Title : Lumihiutaleita
Novelleja
Author : Anni Kaste
Release date : July 17, 2024 [eBook #74058]
Language : Finnish
Original publication : Helsinki: Otava
Credits : Tuula Temonen
Novelleja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
Laulajatar
Anna anteeksi
Ennustus
Vanha laulu
Leipäpalkalla
Yövahti
Remuveikot
Luojan mainetta parantamassa
Pappi
Maaseutukaupungin konserttisali on täyttynyt ääriään myöten. Viimeinen paikka myötiin jo aamupäivällä, ja kaikki myöhemmin tulleet saivat palata tyhjin toimin takaisin.
Nuori, lupaava laulajatar esiintyy ensi kertaa täkäläiselle yleisölle, joka juhlapukuisena odottaen kuiskii salissa. Arvelut ja arvostelut kulkevat miehestä mieheen. Kerrotaan mitä on sanomalehdistä luettu tai kuultu joltain pääkaupunkilaistuttavalta, asiantuntijalta. Se kaikki on ollut kiittävää, yksimielisen kiittävää. Ja jos jossain on joku moitteen häivä viskattu, ei sitä ole moitteeksi tarkoitettu, vaan kiihoitteeksi nuorelle taiteilijalle sen tai sen seikan saavuttamiseksi, sen tai sen vajavuuden täyttämiseksi. Häntä on taiteen uralla seurannut onni, sen tietää hän itse ja sen tietävät muut.
Salin takimaisella penkillä, mutta juuri laululavan kohdalla, istuu mietteisiinsä painunut nuori mies. Hän ei virka mitään vierustovereilleen, eikä hänen silmänsä etsi tuttavia penkkiriveiltä nyökätäkseen heille. Hän tuskin huomaa ihmisiä ympärillään, ja milloin hän havahtuu huomaamaan sen, nousee äreä ilme hänen kasvoillensa ja hän tekee pienen kärsimättömän liikkeen polvellaan lepäävällä kädellään.
Hän vain odottaa. Ja odottaessa kulkee mennyt aika hetki hetkeltä hänen sielussaan. Aika, joka ainakin tuntuu kaukaiselta. Silloin oli laulajatar kuusitoistavuotias. Nyt, kuluvan kuun viimeisenä päivänä, hän täyttää kaksikymmentäneljä vuotta — niin juuri. Silloin oli heillä niin paljon yhteistä, että sille olisi luullut voivan rakentaa vaikka kuinka paljon… Silloin he olivat olleet naapurit ja kaikessa niin tasaväkiset, ettei olisi voinut luulla teiden niin eroavan ja matkan niin pitkäksi heidän välillään käyvän…
Mutta ihanasti hän jo silloinkin lauloi!
Viimeinkin aukeaa ovi ja pieni, notkea, valkoisiin puettu olento astuu saliin, kulkien nopein, joustavin askelin aivan ensimäisen tuolirivin editse korokkeelle, jonka yllä sähkökruunu hehkuu. Pitkä, mustiin puettu säestäjä — iältään se voisi olla vaikka hänen äitinsä — seuraa hänen jälessään.
Iloinen, tervehtivä kättenpauke pauhaa salissa, se kestää pitkään ja kuolee vähitellen. Siinä hymyssä, jolla laulajatar kiittää, värähtää uhkuvan vetreä sulo, niin luonnollinen, että se tuntuu miltei lapsen hymyltä.
Ja niin hän alkaa laulaa.
Ensimäinen sävel syntyy hiljaa, uneksien. Se tulee kuin kevättuuli yli lumisien kenttien, joissa vasta siellä täällä pieni pälvi vilkkuu, mutta se tulee kuitenkin, sillä sen on tuotava kevään viesti ja se tuo sen! Ja niin alkavat pälvet suureta, kunnes viimeisetkin lumen rippeet haihtuvat solisevien kevätpurojen partailta ja sininen ilma käy yhä sädehtivämmäksi nuortuvan maan yllä…
Sävel kasvaa ja paisuu.
Nyt on jo kukkia maassa, toukoa tehdään ja leivonen nousee korkeuteen omien riemukkaiden säveltensä nostamana. Ihana kasvullisuus kuvastuu järven pintaan, ja tuoksu, tuhansien kukkien vapautunut sielu, leijuu yli niittyjen ja peltojen… Kaikkialla nousee, kasvaa ja soi!
Ja niin on kesä!
Sävelten tenho tunkeutuu sydämiin, silmät syttyvät, ja mielistä unohtuu aivan itsestään ikävä ja masennus. Ihaillen ja nauttien seurataan esitystä, ja kun ensimäisen osan loppu on käsissä ja laulajatar poistuu salista, seuraa häntä raikuva kättenpauke, joka rävähtää kautta salin kuin äkkinäinen raekuuro, täyttäen ilman voimakkaalla kuminallaan.
Niin ei kaikille lämmetä viimeisen säkeenkään vaiettua…
Takimaisella penkillä istuva mies on saanut tulta silmiinsä. Hänen kätensä vapisee hiljaa, ja hän pidättää henkeään kuin kuulisi vielä sävelen viimeisen häipyvän soinnun — jota muut eivät kuule. Sitten hän nousee päättävästi, aivan kuin jokainen jänne hänessä sanoisi: minä menen! Ja niin huomaamatta kuin mahdollista hiipii hän eteiseen, etsii sinne jättämänsä kielokimpun ja rientää laulajattaren huoneeseen.
Heidän tervehdyksensä on lämmin ja tuttavallinen, kuten ainakin kahden vanhan ystävän, jotka pitkän ajan kuluttua toisensa tapaavat. Mutta siinä on muutakin… Toisesta toiseen henkii hiljainen, salattu… jokin, joka juuri puhkeaa esiin, uinuttuaan pitkään unhon tai pakon valkoisen hangen alla. Mutta sanoissa se ei ilmene…
Vasta sitten, kun mies muistuttaa siitä, kuinka ihanasti muinoin kuusitoistavuotias lauloi Loreleyn, tulee jotakin esiin joissakin lauseissa, joita hän ei jaksa hallita ja rakentaa aivan niinkuin tahtoisi… Ja kun toinen vastaa, sisältyy siihenkin pieni, kätketty, kimmeltävä helmi, värähdys vain, mutta niin lämmin, lämmin, että se sytyttää.
Väliajan kuluttua kajahtaa laulu taas, ja yhä lämpenevä yleisö vaatii pian jokaisen numeron toistettavaksi. Mies takapenkillä istuu onnellisen huumeen valtaamana. Hänen sydämessään on juhla, ja sävelet kuljettavat hänet kaukaisille päivänpaistekentille, missä harvinainen valo välkkyy…
Hän ei saa katsettaan hetkeksikään irroitetuksi laulajattaresta. On kuin he olisivat täällä kahden ja hän laulaisi vain hänelle! Sillä kaikki muu on kadonnut ympäriltä…
Ohjelma loppuu.
Vaikka viimeinen laulu on jo toistettu ja laulajatar poistunut, ei yksikään kuulijoista nouse lähteäkseen. Sali kaikuu vaativien käsien paukkeesta: he eivät voi päästää häntä vielä luotaan.
Ja niin tulee laulajatar takaisin vielä kerran.
Hänen katseensa kulkee kiitäen ja tervehtien yli salin, pysähtyäkseen sen perimmäiselle penkille lapsuuden ystävän luokse. Eikä hän voi olla nyökkäämättä hänelle monien päiden yli. Eikä hänen laulunsa tällä hetkellä voi olla muu kuin Loreley!
Lähteekö se tenho, joka salissa nyt vallitsee, laulun tutunomaisuudesta? Johtuuko se siitä, että tuo vanha sävel on kietoutunut vähän itsekunkin kuulijan menneisiin muistoihin ja tuo nyt tullessaan osan niistä esille — kenties. Vai onko se innostuneiden mielien — niin laulajan kuin kuulijainkin — aikaansaama hurmaus…
Yksi kuulijoista sen täydelleen tietää.
Ja hänet valtaa syvä liikutus. Nyt hän tietää, että laulajattarenkin ympäriltä on kaikki muu haihtunut ja että hän todellakin laulaa vain yksin hänelle! Noin ei ole koko iltana sävel noussut ja helissyt… Lämpöä ja tunnetta sellaista kuin tässä, ei yhdessäkään laulussa vielä ole ollut…
Tässä purkautuu esille salaisuus…
Mutta se salaisuus on liian ihana elääkseen tai ilmetäkseen missään muussa muodossa kuin sävelissä — sen hän tietää. Ja niin hän — heti kun laulu on loppunut — ryntää ylös ja poistuu, kiirehtien kotiinsa näkemättä tai kuulematta ketään.
Hän tahtoo sulkea tämän hetken, tämän sävelen ja tämän valtavan rikkaan tunnelman ikiajoiksi sieluunsa — juuri sellaisenaan. Enempää ei hän koskaan voi saavuttaa — enempään ei hän halua pyrkiäkään. Tosin hänellä kerran on ollut unelma, mutta sen hän on uhrannut jo kauan sitten. Ja niin ihmeellisesti kaikki hämäryys nyt selkeneekin! Katkeruus monta vuotta sitten kadotetusta onnesta haihtuu, ja mieleen tulee epäitsekäs ajatus: ilman uhrausta ei rakkahin nyt olisi taiteen kukkuloilla… ilman uhrausta Suomi olisi yhtä mainehikasta tytärtä vailla…
Juuri kuin kaiken vahvistukseksi kuuluu hetken kuluttua koputus ovelta ja laulajatar astuu sisään vaatimattomaan lukumiehen huoneeseen, yllään kallisarvoinen viitta, joka antaa hänen olemukselleen ruhtinattaren sävyn.
— Katsos, minä en voinut lähteä niin… sanoo hän lämpimästi. — Ja sitten täytyy minun vielä saada sanotuksi, ettet sinä saa antaa katkeruuden asua sydämessäsi… Tiedäthän, että jos tiemme eivät erinneet, en koskaan olisi päässyt tänne asti — en koskaan! Ja sitä minä en voi katua, minä en voi, näetkös. Menestys on hurmannut minut.
— Sitä sinun ei tarvitsekaan, Loreley. Joskaan minulla ei ole korvaajana sitä, mitä sinulla on: menestystä, niin tyydyn… koetan…
— Eikö sinulla ole… mitään…?
Laulajattaren katse kiertää huoneessa, jossa on vain kirjoja, kirjoja.
Mies seuraa hänen hapuilevaa katsettaan ja hänet valtaa äkkiä hurja ilo.
— On, on! peruuttaa hän samassa. — Minulla on sinun menestyksesi ilo.
Ja se on ehkä vieläkin kalliimpi minulle kuin sinulle.
— Kiitos —!
Hän tuntee kaksi lämmintä kättä omissaan ja niiden puristuksen hetken,
hetken vain. Sitten on taas kaikki yksinäistä — laulajatar on poissa.
Kukkakimput — tän'iltaiset voitonmerkkinsä — hän on jättänyt jälkeensä.
Ainoastaan kielokimpun hän on ottanut mukaansa.
— Kaarina on tullut kotiin! kajahti läpi koko talon salista keittiöön asti kertautuen jokaisen sydämessä voimakkain, joskin erilaisin tuntein.
Keittiöön, jossa Maiju leipoi joululeivoksia, toi viestin sisäkkö Miina, eikä hän voinut kylliksi painostaa sanojaan kertoessaan, kuinka äärettömästi rouva oli ihastunut tyttärensä tulosta ja kuinka hän nyt itkeä nyyhki aivan kuin pieni lapsi saatuaan hänet syliinsä.
— Niin että joutukaa, neiti, joutukaa, käskettiin sieltä sanomaan!
Maija säpsähti hieman, ja heikko puna nousi hänen poskilleen.
— Minä en kerkiä vielä… sanoi hän verkkaan jatkaen leipomistaan. —
Toimita sinä vain kuuma kahvi sisään.
— Eikä neiti voi uskoa, kuinka viluinen ja väsynyt nuori rouva on… Mutta arvaahan sen nyt, kun toistakymmentä kilometriä asemalta tällaisella säällä… kärrikelillä jouluna.
— Hirveätä ajatellakin… mutta jouduhan. Valkoisessa kannussa säiliön hyllyllä on hyvää kermaa.
Sisäkön mentyä Maiju painoi jauhoiset kätensä poskilleen, vei ne siitä jyskyttäville ohimoille ja huojuen hiljaa edestakaisin hengitti lyhyin, tuskaisin puuskauksin.
— Tullut kotiin… Kaarina… ah!
Maiju näki hänet elävänä edessään, sellaisena kuin hän oli ollut lähtiessään kotoa kolme vuotta sitten, säteilevänä, vastavihittynä rouvana miehensä, kuvanveistäjän käsivarteen nojaten. Häämatka oli vienyt suoraan etelään. Heidän hyvästinsä oli ollut jäykkä, ja onnittelut, joita hänen kai olisi pitänyt lausua lähtevälle sisarelleen, tyrehtyivät huulille.
Ja niin pyrki nyt tervehdyskin tekemään.
Sillä hän ei ollut vielä voinut antaa anteeksi… ei vielä, eikä koskaan.
Ja mitä tekikään anteeksiannolla kevytmielinen, kaunis Kaarina? Ei kai hänen suruton sydämensä tunnustanut koskaan pahoja tekojaan eikä niiden sovittamisen tarvetta. Hän, joka aina oli ollut kylliksi itsekäs anastamaan kaiken , hänkö käännähtäisi katsomaan, jäikö jonkun sydämeen tyhjä sija…
Hän oli vienyt Martin — juuri sen, joka oli ollut Maijun koko elämä. Mitä hyödytti, että hän jälleen oli jättänyt hänet, aivan kuin kuluneen rukkasen loukkoon, tavattuaan toisen, kolmannen, lääkärin, asianajajan, kuvanveistäjän. Onnet oli murtuneet ainiaaksi. Martti saattoi käydä silloin tällöin talossa mutta hänen asianaan oli kysyä mitä kuului Kaarinasta — yhä vain Kaarinasta. Ja hänestä kuului aina hyvät sanomat. Poikkeuksetta.
Oliko Kaarina nyt tullut kotiin… edeltäpäin ilmoittamatta, yllättäen!
Ja kaiken lopuksi kurjalla kievarikyydillä…
No, äiti saa helliä häntä siellä, isä pian yhtyy palvontaan. Ja Martti rientää, kunhan saa tietää — tai ei, tuskin tulee: on hiljaisesti kiitollinen tietäessään Kaarinan hengittävän samaa ilmaa.
Maijun hennot sormet pyörittelivät taas taikinaa. Pienet herkulliset leivokset jatkoivat kesken jääneen rivin, ja pelti täyttyi pian reunojaan myöten. Työn loputtua kiiruhti hän huoneeseensa, sillä niin tyynen kylmäksi kuin hän tunsikin mielensä, täytyi hänen sittenkin koota itsessään jotain, ennenkuin kohtasi sisarensa.
Ovella tuli isä häntä vastaan. Isän kasvoilla välkkyi iloa ja surunsekaista sääliä, koko hänen kookas vartensa näytti kantavan kuin taakkana näitä kahta mielentäytettä.
— Olisitko voinut uskoa sitä, Maiju tyttöseni, sanoi hän ainaisella tyyneydellään, ja äänessä kuulsi peitetty, hiljainen hyväily. Maiju oivalsi sen kyllä, isän ei olisi laisinkaan tarvinnut tunteittensa ilmaisuksi hipaista tyttären vaaleita, pään yli kierretyitä palmikoita.
— Mihin hän on jättänyt miehensä?
— Roomaan kai. Hän näyttää sairaalta ja murtuneelta, lapsi raukka. Ja äiti on kovin järkytetty. Mutta nyt kai sinä jo joudutkin?
Ei, hänen piti pestä kätensä ensin.
Vai murtunut ja sairas… Äskeinen loistava kuva Maijun mielessä vaihtui toiseen, haaltuneempaan. Hän karsi pois vähän sisarensa ylpeästä ryhdistä, silmien säihkystä ja äänen helinästä, mutta hän varoi ottamasta liikaa, sillä mikä maailmassa olisi päässyt runtelemaan Kaarinaa, kun juuri elämä itse kaikkine apulaisineen kantoi häntä käsillään, helli, hoivi, kukitti häntä!
Ja sitähän se ei tehnyt aivan monelle… Mutta kuinka olikaan Kaarina muuttunut! Varjo vain hän oli entiseensä verraten. Kohotessaan tervehtimään Maijua hän pääsi tuskin ylös lepotuolista, johon äiti oli peitellyt hänet tyynyin ja vaipoin. Käsi, joka ojentautui sisarelle, oli luiseva ja kutistunut, ei enää sametinpehmyt eikä hienoinen.
— Maiju kulta! On suloista nähdä sinua ja sanoa: anna anteeksi. Olen tullut kotiin vain kuolemaan… siksi vain…
Maiju ei vastannut. Hänen sydämensä ei liikahtanutkaan, ja häntä itseäänkin hirvitti sen kylmyys.
— Kuinka sinä olet tuores ja säilynyt, Maiju! Oi elä ole vihainen, ethän? Ajattelin, että täällä kotona olisi helpompi kuolla kuin siellä muualla… vieraissa…
Kaarinan ääni särähti — mihin oli haihtunutkaan sen entinen hely!
Äiti nyyhki ääneen.
— Elä puhu mitään anteeksiannosta, rakas lapsi… olit kultainen kun tulit. Isä, joko soitit lääkäriä? Maiju, katsos, tue häntä tästä, näin…
Äiti oli unhoittanut kokonaan rajun, hillittömän, elämän kiihkeyttä himoitsevan tyttären, hänen sydämestään oli yhdellä pyyhkäisyllä haihtunut viimeinenkin katkeruuden hiven tuhlaajatytön tuottamista suruista ja kyynelistä, valvotuista öistä — häpeästäkin. Hänen sylissään oli nyt vain murtunut, sairas lapsi, pääskysparka, joka kaikesta päättäen oli matkallaan kärsinyt kovan vaurion…
Ei sekään sulattanut jäätikköä Maijun sydämestä, hän ei voinut yhtyä äidin hellyyteen eikä isän osanottoon. Kukaties Kaarina liioittelee sairauttaan, tuo hemmoiteltu lapsi, säälin turvin syöstäkseen heidän sydäntensä syvimpään — oliko hän mihinkään puolinaiseen koskaan tyytynytkään. Täyttä antautumista hän aina oli kaikilta vaatinut, ja voi sitä, joka uskalsi olla välinpitämätön hänelle!
Varmaan eli pohjimmaisena se sävel nytkin… tuo nöyryys oli kai ulkonainen hely, matkan varrelta silmäin lumeeksi tuotu…
— Oletko hyvin sairas? kysyi Maiju viimein.
— Olen, vastasi sisaren äänetön katse, kyynelten tippuessa esiin pitkien, mustien ripsien alta.
Katse koski Maijun sydämeen, siinä ilmeni jokin ylivoimainen ote, joka pani jäänkin järkkymään. Mutta hän ei sallinut sen päästä näkyviin.
— Miten maailmassa miehesi sallii sinun matkustaa yksin tuollaisessa tilassa?
— Niin, Maiju… ja äiti ja isä… nyt en enää valehtele teille…
— Oletko sinä sitten valehdellut? Ja milloin?
— Olen, olen — kaiken aikaa!
Se tuli vihloen kuin hätähuuto, saaden jokaisen käsittämään, että kysymyksessä oli ankara totuus. Sisaren kylmä, suora kysymys oli murtanut padon päästäen vapaaksi omaan valheeseensa vangitun ihmisen. Vapautusta seurasi helpoitus, helpoitusta nöyryys, ja hänen tunnustuksensa rakentautui sillaksi, jota myöten hän pääsi suljetuimpaankin soppeen maailmassa — sisarensa sydämeen.
— Puoli vuotta kotoa-lähtöni jälkeen ei minulla enää miestä ole ollutkaan, siinä syy, miksi hän sallii minun kuljeksia vaikka missä tilassa… Oi suuri Jumala, kuinka minä olen ollut murtunut, turvaton ja yksin maailmassa! Hän, tuo viheliäinen, jätti minut, minut , jota ei vielä kukaan ollut uskaltanut loukata!
— Taivaan isä, mikset ilmaissut sitä heti ja palannut kotiin?
— Olin liian ylpeä taipuakseni siihen tekoon. Kuljeksin mieluummin maita, kärsin, tein työtä, salasin, valehtelin… vaikka mitä , ennenkuin tunnustin häpeäni ja tappioni.
— Eihän se ollut häpeä, lapsi.
— Oli, oli se minusta. Silloin. Kun vain ajattelinkin seisovani edessänne paljastettuna ja nöyryytettynä, vapisin kauhusta, kauhusta juuri, Maiju kulta, joka ei ollut muuta kuin mieletöntä itserakkautta, korskaa typeryyttä. Minulla oli silloin vielä voimaa uhmata…
— Mutta sinähän kirjoitit, oi mistä kaikista maanpaikoista sinä kirjoititkaan, olevasi onnellinen, terve, voitokas.
— Saatoinko tehdä muuta. Tuo järjetön ajatukseni vaati minut siihen — ja kun minulla ei ollut voimaa puhua totta, niin valehtelin.
— Sitten, lapsi, sitten?
— Sitten monien surujen ja nöyryytysten jälkeen alkoi ensin järkeni ja viimein sydämenikin puhua. Se veti minua tänne, ehdottomasti teidän luoksenne. Mutta kauheita olivat ne taistelut, joita uusi ihminen sai käydä vanhaa ihmistä vastaan, ennenkuin se pääsi voitolle… Tiedätkö, Maiju, mihin niin usein kompastuin. Kas tähän: näin sinut sieluni silmien edessä halveksivasti hymyilevänä, kylmänä, osaaottamattomana… Hyvä Jumala, nyt näenkin sinun itkevän…
Jäätikkö oli sulanut. Sekin laski vankinsa vapaaksi sallien lämmön tulvehtia sydämestä sydämeen. Maiju painui voitettuna sisaren jalkoihin, sulki hänen kylmät, vapisevat kätensä omiinsa lämmittäen niitä kyynelillään.
— Kaarina, Kaarina rukka…
Katumus vyöryi hänen ylitseen, se tuli äkkiä ja ylivoimaisena kuin suuren joen jäänlähtö, joka vie mennessään kaikki esteet, jättäen jälkeensä kirkkaan, kimmeltävän vedenpinnan voimallisen kevätauringon lämmitettäväksi.
— Sellainen minä olen ollutkin kaikkina näinä vuosina — kylmä, sulamaton ja karsas, nyyhki hän. — Vielä äsken, kun sain kuulla tulostasi, tuntui mahdottomalta antaa anteeksi … mutta sinähän veitkin minulta parhaimpani… Ei, Kaarina, elä keskeytä, minä en antaisi sinulle anteeksi nytkään, jos olisit tullut terveenä, onnellisena — entisesi laisena. Silloin ei olisi löytynyt mitään tietä päästäksesi luokseni. Nytkö, rakas? Voi, nythän olet samalla tasolla, säretty, vähäpätöinen, kovia kokenut… nyt olet tullut sitä yhtä ainoata mahdollista tietä, sitä yhtä, joka sittenkin oli olemassa sinullekin , vastoin varmaa luuloani. Mutta mitä on minun anteeksiantoni, Kaarina. On toisia… Jumala ennen kaikkia…
Hän puhui katkonaisesti, nyyhkien, mutta herännyt lämpö ja osanotto soi jokaisesta sanasta.
— Uskon Jumalan antaneen minulle anteeksi. Niin uskon… tunnen sen. Ja siksi voin ajatella kuolemaa…
— Ei, Kaarina, sinä tulet terveeksi. Koti parantaa lapsensa… saat nähdä.
— Se on jo myöhäistä, äiti, enkä minä sitä ansaitsekaan. Siinä jo kyllin, kun pääsen teidän saattamananne kotoiseen hautaan. Huu — ajatelkaas, yksin vieraalla maalla, raskas, sovittamaton taakka sydämellä! Mutta nyt, kun sovitus kulkee kuoleman edellä — nythän on kaikki niin rauhaisaa…
Parin päivän kuluttua hän oli matkalla jälleen, sillä viimeisellä, joka vie suureen kirkkauteen.
Kuu paistaa heloitti akkunasta sisään valaisten huoneen hienolla hohteellaan, sellaisella haaltuvan hopeaisella, hiukan väsähtäneellä, minkälaiseksi se tavallisesti käypi aamun koitteessa koko pitkän yön vaellettuaan. Puistossa akkunan alla seisoivat huurteiset puut valkeassa vaipassaan, lumikenttien levitessä ylt'ympäri, silmänkantamattomiin siellä missä pihanalainen pelto ja niitty yhtyivät laveaan, saarettomaan järveen.
Oli jouluaamu.
Aikaisimman joulukulkusen helähtäessä maantiellä heräsi Elvi Reijola lämpimässä vuoteessaan hymyillen kuutamolle, virkeänä, sydän joulutunnelmaa täynnänsä. Hänen tarvitsi vain kohottautua kyynäspäänsä varaan nähdäkseen kylän aikaiset joulutulet, missä tervaspuiset roihut takoissa, missä kynttilät akkunoilla. Ainuttakaan pimeätä asuntoa ei ollut. Kirkostakin, järven takaa, alkoi tuli jo tuikkia.
Kiireesti Elvi sytytti kynttilät omalla akkunallaan, illalla siihen jo varatut. Se oli jokajouluinen toimitus, ensimäinen vuoden hartaimman juhlapäivän aamuna — ja kuinka rakas tuo tehtävä oli hänestä ollutkaan aikaisimmasta lapsuudesta asti!
Nämä olivat hänen morsiuskynttilänsä.
Hän kipaisi vielä hetkiseksi vuoteeseensa lämmittelemään — ja katsellakseen sieltä valaistusta. Kuutamon hohde himmeni vähitellen, näkyi vain puun kuulakka latva ylimmän ruudun tasalla ja hienoinen huurresade, joka varisi alas tuulenhenkäyksen käydessä.
Ihanampaa jouluaamua saattoi tuskin kuvitellakaan.
Siinä samassa tuli sisäkkö puutaakkoineen. Anna Leena, hän, joka piti hyvän huolen siitä, ettei Elvin tarvinnut nousta lämmittämättömässä huoneessa. Mutta hänen hyvähuomenensa ei ollut iloinen tänään eikä ilmeensä joulunkirkas — sen huomasi heti. Ja kun hän pinosi puita uuniin, ei hän puhunutkaan joulukirkkoon menosta, vaan johdatti emäntänsä mieleen ammoiset lapsuusleikit ja Mari Kytösen.
— Missä lienee nyt Marikin… virkahti Elvi vuoteellaan. — Muistathan,
Annukka Leenukka, kuinka mukava tyttö hän oli?
— Kyllä vainen! Milloinka lienette hänestä viimeksi kuullutkaan?
Siitä on jo aikaa. En — odotappas — muistakaan.
— Tuskin sitten Viipuriin menonsa?
Elvi ei muistanut kuulleensa.
Uunin luota kuului hiljainen huokaus, ja Anna Leena näkyi tuijottavan takkavalkeaan. Syttyvän tulen loimu väikkyi hänen valkealla esiliinallaan.
— Voisittekohan pitää hänestä vielä yhtä paljon kuin lapsuusaikana? tiedusteli hän siinä polvillaan yhä kyyköttäen.
— Kyllä — luulen.
— Niin, jos kaikki olisi ennallaan. Mutta entäs jos jotain muutosta ajattelisi tapahtuneeksi…
— Sinähän puhut kuin olisi todella jotain tapahtunut. Tiedätkö sitten mitään?
— Voi, mitäs minä… Sattuu välistä johtumaan kaikenlaista mieleen.
Elvi nousi vuoteellaan istumaan ja kokosi hajalliset hiukset kääröksi päälaelle. Hän odotti Anna Leenan lähtevän aamukahvia hakemaan. Kohta oli aika nousta joutuakseen joulukirkkoon. Tottakin, hän ajaa sinne tänään ensi kerran insinööri Matti Ension, sulhasensa kanssa.
Mutta Anna Leena tuijotti yhä tuleen virkkaen:
— Se on sentään vähän kummallista…
— Mikä sitten?
— Se vain se vanha ennustus, muistattehan. Mustalaiseukko kun katsoi käsiämme ja sanoi, että teillä ja Marilla on kaksoiskohtalo… missä toisen onni, siinä toisen elämä…
— Mihin särkyy toisen onni, siihen särkyy toisen elämä, täydensi Elvi.
— Muistan kyllä. Mutta minusta ovat kaikenlaiset ennustukset joutavia.
Minun onneni ei säry, ei! No, toisit mieluummin kahvitilkkasen.
Elämästä puhumatta.
Anna Leena kokosi puunkantovaatteen ja meni. Hänen katseessaan oli jotakin tavatonta.
Elvi ei voinut käsittää sitä. Hän istui miettien pitkän hetken, istui hievahtamatta. Oliko tämä Anna Leenan herkän mielen johteita — jonkun mahdollisen unennäön vuoksi — vai oliko se jotain vakavampaa, johdatusta odottamattomaan? Kaikkea vielä! Särkyisikö Marin elämä ja hänen onnensa vaiko hänen elämänsä ja Marin onni? Ja mihin? Ei ainakaan tänä kauniina jouluaamuna! Hyvä Jumala, joulu on ilon ja rauhan juhla, jouluna, kaikkina jouluina, mitkä hän oli elänyt, ei hänellä koskaan ollut murhetta ollut. Voisiko herätä sellainen rauhantunne sydämessä onnettomuuden vaaniessa ovella… Tuskin — tuskin vaan! Ei, kyllä asia oli niin, että Annukka Leenukkaa oli toruttava mokomasta jaarittelusta pikkusen, hiukkasen vain — kun on joulu — ja jouduttava kirkkoon.
Mutta kun sisäkkö tuli sisään kahvitarjottimineen, jäi Elvi tutkistelemaan hänen kasvojansa, joissa näin läheltä katsoen näkyi selviä kyynelten jälkiä.
— Nyt on täytynyt jotain tapahtua, säikähti hän. — Sano, sano pian.
Anna Leena joudutti kahvitarjottimen pöydälle ja hyrähti itkemään.
Empimättä rutisti hän valkean esiliinansa punoittavia kasvojansa vasten.
— Puhu! huudahti Elvi kiihkeästi, hypäten ylös vuoteestaan. Mutta vastaus viipyi; ei kuulunut muuta kuin puiden räiske uunissa ja kirkkoväen kulkuset maantieltä.
Kun ei kiihkeä käsky kyennyt kirvoittamaan sanoja Anna Leenan huulilta, tarttui Elvi lempeästi hänen käteensä pyydellen:
— Kerrohan nyt… kuule! Varmasti sinä aioit sen tehdäkin tänne tullessasi.
— Niin kyllä. Mutta kun se on niin vaikeaa…
— Miksi? Onko sinua kohdannut kova onni?
— Ei, nähkääs. Vaikeus on siinä, että asia koskee toista, ei minua.
Elvi tunsi kylmän karmivan ruumistaan tietämättä, tuliko se lattialta, jolla hän seisoi avojaloin, ohuessa paidassaan, vai vaikuttiko sen sisäinen pelko, outo säikähdys, joka kiisi nuolena Anna Leenan viimeisten sanojen johdosta.
Tuo äskeinen puhe oli siis kuitenkin valmistelua, johdatusta johonkin tuntemattomaan…
— Koskeeko se minua sitten?
Anna Leenan pää painui alas, ja hermostunein liikkein hän koki suoria rutistunutta esiliinaansa.
— Kyl-lä.
— Hyvä ihminen, onko joku sairastunut yöllä?
Hänen ajatuksensa kohdistuivat heti Matti Ensioon.
— Kuollutkin, neiti.
Elvi tarrausi kiihkeästi Anna Leenan käsiin, säikähtyneen katseen kysyessä: kuka? kuka?
Mutta Anna Leenan vastaus viipyi.
Hän tahtoi kyllä puhua ja rauhoittaa, sanoa, ettei se ollut kukaan omaisista, vieras vain. Ajatuksissaan hän etsi sanoja saadakseen asian pian selväksi, mutta ei tiennyt miten alkaa. Kaiken lopuksi — hän ei tiennyt itsekään minkä vuoksi — oli äärettömän vaikea lausua nimeä, joka kuitenkin asian yhteydessä oli lausuttava.
Viimeinkin, katse kokonaan toisaalle käännettynä, hän sanoi alkuun päästäkseen:
— Minulla on teille kirje.
— Kirje?
Elvi päästi hänen kätensä ja istahti vuoteen reunalle soluakseen siitä kohta peitteen alle kylmää ja mielenliikutusta pakoon.
Kokonaan toisenlaisia sanoja hän oli odottanut kuulevansa.
— Anna se toki tänne! huudahti hän kättään ojentaen.
— Olisin mieluummin antamatta, jos uskaltaisin. Kuollut on kuitenkin kuollut ja kaikki ohitse…
— Ihminen! Tahdotko nyt oikein kiusata minua!
Se ei suinkaan ollut tyttöparan tarkoitus, päinvastoin tahtoi hän tällä esipuheella rakentaa siltaa, jota myöten ylimeno kävisi helpommaksi, jota myöten hän johdatettavineen jotenkuten pääsisi sille suopahaselle, johon nyt pakostakin oli mentävä — ja mentävä juuri tältä rauhalle pyhitetyltä jouluiselta kunnaalta.
Mikäpä siinä enää auttoi.
Hän veti esiin rutistuneen paperipalasen taskustaan, kolmioksi käännetyn lappusen, johon vapisevin, epävarmoin kirjaimin oli piirretty Elvi Reijolan nimi.
Elvi tahtoi avata sen heti, mutta Anna Leena teki hätäisesti estävän liikkeen.
— Ei, kuulkaahan. Minun pitää kai kertoa ensin…
— Mitä sitten? — Se tuli jo kärsimättömästi.
— Sitä, nähkääs, että Mari saapui tänne, eilen iltamyöhällä, kun olitte kaikki nukkumassa jo… Kytösen Mari, ymmärrättehän. Mistä asti poloinen lie tullut, mutta sairas ja uupunut hän oli, niin että… Aivan paleltumassa. Hoivasin hänet vuoteeseen ja keitin tilkkasen maitoa, hiljaa, ettei kukaan heräisi, mutta heräsihän se Navetta-Mari, tietenkin, joka kaiket yöt niitten lehmiensä kanssa…
— No, sitten?
— Sitten, kun siitä hiukan toipui, sanoi olevan teille tähellistä asiaa, mutta ei antanut tulla herättämään. Tottapahan sitten kuitenkin tunsi, että aamuun mennessä on myöhäistä, kun pyysi paperia ja kynää ja jätti siihen sanottavansa.
— Mutta ei hiiskahtanutkaan sinulle asiastaan?
— Ei, käski vain kahdenkesken teille antamaan.
Elvi kuunteli hievahtamatta.
— Yksinkö hän tuli?
— Oli sillä pieni käärö käsivarrella… nähkääs… Sanoi sen olevan vasta viikon vanhan.
— Ja se elää, mutta Mari on kuollut — niinkö?
— Niin on… niin on.
Itku valtasi Anna Leenan uudelleen.
Elvin sydäntä kouristi. Ohimot alkoivat lyödä kuin väkivasarat, ja veri syöksähti kuumana poltteena poskille. Kaikki tämä, jonka takana hän vaistomaisesti tunsi piilevän vielä järkyttävämpää, oli tullut niin äkkiä. Tuntemattomasta pimeydestä viskattuna pommina oli se räjähtänyt keskellä kotoista joulurauhaa.
— Missä se nyt on? sai hän kysytyksi.
— Siellä, tupakamarissa. Navetta-Marin huostassa.
Anna Leenan poistuttua jäi Elvi rauhattomana tuijottamaan kuolleen viestiin. Hän ei uskaltanut avata sitä heti, jonkunlainen pelon ja vastenmielisyyden tunne nousi esteeksi. Mitä siihen lieneekin piirretty, on se piirretty tulikirjaimin — ja ne polttavat! Sen hän tunsi. Ja tunteen tuomana tuli ajatus, että asia tavalla tai toisella koskee Mattia, hänen sulhastaan.
Ehkäpä tässä sittenkin toteutui mustalaisen ennustus?
Miten tahansa — hän pakoittautui avaamaan paperin ja levitti sen vapisevin sormin eteensä peitteelle, ahmaisten yhdellä ainoalla nopealla katseella masentavan tiedonannon:
»Insinööri Matti Ensio on lapseni isä. Jumala siunatkoon teitä.
Mari Kytönen.»
Niinhän siinä oli.
Elvi painui hiljaa tyynylleen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat raskaasti, aivankuin itse kuolema olisi laskenut kätensä luomien päälle. Ääretön katkeruus masensi hänen voimansa, ja hän makasi pitkän aikaa ajatusten hämärinä ja epämääräisinä liikkuessa sinne tänne.
Hän ei jaksanut käsittää, kuinka suuresti kaikki oli muuttunut eilisestä — niin, vieläpä taannoisesta iloisen heräämisen hetkestä, jolloin hän onnellisena morsiamena sytytti joulukynttilät. Ja niin aavistamatta, pienimmänkään enteen edelläkäymättä, oli tuho tullut. Ei edes öinen unikuva ollut kertonut, että talvista tietä vaeltaa nainen, sairaampi sielultaan kuin ruumiiltaan, jolla on käärö käsivarrella ja asiaa hänelle, juuri hänelle…!
Ja niinkö on menetellyt mies, johon hän on täydellisesti luottanut, jonka omaksi hän oli lupautunut vuosi sitten?
Eihän saapuneetkaan ainoastaan suru ja pettymys — saapui myöskin häpeä, häpeä!
Ne seisoivat käsikkäin siinä vuoteen vieressä hievahtamatta, ja kuunpaisteisen hangen ympäröimä talo oli saanut tahran vuoden pyhimpänä aamuna…
Mutta jos se ei olekaan totta —? väräjää ääni syvällä hänen sielussaan.
— Jos Mari on valehdellut —?
Hän säpsähtää ajatustaan ja vie käden suunsa eteen kuin estääkseen ajatuksen muuttumasta sanoiksi.
Mariko, tuo hyvä, rehellinen tyttö, josta hänellä ei ollut yhtään ikävää muistoa… Ja kuolinhetkelläänkö, juuri silloin, kun kaikki maanpäällinen jää pois —? Ei, silloin ei valehdella.
Elvi nousi vitkaan, jäätävin sydämin. Vaistomaisesti hän veti kihlasormuksen sormestaan ja laski sen pöydälle joululahjakääröjen joukkoon.
Hänen edessään seisoi nyt kylmä, lahjomaton elämänvaihde, joka heitti poistumattoman varjon kaikkien tulevienkin joulujen ylitse.
Sade oli ajanut perheen koolle suureen saliin, ja niin kuului sieltä taas tuo vanha tuttu puheensorina isoisän etäiseen, viileään huoneeseen, jonka akkunoiden takana kukkivat sireenit tekivät ainaista vartiopalvelustaan. Ei aina kukkivina, senhän tiedätte — oi, pohjolan kesä on niin lyhyt! Mutta nyt oli kukinta-aika ja uhkeat, tuoksuvat kimput juuri puhkeamaisillaan.
— Ken siellä puhuu mainiten nimiä Tela, Hopeakallio, Ritaniemi? kysyi isoisä pikku Liinalta, joka toi hänen teelasinsa sisään pienellä, hienolla puutarjottimella.
— Muuan vieras neiti, isoisä. Hän on kai turistimatkalla pyörineen ja pyysi tulla sisään sadetta pitämään. Tiedätkös, hänen vaatteensa olivat aivan likomärät, ja hatun reunasta tippui kuin räystäästä ikään!
— No? Saiko hän kuivia?
— Sai, sai. Kersti on pukenut hänet kokonaan omiinsa.
— Kersti — no, ja miksei Eva yhtä hyvin? Pikku Liina naurahteli mennessään ovelle.
— Siksi tietenkin, ettei hän ole lyhyt lyllerö kuten Eva, vaan Kerstin kokoinen, pitkä, hento ja — ja niinkuin sitä nyt et olisi arvannut kysymättäkin.
Isoisä hymyili. Hänen hämärtävät silmänsä tähyilivät salia kohti, vaikkei hän kunnolleen nähnyt Liinaa oman huoneensa oveltakaan.
— Jätä ovet auki, lapsi.
— Etkö häiriinny sitten, siellähän käy sellainen porina, että…
— Minä haluan kuunnella vieraan ääntä. Tiedätkö mikä hänen nimensä on?
— Mikä kumma se nyt olikaan… Hel … Hal…
— Halme?
— Niin, se se juuri taisi ollakin, isoisä.
Tyttö pujahti tiehensä, ja isoisä suoristihe kuuntelemaan. Hän näytti kovin hennolta ja kuihtuneelta suuressa, muhkeassa nojatuolissaan, pituudestaan huolimatta. Aika oli vienyt hänen voimansa ja kukoistuksensa jo kauan sitten ja sirotellut lumihiutaleita hiuksiin. Hän oli kuin vanha puu, jonka ympärillä versoi nuori, nouseva metsä.
— Ihmeellistä… kuiskasi hän itsekseen, ja hänen kasvoilleen nousi valoisa hohde. Tuskin hän hengittikään niin kauan kuin puhelun sorinasta eroittui kirkas, eloisa naisen ääni.
Salissa avattiin pianon kansi.
Isoisä kuuli ääniä, jotka tuntuivat pyytävän ja kehoittavan jotakin. Ne tahtoivat varmaan vierasta soittamaan. Oh, tässä talossa oli musiikkia liiaksikin! Täytyi monasti sulkea kaikki väliovet, ja sittenkin, sittenkin tunki se esiin joka rakosesta.
Kunhan ne nyt vain eivät sulkisi ovia vanhasta tottumuksesta!
Siinä samassa helähti tuttu sävel, kotoinen ja usein kuultu kylläkin. Yrjö siellä soitti, sen kuuli jo ensi lyönnistä, mutta — ehkä hän vain raivasi tietä vieraalle.
Isoisä nousi ja siirsi tuolinsa lähemmäksi ovea.
Hänen vanhassa olemuksessaan heräsi kumman nuortea odotus.
Soiton vaiettua oli hetkinen hiljaisuutta, kunnes puhelu virisi taas, katkesi, virisi uudelleen ja vaihtui raikkaaseen sekaääniseen lauluun. Olihan tässä talossa äänivaroja, eikä niitä säästetty, ei. Mutta eikö kuorosta kuulunut nyt uusi tumma, pehmyt ääni — kuului!
Isoisä poimi tuon uuden lisän herkillä kuulohermoillaan ja eristi sen yhteisestä sävelestä erilleen, helmenä hiekan seasta. Jos hänen näkönsä olisi ollut vielä yhtä hyvässä kunnossa kuin kuulo — Jumalan kiitos — olisi hän mennyt heti saliin nähdäkseen, oliko vieraalla harmaat, lempeät silmät, sellaiset omituiset, jotka yhtäkkiä valahtivat veitikkamaisiksi, säkenöiviksi, tasoittuakseen tyyneen rauhallisuuteensa jälleen…
Mutta nyt hän ei mennyt.
Hiljainen huokaus puhkesi huulilta, se tuli vanhojen muistojen nostattamana.
Kuinka herkästi muistot heräävätkään ja kuinka voimakkaasti ne ryntäävät esiin sellaisesta vanhasta onkalostakin kuin ukon sydämestä, joka on sulloutunut täpöisen täyteen kaikenlaisia elämyksiä pitkän vaelluksen varrelta.
Nyt! Hiljaa…
Se ei ollut Yrjö, ei Eva, ei Helmi, ei Olga, ei Armas, ei edes Kullervo tai Kerstikään… Se oli varmaan se vieras, joka nyt löi muutaman soinnun nopeasti, hermostuneesti, ujostellen. Mutta ensi sointujen kuoltua syntyi uusia, hiukan rohkeampia, lämpöisempiä, puhuvampia.
Hyvä Jumala, mitä se oli!
Isoisä hypähti seisoalleen ketterästi, melkein kuin nuorukainen, ja hänen sielussaan kohahti korkea tuliaalto. Sitten hän painui istumaan jälleen hiljaa, liikahtamatta kuin kivettymä.
Salista kuului yksinlaulua, pehmoisen kirkasta, tunteellista.
Se tuli huoneiden läpi isoisän luokse kuin keväinen tuulahdus talvisten aavikoiden halki. Se tuli ihmeellisenä ja sytyttävänä — se ikäänkuin siirsi pois monet vuosikymmenet, sysäten ne syrjään kuin oviverhot, ja johti askeleet yhtäkkiä nuoruuden ihanaan temppeliin!
Ja vanhan laulun sävelet valoivat hellää hohdetta temppelin korkeasta holvista ja sanat, joita ei koskaan ennen oltu tämän katon alla laulettu, juoksivat huumaten esiin menneen, ainaisesti kadotetun lähettinä…
»Onnellinen se, jolle aamu koittaa
surutta ikiomaan majahan,
ja jolt' ei muistot menneen ajan voittaa
voi rauhaa, eikä huoli tulevan.
Onnellinen se, jonka elo hiljaa,
loistotta lemmen töissä katoaa
kuin salalähde, joka kukkaa, viljaa
virkistää — vaikkei sitä nähdä saa.
Onnellinen se, joka vain saa täyttää
velvollisuutta hurskaan sydämen,
jonk' elo hiljainen maan päällä näyttää
vain vaihetuksilt' ikävuosien.
Onnellinen se, jolle palkan suopi
se rakkaus, joll' on myös kestävyys,
ja jolle ilo kukkasia luopi —
kesällä lempi, syksyll' ystävyys.»
Säestys oli yksinkertainen, mutta mitään sen veroista ei isoisä ollut kuullut sitten nuoruusvuosien. Vain yksi oli ennen muinoin laulanut tuon laulun, vain yhden oli hän kuullut käyttävän tuota säestystä — mistä, mistä kumpusi se siis esiin nyt!
Oli harvinaista, että isoisä lähti huoneestaan etsiäkseen toisten seuraa, joskin hänestä oli mieluista, kun yksi tai toinen suuren perheen jäsenistä tuli hänen luokseen istumaan, tarinoimaan, neuvoja tai apua pyytämään — hänellähän oli niin paljon hyvää varastossa. Vierasta väkeä hän mieluimmin karttoi nykyisin.
Mutta nyt hän tuli, tuli hiljaa ja haparoiden juuri silloin, kun loisteliaan nykyaikaisen musiikin hengessä kasvanut perhe istui ääneti vanhan laulun omituisessa lumossa. Silmänräpäyksessä hän oivalsi pienellä vahingonilolla, että sen oli täytynyt tehota heihinkin!
Hänelle tehtiin tilaa iloisella hämmästyksellä ja hänelle esitettiin pianon ääressä istuva nuori nainen.
— Ei, mutta ketä te muistutattekaan, sanoi isoisä silmiään siristellen.
Vieras nauroi. Hän oli reipas ja luonnollinen, sen näki ensi katseella, hämärtyneelläkin.
— Isoäitiäni kaiketi. Niin sanovat kaikki aina kotosalla.
— Hopeakalliolla?
— Oi, mistä te tiedätte…
— Lapsi kulta, vain siellä voi olla teidän näköisenne isoäiti.
Ihmeellistä… jupisi hän sitten liikutettuna. — Ja tässäkö nyt on
Kirsti Elisabetin lapsenlapsi… Laulakaa minulle uudelleen hänen
laulunsa.
— Miksi sanotte sitä hänen laulukseen?
— Siksi, että vain hänen olen kuullut laulavan sitä. Häneltähän tekin sen opitte…
Kaikkien silmät vartioitsivat vanhusta ja vierasta, ja jokaisesta tuntui siltä, kuin hieno, salaperäinen henkäys liitelisi läpi huoneen tai niinkuin aurinko »katsoisi taakseen», kuten toisinaan iltaisin.
Ja vieras lauloi.
Ei enää arasti ja ujostellen kuten äsken, vaan suurella, sydämellisellä lämmöllä. Kohtaus isoisän kanssa oli ikäänkuin kotiuduttanut hänet. Hänestä tuntui, kuin istuisi hän isoäidin luona kaukana, yksinkertaisessa maalaiskodissa eikä ensinkään tässä hienossa, vieraassa ympäristössä, johon hän sattumalta joutui tunti sitten.
Kesken esitystään kääntyi hän tahtomattaankin hiukan nähdäkseen minkälaisin ilmein tuo ihmeellinen vanha herra kuunteli »isoäidin laulua» — ja niin oli hän vähällä sotkeutua siinä! Sillä juuri noinhan istui mummokin usein, selittämätön, kätketty, kaukainen kaiho kasvoillaan. »Mitä istut noin?» oli hän joskus kysynyt isoäidiltä. »Menneitä miettien», oli tullut vastaukseksi. Ja siinä istui nyt toinenkin miettien menneitä, jotka — Luoja tiesi — olivatkin yhteisiä kumpaiseilekin!
Laulaja lämpeni yhä.
Hän oli aina pitänyt tästä vanhasta laulusta, mutta nyt se suorastaan kirkastui hänelle. Sen sisällys kertoi nyt erikoisen salatun tarinan, ja sen jokainen säe ilmaisi vivahteita keväästä, monen syyslehtisateen alle hautautuneesta, jolloin myöskin nuoruuden ilot puhkesivat rakkauden kukiksi. Nyt oli tullut syksy näille menneen kevään lapsille. Mutta mitä siitä! Kevään lempi ei ole ikuista, ei… ja kenties syksyn ystävyys omaa salaisen ihanuuden, sellaisen, joka korvaa menneen… Sitä ei tiedä suloista rikkainkaan nuoruus, sen tietää vain vanhuus, auringonlaskunmaille ehtinyt…
Kun taivas jälleen päilyi pilvetönnä ja sateen virkistämä ilma tuoksui raikkautta, ajoi nuori matkailija eteenpäin. Omituinen lämpö sydämessään hän jätti talon, johon tietämättään oli tuonut viestin kaukaiselta ajalta ja josta hän tietoisena vei vastaviestin, odottamattoman kylläkin sille, joka oli sen saapa.
Minä kirjoitan teille, Frideman, sillä minun täytyy saada sanotuksi se nyt, viipymättä, tuoreeltaan, kun asia on kirkkaana edessäni ja vaikutteiden syvimmät hetteet uhkuvat toimintaa.
Voisin sen sanoakin, mutta minä en tahdo pidättäytyä enkä odottaa niitä kolmea, neljää päivää, jotka te mahdollisesti viivytte matkallanne.
Mitä tulee viimeiseen väitteeseenne, että minä tahallani johdin puheen siihen aineeseen, jossa te niin varomattomasti paljastitte itsenne, en toki pyri kieltämäänkään. Päinvastoin. Jo silloin, kun meidät istutettiin pöytään noilla tuomarin merkillisillä päivällisillä ja te saitte Elsikin pöytätoveriksenne, päätin minä kaataa teidät.
Niin lyhytaikainen kuin tuttavuutemme on ollutkin, olen sen kuluessa kuitenkin ehtinyt huomata, ettei teidän luonteenne ole syvempi kaivoa, josta varrettomalla kipalla otetaan vettä, ettekä te liioin käsitä mitkä noista vanhoista homehtuneista sovinnaisuuksista eniten loukkaavat naista, luonnollisista oikeuksistaan tietoista naista, joka — kuten Elsikkikin — on kaukana typeristä kananpäistä, sellaisista kuin esimerkiksi Aino Kinos, Ines Kajava ja — miksei — Emerentia Lambertkin.
Jos te tahdotte tulla onnelliseksi ja tehdä puolisonnekin siksi, tulee teidän naida kananpää — kuuletteko — oikea kananpää eikä suinkaan naista, jolla on vähänkään omanarvon tuntoa. Suutarin on pysyttävä lestissään.
Minä olen mies, kuten tekin, Frideman — tosin koko joukon edellä kaikissa niissä suhteissa, jotka eroittavat nykypäivien tai paremminkin tulevaisuuden miehen vanhasta pöyhkeilevästä kukosta — mutta minä en ymmärrä mistä se johtuu, että naiset vieläkin niin yleisesti noudattavat arvonsa vastaisia sääntöjä. Mikä saa heidät alistumaan, mikä estää heitä tajuamasta rinnakkaisesikoisoikeuttansa miesten kanssa?
Välttämättömin on yhdenarvoisuus juuri avioliitossa. Sillä mikä »liitto» se muuten olisi? Vai olenko minä liitossa myöskin koirani kanssa, jonka kaulaan olen sitonut nauhan, josta kuljetan sitä mukanani… Ja tuohon tasa-arvoisuuteen kuuluu ensi sijassa vaimon työn epäämätön tunnustaminen, sen täydellinen aineellinen arviointi.
Mutta senpä te juuri kiellättekin.
Jo edeltäpäin, ollessanne vasta salakihloissa Elsikin kanssa, tekin kohdaltanne arvioitte tyhjän veroiseksi kaiken sen taloudellisen työn, jonka hän olisi suorittanut suuren hovinne emäntänä…
Minä näin sen jo edeltäpäin — ei siihen suurta kaukonäköisyyttä tarvita — ja siksi minä vyörytinkin esiin Louhelan vanhan anopin tarinan.
Rakkaudesta Elsikkiin tein sen, rakkaudesta, joka on syvä ja loputon. Teidän kaltaisellanne ihmisellä ei voi olla sellaisesta tunteesta aavistustakaan.
Enhän alussa ollut aivan varma voitostani, tarkoitukseni saavuttamisesta nimittäin. Olisihan tuo Elsikin käsittämätön rakkaus teihin voinut olla niinkin sokea, ettei hän olisi havahtunut näkemään kohtaloansa, vaikka se olisi pantu lautaselle hänen eteensä. Kuitenkin, aika, jonka kuluessa hän oli kihlattunne, on vain pieni murto-osa ajasta, jolloin minä olen tuntenut hänet ja oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan hänen rikasta olemustaan, ja tuohon aikaisempaan perustaen näin mahdollisuuden temmata hänet eksytyksen polulta. Ja onneksi eivät laskelmani pettäneetkään.
Minä tunsin hänet jo pienestä pitäen. Kolmivuotiaina me jo leikimme yhdessä. Ja jos tahdotte tietää, rakastan häntä niiltä päiviltä asti, rakkauteni on aina vain kasvanut ja miehistynyt ikäni kanssa. Teitä, tunkiokukkoa, kenties ihmetyttää, että sanon sen näin suoraan ja avoimesti, vaikkei minulla ole toivoakaan saada häntä omakseni. No niin — miksi kieltäisin ihanimman tunteeni, ei helmenpyytäjäkään salaa mitä hän etsii syvyydestä, joskin hän voi yhtä hyvin jäädä osattomaksi kuin onnistuakin.
Elsikki on aina rakastanut äitiänsä suuresti. Mies missään muodossa ei voisi kylmentää hänen suhdettaan rakkaaseen vanhukseen. Minun silmissäni se on yksi hänen parhaimmista ominaisuuksistaan. Tunnetteko te neljännen käskyn, Frideman? Jos se pitää minkä lupaa, ei Elsikiltä konsanaan puutu menestystä maan päällä!
Hän otti iloiten vastaan paikan Kansallispankissa, kolme viime vuotta toimien rahastonhoitajana. Palkka ei ole suuren suuri (te, minä tai joku muu mies korjaisimme samasta toimesta koko joukon suuremman summan), mutta se teki kuitenkin mahdolliseksi heidän pienen kotinsa ylläpidon, turvaten vanhuksen päivät tuntuvimmilta puutteilta.
Juuri siinä lienee piillyt yksi vaikutin Elsikin kiintymiseen teihin, rikkaaseen mieheen. Teidän yhteinen loistava kotinne olisi tullut myös hänen äitinsä kodiksi. Hän — niin sanoakseni — uskalsi luulla työn siellä tuottavan enemmän kuin nykyisessä toimessaan, joten hän niin ollen ahertaisi iloisemmat päivät vanhukselleen.
Mutta te — tehän teitte kaiken tyhjäksi.
Ja hyvissä ajoin, Luojan kiitos.
Te tuskin huomasitte, kuinka riemukkaasti minun silmissäni välähti kysyessäni kalaa paloittelevalta pastorilta, miten Louhelassa jaksetaan, ja hänen, ikäänkuin ajatukseni arvaten, vastatessa, että kaikin puolin hyvin ja onnellisesti, ellei vain isännän suhde vanhaan anoppiinsa olisi särkenyt heidän hyvinvointinsa kuvaa.
— Oi, minkälainen suhde sitten? piipitti rouva Turla heti pöydän yli, ja hänen äänensä muistutti kovin pienen höyrypurren vihellystä, joka rientää kohti nähdessään isomman aluksen tarttuneen karille.
— Vanha rouva on siellä liikaa, vastasin hänelle.
— Täti Helena raukka! Mutta miksi hän olisi liikaa tuossa suuressa, mahtavassa talossa?
— Miksikö? törähti varatuomari Kinos, muistatte kai. Ja jatkoi: — Luonnollisesti siksi, että Louhela katsoo menneensä naimisiin ainoastaan Iisa Orren eikä myöskin hänen äitinsä kanssa. Vai luuletteko, että meille miehille on mieluista saada koko suku niskoillemme, kun joskus löydämme tytön, jonka halusta teemme vaimoksemme.
Ja siinä sitä sitten oltiin keskellä mielipiteiden ristiaallokkoa, johon keskustelun purren piti laskujeni mukaan joutuakin.
Tarkastin Elsikin tunteellisia kasvoja ja näin, miten hänen katseensa varatuomarin sanojen johdosta synkistyi, mutta hän pysyi kuitenkin tyynenä. Hän ei aavistanut heti saavansa iskua vasten omaa sydäntään.
Kun te sitten otitte suunvuoron painavalla äänellänne, joka on kerrassaan kaikenvarma, ja lavein sanoin yhdyitte Kinokseen, näin Elsikin kasvoilla säikähtyneen, avuttoman ilmeen. Hän oli sillä hetkellä mielestäni kuin pieni lintu, jonka ankara koura on kopannut rauhalliselta oksaltaan. Jumala nähköön kuinka lintuparan sydän löi! Mutta sillä hetkellä katkesi myöskin paula… Hänen koko kuohahtava, kapinoiva olentonsa ilmaisi sen, niin äänetönnä kuin hän istuikin. Ja te vain tarinoitte, puhuitte kuin pölkkypää, huomaamatta laisinkaan, että onnenne painui painumistaan kuin riippakivi syvän selän vesiin.
— Niin, kyllä te olette oikeassakin, myönsi puheeseenne uneliaasti joku kananpää, muistaakseni Ines Kajava, eivätkä paljon äänilajista poikenneet ruustinnankaan sanat — mutta hänhän onkin ikänsä kaiken hengittänyt puhtainta vanhan vihkimäkaavan ilmaa…
Silloin nousi talon harmaahapsi emäntä, silmässään nuorekas, rauhallinen, miltei veitikkamainen ilme. Muistatteko kuinka kuuliaisesti kahvelit seisahtuivat ja veitset, uskotteko, ne olisivat mieluummin katkenneet tai tipahtaneet pöydän alle kuin leikanneet pienintäkään paistinpalasta puheen kestäessä.
Miltä kuuluivat hänen sanansa teidän korvissanne, Frideman?
— Täällä on sanottu, että miehille on kaikkea muuta kuin mieluista saada »koko suku» niskoilleen vaimonsa mukana, mutta ehkäpä naisesta tuntuu vieläkin raskaammalta, esim. jostain hyvin palkatusta paikasta miehelään jouduttuaan, huomata, ettei hän voi enää ansaita ropoakaan, vaikkapa nyt sitten vanhustensa avustamiseksi. Hänen työnsä on yhtäkkiä käynyt ihmeen tuottamattomaksi, ja vaikka hän hääräisi yötäpäivää ja keräisi kuten sadun tyttö kukkia mahdollisimman laajalta alalta, näkee hän niissä kaikissa kuitenkin jättiläisen poltinmerkin…
— No, no, äitimuori, oletko sinä koskaan jalkaasi kiveen loukannut… hymyili tuomari.
— En, minä olen saanut astua rakkauden pehmoista mattoa pitkin. Mutta minä puhunkin niiden puolesta, joiden tie osuu kulkemaan kovan sydämen kautta.
Olipa se voimakas ihastuksen myrsky, mikä seurasi vanhuksen sanoja. Se nousi alapäästä pöytää, te muistanette, sieltä, missä istui taisteluunsa lähtevä nuoriväki.
Elsikki istui hiljaa, innostumatta. Mutta hänen sydämessäänhän oli katkennut muuan säie hetkistä aikaisemmin…
Olen vain yhden ainoan kerran ollut ilkeä Elsikille, ja se tapahtui vähän myöhemmin samana iltana. Hän istui hiukan erillään muista kahvin jälkeen suuressa salissa, ja vanhan ystävän oikeudella astuin hänen luokseen istuakseni hänen viereensä muutamalle tyhjälle tuolille, jonka selustalle joku vanha rouva, kahvista lämmenneenä, oli heittänyt värikkään hartiahuivinsa.
— Elsikki, sanoin minä, elä näytä noin masentuneelta, joskin herra
Frideman kuuluu vanhan koulun miehiin…
— Mitä tarkoitat? keskeytti hän nyreästi.
— Ainoastaan sitä, Elsikki, että minä ja pikku veli olemme jotenkin yksin maailmassa. Siksi pyytäisin sinua puhumaan äidillesi, eikö hän, sinun lähdettyäsi, tahtoisi jakaa kotia ystävävainajansa poikien kanssa. Tietäähän hän, ettei meillä ole suuria tiloja, mutta jotain muuta kylläkin sen sijaan… Lupaatko, Elsikki?
Seuraavassa silmänräpäyksessä kaduin sanojani, sillä kohdatessani hänen nöyryytetyn katseensa olisin kernaasti antanut henkeni, jos olisin tehdyn saanut tekemättömäksi.
Ehkä hän antaa minulle anteeksi. Ja sen hän tekeekin tietäessään, että vain siten tahtoi kostaa mies, jonka sammumattoman lemmen ohitse hän on käynyt, ja käynyt niin monen odotuksen vuoden kuluessa…
— Frideman… virkahti hän hetken kuluttua halveksivasti. — Ja äiti ei jää yksin milloinkaan. Vai… mitä tuumaat, vanha toveri, kannattaako sen käydä leipäpalkoille, joka viimeiseen asti tahtoo huolehtia äitipoloisestaan…
En tiedä näkikö kukaan, kun kumarruin kunnioittavasti suutelemaan hänen kättänsä. Mutta hänen rakkaissa, ihanissa silmissään kiilsivät sumeat kyyneleet.
Tosin hän oli vain vanha löperö.
Aikaisemmin olivat torpan maat olleet jokseenkin huonossa muokassa ja köyhyys kurkisteli tuontuostakin nurkan takaa. Sitten kun lapset, poika ja tyttö, olivat kasvaneet suuremmiksi, kävi kaikki vähän paremmin, mutta sitä parempaa aikaa ei kestänyt kauan. Poika joutui linnaan, ja tyttö — hänen kävi huonosti hänenkin. Vanha torppari ja hänen vaimonsa eivät voineet kyllin kirota päivää, jolloin sallivat hänen lähteä palvelukseen oluttehtaan panimomestarille.
Oluttehdas! Se se juuri oli kaiken onnettomuuden syynä ollutkin… Se se opetti pojan juomaan ja se…
Äitiparka painui pian hautaan surressaan lastensa kohtaloa.
Yksin jäätyään ukko suri aivan kuollakseen, ja suru toi hieman ponttakin vanhoihin, velttoihin jäseniin. Sydän sykähti silloin tällöin kostonhalun kiivaassa tahdissa. Mutta hän oli hidasta hämäläisjuurta, ja ajatuksista tekoihin oli hänen sielussaan koko joukon pitempi matka kuin vanhalta tuparähjältä, joka sijaitsi lammin rannalla vuoren takana, oluttehtaalle, jonne hän kulki joka ilta, sen jälkeen kuin oli saanut paikan tehtaan yövahtina.
Paikkakuntalaiset luulivat hänen ottaneen paikan leivän takia. Hänellä itsellään oli siihen kokolailla toinen vaikutin. Täysi selviö se ei tosin ollut virkaanastumisen hetkenä, ja ennenkuin se siksi lopullisesti kiteytyi, tallasivat hänen leveät jalkansa selvän polun mökiltä vuoren poikki tehtaalle. Mutta hänen hidas vaistonsa sanoi, että kun laittautuu lähelle vihollista, käy esteettömästi iskeminen silloin kun sopiva hetki lyö ja — sydän käskee.
Hän oli luullut kuulleensa tuon käskyn monta kertaa ja kerran jo touhahtanut täyttääkseenkin sen. Kaiketi se ei sitten oikea ja lopullinen vielä ollutkaan, koska käsi ei kääntynyt tekoon eikä povessa sisu kyllin kiihkeästi kiehahtanut.
Miten — se oli nykyisin jo selvä seikka.
Milloin — se pysyi yhä vain hämäryyden peitossa.
— Narri poloinen… ivasi hän toisin hetkin itseään. — Ei sinusta ole siihen miestä milloinkaan — ei niin milloinkaan! Joku toinen kävisi kostoon käsiksi ketterästi kuin leipään… sinä syöt leipää, mutta et kosta, vanha nahjusparka.
Lopulta nahjuksenkin hetki lyö.
Vanha yövahti ei tiennyt itsekään mistä ja miten se niin voimakkaana humahti hänen olemuksensa syvimmässä sopukassa, kun hän muutamana heinäkuun päivänä heräsi auringon puolipäiväpiiriä tavoitellessa. Mutta hän käsitti, että määrähetki oli saapunut.
Ilma oli hiostava vaikka pilvetön. Lampi päilyi tyynenä, apila tuoksui, ja harmaa tupa paistatti päivää mansikkaisen ahon reunassa.
Oli aivan kuin näkymätön käsi olisi tarttunut häntä kädestä ja vaatinut varman lupauksen. Tai paremminkin kuin hän olisi juuri havahtuessaan painanut sen huoneen oven kiinni, jossa hän puumerkkinsä piirsi pikaisen ja peruuttamattoman lupauksen alle.
Omituista se oli — ei hirveätä ensinkään.
Hänen täytyi vain imeksiä piippuaan lakkaamatta kaiken päivää, istuen toimetonna milloin tuvan penkillä, milloin portailla, jotka olivat kaikkein alkeellisimmat mitä paikkakunnan rakennustaito tunsi: laudanpätkä poikittain kahden tukin päällä kynnyksen ulkopuolella ja laakea, tahkonpuolikkaan kokoinen kivi sen edessä.
Sinä päivänä kävelivät vaimo ja lapset ilmielävinä hänen edessään, eikä hän saanut oikein selville, oliko heillä sanomista hänelle vaiko hänellä heille…
Kun tuli aika lähteä öiseen toimeen tehtaalle, pisti hän vastoin tavallisuutta tulitikkulaatikon uuninreunalta taskuunsa ja keräsi tuvan seinukselta muutaman kiehkuraisen höylänlastun, ohuen ja hienon kuin paras silkki. Sullottuaan ne toiseen taskuunsa lukitsi hän oven pistäen avaimen vanhalta muistilta nurkkahirren koloon.
Mutta jos hän luuli pääsevänsä niin helpolla perille asti, erehtyi hän hiukkasen. Metsässä kävi vielä kaikki hyvin, mutta tehtaan aukealla sykähti pahasti rinnassa ja tunne oli epämieluisin kaikista niistä tunteista, joita hän muisti sielussaan olleen ikimuistoisista ajoista…
Hiisi vieköön — kävikö sitä nyt tekeminen sentään?
Epäröinti ei kallistunut niin paljon häneen itseensä kuin patruunaan ja tehtaaseen.
Laajana ja mahtavana se siinä seisoi. Kyllä — olihan sillä kokoa! Punainen maali oli vähän haaltunut, ja siellä täällä kaipasivat valkeat akkunalaudatkin sivellintä. Ja sitä rankin paljoutta, mikä sen vatsasta oli pursunut…
Ilta oli hiljainen ja ihana. Hiostusta jatkui. Selvään oli ukkosta ilmassa, mutta pilveä vain nimeksi.
Paikkakunta laskeutui väsyneen lepoon kuuman heinäpäivän jälkeen, ei yhtään kulkijaa näkynyt puolella eikä toisella. Vasikan kello kilahti läheisestä haasta, ja vuoren rinteeltä kuului kehrääjälinnun tuttu ääni.
Yövahti muisti päivän, jolloin patruuna oli palkannut hänet tähän toimeen ja antanut ryypyn sanoen:
— Meitä on monta, jotka huolehdimme tehtaasta päiväiseen aikaan, sinä yksin yöllä. Siksi olekin valpas virassasi.
— Kyllä —
Hän oli saanutkin kiitoksen valppaudestaan silloin tällöin ja ottanut ne vastaan hiljaisella »ei kestä» mutinalla, niinkuin ei kestänytkään, kun asian oikean laidan tunsi. Ja häntä oli sen ohessa aina hieman myrkyllisesti hymyilyttänyt.
Nyt se hymy pyrki esiin vuorotellen tuon epämieluisan tunteen kanssa. Se pani hänet kävelemään ja miettimään, päättämään ja epäröimään yön hiljaa uinuessa kesäisen maan yllä.
Pimeni koko lailla, vaikkei yövahti huomannut sitä tukkiessaan höylänlastuja seinänkoloon järvenpuoleisella nurkkauksella. Siinä oli laho hirsi, hän oli huomannut sen vuosi sitten ja huomauttanut patruunallekin. Mutta sitä ei oltu korjattu, se oli irvistänyt siinä kokonaisen vuoden, aukoen suutaan kuin nälkäinen.
Nyt se sai osansa — se oli varma se.
Kierros vielä kellarin ja varastojen ympäri. Tottakin, ne eivät olleet kovin täydet nyt, uusi panos oli juuri valmistumaisillaan. Olihan tässä aikaa.
Tullessaan takaisin apilaista nurmiaukeamaa maantienpuoleisella tehtaan seinustalla hän huomasi kohoavan pilven ja salaman.
Kas… se oli aina äkkiarvaamatta kimpussa noustessaan vuoren takaa. Eivät olleet laittaneet ukkosenjohdatintakaan, vaikka puhetta siitä kyllä oli pidetty.
Jylinän tärisyttäessä vuorta kiersi yövahti rannanpuoleiselle nurkalle. Hän veti tulitikut esiin pahan tunteen liehuessa hänen ympärillään tukahuttavana tulena. Se uuvutti ja masensi, se katkoi joka jäsentä kuin kiinni tarrautuva tauti… vai oliko se vain ukkosen painostusta, hän oli aina ollut niin herkkä sille.
Tuo kaikki veti taaksepäin, mutta se lupauksenomainen, se juuri, jonka kerällä hän oli herännyt, piti puolensa myöskin. Suottako hän olisi piirtänyt puumerkkinsä siihen ihmeelliseen kirjaan…
Yövahti raapaisi juuri tikulla tulta, kun suunnaton välähdys ja rätinä huumasi hänet hetkeksi. Tuo oli sen mahtavan mylväisy, silloin kun se iski kyntensä maanpäällisiin — hän ei kuullut sitä nyt ensi kertaa elämässään.
Tehdas paloi!
Kuului vain yksi ainut valtava humaus, ja kirkas liekki häilyi ympäri rakennusta kuin punainen heinä tuleentuneella kedolla.
Vanhus kirkaisi kipeästi. Se oli äärimmäisen tuskan parahdus, pettymyksen huuto, joka voitti luonnonvoimienkin äänen.
Peittäen kasvot käsiinsä juoksi hän etemmäs ja painui kivelle voimatonna yltyvän loimun paahteessa, tuntematta muuta kuin pettymyksen karvautta.
Hän oli kerran aikaisemmin, joskin lievempänä, tuntenut saman tunteen, nähdessään toisen miehen vievän tytön, johon hän oli ollut ensilempensä voimalla kiintynyt.
Hänen rintansa läähätti. Omakätisen koston sulo jäi maistamatta. Viime hetkessä otti toinen sen hänen heikosta kädestään, ja hänen alistumistansa helpotti hämärä vaisto, joka sanoi, että sillä toisella oli ehkä parempi syy kostoon kuin hänellä kurjalla vaivaisella… Ainakin kävi se paljon nopeammin ja varmemmin kuin hänen oma tuhruunsa tikkujen ja höylänlastujen avulla.
Huuto ja melu sai hänet siitä hereille.
— Salama iski… kuuletteko, salama! huusi hän kyyneleet silmissä nyrkkiä heristellen.
Hänelle heitettiin rauhoittavia sanoja kesken sammutustyön, ja vielä jälkeenpäin kerrottiin, kuinka lohduton hän oli ollut sinä yönä, jolloin salama poltti oluttehtaan.
Mutta kukaan ei aavistanutkaan hänen raivonsa oikeaa syytä, luultiin hänen vain tehtaan paloa surevan.
Vasta kuolinvuoteellaan hän ilmaisi asian seurakunnan vanhalle rovastille.
— Nähkääs, puheli Taneli Rossi vuoteeltaan, missä hän lojui tavallisessa lempiasennossaan käsi niskan alla ja toinen pitkän piipun vartta tukien. — Sitä, nähkääs, täytyy ihmisolioissa, joista pitää, joihin kiintyy, olla jotain erikoisen vaikuttavaa, sellaista joka tehoo, tehoipa siten tai täten.
— Ja mikä on minussa tehonnut kaikkina näinä toveruusvuosina arvoisaan veljeen? kysyi Olli Jalas tiristäen viimeisen tilkan olutpuolikkaasta lasiinsa.
— Ka, sinun raukkamaisuutesi tietenkin.
— Kiitos.
— Ei kiittämistä. Mikä muu sinun ominaisuuksistasi olisi valtavampi? Tai mitä muuta ominaisuutta sinulla yleensä olisikaan…? Ja Niilossa taas tehoo leikillisyys, tuo ainainen kujeisiin puhkeava ilkku, joka hakee vertojaan. Niin vastakkaiset ovat tehonne, veljet, ystävistä parhaimmat, ja kuitenkaan en saata sanoa, kumpaisesta teistä enemmän pidän.
Olli Jalaksen ainaisen alkoholinkäytön tylsyttämät kasvot kuvastivat hämmästystä.
— Meistä, sanot sinä…
Hänen katseensa tähysti puoleen ja toiseen, ensin tyhjään tuoliin vierellään, sitten olutpuolikkaiden ylitse pöydän toiseen päähän, josta näkyi vanhanaikuisen kiikkutuolin matala selusta.
— Meistä, sanot sinä… kertasi hän kerran vielä. — Aivan kuin et vieläkään olisi selvillä siitä, että Niilo Kainulainen saatettiin jo vuosi sitten maan multaan. Hän ei ole tässä enää.
— Hän on. Olen aivan varma siitä, että hän yhäti istuu luonamme aina kun näinikään muistelemme, maistelemme… Saatan nähdä kiikkutuolin heilahtavan kuten ennenvanhaan.
— Mene tiedä kuulet sen narahtavankin.
— Mene tiedä — ellet sinä estäisi sitä ainaisella epäuskollasi tuossa.
Mutta hiljaa: kuuntele!
Niin ketterästi kuin vanhat leininlyömät jäsenensä sallivat, köpsähti Taneli Rossi istualleen vuoteensa laidalle ja jäi kuin kivettymä piipunvarrella oveen päin osoittamaan.
Ei hän nyt kuunnellut ystävä vainajan kiikkutuolin narinaa, vaan ulkoa kuuluvia askeleita, jotka kiistämättä olivat elävän ihmisen. Mahdollisesti Olli Jalaksen vaimon. Ja juuri se otaksuma sai hänet ripeämmästi liikehtimäänkin.
Olli, hetken hölmisteltyään, tajusi mitä toinen varoi — hän ei ollut vielä niin humalassa — ja sanoi, kättään heilauttaen rauhoittavasti:
— Elä sinä eukkoa pelkää… Ei se nyt tule, se on pakanalähetyksen ompeluseurassa.
— Mutta jos se ei olisi — pelkäisit sinä. Juuri sinä.
He tiesivät kumpainenkin, ettei ollut hauskaa saada Ollin vaimoa kuokkavieraaksi tällaiseen rauhalliseen toveruushetkenviettoon. Sillä hän toi pyryilman tullessaan. Ja yhtä nopeasti kuin hänen tilaisuuteen sovelletut sanansa virtasivat, yhtä nopeasti etsi Olli takkinsa ja lakkinsa seuratakseen kuuliaisena vaimonsa kehoitusta.
— No niin, näkemiin sitten, vanha veikko, turahti hän silloin tavallisesti ovelta, luoden ikävöivän katseen uunin ja pesukaapin väliseen soppeen, johon jäi vajaampi tai täydempi olutkori, aina sen mukaan kuinka pitkältä yhdessäoloa oli kestänyt.
Sellaisina hetkinä Taneli nauroi vanhaa, viisasta nauruaan, ei näkyvää, ei kuuluvaa. Ja saadessaan oman ansaitun osansa sanatulvasta kumarsi hän vaiteliaasti, tyynenä ja harvasanaisena, aivan kuin ei olisi ollutkaan se puhelias vanhapoika, jonka juttu luisti lakkaamatta toverien ja lasien parissa.
Hän sanoi itse synnynnäisen vaiston ohjaavan käytöstään eri tilaisuuksissa. Ehkäpä kokemuskin vaikutti sen, että hän juuri tässä tilaisuudessa antautui vilpittömimmin vaistonsa valtaan.
Pahaenteiset askeleet etenivät tällä kertaa.
He olivat, onnekseen, erehtyneet niiden suhteen kumpikin.
— Se on se omatunto, näes… alkoi Olli.
— Mutta kyllä sinä aina oletkin ketterä seuraamaan, ilkkui Taneli. — Antaisit kerran odottaa tai sanoisit jyrkästi: en tule! Talon vierasvaraisuutta pitäisi kunnioittaa.
— Tuota, veikkonen, sinä käsität minut väärin.
— Joko taas?
— Jo. Minä, tuota, en kiirehdi lähtemään sen vuoksi. Ehei! En minä nyt niin tohvelin alla ole…
— Mutta olet kuitenkin!
— No, veli… Minä, näes, kiirehdin sinun tähtesi ja — miksei — juuri vierasvaraisuuden, talon kunnioittamisen tähden.
— Ka, sepä!
— Se. Vähemmän, näes, ehtii tuossa torua, kun sukkelaan suoriudun matkaan. Torukoon sitten matkalla, kotona — ykskaikki. Mutta sinä et tahdo käsittää, et.
— En, sanoi Rossi ihmeissään. — En ole tullut ajatelleeksi asiaa siltä puolen. Ja ensi kerran tuot sen ilmi itsekin. No, olkoon niin, veli, en kiistä, en kumoa, olen iloinen kuten aina löytäessäni ihmisistä uusia hyviä puolia. Se sopii minulle. Se todistaa luonnon määrätöntä monipuolisuutta, näes.
— Elä ivaa.
— En.
Taneli Rossi tuli sytyttämään piippunsa ja tyhjentämään jo aikoja sitten väljähtyneen olutlasinsa tahraiselta, tupakanporon täyttämältä pöydältä. Häneen oli äkkiä iskenyt lauha hyvätuuli, sellainen oikea hellyttävä mieliala, jolla on voimaa tarttua seuralaisiinkin.
— Mitä siitä, kanna ristisi! sanoi hän hyväntahtoisesti, lyöden toveria olalle. — Otetaan elämä sellaisena kuin se on, on siitä tähänkin asti selvitty. Vähän vaikeammaksi se kylläkin on käynyt Niilo Kainulaisen mentyä… mutta koetetaan… koetetaan…
Hänen kasvoillaan paistoi päivä, ja hän hyräili.
Olli Jalas katsoi häneen epäilevästi. Epäilys nousi aina hänen päähänsä alkoholin seurassa.
— Ei se usko… jurritti itsepäinen ääni Ollin sisässä. — On uskovinaan… lyöttäytyy luottavaiseksi… mutta sisässään nauraa… Nauraa.
Ääneensä hän sanoi:
— Uskotko sinä, että kun lähden, lähden toveruuden, en pelkuruuden vuoksi? En siksi, että olisin tohvelin alla… Sano suoraan!
Taneli seisoi siinä myhäillen, hiukan horjuvin jaloin. Hän täytti lasinsa, täytti piippunsa ja palasi saaliinensa sängyn reunalle.
— Uskon, vakuutti hän sieltä. — Miksen sitä uskoisi? Toveruus kärsii uskon puutteesta, ja toveruutta — hiisi vieköön — toveruutta ei remuveikot koskaan petä. Aina niiltä päiviltä asti, jolloin nuoruus tanssi suonissamme ja me ensimäisinä tämän kaupunkipahasen tanssisaleissa, olemme me, niin sinä ja Niilo kuin minäkin, kokeneet yhtä ja toista, mutta toveruuden pyhyyttä — olemmeko loukanneet sitä konsanaan?
— Sinäpä sen sanoit. Ja siksi minä… kun eukko väliin yltäytyy hakumatkalle, näes … Mutta elä ole vihainen, veli.
Ollin kieli alkoi jo hieman kangertaa.
Taneli Rossi nyykäytteli päätään ja imi piippuaan.
Hänen hyväntahtoinen katseensa harhaili pitkin huonetta, pysähtyen hetkeksi eri esineisiin, sekä lähellä oleviin, jotka näkyivät selvästi, että toisella puolella huonetta sijaitseviin, jotka vain hämärinä häämöittivät tupakansavun seasta.
Äkkiä hän remahti nauramaan.
— Vihainen? Pääseekö sillä vihalla mihinkään. Ja mikäs minä, että vihoittelisin… Muistatko viheltäjä Yrjön rouvaa? Mieleenpainuva muoto sillä miekkosella olikin. No niin, tässä takavuosina — kun sitä vielä seurusteltiin »kerman» kanssa — tulee Yrjö muutamana aamuna matkoiltaan ja ohjaa asemalta suoraan tänne. Miehessä, näes, ei ollut mielestään kotiinmenijää… Oli tullut taipaleella liikoja lystäillyksi… Onko sinulla olutta, tiedustaa, että saisi pahimman pohmelon ohitse ennen kotiinmenoa… Olihan sitä. Mutta tuskin oli pullo puolillaan, kun karahti reenjalas portaan edessä ja Yrjön rouva astui sisään. Siunaa ja varjele sitä tilannetta! Muistaisinko enää puoliakaan siitä, mitä hän Yrjölleen sanoi, mutta minä sain tietää sen, että tämä vanha kamarini oli oikea paholaisen katiska, jossa aina tiesi jonkun ahvenen tapaavansa. Kiitin ja kumarsin. Vakuutin olevani vain halpa särki silloin tällöin täällä todellakin pistäytyvien ahventen joukossa — en mitenkään syypää heidän tuloonsa. Mutta hän väitti vastaan. Minä, kuuletko, houkuttelin! Se oli ainoa kerta, jolloin menetin malttini ja iskin nyrkin pöytään naisen edessä, iskin niin että kimahti! Vaan auttoiko se, oliko muka kumoamaton todistus tai amen, joka pannaan päätteeksi saarnan perään? Ei, veikkonen. Viha olkoon viimeinen ase meikäläisen kädessä.
Olli Jalas, vanha lääninkanslistinahjus, hykerteli käsiään.
Nyt oli hänenkin hyvä olla.
Toverin tarina, vaikkakin kaukaista aikaa koskeva, toi hänelle salaisesti toivotun hyvityksen. Hän ei ollut ainoa, jota eukkonsa haki juomateiltä. Ei ainoa, joka otti seuratakseen hakijaa.
— Ja Yrjö taisi ottaa ja mennä?
— Menihän se.
— Mutta tuli taas toiste takaisin, kun sattui…?
— Tuli. Etkö itse juuri sanonut, että täällä minun luonani on jotain kotoista, sellaista, jota eivät kaikki löydä omasta nurkastaankaan, vaan jonka kotoista kotoisemmaksi tuntevat ja tunnustavat missä sen ikinä tapaavatkin. No, onko sinulla selvillä mikä se se on?
— Se on minulla selvillä täällä ja täällä, vastasi Olli osoittaen otsaansa ja rintaansa. — Mutta sanoa sitä en taida.
— No, sanoi Taneli ja hymyili. — Sanan selitys ei ole tarpeenkaan.
— No, no niin, jupisi hän edelleen ja vetäistyään pari pitkää savua piipustaan päätti:
— Juuri niin sen pitää ollakin. Kippis!
Olli Jalas istui kenoselkäisenä, loistavana kerrankin, ja hyvitettynä. Vanha tuoli natisi hänen allaan. Hän oli kuin sotilas, joka on saanut rahan rintaansa ja kiitokset urhoollisuudesta päällepäätteeksi. Tällä hetkellä hän tunsi asemansa korotetuksi — maaherra yksin oli hänen yläpuolellaan…
Hän painoi silmänsä kiinni ja kuvitteli mielessään vaimonsa tuloa, jos se tapahtuisi juuri nyt. Jos Herra hyvin auttaisi, näyttäisi hän, ettei katiskassa ollut tänä iltana enemmän särkiä kuin ahveniakaan, vaan suuria, jalosukuisia lohia. Juuri niin.
Varmasti tekisi hän samoin kuin Sandels Partalassa ajutantilleen:
»Sen, että te käytte nyt istumaan ja lautasen tuotatte, sen saatua syötte huoleti vaan ja syötyä ryyppäätte…»
Häneltä ei kahveli putoaisi, eikä hän naurahtaisi liioin. Saisi Lotta
Jalas nyt kerran sen kumman kokea.
Taneli Rossilla ei ollut aavistustakaan siitä korkeasta veisusta, joka helisi hänen ystävänsä ajatuksissa; hän vain katseli häntä vuoteensa reunalta ja peläten Ollin nukahtavan kiiruhti tarinoimaan.
Olikin jo se aika, jolloin Olli tavallisesti vetäisi ensimäisen unenpätkänsä.
— Tänä keväänä minä teen sen! huudahti Taneli päättävällä äänellä. —
Kuuletko, veli?
— Minkä sitten?
— Minkä… kertasi Taneli tyytymättömästi. — Pyhiinvaellusmatkani tietenkin, pitäisi sinun tietämän. Enkö sitä ole jo kyllin kauan suunnitellut. Hohoi, tässä juuri olen sen jokaisen askeleen ottanut tuhannet kerrat… olen mennyt… olen tullut… olen nähnyt ja kokenut…
Olli naurahti.
— Kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin sinä jo aloit taivaltaa, mutta etemmäksi et ole ehtinyt vielä tänäkään päivänä. Ja paras kai niin onkin. Löytäisit vanhentuneen, lihavan eukon, kurttuisen ehkä… hampaattomankin…
Taneli keikahti istumaan ja jyskytti nyrkillään vuoteen reunaa.
— Vaikene, sanon sinulle!
Hän näytti suuttuneelta ja katsoi syrjittäin halveksivasti Olliin.
— Minkä minä löytänenkin, ei kuulu sinuun. Mutta pety en, sen tiedän.
Ja hän alkoi taas — kenties sadannen kerran — kertoa matkastaan peninkulmain takaiselle Keronrannalle, jonne hänen nuoruudenlemmittynsä oli joutunut muutaman hovin omistajan vaimoksi.
— Olisit pitänyt paremmin puolesi silloin, kun Keron herra alkuaan ilmestyi… et siinä nyt yhä kuikuttelisi kuvitteluinesi, haukotteli Olli.
— Ka, olisit itse pitänyt puolesi laamannin kultahäissä, ei reserviluutnantti olisi vienyt Elina Margaretaa, vaan hän olisi sinun tänäkin päivänä — sensijaan että sinulla nyt on vain äkäinen Lotta Lun —
— Minä join, keskeytti Olli rauhallisesti.
— Luutnantti ei juonut, näes. Ja Elina Margareta oli kuin enkeli…
— Enkö minä sitten juonut? tivasi Taneli.
— Ja jos Elina Mar' oli enkeli, oli Leila enkelien enkeli.
— Mutta Keron herra joi myöskin, intti Olli.
— Saattoi ryypiskellä, vähin. Minulla se oli täydessä vauhdissa jo silloin, ja siksi jäin… jäin…
— Jättäysit, oikaisi Olli. — Morsiusneidotpa kertoivat hänen odotelleen sinua vielä hääiltana. Joitko sinä silloinkin?
— Varmasti. Ja enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun minä sitten seuraavana tai oikeammin sanoen seuraavina päivinä selvisin siitä, ei minulla ollut elämästä jälellä muuta kuin se pyhiinvaellusmatkan ajatus, joka nyt tasan kolmekymmentä vuotta on kanssani elää kituuttanut tässä Miettisen perillisten kamarissa, tässä katiskassa, näethän.
— Ja tässä te elätte, kunnes musta valjakko vie teidät Niilo
Kainulaisen viereen hautaan.
— Ei! sanoi Rossi äärimmäisellä päättäväisyydellä. — Nyt minä tunnen sen luissani, niinkuin leininlyömät tuntevat pahojen ilmojen tulon. Kun vain kevät tästä kerkiää — lähden.
— Onnea matkalle, haukotteli Olli. — Elähän innossasi unhoita lähtöryyppyä.
— Ottaako vai antaa? En, enkä tuloryyppyä myöskään. Toivottavasti veli on tyytyväinen saatuaan kumpaisenkin.
Ollin pää painui pöytää vasten, hän alkoi hengittää raskaasti.
— Niinpä on hetkesi lyönyt… urahti Taneli. — Kippis vain, viinamäen vanha työmies, ja nuku niin, ettei Lotta rouvakaan häiritse untasi.
Ollin vastaus oli pitkä, valtava kuorsaus.
Toverin nukkuminen ei häirinnyt Tanelin hyvää tuulta. Hän sytytti sammuneen piippunsa uudelleen ja kohentausi kaikkein mukavimpaan asentoon vanhan, leveän puusängyn patjoille.
— Siinä näet miehen, joka on uskollinen vanhoille perinnäistavoilleen. Siinä sinä Niilo Kainulainen sen nyt taas näet… Niin varmasti et sinä ikinä nuku haudassasi kuin Ollimme kymmenennen puolikkaan tyhjennettyään. Sinä itse panit sen merkille jo aikanasi, ja minä olen sen varmentanut vähintään kymmenen kertaa tämän orpousvuotemme kuluessa — ole varma siitä. Sanoinko minä todellakin orpousvuotemme, veli…? Ehjä tunne työntää toisinaan niin pahuksen sattuvan sanan esille… Orpoja tässä ollaan ja on oltu aina siitä hetkestä asti, jolloin sinä muutit. Sinulla oli omat tapasi ilahuttaa ihmisiä, niin meitä kuin muitakin. Et tainnut aina osata aivan oikeaan, mutta vilpitöntä tahtoasi en epäile eläissäni… Mitä? Niin, siinä olet myöskin oikeassa: kuoltuani vielä vähemmän.
Kesken tarinaansa hieroi Taneli Rossi vasenta käsivarttaan ja olkapäätään. Niillä tienoin oli viime vuonna ruvennut sietämättömästi pakottamaan.
— Ja hullutella sinä osasit… Ja säikyttää heikkohermoiset ihmiset aivan höperöiksi … Ei, mutta tuota solisluuta se hirtehinen nyt jomottaa… Niinpä istui Hakkaraisen mamsellikin muutama vuosikymmen sitten Saraisten rannalla ja — vaikka pääni pantiksi annan, että pitkää apulaispappia siinä haaveksittiin silläkin hetkellä. Ja päivä paistaa helotti yli aavan ulapan niin unettavan lämpimästi kuin konsanaan heinäkuussa, ja käen viimeinen kukku kuului jostain etempää Saraisten rantakoivikoista. »Vienkö pappilaan terveisiä, haloo!» kuului silloin uneksivan neitosen korvaan, ja hän hätkähti kuin ainakin se, joka on salaisimmista teoistaan yllätetty.
Mutta ketään ei näy, ei kuulu. »Vienkö rovastinapulaiselle lämpimät terveiset?» kuului uudelleen — äänen ikäänkuin ilkkuessa saavuttamattoman, salaperäisen kätkönsä turvallisuudesta. Eikä tiedä poloinen uneksija vielä tänä päivänäkään, että se olit sinä, Niilo, joka uimalla halkaisit aaltoja ja kalaisena, lahnaisena puikkelehdit selällä kimmeltävän auringon turvissa samaa suuntaa kohti kuin rannalla istujan ajatuksetkin…
— Hohoijaa… nyt ollaan vanhoja nyt… Eikä ole takeita siitä, kelle ja minä päivänä sielukelloja soitetaan…
Tällaiset yksinpuhelut, jotka melkeinpä säännöllisesti tapahtuivat Olli Jalaksen nukkuessa pöytää vasten ja tupakansavun seinänä seisoessa laesta permantoon asti, olivat Taneli Rossille oikeaa sielunvirikettä. Vanhat, lämmittävät muistot emännöivät silloin huoneessa. Ne tulivat ja menivät, juosten ulos ja sisään aivan kuin vallattomat lapset huolettomissa leikkilöissään. Ja eikö noiden hajahapsien keskellä istunut itse Niilo Kainulainen, ei raihnaisena ja elinikäisen alkoholinkäytön turmelemana, jollaisena hänet hautaan vietiin, vaan nuorena ja komeana, juuri sellaisena kuin hän oli ollut parhaimpina päivinään…? Juuri se se sai ukon jutun luistamaan, kuten juttu luistaa vain parhaimmassa toveriseurassa.
— Sinä olit mies , veli… oikea pahuksen poika… Saisin hakea tontti tontilta koko tämän kaupungin enkä yhtä ainutta sinunlaistasi löytäisi näistä nykypäivien piimäsuista. Eikähän niitä ollut monta silloinkaan. Vikasi kait oli sinullakin, kuuluithan samaan luomakuntaan kuin kaikki muutkin, mutta sinulla oli sydän… se sinulla oli. Sellaisia sydämiä ei tiputeta taivaasta joka päivä, liekö noita suuri varasto itse Luojallakaan… Ei sitä pilannut viinakaan — tuo piru — joka ei päästä meitä verkostaan kerran siihen saatuaan… ei sitä pilannut raha eikä rakkaus…
— Kuulehan, muistatko miten menettelit Saima Lehtisen kanssa muutamana kevätyönä! huudahti hän niin äänekkäästi, että Olli Jalaskin nosti punaisen nenänsä pöydästä ja örähti pari epäselvää sanaa, ennenkuin uupui uneensa jälleen. — Niin tekee vain hieno mies — älysydän, näethän. Kirkas se ilta oli ja kolea, niinkuin useinkin valkoisten kesäöiden kynnyksellä. Ennen kuin tapasit minut laamannin nurkalla, jossa yhdyimme kävelläksemme pitkin rantatietä, olit sinä kulkenut Lehtisen ohitse ja nähnyt Saimin yksin iltamyöhällä istuvan ulkoportailla. Saattaahan sitä ihminen niinkin tehdä, sanoit, mutta outoa se on nuorelle rouvalle sittenkin… Lämpimässä vuoteessa sitä jo pitäisi olla, varsinkin kun asiat ovat niinkuin ne näkyvät olevan. »Anna ihmisen istua ja vilvoitella», kehoitin, mutta sinä et saanut sitä mielestäsi. Sinä olit älynnyt jotain noilla hiton herkillä hermoillasi, ja mikä lie näkymätön ajanut askeleitasi, en tiedä… sen vain muistan, että Koposen nurkalta käännyttiin ylös ja Lehtiseen päin kulettiin, kunnes nähtiin, että siellä istui portaillaan vieläkin… »Annatko nyt ihmisen vilvoitella», tiuskaisit sinä, eikä siinä pitkään viivytty, kun oltiin sisaresi asunnolla ja siellä tarpeelliset »alkuvalmistukset» tehtyä ulkona taas. »Nyt menet sinä ja sanot hänelle, että Eva Kainulainen on sairas…» »Enkä mene! Minä en mene — minä pilaisin koko asian, hyvä mies.»… No niin, taisit itsekin pelätä samaa, et hoputtanut enää minua, vaan menit itse … menitpä niinkin ja sanoit poloiselle portailla-istujalle, että siskosi tuli äkkiä sairaaksi ja tahtoisi ystävätärtään luokseen, jos … jos hän vain voisi ja tahtoisi tulla… Ja miksei voinut… käyhän se mainiosti päinsä ihmiselle, jonka mies äkäpäissään on jättänyt oven taakse kylmään, purevaan kevätyönilmaan… Se oli vain kaunis teko sekin… se oli oiva teko, veli… Mennä, mukamas, pyytämään ystävänpalvelusta, juuri siten voidakseen itse tehdä sen… huomaamatta… hienosti… No niin, juuri älysydämen tavalla… Ei, mutta minäpä käyn ja kysyn Evalta, ilmaisiko hän koskaan myöhempinäkään vuosina Saimille tuota sotajuonta, jonka sinä, Niilo, punoit ja me kolmisin Evan kanssa toteutimme.
Olli Jalas heräsi tuhisten ja öristen.
— Puh… huh… nukuinko minä, veli?
— Nukuit tietenkin. Kaikkia sinä kyseletkin…
Hän siemaisi täyden lasin ja piristyi vähitellen. Mutta Rossin mielestä se kävi liian hitaasti, siksi otti hän vanhan, rakkaan viulunsa seinältä ja viritti iloisen polskan, tutun ja kotoisen, jonka säveliin liittyi pitkä sarja yhteisiä nuoruuden muistelmia.
Eräänä aurinkoisena kevätaamuna — puut olivat silloin hiirenkorvalla ja ensimäiset vuokkokimput ilmestyneet kauppatorin myyntipöydille — poikkesi Olli Jalas virastolle mennessään Rossin asuntoon. Hän oli hieman huonovointinen sinä aamuna, joten pieni tilkkanen olisi tullut hyvään tarpeeseen. Kenties oli Tanelin tuoppi yhtä tyhjä kuin hänen omansakin, mutta kysyä täytyi — ja kiiruhtaa.
Käytävä oli pihan puolella, ja ovelta puuttui kokonaan sellainen kaupunkilaisvehe kuin soittokello. Sitäpaitsi oli Ollilla oikeus mennä sisään koputtamattakin. Mitä tyhjiä, suotta aikojaan…
— Terve!
Mutta mies, joka vastasi Jalaksen tervehdykseen, ei ollut Taneli. Vieras ukkohan siinä istui virsut jalassa, hattureuhka silmillä ja piippunysä suussa. Maankiertäjä — sillähän oli reppu ja keppikin vieressään.
— Ei taida itse kotona ollakaan, tuli Ollilta pettyneesti.
Ukko kopautti piippunsa tyhjäksi virsunsa kärkeen ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän työnsi hattunsa hiukan ylemmäksi myhäillen tutunomaisesti:
— Tässähän sitä vielä ollaan… Mutta lähdössä, kuten näet.
— Ka tuota vekkulia… tuota hirtehistä! hölmisteli Olli. — No jos… jos nyt niinkuin Keronrannalle aikoisit, niin varma saat olla siitä, ettei sinua itse paholainenkaan tuntisi… Nousehan tuosta! Ja käänny! Entä mistä sinä nuo mokomat teatteritamineet olet saanut?
Taneli oli hyvillään. Toverin arvostelu oli samaa kuin matkapassi ulkomaalle aikovalle. Hän kävellä teppuroi lattialla, löi kämmeniään kupeisiin ja yskähteli.
— Kunhan eivät vaan nappaisi kiinni irtolaisena.
— Vielä tyhjiä. Mutta katsohan kassojasi … jos olisi vaikka kynnen verran…
— Istu! sanoi Taneli asettuen Ollin eteen mahtavana. — Niinhän oli puhekin, veli, että ryypyn saat, kun lähden, ja toisen tultuani. Ja nyt minä lähden kuin lähdenkin. Sanasta miestä — eläkä yhtään naura siinä!
Olli Jalas ei voinut olla nauramatta.
Hän laski salkkunsa pöydälle, vanhan, kuluneen virastosalkun, jossa oli messinkiset nurkkahelat ja viallinen lukko. Nyt se oli ohut ja kevyt, liekö sisältänyt jonkun vaivaisen kotityönä olleen ylöspanoarkin. Toisinaan se kyllä saattoi olla täysi ja painavakin — ei virastotiellä — mutta silloin siihen oli ahdettukin vierekkäin viisi olutpulloa, jotka seisoivat rivissä kuin sotamiehet ikään, yhdenkään kaupunkilaisen aavistamatta asian oikeata laitaa… Ja hyvä niin, sillä sehän olikin Ollin ainoa virkasalaisuus.
— Ei, mutta heitä jo kujeet, vanha mies.
— Tosi aikomus tämä on. Usko tai elä. Vai etkö sinä käsitä, että kerranhan sen täytyy tapahtua.
— No anna sitten mitä sinulla on… Tästä täytyy jo joutuakin.
— Minulla on viikon loma, sanoi Rossi komutessaan kaapissa.
— Vai viikon.
Olli katseli häntä yhä nauraen.
— Ei tässä kovin korkean arvoluokan herroja olla, veisteli hän sitten.
— Mutta ei sinua, totta vie, noissa tamineissa sähkölennätinvirkamieheksi puhuteltaisi, ei vainen…
— No maljasi! Ja pidä hyvänäsi, että sinä siinä jotakuinkin käyt lääninkanslistirahjuksesta. Korkeammalle sitä kerran tähdättiin…
Hyvästelyssään Olli vielä kehoitti Rossia heittämään mokoman matkanteon sikseen. Pitikö uskoa, että mies oli tullut lapseksi uudelleen… vai kuolemansa edelläkö hän joutavasta pitkien iltojen haaveesta teki toden. Lähteä nyt ypöyksin maantietä tallustamaan kuin mikäkin kiertolainen. Hän, Olli, menisi ennemmin kalaan.
Taneli Rossi vain hymyili.
Jos Ollilla olisi ollut hiukankaan enemmän näkevää silmää, olisi hän epäilemättä eroittanut Rossin kasvojen tämänpäiväisen harvinaisen sävyn. Mutta hänen huomiokykynsä tylsä kosketin ei ollut sellaisia varten.
— Yksinkö! tivahti Taneli. — Jos sinä jättäisit virastopöytäsi hetkeksikään ja istahtaisit vaikkapa Hiisivaaran rinteelle katselemaan minun menoani, niin saisit nähdä kerrassaan kuninkaallisen saattueen. No sen sanon sinulle, veli Olli, että yksin en olisi koskaan matkaanlähtöä tullut ajatelleeksikaan.
— Missä hiiden markkinasaatossa sinä sitten?
Olli oli jo portailla, ja kiire poltti hänen jalkapohjiaan.
Taneli seurasi häntä askel askeleelta. Nyt hän istahti kynnykselle ja pakisi:
— Katsoppas… kaikkien vanhojen muistojen juhlakansa kulkee kintereilläni. Siinä on miestä, naista ja lasta — on vanhaa ja nuorta. Ne tulevat suoraan tanssisaleista ja kekkereistä, siksi niillä on juhlapukimet ja kukkia rinnoilla… Niin, niin…
Hän iski omituisella kujeellisella lempeydellä Ollille silmää ja jatkoi:
— Kiipeä sinä vaan Hiisivaaralle ja katso. Tuttua väkeä se on sinullekin. Siellä näet joukossa vaalean Elina Margaretankin, ihanan kuin keväisen kielon, siellä näet laamannin neliapilaan, Pertin kaunottaret, jopa jokaisen niistä, joita nuorena tanssissa pyörittelit… Voi sinä vanha, laho kanto! Mene nyt, kanslistin ei ole lupa myöhästyä viittä minuuttiakaan.
— Kunhan et vaan olisi tullut höperöksi koko mies… jupisi Olli Jalas huolestuneena.
— Kuule — miksi kun en olisi tullut?
— Ka, runoilijaksi sinun olisi pitänyt, sanoin. Sinulla olisi riittänyt noita kuvia paperillekin. Hyvästi!
Hän nosti oikein hattuaan.
— Hyvästi! Mutta oikea runoilija ei pane kuviaan paperille, hän elää , ne… Hyvästi, hyvästi, veli!
Taneli Rossi oli tehnyt suuren matkansa.
Kuninkaallisen saattueensa keralla hän oli vaeltanut kymmenen peninkulmaa mutkittelevaa maantietä, paahteista ja varjoista, aina sen mukaan noudattiko tie metsäisiä seutuja vai päivänkäypiä aukioita.
Ensimäisen pajukon luona hän oli kietaissut pajunoksan hattuunsa ja koristanut sauvansa keväisen koivun notkealla varvulla. Tuomentuoksuinen ilma oli leyhkynyt hänen ympärillään ja linnut pitäneet juhlamusiikista huolen. Ahkerat mehiläiset olivat lentäneet airuina, hänen oman, vanhan sydämensä nuortuessa uudelleen kaiken tämän harvinaisen ihanuuden keskellä, ja niin oli menomatkasta tullut yhtenäinen riemukulku.
Ja sittenkin hän oli tullut liian myöhään!
Sinä pilvettömänä iltapuhteena, jolloin hän palasi takaisin kaupunkiasuntoonsa, näännyttävän paahteen ja pölyn saartamana, läpiuupuneena ja kaikkea kaunista toivoa vailla, tapasi Olli Jalas hänet kuin myötynä miehenä samoissa tamineissa, jopa samalta tuoliltakin kuin korkealentoisen lähtöpäivän aamuna.
— Terve mieheen! toivotti Olli jälleennäkemisen ilolla ovelta. — Turhaan täällä jo parina päivänä kävin kolkuttamassa. Mitä matkalta kuuluu?
Jos Olli toivoi tapaavansa toverinsa jäähyväishetken helkkyvässä mielenvireessä, pettyi hän täydelleen. Masennuksen huokauksen hän sai ensimäiseen kysymykseensä vastaukseksi. Jopa toiseen ja kolmanteenkin.
— No eipä ihme, jos oletkin tyyten väsynyt, mies poloinen, surkutteli hän istuessaan Tanelin viereen tyhjän, lohduttoman pöydän ääreen. — Niinpä olisitkin kelpo löylyn tarpeessa, veli, eikä sen päälle pari lasillista haitaksi ensinkään… Jo minä aavistin mitä sellainen matka kysyy, ei se ole leikintekoa, veikkonen. Mutta haastahan tuossa jo jotakin. Eikö sieltä edes terveisiä lähetetty?
Taneli kääntyi laskien kätensä raskaasti Ollin olkapäälle.
Hänen kasvoillaan asui masennus.
— Kai sieltä olisi niitäkin lähetetty, jos… jos en…
— Jos et mitä? kiirehti Olli, kun Tanelin ensimäiset sanat kuolivat pois kuin heikko kaiku metsän taakse.
— Jos en tullut liian myöhään.
— No kas niin! Ja montako vuotta liian myöhään sinä oikeastaan matkaan läksitkään?
— Iva pois nyt, ärähti Rossi. — Tai jos tuo veikeys on kotoisin virastopöytäsi äärestä niin — hae sitä hieman lisää sieltä.
— Elähän tuossa… lepytteli Olli. — Sinä tulit liian myöhään siis.
— Minä myöhästyin kokonaisen kauniin Luojan päivän. Sillä näes: päivää aikaisemmin jos tulin, näin hänet vielä elävänä, tämän ilmakehän asukkaana, jos kohta lähtövalmiinakin. Mutta nyt. Arkussa makasi viileän pimentoisessa köynnösmajassa.
— Elä, elä veikkonen…
Taneli pyyhkäisi otsaansa. Sen taakse näinä päivinä pyrki pyrkimistäänkin hukkaanmenneen elämän paino nietostautumaan.
— Vai niin täpärälle otti…
— Niin, veli Olli. Mutta kaunis hän oli katsella vielä siinäkin. Harmaiksi olivat hiuksensa käyneet — muistatko vielä miten somiin laineisiin ne laskeutuivat tästä näin ohimoilta — ja paljon oli jo ryppyjäkin kasvoissaan. En tiedä, oliko kuoleman käsi lientänyt vai tiivistänyt niitä siinä, kuitenkin kaikitenkin, entisen ikimuistoisen ilmeensä niiden lomitse löysin… Kivikkoinen sen poloisen polku on ollut… Luoja yksin tietää, moneenko terävään kiveen jalkasensa haavoitti… Siinä, näes, vanha palvelija kertoi yhtä ja toista. Mutta eipä siltä, olin sen kaiken, ja paljon muutakin, sielussani tuntenut… pitkin matkaa, näethän.
Taneli Rossi painoi kasvot käsiinsä ja istui niinikään pitkän, äänettömän hetken, kyynärpäät polvien varassa.
— Vanha, kunnon ystävä — mietiskeli Olli — siinä nyt on sinunkin elämäsi kuin sairas lintu kohtalon suuressa kourassa… Poissa on mielen hehku ja selkäranka…
— Ei, ei… jupisi hän sitten ääneen, ja hänen sääliviin silmiinsä tuli äkkiä jotain pelästynyttä ja avutonta. Hän oivalsi sinä hetkenä, että jos ei Taneli tuosta tule entiselleen, on hänen omankin elämänsä paras maku mennyttä. Kotona ainainen jankutus Lotan kanssa… virastossa kuin erämaassa… Täällä, toverin katon alla, oli elämän juhlahetket vietetty, täällä, tai ei missään, ne yhä edelleenkin tulivat vietettäviksi. Mutta jos poika parka on mennyttä miestä, jos hänestä vuotaa elämänneste, tuo ehtymätön hyvätuulensa ja vanhan siunatun sydämensä koeteltu toverihenki — niin Jumala paratkoon silloin Olli Jalastakin!
Ja hän pani kätensä ristiin huokaisten. Paljoa ei hän luullut elämältä pyytäneensä — ainakaan viime aikoina — vietiinkö nyt se vähäinenkin?
— Elä huokaise, Olli, ei se siitä somene, virkkoi Taneli valoisammin ja nousi seisaalleen.
— Kas…
Hän hämmästyi Ollin kasvojen avutonta haikeutta. Niin syvää osanottoa ei hän luullut saavansa, tuskin Ollissa sitä niin voimallisena löytyvänkään. Ja aavistamatta Ollin surun itsekästä syytä, sykähti hänen sairas sydämensä taas kerran kiitollisena toveruuden verrattomasta lahjasta.
Olli tarttui halukkaasti kiinni siihen valoisampaan, joka puikahti esiin Rossin mielialassa.
— Kuollut on kuollut, veikkonen. Kaikki me sen ajan lapset olemme kohta maan povessa. Ajattelehan vain, Taneli, kuinka nopeasti tästä elämänvähäsestä selvitään ja — taivas sentään — kuinka pikkuriikkisen me sen kuluessa valmista saamme. No, se kaikki ei ole kai meidän omassa vallassamme… Tuota, sitähän minun piti sanoa, että kun on senlaatuinen sisäpuoleltaan — hän painoi sormellaan Tanelin rintaan — kuin sinä siinä, niin ei kai nykyinen asiantila ole edellistä pahempi… tarkoitan, että ei kai se, joka kolme vuosikymmentä eli Keron rouvana, ole nyt sen etempänä sinusta kuin eläessäänkään…
— Ei, sanoi Taneli, ja hänen äänessään soinnahti melkeinpä riemua. — Pikemmin päinvastoin. Mutta sitäkö minulla olisi oikeus surra — minulla .
— Entä keronrantalainen itse?
— Kas…
Tanelin silmä kävi tuikeaksi ja ääni kylmäksi.
— Vielä sen pirun pää on pystyssä ja jalka liikkeellä. Vai niinkö luulit, että siellä juomingeista olisi loppu tullut…
— Tapasitko?
— Tapasin ja en tavannut. Tämä ukko kyllä — hän vilkaisi tarkoittavalla silmäyksellä varttansa — Taneli Rossi ei , ymmärräthän.
Sammunut ilme hiipi jälleen Rossin kasvoille, ja tarina katkesi siihen. Neuvotonna seisoi Olli tuoliin nojaten, ja hänenkin mielialansa vajosi vajoamistaan. Kuin apua etsien kulki Ollin katse seinällä kohdaten viulun, joka riippui siinä äänetönnä ja yksinäisenä aivan kuin isäntänsäkin, ja niin sai hän ajatuksen yhdistää nuo kaksi.
— Taneli, sinä soitat nyt, sanoi hän käskevästi ja otti viulun asettaen sen Rossin polville.
— Kuuletko, veli — sinä soitat!
Ja Taneli totteli.
Väsynein elein hän viritteli ja reistaili hyvän hetken soittokonettaan, mutta jo ensimäiset sävelet toivat vapautusta. Niin haikeita ja lohduttomia kuin ne olivatkin — hänellä oli ihmeellinen taito siirtyä kappaleesta toiseen pienin, omintakeisin yhdistelmin — saivat ne vähitellen valoisamman pohjasävyn, joka yhä virtasi ja seestyi kuten syvenevä puro kesäisten kenttien halki kulkiessaan.
Minkä, kaiken hän eli, mitä toisteli mielessään sillä aikaa kuin jousi juoksi edestakaisin vanhan viulun kielillä, sitä ei Olli Jalas kyennyt seuraamaan.
Mutta hän näki Tanelin kasvojen valkenevan valkenemistaan.
— Aina on kauneimmissa runoissa surunpirskettä, virkkoi Rossi yhtäkkiä, seisauttaen hetkeksi jousen kulun. — Veli Olli, tämä retki vaiheineen oli minun vaivaisen elämänlauluni nousukohta — sitäkö murehtisin.
Ja hän antoi sävelten tulvia jälleen.
— Totta maar… mietti Olli kumartunein päin, eikä tuloryyppy muistunut hänen mieleensä sinä päivänä laisinkaan.
Puuttoman aukeaman reunassa seisoo harmaa mökki, ja sinne johtava polku kiertelee monimutkaisena kivien ja kantojen keskellä, ennenkuin päättyy matalien, puolilahonneitten portaiden eteen pajukon juurelle, joka elinvoimaisena kiipeää ylös vähävetisen joen uomasta, seisoakseen kunniavahtina köyhän asunnon edustalla.
Portailla istuu juro mies paitahihasillaan, paikkahousuissa. Hän vetää savuja pahanpäiväisestä piippunysästään, häätäen väliin tungettelevaa kärpästä luotaan, väliin kuunnellen tuvan avoimeen oveen päin, josta kuuluu hiljainen, pidätetty voihke.
Metsän reunasta, mistä polku pujottautuu aukeamalle, tulee esiin valkea olento astuen mökkiä kohden. Mies portailta seuraa sen askeleita, ihmetellen kuka tulija lienee. Eilen oli pappikin tullut samaa tietä, tuosta juuri noinikään kivikon poikki polkaissut ja — asianharrastuksesta kylläkin — käynyt katsomassa sairasta vaimoa, jonka sylistä tuoni oli vienyt kolmen vuorokauden vanhan kastamattoman lapsen. Mutta jos luulit, että hengenmies toi lievitystä heikkovoimaiselle, pelon saartamalle vaimolle, niin erehdyit. Epätoivonpa jälkeensä jätti, ei antanut lohtua… Kova sillä oli Jumala, kiivas ja kostava… Kova oli itsekin, ehkä eniten virkansa puolesta. Mutta minkä he olivat tainneet, ei heillä ollut aavistustakaan sellaisen terveeltä näyttävän lapsen kuolemasta, ja niin ei sille ymmärretty antaa hätäkastettakaan.
Miehen näitä miettiessä on tulija ennättänyt tuvan luokse. Hän näyttää nuorelta ja herttaiselta, tekee ystävällisesti hyvänpäivän ja istahtaa käskemättä portaan reunalle, tiedustellen onko paikan nimi Pajuoja.
— Siksihän ne tätä nimittävät, vastaa torpanmies soinnuttomalla äänellä. — Vieras taitaa olla kaukaa, kun ei tunnekaan.
Vieras ei ole kuitenkaan etempää kuin Rantakartanosta. Hän sanoo tulleensa äitinsä lähettämänä, kun oli kuultu Pajuojan emännän sairastavan.
— Sairastaahan se, sairastaa. Ja kun tauti on vielä niin kahenlaatuista, ei ole paranemisesta äkin tietoakaan.
— Miten niin kahenlaista?
— Ka, kun sielukin poloisella potee, ei ruumis ainoastaan.
Ja lyhyin, koruttomin sanoin selittää mies tilanteen, joka on johtunut kastamattoman lapsen kuolemasta ja pastorin ankaroista sanoista — ei ollut näet antanut suuresti iankaikkisen elämän toivoa.
Nuori nainen kuuntelee tarkkaavasti selostusta, ja hänen lämpimistä silmistään kuvastuu osanotto. Hän nousee nopeasti ja menee tupaan, joka ei ole läheskään niin siisti kuin sen toivoisi olevan. Mutta asiahan on ymmärrettävissä, emännän sairaus on siihen syynä, järjestävä käsi lepää hervotonna, ja hirveä epätoivo estää elämänvoiman paluun.
Vieraan ystävällinen ääni herättää sairaan horrosmaisesta unesta. Hän katsoo tylsästi tulijaa odottamatta keltään mitään — enemmän ihmisiltä kuin Jumalaltakaan. Hänet on nyt kerta kaikkiaan sysätty toivottomuuden kuiluun…
Ei toki sysätty, ei. Itsehän hän on siihen joutunut, eikä tahallisesti itsekään. Laiminlyönti se ei toki ollut — mies tuolla portailla tiesi sen kyllä — onnettomuus heidät yllätti kesken kauniimpia toiveitaan.
Hän vaikeroi jälleen ja vääntää epätoivoisena kuihtuneita käsiään.
Lapseni, lapseni! — huutaa koko hänen olemuksensa.
Avuntuoja käsittää aseman äärimmäisen vakavuuden ja siksi hän ponnistaa kaiken voimansa, kokoaa kykynsä ja elvyttää hienoimman osanottonsa valaakseen toivoa ja lohdutusta tyhjäksi lakaistuun sydämeen. Mutta kuinka hän taisteleekaan, on tulos aivan niukka. Hetkittäin heräävä valonvälähdys kuolee ensi tuikahduksiinsa. Sellaisesta saarroksesta ei hevillä löydy ulospääsyä.
Mieskin on tullut sisään.
Hän on pysähtynyt ovelle ja nojaa rennosti pihtipieltä vasten seuraten äänetönnä vieraan ja vaimonsa keskustelua. Häneltäkin on toivo mennyt — sillä Kaikkivaltias tietäköön miten käy ihmisten, joilta hädän hetkenä riistetään armollinen Jumala —!
Yhtäkkiä kirkastuu vieraan katse, äsken jo niin murheelliseksi laukeava, hän tarttuu sairaan käteen, hyväilee sitä hellävaroen ja virkkaa:
— Mutta sanoihan pastorikin, että Jumala on rakkaus?
— Kuinkas muuten.
— Ja että hän rakastaa ihmistä enemmän kuin äiti konsanaan lastaan?
— Kuin äiti konsanaan…
— No niin. Ajatelkaahan nyt… ajatelkaahan, että te joskus antaisitte oman lapsenne toisen henkilön huostaan ja teillä olisi tuon toisen kanssa sellainen välipuhe, että hänen pitäisi esimerkiksi pestä lapsi hetimiten saatuaan sen. Mutta nyt hän — vaikkapa välinpitämättömyydestä — laiminlyö tuon pesun, eikä ehkä muutenkaan kovin paljon huolehdi lapsenne hyvinvoinnista, voisitteko te siis hyljätä lapsenne sen vuoksi, ettei välipuhetta täytetty, heittäisittekö pienen poloisen luotanne ja kieltäisitte hänet, jos kohta tuon toisen pesusieni ei pyyhkäissytkään hänen armaita kasvojaan.
— Voi enhän toki milloinkaan!
— Ette tietenkään. Lapsenne olisi teille yhtä rakas pesemättömänä kuin pestynäkin. Ja uskoisiko kukaan rakkauttanne, jos toisin menettelisitte… Ja nyt te olette vain ihminen ja tunteenne vain ihmisen rakkautta. Uskoisimmeko siis Jumalasta jotain niin kovaa, niin lohdutonta ja rakkaudelle vierasta? Eikö mieluummin ääni sisässämme sano, että moinen luulo on ennemmin Jumalan pilkkaa kuin pelkoa —
Hän ei ennätä lopettaa lausettaan.
Sairas ponnahtaa istumaan, nojaten toisella kädellään tyynyyn ja vieden toisen kiireesti otsalleen. Siinä syttyy hänen kasvoilleen jälleen valo, joka ei sammu, vaan kirkastuu. Silmä katsoo kauas, näkee avatun tien ja ojennetut kädet ja — suuri ahdistus laukeaa viimeinkin.
Hän on liian onnellinen sanoakseen sanaakaan, vain hiljainen vapautus riemuitsee syvinnä sielussa. Kyynelherkkä katse etsii ympäri tupaa ja kohdattuaan miehen katseen ovensuusta näyttää sanovan:
— Katsos, niinhän sen täytyy olla, vaikka me hädissämme emme jaksaneet käsittää sitä…
Mieskin on syvästi liikutettu.
Terve elämänpäivä loistaa hänen edessään arkiaskareineen, sunnuntailepoineen. Hän on saanut vaimonsa takaisin.
Ja lapsi — lapsi on tallessa.
— Herra, minä en ole kelvollinen Sinun suureen työhösi… Niin kauan kuin minulla oli maailmassa onnen ja menestyksen toiveita, niin kauan kuljin maailman tietä ja kaiken aikaa näin ensi sijassa leivän… näin asteittain kohoavan virkatien… Sinut, Herra, missä minä Sinut näinkään! On onni, ettei vilpillisellä ihmisellä ole ainuttakaan komeroa, mihin ajatuksensa Sinulta kätkisi; pakostakin täytyy eteesi tulla kaikkine aikomuksineen… Salaisten ajatusten tuntija, Sinä kyllä tiedät minkälaista unelmaa minä povessani kannoin. Sinä tiedät, että vain sen särkyminen minut tänne johti — johti Sinun kätesi sen kautta. Tahtoisin eliniäkseni unhoittaa tuskan, jonka rakastetun naisen kylmeneminen tuotti, unohtaa siksi, ettei sen muisto veisi työkykyäni. Oi se tuska, se tuska! Mutta toiko sekään minua Sinun luoksesi, tulinko niin kuin isän luokse tullaan… En, Herra, en. Epätoivossani minä join — salaa, yksin, kun ainutkaan ihmissilmä ei ollut näkemässä. Enkä minä edes ajatellut, että Sinä katsot… Kaikkivaltias, nyt olen yksin, masennettu, avuton. Anna harhatien kulkijalle anteeksi, kohota, kehoita! Ota minut työmieheksesi suurelle vainiollesi — ota!
Nuori pappi nosti rukoukseen taivutetun päänsä, ja hänen karut, ruskean hipiän peittämät kasvonsa loistivat. Hän kuunteli hiljaisuutta ympärillään — ja sisässään. Siinä hiljaisuudessa oli ennentuntematon levon tunne.
Tunti sitten oli hän saapunut tähän etäiseen, vaivalloisen tien takaiseen seurakuntaan, joka köyhyytensä takia oli vuosikausia ollut ilman vakituista pappia. Tunti sitten oli hän astunut rattailta jäykistynein, pakottavin jäsenin ja nostattanut vähäiset tavaransa huoneeseen.
Pappila oli pieni ja ränsistynyt. Jos ei se olisi ollut maalattu ja sen ympärillä joitakin istutuksia, ei sitä olisi eroittanut tavallisista pahanpäiväisistä talonpoikaisasunnoista. Kyllä sentään, ulkohuonerakennusten järjestelmällisempi ryhmitys antoi sille miellyttävämmän leiman. Ne toki olivat omassa sopessaan eikä hujan hajan asuinrakennuksen ympärillä, kuten taloissa, joiden ohitse hänen rasittava tiensä oli kulkenut.
Naapuria ei läheisyydessä ollut.
Näköpiirin ainoa rakennus oli kirkko. Se seisoi matalalla kummulla vähäisenä ja hoitamatonna sekin, tahtomattaan ilmaisten ohikulkijalle, kuinka vähäinen se näkyväinen osa oli, jonka köyhä paikkakunta saattoi Korkeimmalle uhrata.
Jurona ja miettiväisenä tarkasteli pappi uutta kotiansa. Kansliahuoneessa — jossa toki oli oma kalustonsa, joskin niukkakin — viipyi hän pitkään. Kaappi kirkonkirjoilleen, suuri pöytä, puusohva ja pari kolme tuolia, ja se mikä enin alkuperäisyydellään pisti silmään oli vanha, pyöreä piippuhylly asianmukaisine syvennyksineen ja laatikkoineen. Jokin hänen edeltäjistään oli jättänyt siihen pari pitkävartista piippua. Tai ehkä olivat nekin seurakunnan varaamaa pappilan omaisuutta.
Muut huoneet olivat autioita. Kolme niitä vain olikin, keskikokoisia, pieniakkunaisia ja jokaisessa syvennyksiin kulunut permanto, maalattukin aikoinaan, josta nykyisin ei kuitenkaan näkynyt jälkiä kuin jossain nurkkauksessa ja seinäviertä kulkevan listan vieremillä.
Mahtoivatko uunitkaan pitää lämmintä… Mustuneet ne olivat ja hieman vialliset jok'ikinen. Mikä oli halkeillut, mikä kallistunut, minkä suupellit taas muistuttivat tuulen pieksämää ladon ovea, niin että hauskan näköistä täällä ei juuri ollut. Mutta välittikö paraskaan seurakunta siistiä pappilaa, joka vuosikausia seisoi asumatonna ja kylmillään, kelpasi kai sellaiseen tarkoitukseen huonommatkin varustukset. Toivottavasti nyt — mietti pappi — korjautuu moni kohta, kun he olivat saaneet miehen, joka aikoi pysyäkin heidän luonansa.
Keittiössä hän pysähtyi ja hymähti. Totta totisesti sai olla kiitollinen, jos tuo pieni, musta hella kykeni kypsentämään hänen vaatimattomat puuronsa ja perunansa! No, kunhan koetetaan… Ja kunhan vähitellen tarpeen ja mahdollisuuden mukaan paikkoja parannellaan… Mutta jo näinkin, aivan tällaisenaan, oli hänellä verrattomasti enemmän maallista hyvyyttä kuin hänellä , jolla ei aikoinaan ollut mihin päänsä kallistaa…
Nurkua hän ei suinkaan aikonut, hän, joka vapaasta tahdostaan, nuorin, käyttämättömin voimin oli lähtenyt työhön tähän etäiseen, hyljeksittyyn kolkkaan. Sitäpaitsi oli hänellä hämärä, vaistomainen tunne siitä, että vain tällaisissa olosuhteissa saattoi kasvaa ja kehittyäkin oikeaksi sielunpaimeneksi, papiksi, joka oli tullut palvelemaan, eikä palveltavaksi, joka oli tullut auttamaan ja nostamaan vähäväkisiä, eikä suinkaan elämään heidän kustannuksellaan. Ei ulkonaista rikkautta, vaan sisäistä, sisäistä hän janosi!
Nuori pappi nojasi hetken keittiön ruskeata ikkunanpieltä vasten ja katsoi ulos. Tahtomattaan teki hän nopeita vertailuja oman pappilansa ja sen välillä, jossa hän oli ollut kirkkoherran apulaisena ennen tätä viimeistä, äsken suoritettua tutkintoaan, joka oikeutti hänet saamaan vakinaisen paikan.
Alaniemi —! Hän ei suinkaan kutsunut luokseen Alaniemen menneitä muistoja, mutta ne tulivat, niinkuin ne olivat pitkin tietäkin seuranneet häntä, herkeämättä, kuten kärpäset ajomiehen hevosta. He olivat kumpikin — niin hän kuin hevonenkin — ponnistelleet päästäkseen vapaaksi kiusaajistaan. Turhaan. Ripeimmänkin juoksun jälkeen yllättivät ne taas ensimäisessä pitemmässä ylämäessä…
Ja siinä ne olivat nytkin.
No niin, tervetuloa sitten, olivathan ne hänen ensimäiset vieraansa tässä uudessa, omassa kodissa! Mutta kuten näki, olivat ne liian hienoa ja vaativaista väkeä viipyäkseen kauan näin koruttomassa ja puutteellisessa ympäristössä. Ja kun siis itsekin nyt huomasivat, ettei heillä enää ollut yhteisen asuinpaikan mahdollisuuttakaan korpeen paenneen miehen kanssa, jättivät he kai hänet rauhaan ja palasivat takaisin viljaville maisemilleen ja asuntoihinsa, joista ei mitään puuttunut… Ei, ei mitään surkutteluja tai anteeksipyyntöjä… Aivan varmaan saa hän täältä uusia ystäviä, toivottavasti uskollisempiakin kuin entiset — niin että hyvästi, hyvästi vaan!
Hienon ivan karehtiessa huulillaan palasi nuori pappi autioitten suojiensa läpi takaisin kansliaan. Siinä sohvalla hänen oli vietettävä yönsä ja noustava aamulla uusin voimin kenties tuntemattomiinkin tehtäviin. Työn puutetta täällä ei suinkaan ollut — hyvä Jumala, kunhan hän vain voisi kehittyä kunnolliseksi hengen työmieheksi ja kasvaa tehtävänsä tasalle!
Lieterannalla.
Äiti vanhus!
Viimeinenkin epäilyksen häivä on haihtunut. Ajattele — tämä on kolmas iltani Lieterannalla, ja nyt voin sanoa olevani kotona. Niin ihmeellisesti on Jumala minua auttanut. Jo ensimäisenä iltana — niin kolkko ja yksinäinen kuin se olikin — tuo kotiutuminen alkoi. Keskeltä kaikkien pettymyksen muistojen, joiden tiesit sydäntäni painaneen, nosti se voimakkaasti päänsä, luoden aivan ihmeellisen viihdytyksen tunnon tämän pienen, ränstyneen pappilan ja sitä ympäröivän karun maiseman ylitse. Tuntuu kuin olisin tullut etäiseen maahan, sellaiseen, jonka valtameret entisestä eroittavat. Eikä kaipausta ole, ei ensinkään. Vai luuletko, itseäsi lukuunottamatta, siellä vanhassa maailmassa olevan yhtään sielua, jonka päivieni ratoksi tahtoisin tänne luokseni. Ei, ei ainuttakaan!
Se on totta, äiti, ja siitä tiedät parantuneeni joutavista haaveista — elä epäilekään sitä, elä hetkeäkään. Mutta sinua kaipaan ja sinua kaipaa myös tämä koti, jossa ei yksikään nurkka ota oikein kunnolla järjestyäkseen. Eipä siltä, että täällä suuria järjesteltäviä olisikaan. Tyhjää, tyhjää melkein kaikkialla. Ja olisi vieläkin tyhjempää, jos en saanut erästä ajatusta, joka suoraan sanoen oli oivallinen. Parhaimpaan pappilani kolmesta asuinhuoneesta hankin tavallisen talonpoikaistuvan kaluston: pitkän ristikkojalkapöydän penkkeineen ja pari vanhanaikuista tuolia, joissa selus ja istuin ovat yhdestä ainoasta luonnonkäyrästä puusta ja jollaisia esineitä ei toki näekään niin suuressa sivistysmaailmassa kuin Alaniemessä! Sinun palttinaiset puoliverhosi hohtavat akkunoissa ja sinun leveät, pehmoiset rääsymattosi täydentävät tunnelmaa — puhumattakaan siitä, kuinka oivallisesti ne peittävät kuluneen, lovellisen permantopahasen. Suntion pikku tytöt ovat tuoneet kukkivia kasveja, joita he nimittävät palssameiksi ja verenpisaroiksi, ja myöntää täytyy, että niin vähäpätöisiä kuin ne ovatkin, luovat ne aika lailla somuutta tähän erikoiseen korpipappilan saliin.
Ja tässä huoneessa toimitin ensimäisen papillisen tehtäväni. Kastoin pienen kovaäänisen seurakuntalaiseni, josta kummit tahtoivat tehdä uuden pappinsa kaiman. En tiedä, oliko se kohteliaisuus minua vai poikapalleroista kohtaan, mutta tahtonsa he saivat täytetyksi, ja tuntuupa siltä, kuin tulisin erikoisemmin seuraamaan tuon pienen ihmisen maailmanmatkaa.
— Ota kaikki Jumalan kädestä, poikani! olivat jäähyväissanasi. Niin olen koettanut tehdäkin, ja siitä kai tämä helppous ja asioiden luonnollisuus johtuu. Niinpä ensi iltana, äiti. En malta olla kertomatta miten sain palvelijan ja — uskallan väittää tehneeni hyvän valinnan.
Katsoppas. Avaan akkunani ennen maatapanoa ja hengitän voimakkain siemauksin raikasta, viileää ilmaa. Huomaan samassa naisen, joka istuu kanslian portailla kumaraisessa, surua ilmaisevassa asennossa. Hän nousi säikähtäen ja aikoi poistua pyydellen anteeksi, jos oli häirinnyt. Hän sanoi vain ohimennen istahtaneensa siihen lepäämään, luullen talon olevan tyhjän.
— Istukaa vain — sanoin — mielestäni on pappila kylläkin sopiva
levähdyspaikka väsyneelle.
Hän katsoi pitkään ja ihmeissään, ja hänen kasvojensa omituinen arkuus
herätti mielenkiintoni.
— Oletteko te se uusi pastori, jonka haastoivat tulevan?
— Olen. Saavuin juuri tänä iltana. Olisiko teillä asiaa ehken?
— Ei, minullakos asiaa… Pastori ei tunne minua, ja ketäs sitä nyt vielä ehtisi tunteakaan… Mutta parempi on, kun sanon, että kolmesta paikasta pyysin yösijaa enkä saanut…
— Miten niin?
— Niin, nähkääs… Tulen linnasta. Kolme vuotta siellä olin, ja ainahan sitä sellaista vierotaan.
Halusin kysyä minkä rikoksen tähden hän oli kärsinyt rangaistuksensa, mutta en saanut tehdyksi sitä; jokin ihmeellinen hänen masentuneessa muodossaan painoi kysymykseni takaisin.
— Eikö teillä ole omaisia? sanoin sensijaan.
— On kaksi tyttöä. Kunnan huostassa ovat… äitiään tokko muistanevatkaan enää…
— He olivat siis pieniä lähtiessänne.
— Nelivuotiaita kun minut vietiin.
Siinä minä sitten sain kysymykseni esille.
— Miksi vietiin?
— Ka, varastamisesta…
Hänen äkkiä painuvan päänsä asennossa oli nöyryyttä ja uhmaa sekaisin.
Ja tiedätkö, etten voinut olla sanomatta:
— Mutta teillähän on niin rehelliset kasvot! (Sillä sellaiset hänellä
on.)
Hän katsoi jälleen ihmeissään, eikä ainoastaan silmissä, vaan
äänessäkin oli pidätettyä kyyneltä hänen vastatessaan:
— Luoja yksin tietää, etten ikinä olisi varastanut, jos — jos ei
pakkoa ollut.
— Mikä sitten pani tuon hirveän pakon päällenne!
— Nälkä. Ei toki omani, vaan lasten. Ei ollut työtä, ei ruokaa… ja sairastivatkin poloiset. Jos kellä ihmisellä rakastettu lapsi lienee, se tietää…
Hän puhui tuon kaiken kauniilla rohkeudella, mutta arkuus voitti pian jälleen, ja kokonaan toisella äänellä hän jatkoi:
— En minä tätä puolustuksekseni… Niin — ja nythän minä menenkin…
Pyysin häntä jäämään. Olihan asunnossani kyllin tilaa hänellekin, ja kylmä yö hiipi tanterella. Taitoin palasen eväästäni, ja senjälkeen hän sai hankkiutua levolle miten parhaiten taisi tyhjässä, hämärtyvässä keittiössä.
* * * * *
Lopullisen »virkavahvistuskirjani» sain tänään. Sen antoi kuoleva vanhus, jonka luokse minua haettiin muutama tunti sitten ja jonka lähtö oli kaunein ja rauhallisin mitä olen nähnyt.
Suuressa honkapirtissä lukuisan perheen ympäröimänä, muodoltaan kuin vaka, vanha Väinämöinen, lepäsi hän. Kotipitäjänsä papittomuus oli ollut hänen alituisena huolenaan, ja peittelemättömin sanoin lausui hän nyt ilonsa asian korjautumisen johdosta.
— Tässä on oltu kuin ohikulkevien varassa — puhui hän — milloin minkin lähipitäjän pappi on oman toimensa ohessa hoivannut seurakuntapahaistammekin. Kun ette vain tekin lähtisi köyhyyttämme pakoon… köyhyyttämme ja kaiken puutettamme… Vaan ette lähtene, jos olette se oikea, se, jonka Herra kerran meillekin lähettää…
Äiti vanhus, tunnen olevani se oikea — tarkoitan se, joka ei kesken lähde heidän luotansa.