, että kun minulla ensi kerran on ilo tavata teitä, tämä ohimenevä pilvi on haihtunut päivänpaisteen tieltä. Älkää tulko saattamaan minua, tunnen tien erinomaisesti. Hyvästi!»

Näin sanottuaan astui paras ja iloisin Barnacle portaita alas, meni hyräillen porttihuoneen läpi, nousi etupihassa hevosensa selkään ja ratsasti pitämään sovittua neuvottelua ylhäisen sukulaisensa kanssa, joka tarvitsi pientä valmistelua kyetäksensä voitollisesti vastaamaan muutamille nousukkaille, nämä kun olivat aikeissa tehdä kysymyksiä ylhäisten valtionhoidosta.

Hän lienee matkallaan ulos sivuuttanut mr Ruggin, sillä pari minuuttia myöhemmin loisti tämä punapää herrasmies oviaukossa kuin vanhahko Foibos.

»Kuinka voitte tänään, sir?» kysyi mr Rugg. »Voinko jollakin tavalla palvella teitä, sir?»

Mr Rugg nautti sekavista jutuista samoin kuin emännöitsijä vihannesten ja muiden ruokatavaroiden säilöönpanosta tai pesijätär isosta pesusta tai kadunlakaisija täpötäydestä rikkasangosta tai kuka hyvänsä ammattimies toimeen kuuluvasta sekasorrosta.

»Pistäyn täällä tuon tuostakin, sir», kertoi mr Rugg hilpeästi, »katsomassa, onko ilmestynyt uusia pidätysvaatimuksia. Niitä on satanut tuhkatiheään, sir, niin paljon kuin ikinä saattoi odottaa.»

Hän huomautti asiasta kuin jostakin ilonaiheesta, hykerrellen käsiänsä hilpeästi ja hiukan pyöritellen päätänsä.

»Niin tiheään kuin ikinä saatoimme odottaa», toisti mr Rugg. »Oikeana ryöppynä. En tunkeudu usein tänne nykyään, kun pistäyn täällä vankilassa, sillä tiedän, ettette halua seuraa ja että jos tahdotte tavata minua, voitte jättää tiedon siitä porttihuoneeseen. Mutta minä käyn täällä melkein joka päivä, sir. Sopisiko minun nyt huomauttaa eräästä asiasta, sir?»

»Eikö olisi viisainta, sir», ja mr Ruggin käytös muuttui entistä mielistelevämmäksi, »nyt kuitenkin tehdä pikkuinen myönnytys yleiselle mielipiteelle. Kaikki me teemme niin tavalla tai toisella. Asia on niin, että meidän täytyy mukaantua.»

»Minä en voi nyt päästä sopusointuun sen kanssa, mr Rugg, eikä minulla ole syytä toivoa parannusta siinä asiassa.»

»Älkää sanoko niin, sir, älkää sanoko niin. Kings Benchiin siirto maksaisi tuskin mitään, ja jos yleinen mielipide vaatisi teitä olemaan siellä — niin miksei —»

»Luulin jo meidän sopineemme siitä, mr Rugg», vastasi Arthur, »että päätökseni jäädä tänne oli makuasia».

»Niin kyllä, sir, niin kyllä! Mutta todistaako se hyvää makua, todistaako se hyvää makua? Siinäpä kysymys.» Mr Rugg puhui niin rauhoittavan suostuttelevasti, että teki suorastaan tunteellisen vaikutuksen. »Olin melkein kysyä, aiheutuuko se oikeasta, hyvästä tunteesta. Teidän asianne on laajalti tunnettu, ja teidän jäämisenne tänne, johon kuka tahansa voi joutua punnan tai parin tähden, ei ole sopivaa. Se ei ole sopivaa. En voi sanoa, sir, kuinka monessa paikassa olen kuullut siitä puhuttavan. Eilen illalla muun muassa kuulin sitä arvosteltavan eräässä talossa, jonka ahkerista vierailijoista sanoisin, ellen itse lukeutuisi niihin, että he kuuluvat parhaisiin lakimiespiireihin — siellä kuulin arvosteluja, joita oli todella ikävä kuunnella. Ne loukkasivat minua teidän tähtenne. Samoin tänään aamiaisella. Tyttäreni (nainen, sanoisitte te; mutta hän ymmärtää kuitenkin tällaisia asioita, ja hänellä on hiukan kokemustakin niistä, hän kun oli kantajana Rugg-Bawkinsin jutussa) — tyttäreni lausui suuresti ihmettelevänsä tätä, suuresti ihmettelevänsä. No niin, näin ollen ja ottaen huomioon, ettei kukaan voi asettua aivan yleisen mielipiteen yläpuolelle, niin eikö pieni mitätön myönnytys yleiselle mielipiteelle olisi — katsokaa, sir, minä mainitsen kaikkein vähäarvoisimman perusteen sille ja sanon: eikö se olisi rakastettavaa?»

Arthurin ajatukset olivat taas vaeltaneet Pikku Dorritin luo; kysymys jäi vastausta vaille.

»Omasta puolestani, sir», sanoi mr Rugg, joka toivoi, että hänen kaunopuheisuutensa oli tehnyt Clennamin epävarmaksi, »pidän periaatteena olla ajattelematta itseäni, kun asiakkaiden tahto ja taipumukset ovat kysymyksessä. Mutta kun tunnen teidän hienotunteisen luonteenne ja yleensä sovittelevan mielenne, niin toistan, että soisin teidän olevan Kings Benchissä. Teidän juttunne on herättänyt huomiota; sen ajaminen tuottaa kunniata; minusta tuntuisi miellyttävämmältä tuttavieni tähden, jos te muuttaisitte Benchiin. Mutta älkää antako tämän vaikuttaa päätökseenne, sir. Minä vain totean näin olevan.»

Vangin huomiokyky oli yksinäisyydessä ja mielenmasennuksen tähden käynyt jo niin epävarmaksi ja hän oli niin tottunut seurustelemaan vain yhden ainoan hiljaisen olennon kanssa muurin ainaisessa pimennossa, että hänen nyt täytyi pudistautua hereille jonkinlaisesta huumaustilasta, ennenkuin kykeni katsomaan mr Ruggiin, saamaan hänen puheensa päästä kiinni ja kiireesti vastaamaan: »Päätökseni on muuttumaton ja pysyy muuttumattomana. Pyydän, jättäkää se silleen, jättäkää se silleen!» Mr Rugg, joka ei huolinut salata suuttumustaan ja loukkaustaan, vastasi:

»Oh! Tietysti, tietysti, sir! Minä olen ylittänyt valtuuteni, tiedän sen, esittäessäni teille tätä. Mutta kun kuulen monessa seurassa ja varsin hyvissä seuroissa huomautettavan, että vaikka ulkomaalaiselle käykin päinsä istua Marshalseassa, ei se mitenkään sovi englantilaisen itsetunnolle, kun hänen saarimaansa kunniakkaat, vapaat lait sallivat hänen siirtyä Benchiin, arvelin voivani ylittää minulle viitoitetut ahtaat ammatilliset rajat ja mainita tästä. Henkilökohtaisesti», sanoi mr Rugg, »ei minulla ole mitään mielipidettä puheena olevassa asiassa».

»Oh! Ei kerrassaan mitään mielipidettä!» vakuutti mr Rugg. »Jos minulla olisi oma mielipide, olisi tuntunut vastenmieliseltä nähdä, kuten äsken tapahtui, ylhäiseen perheeseen kuuluvan, ratsastaen saapuneen herrasmiehen vierailevan Marshalseassa asustavan asiakkaani luona. Mutta se ei ollut minun asiani. Jos minulla olisi oma mielipide tässä asiassa, niin olisin suonut saaneeni oikeuden ilmoittaa toiselle herrasmiehelle, sotilaalta näyttävälle, joka nyt odottaa porttihuoneessa, että asiakkaani ei suinkaan ole aikonut jäädä tänne, vaan on juuri aikeissa muuttaa parempaan paikkaan. Mutta tehtäväni virallisena koneena on selvä; muu ei kuulu minuun, Suvaitsetteko ottaa tuon herrasmiehen puheillenne, sir?»

»Niin, otin sen ammattiini kuulumattoman vapauden, sir. Kuullessaan minun olevan teidän lakineuvojänne, kieltäytyi hän häiritsemästä teitä ennenkuin rajoitettu tehtäväni olisi suoritettu. Onneksi», lisäsi mr Rugg ivallisesti, »en käyttänyt niin väärin valtuuksiani, että olisin kysynyt herrasmiehen nimeä.»

»Te suvaitsette siis, sir?» kysyi Rugg. »Saanko kunnian ulos mennessäni mainita sen odottavalle herralle? Saanko? Kiitos, sir, minä lähden nyt.» Ja hän lähti äkäisenä.

Sotilaalta näyttävä herrasmies oli niin vähän herättänyt Clennamin uteliaisuutta tässä hänen mielentilassaan, että unohdus jo puoliksi peitti tämän mielikuvan, muodostaen liepeen sitä tummaa huntua, joka nyt alituisesti verhosi hänen sieluansa; silloin hän kuuli raskaita askeleita portaissa. Ne tuntuivat nousevan hänen huonettansa kohden, ei ripeästi ja reippaasti, vaan kerskuen ja meluten ikäänkuin olisi ollut tarkoitus loukata. Kun ne hetkeksi pysähtyivät hänen ovensa taakse, ei hän heti voinut saada kiinni siitä mielleyhtymästä, jonka tämän äänen erikoisuus herätti. Hänellä oli vain silmänräpäys miettimisaikaa. Ovi lennätettiin paukauttamalla auki, ja oviaukossa seisoi kadonnut Blandois, monien murheiden ja huolten alkusyy.

»Terve, vanki veikko!» sanoi hän. »Te haluatte tavata minua, kuulemma.
Tässä olen.»

Ennenkuin Arthur harmistuneessa hämmästyksessään ehti vastata, työntyi Cavalletto miehen jäljestä huoneeseen. Ja häntä seurasi mr Pancks. Kumpikaan näistä kahdesta ei ollut käynyt tässä huoneessa Clennamin otettua sen haltuunsa. Mr Pancks hinautui kovasti huohottaen ikkunan ääreen, laski hattunsa lattialle, pörrötti molemmin käsin tukkansa pystyyn ja risti käsivartensa kuten mies, joka pitää lyhyttä lepohetkeä kovan päivätyön lomassa. Mr Baptist, joka ei hetkeksikään siirtänyt silmiään pelätystä entisestä kumppanistaan, istuutui notkeasti lattialle selkä ovea vasten ja tarttui molempiin nilkkoihin, asettuen samaan asentoon (paitsi että tämä ilmaisi kiinteintä tarkkaavaisuutta) kuin jossa hän oli istunut saman miehen edessä erään toisen vankilan synkemmässä varjossa helteisenä aamuna Marseillessa.

»Olen kuullut näiltä molemmilta hulluilta», sanoi monsieur Blandois tai Lagnier tai Rigaud, »että tahdotte tavata minua, vankiveikko. Tässä olen!»

Vilkaistuaan halveksivasti sänkyyn, joka oli työnnetty kokoon päiväksi, hän nojasi selkäänsä siihen, ei yrittänytkään ottaa hattua päästänsä ja seisoi vihamielisesti murjottaen, kädet taskuissa.

»Senkin pahaenteinen roisto!» sanoi Arthur. »Te olette tarkoituksellisesti saattanut äitini talon kamalan epäluulon alaiseksi. Miksi teitte niin? Mikä on ollut syynä pirulliseen keksintöönne?»

Monsieur Rigaud tuijotti ensin häneen ja purskahti sitte nauramaan. »Kuulkaas tätä ylevää herrasmiestä! Kuunnelkaa, koko maailma, tätä hyveen perikuvaa! Mutta varokaa, varokaa, ystäväiseni, teidän intonne saattaa olla hieman vaarallinen. Hiisi vie, saattaapa todellakin!»

»Signore!» keskeytti Cavalletto, niinikään kääntyen Arthurin puoleen, »kuunnelkaa ensin minua. Minä sain teiltä määräyksen etsiä käsiini hänet, Rigaudin, eikö niin?»

»Minä menen, luonnollisesti», selitti mr Baptist, »ensin maanmiesteni luo. Kysyn, mitä uutta kuului Londraan, mitä tietävät sinne saapuneista ulkomaalaisista. Sitte menen ranskalaisten luo. Sitte menen saksalaisten luo. Kaikki he kertovat minulle. Suurin osa meistä tuntee hyvin toisensa ja he kertovat kaikki minulle. Mutta — kukaan ei tiedä kertoa mitään hänestä, Rigaudista. Viisitoista kertaa», ja Cavalletto huiskautti kolme kertaa vasenta kättänsä, sormet haralla ja teki sen niin nopeasti, että tuskin saattoi silmillä seurata liikettä, »kysyn häntä kaikkialla, missä liikkuu ulkomaalaisia, ja viisitoista kertaa», toistaen saman nopean liikkeen, »he eivät tiedä mitään. Mutta —»

Italialaiseen tapaansa painostaen sanaa »mutta» hän alkoi heiluttaa oikean kätensä etusormea, vähän vain ja hyvin varovasti.

»Mutta! — Pitkän ajan perästä, jonka kuluessa minä en ole kyennyt saamaan selville, onko hän täällä Londrassa, kertoo eräs minulle valkotukkaisesta sotilaasta — häh? — ei tuollainen tukka kuin hänellä on — valkoinen — joka elää piileksien eräässä paikassa. Mutta» — uusi painostus tällä sanalla, »joka toisinaan iltaisin lähtee kävelemään ja tupakoimaan. Täytyy olla, kuten Italiassa sanotaan (ja kuten heillä poloisilla kyllä onkin!), kylliksi kärsivällisyyttä. Minulla on kärsivällisyyttä. Kysyn, missä tämä paikka on. Yksi luulee sen olevan siellä, toinen täällä. No niin, se ei ole siellä eikä täällä. Minä odotan kärsivällisimmin. Vihdoin löydänkin sen. Sitte vahdin ja vartioin, piileksin ja odotan, kunnes hän lähtee kävelemään ja tupakoimaan. Hän on harmaatukkainen sotilas — mutta!» — hyvin päättävä korostus mutta-sanalla ja vilkas etusormen takaperäinen heiluttelu puolelta toiselle — »hän on samalla tuo mies tuossa».

Oli omituista, että hän nyt, noudattaen vanhaa tapaansa, osoitti alistuvaisuutta henkilöä kohtaan, joka oli vaivautunut tehostamaan ylemmyyttään hänen rinnallaan, ja taivutti hämillään päätänsä Rigaudin edessä senjälkeen kun oli näin ilmiantanut hänet.

»No niin, signore!» huudahti Cavalletto lopuksi, kääntyen taas Arthurin puoleen. »Odotin sopivaa tilaisuutta. Kirjoitin pari sanaa signor Pancolle», omituinen ilme levisi mr Pancksin kasvoille hänen kuullessaan tämän nimityksen, »ja pyysin häntä apuun. Näytin hänet, Rigaudin, ikkunassa signor Pancolle, joka usein vakoili päivällä. Minä makasin öisin talon oven läheisyydessä. Viimein menimme sisään vasta tänä päivänä, ja nyt näette hänet täällä! Kun hän ei tahtonut tulla luoksenne kuuluisan lakimiehen läsnäollessa», tämä kunnioittava nimitys tarkoitti mr Ruggia, »niin odotimme alhaalla ja signor Panco vartioi katua».

Tämän selostuksen päätyttyä käänsi Arthur silmänsä miehen julkeisiin ryövärikasvoihin. Kun heidän katseensa yhtyivät, kohosivat viikset nenän alle ja nenä vajosi viiksien yli. Kun sekä nenä että viikset taas olivat paikoillaan, napsautti monsieur Rigaud voimakkaasti sormiaan viisi, kuusi kertaa ja kumartui eteenpäin suunnaten napsaukset Arthuriin, ikäänkuin ne olisivat hänen kasvoihinsa tähdättyjä laukauksia.

»Tahdon tietää», vastasi Arthur salaamatta inhoaan, »kuinka rohkenette saattaa äitini talon epäiltäväksi murhasta».

»Rohkenen?» huusi Rigaud. »Hohho! Kuulkaas häntä! Rohkenen? Sanoitteko rohkenen? Hiisi vie, poikaseni, olettepa hiukan varomaton!»

»Minä tahdon, että tämä epäluulo poistetaan», sanoi Arthur. »Teidät on vietävä sinne ja teidän pitää näyttäytyä julkisesti. Tahdon lisäksi tietää, mitä asiaa teillä oli siellä silloin, kun minulla oli kova halu paiskata teidät portaita alas. Älkää mulkoilko minuun noin uhkaavasti! Olen nähnyt teistä kylliksi tietääkseni, että olette kerskaileva pelkuri. Minun ei tarvitse virkistää tässä kurjassa paikassa lamaantuneita hengenvoimiani sanoakseni teille näin selvän asian, jonka te itsekin varsin hyvin tiedätte.»

Kalpeana huulia myöten pyyhkäisi Rigaud viiksiänsä ja jupisi: »Hiisi vie, poikaseni; tehän loukkaatte kunnioitettavaa rouva äitiänne» — ja näytti hetkisen olevan epätietoinen mitä tehdä. Mutta epävarmuus katosi pian, ja hän istuutui kerskailevan uhkaavin liikkein ja sanoi:

»Antakaa minulle pullollinen viiniä. Saattehan ostaa sitä täällä.
Lähettäkää jompikumpi noista hulluista miehistänne noutamaan minulle
pullollinen viiniä. En tahdo puhua kanssanne ilman viiniä. Kas niin!
Lähetättekö vai ettekö?»

»Hakekaa hänelle, mitä hän tahtoo, Cavalletto», sanoi Clennam halveksivasti, ottaen esille rahoja.

»Salakuljettajakonna», lisäsi Rigaud, »tuo portviiniä. En juo muuta kuin porto-portoa.»

Mutta salakuljettajakonna vakuutti kaikille läsnäoleville ilmeikkäällä sormiliikkeellään, että hän ehdottomasti kieltäytyi jättämästä vartiopaikkaansa oven edessä, jolloin signor Panco tarjosi palvelustaan. Hän palasi pian viinipullo mukanaan, joka paikan tavan mukaan jo oli valmiiksi avattu; se johtui siitä, ettei vankilassa ollut kylliksi korkkiruuveja (samoin kuin ei juuri mitään muutakaan).

Signor Panco pani pikarin hänen eteensä, jolloin näkyi selvästi, että hänen täytyi ponnistella voittaakseen halunsa heittää sen Rigaudin päähän.

»Haha!» melusi Rigaud. »Taas esiintynyt herrasmiehenä ja aina vain herrasmiehenä. Alusta loppuun herrasmiehenä! Piru sentään! Tottahan herrasmiestä on palveltava! Se kuuluu luonteeseeni, että vaadin palvelusta!»

Näin sanoessaan hän kaatoi pikarin puolilleen ja vaiettuaan kulautti ryypyn kurkkuunsa.

»Heh!» Ja hän maiskutteli huuliansa. » Tämä ei ole varsin vanha vanki. Päättäen ulkonäöstänne, hyvä herra, niin vankeus sammuttaa teidän verenne hehkun paljoa pikemmin kuin laimentaa tämän tulisen viinin. Te alatte nyt jo kuihtua — laihdutte ja kalpenette. Terveydeksenne!»

Hän joi toisen puolen, pidellen lasia koholla sekä ennen että jälkeen, ikäänkuin näytelläkseen pientä valkoista kättänsä.

»Asiaan nyt», jatkoi hän. »Keskustelemaan. Olette ollut vapaampi puheessanne kuin reipas ruumiiltanne, sir.»

»Olen ottanut vapauden sanoa teille sellaista, mitä itsekin tiedätte. Yhtä hyvin kuin me, tiedätte te itse ole vanne vielä paljoa kurjempi kuin mitä minä olen sanonut.»

»Lisätkää siihen: ja aina herrasmies, niin muusta en välitä. Lukuunottamatta tätä seikkaa, me olemme kaikki samaa maata. Esimerkiksi: te ette kuolemaksenne voisi esiintyä herrasmiehenä, minä en kuolemakseni voisi esiintyä toisin. Millainen ero! Jatkakaamme. Sanat, sir, eivät milloinkaan ole vaikuttaneet korttipelin kulkuun eivätkä arvan lankeamiseen. Tiedättekö? Minäkin pelaan peliä, ja sanoilla ei ole siinä mitään valtaa.»

Nyt, kun hän oli joutunut silmätysten Cavalletton kanssa ja tiesi, että hänen entisyytensä oli tunnettu, riisui hän senkin ohuen naamarin, joka hänellä oli ollut, ja näytti peittelemättä inhoittavan konnannaamansa.

»Ei, poikaseni», jatkoi hän ja napsautti sormillaan. »Minä pelaan pelini loppuun huolimatta sanoista, ja kuolema ja kirous, minä tahdon voittaa sen. Tahdotte tietää, miksi tein tämän pienen kepposen, jonka te keskeytitte? Tietäkää siis, että minulla oli ja minulla on — ymmärrättekö, minulla on — erästä kauppatavaraa, jota tarjosin kunnianarvoiselle rouva äidillenne. Kuvailin kallisarvoista kauppatavaraani ja määräsin hinnan. Kaupanhieronnassa oli ihailtava äitinne hieman liian jäykkä, liian kylmä, liiaksi eloton ja kuvapatsasmainen. Lopulta ihailtava äitinne suututti minua. Saadakseni aikaan hiukan vaihtelua ja omaksi huvikseni — kas, täytyyhän herrasmiehen huvitella jonkun kustannuksella! — tein tuon loistavan keksinnön: minä hävisin. Tästä teeskennellystä häviämisestä olisivat lujatahtoinen äitinne ja Flintwinch-ystäväni mielellään tehneet täyttä totta. No no, pyh, pyh, älkää katselko noin ylhäältä minuun! Minä toistan sen. Hyvin mielellään, ylen ihastuneina, hurmautuneina. Kuinka voimakkaita sanoja haluatte?»

Hän viskasi pohjasakat lasistaan lattialle, niin että ne melkein pirskahtivat Cavalletton päälle. Täten kääntyi hänen huomionsa taas italialaiseen. Hän laski lasin pöydälle ja sanoi:

»En, minä en täytä sitä. Olen syntynyt palveltavaksi. Tule sinä,
Cavalletto, ja täytä se!»

Pieni mies katsahti Clennamiin, jonka silmät olivat kiintyneet Rigaudiin, ja kun hän ei huomannut mitään kieltoa, nousi hän lattialta ja kaatoi pullosta lasiin. Hänen luonteensa rakenteesta sai merkillisen kuvan, kun katseli, kuinka hänen entiseen alistuvaisuuteensa sekoittui jonkinlainen lystikkäisyyden tuntu, kuinka hänessä tästä huolimatta kyti eräänlainen raju villiys, joka minä hetkenä tahansa saattoi leimahtaa ilmiliekkiin (kuten synnynnäinen herrasmies arvasi, jonkatähden hän koko ajan piti pikku miestä silmällä), ja kuinka kaikki tämä väistyi vallitsevan hyväluontoisen, huolettoman halun tieltä, johon taipuen hän taas istuutui lattialle.

»Tämä onnellinen päähänpisto oli onnellinen useastakin syystä, uljas ystäväni», jatkoi Rigaud ryypättyään. »Se huvitti minua, se tuotti harmia rakkaalle mammallenne ja Flintwinch-ystävälleni sekä tuskaa teille (se oli palkkionani annettuani teille oppitunnin kohteliaassa käytöksessä herrasmiestä kohtaan), ja siitä älysivät kaikki herttaiset asianosaiset, että nöyrin palvelijanne on pelättävä mies. Kautta taivaan, hän on pelättävä mies! Sitäpaitsi se olisi voinut saattaa äitinne järkiinsä — olisi voinut sattua niin, että se pieni epäluulo, jonka teidän viisautenne keksi, olisi pakottanut hänet lopulta ilmoittamaan sanomalehdissä peitetyin sanoin, että erään sopimuksen tekoa haittaavat esteet häviäisivät, jos muuan tärkeä mainitun sopimuksen osakas ilmestyisi näkyville. Kenties olisi käynyt niin, kenties ei. Mutta te olette tehnyt sen tyhjäksi. Mitä teillä nyt on sanottavaa? Mitä haluatte?»

Clennam ei vielä kertaakaan ollut niin katkerasti tuntenut olevansa vanki kuin nähdessään tuon miehen edessään voimatta seurata häntä äitinsä luokse. Kaikki vaikeudet ja vaarat, joita hän oli pelännyt, olivat hänen kimpussaan nyt, kun hän ei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa.

»Kenties, ystäväni, mietiskelijä, hyveiden harrastaja, narri, miten vain mielitte, kenties olisi ollut parempi teille, jos olisitte jättänyt minut rauhaan», sanoi Rigaud keskeyttäen ryyppynsä katsoakseen häneen lasinsa yli ja hymyili julmaa hymyänsä.

»Ei. Ainakin tiedetään nyt, että olette hengissä ja vahingoittumattomana», sanoi Clennam. »Ainakaan ette pääse näistä kahdesta todistajasta, ja he voivat esittää teidät mille viranomaiselle tahansa ja vaikkapa sadalle henkilölle.»

»Mutta eivät esitä minua ainoallekaan.» Rigaud napsautti taas sormiansa voitonriemuisena ja kostonhaluisena. »Hiisi vieköön todistajanne. Hiisi vieköön esittämisenne! Hiisi vieköön teidät itsennekin! Mitä? Tätäkö varten minä tiedän, mitä tiedän? Tätäkö varten minä kaupittelen kallista tavaraani? Hyh, köyhä velkavanki! Olette keskeyttänyt suunnitelmani. Olkoon menneeksi. Entä sitten? Mitä jää jäljelle? Teille ei mitään, minulle kaikki. Esittää minut ? Sekö on aikomuksenne? Minäpä esitän itseni, liiankin pian. Salakuljettaja, anna minulle kynä, mustetta ja paperia.»

Cavalletto nousi taas kuten ennenkin ja pani pyydetyt esineet hänen eteensä entiseen tapaansa. Mietittyään ja hymyiltyään konnamaiseen tapaansa Rigaud kirjoitti ja luki ääneen seuraavaa:

Olen epätoivoissani kuultuani tänään vangiltamme täällä (hän on ollut niin ystävällinen, että on käyttänyt vakoilijoita etsiessään minua, joka valtiollisista syistä olen elänyt syrjässä), että olette ollut levoton turvallisuudestani.

Rauhoittukaa, arvoisa rouva. Voin mainiosti, olen hyvissä voimissa ja terveenä.

Perin kärsimättömänä rientäisin luoksenne, ellen arvaisi mahdolliseksi nykyoloissa, että te ette vielä ole tehnyt lopullista päätöstä siitä pienestä ehdotuksesta, joka minulla on ollut kunnia esittää teille. Viikon päästä tästä päivästä lukien tulen lopullisesti kuulemaan, oletteko ehdoitta hyväksynyt sen vai, alistuen kaikkiin seurauksiin, hylännyt sen.

Tukahdutan haluni päästä syleilemään teitä ja saattamaan päätökseen tämän mielenkiintoisen asian, jotta saisitte rauhassa järjestellä kaikki yksityisseikat molemminpuoliseksi tyydytykseksemme.

Tällä välin pidän kohtuullisena ehdottaa (koska vankimme on saattanut talouteni epäjärjestykseen), että suoritatte asunto- ja elatuskustannukseni jossakin hotellissa.

Vastaanottakaa, arvoisa rouva, korkeimman ja erikoisimman kunnioitukseni vakuutukset.

Lopetettuaan epistolansa taittoi hän sen kokoon ja viskasi sen kaaressa Clennamin jalkoihin. »Hoi te siellä! Esittämisestä puhuttaessa, antakaa jonkun esittää tämä määräpaikassaan ja esittää vastaus täällä.»

Mutta Cavalletton ilmeikäs sormi osoitti taas, että hänen paikkansa oli ovella vartioimassa Rigaudia, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli löytänyt hänet, ja että hänen velvollisuutensa oli istua lattialla selkä ovea vasten katsellen Rigaudia ja pidellen nilkkojaan. Signor Panco tarjoutui taas palvelukseen. Kun hänen tarjoukseensa oli suostuttu, raotti Cavalletto ovea juuri sen verran, että signor Panco pääsi tunkeutumaan ulos, ja sulki sen taas heti.

»Koskekaa minua sormellanne, sanokaa ainoakaan paha sana, epäilkää ylemmyyttäni istuessani tässä viiniä juoden mielin määrin», uhkasi Rigaud, »niin seuraan kirjettä ja peruutan viikkoisen odotusaikani. Tehän tahdoitte tavata minua? Tässä olen. Mitä pidätte minusta?»

»Tiedätte», vastasi Clennam katkerasti tuntien avuttomuutensa, »että kun aloin etsiä teitä, en ollut vankeudessa».

»Hiisi vieköön teidät ja vankeutenne», tiuskasi Rigaud ja otettuaan huolettomasti taskustaan esille rasian, jossa oli savuketarpeita, pyöritteli siroilla sormillaan muutamia kiireimpään tarpeeseen, »en välitä kummastakaan. Salakuljettaja! Tulta!»

Taas nousi Cavalletto ja antoi hänelle, mitä hän tarvitsi. Oli tuntunut kaamealta katsella hänen valkoisten, kylmien sormiensa äänetöntä, taitavaa punomista, kun ne notkeasti kiemurtelivat toistensa ympäri kuin käärmeet. Clennamia puistatti sisällisesti, ikäänkuin hän olisi kurkistanut käärmeenpesään.

»Hoi, sika!» huusi Rigaud meluavasti ja kiihoittavasti, ikäänkuin Cavalletto olisi ollut italialainen hevonen tai muuli. »Kuules! Tuo inhoittava vanha vankila oli kunnioitettava tämän rinnalla. Sen ristikoissa ja muureissa oli arvokkaisuutta. Se oli miehille sopiva vankila. Mutta tämä! Hyh! Narrien sairaala!»

Hän poltteli savukettansa, koko ajan hymyillen rumaa hymyänsä, niin että näytti siltä kuin hän olisi tupakoinut riippuvalla nokkanenällään eikä suullansa, kuin mikäkin hirviö haaveellisessa taulussa. Sytytettyään toisen savukkeen ensimmäisen vielä hehkuvasta päästä hän sanoi Clennamille:

»Täytyy koettaa saada aika kulumaan toisen hullun poissaollessa. Täytyy jutella. Ei voi koko päivää ryypiskellä väkevää viiniä; muuten tilaisin toisenkin pullon. Hän on todella kaunis nainen, sir. Vaikkei aivan minun makuni mukainen, mutta silti, kuolema ja kirous, kaunis. Onnittelen teitä ihailijana.»

»Della bella Gowana, sir, kuten sanovat Italiassa. Gowanista, kauniista
Gowanista.»

Rigaud otti savukkeen suustansa ja katseli häntä hetkellisen hämmästyksen vallassa. Mutta hän pisti sen taas suuhunsa ja vastasi tyynesti:

»Teen kauppaa kaikella, mistä saan jonkinmoisen hinnan. Kuinkas
lakimiehenne, valtiomiehenne liikemiehenne elävät? Kuinkas te elätte?
Kuinka te jouduitte tänne? Ettekö ole myynyt jotakuta ystäväänne?
Uskonpa varmasti teidän myyneen!»

»Totisesti, sir», jatkoi Rigaud, »yhteiskunta myy itsensä ja myy minut, ja minä myyn yhteiskunnan. Olen saanut tietää, että olette tuttu toisenkin naisen kanssa. Hänkin on kaunis. Ja lujatahtoinen. Mikäs hänen nimensä onkaan? Wade.»

»Niin!» jatkoi hän. »Tämä kaunis ja lujatahtoinen nainen kääntyi puoleeni kadulla, enkä minä ole tunteeton. Minä vastasin. Tämä kaunis ja lujatahtoinen nainen kunnioitti minua lausumalla luottavasti: 'Minulla on suruni ja huoleni ja minulla on uteliaisuuteni. Teidän kunniallisuutenne ei kai kohonne yli tavallisen tason?' Esitin itseni sanoen: 'Madame, olen herrasmies syntymästä kuoloon saakka, mutta kunniallisuuteni ei kohoa tavallisen tason yli. Halveksin sellaisia heikkoja haaveita.' Jonka johdosta hän suvaitsi lausua minulle kohteliaisuuden: 'Teidän ja muiden välillä on se erotus, että te sanotte sen suoraan.' Sillä hän tuntee yhteiskunnan ja seuraelämän. Vastaanotin hänen onnittelunsa liehittelevän kohteliaasti. Luonteeni mukaista on olla kohtelias ja hiukan liehakoiva. Hän teki silloin ehdotuksen, pääasiassa tämänsisältöisen: hän oli nähnyt meidät paljon yhdessä, ja hänestä tuntui, että minä sillä hetkellä olin perheen ystävä ja suosikki; hänen uteliaisuutensa ja huolensa herättivät hänessä halun saada tietää, missä he liikkuivat, kuinka he elivät, kuinka kaunista Gowanaa rakastettiin ja hellittiin, ja niin edespäin. Hän ei ollut rikas, sanoi hän, mutta tarjosi niin ja niin paljon palkkioksi tällaisten palvelusten aiheuttamista huolista ja vaivoista, ja minä myönnyin rakastettavasti — rakastettavuus kuuluu luonteeseeni — hänen ehdotukseensa ja hyväksyin hänen tarjouksensa. Niin, tietysti. Sellaista on elämä. Sellainen on maailma.»

Vaikka Clennam koko keskustelun ajan istui selin häneen, ei hän hetkeksikään siirtänyt kimmeltäviä, liian lähekkäin sijoittuneita silmiänsä hänestä, ja esittäessään sanottavansa kohta kohdalta julkean kerskuvasti hän huomasi nähtävästi Clennamin pään ryhdistä, ettei hän kertonut mitään, mitä ei toinen jo tiennyt.

»Pyh! Kaunis Gowana!» sanoi hän sytyttäen kolmannen savukkeen sellaisella tavalla kuin voisi keveimmälläkin hengähdyksellään puhaltaa hänet pois. »Viehättävä, mutta varomaton! Kaunis Gowana ei menetellyt viisaasti salatessaan entisen rakastajan kirjeitä makuuhuoneessaan alpeilla, jottei hänen miehensä saisi nähdä niitä. Ei, ei. Se ei ollut viisasta. Hyh! Gowana erehtyi siinä.»

»Toivon hartaasti», huudahti Arthur ääneen, »ettei Pancks enää viipyisi kauan, sillä tuon miehen läsnäolo saastuttaa huoneen».

»Niin! Mutta hän tahtoo olla ylimpänä täällä kuten kaikkialla», kehui Rigaud voitonriemuisena ja napsautti sormiaan. »Niin on aina ollut ja niin on vastakin laita!» Ojentautuen pitkin pituuttaan niille kolmelle tuolille, joita oli huoneessa paitsi sitä, jolla Clennam istui, hän alkoi laulaa, lyöden rintaansa, ikäänkuin olisi laulussa mainittu ritari:

»Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Compagnon de la Majolaine!
Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Aina iloinen.»

»Sika, laula kertosäe! Sinä osasit laulaa sen ennenmuinoin eräässä vankilassa. Laula se nyt! Tahi, kaikkien pyhien nimessä, jotka ikinä on kuoliaiksi kivitetty, minä rupean hävyttömäksi ja loukkaavaksi, ja silloin olisi muutamille, jotka vielä ovat hengissä, parempi, että heidätkin olisi kivitetty muiden mukana!

»Kuninkaan miehist' on hän reippain,
compagnon de la Majolaine.
Kuninkaan miehist' on hän reippain,
aina iloinen.»

Osaksi noudattaen vanhaa alistuvaa tapaansa, osaksi koska kieltäytyminen olisi voinut vahingoittaa hänen hyväntekijäänsä ja osaksi koska hän yhtä hyvin saattoi laulaa kuin tehdä jotakin muuta, kajahdutti Cavalletto kertosäkeen. Rigaud nauroi ja alkoi tupakoida, silmät ummessa.

Toinen neljännestunti lienee vielä kulunut, ennenkuin Pancksin askeleet kuuluivat portaissa, mutta väliaika tuntui Clennamista sietämättömän pitkältä. Hänen askeltensa ääneen sekaantui toistenkin askelten kopina; ja kun Cavalletto avasi oven, laski hän sisälle mr Pancksin ja mr Flintwinchin. Viimemainittu oli tuskin ilmestynyt näkyviin, kun Rigaud hyökkäsi hänen luoksensa ja syleili häntä meluavasti.

»Kuinka voitte, sir?» kysyi mr Flintwinch kohta päästyään irti syleilystä, josta hän kaikin voimin ja kursailematta pyrki. »Kiitos, ei, en halua enempää.» Tämä vastauksena uhkaaviin uusiin hellyydenosoituksiin hänen vastalöytyneen ystävänsä puolelta. »No niin, Arthur, muistatte kai, mitä sanoin teille nukkuvista koirista ja kadonneista koirista. Se osui kohdalleen, kuten näette.»

Hän oli ulkonaisesti yhtä järkähtämätön kuin aina ja nyökäytteli päätänsä saarnaavan nuhtelevasti katsellessaan ympärilleen huoneessa.

»Ja tämä nyt on Marshalsean velkavankila!» sanoi mr Flintwinch. »Olette tuonut porsaanne huonoille markkinoille, Arthur.»

Jos Arthur oli kärsivällinen, ei Rigaud kumminkaan enää malttanut. Hän tarttui rajun leikillisesti pikku Flintwinchinsä nutun rintapieliin ja huusi:

»Hiisi vieköön markkinat, hiisi vieköön porsaat ja hiisi vieköön porsasten paimenen! No! Antakaa tänne vastaus kirjeeseeni.»

»Jos suvaitsette odottaa hetkisen, sir», vastasi Flintwinch, »annan ensin mr Arthurille kirjelippusen».

Hän teki niin. Se oli kirjoitettu hänen äitinsä vaivaloisella käsialalla paperipalalle ja sisälsi vain nämä sanat:

»Toivoakseni riittää, että olet saattanut itsesi perikatoon. Ole tyytyväinen äläkä saata muita samaan tilaan. Jeremiah Flintwinch on minun lähettilääni ja edustajani. Ystävällisesti M.C.»

Clennam luki tämän kahdesti hiljaa itsekseen ja repi sen sitte kappaleiksi. Rigaud kiipesi sillä välin istumaan erään tuolin selkänojalle, jalat istuimella.

»No, kaunis Flintwinch», sanoi hän pidettyään kirjelippua tarkasti silmällä, kunnes se oli palasina, »missä on vastaus kirjeeseeni?»

»Mrs Clennam ei kirjoittanut sitä, mr Blandois, hänen kätensä kun ovat halvaantuneet ja hänen mielestänsä oli yhtä hyvä vastata suullisesti minun kauttani.» Mr Flintwinch väänsi tämän itsestänsä vastahakoisesti ja ruosteisesti. »Hän lähettää terveisensä ja sanoo, ettei hän katso ehtojanne kohtuuttomiksi ja että hän suostuu. Kuitenkaan ei tämä päätös vaikuta mitään viikon päästä pidettävään neuvotteluun.»

Monsieur Rigaud, purskahdettuaan ensin nauruun, kiipesi alas valtaistuimeltaan ja sanoi: »Hyvä! Menen etsimään hotellin itselleni!» Mutta silloin hänen katseensa kohtasi Cavalletton, joka yhä istui vartiopaikallaan.

»Tule, sika», lisäsi hän. »Sinä olet seurannut minua vastoin tahtoani, nyt saat tehdä seuraa vastoin omaa tahtoasi. Sanonpa sinulle, pikku matelija, että olen syntynyt palveltavaksi. Vaadin tämän salakuljettajan palvelemaan itseäni viikon ajan tästä päivästä lukien.»

Vastaukseksi Cavalletton kysyvään katseeseen viittasi Clennam, että hän menisi, mutta lisäsi ääneen: »Ellette pelkää häntä.» Cavalletto vastasi tehden erittäin ilmeikkään sormiliikkeen: »En, herra, en pelkää häntä nyt, kun en enää salaa olleeni hänen vankilatoverinsa.» Rigaud ei välittänyt kummastakaan huomautuksesta ennenkuin oli sytyttänyt viimeisen savukkeensa ja oli valmis lähtemään.

»Pelkää häntä!» sanoi hän katsellen heitä jokaista. »Pyh! Lapseni, vauvani, pikku nukkeni, kaikki te pelkäätte häntä. Te annatte hänelle viinipullon täällä, annatte hänelle ruokaa, juomaa ja asunnon siellä, ette uskalla koskea häneen sormellannekaan tai ainoallakaan herjaussanalla. Ette. Hänen luonteensa mukaista on olla voitonriemuinen! Pyh!

Sovittaen tämän kertosäkeen näin itseensä, hän saapasteli huoneesta, Cavalletto kintereillä, jonka hän kenties oli vaatinut palvelukseensa, koska varsin hyvin tiesi, ettei helposti pääsisi hänestä eroon. Mr Flintwinch, raaputeltuaan leukaansa ja katseltuaan äärimmäisen halveksivasti ympärilleen porsasmarkkinoilla, nyökkäsi Arthurille ja seurasi perässä. Mr Pancks, yhä katuvana ja alakuloisena, lähti niinikään, senjälkeen kun oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut muutamia Arthurin antamia salaisia määräyksiä ja kuiskaten luvannut seurata tätä juttua loppuun saakka ja pitää miestä koko ajan silmällä. Ja sitte vanki jäi yksin, tuntien itsensä entistä suuremmassa määrässä halveksituksi, pilkatuksi ja moitituksi, avuttomaksi, kurjaksi ja langenneeksi.

VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Kalvavat omantunnonvaivat ja tuska ovat huonona seurana telkien taakse suljetulla. Sureksiva mietiskely päivisin ja puutteellinen uni öisin eivät karkaise ihmistä kestämään onnettomuutta. Seuraavana aamuna tunsi Clennam, että hänen terveytensä alkoi heikontua samoin kuin että hänen sielunvoimansa jo olivat heikontuneet ja että häntä painava kuorma vielä veisi hänet turmioon.

Yö yöltä hän oli kurjuudessaan noussut vuoteeltaan jo kahdentoista ja yhden aikaan ja istuutunut ikkunan ääreen katselemaan pihassa surullisesti tuikkivia lyhtyjä, odotellen taivaalta päivän ensimmäistä sarastusta jo tuntikausia ennenkuin sen aika oli. Nyt illan tullen hän ei saanut itseään pakotetuksi edes riisuutumaan.

Sillä hänet valtasi polttava levottomuus, tuskallinen kyllästys vankeuteensa ja varma vakaumus siitä, että hänen sydämensä murtuisi ja hän kuolisi siellä; kaikki tämä tuotti hänelle sanomatonta tuskaa. Hänen pelkonsa ja inhonsa vankilaa kohtaan kävi niin kiihkeäksi, että hänen oli vaikea hengittää siellä. Tukehtumisen tunne valtasi hänet toisinaan niin, että hän asettui ikkunan ääreen tarttuen kurkkuunsa ja haukkoen ilmaa. Samalla hän ikävöi toisenlaista ilmaa ja pääsyä aution, synkän muurin toiselle puolelle, niin että tuntui kuin kaipauksen kiihko olisi tekemäisillään hänet hulluksi.

Monet muut vangit olivat kokeneet samaa tilaa ennen häntä ja sen voima ja kestävyys olivat kuluttaneet loppuun heidät, kuten hänelläkin voimat loppuivat. Kahden yön ja yhden päivän kuluttua se oli ohi. Se palasi puuskittain, mutta nämä puuskat kävivät yhä heikommiksi ja niiden väliajat yhä pitemmiksi. Toivoton tyyneys astui tilalle, ja puolivälissä viikkoa hän oli vajonnut alhaisen, hiipivän kuumeen tylsyyteen.

Cavalletto ja Pancks kun olivat toisaalla, ei hänen tarvinnut pelätä muita vierailijoita kuin mr ja mrs Plornishia. Hän oli tuskaisessa pelossa siitä, että tämä arvoisa pariskunta tulisi häntä katsomaan; sairaloisessa, hermostuneessa tilassaan tahtoi hän vain olla rauhassa, eikä näyttäytyä kenellekään alakuloisuudessaan ja heikkoudessaan. Hän kirjoitti muutaman rivin mrs Plornishille, että hän muka oli niin kiinni liikeasioissaan ja että hänen täytyi niin kokonaan hautautua niihin, ettei voinut suoda itselleen iloa nähdä edes hänen ystävällisiä kasvojaan. Nuorelle Johnille, joka joka päivä määrätyllä tunnilla, kun ovenvartijat vaihtuivat, pistäytyi hänen luonansa kysymässä, saattoiko tehdä jotakin hänen hyväksensä, Clennam teeskenteli aina kirjoittavansa ahkerasti ja vastasi kysymykseen hilpeällä äänellä kieltävästi. Heidän ainoan pitkän keskustelunsa aihetta ei enää milloinkaan mainittu heidän välillään. Mutta kaikissa hänen onnettomuutensa vaiheissa se koko ajan asui Clennamin mielessä.

Sovitun viikon kuudes päivä oli kostea, kuuma ja sumuinen. Näytti siltä kuin vankilan köyhyys, kurjuus ja lika olisivat kasvaneet siinä vallitsevassa ummehtuneessa lämmössä. Särkevin ohimoin ja uupunein sydämin oli Clennam valvonut surkean yönsä loppuun, kuunnellen sateen rapinaa pihakivitykselle ja ajatellen, kuinka paljoa pehmeämmin se putoili maaseudun multaan. Keltausvainen pallo oli kohonnut taivaalle auringon sijalle, ja hän oli katsellut sen muuriin heijastamaa läikkää, joka puolestaan hänen silmissään heijasti vankilan kurjuutta. Hän oli kuullut porttien avautuvan ja ulkona odotelleiden, kehnossa kengissä kulkevien jalkojen laahustavan sisään, ja sitte hän oli kuullut, kuinka lakaistiin, pumputtiin, kuljettiin edestakaisin, jotka toimet aloittivat vankilan aamun. Hän oli niin sairas ja heikko, että hänen täytyi levätä monta kertaa peseytyessään, ja viimein sai hän laahautuneeksi nojatuoliin avonaisen ikkunan ääreen. Siinä hän sitten istui torkkuen sillä välin kun eukko, joka siivosi hänen huoneensa, toimitti aamuaskareensa.

Ruuan ja unen puutteesta (hän oli menettänyt ruokahalunsa ja makunsakin) hän oli hiukan pyörryksissä ja muisteli myös hourailleensa pari kolme kertaa yön kuluessa. Hän oli kuullut säveleitä ja laulujen katkelmia soivan lämpimässä ilmassa ja tiesi ne olemattomiksi. Nyt uupuneena torkahdellessaan hän kuuli niitä taas, ja äänet kuuluivat puhuttelevan häntä; hän vastasi ja säpsähti.

Tässä horroksessa, jaksamatta pitää lukua ajan kulusta, niin että minuutti saattoi käydä tunnista ja tunti minuutista, hän alkoi tuntea pysyvää vaikutelmaa puutarhan läheisyydestä — kukkatarhasta, jossa kostea, lauha tuuli leyhytteli sulotuoksuja ilmaan. Hänen täytyi niin tuskallisesti ponnistella kohottaakseen päätänsä ja ottaakseen selvän siitä samoin kuin mistä muusta asiasta tahansa, että tuo vaikutelma jo tuntui vanhalta ja työläältä, kun hän viimein saattoi katsella ympärillensä. Teekuppinsa vieressä pöydällä näki hän silloin ihanan kukkavihon, ihmeellisen kimpun valituimpia, suloisimpia kukkia.

Hänestä ei ollut ennen mikään muu näyttänyt niin kauniilta. Hän otti ne käteensä ja hengitti niiden tuoksua, hän nosti ne kuumalle otsallensa, laski ne alas ja avasi näivettyneet kätensä niitä kohden samoin kuin viluisia käsiä lämmitellään tulen ääressä. Vasta nautittuaan niistä jonkun aikaa tällä tavalla tuli hän ihmetelleeksi, kuka ne oli lähettänyt, ja avasi ovensa kysyäkseen eukolta, joka varmaan oli tuonut ne huoneeseen, mistä hän oli saanut ne. Mutta eukko oli jo aikoja sitten mennyt, sillä tee, jonka hän oli jättänyt pöydälle, oli kylmää. Arthur koetti juoda sitä hiukan, mutta ei voinut sietää sen hajua; ja niin hän laahautui takaisin tuoliinsa ikkunan ääreen ja laski kukat vanhalle, pienelle, pyöreälle pöydälle.

Kun huoneessa liikkumisesta johtuva ensimmäinen uupumus oli ohi, vaipui hän entiseen tilaan. Joku yöllisistä äänistä kuului kuiskivan ilmassa, kun huoneen ovi tuntui avautuvan ja hetken päästä näytti siltä kuin hiljainen olento olisi seisonut oviaukossa, musta vaippa hartioillaan, sitten riisunut vaipan yltänsä ja pudottanut sen lattialle ja kuin tämä olento olisi hänen Pikku Dorritinsa, puettuna vanhaan kuluneeseen pukuunsa. Hän näytti vapisevan, ristivän kätensä, hymyilevän ja sitte puhkeavan kyyneliin.

Clennam kohosi pystyyn ja huudahti. Ja silloin hän näki rakastavista, hellistä, säälivistä, rakkaista kasvoista kuin kuvastimesta, kuinka muuttunut hän itse oli. Ja Pikku Dorrit tuli häntä kohden ja laskien kätensä hänen rinnalleen pidättääkseen hänet tuolissa, polvillaan hänen jalkojensa juuressa huulet kohotettuina suutelemaan häntä, kyynelten tipahdellessa hänen päällensä kuin taivaan kaste kukkasille, mainitsi ilmielävänä hänen nimensä.

»Oi, paras ystäväni! Rakas mr Clennam, älkää antako minun nähdä teidän itkevän. Ellette itke ilosta nähdessänne minut. Toivon, että niin on. Oma lapsiparkanne tulee nyt takaisin!»

Ja kuinka uskollisena, hellänä ja turmeltumattomana, huolimatta äkillisestä rikkaudesta! Kuinka enkelimäisen lohduttava ja vilpitön olikaan hänen äänensä sointu, hänen silmiensä loiste, hänen kätensä kosketus!

Kun Clennam syleili häntä, sanoi hän: »He eivät kertoneet minulle teidän olevan sairaana», ja kiertäen pehmeästi käsivartensa hänen kaulaansa painoi hänen päänsä povellensa, laski toisen kätensä hänen päänsä päälle, nojasi oman päänsä siihen ja hyväili häntä yhtä hellästi ja, Jumala tietää, yhtä viattomasti kuin oli hyväillyt isäänsä tässä samassa huoneessa siihen aikaan, kun hän vielä oli pieni lapsi ja kaiken sen huolen ja hoidon tarpeessa, jota hän antoi muille.

Kun Clennam saattoi puhua, sanoi hän: »Onko todella mahdollista, että olette tullut luokseni? Ja tässä puvussa?»

»Toivoin teidän pitävän minusta enemmän tässä puvussa kuin missään muussa. Olen aina kuljettanut sitä mukanani muistuttajana, vaikken olisi tarvinnut muistuttajaa. En ole yksin, kuten näette. Toin vanhan ystävän mukanani.»

Katsoen ympärillensä huomasi Clennam Maggyn, päässä iso myssynsä, joka jo pitkät ajat oli ollut käyttämättömänä, kori käsivarrella, kuten menneinä aikoina, ja tirskuen ihastuneena.

»Tulin vasta eilen illalla Lontooseen veljeni kanssa. Lähetin melkein heti sanan mrs Plornishille saadakseni kuulla teistä ja ilmoittaakseni tuloni teille. Silloin kuulin teidän olevan täällä. Satuitteko ajattelemaan minua viime yönä? Melkeinpä luulen teidän ajatelleen minua hiukan. Ajattelin niin tuskaisesti teitä ja aamuun tuntui olevan kovin pitkä aika.»

»Olen ajatellut teitä —» Clennam näytti olevan epätietoinen siitä, miksi nimittäisi ystäväänsä. Pikku Dorrit ymmärsi sen heti.

»Ette ole vielä nimittänyt minua oikealla nimelläni. Tiedättehän mikä minun oikea nimeni on ollessani teidän kanssanne.»

»Olen ajatellut teitä, Pikku Dorrit, joka päivä, joka tunti, joka minuutti, jonka olen viettänyt täällä.»

Arthur näki hänen kasvojensa ilon kirkastaman ilmeen ja niihin syttyneen hehkun ja tunsi häpeätä. Hän, murtunut, vararikkoinen, sairas, häväisty, vanki.

»Olin täällä jo ennenkuin portit avattiin, mutta pelkäsin tulla suoraa päätä luoksenne. Olisin enemmän vahingoittanut kuin hyödyttänyt teitä silloin ensin, sillä vankila oli niin tuttu ja samalla vieras ja herätti niin monta muistoa isästä ja teistäkin, että se aluksi valtasi minut kokonaan. Mutta me menimme ensin mr Chiveryn luokse ennenkuin tulimme portille ja hän vei meidät sisälle ja me saimme Johnin huoneen käytettäväksemme — minun vanhan, köyhän huoneeni, muistattehan — ja odotimme siellä vähän aikaa. Minä toin kukat ovelle, mutta te ette kuullut sitä.»

Hän näytti nyt enemmän täysikasvuiselta naiselta kuin lähtiessään sieltä, ja Italian auringon kypsyttävä vaikutus näkyi hänen kasvoillaan. Mutta muuten hän oli aivan entisensä kaltainen. Clennam huomasi hänessä yhä saman lempeän, syvän vakavuuden; jos sillä nyt oli uusi merkitys, joka koski sydämeen, riippui se vain Clennamin käsityksestä eikä mistään Pikku Dorritissa tapahtuneesta muutoksesta.

Hän riisui päästänsä vanhan hattunsa, ripusti sen entiselle paikalleen ja alkoi meluttomasti Maggyn avulla järjestellä vangin huonetta niin raikkaaksi ja siistiksi kuin oli mahdollista ja pirskoitteli hajuvettä huonekaluille ja seinille. Sitte tyhjennettiin kori, joka oli täynnä rypäleitä ja muita hedelmiä, ja sen sisältö pantiin hiljaa talteen. Senjälkeen kuiskutteli Pikku Dorrit hetkisen Maggyn kanssa ja lähetti hänet jonnekin saamaan korin uudelleen täytetyksi; pian se palasikin täynnä uusia tavaroita, joista kohta tarvittava virkistävä juoma ja hyytelö sekä vastaisen varalle hankitut paistetut kananpojat, viini ja vesi ensimmäisinä otettiin esille. Kun nämä erilaiset toimet olivat suoritetut, otti Pikku Dorrit vanhan ompelurasiansa esille pannakseen kuntoon uutimen hänen ikkunaansa, ja näin hiljaisuuden vallitessa huoneessa Clennam huomasi istuvansa kaikessa rauhassa nojatuolissaan, rinnallaan Pikku Dorrit käsitöineen.

Clennamin vapiseva käsi ja tutiseva ääni eivät saaneet vakavuutta eikä hänen heikkoutensa muuttunut voimaksi siitä, mitä hän näki ja tunsi: hänellä oli edessään Pikku Dorritin kaino pää, joka kumartui työn yli, ja hennot näppärät sormet, jotka ahersivat entisessä työssään — hän ei kuitenkaan ollut niin kiinni tässä, etteivät hänen myötätuntoiset silmänsä olisi usein kääntyneet Clennamin kasvojen puoleen ja taas alas painuessaan olisi olleet kyynelissä — ja hän tunsi saavansa lohdutusta ja myötätuntoa, tunsi, että ylevän sydämen kiintymys ja rakkaus oli kokonaan suunnattu häneen, vuodatti hyvyytensä koko pohjattoman rikkauden hänen ylitsensä. Kuitenkin se herätti hänessä sisäistä voimaa, joka kasvoi rinnan hänen rakkautensa kanssa. Ja kuinka suuresti hän nyt rakastikaan Pikku Dorritia! Sitä ei voi sanoin kertoa.

Heidän istuessaan siinä muurin varjossa, tuntui kuin varjo olisi luonut valoa heihin. Pikku Dorrit ei sallinut Clennamin puhua paljon, ja hän lepäsi äänettömänä tuolissaan, katsellen tyttöä. Tavantakaa tämä nousi ja antoi hänen juoda tai kohensi hänen pielustansa; sitte hän taas istui entiselle paikalleen hänen viereensä ja kumartui työhönsä.

Varjo siirtyi auringon mukana, mutta Pikku Dorrit ei siirtynyt Clennamin vierestä, paitsi palvellakseen häntä. Aurinko laski, ja hän viipyi yhä siellä. Hän oli nyt saanut työnsä valmiiksi, ja hänen kätensä, joka hänen viime palveluksensa jälkeen oli levännyt Clennamin tuolin käsinojalla, lepäsi siinä yhä. Arthur laski kätensä sen päälle, ja se tarttui hänen käteensä vapisevan rukoilevasti.

»Rakas mr Clennam, minun täytyy sanoa teille jotakin ennenkuin lähden. Olen lykännyt sitä tunti tunnilta, mutta minun täytyy saada se sanotuksi.»

»Minä samaten, rakas Pikku Dorrit. Minäkin olen siirtänyt sanottavani tunti tunnilta, mutta minun täytyy nyt saada se sanotuksi.»

Pikku Dorrit nosti hermostuneena kätensä hänen huulillensa ikäänkuin pyytääkseen häntä vaikenemaan, mutta antoi sen taas vapisten vaipua.

»Minä en lähde enää ulkomaille. Veljeni kyllä, mutta minä en. Hän oli aina hyvin kiintynyt minuun ja on nyt erittäin kiitollinen minulle — liian kiitollinen, sillä minä satuin vain olemaan hänen luonansa hänen sairautensa aikana — ja hän sanoo, että minä saan oleskella missä mieluimmin tahdon ja tehdä mitä haluan. Hän tahtoo vain, että tulisin onnelliseksi, sanoo hän.»

Taivaalla loisti kirkas tähti. Pikku Dorrit katsoi siihen puhuessaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen oman sydämensä palava toivo, joka loisti hänen yllänsä.

»Tiedättehän sanomattanikin, että veljeni on tullut kotimaahan ottamaan selkoa rakkaan isäni jälkisäädöksestä ja saamaan haltuunsa omaisuutensa. Hän sanoo, että jos jälkisäädös on olemassa, niin minä tulen rikkaaksi, ja ellei sitä ole, niin hän tekee minut rikkaaksi.»

Clennam tahtoi puhua, mutta Pikku Dorrit kohotti taas vapisevan kätensä, ja hän vaikeni.

»Minä en tarvitse rahoja, en halua niitä. Niillä ei olisi mitään arvoa minulle, paitsi teidän tähtenne. Minä en voisi olla rikas tietäessäni teidän olevan täällä. Olisin paljoa kurjempi kuin köyhä tietäessäni teidän kärsivän. Sallitteko minun lainata teille kaikki mitä minulla on? Sallitteko minun antaa sen teille? Tahdotteko sallia minun osoittaa, etten milloinkaan ole unohtanut, etten milloinkaan voi unohtaa, kuinka te suojelitte minua silloin, kun kotini oli täällä? Rakas mr Clennam, tehkää minut maailman onnellisimmaksi ihmiseksi vastaamalla 'kyllä'. Tehkää minut niin onnelliseksi kuin saatan olla jättäessä teidät tänne älkääkä vastatko mitään vielä tänä iltana; sallikaa minun mennä täältä, sydämessäni toivo, että te jäätte suopeasti ajattelemaan ehdotustani ja että te minun tähteni — ei itsenne, vaan minun, ei kenenkään muun tähden — soisitte minulle suurimman ilon, mitä voisin kokea maan päällä, ilon siitä, että tietäisin olleeni hyödyksi teille, voineeni vähänkin lyhentää suurta kiintymyksen- ja kiitollisuudenvelkaani teille. En voi sanoa kaikkea, mitä haluaisin. En voi tulla luoksenne tänne, missä olen elänyt niin kauan, en voi ajatella teitä täällä, missä olen kokenut niin paljon, ja pysyä niin tyynenä ja rauhoittavana kuin minun pitäisi. Kyyneleeni pyrkivät esiin. En voi pidättää niitä. Mutta älkää, älkää, älkää kääntykö pois Pikku Dorritistanne nyt onnettomuudessanne! Ottakaa, oi ottakaa, minä pyydän ja rukoilen sitä kirvelevän sydämeni pohjasta, ystäväni — rakkaani! — ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja antakaa sen tulla siunaukseksi minulle!»

Tähti oli paistanut hänen kasvoihinsa tähän saakka, jolloin ne painuivat Clennamin kädelle ja hänen omallensa.

Oli tullut pimeä, kun Clennam kiertäen käsivartensa hänen ympärillensä nosti hänet ylös ja vastasi hänelle lempeästi:

»Ei, rakkahin Pikku Dorrit. Ei, lapseni. En voi ottaa vastaan sellaista uhria. Vapaus ja toivo kävisivät tällä hinnalla ostettuina niin kalliiksi, etten jaksaisi kantaa niitä, kestää niiden omistamisen tuottamia omantunnon soimauksia. Mutta taivas todistakoon, kuinka harras kiitollisuuteni ja rakkauteni on sanoessani tämän!»

»Sanokaa mieluummin, rakkakin Pikku Dorrit, että kuitenkin koetan pysyä uskollisena teille. Jos menneinä aikoina, kun tämä vankila oli kotinanne ja nuo vaatteet pukunanne, olisin ymmärtänyt itseäni selvemmin (puhun vain itsestäni) ja tulkinnut sydämeni salaisuudet paremmin; jos itseluottamuksen puutteessa ja umpimielisyydessäni olisin erottanut valon, jonka näen kirkkaana nyt, kun se on loitonnut niin kauaksi, etteivät heikot askeleeni enää saavuta sitä; jos olisin tiennyt ja sanonut teille, että rakastin ja kunnioitin teitä, en poloisena lapsena, joksi minulla oli tapana nimittää teitä, vaan naisena, jonka uskollinen käsi kohottaisi minut korkealle itseni ylitse ja tekisi minusta paljoa onnellisemman ja paremman ihmisen; jos olisin käyttänyt tilaisuutta, joka ei enää tule — oi, jospa olisin tehnyt niin! — ja jos jokin seikka olisi estänyt meidän yhtymistämme silloin, kun minä olin kohtalaisen hyvissä varoissa ja te köyhä, niin silloin, rakas tyttöni, olisin vastannut jaloon tarjoukseenne toisin sanoin ja kuitenkin olisin hävennyt koskea omaisuuteenne. Mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, en saa milloinkaan koskea siihen, en milloinkaan!»

Pikku Dorrit ei olisi voinut sanoillansa suostutella Clennamia vakavammin ja vaikuttavammin kuin nyt pienellä pyytävällä kädellään.

»Minä olen kylliksi häväisty nyt jo, rakas Pikku Dorrit. En saa astua alemmaksi ja vetää teitä — rakasta, jalomielistä, hyvää — mukanani alas. Jumala siunatkoon teitä, Jumala palkitkoon teidät! Kaikki on mennyttä.»

»Tosin olen aina ollut teitä paljoa vanhempi, karkeampi ja arvottomampi, mutta nyt on meidän unohdettava, mikä olen ollut, ja katsottava minua vain sellaisena millainen nyt olen. Painan tämän jäähyväissuudelman poskellenne, lapseni — joka olisitte voinut olla minulle läheisempi, muttei rakkaampi — teen sen perikatoon joutuneena, teistä kauaksi jääneenä, teistä ainaiseksi erotettuna miehenä, jonka elämä kallistuu lopullensa, kun taas teidän vasta alkaa. Minä en rohkene pyytää, että unohdatte minut alennustilassani, mutta pyydän, että muistatte minua vain sellaisena kuin olen.»

Kello alkoi soida kehoittaen vieraita lähtemään. Clennam otti Pikku
Dorritin vaipan seinältä ja kääri hänet hellästi.

»Vielä yksi sana, Pikku Dorritini. Se on kova sana minulle, mutta välttämätön sanoa. Aika, jolloin teillä ja tällä vankilalla oli jotakin yhteistä, on jo kauan sitten ohi. Ymmärrättekö?»

»Oi, ettehän tahtone sanoa», huudahti tyttö ja itki katkerasti, ojentaen rukoilevasti ristityt kätensä Clennamia kohden, »etten saa enää tulla tänne. Ettehän toki hylkää minua tällä tavalla!»

»Sanoisin niin, jos voisin, mutta minulla ei ole rohkeutta lykätä näitä rakkaita kasvoja luotani ja luopua kaikesta toivosta nähdä niitä vielä. Mutta älkää tulko pian takaisin, älkää tulko usein! Tämä on saastainen paikka, ja tiedän hyvin, että sen saasta on tarttunut minuun. Te kuulutte paljoa valoisampaan ja parempaan ympäristöön. Teidän ei sovi katsoa taaksenne tänne, Pikku Dorritini, teidän pitää katsoa eteenpäin, aivan toisenlaisia ja onnellisempia polkuja kohden. Jumala siunatkoon teitä kulkiessanne niitä! Jumala palkitkoon teille kaikki!»

Maggy, joka oli käynyt kovin alakuloiseksi, huudahti nyt: »Oi viekää hänet sairaalaan, viekää hänet sairaalaan, äiti! Hän ei milloinkaan parane entiselleen, jos hän ei pääse sairaalaan. Ja silloin pieni nainen, joka aina kehräsi rukillaan, voi mennä prinsessan kanssa kaapille ja sanoa: 'Mitä varten pidätte tuota kananpoikaa täällä?' Sitte he voivat ottaa sen ulos ja antaa sen herralle, ja sitte kaikki tulevat onnellisiksi!»

Tämä keskeytys tuli sopivaan aikaan, sillä kellonsoitto oli jo loppumaisillaan. Kietoen taas vaipan hellästi Pikku Dorritin ympärille ja ottaen hänen kätensä käsivarrelleen saattoi Arthur hänet portaita alas, vaikka oikeastaan olisi ollut liian heikko liikkumaan, ellei tämä vierailu olisi virkistänyt häntä. Tyttö oli viimeinen vieras, joka laskettiin portista ulos, ja tämä sulkeutui raskaasti ja toivottomasti hänen jälkeensä.

Kuullessaan tämän kuolinsävelten kaltaisen äänen joutui Clennam taas heikkoutensa valtaan. Matka portaita ylös hänen huoneeseensa oli raskas ja vaikea, ja palattuaan sen pimeälle, synkälle alueelle hän tunsi itsensä sanomattoman onnettomaksi.

Miltei puoliyön aikana, kun vankilassa jo kauan oli ollut ihan hiljaista, kuului portaissa varovaisten askelten narahtelua ja sitten ovella varovaista koputusta avaimella. Nuori John hiipi sitten sisään sukkasillaan ja piti ovea suljettuna puhuessaan kuiskaten asiansa.

»Tämä on vastoin määräyksiä, mutten huoli siitä. Olin päättänyt tulla ja tulen nyt luoksenne.»

»Ei mikään ole hätänä, sir. Odotin miss Dorritia pihassa, kun hän tuli ulos. Arvelin teidän tahtovan, että joka huolehtisi hänen turvallisuudestansa.»

»Saatoin hänet hänen hotelliinsa. Samaan, jossa mr Dorrit oli asunut. Miss Dorrit käveli koko matkan ja puheli minulle niin ystävällisesti, että sydämeni kokonaan suli. Miksi luulette hänen kävelleen, tahtomatta ajuria?»

»Puhuakseen teistä. Hän sanoi minulle: 'John, te olitte aina vilpitön mies ja jos lupaatte pitää huolta hänestä, milloinkaan jättämättä häntä apua ja lohdutusta vaille, kun en minä ole siellä, niin saatan olla rauhallisella mielellä.' Minä lupasin sen hänelle. Ja minä pysyn teille uskollisena aina», lupasi John Chivery.

»Ennenkuin tartun siihen», sanoi John, vilkaisten käteen, mutta lähtemättä ovelta, »arvatkaa, mitkä terveiset miss Dorrit lähetti teille?»

»'Sanokaa hänelle'», toisti John selvällä, vaikka vapisevalla äänellä, »'että hänen Pikku Dorritinsa lähettää hänelle kuolemattoman rakkautensa vakuutuksen'. Nyt se on saatettu perille. Olenko menetellyt vilpittömästi, sir?»

»Tässä käteni, sir», sanoi John, »ja minä pysyn uskollisena teille aina».

Sydämellisesti puristettuaan Clennamin kättä hän hävisi yhtä varovasti natisevin askelin portaisiin, hiipi sukkasillaan pihakivityksen poikki ja sulkien portin perässään pujahti ulkopihaan, jonne oli jättänyt kenkänsä. Jos sama tie olisi ollut täynnä hehkuvia auranteriä, niin on varsin luultavaa, että John olisi astunut niitä pitkin yhtä hartaana samaa tarkoitusta varten.

KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Sovitun viikon viimeisen päivän säteet koskettivat Marshalsean portin ristikkotankoja. Siitä saakka kun portti sulkeutui Pikku Dorritin jälkeen, olivat ne seisoneet mustan synkkinä, mutta nyt muutti varhainen aamunkoitto ne kultaharkoiksi. Pitkät kirkkaat päivänsäteet, maallisen vankilan ristikkotangot, kiitivät vinosti kaupungin poikki, sen kattoryhmien yli ja kirkontornien avonaisten koristeleikkausten läpi.

Koko päivänä eivät mitkään vieraat häirinneet porttikäytävän sisäpuolella olevaa vanhaa taloa. Mutta kun aurinko teki laskua, kääntyi kolme miestä porttikäytävään ja astui raihnaista taloa kohden.

Rigaud tuli ensimmäisenä, yksin, tupakoiden. Mr Baptist seurasi perässä ja pysytteli ihan hänen kintereillään, kääntämättä hänestä silmiänsä. Kolmantena tuli mr Pancks kantaen hattua kainalossaan, jotta tuuli saisi leyhytellä hänen tuuheata tukkaansa; ilma oli tavattoman helteinen. He joutuivat kaikki yhtaikaa portaille.

»Kuulkaas, te hourupäät!» sanoi Rigaud katsellen ympärillensä. »Älkää vielä menkö!»

Luoden näin vastanneeseen synkän katseen kolkutti Rigaud äänekkäästi ovelle. Hän oli juonut vahvasti varustautuakseen pelaamaan pelinsä loppuun ja oli kärsimätön alkamaan. Hän oli tuskin lopettanut pitkän kaikuvan kolkutuksen, kun jo taas tarttui kolkuttimeen ja aloitti uuden. Tämä ei ollut päättynyt, kun Jeremiah Flintwinch avasi oven ja he kaikki astuivat kivilattiaiseen eteiseen. Rigaud sysäsi mr Fiintwinchin syrjään ja jatkoi matkaa suoraan yläkertaan. Hänen molemmat seuralaisensa tulivat perässä, mr Flintwinch seurasi heitä, ja niin he kaikki neljä marssivat mrs Clennamin rauhalliseen huoneeseen. Se oli tavallisessa asussaan, paitsi että toinen ikkunoista oli auki ja Affery istui sen vanhanaikaisella ikkunapenkillä parsien sukkaa. Tavalliset esineet olivat pienellä pöydällä, takassa paloi tavallinen pieni valkea, vuodetta peitti tavallinen ruumispeite, ja kaiken tämän omistaja istui paarien kaltaisella sohvallaan, tukenaan musta, kulmikas pielus, joka oli kuin mestauspölkky.

Kuitenkin huoneella oli selittämätön valmistuksen leima, ikäänkuin siellä odotettaisiin jotakin tapahtuvaksi. Mistä huone tämän leiman sai — jokainen pieninkin esine kun oli samalla paikalla, joka niillä vuosikausia oli ollut — sitä ei kukaan voinut sanoa katsomatta tarkkaavasti talon emäntää ja vielä tuntematta entisestään hänen kasvojansa. Vaikka hänen musta pukunsa joka poimultaan oli tarkalleen entisellään ja hänen ryhtinsä ankarasti muuttumaton, olivat hänen kasvojensa hiukan lisääntynyt jäykkyys ja hänen synkän otsansa rypyt niin huomattavat, että ne painoivat leimansa koko ympäristöön.

»Keitä nuo ovat?» kysyi hän ihmetellen, kun molemmat seuralaiset astuivat sisään. »Mitä nämä ihmiset täältä tahtovat?»

»Kysytte keitä he ovat, madame», vastasi Rigaud. »Hiisi vie, he ovat poikanne, velkavangin, ystäviä. Ja mitä he täältä tahtovat, kysytte. Totta totisesti, madame, sitä en tiedä! Parasta kysyä heiltä itseltään.»

»Ja te tiedätte vastanneenne äsken ovella, ettette olleet aikoneetkaan lähteä», ärähti Rigaud. »Lyhyesti, madame, sallikaa minun esittää teille kaksi vangin vakoojaa—hourupäitä, mutta silti vakoojia. Jos tahdotte, että he jäävät tänne pienen neuvottelumme ajaksi, niin sanokaa. Minulle se ei merkitse mitään.»

»Miksi tahtoisin heidän jäävän tänne?» kysyi mrs Clennam. »Mitä minulla on tekemistä heidän kanssansa?»

»Siinä tapauksessa, rakkahin madame», päätti Rigaud ja heittäytyi nojatuoliin niin raskaasti, että vanha huone tutisi, »on parasta, että lähetätte heidät pois. Se on teidän asianne. He eivät ole minun vakoojiani, minun kätyreitäni.»

»Kuulkaas, te Pancks», sanoi mrs Clennam ja katsoi vihaisesti häneen, »te Casbyn kirjuri! Pitäkää huolta isäntänne asioista ja omistanne. Menkää. Ja ottakaa tuo toinen mies mukaanne.»

»Kiitos, ma'am», vastasi mr Pancks; »onneksi ei ole mitään, mikä estäisi meitä lähtemästä. Olemme tehneet kaikki, mitä otimme suorittaaksemme mr Clennamin puolesta. Hänen alituisena huolenansa on ollut (ja se huoli kasvoi tuskaisemmaksi hänen jouduttuaan vankilaan), että tämä miellyttävä herrasmies tuotaisiin takaisin tänne, josta hän oli livahtanut piiloon.

»Tässä hän on — takaisin tuotuna. Ja minä haluan sanoa», lisäsi mr Pancks, »vasten hänen häijynilkisiä kasvojansa, että minun nähdäkseni maailmalle ei koituisi vahingoksi, jos hän häviäisi siitä tykkänään».

»Pahoittelen, että jäätte näin huonoon seuraan, ma'am», sanoi Pancks, »samoin kuin sitä, ettei mr Clennam voi olla läsnä. Se on minun syyni, on kun onkin.»

»En, tarkoitan, että se on minun syyni», intti Pancks, »sillä minäpä onnettomuudeksi houkuttelin hänet tuhoisiin rahansijoituksiin». (Mr Pancks piti yhä itsepintaisesti kiinni tästä sanasta eikä puhunut keinotteluista.) »Vaikka voin numeroilla osoittaa», lisäsi mr Pancks tuskaisin ilmein, »että se olisi ollut edullinen sijoitus. Romahduksesta saakka olen joka ikinen päivä tarkastellut näitä laskelmia, ja ne pitävät — laskelmina — erinomaisesti paikkansa. Laskelmien esittämiseksi ei kuitenkaan aika eikä paikka ole sopiva», jatkoi mr Pancks luoden kaipaavan katseen hattuunsa, jossa hän säilytti laskelmiaan, »mutta laskelmat ovat kyllä moitteettomat. Niiden mukaan pitäisi mr Clennamin nyt ajella kaksivaljakolla ja minun olla kolmen tai viiden tuhannen punnan arvoinen.»

Mr Pancks pörrötti tukkansa pystyyn niin varmoin ilmein, ettei se siitä olisi parantunut, vaikka hänellä jo olisi ollut tuo summa taskussaan. Näissä tuottamattomissa laskelmissa askarteli hän kaikki vapaat hetkensä senjälkeen kun oli menettänyt rahansa, ja niistä riitti hänelle lohdutusta koko loppuiäksi.

»Mutta jo riittää siitä asiasta», katkaisi mr Pancks. »Altro, vanha veikko, te olette nähnyt laskelmat ja tiedätte, että ne pitävät paikkansa.» Mr Baptist, jolla ei ollut pienintäkään laskutaidollista kykyä lohdutuksenaan tässä asiassa, nyökäytti päätänsä ja välähdytti kauniisti valkoisia hampaitaan.

»Oh! Tehän se olettekin, vai mitä? Arvelin muistavani kasvonne, mutten ollut varma asiasta ennenkuin näin hampaanne. Tämä tunkeileva palvelusintoinen pakolainen koputti ovelle sinä iltana, jolloin Arthur ja lörppäsuu olivat täällä», selitti Jeremiah mrs Clennamille, »ja teki minulle pitkän sarjan kysymyksiä mr Blandoisista».

»Se on totta», myönsi mr Baptist hilpeästi. »Ja katsokaa häntä, padrone! Minä löysin hänet todellakin.»

»En olisi pannut pahakseni», vastasi mr Flintwinch, »vaikka olisitte todellakin taittanut niskanne».

»Ja nyt», sanoi mr Pancks, jonka silmät usein ja salaa olivat vilkuilleet ikkunapenkkiin ja siellä parsittavaan sukkaan päin, »sanoisin vielä erään asian, ennenkuin lähden. Jos mr Clennam olisi täällä — mutta ikävä kyllä hän on sairaana ja vankeudessa, vaikka onkin sen verran päässyt voitolle tästä hienosta herrasta, että on pakottanut hänet, vastoin tahtoansa, palaamaan tänne — hän on sairaana ja vankeudessa, miesparka — jos hän olisi täällä», sanoi Pancks, astui pari syrjäaskelta ikkunapenkkiä kohden ja laski oikean kätensä sukalle, »sanoisi hän: 'Affery, kertokaa unenne!'»

Mr Pancks nosti oikean etusormen nenänsä ja sukan väliin kaamean varoittavana, kääntyi, höyrysi ulos huoneesta ja hinasi mr Baptistin perässään. Ulko-ovi kuului sulkeutuvan heidän jälkeensä, heidän askeleensa kajahtelivat sitten heidän astuessaan aution pihan poikki, eikä vielä kukaan virkkanut sanaakaan. Mrs Clennam ja Jeremiah olivat vaihtaneet silmäyksen ja sitte katsoneet ja katsoivat yhä Afferyyn, joka uutterasti parsi sukkaansa.

»No!» sanoi Flintwinch viimein vääntäytyen pari kierrosta ikkunapenkkiä kohden ja kihnuttaen kämmeniään takinliepeitänsä vasten kuin valmistautuen käymään johonkin käsiksi. »Mitä meidän kesken on sanottavaa, alettakoon puhua siitä nyt hukkaamatta aikaa sen enempää. — Kas niin, Affery, eukkoseni, ala laputtaa!»

Samassa hetkessä viskasi Affery sukan kädestään, kavahti pystyyn, tarttui oikealla kädellään ikkunalautaan, nosti oikean polvensa penkille ja huitoi vasemmalla kädellään kuin torjuen kuviteltuja hyökkääjiä luotansa.

»Ei, en tahdo, Jeremiah — ei, en tahdo — ei, en tahdo! En tahdo mennä, minä jään tänne. Tahdon kuulla kaikki, mitä en tiedä, ja sanoa kaikki, mitä tiedän. Tahdon tehdä niin, viimeinkin, vaikka siitä kuolisin. Minä tahdon, tahdon, tahdon, tahdon!»

Mr Flintwinch jäykistyi harmista ja hämmästyksestä, kostutti toisen käden sormia huulillaan, piirsi niillä ympyrän toiseen kämmeneensä ja jatkoi uhkaavasti irvistäen vääntäytymistään vaimoonsa päin, hän läähätti edetessään huomautuksen, josta hänen tukehduttavan kiukkunsa tähden kuuluivat vain sanat; »Sellaisen annoksen!»

»Ei askeltakaan lähemmäksi, Jeremiah!» huusi Affery, herkeämättä huitoen. »Älä tule askeltakaan lähemmäksi minua, muuten huudan naapureita apuun! Heittäydyn ulos ikkunasta! Huudan, että tuli on irti ja murhaaja talossa! Herätän kuolleen! Pysy siinä, missä olet, muuten huudan niin, että kuollut herää!»

»Ratkaisu lähenee, Flintwinch. Jättäkää hänet rauhaan. Affery, nousetko minua vastaan näin monen vuoden perästä?»

»Kyliä, jos teitä vastaan nousemiseksi nimitetään sitä, että tahdon kuulla, mitä en tiedä ja sanoa, mitä tiedän. Olen nyt astunut ensi askeleen enkä voi enää peräytyä. Olen varmasti päättänyt tehdä niin Tahdon tehdä niin. Tahdon väkisinkin. Jos tämä on teitä vastaan nousemista, niin kyllä minä nousen teitä molempia ovelia vastaan. Minä sanoin Arthurille, kun hän ensin tuli kotiin, että hän nousisi teitä molempia vastaan. Sanoin hänelle, että vaikka minun täytyi pelätä henkeäni teidän kanssanne, ei minulla ollut syytä siihen. Kaikkea mahdollista on täällä senjälkeen tapahtunut, mutta en tahdo enää, että Jeremiah juoksuttaa minua portaita ylös, että minua peloitetaan ja pimitetään ja tehdään osalliseksi jos johonkin, mistä minulla ei ole tietoa. En tahdo, en tahdo, en tahdo! Tahdon nousta Arthurin puolesta nyt, kun hänellä ei ole enää mitään jäljellä, kun hän on sairas ja vankilassa eikä voi itse pitää puoliansa. Niin minä tahdon!»

»Kuinka sinä, höperöpää?» kysyi mrs Clennam tylysti, »voit tietää palvelevasi Arthuria tällä, mitä nyt panet toimeen?»

»En tiedä mitään tarkalleen mistäkään», vastasi Affery, »ja jos milloinkaan osuitte oikeaan, niin teitte sen sanoessanne minua höperöpääksi, sillä te molemmat olette totisesti panneet parastanne tehdäksenne minusta sellaisen. Te naitoitte minut kysymättä minun mieltäni ja teidän tähtenne elämäni on ollut täynnä pelkoa, ja mitä, ettei mokomaa toista, niin että miksi luulette minun voivan tulla muuksi kuin höperöpääksi? Te tahdoitte tehdä minut sellaiseksi, mutta minäpä en aio enää alistua, en aio, en, en, en!» Hän huitoi yhä kädellään.

Katseltuaan häntä hetken äänettömänä kääntyi mrs Clennam Rigaudin puoleen. »Te kuulette ja näette tämän hupsun. Onko teillä mitään sitä vastaan, että tällainen höperöpää jää tänne?»

»Ei minulla ole» vastasi mrs Clennam synkästi. »Tässä ei olekaan valitsemisen varaa. Flintwinch, ratkaisu lähenee.»

Mr Flintwinch vastasi luomalla veristävän kostonkatseen vaimoonsa ja väänsi, ikäänkuin estääkseen itseänsä ryntäämästä hänen kimppuunsa, ristityt käsivartensa liiviensä poveen ja seisoi nurkassa leuka ihan lähellä kyynärpäätä, pitäen silmällä Rigaudia varsin omituisessa asennossa. Rigaud puolestaan nousi tuolistaan ja istui pöydälle heilutellen sääriänsä. Tässä huolettomassa asennossa hän kohtasi mrs Clennamin tiukan katseen, ja viikset kohosivat nenän alle ja nenä vaipui viiksien ylle.

»Josta», keskeytti mrs Clennam tyyneen tapaansa, »olen kuullut epäedullisia, ranskalaisen vankilan ja murhasyytöksen yhteydessä olevia huhuja».

Rigaud suuteli liioitellun keikailevaan tapaansa sormiaan hänelle. »Aivan niin. Tarkalleen. Vieläpä naisen murhasta oli kysymys! Sellaista järjettömyyttä! Uskomatonta! Minulla oli kunnia saavuttaa suuri voitto silloin ja toivon niin käyvän nytkin. Suutelen kättänne. Madame, olen herrasmies (olin äsken sanomassa), ja jos sanon: 'Aion lopullisesti päättää tämän tai tuon asian tässä neuvottelussa', niin päätän sen. Ilmoitan teille, että nyt olemme joutuneet pitämään viimeistä, pikku kauppaamme koskevaa neuvottelua. Toivon, että kunnioitatte minua kuuntelemalla ja käsittämällä, mitä aion sanoa!»

»Edelleen, olen herrasmies, jolle kaupanteko on tuntematonta, mutta jolle raha aina on tervetullutta, se kun maksaa minun huvitukseni. Suvaitsettehan kuunnella ja käsittää?»

»Edelleen, olen luonteeltani erittäin lempeä ja rakastettava herrasmies, mutta raivostun, jos kanssani juonitellaan. Jalot luonteet raivostuvat sellaisesta. Minulla on jalo luonne. Kun jalopeura herää — se on, kun minä raivostun — on kostonhaluni tyydyttäminen minulle yhtä tärkeätä kuin raha. Suvaitsettehan edelleen kuunnella ja käsittää?»

»Pyydän, älkää antako tämän kiihoittaa mieltänne, suvaitkaa pysyä rauhallisena. Sanoin, että nyt olemme joutuneet pitämään viimeistä neuvotteluamme. Sallikaa minun muistutella kahta edellistä kertaa.»

»Kuolema ja kirous, madame», kivahti Rigaud, »se huvittaa minua! Sitäpaitsi se raivaa tietä. Ensimmäinen neuvottelu oli lyhyt. Minulla oli kunnia tutustua teihin — esittää suosituskirjeeni. Minä olen kyllä onnenonkija, madame, mutta hieno käytökseni ja kielitaitoni ovat hankkineet minulle suuren menestyksen maanmiestenne kesken, jotka muuten ovat kankeita ja jäykkiä kuin heidän oma kauluskovikkeensa, mutta aina kohteliaita ja ystävällisiä hienokäytöksiselle ulkomaalaiselle. Samalla kertaa oli minulla tilaisuus», hän katseli ympärilleen huoneessa ja hymyili, »tehdä muutamia pieniä huomioita tässä kunnianarvoisessa talossa, ja ne huomiot olivat minulle tarpeen tietääkseni ja ollakseni varma siitä, että olin tutustunut juuri siihen arvoisaan rouvaan, jota etsin. Saavutin tämän tiedon ja varmuuden. Lupasin kunniasanallani rakkaalle Flintwinchille palata. Sitte hävisin hienotunteisesti.»

Mrs Clennamin kasvot eivät ilmaisseet myöntämistä eivätkä kieltämistä. Puhuipa Rigaud tai oli vaiti, aina hän näki niissä vain saman tarkkaavaisen otsanrypistyksen ja jo ennen mainitun ilmeen, joka todisti hänen karkaisseen mielensä tämän kohtauksen varalle.

»Minä sanon hienotunteisesti, sillä hienotunteista oli lähteä tiehensä tuottamatta levottomuutta naiselle. Rigaud Blandoisin luonteelle ominaista on olla hienotunteinen sekä mieleltään että käytökseltään. Myöskin oli valtioviisasta lähteä luotanne ja jättää teidät, uhka edessänne, odottamaan hiukan levottomana minun paluutani jonakin epämääräisenä päivänä. Mutta orjanne on valtioviisas. Totta vie, valtioviisas hän on! Mutta palatkaamme asiaan. Tänä edeltä määräämättömänä päivänä on minulla kunnia taas ilmestyä taloonne. Teen viittauksia siitä, että minulla on jotakin kaupan, ja että se, ellei sitä osteta, saattaa tuottaa häpeätä madamelle, jota suuresti kunnioitan. Selitän asian ylimalkaisesti; pyydän — muistelen pyytäneeni tuhat puntaa. Vai kuinka se oli?»

Näin pakotettuna puhumaan vastasi mrs Clennam vastahakoisesti: »Te pyysitte kokonaista tuhat puntaa.»

»Nyt pyydän kahta tuhatta. Sellaista haittaa on asioiden lykkäämisestä. Mutta palatkaamme vielä kerta asiaan. Me emme ole yksimielisiä, ajattelemme eri tavalla tästä asiasta. Minä olen leikillinen; leikillisyys kuuluu rakastettavaan luonteeseeni. Leikilläni teeskentelen olevani murhattu ja piilotettu. Sillä teidän kannattaa hyvin, madame, maksaa puolet tuosta summasta vapautuaksenne siitä epäluulosta, jonka alaiseksi hauska keksintöni saattoi teidät. Sattuma ja vakoojat liittoutuivat sitte leikillisyyttäni vastaan ja tärvelivät sen hedelmän ehkä — kuka tietää? vain te ja Flintwinch — juuri sen kypsyttyä. Ja nyt olen täällä viimeistä kertaa, madame. Kuulkaa! Ehdottomasti viimeistä kertaa.»

Iskien heiluvia kantapäitänsä pöydän laskulautaan ja vastaten mrs Clennamin synkkään katseeseen julkealla tuijotukselle alkoi hän puhua kiivaammassa äänilajissa.

»Pyh! Seis vielä! Edetkäämme asteittain! Tässä on ravintolalaskuni, joka sopimuksen mukaan on teidän maksettava. Viiden minuutin kuluttua olemme kenties verivihollisia. En jätä sitä siksi — voisittehan pettää minut. Maksakaa se! Laskekaa rahat käteeni!»

Rigaud viskasi sen mr Flintwinchille vasten kasvoja, kun vanha mies lähestyi ottaakseen sen, ojensi kätensä ja toisti meluavasti: »Maksakaa se! Laskekaa rahat! Helisevää rahaa!» Jeremiah nosti laskun lattialta, vilkaisi loppusummaan väristävin silmin, kaivoi pienen kangaspussin taskustaan ja laski rahat Rigaudin käteen.

Veijari helisteli rahoja kourassaan, punnitsi niitä, heitteli ilmaan ja tavoitti ne käteensä ja helisteli taas.

»Niiden helinä on reippaalle Rigaud Blandoisille samaa kuin tuoreen lihan haju tiikerille. Sanokaa, madame, paljonko?»

Hän kääntyi mrs Clennamin puoleen, tehden uhkaavan liikkeen painavalla kädellään, joka puristi rahoja, ikäänkuin aikoisi iskeä häntä sillä.

»Sanon teille taas kuten olen ennen sanonut, että me emme täällä ole rikkaita, kuten te luulette, ja että teidän vaatimuksenne on kohtuuton. Minulla ei nyt ole varoja täyttää sellaista vaatimusta, jos olisi haluakin.»

»Jos!» huudahti Blandois. »Kuulkaas sitä! Jos! Tahdotteko tällä sanoa, ettei teillä ole halua siihen?»

»Sanokaa siis! Pian! Sanokaa, kuinka te katsotte sitä, jotta tiedän kuinka menetellä.»

Toinen ei kiirehtinyt eikä vitkastellut vastatessaan. »Näyttää siltä kuin teillä olisi hallussanne paperi — tai papereita — jotka kieltämättä tahdon takaisin.»

Rigaud takoi nauraa hohottaen kantapäällään pöytää vasten ja helisteli rahoja. »Sitähän minäkin! Sen kyllä uskon!»

»Tämä paperi on minulle kyllä jonkun summan arvoinen, en voi kuitenkaan sanoa kuinka suuren tai kuinka pienen summan.»

»Mitä perhanaa!» kysyi mies raivostuneena. »Ettekö tiedä, saatuanne viikon miettiä asiaa?»

»En. En tahdo vähistä varoistani — sillä sanon teille vielä kerran, että olemme köyhiä emmekä rikkaita — tarjota hintaa vallasta, jonka laajuutta en tunne. Tämä on nyt kolmas kerta, jolloin uhkaatte ja vihjailette. Puhukaa selvästi tahi menkää minne mielitte ja tehkää mitä haluatte. Parempi on menehtyä yhdellä iskulla kuin kiusaantua hiirenä tuollaisen kissan oikullisissa kynsissä.»

Rigaud katsoi häneen niin tuikeasti liian lähekkäisillä silmillään, että niiden synkkä katse näytti menevän ristiin kyömynenän muodostamalla sillalla, joka siitä tuntui köyristyvän. Kauan tuijotettuaan sanoi hän, taas hymyillen pirullista hymyään.

»Sellainen olette aina ollut vai mitä? Sellainen hän aina on ollut, eikö niin, pikku Flintwinch-ystäväni?»

»Flintwinch, älkää vastatko hänelle mitään. Nyt on hänen asiansa puhua täällä kaikki, mitä hänellä on sanottavaa, tahi sitten lähteköön tiehensä ja tehköön mitä voi. Tiedättehän, että olemme tehneet sellaisen päätöksen. Antakaa hänen suorittaa tehtävänsä.»

Hän ei säpsähtänyt miehen häijyä katsetta eikä väistänyt sitä, pitäen entisen ryhtinsä. Rigaud pudottautui alas pöydältä ja siirsi tuolin ihan sohvan ääreen, istui siihen ja laski käsivartensa sohvalle mrs Clennamin käsivarren viereen, koskettaen sitä kädellänsä. Mrs Clennam katsoi häneen koko ajan otsa rypyssä, tarkkaavaisena ja liikkumattomana.

»Te tahdotte siis, madame, että kerron teille kappaleen perhetarinaa tässä pienessä perhepiirissä», sanoi Rigaud, varoittavasti hypistellen hänen käsivarttansa notkeilla sormillaan. »Minussa on hiukan lääkärin vikaa. Sallikaa minun koetella valtimoanne.»

»Se on tarina oudosta avioliitosta, oudosta äidistä, kostosta ja sorrosta. — Ai, ai, ai! Tämä valtimo lyö perin omituisesti. Tuntuu siltä kuin sen nopeus kiihtyisi kaksinkertaiseksi pidellessäni sitä. Näinkö teidän sairautenne tavallisesti vaihtelee, madame?»

Mrs Clennam kiskaisi vaivaloisesti raukean käsivartensa hänen otteestaan, mutta kasvojen ilme pysyi koko ajan liikkumattomana. Rigaudin kasvoilla pysyi hänen oma erikoinen hymynsä.

»Olen elänyt seikkailevaa elämää. Olen luonteeltani seikkailunhaluinen. Olen tuntenut monta seikkailijaa, mielenkiintoista väkeä — rakastettavaa seuraa! Eräältä niistä olen saanut tietoni ja todistukseni —toistan sen, arvoisa rouva — todistukseni — ihastuttavasta perhetarinasta, jonka nyt aion aloittaa. Se miellyttää teitä varmasti. Mutta unohdinpa! Tarinallahan pitää olla nimi. Nimitänkö sitä erään talon tarinaksi? Mutta se ei sovi. Talojahan on paljon. Nimitänkö sitä tämän talon tarinaksi?»

Nojautuen sohvan yli tuolin etujalkojen ja vasemman kyynärpään varassa, tällä kädellä taputellen mrs Clennamin käsivartta antaakseen enemmän pontta sanoillensa, ristissä säärin, oikealla kädellänsä toisinaan järjestellen tukkaansa, toisinaan silitellen viiksiänsä, toisinaan sivellen nenäänsä, joka liikkeellä uhaten mrs Clennamia, raakana, julkeana, saaliinhimoisena, julmana ja vallastaan tietoisena kertoi hän tarinaansa tyynesti ja huolettomasti.

»No niin, nimitän sitä tämän talon tarinaksi. Ja nyt aloitan. Täällä eli, otaksukaamme, setä ja veljenpoika. Setä, ankara vanha herra, oli erittäin lujatahtoinen; veljenpoika oli arka, alakuloinen ja sorrettu.»

Mistress Affery, joka äärimmäisen tarkkaavaisena seurasi tarinaa ikkunapenkiltään, pureksien käärölle poimuttamaansa esiliinaa ja vapisten päästä jalkoihin, huudahti nyt: »Jeremiah, älä koske minuun! Olen unissani kuullut Arthurin isästä ja hänen sedästään. Hän on puhunut heistä. Se oli ennen minun aikaani täällä; mutta olen unissani kuullut, että Arthurin isä oli poloinen, säikähtynyt, päättämätön raukka, jota hänen nuorena ollessaan oli peloitettu niin, että hän oli menettänyt kaiken muun paitsi vaivaisen henkensä, ja ettei hänelle suotu sananvaltaa edes vaimon valinnassa, vaan hänen täytyi naida se, jonka setä hänelle valitsi! Tuossa hän istuu! Kuulin sen unissani ja sinä itse sanoit sen hänelle.»

Mr Flintwinch pudisti hänelle nyrkkiänsä, mrs Clennam katsoi häneen, ja
Rigaud heitti hänelle lentosuukon.

»En tarvitse teidän ylistelyjänne», vastasi Affery. »Minulla ei ole halua puhua mitään teidän kanssanne. Mutta Jeremiah sanoi niiden olevan unia, ja minä kerron ne sellaisina!» Ja sitte hän taas tunki esiliinan kulman suuhunsa ikäänkuin tukkiaksensa suun joltakin muulta — kenties Jeremiahilta, joka mutisi uhkauksia, hampaat kalisten kuin kovassa vilussa.

»Meidän rakastettu madame Flintwinch», sanoi Rigaud, »ilmaisee äkkiä hämmästyttävän määrän älyä ja huomiokykyä. Niin. Niin juuri tarinassa käy. Herra setä käski veljenpoikansa naida. Herra setä sanoo todella hänelle: 'Poikani, minä esitän sinulle naisen, joka on yhtä lujaluontoinen kuin minä, päättävän, ankaran naisen, joka voi musertaa heikon nuuskaksi, säälimättömän, rakkautta puuttuvan, järkähtämättömän, kostonhaluisen naisen, joka on kylmä kuin kivi, mutta vihassa hehkuva kuin tuli.' Ah, sitä voimaa! Ah, sitä hengenvoiman ylemmyyttä! Kuvailen sedän otaksutuilla sanoilla todella ylvästä ja jaloa luonnetta! Ha, ha, ha! Kuolema ja kirous, minä rakastan tätä suloista naista!»

Mrs Clennamin kasvot olivat muuttuneet. Väri oli huomattavasti tummunut ja otsa entistä enemmän rypyssä. »Madame, madame», ja Rigaud taputti hänen käsivarttansa, ikäänkuin hänen julma kätensä olisi soinnutellut soittokonetta, »huomaan kiinnittäväni huomiotanne. Huomaan herättäneeni myötätuntonne. Jatkakaamme!»

Alas vaipuva nenä ja ylös kohoavat viikset piiloutuivat ensin hänen valkoisen kätensä taakse ennenkuin hän saattoi jatkaa; niin suuresti nautti hän aikaansaamastaan vaikutuksesta.

»Veljenpoika, kuten älykäs madame Flintwinch on huomauttanut, oli poloinen raukka, jota oli peloitettu niin, että hän oli menettänyt kaiken muun paitsi vaivaisen henkensä — hän painoi päänsä alas ja vastasi: 'Setä, sinun on käskyvalta! Tee kuten tahdot!' Herra setä teki kuten tahtoi… Niinhän aina teki. Hyväenteiset häät vietettiin, vastanaineet asettuivat asumaan tähän viehättävään taloon, ja nuoren rouvan otti vastaan, sanokaamme, mr Flintwinch. Hei, vanha juonittelija!»

Jeremiah, silmät luotuina emäntäänsä, ei vastannut mitään. Rigaud katsoi toisesta toiseen, siveli rumaa nenäänsä ja maiskautti kielellänsä.

»Eipä aikaakaan, niin rouva teki merkillisen ja kiihdyttävän keksinnön, jonka jälkeen hän, täynnä vihaa, mustasukkaisuutta ja kostonhalua, suunnitteli koston ja pakotti ovelasti maahan masentuneen miehensä panemaan toimeen sen ja kantamaan vastuun siitä. Sitä älyn ylemmyyttä!»

»Pysy loitolla minusta, Jeremiah!» huusi vapiseva Affery ottaen taas esiliinan suustansa. »Mutta yksi minun uniani oli, että sinä sanoit hänelle riidellessänne eräänä talvi-iltana, hämärissä — hän istui tuessa ja sinä seisoit katsellen häntä — sanoit, ettei hänen olisi pitänyt antaa Arthurin, kotiin palattuaan, epäillä isäänsä, että hänellä oli ollut valta ja voima kaikissa asioissa ja että hänen olisi pitänyt puolustaa Arthurin edessä isävainajaa. Samassa unessa juuri sinä sanoit hänelle, ettei hän ollut — ei ollut jotakin, mutta en tiedä mitä, sillä hän raivostui ja vaiensi sinut. Sinä tiedät tämän unen yhtä hyvin kuin minäkin. Kun tulit alas keittiöön kynttilä kädessä ja riipaisit esiliinan päästäni. Kun sanoit minulle nähneeni unta. Kun et tahtonut uskoa ääniä, joita olin kuullut». Tämän purkauksen jälkeen pisti Affery taas esiliinan kulman suuhunsa pitäen yhä toista kättänsä ikkunalaudalla ja toista polvea ikkunapenkillä, valmiina huutamaan apua tai hyppäämään ikkunasta pihalle, jos hänen herransa ja miehensä lähestyisi.

»Haha!» hohotti hän kohottaen kulmiaan, ristiten käsivartensa ja nojautuen takakenoon tuolillaan. »Totta totisesti, madame Flintwinch on oikea oraakkeli! Kuinka nyt tulkitsemme hänen lausuntonsa, te ja minä ja tämä vanha juonittelija? Hän sanoi, että te ette ollut —? Ja te raivostuitte ja vaiensitte hänet! Mitä te ette ollut? Mitä te ette ole? Sanokaa toki, madame!»

Tämän julman leikinlaskun aikana istui mrs Clennam hengittäen kiivaasti ja hänen suunsa lujat piirteet höltyivät. Hänen huulensa värisivät ja avautuivat huolimatta siitä, että hän ponnisteli pitääksensä niitä alallaan.

»Kas niin, madame! Puhukaa toki! Vanha juonittelijamme väitti, että te ette ole — ja te keskeytitte hänet. Hän oli sanomaisillaan, että te ette ole —- mitä? Tiedän sen jo, mutta soisin teidän osoittavan minulle hiukan luottamusta. Mitä siis? Te ette ole mitä?»

Mrs Clennam koetti taas hillitä itseänsä, mutta huudahti viimein kiivaasti: »En ole Arthurin äiti!»

Tämä intohimon purkaus riisti jäykän ilmeen mrs Clennamin kasvoilta, ja kauan hillitty kytevä tuli leimahti nyt lieskana ilmoille jokaisesta halkeamasta, ja hän huudahti: »Tahdon kertoa sen itse! En tahdo kuulla sitä teidän suustanne, teidän konnamaisuutenne saastuttamana. Jos se on vedettävä julkisuuteen, niin se on nähtävä siinä valossa, jossa minä olen ollut. Ei sanaakaan enää! Kuunnelkaa minua!»

»Ellette ole vieläkin itsepintaisempi ja taipumattomampi kuin miksi minä tunnen teidät», keskeytti mr Flintwinch, »niin menettelisitte viisaammin, jos antaisitte mr Rigaudin, mr Blandoisin, mr Beelsebubin kertoa sen omalla tavallaan. Mitäpä se merkitsee, kun hän kuitenkin tietää asian?»

»Mitä luulette hänen piittaavan teistä, te itserakas ihminen?» vastasi mr Flintwinch.

»Minä sanon teille, Flintwinch, että tahdon puhua. Sanon teille, kun kerta olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen, että tahdon kertoa koko asian itse, omalla tavallani ja omalta kannaltani. Mitä! Enkö minä ole kärsinyt mitään tässä huoneessa, enkö ole kieltäytynyt, enkö ole ollut vankina tässä, niin että minun nyt pitäisi lopuksi alentua katselemaan itseäni tuollaisessa kuvastimessa. Katsokaa häntä! Kuunnelkaa häntä! Vaikka teidän vaimonne olisi sata kertaa niin kiittämätön kuin hän on ja vaikka minulla olisi tuhat kertaa vähemmin toivoa saada hänet vaikenemaan, jos voisin saada tuon miehen suun tukituksi, niin kertoisin sen mieluummin itse kuin sietäisin kuulla hänen kertovan.»

Rigaud työnsi tuolinsa hiukan taaksepäin, oikaisi säärensä suoraan eteenpäin ja istui sitte käsivarret ristissä hänen edessään.

»Te ette tiedä», jatkoi mrs Clennam kääntyen hänen puoleensa, »mitä merkitsee tulla vakavasti ja ankarasti kasvatetuksi. Minut kasvatettiin sillä tavalla. Minun nuoruuteni ei kulunut syntisessä ilossa ja huveissa, vaan terveellisen kurin, rangaistusten ja pelon alla. Sydämemme turmelus, tekojemme synnillisyys, elämäämme painava kirous ja sitä ympäröivät kauhut — siinä lapsuuteni ilmapiiri. Se kehitti luonteeni ja sai minut inhoamaan pahantekijöitä. Kun vanha Gilbert Clennam kosi minua isältäni orvoksi jääneelle veljenpojallensa, teroitti isäni mieleeni, että hänen kasvatuksensa oli ollut samanlainen kuin minun, yhtä ankara ja vakava. Hän kertoi minulle, että paitsi sitä ankaraa kuria, jossa hänen sieluansa oli pidetty, hän oli asunut ankaran yksinkertaista elämää viettävässä kodissa, jossa remu ja huvittelu olivat tuntemattomia ja jossa joka päivä oli edellisensä kaltainen, täynnä työtä ja raadantaa. Sain myös tietää, että hän oli ollut iältään mies jo kauan ennenkuin hänen setänsä oli tunnustanut hänet sellaiseksi ja että kouluajoilta siihen päivään saakka hänen setänsä talo oli ollut hänelle pyhäkkönä, joka suojasi häntä jumalattomuuden ja paheellisen elämän tartunnalta. Mutta kun sitten, vuoden naimisissa oltuamme, havaitsin, että mieheni samoihin aikoihin, jolloin isäni oli näin puhunut hänestä, oli rikkonut Herraa vastaan ja häväissyt minua pitämällä minun sijallani syntistä naikkosta — kun näin tapahtui, oliko epäilemistäkään, että minut oli valittu tekemään tämä paljastus ja rankaisemaan tätä kadotuksen lasta? Olisiko minun kädenkäänteessä pitänyt luopua — ei kärsimäni vääryyden kostosta — mikäpä minä olen! — vaan inhosta syntiä kohtaan ja taistelusta sitä vastaan, kuten minut oli kasvatettu?»

»Ei. 'Et saa unohtaa.' Nämä alkukirjaimet ovat kellon sisässä nyt ja olivat siinä silleinkin. Minut oli valittu löytämään se vanha kirje, johonka ne viittasivat, ja se ilmaisi minulle niiden merkityksen ja kenen työtä ne olivat ja miksi ne oli piirretty; mieheni säilytti niitä kellon kera salaisessa laatikossa. Ellei minua olisi kutsuttu, ei tätä paljastusta olisi tehty. 'Et saa unohtaa.' Se puhui minulle kuin ääni synkästä pilvestä. Et saa unohtaa tätä kuolemansyntiä, et saa unohtaa määrättyä paljastusta ja sovittaa kärsimystä. Omaako syntiäni minun piti muistaa? Omaako? Minähän olin vain välikappale ja palvelija. Mitäpä valtaa minulla saattoi olla heihin paitsi sitä, että he olivat sidotut syntinsä kahleisiin ja luovutetut minulle rangaistaviksi!»

Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta oli kulunut tämän päättävän naisen harmaantuneen pään yli siitä ajasta, jota hän nyt muisteli. Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, joiden kuluessa hän oli taistellut ja tuskaillut sitä hiljaista ääntä vastaan, joka oli kuiskannut, että antoipa hän kostonhimoiselle ylpeydelleen ja vihallensa minkä nimen tahansa, niin ei mikään ajassa eikä iäisyydessä voinut muuttaa niiden luonnetta ja laatua. Ja kuitenkin näiden neljänkymmenen vuoden vierittyä ja Nemesiksen saavuttua ja tuijottaessa häneen tarrautui hän yhä entiseen jumalattomaan ajatustapaansa kääntäen kieroon luomakunnan järjestyksen ja puhaltaen oman henkensä Luojasta tekemäänsä savikukkoon. Totisesti matkamies saa kaukaisilla mailla nähdä monta hirviömäistä epäjumalaa, mutta niin julkeata ja karkeata ja hämmästyttävää jumalallisen luonteen väännöstä, kuin minkä me maan matoset teemme siitä oman kuvamme, omien alhaisten intohimojemme mukaan, ei ihmissilmä missään tapaa.

»Kun sitten pakotin mieheni luovuttamaan tuon naisen minulle, ilmaisemaan hänen nimensä ja oleskelupaikkansa», jatkoi mrs Clennam vihanpurkaustansa ja puolusteluaan, »kun syytin tätä naista ja hän, peittäen kasvonsa, vaipui jalkojeni juureen, niin itse kärsimääni vääryyttäkö sillä kostin, omastako puolestani silloin soimasin häntä? Eivätkö ne, jotka ennen muinoin valittiin menemään paheellisten kuninkaiden luokse syyttämään heitä — eivätkö he olleet vain välikappaleita ja palvelijoita? Ja enkö minäkin, arvoton ja kaukana heidän ulkopuolellansa, enkö minäkin ollut saanut tehtäväkseni syyttää ja rangaista syntisiä? Kun hän vetosi nuoruuteensa ja puolisoni kurjaan, kovaan elämään (siksi hän nimitti niin hyveellistä kasvatusta, jonka mieheni oli saattanut häpeään) ja heidän jumalattomaan, salaiseen vihkimykseensä ja siihen hädän ja häpeän kauhuun, joka oli vallannut heidät, kun he ensin saivat tietää, että minut oli valittu aseeksi heitä rankaisemaan, ja rakkauteensa (hän sanoi todella tuon sanan, viruessaan jaloissani), jonka tähden hän oli luopunut puolisostani ja jättänyt hänet minulle — minunko viholliseni siinä virui jalkojeni astinlautana, minunko vihani sanat panivat hänet värisemään ja voihkimaan? Minun ansiokseni ei ole luettava tätä voimaa eikä tätä valtaa vaatia synninsovitusta!»

Monta vuotta oli tullut ja taas mennyt siitä ajasta, jolloin hän oli kyennyt vapaasti liikuttamaan edes sormiansa; mutta merkillistä kyllä hän oli jo pari kolmekin kertaa lyönyt nyrkkinsä voimakkaasti pöytään, ja nyt lausuessaan nämä sanat hän kohotti käsivartensa suoraksi ilmaan ikäänkuin tämä liike olisi ollut hänelle perin tavallinen.

»Ja mikä sovitus vaadittiin hänen sydämensä kovuuden ja sielunsa turmeluksen vuoksi? Minäkö kostonhaluinen ja leppymätön? Saattaa näyttää siltä teidän kaltaisistanne, jotka ette tiedä mitään oikeudesta ja vanhurskaudesta ettekä muusta kutsumuksesta kuin saatanan. Naurakaa vain, mutta minä tahdon, että minut tunnetaan sellaiseksi, jollainen itse tiedän olevani ja jollaiseksi Flintwinch tuntee minut, vaikkapa onkin puhe vain teistä ja tästä puolihupsusta naisesta.»

»Ja lisätkää, madame, teistä itsestänne», pisti Rigaud väliin; »epäilenpä hiukan, että madame on varsin innokas puhdistautumaan omissakin silmissään».

»Se on valhe. Sitä en ole. Se on tarpeetonta», vastasi mrs Clennam erittäin tarmokkaasti ja vihaisesti..

»Kysyn, mitä katumuksen töitä häneltä vaadittiin. 'Teillä on lapsi. Minulla ei ole. Te rakastatte lastanne. Antakaa se minulle. Hän saa uskoa olevansa minun poikani ja samaa saavat kaikki muut luulla. Pelastaaksensa teidät julkiselta häpeältä vannokoon hänen isänsä, ettei hän enää milloinkaan tapaa teitä eikä ole minkäänlaisessa yhteydessä kanssanne, ja samoin pelastaaksenne hänet joutumasta setänsä perinnöstä osattomaksi ja lapsenne jäämästä kerjäläiseksi tulee teidän puolestanne vannoa, ettette milloinkaan enää tapaa heitä kumpaakaan ettekä ole minkäänlaisessa yhteydessä heidän kanssansa. Kun näin on tehty ja teidän nykyinen, mieheltäni saamanne eläke lakkautettu, otan minä teidän ylläpitonne huolekseni. Vetäytyen asumaan tuntemattomaan kolkkaan, voitte sitte, jos haluatte, hävitessänne kaikkien muiden näkyvistä paitsi minun, luulotella ihmisille, minun väittämättä vastaan, ansaitsevanne kunniallisen nimen.' Siinä kaikki. Hän sai uhrata synnilliset ja häpeälliset tunteensa, ei muuta. Hän oli sitte vapaa kantamaan syyllisyyttänsä salassa ja antamaan sydämensä murtua salassa ja ajallisen kurjuuden kautta (joka ei ollut kovinkaan raskas hänelle, luulisin!) ansaitsemaan, jos voi, pelastuksen iäisestä kurjuudesta. Jos minä rankaisin häntä täällä ajassa, niin enkö avannut hänelle sen kautta tietä iäisyydessä? Jos hän tunsi olevansa kyllästymättömän kostonhalun esineenä ja sammuttamattoman tulen ympäröimänä, niin ei suinkaan kosto ja tuli ole minusta lähtöisin? Jos minä uhkasin häntä, silloin ja senjälkeen, häntä ympäröivillä kauhuilla, niin minäkö niitä pidin oikeassa kädessäni?»

Hän käänsi kelloa pöydällä, avasi sen ja katseli lauhtumattomin ilmein siinä olevia kirjaimia.

»He eivät unohtaneet. Tällaisten rikosten rangaistukseksi on määrätty, että rikolliset eivät voi unohtaa. Jos Arthurin läsnäolo oli jokapäiväisenä soimauksena hänen isällensä ja jos hänen poissaolonsa tuotti jokapäiväistä tuskaa ja kaipausta hänen äidillensä, niin se oli vain Jehovan määräämä rangaistus ja hyvitys. Yhtä vähän olisi minua voitu syyttää tästä kuin siitäkään, että heränneen omantunnon pistokset tekivät sen naisen mielipuoleksi, ja siitä, että kaiken Kaitsijan tahto oli, että hän eläisi sellaisena monta vuotta. Minä otin tehtäväkseni pelastaa kadotukseen tuomitun pojan, antaa hänelle kunniallisen syntyperän, kasvattaa hänet pelossa ja vavistuksessa, niin että hän elämällään sovittaisi ne synnit, jotka painoivat hänen päätänsä jo ennenkuin hän tuli tähän kirottuun maailmaan. Oliko se julmuutta? Enkö itsekin kärsinyt sen rikoksen seurauksista, johon olin syytön? Arthurin isä ja minä emme eläneet jyrkemmin erossa silloin, kun puoli maapalloa oli välillämme, kuin asuessamme yhdessä tässä talossa. Hän kuoli ja lähetti tämän kellon takaisin minulle, kirjaimineen E.S.U! Minä en unohtanut, vaikken lukenutkaan niitä samoin silmin kuin hän. Luin niistä, että olin valittu suorittamaan kaiken tämän. Niin olen lukenut nuo kolme kirjainta koko ajan, jolloin ne ovat olleet edessäni tässä pöydällä, ja samalla tavoin ja yhtä selvästi lukisin ne, vaikka ne olisivat tuhannen peninkulman päässä.»

Hän tarttui kellonkoteloon käyttäen uutta kykyänsä liikutella käsiään vapaasti, josta kyvystä hän ei näyttänyt olevan ensinkään tietoinen, ja katseli sitä uhmaavasti, ikäänkuin se voisi liikuttaa häntä. Silloin Rigaud, äänekkäästi ja halveksivasti napsauttaen sormiaan, huusi: »Kas niin, madame! Aika kuluu. Kas niin, hurskas rouva, jättäkää jo tuo! Ette voi kertoa mitään, mitä en tietäisi. Puhukaa nyt jo varastetuista rahoista, muuten puhun minä. Kuolema ja kirous, olenpa jo kyllästynyt jaarituksiinne. Ottakaa muitta mutkitta varastetut rahat puheeksi!»

»Konna!» vastasi mrs Clennam ja tarttui molemmin käsin päähänsä; »en käsitä, minkä Flintwinchin tekemän kohtalokkaan erehdyksen tai varomattomuuden kautta, hän kun oli ainoana apuna ja uskottuna näissä asioissa, te olette saanut haltuunne sen testamenttiliitteen, jonka poltettu tuhka jonkun on täytynyt jollakin tavoin panna kokoon, niin että teidän on käynyt mahdolliseksi saada käsiinne tällainen valta täällä —»

»Ja kuitenkin», keskeytti Rigaud, »johtuu se vain merkillisen hyvästä onnestani, että minulla on tallessani eräässä sopivassa paikassa tämä sama monsieur Gilbert Clennamin lyhyt testamenttiliite; sen on kirjoittanut eräs nainen, joka sen myös on todistanut yhdessä vanhan juonittelijamme kanssa! Voi teitä, vanha juoniniekka, pieni kippurainen nukke! Madame, jatkakaamme. Aika rientää. Tekö kerrotte lopun vai minäkö?»

»Minä!» vastasi mrs Clennam vieläkin päättävämmin, jos se oli mahdollista. »Minä, sillä en voi sietää, että kuvailette minua kenellekään inhoittavan vääristelevällä tavallanne. Te kokemuksinenne inhoittavasta ulkomaalaisesta vankilasta ja kaleereilta esittäisitte tapahtumat siinä valossa kuin jos rahanhimo olisi ollut vaikuttimenani. Niin ei ollut asian laita.»

»Pyh, pyh, pyh! Minä tukahdutan hetkeksi kohteliaisuuteni ja sanon: valhetta, valhetta, valhetta. Te salasitte asiakirjan ja piditte rahat.»

»Mutta en rahojen tähden, konna!» Mrs Clennam liikahti rajusti ikäänkuin kavahtaakseen pystyyn voimattomien sääriensä varaan. »Gilbert Clennam tuli kuoleman lähestyessä sekapäiseksi ja lauhtui ja pehmeni sen vaikutuksesta tyttöä kohtaan, johon oli kuullut veljenpoikansa olleen rakastuneen; tämän rakkauden hän oli aikoinaan musertanut ja oli sitte kuullut, että tyttö sen johdosta oli vaipunut synkkämielisyyteen ja vetäytynyt pois kaikkien tuttaviensa seurasta. Jos nyt Gilbert Clennam tässä heikkoudentilassa saneli minulle, jonka elämä tytön synnin kautta oli synkentynyt ja joka olin valittu kuulemaan hänen rikoksensa tunnustuksen hänen omilta huuliltansa, jos Gilbert Clennam saneli minulle testamenttimääräyksen, joka oli tarkoitettu tuottamaan hyvitystä tytölle, hän kun muka oli syyttömänä kärsinyt, niin oliko minun haluni estää tämän vääryyden tapahtuminen samaa kuin rahanhimo — halu anastaa rahaa, jota te ja vankilatoverinne olette valmiit varastamaan keneltä hyvänsä?»

»Vaikka talo palaisi ilmitulessa», kivahti toinen, »niin en liikahtaisi siitä, ennenkuin olen esittänyt oikeamieliset syyni ja vaikuttimeni, jotka tahdotaan rinnastaa varkaiden ja murhaajien aikomuksen kanssa».

Rigaud napsautti halveksivasti sormiaan hänelle vasten kasvoja. »Tuhat guineaa pienelle kaunottarelle, jonka te olitte hitaasti kiusannut kuoliaaksi. Tuhat guineaa hänen suojelijansa nuorimmalle tyttärelle, tai ellei hänellä ollut tytärtä, hänen veljensä nuorimmalle tyttärelle tämän tullessa täysi-ikäiseksi, 'epäitsekästä suojelijaa parhaiten miellyttävänä tunnustuksena siitä, mitä hän on tehnyt nuoren orpotytön hyväksi'. Kaksituhatta guineaa. Kuinka? Ettekö aiokaan puhua noista rahoista?»

»Nimi! Nimittäkää häntä mr Frederick Dorritiksi. Ei mitään verukkeita enää!»

»Tämä Frederick Dorrit oli kaiken alkuna ja syynä. Ellei hän olisi ollut soitannonharjoittaja eikä olisi nuoruutensa ja varallisuutensa päivinä pitänyt kotiansa avoinna laulajille, näyttelijöille ja muille senkaltaisille turmeluksen lapsille, jotka kääntyivät selin valoa ja päin pimeyttä kohden, niin tyttö olisi pysynyt alhaisissa asemassaan eikä noussut siitä ja joutunut paiskatuksi lokaan. Mutta ei. Saatana meni Frederick Dorritiin ja uskotteli hänelle, että hän oli viaton ja kiitosta ansaitseva mies, joka teki hyviä töitä, ja että tässä oli köyhä tyttö, jolla oli lauluääni. Ja niin hän hankki tytölle opetusta. Sitte Arthurin isä, ikävöiden kirottuja pauloja, joita nimitetään taiteeksi, tutustui siihen tyttöön. Jumalaton, laulua opiskeleva orpotyttö vei Frederick Dorritin avulla voiton minusta ja minut petettiin ja nöyryytettiin! — Ei, ei minua», korjasi hän kiireesti ja punastuen, »paljoa suurempi tuli siten loukatuksi. Mikäpä minä olen?»

Jeremiah Flintwinch, joka vähitellen oli vääntäytynyt häntä kohden ja nyt seisoi ihan hänen vieressään hänen sitä tietämättänsä, irvisti erikoisen paheksuvasti hänen tätä sanoessaan ja siveli sitte sääryksiänsä ikäänkuin tuollainen puhe olisi pienten väkästen tavoin repinyt hänen sääriänsä.

»Viimein», jatkoi mrs Clennam, »sillä kertomukseni on nyt lopussa enkä aio enää puhua näistä asioista ettekä tekään saa enää puhua niistä ja meidän on nyt vain päätettävä, jääkö tieto niistä täällä olevien kesken — viimein, kun salasin tämän paperin Arthurin isän tieten —»

»Mutta ette hänen suostumuksellaan, kuten tiedätte», pisti mr
Flintwinch väliin.

»Kuka on puhunut hänen suostumuksestaan?» Hän säpsähti huomatessaan Jeremiahin olevan niin lähellä, veti päänsä loitommaksi ja katsoi häneen heräävän epäluulon valtaamana. »Te seisoitte kyllin usein meidän välillämme, kun hän koetti saada minua luovuttamaan tuon paperin enkä minä suostunut siihen, kyllin usein, jotta olisin tiennyt teidän heti väittävän vastaan, jos olisin sanonut, että se tapahtui hänen suostumuksellaan. Sanon, että kun salasin tämän paperin, en yrittänytkään hävittää sitä, vaan pidin sitä tallessani täällä, tässä talossa monta vuotta. Kun Gilbertin omaisuus muuten joutui Arthurin isälle, olisin milloin tahansa voinut teeskennellä vasta löytäneeni tuon testamenttimääräyksen, mutta silloin olisi täytynyt suoraan valehdella (josta on suuri vastuu), enkä koko tänä koettelemukseni aikana ole huomannut mitään uutta syytä, jonka tähden se olisi ollut julkaistava. Se olisi ollut synnin palkitsemista, erehdyksessä syntyneen päätöksen toimeenpanoa. Tein mitä olin määrätty tekemään ja kärsin näiden neljän seinän sisäpuolella, mitä olin määrätty kärsimään. Kun tämä paperi viimein hävitettiin — kuten luulin — minun läsnäollessani, oli tyttö jo aikoja kuollut ja hänen suojelijansa Frederick Dorrit jo aikoja ansionmukaisesti tyystin köyhtynyt ja tullut heikkopäiseksi. Hänellä ei ollut tytärtä. Veljentyttären olin jo sitä ennen löytänyt, ja mitä tein hänen hyväksensä, oli hänelle paljoa parempi kuin rahat, joista hänelle ei olisi lähtenyt mitään hyvää.» Hän lisäsi hetken päästä, ikäänkuin olisi puhutellut kelloa: »Hän itse oli viaton, enkä kenties olisi unohtanut kuollessani jättää rahoja hänelle», ja istui sitte katsellen sitä.

»Muistutanko teille jotakin, arvoisa rouva?» kysyi Rigaud. »Tuo pieni paperi oli tässä talossa sinä iltana, kun ystävämme, vanki — sydänystäväni, vankilatoverini — palasi kotiin ulkomailta. Muistutanko teille vielä muuatta seikkaa? Laululintunen, joka ei milloinkaan päässyt oikein lentoon, istui kauan häkissään, ja häntä vartioi muuan teidän kätyreitänne, jonka vanha juonittelijamme hyvin tuntee. Houkuttelemmeko vanhan juonittelijan kertomaan, milloin hän viimeksi tapasi hänet?»

»Minä kerron sen!» huusi Affery, ottaen tulpan suustansa. »Se oli ensimmäinen uneni. Jeremiah, jos sinä tulet askelenkin lähemmäs, niin huudan niin, että kuuluu St. Paul-kirkolle saakka! Henkilö, josta tuo mies puhuu, on hänen oma kaksoisveljensä ja kävi täällä puoliyön aikana samana yönä, jolloin Arthur tuli kotiin, ja Jeremiah antoi omin käsin hänelle sen paperin ynnä jotakin muuta, mistä en tiedä mitä se oli, ja veli vei sen mennessään rautaisessa lippaassa. Auttakaa! Murhataan! Pelastakaa minut Jere- mi -ahin käsistä!»

Mr Flintwinch oli yrittänyt hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Rigaud tarttui häneen puolimatkassa. Hetken painiskeltuaan hänen kanssansa Flintwinch herkesi ja pisti kädet taskuihinsa.

»Kuinka!» huusi Rigaud, leikillisesti tuuppien ukkoa takaisin kyynärpäillään. »Hyökätä naisen kimppuun, joka on niin nerokas unennäkijä! Ha, ha, ha! Hän voi tuottaa teille rikkauksia, jos näyttelette häntä rahasta. Kaikki se, mitä hän uneksii, käy toteen. Ha, ha, ha! Te olette ihan veljenne näköinen, pikku Flintwinch. Juuri hänen näköisensä, sellaisena kuin näin hänet ensi kerran (ollessani hänelle tulkkina) Kolmen biljardipöydän kapakassa pienellä kadulla, jonka varrella oli jyrkkäkattoisia taloja, Antwerpenin veistämöjen lähellä! Ah, hän oli kelpo juomaveikko! Ah, hän oli mainio tupakkatoveri! Hän asui ihastuttavassa nuorenmiehen huoneistossa — kalustetussa, viidennessä kerroksessa, halko- ja viinikauppiaan, räätälin, puusepän, tynnyrintekijän yläpuolella — siellä minä tutustuin häneen ja siellä hän tupakkansa ja konjakkinsa vaikutuksesta sai kaksitoista unenpätkää ja yhden pyörtymiskohtauksen päivässä, kunnes sai yhden kohtauksen liikaa ja nousi taivaisiin. Ha, ha, ha! Mitäpä siitä, millä tavalla otin haltuuni hänen rantalippaassaan olevan paperin. Ehkä hän uskoi sen minulle toimittaakseni sen teidän käsiinne, kenties se oli lukittu ja siksi kiihoitti uteliaisuuttani, kenties otin sen takavarikkoon. Ha, ha, ha! Mitä siitä, kunhan se on minulla hallussani! Emmehän täällä ole niin turhantarkkoja, vai mitä, Flintwinch? Emmehän me ole niin turhantarkkoja, vai kuinka, madame?»

Peräytyen hänen edellänsä ja raivoisasti puolustautuen kyynärpäillään mr Flintwinch oli siirtynyt takaisin nurkkaansa, jossa hän nyt seisoi kädet taskuissa hengästyneenä ja vastaten mrs Clennamin tuijotukseen. »Ha, ha, ha! Mitäs tämä on?» huusi Rigaud. »Näyttää siltä kuin herrasväki ei tuntis toisiansa. Sallikaa, madame Clennam, asiakirjojen salaaja, minun esitellä teille monsieur Flintwinch, juonien punoja.»

Mr Flintwinch otti toisen käden taskustaan kuoputellakseen sillä leukaansa, astui askeleen eteenpäin tässä asennossa, tuijotti edelleen mrs Clennamiin ja puhutteli häntä näin:

»Jaha, tiedän kyllä, mitä tarkoitatte katsoessanne minuun noin silmät selällään, mutta vaivaatte itseänne turhaan, sillä minä en ensinkään välitä siitä. Olen vuosi vuodelta sanonut: te olette maailman itsepintaisimpia, uppiniskaisimpia naisia. Sitä juuri te olette. Sanotte olevanne nöyrä ja syntinen, mutta te olette sukupuolenne kopeimpia. Sitä juuri te olette. Lukemattomat kerrat olen riidellessämme sanonut, että te vaaditte kaikkia alistumaan edessänne, mutta minä en tahdo alistua edessänne — että tahdotte niellä kaikki elävältä, mutta minä en tahdo tulla elävältä niellyksi. Miksi ette hävittänyt tuota paperia heti kun otitte sen haltuunne? Minä neuvoin teitä tekemään niin, mutta teidän tapojanne ei ole noudattaa neuvoja. Tahdoitte säilyttää sen mukamas. Kenties julkaistaksenne sen joskus, mukamas. Niinkuin en minä tietäisi sitä asiaa paremmin! Tahtoisinpa nähdä teidän ylpeytenne sallivan sen julkaisemista, jolloin saattaisi tapahtua, että epäiltäisiin teidän salanneen sen. Mutta juuri sillä tavalla te petätte itseänne. Juuri sillä tavalla uskottelette itsellenne, ettette tee tätä kaikkea siksi, että olette armoton nainen, täynnä häijyyttä, pikavihaisuutta, vaan siksi, että olette palvelija ja välikappale, joka on valittu suorittamaan sen. Mikä te olette, että teidät valittaisiin sellaiseen! Teille se saattaa olla uskontoa, minulle se on pelkkää lorua. Ja sanoakseni teille totuuden, kun kerta asia on puheena», sanoi mr Flintwinch, risti käsivartensa ja muuttui vihaisen murjotuksen perikuvaksi, »olen ollut katkeran kiukkuinen — neljänkymmenen vuoden aikana katkeran kiukkuinen siitä, että te olette asettunut tälle korkealle jalustalle minuakin kohtaan, joka kuitenkin tiedän asianlaidan, ja vain voidaksenne kylmästi nujertaa minut allenne. Minä ihailen teitä suuresti; olette voimakashenkinen ja erittäin älykäs nainen, mutta olkoonpa nainen kuinka voimakashenkinen ja älykäs tahansa, ei hän voi ärsyttää ja kiukuttaa neljänkymmenen vuoden aikana miehen tulematta siitä katkeraksi ja äreäksi. Siksipä en välitä nyt teidän suurista silmistänne. Ja nyt aion puhua asiakirjasta, ja pankaa merkille, mitä sanon. Te kätkitte sen jonnekin, eikä sitä paikkaa tiennyt kukaan muu kuin te. Olitte siihen aikaan toimelias, liikkuva nainen, ja jos tahdoitte paperin, niin kävitte vain noutamassa sen.

»Mutta huomatkaa! Tuli aika, jolloin teidät painettiin siihen tilaan, jossa nyt olette, ja jos tahdoitte paperin käsiinne, ette voinutkaan saada sitä. Ja niin se pysyi vuosikausia kätkössään. Viimein, kun odotimme Arthuria kotiin joka päivä ja kun hän saattoi saapua milloin tahansa ja kun oli mahdotonta arvata mitä tarkastuksia hän panisi toimeen talossa, neuvoin satoja kertoja teitä antamaan minun noutaa paperin kätköstään, kun ette kuitenkaan voinut tehdä sitä itse, jotta saisimme pistää sen tuleen. Mutta ei — kukaan muu ei tiennyt tuota kätköpaikkaa ja se oli valtaa; nimittäkää itseänne millä nöyrillä nimillä haluatte, minä sanon teitä nais-Luciferiksi vallannälkänne tähden. Eräänä sunnuntai-iltana tuli Arthur kotiin. Hän ei ollut istunut kymmentä minuuttia tässä huoneessa, ennenkuin hän puhui isänsä kellosta. Tiedätte varsin hyvin, että sanat 'et saa unohtaa' siihen aikaan, jolloin hänen isänsä lähetti tämän kellon teille, eivät voineet merkitä muuta kuin ettei saa unohtaa, että se paperi on anastettu, sillä muu osa tarinasta oli jo päättynyt. Anna hyvitystä! Arthurin käytös pelästytti teitä hiukan ja nyt oli paperi poltettava sittekin. Ja ennenkuin tuo hyppelevä ämmä», jatkoi hän irvistäen vaimollensa, »auttoi teidät vuoteeseen, ilmoititte viimeinkin minulle, minne olitte kätkenyt paperin: vanhojen liikekirjojen väliin kellarissa, jossa Arthur todellakin seuraavana aamuna nuuski. Mutta sitä ei saanut polttaa sunnuntai-iltana. Ei toki, te olette perin oikeaoppinen, olette totisesti; meidän täytyi odottaa kello kahteentoista, päästäksemme maanantaihin. No, tällä kaikella tarkoititte taas nielaista minut elävältä ja se kiukutti; niinpä ollen hiukan äkeissäni enkä yhtä oikeaoppinen kuin te vilkaisin asiakirjaan ennen kello kahtatoista virkistääkseni muistiani — käärin kokoon erään samanlaisen vanhan keltaisen paperin, joita kellarissa oli paljon — ja kun olimme päässeet maanantaiaamuun ja minun piti teidän lamppunne valossa mennä teidän luotanne, joka makasitte tuossa vuoteessa, tähän uunin luokse, teinkin pienen silmänkääntäjätempun, vaihdoin paperit ja poltin väärän. Veljelläni Ephraimilla, mielenvikaisten hoitajalla (olisin suonut, että hänetkin olisi puristettu pakkopaitaan), oli ollut monenlaista hommaa sen pitkäaikaisen homman jälkeen, jonka te hänelle uskoitte, mutta hänellä ei ollut menestystä. Hänen vaimonsa kuoli (se ei paljoakaan merkinnyt, minun olisi voinut kuolla hänen sijastaan, ja se olisi ollut minulle mieleen); veljeni keinotteli mielisairailla, joutui ikäviin selkkauksiin liiaksi korvennettuaan potilasta, saadakseen hänet järkiinsä, ja velkaantui. Hän oli aikeissa livistää tiehensä niillä varoilla, joita oli saanut kokoonhaalituksi; minultakin hän sai pienen summan. Hän oli täällä juuri samana varhaisena maanantaiaamuna odottaen vuoksen nousua; lyhyesti: hän oli matkalla Antwerpeniin, jossa (pelkään teidän pahasti pelästyvän, kun sanon: piru hänet periköön!) hän tutustui tähän herrasmieheen. Hän oli kulkenut pitkän matkan ja luulin hänen olevan unisen; mutta otaksun nyt, että hän oli juovuksissa. Kun Arthurin äiti oli ollut hänen ja hänen vaimonsa hoidossa, oli hän aina kirjoittanut, alituisesti vain kirjoittanut — enimmäkseen kirjeitä teille, jotka sisälsivät tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä. Veljeni lähetti tuon tuostakin pinomäärin noita lehtisiä minulle. Arvelin, että saatoin pitää ne itselläni yhtä kernaasti kuin antaa teidän nieltäväksenne; niinpä säilytin niitä lippaassa ja katselin niitä, kun olin sillä tuulella. Olin varma siitä, että oli viisainta korjata se asiakirja kätköstään, kun Arthur oli tullut kotiin; pistin sen tähän samaan lippaaseen, jonka lukitsin kaksinkertaisella lukolla, ja uskoin sen veljelleni pois vietäväksi ja säilytettäväksi, kunnes kirjoittaisin. Kirjoitin, mutta en saanut mitään vastausta. En tiennyt mitä ajatella, kunnes tämä herra kunnioitti meitä ensimmäisellä vierailullaan. Aloin tietysti arvata kuinka asianlaita oli enkä kaipaa hänen vahvistustaan ymmärtääkseni, että hän oli saanut tietonsa minun papereistani ja teidän papereistanne sekä veljeni konjakki- ja tupakkajaarituksista (jospa hän olisi tukehtunut niihin!). No niin, muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille, itsepintainen nainen, kuin etten vielä ole selvillä siitä, olisinko vai enkö olisi koskaan häirinnyt rauhaanne puhumalla testamenttilisäyksestä. Luulen, etten olisi, vaan olisin tyytynyt siihen tietoisuuteen, että olin saanut voiton teistä ja että olitte minun vallassani. Asioiden tällä kannalla ollessa ei minulla ole muuta selitystä annettavana teille ennenkuin huomisiltana samaan aikaan. Niin että», lisäsi mr Flintwinch, lopettaen puheensa vääntämällä ruumistansa toiseen suuntaan, »voitte nyt kääntää silmänne johonkuhun muuhun; minuun ei enää kannata tuijottaa».

Kun hän vaikeni, siirsi mrs Clennam hitaasti silmänsä hänestä ja painoi päänsä käden varaan. Hänen toinen kätensä nojasi lujasti pöytää vasten, ja taas oli hänessä huomattavana äskenmainittu omituinen liike, ikäänkuin hänellä olisi ohut aikomus nousta.

»Sillä lippaalla ette keneltäkään muulta saa sellaista hintaa kuin minulta. Nämä tiedot eivät ikinä tuota teille samaa tuloa, jos myytte sen jollekulle muulle kuin minulle. Mutta minulla ei nyt ole käytettävissäni sellaista summaa, jota te vaaditte. Minä en ole varakas. Minkä verran otatte nyt ja minkä verran toiste ja kuinka voin olla varma siitä, että pysytte vaiti?»

»Enkelini», vastasi Rigaud, »olen jo sanonut minkä summan tahdon, ja aika rientää. Ennen tänne tuloani luovutin tärkeimpien paperien jäljennökset toiselle. Jos siirrätte päätöksenteon, kunnes Marshalsean portit suljetaan yöksi, niin on myöhäistä enää neuvotella. Vanki on silloin lukenut ne.»

Mrs Clennam painoi taas molemmat kätensä ohimoilleen, huudahti kovaa ja kavahti pystyyn. Hän horjui hetken kuin kaatumaisillaan; sitte hän seisoi vakavana.

Tämän aavemaisen naisen edessä, joka ei ollut vuosikausiin seisonut pystyssä asennossa ja nyt seisoi suorana ja jäykkänä, Rigaud peräytyi ja alensi ääntänsä. Kaikista kolmesta tuntui melkein kuin kuollut olisi noussut eloon.

»Miss Dorrit», vastasi Rigaud, »monsieur Frederickin pieni veljentytär, on hyvin kiintynyt vankiin. Miss Dorrit, monsieur Frederickin pieni veljentytär, hoitelee nyt vankia, joka on sairas. Hänelle, miss Dorritille, annoin ne paperit vankilassa, jonne poikkesin tänne tullessani, sekä kirjeelliset ohjeet, joiden mukaan hänen tuli ’mr Clennamin tähden’ — hän tekee mitä hyvänsä hänen tähtensä — säilyttää käärö murtamatta sen sinettiä siltä varalta, että se vaadittaisiin takaisin ennen vankilan sulkemista — ellei sitä vaadittaisi takaisin ennen iltakellon soimista, tulisi antaa se vangille; se sisältää sitäpaitsi häntä itseänsä varten toisen jäljennöksen, joka vangin tulee antaa hänelle. Noh! En uskonut itseäni teidän joukkoonne, asioiden näin pitkälle jouduttua, herättämättä salaisuuttani eloon vielä toisellakin haaralla. Sanoessanne, etten saa muualla noista papereista samaa hintaa kuin teiltä, oletteko arvioinut ja rajoittanut sen hinnan, jonka pieni veljentytär on valmis maksamaan minulle vaientaaksensa — hänen tähtensä — asian? Sanon vielä kerta, aika rientää. Ellei kääröä vaadita takaisin ennen iltakellon soimasta, niin ette voi ostaa sitä. Silloin myyn sen tuolle pikku tytölle!»

Taas näkyi mrs Clennamissa sama ponnistus ja liike, ja nyt hän riensi eräälle kaapille, riisti sieltä huivin tai vaipan, ja kääri sen ympärillensä. Affery, joka kauhuissaan oli katsellut häntä, ryntäsi hänen luoksensa keskelle huonetta, tarttui hänen pukuunsa ja lankesi polvilleen hänen eteensä.

»Älkää, älkää, älkää! Mitä aiotte? Minne lähdette? Te olette kauhea nainen, mutta minä en kanna mitään kaunaa teitä vastaan. En voi tehdä mitään Arthur-paran hyväksi nyt, eikä teidän tarvitse pelätä minua. Minä kyllä säilytän teidän salaisuutenne. Älkää menkö ulos, te kuolette kadulle. Luvatkaa minulle vain, että jos se on onneton raukka, jota säilytätte täällä, sallitte minun pitää huolta hänestä ja hoitaa häntä. Luvatkaa minulle vain tämä, niin teidän ei milloinkaan tarvitse pelätä minua.»

Mrs Clennam pysähtyi hetkeksi, kesken kuumeista kiirettänsä, ja vastasi jäykkänä hämmästyksestä:

»Säilytämme täällä? Hän on ollut kuolleena jo enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. Kysy Flintwinchiltä — kysy häneltä . He voivat molemmat kertoa, että hän kuoli, kun Arthur matkusti ulkomaille.»

»Sitä pahempi», vastasi Affery väristen, »sillä silloin hän kummittelee täällä. Kukapa muu täällä kulkea kakistelisi, antaen merkkejä tiputtelemalla hiljakseen tomua sinne tänne? Kukapa muu kuljeksisi edestakaisin ja piirtelisi seiniin pitkiä käyriä viivoja meidän kaikkien nukkuessa? Kukas muu pitelisi ovia tuon tuostakin? Mutta älkää menkö ulos — älkää menkö! Rouva, te kuolette kadulle!»

Hänen emäntänsä irroitti nyt hameensa hänen otteestaan, sanoi Rigaudille: »Odottakaa täällä siksi, kunnes palaan!» ja riensi ulos huoneesta. He näkivät ikkunasta hänen juoksevan hurjasti pihan poikki ja porttikäytävästä ulos.

Muutaman hetken he seisoivat liikkumattomina. Affery liikahti ensimmäisenä, ja hän seurasi käsiään väännellen emäntäänsä. Sitten Jeremiah Flintwinch vetäytyi hitaasti ovelle toinen käsi taskussa ja toisella kuoputtaen leukaansa ja vääntäytyi vaiteliaaseen tapaansa ulos huoneesta. Jäätyään yksin asettui Rigaud ikkunapenkille avonaisen ikkunan ääreen sairaan asentoon kuin Marseillen vankilassa. Hän sovitti tupakka- ja tulivehkeet viereensä ja alkoi poltella.

»Huh! Melkein yhtä synkkää ja ikävää kuin inhoittavassa vanhassa vankilassa. Lämpimämpää, mutta melkein yhtä kolkkoa. Pitäisi odottaa hänen palaamistaan! Kyllä, varmasti; mutta minne hän on mennyt ja kuinka kauan hän viipyy? Mitäpä tuosta! Rigaud — Lagnier — Blandois, herttainen veikkoni, sinä saat rahasi. Sinä rikastut. Olet elänyt herrasmiehenä ja kuolet niinikään herrasmiehenä. Riemuitse voitostasi, poikaseni; mutta sinun luonteesi mukaistahan onkin olla voitonriemuinen. Huh-huh!»

Ja hänen voitonriemussaan kohosivat viikset nenän alle, joka painui niiden ylle, hänen silmäillessään erikoisen tyytyväisenä katossa hänen yllään olevaa paksua hirttä.

SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Aurinko oli laskenut ja kadut olivat pölyisen iltahämärän pimentämät, kun kauan niille vieraana ollut olento riensi tietänsä niitä pitkin. Vanhan talon lähimmässä ympäristössä se ei herättänyt erikoista huomiota, sillä siellä liikkui vain harvassa kulkijoita; mutta kun nousi virran partaalta kohoavaa mutkaista tietä, joka johti London Bridgelle, ja pääsi suurelle valtaväylälle, katseltiin häntä joka puolelta hämmästyneinä.

Hurjin, päättävin katsein, nopein, vaikka heikoin ja horjuvin askelin, silmäänpistävästi puettuna mustiin ja kiireessä siepattuine päähineineen, kuihtuneena ja aavemaisen kalpeana hän riensi eteenpäin välittämättä ympäristöstä enempää kuin unissakävijä. Eroten näin häntä ympäröivästä laumasta hän herätti enemmän huomiota kuin jos hänet olisi nostettu jalustalle kaiken kansan katseltavaksi. Jouten kulkijat havahtuivat katselemaan häntä, kiireiset vastaantulijat vähensivät vauhtiansa ja käänsivät päätänsä, tien varrella seisoskelevat keskustelijat kehoittivat kuiskaten toisiansa katsomaan ohikulkevaa aavemaista naista, ja hänen outo olemuksensa näytti ohikiitäessään synnyttävän pyörteen, joka veti joutilaimmat ja uteliaimmat perässään.

Ymmällä, melkein pyörryksissä vuosikausia kestäneeseen eristymiseen nyt ryntäävistä tuijottavista kasvoista, oudosta tunteesta, jonka aiheutti ulkoilmassa oleminen, ja vieläkin oudommasta, joka johtui jalkeilla olosta, odottamattomasti muuttuneiden, puoliksi unohtuneiden ilmiöiden näkemisestä, samoin kuin siitä, että kuvat, jotka hänen mielikuvituksensa usein oli luonut hänen eristetyn piirinsä ulkopuolella olevasta maailmasta, eivät ensinkään sopineet yhteen todellisuuden kanssa, joka nyt valtavana tulvi häntä vastaan, hän riensi jonkun matkaa eteenpäin ja muisti sitten, että piti tiedustella suuntaa; silloin vasta, pysähtyessään ja katsellessaan ympärillensä etsien sopivaa henkilöä, jolta voisi kysellä tietä, hän huomasi olevansa kiihkeän uteliasten kasvojen ympäröimä.

Lähinnä seisovista ei kukaan vastannut, mutta ulommasta piiristä kuului kimakka huuto: »Siksi, että te olette hullu!»

»Olen yhtä järjissäni kuin kukaan teistä. Minä haen Marshalsean vankilaa.»

Kimakka ääni ulkopiiristä vastasi taas: »Sepä jos mikään todistaa, että olette hullu, sillä se on ihan päinvastaisella suunnalla!»

Lyhyt, lempeä, rauhallisen näköinen nuori mies tunkeutui hänen luoksensa, tuon vastauksen herättäessä meluavaa vastakaikua, ja sanoi: »Marshalseaako etsitte? Olen menossa sinne toimeeni. Tulkaa minun kanssani.»

Mrs Clennam laski kätensä hänen käsivarrelleen ja he astuivat tien poikki; väkijoukko, joka katsoi kärsivänsä vääryyttä nyt menettäessään hänet, tunki päälle edestä ja takaa ja kummaltakin puolen ja ehdotti ilmoitusta hulluinhuoneeseen. Kun oli kestetty lyhytaikainen tungos vankilan ulkopihassa, avautui ovi ja sulkeutui sitte heidän jälkeensä. Porttihuoneessa, joka ulkopuolisen melun rinnalla tuntui rauhan ja pelastuksen satamalta, taisteli kellertävä lampunvalo jo vankilan varjoja vastaan.

»Ei mitään, isä; tämä rouva oli vain eksynyt ja joutunut poikaviikarien pilkattavaksi. Ketä tahdotte tavata, ma'am?»

Nuoren miehen mielenkiinto heräsi. »Kyllä hän on täällä.
Mikä on nimenne?»

Mrs Clennam puristi huulensa yhteen ja epäröi. »Niin, parasta on hänelle sanoa niin.»

»Katsokaas», selitti nuori mies, »vankilanjohtajan perhe asuu maalla nyt ja on luovuttanut miss Dorritille asunnostaan huoneen käytettäväksi milloin hän haluaa. Eikö olisi parasta, että tulisitte sinne ja minä kävisin noutamassa miss Dorritin luoksenne?»

Mrs Clennam viittasi suostuvansa; nuori mies avasi oven ja ohjasi hänet yläkerrassa olevaan asuntoon. Mrs Clennam jäi siellä hämärtyvään huoneeseen jonka ikkunat olivat pimenevään vankilanpihaan päin. Vankilan asukkaat kuljeksivat sinne tänne pihalla, katselivat ulos ikkunoista, pysyttelivät mahdollisimman erillään poislähtevien, vierailevien ystäviensä kanssa ja yleensä koettivat parhaalla tavalla kuluttaa aikaansa vankilassa tänä kesäisenä iltana. Ilma oli painostavan helteinen, paikan umpinaisuus ahdistava ja ulkoa syöksähteli vapaan elämän ääniä, jotka herättivät samanlaista kaihoa kuin niitä kuunnellessa päänsäryssä ja sydänsäryssä. Hän seisoi ikkunassa hämmentyneenä katsellen tätä vankilaa kuin omasta erikoisesta vankilastaan, kun hiljainen hämmästyksen huudahdus säpsähdytti häntä, ja Pikku Dorrit seisoi hänen edessään.

»Onko mahdollista, mrs Clennam, että olette noin onnellisesti parantunut, että —»

Pikku Dorrit vaikeni, sillä niissä kasvoissa, jotka nyt kääntyivät häneen päin, ei näkynyt onnea eikä terveyttä.

»Tämä ei ole parannusta eikä se ole voimaa; en tiedä mitä se on.» Tehden kiihkeän kädenliikkeen hän työnsi tämän kaiken syrjään. »Teille on jätetty paperikäärö, joka teidän oli määrä antaa Arthurille, ellei sitä vaadita takaisin ennen vankilan sulkemista tänä iltana.»

Pikku Dorrit otti sen povestaan ja laski sen hänen käteensä, joka vielä, saatuaan käärön, pysyi ojennettuna.

Pelästyneenä siitä, että mrs Clennam oli siellä, vieläpä saaneena uuden liikuntokyvyn, joka ei ollut voimaa, kuten hän itse sanoi, ja jota oli niin outo katsella, ikäänkuin kuva tai veistos olisi muuttunut eläväksi, Pikku Dorrit vastasi: »Ei.»

Pikku Dorrit otti paperikäärön yhä ojennetusta kädestä ja mursi sinetin. Mrs Clennam antoi silloin hänelle sisemmän käärön, joka oli osoitettu hänelle, ja piti itse toisen. Muurin ja vankilarakennusten luoma varjo, joka hämärsi huoneen keskipäivälläkin, teki yhdessä vähitellen lisääntyvän iltahämyn kanssa sen nyt niin pimeäksi, ettei voinut lukea muualla kuin ikkunan luona. Ja siinä, missä kappale kirkasta kesäistä iltataivasta paistoi sisään, seisoi Pikku Dorrit lukien. Päästäen toisinaan tuhahdetun huudahduksen pelosta ja kauhusta hän luki paperit läpi virkkamatta mitään. Lopetettuaan hän katsoi ympärillensä, ja hänen vanha emäntänsä kumartui hänen eteensä.

»Niin kai. Pelkään tietäväni; vaikka mieleni on niin hätäinen ja alakuloinen ja täynnä sääliä, etten ole kyennyt seuraamaan kaikkea lukemaani», vastasi Pikku Dorrit vapisevalla äänellä.

»Tahdon antaa teille kaikki, mitä olen pidättänyt teiltä. Antakaa minulle anteeksi. Voitteko antaa minulle anteeksi?»

»Voin, ja taivas tietää, että annan! Älkää polvistuko minun eteeni; suon teille anteeksi vapaasta tahdostani ilmankin.»

»Muttei tässä asennossa», vastasi Pikku Dorrit. »Onhan väärin nähdä teidän harmaat hiuksenne alempana kuin oma pääni. Pyydän teiltä, nouskaa ylös, antakaa minun auttaa teitä.» Näin sanoen hän nosti mrs Clennamin pystyyn ja seisoi hänen edessään, melkein kaihtaen, mutta katsellen häntä totisena.

»Suuri pyyntöni teille (se on yhteydessä erään toisen pyynnön kanssa), armo, jota anon jalolta, säälivältä sydämeltänne, on se, ettette ilmaise tätä Arthurille ennenkuin olen kuollut. Jos, saatuanne aikaa tarkemmin miettiä asiaa, huomaatte sillä voivanne jollakin tavoin hyödyttää häntä, niin kertokaa se hänelle minun eläessänikin. Mutta en luule, että ajattelette niin; siinä tapauksessa, lupaatteko säästää minua niin kauan kuin elän?»

»Olen niin suruissani ja lukemani on niin hämmentänyt ajatukseni», vastasi Pikku Dorrit, »että tuskin voin antaa teille selvää vastausta. Jos olisin aivan varma siitä, ettei sen ilmaiseminen millään tavoin hyödyttäisi mr Clennamia, niin —»

»Tiedän, että olette kiintynyt häneen ja ensi kädessä otatte huomioon hänet. Se on oikein, että ennen muuta katsotte hänen etuansa; pyydän, että teette niin. Mutta harkittuanne asiaa hänen kannaltansa ja huomattuanne voivanne säästää minua sen lyhyen ajan, jolloin vielä elän maan päällä, lupaatteko tehdä niin?»

Hän seisoi niin varjossa, että hän Pikku Dorritille esiintyi vain hunnutettuna hahmona, mutta ääni, hänen sanoessaan nuo kolme kiitollista sanaa, oli sekä kiihkeä että murtunut. Murtunut liikutuksesta, joka oli yhtä outo hänen jähmettyneelle katseelleen kuin liikunto hänen jähmettyneille jäsenillensä.

»Ihmettelette kenties», sanoi hän varmemmalla äänellä, »että mieluummin suon teidän tuntevan minut, teidän, jota vastaan olen rikkonut, kuin Arthurin, jonka äiti oli viholliseni ja rikkoi minua vastaan. — Sillä hän rikkoi minua vastaan! Hän ei tehnyt suurta syntiä vain Herraa vastaan, vaan minuakin vastaan. Hän se teki Arthurin isän sellaiseksi minua kohtaan kuin hän oli. Hääpäivästämme saakka olin minä hänen kauhunsa, ja se oli tuon naisen syy. Olin heidän molempien vitsauksena, ja se oli hänen ansionsa. Te rakastatte Arthuria (näen punan kohoavan kasvoillenne, olkoon se onnellisempien päivien koitto teille) ja te olette jo ajatellut, että hän on yhtä säälivä ja hyvä kuin te itsekin, ja ihmetellyt miksi en kerro hänelle yhtä hyvin kuin teille. Ettekö olekin ajatellut niin?»

»Minulle ei voi olla vieras mikään ajatus, joka johtuu siitä tiedosta, että mr Clennamiin aina voi luottaa, koska hän on hyvä, jalo ja lempeä», vastasi Pikku Dorrit.

»En epäile sitä. Ja kuitenkin Arthur on ainoa ihminen maailmassa, jolta haluan salata sen niin kauan kuin olen täällä. Minä kasvatin häntä hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka nuhteessa ja kurituksessa. Olin ankara hänelle tietäen, että lapset saavat kärsiä vanhempien rikosten tähden ja että hänessä jo syntymästä saakka oli vihan leima. Olen istunut yhdessä hänen ja hänen isänsä kanssa ja nähnyt, kuinka isä heikkoudessaan olisi halunnut osoittaa hellyyttä hänelle, mutta minä estin sen, jotta lapsi ankaran, kovan elämän kautta pelastaisi sielunsa. Olen nähnyt pojan äitinsä ilmein kauhuissaan katsahtavan minuun pienistä kirjoistaan ja koettavan äitinsä tavoin lauhduttaa minua, mutta se vain kovensi sydäntäni.»

Kun hän näki kuulijansa peräytyvän, tyrehtyi hetkeksi hänen muistelmiensa synkkä tulva.

»Hänen hyväksensä. En tehnyt sitä kostaakseni kärsimääni vääryyttä. Mikäpä minä olin ja mitäpä tämä merkitsi taivaan kirouksen rinnalla! Olen nähnyt tämän lapsen kasvavan, ei erikoisen hurskaaksi (hänen äitinsä synti painoi liian raskaana häntä), mutta kuitenkin rehellisenä ja kunniallisena ja tottelevaisena minulle. Hän ei milloinkaan rakastanut minua, vaikka olin kerran puoliksi toivonut sitä — niin heikkoja olemme ja näin turmeltuneet lihalliset heikkoutemme sotivat tehtäviämme ja velvollisuuksiamme vastaan; mutta hän kunnioitti minua aina ja, alistui määräyksiini. Näin hän tekee vielä nytkin. Sydämessään tyhjä sija, jonka merkitystä hän ei milloinkaan ole tiennyt, kääntyi hän pois minusta ja kulki omaa tietänsä; mutta siinäkin hän on menetellyt kunnioittavasti ja hienotunteisesti. Tällainen on hänen suhteensa ollut minuun. Teidän suhteenne minuun on ollut paljoa ylimalkaisempi ja toisaalta myös paljoa lyhytaikaisempi. Istuessanne työnne ääressä huoneessani, olette tuntenut pelkoa minua kohtaan, mutta olette otaksunut minun tekevän teille hyväntyön; nyt tiedätte asian oikean laidan, että olen tehnyt teille vääryyttä. Minun on helpompi sietää tekoni syiden ja vaikuttimien väärinymmärrystä ja väärinselitystä teiltä kuin häneltä. En tahtoisi mistään maallisesta hinnasta, että hän, sokeudessaankaan, syöksisi minut siitä asemasta, jossa olen ollut hänen suhteensa koko hänen elämänsä ajan, ja että muuttuisin hänen silmissään halveksittavaksi, alennetuksi, joka en enää ansaitsisi hänen kunnioitustaan. Tehköön hän sen, jos se on välttämätöntä, sittenkun en enää ole näkemässä sitä. Mutta älkää antako minun täällä eläissäni milloinkaan tuntea, että olen kuollut hänelle, että olen niin hävinnyt hänen näköpiiristään kuin jos salama olisi polttanut tahi maa niellyt minut.»

Hänen ylpeytensä oli hyvin suuri, ja hänen vanhojen intohimojensa tuottama tuska hyvin kirpeä hänen puhuessaan näin. Eivätkä ne suinkaan lieventyneet hänen lisätessään:

»Ja nyt näen teidänkin kammoten peräytyvän, ikäänkuin olisin ollut julma.»

Pikku Dorrit ei voinut kieltää sitä. Hän koetti sitä salata, mutta kammoksui tällaista mielentilaa, joka oli palanut näin kiihkeänä ja näin kauan. Hän käsitti sen sellaisena kuin se oli, ilman viisasteluja ja verukkeita.

»Olen tehnyt», lausui mrs Clennam, »mitä minulle annettiin tehtäväksi.
Asetuin pahaa vastaan, en hyvää. Olin ankaruuden aseena syntiä vastaan.
Eikö kaikkina aikoina ole syntisiä, minun kaltaisiani, valittu
kukistamaan syntiä?»

»Vaikkapa oma kärsimäni vääryys olisi katkeroittanut mieltäni ja oma kostonhaluni ollut vaikuttimenani, eikö sittekin menettelylleni tunnustettaisi jonkinlaista oikeutusta? Eikö entisinäkään aikoina, jolloin syyttömät menehtyivät syyllisten kanssa, tuhannet yhden tähden? Jolloin vääryyden viha ei sammunut veressäkään ja kuitenkin sai armon?»

»Oi, mrs Clennam, mrs Clennam», huudahti Pikku Dorrit, »vihan tunteet ja leppymättömyys suovat kehnon lohdutuksen ja ovat huonona tienviittana meille kummallekin. Elämäni on kulunut tässä vaivaisessa vankilassa ja kasvatukseni on ollut kovin vaillinainen, mutta sallikaa minun pyytää teitä, muistamaan myöhempiä ja parempia aikoja. Seuratkaa vain Häntä, joka paransi sairaita, herätti kuolleita, oli onnettomien ja kadotettujen ystävä, kärsivällistä Mestaria, joka kyynelin sääli meidän puutteitamme ja heikkouksiamme. Emme voi muuta kuin menetellä oikein, jos syrjäytämme kaiken muun ja toimimme vain Häntä muistaen. Hänen elämässään ei ollut mitään kostoa, ei mitään kärsimyksen tuottamista toisille, sen uskon varmasti. Jos seuraamme Häntä, emme horjahtele emmekä eksy, siitä olen varma!»

Seistessään siinä ikkunan ääressä, illan pehmenneessä valossa, luoden katseensa entisten koettelemustensa näyttämöltä säteilevälle taivaalle erosi hän varjossa seisovasta olennosta yhtä paljon kuin häntä tukeva elämä ja oppi erosivat toisen olennon tarinasta. Mrs Clennam taivutti taas päänsä alas eikä virkkanut mitään. Hän jäi siihen asentoon, kunnes ensimmäinen varoitussoitto kajahti.

»Kuulkaa!» huudahti hän ja säpsähti. »Sanoin, että minulla oli toinenkin pyyntö. Se on sellainen, joka ei siedä viivytystä. Mies, joka antoi teille tuon käärön ja joka omistaa nämä todistukset, odottaa parhaillaan kodissani, että palaisin ja ostaisin ne häneltä. Voin salata ne Arthurilta vain ostamalla ne siltä mieheltä. Hän pyytää suurta summaa, enemmän kuin mitä voin saada kokoon, ellei minulle suoda aikaa. Hän kieltäytyy alentamasta hintaansa ja uhkaa tulla teidän luoksenne, jollen minä ole suostuvainen. Tahdotteko tulla kanssani sinne ja näyttää tietävänne asian? Tahdotteko palata minun kanssani ja koettaa voittaa hänet? Tahdotteko tulla auttamaan minua häntä vastaan? Älkää kieltäytykö siitä, mitä pyydän Arthurin nimessä, vaikken rohkene pyytää sitä Arthurin tähden!»

Pikku Dorrit suostui mielellään. Hän kiiti vankilaan, jossa viipyi muutaman hetken, palasi ja ilmoitti olevansa valmis lähtemään. He poistuivat toisia portaita, välttäen porttihuonetta, ja mennen etupihan läpi, joka nyt oli autio ja tyhjä, pääsivät kadulle.

Oli eräs niitä kesäisiä iltoja, jolloin pimeätä ei tulekaan, pitkä hämärä vain. Katu ja silta esiintyivät selvinä ja avoimina heidän edessään, ja taivas oli kirkas ja kaunis. Ihmiset seisoivat ja istuivat oviensa likellä leikkien lasten kanssa ja nauttien illan ihanuudesta; monet olivat kävelyllä raikkaassa ilmassa; päivän touhu oli touhunnut itsensä väsyksiin, ja muilla kuin heillä kahdella ei näkynyt olevan kiirettä. Kun he kulkivat sillan yli, näkyivät monien kirkkojen tornit niin selvästi kuin olisivat astuneet esiin niitä tavallisesti ympäröivästä usvasta ja tulleet paljoa lähemmäksi. Taivasta kohti kohoava savu oli riisunut likaisen värinsä ja pukeutunut kirkkaaksi. Auringonlaskun ruusuinen ihanuus ei ollut vielä lakastunut pitkältä valkopilvien jonolta, joka rauhallisena viipyi näköpiirin reunassa. Tyynen taivaanlaen loistavasta keskuksesta säteili joka puolelle koko taivaan yli varhaisten tähtien lomiin pitkiä valonuolia kuin merkkeinä rauhaa ja toivoa tuovasta siunatusta uudesta liitosta, joka muutti orjantappurakruunun sädekehäksi.

Vähemmän huomiotaherättävänä nyt pimeässä ja toisen seurassa riensi mrs Clennam Pikku Dorritin rinnalla häiritsemättä kotiansa kohden. He poikkesivat valtaväylältä samassa kulmassa, jossa mrs Clennam oli astunut sille, jatkaen matkaansa hiljaisia tyhjiä sivukatuja pitkin. He olivat juuri astumaisillaan porttikäytävään, kun kuulivat äkillisen, ukkosen jyrinää muistuttavan kumahduksen.

Häviävän hetken näkyi talo heidän edessänsä, ja mies istui ikkunalaudalla tupakoiden; kuului toinen kumahdus ja talo heilahti, horjahti ulospäin, avautui kymmenistä kohdista, lysähti ja painui kasaan. Korvat lukossa melusta, tukehtumaisillaan ja puolisokeina pölystä he peittivät kasvonsa ja jäivät kuin kiinni juurtuneina paikoilleen. Pölypilvi, joka nousi heidän ja rauhallisen taivaan välille, hajosi hetkeksi ja näytti heille tähdet. Kun he taas katsoivat, hurjasti huutaen apua, alkoi iso savutorvirykelmä, joka yksin oli jäänyt pystyyn kuin torni pyörretuulessa, horjua, halkeili ja romahti rauniokasan päälle, ikäänkuin jokainen putoava osanen olisi ollut kiihkeä peittämään musertuneen konnan yhä syvempään hautaan.

Melkein tuntemattomiksi mustuneina lentävästä tomusta juoksivat he ulos porttikäytävästä huutaen ja kirkuen. Siellä mrs Clennam vaipui kivitykselle; siitä hetkestä lähtien hän ei milloinkaan liikuttanut sormeakaan eikä kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa. Neljättä vuotta hän eli rullatuolissa, katsellen tarkkaavasti kaikkea, mitä tapahtui hänen ympärillään, ja näytti ymmärtävän mitä puhuttiin, mutta tuikea äänettömyys, jota hän niin kauan oli harjoittanut, oli nyt pakollinen, ja paitsi että hän kykeni liikuttamaan silmiänsä ja heikolla päänliikkeellä antamaan myöntävän tai kieltävän vastauksen, hän eli ja kuoli kuvapatsaana.

Affery oli etsinyt heitä vankilasta ja huomannut heidät jonkun matkan päässä sillalla. Hän saavutti heidät parahiksi vastaanottaakseen vanhan emäntänsä syliinsä, auttaakseen kannettaessa häntä viereiseen taloon ja uskollisesti hoitaakseen häntä. Äänien salaisuus oli nyt tullut ilmi; Affery oli kuten häntä suuremmatkin henkilöt ollut aina oikeassa tosiseikkojen puolesta, mutta väärässä tehdessään niistä johtopäätöksiä.

Kun pölypilvi oli laskeutunut ja ilta oli taas tyyni ja kirkas, oli uteliasten joukko tukkinut jokaisen taloon johtavan tien, ja osa järjestäytyi ryhmiksi, jotka vuoroin kaivelivat raunioita. Talossa oli sen sortuessa ollut sata henkeä, siellä oli ollut viisikymmentä, siellä oli ollut viisitoista, siellä oli ollut kaksi. Huhu tarkistui lopuksi niin, että siellä oli ollut kaksi henkeä: ulkomaalainen ja mr Flintwinch.

Etsijät kalvoivat läpi lyhyen yön lepattavien kaasuliekkien valossa ja sitten samassa tasossa varhaisen auringon kanssa ja yhä syvemmällä sen alla, kun se kohosi keskitaivaalle, ja vinosti sen alla, kun se alkoi painua mailleen, ja taas samassa tasossa, kun se hävisi näköpiirin taakse. Ahkerasti ja keskeytymättä kaivettiin yötä päivää, raunioruuhkaa lapioitiin, kannettiin ja kuljetettiin koreissa, rattailla, työntökärryissä, mutta yö tuli toistamiseen, ennenkuin he löysivät likaisen jäteläjän, joka oli ollut ulkomaalainen ennenkuin hänen yläpuolellaan katossa ollut hirsi, joka nyt virui hänen päällänsä, oli murskannut hänen päänsä kappaleiksi kuin lasipallon.

Mutta Flintwinchiä ei vielä löytynyt; niin jatkui uutteraa kaivamista, lapioimista, kuljettamista herkeämättä yötä päivää. Huhu tiesi, että vanhassa talossa oli erinomaiset kellarit (mikä olikin totta) ja että Flintwinch oli ollut siellä romahduksen hetkellä tahi että hän oli ennättänyt paeta sinne ja nyt oli turvassa lujien holvien alla, samoin kuin että oli kuultu hänen maanalaisella, kumealla, tukehtuvalla äänellä huutavan: »Täällä olen!» Kaupungin toisessa päässä kerrottiin niinikään, että kaivajat olivat putken avulla päässeet yhteyteen hänen kanssansa ja että hän tämän kanavan kautta oli saanut sekä lientä että viinaa ja että hän ihailtavan lujamielisenä oli sanonut voivansa hyvin, »poikaseni», paitsi että niskaluu oli vioittunut. Ja kaivamista, lapioimista ja kuljettamista jatkui herkeämättä, kunnes koko raunio oli tyystin tutkittu ja kellarit, avattu, mutta Flintwinchiä ei löytynyt, ei lapion eikä kangen avulla, ei elävänä eikä kuolleena, ei hyvin eikä huonostvoipana.

Viimein kävi selväksi, ettei Flintwinch romahduksen sattuessa ollutkaan talossa; niinikään alkoi selvitä, että hän samaan aikaan oli ollut uutterassa toimessa toisaalla koettaen myydä arvopapereita niin korkeasta hinnasta kuin vain kiireessä sai ja käyttäen omaksi edukseen oikeuttaan toimia yhtiön puolesta. Affery muisti ovelan luvanneen antaa tarkemman selityksen neljänkolmatta tunnin kuluttua ja päätteli itsekseen, että luvatun selityksen lopullinen summa ja sisältö oli, että hän tämän ajan kuluessa livistäisi tiehensä; mutta eukko oli vaiti, ylen kiitollisena päästessään näin eroon miehestä. Koska arveltiin järkevimmäksi päätellä, että miestä, jota ei ollut haudattu, ei myöskään voitu kaivaa haudasta ilmoille, jättivät kaivajat hänet sikseen suoritettuaan työnsä eivätkä ruvenneet kaivelemaan häntä maan syvyyksistä.

Suuri joukko ihmisiä pani sen pahaksensa, he kun uskoivat, että Flintwinch virui jossakin Lontoon geologisten muodostumien seassa. Heidän uskonsa ei pahasti järkkynyt niistäkään tiedoista, joita aika ajoin saapui meren takaa, että nimittäin siellä oli nähty vanha mies, jolla oli kaulaliinansolmu toisen korvan juuressa ja joka oli helppo tuntea englantilaiseksi ja joka seurusteli hollantilaisten kanssa Haagin merkillisillä kanavanrannoilla ja Amsterdamin kapakoissa mynheer van Flyntevynge-nimisenä.

KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU

Arthur makasi yhä pahasti sairaana Marshalseassa, ja mr Rugg ei voinut keksiä lain taivaalla pienintäkään valon pilkahdusta, joka antaisi toivoa hänen vapaaksipääsystään. Tällä välin kärsi mr Pancks kauheita omantunnontuskia. Ellei olisi ollut olemassa noita järkähtämättömiä numeroita, jotka todistivat, että Arthurin, sensijaan että kitui vankilassa, olisi pitänyt ajella kaksivaljakollaan ja että mr Pancksin vaivaisen kirjurinpalkkansa sijasta olisi pitänyt omistaa neljä, viisituhatta puntaa heti käytettävänään, niin olisi tämä onneton laskumestari luultavasti painunut vuoteeseen ja, kuten monet muut nimettömät henkilöt, kääntänyt kasvonsa seinään päin, heittäen henkensä viimeisenä mr Merdle-vainajan suuruuden alttarille laskettuna uhrina. Yksinomaan näiden erehtymättömien laskelmiensa varassa eli mr Pancks, mutta varsin onnetonta ja rauhatonta elämää. Hän kantoi laskujaan aina mukanansa hatussaan eikä tyytynyt siihen, että alituisesti, kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, itse tarkasteli niitä, vaan pyysi jokaista ihmisolentoa, jonka vain sai käsiinsä, tarkastamaan niitä hänen kanssansa ja huomaamaan kuinka päivänselvät ne olivat. Bleeding Heart Yardissa oli tuskin ainoatakaan jonkinarvoista asukasta, jolle mr Pancks ei olisi selitellyt laskelmiansa, ja koska numerot ovat tarttuvia, alkoi tässä korttelissa raivota eräänlainen numero-rokko, jonka vaikutuksesta koko Yard oli hieman pyörällä päästään.

Kuta levottomammaksi mr Pancks kävi, sitä kärsimättömämmäksi tuli hän patriarkkaa kohtaan. Heidän viimeaikaisissa neuvotteluissaan oli hänen puhkumisensa saanut uhkaavan soinnun, joka ei ennustanut patriarkalle hyvää; niinikään oli mr Pancks useita kertoja katsellut patriarkallisia pääkupuroita tarkemmin kuin oli tarpeellista, ottaen huomioon, ettei hän ollut parturi eikä taidemaalari, joka etsi elävää mallia.

Siitä huolimatta oli hän höyrynnyt ulos ja sisään pienellä pihanpuolisella telakallaan aina sen mukaan tarvittiinko vai eikö häntä tarvittu patriarkan läheisyydessä, ja liike kävi vanhaan tapaan. Mr Pancks kynti Bleeding Heart Yardia, ja mr Casby korjasi sadon määrättyinä aikoina; mr Pancks oli saanut osakseen kaiken siihen kuuluvan saastan ja vaivan, mr Casby oli ottanut osalleen siitä heruvan hyödyn ja sitä ympäröivän autereisen usvan ja sitä kirkastavan kuutamon; ja käyttääksemme tämän säteilevän hyväntekijän sanoja, jotka hän tavallisesti lausui lauantai-iltaisin, pyöritellen pyyleviä peukaloitansa, tarkastettuaan viikon tilit: »Kaikki on kuten olla pitää — kaikki asianosaiset voivat olla tyytyväisiä — kaikki voivat, sir, olla tyytyväisiä — kaikki.»

Hinaajahöyryn, Pancksin, telakassa oli lyijykatto, jonka alla päivänpaahteessa höyrykattila saattoi kuumeta liiaksi. Oli miten oli, eräänä helteisenä lauantai-iltana tulla tohisi hinaaja ylen kuumentuneena telakalta, kömpelön pullonvihreän laivan kutsumana.

»Mr Pancks», kuului patriarkan huomautus, »olette käynyt leväperäiseksi, sir, olette käynyt leväperäiseksi».

Patriarkan olemus oli aina tyyni ja tyytyväinen ja tänä iltana niin erikoisen rauhallisen kirkas, että se vaikutti ärsyttävästi. Kaikki muut kuolevaiset kärsivät sinä iltana helteestä, mutta hänen oli aivan vilpoisa olla. Kaikki muut olivat janoisia ja patriarkka joi. Häntä ympäröi virvokejuomain tuoksu, ja hän oli valmistanut itselleen juoman kullankarvaisesta sherrystä, joka kimmelsi isossa pikarissa, ikäänkuin hän olisi juonut ilta-auringon paistetta. Se oli paha kyllä, muttei pahinta. Pahinta oli, että hän sinisine silmineen, paistavine päälakineen, pitkine valkeine kiharoineen, pullonvihreät sääret suorina edessään ja jalassa keveät kotikengät, jotka olivat mukavasti sidotut nilkkojen kohdalta, istui siinä kasvoillaan säteilevä ilme, ikäänkuin hän rajattomassa hyväntahtoisuudessaan olisi valmistanut juoman ihmiskunnalle, itse tyytyen vain oman ihmisystävällisyytensä rieskamaitoon.

Sentähden mr Pancks vastasikin: »Mitä sillä tarkoitatte?» ja pörrötti varsin pahaenteisellä tavalla molemmin käsin hiuksensa pystyyn.

»Tarkoitan, mr Pancks, että teidän pitää olla tiukempi vuokralaisille, tiukempi vuokralaisille, paljoa tiukempi vuokralaisille, sir. Te ette kiristä heitä. Te ette kiristä heitä. Te ette saa kylliksi kokoon. Teidän pitää kiristää heitä, sir, muuten eivät välimme enää pysy yhtä tyydyttävinä kuin soisin niiden pysyvän, kaikkien asianosaisten tähden. Kaikkien tähden.»

» Enkö minä kiristä heitä?» kivahti mr Pancks. »Mitäs muuta varten minä olen olemassa?»

»Te ette ole olemassa mitään muuta varten, mr Pancks. Te olette luotu täyttämään velvollisuutenne, mutta te ette täytä velvollisuuttanne. Te olette maksettu kiristämään ja teidän täytyy kiristää maksamaan.» Patriarkka oli itsekin niin hämmästynyt tästä nerokkaasta käänteestä tohtori Johnsonin malliin, jota ei ikinä olisi odottanut eikä tarkoittanut, että nauroi ääneen; ja hän toisteli ylen tyytyväisenä, pyöritellen peukaloitansa ja nyökäten nuorekkaalle kuvallensa: »Olette maksettu kiristämään ja teidän täytyy kiristää maksamaan.»

»Kyllä, sir, kyllä, sir. Vielä eräs asia. Tehkää hyvin ja kiristäkää
Yardia uudelleen, ensi työksenne maanantaiaamuna.»

»Oho!» vastasi Pancks. »Eiköhän se liene liian aikaista? Kiristin heidät tyhjiksi tänään.»

»Oho!» virkkoi Pancks tarkaten häntä, kun hän hyväntahtoisesti nielaisi aimo kulauksen sekoitustansa. »Onko muuta vielä?»

»Kyllä, sir, kyllä, sir, vielä on eräs asia. En ole ensinkään tyytyväinen tyttäreeni, mr Pancks, en ensinkään tyytyväinen. Paitsi että hän aivan liian usein käy tervehtimässä mrs Clennamia, mrs Clennamia, joka ei nykyään ole juuri sellaisissa olosuhteissa, jotka tyydyttäisivät — kaikkia asiaankuuluvia, paitsi sitä käy hän, mr Pancks, ellen ole saanut aivan vääriä tietoja, tiedustelemassa mr Clennamin vointia vankilassa.»

»Hän on sairaana, kuten tiedätte», huomautti Pancks. »Eikös se ole ystävällistä?»

»Pyh, pyh, mr Pancks. Se ei kuulu häneen, se ei kuulu häneen. Minä en voi sallia sitä. Maksakoon hän velkansa, jotta pääsee pois, jotta pääsee pois, maksakoon velkansa, jotta pääsee pois.»

Vaikka mr Pancksin hiukset törröttivät pystyssä kuin kankea rautalanka, tuiversi hän niitä molemmin käsin vielä pystympään ja hymyili isännällensä kerrassaan kammottavalla, tavalla.

»Suvainnette ilmoittaa tyttärelleni, mr Pancks, etten voi sallia sitä, etten voi sallia sitä», määräsi patriarkka lempeästi.

»En, sir, en. Te olette palkattu sanomaan sen», typerä vanha pöllöpää ei voinut vastustaa kiusausta toistaa sukkeluuttansa, »ja teidän täytyy sanoa se saadaksenne palkkanne, saadaksenne palkkanne».

»Kyllä, sir. Minusta tuntuu, mr Pancks, että liian usein ja liian paljon itsekin liikutte siellä päin. Neuvoisin teitä, mr Pancks, kääntämään huomionne sekä omista vahingoistanne että toisten vahingoista, jotta ajattelisitte vain työtänne, ajattelisitte vain työtänne.»

Mr Pancks vastasi tähän kehoitukseen äännähtämällä niin hämmästyttävän jyrkästi, lyhyesti ja lujasti: »Oho!» että kömpelö patriarkkakin jonkinlaisella kiireellä käänsi siniset silmänsä katsoakseen häneen. Vastaavan äänekkäästi pärskähtäen hän lisäsi sitten: »Onko vielä jotakin?»

»Ei tällä kertaa, sir, ei tällä kertaa. Lähden nyt», ilmoitti patriarkka juoden loppuun sekoituksensa ja nousten ystävällisen näköisenä, »pienelle kävelylle, vain pienelle kävelylle. Kenties tapaan teidät täällä vielä palattuani. Ellen, sir, niin velvollisuus, velvollisuus, muistakaa, muistakaa; kiristäkää, kiristäkää, kiristäkää, maanantaina; kiristäkää maanantaina!»

Mr Pancks tuiversi taas tukkaansa ja katseli, kuinka patriarkka pani levälierisen hatun päähänsä, ja näytti hetken taistelevan vääryyttä kärsineen kiukkua vastaan. Hän oli entistä kuumempi ja hengitti raskaammin. Mutta hän antoi mitään virkkamatta patriarkan mennä ulos ja kurkisti sitte häntä pienen vihreän ikkunakaihtimen takaa. »Arvasin sen», huomautti hän. »Tiesin, minne hän oli menossa. Hyvä!» Hän höyrysi takaisin telakalleen, järjesti sen huolellisesti, otti hattunsa naulasta, sanoi: »Hyvästi!» ja mennä puhkui tiehensä omille asioilleen. Hän suuntasi kulkunsa Bleeding Heart Yardiin, mrs Plornishin puoliseen päähän, ja saapui portaiden yläpäähän entistä enemmän kuumissaan.

Täällä, portaiden yläpäässä, kieltäydyttyään noudattamasta mrs Plornishin kehoituksia tulla juttelemaan isän kanssa Onnenmajassa — hänen helpotuksekseen nämä kehoitukset eivät olleet yhtä lukuisat kuin minä muuna iltana tahansa, mutta nyt oli lauantai ja naapurit, jotka niin jalomielisesti kannattivat liikettä kaikilla muilla tavein kuin rahalla, tekivät runsaasti ostoksia — täällä, portaiden yläpäässä, odotti mr Pancks, kunnes näki patriarkan, joka aina tuli Yardiin sen toisesta päästä, hitaasti astelevan, säteillen ja anojain ympäröimänä. Silloin mr Pancks astui portaita alas ja viiletti täydellä höyryllä häntä kohden.

Patriarkka, joka lähestyi, tavanmukainen hyväntahtoinen ilme kasvoillaan, oli hämmästynyt nähdessään mr Pancksin, mutta otaksui hänen innostuneen kiristämään yardilaisia heti, jättämättä toimitusta maanantaiksi. Yardin asukkaat olivat ihmeissään tästä kohtauksesta, sillä vanhinkaan yardilainen ei muistanut milloinkaan nähneensä näitä molempia valtoja siellä yhdessä. Mutta kuvaamaton hämmästys valtasi heidät, kun mr Pancks, astuen aivan tämän miehistä kunnianarvoisimman luokse ja pysähtyen pullonvihreiden liivien ääreen, muodosti oikean kätensä peukalosta ja etusormesta pihdit, tarttui niillä leveälierisen hatun reunaan ja keikautti erinomaisen taitavasti ja näppärästi päähineen patriarkan kiiltävästä päästä, ikäänkuin tämä olisi ollut iso marmoripallo.

Käyttäydyttyään näin hieman vapaasti patriarkallista isäntäänsä kohtaan, ällistytti mr Pancks yardilaisia sanomalla kovalla äänellä: »No, te sokerinmakea petkuttaja, nyt selvitämme välimme!»

Samassa hetkessä ympäröi mr Pancksin ja patriarkan tunkeileva joukko, joka oli pelkkänä silmänä ja korvana; ikkunat lensivät auki ja portailla tungeksi uteliaita.

»Mikä te olette olevinanne?» aloitti mr Pancks. »Mitä siveellistä osaa te näyttelette? Minä te tahdotte itseänne pidettävän? Ihmisystävänä, eikö niin? Tekö ihmisystävä!» Tässä mr Pancks nähtävästi aikomatta lyödä häntä, mutta keventääkseen mäeltänsä ja hankkiakseen ylitsevuotavalle tarmollensa terveellistä voimistelua, oli suuntaavinansa iskun patriarkan kupuraista päätä kohden, joka kumartui välttääkseen vaaran. Tämä merkillinen temppu toistui mr Pancksin seuraavan puheen jokaisen jakson jälkeen, katselijoiden ihailun yhä kasvaessa.

»Olen eronnut palveluksestanne», jatkoi mr Pancks, »saadakseni sanoa teille tämän. Te kuulutte siihen petkuttajakoplaan, joka on kaikista koplista inhoittavin. Olen kärsinyt molempien tähden, mutten tiedä enkö sietäisi Merdle-koplaa yhtä hyvin kuin teidän koplaanne. Te olette valepukuinen verenimijä, toisen selän taakse piiloutuva kiristäjä, nylkyri, koronkiskoja. Te olette ihmisystävyyttä teeskentelevä käärme. Te olette ulkokultainen petturi.»

»Kysykää näiltä kelpo ihmisiltä täällä, kuka kova mies on. He vastaavat varmasti, että se on Pancks.»

»Mutta minä sanon teille, hyvät ihmiset — Casby se on! Tämä lempeyden mätäs, tämä ihmisrakkauden möhkäle, tämä pullonvihreä hymyilijä, hän se on teidän kiristäjänne!» julisti Pancks. »Jos tahdotte nähdä miehen, joka olisi valmis nylkemään teidät elävältä, niin tässä hän on! Älkää luulko siksi minua, joka saan kolmekymmentä shillingiä viikossa. Casby se on, ja hänellä on ties kuinka paljon vuodessa.»

»Kuunnelkaa mr Pancksia!» huusi tämä herrasmies (suoritettuaan taas suositun temppunsa). »Niin kyllä, sitä minäkin! Jo lienee aika kuunnella mr Pancksia. Mr Pancks on tullut alas Yardiin tänä iltana juuri sitä varten, että kuuntelisitte häntä. Pancks on vain soittokone, mutta tässä on koneen käyttäjä!»

Koko kuulijakunta olisi yhtenä miehenä, naisena ja lapsena asettunut mr Pancksin puolelle, ellei olisi ollut noita pitkiä, harmaita silkkikiharoita ja leveälieristä hattua.

»Tässä on tappi», jatkoi Pancks, »joka panee koneen soimaan. Ja siitä kuuluu vain yksi ainoa sävel: kiristä, kiristä, kiristä! Tuossa on isäntä ja tässä hänen päiväläisensä. Niin, hyvät ihmiset, kun hän tänä iltana tulee tänne pehmeästi suristen kuin hitaasti pyörivä, hyväntahtoinen hyrrä ja kun te kokoonnutte hänen ympärillensä valittamaan päiväläisestä, niin ette arvaa millainen petkuttaja tämä isäntä on! Mitäs sanotte siitä, että hän tänä samana iltana on korventanut minua siitä, etten ole kiristänyt teitä kylliksi? Mitäs arvelette siitä, että äsken juuri sain erikoisen käskyn kiristää teiltä viimeiset penninne ensi maanantaina?»

»Kurjaa!» pärski mr Pancks. »Niinpä luulisin! Roskajoukkio, johon Casbynne kuuluu, on kaikista roskajoukkioista kurjin. He teettävät päiväläisellänsä kehnosta palkasta sen, mitä itse häpeävät ja pelkäävät tehdä ja teeskentelevät kaihtavansa, mutta minkä tahtovat saada tehdyksi; muuten ei päiväläinen saa rauhaa. Menetellen niin ovelasti, että päiväläiselle lankeaa kaikki häpeä, heille itsellensä kaikki kunnia ja ansio. Ei, tämän kaupungin kurjin veijari, joka varastaa kahdeksantoista pennyn arvosta tavaraa, ei ole puoliksikaan niin suuri veijari kuin tämä Casby-päinen ilmoitustaulu tässä!»

»Ja mitä etua teillä on tuollaisista miehistä», sanoi Pancks, »tuollaisista ihmeellisistä hyrristä, jotka pyörivät keskuudessanne niin pehmeästi, ettei teillä ole aavistusta siitä mallista, joka on niihin maalattu, ja niiden pikkuisesta ikkunasta! Tahtoisin hetkeksi kiinnittää huomionne minuun. Minä en ole mikään miellyttävän näköinen mies, tiedän sen varsin hyvin.» Tämä kysymys jakoi kuulijakunnan kahteen puolueeseen; sen leppymättömämmät jäsenet vastasivat: »Ei, ette olekaan», ja kohteliaampi puoli: »Kyllä te olette.»

»Olen yleensä», selitti Pancks, »töykeä, ikävä, kuivakiskoinen kuormajuhta ja päiväläinen. Sellainen on nöyrin palvelijanne. Siinä on hänen luonnollisen kokoinen muotokuvansa, hänen itsensä maalaama, teille esitettynä, yhdennäköisyys taattu! Mutta miksipä muuksi mies tulee tuollaisen isännän palveluksessa? Mitä häneltä voi odottaa? Onko kukaan milloinkaan löytänyt keitettyä sianlihaa kapriskastikkeen kera kasvamassa kokospähkinässä?»

Ei kukaan yardilaisista ollut sitä kokenut: sen huomasi selvästi heidän vilkkaista vastauksistaan.

»Hyvä», jatkoi Pancks, »yhtä vähän voitte tavata miellyttäviä ominaisuuksia minunkaltaisissani päiväläisissä, jotka ovat hänenlaistensa isäntien palveluksessa. Olen ollut päiväläisenä lapsuudestani saakka. Mitä on elämäni ollut? Aherrusta ja raadantaa, aherrusta ja raadantaa, pyörät käynnissä, pyörät käynnissä! En ole ollut miellyttävä itselleni enkä liene ollut miellyttävä kellekään muulle. Jos kymmenen vuoden aikana jonakin viikkona tuotin tälle petkuttajalle shillingin verran vähemmin voittoa viikossa, vähensi hän shillingin viikkopalkastani; jos hän olisi saanut hyödyllisen miehen kuutta pennyä halvemmalla viikossa, olisi hän ottanut hänet minun sijalleni kuutta pennyä halvemmalla. Kysyntä ja tarjonta, tietysti! Liikeperiaatteita! Erittäin hieno ilmoituskilpi, tuo Casbyn pää», ja Pancks tarkasti sitä irvistäen, »mutta talon oikea nimi on: Valheen aseet, ja sen vaalilause on: Pidä päiväläinen työssä. Tunteeko kukaan läsnäolevista herroista kielioppia?» keskeytti mr Pancks puheensa, katsellen ympärilleen.

»Ei ole tarpeellistakaan. Tahdoin vain mainita, että tehtävä, jonka tämä isäntä antoi minulle, oli lakkaamatta taivutella erästä teonsanaa ainoastaan käskymuodossa, esimerkiksi näin: Pysy aina työssäsi. Pysyköön hän aina työssään. Pysykäämme aina työssämme. Pysykää aina työssänne. Pysykööt he työssään. Tässä on hyväntahtoinen patriarkka Casby ja tässä hänen kultainen sääntönsä. Hän on tavattoman ylentävä katsella, minä en ole sitä ensinkään. Hän on makea kuin mesi ja minä mauton kuin ojavesi. Hän myy pihkaa ja minä käsittelen sitä ja se tarttuu minuun. Kas niin», sanoi mr Pancks astuen taas entisen isäntänsä eteen, josta hän puheensa aikana oli hiukan loitonnut, jotta Yard saisi katsella häntä, »koska en ole tottunut pitämään julkisia puheita ja koska olen puhunut jotenkin kauan, päätän nyt huomautukseni kehoittamalla teitä laittautumaan täältä tiehenne».

Viimeinen patriarkka oli niin hämmentynyt tästä äkillisestä hyökkäyksestä ja tarvitsi niin pitkän ajan käsittääkseen asian ja vieläkin pitemmän ajan ilmaistakseen sen, ettei hänellä ollut sanaakaan vastaukseksi. Hän näytti miettivän jotakin patriarkallista keinoa selvitäkseen arkaluonteisesta asemastaan, kun mr Pancks vielä kerran sukkelasti tarttui pihdeillään hänen hattuunsa ja keikautti sen yhtä näppärästi kuin edelliselläkin kerralla hänen päästänsä. Silloin oli pari yardilaista palvelusintoisesti nostanut hatun maasta ja ojentanut sen omistajalle, mutta mr Pancks oli nyt siinä määrin vaikuttanut kuulijakuntaansa, että patriarkka sai itse kumartua ottamaan sen ylös.

Mr Pancks, joka jonkun hetken oli pitänyt oikeata kättänsä taskussa, vetäisi salamana sieltä sakset, hyökkäsi patriarkan kimppuun takaapäin ja leikkasi poikki nuo pyhitetyt kiharat, jotka valuivat hänen olkapäillensä. Raivon ja kiihkon puuskassa sieppasi hän leveälierisen hatun hämmästyneen patriarkan kädestä, leikkasi sen paistinpannun muotoiseksi ja pisti sen patriarkan päähän.

Nähdessään väkivaltaisen tekonsa pökittävän tuloksen peräytyi Pancks itsekin kauhistuneena. Kaljupäinen, mulkosilmäinen, isopäinen, kömpelö mies tuijotti häneen, ei vähääkään vaikuttavana, ei vähääkään kunnioitusta herättävänä, ja näytti kohonneen maan alta kysymään, mihin Casby oli joutunut. Tuijotettuaan puolestaan hetkisen tätä kummitusta, sanattomana kauhusta, viskasi mr Pancks sakset luotansa ja pakeni etsien piilopaikkaa, jossa olisi turvassa rikoksensa seurauksilta. Mr Pancks katsoi viisaimmaksi kiireimmän kaupalla livistää tiehensä, vaikkei häntä seurannut mikään muu kuin Bleeding Heart Yardissa yhä uudelleen kaikuva nauru.

YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Muutokset kuumesairaan huoneessa ovat hitaita ja vaihtelevia; mutta kuumeisessa maailmassa ne tapahtuvat nopeasti ja ovat korjaamattomia.

Pikku Dorritin osana oli odotella kumpiakin muutoksia. Marshalsean muurit syleilivät häntä taas lapsenaan suuren osan päivästä, jolloin hän ajatteli ja työskenteli Clennamin puolesta ja hyväksi, vartioi ja palveli häntä ja jätti hänet vain lyhyiksi ajoiksi, poissaollessaankin ympäröiden häntä hellimmällä rakkaudellaan ja huolenpidollaan. Ulkopuolella vankilan porttejakin esitti elämä hänelle velvoittavia vaatimuksia, jotka hän väsymättömän kärsivällisenä täytti. Siellä oli ylpeä, ärtyisä, oikullinen Fanny, yhä edistyneenä siinä tilassa, joka teki hänet sopimattomaksi esiintymään seuraelämässä ja joka oli suututtanut häntä muistettavana kynä veitsi-iltana; hän oli näet päättänyt kieltäytyä kaikesta lohdutuksesta pitäen itseänsä vääryyttä kärsivänä, sallimatta silti kenenkään pitää häntä sellaisena. Siellä oli hänen veljensä, heikko, kopea, juopotteleva nuori ukko, joka vapisi päästä jalkoihin ja puhui niin epäselvästi, kuin olisi osa rahoista, joista hän kerskaili, joutunut hänen suuhunsa ja tarttunut sinne; tämä nuori mies ei kyennyt astumaan ainoatakaan itsenäistä askelta elämässä, mutta suojeli sisartansa, itsekkäästi rakastamaansa sisarta (tämä kielteinen hyve onnettomalla, kovaosaisena Tipillä aina oli ollut), ja salli hänen johtaa itseänsä. Siellä oli hienoon surupukuun puettu mrs Merdle — ensimmäinen huntu oli kenties revitty kappaleiksi surunpuuskassa, mutta saanut joka tapauksessa sijalleen erinomaisen pukevan hunnun Pariisista — joka taisteli Fannyn kanssa tuuma tuumalta, asettuen lohduttomine povineen joka hetki hänen tiellensä. Siellä oli poloinen mr Sparkler, joka ei tiennyt, kuinka ylläpitäisi rauhaa molempien naisten välillä, mutta joka lausui nöyrästi mielipiteenään, etteivät he voisi keksiä parempaa kuin sopia siitä, että he molemmat olivat huomattavan hienoja naisia, joissa ei kummassakaan ollut mitään joutavaa hölynpölyä; tämän lempeän neuvon tähden he yksimielisinä julmalla tavalla hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Sitten siellä vielä oli mrs General, joka ulkomailta kotiuduttuaan lähetti joka toinen päivä papu-prisma-kirjeen, pyytäen suositusta yhteen tai toiseen toimeen. Tästä verrattomasta rouvasta on lopuksi mainittava, ettei maailmassa ole ollut toista naista, jonka yli-inhimillisestä sopivaisuudesta mihin avonaiseen toimeen tahansa niin moni (lämpimistä suosituksista päättäen) on ollut täysin varma ja jolla oli niin huono onni, ettei kukaan hänen laajassa, hienojen, innokkaiden ihailijoiden täyttämässä piirissään milloinkaan sattunut tarvitsemaan häntä mihinkään toimeen.

Kuuluisan mr Merdlen kuoleman jälkeisen romahduksen jälkeen eivät monet tärkeät henkilöt voineet päättää, pitikö heidän hylätä mrs Merdle vai lohduttaa häntä. Koska he kuitenkin huomasivat oman asemansa varmuudelle edullisimmaksi myöntää hänen tulleen julmasti petetyksi, tekivät he armollisesti tämän myönnytyksen ja tunsivat hänet edelleen. Siitä seurasi, että mrs Merdleä hienona, hyvän kasvatuksen saaneena naisena, joka oli joutunut raakalaisen petosten uhriksi (sillä mr Merdlestä oltiin perinpohjin selvillä heti kun varmistuttiin hänen kukkaronsa tyhjyydestä), oli säätynsä puolelta tehokkaasti kannatettava, säädyn kunnian tähden. Hän palkitsi tämän uskollisuuden antaen ymmärtää olevansa katkerampi kuin kukaan muu kuolleen petturin varjolle; näin läpäisi hän tämän kiirastulen, selviytyen siitä viisaana naisena, ja esiintyi erinomaisesti edukseen.

Mr Sparklerin virka verukevirastossa oli onneksi yksi niitä hyllyjä, jonne päästyään herrasmies katsotaan sijoitetuksi loppuiäkseen, ellei ole syytä nostaa häntä barnaclelaisella vipukoneella vieläkin tuottavampaan korkeuteen. Niinpä tämä isänmaanpalvelija pysyi uskollisena väreilleen (neljän palkkaneljänneksen lipulle) ja oli todellinen Nelson innossaan naulata niitä mastoonsa. Hänen urhoollisuutensa kustannuksella varustautuivat mrs Sparkler ja mrs Merdle — he asuivat eri huoneistoissa pienessä hienossa epämukavuuden temppelissä, josta edellisen päivän liemen ja ajurihevosten haju oli yhtä lähtemätön kuin kuolema maailmasta — ainaisina kilpailijoina seuraelämän tantereelle. Ja Pikku Dorrit, katsellessaan kaiken tämän kehitystä, ei voinut muuta kuin levottomana aprikoida, mihin tämän hienon asunnon kolkkaan Fannyn lapset aikanaan sullottaisiin ja kuka huolehtisi näistä syntymättömistä pienistä uhreista.

Arthur oli vielä liian heikko, jotta hänen kanssansa olisi voinut puhua mistään levottomuutta herättävistä asioista, ja hänen paranemisensa riippui suuresti siitä, että hän heikkoudessaan sai nauttia rauhasta; sentähden Pikku Dorritin ainoana turvana tänä raskaana aikana oli mr Meagles, joka oli yhä ulkomailla, mutta Pikku Dorrit oli kirjoittanut hänelle hänen tyttärensä välityksellä heti nähtyään Arthurin Marshalseassa ja sitten aina uskonut hänelle levottomuutensa ja varsinkin erään huolestuttavan asian. Tästä riippui, että mr Meagles yhä viipyi ulkomailla eikä palannut kotiin tuomaan lohdutusta Marshalseaan.

Kertomatta tarkalleen Rigaudin käsiin joutuneiden asiapaperien sisältöä oli Pikku Dorrit maininnut asiasta mr Meaglesille ylimalkaisin piirtein ja myöskin kertonut hänelle miehen lopun. Vaa'an ja rahalapion ääressä saavutettu varovaisuus osoitti kohta mr Meaglesille, kuinka tärkeätä oli ottaa selko alkuperäisistä papereista; sentähden hän kohta kirjoitti Pikku Dorritille parhaansa mukaan lieventäen tämän huolia niistä asiakirjoista ja lisäten, että hän ei aikonut palata Englantiin »ylittämättä päästä niiden jäljille».

Näihin aikoihin oli mr Henry Gowan päässyt selville siitä, että hänen olisi hauskempi olla tuntematta Meaglesejä. Hän oli siksi hienotunteinen, ettei antanut vaimollensa mitään määräyksiä tässä suhteessa; mutta mr Meaglesille hän lausui huomanneensa, etteivät he henkilökohtaisesti sopineet yhteen, ja arvelevansa, että olisi hyvä, jos he — kohteliaasti ilman minkäänlaisia kohtauksia tai muuta senkaltaista — sopisivat siitä, että he olivat parhaita ystäviä, mutta pysyisivät erossa. Mr Meagles-raukka, joka hyvin oli huomannut, ettei hän edistänyt tyttärensä onnea joutuu alla alati halveksivan kohtelun alaiseksi hänen läsnäollessaan, vastasi: »Hyvä, Henry! Sinä olet Petini mies; sinä olet luonnon järjestyksen mukaan syrjäyttänyt minut; jos tahdot niin, niin olkoon minun puolestani!» Tämä järjestely toi mukanaan sen edun, jota Henry Gowan tuskin oli odottanut, että nimittäin sekä mr että mrs Meagles olivat entistä anteliaampia tytärtänsä kohtaan nyt ollessaan yhteydessä vain hänen ja hänen pienen lapsensa kanssa ja että hänen ylvään henkensä ei tarvinnut olla alentavasti tietoinen siitä, mistä rahat tulivat, joita hänellä nyt oli runsaammin kuin ennen.

Tällaisten olojen vallitessa tarttui mr Meagles tietysti innokkaasti tarjolla olevaan tehtävään. Hän sai tyttäreltänsä tietää, mitä eri kaupunkeja Rigaud oli läsnäolollansa rangaissut ja missä hotelleissa asunut muutama aika takaperin. Hän otti nyt tehtäväkseen käydä salaisesti ja kiireesti kaikissa näissä ja tavatessaan jossakin maksamatta jätetyn laskun ja pantiksi jätetyn lippaan tai paperikäärön maksaa laskun ja lunastaa lippaan tai käärön.

Ilman muita seuralaisia kuin äiti, lähti mr Meagles tälle toivioretkelle ja joutui lukemattomiin seikkailuihin. Vähimpiä vaikeuksia ei ollut se, ettei hän milloinkaan ymmärtänyt, mitä hänelle sanottiin, ja että ihmiset, joilta hän tiedusteli jotakin, eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi heille. Tästä huolimatta oli hän järkkymättömän varma siitä, että englanninkieli jollakin tavoin oli koko maailman emäkieli, mutta että ihmiset olivat liian typeriä ymmärtääkseen sitä, ja piti laveita puheita ravintolanisännille, selitti äänekkäästi ja tarkoin monimutkaisempia asioita eikä välittänyt vähääkään maan asukasten omalla kielellään antamista vastauksista, ne kun hänen mielestään olivat »pelkkää pötyä». Toisinaan kutsuttiin avuksi tulkki, jota mr Meagles puhutteli niin aito englantilaisella kielellä, että tämä heti huomasi kykenemättömyytensä ja väistyi — mikä vain pahensi asiaa. Mutta toiselta puolen on epätietoista, menettikö hän paljoakaan tämän kautta, sillä vaikkei hän löytänyt mitään jälkeenjäänyttä omaisuutta, löysi hän niin paljon velkoja ja epäedullisia tietoja siihen ainoaan nimeen liittyvinä, jonka hän saattoi tehdä ymmärretyksi, että hän melkein joka paikassa sai ansaitsemattoman syytösryöpyn niskaansa. Kokonaista neljä kertaa kutsuttiin poliisi paikalle ja mr Meagles esitettiin hänelle huijarina, tyhjäntoimittajana ja varkaana; kaikki nämä häväistykset kesti hän tyynesti (hän kun ei ymmärtänyt niistä sanaakaan), ja kun hänet kaikkea muuta kuin kunnioittavasti saatettiin laivoihin ja postivaunuihin, jotta hänestä päästäisiin irti, asteli hän vain, äidin käsivarsi kainalossaan, jutellen koko ajan, kuten hilpeä, rehellinen brittiläinen ainakin.

Mutta omalla kielellään ja älyllään oli mr Meagles selväjärkinen, viisas ja hellittämätön mies. Kun hän etsintäretkellään oli, kuten hän sanoi, »puskeutunut» Pariisiin saakka, vielä vähääkään onnistumatta, ei hän suinkaan ollut allapäin eikä toivoton. »Kuta lähemmäksi Englantia joudun seuratessani hänen jälkiänsä, näetkös, äiti», selitti hän, »sitä suurempi mahdollisuus on löytää ne paperit, löydänpä ne sitten tai olen löytämättä. Sillä järkevinhän on otaksua, että hän tahtoi sijoittaa ne englantilaisten sormien ulottuvilta, mutta kuitenkin niin lähelle, että hän itse helposti sai ne käsiinsä; eikös niin, äiti?»

Pariisissa sai mr Meagles Lontoosta kirjeen, joka oli odotellut häntä siellä; siinä Pikku Dorrit kertoi, että hän oli voinut puhella muutaman minuutin mr Clennamin kanssa siitä miehestä, joka ei enää ollut elävien joukossa, että hän oli kertonut mr Clennamin ystävän mr Meaglesin olevan kotimatkalla ja tulevan pian tapaamaan häntä ja että hän eräiden seikkojen tähden halusi joitakin tietoja Rigaud-Blandoisista, jolloin mr Clennam oli pyytänyt häntä kertomaan mr Meaglesille, että miss Wade, joka asui Calaisissa sen ja sen kadun varrella, oli tuntenut hänet. »Oho!» sanoi mr Meagles.

Niin pian tämän jälkeen kuin postivaunu-aikoina oli mahdollista soitti mr Meagles raihnaisen portin raihnaista kelloa; portti aukesi naristen, ja pimeässä käytävässä seisoi talonpoikaisvaimo sanoen: »Täällä! Siir! Kuka?» Kuullessaan tämän puhuttelun jupisi mr Meagles itsekseen, että calaisilaiset tuntuivatkin olevan järkevää väkeä, jotka näyttivät tietävän mitä muut ja he itse tahtoivat. »Miss Wade, ystäväni», vastasi hän, ja sitte hänet vietiin miss Waden puheille.

»Siitä on jo kulunut aikaa, kun viimeksi tapasimme», sanoi hän kakistellen kurkkuansa; »toivottavasti olette voinut hyvin, miss Wade?»

Toivomatta, että mr Meagles tai kukaan muu oli voinut hyvin, miss
Wade kysyi, mikä tuotti hänelle kunnian tavata mr Meaglesiä taas.
Tällä välin vieras katseli ympärillensä huoneessa, huomaamatta missään
lippaan tapaista.

»Niin, totta puhuen, miss Wade», aloitti mr Meagles rattoisasti, ovelasti, miltei mielistelevästi, »te voisitte luoda valoa erääseen nykyisin varsin hämärään asiaan. Kaikki meidän väliset menneet ikävät selkkaukset pysyvät kai menneinä, toivottavasti. Niitä ei nyt voi korjata. Muistattehan tyttäreni? Ajat muuttuvat! Hän on nyt äiti!»

Viattomuudessaan aloitti mr Meagles pahimmasta päästä. Hän vaikeni, odottaen jotakin mielenkiinnon ilmausta, mutta turhaan.

»Tästähän ette tullut puhumaan?» huomautti toinen kylmäkiskoisen äänettömyyden jälkeen.

»Luulin tietävänne», keskeytti miss Wade hymyillen, »ettei minun ystävällisyyttäni voi ottaa lukuun».

»Älkää sanoko niin», väitti mr Meagles, »teette itsellenne vääryyttä.
Joka tapauksessa, käykäämme asiaan.» Sillä hän huomasi, ettei hän ollut
voittanut mitään kulkemalla kiertoteitä. »Olen kuullut ystävältäni
Clennamilta, joka ikävä kyllä on hyvin sairas —»

»— että tunsitte erään Blandois-nimisen miehen, joka äskettäin kuoli Lontoossa kauhean tapaturman kautta. Ymmärtäkää minut oikein. Tiedän, että tunsitte hänet vain satunnaisesti», sanoi mr Meagles, taitavasti torjuen kiukunpurkauksen, jonka näki olevan tulossa. »Tiedän varsin hyvin, että tuttavuus oli aivan satunnainen. Mutta kysymys on siitä», mr Meaglesin ääni muuttui taas rattoisaksi ja rauhoittavaksi, »jättikö hän viime Englannin-matkallaan asiapaperilippaan tai paperikäärön tai minkäänlaisia papereita teille, pyytäen teiltä lupaa jättää ne tänne talteen lyhyeksi aikaa, kunnes hän tarvitsisi niitä.»

»Minä», vastasi mr Meagles. »Enkä vain minä, vaan Clennam ja moni muu. Minä olen ihan varma», jatkoi mr Meagles, jonka sydän oli tulvillaan Petiä, »ettei teillä voi olla mitään epäystävällisiä tunteita tytärtäni kohtaan; se on mahdotonta. No niin, hänkin kysyy sitä, se kun koskee läheisesti hänelle rakasta ystävää. Tässä nyt olen ja sanon suoraan, että tästä on kysymys, ja kysyn: Jättikö hän papereita?»

»Totisesti, näyttää siltä kuin kaikki, jotka tiesivät jotakin tästä miehestä — otin hänet kerran elämässäni palvelukseeni, maksoin ja lähetin hänet sitte menemään — olisivat valinneet minut kysymystensä maalitauluksi!»

»Älkää toki», rauhoitti mr Meagles, »älkää. Älkää toki pahastuko, sehän on maailman yksinkertaisin kysymys, johon kuka hyvänsä voi vastata. Mainitsemani asiapaperit eivät olleet hänen omaansa, vaan anastettuja; niitä säilyttävä viaton henkilö voisi joskus saada niistä ikävyyksiä, ja ne, joille ne kuuluvat, tiedustelevat niitä. Matkallaan Lontooseen poikkesi hän Calaisissa ja hänellä oli syitä, joiden tähden hän ei voinut ottaa niitä mukaansa, joiden tähden hän tahtoi saada ne ulottuvillensa ja joiden tähden hän ei uskaltanut jättää niitä vertaistensa haltuun. Jättikö hän ne tänne? Vakuutan, että jos vain tietäisin miten minun tulisi menetellä, niin panisin parhaani välttääkseni suututtamasta teitä. Teen kysymykseni henkilökohtaisesti, mutta siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Voisin tehdä sen kenelle hyvänsä toiselle; olen tehnyt sen jo monelle. Jättikö hän ne tänne? Jättikö hän jotakin tänne?»

»En tiedä niistä mätään. Olen nyt vastannut käsittämättömään kysymykseenne. Hän ei jättänyt niitä tänne enkä minä tiedä mitään niistä.»

»Vai niin!» sanoi mr Meagles nousten seisomaan. »Se on ikävää. Se ei siis onnistunut nytkään. Toivon, etten pahasti ole suututtanut teitä. — Tattycoram voi kai hyvin, miss Wade?»

»Joko taas sanoin jotakin loukkaavaa», ihmetteli mr Meagles saatuaan tämän oikaisun. »Täällä näyn aina joutuvan sanomaan jotakin sellaista. Ehkäpä, jos olisin ajatellut asiaa kahdesti, en olisikaan antanut hänelle tuollaista outoa nimeä. Mutta kun tahtoo olla ystävällinen ja leikillinen lasten kanssa, ei tule ajatelleeksi asioita moneen kertaan. Hänen vanha ystävänsä lähettää hänelle ystävälliset terveisensä, jos katsotte sopivaksi viedä ne perille.»

Miss Wade ei vastannut tähän mitään, ja mr Meagles käänsi rehelliset kasvonsa pois synkästä huoneesta, jossa ne paistoivat kuin aurinko, ja palasi hotelliin, jonne oli jättänyt äidin ja jossa hän kertoi: »Sain selkääni, äiti, ei mitään tuloksia!» Sitte hän käänsi ne Lontooseen menevään postilaivaan, joka matkusti yötä myöten, ja sitte Marshalseaan.

Uskollinen John oli virantoimituksessa, kun isä ja äiti Meagles ilmestyivät hämärissä portille. Miss Dorrit ei ollut siellä silloin, kertoi hän, mutta hän oli ollut siellä aamulla ja tuli säännöllisesti joka ilta. Mr Clennam toipui vähitellen, ja Maggy ja mrs Plornish ja mr Baptist hoitivat häntä vuorotellen. Miss Dorrit palaisi varmasti sinä iltana ennen kellon soimista. Yläkerrassa oli huone, jonka vankilanjohtaja oli vuokrannut hänelle ja jossa he, jos halusivat, voisivat odottaa häntä. Peläten, että saattaisi olla vahingollista Arthurille, jos he ilmestyisivät hänen luoksensa valmistuksetta, otti mr Meagles vastaan tarjouksen; ja he jäivät huoneeseen odottamaan ja katselemaan sen ristikkoikkunasta vankilaan.

Vankilan rajoitettu ala vaikutti mrs Meaglesiin niin, että hän alkoi itkeä, ja mr Meaglesiin niin, että hän alkoi läähättää ja haukkoa ilmaa. Hän käveli edestakaisin huoneessa läähättäen ja pahentaen asiaa hermostuneesti löyhyttelemällä kasvojaan nenäliinalla. Kääntyessään aukenevaan oveen päin hän huudahti:

Hän juuri. Ja Tattycoramin käsissä oli kaksi jalkaa leveä ja kaksi jalkaa pitkä rauta-arkku. Sellaisen oli Affery Flintwinch ensimmäisessä unessaan nähnyt yösydännä vaeltavan talosta miehensä kaksoisveljen kainalossa. Tämän arkun laski Tattycoram lattialle entisen isäntänsä jalkoihin; sen viereen heittäytyi Tattycoram polvilleen ja takoi sitä nyrkeillään ja huusi puoliksi haltioissaan, puoliksi epätoivoisena, puoliksi nauraen, puoliksi itkien: »Antakaa anteeksi, rakas isäntä, ottakaa minut takaisin, rakas emäntä, tässä se on!»

»Se, mitä etsitte!» selitti Tattycoram. »Tässä se on! Minut lähetettiin viereiseen huoneeseen, jotta en näkisi teitä. Kuulin teidän kysyvän tätä, kuulin hänen sanovan, ettei hän ollut saanut sitä; minä olin ollut läsnä, kun mies jätti sen sinne, ja minä otin sen illalla ja toin tänne. Tässä se on!»

»Mutta, tyttöni, kuinka pääsit Kanaalin poikki?» kysyi mr Meagles entistä hengästyneempänä.

»Tulin samassa laivassa kuin tekin, istuin vaatteisiini kääriytyneenä laivan toisessa päässä. Kun te satamassa otitte vaunut, otin minä toiset ja seurasin teitä tänne. Hän ei olisi ikinä luovuttanut sitä, senjälkeen kun kerroitte, kuinka välttämättä sitä haluttiin; hän olisi mieluummin upottanut sen mereen tai polttanut sen. Mutta tässä se on!»

Kuinka hän olikaan täynnä hehkua ja innostusta, kun hän huudahti:
»Tässä se on!»

»Hän ei tahtonut ottaa arkkua vastaan, se minun on sanottava hänen eduksensa, mutta mies jätti sen, ja minä tiedän, että miss Wade sen jälkeen, mitä te sanoitte, ja kiellettyhän tietävänsä asiasta mitään, ei olisi ikinä luovuttanut sitä. Mutta tässä se on! Rakas isäntä, rakas emäntä, ottakaa minut takaisin ja antakaa minulle taas vanha rakas nimeni! Antakaa tämän puhua puolestani. Tässä se on!»

Isä ja äiti Meagles eivät milloinkaan paremmin ansainneet nimeänsä kuin ottaessaan takaisin suojaansa rajun, itsepintaisen löytölapsensa.

»Oi kuinka olen ollut kurja!» huudahti Tattycoram itkien entistä enemmän tämän jälkeen, »aina onneton, aina katuva. Pelkäsin häntä ensi hetkestä kun näin hänet. Tiesin, että hän oli saanut vaikutusvaltaa minuun, kun hän niin hyvin tunsi minussa asuvan pahan. Se oli mielipuolisuutta minussa, ja hän saattoi herättää sen milloin vain halusi. Tässä tilassa ollessani ajattelin aina, että kaikki ihmiset olivat minua vastaan syntyperäni tähden, ja kuta ystävällisempiä he olivat minua kohtaan, sitä katkerammaksi kävin. Kuvittelin mielessäni, että he kerskuivat kiusallani ja koettivat herättää minussa kateutta heitä kohtaan, vaikka tiedän — vaikka tiesin silloinkin, kun vain tahdoin — etteivät he ajatelleetkaan sellaista. Ja kaunis nuori emäntäni ei olekaan niin onnellinen kuin hänen pitäisi olla, ja minä olen jättänyt hänet. Millaisena kurjana ilkiönä hän pitäneekään minua! Mutta puhuttehan puolestani hänelle ja pyydätte häntä antamaan minulle anteeksi, kuten te molemmat olette antaneet! Sillä en ole enää niin paha kuin ennen», puolustihe Tattycoram, »paha kylläkin, mutta niin paha kuin sillein en todellakaan. Olen koko ajan nähnyt miss Wadessa itseni kypsyneenä — kääntäen kaikesta nurjan puolen näkyville, selittäen kaiken hyvän pahaksi. Olen koko ajan nähnyt, kuinka hänen paras huvinsa oli pitää minua yhtä kurjana, epäluuloisena itsekiduttajana kuin hänkin on. Ei silti, että hänellä siitä oli suurtakaan vaivaa», huudahti Tattycoram, puhjeten vielä kerran epätoivoiseen itkuun, »sillä olin jo mahdollisimman paha. Tarkoitan vain, että kaiken kokemani jälkeen en toivoakseni enää milloinkaan ole niin paha, vaan että vähitellen paranemistani paranen. Koetan kaikin voimin. En pysähdy viiteenkolmatta, sir. Lasken viisikolmatta sataa, viisikolmatta tuhatta!»

Taas ovi avautui, Tattycoram vaikeni, ja Pikku Dorrit astui sisään, jolloin mr Meagles ylpeänä ja iloisena ojensi hänelle arkun. Pikku Dorritin lempeät kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta ja onnesta. Salaisuus oli nyt tallessa! Hän saattoi pitää itseänsä koskevan osan omana tietonansa; Clennam ei milloinkaan saisi tietää hänen menetyksestään, mutta aikaa myöten kyllä sen, millä oli merkitystä hänelle itselleen. Kaikki oli ohi, anteeksiannettu, unohdettu!

»No niin, rakas miss Dorrit», sanoi mr Meagles, »minä olen liikemies — olen ainakin ollut — ja aion heti ryhtyä toimiin. Voinko saada tavata Arthuria tänä iltana?»

»Arvelen, ettei tänä iltana. Menen hänen huoneeseensa katsomaan, kuinka hän voi. Mutta kenties on parempi puhua hänen kanssansa vasta huomenna.»

»Olen aivan samaa mieltä, rakkaani», myönsi mr Meagles, »ja siksi en ole tullut lähemmäksi häntä kuin tähän synkkään huoneeseen. Näin ollen en tapaa häntä vähään aikaan. Mutta minä selitän asian teille palattuanne.»

Pikku Dorrit lähti huoneesta. Mr Meagles, joka katseli ikkunaristikon läpi, näki hänen astuvan alapuolella olevasta porttihuoneesta vankilan pihaan. Hän sanoi lempeästi: »Tattycoram, tule vähän tänne, tyttöseni.»

»Sinä näit tämän nuoren naisen, joka äsken juuri oli täällä — tuon pienen, tyynen, hennon olennon, joka kävelee tuolla, Tatty. Katso, ihmiset väistyvät hänen tieltänsä päästääkseen hänet ohitseen. Miehet — katsos noita köyhiä ryysyistä olentoja — nostavat kohteliaasti lakkiansa hänelle, ja nyt hän häviää tuon oven taakse. Sinä näet hänet, Tattycoram?»

»Olen kuullut kerrottavan, Tatty, että häntä ennen aina nimitettiin tämän paikan lapseksi. Hän on syntynyt täällä ja elänyt täällä monta vuotta. Minä en voi hengittää täällä. Synkkä syntymä- ja asuinpaikka, Tattycoram?»

»Jos hän aina olisi ajatellut itseänsä ja kuvitellut mielessään, että kaikki vankilassakävijät halveksivat ja pilkkasivat häntä sentähden, niin hän olisi viettänyt kiusallista ja luultavasti hyödytöntä elämää. Mutta minä olen kuullut kerrottavan, Tattycoram, että hänen nuoruutensa on kulunut toimeliaassa alistuvaisuudessa, hyvyydessä ja jalossa toisten palvelemisessa. Sanonko, mitä hänen silmänsä aina ovat katselleet, niin että ne ovat saaneet sen ilmeen, jonka näit niissä?»

»Velvollisuutta, Tattycoram. Aloita se aikaisin ja täytä se hyvin, ja silloin ei mikään entisyys, ei syntyperämme eikä asemamme puolelta, voi todistaa meitä vastaan Kaikkivaltiaan tai omantuntomme edessä.»

He jäivät ikkunan ääreen; äiti yhtyi heihin, ja yhdessä he säälittelivät vankeja, kunnes Pikku Dorrit palasi. Hän ilmestyi pian huoneeseen ja ehdotti, ettei sinä iltana käytäisi Arthurin luona, jonka hän oli tavannut tyynenä ja rauhallisena.

»Hyvä!» virkkoi mr Meagles hilpeästi. »Epäilemättä se on parasta. Jätän siis terveiseni hänen suloisen hoitajansa huomaan ja tiedän, että hän voi parhaiten viedä ne perille. Olen poissa taas huomisaamuna.»

»Hyvä ystävä», vastasi mr Meagles, »minä en voi elää hengittämättä.
Tämä paikka salpaa niin henkeäni, etten ikinä toinnu siitä, ennenkuin
Arthur on päässyt pois täältä.»

»Minäpä selitän», virkkoi mr Meagles. »Tänä iltana me kaikki kolme menemme City-hotelliin. Huomisaamuna äiti ja Tattycoram lähtevät Twickenhamiin, jossa mrs Tickit istuu vierashuoneen ikkunassa tohtori Buchanin ääressä ja luulee heidän ilmestyessään näkevänsä aaveita, ja minä lähden ulkomaille etsimään Doycea. Meidän täytyy saada Dan tänne. Niin, rakkaani, tiedättekös, ei kannata kirjoitella, suunnitella ja mietiskellä sinne ja tänne näin pitkin välimatkoin ja epämääräisin väliajoin, vaan meidän täytyy saada Doyce tänne. Otan huomisaamuna tehtäväkseni noutaa Doycen tänne. Ei merkitse minulle mitään lähteä etsimään häntä. Minä olen vanha tottunut matkustelija ja kaikki vieraat kielet ja tavat ovat minulle samantekeviä — en ole milloinkaan ymmärtänyt mitään niistä. Sentähden en joudu minkäänlaisiin vaikeuksiin. Minun täytyy heti lähteä, se on selvää, sillä en voi elää, ellen saa hengittää vapaasti, ja minä en voi hengittää vapaasti ennenkuin Arthur on poissa Marshalseasta. Minä olen tukehtumaisillani nyt ja kykenen tuskin saamaan kaiken tämän sanotuksi j; kantamaan tämän kallisarvoisen laatikon portaita alas.»

He pääsivät kadulle, Meagles kantaen arkkua, kun kello alkoi soida. Pikku Dorritilla ei ollut vaunuja odottamassa, mikä kovin ihmetytti mr Meaglesiä. Hän kutsui ajurin ja sijoitti Pikku Dorritin vaunuihin ja laatikon hänen viereensä. Ilossa ja kiitollisuudessaan Pikku Dorrit suuteli mr Meaglesin kättä.

»Tuosta en pidä, ystäväni», torjui tämä. »Se on vastoin oikeudentuntoani, että te osoitatte tällaista kunnioitusta minulle — Marshalsean portilla.»

»Te muistutatte minulle entisiä aikoja», sanoi mr Meagles, muuttuen yhtäkkiä alakuloiseksi, »mutta Pet rakastaa häntä ja peittää hänen virheensä ja luulee, ettei kukaan näe niitä — ja hän on todella ylhäistä sukua ja hyvästä perheestä!»

Tämä oli hänen ainoa lohdutuksensa menetettyään tyttärensä, ja jos hän antoi sille mahdollisimman suuren merkityksen, niin kukapa moittisi häntä siitä!

SEITSEMÄSKYMMENES LUKU

Kauniina syyspäivänä istui Marshalsean vanki, joka oli heikko, mutta muuten parantunut, kuunnellen ääntä, joka luki hänelle. Kauniina syyspäivänä, jolloin kultaiset vainiot olivat niitetyt ja uudelleen kynnetyt, jolloin kesän hedelmät olivat kypsyneet ja hävinneet, jolloin ahkerat sormet olivat poimineet vihreät humalarivit tyhjiksi, jolloin omenat heloittivat ruskeanpunaisina hedelmätarhoissa ja pihlajanmarjat purppuranpunaisina kellastuneessa lehvistössä. Metsissä näkyi jo siellä täällä tulevan kovan talven tuikahduksia, oksien välissä kun oli outoja aukeamia, joiden läpi näköala loisti selväpiirteisenä ja kirkkaana, vapaana kesän uneliaasta autereesta, joka oli leijaillut sen yllä luumupuiden kukkiessa. Niin ei myöskään meri rannalta katsoen enää päilynyt unisena kesälämmössä, vaan sen tuhannet säkenöivät silmät olivat auki, ja sen koko pinta oli riemuisessa liikkeessä rannan vilpoisesta hiekasta alkaen pieniin purjeisiin asti, jotka liitelivät taivaanrannalla kuin syksyn välittämät puista lentelevät lehdet.

Muuttumattomana, kuivana, värittömänä seisoi vankila katsellen välinpitämättömänä kaikkia vuodenaikoja köyhyyden ja huolten leimaamilla kasvoillaan heijastamatta sädettäkään kaikesta ympäröivästä kauneudesta. Kukkipa kesä kuinka kauniina hyvänsä ympärillä, sen tiilet ja ristikkotangot kantoivat aina samaa kuollutta kukintaa. Kuitenkin, kuunnellessaan lukevaa ääntä, kuuli Clennam siinä kaiken sen hyvän, mitä suuri luonto antaa ihmiselle, kuuli ne rauhoittavat säveleet, joita se laulaa hänelle. Vain tämän äidin polven ääressä hän oli seissyt pikku lapsena suurine toiveineen, saaden osakseen sitä hellyyden ja nöyryyden satoa, joka kasvaa aikaisin kylvetystä mielikuvituksen viljelyksestä, seissyt mylviviltä myrskyiltä suojaavien tammien turvissa, joiden jykevät juuret työntyvät lastenkamarissa itävistä terhoista. Tässä äänessä, joka luki hänelle, hän kuuli kaikuja tällaisista ennen kokemastaan tunteista, kaikuja jokaisesta säälivästä ja hellästä kuiskauksesta, joka oli hiipinyt hänen luoksensa hänen elämiänsä varrella.

Kun ääni vaikeni, pani hän käden silmillensä jupisten, että valo huikaisi niitä.

Pikku Dorrit laski kirjan kädestään ja nousi tyynesti vetääkseen uutimet ikkunan eteen. Maggy istui entisellä paikallaan käsityönsä ääressä. Valo himmeni, ja Pikku Dorrit siirsi tuolinsa lähemmäksi Arthuria.

»Tämä loppuu pian, rakas mr Clennam. Mr Doycen kirjeet teille ovat täynnä ystävyyttä teitä kohtaan ja mr Rugg sanoo, että hänen saamansa kirjeet ovat täynnä apua ja että kaikki (kun ensimmäinen suuttumus on ohi) ovat niin hienotunteisia ja puhuvat niin hyvää teistä, että kaikki kyllä pian taas päättyy.»

»Te kehutte minua liiaksi. Ja kuitenkin tunnen itseni niin onnelliseksi kuullessani teidän puhuvan näin lämpimästi ja — tuntiessani» — Pikku Dorrit katsoi hänen silmiinsä — »ja tuntiessani, kuinka vilpittömästi tarkoitatte, mitä sanotte, etten voi kieltää teitä siitä».

»Te olette ollut täällä monen monta kertaa, vaikken ole nähnyt teitä,
Pikku Dorrit?»

»Lienen käynyt täällä», vastasi Pikku Dorrit epäröiden, »vähintäin kahdesti joka päivä».

Arthur olisi voinut päästää pienen käden irti, suudeltuaan sitä taas lämpimästi, ellei se pehmeästi pysyen paikallaan olisi näyttänyt pyytävän, että sitä edelleen pidettäisiin. Hän otti sen molempien käsiensä väliin, ja se jäi hiljaa lepäämään hänen rinnalleen.

»Rakas Pikku Dorrit, minun vankeuteni ei ole ainoa, mikä pian loppuu.
Teidän uhrautumisenne täytyy myöskin loppua. Meidän täytyy oppia
eroamaan taas ja kulkemaan kumpikin omaa tietämme kaukana toisistamme.
Ettehän ole unohtanut, mitä puhelimme, kun palasitte tänne?»

»Oi en, en ole unohtanut sitä. Mutta jotakin on — olettehan oikein reipas tänään, ettekö olekin?»

»Olen hyvin iloinen saadessani kuulla sen. Mikään rikkaus ei ole liian suuri Pikku Dorritille.»

»Olen kärsimättömästi odottanut saadakseni kertoa teille siitä. Olen ikävöinyt saadakseni puhua siitä kanssanne. Onko ihan varmaa, ettette ota sitä vastaan?»

Kun hän äänettömänä katsoi Arthuriin, oli hänen rakastavissa kasvoissaan jotakin, mitä toinen ei täysin ymmärtänyt, jotakin, mikä olisi voinut milloin tahansa puhjeta kyyneliin, mutta samalla jotakin onnellisia ja ylpeää.

»Varmaan olette pahoillanne, kun kerron teille Fannystä. Fanny-raukka on menettänyt kaikki. Hänellä ei ole mitään muuta kuin miehensä tulot. Kaikki, mitä isä antoi hänelle hänen mennessään naimisiin, on menetetty, samoin kuin teidän rahanne ovat menetetyt. Ne oli uskottu samoihin käsiin, ja kaikki on mennyttä.»

Arthur oli enemmän järkytetty kuin hämmästynyt tästä. »Toivein, ettei olisi käynyt niin pahasti, mutta olen pelännyt suurta menetystä sillä suunnalla, koska tiesin hänen miehensä ja petturin keskinäisen suhteen.»

»Niin. Kaikki on mennyttä. Olen hyvin pahoillani Fannyn tähden, niin kovin pahoillani Fanny-raukan tähden. Ja poloisen veljeni tähden niinikään!»

»Oli! Ja kaikki on mennyttä. — Kuinka suuren arvelette oman rikkauteni olevan?»

Kun Arthur katsoi häneen kysyvästi, aavistuksen herätessä hänen mielessään, veti hän pois kätensä ja painoi kasvonsa siihen paikkaan, jossa se oli levännyt.

»Minä en omista yhtään mitään. Olen yhtä köyhä kuin täällä eläessäni. Kun isä kävi Englannissa, uskoi hän koko omaisuutensa samoihin käsiin, ja kaikki on mennyttä. Oi rakkaani, onko ihan varmaa, ettette nyt tahdo jakaa omaisuuttani kanssani?»

Suljettuna Arthurin syliin, painettuna hänen sydäntänsä vasten, hänen miehekkäät kyyneleensä poskellaan, Pikku Dorrit kiersi hennon kätensä hänen kaulaansa ja teki renkaan täydelliseksi toisella kädellänsä.

»Milloinkaan emme enää eroa, rakas Arthur, ei milloinkaan elämässä! En koskaan ennen ole ollut rikas enkä ylpeä enkä onnellinen. Olen onnellinen, koska te otatte minut, ylpeä, koska olette kieltäytynyt minusta, ja onnellinen, koska saan olla kanssanne täällä vankilassa, samoin kuin olisin onnellinen, jos minun täytyisi palata kanssanne tänne — jos se olisi Jumalan tahto — saadessani lohduttaa ja palvella teitä rakkaudellani ja uskollisuudellani. Minä olen teidän omanne aina ja kaikkialla! Rakastan teitä hellästi. Tahtoisin viettää elämäni täällä teidän kanssanne, ansaitsisin työlläni jokapäiväisen leipämme mieluummin kuin ottaisin vastaan maailman suurimman omaisuuden, mieluummin kuin olisin maailman ylhäisin nainen. Oi jospa isäraukka tietäisi, kuinka onnelliseksi sydämeni nyt viimein on tullut tässä huoneessa, jossa hän kärsi monta monituista vuotta!»

Maggy oli tietysti alusta pitäen tuijottanut silmät selällään ja jo aikoja sitten ollut itkeä silmänsä puhki. Nyt hän oli niin ylenmäärin onnellinen, että syleiltyään pikku äitiänsä kaikin voimin ryntäsi portaita alas kuin merimiestanssija, etsien jotakuta, jolle voisi jakaa iloansa. Ja kenet Maggy voi tavata, ellei Floraa ja mr F:n tätiä? Ja tämän kohtaamisen luonnollisena seurauksena oli, että Pikku Dorrit tapasi heidät odottamassa, kun hän runsaan parin kolmen tunnin kuluttua oli lähdössä pois.

Floran silmät olivat hiukan punaiset ja hän näytti menettäneen mielensä tasapainon. Mr F:n täti oli niin jäykkä, että häntä näytti olevan mahdoton taivuttaa ilman vahvaa konetta. Hänen hattunsa oli peloittavalla tavalla kiinnitetty takaraivolle ja hänen kivinen laukkunsa oli niin kova kuin hirviön pää olisi muuttanut sen kiveksi ja itse mennyt sen sisään. Näin vaikuttavasti varustettuna ja istuen kaikkien näkyvissä vankilanjohtajan asunnon portailla oli mr F:n täti näiden parin kolmen tunnin ajan ollut kaupunginosan nuorison sukkeluuksien esineenä, purppuranpunaisena torjuen niitä sateensuojansa nupilla.

»Olen kiusallisesti tietoinen siitä, miss Dorrit», sanoi Flora, »että näyttää tunkeilevalta ehdottaa kohtausta missä hyvänsä henkilölle, joka on niin paljoa minun yläpuolellani rikkautensa tähden ja niin kunnioitettu ja hemmoteltu hienoimmissa piireissä vaikkei kohtauspaikka olisikaan pihanpuolinen kahvila joka on aivan sopimaton teidän arvollenne, mies on kyllä kohtelias mutta Arthurin tähden — en pääse siitä vaikka se nyt on vielä paljoa sopimattomampi kuin Doyce ja Clennam ikinä oli — mutta tahtoisin vielä sanoa viimeisen huomautuksen tahtoisin antaa viimeisen selityksen ehkä hyvä sydämenne antaa anteeksi ja suo minulle tilaisuuden siihen tässä vaatimattomassa paikassa kolmen munuaispiirakan varjolla.»

Oikealla tavalla tulkiten tämän jotenkin hämärän puheen vastasi Pikku Dorrit, että hän oli kokonaan Floran käytettävissä, minkä jälkeen Flora ohjasi hänet kadun poikki puheena olevaan kahvilaan; mr F:n täti astui kankeana ja jäykkänä perässä alituisesti heittäytyen hevosten jalkoihin joutumisen vaaraan, osoittaen siinä sitkeyttä ja uljuutta, joka olisi ansainnut paremmankin tarkoituksen.

Kun kolme munuaispiirakkaa, joiden varjolla keskustelun piti tapahtua, tuotiin heidän eteensä kolmella pienellä tinalautasella, kunkin piirakan päässä koristeellinen syvennys, johon ennenmainittu kohtelias mies kaatoi kastiketta torvisuisesta kannusta, aivan kuin olisi täyttänyt lamppuja, silloin otti Flora nenäliinan esille.

»Jos mielikuvitus joskus kauniissa unelmissa on uskotellut», aloitti hän, »että kun Arthur — en vei päästä siitä suokaa anteeksi — taas pääsisi vapaaksi niin maistuisi näinkin vähän murea piirakka kuin tämä jossa on munuaista vain muskottipähkinän kokoinen ripponen uskollisen käden tarjoamana mutta sellaiset unelmat ovat häipyneet iäksi ja sammuneet, uutta kun kuulen että hän on aikeissa solmia hellempiä suhteita pyydän vakuuttaa että sydämestäni toivotan kaikkea hyvää teille molemmille ja etten huomaa vähintäkään vikaa kummassakaan, surulista on ajatella että ennenkuin aika oli tehnyt minut paljoa vähemmän solakaksi kuin ennen ja kauhean punaiseksi vähimmästäkin ponnistuksesta varsinkin syötyäni se on aivan kuin jotakin ihottumaa niin siitä olisi voinut tulla tosi elleivät vanhemmat olisi tarttuneet asiaan ja sitä seurasi sielullinen tylsyydenpä kunnes mr F. ilmestyi kädessään salaperäinen johtolanka kuitenkaan en tahdo olla halpamainen ketään kohtaan ja toivotan onnea teille molemmille.»

Pikku Dorrit tarttui hänen käteensä ja kiitti häntä kaikesta hänen entisinä aikoina osoittamastaan hyvyydestä.

»Älkää sanoko sitä hyvyydeksi», vastasi Flora suudellen häntä vilpittömästi, »sillä te olitte aina maailman kiltein ja paras olento jos saan sanoa sen ja rahallisestikin edullista sillä te olitte itse omatunto vaikka minun täytyy lisätä paljoa miellyttävämpi kuin minun on ollut minulle vaikka toivon ettei minun omatuntoni ole sen syyllisempi kuin muidenkaan kuitenkin olen aina huomannut että se on taipuvampi tekemään minut surulliseksi kuin iloiseksi se nähtävästi nauttii tehdessään niin mutta nyt lörpöttelen mutta tahtoisin saada sanotuksi ennenkuin loppukohtaus tulee että soisin vanhan ystävyyden tähden Arthurin saavan tietää etten ole hyljännyt häntä vastoinkäymisessä vaan olen kulkenut edestakaisin tiedustelemassa voisinko auttaa häntä jollakin tavoin ja että istuin kahvilassa jonne he ystävällisesti toivat hotellista jotakin lämmintä juotavaa tunti tunnilta ja pidin hänelle seuraa kadun poikki hänen siitä mitään tietämättä.»

»Ennen kaikkea», jatkoi Flora, »pyydän teitä rakkakin ystävä jos suotte anteeksi sellaisen tuttavallisuuden henkilön puolelta joka elää aivan erilaisissa piireissä että antaisitte Arthurin ymmärtää, etten ole varma siitä eikö tuo kaikki meidän välisemme ollut pelkkää hölynpölyä vaikka kylläkin miellyttävää aikanaan ja surullista myös ja varmasti mr F. sai aikaan muutoksen ja kun lumous kerta oli voitettu ei ollut enää syytä odottaa mitään tapahtuvan ellei sitä uudelleen olisi loihdittu voimaan jota monenkaltaiset yhteenliittyneet seikat estivät tapahtumasta näistä oli kenties vaikuttavin se ettei sen pitänyt tapahtua, en voi kuitenkaan vakuuttaa etten jos se olisi ollut Arthurin mielen mukaista ja olisi tapahtunut luonnollisella, tavalla olisi ollut hyvin iloinen sillä olen vilkasluontoinen ja ikävystyn kotona sillä isä on väsyttävin mies maailmassa eikä ensinkään parantunut senjälkeen kun murhapolttaja leikkasi hänen hiuksensa niin etten ole nähnyt mokomaa eläissäni mutta kateus ei kuulu luonteeseeni eikä pahansuopaisuus vaikka minulla on paljon vikoja.»

Kykenemättä tarkoin seuraamaan mrs Finchingiä tässä sokkelokujassa ymmärsi Pikku Dorrit kuitenkin tarkoituksen ja lupasi mielellään suorittaa hänelle uskotun tehtävän.

»Rakkauteni temppeli on nyt luhistunut», lausui Flora nauttien tunnelmasta, »pylväs kaatunut ja pyramiidi seisoo ylösalaisin käännettynä mitä onkaan sen alla älkää sanoko sitä houreeksi älkää sanoko sitä heikkoudeksi älkää sanoko sitä hulluudeksi minun täytyy nyt jäädä yksinäisyyteen katselemaan menneiden riemujen tuhkaa mutta rohkenen vielä pyytää saada maksaa piirakat joiden vaatimattomalla varjolla olen saanut tämän keskustelumme toimeen ja sanoa jäähyväiset ikipäiviksi!»

Mr F:n täti, joka oli syönyt piirakkansa hyvin juhlallisesti ja suunnitellut jotakin kauheata tekoa siitä alkaen kun oli istunut julkiselle paikalle vankilanjohtajan rapuille, käytti nyt tilaisuutta lausuakseen seuraavat sibyllamaiset sanat veljenpoika-vainajansa leskelle:

Flora koetti turhaan rauhoittaa tätä erinomaista naista selittämällä, että he nyt lähtisivät kotiin syömään päivällistä. Mr F:n täti toisteli itsepintaisesti: »Tuo hänet tänne, niin heitän hänet ulos ikkunasta!» Toisteltuaan tätä kehoitusta lukemattomia kertoja ja mulkoillen vihamielisesti Pikku Dorritiin risti mr F:n täti käsivartensa ja istui kahvilahuoneen nurkkaan lujamielisesti kieltäytyen liikahtamasta ennenkuin »hän» oli tuotu paikalle ja heitetty ikkunasta ulos.

Asioiden näin ollen Flora mainitsi Pikku Dorritille, ettei viikkokausiin ollut nähnyt mr F:n tätiä näin vilkkaana ja tarmokkaana, että hänen täytyisi »kenties tuntimäärin» viipyä kahvilassa, kunnes taipumaton vanha rouva leppyisi, ja että hän parhaiten tulisi yksin toimeen hänen kanssansa. He erosivat siis mitä ystävällisimmällä tavalla ja ystävällisimmin tuntein molemmin puolin.

Koska mr F:n täti kesti kuin luja linnoitus ja Flora oli virkistyksen tarpeessa, lähetettiin sananviejä ravintolaan noutamaan ennenmainittua pikaria, joka myöhemmin uudelleen täytettiin. Pikarin sisällön, sanomalehden ja valiopiirakoiden avulla kesti Flora tämän odotusajan varsin hyväntuulisena, vaikka hän tosin silloin tällöin joutui ymmälle typerän huhun aiheuttamien seurausten tähden: ympäristössä kerrottiin herkkäuskoisten lasten keskuudessa, että muuan vanha rouva oli myynyt itsensä kahvilaan piirakkatäytteeksi ja että hän nyt istui kahvilan vierashuoneessa kieltäytyen täyttämästä sopimusta. Tämä juttu houkutteli niin suuren joukon sekä tyttöjä että poikia paikalle, että se hämärän tullessa haittasi liikettä siinä määrin, että kahvilan isäntä varsin jyrkästi vaati mr F:n tätiä poisvietäväksi. Ajurin vaunut tuotiin siis ovelle ja isännän ja Floran yhteisin ponnistuksin saatiin mr F:n täti houkutelluksi niihin; tosin hän vielä pisti päänsä ikkunasta ja vaati »häntä» tuotavaksi paikalle ennenmainittua tarkoitusta varten. Koska huomattiin tämän ihmeteltävän johdonmukaisen naisen tässä tilaisuudessa luovan murhaavia silmäyksiä Marshalseahan päin, on otaksuttu hänen tarkoittaneen uhkillaan Arthur Clennamia. Tämä on kuitenkin pelkkä otaksuma; kuka se henkilö oli, joka mr F:n tädin tyydytykseksi olisi ollut tuotava paikalle, mutta jota ei milloinkaan tuotu, se ei ikinä selvinne.

Syyspäivät kuluivat, eikä Pikku Dorrit enää kertaakaan tullut
Marshalseaan lähteäkseen sieltä tapaamatta Arthuria. Ei, ei, ei.

Eräänä aamuna kuunteli Arthur taas niiden keveiden jalkojen ääntä, jotka joka aamu kuin siivin kantoivat Pikku Dorritin hänen syliinsä tuoden uuden rakkauden taivaista kirkkautta tähän huoneeseen, missä vanha rakkaus oli taistellut niin ankarasti ja pysynyt niin uskollisena, ja silloin hän erotti, ettei Pikku Dorrit tullut yksin.

»Rakas Arthur», sanoi hänen iloinen äänensä oven takaa, »mukanani on täällä eräs. Saanko tuoda hänet sisään?»

Arthur oli askeleista huomannut, että siellä tuli kaksi. Hän vastasi »kyllä», ja Pikku Dorrit toi mr Meaglesin mukanaan. Tämä oli päivettynyt ja hilpeä, avasi sylinsä ja sulki Arthurin siihen kuten päivettynyt ja hilpeä isä ainakin.

»No, nyt olen tyytyväinen», sanoi mr Meagles parin minuutin kuluttua. »Nyt on kaikki ohi. Arthur, rakas ystäväni, tunnustakaa pois, että odotitte minua aikaisemmin tulevaksi.»

»Pikku Dorrit. Ei milloinkaan muuta nimeä.» (Tämä kuiskattiin Arthurin korvaan.)

»— mutta Pikku Dorritini sanoi, ettei minun pitänyt kysyä mitään selitystä eikä odottaa teitä ennenkuin näkisin teidät täällä».

»Ja nyt näette minut, poikani», sanoi mr Meagles ja pudisti lujasti hänen kättänsä, »ja nyt selitän teille kaikki ja mitä hyvänsä. Asia on kyllä niin, että minä olin täällä — tuin suoraan allonsien ja marchonsien maasta, muuten en kehtaisi katsoa teitä silmiin tänä päivänä — mutta te ette ollut seurustelukunnossa, ja minun oli lähdettävä taas matkaan tapaamaan Doycea.»

»Älkää antako hänelle nimiä, joita hän ei ansaitse», sanoi mr Meagles. » Hän ei ole mikään raukka, hän menestyy hyvin. Hän on ihmeellinen mies siellä vieraassa maassa. Vakuutan teille, että hän raivaa itsellensä tien kuin tuli. Hän on oikein joutunut omalle alalleen, niin on. Siellä, missä he eivät tahdo saada mitään tehdyksi ja löytävät miehen, joka tekisi sen, siellä mies on kuin jalaton; mutta missä tahdotaan saada jotakin tehdyksi ja löytyy siihen pystyvä mies, siellä tämä mies on kuin tuli ja leimaus. Teidän ei tarvitse enää vaivata verukevirastoa. Tietäkää, että Dan on päässyt eteenpäin ilman heitä.»

»Millaisen kuorman nostattekaan hartioiltani!» huudahti Arthur. »Kuinka onnelliseksi teettekään minut!»

»Onnelliseksi!» tiuskasi mr Meagles. »Älkää puhuko onnellisuudesta. ennenkuin olette nähnyt Danin. Vakuutan teille, että Dan johtaa laitoksia ja suorittaa siellä sellaisia töitä, että hiukset nousisivat pystyyn päässänne, katsellessanne sitä. Hän ei ole mikään julkinen pahantekijä nyt, totta vie! Hän on saanut mitaleja ja nauhoja, tähtiä ja ristejä ja jos joitakin hetaleita, kuin synnynnäinen aatelismies. Mutta me emme saa puhua kaikesta tästä täällä.»

»Ei toki!» sanoi mr Meagles pudistellen päätänsä perin totisena. »Hänen täytyy piilottaa kaikki sellaiset lukon taakse tullessaan tänne. Ne eivät kelpaa täällä. Tässä suhteessa Britannia on perin kateellinen — ei itse tahdo antaa lapsillensa tällaisia kunniamerkkejä eikä salli näyteltävän niitä, joita he ovat saaneet muissa maissa. Ei, ei, Dan!» Ja mr Meagles pudisti päätänsä. »Se ei käy täällä!»

»Jos näiden tietojen asemesta olisitte tuonut minulle kaksin verroin sen, mitä olen menettänyt», huudahti Arthur, »niin se ei olisi ilahduttanut minua niin kuin nämä uutiset!»

»No tietysti, tietysti!» myönsi mr Meagles. »Tiesin tämän, rakas ystäväni, ja siksi kerroin sen ensi suunavauksella. No, palatkaamme siihen, että tavoittelin Doycea. Ja löysin hänet. Juoksin häntä vastaan keskellä tuollaisten ruskeiden, likaisten koirien laumaa: heillä on naisen yömyssy päässä, ihan liian iso heille, ja he sanovat olevansa arabialaisia ja muita kummallisia rotuja. Tunnettehan te ne? Hyvä! Hän tuli suoraan minun luokseni ja minä menin suoraan hänen luoksensa ja sitte me palasimme yhdessä.»

»Kas niin!» päivitteli mr Meagles, levitellen käsiänsä, »minä en ensinkään selviydy tällaisista tehtävistä. En tiedä, kuinka minun olisi käynyt, jos olisin joutunut valtiomiesuralle — ehkä hyvinkin! Lyhyesti, Arthur, me olemme molemmat olleet Englannissa kaksi viikkoa! Ja jos aiotte kysyä, missä Doyce tällä hetkellä on, niin vastaan yksinkertaisesti — täällä! Ja nyt voin taas vapaasti hengittää!»

Doyce ryntäsi sisään oven takaa, tarttui Arthurin molempiin käsiin ja puhui loput puolestaan itse.

»Minun sanottavassani on kolme kohtaa, rakas Clennam», sanoi Doyce ja valmistautui muovailemaan notkealla peukalollansa kutakin erikseen kämmenellään, »ja niistä suoriudun pian. Essiksikään ette saa virkkaa sanaakaan menneistä. Te erehdyitte laskelmissanne. Tiedän, mitä sellainen merkitsee. Se haittaa koko koneistoa, ja työ epäonnistuu. Te viisastutte vahingosta ja vältätte tällaista vastedes. Minun on käynyt samalla tavalla konetta rakentaessani. Jokainen erehdys opettaa miehelle jotakin, jos hän tahtoo oppia; ja te olette kylliksi järkevä mies, ottaaksenne oppia tästä erehdyksestä. Tämän verran ensimmäisestä kohdasta. Toiseksi. Olin pahoillani siitä, että otitte asian niin raskaaksi ja syytitte itseänne niin ankarasti; aioin matkustaa yötä päivää tullakseni kotiin järjestämään asiat ystävämme avulla, kun tapasin hänet, kuten hän äsken kertoi. Kolmanneksi. Me molemmat sovimme keskenämme siitä, että kaikkien kärsimystemme jälkeen, mielenmasennuksenne ja sairautenne jälkeen, olisi hauskaa, jos voisimme pitää asian salassa ja tietämättänne järjestää kaikki kuntoon ja sitte yllättää teidät kertomalla, että asiat ovat järjestyksessä, että kaikki on selvää ja liikkeemme entistä enemmän tarvitsee teidän apuanne ja että uusi ja menestyksellinen ura avautuu teille ja minulle yhtiökumppaneina. Tämä kolmannesta kohdasta. Mutta tiedättehän, että aina jätämme jonkun verran tilaa hankauksen varalle, ja niin olen minäkin varannut tilaa vetäytyäkseni pois. Rakas Clennam, minä luotan täydellisesti teihin ja te voitte olla aivan yhtä hyödyllinen minulle kuin minä olen tai olen ollut teille; entinen paikkanne odottaa teitä, eikä mikään pidätä teitä täällä puoltakaan tuntia.»

Äänettömyys vallitsi huoneessa eikä sitä häiritty, ennenkuin Arthur oli hetken seissyt ikkunan ääressä selin heihin päin ja hänen pieni tuleva vaimonsa tullut hänen luoksensa ja seissyt hänen rinnallaan siinä.

»Sanoin äsken jotakin», sanoi Daniel Doyce silloin, »mikä ei osunut aivan kohdalleen. Sanoin, ettei mikään pidätä teitä, Clennam, täällä enää puoltakaan tuntia. Erehdynkö otaksuessani, että mieluummin lähdette täältä vasta huomisaamuna? Arvaanko, olematta ylen viisas, minne tahdotte mennä suoraan näiden muurien sisäpuolelta, tästä huoneesta?»

»Hyvä!» sanoi Doyce. »Jos tämä nuori neiti tahtoo kunnioittaa minua pitämällä minua neljäkolmatta tuntia isänsijaisena, niin lähden ajelulle hänen kanssansa St. Paulin kirkolle ja luulen tietäväni, mitä asiaa meillä on sinne.»

Pikku Dorrit ja hän lähtivät sitte kohta ulos yhdessä ja mr Meagles viipyi vielä hetkisen puhuakseen pari sanaa ystävänsä kanssa.

»Otaksun, Arthur, ettette välttämättä tahdo, että äiti ja minä olemme läsnä huomenna, ja me pysymme poissa. Se muistuttaisi kovin Petiä, ja äidillä on niin hellä sydän. Parasta on, että, hän pysyy kotona ja minä pidän hänelle siellä seuraa.»

Sitten he erosivat vähäksi aikaa. Ja päivä päättyi ja yö päättyi, aamu tuli, ja Pikku Dorrit, puettuna yksinkertaisesti kuten aina ja vain Maggy mukanansa, tuli vankilaan päivänpaisteen kanssa. Köyhä huone oli onnellinen paikka sinä aamuna. Maailmassa ei ollut toista huonetta niin täynnä tyyntä iloa!

»Armaani, miksi Maggy sytyttää tulen uuniin?» ihmetteli Arthur. »Mehän lähdemme heti.»

»Minä pyysin häntä tekemään niin. Olen saanut sellaisen oudon päähänpiston. Tahtoisin, että polttaisit jotakin puolestani.»

»Vain tämän kokoontaitetun paperin. Jos tahdot pistää sen tuleen omin käsin juuri tällaisena, on mielihaluni tyydytetty.»

»Se on mitä vain haluat, oma ystäväni», vastasi Pikku Dorrit nauraen loistavin silmin ja nousten varpaillensa suudellakseen häntä, »kunhan vain teet, mitä pyydän, kun tuli leimahtaa liekkiin».

Näin he seisoivat tulen, ääressä odottaen; Clennam oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärillensä, ja valkea heijastui, kuten usein ennen tässä samassa paikassa, Pikku Dorritin silmistä. »Joko se palaa kyllin kirkkaasti?» kysyi Arthur. »Jo, aivan kylliksi», vastasi Pikku Dorrit. »Vaatiiko taikatemppu myös jotakin sanottavaksi?» tiedusteli Arthur pidellessään paperia liekin yllä. »Voit sanoa (ellei sinulla ole mitään sitä vastaan): 'Minä rakastan sinua!'» vastasi Pikku Dorrit. Arthur sanoi niin, ja paperi paloi poroksi.

He menivät hyvin rauhallisesti pihan poikki, sillä siellä ei ollut ketään, vaikka moni silmäpari salaa kurkisti ikkunoista. Porttihuoneessa oli vain yhdet, vanhastaan tutut kasvot. Kun he molemmat olivat lähestyneet niitä ja lausuneet monta ystävällistä sanaa, kääntyi Pikku Dorrit vielä viimeisen kerran ja ojensi kätensä sanoen: »Hyvästi, hyvä John! Toivon teidän tulevan vielä hyvin onnelliseksi, hyvä ystävä!»

Sitte he nousivat läheisen St. Georgen kirkon portaita ylös, astuen alttarin luo, jossa Daniel Doyce isänsijaisena odotti heitä. Ja siellä oli Pikku Dorritin vanha ystävä, joka oli antanut hautausrekisterin hänelle päänalaiseksi, ja hän oli täynnä ihailevaa ihmetystä, kun Pikku Dorrit nyt loppujen lopuksi palasi sinne vihittäväksi.

Ja heidät vihittiin auringon paistaessa ikkunaan maalatun vapahtajankuvan läpi. Ja he menivät juuri samaan huoneeseen, jossa Pikku Dorrit oli nukkunut pidoistansa palattuaan, allekirjoittamaan vihkimispöytäkirjan. Ja siellä mr Pancks (joka oli määrätty Doyce ja Clennam yhtiön pääkirjuriksi ja myöhemmin liikkeen osakkaaksi), rauhalliseksi ystäväksi muuttunut murhapolttaja, katseli toimitusta ovelta, kohteliaasti kannattaen toisessa käsikoukussaan Floraa, toisessa Maggya; perällä näkyi John Chivery isänsä kanssa sekä muita portinvartijoita, jotka olivat jättäneet isällisen Marshalsean tämän onnellisen lapsen tähden. Eikä Florassa näkynyt minkäänlaisen alakuloisuuden merkkejä, huolimatta hänen viime selityksestään; päinvastoin hän oli erinomaisen komea ja nautti suuresti, vaikka sekavalla tavallaan, juhlamenoista.

Pikku Dorritin vanha ystävä piteli mustepulloa, kun hän kirjoitti nimensä alle, ja suntio pysähtyi riisuessaan kaapua ystävällisen papin yltä, ja kaikki todistajat seurasivat toimitusta erittäin suurella mielenkiinnolla. »Sillä katsokaas», sanoi Pikku Dorritin vanha ystävä, »tämä nuori neiti on yksi meidän merkillisyyksiämme ja on nyt päässyt rekisterimme kolmanteen osaan; hänen syntymänsä on merkitty siihen, jota nimitän ensimmäiseksi osaksi; hän nukkui tällä samalla lattialla, kauniin päänsä alustana se kirja, jota sanon toiseksi osaksi; ja nyt hän kirjoittaa pienen nimensä morsiamena siihen osaan, jota sanon kolmanneksi».

Kaikki antoivat tietä, kun allekirjoitus oli suoritettu ja Pikku Dorrit astui miehensä kanssa kahden ulos kirkosta. He pysähtyivät hetkeksi portaille katsellen raikasta katunäköalaa, joka säteili elokuisen aamuauringon kirkkaassa loisteessa, ja astuivat sitten eteenpäin.

Astuivat elämään vaatimatonta, hyödyllistä ja onnellista elämää, antamaan ajan täyttyessä äidillistä hoivaa yhtä hyvin Fannyn hoidottomille lapsille kuin omilleenkin, jättäen Fannyn elämänsä iäksi loistamaan seuraelämässä; suomaan hellää huolenpitoa ja ystävyyttä muutaman vuoden ajan Tip-paralle, milloinkaan väsymättä ja suuttumatta suuriin vaatimuksiin, joita hän esitti sisarellensa niiden rikkauksien korvaukseksi, joita kyllä olisi antanut, jos olisi omistanut niitä, ja rakastavasti sulkemaan hänen silmänsä Marshalsealta ja sen madonsyömiltä hedelmiltä. He astuivat tyynesti alas kadun kohinaan, erottamattomina ja onnellisina, ja heidän mennessään edelleen päivänpaisteessa ja varjossa hyörivät, kiihkoilivat ja melusivat kiireiset ja kitsaat, kopeat ja äreät, turhamaiset ja tuulta pieksevät ihmislapset heidän ympärillänsä kuten ainakin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU DORRIT II ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.