The Project Gutenberg eBook of Kuusikymmentä vuotta sitten, by Louis Couperus

Foksterrieri haukkui iloisesti ja hyökkäsi villinä portaita alas, jotta oli miltei kompastua omiin käpäliinsä.

»Voi, kuinka Steyn huutaa!» Ottilie sähätti hampaittensa välistä kääntäessään äkäisenä romaaninsa lehtiä.

Charles Pauws vilkasi häneen ääneti, hymyillen hiukan äidilleen. Hän istui hänen kanssaan päivällisen jälkeen hörppien kahvia ennen lähtöään Ellyn luo.

Steyn läksi ulos Jackin kanssa; iltahiljaisuus laskeutui pienen talon ylitse; ja kaasu humisi arkihuoneessa, joka oli vailla persoonallisuuden leimaa ja kodikkuuden tunnetta. Charles Pauws katseli kenkänsä kärkeä, ihaillen sen kuosia.

»Minne Steyn läksi?» kysyi äiti; hänen äänensä korahteli vastenmielisesti.

Charlesin lempinimi oli Lot [äännetään »Loo»]; hänen äänensä kuulosti pehmeältä ja lempeältä.

»Kuule, äiti», hän sanoi, »ole nyt rauhallinen äläkä muistele tuota riitaa. Lähden aivan heti Ellyn luo; tahtoisin vain hetken aikaa istua kanssasi kaikessa rauhassa. Steyn on kaikesta huolimatta sinun miehesi. Sinun ei pidä aina näykkiä häntä eikä sanoa ja ajatella tuollaista. Taaskin olit oikea pieni raivotar. Saat ryppyjä, tiedätkös, kun suutahdat tuolla tavalla.»

»Kas niin», hän sanoi, »suutelehan minua… Etkö halua? Minunko pitää antaa sinulle suukko? Voi sinä äkäinen pikku äiti!… Ja minkä vuoksi? Aivan syyttä. En minä ainakaan tiedä syytä. Minun olisi aivan mahdoton eritellä tätä asiaa. Ja niinhän se on aina… Mitenkä minusta on tullut näin tyyni ihminen, kun minulla on niin kiivas äiti?»

Lot naurahti vain eikä vastannut mitään. Rouva Steyn de Weert jatkoi lukemistaan hiukan levollisempana; hän istui kirja edessään aivan kuin lapsi. Hän oli kuudenkymmenen-vuotias nainen, mutta hänen siniset, silmänsä olivat lapsen, ne olivat lempeän kauniit, ystävälliset ja viattomat; ja hänen äänensä, hiukan kimakka ja lapsellinen sävyltään, oli äsken juuri kuulostanut pahankurisen lapsen ääneltä. Istuen pienenä ja suoraselkäisenä tuolissaan hän luki edelleen, tarkkaavasti, tyynnyttäen mieltään, koska Lot oli puhunut niin tyynesti hänelle ja suudellut häntä niin lohduttavasti. Kaasu humisi, ja Lot joi kahviaan ja katsellen kenkiään ihmetteli, minkä vuoksi hän aikoi mennä naimisiin. Hän ei mielestään ollut vielä naimaiässä. Hän oli yhä nuori: kolmenkymmenenkahdeksan; hän näytti paljoa nuoremmalta; hän ansaitsi siksi paljon rahaa kirjoitelmillaan, että hän, säästäväisesti eläen ja laskien lisäksi sen, minkä Elly sai isoisä Takmalta, saattoi mennä naimisiin; mutta siitä huolimatta hän ei mielestään ollut sopiva mennäkseen naimisiin. Hän rakasti vapauttaan, riippumattomuuttaan, hän halusi huvitella oman mielensä mukaan; ja naiminen merkitsi sitä, että luopui omasta itsestään ja sitoi itsensä käsin ja jaloin naiseen. Hän ei ollut intohimoisesti rakastunut Ellyyn: Elly oli hänen mielestään älykäs, taiteellinen pieni olento; eikä hän sitä tosiaankaan tehnyt niiden rahojenkaan vuoksi, jotka Elly saisi periä isoisä Takmalta. Miksi hän sen siis teki, kysyi hän itseltään, samoinkuin hän oli kysynyt sitä joka päivä, koko tämän viikon, joka oli seurannut hänen kosimistaan.

Ottilie katsoi ylös kirjastaan. Hän oli tottunut Lot'n oikullisiin, naurettaviin kysymyksiin ja hänellä oli tapana vastata hänelle samaan sävyyn niin pitkälle kuin hänen kykynsä riitti; mutta tämä kysymys herätti hänessä mustasukkaisuutta, ja tuo isku koski häneen kovasti, suorastaan ruumiillisesti, ikäänkuin oas olisi haavoittanut häntä.

»Minkäkö vuoksi kosit Ellyä? Sitä en tiedä. Me teemme usein jos jotakin tietämättä miksi niin teemme.»

Hänen äänensä kuulosti pehmeältä ja alakuloiselta, hiukan nyrpeältä äskeisen pahankurisen lapsen äänen sävyn jälkeen. Eikö hän ollut kadottanut kaikkea, mitä ikänä hän oli omistanut? Eikö hän kadottaisi Lot'nkin, olisi pakotettu jakamaan hänet Ellyn kanssa… niinkuin hän oli saanut jakaa kaikki elämässään?…

»Miten vakavalta sinun vastauksesi kuulosti, äiti! Se ei ole sinun tapaistasi.»

»Miksikä noin alakuloinen ja vakava ja niin kiivas äsken? Siksikö, että minä menen naimisiin?»

»Kaikkein parasta on, että asetumme yhteen asumaan. Elly pitää myös sinusta. Olen puhunut siitä Steynille.»

Lot nimitti isäpuoltaan, toista isäpuoltaan, Steyniksi, aivan yksinkertaisesti vain Steyniksi, jota vastoin hän, ollessaan vielä keskenkasvuinen poika, oli nimittänyt ensimäistä isäpuoltaan »herra» Trevelleyksi. Ottilie oli ollut kolmasti naimisissa.

»Jos jäämme yhteen, niin en kadota Lot'ta kokonaan; mutta en koskaan voi tulla toimeen miniäni kanssa, varsinkin jos tulee lapsia.»

»Meidän perheemme on elänyt kyllin kauan Minulla ei ole kiirettä saada lapsia.»

»Ja kun sinä et ole vaimosi luona, niin mitä hän tekee, jollei hänellä ole lapsia? Onhan se kylläkin totta, te olette molemmat niin viisaita. Minä olen vain typerä nainen; minun lapseni ovat usein olleet minulle suurena lohdutuksena…»

»Mitä yhdessä asumiseen tulee, Lot», sanoi äiti alakuloisesti, lapsen mairittelevalla äänellä, ja katsoen häneen sinisin lapsensilmin, »niin minä olisin siihen kylläkin suostuvainen, jos vain Elly suostuu ja jos hän lupaa ottaa asiat niinkuin ne ovat. Tuntisin itseni kovin yksinäiseksi ilman sinua. Mutta jollei se käy päinsä, niin voinhan lähteä Englantiin. Onhan minulla kaksi poikaa siellä. Ja Mary palaa kotiin Intiasta tänä vuonna.»

Lot rypisti kulmakarvojaan ja painoi kätensä vaaleaa tukkaansa vasten: se oli hyvin siisti jakauksinensa.

»Ei, äiti, ei sinne!» sanoi Lot melkein äkäisesti. »Miksikä ei?» huudahti rouva Steyn de Weert kohottaen ääntään. »Onhan hän minun tyttäreni, vai mitä?»

»Ei se käy päinsä; et tule toimeen hänen kanssansa. Jos sinä lähdet Ottilien luo, niin minä en mene naimisiin. Sitä paitsi Steynilläkin on jotain sanottavaa tässä asiassa.»

»Minä olen niin ihastunut Nizzaan», sanoi rouva Steyn de Weert; ja hänen lapsen äänensä kuulosti valittavalta. »Talvet ovat siellä niin ihanat… Mutta ehkäpä minun olisi vaikea lähteä sinne… kun Ottilie käyttäytyy niin omituisesti. Jos kävisi vain päinsä, niin asuisin kernaimmin sinun kanssasi, Lot! Jos Elly vain suostuisi. Ehkä voisimme saada hiukan suuremman talon kuin mitä tämä on. Luuletko, että se olisi mahdollista? En tahdo jäädä yksin Steynin kanssa. Se on varma. Se on aivan varma.»

Lot'n ääni kuulosti säälivältä. Lausuttuaan viimeiset päättävät sanansa äiti tunsi suurten kyynelten kohoavan sinisiin lapsensilmiinsä, nuo kyyneleet eivät vuotaneet alas poskille, silmät kimmelsivät vain surullisina. Sitten kevyesti huokaisten hän tarttui kirjaansa, vaikeni ja oli lukevinansa. Hänen asentonsa ilmaisi kohtaloon alistuvaisuutta ja samalla kertaa itsepäisyyttä, hän oli kuin pahankurinen lapsi, hemmoteltu lapsi, joka pitää itsepäisesti kiinni päätöksestänsä sanomatta sanaakaan. Lot, kahvikuppi kädessä, hymy huulilla, tarkkasi äitiään; äskeinen säälin tunne oli kadonnut, hän istui siinä vain ja tarkkasi häntä. Niin, kaunis hän varmaankin oli ollut; enot sanoivat aina, että hän oli ollut kuin nukke. Hän oli nyt kuudenkymmenen vuoden vanha eikä kauneudesta voinut enää olla puhetta; mutta hän oli ihastuttava lapsekkaaseen ja nukkemaiseen tapaansa. Hänen kasvoissaan oli vanhemman naisen ryppyjä ja uurteita; mutta otsa ja posket olivat yhä valkoiset ja pehmeät, ilman mitään vammaa, ja ohimoilla näkyivät hienot suonet. Hän oli hyvin harmaantunut; mutta koska hänen tukkansa aina oli ohut hyvin vaalea, pehmeä ja kihara, niin teki se joskus yhä vieläkin vaalean vaikutuksen; ja vaikka se näytti hyvin yksinkertaisesti kammatulta, yhdellä ainoalla nopealla liikkeellä se oli kierretty ja pistetty kiinni, niin oli hänellä sittenkin joitakin lapsellisen pieniä kiharia ohimoilla ja niskassa. Hänen lyhyt, hento vartalonsa oli melkein kuin nuoren naisen; hänen kätensä olivat pienet ja kauniit; totta totisesti, koko hänen olentonsa teki sievän vaikutuksen; ja kauniit ennen kaikkea olivat hänen nuorekkaat, siniset silmänsä. Lot, joka hymyili katsellessaan äitiään, näki hänessä naisen, johon vaihteleva elämä, elämä täynnään rakkautta ja vihaa, ei ollut jättänyt suuresti jälkiä. Ja kuitenkin äiti oli kokenut aika paljon kolmen miehensä rinnalla, noiden kolmen miehen, joita kaikkia hän oli rakastanut ja joita kaikkia eroituksetta hän nyt vihasi. Hän oli epäilemättä ollut perhonen, mutta vaistomaisesti perhonen, aivan yksinkertaisesti vain siksi, että hänellä oli perhosen luonne. Hän oli rakastanut paljon, mutta syvä intohimokaan ei olisi voinut suuresti muuttaa hänen elämäänsä; tahtomattaan ja tietämättään hän kulki aina vastavirtaa. Hän ei ollut koskaan osannut olla säästäväinen; eikä hänen kotinsa sittenkään ollut mukava, eikä hän koskaan ollut tuhlannut suuria summia pukuihinsa, sillä vaistomaisesti hän halveksi komeutta ja mukavuutta tietäen, että hänen oma olentonsa veti ihmiset puoleensa eikä taiteellinen ympäristö. Äidillä, Lot'n mielestä, ei ollut vähintäkään järjestämiskykyä; ainoa kodikas huone koko talossa oli hänen omansa. Äiti, joka oli kirjahullu, luki hyvin uudenaikaisia ranskalaisia romaaneja, joita hän ei aina ymmärtänyt huolimatta omasta elämästään, jossa oli ollut niin runsaasti rakkautta ja vihaa, sillä hän oli monessa suhteessa pysynyt viattomana eikä tuntenut lainkaan intohimon synkempiä puolia. Lot saattoi usein äidin lukiessa huomata, miten hämmästynyt hän oli ja miten hän luki ilman oikeaa ymmärtämystä; hänen silmiinsä saattoi syttyä aivan lapsekkaan hämmästynyt ilme; eikä hän koskaan uskaltanut pyytää Lot'n selittämään hänelle…

Lot nousi; hänen oli määrä lähteä Ellyn luo tänä iltana. Hän suuteli äitiään, hiljaa ja huvitettuna nauraen äidilleen.

»Sinä et koskaan ennen lähtenyt ulos joka ilta», sanoi äiti moittien; ja hän tunsi piston sydämessään.

»Minä olen nyt rakastunut», sanoi Lot levollisesti. »Ja kihloissa.
Ja sulhasmiehen täytyy käydä tervehtimässä tyttöään, ymmärräthän…
Tahdotko ajatella sitä, mitä äsken kysyin sinulta, miksikä minä kosin
Ellyä… ja koetathan tänä iltana tulla toimeen ilman minua?»

»Sen saan tehdä monenakin iltana…» Äiti oli syventyvinään ranskalaiseen romaaniinsa, mutta niin pian kuin Lot oli poistunut huoneesta, hän antoi kirjan vaipua alas ja katseli ympärilleen avuton ilme sinisilmissään. Hän ei liikahtanut paikaltaan, kun palvelustyttö toi sisään tarjottimen ja teekeittiön; hän istui tuijottaen eteensä kirjansa ylitse. Vesi sihisi keittiössä; ulkona, rämeisen kesäkuumuuden jälkeen, kylmä tuuli vonkui tavalliseen tapaansa. Ottilie tunsi olevansa kovin hyljätty: oi, miten vähän kaikesta oli jäänyt jäljelle! Siinä hän nyt istui vanhana, harmaapäisenä naisena! Mitä hänen elämästään oli jäänyt jäljelle? Ja sittenkin, omituista kylläkin, kaikki hänen kolme miestään elivät vielä: Lot oli vastikään käynyt Ellyn kanssa Brüsselissä tervehtimässä isäänsä; Trevelley vietti iloista elämää Lontoossa: suoraan sanoen, hänestä hän oli pitänyt kaikkein eniten. Hänen kolme englantilaista lastaan eli Englannissa, he olivat pikemmin englantilaisia kuin hollantilaisia; Ottilie vietti omituista, vapaata elämäänsä Nizzassa: koko perhe oli kauhuissaan sen johdosta; ja nyt hän oli kadottamaisillaan Lot'nkin. Lot oli aina asunut hänen kanssaan, vaikka hän useasti matkustikin ulkomaille; eikä hänellä ollut montakaan ystävää Haagissa eikä hän käynyt koskaan Wittellä. [Witte ja Plaats ovat kaksi hienointa klubia Haagissa.] Nyt hän aikoi mennä naimisiin; hän ei ollut enää nuori: varmaankin hän oli jo kolmenkymmenenkahdeksan. Voidakseen hiukan askarruttaa ajatuksiaan yksinäisen teetarjottimensa ja surisevan teekeittiönsä ääressä Ottilie alkoi sormineen laskea lastensa ikää. Ottilie, Lot'n sisar vanhin hänen lapsistaan, oli neljänkymmenenyhden hyvä Jumala, miten vanha hän jo oli! Englantilaisista lapsista, niinkuin hän nimitti heitä — oli Mary kolmenkymmenenviiden; John, kolmenkymmenenkahden; yksinpä kaunis Hugh oli kolmenkymmenen: hyvä Jumala, miten vanhat he kaikki olivat! Ja kun hän nyt kerran huvikseen ajatteli omaistensa ikää, niin laski hän, että vanha äiti täyttäisi pian — malttakaahan —, niin, hän täyttäisi pian yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta. Vanha herra Takma, Ellyn isoisä, oli vain vuotta tai kahta häntä nuorempi; ja ajatellessaan häntä Ottilien täytyi jälleen ihmetellä, miten hyvä hän aina oli ollut hänelle, ikäänkuin se olisi ollut totta, mitä ihmiset ennen vanhaan kuiskailivat keskenään, siihen aikaan kun he olivat vielä olleet huvitetut heidän perheestään. Miten omituisia nuo molemmat vanhukset: he tapaavat toisensa melkein joka päivä; sillä isoisä Takma oli hyvissä voimissa ja kävi usein ulkona, astuen aina jalan Mauritskaadelta Nassaulaaniin ja kulkien reippaasti Valaskalansillan ylitse. Niin… entäs Thérèse sisko Pariisissa, kahdeksan vuotta häntä itseään vanhempi, oli kai nyt kuudenkymmenenkahdeksan; ja veljet; Daan Intiassa [Hollannin Itä-Intiassa: Javassa] seitsemänkymmenen; Harold, seitsemänkymmenenkolmen; Anton seitsemänkymmenenviiden; jota vastoin Stefanie, äidin ainoa lapsi ensimmäisestä avioliitosta ja ainoa De Laders, oli jo lähes seitsemänkymmenenseitsemän. Hän itse, Ottilie, nuorin sisaruksista, oli mielestään paljon nuorempi noita toisia; ja siitä huolimatta hänkin oli vanha: hän oli kuudenkymmenen. Kaikki oli suhteellista, vanheneminen, eri iät; mutta hänestä oli aina tuntunut täten: että hän, nuorin sisaruksista, oli suhteellisesti nuori ja pysyi aina nuorempana kuin muut, kuin kukaan muu. Hänen täytyi salaa nauraa, kun Stefanie saattoi sanoa:

No niin, Stefanie oli seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha! Olihan siinä toki erotusta kuudenkymmenen ja seitsemänkymmenenseitsemän välillä. Mutta hän kohautti olkapäitään: mitä hyötyä siitä oli? Kaikki oli jo mennyttä ja niin kaukaista. Siinä hän nyt istui vanhana, harmaahapsisena naisena; ja elämän jälkisato laahusteli eteenpäin ja yksinäisyys yltyi päivä päivältä, vaikka Steyn olikin vielä talossa: tuossa hän tulikin. Missä ihmeessä hän kävi joka ilta? Ottilie kuuli foksterrierin haukkuvan käytävässä sekä koiran isännän syvän bassoäänen:

Mitä hän omisti, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle? Hänellä oli viisi lasta, mutta Lot yksin oli hänen luonaan; ja hänkin matkusti niin usein ulkomaille ja aikoi nyt mennä naimisiin: voi, miten mustasukkainen hän oli! Ottilie ei koskaan käynyt hänen luonaan. Ottilie ei välittänyt äidistään; hän lauloi konserteissa ja oli saavuttanut kuuluisan nimen: hänellä oli loistava ääni; mutta hän eli tosiaankin hyvin kummallisesti: Stefanie puhui hänestä kuin »kadotetusta». Mary oli naimisissa Intiassa [Brittiläisessä Intiassa], ja molemmat pojat olivat Lontoossa: oi, miten suuresti hän joskus kaipasi Hughia! Kenestä lapsestaan hänellä oli hyötyä tai iloa paitsi Lot'sta? Ja Lot aikoi mennä naimisiin ja kysyi häneltä, äidiltään, joka tulisi kaipaamaan häntä niin suuresti, minkä vuoksi hän meni naimisiin, minkä vuoksi! Tietysti hän laski vain leikkiä, mitäpä muuta; mutta ehkä siinä oli hiukan tottakin. Ymmärsivätkö ihmiset yleensä koskaan mitään?… Tiesivätkö he, miksikä he mitäkin tekivät… hetkellisten mielijohteittensa vallassa? Hän itse oli ollut kolmasti naimisissa… Ehkäpä Ottilie kaikesta huolimatta oli oikeassa? Vaan ei, olihan maailma ja ihmiset olemassa, vaikkeivät ihmiset, yhtävähän kuin maailmakaan, viime aikoina olleet kiinnittäneet mitään huomiota heidän perheeseensä; mutta ne olivat sittenkin olemassa; ja mahdotonta oli elää niinkuin Ottilie tekemättä itseään mahdottomaksi. Sen vuoksi hän, äiti, oli mennyt naimisiin, oli ollut kolmasti naimisissa. Ehkäpä hänen ei koskaan olisi pitänyt sitä tehdä: se olisi ehkä ollut parempi monessa suhteessa, parempi monelle… Entinen elämä oli ollutta ja mennyttä. Se oli kadonnut, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ja sittenkin se oli ollut olemassa ja hävittyään oli jättänyt paljon jälkeensä, joskin ainoastaan haikeita kummituksia ja varjoja. Niin, tänä iltana hän oli alakuloisella mielellä ja ajatteli, mitä hän muuten teki niin harvoin kuin mahdollista: mitä hyötyä ajattelemisesta oli? Aina kun hän elämässään oli ajatellut, ei siitä ollut mitään käytännöllistä hyötyä ollut. Kun hän oli seurannut hetkellistä mielijohdettaan, oli tulos ollut vieläkin pahempi. Mitä iloa oli elämästä, kun meitä itseämme väkevämmät voimat määräsivät kuitenkin sen kulun?

Ottilie tarttui jälleen ranskalaiseen romaaniinsa, sillä Steyn de Weert oli astunut huoneeseen, Jackin hyökätessä sisään hänen edellään. Ja jokainen, joka oli nähnyt äidin vähä aikaa sitten ja nyt tällä hetkellä, olisi huomannut, miten paljoa vanhemmaksi, hän muuttui niin pian kuin hänen miehensä astui sisään. Täyteläiset posket vetäytyivät hermostuneesti kokoon ja uurteet nenän ja suun ympärillä syvenivät. Pieni suora nenä pisti terävämpänä esille, otsa vetäytyi ryppyihin Sormet, jotka hiusneulalla avasivat kirjan lehtiä, vapisivat; ja lehti repeytyi. Hänen selkänsä köyristyi kuin kissan, joka asettuu puolustusasemaan.

Ja hyvillään siitä, että koira tuli hänen luokseen, hän silitteli puoleksi hyväillen sen päätä; ja foksterrieri, haukahtaen vielä kerran, pyörähti itsensä ympäri ja laskeutui syvään huoahtaen maahan Ottilien hameen liepeelle. Steyn de Weert, istuen vastapäätä vaimoaan, joi teetä. Tuntui omituiselta, että he olivat mies ja vaimo, sillä äiti näytti nyt niin vanhalta kuin hän todellisuudessa olikin, ja Steyn teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen. Hän oli pitkä mies, hartiakas, vastikään viisikymmentä vuotta täyttänyt, kasvoiltaan kaunis, tuore ja terve, oikea ulkoilman ihminen, tyyni ilmeeltään ja liikkeiltään. Se tosiasia, että hän vuosia sitten jonkunmoisesta kunniantunnosta oli heittänyt pois elämänsä naisen tähden, joka oli häntä paljoa vanhempi, oli myöhemmin tehnyt hänet niin välinpitämättömäksi, ettei hän enää huolinut ottaa huomioon edes sitäkään, mitä tulevaisuus saattoi vielä tarjota hänelle. Mikä oli hävitetty, oli hävitetty, auttamattomasti hukattu. Mutta olihan vielä olemassa ulkoilma, joka oli viileä ja raitis; oli metsästys; oli juominen, kun hän sellaista halusi, olivat hänen vanhat ystävänsä entisiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut rakuuna-upseeri. Paitsi näitä hän omisti pienen talon sekä tämän vanhan naisen: ne saivat käydä kaupanpäällisinä, koska asia ei ollut enää autettavissa. Ulkonaisissa seikoissa hän mikäli mahdollista alistui vaimonsa tahtoon, koska Ottilie saattoi olla kovin kiivas ja itsepintainen; omalla tyynellä jäykkyydellänsä hän piti kuitenkin vaimoaan aisoissa. Lot oli kelpo poika, hiukan heikko ja häilyväinen ja naisellinen; mutta hän piti paljon Lot'sta: hän oli hyvillään siitä, että Lot asui heillä; hän oli antanut Lot'lle yhden talon parhaista huoneista työhuoneeksi. Sitä paitsi… sitä paitsi oli olemassa vielä toisiakin seikkoja; mutta ne eivät liikuttaneet ketään. Tuhat tulimmaista, hän oli vielä nuori mies, vaikkapa hänen tuuhea tukkansa oli alkanutkin harmaantua! Hänen avioliittonsa oli ollut kunnia-asia; mutta hänen vaimonsa oli vanha, hän oli hyvin vanha. Se oli todellakin aivan mieletön juttu. Mutta hänen elämänsä ei saanut muuttua helvetiksi niin kauan kuin hän vielä tunsi itsensä terveeksi ja voimakkaaksi. Vähäisellä välinpitämättömyyden annoksella voi pudistaa kaikki hartioiltaan.

Juuri tämä hänen vähnpitämättömyytensä hermostutti hänen vaimoaan niin pian kuin Steyn astui vain huoneeseenkin, kunnes hän oli yhtä hermostunut kuin kissa. Steyn ei ollut sanonut sanaakaan, joi vaan teetään ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli tuonut mukanaan. Pienessä arkihuoneessa, missä kaasu humisi ja tuuli vonkui nurkissa, foksterrieri murahteli joskus unissaan maatessaan emäntänsä hameen liepeellä.

Muuten ei kumpainenkaan puhunut, he lukivat vain, toinen romaaniaan, toinen sanomalehteään. Ja nämät molemmat ihmiset, jotka olivat lain siteillä liitetyt toisiinsa siksi, että miehen säädyllisyys ja kunniantunto oli estänyt häntä toisin toimimasta, nämät molemmat ihmiset olivat kauan sitten, kaksikymmentä vuotta sitten, himoinneet intohimoisesti toisiaan, mies naista ja nainen miestä. Kun Steyn de Weert oli ollut luutnantti, kaunis, kolmenkymmen-vuotias mies, oli hän kohdannut rouva Trevelleyn tietämättä miten vanha hän oli. Sitä paitsi, mitä ikä tässä olisi merkinnyt, kun hän kohtasi niin ihastuttavan kauniin naisen, että heti ensi hetkessä hänet nähtyään veri alkoi kuohua hänen suonissaan ja hän ajatteli:

Näihin aikoihin Ottilie, vaikka hän olikin jo neljänkymmenen ikäinen, oli niin kukoistavan kaunis, että häntä yhä nimitettiin kauniiksi Lietjeksi. Hän oli pienikasvuinen, mutta sopusuhtainen ja ihastuttavan kaunis kasvoiltaan, ihastuttava oli yhä kaulan nuorekas viiva ja rinnan valkoinen hipiä, jossa näkyi vain joitakin vaaleankeltaisia täpliä; viehättävät siniset, viattomat silmät ja vaalea, pehmeä, kiharainen tukka; viehättävä tuo nainen, joka oli puoleksi lapsi ja aivan, kuin luotu rakkautta varten ja herättämään tulisia tunteita. Kun Steyn de Weert näki hänet tällaisena ensi kerran jossakin hollantilaisintialaisen seuran kaikkein uudenaikaisimmassa salongissa Haagissa, oli hän naimisissa toisen miehensä, tuon puoli-englantilaisen Trevelleyn kanssa, jonka sanottiin ansainneen rahaa Intiassa; ja Steyn oli nähnyt hänet kolmen suuren lapsen äitinä: tyttö oli viidentoista ja kaksi poikaa hiukan nuoremmat; mutta rakastunut rakuuna ei ottanut uskoakseen, että hänellä ensimäisestä avioliitostaan Pauws'in, kanssa, josta hän oli eronnut Trevelleyn vuoksi, oli tytär Liègen musiikkiopistossa sekä kotonaan kahdeksantoista-vuotias poika! Tuolla kauniilla Lietjelläkö? Hän oli mennyt hyvin nuorena naimisiin Intiassa, ja oli yhä vieläkin kaunis Lietje. Niin suuret lapsetko? Oliko tuo nainen todellakin neljänkymmenen? Nuori upseeri oli ehkä epäröinyt hetken, ja nyt kun hän tiesi kaikki, koettanut katsoa rouva Trevelleyä toisin silmin; mutta katsoessaan hänen silmiinsä ja nähdessään että Lietje himoitsi häntä samoinkuin hän itsekin häntä, hän unohti kaiken muun. Miksi ei nauttia hetken onnesta? Mitä merkitsi rakkaudenhetki yhdessä viehättävän ja kauniin naisen kanssa? Viikon, kuukauden tai useampien kuukausien onnea; ja sitten kukin kulkisi omalle suunnalleen.

Siten hän siihen aikaan oli ajatellut; mutta nyt, nyt hän istui tässä siksi, että tuo typerä Trevelley, joka tahtoi päästä eroon Ottiliesta, oli käyttänyt hyväkseen heidän suhdettaan saadakseen skandaalin aikaan ja haastettuaan toisen muodon vuoksi kaksintaisteluun, oli vaatinut avioeroa; siksi että koko Haag puhui Ottiliesta, hänen jäätyään yksin rakastajansa kanssa, ja siksi että hän, Steyn kaikesta huolimatta oli rehellinen mies, sai hän nyt istua tässä vanha nainen vastassansa. He eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa; he joivat vain teetään; tarjotin oli viety pois; Jack uneksi ja murahteli; tuuli vonkui. Kirjan lehdet kääntyivät nopeasti Ottilien sormissa; ja Steyn luki Manshurian sota-uutisia ja ilmoituksia, ilmoituksia ja sota-uutisia. Huone, jossa he istuivat, oli aivan sellainen kuin se aina oli ollut, vailla persoonallista leimaa ja kodikkuutta, niin naimisissa kuin he olivatkin; kello tikutti lakkaamatta lasisen kupunsa alla. Se oli kuin odotushuone ikään, tämä huone: odotushuone, jossa monien tapahtumien jälkeen kaksi ihmistä istui odottaen. Istui odottaen… mitä he odottivat? Loppua, joka lähestyi niin hitaasti, kuolemaa.

Steyn hillitsi mieltään ja luki vielä kerran ilmoitukset. Mutta hänen vaimonsa, painaen äkkiä kirjansa kiinni, sanoi jyrkästi:

»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, jos hän ja Elly asettuisivat meille asumaan?»

Mutta näyttipä siltä, kuin juuri Steynin rauhallinen myöntyminen olisi hermostuttanut hänen vaimoaan, ehkäpä vastoin hänen tahtoaankin, niin että hän sanoi vastustaen:

»Ei, tietysti ei: ei mikään koskaan käy päinsä. Tuon inhottavan rahan vuoksi. Mutta minä sanon sinulle: kun Lot on naimisissa, niin minä en voi… en vo-voi…»

»Minä en vo-voi… jäädä yksin sinun kanssasi! Minä lähden Nizzaan
Ottilien luo.»

Steyn sanoi sen aivan tyynesti, aivan välinpitämättömästi, ja tarttui taas lehteensä. Mutta se riitti, jotta Ottilie, joka oli kovin kiihtynyt, alkoi nyyhkyttää:

Steyn kohautti olkapäitään ja läksi pois huoneesta yläkertaan; koira juoksi haukkuen hänen edellään.

Ottilie jäi yksin; ja hänen nyyhkytyksensä lakkasi äkkiä. Hän tiesi sen itsekin — vuodet olivat opettaneet sen hänelle — hän suuttui liian helposti, hän pysyi aina lapsena. Mutta miksikä hän viisastuisi tässä suhteessa, hän, jonka yksinäisyys vain päivä päivältä suureni? Siinä hän nyt istui paikallansa, vanha, harmaahapsinen nainen, tässä epäkodikkaassa huoneessa; ja kaikki oli mennyttä. Oi, jospa vain Lot jäisi hänen luokseen, hänen oma Lot'nsa, hänen Charlot'nsa, poikansa! Ja mustasukkaisuuden tunne Ellyä kohtaan, jota hän aluksi oli koettanut hillitä, kiihtyi yhä kiivaammaksi. Entäs tuo toinen mustasukkaisuus: hänen mustasukkaisuutensa Steynin vuoksi. Steyn hermostutti häntä vain astuessaan huoneeseenkin; mutta sittenkin hän yhä oli mustasukkainen hänen tähtensä, niinkuin hän aina oli ollut jokaisen miehen tähden, joka rakasti häntä. Oi, miten tuskallista ajatella, ettei hän rakastanut häntä enää siksi, että hän oli käynyt vanhaksi! Oi, ettei hän koskaan enää lausunut hänelle ainoatakaan hellää sanaa, ei koskaan suudellut häntä otsalle! Hän oli mustasukkainen Ellylle Lot'n tähden, hän oli mustasukkainen Lot'lle Steynin tähden, koska Steyn piti nykyään enemmän Lot'sta kuin hänestä! Miten julma aika oli, joka vähitellen riisti häneltä kaikki! Vuodet olivat kuluneet, herttaiset, iloiset lempivuodet hyväilyineen; kaikki tuo oli mennyttä! Koirakin oli äsken hyljännyt hänet ja seurannut Steyniä: ei ainoakaan elävä olento ollut ystävällinen hänelle; ja miksikä Lot'n piti nyt äkkiä mennä naimisiin? Hän oli niin onneton, että vaikka hän äsken oli tukahduttanut väkinäiset nyyhkytyksensä niin pian kuin niitä ei enää tarvittu, hän vaipui nyt tuoliinsa ja itki katkerasti, itki todellakin tällä kertaa, koska ei kukaan rakastanut häntä ja koska hän oli niin onneton. Hänen yhä nuorekkaat ja kauniit silmänsä katsoivat kyyneltynein katsein kauaksi hävinneeseen menneisyyteen. Ennen — siihen aikaan, kun hän oli kaunis Lietje — kaikki hänen ympärillään olivat olleet, hauskoja, ystävällisiä, rakastavia, iloisia, leikkiä laskevia, kaikki olivat ihailleet ja huvittaneet häntä, koska hän oli kaunis ja iloinen ja viehättävä, koska ei kukaan voinut vastustaa hänen nauruaan eikä hänen pieniä viehättäviä oikkujaan. Tosin kaikessa tässä oli myös ollut mustasukkaisuuden oas; mutta siihen aikaan hän oli saanut niin paljon osakseen: kaiken sen mielistelevän ihailun, jota maailma, miehet tuhlaavat kauniille naiselle! Hän hymyili kesken kyyneleitään; ja muisto leijaili hänen ympärillään kuin somat pienet, kaukaiset pilvet. Oi, mikä imartelun maailma silloin olikaan ympäröinyt häntä! Nyt kaikki nuo miehet olivat vanhat tai kuolleet; vain hänen kolme miestään eli. Ja Steyn oli yhä nuori. Hän oli liian nuori: jollei hän olisi ollut niin nuori, Ottilie olisi voinut kauemmin säilyttää viehätysvoimansa, ja he olisivat yhä vieläkin voineet olla rakkaat keskenään, onnelliset yhdessä niinkuin vanhat ihmiset joskus voivat olla, vaikka nuoruuden lämpö onkin kadonnut… Hän huokasi syvään kyyneltensä kesken ja istui tuolissaan kuin avuton lapsi, joka on ollut pahankurinen eikä nyt tiedä mitä tehdä. Mitäpä hän olisi voinut tehdä? Mennä vain kaikessa rauhassa nukkumaan yksinäiseen huoneeseensa, vanhan naisen huoneeseen, yksinäiseen vuoteeseensa, ja herätä aamulla elääkseen taaskin yhden vanhan päivän monien entisten vanhojen päivien lisäksi! Oi, miksikä hän ei saanut kuolla ollessaan vielä nuori?

Hän soitti ja käski palvelustytön sulkea ovet; ja nämät pienet tehtävät tuntuivat hänestä niin toivottomilta niiden uudistuessa joka päivä, sillä kaikki oli hänestä niin tuiki tarpeetonta. Sitten hän läksi yläkertaan. Pieni talo oli hyvin pieni: alakerroksessa muutama huonetta, ylhäällä pieni pesuhuone hänen omansa ja Lot'n huoneen vieressä, jota vastoin Steyn oli vallannut itselleen ullakkohuoneen, luultavasti siksi, ettei hänen tarvitsisi olla liian lähellä vaimoaan. Ja riisuutuessaan hän tuumi, että jos Elly suostuisi muuttamaan heille, niin kävisi se päinsä vain siten, että hän luovuttaisi nykyisen suuren huoneensa, jossa oli kolme ikkunaa, Lot'lle ja Ellylle; hän itse, oi, hän voisi nukkua Lot'n pienessä huoneessa: mitä se tekisi? Kunpa ei vaan lapsia tulisi liian nopeasti! Oi, kunpa hän ei vaan kadottaisi Lot'ta kokonaan! Lot kysyi häneltä, miksi hän oli kosinut Ellyä! Hän teki tuon kysymyksen tavalliseen puoleksi leikilliseen tapaansa; mutta hän ei tehnyt kiltisti kysyessään sitä: Ottilie oli hyvillään, että hän oli vastannut aivan rauhallisesti, kiivastumatta. Oi, sitä tuskaa, ruumiillista tuskaa, jota hän aika ajoittain tunsi sen johdosta, että Lot rakasti, vieläpä hyväili toista! Ja alakuloisena, säälien itseään, hän meni levolle. Huone oli tyhjä ja epäkodikas: tuo makuusuoja oli naisen, joka ei pane arvoa mukavuuteen eikä turhamaisuuteen ja jonka suurin ilo aina oli ollut saada rakkautta ja hyväilyjä niiltä, jotka miellyttivät häntä siksi, että intohimon laine — useinpa aivan salainenkin — vyöryi heidän välillään. Tämän vuoksi hän oli laiminlyönyt kaiken muun, mikä kuului vaimon, äidin, maailmannaisen, vieläpä keimailevan naisen elämään, välittämättä mistään, halveksien kanssasisartaan, luottaen vain omaan viehätysvoimaansa ja olematta vähääkään äiti luonnonlaadultaan. Oi, hän oli nyt vanha ja yksinäinen! Ja hän lepäsi yksin viileässä vuoteessaan; eikä hänellä tänä iltana ollut edes sitä lohdutusta, että Lot olisi tullut viereisestä huoneesta ja suudellut häntä otsalle hyvää yötä toivottaessaan, niinkuin hän osasi, hellästi, pitkään ja hyväillen. Tavallisesti hän istahti silloin hetkeksi hänen vuoteensa reunalle ja jutteli hänen kanssaan; ja silitellen sitten pehmeällä kädellään hänen poskeaan hänellä oli tapana sanoa:

Kun hän nyt palasi kotiin, otaksuisi hän, että äiti jo nukkui, ja menisi levolle. Ottilie huokasi: hän tunsi olevansa niin yksin. Lot'n huoneen yläpuolella — jokainen ääni kuului tässä talossa — hän kuuli Steynin kolisevan. Palvelustyttö oli myös menossa nukkumaan; vuoteestaan Ottilie kuulosti kaikkia näitä ääniä: ovi avautui; kengät laskettiin oven ulkopuolelle; vesi kaadettiin pois pesuvadista. Nyt kaikki hiljeni, ja hän tuumi mielessään, miten hyvä asia tosiaankin, että hän valitsi aina vanhoja palvelijattaria. Hän ajatteli sitä vahingonilolla, oli hyvillään siitä, ettei Steynillä ollut mitään tilaisuutta, kun palvelijat olivat vanhoja. Talo oli nyt yöksi hiljennyt, vaikkei kello ollut edes yhtätoista…

Oliko hän nukkunut? Miksikä hän heräsi äkkiä? Mitä nuo hiipivät askeleet portaissa merkitsivät? Tuliko Lot kotiin? Vai hiipikö Steyn taas ulos? Oliko siellä Lot? Vai oliko siellä Steyn? Ottilien sydän sykki kiivaasti. Ja hän nousi äkisti ylös vuoteeltaan, ja ennenkuin hän itsekään tiesi mitä hän teki, hän avasi oven ja näki palavan tulitikun lepattelevan eteisessä.

Hänen äänensä kuulosti ärtyiseltä, koska Ottilie oli kuullut hänen askeleensa.

»Jää kotiin, Frans! Lot ei ole vielä palannut ja minä pelkään yksinäni.
Jää kotiin, Frans!»

Hän ei lopettanut lausettaan, katuen äkkiä ajatustaan. Portaitten yläpäässä — sen hän tiesi — seisoi vanha palvelijatar ovi raollaan ja nauroi itsekseen. Siitä hän oli varma. Hän tunsi vihan, kiihkeän vihan puristavan kurkkuaan. Hänen ruumiinsa vapisi, hän värisi, yöpuvussaan. Eteisen ovi oli avautunut ja taas sulkeutunut. Steyn oli lähtenyt; mutta Ottilie… hän seisoi yhä ylhäällä portailla. Hän puristi kätensä nyrkkiin, hän huohotti, hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä Steynin jäljessä yöpuvussansa; suuret kyynelkarpalot vuosivat hänen lapsensilmistään; mutta häveten palvelustyttöä hän palasi huoneeseensa.

Hän itki, itki hiljaa, jotta palvelija ei kuulisi, jotta hänellä ei olisi vielä tätä lisäiloa. Oi, tätä tuskaa, kipua sydämessä, ruumiillista kipua, ruumiillista kipua! Ei kukaan, joka ei ollut kokenut samaa kuin hän, voinut kuvitella mielessään sitä ruumiillista kipua, jota hän tunsi ja jota olisi voinut lääkärillekin selittää. Minnehän Steyn saattoi mennä? Hän oli vielä nuori, hän näytti vielä hyvin säilyneeltä. Ja sittenkin hän oli hänen miehensä, hänen miehensä! Oi, miksi hän ei ollut enää ystävällinen hänelle, vaikka hän olikin tullut vanhaksi? Ottilie ei koskaan enää saanut tuntea edes hänen kätensä kosketusta! Ja miten kerran tämä kosketus oli saanut koko hänen olentonsa hytkähtämään! Oi, ei koskaan enää ainoatakaan suudelmaa, ei ainoatakaan ystävällistä suudelmaa, joita vanhatkin ihmiset joskus vaihtavat keskenään!

Ottilie ei mennyt levolle; hän odotti istuen ylhäällä. Palaisikohan Steyn pian? Hänkö nyt, hänkö nyt tuli? Ei, Lot se oli: Ottilie kuuli hänen avaimensa kiertyvän lukossa, tunsi hänen kevyet askeleensa.

»Niin, hän meni ensin huoneeseensa… ja sitten kuulin hänen astuvan hiljaa alas portaita; sitten hän aivan hiljaa läksi ulos ovesta.»

»Kävelemään. Hän lähtee usein kävelylle. Ilma on kovin kuuma ja tukehduttava.»

»Menikö hän kävelemään, Lot, menikö hän kävelemään? Ei, hän meni…»

Ottilie seisoi poikansa edessä säihkyen intohimoa — Lot saattoi sen nähdä kynttilän valossa. Hänen pieni vartalonsa yöpuvussaan oli kuin raivottaren, harmahtavan keltaisten kiharoiden loistaessa hänen päänsä ympärillä; kaikki, mikä hänessä oli suloista, kiehahti hänessä raivoksi, ikäänkuin hän olisi ollut äärimmäisyyteen saakka kiihottunut ja hänen äkkiä olisi tehnyt mielensä kohottaa kätensä ja iskeä korvalle poikaansa, joka uskalsi puolustaa Steyniä. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja vihansa, mutta kiivaita ja moittivia sanoja purkautui kuitenkin hänen vapisevien huuliensa yli.

»Kuulehan, äiti, äiti! Kuulehan toki!» Lot yritti tyynnyttää häntä. Ja hän otti hänet syliinsä ja taputteli häntä, aivan kuin kiihtynyttä lasta:

Ottilie alkoi nyt nyyhkyttää. Mutta Lot puhui hänelle kauniisti, sanoi, että hän erehtyi, että hän oli vain hermostunut, ja lupasi, ettei hän menisi naimisiin, jollei äiti tyyntyisi; ja täten lellitellen häntä hän varsin pian sai hänet menemään vuoteeseen, peitti hänet, pöyhötteli hänen tyynyjään:

»Kuulehan, äiti, rupea nyt nukkumaan äläkä ole tyhmä. Anna Steynin kävellä rauhassa, älä ajattele häntä, älä ajattele yhtään mitään…»

Ottilie rauhoittui Lot'n silitellessä pehmeällä kädellään äidin tukkaa ja poskea.

»Rupea nyt nukkumaan, tyhmä pikku äiti… Kylläpä sinulla, äiti, on hieno hipiä!…»

TOINEN LUKU.

Elly Takma oli hyvin onnellinen ja hän oli kauniimpi kuin pitkiin aikoihin. No niin, tuumi Adèle serkku, joka kauan oli hoitanut isoisä Takman taloutta — hänkin oli Takma ja naimaton — no niin, ensin pieni romaani, joka tekee kahdenkymmenen korvilla olevan tytön onnettomaksi, purkaantunut kihlaus nuorukaisen kanssa, jolla oli tapana käydä tervehtimässä rakastajatartaan vietettyään ensin iltansa morsiamensa luona: sellainen romaani ei jätä vakavia jälkiä tytön elämään; ja vaikka Elly oli ollut alakuloinen jonkun aikaa, niin Lot Pauws teki hänet nyt onnelliseksi, niin että hän näytti entistään kauniimmalta iloinen hymy huulillaan ja punakka väri poskillaan.

Adèle serkku — täti Adèle, niinkuin Elly nimitti häntä — herttainen, lihava, reipas ja ikäänsä nähden nuorekas nainen, ei muistuttanut missään suhteessa köyhää sukulaista, jonka on pakko suorittaa taloustyöt kodissa, vaan hän oli talon taitava emäntä, joka piti huolta kaikesta, huolehti pienemmistäkin seikoista kodissa ja oli ylpeä hyvinhoidetusta talostaan. Hän ei ollut koskaan käynyt Intiassa vaan hoiti isoisän taloa aito-hollantilaisella huolellisuudella, antaen Ellyn kokonaan pitää huolta omista satunnaisista keppihevosistaan; sillä Ellyllä oli keppihevosensa, joita hän hoiti kunnes hän oli saavuttanut täyden taituruuden, ja sen jälkeen hankki itselleen taas uusia. Kahdeksantoista vuoden vanhana hän oli kuuluisa tennispelaaja, voittaen palkintoja kilpailuissa, hän oli tunnettu taituruudestaan, voimastaan ja sulavuudestaan, ja kaikki urheilulehdet kirjoittivat hänestä. Saavutettuaan tämän taituruuden hän pian kyllästyi tennispeliin, ripusti mailansa punaisen nauhan varaan makuuhuoneensa seinälle ja sen ympärille kaikki mitalinsa, ja rupesi suurella kiihkolla työskentelemään hyväntekeväisyys-yhdistyksessä, käyden sairaiden luona ja köyhyyden pesissä; yhdistyksen johtokunta pani suurta arvoa hänen työhönsä. Mutta eräänä päivänä, kun eräs sairas mies näytti hänelle haavoittunutta jalkaansa, Elly meni tainnoksiin ja huomasi, että hän oli ulottanut liian pitkälle ihmisystävällisen innostuksensa. Hän kieltäytyi työstä; ja keksien, että hänen tunteelliset sormenpäänsä olivat erikoisen kätevät, hän alkoi valmistaa itselleen hattuja sekä muovailla. Hän onnistui kummassakin yrityksessään: hatut olivat niin kauniita, että hän tuumi vakavasti perustaa muotiliikkeen ja elättää itseään työllään. Muovaileminen oli niin ikään viehättävää: opiskeltuaan muutamia tunteja hän alkoi muovailla luonnon mukaan; ja hänen Kerjäläispoikansa pää hyväksyttiin näyttelyyn. Sitten Elly oli rakastunut ja oli rakastunut aivan silmittömästi; kihlausta kesti kolme kuukautta; sitten se rikkoontui; ja Elly, joka ei tehnyt mitään puolinaista vaihtelevista harrastuksistaan huolimatta, suri syvästi ja kalpeni ja laihtui ja sairastui pahasti, kunnes hän toipui eräänä päivänä säilyttäen ainoana muistona tältä ajalta alakuloisen mielensä.

Hän oli silloin kolmenkolmatta vanha ja oli ruvennut kirjoittamaan. Salanimellä hän julkaisi lyhyen kertomuksen, kuvaillen siinä omaa kihlautumistaan: se ei ollut mikään huonosti kirjoitettu kertomus. Hänen uusi keppihevosensa vei hänet vähitellen yhteyteen Charles Pauws'in kanssa, joka kirjoitti niinikään, enimmäkseen sanomalehtiin: artikkeleita, haastatteluja. Elly oli sitä mieltä, että hän oli saavuttanut jo kirjalliset rajansa. Tämän lyhyen kertomuksen jälkeen, joka oli itänyt hänessä itsessään ja puhjennut esiin hänen omasta sydämestään, hän ei aikonut kirjoittaa mitään enempää. Hän oli kolmenkolmatta ikäinen, hän oli vanha. Hän oli elänyt elämänsä, kokenut sen monet vaihtelut. Mutta jotakin hänellä oli vielä jäljellä, nimittäin Charles. Tosin Charles oli pehmeäluontoinen, koko lailla sukkela, hänellä oli äitinsä kauniit silmät, huolellisesti harjattu vaalea tukka ja liian vaaleansiniset kaulahuivit, hän ei ollut lainkaan Ellyn unelmien mies; ja Elly itse oli aika ajoittain kovin alakuloinen ja surumielinen. Mutta hän piti Charlesista, piti hänestä hyvinkin paljon, ja hän huomasi, että Charles tuhlasi kykynsä jokapäiväiseen työhön, sanomalehtikirjoituksiin, joita hän sepitti huomattavalla taidolla — olihan se taidetta sekin, niinkuin Charles hänelle vakuutti — mutta hänen molemmat romaaninsa sitä vastoin olivat erittäin hyvät; eikä hän ollut yrittänytkään mitään vakavampaa työtä kymmenenä viime vuonna. Ja niinpä tässä tytössä, joka omalla rajoitetulla alallaan oli niin perinpohjainen, heräsi tuuma — se kohosi Hänen alakuloisuutensa ja surunsa hiukan romanttiselta pohjalta — saada Lot innostumaan todelliseen työhön. Elly ei tahtonut enää työskennellä itsensä hyväksi, vaan toisen, Lot'n puolesta, jolla oli niin paljon hyviä ominaisuuksia, vaan ei kehittänyt niitä kylliksi. Yhä useammin Elly oli hänen seurassaan; hän kutsui hänet teelle; he juttelivat, juttelivat hyvin paljon; ja vaikka Lot ei ollutkaan rakastunut Ellyyn, niin oli hänestä hauska olla hänen seurassaan, hän innostui ja alkoi kirjoittaa romaania, joka oli jäänyt kesken. Elly herätti hänessä sen luulon, että hän halusi häntä omakseen. Ja hän kosi häntä. Elly oli hyvin onnellinen, ja Lot samoin, joskaan he eivät olleet intohimoisesti rakastuneita toisiinsa. Heitä viehätti se ajatus, että he saisivat olla yhdessä, jutella yhdessä, elää, tehdä, työtä, matkustaa yhdessä, he tunsivat vienoa sielujen sympatiaa: Lot'n sielu oli pikemmin pieni, turhamainen, kyynillinen, taiteellinen, sen lisäksi hänessä oli paljon suvaitsevaisuutta toisia ihmisiä kohtaan, hiukan ivallista katkeruutta sekä suuri kauhu, joka kerrassaan hallitsi hänen sieluaan, vanhenemisen kauhu; Ellyn sielu oli tällä hetkellä kokonaan hänen elämäntehtävänsä lumoissa, sen ainoana haluna oli sulautua täydellisesti toiseen olentoon.

Tänä aamuna Elly lauloi tuulen lennättäessä syksyisiä lehtiä kultaisessa auringonvalossa ikkunoiden ulkopuolella. Hän parhaillaan korjaili talvihattuaan, sillä tätä taitoaan hän ei ollut kokonaan kadottanut, kun serkku — täti — Adèle astui huoneeseen:

»Hän ei varmaankaan ole saanut nukutuksi huminalta», sanoi Elly. »Isoisä kuulee aina tuollaista ääntä, tiedäthän. Tohtori Thielens pitää sitä täydellisen kuurouden alkumerkkinä. Isoisä parka! Menen heti hänen luoksensa… Ensin vain laitan hattuni valmiiksi. Tahdon panna sen tänään päähäni. Me lähdemme vanhan rouva Dercksz'in ja Stefanie tädin luo… Täti, olen niin kovin onnellinen. Lot on niin herttainen. Ja hän on niin viisas. Olen varma, että tulemme hyvin onnellisiksi. Tahdon matkustaa oikein paljon. Lot pitää matkustamisesta… On ollut kysymys siitä, että asuisimme yhdessä Steynin ja Ottilien kanssa. En osaa sanoa mitään sen johdosta. Kernaammin soisin, että meillä olisi oma koti. Enpä tiedä kuitenkaan. Pidän niin paljon äidistä: onhan hän Lot'n äiti. Mutta rakastan sopusointua ympärilläni; ja Steyn ja Ottilie riitelevät. Minä sanon häntä aivan yksinkertaisesti vain Steyniksi. 'Herra' tuntuu niin jäykältä; ja isäksi minun on mahdoton häntä sanoa. Sitä paitsi Lot sanoo häntä myöskin Steyniksi. Tuollaiset perhesuhteet ovat vaikeita. Steynin omasta mielestä tuntuisi merkilliseltä, jos sanoisin häntä isäksi… Pidätkö hatusta nyt tällaisena? Minä korjaan sinun omasi huomenna. Katsohan, se on aivan kuin uusi! Nyt menen isoisän luo. Isoisä parka, vai hän on nukkunut huonosti?…»

Hän jätti oven auki. Adèle täti katsoi ympärilleen: huone oli täynnä hattutarpeita. Kerjäläispoika hymyili nurkasta; mitalit riippuivat mailan ympärillä; kirjoituspöytä oli täynnään paperiliuskoja.

Hän ei uskaltanut kajota papereihin, vaikka hän kernaasti olisi pannut ne järjestykseen: hänen oli aivan mahdoton nähdä tuollaista paperiröykkiötä ja vaivoin hän sai hillityksi syyhyvät sormensa. Mutta hattutarpeet hän keräsi kokoon ja pisti ne piironginlaatikkoon. Sitten hän läksi alas, missä palvelijat siivosivat ruokasalia. Elly, juostessaan portaita ylös, kuuli tomutettavan nojatuoleja, ja hänestä tuntui ikäänkuin iskut olisivat osuneet hänen omaan selkäänsä, ja niinpä hän kiiruhti vieläkin nopeammin portaita ylös toiseen kerrokseen, missä isoisän huone sijaitsi. Hän pysähtyi hänen ovensa ulkopuolelle, veti henkeään, kolkutti, avasi oven ja astui tyynenä sisään:

Vanha herra istui kirjoituspöytänsä ääressä katsellen laatikkoon; hän sulki sen nopeasti, kun Elly astui sisään. Nuori tyttö meni hänen luokseen ja suuteli häntä:

»En, lapseni, luullakseni en nukkunut lainkaan. Mutta minä tulen toimeen unettakin.»

Isoisä Takma oli yhdeksänkymmenenkolmen vanha: hän oli nainut vanhana, samoinkuin hänen poikansakin, ja siksi hänellä saattoi olla Ellyn ikäinen pojantytär. Vanha herra näytti kuitenkin nuoremmalta, paljoa nuoremmalta, ehkäpä siksi, että hän hoiti ulkomuotoaan, vaikka hän tekeytyikin välinpitämättömäksi sen suhteen. Ohut harmaa hiusseppel ympäröi yhä norsunluun väristä kalloa; sileäksi ajetut kasvot näyttivät ikäänkuin kuivalta pergamentilta; mutta suu irtohampaineen oli nuorekas ja hymyilevä ja silmät olivat vaaleanruskeat, kirkkaat, vieläpä terävät silmälasien takana. Hänen vartalonsa oli pieni, hento ja laiha kuin nuoren miehen; ja hyvin lyhyt takki riippui hänen hiukan kumaraisilla ja laihoilla hartioillaan: edestä se oli avonainen ja laskeutui poimuille takaa. Kädet, liian suuret verrattuina miehen pieneen ruumiiseen, olivat hienosuoniset ja hyvin hoidetut, mutta ne vapisivat lakkaamatta; ja niskajänteet nytkähtelivät, niin että pää nuokkui aika ajottain. Hänen äänensä oli iloinen ja vilkas, ehkä liian sydämellinen, ollakseen luonnollinen; ja sanat tulivat hänen suustaan hitaasti ja punnittuina, miten yksinkertaisista asioista hän lie puhunutkin. Hän istui suorana tavallisella tuolilla, ei koskaan kokoon lyyhistyneenä, ikäänkuin hän aina olisi pitänyt varansa; kävellessään hän liikkui nopeasti, hänen jäykät jalkansa astuivat lyhyin askelin ikäänkuin koettaen salata luuvaloa. Hän oli palvellut Intiassa siviilivirastossa, lopulta ollut Intian hallituksen jäsen ja joutunut vuosia sitten eläkkeelle; hänen keskustelustaan kävi ilmi, että hän seurasi politiikkaa ja siirtomaiden asioita: hän teki niistä hyväntahtoista pilaa. Seurustellessaan muiden kanssa, jotka kaikki olivat häntä nuoremmat — sillä hänen ikäisiään olivat ainoastaan vanha rouva Dercksz, omaa sukuaan Dillenhof, joka oli yhdeksänkymmenenseitsemän, ja tohtori Roelofsz, kahdeksankymmenenkahdeksan-vuotias — seurustellessaan muiden kanssa hän oli ystävällinen ja alentuvainen, sillä hän käsitti, että maailma näytti toiselta kuusi-. kymmen- jopa seitsemänkymmen-vuotiaista kuin hänestä itsestään; mutta hänen sydämellisyytensä oli liian suuri, joskus liian ylitsevuotava, jotta sitä olisi voitu ottaa täydestä, ja siksi ihmiset eivät koskaan uskoneet hänen tarkoittavan sitä mitä hän sanoi. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut diplomaatti, joka, ollen itse aina varuillaan, koetti ottaa selkoa siitä, mitä toinen tiesi. Joskus hänen kirkkaihin silmiinsä silmälasien taakse ilmestyi terävä ilme, ikäänkuin jokin äkillinen ajatus olisi iskenyt häneen: hän heilautti päänsä kallelleen, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin, hänen suunsa vetäytyi nauruun ja hän myönsi nopeasti siihen, mitä toinen hänelle parhaillaan sanoi.

Merkillisintä noin vanhassa miehessä oli hänen nopea, värähtelevä selväjärkisyytensä. Aivankuin joku outo voima olisi teroittanut hänen henkiset kykynsä, niin että ne pysyivät täydessä toiminnassa, sillä hän luki yhä varsin paljon, joskin silmälasien avulla; hän kuuli hyvin; hän oli hyvä viinin tuntija, hänen hajuaistinsa oli aivan moitteeton; hän saattoi löytää tavaroitaan pimeässä; vain joskus, kesken keskustelua, hänet valtasi voittamaton uupumus; hänen silmänsä tuijottivat silloin lasimaisina eteensä ja hän nukahti. Toiset jättivät silloin hänet rauhaan ja olivat siksi hienotunteisia, etteivät olleet sitä lainkaan huomaavinaan; viisi minuuttia myöhemmin hän saattoi herätä ja jatkaa keskustelua unohtaen tämän hetkellisen tajuttomuuden. Kukaan ei voinut huomata sitä sisäistä hätkähdystä, joka vavisutti hänen ruumistaan hänen herätessänsä.

»Me lähdemme vieraskäynneille tänään iltapäivällä», sanoi Elly.
»Sukulaisten luo. Emme ole vielä olleet missään.»

»Hänen luokseen me menemme kaikkein ensiksi tänään. Isoisä, me olemme olleet kolme päivää kihloissa. Ei sitä voi heti paikalla mennä häiritsemään ihmisiä onnellansa.»

»Olen pahoillani, etten voi pitää teitä täällä, sinua ja Lot'ta», hän jatkoi kevyesti: hän käsitteli joskus aivan kevyesti vakavia asioita; ja hänen ohut äänensä kuulosti silloin aivan välinpitämättömältä. »Mutta katsohan, olen liian vanha sellaiseen: nuori pari kahlehdittuna minuun! Sitä paitsi on teidän paljoa mieluisempaa asua erikseen… Lapsi, me emme ole koskaan puhuneet raha-asioista, sinä ja minä. Niinkuin tiedät, isä ei jättänyt mitään jälkeensä ja hukkasi vain äitisi varat, hävitti ne kaikenlaisissa liikeasioissa Javassa; heillä ei ollut onnea. Ei kummallakaan sinun vanhemmistasi. No niin, lapsi, minä en ole mikään rikas mies, mutta voin elää niinkuin elän, sillä vanha mies ei tarvitse paljoa, ja Adèle täti hoitaa hyvin kaikki asiat. Olen laskenut, että voin antaa sinulle kaksi tuhatta guldenia kuussa. Mutta siinä onkin sitten kaikki, lapsi, ihan kaikki.»

»No niin, voit ottaa sen vastaan isoisältäsi. Sinä perit minut kuitenkin, vaikket yksin kaikkea; ei, isoisällä on muitakin perillisiä: hyviä tuttavia ja ystäviä… Siihen ei ole enää pitkä aika, lapsi. Rikkaaksi sinä et tule, sillä taloni on ainoa ylellisyyteni. Kaikki muu, niinkuin hyvin tiedät, on varsin vaatimatonta. Mutta saat kylliksesi, varsinkin myöhemmin; ja Lot näyttää voivan ansaita hyvin. Raha ei ole hänelle pääasia, lapsi: hänelle tärkeintä on… on…»

»On ollut puhe siitä, että asettuisitte asumaan yhdessä Steynien kanssa…»

»Ottilie on herttainen, mutta kiivasluonteinen», sanoi vanha herra ja vaipui mietteihinsä: hän näytti ajattelevan aivan muuta, paljoa tärkeämpiä asioita.

»Jos suostun siihen, niin teen sen äidin vuoksi, isoisä, sillä hän on niin hellästi kiintynyt Lot'hon. Kernaimmin asuisin omassa pienessä talossani. Mutta joka tapauksessa tulemme olemaan paljon matkoilla. Lot sanoo, että hän osaa matkustaa halvalla.»

»Kyllä sinä voit sen tehdä, kunhan olet hienotunteinen: minä tarkoitan, asua Steynien kanssa. Ottilie on tietenkin paljon yksin, raukka. Kukapa tietää? Ehkäpä voisit korvata hänelle hiukan hellyyttä, ystävyyttä…»

Hänen kevyt äänensä muuttui pehmeämmäksi, täyteläisemmäksi ja vakavammaksi.

»Saadaanpa nähdä, isoisä. Jäätkö huoneeseesi vai syötkö aamiaista alhaalla?»

»En, lähetä tänne jotakin. En ole nälissäni, ei minulla ole ruokahalua…»

»Ilma on tänään varsin tuulinen; luulenpa, että rupeaa satamaan. Aiotko siitä huolimatta lähteä ulos iltapäivällä?»

»Niin, niin, parasta sanoa häntä isoäidiksi. Kun näet hänet, niin sano häntä heti vain isoäidiksi. Se on vähemmän jäykkää: hän pitää siitä… vaikkapa et vielä olekaan naimisissa Lot'n kanssa…»

Vanhuksen ääni väsähti; hän huokasi ikäänkuin hän olisi ajatellut muuta, paljoa tärkeämpiä asioita; ja nytkähyttäen niskojaan hän ojensi itseään ja istui siten hetken aikaa, pää kallellaan, ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, tai kuunnellut jotakin. Ellyn mielestä isoisä ei näyttänyt tänään reippaalta. Väsymys valtasi hänet jälleen; hänen päänsä painui alas ja silmien ilme muuttui lasimaiseksi. Ja hän istui siinä niin heikkona ja raihnaisena, ikäänkuin olisi voinut puhaltaa hengen hänestä kuin lentävän höyhenen. Elly jätti hänet yksikseen epäröityään hetken aikaa. Vanha herra hätkähti kuullessaan oven painuvan kiinni, ja tuli jälleen täyteen tajuntaansa. Hän istui silmänräpäyksen tai kaksi liikkumatta. Sitten hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, jonka ääressä hän äskenkin oli hommaillut, ja otti esille revityn kirjeen palaset. Hän repi ne vieläkin pienemmiksi, niin pieniksi kuin hän vain saattoi, ja heitti ne paperikoriin poisheitettävien paperien joukkoon. Sen jälkeen hän repi rikki toisenkin kirjeen ja vielä kolmannen lukematta niitä. Hän heitti pienet palaset koriin ja ravisteli koria. Repiminen väsytti hänen jäykkiä sormiaan; ravistaminen väsytti hänen käsivarttaan.

»Vielä muutamia tänä päivänä», hän mutisi. »On jo aika, on jo aika…»

KOLMAS LUKU.

Vanha herra läksi ulos kello kolmen tienoissa ja yksin: hän ei tahtonut kernaasti ottaa saattajaa mukanaan ulos mennessään, vaikka hän mielellään palasikin kotiin toisen seurassa; mutta hän ei koskaan pyytänyt keltään apua. Adèle täti katsoi ulos ikkunasta ja seurasi häntä katseillaan, kun hän kääntyi kasarmin nurkkauksesta ja astui Valaskalansillan poikki. Hän ei mennyt sen kauemmaksi kuin Nassaulaaniin, rouva Dercksz'n luo; ja hän kulki tämän matkan suoraselkäisenä ja vakavin askelin: hän ei näyttänyt kovin vanhaltakaan päällystakissaan, joka oli napitettu ylös asti, joskin jokainen askel oli tarkasti laskettu ja hän nojasi raskaasti paksuun, norsunluupäiseen keppiinsä. Vaikka hän ei tahtonutkaan antaa toisten huomata, että tämän lyhyen kävelyn tarkoituksena oli pitää voimia vireillä ja virkistää terveyttä, niin oli hänen pakko punnita jokaista askeltaan; mutta hän saattoi sittenkin astua vaivatta, jäykkänä ja suorana, ja hän tutki kuvaansa alakerroksen suurissa ikkunoissa. Kadulla hän ei tehnyt ohikulkijaan kovinkaan vanhan vaikutusta. Kun hän soitti kelloa, kiiruhti vanha Anna kissa kintereillään ulko-ovelle:

Sitten hän ajoi kissan takaisin keittiöön, peläten, että vanhus voisi kompastua siihen, ja pyysi hänet sisään tehden vähäisiä huomautuksia ilmasta ja tiedustellen hänen terveydentilaansa; ja Takmalta vaadittiin suurta taitavuutta, kun hän riisuessaan päällystakkinsa eteisessä, antoi sen liukua hartioiltaan ja käsivarsiltaan palvelustytön käsiin. Hän teki sen hitaasti ja vähitellen, hiukan väsyneenä kävelystä; mutta sillä välin sai hän haukotuksi kylliksi ilmaa päästäkseen yläkerrokseen keppinsä nojassa — »parasta on sittenkin ottaa keppi mukaan, Anna», hänellä oli tapana sanoa — sillä rouva Dercksz ei nykyään enää tullut alakerran huoneisiin.

Vanha herra tuli miltei joka päivä; ja jollei hän tullut, niin Adèle täti tai Elly kävivät ilmoittamassa, ettei hän voinut tulla. Niinpä vanha rouva istui korkeaselkäisessä tuolissaan odottaen häntä. Hän istui ikkunan ääressä, katsellen Sofialaanin huviloiden puutarhoja.

Vanha herra mutisi sydämellisesti, vaikka hänen tervehdyksensä olikin epämääräinen:

»No, Ottilie?… Ulkona tuulee… Niin, sinä olet yskinyt hiukan viime aikoina… Sinun täytyy olla varovainen, tiedätkös… Minä voin hyvin, oikein hyvin, niinkuin näet…»

Lausuen vielä muutamia ystävällisiä sanoja hän istahti suorana toiseen nojatuoliin toisen ikkunan ääreen, Annan vapauttaessa hänet nyt vasta hatusta, ja nojasi keppiinsä kätensä, joissa oli suuret, ruttuiset hansikkaat.

»Lapset tulevat tänään näyttämään itseään…» He olivat molemmat ääneti, heidän katseensa painuivat vain toisiinsa. Hetken aikaa he istuivat siten vastatusten, kumpainenkin pienen huoneen ikkunan ääressä. Vanha, vanha nainen istui punaisten ripsi-uudinten ja kellertävien pitsikaihtimien varjossa, joiden lisäksi vedon varalta oli ripustettu ikkunan ylälaitaan ja molemmille sivuille punaiset samettiverkot. Hän oli ojentanut vain laihan, puolisormikkaiden peittämän kätensä tervehdykseksi Takmalle. Nyt he molemmat istuivat ikäänkuin odottaen jotakin ja samalla tyytyväisinä, kun heillä oli jotain odotettavaa. Vanha rouva oli yhdeksänkymmenenseitsemän ja hän tiesi, että se, mitä hän odotti, tapahtuisi ennenkuin hän olisi sadan vuoden vanha… Tämän verhotun nurkkauksen hämärässä, tummalla tapettitaustalla, näyttivät hänen kasvonsa monine ryppyineen haljenneelta porsliinilta, tässä hämärässä nurkassa, johon hän yhä vieläkin vetäytyi entiseen vaatimattomaan tapaansa, tahtoessaan kätkeä raihnaisen ulkomuotonsa ihmisten katseilta; ja hänen peruukkinsa, pienen mustan pitsimyssyn peitossa, oli kiiltävän musta; väljä musta puku laskeutui sulavasti hänen hauraan, laihan vartalonsa ympärille, kätkien hänet niin täydellisesti pehmeihin kashmirilaskoksiin, että oli aivan mahdotonta häntä nähdä tai tuntea, ainoastaan aavistaa tämän tumman laskospuvun alta. Lukuunottamatta kasvoja ei mikään muu näyttänyt hänessä elolliselta paitsi hauraat sormet, jotka vapisivat hänen helmassaan kuin kapenevat, loistavat puikot mustissa puolisormikkaissaan; ranteita peittivät kapeat villarannikkaat. Hän istui suorana korkeaselkäisessä tuolissaan aivankuin valtaistuimella, selkänojanaan jäykkä, kova tyyny; toinen tyyny oli hänen jalkojensa alla, joita hän ei koskaan näyttänyt, koska ne olivat luuvalon vääristämät. Hänen vieressään, pienellä pöydällä oli virkkuutyö, johon ei vuosikausiin oltu koskettu, sekä sanomalehtiä, joita hänelle luki ääneen hänen seuranaisensa, vanhempi rouva, joka heti herra Takman astuessa huoneeseen oli vetäytynyt pois. Huone oli sievä ja yksinkertainen, siellä täällä joitakin valokuvia kehyksissään, ainoat koristeet kiiltävien, mustien huonekalujen, punaisen sohvan, tuolien sekä lasikaapissa säilytettyjen porsliiniesineitten parissa. Suljettu kaksoisovi johti makuuhuoneeseen: vain näissä kahdessa huoneessa asusti vanha rouva, joka nautti kevyet ateriansa tuolissaan.

Aurinkoinen oli syyskesän päivä; ja tuuli puhalsi iloisesti, lennättäen keltaisia lehtiä Sofialaanin puutarhoissa.

»Sievä näköala tästä», sanoi rouva Dercksz, niinkuin niin monasti ennenkin, tehden hansikoidulla kädellään kulmikkaan liikkeen.

Ääni, joka jo kauan sitten oli murtunut, sointui pehmeämmältä kuin puhdas hollanninkieli, sen kreolilaissävy oli mehukkaampi; ja nyt, hänen katsoessaan ulos ikkunasta, näyttivät silmätkin porsliinikasvojen keskellä itämaisen pehmeiltä ja tummilta. Hän ei voinut selvästi erottaa ulkona olevia esineitä; mutta sittenkin se tieto, että siellä oli kukkia ja puita, ilahdutti hänen himmeitä silmiään.

»Niin», myönsi rouva Dercksz, joka ei voinut niitä nähdä, mutta tiesi niiden siellä olevan.

Hän ymmärsi hyvin vanhan herran puhetta; hän salasi kuuroutensa siten, ettei koskaan kysynyt mitä sanottiin ja vastasi vain hymyn karehtiessa hänen ohuiden, suljettujen huuliensa ympärillä tai liikuttamalla päätään.

Hetken kuluttua, kun molemmat katselivat jälleen ulos ikkunastaan, sanoi vanha rouva:

»Hän jää kovin yksin, Lietje parka; mutta Steyn on kelpo poika… Sääli todellakin. Minä pidän Steynistä…»

»Me olemme kaikki yksinäisiä», sanoi rouva Dercksz; ja murtunut ääni kuulosti surulliselta, ikäänkuin hän olisi surrut entisyyttä ja kaikkia sen varjoja.

»Eivät kaikki, Ottilie», sanoi Takma. »Meillä on toisemme. Me olemme aina omistaneet toisemme… Kun Lot menee naimisiin, niin meidän lapsellamme ei ole enää ketään, ei edes omaa miestäkään.»

»Sh!» sanoi vanha rouva; ja jäykkä, heikko vartalo vavahti kauhusta hämärissä.

»Pelkään? Pelkäänkö minä? Mitä minä pelkäisin? Olen liian vanha… aivan liian vanha… pelätäkseni enää… Vaikkapa hänkin seisoisi tuossa.»

»En… En… En kuukausiin, ehkäpä en… vuosiinkaan… Mutta näin hänet monta, monta vuotta sitten… etkö sinä ole koskaan nähnyt häntä?»

»Niin… minulla oli tapana kuulla häntä… Minun kuuloni oli erittäin hyvä ja tarkka… Se oli vain hallusinatsioni… Minä kuulen usein hänen äänensä… Älkäämme puhuko siitä… Me olemme molemmat niin vanhat, niin vanhat, Ottilie… nyt hänen on täytynyt jo antaa meille anteeksi. Muuten emme koskaan olisi tulleet näin vanhoiksi. Meidän elämämme on ollut rauhallista jo vuosikausia: monet monet pitkät vuodet; ei mikään ole koskaan häirinnyt meidän rauhaamme: hän on varmaankin jo antanut meille anteeksi… Nyt me seisomme kumpikin haudan partaalla.»

»Minä en koskaan tule sadan vuoden vanhaksi», sanoi vanha nainen. »Ei.
Minä kuolen tänä talvena.»

»Niin. Minä aavistan sen. Odotan vain sitä. Mutta minä pelkään.»
»Kuolemaako?»

»Uskon. Minä uskon Jumalaan, sielujen yhteyteen. Tulevaan elämään.
Sovitukseen.»

»Minä en usko sovitukseen tulevassa elämässä, sillä me olemme kumpikin kärsineet niin paljon tässä elämässä, Ottilie!»

»Se ei ole ollut kylliksi. Minä uskon, että hän kuolemani jälkeen syyttää minua.»

»Ottilie, me olemme vanhentuneet aivan hiljalleen. Meillä on ollut vain sisäisiä kärsimyksiä. Mutta se on ollut kylliksi, Jumalan edessä tämä rangaistus riittää. Älä pelkää kuolemaa.»

»En pelkäisi, jos olisin nähnyt hänen kasvonsa ystävällisempinä, jos ne olisivat ilmaisseet anteeksiantoa. Hän tuijotti aina minuun… Voi, noita silmiä!…»

»Kun minä istuin tässä, seisoi hän tuossa, lasikaapin vieressä ja katseli minua. Kun olin vuoteessa, ilmestyi hän peiliini ja tuijotti minuun. Vuosikausia… Ehkä se oli hallusinatsioni… Mutta minä vanhenin nuo kasvot alituisesti edessäni. Kyyneleeni ovat kuivuneet. En vääntele enää käsiäni. En liiku enää koskaan paitsi tuolini ja vuoteeni väliä. En ole ollut levoton… en peloissani… vuosikausiin: ei kellään ole siitä aavistusta . Malaijilainen baboe [lastenhoitajatar]…»

»Niin… En ole kuullut hänestä mitään vuosikausiin. Hän yksin tietää sen. Hän on kuollut, luullakseni.»

»Ottilie, sinun pitää ajatella sitä rauhallisesti… Me olemme tulleet hyvin vanhoiksi… Sinun pitää ajatella sitä levollisesti, samoinkuin minäkin… Sinä olet aina ollut liian haaveileva…»

Hänen äänensä kuulosti rukoilevalta, ei lainkaan välinpitämättömältä niinkuin tavallisesti.

»Tuon tapauksen jälkeen varsinkin muutuin haaveelliseksi. Ei, en koskaan ole voinut ajatella tuota asiaa tyynesti! Aluksi pelkäsin ihmisiä, sitten itseäni: luulin tulevani hulluksi!… Nyt kun kuolema on lähellä… pelkään Jumalaa!»

»Se on ollut hirveän pitkä kärsimyksen aika… Oi, Jumalani, voisiko olla mahdollista, ettei tämä elämä vielä riittäisi?»

»Ottilie, me emme olisi tulleet näin vanhoiksi — sinä… ja minä… eikä Roelofszkaan — jollei Jumala… jollei hänkin olisi antanut meille anteeksi.»

»Mutta minkä vuoksi hän sitten niin usein… tulee tänne ja seisoo tuossa! Oi, miten usein hän onkaan seisonut siinä! Hän vain tuijottaa minuun, kalpeana, synkin, sisäänvajonnein silmin, aivankuin kaksi tulitikaria: tällä tavalla!…»

Ja hän ojensi kaksi laihaa, läpinäkyvää etusormea aivan vanhan herran silmien eteen.

»Minä… minä olen aivan levollinen, Ottilie. Ja jos meitä rangaistaan myöhemmin, kuoleman jälkeen, niin on meidän se kestettävä. Ja jos me kestämme rangaistuksen… niin meidät armahdetaan.»

»Jospa olisin katolilainen. Pitkän aikaa aioin kääntyä katolin uskoon. Thérèse teki aivan oikein ruvetessaan katolilaiseksi… oi, miksikä en koskaan enää tapaa häntä? Tokkopa koskaan enää saan nähdä häntä? Toivottavasti kuitenkin. Toivottavasti… Jos olisin ollut katolilainen, niin olisin voinut ripittää itseni…»

»Eivätkö todellakaan? Minä luulin… Luulin, että katolinen pappi voisi antaa synninpäästön mistä hyvänsä… ja puhdistaa sielun ennen kuolemaa. Katolinen pappi olisi ainakin voinut lohduttaa minua, olisi voinut antaa minulle vähäisen toivonkipinän! Meidän uskontomme on niin kylmä. En ole koskaan voinut puhua siitä meidän papeillemme…»

»Katoliselle papille olisin voinut puhua siitä. Hän olisi voinut määrätä minulle katumuksentekoja koko elämäni ajaksi; ja se olisi pelastanut minut. Nyt se painostaa alituisesti rintaani. Ja minä olen niin vanha. Kannan sitä alati mukanani. Se seuraa minua vuoteeseeni. En voi edes liikkua, kulkea edestakaisin, unohtaa itseäni liikkeellä ollessani…»

»Ottilie, miksi sinä puhut siitä niin paljon tänään? Joskus me emme puhu siitä moneen kuukauteen tai vuoteen. Kuukaudet ja vuodet vierivät silloin aivan rauhallisesti… Miksikä sinä äkkiä nyt tänään puhut siitä niin paljon?»

»He ovat serkkuja. He eivät tiedä sitä, mutta se ei ole mikään rikos luontoa vastaan!»

»Ottilie on minun tyttäreni; hänen poikansa on minun tyttärenipoika.
Ellyn isä…»

»Ajattelehan nyt, Ottilie: Ellyn isä, minun poikani, oli Lietjen velipuoli. Heidän lapsensa ovat serkkuja.»

»Mutta he eivät tiedä, että he ovat serkkuja. Lietje ei ole koskaan saanut tietää, että hän on sinun tyttäresi. Hänelle ei ole koskaan sanottu, että hän oli sinun poikasi sisar.»

»Niin kyllä, mutta se ei ole hyväksi… Se ei ole viisasta, sillä mahdolliset lapset voivat läheisen sukulaisuuden… ja kaiken muunkin vuoksi…»

»He perivät meidän menneisyytemme. He perivät tuon kauheuden. He perivät meidän syntimme. He perivät meidän rikoksemme rangaistuksen.»

»He perivät ihan kaikki. Jonakin päivänä he näkevät ehkä hänen seisovan, kuulevat hänen puhuvan siellä missä he asuvat… Olisi ollut parempi, jos Elly ja Lot olisivat löytäneet onnensa erikseen tavanneet toisen veren, toisen sielun… He eivät voi koskaan tulla onnellisiksi niinkuin muut. Kukapa tietää, vaikkapa heidän lapsistaan tulisi…»

»Ottilie, ole hyvä, ole vaiti! Miksikä sinä puhut tuolla tavalla? Vuosikausia kaikki on ollut, rauhallista. Näethän, Ottilie, me olemme liian vanhat. Meidän on sallittu tulla näin vanhoiksi. Me olemme saaneet rangaistuksemme. Oi, älkäämme puhuko siitä enää, ei koskaan enää! Odottakaamme tyynesti, rauhallisesti, ei huolita surra sitä, mikä tapahtuu meidän jälkeemme, sillä me emme voi sitä muuttaa.»

Takman ääni kuulosti nöyrältä; hänen silmänsä olivat kosteat kauhusta. Vanha rouva istui jäykkänä ja suorana tuolissaan; hänen kätensä vapisivat kiihkeästi hänen sylinsä mustien laskosten keskellä. Mutta kumpainenkin vajosi horrokseen; heidän tavattoman keskustelunsa tuskainen jännitys näytti vain hetkeksi voivan sähköttää heidän vanhoja sielujaan, aivankuin ulkoatuleva voima olisi pannut ne liikkeeseen. Nyt he molemmat väsähtivät ja muuttuivat todellakin hyvin vanhoiksi. Pitkän aikaa he tuijottivat kumpikin ulos ikkunastaan sanomatta sanaakaan.

NELJÄS LUKU.

Tulija oli Anton Dercksz, vanhan rouvan vanhin poika toisesta avioliitosta; ensimäisestä avioliitostaan hänellä oli vain naimaton tytär, Stefanie de Laders. Anton ei myöskään ollut naimisissa; hän oli ollut virkamies Javassa; entinen kuvernööri. Hän oli seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha, harvasanainen, unelias ja itsekäs mies, joka pitkän yksinäisen elämänsä aikana ei ollut koskaan ajatellut ketään muuta kuin itseään ja jonka aistillisuus vanhoilla päivillä oli muuttunut mielikuvitteluksi… Ominaista hänen luonteelleen oli ollut se, että hän aluksi vaistomaisesti, myöhemmin täysin tietoisesti oli salannut oman itsensä muilta ihmisiltä, ettei hän koskaan ollut antautunut täydesti mihinkään; ei edes silloinkaan, kun hän olisi voinut saavuttaa kanssaihmistensä kiitosta ja kunnioitusta. Vaikka luonto oli suonut hänelle tavallista suuremman älyn niin oli hän ylioppilaana, lukumiehenä, kehittänyt tätä älyään vain itseänsä varten eikä hänestä koskaan ollut tullut muuta kuin keskinkertainen virkamies. Hänen itsekäs, unelias sielunsa oli tavoitellut vain yksinäisiä iloja, samoinkuin hänen voimakas ruumiinsa oli himoinnut vain salaisia nautintoja.

Hän astui huoneeseen päällystakki yllä, jonka hän oli tiukasti napittanut, sillä häntä vilutti, vaikka olikin vielä aurinkoinen syyskuun päivä ja syksyn koleutta tuskin lainkaan vielä tuntui. Hän tuli kerran viikossa tervehtimään äitiään, vanha tapa, joka johtui kunnioituksesta ja arvonannosta. Vanhan rouvan lapset — vanhemmanpuolisia miehiä ja naisia kaikki — kävivät säännöllisesti hänen luonaan, mutta tiedustelivat aina ensin Annalta, palvelijattarelta, jonka hameenhelmoissa kissa juoksenteli, kuka kulloinkin oli ylhäällä äidin luona. Jos joku perheen jäsen oli jo siellä, eivät he menneet heti äidin luo, peläten väsyttävänsä häntä, jos liian monta keräytyisi samalla kertaa ja liian monta ääntä puhuisi yhtä aikaa. Anna otti heidät silloin vastaan alakerran arkihuoneessa, missä talvisin paloi tuli takassa, ja usein vanha palvelijatar tarjosi vieraalle ryypyn. Jos herra Takma oli äsken tullut, niin Anna ei koskaan ollut sitä ilmoittamatta; silloin lapset tai lastenlapset odottivat alhaalla aina neljännestunnin tai kauemminkin, sillä he tiesivät, että äiti ja isoäiti halusi hetken aikaa olla yksin Takman, vanhan ystävänsä kanssa. Jos Takma oli ollut jo jonkun aikaa, koetti Anna arvailla, voisiko hän heti päästää heidät sisään… Seuranainen ei ollut iltapäivin talossa, paitsi silloin kun vanha rouva lähetti häntä erikoisesti hakemaan, mikä tapahtui joskus, kun ilma oli huono eikä kukaan tullut käymään.

Anton Dercksz astui sisään, epäröiden Takman vuoksi ja peläten olevansa tunkeileva. Vanhan rouvan lapset, niin iäkkäitä kuin he olivatkin, käyttäytyivät kuin lapset aikoinaan niin kovan ja ankaran äidin läsnäollessa, joka yhä vieläkin merkitsi heille äitiyden auktoriteettia. Ja varsinkin Anton näki hänet aina tässä valossa, äidin, joka istui niin jäykkänä valtaistuimen tapaisella tuolillaan, ja jonka hauras henki riippui niin heikon ja näkymättömän langan varassa, että sen katketessa hänen elämänsä viimeinen säie myös murtuisi. Hän istui ikkunan ääressä uudinten punertavassa hämärässä, varjossa auringonsäteiltä, istui ikäänkuin hän ei koskaan enää liikahtaisi ennenkuin hetki koittaisi, jolloin mustat portit avautuisivat. Sillä »lapset» eivät nähneet hänen liikkuvan paitsi silloin, kun hän liikutti muinoin niin toimeliaita, nykyisin jäykistyneitä, laihoja, läpikuultavia sormiaan. Anton Dercksz tiesi — jolleivät nuo mustat portit avautuisi tänään — että hänen äitinsä lähtisi liikkeelle huoneesta kello kahdeksan aikana illalla, mennäkseen Annan ja seuranaisen avustamana vuoteeseensa. Mutta hän ei koskaan ollut sitä näkemässä: hän näki vain täysin liikkumattoman, hauraan olennon korkeaselkäisessä tuolissa, hiukan punertavassa, hämärässä valossa. Niin vanha mies kuin hän olikin, niin teki se häneen syvän vaikutuksen. Hänen äitinsä istui siinä niin vieraana, niin epätodellisena: hän istui ja odotti, odotti. Hänen silmänsä, jotka olivat jo lasimaiset, tuijottivat eteensä, joskus niiden ilme oli pelonsekainen… Yksinäinen mies oli kehittänyt huomiokykyään, hän oli nopsa vetämään johtopäätöksiä, vaikkei hän sallinut kenenkään huomata sitä. Jo vuosia sitten hän oli keksinyt, että hänen äitinsä aina ajatteli yhtä ja samaa asiaa, aina vain ajatteli tätä samaa asiaa. Mitä se saattoi olla?… Ehkäpä hän erehtyi, ehkä hän näki enemmän kuin mitä siinä oli, ehkä hänen äitinsä ilme on ominainen sokeille silmille. Vai ajattelikohan hän elämänsä salaisuuksia, asioita, jotka olivat vajonneet hänen elämäänsä kuin syvään, syvään kuiluun? Oliko äidillä salaisuuksia samoinkuin pojallakin synkkiä aistillisia salaisuuksia? Hän ei ollut utelias: jokaisella on salaisuutensa; ehkäpä äidilläkin. Hän ei tahtonut koskaan urkkia niitä. Ihmiset olivat aina väittäneet, että Takma ja äiti olivat rakastaneet toisiaan: kaikesta päättäen äiti ajatteli näitä vanhoja asioita… tai jollei hän ajatellut, niin tuijottiko hän vain ulos ikkunasta?… Olkoon tämän asian laita miten hyvänsä, Antonin kunnioitus äitiä kohtaan pysyi muuttumattomana.

Hän oli kookas mies, suuri päällystakissaan, kasvot olivat lihavat ja punakat, nenän molemmin puolin oli syviä uurteita ja riippuvia pusseja leuan alla; harmaankellertävät viikset törröttivät aistillisen suun ympärillä, huulet olivat paksut ja punaiset, hampaat keltaiset, käyrät, mutta silti vielä lujasti ikenissään; tuuhea parta, joskin sitä vastikään oli leikattu, ulottui mustana sänkenä poskille; ja syvä arpi halkaisi ryppyisen otsan, jota ympäröi keltaisenharmaa tukka, jättäen pään takaosan kaljuksi. Niska matalan, ylöspäisen kauluksen yläpuolella oli karhea ja syvissä rypyissä kuin vanhan työmiehen. Hänen suuret kätensä lepäsivät kuin kaksi möhkälettä hänen paksuilla polvillaan; ja kellonperät suurine helyineen riippuivat höllästi hänen suurella vatsallaan, joka oli pingoittanut auki kuluneitten ja kiiltävien liivien alimman napin. Hänen jalkansa nojautuivat vankasti mattoon Wellington-jalkineissaan, joiden varret olivat kääntyneet kaksinkerroin housunlahkeitten alla. Tämä ulkoasu ilmaisi karkeaa, aistillista, vanhemmanpuolista miestä: se ei kuvastanut hänen älyllisyyttään ja vielä vähemmän hänen mielikuvituksensa voimaa. Suuri uneksija-näyttelijä, mikä hän sittenkin oli, pysyi salassa jokaiselta, joka näki hänet tällaisena. Vaikka Takma oli monta vuotta vanhempi, niin oli hänessä, joka käytökseltään oli niin iloinen ja sydämellinen, että hänen vanha äänensä sointui kuin linnun viserrys ja hänen tekohampaansa kiilsivät keinotekoisesti, niin oli hänessä, lyhyessä ja väljässä takissaan, jotakin hienoa Anton Dercksz'in rinnalla, jotakin nuorta ja levotonta, ja samalla ystävällistä, hyväntahtoista, herkkää ymmärtämystä, ikäänkuin hän, vanha mies, olisi perinpohjaisesti voinut ymmärtää nuoremman koko elämän. Mutta juuri tämä puoli Takmassa harmitti Antonia, sillä hän, Anton Dercksz, oli siitä selvillä. Siinä piili jotakin: Takmalla oli salaisuus, vaikka hän salasi sitä toisella tavalla kuin hän itse. Hänellä oli salaisuus: kun hän nousi lähteäksensä, nytkäyttäen päätään, pelkäsi hän, että toinen oli nähnyt hänen lävitseen… No niin Anton ei ollut utelias. Mutta tämä vanha mies, joka ennen oli rakastanut hänen äitiänsä, äitiä, joka yhä herätti Antonin kunnioitusta istuessaan suorana ja odottavana tuolissaan ikkunan ääressä: tämä vanha mies ikävystytti häntä, ärsytti häntä, oli aina herättänyt hänen vastenmielisyyttään. Hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä osoittaa, eikä Takmakaan ollut koskaan huomannut sitä.

Nuo kolme vanhaa ihmistä istuivat pienessä vierashuoneessa vaihtamatta montakaan sanaa. Vanha rouva hillitsi nyt itseään, koska hänen poikansa, hänen »lapsensa», oli hänen luonaan, sillä hän oli aina pysynyt tyynenä pojan hiukan ulkonevien silmien hermostuneen katseen edessä. Hän istui suorassa aivan kuin valtaistuimella, ikäänkuin hän olisi ollut kuningatar ikänsä ja arvonsa nojalla, niin arvokkaana ja moitteettomana, mutta niin hentona ja hauraana, ikäänkuin kuoleman henkäys voisi milloin tahansa puhaltaa pois hänen sielunsa. Muutamin sanoin hän lausui ilonsa sen johdosta, että poika oli tullut häntä tervehtimään ja tiedustelemaan hänen terveydentilaansa, minkä pojallisen velvollisuuden tämä täytti kerran viikossa. Vanha rouva oli tästä hyvillään; eikä hänen ollut vaikea rauhoittua ja nopeasti tulla taas hyvälle mielelle, vaikka hänen, ikäänkuin ulkoa tulleen vaikutuksen pakotuksesta, oli täytynyt puhua entisistä asioista, jotka olivat nousseet hänen silmiensä eteen. Ja kun kello soi taaskin, sanoi hän:

Kaikki kolme kuuntelivat ääneti. Tarkkakuuloinen Takma kuuli jonkun puhuvan Annan kanssa eteisessä:

»Anton, huuda heille portailta, että saavat tulla tänne», sanoi vanha rouva, ja hänen äänensä kuullosti äidillisen käskevältä.

Lot ja Elly astuivat sisään ikäänkuin peläten karkottavansa vanhaa rouvaa ympäröivän ilmakehän liian voimakkaalla nuoruudella. Mutta tämä kohotti kulmikkaasti käsivartensa leveitten hihojen mustista laskoksista ja liikuttaen aavemaisen jäykästi ja tuskin huomattavasti kättään uudinten punertavassa valossa, hän sanoi:

Tuo liike sai puolisormikkaitten verhoamat kädet kohoamaan Lot'n pään tasalle, johon ne tarttuivat kiinni vanhan rouvan suudellessa häntä vapisevin huulin; hän suuteli myös Ellyä; ja tyttö sanoi herttaisesti:

»Olen iloinen nähdessäni teidät molemmat. Äiti kertoi jo minulle tämän suuren uutisen. Olkaa onnelliset lapset, onnelliset …»

Nuo sanat kajahtivat kuin lyhyt puhe valtaistuimen tapaisen tuolin hämärästä. Ja ne värähtelivät liikutuksesta. »Olkaa onnelliset, lapset», oli äiti sanonut, ja Anton Dercksz näytti käsittävän nuo sanat siten, ettei hänen äitinsä mielestä perheessä ollut paljonkaan avio-onnea ollut. Hän ymmärsi tuon ajatuksen piilevän äidin sanojen alla ja oli hyvillään, ettei hän koskaan ollut mennyt naimisiin; hän tunsi hiljaista tyydytystä katsellessaan Lot'ta ja Ellyä. He istuivat siinä niin nuorina ja viattomina hänen mielestään; mutta hän tiesi, että se oli vain ulkokuorta, että Lot kaikesta huolimatta oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, ja ettei Elly ollut ensi kertaa kihloissa. Ja miten nuoria nuo molemmat sittenkin olivat ja kuinka monta elinvoimaista vuotta heillä oli vielä edessään. Anton Dercksz tunsi kateutta ajatellessaan sitä; ja hänen katseensa muuttui synkäksi muistaessaan, ettei hänellä ollut enää elinvoimaisia vuosia edessään. Ja ovela ilme kasvoillaan, joka kuvasti salaisia aistillisia nautintoja, hän ihmetteli, tokko Lot todellakin oli sovelias avioliittoon. Hän oli heikkorakenteinen, tuskin lihaa ja verta, hän oli äitinsä näköinen, punaposkinen, vaaleatukkainen, kyynillistä ylähuulta koristivat lyhyeksileikatut viikset ja koko hänen olentonsa oli keikarimainen ruumiinmukaisessa takissaan, korkeassa kaksinkertaisessa kauluksessaan ja sievässä kukallisessa kaulahuivissaan. Mikään tyhmeliini hän ei silti ollut, tuumi Anton Dercksz: hänen renessanssi-aiheita koskettelevat kirjoitelmansa Italiasta olivat erittäin hyvät, ja Anton oli lukenut niitä suurella mielihyvällä, vaikkei hän koskaan ollut kehunutkaan niitä Lot'lle itselleen; ja hänen molemmat romaaninsa olivat aivan erinomaiset: toinen kuvaili Haagin oloja, toinen hollantilais-intialaista seuraelämää Javassa. Pojassa oli enemmän kuin mitä saattoi olettaa, sillä hän ei näyttänyt miehiseltä mieheltä, vaan vaaleatukkaiselta, peruukkipäiseltä nukelta, muotilehtikuvalta. Elly ei ollut kaunis, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ilmekkäät: Anton ei uskonut, että hän oli lämminverinen nainen, tai, jos hän sitä olikin, niin se puoli ilmenisi hänessä vasta myöhemmin. Hän ei uskonut, että he suutelivat toisiaan kiihkeästi; ja se oli sittenkin luonnollisin lohdutus tässä meidän kirotussa elämässämme, oli aina ollut sitä hänelle. Kaikki muuttui sekavaksi hänen keltatautisissa silmissään, suruksi, kun kaikki tuo oli häneltä jo kadonnut; mutta siitä huolimatta hän kuunteli keskustelua, joka kävi rauhallisesti ja tyynesti, jotta isoäiti ei väsyisi: milloin Lot ja Elly aikoivat mennä naimisiin ja missä he aikoivat viettää kuherruskuukautensa.

»Me menemme naimisiin kolmen kuukauden kuluttua», sanoi Lot. »Ei meillä ole mitään syytä odottaa. Me lähdemme Parisiin ja sitten Italiaan. Minä tunnen hyvin Italian ja voin opastaa Ellyä siellä…»

Anton Dercksz nousi ja sanoi hyvästi; ja tultuaan alakertaan hän tapasi arkihuoneessa sisarensa Ottilie Steyn de Weertin ja vanhan tohtori Roelofszin.

»Tiedän sen», sanoi Ottilie. »Siksi minä odotankin; muuten meitä olisi liian monta äidin luona…»

Hän puoleksi loikoi tuolillaan, tuo muodoton, vesitautinen möhkäle; toisen jäykän jalkansa hän oli ojentanut suoraan eteensä ja hänen vatsansa riippui kaarevana sen yläpuolella; hänen kasvonsa, sileäksi ajetut, mutta ryppyiset, muistuttivat suuresti vanhan apinan kasvoja; hänen ohuet harmaat hiuksensa olivat ikäänkuin koinsyömät ja riippuivat kuluneina töyhtöinä päästä, joka oli pyöreä kuin pallo, ja ohimoilla kiemurteli paisunut suoni; hän mutisi ja sopersi toisen huudahduksen toisensa jälkeen; hänen vesiset silmänsä liikkuivat kultasankaisten silmälasien takana.

Tohtori oli kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha, isoäidin ja herra Takman viimeinen elossa oleva aikalainen; hän oli ollut apuna, kun Ottilie Steyn syntyi Javassa, hän oli siihen aikaan ollut nuori lääkäri, vasta Hollannista saapunut; ja hän nimitti häntä joko ristimänimeltä tai »lapseksi».

»Sanotteko vihdoinkin?» huudahti Ottilie harmistuneella äänellä. » Minulle se on kylliksi varhain!»

»Niin-niin-niin, niin-niin, lapseni; te tulette kaipaamaan häntä, te tulette kaipaamaan poikaanne, sen uskon… Mutta sievä pari se on, Lot ja Elly, niin-niin, niin-niin-niin, yhdessä he tekevät työtä, kirjoittavat, niin-niin… Tuo hyvä vanha Anna ei ole vielä ruvennut lämmittämään! Tämä huone on kylläkin lämmin, mutta ylhäällä, niin-niin, siellä on hyvin kylmä… Takmalla on aina sisäistä kuumuutta, vai mitä? Niin-niin! Äiti pitää myös viileästä huoneesta; niin-niin, viileästä: minä sanon sitä kylmäksi. Minä vakuutan, täällä on lämpimämpi: ai-ai, täällä on lämpimämpi. Niin-niin… Äiti ei ollut eilen hyvissä voimissa, lapsi…»

»Kuuleppas, tohtori», sanoi Anton Dercksz, »sinä pidät huolta siitä, että äiti elää sadan vuoden vanhaksi!»

Ja hän napitti kiinni takkinsa ja läksi tyytyväisenä, kun oli täyttänyt pojan velvollisuudet tältä viikolta.

»Oi-oi-oi!» huudahti tohtori; mutta Anton oli jo mennyt. »Sadan vuoden! Sadan vuoden vanhaksi! Oi-ei, oi-ei, kultaseni, oh-oh! Minä en voi tehdä mitään, minä en voi tehdä mitään! Olen itsekin jo vanha, niin-niin, olen vanha: kahdeksankymmenenkahdeksan, kahdeksankymmenenkahdeksan, Lietje! … Niin-niin, se merkitsee paljon, niin-niin… Ei, minä en voi tehdä enää mitään, mitä te sanotte? Hyvä, että tohtori Thielens hoitaa äitiä: hän on nuori, ai-ai, hän on nuori… Tuolta lapset tulevat! Hyvä-hyvä!» tohtori jatkoi tervehtien. »Paljon onnea, ai-ai, hyvin hauska! Taide taiteen vuoksi?… Voiko mummi tänään paremmin? Sitten pistäydyn hetkeksi ylös, niin-niin, hyvä-hyvä!…»

Anna päästi heidät ulos; ja Ottilie, astuen ylös portaita tohtori Roelofsz'in jäljessä, joka laahautui askeleen kerrassaan ylöspäin, koetti ymmärtää, mitä tämä itsekseen mutisi, mutta ei käsittänyt mitään. Tohtori puheli itsekseen:

»Niin-niin, tuo Anton, erinomaista, vai minäkö pitäisin huolta siitä, että hän elää sadan vuoden vanhaksi! Sadan vuoden vanhaksi! Itse hän tulee sadan vuoden vanhaksi, ai-ai, niin-niin, vaikka hän on ollut tuollainen sika!… Niin-niin, niin-niin, sika: enkö minä tuntisi häntä? Hoh-hoh! Sika hän aina on ollut!… Niin-niin, ehkäpä hän on sitä vieläkin!»

»En mitään, lapseni, en mitään… Minäkö pitäisin huolta siitä, että hän elää sadan vuoden vanhaksi! Minä, minä , joka olen itsekin niin vanha; kahdeksankymmenenkahdeksan… kahdeksankymmenenkahdeksan!…»

Läähättäen ponnistuksesta hän astui huoneeseen ja tervehti molempia vanhuksia, ikätovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle, kumpikin oman ikkunansa äärestä:

»Hyvä-hyvä, niin-niin, mitä kuuluu, Ottilie? Mitä kuuluu, Takma?…
Hyvä-hyvä, niin-niin… No, eipä täällä ole kovin lämmin!…»

Ottilie astui sisään tohtorin jäljessä kuin pieni lapsi ja suuteli äitiään herttaisesti ja hellästi; ja kun hän senjälkeen lähestyi Takmaa, veti tämä hänen kätensä puoleensa, jotta hänen piti suudella häntäkin.

VIIDES LUKU.

Isä Dercksz ei ollut jättänyt paljon jälkeensä, mutta Stefanie de Laders, ainoa lapsi ensimäisestä avioliitosta, oli rikas nainen; ja syynä siihen, ettei äidillä ollut paljonkaan jäljellä ensimäisen miehensä omaisuudesta, oli se, ettei hän koskaan ollut osannut olla säästäväinen. Stefanie sitä vastoin oli säästänyt tietämättä itsekään minkä vuoksi, seuraten vain perittyä säästämistaipumustaan. Hän asui pienessä talossa Javastraatin varrella ja oli tunnettu hyväntekeväisyyspiireissä harjoittaen armeliaisuutta järkevästi ja säästäväisesti. Lot ja Elly tapasivat tädin kotoa: hän nousi tuoliltaan, joka oli visertävien pikkulintujen häkkien vieressä, ja hän itse muistutti jossakin määrin suurta, vanhaa lintua: hän oli lyhyt, laiha, ryppyinen, tepsutteli kuin lintu ja liikutteli iästään huolimatta lakkaamatta kapeita olkapäitään ja luisevia käsiään, hän oli hyvin ruma pieni vanha nainen, aivankuin pieni noita-akka. Hän, joka ei ollut koskaan ollut naimisissa, joka oli ollut vailla intohimoja ja tulta, oli vanhentunut koskemattomana itsekkäisyytensä kahleissa, ja hänen ainoa suuri pelkonsa, joka koko elämän ajan oli seurannut häntä, oli se, että hän joutuisi helvetin kauhuihin kuoleman jälkeen, joka kaikesta huolimatta lähenemistään lähestyi. Ja niinpä hän oli mieleltään hyvin uskonnollinen ja oli vakuutettu siitä, että Calvin saattoi selvittää kaikki nuo asiat jokaiselle, sekä nykyisille sukupolville että tuleville; ja luottaen silmittömästi tähän uskoonsa hän luki kaikki näitä asioita käsittelevät kirjat, jotka hän vain saattoi saada käsiinsä, niinhyvin uskonnolliset lentokirjaset kuin tieteelliset teoksetkin, joskin jälkimäiset kävivät yli hänen ymmärryksensä ja edelliset herättivät hänen kauhuaan.

»Mikä yllätys, lapseni!» täti Stefanie de Laders huusi aivankuin Lot ja
Elly olisivat olleet kuuroja. »Ja milloin te menette naimisiin?»

»Mutta se ei ole oikein. Etkö sinäkään halua kirkollista vihkimistä,
Elly?»

»Tietysti, lapsi, sano vaan täti. Ei, oikein se ei ole. Mutta sen te olette perineet Dercksz'eiltä: he eivät koskaan ajattele, mitä tämän elämän jälkeen voi tapahtua…»

»Jos isoisä voisi olla mukana häissä, niin haluaisin sitä ehkä hänen tähtensä», sanoi Elly. »Mutta hän on liian vanha ollakseen läsnä. Äiti Steyn ei pidä sillä myöskään lukua.»

Hän ei tavannut usein Stefanie tätiä, mutta joka kerta, kun se tapahtui, hänen teki aina mielensä viekoitella häntä puhumaan.

»Ei sitä tarvitse minun tähteni tehdä», sanoi täti omahyväisesti; ja hän tuumi mielessään, »he eivät saa penniäkään, jolleivät anna vihkiä itseään ja tee kaikkea, mikä asiaan kuuluu. Olin aikonut jättää heille vähäisen perinnön, mutta nyt saavat Haroldin lapsenlapset kaikki. He käyttäytyvät ainakin sopivasti…»

Mutta kun Elly aikoi nousta lähteäksensä, niin täti, joka oli hyvillään heidän käynnistään, sanoi:

»Kuulehan, Elly, jää vielä hetkeksi! Minä näen niin harvoin Lot'ta; ja kaikesta huolimatta hän on minun sisarenpoikani… se ei ole oikein, poikaseni… Tiedättehän, minä puhun aina suuni puhtaaksi. Olen tehnyt sen lapsesta saakka. Minä olen vanhin: ja koska kuulun perheeseen, joka ei aina ole käyttäytynyt sopivasti, on minun ollut pakko puhua suuni puhtaaksi… Siitä huolimatta olen aina hienotunteinen. Minun silmissäni Anton eno on aina ollut tuomittu kadotukseen, eikä hän nytkään aina käyttäydy sopivasti. Mutta en tahdo sittenkään jättää häntä oman onnensa nojaan. Ja Daniel ja varsinkin Harold eno, ja heidän lapsensa: miten usein he ovatkaan tarvinneet minua!…»

»Täti, sinä olet aina ollut korvaamaton», sanoi Lot. »Mutta etpä sittenkään voinut vaikuttaa Thérèse tätiin: hän kääntyi katolilaiseksi; eikä se suinkaan johtunut sinun vaikutuksestasi!»

»Thérèse on kadotettu!» huusi Stefanie täti suutuksissaan. »En pitkiin aikoihin ole enää ollut missään tekemisissä hänen kanssaan… Mutta minä uhraan itseni niiden hyväksi, joiden puolesta voin jotakin tehdä. Harold enon hyväksi teen mitä ikänä voin, samoin hänen lastensakin; Inalle olen kuin toinen äiti, samoin d'Herbourgille: kas siinä on kelpo mies; ja Pol ja Gus ovat myös kilttejä ja kunnon poikia…»

»Älä unohda Lilyä», sanoi Lot, »joka ei epäröinyt tehdessään vanhimmasta pojastaan sinun kaimasi, vaikka Stefanus on minusta varsin lystikäs nimi!»

»Ei, teidän lapsistanne ei koskaan tule minun kaimojani», huusi täti koettaen voittaa lintujen äänet, »ei, vaikka teillä olisi tusina tyttäriä! Mitä sinä tahdot, että sanoisin, poikaseni? Harold enon perhe on aina osoittanut minulle suurempaa rakkautta kuin sinun äitisi perhe; eninten rakkautta olen ehkä saanut Trevelleyn lasten puolelta! Ja sitten Jumala yksin tietää, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa sinun äitisi on minulle: ilman minua, Lot, hän olisi joutunut perikatoon! En sano sitä epäkohteliaisuudesta, poikaseni; mutta hän olisi joutunut perikatoon, Lot, ilman minua! Niin, voit todellakin olla minulle kiitollinen! Ymmärräthän itsekin, äitisi, rakas äitisi on kahdesti eronnut, molemmista ensimäisistä miehistään: ei, Lot, se on kaikkea muuta kuin sopivaa.»

»Rakas täti, äiti on aina ollut musta lammas meidän hyveellisessä perheessämme.»

»Ei, ei, ei!» sanoi Stefanie täti pudistaen pientä rauhatonta lintumaista päätään; ja linnut hänen ympärillään yhtyivät häneen ja visersivät myöntyvästi. »Perhe ei ole niinkään hyveellinen. Sanalla sanoen se ei ole ollut kunniallinen! En tahdo moittia äitiäni, mutta se on varma: minun isäni kuoli liian varhain. Et voi verratakaan isä Dercksz'iä häneen.»

»Tietysti, ketään Dercksz'iä ei voi verrata johonkin de Laders'iin», sanoi Lot.

»Sinä olet pilkallinen!» sanoi täti; ja linnut visersivät ilmaisten myötätuntoaan loukkauksen johdosta »Mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. En sano sitä äitisi vuoksi, joka on herttainen lapsi ja jota rakastan suuresti, mutta kaikki muut Dercksz'it, lukuunottamatta Harold enoa, ovat…»

»Ovat syntistä, hysteeristä joukkoa!» huusi Stefanie täti hyökkäävästi. »Anton eno, Daan eno, Thérèse täti ja, poikaseni — vaikka hän ei olekaan mikään Dercksz, niin on hänessä sittenkin samaa verta — myöskin Ottilie sisaresi! He ovat syntistä, hysteeristä joukkoa!» Ja hän ajatteli, »äitisikin kuuluu samaan joukkoon, poikaseni, vaikka minä en sano sitä.»

»Sitten olen hyvilläni», sanoi Lot, »että Pauws'ien tyyneys ja levollisuus pitää kurissa Dercksz'iläistä hysteriaani.» Ja hän tuumi: »Täti on aivan oikeassa, mutta kaikki on hänen äidistään lähtöisin… vaikka se onkin hypännyt Stefanie tädin yli.»

»En sano sitä moittiakseni perhettä, poikaseni. Olen kova, sen myönnän, mutta minä puhun suuni puhtaaksi. Kuka uskaltaa olla suora meidän perheessämme?»

»Niin, minä uskallan, minä, minä, minä!» huusi täti, ja kaikki linnut kaikissa häkeissä visersivät myöntyvästi. »Älkää juuri vielä lähtekö, jääkää vielä hetkeksi, Elly. Te olitte kovin herttaisia, kun tulitte. Elly, soitahan kelloa, ole hyvä. Sitten Klaartje tuo kirsikkalikööriä: minä valmistan sitä isoäidin Annan neuvojen mukaan; ja hän valmistaa sen hyvin.»

»Odottakaa, vain yksi ainoa lasi!» pyysi täti; ja linnut yhtyivät pyyntöön. »Muuten minä luulen, että panitte pahaksenne suoran puheeni…»

He maistoivat likööriä; ja siitä täti tuli hyvälle tuulelle, vaikka Lot kesken lintujen viserrystä huudahtikin:

»Minäkö? Hysteerinenkö? En! Syntinen, sitä olen kylläkin: olen syntinen, niinkuin me kaikki olemme! Mutta hysteerinen, Jumalan kiitos, en koskaan ole ollut! Hysteerinen niinkuin Anton eno, Thérèse täti ja… sisaresi Ottilie, en koskaan ole ollut!»

»Mutta sinä olet rakastanut, täti! Toivottavasti kerrot minulle kerran rakkaustarinasi; sitten minä kirjoitan siitä hienon kirjan.»

»Sinä olet jo muutenkin paljastanut kylliksi perhettämme syntisissä kirjoissasi, ja siksi en kerro sinulle mitään, vaikka olisin ollut kymmenen kertaa rakastunut. Häpeä toki, poika! Sinun pitäisi hävetä! Kirjoita siveellinen kirja, jota voi ilokseen lukea, mutta älä kaiva esille syntejä voidaksesi kuvailla niitä, vaikka kirjoittaisit miten kauniisti hyvänsä.»

»Et sinä minun mielestäni kirjoita mitään kaunista, sinun kirjasi ovat kirottuja!… Aiotko todellakin jo lähteä, Elly? Et suinkaan siksi, etten ihaile Lot'n kirjoja? Ethän vaan? Otahan vielä likööriä. Sinun pitäisi saada resepti isoäidin Annalta. No niin, hyvästi, lapset; ja tuumikaa, minkälaisen lahjan te haluaisitte minulta. Voitte valita mielenne mukaan, lapset, saatte valita itse. Minä tahdon antaa teille sopivan lahjan.»

Linnut olivat samaa mieltä, ja kun Lot ja Elly läksivät, visersivät ne äänekkäästi heidät ulos huoneesta.

KUUDES LUKU.

»Huh!» sanoi Lot ulkona, painaen kädet korviaan vasten, jotka lintujen visertäessä olivat menneet lukkoon. »Ei sen useampia setiä eikä serkkuja tällä kertaa, Elly; minä en lähde Harold enon enkä d'Herbourgien luo tämän jälkeen! Isoäiti, tuleva isoisä, eno, täti ja hyvin vanha perhelääkäri: siinä on kylliksi muinaisuutta yhden päivän varalta! En jaksa sulattaa useampia vanhoja ihmisiä enää tänään, en edes Harold enoa, joka kuitenkin on kaikkea muuta kuin pahin. Tuollainen liuta vanhoja ihmisiä yhtenä ainoana päivänä: se on liian rasittavaa, tukehduttavaa!… Kävellään vähän matkaa, jollet ole väsynyt. On kaunis ilma, tuuli virkistää meitä, ei nyt rupea satamaan… Tule hiekkasärkille minun kanssani. Tuolta tulee raitiovaunu: ajetaan sillä aina Witte Brugiin [Valkea silta] saakka ja sieltä sitten kävellään hiekkasärkille. Menkäämme siis!»

He ajoivat raitiovaunulla Witte Brugiin ja olivat hetken kuluttua hiekkasärkillä, missä he kävivät hiekkaan istumaan väkevän merituulen puhaltaessa heidän päittensä yläpuolella.

»Toivottavasti en koskaan tule vanhaksi», sanoi Lot. »Elly, eikö sinusta ole hirveää tulla vanhaksi, yhä vanhemmaksi päivä päivältä?…»

Elly nauroi. Lot katsoi häneen vakavana, aivan kalpeana kasvoiltaan, mutta koska hän näki Ellyn nauravan, yritti hän puhua kevyesti:

»Vielä pahempikin. Se on minun painajaiseni. Joka päivä ilmestyy uusia ryppyjä kasvoihin, yhä useampia harmaita karvoja päähän; muisti heikkonee; ja tunteet tylsistyvät; vatsa alkaa pyöristyä, niin etteivät liivit istu enää hyvin; voimat heikkonevat ja selkä käy kumaraksi menneisyyden painon alla, jota täytyy laahata perässään… eikä voi estää tätä kaikkea millään tavalla!… Kun pukusi vanhentuu, ostat uuden: minä otan asian kapitalistin kannalta. Mutta ruumiisi ja sielusi saat vaan kerta kaikkiaan ja sinun on pakko viedä ne mukanasi hautaan. Jos käytät säästäväisesti kumpaistakin, niin et ole elänyt, ja jos tuhlaat niitä, niin saat maksaa kalliin hinnan… Ja sitten tuo menneisyys, jota laahustat perässäsi! Jokainen päivä tuo mukanaan jotain, jota emme voi estää. Me olemme muuleja, jotka kannamme kuormaa, kunnes emme jaksa enää pitemmälle ja kaadumme kuolleina maahan… Oi, Elly, se on kauheaa! Ajattelehan noita vanhoja ihmisiä tänään! Ajattelehan isoisä Takmaa ja isoäitiä! He saattavat minut vapisemaan kauhusta… Siinä he istuvat, melkein joka päivä, nuo yhdeksänkymmenenkolmen ja yhdeksänkymmenenseitsemän vuotiaat vanhukset katsellen ulos ikkunasta. Mitä he puhelevat keskenään? Ei suinkaan paljon: pienistä vammoistaan, ilmasta; heidän ikäisensä ihmiset eivät keskustele, he ovat kivettyneet. Heidän muistinsa on kadonnut. Heidän menneisyytensä on vuosien kyllästämä ja se painostaa heitä, jotta elämä tuntuu heistä vain vale-elämältä, elämän epäsikiöltä: he ovat jo eläneet elämänsä… oliko se mielenkiintoinen vai ei? Tiedätkö, minä luulen, että noiden vanhojen ihmisten elämä on ollut mielenkiintoinen, muuten he eivät viitsisi enää tavata toisiaan. Varmaankin heillä on ollut paljon yhteisiä kokemuksia.»

»Niin, että hän on ollut isoäidin rakastaja… Nuo vanhat ihmiset: kukapa sitä uskoisi, kun heidät nyt näkee!… Kuka voisi olettaa rakkautta… intohimoa… noissa vanhoissa ihmisissä!… Varmaankin he ovat yhdessä kokeneet koko paljon. En tiedä, mutta minusta on aina tuntunut siltä, kun näet heidät yhdessä, ikäänkuin heidän välillään toisinaan olisi jotakin omituista: murhenäytelmä, jota ei koskaan ole selvitetty ja jonka irralliset viimeiset säikeet nyt lepattelevat heidän välillään… Ja sittenkin heidän sielunsa ovat varmaankin jo kivettyneet: en usko, että he puhuvat paljon keskenään; mutta he katsovat toisiinsa tai ulos ikkunasta: irralliset säikeet lepattelevat, mutta sitovat sittenkin heidän elämänsä yhteen… Kukapa tietää, ehkä se on ollut mielenkiintoinen, ja siinä tapauksessa siinä voisi olla aihe romaania varten…»

»Ei, siitä on jo vuosia, kun minulla viimeksi oli romaanin aihe. Enkä luule kirjoittavani enää mitään romaania. Katsohan Elly, minä alan tulla… liian vanhaksi kirjoittaakseni hyvin nuorille; ja kukapa muu lukisi romaaneja?»

»Mutta sinä et kirjoita vain yleisöä varten; sinulla on oma taide-ihanteesi!»

»Tuo periaate on hedelmätön käsite. Kaikki on hyvin, kun on aivan nuori: silloin on niin hauska kerskailla tuollaisella taide-ihanteella; sitä palvoo samoin kuin toiset urheilua tai vatsaansa… Taide ei tosiaankaan voi olla kaikki kaikessa. Se on kylläkin hyvin kaunis asia, mutta, suoraan sanoen, se ei voi olla mikään elämän päämäärä. Taiteilijat yhdistävät siihen koko paljon vaatimuksia, jotka ovat hyvinkin pikkumaisia.»

»Kirjan, taulun vai oopperanko välityksellä? Niillekin ihmisille, jotka todellakin välittävät sellaisesta, merkitsee se varsin vähäistä huvia. Älä luule, ei taiteilijoilla ole suurta vaikutusvoimaa. Meidän taiteemme ovat vain pieniä norsunluulinnoja, joihin ainoastaan asiaanperehtyneillä on pääsy. Ne vaikuttavat tuskin mitään itse elämään. Kaikki nuo typerät taidemääritelmät, joita uudenaikaiset kirjailijamme esittävät meille — taide on sitä ja taide on tätä — muodostavat vain kokonaisen sarjan liioiteltuja mielipiteitä. Taide on huvitusta; maalari on huvimestari; samoin säveltäjä; ja romaaninkirjoittaja.»

»Vakuutan, niin on asian laita. Sinulla on vielä erinomaiset ajatukset taiteesta, Elly, mutta ne haihtuvat kylläkin, rakkaani. Se on teeskentelyä. Taiteilijat ovat huvimestareita, he pitävät huolta sekä omasta että toisten huvista. Sellaisia he aina ovat olleet, ensimäisten trubaduurien ajoista saakka, sanan kaikkein hienoimmassa merkityksessä. Anna sille miten hieno merkitys hyvänsä, huvimestareita he sittenkin ovat. Taiteilija ei ole mikään puolijumala, joksi me häntä oletamme kolmenkolmattavuotiaina, niinkuin sinä olet, Elly. Hän on vain hauskuuttaja. Hän hankkii hauskuutta itselleen ja toisille; tavallisesti hän on turhamainen, pikkumainen, kade, itara tovereitaan kohtaan, ylpeä periaatteistaan ja taiteestaan, jalosta elämän päämäärästään; yhtä pikkumainen ja kateellinen kuin kuka muu tahansa omassa ammatissaan. Miksikä en puhuisi kirjailijoistakin hauskuuttajina? He huvittavat itseään omilla suruillaan ja tunteillaan; ja surunvoittoisella sonetilla ja tai enemmän tai vähemmän hämärällä romaanilla he huvittavat nuoria, jotka lukevat niitä. Sillä neljännelläkymmenennellä olevat ihmiset, jotka eivät ole ammattimiehiä, eivät lue enää romaaneja eikä runoja. Minä olen liian vanha kirjoittaakseni nuorisolle. Kun nykyään kirjoitan, on minulla se porvarillinen vaatimus, että ikätoverini, neljänkymmenen korvissa olevat miehet lukevat minua. He ovat huvitetut elävästä elämästä, joka on käsitelty psykologiselta kannalta ja kuvattu konkreetisina totuuksina, eikä keksittyjen henkilöiden välityksellä esitetty kangastuksina, runollisina ja draamallisina kuvina. Siksi olen sanomalehtimies ja huvitettu siitä työstä. Minä tahdon heti paikalla tarttua kiinni lukijaani ja päästää hänet heti taas menemään, sillä hänellä, yhtä vähän kuin minulla itsellänikään, ei ole aikaa hukattavana. Elämä kulkee eteenpäin. Mutta huomenna minä tavoitan hänet jälleen; enkä taaskaan halua viehättää häntä sen pitemmältä. Meidän aikanamme, jolloin eletään vain päivä kerrallaan, on sanomalehtikirjallisuus päiväkirjallisuutta ja aito taidetta, sillä tarvitsen sitä muotoa voidakseni kirjoittaa sirosti ja aistikkaasti… En väitä päässeeni itse niin pitkälle; mutta se on taiteellinen ihanteeni…»

»Kuka voi sanoa mitä aikoo tai ei aio enää tehdä? Jos sanookin sen… niin siitä huolimatta voi tehdä jotakin aivan muuta. Kuka tietää, mitä minä teen tai sanon vuoden kuluttua? Jos tuntisin isoäidin sisäisen elämän, niin kirjoittaisin ehkä romaanin. Sekin on melkein historiaa; ja koska olen huvitettu oman aikamme tapahtumista, tulevaisuudestamme, niin historia viehättää minua suuresti, joskin historia vaikuttaa masentavasti ihmiskuntaan ja ihmisiin ja vaikka meidän vanhuksemme vaikuttavat masentavasti minuun. Isoäidin elämä on miltei historiaa: toisen aikakauden tunteita ja tapahtumia…»

»Minä alotan niin pian kuin olemme Italiassa. Parasta on, Elly, ettemme heti ajattele kodin perustamista. Ei yhdessä äidin kanssa eikä erikseenkään. Lähdetään matkoille. Kun olemme hyvin vanhat, ennätämme vielä asettua paikoillemmekin. Italian hirveä menneisyys vetää minua sinne. Koetan renessanssin kautta päästä vanhaan aikaan, joskaan en koskaan ole päässyt niin pitkälle, ja forumilla ajattelen yhä liiaksi Raphaelia ja Leonardoa.»

»Niin. Hän on paaviakin katolisempi. Ja Nizzassa Ottilien luona… Elly, tiedäthän, että Ottilie elää yhdessä erään italialaisen kanssa, hän ei ole naimisissa: tahdotko siitä huolimatta käydä häntä tervehtimässä?»

»Enköhän», sanoi Elly ystävällisesti hymyillen. »Olen kovin utelias näkemään taas Ottilien… Viimeksi näin hänet kuullessani hänen laulavan Brüsselissä.»

»Niin, hän on isän näköinen, hän on pitkä, ei muistuta vähimmässäkään määrässä äitiä… Hän ei koskaan voisi tulla toimeen äidin kanssa. Ja tietysti hän on elänyt suurimman osan elämäänsä isän kanssa… Hän ei ole enää nuori, hän on minua kahta vuotta vanhempi… Siitä on nyt kaksi vuotta, kun näin hänet viimeksi… Minkähänlainen hän nyt on? Tokko hän vielä elää yhdessä italialaisensa kanssa… Tiedätkö, miten hän tutustui häneen? Aivan sattumalta, junassa. He matkustivat samassa junaosastossa Firenzestä Milanoon. Hän oli upseeri. He juttelivat yhdessä… ja ovat olleet yhdessä siitä saakka. Hän luopui virastaan ja seurasi Ottilieta kaikkialle missä hän lauloi… Luulempa melkein, että he yhä vieläkin ovat yhdessä… 'Syntinen ja hysteerinen', sanoisi Stefanie täti!… Kuka tietää? Ehkäpä Ottilie löysi hänessä suuren onnensa… eikä pelännyt tarttua siihen kiinni… Oi, useimmat ihmiset epäröivät… ja hapuilevat!…»

»Me olemme toisenlaiset kuin Ottilie, Lot, mutta emme silti hapuile… emmekä epäile…»

Elly kumartui Lot'n yli, siinä kun hän loikoili hiekassa, kyynärpäihinsä nojautuneena. Hän tunsi voimakasta rakkautta rinnassaan, hehkuvaa tarvetta saada elää Lot'n hyväksi, antautua kokonaan hänelle, innostaa häntä työhön, suureen, suureen työhön… Sillä tavalla hänen rakkautensa oli alkanut kukoistaa hänen suuren surunsa jälkeen… Avaran taivaan alla, missä pilvet ajelehtivat kuin suuret laivat valkoisin, pullistunein purjein, epäilys kohosi hänen mieleensä silmänräpäykseksi, hyvin heikkona ja epämääräisenä, tokko Lot tarvitsi häntä sellaisena kuin hän aikoi antautua hänelle… Mutta tämä heikko, epämääräinen tunne haihtui tuuleen, joka siveli hänen ohimoitaan; ja hänen miltei äidillinen rakkautensa oli niin kiihkeä ja kuuma, että hän kumartui Lot'n puoleen ja suuteli häntä ja sanoi aivan varmana itsestään, joskaan ei yhtä varmana elämästä ja tulevaisuudesta:

Mitä epäilyksiä Lot'n mielessä liekin päilynyt, ne häipyivät hänen sielunsa hymyilyyn niin pian kuin hän kuuli tämän hellän ja yksinkertaisen vakuutuksen, että Elly rakasti häntä, ja hän tunsi sydämensä täyttyvän suloisella ja ihmeellisellä autuudella, mikä näytti jo ennustavan onnea…

SEITSEMÄS LUKU.

Harold Dercksz, toinen poika, oli seitsemänkymmenenkolmen, kahta vuotta Antonia nuorempi. Hän oli leskimies ja eli yhdessä ainoan tyttärensä, Inan kanssa; tämä oli naimisissa Jonkheer [hollantilaisen aatelismiehen arvonimi] d'Herbourgin kanssa ja hänellä oli kolme lasta: Lily, nuori, pellavatukkainen pieni nainen, naimisissa Van Welyn, tykistöväen upseerin kanssa, ja kaksi poikaa, Pol ja Gus, joista toinen opiskeli yliopistossa, toinen kävi koulua.

Joskus tuntui Ina d'Herbourgista varsin epämieluisalta, että hänen isänsä perhe, kaiken kaikkiaan, ei hankkinut itselleen enemmän kunnioitusta liittymällä siihen piiriin, jossa hän itse seurusteli. Hän oli aivan samaa mieltä kuin Stefanie tätikin — jonka suosiossa hän oli muistakin syistä — ja hän yhtyi täydellisesti tätiin, joka väitti isoäidin menetelleen tyhmästi, kun hän, oltuaan naimisissa De Laders'in kanssa, oli valinnut toiseksi miehekseen paljoa vähemmän ansiokkaan Dercksz'in: siitä huolimatta, että Ina itse oli Dercksz ja että hänen olemassaolonsa olisi ollut hyvinkin epäilyttävä, jollei isoäiti olisi mennyt toisiin naimisiin. Ina ei ajatellut kuitenkaan niin pitkälle: hän oli kovin pahoillaan siitä, ettei hän ollut mikään De Laders; ja parasta oli puhua mahdollisimman vähän isän perheestä. Tästä syystä hän ei tunnustanut sukulaisekseen Anton setää, niin pitkälle kuin hänen tuttavapiirinsä ulottui, koska Anton Dercksz oli kurja vanha heittiö, josta mitä eriskummallisimmat jutut olivat liikkeellä. Siitä huolimatta hän oli rahakas setä; ja niinpä Ina tahtoi pitää huolta siitä, että varsinkin Van Welyn nuori väki pysyi hänen näköpiirissään, sillä vaikka Ina olikin heikko sielu, niin oli hän kuitenkin sekä hyvä tytär isälleen että hyvä äiti lapsilleen ja olisi kernaasti suonut, että Anton setä jättäisi rahansa — mitenkähän paljon niitä saattoi olla? — perinnöksi hänen lapsilleen. Sitten oli vielä Daniel sedän intialainen perhe; setä oli isän liikekumppani Javassa ja kävi Hollannissa määräaikojen kuluttua: no niin, Ina oli hyvillään, kun liike menestyi — sillä se merkitsi rahaa kodissa — ja kun Daniel setä ja lihava intialainen Floor täti olivat jälleen onnellisesti paluumatkalla Javaan, sillä he olivat molemmat tosiaankin aivan mahdottomia hienossa seurassa, setä itä-intialaisine tapoineen ja täti, tuollainen nonna [sekarotuinen], jota Inan täytyi suorastaan hävetä! Edelleen oli Parisissa täti Thérèse van der Staff, joka vietettyään varsin kevyttä elämää, oli kääntynyt katolilaiseksi: sellaista se oli, sekin oli kovin eksentristä! De Ladersit olivat aina olleet valloneja [vallonilaisiksi sanotaan niitä ranskalais-reformerattujen seurakuntien jäseniä, jotka 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla pakenivat Alankomaiden eteläisistä ranskalaisista maakunnista espanjalaisten toimeenpanemien uskonvainojen vuoksi.] samoinkuin d'Herbourgitkin olivat valloneja: tosiaankin, vallonilaisuutta pidettiin Haagissa hienompana kuin katolilaisuutta. Parasta oli olla… koskaan puhumatta Thérèse tädistä. Ja viimeinen, joskaan ei vähemmän tärkeä, oli täti Ottilie Steyn de Weert Haagissa, joka oli ollut kolme kertaa naimisissa ja eronnut kahdesti! Ja hänellä oli tytär, joka oli laulajatar ja huonoilla teillä, sekä poika, joka oli kirjoittanut kaksi epäsiveellistä romaania; oi, se oli hirveä asia Ina d'Herbourgin mielestä; se todisti kasvatuksen ja sivistyksen puutetta; ja kaikki heidän tuttavansa tiesivät sen, vaikkei hän koskaan puhunut sanaakaan Ottilie tädistä ja hänen kolmesta miehestään, jotka kaikki olivat vielä elossa! Ja kun Ina d'Herbourg ajatteli täti Steyn de Weertiä, niin hän avasi väsyneet, kauniit silmänsä avuttomalla ilmeellä ja huokasi syvään; ja tuo katse ja tuo tuska teki hänestä täydellisen Ijsselmonden. Sillä omasta mielestään hän oli perinyt suuremmassa määrässä äitinsä, aatelisneiti Ijsselmonden aatelista verta kuin isänsä kautta Dercksz'ien verta. Ainoana tyttärenä hänellä oli ollut tilaisuus Ijsselmonde-tätien välityksellä päästä hienompiin seuroihin kuin mitä hänen isänsä perheen liiaksi itä-intialainen seurapiiri oli, sen verran kuin tuota seurapiiriä lainkaan oli olemassa, sillä perhe oli hyvin vähän tuttu; Dercksz'it, joilla oli vain harvoja tuttavia, elivät yleensä eristettyinä; eikä Inan äitikään ollut eläessään kyennyt saamaan miestään esille Itä-Intian olojen erikoistuntijana eikä hakemaan tointa siirtokuntaministeriössä, niin kiihkeästi kuin hän sitä oli yrittänytkin.

Ei, isän synnynnäistä ujoutta oli mahdoton järkyttää; ja vaikka hän olikin kiltti ja taipuvainen, vaikka hän alistuikin kaikkiin niihin vieraskäynteihin, joita pidettiin välttämättöminä, vaikka hän pani toimeen päivälliskutsuja ja otti vastaan kutsuja, niin pysyi hän sittenkin sinä mikä hän oli, hiljaisena, rauhallisena liikemiehenä, joka oli heikko terveydeltään ja murtunut sielultaan, jonka silmissä ja suun ympärillä oli tuskallinen ja kärsivä ilme, vaan joka ei koskaan valittanut ja aina oli vaitelias. Harold Dercksz oli nyt pitkä, laiha vanha mies; ja tuo ajottainen sairaus ja ikuinen vaiteliaisuus näytti vain enenevän vuosien surujen ja huolien kera ja olevan yhä vaikeammin salattavissa; eikä hän kuitenkaan puhunut siitä kellekään muulle kuin lääkärilleen, ja hänellekin harvoin. Muuten hän oli hiljainen, hän ei puhunut koskaan itsestään mitään, ei edes veljelleen Daanille, joka saapui aina määräaikojen kuluttua Hollantiin yhteisten liikeasioitten vuoksi.

Ina d'Herbourg oli hyvä tytär: kun hänen isänsä oli sairas, huolehti hän hänestä, niinkuin hän huolehti kaikesta talossaan, moitteettomasti, mutta ilman rakkautta. Joskus hän tuumi kuitenkin mielessään, tokko hänen äitinsä oli ollut tyytyväinen avioliittoonsa, sillä isällä ei ollut paljon rahaa, lukuunottamatta intialaista liikettään. Niin, äiti oli ollut tyytymätön perheen taloudelliseen asemaan; ja Inalla oli myös aina ollut taloudellisia harmeja. Ja kun Inan mieskin, Leopold d'Herbourg — joka suoritettuaan lakitieteellisen tutkinnon, oli aikonut antautua diplomaattiselle uralle, mutta huolimatta itseluottamuksestansa, ei mielestään ollut kyllin kykenevä tällaiselle alalle, vaan toimi nyt asianajajana, jota ei kukaan käyttänyt — kun Inan mieskin oli tyytymätön intialaiseen rahaan, niin alkoi Ina muutamien perhekohtauksien jälkeen tuumia, että hänen kohtalonaan oli kai aina ikävöidä rahaa eikä koskaan saada sitä. Nyt tosin he asuivat suuressa talossa ja isä oli hyvin runsaskätinen ja maksoi kokonaan Polin opinnot Leidenissä; mutta Inan elämä ei ollut sittenkään helppoa, rahat vuosivat häneltä sormien lomitse ja hän olisi kernaasti tahtonut saada käytettäväkseen enemmän rahaa, koko joukon enemmän rahaa. Sen vuoksi hän oli ystävällinen Stefanie tädille ja samoin myös Anton sedälle kaikessa hiljaisuudessa.

Hänen kohtalonsa seurasi häntä edelleen: sen sijaan että Lily olisi odottanut hiukan ja tehnyt hyvän naimiskaupan, hän rakastui tuskin kahdenkymmenen vuoden vanhana niin silmittömästi nuoreen Frits van Welyyn, köyhään virkamieheen, ettei Ina voinut asialle mitään, varsinkin kun isä sanoi: »Antaa lasten tulla onnellisiksi!…» Ja hän oli antanut heille rahallista avustusta, mutta se merkitsi sittenkin vain köyhyyttä; ja niin Frits ja Lily menivät naimisiin, ja lyhyen ajan kuluttua oli heillä poika. Ainoa seikka, johon Ina saattoi vaikuttaa, oli se, että lapsesta tehtiin Stefanie tädin kaima.

Niin, mitä hyvänsä, kunhan vain sai rauhassa elää! Voisivathan he nimittää poikaa Stefiksi, mikä kuului varsin somalta, sillä »Etienne» ei olisi tädille mieleen. Inan mielestä Stefanus Anton olisi ollut sopivinta; mutta Frits ja Lily eivät suostuneet siihen.

Ina d'Herbourgin periaatteihin kuului, ettei saanut koskaan puhua rahasta eikä perheen jäsenistä; mutta koska on kovin vaikea pitää kiinni periaatteista, niin d'Herbourgin perheessä puhuttiin aina rahasta ja hyvin paljon sukulaisista. Kumpaisetkin olivat kiitollisia keskustelu-aiheita Inan ja hänen miehensä välillä; ja nyt, kun Lot Pauws oli mennyt kihloihin Elly Takman kanssa, niin puhe sujui eräänä iltana päivällisen jälkeen aivan itsestään, Harold Dercksz'in istuessa ääneti ja katsellessa eteensä.

»Lot tietenkään ei omista mitään», sanoi d'Herbourg. »Hänen molemmat vanhempansa elävät. Ansaitseehan hän jotain kirjoituksillaan, mutta paljon se ei voi olla.»

»Paljonko hän saa artikkelilta?» kysyi Ina, haluten tietää sitä hinnalla millä hyvänsä.

»En minä tiedä, ei minulla ole pienintäkään aavistusta!» huudahti d'Herbourg.

»Luuletko, että hän saa jotain vanhalta Pauws'ilta? Hän asuu
Brüsselissä, eikö niin?»

»Tai Ottilie tädiltä? Hänellä on isänsä perintö, tiedäthän sen. Steyn ei omista mitään, vai kuinka, isä? Sitä paitsi, miksikä Steyn antaisi jotain Lot'lle?»

»Ei», sanoi d'Herbourg. »Mutta vanha herra Takma on rikas. Elly saa varmaankin häneltä jotain.»

»Mutta minä en ymmärrä, miten hekään tulevat toimeen!» heitti Ina vastaan.

»Kuulehan», sanoi Ina, sulkien väsyneesti kauniit silmänsä, jotka olivat perineet Ijsselmondien kuuluisan kiillon, »ei huolita puhua raha-asioista. Olen väsynyt ja kyllästynyt niihin. Ja toisten ihmisten rahahuolet… eivät liikuta minua. En välitä vähääkään siitä, miten muut ihmiset tulevat toimeen… Mutta… luulenpa sittenkin, että isoäidillä on enemmän kuin mitä me aavistamme.»

»Minä tiedän suunnilleen miten paljon hänellä pitäisi olla», sanoi d'Herbourg. »Deelhof, asianajaja sanoi vastikään…»

»Kuinka paljon?» kysyi Ina kiihkeästi; ja väsyneet silmät alkoivat taas loistaa.

Mutta kun d'Herbourg näki tuskallisen ilmeen leviävän appensa kasvoille eikä tiennyt, johtuiko se ruumiillisesta vai sielullisesta kivusta, vatsakatarrista vai kiihtyneistä hermoista, niin hän vältti kysymyksen. Oli kuitenkin vaikea vaieta aivan äkkiä, vaikka isä näyttikin kiusaantuneelta, ja niinpä hän sanoi:

»Aivan niin», sanoi Ina, »mutta minun luullakseni, päättäen siitä, miten Anton setä keräsi kirstun pohjalle ollessaan kuvernöörinä, on hän vielä paljoa rikkaampi kuin Stefanie täti, koska hän oli naimaton mies, ei hän koskaan pitänyt kutsuja virassa ollessaan: sen minä tiedän varmasti. Kuvernöörin talo oli kerrassaan raunioina, kun hän poistui sieltä kahdeksan vuoden kuluttua…»

»Mutta Anton setä on vanha elostelija», sanoi d'Herbourg painokkaasti, »ja se maksaa rahaa.»

Hän sanoi sen tuskallisesti, liikuttaen kättään torjuvasti, mutta tuskin hän oli lausunut tuon vastaväitteensä, kun hän katui sitä, sillä Ina kysyi kiihkeänä:

»Eikö tosiaankaan, isä? Mutta tuskinpa Anton sedän elämä sietää lähempää tutkimista…»

»Ei, ei!» Harold Dercksz vastusteli, torjuen laihalla vanhalla kädellään oletuksen luotaan.

»Anton sedällä ei ollut koskaan niistä puutetta kolmekymmentä vuotta sitten!» jatkoi d'Herbourg.

Pol, ylioppilas, ja Gus, nuorempi poika, astuivat sisään; ja sitten ei puhuttu enää rahasta eikä sukulaisista sinä iltana; ja poikien vuoksi iltatee juotiin hauskan mielialan vallitessa. Totta tosiaan, Ina oli hyvä äiti ja oli kasvattanut poikansa hyvin: vanhan isoisän vuoksi he olivat iloisia olematta silti vallattomia, mikä vaikutti Harold Dercksz'iin aina mieluisasti ja viihtyisästi, ja molemmat olivat kohteliaita Inan suureksi mielihyväksi, joka saattoi helposti sanoa, etteivät he olleet perineet sitä ominaisuutta Dercksz'eiltä: kun isoisä nousi poistuakseen omaan huoneeseensa yläkerrokseen, lensi Gus ovelle ja avasi sen suurella kunnioituksella. Vanhus nyökkäsi ystävällisesti tyttärensäpojalle, taputti häntä olalle ja astui portaita ylös tuumien, että Ina oli hyvä tytär, vaikka hänellä olikin virheensä. Hän asui kernaasti hänen luonaan. Yksin olisi elämä tuntunut hänestä kovin yksinäiseltä. Hän piti molemmista noista pojista. He edustivat nuoruutta, iloisesti ja reippaasti he kulkivat miehuutta kohti, nuo molemmat nuorukaiset: he eivät olleet, niinkuin kaikki muut, mitään katoavaa, mitään sellaista, mikä kulki silmien ohi hitaasti ja uhkaavasti monien, monien vuosien kuluessa…

Tultuaan huoneeseensa Harold Dercksz sytytti kaasun ja vaipui tuoliinsa tuijottaen eteensä. Elämä kätki joskus helmaansa tapahtumia, kätki kaikessa hiljaisuudessa kauhistuttavia, koko elämänaikuisia asioita, ja silloin ne eivät olleet enää yhtä uhkaavia, vaan katosivat, häipyivät yhä kauemmaksi, joskin hitaasti, kunnes kuolema tuli ja pyyhkäisi ne kokonaan pois. Mutta ne häipyivät hyvin hitaasti. Hän oli nyt vanha mies, seitsemänkymmenenkolmen-vuotias, heikko, vanha mies, joka laahasi perässään vanhaa ruumistaan ja ikävöi hautaan. Miten paljon hän oli kärsinytkään! Hän ei voinut käsittää, miksikä hänen piti tulla näin vanhaksi, kun nuo tapahtumat häipyivät niin hitaasti ja äänettömästi, laahaavin askelin, ikäänkuin nuo vanhat tapahtumat olisivat olleet haamuja, jotka laahasivat perässään pitkiä huntuja pitkiä, pitkiä teitä myöten ja ikäänkuin nuo hunnut olisivat kahisuttaneet tielle karisseita lehtiä. Koko pitkän elämänsä varrella hän oli nähnyt näiden haamujen kummittelevan, ja usein hän oli pelännyt, että tämä näky voisi käydä liian rasittavaksi miehen aivoille. Sillä haamut olivat laahanneet perässään huntuja ja lehdet olivat kahisseet; ei kuitenkaan koskaan uhkaus ollut mennyt täytäntöön; ei kukaan ollut astunut esiin puun takaa; tie hänen silmiensä edessä oli pysynyt tyhjänä; se kulki monessa mutkassa, ja haamut hiipivät hänen ohitseen… Joskus ne katsoivat taakseen aavemaisin silmin; joskus ne laahautuivat hitaasti eteenpäin; ne eivät pysähtyneet koskaan. Ne olivat kummitelleet koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, hänen ollessaan Polin ja Gusin ikäinen; hän oli nähnyt niiden kulkevan ohitseen viettäessään yksitoikkoista elämää Javassa, kahvinviljelijänä, ja myöhemmin toimiessaan liikemiehenä, koko avioliittonsa ajan eläessään naisen rinnalla, joka sattumalta oli tullut hänen elämäntoverikseen; epäilemättä se oli tapahtunut vain siksi, etteivät hänen ajatuksensa voineet kiintyä mihinkään muuhun kuin siihen, minkä hän näki kulkevan silmiensä ohitse… Nyt hän yski, kovaa, kovaa yskää, joka koski kipeästi rintaan ja vatsaan ja vavisutti hänen vääriä sääriään.

Oi, miten kauan nuo tapahtumat vielä vainoisivat häntä… Ne kulkivat, kulkivat hänen ohitseen, hitaasti laahustaen… miksikä ne eivät kulkeneet nopeammin?… Siitä saakka kun hän oli ollut pieni, kolmentoista-vuotias poika, iloinen, vallaton vekara, joka leikitteli avojaloin jokirannassa varakuvernöörin talon edustalla, nauttien hedelmistä, linnuista, eläimistä, koko siitä elämästä, minkä Java tarjoaa kasvavalle pojalle, joka voi juosta niityillä ja kiivetä korkeihin, punakukkaisiin puihin; siitä hetkestä saakka — ilma oli sinä yönä tukehduttavan kuuma, taivas uhkaavien pilvien peitossa, ja rankkasade virtasi maahan — siitä hetkestä saakka, jolloin hän näki sen, näki Sen koko kaameudessaan: siitä hetkestä saakka hänen aivoissaan oli vallinnut sekasorto, ikäänkuin villipeto olisi hyökännyt lapsen kimppuun ja pitänyt sitä kynsissään… Koko elämänsä ajan hän oli nähnyt Sen silmiensä edessä kuin haamun, joka oli syntynyt tuona yönä, hänen maatessaan kuumeisena ja unettomana vuoteellaan, tuona kuumana, lyijynraskaana yönä, jolloin sateen kyllästämät pilvipurjeet eivät ottaneet ratketakseen, vaan salpasivat hänen hengityksensä. Oliko se haamu? Ei. Se oli jotakin todellista… täyttä totta…

Yksinäinen pasangrahan [malaijinkielellä kesähuvila] vuoristossa: hän, isän lemmikki, on yksin siellä vanhempiensa kera, sillä isä on saanut virkalomaa sairautensa vuoksi. Muut veljet ja sisaret ovat jääneet kaupunkiin, varakuvernöörin taloon.

Hoitaja ei vastaa. Missä hän on? Tavallisesti hän nukkuu pojan oven ulkopuolella, pienellä matollaan, ja herää heti paikalla.

Poika tulee kärsimättömäksi; hän on jo suuri poika, mutta häntä pelottaa, sillä hänkin sairastaa lievää kuumetta, samoinkuin isä, ja yö on kovin tukehuttava, ikäänkuin maanjäristys olisi tulossa.

Poika kömpii ylös ja sotkeutuu sääskiharsoon, jota hän kuumeisessa kauhussaan ei saa avatuksi. Vähitellen hän vapautuu harsolaskoksista ja aikoo jälleen huutaa baboe'a … mutta hän kuuleekin ääniä, kuiskailua takaverannalta… Veri jähmettyy hänen ruumiissaan: hän ajattelee varkaita, rosvoja ja häntä pelottaa hirveästi… Ei, he eivät puhu javankieltä: he eivät ole rosvoja. He puhuvat hollanninkieltä ja pistävät malaijilaisia sanoja väliin; ja sitten hän tuntee baboe'n äänen. Ja hän yrittää huutaa pelosta, mutta pelko estää häntä sitä tekemästä… Mitä he tekevät, mitä on tapahtunut? Poika on hiessä, häntä paleltaa… Hän kuulee äitinsä äänen: nyt hän tuntee myös herra Emilen, herra Takman, sihteerin äänen, joka käy usein heidän luonaan kaupungissa… Oi, mitä he tekevät ulkona, pimeässä?… Aluksi häntä pelotti, mutta nyt hän on jääkylmä ruumiiltaan ja vapisee, ei hän tiedä itsekään miksi… Mitähän on tapahtunut? Mitä äiti ja herra Takma ja Ma-Boeten tekevät keskellä yötä?… Uteliaisuus voittaa hänen pelkonsa. Hän on aivan hiljaa, vain hampaat kalisevat suussa; hän avaa huoneensa oven, hyvin varovasti, jotta se ei narisisi. Keskiveranda on pimeä, takaveranda on pimeä…

»Sh, baboe , voi hyvä Jumala, sh!… Hiljaa, hiljaa… Jos nuori herra kuulee!…»

»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, jos hän herää!… Voi, baboe, baboe , mitä me teemme?…»

»Ei ole muuta neuvoa, Ottilie! Ole rauhallinen, ole rauhallinen! Ole ääneti, sanon minä! Tahdotko, että joudumme molemmat kiinni… murhasta?»

» Minä en voinut olla sitä tekemättä! Se tapahtui itsepuolustuksesta! Sinä vihasit häntä, enkä minä , Ottilie. Mutta sinä teit sen yhdessä minun kanssani.»

»Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, salamoi!… Voi, kuinka kova jyrähdys, hirveä jyrähdys!»

Vuorista vastaa kaiku yhä uudestaan ja uudestaan. Rankkasade virtaa maahan, ikäänkuin pilvet olisivat revenneet…

»Ole rauhallinen! Pidä kiinni hänen jalastaan. Baboe , tarttukaa toiseen jalkaan!»

Pojan hampaat kalisevat ja silmät pullistuvat ja sydän tykyttää kuumeesta. Hän on kuolemaan saakka kauhistunut, mutta hän tahtoo sittenkin nähdä. Lapsellisessa uteliaisuudessaan hän haluaa nähdä sen kauheuden, jota hän ei ymmärrä. Hiljaa, paljain jaloin, hän hiipii pimeän verannan läpi. Ja yön himmeässä valossa hän näkee! Hän näkee Sen! Kaamea salamanisku; ukkosen jyrinä, ikäänkuin vuoret sortuisivat… ja hän on nähnyt Sen! Nyt hän näkee enää vain epäselvästi, saattueen, joka kantaa jotakin… jotain, jota äiti, herra Emile ja Ma-Boeten kantavat. Viattomuudessaan hän ei käsitä, mitä he kantavat. Viattomuudessaan hän ajattelee vain kauheita asioita ja kamalia ihmisiä, rosvoja ja aarteita, satukirjojensa salaisia tapahtumia… Ketä he kantavat puutarhan läpi? Eikö isä voi kuulla heitä? Eikö hän herää? Nukkuuko hän niin sikeästi?

Nyt poika ei kuule enää ääniä… Nyt he ovat kadonneet puutarhaan… Kuuleeko palvelija?… Ei, kaikki on hiljaista; kaikki on kadonnut pimeyteen ja sateeseen; hän ei näe muuta kuin sadetta, joka virtana vuotaa maahan, hirveästi piiskaten. Tuo kova sade estää isää ja palvelijaa kuulemasta mitään… Taivas on haljennut ja sade virtaa kuin saavista kaataen… Hän värisee kylmästä ja kuumeesta. Ja äkkiä hän tuntee pienen jalkansa alla jotain lämpimää ja pehmeää… Se on verta, tahmeaa verta…

Hän ei uskalla liikahtaa eteenpäin eikä taaksepäin. Hän seisoo hampaitten kalistessa suussa ja sateen rapistessa hänen ympärillään… Mutta hänen täytyy herättää isä, paeta hänen turviinsa, piiloutua hänen syliinsä, itkeä ja itkeä pelosta!… Hän hiipii takaisin keskiverannalle. Hän näkee äidin huoneen oven avoinna: pieni lamppu siellä lekottaa hämärästi. Taaskin hän tuntee jotakin pehmeää ja lämmintä jalkansa alla ja häntä kauhistaa tuo inhottava sotku, hyytynyt veri, jota on kaikkialla matolla. Mutta hän tahtoo ottaa tuon pienen lampun ja mennä isän huoneeseen, aina verannan toiseen päähän. Niinpä hän menee, ottaa lampun käteensä ja näkee, että äidin vuode on aivan sekaisin, tyynyt heitettyinä lattialle… Nyt hän näkee lattiallakin punaista, joka on jo muuttunut melkein mustaksi, ja hän joutuu kauhun valtaan, häntä viluttaa ja hän väistyy lamppu kädessä syrjään, jotta hän ei tallaisi tikaria, kaunista lahja-asetta, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä! Siinä se makaa… ja sen terä on punainen! Nyt kaikki muuttuu punaiseksi hänen lapsensilmissään, oi, veranda liikkuvine varjoineen on hirveän punainen, ja sen poikki hän, niin pieni kuin hän onkin, kulkee pelokkaana, kuumeisena, lamppu kädessä: ehkäpä hän vain uneksii!… Isän huoneeseen:

Hän änkyttää peloissaan, sillä hän on aivan poissa suunniltaan, kun isä ei ole hänen luonaan.

Hän astuu lamppuineen vuoteen luo. Isä on maannut vuoteessa, vaan ei ole siinä enää. Missä hän on?… Ja äkkiä kaikki selviää hänen lapsen aivoissaan. Hän näkee tuon kauhean, näkee sen hirveänä, inhottavana, verenpunaisena, aavemaisena näkynä. Isän he kantoivat puutarhan läpi rankkasateessa jokirantaan! Äiti ja herra Emile ja Ma-Boeten kantoivat isää… isää! Hän on yksin koko talossa… isä on kuollut, ja he kantavat häntä jokirantaan… Hän näki Sen… Hän tulee aina näkemään Sen… Hän ei tiedä miksi — hän on äkkiä tullut monta vuotta vanhemmaksi — mutta hän sulkee isän oven, palaa takaisin, asettaa äidin lampun paikoilleen ja menee huoneeseensa. Hän vapisee pimeässä, hänen hampaansa kalisevat ja hänen silmänsä tuijottavat hänen päästään. Mutta hän pesee jalkansa pimeässä ja heittää käsiliinan likavaatekoriin. Hän hiipii vuoteeseen, vetää sääskiverkon eteen ja peitteen korviinsa. Ja hän makaa väristen kuumeesta. Rautavuode hänen allaan tärisee samassa tahdissa. Hän on yksin huvilassa ja hän on nähnyt tuon kauhean: ensin kun se todellakin läksi liikkeelle, sitten uudelleen salaman valossa ja ukkosen jyristessä. Hän makaa ja vapisee… Miten kauan sitä kestää? Miten kauan sitä kestää?… Puolen tuntia, kolmeneljännestä… Hän kuulee baboe'n palaavan ja äidin valittavan, nyyhkyttävän, huokaavan ja Ma-Boetenin mutisevan:

Poika makaa kuumeessa; ja kaiken yötä hänen silmänsä tuijottavat pimeyteen ja hän näkee Sen…

Seuraavana päivänä isän ruumis löydetään suurten kivien välistä joesta. Arvaillaan, että joku mustasukkaisuudesta olisi murhan tehnyt. Mutta tohtori Roelofsz väittää, että haavan on aiheuttanut vain terävä kivi, jolle Dercksz yritti kiivetä hukkuessansa… Turha uskoa alkuasukkaiden huhuja. Murhasta ei voi olla puhettakaan… Ja lainvalvoja antaa seuraavan ilmoituksen: »Varakuvernööri Dercksz — oleskellessaan satunnaisesti huvilassaan, oli lähtenyt yöllä hengittämään raitista ilmaa hän kuumeensa ja tukehduttavan ilman vuoksi ei saanut nukutuksi… Palvelija kuuli hänen liikkuvan… ja ihmetteli suuresti, sillä satoi kaatamalla… Mutta herra ei ollut siten ensi kertaa lähtenyt yöllä unettomuutensa vuoksi… Hän eksyi metsään tieltä; ja joki oli tulvillaan… Hän ei voinut suurten kivien keskellä… Hän hukkui myrskyisenä yönä… Alkuasukkaat löysivät hänen ruumiinsa jonkun matkan päästä huvilasta. Rouva Dercksz, herätessään aamulla, oli kovin levoton, kun hän ei löytänyt miestään hänen huoneestaan…»

Harold Dercksz istui ja tuijotti eteensä. Hiljaisessa, hämärässä työhuoneessaan hän näki Sen kulkevan silmiensä ohitse, mutta laahaten ja hitaasti… Eikä hän huomannut, että ovi avautui ja hänen tyttärensä, Ina, astui sisään.

»Tulin sanomaan hyvää yötä… Mitä sinä ajattelit niin kiihkeästi, isä?»

Hän näki ne edessään: siinä ne kulkivat laahaten pitkiä aavemaisia huntuja perässään kahisevia lehtiä pitkin… uhkasiko mikään puiden takaa tuolla loputtomalla tiellä?…

»Vanhoja asioita?… Oi, isä, ne ovat olleita ja menneitä!… Minä en koskaan ajattele vanhoja asioita: kuluva hetkikin on kylliksi vaikea ihmisille, joilla ei ole rahaa…»

Ina suuteli häntä toivottaen hyvää yötä… Ei, vanhat asiat… ne eivät vielä kuulu menneisyyteen… Ne häipyvät ja katoavat… mutta kovin hitaasti!

KAHDEKSAS LUKU.

Lot Pauws istui huoneessaan kirjoittaen, kun hän kuuli alakerrasta äitinsä ja tämän miehen, Steynin ääni. Ottilie äidin ääni kuului kimakalta, yhä kiihtyvämmän äkäiseltä, ja Steynin levollinen, välinpitämätön basso-ääni jyrähteli lyhyin, katkonaisin lausein, ärsyttäen äitiä, kunnes hän alkoi änkyttää ja miltei tukehtui läähätykseensä.

Lot laski pois kynänsä huokaisten ja läksi alas. Hän näki vanhan palvelijattaren kuuntelevan keittiön ovella, mutta tämä katosi kuullessaan Lot'n askeleet portaissa.

»Mikäkö hätänä? Mikäkö hätänä? Minä kerron sinulle, mikä on hätänä: olin hullu mennessäni naimisiin, olin hullu jättäessäni omaisuuteni mieheni huostaan. Jollen olisi tehnyt sitä, niin minulla olisi vapaat kädet! Eivätkö he ole lapsiani, omia lapsiani? Jos he tarvitsevat rahaa, niin enkö saa lähettää sitä heille? Pitääkö heidän kuolla nälkään, sillä aikaa kuin hän… kuin hän…»

»Sillä aikaa kuin hän tuhlaa rahani naisille, aina vain huonoille naisilleen…»

»Hiljaa, äiti, häpeä toki: älä puhu tuolla tavalla! Mikä tähän on syynä, Steyn?»

»Enkö minä saa lähettää rahaa pojalleni, jos haluan?» huusi äiti Lot'lle. »Eikö Hugh ole minun lapseni, eikö hän ole minun poikani? Se on jo kylliksi paha, ettette salli minun usein nähdä heitä, mutta pitääkö minun sen vuoksi katkaista välini heidän kanssaan? Jos Hugh on ilman paikkaa tällä hetkellä niin enkö minä saa lähettää hänelle hiukan rahaa? Eivätkö ne ole minun rahojani? Steynillä on omat rahansa, eläkkeensä. En minä pyydä hänen rahojansa!»

»Kuulehan, Lot», sanoi Steyn. »Äiti saa tietenkin tehdä niinkuin haluaa. Mutta meillähän on töin tuskin kylliksi jokapäiväisiin tarpeihimme. Jos äiti lähettää viisikymmentä puntaa Hughille niin en tiedä, miten tulemme toimeen. Siinä kaikki; mutta muuten en välitä siitä, mitä äiti sanoo.»

»Sinä tuhlaat rahojani huonoille naisillesi, sillä sinä olet itse huono ja olet sitä aina ollut!»

»Äiti, lopeta jo! Ja ole rauhallinen. Minä en siedä riitaa ja haukkumisia. Ole rauhallinen. Ole rauhallinen, äiti. Näytä minulle Hughin kirje.»

»En, en minä anna sinunkaan sitä lukea. Mitä sinä kuvittelet mielessäsi? Minun ei tarvitse tehdä tiliä teoistani pojalleni! Pidätkö sinä yhtä tuon kelvottoman kanssa äitiäsi vastaan? Te tahtoisitte kumpikin, että rikkoisin välini omien lasteni kanssa, oman lihani ja vereni, omien armaitteni kanssa vain siksi, että te sitä haluatte! Milloin minä näen heitä? Milloin? Sano minulle, milloin? Maryä, Johnia ja Hughia: milloin minä näen Hughin? Vaikka olisinkin erehtynyt heidän isänsä suhteen, niin eivätkö he silti ole minun lapsiani, omiani yhtä hyvin kuin sinä ja Ottilie? En minä voi sallia poikani nähdä nälkää!»

»Minä tiedän vallan hyvin, että Hugh käyttää väärin sinun hyvyyttäsi, sinun heikkouttasi… puhumattakaan molemmista toisista.»

»Se on oikein, älä puhu heistä! Riko välisi veljiesi ja sisariesi kanssa! Ajattele vaan, ettei maailmassa ole ketään muuta kuin sinä yksin, ja ettei äidilläsi ole ketään muuta kuin sinut; ja mene naimisiin ja jätä äitisi yksin tuon alhaisen miehen kanssa, joka lähtee salaa öisin ulos naistensa luo! Siksi, että hän on vielä nuori! Siksi, että hän on nuori ja hänen vaimonsa vanha! Mutta jos hän menee naikkostensa luo, ja sinä menet naimisiin, niin lupaan, etten jää yksin tähän taloon, vaan lähden Hughin luo. Oma rakas poikani, oma kultaseni: milloin saan nähdä hänet? Milloin saan nähdä hänet? En ole nähnyt häntä kokonaiseen vuoteen!»

»Äiti, koetahan olla tyyni, äläkä huuda tuolla tavalla. Puhu rauhallisesti. Sinä väsytät minua niin kauheasti huutamisellasi ja riitelemiselläsi ja sättimiselläsi: en kestä sellaista… En pyydä sinua näyttämään minulle Hughin kirjettä. Mutta Steyn on oikeassa; ja sen verran kuin tunnen nykyistä taloudellista asemaamme, olisi hulluutta lähettää kuusisataa guldenia Hughille, jolla ei koskaan ole muuta kuin epävarmoja 'toimia' Cityssä. Sinä et voi sitä tehdä.»

»Voin kyllä, itsekäs lurjus! Mitä sinä tiedät äitisi raha-asioista?
Minulla on aina rahaa, milloin vain tarvitsen!»

»Niin, tiedän kyllä: sinä kadotat rahaa ja löydät jälleen lipastostasi…»

»Ja vaikken tällä kertaa löydäkään rahaa lipastostani ja jos Steyn lukitsee rahat, niin menen pankkiin ja pyydän sieltä, eivätkä he minulta kiellä. Ja minä lähetän rahat pankin kautta. Katsokaa vain, minä voin sen tehdä, senkin itarat, itsekkäät lurjukset! Minä panen hatun päähäni ja lähden. Lähden aivan heti, menen pankkiin; ja Hugh… Hugh saa rahat huomenna tai ylihuomenna. Tekisin sen sinun tähtesi, Lot, tai Ottilien; ja teen sen nyt Hughin tähden. Olen hänen äitinsä, ja teen sen: teen sen, teen sen, ja sillä hyvä!»

Ottilie änkytti vihasta; ja sen johdosta että Lot oli puolustanut Steyniä ja Steyn välitti enemmän Lot'sta kuin hänestä, iski mustasukkaisuuden oas hänen sydämeensä ja tuotti hänelle niin suurta tuskaa, ettei hän enää tiennyt, mitä hän sanoi ja olisi halunnut lyödä Lot'ta korvalle ja… vaikkapa murhata Steynin. Ja hän hyökkäsi ulos huoneesta kalpeana vihasta, kompastuen huonekaluihin, paiskaten oven jäljessään kiinni ja kiiruhtaen portaita ylös. Hän olisi voinut vaikka itkeä tuskasta… Steyn ja Lot kuulivat hänen liikkuvan ja tömistävän yläpuolellaan, pukevan ylleen ja puhuvan itsekseen, toruen, toruen, toruen.

Steynin kovat piirteet, jotka olivat karkeat, mutta kauniit parran ympäröiminä, sulivat äkkiä, ilmeen vaihtuessa tuskalliseksi.

»Lot, rakas poikani», sanoi hän, »tällaista olen saanut kestää lähes kaksikymmentä vuotta.»

»Lähes kaksikymmentä vuotta. Huutoa, riitaa ja kiistaa… Hän on sinun äitisi. Ei puhuta siitä sen enempää.»

»Steyn, hän on äitini ja minä rakastan häntä kaikesta huolimatta; mutta käsitän kyllä, miten sinä siitä kärsit.»

»Kärsin? Enpä tiedä. Ihminen tylsistyy. Mutta joskus ajattelen, että olen heittänyt hukkaan elämäni mitä surkeimmalla tavalla. Ja kellä siitä on hyötyä? Ei edes hänellä .»

»Koeta kohdella häntä kuin lasta, kuumaveristä, hemmoteltua lasta. Ole ystävällinen hänelle, vaikkapa vain kerrankin. Puhu hänelle ystävällisesti, hyväile häntä: sitä hän kaipaa. Hän on nainen, joka elää hyväilyistä. Äiti raukka: en tiedä ketään, joka kaipaisi hyväilyjä niinkuin hän. Joskus hän nojautuu minuun, kun hyväilen häntä. Silloin hän on onnellinen. Jos suutelen häntä, on hän onnellinen. Jos sanon, että hänellä on pehmeä iho, on hän onnellinen. Hän on lapsi. Koeta nähdä häntä siinä valossa; ja ole hyvä hänelle, vaikkapa vain jonkun kerran.»

»En voi sitä enää. Olin hullaantunut häneen, silmittömästi rakastunut kerran. Jollei hän aina olisi riidellyt ja käyttäytynyt niin järjettömästi, niin voisimme vieläkin elää kaikessa ystävyydessä. Vaikka hän onkin minua vanhempi, niin olisimme sittenkin tulleet toimeen. Mutta hän on mahdoton. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin. Meillä ei ole rahaa: ja koska hän ei tällä kertaa löydä rahaa lipastostaan, niin hän menee aivan yksinkertaisesti pankkiin hakemaan ja lähettää Hughille. Nuo Trevelleyn kirjeet ovat syynä näihin aika ajottain puhkeaviin kohtauksiin. He iskevät hänen suontaan kukin vuorotellen; mutta ruminta koko jutussa on se, että isä on kaiken takana.»

»On. Trevelley on aina sen takana. Hän yllyttää lapsia. Me joudumme velkaan Trevelleyn tähden… Lot , olen usein ajatellut eroa. En tahtoisi sitä tehdä, koska äiti on jo kahdesti eronnut. Mutta tuumin joskus, enköhän vain hukkaa elämääni turhan takia? Mitä iloa hänellä on minusta tai minulla hänestä? Me pysymme yhdessä aivan turhan tähden, seikkojen vuoksi, jotka aikoja ovat kadonneet, intohimon tähden, joka on kuollut: mielettömän, järjettömän sokeuden vuoksi, joka ei ollut rakkautta, ainoastaan himoa… Aikoja sitten menneiden seikkojen vuoksi olen hukannut elämäni, päivän toisensa jälkeen, kaksikymmentä vuotta. Minä olen aivan tavallinen mies, mutta iloitsin ennen elämästä ja työstäni… nyt inhoan kaikkea ja hukkaan turhaan elämäni toisen päivän toisensa jälkeen… Sellaisen vuoksi, joka aikoja sitten on kadonnut…»

»Steyn, minä panen arvoa siihen, mitä sinä teet. Ja sinä teet sen vain äidin vuoksi. Mutta, tiedäthän, olen usein sanonut sinulle, käy omia teitäsi. Turhat uhraukset eivät ole minusta minkään arvoisia. Jos luulet löytäväsi vielä jotain elämästä eroamalla äidistä, niin tee se.»

»Ei, poikaseni, mikä kerran on mennyt hukkaan, on mennyt hukkaan. Kaksikymmentä vuotta kuluttaa miehen tarmon loppuun, niin ettei hän voi rakentaa uudestaan elämäänsä. Minusta tuntui yhteen aikaan, etten voinut hyljätä äitiä, kun hän oli jäänyt aivan yksin, en ehkä kokonaan ollut siihen syypää, mutta sittenkin, suuressa määrin. Jos jättäisin hänet nyt, kun hän on vanha, olisin todellakin kelmi mies: en voi sitä tehdä. En pidä tätä tekoani vain turhanpäiväisenä uhrauksena, vaan se on asia, jolle en mahda mitään. En tahdo saattaa elämääni helvetiksi. Kuljen omia teitäni, kun mieleni tekee, vaikka äiti liioitteleekin, kun hän olettaa, että käyn öisin naisten luona.»

»Äiti on tietenkin mustasukkainen, hän on yhä vieläkin mustasukkainen sinun tähtesi.»

»Ja hän on mustasukkainen sinun tähtesi. Hän on onneton nainen; ja mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä onnettomammaksi. Hän on niitä ihmisiä, joiden ei koskaan pitäisi vanhentua… Tulehan tänne, Jack, lähdetään jaloittelemaan… Mutta, Lot, jos äiti jatkaa tähän suuntaan, niin hänen omaisuutensa on asetettava holhouksen alaiseksi. Muuta ei voida tehdä.»

Lot hätkähti: hän kuvaili mielessään äitiä holhouksen alaisena; ja sittenkin Steyn oli oikeassa. Parasta oli keskustella äidin kanssa kaikessa hiljaisuudessa. Tällä hetkellä ei voinut mitään tehdä: äiti oli vihoissaan, hän käyttäytyi kuin hullu ja lähettäisi varmaankin Hughille viisikymmentä puntaa.

Lot palasi huoneeseensa ja koetti tarttua työhönsä. Hän kirjoitti kirjoitelmaa Taiteesta , näyttäen toteen, että taide oli huvitusta ja taiteilija hauskuuttaja. Hän ei tiennyt, uskoiko hän itse kaikkeen siihen mitä hän sanoi, mutta se ei merkinnyt mitään eikä ollut tärkeää. Tuo aihe riitti täyttämään muutamia loistavia sivuja, kirjoitettuna koko hänen tyylitaituruudellaan; ja se herättäisi ihmisten huomiota, sitä luettaisiin: toiselta puolelta sitä paheksuttaisiin, toiselta sille hymyiltäisiin, koska siinä todellakin oli koko joukon totta ja Charles Pauws saattoi olla oikeassa väitteissänsä. Hän muovaili kernaasti lauseensa kauniista sanoista, niin että ne loistavuutensa nojalla tekivät vakuuttavan vaikutuksen… Mutta kesken kirjoitustaan hän ajatteli äiti raukkaa ja huomasi varsin pian, että hänen oli mahdoton jatkaa. Hänen oli sääli äitiä. Hän ymmärsi Steyniä, mutta sääli äitiä… Hän nousi ja kulki edestakaisin huoneessaan, joka oli täynnä muistoja Italiasta: pari pronssia, useita valokuvia italialaisten mestarien teoksista. Kiltti mies, tuo Steyn, kun salli hänen asua tässä huoneessa, joka oli äidin huoneen vieressä, ja itse siirtyi ylimpään kerrokseen. Mutta hänen oli kovin sääli äitiä, joka oli suuri lapsi. Hän oli aina ollut lapsi: hän ei voinut sille mitään, hän oli ja pysyi aina lapsena. Hän oli ollut niin ihmeen kaunis ja viehättävä: pieni nukke aina; ja Lot muisti, ollessaan jo seitsemäntoista-vuotias poika, kuinka ihastuttavalta äiti usein näytti: niin nuorelta, niin ihmeellisen nuorelta kauniine pikku kasvoineen, lapsekkaine silmineen ja sopusuhtaisine, täyteläisine vartaloineen. Äiti oli silloin kolmenkymmenenkahdeksan, eikä hänessä ollut vähintäkään vanhuuden merkkiä; hän oli kaunis nainen, kauneutensa täydessä kukoistuksessa. Lot'n ei tarvinnut katsella äidin valokuvia noilta ajoilta; hän muisti hänet sellaisena; hän muisti hänen näyttäneen aivan nuorelta tytöltä avokaulaisessa, kermanvalkoisessa pitsipuvussa, jota hän ei edes viitsinyt pukea huolellisesti jälleen, sillä missä puvussa hyvänsä hän oli kaunis, niin sanomattoman kaunis; hän muisti hänet ruskeassa verkaviitassa, joka oli reunustettu astrakaanipäärmeillä, pieni astrakaanihattu kiharaisessa päässään, luistellen hänen kanssaan jäällä niin kevyesti ja sulavasti, että ihmiset luulivat häntä hänen sisarekseen. Äiti raukka, hän oli nyt tullut vanhaksi! Ja sittenkin hän oli yhä sievä, mutta vanhaksi hän oli tullut; eikä hän kyennyt mihinkään — Lot oli aivan varma siitä — hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hänellä oli viisi lasta, mutta hän ei ollut äiti: Lot nauroi ja pudisti päätään tälle ajatukselle. Lot oli kasvattanut itse itsensä; Ottilie oli varsin varhain päässyt selville suuresta kyvystään ja kauniista äänestään ja oli myöskin itse kasvattanut itsensä; Trevelleyt olivat saaneet juosta melkein kuin villit… Ei, äiti ei ollut mikään äiti, hän ei ollut mikään koti-ihminen, hän ei ollut myöskään maailmannainen: hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hän tarvitsi rakkautta; ja kaikkein eniten hän tarvitsi hyväilyjä aivankuin lapsi. Ei kukaan hyväillyt häntä niinkuin Lot, sillä hän tiesi että äiti oli aivan hullaantunut hyväilyihin. Hän oli kerran sanonut Lot'lle, osoittaen hänen velipuolensa, Hugh Trevelleyn, kauniin, kaksikymmen-vuotiaan nuorukaisen, valokuvaa:

Ja Lot oli nähnyt äidin kasvoilla ilmeen, ikäänkuin hän olisi ikävöinyt Hughin suudelmaa, vaikka tämä joskus kohteli häntä kovin ynseästi ja ylimielisesti. Tietysti, olihan sekin äidillinen tunne hänessä, mutta ehkäpä hän sittenkin pikemmin vain kaipasi tämän nuorukaisen hyväilyjä, joka oli hänen poikansa.

Ja hänetkö he tahtoisivat asettaa holhouksen alaiseksi? Ehkäpä se olisi välttämätöntä! Mutta se olisi kauheaa: tuo äiti kulta! Mutta hän oli niin typerä joskus! Niin järjetön! Täysi lapsi niin vanha kuin hän olikin!… Oi, se oli hirveää, kun vanhenemistaan vanhentui ja kuitenkin pysyi samana kuin ennenkin! Miten vähän elämä opetti ihmiselle! Miten vähän se kehitti häntä! Se jättää hänet sellaiseksi kuin hän on, tuskin hioo pois edes teräviä ja viehättäviä epätasaisuuksia!… Äiti parka, hänen elämässään ei ollut enää mitään muuta kuin menneisyyttä… ja etenkin rakkautta!… Stefanie täti puhui hysteriasta; perheessä oli runsaasti aistillista intohimoa; mutta se ei tullut Dercksz'eistä, niinkuin Stefanie täti oletti: se tuli isoäidistä itsestään. Hän oli aina kuullut sanottavan, että isoäiti, samoinkuin äitikin, oli intohimoinen nainen. Ihmiset kertoivat kaikenlaisista seikkailuista, joita hänellä oli ollut Intiassa ennenkuin hän kohtasi Takman. Heidän perhettään vainosi jonkunmoinen kirous, onnettomien avioliittojen kirous. Isoäidin molemmat avioliitot olivat olleet onnettomat: kenraali de Laders oli kaikesta päättäen ollut raaka mies, niin suuresti kuin Stefanie täti puolustikin isäänsä. Ja avioliitossaan isoisä Dercksz'in kanssa isoäiti oli ollut erikoisen onneton: seikkailut kohdistuivat juuri tähän aikaan. Isoisä Dercksz oli hukkunut putoamalla tulvillaan olevaan jokeen Tegal-vuoristossa, missä he olivat asuneet kesähuvilassaan. Lot muisti, miten paljon tästä tapauksesta oli puhuttu, miten itsepäisiä huhut olivat olleet vuosikausia. Siitä oli nyt kuusikymmentä vuotta, ja väitettiin, että isoisä Dercksz olisi liehakoinut erästä sikäläistä naista ja että eräs javalainen olisi mustasukkaisuudesta tappanut hänet. Se oli vain turhaa puhetta: tohtori Roelofsz sanoi, että se oli turhaa puhetta… Onnettomien avioliittojen kirous… Anton eno ei ollut koskaan ollut naimisissa; mutta hänessä intohimon suoni oli kehittynyt hysteeriseksi kuohuksi… Harold eno, ystävällinen, mutta omituinen mies, oli ollut onneton aatelisneitinsä kanssa, joka oli liian hollantilainen intialaiselle kahvinviljelijälle. Daan eno, Intiassa — he olivat parhaillaan matkalla Hollantiin — ei ulkonaisesti tehnyt onnettoman vaikutusta liiaksikin intialaisen vaimonsa, Floor tädin rinnalla: he olivat nyt vanhat ja vakavat ja hiljaiset, mutta oli aika, jolloin tuo onneton suoni oli puhjennut ilmi heissäkin, kehittyen tädissä — hän oli syntyään Dillenhof, isoäidin sukulainen — voimakkaaksi kuohuksi. No niin, tuo kaikki oli jo ollutta ja mennyttä: he olivat nyt vanhoja… Täti Thérèse van der Staff oli kääntynyt katolilaiseksi onnettoman avioliittonsa jälkeen; väitettiin, että hänen poikansa Theo ei ollut hänen miehensä lapsi… Ja Lot'n oma äiti raukka oli ollut kolmasti naimisissa ja kolme kertaa onneton!

Lot ei ollut koskaan ajatellut tätä asiaa tällä tavalla, sukupolvien valossa, mutta tehdessään nyt sitä tuntui se kamalalta, se oli jonkunmoista tarrautumista kiinni yhteiskunnalliseen lakiin — avioliittoon — mikä ei sopinut yhdellekään näistä luonnonlaaduista. Mutta, miksikä he olivat menneet naimisiin? He olivat kaikki nyt vanhoja ihmisiä, mutta… mutta jos he nyt olisivat olleet nuoria, uudenaikaisine mielipiteineen, niin tokkopa he olisivat menneet naimisiin? Olisivatko he menneet naimisiin? Heidän verensä, joka useasti oli kiihtynyt hysteeriseen pisteeseen saakka, ei olisi koskaan sietänyt sellaista pakkoa. He olivat löytäneet intohimolleen hetkellisen vastineen, sillä ei yksikään heistä — lukuunottamatta ehkä Harold enoa — ollut mennyt naimisiin muusta syystä kuin tyydyttääkseen intohimojaan, mutta niin pian kuin he joutuivat avioliiton painon alle, he tunsivat kohtalonsa; yhteiskunnallinen laki, jota he aina olivat kunnioittaneet vaistomaisesti, sen enempää aprikoimatta, ei soveltunut heille lainkaan; he tunsivat avioliiton ja onnettomuuden kirouksen, joka vainosi heidän perhettään. .. Entäs hän itse, miksikä hän aikoi naimisiin? Lot teki itselleen nyt aivan vakavissaan tämän saman kysymyksen, jonka hän aikaisemmin oli leikillään tehnyt äidilleen. Miksi hän aikoi naimisiin? Soveltuiko hän avioliittoon? Eikö hän tuntenut itseään liiankin hyvin? Niin kyynillinen kuin hän oli itsensä suhteen, hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli ja tunsi täydellisesti oman itsekkäisyytensä. Hän tiesi, miten turhamainen hän oli sekä ulkonaisen olentonsa että kirjallisen tyylinsä suhteen… Hän hymyili: hän ei ollut mikään huono mies, oli niitä huonompiakin kuin hän; mutta, taivainen taatto, miksikä hän aikoi naimisiin? Miksi hän oli kosinut Ellyä?… Ja sittenkin hän oli onnellinen; ja nyt, kun hän vakavissaan kysyi itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin, hän tunsi olevansa rakastunut Ellyyn, ehkäpä enemmän kuin hän itse aavistikaan. Mutta — tuo ajatus ei antanut hänelle rauhaa — miksikä mennä naimisiin? Voisiko hän pelastua perheensä kirouksesta? Eikö Ottilie Nizzassa ollut oikeassa, joka kieltäytyi menemästä naimisiin ja eli vapaassa avioliitossa italialaisen upseerinsa kanssa — itse hän oli kirjoittanut siitä Lot'lle — kunnes he eivät enää rakastaisi toisiaan? Oliko suoni jatkunut hänessä vai… oliko hän oikeassa ja Lot väärässä? Oliko Ottilie, hänen sisarensa, nainen, voimakkaampi elämänkatsomuksessaan kuin Lot, mies?… Miksikä, miksikä mennä naimisiin? Eikö hän voisi sanoa Ellylle, joka oli niin herkkätunteinen, että hän kernaammin eläisi vapaassa avioliitossa hänen kanssansa?… Ei, se ei ollut mahdollista: yhteiskunnan mielipide, niin vähän kuin he siitä välittivätkin, oli otettava huomioon; ja sen lisäksi siinä oli Ellyn isoisä; siinä olivat ihmiset ja kaikenlaiset asiat, sovinnaiset tavat ja vaikeudet. Ei, hän ei voinut saattaa Ellyä sellaiseen asemaan; ja sittenkin Elly olisi ymmärtänyt sen… Ei ollut siis muuta keinoa kuin mennä naimisiin tavallisella tavalla ja toivoa — koska he rakastivat syvästi toisiaan eikä vain intohimoisesti — ettei kirous ulottuisi heihin, onnettoman avioliiton ies…

Nuo toiset, sedät ja tädit, olivat olleet onnettomat avioliitossaan. Nyt he olivat vanhat; nuo entiset asiat olivat nyt jo melkein häipyneet… Häipyivät yhä kauemmaksi… Ehättäisivätkö ne hänetkin, joka oli vielä nuori? Piirittäisivätkö ne hänetkin, joka kulki vanhuutta kohti? Oi, tulla vanhaksi, tulla vanhaksi! Oi, mikä hirveä painajainen, tuo vanheneminen, kun harmaat, talviset näköalat avautuivat silmien eteen! Se ei merkinnyt paljon, vaikka saikin kestää nöyryytyksiä ulkomuotonsa vuoksi; hiukan kipeämmin jo koski, kun nöyryytykset kohdistuivat kirjalliseen kykyyn; mutta kun koko fyysillinen ja moraalinen olemus sai kestää nöyryytystä: se vasta oli hirveää, kaameaa! Tuo nöyryytys ei tapahtunut yhdellä kertaa, sillä nuoren ja voimakkaan ruumiin kuihtuminen, älyllisyyden ja sielun rappeutuminen kävi hitaasti… Oi, miten hirveää tulla yhtä vanhaksi kuin isoäiti ja isoisä Takma! Ja nuo molemmat olivat eläneet yhdeksänkymmentä vuotta ja vielä enemmänkin. Vähäinen tunteen atomi näytti yhä liikehtivän noiden molempien välillä, muiston atomi. Kuka saattoi sitä tietää? Ehkäpä he yhä juttelivat menneistä ajoista… Mutta tulla niin vanhaksi kuin he: yhdeksänkymmenenseitsemän! Oi, ei, ei, ei niin vanhaksi: jospa saisi kuolla ennenkuin kuihtui ja rappeutui kokonaan! Tuo ajatus sai hänet pelosta jähmettymään, ja hän vapisi vain ajatellessaankin sitä mahdollisuutta, että hän voisi tulla niin vanhaksi: yhdeksänkymmenenseitsemän-vuotiaaksi!… Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala, ei, ei!… Anna hänen kuolla nuorena, anna hänen elämänsä loppua niin kauan kuin hän vielä on nuori! Hän ei ollut mikään pessimisti, hän rakasti elämää: elämä oli ihana, elämä oli loistava; niin paljon ihanaa oli taiteessa, Italiassa, hänen omassa älyssään: hänen omassa sielussaankin tällä hetkellä, hänen tunteessaan Ellyyn. Mutta hän rakasti nuorta ja voimakasta elämää eikä sietänyt rappiota ja kuihtumista. Oi, kunpa aina olisi saanut olla voimakas, aina nuori! Kuolla nuorena, kuolla nuorena! Hän rukoili sitä Siltä, jonka hän tunnusti Jumalaksi, siltä Valolta, siltä Salaperäisyydeltä, joka ehkä ei kuitenkaan voimansa mittaamattomista syvyyksistä kuunnellut hänen rukoustaan, sillä se oli niin pieni, niin itsekäs, niin epämiehekäs, niin pelkurimainen, niin turhamainen, niin sanomattoman turhamainen! Oi, eikö hän tiennyt sitä itse? Tahtoiko hän olla näkemättä itseään sellaisena kuin hän oli? Saattoiko hän olla näkemättä itseään sellaisena kuin hän oli?

Lot hätkähti. Hänen äitinsä seisoi hänen edessään näyttäen pieneltä raivottarelta: hänen siniset silmänsä iskivät tulta kuin pienen paholaisen, ja hänen suunsa oli auki kuin pahankurisen lapsen.

Lot vapisi kuin kuumeessa. Hän oli aivan kalpea. Hän koetti hillitä itseään, olla miehekäs, rohkea ja peloton. Synkkä kauhu valtasi hänet. Kaikki musteni hänen silmissään.

Hän siveli Lot'n päätä sen nojautuessa hänen olkaansa vasten. Hän tunsi poikansa tällaisena: se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa; se palasi ajoittaisin, ja hän saattoi silloin nojautua täten äitiinsä tuskitellen sitä ajatustakin, että hänen täytyi tulla vanhaksi, vanhaksi… Niin, se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa: Ottilie tunsi sen liiankin hyvin; ja hän rauhoittui aivan samoin kuin hän olisi rauhoittunut, jos Lot'lla olisi ollut kuumetta. Hän puhui hänelle lellitellen, hän silitteli hänen tukkaansa varovasti, jotta se ei joutuisi epäjärjestykseen. Hän suuteli häntä yhä uudestaan. Hän tunsi tyytyväisyyden hehkua hyväillessään poikaansa; hänen äidillinen asentonsa oli omansa rauhoittamaan häntä.

»Luuletko todellakin, että vanheneminen… on niin hirveää… ehkäpä kylläkin… myöhemmin?» kysyi Ottilie tahtomattaan alakuloisesti.

Lot alkoi jo rauhoittua ja häpesi itseään. Hän oli lapsi samoinkuin hänen äitinsäkin, sairas, heikko, hysteerinen lapsi aika ajoittain. Hänen hysteriaansa oli tuo vanhuuden pelko. Ja hän etsi lohtua äidiltään, joka ei ollut mikään äiti!… Ei, hän rauhoittui ja häpesi itseään: »Niin, niin… minä olen vielä nuori!» hän yritti sanoa välinpitämättömästi.

»Niin, koska menet naimisiin. Jos sinä vain olet onnellinen, rakkaani, etkä… etkä niinkuin äitisi…»

Lot hätkähti, mutta hymyili. Hän oli jo aivan tasapainossaan ja samalla hän sai taas valtaansa äidin, jonka luota hän hetken aikaa oli etsinyt lohdutusta ja joka aina oli lellitellyt häntä. Hän vuorossaan hyväili nyt äitiä ja suuteli häntä lämpimästi.

»Voi meitä raukkoja!» sanoi Lot. »Me toimimme ja ajattelemme joskus niin omituisesti! Me olemme hyvin sairaat ja hyvin vanhat… vieläpä silloinkin kun olemme nuoret… Äiti, tahdon jutella kanssasi kerran oikein vakavasti… vakavasti , käsitätkö. Ei nyt, toisen kerran: minun täytyy nyt jatkaa työtäni. Jätä minut nyt yksin ja ole rauhallinen… ja kiltti. Todellakin, minua ei vaivaa enää mikään… Äläkä sinä käyttäydy kuin pieni raivotar!»

»Minä lähetin kaikesta huolimatta nuo viisikymmentä puntaa!» hän sanoi huoneen kynnykseltä.

»Olen pahoillani hänen tähtensä!» hän tuumi selvitellen itselleen tunnettaan. »Ja… omasta puolestanikin! Vieläpä enemmän itseni tähden. Voi meitä raukkoja! Kaikki me olisimme asetettavat holhouksen alaisiksi… mutta kenen? Parasta on tehdä työtä ja tehdä aina kiihkeästi työtä…»

YHDEKSÄS LUKU.

Vanha Takma astui juuri sillan yli kasarmien: luona, jäykkänä ja suorana kaulaan saakka napitetussa päällystakissaan, varoen jokaista askeltaan ja nojautuen norsunluupäiseen keppiinsä, kun Ottilie Steyn de Weert, tullen toiselta puolelta, huomasi… hänet ja astui hänen luokseen:

»Satoi tänä aamuna ja pelkäsin, etten voisi mennä. Adèle oli pahoillaan, kun sittenkin läksin, mutta nyt on kaunis ilma, oikein kaunis…»

»Luulenpa että rupeaa sittenkin pian satamaan; eikä teillä ole sateensuojaa, herra Takma.»

»Minä inhoon sateensuojaa, lapseni: en käytä sellaista koskaan… Miltä se nyt tuntuisi, jos pitäisi kävellä katos päänsä päällä!»

Ottilie hymyili: hän tiesi, ettei vanhus voinut nojautua keppiinsä, jos hänellä oli sateenvarjo suojanaan. Mutta hän sanoi:

»No niin, jos alkaa sataa, niin saanko saattaa teidät kotiin?…
Nimittäin, jollette halua ajaa?»

»Ainoat ajopelit, joissa minä vielä ajan, ovat kai mustat vaunut. No niin, lapseni, jos sataa, niin saatat minut kotiin… ja nostat pienen katoksesi pääni yläpuolelle. Anna käsivartesi: pitelen sitä ilolla.»

Ottilie tarjosi käsivartensa; ja nyt kun Takma nojasi Ottilieen, hänen jäykät askeleensa muuttuivat epäsäännöllisiksi ja hän hoiperteli eteenpäin kuin hyvin vanha, vanha ukko…

Ottilie soitti vanhan rouva Dercksz'in ovikelloa: vanha Anna kiiruhti nopeasti avaamaan.

»Minä tahdon ensin hiukan hengähtää, Anna», sanoi vanha herra. »Hiukan vain hengähtää… pidän takkini päällä… ja hengähdän vain hiukan… arkihuoneessa.»

»Alkaa jo olla kylmä», sanoi vanha Anna. »Pian me rupeamme lämmittämään arkihuonetta. Rouva ei tule koskaan alas, mutta siellä on useasti odottajia; ja tohtori Roelofsz on hyvin arka kylmälle…»

»Älkää ruvetko liian aikaisin lämmittämään, älkää ruvetko liian aikaisin lämmittämään», sanoi vanha herra äreästi. »Lämpö on pahaksi meille vanhoille ihmisille…»

Hän kävi väsyneenä istumaan arkihuoneessa, nojaten molemmat kätensä norsunluupäistä keppiään vasten. Anna jätti heidät yksin.

»Niin, niin… huomenna ovat Lot'n ja Ellyn häät. No, he tulevat onnellisiksi.»

»Mitä minulla sitten enää on. Ei ainoatakaan lasta luonani. Joskus olen tuuminut lähteä Englantiin. Siellä minulla on John ja Hugh… ja Mary palaa kotiin Intiasta.»

»Niin, lapseni, kun me tulemme vanhoiksi, niin me jäämme yksin. Katsohan minua. Nyt kun Elly menee naimisiin, ei minulle jää ketään muuta kuin Adèle. Onneksi voin vielä liikkua ulkona… ja joskus nähdä äidin… ja… ja teidät kaikki… ja tohtori Roelofsz'in… Mutta jos olisin aivan avuton, niin mitä minulla silloin olisi?… Sinä, sinä olet vielä nuori.»

»Oletko sinä kuudenkymmenen?… Oletko sinä kuudenkymmenen … Lapsi, väitätkö olevasi kuudenkymmenen vuoden vanha?»

Vanhus ponnisti aivojaan taistellen pilveä vastaan, joka sumensi hänen muistiaan. Ja hän jatkoi:

»Ei, sinä erehdyt aivan varmaan. Sinä et voi olla kuudenkymmenen vuoden vanha.»

»Kuusikymmentä!» hän mutisi. »Enemmän kuin kuusikymmentä… enemmän kuin kuusikymmentä vuotta…»

»Niin, niin, kuusikymmentä! Oi, lapseni, oletko todellakin kuudenkymmenen vuoden vanha? Luulin, että olisit neljänkymmenen tai enintäin viidenkymmenen… minä uneksin… Vanhus uneksi… Kuusikymmentä! Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta sitten!…»

»Niin, niin… kyllä minä kuulen mitä sinä sanot … Minä kuulen vielä erittäin hyvin… Minulla on aina ollut hyvä kuulo… liiankin hyvä… liian hyvä…»

»Hän on sekaisin», tuumi Ottilie Steyn. »Hän ei ole ollut sitä koskaan ennen.»

»Vai olet sinä kuudenkymmenen, lapsi!» sanoi vanhus tyynemmin, hilliten taas ääntään. »Niin, niin se kai onkin… Katsohan, me vanhat ihmiset, me, jotka olemme hyvin vanhat, pidämme teitä muita aina lapsina… ei suorastaan lapsina, mutta nuorina… te pysytte aina nuorina… Oi… mutta tekin tulette vanhoiksi!»

»Tyttö rukka!» sanoi Takma. »Mutta sinun ei pidä riidellä niin paljon
Pauws'in… minä tarkoitan… minä tarkoitan Trevelleyn kanssa.»

»Niin, niin, sinä siedit häntä erinomaisesti yhteen aikaan!» sanoi vanhus itsepintaisesti. »Ja huomenna ovat siis häät?»

»Niin, ne rasittaisivat teitä liiaksi… He tulevat pian sanomaan hyvästi isoäidille.»

»Ei häistä tule mitään erikoista», sanoi Ottilie. »He ovat niin järkeviä. Ei niistä tule yhtään mitään, ei minkäänlaista juhlallisuutta. He eivät halua kirkollista vihkimistä.»

»Niin, se on nyt heidän päähänpistonsa», sanoi vanha mies välinpitämättömällä äänellä. »Minä en ymmärrä tuota, ettei 'tahdota kirkollista vihkimistä'; mutta he tietävät kai itse, mitä tekevät.»

»Ellyllä ei ole edes hääpukua; se on minusta niin typerää… Elly on todellakin hyvin vakava ollakseen niin nuori tyttö. En tahtoisi sillä tavalla mennä naimisiin, varsinkaan ensi kertaa. Mutta toisaalta, mitä hyötyä on kaikesta tuosta touhusta, niinkuin Lot sanoo? Sukulaiset ja ystävät eivät todellakaan pidä sillä väliä. Ja se maksaa vain.»

»Elly olisi voinut saada mitä ikänä hän vain olisi halunnut», sanoi vanha herra. »Päivälliset, tanssiaiset tai mitä muuta tahansa… Mutta hän kieltäytyi.»

»Ne ovat nyt heidän päähänpistojaan,» sanoi vanha mies välinpitämättömästi.

»Minusta on niin kauheaa pyytää teiltä!… Olen hirveä… Mutta älkää sanoko koskaan Lot'lle, että pyydän joskus teiltä… Mutta, nähkääs, tahdon puhua teille suoraan, lähetin hiukan rahaa Hughille; ja nyt… ja nyt minä olen itse ilman… Jollette aina olisi ollut niin sanomattoman ystävällinen minulle, niin en koskaan uskaltaisi pyytää teiltä. Mutta te olette aina hemmotellut minua, niinkuin tiedätte… Niin, kyllä te sen tiedätte: minulla on aina ollut lämmin soppi teidän sydämessänne… Ja jollei teistä ole hirveää, että pyydän teiltä ja jos te voisitte… antaa minulle…»

»Tietysti, lapseni, tietysti. Tule luokseni huomenna, huomenna illalla… häitten jälkeen… Ja kun tarvitset jotakin, niin pyydä vain minulta. Pyydä vain huoleti… Voit pyytää milloin ikänä vain haluat…»

»Minä olen aina pitänyt sinusta niin paljon… siksi että pidän niin paljon äidistäsi… Pyydä sinä vain minulta, lapseni… pyydä aina kun mielesi tekee, mutta… ole järkevä… älä tee…»

Hän alkoi mutista; ja Ottilie näki hänen vaipuvan uneen istualtaan, kädet nojautuneina norsunluupäistä keppiä vasten.

»Tulkaa tänne… Katsokaahan… Herra Takma on nukahtanut… Parasta, että olemme hänen luonaan, kunnes hän herää, eikö totta?»

Mutta Anna pudisti vakuuttavasti päätään. Vanha mies nukkui edelleen jäykkänä ja suorana tuolissaan, kädet nojautuneina keppiin.

KYMMENES LUKU.

»Mitä kuuluu, Ottilie?» sanoi Harold Dercksz. »Eikö ketään ole äidin luona?»

»Ei. Tapasin herra Takman oven ulkopuolella. Katsohan, hän on nukahtanut. Minä odotan täällä kunnes hän herää.»

»Joka paikassa. Sydämessä, maksassa: kaikki on pahasti… Huomenna on siis suuri päivä, Ottilie?»

»Niin», sanoi Ottilie surullisena, »huomenna… He ovat niin välinpitämättömiä. Ei mitään juhlaa eikä kirkollista vihkimistä.»

»Niin, sinä ja Steyn ja tohtori Roelofsz ja d'Herbourg Ellyn puolelta… Anton kieltäytyi…»

Hän astui hitaasti portaita ylös ja avasi oven. Seuranainen istui yhdessä vanhan naisen kanssa ja luki jotakin sanomalehdestä yksitoikkoisella äänellä. Hän nousi ylös tuoliltaan:

Hän poistui huoneesta; ja poika kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä sirosti otsalle. Koska oli pimeä, niin vanhan naisen porsliinimaisia kasvoja töin tuskin saattoi erottaa ikkunaverhojen ja uudinten punertavassa hämärässä. Hän istui tuolillaan väljän pukunsa villalaskosten ympäröimänä, suoraselkäisenä kuin valtaistuimella; ja hänen laihat sormensa mustissa puolisormikkaissaan vapisivat hänen sylissään kuin hienot puikot. Äiti ja poika vaihtoivat keskenään muutamia harvoja sanoja, Harold Dercksz istuen vanhan rouvan vieressä, sillä ei kukaan koskaan käynyt istumaan ikkunan alla olevalle tuolille, joka oli varattu erikoisesti herra Takmalle: he puhuivat terveydestä ja ilmasta ja Ellyn ja Lot'n häistä seuraavana päivänä. Joskus tuskallinen ilme levisi Haroldin pergamentinkeltaisille kasvoille; hänen suunsa värähteli kuin kouristuksesta. Ja puhuessaan Lot'sta ja terveydestä ja ilmasta hän näki — niinkuin hän aina näki istuessaan täällä äitiä vastapäätä — Sen kulkevan silmiensä ohitse laahaten aavemaisia varjojaan tietä myöten kuivuneiden, rapisevien lehtien yli: Sen, mikä kulki niin hitaasti, että se tarvitsi vuosia päästäkseen askeleenkin eteenpäin, niin että hänestä lopulta tuntui, kuin se ei lainkaan olisi liikkunut, vaan että hän aina näkisi sen edessään, tuon koko elämän kestävän, tietä pitkin kulkevan saaton. Jutellessaan siinä terveydestä ja ilmasta ja Lot'sta, hän näki — niinkuin hän alituisesti näki istuessaan äitiä vastapäätä — tuon yhden ja saman, tuon hirvittävän tapauksen, Sen, mikä oli tapahtunut tuona rankkasateisena yönä yksinäisessä kesähuvilassa Tegalissa; ja hän kuuli hiljaisia ääniä: baboen kuiskavan äänen; Takman hermostuneen, vihaisen, kauhistuneen äänen; äitinsä nyyhkyttävän epätoivoisen äänen; ja näki itsensä kolmentoistavuotiaana poikana. Hän tiesi, että hän oli nähnyt ja kuullut. Hän yksin oli kuullut ja nähnyt. Koko elämänsä ajan — ja hän oli nyt vanha ja sairas mies — hän oli nähnyt Sen hitaasti liikkuvan silmiensä edessä; toiset eivät olleet nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, eivät tienneet mitään… Eivätkö he tosiaankaan tienneet, eivätkö he olleet nähneet eikä kuulleet mitään? Usein hän kysyi sitä itseltään. Roelofsz oli varmaankin nähnyt haavan. Ja Roelofsz ei ollut koskaan puhunut mitään haavasta; päin vastoin hän oli kieltänyt, ettei sellaista ollut… Huhuja oli ollut liikkeellä, hämäriä huhuja naisesta, tikarinpistosta, verijäljistä: miten paljon huhuja olikaan ollut liikkeellä! Hänen isänsä oli hukkunut jokeen eräänä tukehduttavan kuumana yönä, jolloin hän oli lähtenyt puutarhaan hengittämään raitista ilmaa ja rankkasade oli yllättänyt hänet… Tuo tapahtuma, tuo hirveä tapahtuma kulki hiljalleen eteenpäin, askel askeleelta, katsoen häneen jäykin silmin. Miksikä he elivät kaikki niin vanhoiksi ja miksi Se katosi niin hitaasti?… Hän tiesi ; hän oli tiennyt enemmänkin… huhujen johdosta, jotka olivat tulleet hänen korviinsa; sen johdosta mitä hän vaistomaisesti oli arvannut myöhempinä vuosina, kun hän ei ollut enää mikään lapsi: hänen isänsä oli kuullut ääniä ääniä vaimonsa huoneesta… Takman äänen, talon hyvän ystävän… Hänessä heräsi epäilyksiä: oliko hän oikeassa? Oliko se Takma? Takma se oli… Takma hänen vaimonsa huoneessa… Hän oli suuttunut. Tullut mustasukkaiseksi; hän näki punaista silmissään; hänen kätensä etsi asetta… Ei muuta asetta kuin tikari, kaunis koristettu tikari, lahja, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä… Hän hiipii vaimonsa huoneeseen… Tuolla … tuolla… hän kuulee heidän äänensä… He nauravat, he nauravat hiljaa… Hän heittäytyy ovea vasten; bambusalpa antaa myöten; hän hyökkää sisään… Kaksi miestä silmästä silmään naisen vuoksi… He taistelevat intohimoisesti kuin ihmiskunnan alkuaikoina… Takma on riistänyt tikarin Haroldin isältä… He eivät ole enää ihmisiä, ei miehiä, vaan koiras-eläimiä, jotka tappelevat naaraasta… Heidän punaiset aivonsa ja punaiset silmänsä eivät, näe muuta kuin omaa intohimoaan ja mustasukkaisuuttaan ja vihaansa… Hänen isänsä on kuolettavasti haavoittunut!… Mutta äitiään ei Harold Dercksz näe siinä lainkaan: hän ei näe häntä, hän ei tiedä, mitä hän tekee, millä tavalla hän käyttäytyi sinä aikana, kun nuo kaksi eläimellistä miestä tappelivat keskenään… Hän ei näe, mitä naaras teki: se ei koskaan selvinnyt hänen mielikuvittelussaan, niin usein kuin hän näkikin tuon tapahtuman liikkuvan ohitseen, joka kerta kun hän, vuosikausien kuluessa, aina uudestaan ja uudestaan istui äitinsä vieressä jutellen hänen kanssaan terveydestä ja ilmasta. Ja tänään tuo vaikutelma on kaikkea muuta voimakkaampi; ja hän kysyy vanhalta naiselta:

Harold Dercksz huomaa laihojen, läpikuultavien sormien vapisevan. Onko äidillä syytä syyttää itseään muusta kuin uskottomuudesta sitä miestä kohtaan, joka oli hänen aviopuolisonsa? Hän ei ole koskaan itse sitä nähnyt; ja kuitenkin Se aina ja alituisesti laahaa aavemaisia huntujaan kahisevien lehtien yli…

»Ei, ei, hän ei koskaan lue minulle sellaisia asioita…» Äidin sanat kuuluivat miltei rukoukselta… Miten vanha hän on, miten vanha!… Hampaaton suu vapisee ja mutisee, sormet vavahtelevat kiihkeästi. Harold Dercksz tuntee syvää sääliä, hän, poika, joka tietää ja epäilee sitä, mitä hänen ei pitäisi tietää, siksi että hän tuntee äitinsä sielun, hänen tylsistyneen ja tunteettoman sielunsa, joka odottaa ruumiin kuolemaa, mutta joka kerran oli intohimoinen, kiihkeä, rakkautta uhkuva, kreolilais-sielu, joka saattoi hetkeksi unohtaa koko maailman ja itse elämän yhden ainoan hekuman… ja ehkä myös vihan hetken vuoksi! Harold Dercksz tietää, että äiti vihasi hänen isäänsä aluksi ihailtuaan häntä; että hän vihasi häntä siksi, että hänen intohimonsa häntä kohtaan oli palanut tuhaksi… Kaikki tuo oli selvinnyt hänelle vähitellen, vuosi vuodelta, kun hän ei enää ollut lapsi, vaan oli varttunut mieheksi ja ymmärsi ja muisteli entisiä aikoja ja yhdisti yhteen sen, minkä hän oli käsittänyt… Hän epäilee siksi, että hän tuntee äitinsä sielun. Mutta miten tylsistynyt tuo sielu nyt on; ja miten vanha hän on, miten vanha! Säälintunne pehmittää Harold Dercksz'in omaa sielua, vanha, vanha on sekin ja surullinen kaiken sen johdosta, mikä maailmassa on tapahtunut… surullinen äitinsä vuoksi… itsensä vuoksi, sillä hänkin on nyt vanha… Miten vanha äiti onkaan, miten vanha!… Sh, oi, sh: antaa hänen tulla vielä hiukkasta vanhemmaksi; sitten kaikki on ohitse ja Se on kadonnut! Aavemaisen hunnun viimeinen laskos on silloin kadonnut; viimeinen lehti tällä loppumattomalla, loppumattomalla tiellä on viimeisen kerran kahissut; ja vaikka huhu liitelikin kerran hämäränä ja valittaen puiden varjossa, niin ei se koskaan tullut äänekkääksi eikä syyttäväksi, eikä noiden puiden siimeksestä koskaan kukaan astunut esille eikä kädellään uhaten pysäyttänyt Sitä, joka synkkänä ja aavemaisena laahautui eteenpäin pitkää tietä myöten, vuoden toisensa jälkeen…

YHDESTOISTA LUKU.

Ulko-oven kellon soitto herätti vanhan Takman äkisti. Ja hän tiesi nukkuneensa, vaikkei hän ollut tietävinään ja tekeytyi vain ikäänkuin hän olisi istunut ja levännyt nojautuneena norsunluupäiseen keppiinsä. Ja kun tohtori Roelofsz astui sisään, sanoi hän laskien tavallisuuden mukaan leikkiä:

Hän pyörähti sisään suurine vatsoineen, joka riippui pöhöttyneenä ja vinosti toisen jäykän ja hiukan lyhemmän säären puolella; ja hänen vanhoista, sileäksi ajetuista, apinamaisista kasvoistaan tirkistivät pienet punaiset silmät kultaisten silmälasien takaa äkäisesti Takmaan, joka aina puhui hänen vatsastaan, mikä ei lainkaan ollut tohtorille mieleen.

»Kuulehan, lapsi», sanoi Takma nousten vaivalla pystyyn, »meidän on nyt parasta mennä ylös, siten me karkoitamme Haroldin pois…»

»Jotkut päivät ovat kovin levottomia», sanoi vanha Anna tohtorille. »Mutta kaikki muistavat rouvaa, niin vanha kuin hän onkin! Pian me alamme lämmittää arkihuoneessa, sillä tavallisesti täällä on aina joku odottamassa…»

»Niin-niin-niin», sanoi tohtori hieroen lyhyitä, lihavia käsiään. »On kylmä, on kylmä, Anna. Voisitte panna tulta takkaan…»

»Niin, mutta hänessä on niin paljon sisäistä kuumuutta», sanoi tohtori
Roelofsz ilkeämielisesti. »Niin-niin-niin, tuossa ovat lapset…»

»Kyllä, menkää vain, neiti», sanoi Anna. »Herra Harold tulee juuri alas; ylhäällä ei ole muita kuin äiti… ja herra Takma.»

Mutta hänen äänensä katkesi kesken leikinlaskun, sillä jonkinmoinen pelko valtasi hänet aina niin pian kuin hän astui isoäidin talon kynnyksen yli. Siihen oli kai syynä tuo menneisyyden ilmakehä, jonka läpi hänen oli niin mahdoton tunkeutua, ilmakehä, josta entisaikojen muistot ja tapahtumat alituisesti huokuivat häntä vastaan. Vanha tohtori, jonka ulkomuoto muistutti osittain apinaa, osittain Seilenosta, oli kovin vanha ja vaikka hän olikin nuorempi kuin isoäiti, niin oli hän tuntenut hänet nuorena ja viehättävänä naisena… Tuolta Harold eno astui portaita alas: hän oli paljoa nuorempi, mutta syvä ja salaperäinen alakuloisuus oli uurtanut ryppynsä hänen kuihtuneihin kasvoihinsa, joita ruumiillinen kipu vääristi.

»Huomiseen, huomiseen, lapset», hän sanoi ystävällisesti ja poistui pudistettuaan heidän kättään. »Huomiseen, huomiseen, Roelofsz…»

Tuo alakuloinen, särkynyt ääni sai Lot'n aina värisemään. Hän seurasi nyt Ellyn jäljissä portaita ylös, tohtorin jäädessä alakertaan ja sanoessa vanhalle Annalle:

Nuo huudahdukset kaikuivat Lot'n korvissa hänen astuessaan portaita ylös. Joka kerta, tullessaan tähän taloon, hän yhä selvemmin tunsi olevansa toisella tasolla, enemmän entisten aikojen ilmakehän vaikutuksen alaisena, jossa näytti olevan jotain homettunutta. Pyöreän tohtorin joviaalisuuden takana näytti piilevän kokonainen menneisyys. Oi, tulla noin vanhaksi, noin vanhaksi! Tuo ajatuskin sai hänet värisemään tänä ensimäisenä syyspäivänä… He astuivat nyt huoneeseen: siellä he istuivat, isoäiti, isoisä Takma ja heidän välissään Lot'n äiti, ikäänkuin hän olisi ollut lapsi. Ja Lot, astuessaan Ellyn jäljessä, hiljensi askeleitaan, liikkeitään, ääntään; samoin Ellykin oli hyvin varovainen, ikäänkuin hän olisi pelännyt rikkovansa tuon kristallisen, vanhanaikuisen ilmakehän liian suurella nuoruuden ilolla.

»Te siis menette huomenna naimisiin? Se on oikein, se on oikein», sanoi vanha nainen tyytyväisenä.

Hän kohotti molemmat kätensä kulmikkaalla liikkeellä ja suuteli hellin ja vapisevin huulin ensin Ellyä ja sitten Lot'ta otsalle. He istuivat nyt kaikin piirissä; silloin tällöin lausuttiin jokunen sana; ja Lot'sta tuntui ikäänkuin hän itse olisi ollut lapsi, Elly aivan pieni, ja äiti nuori nainen. Äiti muistutti isoäitiä suuressa määrin; mutta se, mikä isoäidissä oli ollut rehevää kreolilaista kauneutta, oli hienostunut hänen äidissään, oli muuttunut hienouden tuoksuksi, oli sitä yhä vieläkin. Niin, hän oli isoäidin näköinen, mutta — se hämmästytti Lot'ta taaskin, niinkuin useasti ennenkin — hänessä oli jotain, ei suorastaan yhtäläisyyttä, mutta ilmeessä, silmien ympärillä ja naurussa oli jotain, mikä muistutti isoisä Takmaa… Voisikohan kaikesta huolimatta olla totta, mitä ihmiset olivat kuiskailleet: että nuorin lapsi, Ottilie, oli syntynyt liian myöhään Dercksz'in kuoleman jälkeen, jotta tämä olisi voinut olla sen isä, ja ettei isyyttä voinut sovelluttaa keneenkään muuhun kuin Takmaan? Istuivatko he tosiaankin siinä isä, äiti ja tytär? Oliko hän, Lot, Takman tyttärenpoika? Oliko hän Ellyn serkku?… Hän ei tiennyt sitä varmaan: sellaisia hämäriä huhuja oli ollut liikkeellä, sen hän oli kuullut jo kauan sitten; ja siinä oli tuo yhdennäköisyys! Mutta jos niin oli, niin he kumpikin olivat siitä selvillä; ja jolleivät he olleet aivan tylsät, niin he ajattelivat sitä tänä hetkenä. He eivät olleet kumpikaan vanhuuden tylsiä, nuo vanhat, vanhat ihmiset. Lot'sta tuntui, että jonkunmoinen levottomuus oli alati teroittanut heidän järkeään; sillä täytyi suorastaan ihmetellä, kuinka hyvin isoäiti, huolimatta iästään, ymmärsi kaikkea, niinkuin nyt hänen avioliittoaan ja kaikkea, mikä koski perhettä.

»Daan eno ja Floor täti ovat matkalla Intiasta», sanoi isoäiti, »En käsitä, miksikä he tulevat tänne… juuri kun talvi on tulossa. Se ei ole Floor tädille mieleen, sen minä tiedän… jospa vain minä olisin jäänyt Intiaan sen sijaan että muutin tänne… Niin, olen istunut täällä nyt vuosikausia, kunnes kunnes…»

Hän änkytti ja katseli ulos ikkunasta, odottaen, odottaen. Toisen ikkunan ääressä istui Takma ja odotti, odotti, nyökäten päätään. Oi, se oli kamalaa, ajatteli Lot, vilkasten äitiinsä. Ottilie ei käsittänyt poikansa katsetta, oli unohtanut hänen masennuksen ja heikkouden hetkensä, hänen vanhenemisen pelkonsa, sillä hän unohti sen aina, kun Lot ei valittanut; ja hän otaksui vain, että hän halusi lähteä. Hän hymyili alakuloisesti, niinkuin hänen tapansa oli näinä päivinä, nyökkäsi ja nousi ensimäisenä:

»No niin, meidän on nyt paras lähteä, äiti… Herra Takma, saanko saattaa teidät kotiin?»

Ottilien ääni kuulosti hyvin surulliselta ja lapsekkaalta, ja vanhan
Takman isälliseltä, mutta samalla epävarmalta ja kevyeltä. Lot ja
Elly nousivat; ja suudeltiin taaskin hellästi; ja Takma suuteli myös
Ottilieta. Kun he olivat lähteneet, kieri vanha tohtori sisään.

He istuivat täten sanomatta sanaakaan, nuo kolme vanhaa ihmistä. Päivä alkoi hämärtää ulkona; ja kylmä syystuuli lennätteli ensimäisiä keltaisia lehtiä Sofialaan puutarhassa.

Tohtori nauroi ääneensä, ei ilkeämielisesti tällä kertaa, koska hän ensimäiseksi oli saanut pilapuheensa ilmoille; ja Takmakin nauroi kimakasti, meluavasti. Vanha nainen ei puhunut, katseli vain hiukan eteenpäin nojautuneena ulos ikkunasta. Iltahämärä levisi jo Nassaulaanin yli.

»Katsokaa», sanoi vanha nainen viitaten vapisevalla, laihalla, läpinäkyvällä sormellaan.

»Minä luulin, että siellä oli jotakin… että jokin liikkui tuolla, puiden alla…»

»Lehdet kahisevat», sanoi vanha nainen. »Ja tuuli vonkuu. Pian tulee talvi.»

»Ei-ei-ei-ei!», vastusteli vanha tohtori. »Viimeinen! Minä vakuutan, te elätte sadan vuoden vanhaksi, Ottilie!…»

»Minä sanon», sanoi Takma, »että Ottilie, että Lietje… on kuudenkymmenen vuoden vanha…»

»Ja siis on enemmän kuin kuusikymmentä… enemmän kuin kuusikymmentä vuotta siitä kun…»

»Voi!» valitti vanha nainen kohottaen kätensä kasvoilleen kulmikkaalla ja tuskallisella liikkeellä. »Älä puhu siitä. Miksikä sinä sanoit sen?»

»Ei-ei-ei-ei!» mutisi tohtori. »Älä puhu siitä, älä puhu siitä… Me emme koskaan puhu siitä… Niin… Takma, miksikä sinä puhuit siitä?… Siinä-siinä-siinä ei ole mitään, mutta Ottilie tulee niin alakuloiseksi…»

»Ei», sanoi vanha nainen tyynesti. »Minä en ole koskaan enää alakuloinen… Olen siksi liian vanha … Minä vain istun ja odotan… Katsokaahan, eikö tuolla liiku jotakin?…»

Tohtori mutisi heikon vastalauseensa. Takma nyökkäsi. He istuivat hetken aikaa aivan ääneti. Niin, siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä vuotta… Kaikki kolme näkivät sen: vanha mies ja vanha nainen näkivät koko tapahtuman; ja tohtori näki sen sellaisena kuin se oli tapahtunut. Hän oli ymmärtänyt ja arvannut heti paikalla, hän oli tiennyt sen kaikkina näinä pitkinä vuosina. Monen monta vuotta sitten hän oli ollut rakastunut Ottilieen, vaikka hän oli paljon nuorempi kuin Ottilie, ja kerran hän oli vaatinut häntä maksamaan hänelle palkan tiedostansa… Hän oli haudannut kaikki sieluunsa, mutta hän saattoi nähdä koko tapahtuman edessään… Siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä vuotta.

»Tulehan», sanoi Takma, »minun on jo aika lähteä… Muuten… tulee jo liian myöhä…»

Hän nousi vaivalla ja muisti, ettei hän ollut repinyt ainoatakaan kirjettä tänään. Se ei ollut oikein, mutta repiminen väsytti hänen sormiaan. Tohtori nousi myöskin ja soitti kahdesti kelloa, kutsuen seuranaista. »Me lähdemme, neiti.»

»Hyvästi, Ottilie», sanoi Takma puristaen puolisormikkaaseen verhottua kättä, joka oli kohonnut tuuman tai kaksi.

»Olen, herra Takma. Minä saatan teidät kotiin. Te olette viipynyt tänään tosiaankin liian myöhään ulkona; Ellykin oli samaa mieltä; ja Adèle on rauhaton…»

Hän tarttui Ottilien käsikoukkuun; ja hän astui nyt horjahdellen Annan päästäessä heidät ulos.

»Neiti», sanoi vanha nainen yläkerrassa, kun seuranainen aikoi sytyttää lampun, »odottakaa hetkinen ja katsokaa ulos ikkunasta. Sanokaa minulle: tuolla, tien toisella puolella, karisevien lehtien takana… eikö siellä ole jotakin valkeaa… jotain, mikä liikkuu?»

»Ei, rouva, ei siellä ole mitään. Mutta sumu nousee. Herra Takma viipyi täällä taaskin aivan liian kauan.»

Hän sulki ikkunaluukut ja sytytti lampun. Vanha nainen söi illallisensa; sitten seuranainen ja vanha Anna auttoivat hänet vuoteeseen.

KAHDESTOISTA LUKU.

»Rakas poikani, rakas poikani, mitä sinulle kuuluu? Ja tämä on siis sinun pikku vaimosi! Rakas lapseni, toivotan sinulle onnea koko sydämestäni!»

»Olen tilannut teille huoneen Métropolessa, mutta toivon, että ensin tulette syömään illallista minun luokseni. Silloin olen ikäänkuin ollut mukana häissännekin. Ette suinkaan ole väsyneet, vai mitä? Ei, eihän se ole mikään matka. Parasta jos lähetätte matkakapineenne suoraan hotelliin. Minulla on ajuri: mennäänkö suoraa päätä kotiin? Luuletteko, että me mahdumme kaikki kolme? Mahdumme kyllä, istutaan sievästi.»

Toistamiseen Elly näki nyt vanhan herran, valkoisen ja punakan, hyvin säilyneen seitsemänkymmen-vuotiaan: Elly oli käynyt kihlausaikanaan Lot'n kanssa tervehtimässä häntä. Hänessä oli jotakin päättäväistä ja varmaa, samalla kun hän oli ystävällisen iloinen, varsinkin nyt, kun hän näki Lot'n jälleen. Hän otti heidät vastaan poikamiesasunnossaan. Hän avasi oven omalla avaimellaan; hän oli maksanut nopeasti ajurin, ennenkuin Lot ennätti sen tehdä; ja hän työnsi nuoren parin portaita ylös. Itse hän sytytti kaasullekin käytävässä:

»Minulla ei ole iltasin apulaista, niinkuin näette. Siivoojani tulee aamuisin. Ateriat syön ravintolassa. Olin aikonut tarjota teille illalliset ravintolassa; mutta luullakseni tämä on hauskempaa… Kas niin!»

Ja nyt hän sytytti kaasun arkihuoneessa nopealla liikkeellä, aivan kuin nuori mies. Elly hymyili hänelle. Pöytä oli katettu ja siinä oli kukkia sekä pari viinipulloa jäähdyttäjässä.

Hän auttoi Ellyn päältä hänen viittansa ja hattunsa ja vei ne makuuhuoneeseensa.

Pieni arkihuone oli kodikas ja mukava; hänellä oli omat huonekalunsa. Kirjoja oli kaikkialla; valokuvia seinillä ja hevosten ja koirien kuvia; aseita hyllyllä; ja sen alla — se teki Ellyyn syvän vaikutuksen aivan kuin ensi kerrallakin — Ottilien muotokuva kaksikymmen-vuotiaana, vanhanaikainen hilkka päässä, mikä puki häntä suurenmoisesti, jotta hän näytti ikäänkuin pieneltä romaanisankarittarelta. Omituista, hän tuumi, Steynilläkin on huoneessaan koirien ja hevosten kuvia; Steyn on myös innokas metsämies, ulkoilma-ihminen; Steyn on myös kaunis mies. Elly hymyili ajatellessaan, että samanlainen miestyyppi oli aina viehättänyt Ottilieta; hän hymyili aivan samoin kuin Lot'kin joskus hymyili äidilleen.

»Te molemmat olette varsin suuresti toistenne näköisiä», sanoi Pauws, kun he kävivät pöytään istumaan. »Katsokaahan, lapset, tällaista minä olen teille hankkinut. Kaikki on valmiina ostettua. Vaan kylmää ruokaa. Haluatteko kaviaaria ja paahdettua leipää?»

»Muistin sen! leikkelyjen jälkeen kalamajoneesia: ehkäpä tässä on liiaksi kalaa, mutta minun täytyi valita kylmiä ruokia, sillä minulla ei ole keittäjää eikä keittiötä. Sitten tässä on kylmää kananpoikaa ja hilloketta: hollantilainen ruokalaji teitä varten; täällä yhtä vähän kuin Ranskassakaan ei syödä koskaan niitä yhdessä. Sitten hanhenmaksavanukasta. Ja leivoksia sinulle, Elly.»

»Sitä parempi. Paremmanpuolista punaviiniä, Chateau-Yquem'iä ja Heidsieck'iä. Sain myös hyviä hedelmiä. Kahvia, likööriä, sikareja ja paperossi Ellylle, siinä kaikki. Sen parempaa en ole voinut saada aikaan.»

Vanha herra avasi sampanjapullon nopeasti ja kätevästi rypistäen kulmakarvojaan.

»Maltahan, Elly, maltahan, anna minun täyttää lasisi… Kas noin, tässä on teille, lapset, ja tulkaa onnellisiksi!»

Hän oli lyhyt, solakka, melkein hintelä ja vaalea; vanha herra oli lihava ja jykevä, hänellä oli terve ihonväri ja paksu harmaa tukka, jossa yhä vieläkin oli joitakin mustia haivenia.

»Niin, mutta minun luullakseni Lot on saanut suulautensa sinulta, vaikka hän onkin äitinsä näköinen.»

Hänen kätensä, jotka olivat alituisessa liikkeessä, ojensivat kaiken aikaa lautasia monine leikkelyineen.

»Uskoisiko sitä, että isä on seitsemänkymmenen?» sanoi Lot. »Isä, olen aivan hämmästynyt joka kerta, kun näen sinut! Mikä pitää sinut näin nuorena?»

»En, rakas poikani, en ole koskaan pelännyt… vanhentumista enkä mitään muutakaan.»

»Mistä minä olen sen sitten saanut? Äidillä ei ole sitä pelkoa, ei ainakaan samassa määrässä kuin minulla, vaikka…»

»Sinä olet taiteilija; niillä on tuollaisia hulluja ajatuksia. Minä olen aivan tavallinen ihminen.»

»Minä tahtoisin olla sinun kaltaisesi, pitkä ja hartehikas. Minä katselen sinua aina kateudella.»

»Mitä vielä, Lot, olet erinomainen sellaisena kuin olet!» sanoi Elly kumartuen hänen puoleensa.

»Jos olisit minun kaltaiseni, niin et olisi viehättänyt vaimoasi, vai mitä sanot, Elly?»

»Terve hän kylläkin on. Mutta henkisesti hän on kovin masennuksissa, kun minä menin naimisiin.»

»Voi, tuota sinun äitiäsi!» sanoi Pauws. »Elly, ole hyvä ja ota majonneesia. Eikö saa olla? Lot, annahan viinipullo tänne: minä avaan sen… Tuo sinun äitisi on aina riidellyt. Sääli, että hän teki sitä. Suuttumusta, vihaisia sanoja… turhan tähden: sellaista se oli aina minunkin aikanani. Ja toisaalta hän oli niin suloinen… ja niin sanomattoman kaunis!»

»Niin», sanoi Lot, »ja minä olen äidin näköinen, joskin rumennettu painos.»

»Lot, sinä puhut hullutuksia… Lisään majonneesia, Elly? Eikö todellakaan? Maistetaanpa sitten kylmää kananpoikaa. Ei, anna se tänne, Lot, minä leikkaan… Ja teidän häänne olivat aivan hiljaiset? Ei lainkaan kirkollista vihkimistä?»

»Ei, Ellyllä on niin vähän ystäviä, ja minullakin on kovin vähän Hollannissa. Me elämme aivan eristettyinä Haagissa. Koko meidän sukumme elää eristettynä. Paitsi d'Herbourgeja ei todellakaan ole ketään.»

»Niin… ja omituinen. Sitä hän aina on ollut. Hiljainen ja alakuloinen. Mutta kelpo mies.»

»Unohdat Stefanie tädin: siinä on täti, joka jättää rahaa jälkeensä, samoinkuin Anton enokin; sinun tädilläsi on yllin kyllin.»

»Sitäpaitsi ei teillä kahdella ole mitään hätää», sanoi vanha Pauws.
»Oikeassa te olette: mitä hyötyä on häistä? Mitä tuttaviin tulee…»

»Sepä omituista. Tavallisesti intialaisten perheiden ympärillä on hyvinkin paljon elämää. 'Touhua', niinkuin meillä oli tapana sanoa.»

»Luonnollisesti… Äidin elämä ei tosiaankaan ole ollut aivan tavallista laatua… kolmine miehineen!»

»Ei tietenkään… Minä en anna häiritä itseäni… Mutta sukulaisiaan hän ei ole paljonkaan ajatellut.»

»Minä olen myöskin kuullut paljon huhuja, eivätkä ne olleet aiheettomia. Isoäiti oli suuri koketti aikoinansa ja herätti enemmän ihailua Javassa, kuin mikä oli soveliasta.»

»En tiedä, mutta mahdollista se kyllä on. Joka tapauksessa te kaksi olette siinä määrin toistenne näköisiä, että voisitte olla sisarukset.»

»Niin, isoäiti alkoi ensimäisenä… Paljon siitä on puhuttu… Oi, nuo ihmiset ovat nyt niin vanhoja! Heidän aikalaisensa ovat kuolleet. Ja asiat unohtuvat. Kukapa enää ajattelisi tai puhuisi sellaisesta mikä on tapahtunut niin kauan sitten?»

»Vaiti poika! Te ehditte vielä vanhentua, kunhan ensin olette seitsemänkymmenen vanhat… Niin, isoäiti de Laders, isoäiti Dercksz: muistan hänet Intiassa viisikymmentä vuotta sitten.»

»Juo lisää sampanjaa, jos sinua värisyttää… Viisikymmentä vuotta sitten olin minä nuori poika, kahdenkymmenen-vuotias. Isoäiti oli yhä kaunis nainen, joskin koko lailla yli neljänkymmenen. Hän jäi leskeksi hyvin nuorena, hänen ensimäisen miehensä kuollessa. Malttakaahan: Dercksz'in hukkuessa hän oli kolmenkymmenenkuuden… Sitten äiti syntyi.»

»Kuinka hirveän, hirveän pitkä aika siitä onkaan!» sanoi Lot. »Sitä tulee aivan pyörälle päästään ajatellessaan niin kauaksi taaksepäin.»

»Siitä on kuusikymmentä, niin kuusikymmentä vuotta nyt», sanoi Pauws uneksien. »Olin siihen aikaan lapsi, kymmenen vuoden vanha. Muistan vielä hyvin tuon tapahtuman. Se oli Semarangissa; isäni oli upseeri. Minun perheeni tunsi Derckszlt. Asiasta puhuttiin paljon. Olin lapsi, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen. Siitä puhuttiin hyvin paljon, siitä puhuttiin monen vuoden kuluessa. Oh kysymys ruumiin esiinkaivamisestakin. Mutta arveltiin, että se oli liian myöhäistä. Silloin hän oli ollut haudattuna jo kuukausimääriä. Kerrottiin että…»

»Niin; ja sanottiin vielä enemmänkin. Väitettiin, että Takma oli ollut sinä iltana huvilassa ja että isoäiti… Mutta mitä hyödyttää puhua siitä? Mitä se teitä liikuttaa? Elly on valkoinen kuin lakana — lapsi, miten kalpealta sinä näytät? — ja Lot vapisee koko ruumiissaan, vaikka se tapahtui niin kauan sitten.»

»Luultavasti», sanoi Pauws. »Juodaan hiukan sampanjaa eikä välitetä siitä sen enempää. He ovat itse unohtaneet jo koko asian. Kun sinä olet yhtä vanha kuin hekin…»

»Se on oikein, se on oikein… Kuinka te voitte olettaa, että meidän kaltaisellamme perheellä olisi hieno tuttavapiiri?… Ottilie kirjoittaa minulle silloin tällöin… Hän elää yhdessä erään italialaisen kanssa… Miksikä he eivät mene naimisiin, on minulle arvoitus.»

»Me olemme sovinnaisempia kuin Ottilie. Minä olen sovinnaisempi kuin Ottilie koskaan on ollut. En olisi koskaan uskaltanut ehdottaa sinulle, ettemme menisi naimisiin. Ottilie on kokonaisempi luonne kuin minä.»

»Hän on kerrassaan hyvä tyttö… ja hävyttömän kaunis nainen», sanoi
Pauws.

»Mutta kauniimpi painos!» sanoi vanha herra nauraen. »Elly, hiukan lisää kakkua. Mutta miksikä he eivät mene naimisiin, sitä en käsitä enkä tule koskaan käsittämään. Olemmehan me kaikki muutkin menneet naimisiin.»

»Mutta millä tavalla ?» sanoi Lot. »Minun täytyy sanoa, ettette te liiaksi puolustaneet naimista hääpäivänänne!»

»Niin hän sanoo. Mutta se ei ole minusta mikään oikea syy. Lempo soikoon, kun mies rakastuu, niin hän menee naimisiin! Hän menee sekä kirkolliseen että siviili-avioliittoon… Pulmakseni suuni puhtaaksi, minusta oli pikemmin raukkamaista teidän puoleltanne, kun ette antaneet vihkiä itseänne.»

»Mutta isä, et suinkaan sinä pane niin suurta arvoa siihen, että pappi antaa siunauksensa avioliitolle!»

»Vaikka en panekkaan, niin on sitä tapana tehdä. Se on nyt kerta tapana. Emme me itse säädä lakeja itsellemme.»

»Sanokaa mitä mielenne tekee; minä pysyn siinä, että tulee antaa vihkiä itsensä. Sekä papin että tuomarin. Te olette solmineet siviili-avioliiton; mutta Ottilie kieltäytyy kummastakin. Ja minulta vaaditaan, että pitäisin sitä luonnollisena ja valistuneena ja Jumala tiesi minä. Vaan en voi sitä tehdä. Olen pahoillani hänen tähtensä. Onhan se kylläkin hyvä: hän on suuri taiteilijatar ja voi käyttäytyä toisin kuin tavalliset naiset; mutta jos hän jonakin kauniina päivänä palaa meidän jokapäiväiseen piiriimme, niin saa hän huomata, että hän on tehnyt itsensä mahdottomaksi… Kuinka voitte olettaa, että tällaisen perheen ympärille keräytyisi ystäviä ja tuttavia?»

»Ei niitä keräännykään; olen siitä hyvilläni. Minulla on mitä ihastuttavimpia tuttavia Italiassa, ystäviä, jotka…»

»Lapset, te voitte olla oikeassa. Ottilie voi olla oikeassa, kun hän ei mene lainkaan naimisiin; ja te voitte olla oikeassa, kun olette menneet vain siviiliavioliittoon.»

»Ainakaan», sanoi Elly, »emme koskaan olisi osanneet aavistaa joutuvamme näin kodikkaille illallisille, vaikkemme ole viettäneetkään mitään juhlaa.»

»Meidän ei olisi pitänyt vain kaivaa esille menneitä asioita», sanoi vanha herra. »Ne saavat Lot'n vapisemaan kauhusta. Kas tuota poikaa, miten hän syö leivoksia! Noin sinun äidilläsikin oli tapana tehdä. Lapsi, oikea lapsi!»

»Hän lupasi minulle, ettei hän lähtisi sinne. Mutta hänen lupauksensa eivät merkitse paljonkaan. Me jäämme pitkäksi aikaa ulkomaille; vietämme koko talven Italiassa. Eräs asia tuottaa minulle helpoitusta; äidillä ei ole rahaa; ja minä kävin pankissa ennen lähtöäni ja pyysin, siltä varalta, että äiti tulisi hakemaan rahaa, sanomaan hänelle, ettei hän voi saada mitään, koska hänellä ei ole enää mitään saatavaa…»

»En tiedä, mutta rahaa hän aina saa. Kyllä hän saa rahaa, vaikka en tiedä miten…»

»Niin, poikaseni, voit loukkaantua niin paljon kuin haluat: minä puhun kokemuksesta. Miten usein olen kiistellyt äidin kanssa raha-asioista! Aluksi sellaista ei tapahtunut koskaan, mutta sittemmin sattui useastikin!…»

»Äiti ei ymmärrä numeroista mitään ja hän on huolimaton. Hän löytää aina rahaa lipastostaan.»

»Niin, kyllä minä sen tiedän: ennen aikaan hän löysi aina jos jotakin lipastostaan. Erinomaista, että hän yhä edelleenkin tekee tuollaisia löytöjä. Rahan vuoksi me emme kuitenkaan koskaan olisi eronneet. Jollei tuo kirottu Trevelley olisi tullut väliin, niin me ehkä vieläkin… Mutta kun äiti kerran rakastuu johonkuhun, niin… Älkäämme puhuko siitä… Katsokaahan, tämän kuvanhan te tunnette. Eikö se ole ihastuttava, Elly? Niin, sellaiselta hän näytti. En ole koskaan voinut unohtaa häntä. En ole koskaan rakastanut ketään muuta. Nyt minä olen vanha, lapset, mutta… mutta luulenpa, että yhä vieläkin pidän hänestä… Joskus tuumin, että kaikki on ohitse ja lopussa; ja sittenkin, joskus, niin vanha kuin olenkin, kärsin yhä siitä ja olen onneton… Luulenpa että rakastan yhä vieläkin häntä… Ja jos äiti olisi ollut toisen luontoinen eikä olisi kohdannut Trevelleyä… Mutta siinä on niin monta 'muttaa'… Ja jollei hän olisi kohdannut Trevelleyä, niin hän olisi kuitenkin kohdannut Steynin… Hän olisi aina kohdannut jonkun… Kuulehan Elly, kaada kahvia kuppeihin. Tahdotko chartreusea vai benedictinea? Ja jääkää vielä juttelemaan hetkeksi. Ei vanhoista asioista: vaan uusista, nuorista asioista; teistä itsestänne, suunnitelmistanne, Italiasta… Ei ole vielä myöhä; tuskin puolikymmenen… Mutta tietysti, te olette niin äsken naineet… No niin, minä saatan teidät hotelliin… Kävelemmekö? Matka ei ole pitkä… Sallikaa vanhan isänne saattaa teidät hotelliin ja antaa teille yösuudelma ja toivottaa teille onnea, kaikkea mahdollista onnea… rakkaat lapseni!»

KOLMASTOISTA LUKU.

He olivat nyt olleet joitakin päiviä Parisissa; ja Elly, joka oli Parisissa ensi kertaa, oli ihastuksissaan. Louvre, Cluny, katuelämä, teatterit iltasin haihduttivat miltei Thérèse tädin hänen mielestään.

»Oi, ei mennä hänen luokseen!» sanoi Lot eräänä aamuna, kun he kävelivät bulevardeilla. »Ehkäpä hän ei edes tiedä, keitä me olemme.»

»Hän kirjoitti minulle hyvin ystävällisen kirjeen kihlaukseni johdosta ja antoi meille häälahjan. Kyllä hän tietää varsin hyvin, Lot, keitä me olemme.»

»Mutta hän ei tiedä, että me olemme Parisissa. Ei huolita lähteä hänen luokseen. Thérèse täti; en ole nähnyt häntä vuosikausiin, mutta muistan hänet kauan sitten… äidin mennessä viimeksi naimisiin. Olin silloin kahdeksantoista-vuotias poika. Thérèse täti oli silloin varmaankin neljänkymmenenkahdeksan. Kaunis nainen. Hän oli vieläkin enemmän isoäidin näköinen kuin äiti on: hän oli yhtä ylhäinen ja komea ja majesteetillinen kuin isoäiti vanhoissa valokuvissaan tai kuin hän vieläkin on istuessaan valtaistuimellaan… Hän teki aina minuun valtavan vaikutuksen… Erittäin solakka ja kaunis ja komea hän oli… tyyni ja rauhallinen, erikoinen koko olennoltaan, suloinen hymy huulilla.»

»Mona Lisan hymy», toisti Lot hymyillen vaimolleen, joka oli niin ihastunut Parisiin. »Mutta asiasta toiseen, Elly… Milon Venus: en voinut sanoa sitä sinulle katsellessamme sitä, koska olit tuollaisen äänettömän hurmion vallassa, mutta… mutta kun en ollut nähnyt sitä niin pitkään aikaan, niin tuntui se minusta suorastaan pettymykseltä. Ajattelehan…»

»Vakuutan sinulle, minusta se oli vanhentunut! Kaikkiko siis vanhentuu, vanhenevatko kuolemattomatkin? Muistan sen sellaisena kuin se oli ennen: levollisena, tyynenä, vaikuttavana, valkoisena kuin lumi huolimatta katkotuista jäsenistään, loistavaa tummanpunaista samettitaustaa vasten. Tällä kertaa se ei mielestäni ollut enää yhtä vaikuttava, ei yhtä lumenvalkoinen; se näytti liiaksi rammalta; eikä samettitausta ollut enää loistava. Kaikki oli vanhentunut ja himmennyt ja minä olin mieleltäni kovin masentunut ja alakuloinen… Suoraan sanoen sitä pitäisi puhdistaa jonakuna päivänä ja samettiverho olisi uudistettava; sitten, kun sattuisi olemaan aurinkoinen päivä ja minä itse hyvällä tuulella, se voisi näyttää minusta taaskin kirkkaalta ja lumenvalkoiselta. Mutta, sellaisena kuin nyt sen näin, näytti se minusta vanhentuneelta; ja se teki minuun ikävän vaikutuksen. Se saattoi minut pahalle tuulelle kokonaiseksi tunniksi, vaikken antanut sinun huomata mitään… Muuten, Parisi on mielestäni muutenkin kovasti vanhentunut: se on likainen, vanhanaikuinen, pikkukaupunkimainen; oikea sekasotku yhteenkasattuja kortteleita ja pikkukaupunkeja; ja kerrassaan samanlainen kuin viisitoistakin vuotta sitten, ainoastaan vanhempi, rumempi ja vanhanaikuisempi. Katsohan! Tuo pahvinen kananpoikakyltti tuossa» — he olivat Avenue de l'Opéra-kadulla — »on pyörinyt vartaansa varassa rasvan tippuessa siitä: Elly, tuo kananpoika on jo pyörinyt viisitoista vuotta! Ja eilen illalla Théåtre Français'ssa tulin pahalle mielelle aivan kuin seisoessani Milon Venuksen edessä. Théâtre-Français on tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi mahtipontisine lausumatapoineen, että tuumin mielessäni. 'Oliko se aina näin vanha, vai tuntuuko se vain vanhalta siksi, että itse olen vanhempi?'…»

»Tahdotko todellakin lähteä hänen luokseen… Totta tosiaan, parasta olisi olla menemättä. Hänkin on vanhentunut; ja mitä me merkitsemme hänelle?… Me liikumme yhä… Minäkin olen vielä nuori, eikö totta?… Ethän pidä minua liian vanhana, elämään kyllästyneenä miehenäsi?… Italiassa me löydämme oikean ilon…»

»Niin, mutta siellä ei mikään vanhene. Siellä kaikki on menneisyyttä. Se on todellista menneisyyttä ja siksi se on niin rauhoittavaa. Siellä kaikki on kuollutta.»

»Mutta itse maa on varmaankin elävä?… Uudenaikainen elämä kulkee eteenpäin?…»

»Siitä minä en välitä. Minä en näe siellä muuta kuin menneisyyttä; ja se on niin kaunis, rauhallisen kuollut. Se ei tee mieltäni alakuloiseksi. Mieleni käy haikeaksi nähdessäni vanhoja ihmisiä ja vanhoja esineitä, jotka yhä ovat elossa, mutta hirvittävän vanhat, ja jotka vähitellen, aste asteelta kulkevat ohitsemme; mutta esineet, jotka ovat rauhallisen kuolleet ja niin sanomattoman kauniit kuin kaikki Italiassa, eivät tee minua alakuloiseksi: ne rauhoittavat mieltäni ja herättävät ihailuani kaikkea sitä kohtaan, mikä kerran oli niin ihanan elävää ja yhä on niin kaunista kuolleenakin. Parisi tekee mieleni haikeaksi, koska kaupunki on kuoleva, samoinkuin koko Ranskakin; Rooma virkistää minua: kaupunki, se osa, jonka minä siitä näen, on kuollut; ja minä tunnen itseni siinä nuoreksi ja eläväksi; ja se ilahduttaa minua, tuottaa minulle itsekästä iloa samalla kun ihailen kuollutta, rauhallista kauneutta.»

»Nyt sinä alat opettaa! Jollen saa puhua ilman että minua syytetään kirjoittamisesta… niin pidän suuni kiinni.»

»Emme me mene… Kas, kun puhuu pahasta! Hyvä Jumala, miten pieni
Parisi on! Kylä pahanen!»

»Niin. Halloo, Theo! Mitä kuuluu?… Miten hassua, että meidän piti tavata sinut!…»

Hän oli pieni, lihava mies viidennelläkymmenennellä, pyöreine kasvoineen ja pienine säihkyvine silmineen: hän vilkaisi Ellyyn katsellen peittelemättömällä uteliaisuudella nuorta rouvaa, joka oli vain pari päivää ollut naimisissa. Aistillisuus, joka alati etsi ruumiillista nautintoa, ympäröi häntä kuin lämmin ilmakehä, ja hänen käytöksensä oli joviaalinen ja ystävällinen, ikäänkuin hän heti paikalla olisi tahtonut kutsua heidät aamiaisille hyvään ravintolaan sekä sen jälkeen jonnekin muualle. Hänen pitkäaikuinen oleskelunsa ulkomailla oli jättänyt leimansa hänen ulkoasuunsa, puheeseensa ja liikkeihinsä, mikä kevensi hänen synnynnäistä hollantilaista raskauttansa, joskin se samalla tuntui hiukan naurettavalta, sillä sulavilla liikkeillään hän muistutti suuresti pientä naarasnorsua. Mutta hänen korvansa pistivät ulos kuin satyyrin; ja hänen silmänsä säkenöivät; ja hänen nauravat huulensa olivat paisuneet ja paksut aivankuin hänessä olisi ollut intialaista verta; ja hänen pienet, hyvin hoidetut hampaansa välkkyivät huulien välistä. Kun nainen kulki hänen ohitseen, tarkasti hän häntä yhdellä silmäyksellä kiireestä kantapäähän asti; ja hän näytti vaipuvan mietteihinsä silmänräpäykseksi tai pariksi.

»Me puhuimme juuri sinun äidistäsi, Theo. Hassua, että meidän piti tavata sinut», toisti Lot.

»Minä kävelen bulevardeilla joka aamu, ja siksi on aivan luonnollista, että tapasimme toisemme. Olen iloinen saadessani tilaisuuden onnitella teitä… Äitikö? Hän voi hyvin, luullakseni.»

»En ole nähnyt häntä viikkoon. Aiotteko käydä häntä tervehtimässä? Siinä tapauksessa tulen teidän kanssanne. Mennäänkö jonnekin syömään aamiaista yhdessä jälkeenpäin vai olenko minä tiellä? Jollen, niin tulkaa minun kanssani aamiaiselle. Ei mihinkään suureen ravintolaan, jonka kaikki tuntevat, vaan pieneen, erinomaiseen paikkaan, jonka minä tunnen. Siellä voimme saada suorastaan taivaallisia hummereita!» Ja hän suuteli lihavia sormenpäitään. »Tahdotteko heti paikalla lähteä äidin luo? Hyvä on, otetaan ajuri, sillä hän asuu kaukana.»

Hän auttoi kohteliaasti Ellyn ajoneuvoihin, sitten Lot'n ja itse hän välttämättä tahtoi istua pienellä takaistuimella, nojaten toista jalkaansa vaunujen astimeen. Hän tiedusteli välinpitämättömästi haagilaisia sukulaisia, ikäänkuin vieraita henkilöitä, joita hän oli tavannut kerran tai kahdesti. Rue Madamella ajuri pysähtyi korkean ristikkoportin eteen, jonka taakse oli lyöty lautoja, niin että sen läpi oli mahdoton nähdä.

He astuivat alas vaunuista, ja Theo soitti kelloa. Sisar tuli avaamaan porttia, sanoi rouva van der Staffin olevan kotona, ja saattoi heidät pihan poikki. Luostari kuului Lourdes'in Pyhän Neitsyen nunnakunnalle; ja Thérèse täti oli täysihoidossa siellä yhdessä muutamien muiden hurskaiden vanhojen naisten kanssa. Sisar johdatti heidät pieneen vierashuoneeseen alakerroksessa ja avasi ikkunaluukut. Uuninreunalla seisoi Pyhän Neitsyen kuvapatsas kahden kynttiläjalan välissä; huoneessa oli sohva ja muutamia tuoleja irtopäällisineen.

»Sopisiko hänelle ottaa minut vastaan? Tahtoisitteko sanoa hänelle, että minun mukanani on pari vierasta?»

»Minun olisi pitänyt se tehdä jo kauan sitten», hän sanoi. »Käytän nyt hyväkseni tilaisuutta. Kunnianarvoisa äiti on arkaluontoinen nainen, paljoa arkaluontoisempi kuin äitini.»

Kunnianarvoisa äiti tuli ensimäisenä sisään: lyhyt nainen, jonka vartalo hukkui kokonaan puvun laskoksiin. Kaksi ruskeaa silmää loisti valkoisen nauhan alta, joka peitti hänen otsaansa.

Theo puristi kunnianarvoisan äidin kättä: »Olen jo kauan ollut tulossa tervehtimään teitä sanoakseni, miten kiitollinen olen siitä huolenpidosta, jota te suotte äidilleni.»

»Vasta naidut, eikö niin», sanoi kunnianarvoisa äiti kumartaen ja hienosti hymyillen.

»Olemme tulleet tervehtimään tätiäni… ja teitä myöskin, kunnianarvoisa rouva», lisäsi hän kohteliaasti.

»Onko äiti hyvissä voimissa?» kysyi Theo. »En ole nähnyt häntä… hyvään aikaan.»

»Hän voi erittäin hyvin», sanoi kunnianarvoisa äiti. »Sillä me pidämme hänestä huolta.»

»Hän ei huolehdi itsestään. Niinkuin tiedätte, menee hän aina liiallisuuksiin. Hyvä Jumala ei vaadi meiltä sellaisia liiallisuuksia kuin mitä rouva van der Staff suorittaa. Minä en rukoile neljättä osaakaan siitä kuin hän. Hän rukoilee aina . Minulla ei ole aikaa siihen. Hyvä Jumala ei vaadi sitä. Meillä on työmme; minulla on sairashoito-opistoni, joka antaa meille paljon työtä. Tällä hetkellä melkein kaikki sisaret ovat ulkona työssä. Sitä paitsi on minulla palvelijatar-toimistoni. Me emme voi aina rukoilla.»

»Rouva van der Staff rukoilee liiaksi », sanoi kunnianarvoisa äiti.
»Hän on suuri intoilija…»

»Sitä hän on aina ollut kaikessa, mihin hän on ryhtynyt», sanoi Theo katsoen eteensä.

»Ja sellainen hän on yhä edelleenkin. Hän on intoilija uudessa uskossaan, meidän uskossamme. Mutta hänen ei pitäisi mennä liiallisuuksiin… eikä paastota turhan päiten… Vastikään me löysimme hänet tainnoksissa kappelista… Mutta meillä on pienet vehkeemme; kun ei ole välttämätöntä paastota, annamme me hänelle lihalientä vihannessopan asemesta tai vihannesten kastikkeena hänen huomaamattaan lainkaan… Tässä rouva tulee…»

Sisar avasi oven; ja rouva van der Staff, Thérèse täti, astui huoneeseen. Lot oli mielestään näkevinään isoäidin itsensä tulevan sisään, tosin nuorempana, mutta sittenkin vanhana. Puettuna yksinkertaiseen mustaan pukuun hän oli pitkä ja majesteetillinen ja hyvin solakka ja hänen liikkeensä olivat tavattoman sulavat. Isoäiti oli varmaankin ollut hänen näköisensä. Hänen tummien kreolilais-silmiensä katse oli unelmoiva, ja näytti siltä kuin hänen olisi ollut vaikea nähdä niitä peittävän harson läpi; mutta suu, niin vanha kuin se olikin, oli luonnollisessa hymyssä, innostuksen ilmeen karehtiessa sen pielissä. Hän salli Theon suudella itseään ja sanoi Lot'lle ja Ellylle ranskaksi:

»Hyvin ystävällistä, että tulitte minua tervehtimään. Olen hyvin kiitollinen… Vai tämä on Elly? Näin sinut vuosia sitten Hollannissa, isoisä Takman luona. Olit silloin pieni neljäntoista-vuotias tyttö. Kovin herttaista, että tulitte. Istukaa. En käy koskaan enää Hollannissa… mutta ajattelen usein… hyvin usein… sukulaisiani…»

Hänen silmiensä katse oli unelmoiva; innostus karehti hänen hymyilynsä ympärillä. Hän laski kätensä ristiin syliinsä; hänen sormensa olivat ohuet ja läpikuultavat, aivankuin isoäidin. Hänen äänensä muistutti isoäidin ääntä. Istuessaan siinä, mustassa puvussaan, luostarihuoneen kalpeassa ja kylmässä valossa, yhdennäköisyys oli kaamoittava: tämä tytär näytti olevan aivan yhtä äitinsä kanssa, näytti olevan äiti itse; ja tuntuipa siltä kuin menneet vuodet olisivat palanneet ihmeellisessä, aavemaisen kalpeassa, valkoisessa valossa.

Muutamia sanoja vaihdettiin perheen jäsenistä. Hetken kuluttua kunnianarvoisa äiti nousi tuoliltaan, jotta hän ei häiritsisi toisia, sanoi jäähyväiset ja kiitti käynnistä.

»Miten Harold eno jaksaa?… Entäs äiti, Charles? Ajattelen usein häntä. Rukoilen usein hänen puolestaan, Charles…»

Hänen äänensä, jo kauan sitten särkynyt, kuulosti pehmeämmältä kuin puhdas hollanninkieli, ja sen kreolilaissävy oli mehukas; tämä murtunut ääni teki liikuttavan vaikutuksen sekä Lot'hon että Ellyyn, jota vastoin Theo katseli kiusaantuneena eteensä: hänen mielensä oli masennuksissa ja painostanut äidin läsnäollessa.

»Minä en unohda koskaan äitiäsi», sanoi Thérèse täti. »En tapaa enää häntä, ehkäpä en tapaa enää koskaan. Mutta pidän hänestä hyvin, hyvin paljon… ja rukoilen, rukoilen usein hänen puolestaan. Hän on sen tarpeessa. Me kaikki tarvitsemme sitä. Minä rukoilen kaikkien puolesta… koko perheemme puolesta. Kaikki he ovat sen kaipuussa. Ja minä rukoilen myös äitini, isoäidin puolesta. Ja Elly, rukoilen myös isoisän puolesta… Olen rukoillut jo vuosikausia; olen rukoillut kokonaista kolmekymmentä vuotta. Jumala kuulee varmasti rukoukseni…»

Oli vaikea sanoa mitään; ja Elly tarttui vain tädin käteen ja puristi sitä. Thérèse täti kohotti hiukan leuasta Ellyn kasvoja, katseli niitä tarkkaavaisesti ja katsoi sitten Lot'hon. Yhdennäköisyys hämmästytti häntä, mutta hän ei sanonut mitään.

Hän oli asiasta perillä. Thérèse täti tiesi sen. Hän ei käynyt enää koskaan Hollannissa eikä luullut koskaan enää näkevänsä sisartaan, jonka hän tiesi olevan Takman tyttären, ei koskaan Takmaa eikä äitiään. Mutta hän rukoili varsinkin näiden ihmisten puolesta, koska hän oli asiasta perillä. Hän, joka kerran oli ollut, samoinkuin hänen äitinsäkin, maailmannainen, intohimoinen nainen, jolla oli kreolittaren kiihkeästi rakastava ja vihaava sydän, oli kuullut äitinsä omasta suusta, hänen maatessaan kuumehoureissa, tuon asian, josta hän siitä saakka oli ollut perillä. Hän oli nähnyt äitinsä näkevän — vaikka hän ei ollutkaan itse sitä nähnyt — hän oli nähnyt äitinsä näkevän aaveen huoneen nurkassa. Hän oli kuullut äitinsä rukoilevan armoa päästäkseen eroon rangaistuksestaan. Hän ei ollut, niinkuin Harold Dercksz, nähnyt Sitä kuusikymmentä vuotta sitten, mutta hän oli ollut asiasta perillä kolmekymmentä vuotta. Ja tuo tieto oli antanut kovan iskun hänen hermostuneelle ja kiihoittuneelle mielelleen; ja hän, kreolitar, kiihkeän rakkauden ja vihan nainen, seikkailuja rakastava nainen, hän, joka oli rakastanut ja myöhemmin vihannut niitä, joita oli rakastanut, hän alkoi murehtia, hän vajosi intoiluun, joka virtasi, häneen kirkon taivaallisista ikkunoista; ja eräänä päivänä hän läksi Parisissa katolisen papin luo ja sanoi:

»Isä, minä tahdon rukoilla. Mieleni palaa teidän uskoonne. Tahdon kääntyä katolilaiseksi. Olen toivonut sitä jo kuukausia.»

Hän kääntyi katolilaiseksi ja nyt hän rukoili. Hän rukoili itsensä puolesta, mutta hän rukoili vieläkin enemmän äitinsä puolesta. Koko hänen kiihkeämielinen sielunsa suli rukouksessa tämän äidin puolesta, jota hän luultavasti ei koskaan enää saisi nähdä, mutta joka oli tuottanut hänelle kärsimystä ja jonka hän toivoi voivansa vapahtaa synnistä ja pelastaa liian hirveästä rangaistuksesta kuoleman jälkeen; tämän äidin puolesta, joka oli estänyt häntä , hänen isäänsä, puolustamasta itseään heittäytymällä hänen kaulaansa, kunnes toinen mies sai riistetyksi aseen hänen kädestään, kun hän tahtoi kostaa verenhimoisessa vimmassaan… Hän tiesi sen. Thérèse täti tiesi sen. Ja hän rukoili, hän rukoili alituisesti. Ei koskaan hän voinut liiaksi rukoilla taivaalta armoa.

»Äiti», sanoi Theo. »Kunnianarvoisa äiti kertoi, että menit tainnoksiin kappelissa. Ja ettet sinä syö.»

»Kyllä, kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti pehmeästi ja hitaasti.
»Älä ole huolissasi, Theo.»

Halveksuminen poikaansa kohtaan nostatti katkeran hymyn hänen vanhoille huulilleen; hänen äänensä, kääntyessään hänen puoleensa, muuttui kylmäksi ja kovaksi, ikäänkuin tuo alati rukoileva nainen äkkiä olisi poikansa edessä muuttunut entiseksi naiseksi, joka oli rakastanut ja sittemmin vihannut poikansa isää, isää, joka ei ollut hänen miehensä.

»Kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti. »Todellakin, minä syön aivan liiaksi. Nuo hyvät sisaret! He unohtavat joskus paastopäivämme; ja antavat minulle lihaa. Minä annan sen silloin köyhilleni… Kertokaa minulle; lapset, kertokaa minulle lisää Haagista. Minulla on vielä hiukan aikaa. Sitten minun täytyy mennä kappeliin… Rukoilen yhdessä sisarien kanssa.»

»Minä rukoilen heidän kaikkien puolesta», sanoi hän. »Minä rukoilen teidänkin puolestanne, lapset.»

Hän kävi levottomaksi ja kuulosteli ääntä käytävästä. Theo antoi merkin
Lot'lle ja he nousivat.

»En minä teitä unohda», vakuutti Thérèse täti heille. »Lähettäkää minulle valokuvanne, teettehän sen?»

»Lähetä minulle hänen valokuvansa. Minä rukoilen hänenkin puolestaan.
Hyvästi, lapset, hyvästi, rakkaat lapset!»

Hän sanoi hyvästi Lot'lle ja Ellylle ja läksi pois kuin unessa kiinnittämättä huomiota Theoon. Tämä kohautti olkapäitään. Litanian sävel kuului kappelista, suuresta suojasta vierashuoneen vastapäätä.

He kohtasivat kunnianarvoisen äidin käytävässä; hän oli menossa kappeliin.

»Miltä tätinne tuntui teidän mielestänne?» kuiskasi hän. »Kovin liioitetulta, eikö totta: niin, kovin liioiteltu hän on. Katsokaahan!…»

Hän kehotti Ellyä, Lot'ta ja Theoa kurkistamaan kappelin ovesta sisään.
Sisaret, polvistuneina rukoustuoleihinsa, lauloivat rukouksiaan.
Lattialla, tuolien välissä, makasi Thérèse täti pitkin pituuttaan,
kasvot käsien peitossa.

»Katsokaa!» sanoi kunnianarvoisa äiti rypistäen kulmakarvojaan. »Emme edes me tee tuolla tavoin. Se on turhaa. Se ei ole edes sopivaa. Minun täytyy puhua siitä herra johtajalle, jotta hän huomauttaisi siitä rouva van der Staffille. Varmasti puhun hänelle. Näkemiin, rouvani, näkemiin, hyvät herrat…»

»Hoh!» huokasi Theo. »Olen täyttänyt taaskin pojan velvollisuudet muutamiksi kuukausiksi.»

»Minä en voisi sitä tehdä», mutisi Lot. »Aivan yksinkertaisesti en voisi.»

Elly ei sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja hän tuijotti eteensä. Hän ymmärsi, että ihminen saattoi uhrautua toisen tähden ja pyhittää elämänsä kutsumukselleen; ja vaikka hän käsittikin sen toisin, kun hänestä itsestään oli kysymys, niin ymmärsi hän sen sittenkin.

Ja huutaessaan ajuria näytti siltä, kuin hänen lihava ruumiinsa olisi saanut uutta eloa vain sen johdosta, että hän hengitti jälleen raitista, vapaata ilmaa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Yöllisessä pikajunassa istui nuori nainen mietteihinsä vajonneena. Lot nukkui, vaippa yllään, vaunun nurkassa, mutta nuorikko ei saanut unesta kiinni, sillä syystuuli vinkui ulkona; ja niinpä hän istui hiljaa nurkassaan ajatuksiinsa vajonneena. Hän oli nyt luovuttanut elämänsä toiselle ja toivoi onnea. Hän toivoi, että hänellä olisi kutsumus ja tilaisuus uhrautumiseen. Se oli onnea; muunlaista ei ollut olemassa; ja Thérèse täti oli oikeassa, joskin hän, Elly, käsitti uhrautumisen, onnen ja kutsumuksen niin toisenlaiseksi. Hän tarvitsi enemmän kuin tunnetta, aatetta; hän tarvitsi ennen kaikkea toimintaa. Samoin kuin hän aina oli ollut toimintahaluinen, joskin se aluksi oli kohdistunut vain tennispeliin — ja myöhemmin kuvanveistoon ja lopulta tarpeeseen pukea oma surunsa sanoiksi ja luovuttaa se kustantajalle — niin hän nytkin tahtoi uhrautua työlle, ainakin yhteistyölle. Hän katsoi kaihoten Lot'hon ja tunsi, että hän rakasti häntä, joskin toisella tavalla kuin mitä hän ennen oli rakastanut. Hän rakasti Lot'ta vähemmän oman itsensä vuoksi kuin aikaisemmin ollessaan rakastunut, rakasti Lot'ta enemmän hänen itsensä vuoksi, voidakseen yllyttää häntä suuriin tekoihin. Se oli kaikki hyvin hämärää, mutta hänen tunteessaan oli kunnianhimoa, rakkaudesta johtuvaa kunnianhimoa, joka kohdistui Lot'hon. Mikä vahinko, että Lot hukkasi kykynsä pieniin kirjoitelmiin ja kevyihin artikkeleihin. Ne olivat, samoinkuin hänen keskustelutaitonsakin, huvittavia, vaan ei vakuuttavia; ja hän kykeni kirjoittamaan paljon paremminkin. Ehkäpä romaanin kirjoittaminenkaan ei ollut mitään suurta; kirjoittaminen saattoi ehkä kylläkin olla suurta, vaikkei romaanin kirjoittaminen. Mutta minkä sitten? Hän tuumi, keksimättä sitä kuitenkaan, mutta hän tiesi varmaan — tai luuli ainakin tietävänsä — että hän keksisi sen vielä ja saisi Lot'n kohoamaan… Niin, onnellisia he tulisivat olemaan ja olisivat yhä edelleen onnellisia… Italiassa, siellä hän pääsisi siitä selvyyteen. Se löytyi ehkä menneisyydestä, historiasta; entisajan muistot, nuo kauniit, jalot muistomerkit, jotka olivat kuolleet, mutta silti kauniit, ne hänelle sen paljastaisivat… Miksikä hänen mielensä oli siis niin apea? Vai oliko se vain sitä samaa alakuloisuutta, jota hän aina oli hämärästi tuntenut, ja joka oli sairautta, joka lamasi hänen toimintakykyään ja katkaisi hänen äänensä soinnun: alakuloisuutta, joka oli painanut leimansa häneen, orpoon, yksinäiseen lapseen, jonka nuoruus oli kulunut niin ilottomasti vanhan miehen suuressa talossa. Isoisä oli aina ollut ystävällinen ja isällisen hellä hänelle; mutta hän oli kovin vanha, ja Elly oli tuntenut hänen vanhuutensa painostavan itseään. Aina hänen ympärillään oli ollut vanhoja ihmisiä, niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa taaksepäin; hän muisti isoäiti Dercksz'in ja tohtori Roelofsz'in: hän muisti heidät vanhoina aina varhaisimmasta lapsuudestaan saakka. Lot'kin — siltä Ellystä tuntui — joskin miehen elämä, joka matkusti ja liikkui paikasta toiseen, oli toinen kuin tytön, joka istui kotona — Lot'kin oli tuntenut häntä ympäröivän vanhuuden painostusta; ja siinä epäilemättä oli syy siihen, miksikä vanhenemisen pelko oli kehittynyt hänessä jonkunmoiseksi hermostuneeksi kauhuksi. Stefanie täti ja enot Haagissa olivat vanhoja, ja heidän ystävänsä ja tuttavansa olivat kuolleet, ja he kulkivat yksin ja vailla omia aikalaisiaan tässä kaupungissa, edestakaisin katuja pitkin, joiden varsilla heidän talonsa sijaitsivat… Se oli niin kovin haikeaa ja kurjaa; se teki mielen alakuloiseksi; tuo alakuloisuus oli turmellut Ellyn koko nuoruuden… Hän oli kadottanut kaikki tyttöystävänsä. Hän ei tavannut enää tennisklubin tyttöjä; akatemia-tovereitaan hän töin tuskin tervehti kiireisellä päännyokkäyksellä kulkiessaan heidän ohitseen kadulla. Onnettoman kihlauksensa jälkeen hän oli vetäytynyt enemmän erilleen muista, vain Lot'in seurassa hän oli alituisesti, käveli hänen kanssaan, keskusteli hänen kanssaan; Lot'kin oli yksinäinen Haagissa, vailla ystäviä: hänellä oli enemmän ystäviä Italiassa, niin hän väitti… Miten omituista, että ikuinen yksinäisyyden ja kuoleman tunne ympäröi heitä molempia! Ei ystäviä eikä tuttavia niinkuin muilla ihmisillä ja muilla perheillä. Varmaankin se johtui näiden kahden äärettömän vanhan ihmisen painostuksesta; hän ei keksinyt sille muuta selitystä, mutta hän tuumi että siinä piili jotain muutakin, jota hän ei tiennyt, mutta joka siitä huolimatta oli olemassa painostaen häntä ja pitäen muut ihmiset loitolla; jotain hämärää, nykyään jo häipynyttä, joka ympäröi tuota vanhaa miestä ja vanhaa naista ja kietoi kaikki muutkin — vanhan naisen lapset ja vanhan miehen lapsenlapsen — jonkunmoiseen hämärään, jota tosin ei voinut sanoin selittää, mutta joka tuntui niin selvästi, että ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä tarttuakseen siihen kiinni…

Tuo kaikki oli kovin epämääräistä ja hämärää, sitä oli aivan mahdoton selvästi ajatellakaan; se oli vain jokin jäätävä tunne, joka tuntui ilmassa, ei mitään muuta; mutta joskus se salpasi hänen hengityksensä, pilasi hänen nuoruudenilonsa, esti häntä nopeasti kulkemasta ja puhumasta ääneen: kun hän teki sitä, tapahtui se vain pakosta. Ja hän tiesi, että Lot'lla oli sama tunne: Elly oli käsittänyt sen parista, kolmesta hämärästä sanasta ja pikemmin vain näiden sanojen hengestä kuin itse sanoista; ja hän oli sen johdosta tuntenut suurta sielunsympatiiaa Lot'ta kohtaan. Lot oli omituinen mies, tuumi Elly katsellessaan häntä hänen nukkuessansa. Ulkomuodoltaan sekä ulkonaiselta olemukseltaan ja tavoiltaan hän oli vielä aivan nuori poika, suorastaan lapsi joskus, hän tuumi, ja lapsellisuutensa rinnalla hänen mielensä oli vapaa kaikista turhista kuvitteluista, mikä useinkin todisti älyllisyyttä, vaan ei silti tehnyt vakavaa vaikutusta; tämän ulkokuoren alla piili pehmeyttä, sangen suuri määrä itsekkäisyyttä, itseensä kohdistunutta hermostunutta aprikoimista, sekä jotain, mikä teki miltei luonteenlujuuden vaikutuksen hänen seurustellessaan äitinsä kanssa, sillä hän yksin saattoi tulla toimeen hänen kanssaan. Tämän luonteenlaadun ohella hänellä oli luonnonlahjoja, joihin hän ei itse pannut mitään arvoa, joskin työnteko oli hänelle välttämätöntä. Hänen luonteessaan ilmeni suuria ristiriitaisuuksia, vakavuutta ja lapsellisuutta, tunteellisuutta ja välinpitämättömyyttä, miehuutta ja heikkoutta suuremmassa määrässä kuin mitä Elly kenessäkään muussa miehessä oli nähnyt. Hän oli ylpeämpi vaaleasta tukastaan kuin kyvykkäisyydestään, joskin hän oli siitäkin ylpeä; ja jos joku kehui hänen kaulahuiviaan, tuotti se hänelle enemmän iloa kuin jos hänen kirjoituksiaan ylistettiin. Ja tätä lasta, tätä poikaa, tätä miestä Elly rakasti; hän myönsi, että se oli omituista, kun hän ajatteli sitä, mutta hän rakasti häntä ja oli onnellinen vain ollessaan hänen kanssaan.

Lot heräsi, kysyi, miksikä Elly ei nukkunut ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Väsyneenä junan ratinaan ja omiin ajatuksiinsa hän nukahti; ja Lot katseli harmaata sarastusta, joka levisi värittömien ja kylmien peltojen yli heidän sivuuttaessaan Lyons'in. Hän ikävöi merta, sinistä taivasta, kuumuutta, kaikkea, mikä oli nuorta ja eloisaa: etelä-Ranskaa, Rivieraa ja sitten Italiaa, yhdessä Ellyn kanssa. Hän oli antanut elämänsä toiselle ja toivoi onnea, onnea voidessaan jakaa ajatuksensa ja olemuksensa toisen kanssa, koska yksinäisyys synnyttää alakuloisuutta ja tuo useammin mieleen asteettaisen näivenemisemme…

»Elly on ihastuttava», tuumi Lot katsellessaan häntä siinä kun hän nukkui painautuneena hänen rintaansa vasten; ja hän voitti halunsa suudella häntä juuri kun hän oli vaipunut uneen. »Hän on ihastuttava ja hänellä on hieno taiteellinen aisti. Minun täytyy kehottaa häntä taas muovailemaan… tai kirjoittamaan jotakin: hänellä on kykyä kumpaiseenkin. Hänen kirjansa oli aika soma, vaikka se on kovin subjektiivinen ja liiaksi naisellinen. Siinä on paljon sellaista, mikä on hyvää elämässä, vaikka elämä ei ole muuta kuin ylimenoa, joka ei merkitse paljon tässä mädänneessä maailmassa. Toisenlaistakin elämää täytynee olla ja muunlaisia maailmoita. Aika on koittava, jolloin ei ole enää ruumiillista kärsimystä, korkeintaan vain henkistä tuskaa. Sitten kaikki ruumiillinen kärsimys on kadonnut… Ja sittenkin tämä mainen elämä on ihastuttava… jos hetkeksi vain unohdamme kaiken pahuuden. Lumouksen aika koittaa jokaiselle: minun aikani on nyt tullut. Jospa se vain pysyisi tällaisena; mutta sitä se ei tee. Kaikki muuttuu… Parasta olla sitä ajattelematta, vaan tehdä sen sijaan työtä: parasta tehdä työtä matkallakin ollessa. Se olisi Ellylle mieleen. Firenzessä Medicit; Roomassa koko paavivalta… En tiedä, kummanko niistä valitsisin: toinen on valittava. Mutta siinä on niin paljon, paljon… Tokkopa osaisin kirjoittaa sivistyshistorian?… Vihaan muistiinpanojen keräämistä: kaikkia noita pieniä paperipalasia… Jollen voi nähdä kaikkea edessäni, selvänä kuvana, niin ei siitä ole mihinkään. En osaa tehdä tutkimuksia: minun täytyy nähdä, tuntea, ihailla tai kammota. Jollen voi sitä, niin ei siitä ole mihinkään. Kirjoitelmien sepittäminen on minun vahvin puoleni. Sana on kuin perhonen: se on tavoiteltava kevyesti siivistään… ja annettava sen taas lentää… Vakavat historiaa ja taidetta käsittelevät kirjat ovat kuin lihavia kovakuoriaisia, jotka ryömivät pitkin tietä… Kas! Se ei ollut niinkään tyhmä ajatus. Voin käyttää sitä kerran jossakin kirjoituksessani: perhonen liiteli ilmassa… ja kömpelö kovakuoriainen…»

He lähestyivät Marseilles'ia; Nizzaan he saapuisivat kello kaksi iltapäivällä…

VIIDESTOISTA LUKU.

Lot oli tilannut makuuhuoneen Hôtel de Luxembourgissa ja kirjoittanut sisarelleen Ottilielle. Saapuessaan perille oli heidän huoneessaan vastassa punainen ruusukimppu. Oli lokakuu; ikkunat olivat avoinna; ja meri kimmelsi metallintummana auringon sinipunertavassa valossa ja väreili nousevan mistraltuulen äkäisistä puuskista.

He ottivat kylvyn, söivät aamiaista huoneessaan ja tunsivat hiukan väsymystä matkan jälkeen; ja ruusujen tuoksu, auringon kirkkaus, taivaan syvä sini ja meren yhä yltyvä valkea vaahto hurmasi heitä kumpaistakin. Tomaattisalaatti ja turkinpippuri loistivat punakeltaisina kananpaistin keskellä pöydällä; ja sampanja helmeili heidän laseissansa. Tuuli kiihtyi voimakkaiksi puuskiksi ja väkivaltaisin, kiivain hyväilyin se puhalsi pois kaiken usvan, jota näkyi vielä siellä täällä. Aurinko paahtoi ikäänkuin sen säteet olisivat virranneet kultaisesta räystäästä turkoosinsiniseltä taivaalta.

He istuivat rinnatusten, hurmaantuneina tähän kaikkeen, ja söivät ja joivat ääneti. Heidän ylitsensä levisi rauhan tunne, johon sekaantui jonkunmoista voimattomuutta, ikäänkuin he olisivat tahtoneet kokonaan antautua elämänvoimien valtaan, jotka olivat niin väkivaltaiset, niin kiihkeät ja niin loistavan kultaiset ja kiihottavan punaiset.

Ovelle kolkutettiin; ja naisen pää, suuren mustan hatun puitteissa, ilmestyi avonaiseen oveen:

»Tervetuloa! Tervetuloa Nizzaan! En ole nähnyt sinua vuosikausiin, Lot! Elly, siskoseni, tervetuloa!… Niin, minä lähetin ruusut. Olen niin iloinen, että kirjoitit minulle… ja että tahdot tavata minua ja että vaimosi on niin…»

Hän kävi istumaan ja otti vastaan tarjotun sampanjalasin; Lot ja hänen sisarensa vaihtoivat sydämellisiä tervehdyksiä. Ottilie oli useita vuosia vanhempi kuin Lot; hän oli äidin vanhin lapsi ja muistutti sekä isäänsä, Pauws'ia että äitiä, sillä hän oli pitkä ja hänellä oli isänsä varma käytös, mutta äitinsä kasvot, hänen puhdas profiilinsa ja hieno hipiänsä, vaikkei hänen silmiään. Mutta hänen monivuotinen julkinen esiintymisensä oli antanut hänen liikkeilleen sulavan varmuuden, mikä on ominaista kyvykkäälle ja kauniille naiselle, joka on tottunut esiintymään ja ottamaan vastaan suosionosoituksia, jotain, mikä eroaa kerrassaan tavallisesta, jokapäiväisestä viehättäväisyydestä: nuo sopusuhtaiset, miltei veistokuvamaiset liikkeet, jotka aluksi olivat opitut, mutta aikaa voittaen muuttuvat toiseksi luonnoksi…

»Miten kaunis nainen!» tuumi Elly; ja tunsi itsensä niin vähäpätöiseksi, pieneksi ja mitättömäksi yksinkertaisessa viitassaan, jonka hän oli heittänyt hartioilleen kylvyn jälkeen.

Ottilie, joka oli neljänkymmenenyhden vuoden vanha, ei näyttänyt kuin kolmenkymmen-vuotiaalta, hän oli nuorekas kuin taiteilija, joka pitää ruumiinsa nuorena sellaisten taidekeinojen ja kauneuskonstien avulla, joita tavalliset naiset eivät tunne. Valkoinen verkapuku, joka edusti muodin viimeisiä oikkuja, antoi hänen vartalolleen kuvapatsaan kauneuden ja päästi näkyviin hänen käsivarsiensa ja rintansa luonnolliset ääriviivat uudenaikaisen puvun alta. Suuri musta hattu ympäröi mustalla kamelinkurjensulallaan hänen kuparinkiiltoista vaaleaa tukkaansa, joka oli kierretty raskaaseen nutturaan; leveä harmaa höyhenpuuhka ympäröi kevyenä pilvenä hänen hartioitaan; ja keskellä tätä värittömyyttä — valkeaa, mustaa ja harmaata — hän, voittamattomassa kauneudessaan, oli viehättävä sekä sivistyneenä naisena että taiteilijattarena.

»Ei, olit silloin pieni kahdeksan- tai ehkä yhdeksän-vuotias tyttö; ja sinulla oli suuri leikkikamari isoisä Takman luona ja ihastuttava nukkekaappi.»

»En voinut siellä hengittää», sanoi Ottilie. »Ei silti, että tahtoisin moittia maata tai kansaa tai perhettämme. Kaikella sillä on hyvät puolensa. Mutta samoinkuin harmaa taivas esti minua vapaasti hengittämästä, samoin kodit estivät minua kehittämästä oikein ääntäni; ja siellä oli jotakin, en tiedä oikein mitä, mikä tuntui minusta niin kaamealta.»

»Niin, ilmapiiri. Kotona en voinut tulla toimeen äidin kanssa, yhtä vähän kuin isä ja äiti tulivat toimeen keskenäänkään. Äidin mahdoton pikkulapsen, luonne kiivastumispuuskineen sai minut aina hurjistumaan. Lot on luonteeltaan mukautuvaisempi kuin minä!…»

»Sinun olisi pitänyt olla poika ja minun tyttö», sanoi Lot melkein katkerasti.

»Ei», jatkoi Ottilie, »minun oli mahdoton tulla toimeen äidin kanssa; sitä paitsi minun piti päästä vapaaksi. Tahdoin elää. Tunsin mikä voima äänessäni oli. Työskentelin kiivaasti ja vakavasti vuosikausia. Ja minulla oli menestystä. Koko elämäni uhrasin laululle…»

»Miksikä sinä laulat vain konserteissa, Ottilie? Etkö pidä oopperasta?
Sinä laulat Wagneria, sen minä tiedän.»

»Kyllä, vaan en voi eläytyä osaani muuta kuin lyhyeksi hetkeksi, ainoastaan lyhyen kohtauksen ajaksi, en kokonaiseksi illaksi.»

»Niin», sanoi Elly nopealla käsityskyvyllään, »sinä olet siinä suhteessa Lot'n sisar. Hänkään ei voi tehdä työtä sen kauemmin kuin mitä lyhyen artikkelin tai kirjoitelman kirjoittaminen kestää.»

Ottilie tuumi hymyn karehtiessa hänen huulillaan: Mona Lisan hymy, ajatteli Elly.

»Se on mahdollista», sanoi Ottilie. »Sinun pikku Ellysi teki terävän huomion.»

»Niin», sanoi Lot ylpeänä. »Hänellä on tarkka huomiokyky. Ei kukaan meistä kolmesta ole luonteeltaan mikään tavallinen ihminen.»

»Oi», mutisi Ottilie. »Hollanti… nuo kodit.. nuo ihmiset!… Äiti ja 'herra' Trevelley kotona: se oli hirveää. Toinen kohtaus toisensa jälkeen. Trevelley moitti äitiä isän vuoksi, äiti moitti Trevelleyä tuhannen uskottomuuden tähden! Äiti oli ruumiillistunut mustasukkaisuus. Hänellä oli tapana pitää hattuaan ja päällystakkiaan eteisessä. Jos 'herra' Trevelley läksi ulos, kysyi äiti: 'Hugh, minne sinä lähdet?' 'Se ei kuulu sinuun', vastasi Trevelley. 'Minä tulen mukaan', sanoi äiti pannen hatun viistoon päähänsä ja heittäen päällystakin hartioilleen; ja ulos hän läksi hänen kanssaan. Trevelley kirosi ja noitui; seurasi suuri kohtaus; mutta äiti läksi hänen kanssaan: Trevelley astuen kadulla kaksi kyynärää äidin edellä, äiti seuraten jäljissä hulluna raivosta Äiti oli hyvin, hyvin kaunis siihen aikaan, pieni nukke jolla oli vaaleatukkaisen madonnan kasvot, mutta oli huonosti puettu… Lot oli aina tyyni, rauhallisin, väsynein silmin: miten hyvin muistan tuon kaiken! Hän ei suuttunut koskaan, aina hän oli kohtelias 'herra' Trevelleylle…»

»Kun äiti ja Trevelley olivat saaneet kyllikseen toisistaan ja äiti rakastui Steyniin, läksin minä pois. Aluksi menin isän luo ja sitten konservatorioon. Enkä sen jälkeen ole käynyt Hollannissa… Voi noita koteja!… Teidän kotianne, Elly — isoisä Takman kotia. — Adèle täti piti hyvässä kunnossa, mutta minusta tuntui, ikäänkuin joka oven takana joku olisi odottanut… Entäs isoäidin koti ja isoäidin olemus, sellaisena kuin hän istui ikkunan ääressä tuijottaen eteensä… odottaen, hän myöskin. Mitä hän odotti? Sitä en tiedä. Mutta se painosti minua niin hirveästi. Minä kaipasin ilmaa, sinistä taivasta, vapautta; minun täytyi saada hengittää.»

Elly ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli lapsuuttaan, jonka hän oli viettänyt vanhan miehen seurassa, ja nukkekaappiaan, jota hän hoiti niin vakavissaan, ikäänkuin se olisi ollut pieni maailma.

»Niin, Lot», sanoi Ottilie, »sinäkin tunsit samaa: sinä läksit Italiaan hengittämään, elämään, elämään… Meidän perheemme jäsenet, he ovat eläneet. Äiti eli yhä, mutta hänen oma menneisyytensä oli tarrautunut kiinni häneen… En tiedä, Elly; en luule olevani kovin herkkätuntoinen; ja kuitenkin… ja kuitenkin minä tunsin sen: menneisyys painosti minua. En voinut sitä kestää. Minä ikävöin omaa elämääni.»

»Se on totta», sanoi Lot, »sinä vapauduit kaikesta. Suuremmassa määrässä kuin minä. En voinut koskaan jättää äitiä kokonaan. Olen kiintynyt häneen. En tiedä miksi; hän ei ole ollut paljonkaan äiti minulle. Sittenkin olen kiintynyt häneen, olen usein suruissani hänen tähtensä. Hän on lapsi, hemmoteltu lapsi. Nuoruudessaan hän sai niin ylenmäärin ihailua osakseen. Miehet olivat hulluina häneen. Nyt hän on vanha ja mitä hänelle on jäänyt? Ei mitään, ei ketään. Steyn ja hän elävät kuin kissa ja koira yhdessä. Minun on sääli Steyniä, mutta minä ymmärrän myös äitiä. On hirveää tulla vanhaksi, varsinkin sellaisen naisen kuin hän oli, naisen — voimmehan puhua suoraan — joka eli intohimoillensa. Äidin elämässä ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin rakkautta. Hän on alkuperäinen nainen; hän tarvitsee rakkautta ja hyväilyjä niin paljon, ettei hän ole kyennyt ottamaan huomioon sovinnaisia tapoja. Hän kunnioitti niitä ainoastaan määrättyyn asteeseen saakka. Kun hän rakastui, kaikki muu heitettiin syrjään.»

»Mutta miksi hän meni naimisiin? Minä en mennyt naimisiin! Ja minäkin olen rakastanut.»

»Ottilie, äiti eli toisellaisena aikana. Ihmisten oli silloin tapana mennä naimisiin. He menevät vieläkin naimisiin, enimmäkseen. Elly ja minä menimme naimisiin.»

»Minulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavaa, jos tiedätte löytäneenne toisenne koko elämän ajaksi. Oliko äiti selvillä siitä yhdenkään miehensä suhteen? Hän oli hullaantunut kaikkiin kolmeen.»

»Mutta hän eli toisena aikana. Ja, niinkuin minä sanoin, Ottilie, ihmiset menevät yhä vieläkin naimisiin.»

»En minä moiti. Minun tapani ei ole moittia sitä, mitä ihmiset arvelevat parhaaksi itselleen.»

»Puhukaamme suoraan ja peittelemättä. Sinä sanot äitiä naiseksi, joka elää intohimollensa. Ehkäpä sanot minusta samaa.»

»Olen elänyt miesten kanssa. Jos minulla olisi äidin periaatteet tai hänen vaistomainen sovinnaisuutensa, niin olisin mennyt heidän kanssaan naimisiin. Minä rakastin ja olin rakastettu. Kahdesti olisin voinut mennä naimisiin, niinkuin äiti teki; vaan en tehnyt sitä.»

»Aivan niin; enkä koskaan ollut varma, en koskaan. Ehkäpä nyt, Lot ehkäpä nyt olen ensi kertaa aivan varma.»

Hän tarttui Ottilien käteen. Hänen mielestään Ottilie oli kovin kaunis, ihmeen kaunis ja luonnollinen ja hän oli kovin ihastunut häneen.

»Ehkäpä nyt, Elly, olen aivan varma siitä, etten koskaan rakasta ketään muuta niinkuin rakastan Aldoa… Hän rakastaa minua…»

»Niin, mutta onko hän varma ? Ei, sitä hän ei ole. Me olemme onnelliset yhdessä, hyvin onnelliset. Hän tahtoisi naida minut. Mutta onko hän aivan varma? Ei, sitä hän ei ole? Hän ei ole varma: minä tiedän varmaan, ettei hän ole varma… Miksikä me sitoisimme itsemme laillisilla siteillä? Jos saan lapsen hänen kanssaan, niin olen hyvin onnellinen ja minusta tulee hyvä äiti lapselleni. Mutta miksikä laillisia siteitä?… Aldo ei ole varma , miten onnellinen hän liekään. Hän on kahta vuotta minua vanhempi. Kuka tietää, mikä odottaa häntä huomenna, mikä tunne, mikä intohimo, mikä rakkaus?… Minä itse tiedän, mitä olen löytänyt, mutta tiedän myös, mitä hän ei tiedä… Jos hän jättää minut huomenna, on hän vapaa. Sitten hän voi löytää uuden onnen, ehkäpä kestävän… Mitä me ihmisparat tiedämme?… Me etsimme ja etsimme kunnes vihdoin pääsemme varmuuteen. Minä olen sen löytänyt. Vaan hän ei… Ei, Lot, me emme mene naimisiin. Minä tahdon, että Aldo on vapaa ja voi tehdä mitä hän haluaa. En ole enää nuori ja tahdon, että hän on vapaa. Meidän rakkautemme, meidän ruumiimme, meidän sielumme ovat vapaat, täysin vapaat onnessamme. Ja jos huomenna olen vanha, vanha nainen, jolla ei ole enää ääntä…»

»Silloin saat maksaa sakkoja, Ottilie», sanoi Lot. »Minun ei tarvitse maksaa sakkoja, Lot, sillä olen ollut onnellinen. Silloin minulla on ollut osani. En vaadi iankaikkisuutta täällä maan päällä. Olen tyytyväinen ja tulen vanhaksi, kaikessa rauhassa vanhaksi.»

»Lot, se on sairautta. Sinä olet nyt onnellinen, sinulla on Elly, elämä on kaunista, siinä on paistetta, siinä on onnea. Ota se kaikki vastaan ja iloitse siitä ja ole onnellinen äläkä ajattele tulevaisuutta.»

»Minä ajattelen kylläkin vanhuutta, vaan en näe mitään kauhistuttavaa siinä.»

»Jos Aldo hylkäisi sinut huomenna, olisit sinä yksin… ja tulisit vanhaksi.»

»Jos Aldo hylkäisi minut huomenna oman onnensa vuoksi, niin tekisi hän siinä minun mielestäni oikein, ja minä tulisin vanhaksi, vaan en jäisi yksin, sillä minulla olisi kaikki muistoni hänen rakkaudestaan ja meidän onnestamme jäljellä, mikä on nyt oleellista ja niin totta, ettei sen jälkeen voi mitään muuta olla olemassakaan.»

Ottilie katsoi ulos ikkunasta. Aurinko loisti mailleen mennessään sinertävien ja ruusuisten pilvien takaa, ja tuuli oli asettunut: meri vain hiljalleen tuuditti laineita tummansinisellä povellaan aivan kuin jättiläisrakastaja, joka lepää kiihkeän syleilyn jälkeen.

»Se tyyntyy aina tähän aikaan», sanoi Ottilie. »Katsohan, Lot, tuolla hän on!»

He näkivät miehen istuvan Promenade des Anglais'n varrella — siellä ei ollut paljon väkeä — ja katselevan merta.

Hänen äänensä kuulosti kiitolliselta, ikäänkuin hän olisi ollut liikutettu. Hän suuteli kumpaistakin ja läksi.

»Hyvä Jumala, miten kaunis nainen!» sanoi Lot. »Hän on kaikkea muuta kuin nuori, mutta vuodet eivät merkitse mitään naiselle, joka on tottunut julkisesti esiintymään ja on niin kaunis kuin hän…»

»Oi, Lot, miten ihana auringonlasku!… Aivankuin satukuva taivaalla. Tuollaiseksi kuvittelen ilmaa Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Katsohan, aivankuin jättiläis-phoiniks-linnun pyrstö katoaisi tulessa leimuavien vuorien taakse… Ottilie kulkee tuolla alhaalla; hän vilkuttaa nenäliinallaan.»

»Ja tuolla on Aldo, hänen rinnallaan, kumartaen kaunis poika, tuo hänen italialainen upseerinsa. Kuinka kaunis pari!… Katsohan, Elly, kun he astuvat rinnakkain: kuinka kaunis pari! Minä kadehdin tuota miestä. Tahtoisin olla yhtä pitkä kuin hän, yhtä hartiakas ja kaunis vartaloltani.»

»Mutta etkö ole tyytyväinen siihen, että rakastan sinua sellaisena kuin olet?»

»Olen täysin tyytyväinen. Olen enemmänkin kuin tyytyväinen, Elly… uskon, että olen olen saavuttanut onneni…»

»Olen, tunnen sen sielussani… Aivankuin Ottiliekin sen tuntee. Entäs sinä?»

Lot katsoi Ellyyn vakavasti, vaan ei sanonut hänelle, että Elly oli paljon nuorempi kuin Ottilie, liian nuori tietääkseen vielä niin paljon. Ja hän vastasi vain:

»Minäkin uskon olevani varma. Mutta meidän ei pidä tehdä väkivaltaa tulevaisuudelle… Oi, mikä ihana ilta! Katsohan noita vuoria, jotka hohtavat sinipunaisina… Satukuva vaihtuu joka hetki. Meri tuudittaa tuulta helmassaan ja phoiniks-lintu palaa tuhaksi. Ollaan täällä ja katsotaan. Tuossa ovat ensimäiset tähdet. Meri näyttää aivan tyyntyvän ja tuuli nukahtavan sen sinisellä povella. Voit kuulla vielä sen hengityksen, mutta se nukkuu jo… Tämä on elämän ja lemmen maa. Olemme saapuneet tänne liian varhain, huvikausi ei ole vielä alkanut; mutta mitä me välitämme hienosta maailmasta?… Tämä on suurenmoista, Elly, tämä väkevä elämä ja rakkaus, nuo voimakkaat värit, jotka haihtuvat niin purppuraisina yön pimeyteen. Tuon voimakkaan tuulen kylmä henkäys, joka nyt on uupunut uneen: miten toisenlainen se on kuin meidän pohjolamme tuuli, joka vinkuu niin synkästi! Tämä mieletön, iloinen tuuli täällä, joka uinuu nyt kuin jättiläinen rakastettunsa, meren sinisessä helmassa! Tämä on vapautta, elämää, rakkautta ja loistoa, prameutta ja iloa. Oi, en moiti maatani; mutta tunnen taaskin kerran, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, että voin hengittää vapaasti ja että elämässä on hehkua… ja nuoruutta, nuoruutta, nuoruutta! Se nousee ensiksi päähän, mutta alan jo tottua tähän hurmioon…»

He jäivät parvekkeelle. Kun tuuli heräsi meren helmasta ja nousi jälleen iloisesti hypähdellen, pyyhkäisten ensin viimeiset purppurapilvet tähtien tieltä, palasivat he sisään käsivarret kiedottuina toistensa ympärille.

KUUDESTOISTA LUKU.

»Te olette liian varhain täällä nähdäksenne puutarhani talvisessa loistossaan», sanoi Ottilie. »Olette aivan liian varhain täällä. Luonto nukkuu koko kesän polttavan auringon alla.»

»Niin, pitkä lemmenuni», toisti Ottilie. »Syksyn alussa on kovia sateita. Vielä nytkin voi sade aivan äkkiä yllättää meidät. Kun sade-aika on ohitse, alkaa luonto vihannoida talven varalta. Se on niin ihana täällä. Kun kaikkialla muualla pohjoisessa ei näy ainoatakaan lehteä eikä kukkaa, kynnetään maa täällä, heinänsiemenet kylvetään ja mimosat ja neilikat alkavat kukkia ja orvokit puhkeavat. Te olette tulleet liian varhain, mutta saatte kuitenkin nähdä tämän muutoksen ensimäisen asteen. Katsokaahan viimeisiä kesäruusujani, jotka kukkivat noin järjettömän sekavasti. Entäs heliotroopit, mitä arvelette? Niin, tämä tässä on vielä suurenmoinen. Katsokaa päärynöitäni: oletteko koskaan nähneet näin suuria? Montako niitä on? Kolme, neljä, viisi… kuusi. Ottakaa vaan, ne ovat aivan kypsät: jos ne putoavat maahan, syövät muurahaiset ne heti paikalla… Aldo! Aldo! Tule hetkeksi tänne… Otappa muutamia päärynöitä! Minä en ylety niihin, eikä Lot myöskään… Elly, oletko nähnyt viinirypäleitäni? Katsohan viiniristikkoani. Se kelpaisi vaikka pergolaksi, eikö totta? Otahan tämä rypäle ja maista niitä; ne ovat ihania… Syödään päärynät aamiaisella. Ne ovat kuin makeaa, hyvänhajuista lunta… Tässä on viikunoita teille: tämä puu on vanha, mutta se saa yhä seisoa paikallaan hedelmällisyyden symbolina. Poimikaa niitä niin paljon kuin haluatte… Täällä on persikoita… Miten aurinko paahtaa yhä vieläkin! Ja kaikki höyryää: minä rakastan tätä luonnollista tuoksua. Nuo rypäleet voivat joskus tehdä minut aivan mielettömäksi…»

Hän pujotti valkean pukunsa hihasta valkean käsivartensa tummansinisten rypäleitten keskelle ja poimi poimimistaan. Se oli hekumoimista, oikeaa rypäle-orgiaa. Aldo poimi parhaat Ellylle. Käyden jo viidennelläkymmenennellä, voimakkaassa tyyneydessään, hän oli lämpimän tunteen, etelämaisen tunteen mies, levollinen, hymyilevä ja samalla kuitenkin intohimoinen luonne. Kun hän ojensi sulavasti vartaloaan väljässä, harmaassa flanellipuvussaan ja tavoitteli korkealla olevia rypäleitä, niin hänen kauniin vartalonsa sopusuhtaiset viivat näyttäytyivät jäntevinä ja taipuisina; ja hänessä yhdistyi kaksi vastakkaista piirrettä, hän teki klassillisen veistokuvan vaikutuksen nykyaikuisessa vaateparressaan. Kirkas hymy hänen säännöllisillä, luisevilla kasvoillaan muistutti niinikään kuvapatsaita, joita Lot oli nähnyt Italiassa: Vaticanin Hermestä — ei, Aldo ei ollut yhtä älykäs kuin tämä — Capitolin Antinousta, joskin hän oli sitä miehekkäämpi; Braccio Nuovon Painijoita, joskin hän oli vanhempi ja rakenteeltaan voimakkaampi… Aldo vastasi hymyillen Ottilien hymyyn ja siinä kuvastui varman onnen levollisuutta, täydellisen inhimillisen autuuden hetkellistä tuntua. Tuo hetki oli nyt olemassa, vaikkapa se olisi ollut ohimeneväkin. Tuo varma onni oli olemassa samoin kuin tuo viinirypäle…

Lot tunsi että hänelläkin oli nyt innoituksen hetkensä, tunsi, että hän oli onnellinen Ellyn rinnalla, mutta sittenkin hän jollakin tavalla kadehti tuon kauniin parin ruumiillista onnea: siinä oli jotain niin alkuperäistä, miltei klassillista keskellä tätä eteläistä syysluontoa, kypsyneiden hedelmien runsautta; ja hän tiesi varmuudella, ettei hän koskaan voisi ruumiillisesti saavuttaa sellaista onnea, siksi että hän tunsi sielussaan pohjolan kylmyyttä, miten kiihkeästi hän yrittikin paeta tätä pohjolaa; siksi että hän tunsi lähestyvän vanhuuden pelkoa; siksi että hänen rakkautensa Ellyyn oli niin suuressa määrin sielujen ja luonteitten sympatiaa; siksi että hänen luonteensa oli vailla voimakasta aistillisuutta. Sen johdosta hän nyt tunsi, että häneltä puuttui jotakin; ja tämä herätti henkiin hänen kateutensa, kaiken sen kateuden, jonka hän oli perinyt äidiltään… Nuo kaksi, Aldo ja Ottilie, eivät tunteneet mitään sairaaloista alakuloisuutta, ei luonnotonta pelkoa; ja sittenkin heidän onnensa, niin suuri kuin se olikin, kantoi syksyn leimaa, samoinkuin luonto heidän ympärillään. Platanien kiiltävän-kupariset lehdet leijailivat viiniköynnösristikon yläpuolella iloisesti raatelevan tuulen kovan kouran sirottamina. Epäjärjestykseen joutuneet ruusupensaat värisivät; raskaat päärynät putosivat maahan. Oli syksy; eikä Aldo yhtä vähän kuin Ottiliekaan ollut nuori, todellakin nuori. Ja sittenkin he olivat löytäneet onnensa; ja kuka saattoi sanoa, mitä he olivat löytäneet aikaisemmin, kukin omalla polullaan! Oi, tätä vapaata onnea, tätä hetkeä!… Oi, miten Lot kadehti heitä!… Oi, miten hän toivoi olevansa Aldon kaltainen, niin pitkä, niin voimakas, niin kaunis kuin klassillinen kuvapatsas, niin luonnollinen, klassillinen sielultaan… Tuntea veren kuumana kuohuvan suonissansa!… Oi, tuota pohjolaa, joka jäädytti hänet; ja esti häntä tarttumasta kiinni hetkeen voimakkaalla kädellä; voi tuota pelkoa, tulevaisuudenpelkoa: tuota vanhenemisen kauhua, vaikka hän olikin vielä nuori! … Hän katseli vaimoaan; ja äkkiä hänen sielunsa rauhoittui. Hän rakasti häntä. Hiljainen, sisäinen alakuloisuus, pelko: se oli hänen osansa; sille ei voinut mitään; siihen oli alistuttava. Mieletön hurmio saattoi vallata hänet hetkeksi: vaan se ei ollut hänen onnensa oikea ilmakehä. Se nousisi hänelle päähän: hänen verensä ei ollut kylliksi kuuma sellaiseen. Hän rakasti niin kiihkeästi kuin se oli hänelle mahdollista; hän oli onnellinen niin suuresti kuin hän saattoi. Sitä se sittenkin oli: hän oli löytänyt mitä hän kaipasi, hän tahtoi olla kiitollinen. Hellyydentunne Ellyä kohtaan täytti kokonaan hänen mielensä: hän tunsi, että hänen sielunsa oli Ellyn kaksoissielu. Liiallisuus ei ollut häntä varten; ja menneiden tapahtumien paino oli aina raskauttanut häntä ja aina estänyt häntä tarttumasta kaksin käsin elämään kiinni…

Hän heitti maahan viinirypäleen varren ja seurasi Aldon mukana, joka pyysi häntä sisään. Italialainen tarttui ystävällisesti hänen kainaloonsa:

»Ottilie aikoo laulaa», sanoi hän. »Teidän vaimonne pyysi.» Hänen ranskankielensä liian etelämaisine korostuksineen kuulosti aistillisen pehmeältä. Ottilie lauloi jo vierashuoneessa säestäen itse itseään. Hänen mehevä äänensä, joka oli kehitetty suuria konserttisaleja varten, paisui puhtaaksi sävelvirraksi, saattaen ilman puutarhassakin väräjämään syvästä onnesta. Hän lauloi italialaisen laulun, jonka säveltäjää Lot ei tuntenut; ja niinpä hänestä tuntui ikäänkuin Ottilie olisi improvisoinut laulun sinä hetkenä. Alku oli vieno, mutta se muuttui vähitellen nauruksi ja lopulta suli olemattomiin kuin merenneito faunin syliin.

»Toisella kertaa laulan ehkä jotakin vakavaa», sanoi Ottilie. »Tämä on vain huuto: elämän huuto, ei mitään muuta…»

He kävivät aamiaispöytään. Aurinko, joka oli paahtanut heitä, tuuli, joka karhein suudelmin oli hivellyt heitä, oli antanut heille ruokahalua; ja kala safraninkeltaisessa kastikkeessaan kiihotti heidän makuaistiaan. Tarjoilupöydällä, suurissa yksinkertaisissa koreissa, oli hedelmiä edustaen syksyn runsautta ja rikkautta sisälläkin.

»Lot», sanoi Elly äkkiä. »En tiedä, mistä se johtuu, mutta minulla on äkkiä niin voimakas etelän tuntu.»

»Me raukat pohjolan lapset!» sanoi Lot. »Ottilie ja Aldo: he tuntevat olevansa etelässä.»

»Nizza on uusikkokausi sinulle, Elly, ennen pääsyäsi Italiaan!» sanoi
Ottilie. »Onko sinulla todellakin täällä etelän tuntu? Ilmassako?»

»Niin, meissä on troopillista verta», sanoi Ottilie. »Miksikä emme tuntisi heti etelää itsessämme? Aldo ei voinut koskaan käsittää pohjolaa: hän oli kanssani Tukholmassa, kun esiinnyin siellä.»

»Ettekö tuntenut pohjolaa ilmassa?» kysyi Lot. » Sicuro !» [Tietysti!] sanoi Aldo. »Minusta se oli kylmä ja kalpea, mutta olihan myöskin talvi. Muuta en siellä tuntenut. Te pohjoismaalaiset olette tunteiltanne herkemmät. Meidän tunteemme ovat ehkä… voimakkaammat ja täysinäisemmät. Meillä on punaisempi veri. Teillä on kyky tuntea eri vivahteita. Se puuttuu meiltä. Minun tunteeni on aina kokonainen. Nykyään Ottiliekin tuntee samalla tavalla. Mutta hän ei ole aina ollut sellainen.»

»Aldo on tehnyt minusta etelämaalaisen!» sanoi Ottilie. »Hän pyyhkii pois kaikki vivahdukset minusta!»

»Mutta talvi merkitsee täällä taas elämää, uudistusta. Elämä uudistuu joka päivä. Jokainen päivä tuo tullessaan uutta eloa.»

Ottilien ääni kuulosti uhmailevalta. Oi, kumpa voisi sulkea syliinsä hetken… koko miehuudenvoimallaan! Se ei ollut häntä varten, tuumi Lot. Toista oli hiljainen onni. Kunpa se pysyisi vain sellaisenaan! Kunpa hän ei vain jäisi yksin, vanhana ja hyljättynä, nyt kun hän oli saanut kokea hiljaista onnea!… Hän katsoi vaimoonsa. Topaasin värinen viini sytytti tulen hänen silmiinsä ja punasi hänen poskensa; hän laski leikkiä Aldon ja Ottilien kanssa, oli iloisempi kuin millaisena Lot koskaan oli nähnyt hänet; hän oli miltei kaunis ja alkoi rohkeasti puhua italiaa Aldolle, kokonaisia lauseita, joita tämä oikaisi hiljaisesti nauraen.

»Kukapa tietää», tuumi Lot, »mitä tunteita hänessä vielä voi herätä? Hän on kolmenkolmatta. Hän rakastaa minua; ja ennenkuin hän rakasti minua, oli hänellä ollut lemmensuru. Kuka voi sanoa, mitä vuodet tuovat mukanaan? Oi, mutta tämä on taivaallinen hetki, nämät päivät kehittyvät ehkä kaikkein autuaimmaksi hetkeksi elämässäni! En tahdo koskaan unohtaa niitä… Olen onnellinen niin suuressa määrässä kuin voin olla onnellinen. Ja Ellyn pitää olla onnellinen myöskin… Hän hengittää taaskin… Tuntuu siltä kuin hän olisi vapautunut painostuksesta ja hengittäisi jälleen… Hän eli liian kauan vanhan miehen luona. Menneisyys painostaa tuota taloa. Isoäidinkin luona on painostavaa. Ja meilläkin kotona on painostavaa, äidin vuoksi… Elämä ei uudistu siellä. Se kuolee, se kulkee meidän ohitsemme; ja siitä johtuva alakuloisuus painostaa meitä nuoriakin… Oi, Elly ei voi tuntea itseään täysin onnelliseksi ennenkuin Italiassa!… Tämä on vain hurmausta, suloista kylläkin, mutta liian voimakasta ja väkevää meidän aisteillemme; mutta siellä… siellä, kun teemme yhdessä työtä, me saavutamme iloisen onnen: sen tiedän! Iloisen onnen maassa, joka ei ole yhtä aistillinen kuin Nizza, mutta älykkäämpi ja kuolleen menneisyyden höystämä… Niin, siellä me saavutamme sopusoinnun ja teemme yhdessä työtä…»

Elly puristi hänen kättään; hymy karehteli hänen huulillaan. Hänkään ei koskaan elämässään unohtaisi tätä hetkeä; mitä hyvänsä tulevat vuodet toisivatkin tullessaan: hänen pohjoinen, alakuloinen sielunsa tunsi etelän lämpöä ja rakkautta… ja sitä, mikä kulki heidän ohitseen, hän ei huomannut…

II OSA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Tuuli oli kylmä ja lennätteli lumihiutaleita, eikä täti Stefanie de Laders ollut oikeastaan aikonutkaan mennä ulos: hänellä oli yskä ja viime aikoina hän ei ollut lainkaan tavallisissa voimissaan, hän pelkäsi tämän talven olevan hänen viimeisensä. Ei jokainen elänyt yhtä vanhaksi kuin äiti tai herra Takma; ja olihan hän sittenkin jo seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha: eikö se ollut korkea ikä? Mutta hän ei olisi tahtonut vielä kuolla, sillä hän oli aina pelännyt kuolemaa, aina nähnyt edessään helvetin kaamottavana kangastuksena: oli mahdotonta tietää, mikä saattoi olla edessä, vaikka olisi ollut miten uskonnollinen tahansa ja palvellut Jumalaa rehellisesti. Nyt hänen, Jumalan kiitos, ei tarvinnut syyttää itseään mistään! Hänen elämänsä oli kulunut rauhallisesti, päivä toisensa jälkeen ilman miestä ja lapsia ja maallisia siteitä, mutta myöskin suruja vailla. Kahdesti hän oli kadottanut kissan, johon hän oli ollut kiintynyt; ja hänestä tuntui hyvin haikealta, kun linnut häkeissä tulivat vanhoiksi ja kadottivat höyhenensä ja joskus tarrautuivat kynsin kiinni häkkien rautalankoihin kunnes, heidän oltuaan vuosikausia yhdessä, hän jonakin aamuna näki heidän pikku ruumiinsa jäykistyneinä. Hänestä tuntui kovin haikealta, ettei perhe ollut uskonnollinen — De Laders'it olivat aina olleet uskonnollisia — ja hänen mieltään pahoitti suuresti, kun Thérèse Parisissa kääntyi katolin uskoon, sillä paavilaisuus oli epäjumalanpalvelusta, siitä hän oli varma; ja hän tiesi myöskin, että Calvin yksin oli oikeassa. Hän oli aina osannut säästää rahaa eikä tiennyt oikein mihin sitä käyttää: hän oli tehnyt suuren joukon erilaisia testamentteja, säätänyt lahjoituksia ja taas repinyt ne rikki; hän tahtoi lahjoittaa suurimman osan hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Hänen terveytensä oli pitkän aikaa ollut erinomainen. Lyhytkasvuisena, vilkkaana ja kuihtuneena hän oli ollut tavattoman toimelias, vuosikausia hän oli juossut pitkin katuja kuin sirriäinen. Hänen noidankasvonsa tulivat ruskeiksi ja ahavoituneiksi ja ryppyisiksi, ne kutistuivat kokoon ja kuihtuivat; ja hänen pieni vartalonsa, sisäänpainuneine povineen, ei muistuttanut vähimmässäkään määrässä vanhaa äitiä, joka korkeasta iästään huolimatta oli sittenkin majesteetillinen. Hänen itsekäs elämänsä, joka oli vailla kaikkia tunteita, sekä rakkautta että intohimoa, oli muuttunut yhä kuivemmaksi ja kuivemmaksi, herättämättä hänessä vähintäkään kaipauksen tai alakuloisuuden tunnetta. Päin vastoin hän oli hyvillään, että hän saattoi pelätä Jumalaa, että hänellä oli aikaa hoitaa omaa sieluaan ja että hän ei ollut kuullut aistillisten viettelysten ääntä lukiessaan pyhiä kirjojaan ja kuunnellessaan lintujensa kimakkaa viserrystä. Onneksi hän ei ollut koskaan ollut hysteerinen, niinkuin Dercksz'it, hän tuumi tyytyväisenä, syyttäen kernaammin tästä paheesta Dercksz'ejä kuin vanhaa äitiään, joskin hän silti pudisti päätään äidilleen, joka iästään huolimatta ei ajatellut taivasta eikä helvettiä, vaan yhä edelleen salli vanhan Takman käydä luonaan, epäilemättä palauttaen mieleensä entisiä syntejään. Anton oli likainen vanha lurjus, joka, niin vanha kuin hän olikin oli kuukausi sitten hädin tuskin päässyt erilleen hyvinkin ikävästä jutusta, ahdistettuaan pesijättärensä nuorta tyttöä; ja täti, joka tapasi usein Inan, tiesi että d'Herbourgin vaikutusvaltaa ja välitystä saatiin kiittää siitä — hänellä yksin koko suvussa oli joitakin suhteita — ettei jutusta koitunut sen pahempia seurauksia, vaan että se saatiin enemmän tai vähemmän painetuksi alas. Mutta Stefanie tädin mielestä Anton oli niin syvälle vajonnut syntiin, niin hysteerinen ja niin kokonaan joutunut paholaisen valtaan, ettei hän olisi tahtonut enää olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan… jollei Antonilla olisi ollut rahaa, ja jollei täti olisi pelännyt hänen määräävän omaisuutensa syntisiin tarkoituksiin ja syntisille ihmisille… vaikka se olisi ollut Inalle kovin tarpeen. Ja kun hän nyt, huolimatta pahasta ilmasta, aikoi lähettää noutamaan ajuria ja lähteä ulos; niin aikoi hän ensin hakea Antonin, niinkuin oli sovittu, ja ajaa hänen kanssaan Van Welylle, Lilyn ja Fritsin luo, tervehtimään kummilapsiaan, Stefjeä ja Antoinetjeä. Nuorella parilla oli nyt kaksi pientä lasta, ja sekä Stefanie tädillä että Antonilla oli kummallakin kummilapsensa. Hellyydentunne lämmitti tädin itsekästä vanhanpiian sydäntä hänen ajatellessaan noita lapsia, jotka hiukkasen olivat hänenkin omiaan — hän oli näet anastanut Antoninkin kummilapsen — ja joissa hänellä ei ollut vähintäkään syntistä osaa, tuumi hän tyytyväisenä. Sillä kaikki ruumiilliset asiat olivat hänen mielestään enemmän tai vähemmän syntisiä, vaikkapa ne olisivat olleet äitiydenkin pyhittämiä.

Ajuri saapui; ja Stefanie täti, hyvin vanhoissa turkeissaan, kiipesi kevyesti ajopeleihin ja tunsi olevansa kaikkea muuta kuin hyvissä voimissa. Tuliko se nyt vihdoinkin? Oliko hän vähällä sairastua ja kuolla? Voi, jospa hän vaan voisi olla varma pääsevänsä taivaaseen! Niin kauan kuin hän ei ollut siitä varma, hän tahtoi kernaammin elää, vaikkapa tulla yhtä vanhaksi kuin äiti ja Takma, elää vaikkapa sadan vuoden vanhaksi. Ajuri pysähtyi nyt talon eteen, missä Anton asui; ja täti tuumi, odottaisiko hän kunnes Anton tulisi ulos vai nousisiko hän hetkeksi pois vaunuista? Hän päätti itse lähteä liikkeelle, ja kun talon emäntä avasi oven, kompuroi hän ulos vaunuista, sallimatta ajurin auttaa itseään, ja astui vanha päähineensä ja vanhat turkkinsa lumen peitossa veljensä luo, joka istui uunin edessä kirjoineen ja piippuineen. Huone oli täynnä paksua savua, joka liiteli hitaasti ilmassa vaakasuorina pilviviivoina.

»Sinä kai odotit minua, Anton, vai mitä? Olisipa sekin, jollet olisi odottanut!» sanoi Stefanie täti moittivalla äänellä.

Sipsuttaen ja käskevästi hän lähestyi veljeään. Hänen äänensä kuulosti kimakalta ja hänen pienet noidankasvonsa värisivät ja vapisivat kuluneen turkiskauluksen kehyksissä, sillä hänen oli kylmä.

»Aivan niin», sanoi Anton Dercksz nousematta kuitenkaan ylös. »Käyhän ensiksi istumaan, Stefanie!»

»Ei se saata sinua perikatoon. Onko todellakin tarpeellista lähteä katsomaan noita kakaroita?»

»Tietysti sinun pitää nähdä kummilapsesi. Se on hyvin sopivaa. Ja sitten me jatkamme matkaa Inan ja Lilyn kanssa Daanin ja Floorin luo hotelliin.»

»Niin minä tiedän, he saapuivat eilen… Kuuleppas, Stefanie, en ymmärrä, miksikä sinä et anna minun olla täällä omassa rauhassani. Sina tahdot aina mestaroida toisia. Minun on hyvä olla täällä kirjoineni…»

Uuninlämpö vaikutti mieluisasti vanhaan Stefanie de Laders'iin ja hän kohotti kohmettuneet jalkansa hiillosta vasten; mutta piipun savu ärsytti häntä yskimään.

»Niin, niin, sinä luet parhaillaan; minä luen myöskin, mutta parempia kirjoja kuin sinä… Näytähän, mitä sinä luet, Anton. Mitä se on. Latinaako?»

»En, Jumalan kiitos!» huudahti Stefanie loukkaantuneena. »Ja mikä tuo latinalainen kirja on?» kysyi hän uteliaana ja tutkivasti.

»Sinä siis tutkit noiden raakalaisten elämää, jotka kiduttivat ensimäisiä kristityitä!»

Anton nauroi leveästi. Hän istui siinä lihavana ja raskaana; ja hänen lihavien, keltaisen-punaisten poskiensa poimut ja paksut laskokset hytkähtivät mielihyvästä hänen nauraessansa; hänen harmaankeltaisten viiksiensä päät törröttivät pystyssä naurusta; ja hänen silmänsä keltaisine silmäterineen tuijottivat vakavasti sisareen, joka ei koskaan ollut luonteeltaan ollut aistillinen. Kuinka paljon häneltä oli mennyt hukkaan, tuumi Anton ivallisen tyytyväisenä istuessaan eteenpäin kumartuneena. Hänen karheat kätensä lepäsivät kuin möhkäleet hänen lihavilla polvillaan; ja hänen tylppäpäiset saappaankärkensä pistivät esiin housunlahkeista. Hänen liivinsä napit olivat auki; samoin hänen housujensa kaksi ylintä nappia; ja Stefanie saattoi nähdä hänen henkselinsä.

Stefanien mielestä Anton oli vastenmielinen, ja hän katseli hermostuneesti ympärilleen huoneessa, jossa oli useita avonaisia kirjahyllyjä; verhot niiden edestä olivat vedetyt syrjään.

»Oletko sinä lukenut kaikki nuo kirjat?» hän kysyi. »Vieläpä moneen kertaan. En tee mitään muuta.» Stefanie de Laders alkoi yskiä yhä enemmän. Hänen jalkansa olivat nyt lämmenneet. Hän saattoi kestää varsin paljon, mutta hän pelkäsi tukehtuvansa savuun.

Vanha herra ei ollut lainkaan halukas lähtemään. Hän oli kovin innostunut Suetoniukseensa tällä hetkellä; ja sisar oli häirinnyt hänen mielikuvituksensa lentoa, joka oli hyvin vilkas. Mutta Stefanie ei hellittänyt helpolla; ja Anton oli todellakin heikko mies.

Anton nauroi, nousi ylös ja pitämättä kiirettä läksi makuuhuoneeseensa. Ei kellään ollut aavistusta hänen yksinäisistä kuvitteluistansa, jotka kävivät yhä kiihkeämmiksi mitä vanhemmaksi hän tuli; ei kukaan tiennyt, miten hän heittäytyi mielikuvituksensa valtaan tai miten hän, lukiessaan Suetoniusta, kuvaili mielessään, että hän kauan, kauan sitten oli ollut Tiberius, joka pani toimeen mitä hirveimpiä orgioita Caprin yksinäisellä saarella, antoi murhata ihmisiä ja heitätti intohimonsa uhrit kalliolta mereen. Hänen älyllisyytensä ja mielikuvituksensa salatut voimat, joista hän aina oli nauttinut salaa ja arkaillen ulkomaailmaa, olivat pakottaneet hänet lukemaan ja tutkimaan paljon nuoruuden vuosina; ja hänellä oli paljon enemmän tietoja, kuin kukaan, joka keskusteli hänen kanssaan, saattoi aavistaa. Kirjahyllyillään, romaanien ja lakikirjojen taakse hän oli piilottanut kabbalistisia ja saatanallisia teoksia, joista varsinkin omituiset vanhan- ja keskiajan mysteeriot viehättivät hänen sairaalloista mielikuvitustaan ja voimakkaalla myrkyllään huumasivat häntä, jotta hän kuvitteli elävänsä entisinä aikoina, entisajan elämässä, historiallisina henkilöinä, jotka olivat hänen mielestään hänen hengenheimolaisiaan ja joissa hän tunsi olevansa ruumiillistunut. Ei kukaan aavistanut sitä: ihmiset tiesivät vain, että hän oli ollut keskinkertainen virkamies, että hän luki, että hän tupakoi ja että hän ajoittain oli tehnyt itsensä syypääksi häpeällisiin tekoihin. Kaikki muu oli hänen omana salaisuutenaan; ja että hän useasti arvasi toisten salaisuudet, oli seikka, jota hänen äitinsä yhtä vähän kuin Takma tai kuka muu hyvänsä ei aavistanut.

Heti kun hän oli kadonnut makuuhuoneeseensa, Stefanie täti nousi ylös, tepasteli kirjahyllyjen luo ja antoi katseensa nopeasti kulkea yli kirjojen otsikkojen. Miten paljon kirjoja Antonilla oli! Tuossakin kokonainen hylly latinalaisia kirjoja: oliko Anton noin oppinut? Ja niiden takana: mitä kirjoja hänellä oli kätkettynä latinalaisten kirjojen taakse? Suuria albumeja ja salkkuja: mitä ne sisälsivät? Olisiko hänellä aikaa tutkia niitä? Hän veti latinalaisten kirjojen takaa yhden niistä esille ja vilkaisten nopeasti kuin pieni lintu makuuhuoneen ovelle, hän avasi albumin, jonka kannella seisoi Pompeiji… Mitä olivat nuo merkilliset piirrokset ja valokuvat? Ne olivat jäljennetyt kuvapatsaista, muureista ja kattomaalauksista; ja noin merkillisiä aiheita, tuumi Stefanie täti. Mitä tuo oikein oli, mitä nuo esineet ja ihmiset ja vartalot ja asennot? Oliko se vain pilaa, jota hän ei ymmärtänyt?… Ja sittenkin hän aivan kalpeni katsellessaan niitä; ja hänen pienet ryppyiset noidankasvonsa venyivät yhä pitemmiksi ja pitemmiksi kauhusta ja hänen suunsa alkoi ammottaa. Hän käänsi albumin lehtiä yhä nopeammin, jotta ei mikään menisi häneltä hukkaan, ja sitten hän katseli uudestaan muutamia kuvia, jotka erikoisesti herättivät hänen kauhuaan. Tämä maailma, joka oli hänelle aivan uusi, kulki hänen kauhistuneitten silmiensä ohi koko pirullisessa syntisyydessään, kuvaten miestä ja miespetoa sellaisena irvikuvana, jommoiseksi hän mielikuvituksessaan ei koskaan olisi voinut häntä ajatella. Oikea saatanan sabbatti ilkkui hänelle tuon kirjan lehdiltä; ja kirja, joka tuntui niin raskaalta hänen vapisevissa vanhoissa käsissään, poltti häntä; mutta hänen oli mahdoton panna sitä takaisin salaiseen kätköönsä… juuri siksi, ettei hän koskaan ollut tiennyt… ja että hän oli tiedonhaluinen… ja ettei hän koskaan ollut aavistanut niin suuren synnin olemassa oloa… Siinä oli helvetin portti; ihmiset, jotka olivat tehneet ja ajatelleet jotain sellaista, joutuisivat helvetin tuleen: ei kuitenkaan hän itse, kaikeksi onneksi!

Antonin ääni sai Stefanien hätkähtämään; hän päästi heikon huudahduksen; kirja putosi hänen käsistään.

»Enkö saa katsella sinun kirjojasi?» änkytti Stefanie täti »En minä tehnyt mitään sopimatonta!» hän sanoi puolustuksekseen.

Anton otti albumin lattialta ja työnsi sen vihaisesti latinalaisten kirjojen taakse. Sitten, rauhoittuen, hän naurahti ja sanoi silmät siirillään:

»En mitään, en mitään», änkytti Stefanie. »Sinä tulit juuri sisään… pelästytit minua. En nähnyt mitään, en yhtään mitään… Oletko valmis? Lähdetäänkö?»

Napittaen ylös asti paksun päällystakkinsa Anton seurasi sisartaan, joka sipsutti edeltä; hän nauroi tämän suuttumukselle: miten paljon häneltä oli mennyt hukkaan! Ja jos hän oli nähnyt jotain, niin kuinka hän siitä lie kauhistunutkaan!

»Hän on oikea paholainen!» tuumi Stefanie kauhunsa vallassa. »Hän on itse paholainen! Jollei hänellä olisi tuota syntistä rahaa, jota toivon hänen jättävän Inalle, niin heittäisin hänet oman onnensa nojaan enkä tahtoisi enää koskaan nähdä häntä silmieni edessä. Sillä hän ei ole lainkaan sellainen kuin hänen pitäisi olla…»

TOINEN LUKU.

Ina d'Herbourg odotti heitä vävynsä ja tyttärensä, Frits ja Lily van Welyn pienessä kodissa: Frits, vastaleivottu pieni upseeri, Lily naurava vaaleanverinen pieni äiti, reipas ja iloinen jälleen lapsivuoteensa jälkeen. Talossa oli kaksi lasta, vuoden vanha Stefanus kahden viikon vanha Antoinetje; lihava ja arvokas kätilö; yksinpalvelija, joka hääri pikku pojan kanssa, pöydällä aamiainen, jota ei vielä ollut korjattu pois; siinä oli nuorta elämää ja hälinää: yksi konttaava lapsi, toinen huutava, kätilö, joka koetti tyynnyttää sitä ja täytti koko talon pursuvalla olennollaan. Palvelija antoi maidon palaa pohjaan ja avasi ikkunan, syntyi vetoa, ja Ina huusi:

»Jansje, minkä hirveän vedon te saatte aikaan! Sulkekaa ikkuna, sulkekaa ikkuna, setä ja täti ovat täällä!…»

Ja Jansje, joka tiesi, että setä ja täti olivat kummeja, kiiruhti avaamaan ovea, antaen maidon kiehua yli ja unohtaen sulkea ikkunan sillä seurauksella, että vanhukset otettiin kylmällä tuulenpuuskalla vastaan, mikä sai Stefanie tädin, jonka kurkku ilmankin oli Antonin savusta kiihoittunut, yskimään yhä pahemmin ja mutisemaan:

Tuli, jonka Jansje oli sytyttänyt pienessä vierashuoneessa, oli sammunut jälleen; ja Lily ja Frits, jotka ennen kaikkea tahtoivat miellyttää vanhuksia, veivät heidät jälleen ruokasaliin, missä Jansje, korjatessaan innokkaasti pöytää, pudotti ja särki lautasen; siitä seurasi Jansjen huuto, ja Lilyn nuhtelu, ja Inan epätoivoinen silmäys vävypoikaansa. Ei, Lily ei ollut perinyt huolimattomuuttaan äidiltään, sillä hän oli luonteeltaan oikea Ijsselmonde ja he olivat kaikki säntillisiä; Lily oli perinyt sen Dercksz'eiltä. Mutta Frits käsitti nyt, että hänen piti olla hyvin kohtelias Anton sedälle, joka oli hänelle kovin vastenmielinen, ja Lily, jota Anton setä suuteli aina hyvin perinpohjaisesti, inhosi häntä ja tuli suorastaan kipeäksi vain nähdessäänkin hänet, sillä Lilyn piti myös mielistellä Anton setää, niinkuin äiti oli käskenyt. Lily oli suostunut Fritsin vaimoksi, vaikka hänellä ei ollut rahaa; mutta nuori pari oli varsin pian huomannut, ettei raha ollut halveksittavaa; ja ainoat, joilta saattoi toivoa hiukkasen, olivat Stefanie täti ja Anton setä.

Vanha mies, jonka hänen sisarensa oli laahannut sinne vastoin tahtoaan, tuli hyvinkin pian hyvälle tuulelle, kiitos sen pitkän suudelman, jonka hän oli antanut Lilylle, ja nojaten kömpelöjä käsiään polviaan vasten hän istui myhäillen ja nyökäten ihastuksesta, kun kätilö näytti hänelle huutavaa lasta. Ja vaikka hän kadehtikin nuoria, voimakkaita ihmisiä, niin tuotti tämä kateus hänelle mielihyvää, sillä hän katseli kernaasti nuoria, voimakkaita ihmisiä ja teki sen johtopäätöksen, että tuo vilkas pieni Frits, tuo vastaleivottu, jäykkä pieni upseeri saattoi olla hyvä mies vaimolleen. Anton nyökkäsi päätään Lilylle ja sitten Fritsille näyttääkseen, että hän ymmärsi heitä, ja Lily ja Frits hymyilivät hänelle ilmeettömästi. He eivät ymmärtäneet häntä, mutta mitä se teki: hän arvasi, että he edelleen olivat hyvin rakastuneita, vaikka heillä oli jo kaksi lastakin; ja hän ymmärsi senkin, että he himoitsivat hänen rahojaan. No niin, niin, omalta kannaltaan he olivatkin aivan oikeassa; hän ei vain voinut sietää Inaa sillä siitä saakka kun d'Herbourg oli auttanut hänet pulasta johon hän oli joutunut pesijättären nuoren tytön vuoksi, oli Ina kohdellut häntä jonkunmoisella tytön ainakin, joka oli pelastanut ajattelemattoman setänsä tuosta pälkähästä. Anton naureskeli ymmärtäen liiankin hyvin mistä tuo kaikki teennäinen mielistely johtui, ja myhäili itsekseen, että se oli kerrassaan hukkaan heitettyä, sillä hänellä ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heille penniäkään. Mutta hän oli siksi viisas, ettei hän ilmaissut sitä Stefanielle eikä kellekään muulle; päin vastoin, kesken kaikkia mielistelyjä, joita hänelle lausuttiin, hän tuijotti liköörilasiinsa, jonka Frits kohteliaasti oli asettanut hänen eteensä autettuaan hänen yltä päällystakin — sillä hänen ei ollut kylmä. Hänen mielestään tämä ilveily oli hyvin huvittava, ja hän nauroi mielissään ja hyvänsuovasti kuin kiltti vanha setä ainakin, joka pitää lapsista tuumiessaan samalla:

Ja hän oli niin hyvillään tästä ajatuksesta, että hän pisti kätilön käteen pari guldenia. He tulivat kaikki nenästä vedetyiksi — Stefanie täti, Ina ja nuori pari — kun he näkivät Anton sedän näin ystävällisenä ja anteliaana; he luulivat hänen tarttuneen ansaan, jonka he olivat hänelle virittäneet; ja hän antoi heidän pysyä tässä harhaluulossa, jonka läpi hän näki aivan selvästi. Mitä peijakasta, hän tuumi yhä kiihtyvässä vihassaan, hänen tarvitsi välittää tuosta nuoresta parista? Eikö se riittänyt, että he olivat nuoria ja terveitä, koska he himoitsivat hänen rahojaan? Ja mitä hän välitti tuosta kakarasta, jonka he olivat ristinneet Antoinetjeksi hänen mukaansa? Hän inhosi vastasyntyneitä lapsia, joskin hän piti niistä hiukan vanhempina. Kaikki musteni hänen silmissään, mutta hän hillitsi vihansa ja sameat ajatuksensa ja käyttäytyi ystävällisesti ja hyväntahtoisesti kuin hyvinkasvatettu setä ja kummi ainakin, joka aikoi jättää koko omaisuutensa lapselle perinnöksi.

»Ja Daan setä ja Floor täti saapuivat eilen», sanoi Ina d'Herbourg tukahduttaen huokauksen, sillä intialaiset sukulaiset eivät hänen mielestään olleet esiintymiskelpoisia. »Emmekö me luvanneet kaikki yhdessä käydä heitä tänään tervehtimässä, Stefanie täti?»

»Niin», sanoi Lily, »lähtekäämme heidän luokseen, vai mitä Anton setä?»
»Tietysti, kultaseni.»

»Frits tulee myöhemmin kasarmista, eikö niin? Minä panen vain päälleni. Miten herttainen sinä olit, Anton setä, kun tulit katsomaan pienokaista. Aloin jo epäillä, ettet tulisi koskaan, sillä siitä on jo niin pitkä aika, kun lupasit…»

Hän sanoi sen teeskennellyllä ystävyydellä, ojensi kätensä, kun Lily kulki hänen ohitseen, veti hänet puoleensa ja ikäänkuin vierailun pehmentävän vaikutuksen alaisena suuteli häntä vielä uudestaan hyvin pitkään. Lily värisi ja kiiruhti pois. Käytävässä hän kohtasi miehensä, joka vyötti miekkaa vyölleen.

»Älä anna tuon likaisen vanhan lurjuksen suudella tuolla tavalla itseäsi!» sähätti Frits harmissaan.

Frits läksi ulos paiskaten oven kiinni ja tuumien, että hänen nuori onnensa oli jo himmentynyt, koska heidän oli vaikea tulla toimeen ja oli pakko tahrata itseään sen vuoksi. Ina, setä ja täti odottivat ruokasalissa, kunnes Lily oli valmis.

»Daan setä on varmaankin hyvin hyvissä varoissa», sanoi Ina säkenöivin silmin. »Isä, joka sen kyllä tietää, ei tahdo koskaan puhua raha-asioista eikä sano, miten paljon hän luulee Daan sedän omistavan…»

»Voi, täti», sanoi Ina hyvinkasvatettu ilme väsyneissä silmissään, »minä en koskaan puhu rahoista, enkä ajattele sellaista, enkä myöskään tiedä, miten rikas Daan setä on…mutta luulen sittenkin, että hän vähintäin omistaa seitsemänsataatuhatta guldenia. Mikä on syynä siihen, että he näin äkkiä saapuivat Hollantiin, keskellä talvea? Liikeasiat, arveli isä; ja tietysti hän sen tietää. Mutta, niinkuin tiedätte, isä ei koskaan puhu paljon eikä koskaan raha- eikä liikeasioista. Mutta minä olen itsekseni ihmetellyt, olisikohan Daan setä voinut kadottaa koko omaisuutensa? Ja huomatkaa, mitä minä sanon: jos niin on, niin isän on pidettävä hänestä huoli.»

Sillä Daan sedällä ja Floor tädillä, jotka eivät soveltuneet hienoon seuraan, oli omia lapsia; siltä taholta ei siis ollut mitään odotettavissa; ja Ina vihasi heitä syvästi, kadehti heidän rikkauttansa ja puhui heistä niin paljon pahaa kuin vain uskalsi.

»Heillä on aina ollut yhteisiä asioita», sanoi Ina, »ja jos Daan setä on hävittänyt omaisuutensa, niin isän on pidettävä hänestä huoli.»

»Mutta jos hän omistaa seitsemänsataatuhatta guldenia?» sanoi Anton
Dercksz.

»Niin, se on toista», sanoi Ina itarasti. »Mutta ehkä hänellä ei ole seitsemääsataatuhatta. Enhän minä tiedä. En koskaan puhu raha-asioista; ja mitä muut ihmiset omistavat, se ei liikuta minua.»

Lily tuli alas näyttäen kaikkein suloisimmalta pikku rouvalta turkiskauluksessaan; ja kaikin neljän he nousivat nyt ajurin rattaille, Jansjen saadessa taas aikaan hirveän vedon heittämällä oven selkosen selälleen.

Ja Ina vaati, että Anton setä kävisi istumaan takaistuimelle Stefanie tädin viereen ja hän itse ja Lily etuistuimelle, selin hevosiin, mutta Anton setä, joka tekeytyi kohteliaaksi, koetti luovuttaa kunniapaikan Inalle, vaikka hän oli hyvillään, ettei tämä suostunut siihen. Koko hänen sukunsa oli vain kahle, joka sitoi häntä olematta miksikään hyödyksi. Siinä oli tuo lintumainen Stefanie, joka oli laahannut hänet pois lämpimästä huoneestaan piippunsa ja kirjansa äärestä, Suetoniuksen ja huvittavien unelmiensa luota ja vienyt hänet ensiksikin katselemaan tuota kakaraa, jolle hän ei aikonut jättää ainoatakaan penniä perinnöksi ja sitten hotelliin tervehtimään veljeä, jonka päähän oli pistänyt matkustaa joulukuussa Intiasta Hollantiin. Kaikki aivan turhia asioita; ja mitä hittoa ne häntä liikuttivat! Oli hetkiä, jolloin hänen suorastaan oli mahdotonta olla oma herransa… Hyvittääkseen itseään hän paino! polvensa Lilyä vasten. Hänen silmänsä olivat sumeat. Ajuri pysähtyi suuren vieraskodin ulkopuolelle, missi Daan setä oli tottunut asumaan käydessään kotona Intiasta Heidät saatettiin heti Floor tädin luo, joka oli nähnyt heidän tulonsa ikkunasta; baboe seisoi huoneen ovella.

»Astukaa sisään! astukaa sisään!» huusi Floor täti bassoäänellä »Mitä kuuluu, Stefanie? Mitä kuuluu, Anton? Ja mitä kuuluu, Ina… Entä sinä, pikku Lily: hyvä Jumala, jo kaksi lasta tuolla pienokaisella!»

Floor täti ei ollut noussut pystyyn ottaakseen heitä vastaan; hän lepäsi sohvalla, ja toinen baboe hieroi hänen suuria, lihavia jalkojaan. Tytön kädet liikkuivat edestakaisin emäntänsä aamupuvun alla.

»Vilustunut!» sanoi Floor täti, harmistuneena ikäänkuin toiset olisivat siihen syypäät, niin pian kuin nämät olivat vastanneet tervehdykseen ja tiedustelleet miten, miten matka oli onnistunut. »Vilustuin junassa Parisista lähtiessämme. Vakuutan teille, olen niin jäykkä kuin tukki. En käsitä, miksikä Daan tahtoi välttämättä tähän vuodenaikaan matkustaa Hollantiin…»

»Miksikä sinä et jäänyt Intiaan, täti?» kysyi Ina kohteliaasti ja väsynein silmin.

»Mahdotonta! Kun ajattelenkin vaan, että olisin antanut Daanin lähteä yksin! Ei, rakkaani, me olemme mies ja vaimo ja minne Daan setä menee, sinne minäkin. Vanhat ihmiset, niinkuin me, kuuluvat yhteen… Daan on nyt Haroldin kanssa toisessa huoneessa: isäsi tuli hetki sitten, Ina. He puhuvat tietenkin liikeasioista. Minä kysyin Daanilta: 'Daan, miksi ihmeessä sinä tahdot lähteä Hollantiin?' 'Liikeasioita!' sanoi Daan. Ei mitään muuta kuin liikeasioita. Minä en ymmärrä sellaista: voihan aina kirjeellisesti sopia liikeasioista. Vuosi vuodelta vain noita ikäviä liikeasioita; eikä mikään onnistu koskaan: me olemme köyhiä kuin rotat. Jo riittää, Saripa: minä olen siitä huolimatta jäykkä kuin tukki.»

Molemmat palvelijat poistuivat huoneesta; antrasiitti-uuni hehkui kuin pätsi punaisten pienten kiille-ikkunoittensa takana. Floor täti oli kohonnut pystyyn syvästi huoaten ja asettui istuvaan asentoon: hänen lihavat, keltaiset kasvonsa, kiinalaisine vinoine silmineen, kiilsivät kuin täysikuu hiusten keskellä, jotka olivat vielä mustat ja kammatut sileästi ylöspäin suureksi sykkyräksi, ja hän muistutti jollakin tavalla mandariinia istuessaan siinä flanelli-aamupuvussaan, jalat hajallaan ja paisuneet pienet kädet polvilla, aivan kuin Anton Dercksz'llä usein oli tapana istua. Hänen sisäänpäin painunut povensa riippui kuin javalaisen epäjumalankuvan rinnat kahtena aaltona hänen muodottoman pyöreällä vatsallaan; ja noine pyöreine muotoineen hän näytti arvokkaalta kuin epäjumala istuessaan siinä suorana, kasvot jäykkinä ja ankarina. Hänen pitkistä korvalehdistään riippui pari suunnatonta jalokiveä, jotka säihkyivät ja välkkyivät hänen ympärillään sopimatta yhtä vähän hänen pukuunsa — väljään flanelliviittaan — kuin hänen omaan olemukseensakaan, sillä ne muistuttivat pikemmin epäjumalien kaulaan ripustettuja koruja. Hän ei ollut kuuttakymmentä vuotta vanhempi; hän oli saman ikäinen kuin Ottilie Steyn de Weert.

»Voiko vanha äiti hyvin?… Te olitte kilttejä, kun tulitte», sanoi hän muistaessaan, ettei hän vielä ollut sanonut mitään ystävällistä sukulaisilleen.

Hänen hyytelömäinen massansa hölkkyi nyt ystävällisemmin sohvalla, jonka ympärille olivat istahtaneet Stefanie, ryppyisine noidankasvoineen; Anton, joka muisti hänet neljäkymmentä vuotta sitten komeana naisena, jolloin hänen kiinalainen verensä teki hänet miesten silmissä viehättäväksi; Ina d'Herbourg, hyvin hollantilaisena ja säädyllisenä, räpytellen silmiään kohteliaasti; sekä vaaleaverinen pieni Lily rouva.

»Miksikä Daan ei tule tänne?» huudahti Floor täti. »Lily, mene katsomaan, mitä isoisäsi ja setäsi tekevät.»

»Minä menen», sanoi Ina d'Herbourg. »Jää sinä tänne, kultaseni. Hän ei saa vielä liikkua kovin paljon, täti.»

Ja Ina, joka oli utelias näkemään, millaiset ne huoneet olivat, joissa Daan setä ja Floor täti asuivat, nousi paikaltaan ja astui tädin makuuhuoneen läpi, vilkaisten nopeasti matka-arkkuihin. Toinen palvelijattarista ripusti parhaillaan leninkejä vaatesäiliöön. »Missä herrat ovat, baboe ?»

Baboe osoitti tietä Inalle kasvihuoneen läpi. Niin, kauniit ja varmaankin kalliit nämät huoneet olivat; Ina tiesi, ettei tämä matkustajakoti ollut halpa; tuskinpa Daan setä ja Floor täti olivat sittenkään niin köyhiä kuin »rotat». Sedällä oli siis oma makuu- ja työhuoneensa. Isä istui nyt hänen kanssaan ja he keskustelivat varmaankin liikeasioista, sillä he olivat kumpikin osallisia monessa eri yrityksessä. Kotona isä ei koskaan puhunut liikeasioista, ei koskaan kysynyt neuvoa, Inan suureksi suruksi… Hän kuuli heidän äänensä. Ja hän aikoi hiipiä hiljaa kasvihuoneen läpi vain uteliaisuudesta — kukapa tietää, mitä yksityisseikkoja hän saisi kuulla Daan sedän varallisuudesta? — jos hän äkkiä pysähtyisi kuuntelemaan. Sillä hän oli kuullut Daan sedän äänen, joka ei ollut muuttunut lainkaan niinä viitenä vuonna, jolloin hän ei ollut nähnyt häntä, ja erotti seuraavat sanat:

»Älä puhu niin kovasti», sanoi Harold Dercksz kuiskaten. »Olin kuulevinani ääntä…»

»Puhu kuitenkin hiljaa, Daan», sanoi Harold Dercksz. »Niin, minä olen tiennyt sen koko ajan!»

»Aivan niin: Ma-Boeten. Minä olin silloin kolmentoista-vuotias lapsi.
Hän palveli äidillä ja piti minustakin huolta.»

»Hänen lapsensa alkoivat kiusata minua Ma-Boeten oli kertonut siitä pojalleen: hän on mantrina [javalainen konttoristi] räntterissä.»

»Se oli oikein… Mutta, katsohan, Daan, siitähän on nyt niin hirveän pitkä aika.»

»En, en koskaan. Siksi olikin hyvä, että hän tuli mukanani tänne. Jos hän olisi jäänyt Tegaliin, niin tuo kirottu lurjus olisi voinut… Niin, siitä on tosiaankin hyvin pitkä aika.»

»Ja se häipyy… se häipyy yhä kauvemmaksi… Vielä jonkun aikaa, niin…»

»Niin, sitten se on kokonaan kadonnut… Mutta kun ajattelen vain, että sinä, Harold, olet tiennyt sen koko ajan!»

Inan puku kahisi. Hän oli kuunnellut sykkivin sydämin, uteliaisuuden kiduttamana. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan, vain baboe vainajan Ma-Boetenin nimen hän muisti.

Hän kahisteli nyt tahallaan silkkihamettaan, ikäänkuin hän juuri sinä hetkenä olisi tullut kasvihuoneeseen, avasi oven ja pysähtyi kynnykselle:

Hän näki molempien vanhusten istuvan, sekä isänsä että setänsä. He olivat seitsemänkymmenenkolmen ja seitsemänkymmenen ikäiset. Heidän ei ollut vielä onnistunut palauttaa kasvoilleen tavallista ilmettään eikä karkottaa pingottunutta kammoa silmistään, jotka olivat tuijottaneet sokaistuina kaukaiseen menneisyyteen. Inan mielestä kumpikin näytti aavemaiselta. Mistähän he olivat keskustelleet? Mitähän he salasivat? Mitä isä oli tiennyt kuusikymmentä vuotta? Mitä Daan setä vain lyhyen aikaa?… Ina tunsi väristystä ruumiissaan, ikäänkuin jotain niljaista olisi madellut hänen ohitseen.

»Tulin tervehtimään sinua, Daan setä!» huudahti Ina kohteliaan sydämellisesti. »Tervetuloa Hollantiin, setä, tervetuloa! Ilma ei suosi teitä; on kovin kylmää ja koleaa. Teillä oli varmaan kylmä junassa. Floor täti rukka on jäykkä kuin tukki… Anton setä ja Stefanie täti ovat myös siellä; ja minun Lilyni tuli meidän kanssamme. En suinkaan häiritse teitä… liikekeskusteluissanne?»

Daan setä suuteli häntä ja vastasi hänelle karkeaan, ystävälliseen tapaansa. Hän oli lyhyt, laiha, kumaraselkäinen, ahavoitunut, vaateparreltaan intialainen; ohut harmaa hiustöyhtö ja terävä profiili teki hänet papukaijan näköiseksi; ja tämän lintumaisen ulkomuotonsa vuoksi hän muistutti sisartaan Stefanieta. Samoinkuin hänellä oli Daan Dercksz'illäkin vilkkaat, terävät silmät, jotka yhä värähtelivät kauhusta keskustelun jälkeen veljensä Haroldin kanssa. Hän keräsi muutamia papereita kokoon, pisti ne laukkuun, jotta näyttäisi siltä, kuin hän ja Harold olisivat keskustelleet liikeasioista, ja sanoi, että he olivat nyt valmiit tulemaan toisten luo. He palasivat Inan kanssa vierashuoneeseen ja Daan setä tervehti kaikkia, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.

»Floor täti ei tiedä mitään», tuumi Ina muistellen, mitä täti vastikään oli puhunut heidän matkastaan Hollantiin.

Miksikä he olivat tulleet? Mikä oli syynä heidän matkaansa? Mitä isä oli tiennyt kuusikymmentä vuotta ja Daan setä vasta aivan äskettäin oli saanut kuulla? Oliko hän sen vuoksi saapunut Hollantiin? Oliko se missään yhteydessä rahojen kanssa: oliko kysymys perinnöstä, joka tulisi heidän osakseen?… Niin, sitä se oli, perintö: ehkäpä he tulivat vielä rikkaiksi Tiesiköhän Stefanie täti siitä mitään? Entäs Anton setä? Ottilie täti? Herra Takma?… Mitä se oli? Ja jos se oli perintö, niin mitenkä suuri?… Ina oli menehtyä uteliaisuudesta, vaikka hän käyttäytyikin aivan säädyllisesti, vieläpä säädyllisemmin kuin mitä hän oli luonteeltansa, aivan päin vastoin kuin kaikista muodoista vapaa Daan setä — tohveleissaan — ja kiinalainen epäjumalankuva, toisin sanoen Floor täti, jonka povi riippui hänen pyöreällä vatsallaan. Ina oli menehtyä uteliaisuudesta, vaikka hänen silmänsä kiilsivät väsymyksestä ja hän koki parhaansa mukaan salata kiihkeää uteliaisuuttaan. Keskustelu ei huvittanut häntä vähääkään. Daan setä ja Floor täti puhuivat lapsistaan: Marinus oli suuren sokeritehtaan isännöitsijä ja asui perheineen lähellä Tegalia; Jeanne oli Cheribonin kuvernöörin vaimo; Dolf naimaton, virkamies. Hän, Ina d'Herbourg, ei välittänyt vähääkään näistä serkuistaan, yhtä vähän miehisistä kuin naispuolisista, eikä suinkaan koskaan tulisi heitä tapaamaankaan: se oli sellaista intialaista joukkoa; ja hän koetti olla iloinen ja osoittaa mielenkiintoa, kun täti kertoi Clarasta, Marinuksen tyttärestä, joka vastikään oli mennyt naimisiin, ja Emilestä, Jeannen pojasta, joka tuotti heille niin paljon huolta.

»Niin», sanoi Floor täti, »ja täällä me nyt olemme, Hollannissa, tässä kehnossa vieraskodissa… liikeasioiden, vaan liikeasioiden vuoksi… ja sittenkin me, rakkaani, olemme köyhiä kuin rotat! Mitä ihmeessä minä teen täällä kokonaista viisi kuukautta? En kestä sitä koskaan, jos tällaista ilmaa jatkuu. Onneksi täällä on Tien Deysselman ja Door Perelkamp» — ne olivat kaksi intialaista naista — »ja he tulevat pian minua tervehtimään. He pyysivät minua tuomaan heille kiinalaisia kortteja, ja minä toin mukanani kaksikymmentä peliä: niiden avulla kestän nämät viisi kuukautta täällä…»

Ei, tuumi Ina, Floor tädillä ei ole aavistustakaan perinnöstä. Ehkäpä se ei ollutkaan mikään perintö Mutta mitä se sitten oli?…

Ina ja Lily palasivat kotiin ajurilla, joka tuli hakemaan Haroldia; Stefanie saattoi ajurilla Antonin kotiin. Ina läksi heti tavottamaan miestään: hänen täytyi neuvotella jonkun kanssa, eikä hän tiennyt ketään parempaakaan. Hän löysi hänet konttoristaan:

»Leopold, saanko puhua kanssasi?» kysyi hän. »Minulla on kokous heti paikalla», sanoi mies estellen.

Ina tiesi, että hän valehteli ja ettei hänellä ollut mitään tehtävää.
Hän kävi rauhallisesti istumaan riisumatta yltään takkiaan ja hattuaan.

»Meidän täytyy ottaa selko, minkä vuoksi Daan setä ja Floor täti ovat tulleet Hollantiin.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Leopold. »Ei suinkaan isän asiat ole menneet nurin, vai mitä?»

»En minä tiedä, en luule ainakaan; mutta Daan sedän matkalla on erikoiset syynsä.»

»En tiedä, mutta jotain erikoista siinä on: jotain, jota isä on tiennyt kuusikymmentä vuotta, aina siitä saakka, kun hän oli lapsi, kolmentoista-vuotias. Daan setä on tiennyt sen vain lyhyen aikaa ja kaikesta päättäen hän on tullut Hollantiin neuvottelemaan siitä isän kanssa.»

»Minä tiedän: se riittää, että minä tiedän. Ja minä tiedän vielä muutakin.»

»Että Floor täti ei tiedä sitä ja ettei Daan setä aio sitä hänelle kertoakaan. Että isoäidin vanha baboe oli nimeltään Ma-Boeten ja että hän on kuollut. Että hänen poikansa on mantri Tegalissa ja että Daan setä on antanut hänelle rahaa. Muuta en tiedä.»

»Miten sekava juttu!» sanoi Leopold d'Herbourg, lakimies ja asianajaja, kohottaen epäilevästi olkapäitään.

»Se on hyvin tärkeä asia. En tiedä, mitä se on, mutta tärkeää se on, ja minä tahdon päästä siitä perille. Voisikohan olla kysymyksessä jokin perintö?»

»Jotain, joka kuuluisi oikeastaan meille? Voisiko tuo mantri tietää jotakin, jonka vuoksi Daan setä on lahjonut hänet…»

»Ehkä», sanoi d'Herbourg, »asia koskee rahoja, joita isä ja Daan setä ovat velkaa…»

»Ei sitä voi koskaan tietää. Parasta olla puhumatta koko asiasta. Isä ei missään tapauksessa sano mitään.»

Mutta Inan oli vaikea hillitä uteliaisuuttaan. Hän nyökkäsi sirosti päätään, niin että valkea paratiisilintu hänen hatussaan heilahti.

»Painostaako häntä? Mutta enhän ole koskaan nähnyt häntä muullaisena kuin alakuloisena niiden kolmenkolmatta vuoden kuluessa, joina olemme olleet naimisissa. Isä ei koskaan puhu minun kanssani; hän käyttää toista asianajajaakin, niinkuin hyvin tiedät.»

»Minun täytyy saada tietää», sanoi Ina nousten ylös. »Minä uskon, että kysymyksessä on joku perintöasia, sen jälkeen mitä sinä olet sanonut. Voi hyvänen aika, mitä ihmeessä se voi olla? Rahaa ehkä, mikä…»

»Onhan heillä niin paljon yhteisiä asioita. Siitä voi johtua monenlaisia selkkauksia. Eikä olisi ensi kertaa, jos kaksi miestä, joilla on paljon liikeasioita…»

»Ehkäpä on parasta, ettet sekaannu lainkaan koko juttuun. Tekisit viisaammin, jos olisit varovainen. Et koskaan voi tietää, millaiseen ampiaispesään voit joutua.»

»Se tapahtui kuusikymmentä vuotta sitten. Asia on kuudenkymmenen vuoden vanha. Mikä ääretön aika!» sanoi Ina tuon ajatuksen hypnotisoimana.

»Onhan se hyvin pitkä aika. Koko juttu on vanhentunut!» sanoi d'Herbourg tekeytyen välinpitämättömäksi, vaikka hän olikin sisäisesti levoton.

»Ei», sanoi Ina pudistellen valkeaa paratiisilintua, »asia ei ole vielä päättynyt. Se on mahdotonta. Mutta isä toivoi, että jonkun ajan kuluttua…»

»Ina, Ina, ole varovainen!» sanoi d'Herbourg. »Sinä et tiedä, mihin juttuun olet sekaantunut!»

Hänen täytyi päästä selvyyteen, hän oli päättänyt ottaa asiasta selkoa.
Hän päätti puhua isänsä kanssa vielä tänä iltana.

KOLMAS LUKU.

Ina kulki ympäri taloa hyvin kiihottuneena ja tietämättä mitä tehdä. Hän kuuli ääntä poikansa Polin, ylioppilaan huoneesta, joka sijaitsi alakerroksessa, ulko-oven vieressä. Hän istui siellä tupakoiden muutamien toveriensa kanssa; ja kulkiessaan siitä ohitse Ina kuunteli poikien meluavia ääniä. Ovikello soi: hänen nuorempi poikansa, Gus, hänen lempilapsensa tuli kotiin; ja hyvillään kuunnellessaan tämän iloista ja nuorekasta pakinaa Ina unohti hetkeksi kiihkeän uteliaisuutensa, joka kiusasi häntä niin suuresti.

Hän aikoi nyt mennä isänsä luo hänen työhuoneeseensa, mutta päivällisaika oli käsissä ja hän pelkäsi, ettei isä tahtonut tulla tähän aikaan häirityksi. Hän oli rauhaton, ei voinut istua paikallaan, vaan kulki edestakaisin. Mitäpä, jos isä oli kadottanut koko omaisuutensa, mitenkä heidän sitten kävisi? Stefanie täti jättäisi ehkä pienen perinnön Gusille, hän piti pojasta enemmän kuin muista; mutta hänellä oli niin monta sisaren ja veljen lasta. Kunpa täti ei vain hajoittaisi pientä omaisuuttaan lahjoituksiin!… Inan äidilliset tunteet, jotka aina keskittyivät raha-asioihin, sai hänet miettimään kolmen lapsensa tulevaisuutta. No niin, Lilyn puolesta hän teki parhaansa, koettaen vaikuttaa sekä Stefanie tätiin että Anton setään. Mitä Pol raukkaan tuli, niin hän sai pitää itsestään huolta miten parhaiten saattoi: vaikka hän olisi omistanut miljoonan, niin sittenkin hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen.

Päivällis-aika lähestyi; ja Ina odotti d'Herbourgin ja molempien poikiensa kanssa ruokasalissa isänsä tuloa. Kun Harold Dercksz astui sisään, niin tuntui Inasta, kuin hänen isänsä pitkä ja laiha vartalo, joka aina oli kumarassa, olisi nyt vielä tavallistakin enemmän kumara; sapenkeltainen väri teki hänen kuopallaan olevat poskensa vielä tavallistakin enemmän metallinvärisiksi. Ina piti siitä, että pöydässä seurattiin muotoja, mutta oltiin iloisia; yksinkertainen ateria tarjottiin aistikkaasti; hänen talossaan vallitsi erikoinen tyyli, hän oli emäntänä suuren maailman nainen. Hän oli kasvattanut lapsensa erikoisen huolellisesti eikä ymmärtänyt, mitenkä Lily oli saattanut niin pian karata aisoista, heti mentyään naimisiin: mikä epäjärjestys vallitsikaan aina Fritsin ja Lilyn luona! Ina oli tyytyväinen poikiinsa, tyytyväinen heidän pöytätapoihinsa: Pol jutteli iloisesti ja hauskasti, vaikkei meluavasti isoisän tähden; Gus laski leikkiä aika ajottain. Silloin Ina nauroi ja silitti pojan päätä. Harold Dercksz ei puhunut juuri lainkaan, kuunteli vain poikien puhetta tuskallinen hymy huulillaan. D'Herbourg leikkasi paistin. Tavallisesti oli jokin erikoinen ruokalaji isoisää varten: hänen täytyi olla hyvin varovainen ruuansulatuksensa ja maksansa vuoksi. Oikeastaan hän oli aina sairas. Joskus hänen päätänsä kivisti ankarasti. Hän ei koskaan sanonut mikä häntä vaivasi, seurasi vain lääkärin määräyksiä, oli aina vähäsanainen ja ystävällinen, vakava, sairas ruumiiltaan ja alakuloinen mieleltään, mikä ilmeni hänen himmeitten, vanhojen silmiensä ystävällisestä katseesta. Ina huolehti isästään ja tarjosi hänelle erikoista ruokaansa; hän oli huomaavainen ja piti kiinni järjestyksestä sekä kodissaan että pöydässä. Jälkiruokaa syödessä hänen vastustamaton uteliaisuutensa heräsi uudelleen. Kysymykset polttivat hänen huulillaan, mutta eihän hän tietenkään voinut pöydässä kysyä mitään… ja hän nauroi taaskin jollekin, mitä Gus sanoi ja siveli hänen kiharapäätään. Hän näytti äidillisemmältä kotipuvussaan; ollessaan yhdessä Gusin kanssa, hänen väsyneissä silmissään ei ollut samaa säädyllistä ilmettä, kuin heilutellessaan valkeaa paratiisilintuaan lihavan Floor tädin luona, joka oli niin kovin intialainen Isa nousi pöydästä jälkiruoan aikana ja sanoi kohteliaasti.

Vanha mies poistui huoneesta: Pol oli hypännyt ylös avatakseen hänelle oven. Vanhemmat ja molemmat pojat istuivat pöydässä vielä hetkisen. Ina kertoi toisille Daan sedästä ja Floor tädistä, he nauroivat tädin kahdellekymmenelle kiinalaiselle korttipelille. Gus, joka oli taitava matkija, matki Floor tädin intialaista murretta, jonka hän muisti tämän viime käynniltä, useita vuosia sitten, ja Ina nauroi makeasti pojan sukkeluudelle. Täten rohkaistuna Gus alkoi matkia Stefanie tätiä, väänsi kasvonsa vanhan linnun kaltaisiksi ja niskansa kumaraiseksi, ja d'Herbourg nauroi makeasti; mutta Pol, ylioppilas, sanoi:

»Älä unohda, Gus, että sinulla on perinnön toiveita tädin taholta. Älä ilmaise hänelle, että osaat häntä matkia!»

»Sinun ei pitäisi sanoa mitään sellaista», sanoi Ina lempeän nuhtelevaisesti. »Ei, Pol, se ei ole kauniisti tehty. Tiedäthän, etten pidä siitä, kun viitataan perintöihin ja sen sellaisiin. Ei Pol, se on epähienoa… En käsitä, miten isä voi nauraa sellaiselle.»

Mutta Gus piti huolta siitä, että iloa yhä jatkui; ja kun hän matki Anton setää, joka istui nyrkit polvia vasten nojautuneina, niin Inakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan kaikki kolme yhdessä nauroivat Dercksz'eille, ikäänkuin aatelismies d'Herbourgin perhe olisi liittoutunut intialaisia setiä, tätejä ja sukulaisia vastaan.

»Niin, isoisä on tietenkin paras heistä kaikista», sanoi Pol. »Isoisä on aina hieno käytökseltään.»

»Entäs isomummi» — niinkuin lapset nimittivät vanhaa rouvaa — »isomummi, niin vanha kuin hän onkin, on hyvin hieno nainen!» sanoi Ina.

»Kuinka hirveän paljon vanhoja ihmisiä meidän suvussamme on!» sanoi Gus ylenkatseellisesti.

Ina hillitsi häntä: vanhasta rouvasta ei saatu tehdä pilaa; häntä kaikkien tuli kunnioittaa, sillä hän oli niin kovin vanha ja majesteetillinen.

»Onhan Ottilie täti jo kuudenkymmenen ikäinen?» kysyi Ina äkkiä kuudenkymmenen numeron lumoissa, joka niin kohtalokkaan suurena häämötti hänen silmiensä edessä.

Ja d'Herbourgit lakkasivat nyt puhumasta rahoista, mutta keskustelivat sen sijaan sukulaisista. Lukuunottamatta isoäitiä ja isää — poikien isomummia ja isoisää — he repivät kaikki kappaleiksi, ja Gus matki. heitä kaikkia: paitsi Anton setää, Stefanie ja Floor tätiä hän matki Daan setää, tämän poikaa, jolla oli asianajotoimisto Intiassa, ja Jeannea, kuvernöörin vaimoa Cheribonissa. Hän oli nähnyt heidät kaikki Hollannissa, kun he tulivat lomalle kotimaahan milloin lyhyemmäksi, milloin pitemmäksi aikaa; ja he antoivat aina keskustelun ja pilan aihetta d'Herbourgin perheen jäsenille. Mutta Ina ei nauranut enää, vaan nousi pöydästä, sillä hänen uteliaisuutensa poltti häntä siinä määrin, että hän tunsi suoranaista ruumiillista kipua.

Harold Dercksz istui yläkerroksessa suuren kirjoituspöytänsä ääressä. Lampun vihertävässä valossa hän näytti vielä tavallistakin keltaisemmalta; ja rypyt näkyivät selvinä ja syvinä vanhuksen kasvoissa. Hän istui kokoonlyyhistyneenä tuolissaan, varjostaen silmiä kädellään. Hänen edessään oli suuria paperiarkkeja täynnä numeroita, joita Daan oli pyytänyt häntä tarkastamaan. Hän tuijotti eteensä. Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli nähnyt Sen. Se kulki hitaasti hänen ohitseen, mutta aivan hänen läheltään. Tuo näky oli antanut kovan tärähdyksen hänen lapsen-aivoilleen ja lapsenhermoilleen koko elämän ajaksi; ja että hän oli tullut vanhaksi, hyvin vanhaksi, vanhemmaksi kuin mitä olisi ollut tarpeellista, se riippui vain hänen itsehillitsemiskyvystään… Tuo varma asia, tuo hirvittävä asia, oli haamu, joka katsoi häneen suoraan silmiin lähestyessään yhä lähemmäksi, laahatessaan perässään sumuhuntujaan kahisevien lehtien yli, pitkin tietä, jota synkät puut reunustivat, tuulen karistaessa kaiken aikaa lehtiä maahan… Se oli haamu ja Se tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kulkiessansa ohi, kunnes se kokonaan katoaisi menneisyyteen; mutta ei koskaan mikään olento ollut ilmestynyt puiden takaa pidättämään ja estämään tuota aavetta, joka uhaten kulki ohitse… Häämöittikö joku varjo puiden takana, ilmestyikö sieltä todellakin joku, näkikö hän käden tavoittelevan Sitä, tuota kummitusta, ja estävän sen kulkua kahisevien lehtien ylitse?… Oi, kunpa se vain katoaisi!… Miten hitaasti, miten hitaasti se kulki!… Kuusikymmentä pitkää vuotta se oli kulkenut, kulkenut ohi… Ja vanha mies ja vanha nainen, kumpikin omassa talossaan tai yhdessä ikkunoittensa ääressä, odottivat vain sen katoamista… Mutta se ei katoaisi niinkauan kuin he yhä elivät… Harold Dercksz tunsi sääliä vanhaa miestä, vanhaa naista kohtaan… Oi, kunpa se vain katoaisi!… Miten pitkät vuodet olivat!… Miten vanhat he olivat!… Miksikä heidän piti tulla niin vanhoiksi?… Oliko se heidän rangaistuksensa, heidän rangaistuksensa, heidän yhteinen rangaistuksensa? Sillä nyt hän tiesi, mikä osa hänen äidillään oli ollut rikoksessa, hirveässä rikoksessa. Daan oli sen kertonut; Ma-Boeten oli kertonut sen pojalleen; mantri oli kertonut sen Daanille. Miten monet sen nyt tiesivät! Ja nuo vanhukset luulivat, ettei kukaan sitä tiennyt… ettei kukaan sitä tiennyt… paitsi vanha tohtori Roelofsz!… Oi, miten monet sen tiesivät, tiesivät Sen, mikä oli haudattu, mutta nosti yhä aavemaista päätään, salaisuuden, joka aina kummitteli tahmeassa usvassaan… Oi, miksikä hänen täytyi tulla niin vanhaksi, niin vanhaksi, että Daankin saisi sen tietää! Jospa vain Daan olisi vaiti eikä kertoisi sitä Floorille! Voisiko hän olla vaiti? Voisiko mantri vaieta? Rahaa oli maksettava, ainakin niin kauan kunnes nuo vanhat, vanhat ihmisparat olivat kuolleet… ja kunnes Se oli kadonnut heidän mukanaan…

»Enhän vain häiritse sinua? Tulin katsomaan, miten sinun laitasi on.
Sinä näytit pöydässä niin huonolta…»

Ina huolehti hänestä, niinkuin hyvä tytär ainakin; ja vanhus pani siihen arvoa. Hänellä oli tunteellinen ja hellä sydän ja hän pani arvoa kodissa vallitsevaan sopuun: Inan huolenpito, poikien nuoruus lämmittivät hänen kiusaantunutta sydän parkaansa; ja hän ojensi kätensä Inalle. Tytär kävi istumaan isän tuolin viereen, vilkaisten papereihin, jotka olivat hänen edessään, seuraten mielenkiinnolla kaikkia noita numeroita, jotka epäilemättä osoittivat isän ja Daan sedän omaisuuden tilan. Sitten hän kysyi:

»Voin kyllä», sanoi vanhus valittaen, »minulla on kipuja.» Ja liikutettuna Inan rakkaudesta hän lisäsi: »Parasta, kun pääsisin pian pois.»

Vanhus hymyili tehden torjuvan liikkeen: »Teillä olisi vain yksi vastus vähemmän.»

Se oli totta ja Ina sanoi sen vakavissansa; lapsen äidillinen ääni kuulosti vakavalta.

Ina hymyili viekoitellen. Isä tunsi hänen uteliaisuutensa, oli tuntenut sen siitä saakka, kun Ina oli ollut lapsi, ja nuuskinut hänen laatikoissaan. Siitä saakka hän oli lukinnut kaikki tavaransa.

»Liikeasioita», vastasi vanhus, »intialaisia liikeasioita. Daan setä on pyytänyt minua tarkastamaan näitä numeroita, mutta siinä ei ole paljon työtä.»

»Aivan varmaan. Älä ole huolissasi. Kyllä minä jätän vielä jälkeeni teille jotakin.»

»Oi isä, en todellakaan ajatellut sitä. Joskus olen huolissani rahoista Lilyn vuoksi, joka meni varattoman miehen kanssa naimisiin: mistä Lily ja Frits voivat elää? Ja poikieni vuoksi. Itse en välitä rahoista.»

Se oli melkein totta; se oli muuttunut todeksi sitä myöten kuin vuodet vierivät. Tultuaan vanhemmaksi hän ajatteli rahaa pikemmin vain lastensa vuoksi; äidillisyys oli kehittynyt hänen sielussaan, vaikka tämä sielu pysyi aineellisena ja pienenä.

»Sinä et koskaan puhu suoraan, isä. Enkö voi tehdä jotain hyväksesi?
Mikä huolestuttaa sinua?»

»On, salaisuus se on. Se on salaisuus, salaisuus, joka on painostanut sinua… jo kuinka kauan.»

Vanhuksen koko ruumis kylmeni, hänen sielunsa kätkeytyi ikäänkuin haarniskaan, ja hän pysyi siten varuillaan.

»En, minä en kuvittele sitä mielessäni, sinä vaan et tahdo puhua.
Sydämeeni koskee nähdessäni sinut noin alakuloisena.»

»Mutta sinä olet alakuloinen… tuo hirveä asia… tuo salaisuus painostaa mieltäsi…»

»Ina», sanoi hän, »Daan sedällä on joskus toinen käsitys rehellisyydestä liikeasioissa… kuin minulla Mutta lopulta hän aina hyväksyy minun kantani. Ei minua mitkään rahahuolet painosta.»

»Ei mikään. Ei ole mitään salaisuutta, rakkaani. Sinä vain kuvittelet sellaista mielessäsi.»

»Tiedätkö sinä jotain?» vanhus kysyi kovalla äänellä, katsoen tyttäreensä.

»E-en», hän änkytti. »En minä… en tiedä mitään… mutta… minä tunnen …»

»Ei mitään ole tapahtunut, Ina», hän sanoi kylmästi. »Minä olen vanha, sairas mies. Sinä väsytät minua. Jätä minut yksin. Jätä minut yksin.»

Harold Dercksz nousi tuoliltaan hermostuneena, kiihtyneenä. Ina avasi väsyneet silmänsä säädyllisine ilmeineen, äidin ilmeineen, Ijsselmondein ilmeineen, mikä oli hänen ylpeytensä:

»En tahdo väsyttää sinua, isä», hän sanoi — ja hänen äänensä, joka oli terävä, mutta kohtelias, kuulosti teennäiseltä — »en tahdo väsyttää sinua. Jätän sinut rauhaan. Tulin luoksesi, tahdoin jutella kanssasi… koska luulin… että olit jostakin pahoillasi… suruissasi. Tahdoin osoittaa sinulle myötätuntoa. Vaan en tahdo kiusata sinua.»

Ina läksi pois maailmannaisen loukkaantuneella ylpeydellä, niinkuin Harold Dercksz muisti äitinsä poistuneen huoneesta väittelyiden jälkeen. Katuva hellyydentunne nousi hänen mieleensä; hän oli vähällä pidättää Inaa luonaan. Mutta hän voitti tämän tunteen ja antoi hänen mennä. Ina oli hyvä tytär, mutta hänen ahdas sielunsa oli kokonaan kiintynyt raha-asioihin ja kaikenlaiseen vähäpätöiseen ja turhamaiseen — siksi että hänen äitinsä oli aatelisneiti Ijsselmonde — ja sitä paitsi hän oli äärimmäisen utelias. Hän antoi hänen mennä, antoi hänen mennä; ja yksinäisyydentunne ympäröi hänet jälleen. Hän vaipui tuolilleen, varjosti silmiään kädellä; ja vihreän lampunvarjostimen alta tulviva valo syvensi hänen tuskaisten kasvojensa ryppyjä. Hän tuijotti eteensä. Mitä Ina saattoi tietää? Mitä hän arvasi? Mitä hän ehkä oli kuullut… kasvihuoneeseen tullessaan heidän luokseen?… Hän koetti muistella, mitä hän viimeksi oli sanonut Daanille. Hänen oli mahdoton sitä muistaa. Hän oli varma siitä, ettei Ina tiennyt mitään, hän vain epäili jotain, koska hän, Harold, oli niin alakuloinen… Voi, jospa Se vain katoaisi!… Oi, jospa nuo vanhukset vain kuolisivat!… Oi, kunpa ei kukaan tietäisi sitä enää!… Siinä oli jo kylliksi, kylliksi itsesyytöksen ja vaitiolon vuosia, sisäistä rangaistusta ihmisille, jotka olivat niin vanhat, niin kauhean vanhat…

Ja hän tuijotti eteensä, ikäänkuin hän olisi katsonut Sitä suoraan silmiin.

Hän tuijotti eteensä kaiken iltaa; istuen tuolissaan, kivun ja tuskan vääntäessä hänen kasvojaan, hän vaipui vanhojen ihmisten herkkään uneen, joka tulee ja menee yhtä nopeasti, ja hän näki itsensä taaskin kolmentoista-vuotiaana lapsena yöllä kesähuvilassa ja kuuli äitinsä äänen:

Ja hän näki nuo kolme — mutta nuorina vielä — äitinsä, Takman, Ma-Boetenin; ja heidän välissään isänsä elottoman ruumiin, rankkasateessa, tuona onnettomana yönä.

NELJÄS LUKU.

Ina makasi valveilla kaiken yötä. Niin, uteliaisuus oli hänen intohimonsa, oli ollut aina lapsuudesta saakka. Jospa hän nyt vain olisi tietänyt, nyt, nyt! Hänen miehensä ei tahtonut auttaa häntä, hän pelkäsi selkkauksia, joihin he voisivat joutua, jos he sekaantuisivat asioihin, jotka eivät liikuttaneet heitä. Mutta Ina oli häikäilemättömän utelias. Hän tahtoi nyt keskustella Daan sedän kanssa, jonka hän varmasti luuli tapaavansa isoäidin luona seuraavana päivänä…

Hän läksi iltapäivällä Nassaulaanin varrelle. Vanha Anna avasi oven, hyvillään, kun hänen emäntäänsä muistettiin:

»Hyvää päivää, rouva… herra Takma, tohtori Roelofsz ja rouva Floor ovat ylhäällä… Niin, kyllä te voitte mennä suoraan ylös… Kiitos, vanha rouva voi oikein hyvin… Niin, hän elää kauemmin kuin me kaikki muut… Tahdotteko odottaa hetkisen arkihuoneessa? Siellä palaa nyt tuli uunissa, kun ilma on niin kylmä; sillä vaikka vanha rouva ei tule koskaan alas, niinkuin tiedätte, niin aina joku perheen jäsen on siellä odottamassa…»

Vanha Anna nosti Inalle tuolin. Palvelijatar oli muuttanut arkihuoneen hauskaksi odotussaliksi. Siten ei vanhan rouvan huoneessa ollut koskaan liiaksi hälinää, mikä ei laisinkaan olisi käynyt päinsä. Tuli kamiinissa paloi hyvin. Tuolit olivat asetetut puoliympyrään. Ja vanha palvelijatar, pitääkseen Inalle seuraa, seisoi kohteliaana hänen vieressään ja jutteli, kunnes Ina sanoi:

Vanha palvelijatar kävi kunnioittavasti istumaan tuolin reunalle. Vieraat olivat totuttaneet hänet siihen, koska hän oli niin vanha. Anna kysyi kohteliaasti, miten Lily rouvan pienokaiset jaksoivat.

»Niin pian kuin vain on kaunis ilma, tuo rouva van Wely lapset tervehtimään iso-iso-iso-äitiään.»

»Se on vanhalle rouvalle mieleen», sanoi vanha palvelijatar; mutta samassa hän hypähti pystyyn ja huudahti: »Kas kummaa! Tuossa on Stefanie neitikin! Ei vanha rouva voi valittaa, ettei häntä muistettaisi!»

»Herra Takma, tohtori ja Floor täti ovat ylhäällä», sanoi Ina. »Odotahan hiukan, täti… Sanopa minulle, täti, tiedätkö, miksikä Daan setä oikeastaan on tullut Hollantiin?»

»Erikoinenko syy?» sanoi Stefanie kiihtyvällä mielenkiinnolla. »Mikä syy? Jotain, mikä ei ole oikein sopivaa?»

»En voi sanoa sitä tarkalleen. Niinkuin tiedät, isä ei sano koskaan mitään.»

»Sitä minäkin luulin, mutta isä väitti, ettei kysymyksessä ole mitkään raha-asiat. Se voisi ehkä…»

»Stefanie täti», hän kuiskasi, »en todellakaan voinut sille mitään… mutta eilen, kun menin hakemaan Daan setää ja isää sedän huoneesta, kuulin… ollessani kasvihuoneessa…»

»Minä kuulin… isän ja Daan sedän puhelevan hetken aikaa. Tietenkään en jäänyt kuuntelemaan; ja he vaikenivat niin pian kuin astuin sisään. Mutta sittenkin kuulin Daan sedän sanovan isälle, 'Oletko tiennyt sen kaiken aikaa?' Ja sitten isä vastasi, 'Olen, kuusikymmentä vuotta'.»

»Kuusikymmentäkö vuotta?» sanoi Stefanie täti epäillen. »Siis aina siitä saakka, kun Ottilie syntyi. Ehkäpä asia koskee Ottilietä. Tiedäthän, Ina, Ottilie täti on…»

»Ihmiset puhuivat siitä paljonkin ennen aikaan. Nyt se on unohtunut.
Siitä on jo niin pitkä aika. Äiti ei käyttäytynyt lainkaan sopivasti.
Niin, hän on tehnyt paljon syntiä.»

»Ei, en minä sitä usko. Daan setä tiesi sen ennestään. Eikä isä olisi sanonut, 'Olen tiennyt sen kuusikymmentä vuotta'.»

Ja hänen tavallisesti niin väsyneet silmänsä loistivat kirkkaina koettaessaan tunkeutua sen salaisuuden läpi, joka häämötti hänen edessään.

»Niin, olen varma siitä, että se koskee isoäitiä… Kuusikymmentä vuotta sitten…»

»Minä olin silloin… seitsemäntoista-vuotias tyttö», sanoi Stefanie täti. »Niin, pitkä aika siitä on.»

»Jotta hän puhuisi… tai olisi vaiti. Minä luulen, jotta hän olisi vaiti.»

»Mutta kultaseni, minä olin kovin nuori, en kiinnittänyt huomiotani mihinkään. Olin seitsemäntoista-vuotias tyttö. Niin, niin, minäkin olin kerran nuori. Olin seitsemäntoista vuoden vanha… Minä ja toiset lapset olimme jääneet kaupunkiin: isoäidin sisar piti meistä huolta. Isä oli lähtenyt vuoristoon terveytensä vuoksi. Hän ja äiti asuivat huvilassa, — ja nyt sen muistan — Harold ei ollut meidän kanssamme. He olivat ottaneet hänet vuorille: Harold oli isän lempilapsi… Siellä isä hukkui. Eräänä yönä, jokeen. Hän oli hermostunut, ei voinut nukkua, läksi metsään kävelemään, eksyi tieltä ja putosi jokeen. Muistan sen kaiken.»

»Niin, isäsi oli heidän mukanaan. Hän oli silloin pieni kolmentoista-vuotias poika.»

»En minä aavista sitä, täti, mutta varmaankin se on jotain… mikä koskee isoäitiä…»

»Niin», sanoi Stefanie täti tullen äkkiä varovaiseksi; »mutta olkoon mitä hyvänsä, rakkaani… se tapahtui niin kauan sitten. Jos se on jotain, niin se on varmaankin jotain… sopimatonta. Ei huolita kaivaa sitä esille. Siitä on nyt niin pitkä aika, kuusikymmentä vuotta. Ja isoäiti on niin vanha…» Hän vaikeni; ja hänen pyöreät linnunsilmänsä kiiluivat ja vilkkuivat. Tuntui siltä, kuin hän äkkiä olisi nähnyt jotain kangastavan, jotain, mikä tuli lähemmäksi; eikä hän halunnut puhua sen enempää. Hän ei edes tahtonut sitä tietää. Vapisuttava tuskantunne, johon yhtyi epäselvä muisto, häämötti hänen vilkkuvien silmiensä edessä. Hän tahtoi tappaa sen vaitiololla. Ei ollut viisasta tunkeutua liian syvälle menneisiin asioihin. Vuodet kuluivat, asiat unohtuivat: parasta oli antaa niiden mennä menojaan, antaa syntien unohtua… Helvetin voimat piileksivät synnissä. Helvetti piileksi uteliaisuudessa. Helvetti piileksi kuin oikea saatanan sabbatti Antonin kirjoissa ja albumeissa. Se piileksi hänen äitinsä menneisyydessä. Se piileksi Inan hivuuttavassa uteliaisuudessa. Hän, Stefanie täti, pelkäsi helvettiä: hän halusi päästä taivaaseen. Hän ei tahtonut tietää, mitä oli tapahtunut. Ja hän sulki silmänsä muistoiltaan ja piti ne suljettuina:

Häneltä ei Ina saisi sen enempää tietää; mutta hän oli varma siitä,
että täti tiesi, että täti muisti sittenkin jotain. Mutta Ina tunsi
Stefanie tädin; hän ei puhuisi enää mitään, yhtä vähän kuin isäkään.
Oliko hän varuillaan? Oi, mitä se oli, mitä se saattoi olla?

VIIDES LUKU.

Mutta Floor täti hoiperteli juuri portaita alas hölkkyvine rintoineen, ja Daan setä soitti juuri ovikelloa. Vanha Anna oli mielissään. Hän oli iloinen, kun perheen jäsenet touhusivat alakerroksessa, ja hän otti jokaisen hymyilevin katsein vastaan ja nöyrin, kohteliain huomautuksin, lihavan kissan köyristäessä selkäänsä hänen hameittensa alla ja käpertäessä häntäänsä hänen sääriään vasten. Vanha tohtori Roelofsz tulla linkutti portaita alas Floor tädin jäljessä, ontuen toista jäykkää jalkaansa; ja hänen suuri vatsansa näytti työntävän Floor tätiä, tämän varovaisesti astuessaan portaan kerrallaan.

Stefanie täti oli hyvillään päästessään irti Ina d'Herbourgista, ja sanoi:

Hän työntäytyi käytävässä Roelofsz'in jäykän jalan ohi ja pujahti Daanin ja Floorin välitse portaita ylös; ja hermostuneessa kiireessään, peläten Inaa, syntiä, uteliaisuutta ja helvettiä, hän miltei kompastui kissaan, joka livahti hänen jalkojensa välitse.

»Arvasinhan, että tapaisin sinut täällä, Roelofsz», sanoi Daan setä.
»Jollen olisi kohdannut, olisin tullut heti sinua tapaamaan.»

»Vai niin, vai niin, hyvä-hyvä-hyvä, olet siis täällä taaskin,
Dercksz!» sanoi vanha tohtori.

He pudistivat toistensa kättä; ja Daan Dercksz katsoi hermostuneesti tohtori Roelofsz'iin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta hän epäröi ja huomautti kahdenvaiheilla Inalle:

»En, setä», vastasi Ina näennäisesti kohteliaasti, hyvillään siitä, kun hänellä oli tilaisuus puhua pari sanaa tohtori Roelofsz'in kanssa. »Mene sinä ensin. Ei, mene sinä ensin. Voin kernaasti odottaa vielä hetken aikaa. Minä odotan täällä.»

Tohtori Roelofsz meni hänen kanssaan arkihuoneeseen hieroen kylmiä käsiään ja sanoen, että täällä oli lämpimämpi kuin ylhäällä, missä paloi vain vähäinen tuli kamiinissa: vanha Takma ei palellut koskaan; hänessä oli aina sisäistä kuumuutta. Mutta Floor täti, joka myöskin tuli hetkeksi arkihuoneeseen, puki ylleen raskaat turkkinsa, Inan auttaessa hänen ylleen:

»Oi, enpä tiedä, lapsi!» sanoi Floor täti halventavasti. »Vanhat turkit. Minulla on ollut ne jo kolme vuotta. Mutta hyvään tarpeeseen ne ovat Hollannissa: hyvät ja lämpimät!»

Mielessään ylpeillen turkeistansa hän heitti viimeiset sanat suoraan Inan kasvoja vasten. Kaikki kolme kävivät istumaan, ja se näytti Annan mielestä niin hauskalta, että hän toi sisään hiukan likööriä ja kolme lasia tarjottimella:

Palvelijatar poistui iloiten touhusta alakerrassa, minne vanha rouva ei koskaan enää tullut. Alakerta, se oli hänen valtakuntansa, minne ei edes seuranainen tunkeutunut; siellä hän, Anna, sai yksin hallita, ottaa vastaan sukulaisia ja tarjota heille virvokkeita. Ina maisteli likööriä ja oli pahoillaan, että Floor täti oli yhtynyt heidän seuraansa arkihuoneessa. Olihan hyvinkin mahdollista, että vanha tohtori, vaikka hän olikin isoäitiä hiukan nuorempi, tiesi jotain; mutta varmaa se ei ollut. Sillä Daan setäkään ei ollut tiennyt sitä kuin vähän aikaa, joskin isä oli ollut asiasta perillä kokonaista kuusikymmentä vuotta. Kuusikymmentä vuotta! Tuo pitkä aika hypnotisoi hänet. Kuusikymmentä vuotta sitten tämä vanha kivuloinen tohtori — joka ei enää hoitanut lääkärintointaan ja vain nuoremman virkaveljen avulla huolehti isoäidin ja herra Takman terveydentilasta — oli nuori kahdeksankolmattavuotias, vastikään Javaan saapunut mies, yksi isoäidin monista ihailijoista.

Ina näki kaiken tämän edessään ja koetti tunkeutua vieläkin pitemmälle; hänen uteliaisuutensa, ikäänkuin voimakas linssi, poltti uuden näköalan hänen silmiensä eteen, sytyttäen ikäänkuin valon keskelle menneisyyden hämäryyttä. Ja hän alkoi:

»Isä rukka ei ole terve. Pelkään hänen sairastuvan vakavasti. Henkisestikin hän on kovin lamassa. Niin, täti, hän on ollut alakuloisempi mieleltään tavattuaan taas Daan sedän, kuin mitä hän on ollut vuosikausiin. Mistä se voi johtua? Ei suinkaan raha-asioista…»

»Ei, rakkaani, raha-asiat eivät ole siihen syynä, joskin me edelleen olemme köyhiä kuin rotat.»

»Minkäkö vuoksi?… Totta totisesti, sitä en tiedä, lapseni. Pääni pantiksi, sitä en tiedä. Setä matkustaa aina säännöllisesti Hollantiin asioissa, aina asioissa. Mitä he nyt suunnittelevat yhdessä, sinun isäsi ja Daan setä, sitä en todellakaan tiedä; mutta rikkautta siitä ei meille lähde.» Ja hän pudisti moittivasti päätään aivan Inan kasvojen edessä. »Ja sittenkin he ovat jo vuosikausia hääräilleet yhdessä.»

»Niin-niin-niin, hyvä-hyvä-hyvä», huudahti tohtori istuen sivuttain tuolilla vatsan hölkkyessä hänen edessään, »me vanhenemme, me vanhenemme…»

»Puhukaa vain itsestänne», huusi Floor täti vihoissaan. »Minä olen vain kuudenkymmenen ikäinen.»

»Vai ainoastaan kuudenkymmenen? Ahaa!» mutisi tohtori. »Vai ainoastaan kuudenkymmenen? Minä luulin teitä vanhemmaksi.»

»Minä olen vain kuudenkymmenen vuoden vanha, sanon minä!» Floor täti oli vihoissaan.

»Niin-niin, sitten te olette yhtä vanha… kuin… Ottilie… hyvä-hyvä, hyvä-hyvä…»

»Niin», sanoi Floor täti, »minä olen vaivan yhtä vanha kuin Ottilie
Steyn.»

»Niin-niin-niin!» sanoi tohtori Roelofsz vakuuttaen pontevasti.
»Yhdeksän vuotta, yhdeksän vuotta… Ja viisi vuotta… nuorempi kuin
Takma… niin, viisi vuotta!… Niin paljon nuorempi häntä minä olen…»

»Miten somaa, että te ja isoäiti ja herra Takma olette aina pitäneet yhtä», Ina jatkoi pehmeällä äänellä. »Ensin Intiassa… ja myöhemmin aina täällä, Haagissa.»

Mutta hän iski silmää Inalle sanoakseen, että tohtori Roelofsz, vaikka hän olikin yhdeksän vuotta nuorempi, oli aina ollut isoäidin hyvin läheinen ystävä.

»Tohtori», sanoi Ina äkkiä, »onko totta, että kuusikymmentä vuotta sitten…?»

Hän vaikeni tietämättä mitä jatkaa. Hän alkoi näin voimakkaasti lauseensa ja vaikeni ehdoin tahdoin. Vanha tohtori hätkähti: hänen vatsansa hypähti vasemmalta puolelta oikealle ja riippui nyt hänen terveellä säärellään.

Hänen silmänsä pyörivät päässä hänen kiinnittäessään katseensa Inaan. Kauhu väänsi hänen vanhoja, ryppyisiä, sileäksi ajettuja apinankasvojaan ja sisäänpainunutta suutaan, joka nyt ammotti auki, kuolan valuessa hänen tekohampaittensa välistä vapisevien huulien yli. Hän puristi nyrkkiin vanhat kätensä, joissa nahka riippui löysänä, kohotti ne ylös ja antoi niiden jälleen painua alas polville.

Tohtori oli perillä asiasta: Ina näki sen heti paikalla. Mutta hän oli käsittävinään tohtorin huudahduksen vain kuulohairahdukseksi, mikä johtui hänen kuuroudestaan; ja hän korotti ääntään kohteliaasti ja toisti hiukan äänekkäämmin, lausuen sanat hyvin selvästi:

»Onko totta, että kuusikymmentä vuotta sitten isoäiti — vaikka hän olikin silloin jo kolmenkymmenenseitsemän vuoden vanha — oli yhä häikäisevän kaunis nainen? Niin, entisajan ihmiset hoitivat itseään paremmin kuin me. Minä olen neljänkymmenen viiden, mutta olen jo vanha nainen…»

»Niin-niin, ahaa, sitäkö sinä kysyt, Ina?… Niin, niin, tietenkin: isoäiti… isoäiti oli komea, kaunis nainen… ensimäisen nuoruuden kadottuakin…»

»Entäs Ottilie», sanoi Floor täti, »hän oli neljänkymmenen, kun Steyn rakastui häneen.»

»Niin», sanoi Ina. »Se ei ollut… kovinkaan kaunista Ottilie tädin puolelta; mutta erinomainen todistus hänen nuoruudestaan…»

Ja hän vilkasi tohtoriin salainen välke sovinnaisissa, väsyneissä silmissään. Tohtori istui kokoonlyyhistyneenä tuolissaan, tuo vanha, kuihtunut, muodoton massa, miehen ja ihmisolennon raunio, vanha, vanha apina, yllään väljä takki ja väljät liivit, jotka peittivät hänen suurta ruumistaan. Kauhu oli kadonnut hänen pyöreistä silmistään; hänen katseensa oli kääntynyt vasemmalle, hänen päänsä oikealle. Näytti siltä kuin hän olisi aivan tylsistynyt pelästyksensä jälkeen, jonka Inan kysymys ja tuo kaamottava numero kuusikymmentä oli saanut aikaan Hän nyökkäsi ovelasti suurta päätään; ja ulkoa tulvivassa talvisessa valossa hänen kiiltävällä päälaellaan näkyi loistavia läikkiä.

Vaivalla hän nousi pystyyn samalla kun Daan Dercksz astui portaita alas Stefanien ja vanhan herra Takman seuraamana; viimeksimainittu torjui luotaan Annan tarjoaman avun, kun tämä kauhukseen huomasi kissan hiipivän vanhan herran jalkoihin.

»Sitten minä en mene ylös», sanoi Ina. »Ei, Anna, kyllä on parasta, etten mene sinne. Tulen pian toisten. Isoäidillä on tänään ollut kovin paljon vieraita.»

Siitä huolimatta hän viivyskeli vielä hiukan ja läksi sitten pois, sairaana uteliaisuudesta, joka täytti hänen mielensä kiihkeällä nälällä. Stefanie täti teki myös lähtöä sanoen, että äiti oli tänään huonoissa voimissa; viimeisenä läksi vanha Takma, varoen joka askeltaan, mutta astuen suorana ja pystypäisenä. Ina tunsi, että hänkin varmaan oli asiasta selvillä. Mitä se oli, mitä se saattoi olla? Nuo vanhat tiesivät sen, jokainen heistä!

»Mene sinä», sanoi Daan Dercksz epäröiden. »Minä tahdon ensin keskustella Roelofsz'in kanssa. Olen niin hyvilläni tavattuani hänet taaskin…»

»Aina sitä juttelua riittää!» sanoi Floor täti pahoillaan, kun hänen miehensä jätti hänet. »Sitten lähetän ajurin sinua hakemaan…»

Vaikka hän tuli hyvin yksin toimeen eikä koskaan huolinut ajuria, oli hänestä aina varminta ja hauskinta, jos joku saattoi hänet kotiin Nassaulaania pitkin, sillan yli ja Mauritskadulle, missä hän asui. Hän ei koskaan pyytänyt ketään saattamaan, mutta otti ilolla vastaan, jos joku tarjoutui. Ina ei kuitenkaan uskaltanut kysyä mitään vanhalta herra Takmalta: mitäpä, jos hän olisi jotain tiennyt ja pelästynyt pahoin kadulla! Siitä olisi voinut seurata vaikka halvaus! Ei, Ina oli siksi varovainen, mutta uteliaisuus kalvoi hänen hänen mieltään kuin nälkä. Mitähän se saattoi olla? Ja miten hän saisi siitä selkoa?

Daan Dercksz jäi taloon vanhan tohtorin kera. Hänen papukaija-profiilinsa vapisi ja hänen helmimäiset linnunsilmänsä — Stefanie tädin silmät — vilkkuivat kiihkeydestä samalla kuin hänen laiha vartalonsa näytti kutistuvan yhä pienemmäksi tohtorin jättiläisruumiin rinnalla, tämän seisoessa hänen edessään kuin muodoton temppeliritari nojaten toiseen jalkaansa, joka oli terve, ja toiseen, joka oli lyhyt ja ontuva.

»Niin-niin, ahaa, siitä on täsmälleen viisi vuotta, kun olit viimeksi Hollannissa!… Hyvä-hyvä, se on pitkä aika… Me tulemme vanhoiksi, tulemme vanhoiksi… Et luullut tapaavasi äitiäsi näin reippaana… Niin-niin, minä pidän huolta siitä, että hän tulee sadan vuoden vanhaksi! Odotahan vain, niin saat nähdä, odotahan vain, niin saat nähdä… Ehkäpä hän elää kauemmin kuin me kaikki muut, Takma ja minä, niin-niin…»

»Hänellä on erinomainen ruumiinrakenne, niin-niin, sitä se aina on ollut. Hänen järkensä on aivan selvä; hänen muistinsa on hyvä; hyvä-hyvä, niin-niin, se on suuri onni hänen iällänsä…»

»On hyvissä voimissa, on hyvissä voimissa, niin-niin… Hyvä-hyvä, me vanhenemme kaikki… minäkin, niin-niin, minäkin…»

Mutta Daan Dercksz oli suuresti kiihtynyt. Hän oli luvannut Harold veljelleen olla hyvin varovainen eikä puhua, mutta niinä kahtena kuukautena, jolloin hän oli ollut selvillä asiasta, oli salaisuus ja kauhu polttanut hänen sieluaan, hänen liikemies-sieluaan, sillä niin vanha kuin hän olikin, niin ensi kertaa eläissään hän oli tuntenut suurta kiihtymystä, mikä ei koskenut hänen liikeasioitaan.

Ja hänen oli mahdoton pysyä aisoissa. Talo oli ääneti. Anna oli palannut keittiöön; vanha rouva istui yläkerrassa yksin seuranaisensa kanssa. Pieni kaasu-kamiini paloi arkihuoneessa; toinen käytävässä. Iltapäivän hämäryys ja hiljaisuus tuntui pienessä talossa, jossa vanha rouva oli asunut kauan, oli odottanut kauan ikkunansa ääressä, korkeassa tuolissaan…

»Olen kuullut kaikki , ihan kaikki… Intiassa.» Tohtori katsoi toiseen pyörein silmin; ja hänen riippuvien huuliensa yli vuosi kuolaa tahraten hänen sileäksi ajetut aphiankasvonsa, ja hänen hengityksensä läähätti puhaltaen hänen hampaittensa lomista esiin.

»Olen kuullut kaikki », Daan Dercksz toisti. »Kuulin kaikki Intiassa.
Tiedän… tiedän kaikki.»

»Sinäkö tietäisit… kaikki? Oi, voi. Sinäkö tietäisit kaikki?…
Mitä… mitä sinä tiedät?»

»Ja isästäni», sanoi Daan Dercksz; ja hänen kauhistunut äänensä muuttui kuiskaukseksi. »Isästäni. Sen minkä sinäkin tiedät. Minkä olet aina tiennyt. Että Takma, tuona yönä, jolloin hän oli äitini luona, tempasi isältäni hänen oman aseensa: tikarin, jonka prinssi oli lahjoittanut hänelle edellisenä päivänä…»

»Tiedätkö sinä sen?» huusi tohtori. »Tiedätkö sinä sen? Voi, hyvä
Jumala! Tiedätkö sen? Minä… minä en ole koskaan sanonut sanaakaan .
Olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha… vaan en ole… en ole
koskaan sanonut sanaakaan .»

»Niin, Ma-Boeten kertoi sen pojalleen, joka on mantrina Tegalissa. Ma-Boeten on kuollut, mantri on alkanut kiristää minua. Hän on vaatinut minulta rahaa. Olen antanut hänelle rahaa. Olen luvannut antaa hänelle rahaa joka kuukausi.»

»Sinä siis tiedät… Niin-niin, voi hyvä Jumala, niin-niin!… Sinä siis tiedät, Dercksz, sinä tiedät ?»

»Että isäni koetti tappaa Takman, tikarillaan… Että Takma riisti tikarin hänen kädestään, sillä aikaa kuin…»

»Estääkseen häntä puolustautumasta… ja että Ma-Boeten oven takana kuuli äidin sanovan…»

»Kuuli äidin sanovan, 'Minä vihaan sinua, minä vihaan sinua: olen aina vihannut sinua…'»

»Ja sitten äiti huusi Takmalle, kovalla äänellä: 'Emile, iske häneen: miellemmin hän kuin sinä!'»

»Siis sinä tiedät! » hän vaikeroi. »Siitä on kuusikymmentä vuotta, niin-niin, oi hyvä Jumala, niin-niin! En ole koskaan puhunut siitä kellekään, en koskaan! Pidin niin paljon äidistäsi. Minä… minä… minä tein ruumiintarkastuksen seuraavana päivänä!»

»Minä pidin ruumiintarkastuksen seuraavana päivänä… ja minä… minä ymmärsin … olin ymmärtänyt sen jo aikaisemminkin, sillä olin nähnyt äitisi samana aamuna ja hän houraili… ja minä… minä lupasin… niin-niin, minä lupasin olla vaiti… oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala… jos hän… jos hän suostuisi rakastamaan minua! Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala, Dercksz, Dercksz, Daan, en ole koskaan… en ole koskaan hiiskunut sanaakaan!… Ja Jumala tietää, mitä ihmiset kuusikymmentä vuotta sitten, niin-niin, kuusikymmentä vuotta sitten epäilivät… ja sanoivat… ja juoruilivat ja juoruilivat… aavistamatta totuutta… kunnes koko asia oli unohtunut… kunnes oli myöhäistä pitää uutta tutkimusta… monien kuukausien kuluttua… En koskaan sanonut sanaakaan … oi hyvä Jumala, ei-ei, ei-ei!…»

»Kuultuani tämän asian, Roelofsz, en voinut jäädä Intiaan. Minun täytyi saada tavata Harold, nähdä sinut, äiti, Takma…»

»En tiedä, minun vain täytyi saada nähdä teidät kaikki. Oi, miten te lienettekään kärsineet! Minun on sääli äitiä, Takmaa. Minun täytyi saada nähdä teidät, puhua teidän kanssanne asiasta. Tiesin, että te…»

»Hän oli vaiti vuosikausia. En tiennyt edes, että hän oli elossa. Mutta sitten hän kertoi sen pojalleen. Hän luuli, että äiti oli kuollut. Poika tunsi meidän palvelijamme. Hän kuuli, että äiti oli yhä elossa…»

»Tiesikö hän? Mitenkä Harold olisi voinut tietää? Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala! Mitenkä Harold saattoi tietää?»

»Hän oli kolmentoista-vuotias poika. Hän heräsi! Hän näki äidin, Takman ja Ma-Boetenin. Hän näki heidän kantavan isänsä ruumista. Hän astui isänsä vereen, Roelofsz! Hän oli kolmentoista vuoden vanha! Hän ei ole koskaan voinut unohtaa tuota näkyä! Ja hän on tiennyt sen aina , koko elämänsä ajan, koko pitkän elämänsä ajan!»

»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala!… Voi hyvä ystävä!… Onko se totta?
Onko se todellakin totta ?»

»Hän on kelpo mies, niin-niin, kaikkein parhaita. Hän ei tahdo tuottaa häpeää… oi hyvä ystävä… vanhalle äidilleen!… Daan, Daan… oi hyvä Jumala!… Daan, älä koskaan kerro sitä kellekään: älä koskaan kerro!»

»Ei, en minä kerro. Olen puhunut siitä sinulle ja Haroldille, koska keskustelen kaikista asioista hänen kanssaan: sekä liike-asioista että… kaikesta muusta. Hän on usein auttanut minua… Hän auttoi minua Intiassa, eräässä ikävässä jutussa, mikä minulle sattui siellä… aikoinani… niin… hyvä Jumala… aikoinani! Olen aina keskustellut kaikesta Haroldin kanssa. Sinulle puhuin tästä siksi, että tiesin sinun tietävän…»

»Hyvä-hyvä-hyvä, niin-niin-niin… Mutta Daan, Dercksz, älä puhu siitä kellekään muulle!»

»Niin-niin, hän on äidin ja Takman lapsi. Sh-sh. Daan, nuo ovat niin vanhoja asioita, ne ovat kaikki aikoja sitten olleita ja menneitä!»

»Kumpahan vain olisivatkin! Mutta sitä ne eivät ole… niin kauan kuin äiti… ja Takma… elävät!»

»Niin-niin, niin-niin, olet oikeassa: niin kauan kuin he elävät eivät nuo asiat ole olleita eikä menneitä… Mutta, ovathan he niin vanhat, sekä äiti että Takma! Ei kestä enää kauan. Ne häipyvät, häipyvät, nuo asiat… hitaasti, mutta ne katoavat sittenkin… Niin-niin, siitä on kovin pitkä aika… Eivätkä ihmiset enää puhu meistä… Ennen vanhaan, niin, menneinä aikoina, ihmiset puhuivat… äidistä ja Takmasta ja lapsista, Antonista, sinusta … ja tuosta skandaalista Intiassa… Ottiliesta: he puhuivat hyvinkin paljon Ottiliesta… Kaikki tuo on nyt unohtunut… häipyy pois… Me olemme vanhat… niin-niin… me olemme vanhat…»

Hän vaipui tuoliinsa; hänen muodoton vartalonsa lyyhistyi kokoon, jotta näytti siltä kuin hänen vatsansa olisi riippunut lattiaan saakka.

Samassa kuului ylhäältä kimakka huuto, tukahdutettu, mutta samalla läpitunkeva huuto, ikäänkuin se olisi lähtenyt kuristetusta kurkusta; ja yläovi lensi auki ja seuranainen huusi:

Daan Dercksz oli vanha mies, mutta hän tunsi kylmänväreitä selässään. Tohtori hyppäsi pystyyn, seisoen siinä horjuvin jaloin ja vihdoin oikaisten muodotonta vartaloaan hän huusi:

Ja molemmat miehet kiiruhtivat portaita ylös niin nopeasti kuin he saattoivat, Annan kompuroidessa heidän jäljessään.

Vierashuoneessa paloi kaksi lamppua; ja vanha rouva istui suorana tuolissaan. Hänen silmänsä tuijottivat pyöreinä hänen päässään ilmaisten jännittynyttä kauhua; hänen suunsa oli yhä auki päästettyään tuon kimakan huudon — se muodosti ikäänkuin mustan aukon; hänen toinen käsivartensa oli ojossa, viittaen jäykin sormin huoneen nurkkaukseen, lasikaapin läheisyyteen. Siten hän istui siinä ikäänkuin kivettyneenä ja jäykkänä: kivettynyt oli pelokas ilme ja ammottava suu, kivettyneet vanhat kasvot hirveän kauhun vallassa, kivettynyt jäykkä ojennettu käsivarsi, ikäänkuin hän ei koskaan enää voisi laskea sitä alas. Ja seuranainen ja Anna, jotka nyt yhdessä astuivat hänen luokseen, kysyivät:.

Ja hän tuijotti eteensä viitaten yhä kädellään. Molemmat herrat olivat ilmestyneet huoneen kynnykselle ja vaistomaisesti kaikki käänsivät katseensa nurkkaan, lasikaapin läheisyyteen. Ei kukaan nähnyt siellä mitään paitsi vanha rouva — hän yksin näki sen — tuon näyn, jonka monivuotiset omantunnonvaivat olivat mananneet hänen eteensä… hän yksin näki sen kymmenen tai kahdenkymmenen sekunnin ajan, jolloin hänen ruumiinsa jäykistyi ja kivettyi ja veri jähmettyi hänen suonissaan. Äkkiä hän hätkähti; käsi putosi hänen syliinsä; ruumis vaipui korkeaselkäisen tuolin nojaa vasten ja silmät sulkeutuivat…

»Rouvalla on ennenkin ollut tällaisia kohtauksia», sanoi vanha Anna kuiskaten.

Kaikki muut, paitsi Daan Dercksz, tiesivät, että hänellä oli ennenkin ollut tällaisia kohtauksia. He asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Vanha rouva ei ollut tainnoksissa. Hän avasi pian silmänsä, tunsi tohtorin, tunsi molemmat naiset, vaan ei tuntenut poikaansa Daania. Hän tuijotti häneen ja hätkähti sitten, ikäänkuin yhdennäköisyys olisi äkkiä hämmästyttänyt häntä.

Vanha rouva tuijotti yhä, mutta hän huomasi nyt, ettei Daan ollutkaan se ruumistunut haamu, jonka hän äsken oli nähnyt, vaan hänen poikansa, joka oli isänsä näköinen, sen miehen näköinen, jota hän ensin oli rakastanut ja sittemmin vihannut. Hänen jännittynyt katseensa sammui; mutta rypyt hänen kasvoissaan ja kauhusta vääntynyt ilme ei kadonnut, vaan ne olivat kuin syvälle syövytetyt ja ihoon piirretyt.

Anna siveli vanhan rouvan kättä ja rannetta kevyin liikkein, jotta hän palaisi täydellisesti tajuntaansa… ja vanha veri suli ja alkoi jälleen liikkua.

Molemmat herrat poistuivat jättäen vanhan rouvan naisten huostaan. Hämärä eteinen portaitten alapäässä lepäsi ikäänkuin hiljaisen haudan varjossa. Daan Dercksz tarttui Roelofsz'in käsivarteen, tohtorin hoippuessa portaita alas ja nojautuessa vuoroin sairaaseen ja vuoroin terveeseen jalkaansa.

KUUDES LUKU.

Täti Adèle Takma astui hiljaa avainkori käsivarrellaan ruokasalista käytävään, sillä hän oli nähnyt kirjeenkantajan ja toivoi saavansa kirjeen Ellyltä. Lot ja Elly olivat Firenzessä, kumpainenkin työskenteli uutterasti Laurentianassa ja arkistoissa, missä Lot keräsi aineksia Medicin sukua koskettelevaa historiallista teosta varten. He olivat käyneet aina Napolissa saakka ja olivat kotimatkalla, väsyneinä niin paljosta katselemisesta — Italia oli Ellylle aivan uusi — pysähtyneet Firenzeen, asettuneet matkailijakotiin asumaan ja tekivät nyt yhdessä työtä. Elly tuntui olevan onnellinen ja kirjoitti ihastuneita kirjeitä kotiin.

Adèle täti kurkisti kirjelaatikkoon. Niin, siellä oli kirje Ellyltä, kirje isoisälle. Adèle täti luki aina kirjeet ääneen isoisälle: se oli niin somaa; ja sitä paitsi oli kirje aiottu hänellekin. Niin, lapset jäisivät varmaankin vielä kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille — nyt oli tammikuun alkupuoli — ja sitten he aikoivat kaikessa rauhassa asettua asumaan Steynin ja äidin kanssa, vähäksi aikaa ainakin, nähdäkseen miten se kävisi; ja jollei se kävisi päinsä, niin he lähtisivät jälleen matkoille ja kulkisivat omia teitään, he olivat yhä innostuneita matkustamiseen, eivätkä pitäneet kiirettä oman kodin perustamisella, Ottilie oli Lontoossa, missä hänen kaksi poikaansa, John ja Hugh Trevelley elivät: Mary oli Intiassa naimisissa. Äiti ei mistään hinnasta tahtonut jäädä yksikseen; ja eikä siinä olisi ollutkaan mitään moitittavaa, vaikka hän läksi tervehtimään kahta poikaansa… jolleivät nuo pojat olisi olleet sellaisia velikultia. He olivat aina rahan kaipuussa: Adèle täti oli kuullut sen Ellyltä ja Lot'lta.

Adèle täti lopetti työnsä alakerrassa, keskusteli keittäjän kanssa, lukitsi ruokakaapin, silitti pöytäliinaa täällä ja asetti tuolin paikoilleen tuolla, jotta hänen ei tarvitsisi tulla takaisin alakertaan ja saisi rauhassa lukea ääneen vanhalle herralle Ellyn kirjeen. Tämä kuunteli aina kernaasti Ellyn kirjeitä, sillä Elly kirjoitti järkevästi ja vilkkaasti; ne tuottivat hänelle aina iloisen aamun; ja usein vanha herra luki niitä moneen kertaan vielä sen jälkeen kun Adèle täti oli lukenut ne hänelle ääneen.

Adèle täti läksi nyt yläkertaan, hyvillään kun hänellä oli mukanaan kirje, ja kolkutti vanhan herran työhuoneen ovelle. Tämä ei vastannut, ja täti, joka oletti, että hän oli mennyt makuuhuoneeseensa, läksi sinne. Ovi oli avoinna ja hän astui sisään. Ovi makuuhuoneen ja työhuoneen välillä oli auki, ja hän kulki edelleen sinne. Vanha herra istui tavallisella paikallaan tuolissaan, kirjoituspöydän ääressä. Hän oli nukahtanut. Hän istui kokoonkyyristyneenä tuolissaan; ja tätiä ihmetytti, miten kovin pieneltä hän näytti, aivankuin hän olisi kutistunut kokoon nukkuessansa. Silmät näyttivät olevan kiinni, ja käsi nojautui avonaiseen laatikkoon. Paperikori oli hänen vieressään; papereita ja kirjeitä oli hajallaan pöydällä.

Ja jotta hän ei herättäisi vanhaa herraa hän hiipi varpaillaan avoimesta ovesta ulos. Hän ei tahtonut häiritä hänen lepoaan, kun hän kerta ei herännyt siihen, että joku astui huoneeseen. Takma oli niin vanha, niin kovin vanha…

Täti pahoitteli, ettei hän heti saanut lukea Ellyn kirjettä. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, taloushommat olivat kaikki jo suoritetut; molemmat palvelijat tekivät kaikessa rauhassa työnsä. Ja Adèle täti kävi istumaan ruokasalin ikkunan ääreen, avainkori vieressään, hyvillään siitä, että kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, ja luki aamulehteä, joka juuri oli tullut: hän aikoi viedä sen aivan heti Takmalle. Ulkona satoi lunta. Hiljainen, valkea rauha vallitsi huoneessa ja koko talossa. Toisen palvelijattaren ääni kajahti äkkiä ja häipyi keittiön puolelle. Adèle täti luki kaikessa rauhassa sanomalehden neljä sivua.

Sitten hän nousi, otti korinsa, kirjeen ja sanomalehden ja läksi uudestaan yläkertaan. Hän kolkutti työhuoneen ovelle. Mutta vanha herra ei vastannut. Nyt hän avasi oven. Vanha herra istui yhä tuolissaan, samassa asennossa ja uneen vaipuneena kuin äskenkin. Mutta hän näytti vielä entistään kuivettuneemmalta — oi, miten kovin pieneltä! — lyhyessä takissaan.

Täti tuijotti häneen ja astui lähemmäksi. Hän näki nyt, että Takman silmät eivät olleet ummessa, vaan tuijottivat lasimaisesti jonnekin kaukaisuuteen… Adèle täti kalpeni ja alkoi vapista. Tultuaan hänen viereensä hän huomasi, että vanha herra oli kuollut.

Hän oli kuollut. Kuolema oli yllättänyt hänet, kevyt kosketus oli riittänyt pysähdyttämään veren kulun hänen kuivettuneissa suonissaan. Hän oli kuollut ja kaikesta päättäen hän oli kuollut ilman minkäänlaista taistelua, vain siksi, että kuolema oli lähestynyt häntä ja laskenut kylmän kätensä hänen sydämelleen ja päänsä päälle.

Adèle täti vapisi ja purskahti itkuun. Hän soitti kelloa ja huusi kauhuissaan palvelijoita, jotka tulivat heti juoksujalkaa.

Molemmat palvelijattaret alkoivat myös itkeä; nuo kolme naista olivat nyt aivan yksin.

»Keetje», sanoi Adèle täti, »mene heti tohtori Roelofsz'in luo ja sitten herra Steyn de Weertin. Muita en tiedä. Isännällänne ei ollut sukulaisia. Mutta herra Steyn de Weert auttaa meitä varmaan. Ota ajuri ja lähde heti paikalla. Tuo herra Steyn mukanasi. Rouva Steyn on Lontoossa. Lähde, Keetje, ja pidä kiirettä!»

»Hän on kuollut», sanoi Adèle täti. »Lääkäri ei voi hänelle mitään, mutta hänen on annettava kuolintodistus. Door, kannetaan herra vuoteeseen ja riisutaan hänet…»

He nostivat vanhan herran tuolilta, Adèle täti tarttui hänen päähänsä, Door jalkoihin: hän ei painanut mitään näiden naisten käsissä. Hän oli kovin kevyt, hän oli kovin kevyt! He laskivat hänet vuoteelle ja alkoivat riisua häntä. Kun he ripustivat takin tuolinselälle, pullistui se takaa säilyttäen siten vanhuksen selän muodon.

Keetje oli tavannut Steyn de Weertin kotona; ja hän tuli tytön mukana ajurilla: matkalla he jättivät sanan tohtori Thielens'ille; lääkäri oli ulkona. Adèle täti tuli eteisessä Steyniä vastaan. Hiljainen, valkea rauha vallitsi koko suuressa talossa; ulkona satoi lunta yhä tiheämmin.

»En tiennyt kutsua tänne ketään muuta kuin teidät, Steyn!» sanoi Adèle täti nyyhkyttäen. »Ja minä lähetin teitä hakemaan myös siksi — vanha herra sanoi sen minulle — että olette hänen testamenttinsa toimeenpanija. Niin, hän on kuollut. Hän sammui kuin kynttilä… Tänä aamuna toin hänelle aamiaista niinkuin tavallisestikin. Sitten hän istahti pöytänsä ääreen, selaillen joitakin papereita. Ellyltä tuli kirje, ja läksin sitä viemään hänelle ja tapasin hänet… nukkumasta, niinkuin luulin. Läksin pois, jotta en herättäisi häntä. Mutta takaisin tullessani hän istui yhä samassa asennossa. Hän oli kuollut. Hän on kuollut, Steyn… Hän oli lähes yhdeksänkymmenenneljän vuoden vanha.»

Steyn jäi Adèle tädin luo kunnes lääkäri oli käynyt ja kirjoittanut kuolintodistuksen; Steyn piti huolta kaikesta mitä oli tehtävä. Hän sähkötti vaimolleen Lontooseen: Adèle täti pyysi häntä sitä tekemään; hän sähkötti Firenzeen Lot'lle ja Ellylle: he eivät tietenkään ennättäisi ajoissa Haagiin hautajaisiin. Ja hän läksi lankonsa, Harold Dercksz'in luo, jonka hän tapasi kotona toisen aamiaisen jälkeen:

»Harold», kysyi hän, »mitenkä teemme äidin suhteen? Voimmeko kertoa sitä hänelle?»

Harold Dercksz oli vajonnut tuoliinsa; hänellä oli paha päivänsä, tuska vaivasi häntä, ja vaikka hän ei valittanutkaan, niin hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet ja hengitys oli raskas.

»Ei hän voi minua auttaa. Kiitos vain, Frans. Tiedän kyllä itsekin, mitä on tehtävä: tärkeintä on olla kiinnittämättä siihen mitään huomiota…»

Hän oli taas vaiti, istui ja tuijotti vain eteensä varjostaen silmiä kädellään, sillä lumesta heijastuva valo koski hänen silmiinsä. Ja hän veti yhä syvältä henkeään… Vanha herra oli kuollut… Vanha herra oli kuollut… Vihdoinkin!… Tuo hirveä näky kulki yhä hänen ohitseen, se ei ollut vielä kadonnut näkyvistä, se laahautui kahisten eteenpäin, se tuijotti häneen terävin silmin, jotka hän oli nähnyt lapsuudestaan saakka; mutta se kulki yhä eteenpäin, eteenpäin… Oi, miten hän oli odottanut ja odottanut vanhan herran kuolemaa! Hän oli vihannut häntä, isänsä murhaajaa, sillä hän rakasti isäänsä lapsena ollessaan; mutta hän oli ollut vaiti äitinsä tähden, ensin lapsena, sittemmin nuorukaisena. Hän oli ollut vaiti kuusikymmentä vuotta. Vasta nyt, aivan vastikään, hän oli puhunut siitä Daanille, sillä Daan oli tullut Intiasta epätoivoissansa, saatuaan tietää kaikki, kaikki näin myöhään, baboen kuoleman jälkeen, joka oli kertonut sen pojalleen, mantrille … Hän oli vihannut häntä salaa, vihannut isänsä murhaajaa. Sitten hänen vihansa oli laimennut, hän oli oppinut ymmärtämään intohimoa sekä itsepuolustusta; sitten hän oli säälinyt vanhusta, jonka kaikkina näinä vuosina oli täytynyt kantaa omantunnonvaivojensa taakkaa; hän oli säälinyt syvästi heitä molempia, sekä Takmaa että äitiään…

Oi, tätä intohimoa, oi tätä vihaa, jota tuo nainen oli tuntenut vuosia sitten ollessaan vielä nuori ja viehättävä, tuo nainen, joka nyt laahasi perässään elämänsä viimeisiä vuosia: tokko hän muisti vielä? Muistiko hän vielä istuessaan nyt suoraselkäisessä tuolissaan, ikkunaverhojen punertavassa valossa?… Hän, Harold Dercksz, oli toivonut Takman kuolemaa, toivonut äitinsä kuolemaa… jotta tuo hirveä asia olisi kadonnut kokonaan noiden kahden vanhan ihmisen tietoisuudesta, vaipunut menneisyyden syvyyksiin… Hän oli toivonut sitä; ja nyt… nyt vanha herra oli kuollut!

»Ei, Frans», hän sanoi pehmeällä, soinnuttomalla äänellään, »emme me voi kertoa sitä äidille… Ajattelehan miten vanha hän on…»

»Sitä minäkin ajattelin. Meidän tulee keinolla millä hyvänsä salata häneltä vanhan herran kuolema … Mahdotonta sitä on salata tohtori Roelofsz'ilta… mutta se on oleva kova isku hänelle.»

»Minä en ole koskaan puhunut siitä äidinkään kanssa. Luulen Ottilien epäilevän sitä. Sinä olet testamentin toimeenpanija…»

»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Hän on varmaankin määrännyt suurimman osan rahoistaan… Ellylle… ja Ottilielle. Milloin ovat hautajaiset?»

»Parasta olisi antaa sen kiertää ympäri, eikä kulkea äidin talon ohitse. Hän istuu aina ikkunassa.»

»Niin, sen hän varmaankin tekeekin. Hän oli… hän oli valmistunut siihen; hän oli hyvin kiintynyt vanhaan herraan, ja Takma häneen.»

»Minun täytyy nyt lähteä, Harold. Tahtoisitko sinä kertoa tohtori
Roelofsz'ille?»

»Tavataan toisemme äidin luona tänään iltapäivällä. Meidän tulee varoittaa sukulaisia, etteivät vain hiiskuisi sanaakaan siitä äidille, sitä ei saa hänelle sanoa. Isku voisi olla hänelle hengenvaarallinen…»

Ja Harold tuumi mielessään, että kun vain äitikin olisi kuollut, niin tuo hirveä asia olisi myös kadonnut; mutta heillä ei ollut oikeutta ottaa äiti hengiltä.

Kun Steyn avasi oven, törmäsi hän Inaa vastaan. Ina oli istunut ikkunan luona ja nähnyt Steynin tulevan; ja uteliaana saadakseen tietää, mitä Steyn puhui hänen isänsä kanssa, hän oli hiipinyt portaita ylös ja kuunnellut.

»Hyvää huomenta, Steyn», sanoi hän: Ina ei nimittänyt Steyniä sedäksi, sillä heidän ikäerotuksensa oli sangen vähäinen. »Onko jotain tapahtunut?»

»Ina», sanoi hänen isänsä, »pidä varasi, ettet hiisku sanaakaan isoäidille. Me emme tahdo ilmaista sitä hänelle. Se olisi niin kova isku vanhalle rouvalle, että se voisi ottaa hänet hengiltä…»

»Ei», sanoi Ina, »ei kerrota mitään isoäidille. Herra Takma oli kai hyvissä varoissa, eikö totta? Eiköhän Elly saa periä kaikki?…»

Steyn kertoi seikkaperäisesti. Hän mainitsi sähköttäneensä Lot'lle ja vaimolleen, Ottilie tädille. »Miksikä Ottilie tädille?»

»Siksi…» sanoi Steyn epäröiden ja katuen ajattelemattomuuttaan.
»Hänen on parasta olla täällä.» Ina ymmärsi. Ottilie täti oli vanhan
Takman tytär: hän saisi varmaan myös periä.

»Miten paljon luulet vanhan herran jättävän jälkeensä?… Eikö sinulla ole siitä aavistustakaan? Oi, ei siksi, että asia huvittaisi minua: en välitä muiden ihmisten raha-asioista… Eikö sinun mielestäsi isä tunnu kovin alakuloiselta, Steyn? Hän on ollut niin alakuloinen siitä saakka kun hän tapasi jälleen Daan sedän… Steyn, etkö tiedä, miksi Daan setä tuli Hollantiin?»

Uteliaisuus yhä kiusasi Inaa eikä hän saanut sitä tyydytetyksi. Tuo hivuuttava nälkä kiusasi häntä päiväkausia ja viikkomääriä; hän ei tiennyt kenen puoleen kääntyä. Tuo uteliaisuus seurasi häntä kaikkialle. Viime aikoina se häiritsi hänen yöuntaankin. Hän oli yrittänyt puhua asiasta uudestaan Stefanie tädin kanssa, päästäkseen siitä selville keinolla millä hyvänsä; mutta Stefanie täti oli sanonut hänelle jyrkästi, ettei hän halunnut — olkoon se mitä hyvänsä — tietää mitä se oli, sillä hän ei tahtonut sekaantua vanhoihin synteihin eikä likaisiin asioihin; vaikkapa asia olisi koskenut hänen äitiään, niin ei se silti liikuttanut häntä. Helvetti heitä uhkasi; ja Stefanie tädin katumussaarnan jälkeen Ina tiesi, ettei tämä ilmaisisi hänelle mitään, ei edes hämärintä muistoakaan, mikä hetkeksi olisi voinut nousta hänen silmiensä eteen. Mitähän se oli, mitähän se saattoi olla, jonka isä oli tiennyt jo kuusikymmentä vuotta, mutta mistä Daan setä vastikään vasta oli kuullut ja jonka vuoksi hän oli tullut Hollantiin? Oi, kenen, kenen puoleen hänen piti kääntyä?

Ei, Steyn ei tiennyt mitään ja hämmästyi Inan kysymystä, arvellen, että Daan varmaankin tahtoi keskustella Haroldin kanssa liikeasioista niinkuin tavallisesti, ja hän läksi pois, kiiruhti Stefanien luo, sitten Antonin, Daanin ja Floorin ja Van Welyjen luo; ja hän terotti kaikkien mieleen, ettei vanhan herran kuolemasta saatu mainita mitään äidille. Kaikki he sen lupasivat, sillä hänen lapsensa ymmärsivät kaikki, ettei äidille saisi ilmaista sen miehen kuolemaa, joka niin kauan oli ollut kiintynyt häneen, ja jonka äiti oli nähnyt melkein joka ainoa päivä istuvan häntä vastassa, tuolilla ikkunan ääressä. Ja Steyn sopi kaikkien kanssa, että oli vain sanottava, että herra Takma oli sairas eikä saanut liikkua ulkona… ja salattava totuus niin kauan kuin mahdollista.

»Emmekö voisi kerätä kokoon papereita vanhan herran huoneessa, Steyn? Siellä on hirveä sekasorto. Ne ovat kaikki hajallaan sellaisina kuin hän ne jätti.»

»Odottaisin kernaammin kunnes Lot ja Elly palaavat kotiin», sanoi Steyn. »Teidän on vain lukittava huoneen ovi. Ei ole tarpeen sulkea mitään sinetillä. Olen keskustellut asianajajan kanssa.»

Hän läksi; ja Adèle täti jäi yksin taloon, alaslaskettujen verhojen taakse, jossa kuolema oli käynyt. Vanha rouva, Nassaulaanin varrella, aivan lähimmässä läheisyydessä, jonka luona ei käynyt koskaan muita vieraita kuin lapset ja lastenlapset: hän ei saisi tietää mitään. Maanantaina olivat hautajaiset. Lot ja Elly eivät voineet olla kotona ennen keskiviikkoa. Sääli oli heitä, lapsi parkoja, kun heidän Italian-matkansa ja työnsä täten häiriytyi. Mutta olihan Elly — maailman silmissä — vanhan herran ainoa sukulainen; ja hän oli hänen perillisensä…

Adèle täti ei ollut kateellinen. Vanha herra oli varmaankin jättänyt hänellekin sievosen summan: hän oli siitä aivan varma. Ainoa, mikä hänestä oli raskasta, oli se, että hänen oli poistuttava tästä suuresta talosta: hän oli asunut täällä niin kauan, oli pitänyt huolta vanhasta herrasta niin kauan aikaa. Hän oli kiintynyt tähän taloon, jokaiseen huonekaluun… Vai asettuisiko Elly tänne asumaan? Sitä hän ei luullut: Ellyn mielestä talo oli synkkä, ja se olisi myös liian suuri, ajatteli Adèle täti, sillä varmaankin Elly saisi jakaa rahat Ottilie Steynin kanssa… Tietysti ihmiset juoruaisivat, vaikka ehkäpä ei kovin paljon; vanha herra, niin sanoaksemme, oli jo aikoja sitten kuollut ulkomaailmalle, lukuunottamatta Dercksz'in sukua; ja paitsi tohtori Boelofsz'ia kaikki hänen aikalaisensa olivat jo kuolleet. Ainoat jäljelläolevat olivat vanha rouva ja tohtori… Niin, hän, Adèle täti, saisi varmasti lähteä pois talosta; ja tuo ajatus nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä. Miten erinomaisessa kunnossa se oli, tämä vanha talo! Miten paha mieli hänellä oli siitä, ettei Steyn ollut sallinut hänen järjestää papereita työhuoneessa. Steyn oli lukinnut oven ja antanut avaimen hänelle. Tuo huone yksin koko talossa oli epäjärjestyksessä ja tomuinen. Työhuoneen vieressä, makuuhuoneessa, lepäsi vanha herra: tänä iltana hänet pantaisiin arkkuun; Steyn ja tohtori Thielens olivat luvanneet silloin olla läsnä. Koko talo oli hiljainen ja siistitty kuolleen ympärillä, lukuunottamatta työhuonetta. Tuo ajatus kiusasi Adèle tätiä. Ja niinpä hän iltapäivällä otti avaimen ja läksi sinne. Huone oli aivan samassa kunnossa kuin aamulla heidän kannettuaan vanhan herran pois sieltä — miten kevyt hän olikaan, oi miten kevyt! — ja laskeneet hänet vuoteelle ja riisuneet hänet…

Adèle täti avasi ikkunat: kylmä talvinen ilma tunkeutui huoneeseen, ja hän veti villaisen hartiahuivinsa tiukemmalle ympärilleen. Hän seisoi hetken aikaa ymmällä, tomuhuisku kädessä, tietämättä mistä alottaa. Yksi kirjoituspöydän laatikoista oli avoinna; pöydällä oli papereita; paperikori seisoi aivan sen vieressä; papereita oli lattialla. Ei, hänen oli mahdoton jättää kaikkea tällaiseen kuntoon; se ei ollut mikään rikos, päin vastoin ystävällisyydenosoitus vanhaa herraa kohtaan, joka lepäsi viereisessä huoneessa, jos järjesti hiukan hänen tavaroitaan. Adèle täti keräsi kokoon paperit pöydältä ja pani ne salkkuun. Hän tomutti pöytää, asetti kaikki esineet somaan järjestykseen, työnsi avonaisen laatikon kiinni ja lukitsi sen. Hän noukki paperit ylös lattialta; ja hän hätkähti nähdessään kirjeen, joka oli revitty keskeltä kahtia, kahdeksi palaseksi. Vanha herra oli repinyt rikki kirjeitä; sen Adèle täti saattoi nähdä paperikorista, joka oli täynnä pieniä, revittyjä paperipalasia. Tämä kirje oli vannaankin pudonnut hänen kädestään viime hetkessä, jolloin kuolema oli kosketellut hänen sydäntään ja päätään. Hän ei ollut jaksanut repiä sitä pienemmiksi paloiksi, ainoastaan kahtia; kirjeen puoliskot olivat pudonneet hänen sormistaan ja hän itse oli liukunut pois elämästä. Adèle täti oli kovin liikutettu; kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän tuijotti eteensä kahdenvaiheilla, kirjeenpuoliskot kädessä. Repisikö hän ne rikki? Panisiko hän ne salkkuun Steyniä varten? Parempi repiä rikki: vanha herra oli aikonut repiä kirjeen rikki. Ja hän repi nuo kaksi palasta neljäksi…

Samassa vastustamaton voima pakotti häntä vilkaisemaan ylimpään palaseen. Se ei ollut oikeastaan uteliaisuutta, sillä hän ei luullut pitelevänsä kädessään muuta kuin aivan viatonta kirjettä — vanhalla herrallahan oli niin paljon kirjeitä — yhtä sadoista muista, joita vanha herra oli päättänyt hävittää. Se ei ollut uteliaisuutta: se johtui ulkonaisesta pakosta, ulkoapäin tulevasta voimasta, joka vaati häntä tekemään jotain vastoin hänen omaa vakaumustaan. Hän ei voinut sitä vastustaa: hän luki; ja lukiessaan hän päätti repiä kirjeen rikki ja heittää palaset paperikoriin.

Mutta hän ei tehnyt sitä sittenkään: hän jatkoi lukemistaan. Hänen kasvonsa kalpenivat. Hän oli yksinkertainen, rauhallinen nainen, joka oli saavuttanut kypsyytensä tyynesti, tuntematta veren kiihkoa ja intohimon kuohua. Kirjat olivat jättäneet hänen sielunsa koskemattomaksi; ja kiihkoiset lauseet olivat hänen mielestään vain kirjailijoiden keksimiä. Se tosiasia, että voitiin kirjoittaa sellaisia sanoja kuin ne, joita hän nyt luki kellastuneelle paperille piirrettynä, vaalenneella musteella, kauhistutti häntä ikäänkuin punainen liekki olisi leimahtanut tuleen kytevästä tuhasta, jota hän parhaillaan kohensi. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että sellainen voisi olla mahdollista. Hän ei tiennyt, että voitaisiin lausua ilmi noin hurjan hehkuvia sanoja. Ne hypnotisoivat hänet. Hän vajosi vanhan herran tuoliin ja luki, voimatta olla lukematta. Hän luki palavia sanoja intohimosta, jommoista hän ei koskaan ollut uneksunut mahdolliseksi, ruumiin ja sielun yhteensulautumisesta, sielujen liitosta, ruumiiden yhtymisestä, unohduksesta, täydellisestä unohduksesta. Hän luki mielettömiä sanoja kahdesta ihmisestä, jotka tahtoivat tuhota toisensa, heittäytyä toistensa syliin, suudelmin polttaa toisensa ja sulaa unohduksiin, unohduksiin…

Sulautua toisiinsa eikä koskaan enää erota… Olla ikuisesti yhdessä… Yhtyä sammumattomassa intohimossa… eikä erota koskaan… Vain unohtaa, oi hyvä Jumala, vain unohtaa… tuo yksi ainoa yö!… Ja näiden intohimoisten purppuraisten sanojen jälkeen alkoi nyt virrata verenpunaisia sanoja … Rakkauden intohimoisten sanojen takaa kaikuivat nyt intohimoisen vihan sanat… Mieletöntä iloa, kun viha vihdoinkin oli laimennut… Riemukkaita vakuutuksia, että jos tuo yö toistuisi vielä kerran, niin vihakin laimenisi uudelleen! Nuo mielettömät sanat ivasivat itseään, sillä heti sen jälkeen ne jälleen vääntelivät tuskasta ja vakuuttivat, että kaikesta huolimatta, vaikka intohimo olikin saanut tyydytyksensä, muisto oli sittenkin kuin haamu, verinen haamu, joka ei koskaan jättänyt rauhaan… Oi, viha katoaisi kylläkin, kolmannen, neljännenkin kerran… mutta siitä huolimatta verinen haamu pysyisi yhtä hirveänä!… Se teki ihmisen hulluksi… Se teki ihmisen aivan hulluksi… Ja kirje loppui pyyntöön, että hän tulisi, tulisi pian, yhtyäkseen hänen kanssaan sekä sielullisesti että ruumiillisesti, jotta he hurmiossaan unohtaisivat kaiken muun eivätkä näkisi enää uhkaavaa haamua. Kirjeen lopussa olivat sanat, »Revi kirje heti paikalla», sekä nimi: »OTTILIE».

Adèle täti istui liikkumatta paikallaan, neljä paperipalasta kädessä. Hän oli lukenut kirjeen: sitä oli mahdoton enää muuttaa. Hän toivoi, ettei hän olisi sitä tehnyt. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Ja hän tiesi…

Kirje oli päivätty Tegalissa, kuusikymmentä vuotta sitten. Liekit eivät enää leimunneet noista sanoista, kun Adèle täti oli lukenut ne, mutta hän näki punaista kauhistuneitten silmiensä edessä. Hän tunsi polviensa vapisevan; hän ei voinut nousta pystyyn. Ja hän tiesi . Huolimatta siitä vihasta, intohimosta, riemusta, hulluudesta, intohimoisesta rakkaudesta ja intohimoisista omantunnonvaivoista, mikä huokui tästä kirjeestä, oli se selvä ja — ikäänkuin se olisi tahtonut vaistomaisesti kertoa kaikki, herättää henkiin kaikki unohtuneet tunteet ja maalata kaikki punaiseksi — loihti esiin yön monta, monta vuotta sitten, yön rauhallisessa vuoristossa, pimeän metsän peitossa, tulvivan joen partaalla, yön yksinäisessä huvilassa, rakkauden yön, vihan yön, yllätyksen, itsepuolustuksen, kauhun ja epätoivon yön… Ja nuo sanat loihtivat esiin kohtauksen makuusuojassa, jolloin oli taisteltu ja verta vuodatettu, ne loihtivat esiin kolmen hengen ryhmän, jotka kantoivat ruumista tulvivan virran rantaan, tietämättä mitä muuta he olisivat voineet tehdä, sateen virratessa rankasti maahan… Kaiken tämän nuo sanat loihtivat esille, ikäänkuin ulkoapäin tuleva voima olisi ne lausunut, vastustamaton vaisto, salaperäinen väkivalta pakottanut kirjoittajaa panemaan paperille sen, minkä hänen olisi pitänyt pitää salassa koko elämänsä ajan; piirtämään mustalla valkealle tapahtuman, joka oli rikos kunnes hänen kirjeensä muuttui syytökseksi; huutamaan sen koko maailmalle ja maalaamaan räikein värein tapahtuman, jota olisi ollut varminta haudata katuvaan sieluun ja hävittää niin ettei olisi jäänyt ainoatakaan jälkeä, mikä olisi voinut antaa sen ilmi…

Ja tuo yksinkertainen, hiljainen nainen, joka oli saavuttanut kypsyyden iän tuntematta veren kuohua, istui kauhuissaan sen johdosta, mikä oli paljastunut hänen silmiensä eteen. Aluksi hänen kauhunsa oli hohtanut punaisena hänen silmissään, kauhu, jonka vihan ja intohimoisen rakkauden sanat olivat herättäneet hänessä; ja nyt äkkiä hän näki edessään vanhan rouvan vierashuoneen ja hänet itsensä ikkunan ääressä, monien vuosien heikontamana, ja häntä vastassa Takman, kumpaisenkin ääneti odottaessa kuolemaa. Vanha rouva istui siinä vaiti; tuolla, viereisessä huoneessa, lepäsi vanha herra ja hänkin odotti huomispäivää ja viimeisiä kunnianosoituksia: sillä tänään kaikki oli kadonnut…

Oi, hyvä Jumala, siinä oli siis noiden kahden vanhan ihmisen salaisuus! Niin kiihkeästi he olivat rakastaneet, niin kiivaasti vihanneet, niin traagillisen ja salaisen rikoksen he olivat siis tehneet tuona yksinäisenä yönä vuoristossa, ja noin veripunaisia muistoja he olivat siis laahanneet mukanaan aina ja alituisesti koko pitkän, pitkän elämänsä ajan! Ja nyt äkkiä, hän yksin tiesi sen, mitä ei kukaan muu tiennyt!… Hän yksin tiesi, niin hän luuli; ja hän vapisi kauhusta. Mitä hän tekisi tällä tiedolla, mitä hän tekisi noilla neljällä kellertävällä paperipalasella, joissa kirjaimet olivat kirjoitetut vaaleanpunaisella musteella, ikäänkuin verellä?… Mitä hän tekisi, mitä hän tekisi noilla kaikilla?… Hänen sormensa kieltäytyivät repimästä noita palasia vieläkin pienemmiksi kappaleiksi ja heittämästä niitä paperikoriin. Sehän olisi näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut kanssarikollinen. Ja mitä hän tekisi tuolla tiedollansa, jota ei kukaan muu paitsi hän tiennyt?… Tuo traagillinen tieto painostaisi häntä, kunnes hän, yksinkertainen nainen, tukehtuisi sen painon alle!… Vihdoinkin hän nousi pystyyn kylmästä vavisten. Huoneessa oli varsin kylmä. Hän meni ikkunan luo sulkemaan sitä, ja tunsi jalkansa horjuvan ja polvensa lyövän yhteen. Hän tuijotti kauhuissaan eteensä ja pudisteli päätään, yhä uudestaan ja uudestaan. Koneellisesti hän heilutti tomuhuiskuaan, palaten hajamielisenä aina samaan paikkaan ja tomuttaen kahteen, jopa kolmeen kertaan samaa kohtaa. Koneellisesti hän asetti tuolit paikoilleen; ja hänen järjestämisintonsa oli niin suuri, että huone oli täydessä kunnossa, kun hän läksi sieltä, joskin hänen koko ruumiinsa yhä vapisi. Hän oli lukinnut revityn kirjeen laatikkoon. Hänen oli aivan mahdoton hävittää sitä. Ja äkkiä hänet valtasi uteliaisuus, päähänpisto, outo tunne: hän tahtoi nähdä vanhan herran… Ja hän astui varpaillaan kuolleen huoneeseen. Hämärässä valossa vanhan herran pää lepäsi valkoisena valkealla tyynyllä, vuoteessa, joka oli peitetty valkealla peitteellä. Silmäluomet olivat suljetut; kasvot olivat painuneet sisään nenän ja suun molemmin puolin; korvien juuressa oli muutamia harmaita hiuksia, muodostaen ikäänkuin hopeaisen kiehkuran. Ja Adèle täti katseli häntä hämmästynein katsein ja pudisti päätään kauhun vallassa. Siinä hän lepäsi kuolleena. Hän oli tuntenut hänet ja huolehtinut hänestä vuosikausia. Hän ei ollut koskaan aavistanut mitään sellaista. Tuossa hän lepäsi kuolleena; siinä olivat myös hänen intohimoisen rakkautensa ja vihansa viimeiset jäännökset; varmaankin myöskin hänen omantunnon vaivojensa ja muistojensa viimeiset jäännökset. Vai seuraisiko tätä vielä toinen elämä uusine taisteluineen ja omantunnonvaivoineen ja katumuksineen… ja ehkäpä rangaistuksineenkin?…

Miten paljon hän liekin sielullisesti kärsinyt, ei hän kuitenkaan ollut saanut täyttä rangaistustansa täällä maan päällä. Hänen elämänsä oli ulkonaisesti kulunut rauhallisesti. Hän oli saavuttanut kunniaa, miltei rikkauttakin. Hän ei ollut sairastanut vanhoilla päivillään. Päin vastoin, hän oli ollut täysissä voimissaan; ja Adèle muisti, että hänellä usein oli tapana valittaa, nauraen herttaiseen tapaansa — mikä oli liiaksi väkinäistä ollakseen luonnollista — että hän kuuli aivan kaikkea eikä iästään huolimatta suinkaan ollut tulossa kuuroksi, vaan kuulipa vielä ääniä, joita ei ollut olemassakaan. Mitä ääniä hän oli kuullut, minkä äänen hän oli kuullut kutsuvan itseään? Mikä ääni oli puhunut hänelle, kun kirje, puoleksi hävitettynä ja liian kauan säilytettynä, putosi kädestä, joka petti hänet?… Ei, tässä maailmassa hän ei ollut saanut kylliksi rangaistusta, paitsi että koko hänen elämänsä oli ollut yhtä ainoaa rangaistusta… Kylmänväreet pudistuttivat Adèle tätiä: miten ihmiset saattoivat elää vuosikausia rinnakkain tuntematta toisiaan ja tietämättä mitään toisistaan! Miten kauan sitä oli kestänyt? Kolmekolmatta vuotta hän, sukulaisrukka, oli täten elänyt hänen vieressään!… Ja samoin vanha rouvakin eli…

Pudistaen ymmällä päätään Adèle täti poistui huoneesta. Hän löi kätensä yhteen vanhanpiian liikkeellä. Mielikuvituksessaan hän näki vanhan rouvan edessään. Hän istui arvokkaana ja majesteetillisena, hauraana ja laihana korkeaselkäisessä tuolissaan. Hän oli kerran ollut se nainen, joka oli kyennyt kirjoittamaan tuon kirjeen täynnänsä intohimon ja vihan ja hulluuden punaisia sanoja, hän oli toivonut voivansa unohtaa kaikki aistillisessa yhtymisessä miehen kanssa, joka makasi tuolla niin vähäpätöisenä, niin pienenä, niin vanhana, kuolleena nyt monien, monien vuosien kuluttua. Hän oli kerran kyennyt kirjoittamaan jotakin sellaista…

Sanat paloivat yhä typerryksissä olevan, vanhan naisen silmien edessä, tuon naisen, joka oli aivan tavallinen sekä sielultaan että ruumiiltaan. Mitenkä sellaista saattoi tapahtua, miten sellainen saattoi olla mahdollista!… Hänen päänsä huojui alati edestakaisin…

SEITSEMÄS LUKU.

Seuraavana aamuna Ottilie Steyn de Weert saapui Hook of Hollandiin. Hänen seurassaan oli nuori, lähemmäs kolmenkymmenen vuoden vanha mies, kaunis, hyvin puettu nuori englantilainen; hän oli sileäksi ajettu, punainen ja valkoinen hipiältään, hartehikas vartaloltaan, yllään ruudullinen takki ja polvihousut. He jatkoivat matkaa junalla Haagiin.

Ottilie Steyn oli liikutuksen vallassa. Hän saattoi olla vaiti, kun hänen mielensä teki, ja niinpä hän ei ollut koskaan puhunut siitä; mutta hän aavisti, hän tiesi melkein varmasti, että Takma oli hänen isänsä ja hän oli rakastanut häntä kuin isäänsä.

»Hän oli aina niin hyvä minulle», hän sanoi englanninkielellä Hugh
Trevelleylle, pojalleen. »Minä tulen suuresti kaipaamaan häntä.»

»Ei ollut», vastusti Ottilie. »Et sinä tiedä mitään siitä, Hugh.
Ihmiset puhuvat aina niin paljon.»

Ottilie äiti ei tiennyt mistä se johtui, mutta joskus hän oli avomielisempi Hughille kuin Lot'lle kotona. Hän rakasti näitä molempia poikiaan, hän rakasti Lot'ta siksi, että Lot oli niin hyvä hänelle, mutta hän piti vieläkin enemmän Hughista siksi, että Hugh oli niin kaunis ja muistutti Trevelleyä, jota hän oli rakastanut eniten miehistään. Hän ei ollut koskaan sanonut Lot'lle, että vanha herra oli hyvin antelias hänelle, mutta hän oli puhunut siitä joskus Hughille. Hänestä oli hauska matkustaa yhdessä Hughin kanssa, istua hänen vieressään; mutta hän ei ollut sittenkään hyvillään siitä, että Hugh oli seurannut hänen mukanaan. Hughilla ei ollut tapana käydä Haagissa; ja siitä johtuisi vain ikävyyksiä Steynin kanssa, arveli Ottilie, varsinkin nyt.

»Hugh», sanoi Ottilie hellästi, tarttuen poikansa käteen ja pidellen sitä omassaan. »Hugh, minusta on niin hauska olla sinun kanssasi, poikaseni. Tapaan sinua niin harvoin. Olen kovin iloinen… Mutta ehkäpä olisi ollut parempi, jollet olisi lähtenyt matkaan.»

»En minä halua häntä nähdä. En astu jalallani teidän taloonne. Menen hotelliin. Luuletko, että haluaisin nähdä tuota lurjusta? Tuota roistoa… jonka tähden sinä jätit minun isäni? En vaan! Tulin vain mukaan pitääkseni silmällä omia etujani. En minä tuota mitään häiriötä. Tahdon vain päästä selville asioista. Sinä saat periä tuolta vanhalta herralta. Hän on sinun isäsi, tiedän sen kyllä. Sinä saat aivan varmaan periä. Tahdon vain tietää, millä kannalla asiat ovat: saatko periä häneltä rahaa ja miten paljon. Niin pian kuin sen tiedän, palaan takaisin. Muuten, en tule häiritsemään ketään, en edes sinua.»

Ottilie istui tuijottaen eteensä, aivankuin lapsi, jota on nuhdeltu. He olivat yksin vaunussa; ja Ottilie sanoi mielistellen:

»Poikani, rakas poikani, älä puhu tuolla tavalla äidillesi. Olen niin iloinen, kun olet mukanani. Minä pidän sinusta niin kovin, kovin paljon. Sinä olet aivan isäsi kaltainen ja minä rakastin isääsi, oi, enemmän kuin Steyniä, paljon enemmän kuin Steyniä! Steyn on turmellut minun elämäni. Minun olisi pitänyt jäädä isäsi luo ja kaikkien teidän, sinun ja Johnin ja Maryn luo. Älä puhu niin sydämettömästi, poikani. Se koskee kovasti minuun. Ole taas kiltti äidillesi. Hänellä ei ole enää mitään elämässä: Lot on naimisissa; vanha herra on kuollut. Hänellä ei ole yhtään mitään. Ei kukaan ole enää ystävällinen hänelle, jollet sinä ole sitä. Ja ennen vanhaan… ennen vanhaan kaikki ihmiset olivat hänelle ystävällisiä; ennen vanhaan…»

Hän alkoi itkeä. Se johtui siitä, että hän suri vanhaa herraa, oli suuttunut Lot'hon, joka oli mennyt naimisiin, kadehti Ellyä ja sääli itseään. Hänen sormensa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, tavoittelivat Hughin voimakasta kättä. Hughin kauniin, sileäksi ajetun suun ympärillä karehti hymy, hänen mielestään äiti oli lapsellinen ollakseen niin vanha, mutta hän myönsi samalla, että hän varmaankin oli kerran ollut viehättävä. Jonkunmoinen hellyydentunne heräsi hänessä ja hän kiersi äkkiä käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi:

Ja Hugh veti hänet puoleensa. Ottilie painautui poikaansa vasten kuin lapsi, kaivautui hänen paksuun takkiinsa; Hugh siveli hänen kättään; ja kun hän suuteli äitiään otsalle, oli Ottilie onnellinen ja syvästi huoaten hän lepäsi liikkumatta paikallaan, Hughin hymyillessä ja pudistaessa päätään ja katsellessa äitiään.

»Kaupungin hotelliin», vastasi Hugh. »Etkö voisi antaa minulle lisää rahaa?»

»En, Hugh», vastasi Ottilie, »annoin sinulle kaikki mitä minulla oli, pilettejä varten ja…»

»Niin, poikaseni, aivan totta, minulla ei ole ainoatakaan penniä kukkarossa. Mutta en tarvitse mitään. Voit pitää sen, mikä jäi yli.»

»Paljon ei jäänyt», hän sanoi ottaen esille vaihtorahansa. »Voit antaa minulle lisää Haagissa. Sitten, kun minä tulen rikkaaksi, tulet sinä minun luokseni asumaan ja saat viettää huolettomana vanhuuden päiväsi.»

Ottilie nauroi hyvillään pojan sanoista, siveli hänen poskiaan ja suuteli häntä, mitä hän ei koskaan tehnyt Lot'lle. Ottilie jumaloi todellakin Hughia; hän oli hänen lempipoikansa. Yhdestä ainoastakin ystävällisestä sanasta, jonka Hugh hänelle lausui, hän olisi voinut kulkea peninkulmia; yksi ainoa hänen suutelonsa teki hänet onnelliseksi, todellakin onnelliseksi. Mielistellessään poikaansa hänen äänensä ja hyväilynsä saivat osittain entisen nuorekkaan viehätyksensä. Hugh ei nähnyt äitiään koskaan pienenä raivottarena, niinkuin Lot varsin useinkin, Lot, jota hän ennen muinoin oli joskus lyönyt, ja jota hän nytkin joskus olisi halunnut uhata vikkelällä pikku kädellään. Hughia kohtaan hän ei koskaan tuntenut tällaista halua. Hänen miehuullisuutensa, pojan miehekkyys piti häntä aisoissa; ja Ottilie teki mitä ikänä Hugh tahtoi. Siinä missä hän rakasti miehekkyyttä, hän alistui sokeasti; siten hän oli aina tehnyt ja teki nytkin poikansa suhteen.

Kun he saapuivat Haagiin, lausui Ottilie jäähyväiset Hughille ja lupasi ilmoittaa hänelle, kunhan hän vain olisi siivo eikä saattaisi aikaan mitään ikävyyksiä. Hugh lupasi ja meni menojaan. Kotona Ottilie tapasi miehensä odottamassa häntä. »Miten vanha herra kuoli?» kysyi Ottilie. Steyn selitti hänelle asian lyhyesti ja sanoi: »Minä olen testamentin toimeenpanija.»

»En tiedä», hän vastasi kylmästi. »Vanha herra on määrännyt siten. Mutta järjestän kaikki yhdessä Lot'n kanssa. Hän palaa parin päivän kuluttua. Arkku tuodaan tänä iltana; hautajaiset ovat huomenna.»

Ottilie ei kertonut Steynille, että Hugh oli tullut hänen mukanaan Hollantiin, ja aamiaisen jälkeen hän läksi Mauritskadelle ja syleili Adèle Takmaa, joka oli jalkeilla, vaikka punaiset kirjaimet yhä välkkyivät hänen typertyneiden silmiensä edessä kuin verikirjoitus. Ottilie Steyn pyysi saada nähdä vanhan herran viimeisen kerran. Hän näki hänet valkoisena kalpeassa, hämärässä valossa, vanhat valkoiset kasvot valkoisella tyynyllä, harvat hiuskähärät korvan juuressa, suljetut silmäluomet, syvälle painuneet vaot nenän ja suun molemmin puolin. Hän väänteli käsiään ja itki. Hän oli ollut hyvin kiintynyt vanhaan herraan, ja tämä oli aina ollut erikoisen hyvä hänelle. Aivankuin isä… aivankuin isä… sellaisena Ottilie aina ajatteli häntä. Isä Dercksz'iä hän ei koskaan ollut tuntenut. Takma, hän oli ollut Ottilien isä. Hän oli hemmoitellut häntä lapsenakin; ja jälkeenpäin hän oli aina auttanut häntä, kun hän oli ollut rahapulassa. Jos hän joskus oli nuhdellut häntä, oli hän senkin tehnyt hellävaroin… siksi että hän oli leikitellyt elämällänsä: siten Takma oli nimittänyt hänen ensimäistä avioeroaan Pauws'ista; sekä toista avioeroaan Trevelleystä. Kaiken tuon hän muisti selvästi: Intiassa ja Haagissa. Takma oli pitänyt paljon Pauws'ista; Trevelley ei ollut miellyttänyt häntä; Steynistä hän loppujen lopuksi oli sanonut, että hän oli kelpo poika. Niin, Takma ei ollut koskaan nuhdellut häntä muuta kuin sievästi sen johdosta, ettei hän kyennyt pitämään itsestään huolta eikä rakkaus-asioistaan; ja hän oli aina ollut sanomattoman hyvä hänelle… Miten hän tulisi kaipaamaan häntä äidin arkihuoneessa, tai niinä päivinä, jolloin Ottiliella oli tapana tulla tervehtimään häntä hänen työhuoneeseensa ja jolloin hän antoi hänelle joukon seteleitä ja sanoi hänelle suudellen häntä:

Takma ei ollut koskaan sanonut hänelle olevansa hänen isänsä; Ottilie oli aina nimittänyt häntä herra Takmaksi. Mutta hän oli aavistanut sitä; ja nyt hän tiesi, tunsi sen varmasti. Tämä rakkaus, ehkäpä viimeinen hänen elämässään, häipyi nyt häneltä, katosi ikipäiviksi…

Ottilie tuli surutaloon uudestaan illalla Steynin kanssa, ja tohtori Thielens oli siellä myöskin ollakseen läsnä, kun ruumis pantiin arkkuun. Adèle täti vakuutti, ettei häntä pelottanut jäädä yksin ruumiin kanssa, eikä palvelijoita myöskään; he olivat nukkuneet aivan rauhallisesti edellisenä yönä. Seuraavanakin päivänä, jolloin hautajaiset olivat, oli Adèle täti aivan rauhallinen. Hän otti tohtori Roelofsz'in tyynesti vastaan; tohtori läähätti ja murahteli ja painoi käsiään vatsaansa vasten, joka riippui kaarena alas: hän oli aikonut seurata toisten mukana hautausmaalle, vaan ei ollut oikein hyvissä voimissa; ja niinpä hän jäi Adèle tädin kanssa kotiin. Dercksz'it saapuivat: Anton ja Harold ja Daan; Steyn tuli; d'Herbourg saapui vävynsä Frits van Welyn kanssa; ja naiset saapuivat niinikään: Ottilie Steyn, Stefanie täti, Floor täti, Ina ja vaaleaverinen pikku rouva, Lily; kaikki he jäivät taloon yhdessä tohtori Roelofsz'in ja Adèle tädin kanssa, joka oli aivan rauhallinen. Kun hautajaissaatto oli lähtenyt, alkoivat naiset puhua siitä, miten sääli isoäitiä oli; ja vanha tohtori alkoi itkeä. Se oli haikea näky, kun tuo vanha, muodoton mies nyyhkytti tuolissaan; kun hän huudahti: »hyvä-hyvä… niin-niin…» ja kun hän itki; mutta Adèle oli aivan rauhallinen Ottilie Steyn sitä vastoin ei ollut tyyni; hän itki katkerasti; ja he näkivät kaikki, että hän suri, isän kuolemaa, vaikkei kukaan heistä ollut sanonut sanaakaan, ei edes kuiskanneet keskenään.

Seuraavana aamuna Steynillä oli keskustelu asianajajan kanssa; ja tultuaan kotiin hän sanoi vaimolleen:

»Adèlelle on määrätty kolmekymmentätuhatta guldenia; Elly ja sinä saatte kumpikin noin satatuhatta.»

»Voi sitä rakasta hyvää miestä!» hän änkytti kesken nyyhkytyksiään.
»Voi sitä rakasta hyvää miestä!»

»Me arvelimme vain, Ottilie, asianajaja ja minä arvelimme, että äidin vuoksi olisi parasta puhua perinnöstä niin vähän kuin mahdollista.»

»Ei ole mitään kysymystä tunnustamisesta. Hän jättää vain sinulle puolet omaisuuttaan; sinä ja Elly saatte jakaa sen tasan keskenänne, kun Adèlen osa ensin on poistettu. Me arvelimme vain, asianajaja ja minä, että äidin vuoksi olisi parasta olla puhumatta siitä sivullisille.»

»Koska näin vanhan herran kirjoista, että hän useasti on antanut sinulle rahaa. Ainakin niissä on eriä: 'O.S:lle.'»

»Ei, mutta sinulla oli aina tapana sanoa, että löysit rahaa lipastostasi ja tekeydyit huolimattomammaksi kuin mitä olit.»

»Ja siinä teitkin aivan oikein. Minä sanon vain, että osaat olla vaiti kun niin haluat . Ole siis nytkin vaiti.»

»En kaipaa sinun neuvojasi, kiitos vain!» Ottilie kivahti; mutta Steyn oli jo poistunut huoneesta.

Ottilie pui nyrkkiään: Oi, hän vihasi, vihasi Steyniä, erikoisesti hänen ääntään! Hän ei voinut sietää hänen kylmää basso-ääntään, hänen syviä, punnittuja sanojaan. Hän vihasi häntä: hän olisi tahtonut läimähyttää häntä vasten kasvoja nähdäkseen, tokko hän sittenkin vielä puhuisi tyynesti ja viileästi. Hän vihasi häntä päivä päivältä yhä enemmän. Hän vihasi häntä niin suuresti, että hän toivoi hänen kuolemaansa. Hän oli itkenyt vanhan herran ruumiin ääressä; Steynin ruumiin ääressä hän voisi vaikka tanssia! Oi, hän ei itsekään käsittänyt, miten suuresti hän vihasi häntä! Hän kuvitteli mielessään hänet kuolleeksi, yliajetuksi tai hengenvaarallisesti haavoittuneeksi, puukko sydämessä tai kuula ohimossa… ja hän tiesi, että se tuottaisi hänelle vain sisäistä riemua. Se johtui kaikki vain siitä, että Steyn puhui niin kylmästi ja välinpitämättömästi eikä koskaan lausunut hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa enää eikä hyväillyt häntä!…

»Satatuhatta guldenia», tuumi Ottilia. »Se on suuri summa rahaa. Oi, kernaammin soisin, että tuo rakas hyvä mies olisi elossa! Ja että hän silloin tällöin, ystävälliseen tapaansa, antaisi minulle muutamia satoja guldeneja. Sitä minä tulen niin äärettömästi kaipaamaan. Tosin, onhan minulla nyt hiukkasen rahaa; vaan ei mitään muuta!»

Ja hän väänsi käsiään ja nyyhkytti taaskin, sillä hän tunsi olevansa kovin yksin: vanha herra oli kuollut; Hugh oli Haagissa, mutta asui hotellissa; kaikeksi onneksi Lot tuli kotiin tänä iltana.

KAHDEKSAS LUKU.

He saapuivat illalla, hautajaisten jälkeisenä päivänä, Lot ja Elly, väsyneinä matkasta ja tasapainostaan järkytettyinä surunsa johdosta. Adèle täti — heidän oli määrä asua Mauritskaden varrella — ei heti huomannut sitä; sillä hän, joka oli pakottautunut tyyneksi näinä kahtena viimeisenä päivänä, oli heittäytynyt nyyhkyttäen Ellyn syliin ja itkenyt kiihkeämmin kuin mitä Elly koskaan ennen oli nähnyt hänen itkevän; ja kun hän nyt kerran antoi täyden vallan itkulleen, niin hermot eivät kestäneet sitä enää, vaan hän meni tainnoksiin.

»Neidillä on ollut niin kovin paljon puuhaa», sanoi Door; ja Keetje vahvisti toisen sanat; ja yhdessä Ellyn kanssa he kantoivat hänet sisään.

»Voin jo paremmin, rakkaani, ei se merkitse mitään. Mennään ruokasaliin. Te tahdotte varmaan kernaasti jotain syödä.»

Adèle täti nyyhkytti yhä, niin rasittunut kuin hän oli, mutta hän pakottautui jälleen tyyneksi. Istuessaan päivällispöydässä hän huomasi, että Lot ja Elly eivät olleet sopusoinnussa keskenään.

»Haudattiin, kultaseni. Tohtori Thielens ei sallinut lykätä hautajaisia tuonnemmaksi.»

Hänen huulensa vapisivat ja hänen tavallisesti niin ystävällisillä, punaisilla ja valkoisilla kasvoillaan oli kova ilme.

»Me sähkötimme teille ja kutsuimme teidät kotiin», sanoi Adèle täti yhä hiljaa itkien, »sillä Ellyllä tulee olemaan täällä asioita selvitettävänä…»

»Ehkäpä olisin voinut tulla yksin kotiin», sanoi Elly, »noiden asioiden vuoksi…»

»Steyn on testamentin toimeenpanija», sanoi Adèle täti ystävällisesti, »ja hän arveli…»

»Vanha herra on määrännyt siten, rakkaani… Onhan hän äidin mies… äiti saa myös periä… yhdessä teidän kanssanne…»

He käsittivät mistä oli kysymys, eivätkä tiedustelleet sen enempää, mutta selvästi saattoi huomata, etteivät he olleet sovinnossa keskenään; he näyttivät sekä väsyneiltä että ynseiltä.

»Olen kuolemanväsynyt», sanoi hän. »En jaksa ottaa äitiä vastaan tänä iltana. Menen levolle, täti.»

» Minä otan äidin vastaan», sanoi Lot. Elly nousi äkisti ja meni yläkertaan. Adèle täti seurasi hänen mukanaan; ja Lot meni toiseen huoneeseen vaihtamaan pukua. Portaissa Elly alkoi itkeä. »Vanha isoisä raukka!» hän nyyhkytti; ja hänen äänensä katkesi.

»Kultaseni, onko jotain hullusti? Sinun kasvoissasi on niin kova piirre, jota en ennen ole niissä nähnyt… Sanohan, kultaseni, oletko onnellinen, olethan toki?»

»En aivan niin onnellinen kuin ehkä toivoin, täti… Mutta jollen ole onnellinen, niin on se oma syyni.»

Adèle täti ei kysynyt sen enempää. Hän ajatteli niitä ihastuneita kirjeitä, jotka aina olivat tuottaneet suurta iloa vanhalle herralle, ja tuumi miten pettäviä kirjeet saattoivat olla.

Mutta Elly tarttui tädin käteen, tuntien äkkiä suurta hellyyttä sitä naista kohtaan, joka oli ollut hänelle äidin sijaisena:

»Kultaseni», sanoi Adèle täti tunnustellen maalaa, »et suinkaan ole pahoillasi sen johdosta, että äiti saa periä osansa? Hän on Takman tytär, tiedäthän sen…»

»Tiedän, täti. Ei, täti, en todellakaan ole pahoillani sen vuoksi. Olen vain väsynyt, hyvin väsynyt … siksi että kaikki, mihin me ryhdymme… tuntuu niin turhalta…»

»Kultaseni», sanoi Adèle täti kuiskaten, »minäkin olen… väsynyt, loppuun kulunut. Oi, jospa uskaltaisin kertoa sinulle!…»

»Ei, kultaseni, en uskalla kertoa. En vielä, en vielä, ehkäpä myöhemmin… Kuulehan, kello soi: varmaankin äiti… Aivan oikein, kuulen Steyninkin äänen… Minun täytyy mennä alas, kultaseni…» Hän läksi Ellyn luota, mutta hän oli niin kiihtynyt, että purskahti alhaalla taas itkuun…

»Elly on kovin väsynyt», hän sanoi Ottilielle, »hän meni levolle: sinun sijassasi antaisin hänen nyt olla rauhassa…»

Mutta hän oli itse aivan suunniltaan. Hän tunsi, että hirveä salaisuus, josta hän yksin oli perillä — niinkuin hän oletti — painoi liian raskaana hänen sieluaan, että se musertaisi hänet, että hänen oli pakko puhua siitä, että hänen täytyi uskoa se jollekin muulle. Ja niinpä hän sanoi:

»Steyn, Steyn… Niin kauan kuin Lot juttelee äitinsä kanssa, tahtoisin puhua hiukan teidän kanssanne… jos sallitte…»

»Steyn», sanoi hän, »olen pahoillani siitä mitä olen tehnyt. Järjestin hiukan näitä papereita, ne olivat niin hirveän sotkuiset. Ja lattialla oli… kirje, revitty kirje: viimeinen… jonka vanha herra aikoi repiä rikki… En tiedä, miten se kävi, Steyn mutta tahtomattani ja tietämättäni minä… minä luin tuon kirjeen… antaisin kaiken maailman rikkaudet jos voisin saada sitä tekemättömäksi. En voi yksin kantaa sitä, aivan yksin. Se tekee minut hulluksi… minua niin pelottaa… olen aivan hermostunut… Katsokaahan, tässä on kirje. En tiedä teenkö oikein. Ehkä olisi ollut parasta repiä se rikki… Ainakin se oli vanhan herran toivomus…»

»Mutta sittenhän on parasta», sanoi Steyn, »että minä revin kirjeen rikki… enkä lue sitä…»

Ja hän teki liikkeen ikäänkuin repiäkseen sen rikki. Mutta toinen esti häntä:

»Ja antaisitte minun… kantaa yksin… aivan yksin… tuota salaisuutta! Ei, ei, lukekaa, herran nimessä… minun tähteni, Steyn… jotta tekin sen tietäisitte… Lukekaa…»

Hiljaisuus täytti huoneen: kylmä, yksinäinen, talvinen hiljaisuus, jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kaasun lekotusta. Rikkirevityn kellastuneen kirjeen kalvenneista kirjaimista huokui vihaa, intohimoa, mieletöntä riemua, hurjaa rakkaudentuskaa ja omantuunonvaivoja verisen yön takia Intian vuoristossa, rankkasateen virratessa maahan. Tuo kaikki ei liikuttanut millään tavalla noita kahta ihmistä; he olivat vieraat kaikelle sille; ja sittenkin tuo hirveä asia, joka kulki heidän silmiensä ohitse, raateli heidän ruumistaan, sieluaan, elämäänsä. Se saattoi heidät hätkähtämään, miettimään, katsomaan toisiaan vavisten silmiin, niin vieraat kuin he olivatkin koko tälle asialle, joka kulki heidän ohitseen…

»En tiedä, miten tulin sitä tehneeksi», sanoi Adèle täti. »Jokin pakotti minut lukemaan, en tiedä itsekään mikä. En ole luonnostani utelias. Otin nuo palaset käteeni repiäkseni ne vieläkin pienemmiksi kappaleiksi. Revin nuo kaksi palasta neljäksi…»

Hänen silmissään väikkyivät punaisina nuo kaukaiset intohimot, jotka hänelle itselleen olivat aivan vieraat; ne leimusivat hänen edessään; ja sittenkin hän näki selvästi huoneen, tuon kylmän ja hiljaisen huoneen, joka oli jäänyt vanhan herran jäljiltä ja jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kaasun huminaa.

»Niin», sanoi Adèle täti, »ehkäpä on parasta, ettei kukaan muu sitä tiedä… paitsi me kaksi… Oi, Steyn, mikä vapauttava tunne… että tekin sen tiedätte, että tekin sen tiedätte!… Oi, miten hirveä elämä on, kun sellaista voi tapahtua!»

»Tulkaa», sanoi Steyn; ja hänen voimakas vartalonsa vapisi. »Lähdetään pois…»

YHDEKSÄS LUKU.

»Oi rakas rouva!» sanoi vanha Anna huoaten. »Emmehän me voi pitää sitä aina vanhalta rouvalta salassa!»

Hän mutisi ja murahteli ja kohottaen molemmat kätensä ilmaan hän kantoi kissan keittiöön, sillä käytävä oli ilmankin kyllin täynnä: Ina d'Herbourg oli saapunut tyttärensä, Lily van Welyn ja kahden lapsenvaunun kera; toista vaunua työnsi pikku äiti ja toista hoitajatar; ja Lily ja hoitajatar työnsivät nyt vaunut arkihuoneeseen, missä Anna oli virittänyt tulen takkaan sukulaisten iloksi; ja sillä välin kuin Lily ja hoitajatar hommailivat lasten kanssa, jutteli Ina vanhan Annan kera vanhan herran kuolemasta, ja Anna vakuutti, ettei hänen emännällään ollut siitä vähintäkään aavistusta, mutta kaikesta huolimatta sitä ei voitu ikuisesti pitää salassa…

»Oi, noita kultaisia, miten suloisia he ovat!» sanoi Anna lyöden kätensä yhteen. »Ja miten iloiseksi vanha rouva tulee, kun hän saa nähdä Lily rouvan pienokaiset! Minä menen sanomaan vanhalle rouvalle…»

»Lily», sanoi Ina, »mene edeltä Stefjen kanssa; minä tuon myöhemmin pikku Nettan.»

Lily nosti lapsen vaunuista. Lapsi vikisi hiukan; ja pieni liinatukkainen äiti, naurahtaen hyvin nuorekkaan äidillisesti, kantoi lapsen yläkertaan Anna piteli ovea auki, ja vanha rouva katseli ulos ikkunasta. Hän istui suorana korkeaselkäisessä tuolissaan, joka oli kuin valtaistuin, tyyny selkänsä takana. Talvisen aamupäivän valossa, joka tunkeutui sisään punaisten ikkunaverhojen läpi, hän näytti entistään hauraammalta; ja hänen kasvonsa, joita kirkasti odottava hymyily, olivat kuin valkeaa porsliinia, mutta ne häämöittivät niin epäselvästi peruukin mustan hiusrajan ja pienen pitsimyssyn alta, ettei hän näyttänyt lainkaan kuuluvan tähän maailmaan. Väljä, musta puku laskeutui pehmeästi alas kätkien hänet kokonaan laskoksiinsa; ja kun Lily nyt astui huoneeseen lapsensa kera, kohotti vanha rouva sylistään vapisevat, puolisormikkaihin verhotut kätensä tikkumaisine sormineen, kohotti ne jäykkään hyväily- ja tervehdys-asentoon. Särkynyt ääni, jossa yhä tuntui pehmeä intialainen korostus, lausui:

»Lapsi, mikä soma ajatus, että vihdoinkin toit pikku pojan mukanasi… Soma ajatus… Soma ajatus tosiaankin… Annahan minun katsella… Oi, miten suloinen lapsi!»

Lily polvistui matolle, jotta iso-iso-isoäitivoisi hyvin nähdä lapsen, ja piti koholla pienokaista, joka hätkähti hiukan nähdessään kurttuiset, aavemaiset kasvot punertavassa hämäryydessä; mutta pikku äiti sai lapsen rauhoitetuksi, jotta se ei itkenyt, vaan tuijotti eteensä.

»Niin, isomummi», sanoi Lily, »tämä on sinun lapsen-lapsen-lapsenlapsesi.»

»Niin, niin», sanoi vanha rouva, jonka kädet yhä vapisivat ilmassa hyväilevästi hapuillen, »minä olen iso-iso-isoäiti…»

Pikku poika katseli ihmettelevän vakavasti ryppyisiä kasvoja, silmissään miettivä ja hämmästynyt ilme, mutta hän ei huutanut; ja silloinkin, kun laiha, puikkomainen sormi hyväili hänen poskeaan, Lily sai hänet rauhoitetuksi, jotta hän ei itkenyt. Huomio kääntyi myös toisaalle, kun Ina tuli ylös Netta käsivarrellaan: siinä oli pieni valkea mytty, vaaleanpunaisine kasvoineen, sinisine silmineen ja kosteine, natustavine huulineen; ja Lily, joka pelkäsi pikku pojan rupeavan huutamaan, antoi hänet hoitajattarelle, oven suussa: onneksi kylläkin, sillä heti sen jälkeen lapsi alkoi kirkua, suuresti säikähtyneenä niin vanhan ihmisen näystä. Mutta pieni valkea mytty vaaleanpunaisine kasvoineen ja sinisine silmineen natusteli tyytyväisenä kosteita huuliaan ja käyttäytyi vieläkin paremmin kuin Stefje, hän käyttäytyi tosiaankin niin hyvin, että vanha rouva uskalsi hetkeksi ottaa hänet syliinsä, joskin Lily seisoi vieressä ja varalta piti kättään lapsen alla.

»Kylläpä oli hauska, kultaseni», sanoi vanha rouva, »kun sain nähdä lapsen-lapsen-lapsenlapseni. Niin, Stefje on sievä pikku mies… ja Netta on oikein suloinen, Netta on oikein suloinen…»

Oli jo aika sanoa hyvästi; ja Lily kantoi pois pienen valkoisen mytyn sanoen nauraen, kuin nuori äiti ainakin, että lasten oli mentävä kotiin. Ina kävi istumaan.

»Olen oikein iloinen», sanoi vanha rouva toistamiseen, »että sain nähdä nuo pienokaiset. Sillä olen viime aikoina ollut kovin alakuloisella mielellä. Siitä on varmaankin jo kymmenen päivää, kun herra Takma kävi viimeksi täällä.»

»Minä luulin kokonaista kymmenen päivää. Ja tohtori Roelofszkin käy niin harvoin täällä… Niin, tuo tuoli ikkunan luona on ollut tyhjänä koko viikon… Minä luulin kymmenen päivää… On kylmä, raaka ilma, eikö totta?… En tunne sitä täällä sisällä… Mutta vaikka ilma parantuisikin… niin kestää kovin kauan… ei herra Takma tule enää tänä talvena täällä käymään!…»

Hänen kuivat vanhat silmänsä eivät kyyneltyneet, mutta hänen murtunut äänensä itki. Ina ei tiennyt mitä sanoa, mutta hän ei tahtonut vielä lähteä pois. Hän oli tullut lasten kanssa toivoen kuulevansa ehkä jotain isoäidin luona… Hän ei vieläkään tiennyt mitään. Hän ei vieläkään tiennyt mitään; ja kuitenkin oli niin paljon, mistä olisi pitänyt saada tietoa. Ensinkin tuo suuri Asia, joka oli tapahtunut kuusikymmentä vuotta sitten: isoäiti tiesi sen varmaan, mutta hän ei uskaltanut, hän ei uskaltanut ruveta kysymään sitä häneltä peläten vetävänsä itse Menneisyyden esille. Jos todellakin jotain oli tapahtunut, niin vanha rouva voisi tulla sairaaksi, Ina voisi aiheuttaa hänen kuolemansa… Ei, hän toivoi tapaavansa täällä tänään jonkun, jonka kanssa hän voisi keskustella alhaalla arkihuoneessa, sillä oli muutakin, josta piti saada selko: miten paljon Elly oli perinyt; ja oliko Ottilie täti myöskin saanut osansa… Kaikki tuo oli yhä epätietoista: hän ei voinut päästä asioiden pohjaan saakka; siitä oli otettava selko tänään… Niinpä hän istui kaikessa rauhassa paikallaan; ja vanha rouva, joka ei kernaasti jäänyt yksin, oli mielissään, kun Ina silloin tällöin teki jonkun huomautuksen. Mutta kun kesti kovin kauan ennenkuin muita kuului tulevaksi, nousi Ina ylös, sanoi hyvästi, läksi alas, jutteli hetken aikaa Annan kanssa eikä sittenkään vielä lähtenyt, vaan istahti arkihuoneeseen sanoen:

Ja vanha palvelijatar kävi kunnioittavasti istumaan tuolin syrjälle; ja he juttelivat vanhasta herrasta:

»Elly rouva on nyt hyvissä varoissa», sanoi Ina. »Tiedättekö miten paljon vanha herra jätti jälkeensä?»

Mutta Anna ei tiennyt mitään, hän arveli vain — ja sanoikin sen iskien silmää — että Ottilie rouvakin saisi varmaan myös jotain. Samassa kello soi; ja Stefanie de Laders tepsutteli hyvin hermostuneena sisään.

»Eikö äiti vieläkään tiedä?» hän kuiskasi, kun Anna oli vetäytynyt keittiöön.

»Ei», sanoi Ina, »isoäiti ei tiedä, mutta hän katselee kovin surullisena herra Takman tyhjää tuolia.»

»Niin, täti van der Staffilta. Hän tulee Haagiin. Hän kirjoittaa, että hän tunsi äkkiä niin omituista levottomuutta kesken rukouksiaan — kyllähän me tunnemme katolilaiset rukoilijat! — ikäänkuin jokin olisi pakottanut hänet lähtemään Haagiin äidin luo. Hän ei ole tavannut äitiä moneen vuoteen. Hän ei ole käynyt Haagissa vuosikausiin, mikä ei ole lainkaan sopivaa… Mitä varten hän nyt tulee tänne vain häiritsemään paavillisuudellaan äitiä, joka on niin vanha!»

Sepä vasta oli suuri uutinen, ja Inan tavallisesti niin väsyneet silmät alkoivat loistaa.

»No, tuosta asiasta — tiedäthän — josta me juttelimme vastikään: mitä isä on tiennyt kuusikymmentä vuotta… ja Daan setä…»

»En minä tiedä… tietääkö Thérèse täti siitä mitään. Mutta sen minä tiedän, Ina, että tahdon pitää sieluni erillään synnistä ja likaisista asioista, jotka ovat tapahtuneet ehkä menneisyydessä. Kylliksi vaikeaa on varjella sieluaan nykyäänkin. Ei, kultaseni, minä en tahdo kuulla siitä sen enempää.»

Hän sulki helmimäiset linnunsilmänsä ja nyökäytti linnunpäätään, kunnes hänen pieni vanhanaikuinen hattunsa joutui kallelleen; ja hän miltei kompastui kissaan kiiruhtaessaan portaita ylös äitinsä luo.

»Jään kyllä… Ottilie rouva voi tulla pian… Tahtoisin puhua hänen kanssaan.»

Hyvinkin luultavaa oli, arveli Anna, että Ottilie rouva tulisi tänään.
Mutta kun ovikello soi, niin hän kurkisti ulos ikkunasta ja huudahti:
»Ei, tuolta tuleekin herra Daan…» Daan Dercksz pisti papukaijamaiset
kasvonsa arkihuoneen ovesta sisään ja sanoi hermostuneesti, nähdessään
Inan:

»Ikäviäkö uutisia?» huudahti Ina heristäen taaskin korviaan. »Mitä on tapahtunut, setä?»

»Onpa niinkin», sanoi Daan setä Inalle, joka tuijotti häneen kauhuissaan, ja Annalle, joka seisoi siinä kissa hameensa liepeissä. »Tohtori Roelofsz on kuollut. Halvaus… He lähettivät ensin, minua hakemaan, koska matkailijakotini on lähinnä… Näyttääpä siltä kuin Takman kuolema olisi koskenut häneen kovin.»

»Se on hirveää», sanoi Ina. »Miten voimme kertoa siitä isoäidille? Se vasta on kova isku hänelle. Eikä hän tiedä edes sitäkään, että herra Takma on kuollut…»

»Niin, kovin vaikeaa se on… Olen lähettänyt sanan isällesi ja odotan häntä tänne joka hetki; sittenhän voimme keskustella, mitä on tehtävä ja sanottava. Ehkäpä joku muukin tulee tänne tänään…»

Hän tarkasteli uunia, joka paloi huonosti, ja ajatellen, että arkihuonetta ehkä tänään tarvittaisiin hyvinkin paljon, hän ravisteli tuhkasäiliötä: tuli alkoi hehkua kiille-ikkunoiden takana.

»Voi sentään!» huudahti Ina. »Isoäiti ei jaksa elää kauankaan heidän jälkeensä… Setä, tiedätkö, että Thérèse täti on tulossa Haagiin? Stefanie täti sai kirjeen… Oi, jospa hän vain tulisi ajoissa nähdäkseen vielä isoäidin!… Voi, mikä hirveä talvi!… Ja isä kulta näyttää niin alakuloiselta… Setä», hän sanoi — Anna oli mennyt keittiöön valittaen ja murahdellen ja kompastuen kissaansa — »setä, sanohan: Miksikä isä kulta on ollut niin alakuloinen aina siitä saakka kun tulit Hollantiin?»

»Niin, setä. Jokin erikoinen asia sai sinut matkustamaan Hollantiin… jokin asia, joka on tehnyt isän niin hirveän alakuloiseksi.»

»Kyllä, kyllä sinä tiedät… En kysy uteliaisuudesta, kysyn sitä isän vuoksi… auttaakseni häntä… lohduttaakseni häntä… jos hänellä on huolia… Varmaankin jokin liikeasia…»

»Miksikä minä sitten puhuisin siitä?» huudahti Daan Dercksz, joka osasi nyt olla varuillaan, kun Ina siten oli puhunut suunsa viereen. »Miksikä minä puhuisin siitä, Ina? Voihan olla, että on jotain… liikeasioita, niinkuin sanot… vaan ei mitään vaarallista. Älä huoli olla levoton: ei ole mitään syytä huoleen.»

Hän oli loukkaantuvinaan päästäkseen siten eroon tästä jutusta arvellen, että Ina liiaksi uteli liikeasioita, ja raapi niskaansa.

Inan silmissä oli niiden tavallinen väsynyt ilme: »Setä, toisten ihmisten raha-asiat eivät huvita minua vähääkään… Kysymykseni johtui vain siitä… että rakastan isääni.»

»Sinä olet hyvä tytär, sen me kaikki tiedämme… Kas, tuossa hän tuleekin: kello soi!»

Ja ennenkuin Anna ennätti avaamaan ovea, oli Daan päästänyt Harold
Dercksz'in sisään.

Hän oli saanut Daanin kirjeen sen jälkeen kuin Ina oli lähtenyt hakemaan Lilyn lapsia heidän iso-iso-iso-äitinsä luo.

»Niin», sanoi Daan, »hän on kuollut.» Harold Dercksz vaipui tuolille ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta.

»En, lapseni, minulla on vain tavallista enemmän tuskia… Ei se tee mitään, ei yhtään mitään… Onko tohtori Roelofsz todellakin kuollut?»

Hän näki silmiensä edessä tuon onnettoman rankkasateisen yön: näki itsensä pienenä kolmentoista-vuotiaana poikana, näki noiden kolmen muodostaman ryhmän kantavan ruumista ja kuuli äitinsä huutavan:

Seuraavana päivänä tohtori Roelofsz oli tutkinut isän ruumista ja todennut, että kuolemansyynä oli hukkuminen.

»Minunko?» sanoi Harold Dercksz hätkähtäen. »Minunko? En voi sitä tehdä… Sehän tappaisi äidin… Enkä minä voi ottaa äitiäni hengiltä…»

Se kulki aavemaisena, sumuhuntujen verhoamana, kulki hitain, hitain askelin; lehdet kahisivat; ja aaveet puiden takana uhkasivat estää Sen kulkua… Jos äiti kuolisi, silloin tuo kummitus vaipuisi pohjattomaan kuiluun…

»En voi ottaa äitiäni hengiltä!» Harold Dercksz toisti; ja hänen kiusaantuneille kasvoilleen levisi tuskallinen ilme.

Hän väänteli kouristuksentapaisesti käsiään… »Jonkun on se sanottava», sanoi Ina Annalle, joka seisoi hänen vieressään mutisten ja puhuen itsekseen aivan poissa suunniltaan.

Mutta kello soi taaskin. Hän meni avaamaan. Tulija oli Anton: oli juuri se viikon päivä, jolloin hän kävi äitiään tervehtimässä.

»Kaikkien meidän on kuoltava», hän mutisi. »Mutta se on kova isku äidille.»

»Me keskustelimme juuri, setä, kenenkä tulisi ilmoittaa se hänelle», sanoi Ina. »Tahtoisitko sinä sen tehdä?»

Ei, he saisivat keskenään sopia siitä: hän ei ollut oikea henkilö välittämään ikäviä asioita, jotka eivät liikuttaneet häntä. Mitä koko asia koski häneen! Hän kävi kerran viikossa tervehtimässä äitiään: se oli hänen pojallinen velvollisuutensa. Muuten hän välitti viis heistä kaikista!… Ilmankin Stefanie oli viime aikoina kiusannut häntä aivan liiaksi, koettaen kehottaa häntä testamenteeraamaan rahansa kummilapselleen, van Welyn pikku Nettalle; mutta hän ei aikonut tehdä mitään sellaista: mielemmin hän heittäisi rahansa katuojaan. Haroldin ja Daanin kanssa, joilla oli yhteiset liikeasiansa Intiassa ja jotka sen johdosta olivat läheisiä ystäviä, ei hänellä ollut koskaan ollut mitään tekemistä: he olivat aivan vieraita hänelle. Inaa hän ei voinut sietää, varsinkaan sen jälkeen, kun d'Herbourg oli auttanut hänet pälkähästä, johon hän oli joutunut pienen pesijätytön vuoksi. Hän ei välittänyt vähääkään koko joukosta. Hän tahtoi vain istua kotona polttaen piippuaan ja lukea ja kuvailla mielessään hauskoja, kiihottavia tapahtumia, jotka olivat sattuneet joskus muinaisuudessa… Mutta siitä ei kellään ollut aavistustakaan. Ne olivat hänen salattuja puutarhojaan; siellä hän istui yksin, savuun kietoutuneena, joka täytti hänen huoneensa, nauttien ja hekumoiden salaisista ylellisyyksistä. Koska hän oli tullut niin vanhaksi, että hän joskus saattoi antaa myöten kiusaukselle ja tehdä itsensä syypääksi sellaisiin ajattelemattomiin tekoihin kuin tuo pesijätytön juttu oli, niin hän tahtoi kernaammin olla alallaan savupilviensä keskellä ja loihtia silmiensä eteen nuo salaiset puutarhat, joiden portteja hän ei koskaan avannut ja jonne ei kukaan vieras voinut seurata häntä. Ja niin hän naureskeli salaisen tyytyväisenä kaivautuen yhä enemmän omiin ajatuksiinsa mitä vanhemmaksi hän tuli; mutta ääneensä hän ei sanonut muuta kuin toisti vain entiset sanansa:

»En haluaisi kernaasti… Se on kovin surullista… Eikö kukaan muu ole ylhäällä paitsi Stefanie? Siinä tapauksessa minäkin voin mennä sinne, Anna…»

Tiesiköhän Anton setä mitään, tuumi Ina yhä kiihkeän uteliaana. Hän oli aina niin äreä, itseensäsulkeutunut; varmaankin hän piti tietonsa ominaan. Menisiköhän hän kysymään häneltä? Ja sillä välin kuin hänen isänsä, istuen tuskissaan tuolillaan, yhä neuvotteli Daan sedän kanssa, kenenkä heistä olisi kerrottava vanhalle rouvalle, että tohtori Roelofsz oli kuollut, Ina kiiruhti Anton sedän jälkeen — Anna oli vetäytynyt taas keittiöön — ja kuiskasi:

»Kuusikymmentä vuotta sitten… Sinä olit silloin viidentoista-vuotias poika… Jotain tapahtui silloin…»

»Jotakin tapahtui», toisti Ina. »Sinun täytyy muistaa. Jotakin, jota isä ja Daan setä tietävät, jotakin, jota isä on aina tiennyt, ja jonka vuoksi Daan setä tuli Hollantiin…»

Anton katsoi Inaa silmiin. Inan äkillinen kysymys oli antanut niin kovan iskun hänen aivoilleen, jotka aina vain pyörivät hänen itsensä ympärillä, että hän äkkiä näki edessään menneisyyden, kuudenkymmen vuoden takaa, ja muisti aina olettaneensa, että jotakin oli ollut olemassa hänen äitinsä ja Takman välillä, jotain, jota he salasivat toisilta. Hän oli tuntenut sen joka kerta kun hän kerran viikossa lähestyi kauhun vallassa ja epäröiden äitiään ja näki vanhan Takman istuvan häntä vastassa, kohoavan hermostuneesti pystyyn, heittävän niskojaan ja ikäänkuin kuulostavan jotakin… Kuusikymmentä vuotta sitten?… Jotakin oli aivan varmaan tapahtunut silloin. Ja hetkellisessä selvänäköisyydessään hän miltei näki tuon tapahtuman, arvasi sen läsnäolon, paljasti isänsä kuoleman kuusikymmentä vuotta sitten, vaistomaisesti aavisti totuuden herkällä vaistollansa — sitä kesti vain silmänräpäyksen ajan — mikä on ominaista vanhalle miehelle, joka, niin turmeltunut kuin hän olikin, oli terästänyt henkisiä voimiaan ja usein arvannut oikein menneitä asioita.

»Kuusikymmentä vuotta sitten?» hän toisti katsoen Inaan vetisine silmineen. »Ja mitä se olisi voinut olla?»

Ina oli aivan mieletön uteliaisuudesta; hänen silmänsä kaivautuivat Antonin silmiin. Tämä tuskin tunsi häntä nähdessään hänet tällaisena, ilman tavallista väsynyttä ilmettään; hän ei voinut sietää Inaa ja hän vihasi d'Herbourgia, ja niinpä hän sanoi:

»Mitäpä minä muistaisin? No, jos oikein ponnistan ajatuksiani, niin muistan ehkä jotain… Olet oikeassa: olin silloin viidentoista-vuotias poika…»

»Muistatko» — Ina kääntyi ja katsoi alas käytävään ja arkihuoneen avonaisesta ovesta sisään, missä hän näki isänsä kumaraisen selän — »muistatko … isoäidin baboen?»

»Tiesikö hän mitään? Luultavasti, luultavasti… Kyllä minä luulen, että hän tiesi…»

Anton irvisteli. Ei hän tiennyt; hän oli vain arvannut jotakin tuona lyhyenä hetkenä, ja oli epäillyt aina, että hänen äitinsä ja Takman välillä oli tapahtunut jotain, jota he yhdessä salasivat odottaessaan, odottaessaan. Mutta hän irvisteli mielihyvästä, koska Ina halusi sitä tietää ja koska hän ei saisi sitä tietää, ei ainakaan hänen kauttaan, miten paljon hän kuvittelikin hänen tietävän. Hän irvisteli sanoessaan:

»Rakkaani, on asioita, joita on parasta olla tietämättä. Ei ole hyvä tietää kaikkea, mikä tapahtui… kuusikymmentä vuotta sitten…»

Ja hän jätti hänet, astui hitaasti portaita ylös tuumien, että Harold ja Daan tiesivät, mikä tuo salaisuus oli, tuo salaisuus, jota äiti ja Takma olivat vuosikausia säilyttäneet… Tohtorikin oli sen tiennyt, kaikesta päättäen… Tohtori oli kuollut, mutta äiti ei tiennyt sitä vielä… ja äiti säilytti nyt yksin tuon salaisuuden… Mutta Harold tiesi, mitä se oli, ja Daankin tiesi, mitä se oli… ja Ina koetti ottaa siitä selkoa…

Hän irvisteli portaitten yläpäässä ennenkuin hän astui äitinsä huoneeseen ja kuuli Stefanien hyvästelevän äänen sisältä.

» Minä », tuumi Anton itsekseen, »en välitä vähääkään koko joukosta. Niin kauan kuin he vain antavat minun olla rauhassa piippuineni ja kirjoineni, en välitä vähääkään koko joukosta… vaikkapa käynkin kerta viikossa äitiäni tervehtimässä… Ja mitä hän salaa meiltä ja mitä hän teki yhdessä Takman kanssa kuusikymmentä vuotta sitten, siitä en välitä myöskään mitään; se on hänen asiansa, heidän asiansa… mutta minun asiani se ei ole.»

Hän astui sisään ja nähdessään äitinsä niin luonnottoman vanhana ja hauraana uudinten punertavassa valossa, hän hätkähti ja astui hänen luokseen kauhun vallassa…

KYMMENES LUKU.

Taaskin kello soi; ja Anna, joka oli kovin liikutettu tohtori Roelofsz'in kuoleman johdosta ja mutisi itsekseen, »Hyvänen aika, hyvänen aika!» avasi oven Ottilie Steyn de Weertille ja Adèle Takmalle. Ina tuli käytävään heitä vastaan. He eivät olleet kuulleet tohtorin kuolemasta; ja kun he kuulivat ja näkivät Daanin ja Haroldin arkihuoneessa, seurasi huudahduksia — tosin hillittyjä äidin vuoksi yläkerrassa — ja ristikysymyksiä, hämmästystä ja sekasortoa sekä neuvottelua, mitä olisi nyt parasta tehdä: kertoa äidille vai pitää asia salassa.

»Mahdotonta on pitää sitä ikuisesti salassa», sanoi Ottilie Steyn. »Äidillä ei ole aavistusta herra Takmastakaan… ja nyt vielä tämä lisäksi! Oi, se on kauheaa, kauheaa! Adèle, menetkö ylös?»

»En», sanoi Adèle Takma peläten tätä taloa sen jälkeen kun hän oli selvillä asiasta. »Ei, Ottilie, minun täytyy mennä kotiin, äidillä on yllin kyllin vieraita ilman minuakin.»

Hän pelkäsi nähdä vanhaa rouvaa, nyt kun hän oli selvillä asiasta; ja vaikka hän oli tullut sinne Ottilie Steyin kanssa, hän ei tahtonut mennä yläkertaan.

»Ottilie», sanoi Daan Dercksz sisarelleen, »kerro sinä hänelle… tohtori Roelofsz'ista.»

Steyn soitti ja hänet päästettiin sisään. Ei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä niin vihoissaan. Hän ei tervehtinyt, vaan astui suoraan vaimonsa luo:

»Arvasinhan, että löytäisin sinut täältä», hän ärjyi syvällä äänellään.
»Minä tapasin sinun poikasi, joka tuli sinun mukanasi Lontoosta.»

»Miksikä tuon nuoren miehen tulo pidetään, minulta salassa, jotta yllätän hänet kadulla?»

He katsoivat toisiaan silmiin, mutta Steyn ei halunnut keskustella raha-asioista, koska Ottilie oli perinyt osan herra Takman rahoista. Hugh Trevelley vainusi rahaa, milloin ikänä sitä oli saatavissa; Steyn ei pitänyt vaimonsa rahoja ominaan; mutta vanhan Takman testamentin toimeenpanijana oli hänestä häpeällistä, että hänen vaimonsa poika niin pian tuli niitä hakemaan… Hän vaikeni ja vain hänen silmänsä ilmaisivat vihaa; mutta Harold tarttui häntä käteen kiinni ja sanoi:

Ina katsoi ylös ja heristi taas korviaan. Päivä oli tosiaankin ollut täynnä uutisia. Vaikkei hän saanutkaan selkoa Siitä, kuuli hän muita asioita: hän oli kuullut tohtorin äkillisestä kuolemasta, Thérèse tädin tulosta, Hugh Trevelleyn olosta Haagissa. Ja nyt hän oli saanut kuulla jotain vanhan herran perinnöstäkin. Varmaankin hän oli määrännyt jotain Ottilie tädillekin, mutta miten paljon? Olikohan perintö suurikin?… Niin, tämä päivä oli tosiaankin ollut täynnä uutisia; eikä hän muistanut näyttää väsyneeltä, vaan hänen silmänsä loistivat kuin sisiliskon silmät…

Mutta veljet neuvottelivat Steynin kanssa: mitä hän ajatteli? Oliko kerrottava äidille tohtori Roelofsz'in kuolemasta vai eikö?… He tuumivat ääneti. Ulkona alkoi äkkiä sataa; tuuli puhalsi, pilvet synkkenivät. Sisällä tuli kamiinissa paloi paukkuen kiille-ikkunoittensa takana ja levittäen punertavaa valoaan hämärään huoneeseen. Sillä välin tuo kaamea tapahtuma kulki Haroldin ohi… tuijottaen hänen silmiinsä, jotka olivat tuskasta miltei ummessa. Tuo kaamea Asia! Harold oli tiennyt sen varhaisimmilta poikavuosiltaan saakka; Daan oli tiennyt sen muutamien kuukausien ajan ja oli palannut kotiin Intiasta veljensä luo tämän asian vuoksi; ylhäällä vanha nainen tiesi sen, Stefanie ja Anton arvasivat sen, vaikkei kumpainenkaan ollut siitä tietävinään, jotta heidän elämänsä ei häiriytyisi; mutta alhaalla sen tiesivät myös Adèle ja Steyn, jotka olivat lukeneet kahteen, neljään ja kahdeksaan kappaleeseen revityn kirjeen, tuon kirjeen, jota vanha herra ei ollut jaksanut hävittää. Parisissa Thérèse, joka oli tulossa Hollantiin, tiesi sen; Intiassa mantri sen tiesi… Vaan ei kukaan puhunut Siitä… tuosta tapahtumasta, joka kummitteli heidän mielessään; ja Harold ja Daan eivät tienneet, että Adèle ja Steyn tiesivät; eikä kukaan heistä tiennyt, että Thérèse Parisissa sen tiesi; eikä Steyn ja Adèle tienneet, että mantri Intiassa sen tiesi, että Daan tiesi ja että Harold oli tiennyt sen jo kauan, kauan aikaa… Mutta Ina tiesi mantrista ja että siinä piili jotain, vaikkei hän tiennyt Adèlesta ja Steynistä eikä hetkeäkään epäillyt, että he olisivat voineet tietää mitään… Ei kukaan puhunut tästä asiasta, ja kuitenkin Sen varjo ympäröi heitä, laahaten sumuhuntujaan jäljessään… Mutta Ottilie Steyn yksin ei tiennyt mitään eikä arvannut mitään, niin kokonaan hän oli syventynyt oman menneen elämänsä suruun: elämänsä, joka oli ollut niin täynnä imartelua ja ihailua ja intohimoa ja miesten palvontaa. Hän oli ollut kaunis Lietje; nyt hän oli vanha nainen ja vihasi kolmea miestään, mutta vihasi Steyniä eninten kaikista! Ja ehkäpä siksi, että hän oli kokonaan tuon kaamean tapahtuman ilmapiirin ulkopuolella, Harold tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja seuraten vaistomaista päähänpistoa hän sanoi:

»Niin, Ottilie, sinun… sinun täytyy sanoa äidille että tohtori Roelofsz on kuollut. Se tulee olemaan kova isku hänelle, mutta mahdotonta on salata sitä häneltä… Ja mitä Takman kuolemaan tulee, niin äiti kyllä pian arvaa senkin, vaikkei hänelle sanottaisi mitään!…»

»Jos arvelet, Harold, että minä voin kertoa sen hänelle, niin menen ylös ja koetan… Tahdon koettaa kertoa sen hänelle… Mutta jollen voi sitä tehdä keskustelun aikana, niin en tee sitä… siinä tapauksessa en kerro sitä…»

Hän läksi yläkertaan, viattomana kuin lapsi: hän ei tiennyt mitään. Hän ei tiennyt, että hänen äitinsä, enemmän kuin kuusikymmentä vuotta sitten, oli ollut osallisena murhassa, jota tuo vanha kuuro tohtori oli auttanut salaamaan. Hän tiesi, että Takma oli hänen isänsä, vaan ei tiennyt, että hän , yhdessä äidin kanssa, oli murhannut hänen veljiensä isän, hänen sisarensa Thérèsen isän. Hän läksi yläkertaan ja kun hän astui vierashuoneeseen, Stefanie ja Anton nousivat ylös, jotta ei äidillä olisi liian monta vierasta yhtä aikaa.

Vanha rouva jaksoi jutella — tai istua puhumatta mitään vieraan kanssa hetken aikaa — kunhan »lapset» eivät vain tulleet kaikki yhtä aikaa sisään. Hänen ajatuksensa olivat yhä kiintyneinä niihin pienokaisiin, Lily van Welyn lapsiin, jotka hän oli nähnyt. Hän oli puhunut heistä Stefanielle ja Antonille tietämättä, että lapset olivat heidän kummilapsiaan: ei kukaan ollut kertonut sitä hänelle; ja hän todellakin luuli, että pikku Netta oli nimeltään Ottilietje ja hän puhui pikku Lietjestä; he ymmärsivät, ketä hän tarkoitti.

Ottilie Steyn jäi yksin äitinsä kanssa. Hän ei puhunut paljon, mutta istui hänen vieressään, pidellen häntä kädestä… Oi, hän oli kovin liikutettu! Tuolla, tuossa tyhjässä tuolissa, jota vanha rouva katseli, ei herra Takma enää koskaan istuisi Hänen isänsä! Hän oli rakastanut häntä kuin tytär isäänsä! Hän saisi periä häneltä satatuhatta guldenia; vaan ei koskaan enää vanha herra pistäisi hänen käteensä sadan guldenin seteliä hänelle ominaisella ystävällisellä tavalla.

Tuntui siltä, kuin vanha rouva olisi arvannut tyttärensä ajatukset, sillä hän sanoi viitaten kädellä tuoliin:

Hän piteli haurasta, laihaa, läpikuultavaa vanhaa kättä omassaan… Alhaalla, sen hän tiesi, veljet odottivat; luultavasti Stefanie myöskin; ja Inakin… Adèle Takma oli lähtenyt pois.

»Roelofszko? Aivan niin, en ole nähnyt häntä… en ole nähnyt häntä kahteen viime päivään.»

»Äiti», sanoi Ottilie Steyn kääntäen äitiinsä surulliset pienet kasvonsa — ne olivat yhä kauniit sinisine, lapsekkaine silmineen, »se on kovin surullista mutta…»

Ei, hänen oli aivan mahdotonta sitä sanoa. Hän yritti peruuttaa sanansa, olla lopettamatta lausetta; mutta vanha rouva oli jo käsittänyt näiden muutamien sanojen tarkoituksen:

»Onko hän kuollut?» hän kysyi nopeasti. Hänen äänensä viilsi Ottilien korvia. Hänellä ei ollut voimaa kieltää: sydäntäsärkevä hymyily kasvoillaan hän nyökkäsi myöntyvästi.

»O-oh!» huokasi vanha rouva masentuneena. Ja hän tuijotti Takman tuoliin. Hänen vanhat, kuivuneet silmänsä eivät kyyneltyneet; ne vain tuijottivat eteensä. Hän istui edelleen suorana tuolissaan. Menneisyys kohosi hänen silmiensä eteen; hän kuuli suhinaa ympärillään. Mutta hän istui vain suorana tuijottaen eteensä.

Ottilie Steyn kertoi sen muutamin sanoin. Hän itki, vaan ei hänen äitinsä. Vanha, vanha nainen näki itsensä sellaisena kuin hän oli, kuusikymmentä vuotta sitten. Siihen aikaan hän oli antautunut Roelofsz'ille, jotta tämä ei puhuisi… Hän ei ollut puhunut… Hän oli pysynyt hänen ystävänään kaikkina näinä pitkinä, pitkinä vuosina, auttanut häntä ja Takmaa kantamaan tätä menneisyyden hirveää taakkaa… Ei, hän ei ollut koskaan puhunut… ja he olivat tulleet niin kovin vanhoiksi… kenenkään tietämättä mitään… Ei kukaan tiennyt siitä, ei yksikään hänen lapsistaan… Ihmiset olivat joskus juoruilleet, ennen aikaan, olivat kuiskailleet hirveitä asioita; se oli nyt kaikki lopussa… Kaikki katoaa, kaikki katoaa… Ei kukaan tiennyt siitä mitään, paitsi Takma itse, nyt kun Roelofsz raukkakin oli kuollut. Hän oli vaatinut suuren palkan… mutta hän oli aina pysynyt vilpittömänä…

Ottilie Steyn itki, ei sanonut enää mitään, piteli vain äitiänsä kädestä… Oli jo varsin pimeä: seuralainen astui sisään sytyttääkseen lampun… Tuuli vonkui synkästi; sade pieksi ikkunaruutuja vasten; Ottilien valtasi epämieluisa tunne, ikäänkuin jotain kaameaa olisi kulkenut hänen ohitseen tässä viileähkössä huoneessa, sillä vanha rouva ei voinut sietää enää suurempaa lämpöä. Kattolamppu pöydän yläpuolella huoneen keskellä, heitti pyöreän valokehän ympärilleen, muu osa oli varjossa: seinät, tuoli, tyhjä tuoli vastapäätä. Seuranainen oli poistunut, kun vanha rouva kysyi äkisti:

Tytär hämmästyi äitinsä kasvojen ilmettä; tummat silmät olivat selkosen selällään…

Hänen äitinsä tuijotti eteensä, tuijotti tyhjään tuoliin, joka seisoi seinän vieressä, varjossa. Ottilie pelästyi; sillä hänen äitinsä nosti nyt jäykästi ja vaivalloisesti vapisevan käsivartensa sylistään ja viittasi laihalla, läpikuultavalla sormellaan…

Ja hän tuijotti ja viittasi edelleen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki. Hitaasti hän nousi pystyyn, yhä tuijottaen, yhä viitaten, ja vaipui kokoon, hitaasti, hyvin hitaasti… Ottilie soitti kelloa kahdesti; seuranainen hyökkäsi heti huoneeseen; alhaalta kuului hämmästyneitä ääniä, heikkoja huudahduksia, Annan »Hyvänen aika, hyvänen aika!» ja kuiskaavia ääniä. Ina, Daan ja Stefanie tulivat ylös. Mutta he eivät astuneet huoneeseen; seuranainen antoi heille merkin, ettei se ollut tarpeen…

Vanhan rouvan jäykkä käsivarsi laskeutui hitaasti alas hänen seisoessaan siinä… Mutta hän tuijotti yhä ja vaipui kokoon, hyvin hitaasti…

Kauhuissaan sen johdosta mitä hän oli nähnyt, hän ei näyttänyt enää huomaavan tytärtään. Ja silmät sokaistuneina, mutta sittenkin täydessä tajunnassaan, hän sanoi:

Hän sanoi sen, ikäänkuin hän olisi ollut kovin väsynyt. He kantoivat hänet vuoteeseen, Anna ja seuranainen. Hän oli ääneti, huulet pusertuneina toisiinsa ja silmät yhä tuijottaen eteensä. Hänen sydämensä oli nähnyt ja… hän tiesi nyt. Hän tiesi, että Takma, Emile — mies, jota hän oli rakastanut ylitse kaiken, enemmän kuin ketään muuta, vielä vanhanakin — että hän oli kuollut, että hän oli kuollut…

YHDESTOISTA LUKU.

»Kuulehan», sanoi Lot ystävällisesti eräänä aamuna istuessaan Ellyn kanssa arkihuoneessa, missä hän niin usein ennen heidän naimisiin menoaan oli istunut hänen kanssaan juttelemassa ja juomassa teetä, »kuulehan, puhutaan järkevästi. Meitä harmitti kumpaakin, kun meidät kutsuttiin pois Italiasta, työmme äärestä, sillä — typerää kylläkin — emme olleet koskaan ajatelleet, että sellaista voisi tapahtua. Isoisä kulta oli niin kovin vanha. Me oletimme, että hän eläisi ikuisesti… Mutta nyt kun olemme täällä, Elly, ja Steyn on sanonut, että kaikki asiat ovat selvitetyt, me voimme tehdä järkevän päätöksen. Sinä et halua jäädä tähän taloon asumaan; ja se onkin epäilemättä liian suuri ja synkkä ja vanha… Ja mitä äidin kanssa asumiseen tulee… niin, puhuin siitä hänelle vastikään, mutta äiti tuntui niin epämääräiseltä, ikäänkuin hän ei olisi siitä suuresti välittänyt… Nyt kun Hugh on hänen luonaan, ei hän muusta paljon välitä: aina vain Hugh ja Hugh. Sellaista se on aina ollut: sellaista se oli 'herra' Trevelleyn aikana, kun minä olin nuori poika, ja Hugh lapsi. John ja Mary eivät merkinneet myöskään mitään; samoin on asian laita nytkin… Ei puhuta siis yhteisestä kodista mitään… Mutta mitä me teemme, Elly? Etsimmekö itsellemme pienemmän talon ja asetumme siihen? Vai lähdemmekö taas ulkomaille, takaisin Italiaan?… Sinä viihdyit siellä, ja meillä oli niin hauska tehdä yhdessä työtä… Me olimme siellä onnelliset, eikö totta, Elly?»

Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä, niinkuin ainakin, mutta siinä oli nyt miltei rukoileva sointu. Hänen luonteensa, vaaleaverinen olentonsa — eikö hän alkanut hiukan harmaantua ohimoiltaan? — oli vailla ruumiillista elinvoimaa, hän ei ollut mikään intohimoinen sielu; mutta hän oli hyväsydäminen: huolimatta katkeruudestaan, turhamaisuudestaan ja kyynillisyydestään hän oli ystävällinen ja kärsivällinen toisia kohtaan eikä vaatinut suuria itselleen. Naisellisen sielunsa ohella hän oli filosofoiva taiteilija, joka ottaa huomioon kaiken sekä ympärillään että itsessään kiivastumatta koskaan tai suuttumatta mistään. Hän oli kosinut Ellyä ehkä siksi, että Elly, lausumatta itse ilmi toivettaan, oli tarvinnut häntä työtänsä ja elämäänsä varten; ja usein leikillä ja kerran aivan vakavissaan Lot oli kysynyt itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin, miksikä hän oli mennyt naimisiin ja eikö vapaus ja riippumattomuus sopinut hänelle paremmin. Mutta sen jälkeen hän oli nähnyt sisarensa ja Aldon onnen Nizzassa ja tuntenut myös itse onnea, tosin vähemmän kiihkeää, mutta sittenkin lämmintä ja todellista onnea epäilevän-hymyilevässä, epämääräisenvärisessä sielussaan, joka vetäytyi kokoon vanhenemisen kauhusta; sen jälkeen hän oli oppinut pitämään hellävaroen kiinni hetkestä, ikäänkuin hän olisi tavottanut harvinaisen perhosen: sen jälkeen kaikki oli pysynyt sillänsä; sen jälkeen hänen hiljainen onnensa oli vallannut hänet kokonaan täysin vakavasti ja totisesti; sen jälkeen hän oli oppinut rakastamaan Ellyä enemmän kuin hän koskaan oli aavistanut voivansa ketään rakastaa. Mikä ilo hänelle olikaan matkustaa Italiassa paikasta toiseen Ellyn kanssa, nähdä miten ihastunut tämä oli tähän kauniiseen menneisyyteen, joka lepäsi niin keinotekoisen kuolleena heidän silmiensä edessä, ja palatessa Firenzeen syventyä Ellyn avustamana Mediciläis-aikakauden tutkimuksiin. Miten he olivat etsineet ja tutkineet yhdessä, tehden muistiinpanoja työskennellessänsä; miten hän oli kirjoittanut iltasin, tuntien itsensä täysin onnelliseksi heidän arkihuoneessaan matkailijakodissa, jonne he olivat asettuneet! Kaksi lamppua, toinen Ellyn vieressä, toinen hänen pöydällään, valaisi heidän papereitaan ja kirjojaan; heidän ympärillään kauniita kukkasia maljakoissa; seinille kiinnitetyt valokuvat loihtivat hämärtävässä valossa heidän eteensä museoiden aarteet. Mutta tämän maan ja tämän taiteen kauneuksien parissa, keskellä onnea ja aurinkoa, hän tunsi haluttomuuden hiipivän ylitseen; hän ehdoitti usein, että he tekisivät retkiä maaseudulle, ajaisivat tai kävelisivät Fiesoleen tai Emaan; hänestä oli hauska katsella katuelämää ja hymyillä ihmisten ilolle: holvikäytävät olivat vilpoisia ja tomuisia; hänen oli suorastaan mahdoton tehdä säännöllisesti työtä. Ja iltasin hän tahtoi ihailla Arnoa ja savuketta polttaen istua onnellisena ikkunassaan, kunnes Ellykin sulki kirjansa, ja varhaisen illan vaihtelevat valot karkottivat Mediciläiset pakosalle…

Aluksi Lot ei ollut huomannut Ellyn pahaa mieltä. Kun hän sen älysi, palasi hän työhönsä, sillä hän ei tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa. Mutta hän teki sen vastahakoisesti. Säännöllinen työ ei soveltunut hänelle. Se väsytti hänen aivojaan; ne nousivat vastarintaan, hän tunsi otsansa takana ikäänkuin sulun, jonka läpi ei mikään voinut päästä… samoinkuin hänestä oli tuntunut koulussa, kun hänen piti suorittaa laskuesimerkki ja laski väärin kahteen, jopa kolmeen kertaan… Sitä paitsi, hänen mielensä paloi sepittää kirjoitelmia aikakausjulkaisuja varten: hänellä oli ääretön määrä aineksia muun muassa Mediceistä, Benozzo Gozzolin freskoista Palazzo Riccardissa… Kunpa olisi saanut kirjoittaa sellaisia kirjoitelmia matkan päästä, säihkyvien jalokivien ja kullan hohteessa! Mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa artikkeleita, sillä Elly oli kerta sanonut:

Mitä Ellyyn tuli, niin hän antautui vakavasti ja tarmokkaasti kuin mies tutkimuksiinsa ja tunsi sisäistä halua kirjoittaa heidän kirjaansa, hienoa, vakavaa historiallista tutkielmaa; mutta hän käsitti, ettei hänen kykynsä yksin riittänyt siihen. Sitä vastoin hän uskoi, ettei Lot olisi tarvinnut muuta kuin tahtoa, jotta he yhdessä saisivat jotakin oikein hyvää aikaan… Mutta Lot tunsi, että haluttomuus, vastenmielisyys heikonsi yhä suuremmassa määrässä hänen voimaansa, ikäänkuin vastustava sulku olisi asettunut hänen otsansa yli; ja eräänä aamuna hän sanoi hiukan hermostuneesti, että hänen oli mahdotonta suorittaa tuota työtä, että se oli liian vaikea hänelle. Elly ei ollut sanonut vastaan; mutta se oli suuresti surettanut häntä, joskin hän edelleen oli ystävällinen ja hyvä ja puhui iloisella äänellä antamatta ilmi surunsa syvyyttä… Kirjat pysyivät nyt suljettuina, muistiinpanot paperipainimien alla ei ollut enää puhettakaan Mediciläisistä. Siten muodostui tyhjyys heidän välilleen, mutta Lot oli siitä huolimatta onnellinen ja tunsi edelleen sitä autuutta, mikä hymyillen oli yllättänyt hänet ja kirkkaudellaan saanut hänen kyynillisyytensä ja vanhenemisen pelkonsa vaimenemaan. Mutta Ellyn mielipaha kasvoi suureksi suruksi, vieläpä suuremmaksi hänen mielestään kuin se suru, jota hän oli tuntenut nuorena tyttönä hänen kihlauksena purkautuessa, kadottaessaan sen miehen, jota hän kaikkein ensiksi oli rakastanut. Hänellä oli kykyä surra enemmän toisen tähden kuin itsensä, ja hän suri, kun hän ei voinut kohottaa Lot'ta suuriin tekoihin. Hänen rakkautensa Lot'ta kohtaan, sen jälkeen kun intohimoisesti oli rakastanut toista, oli laadultaan hyvin henkistä, pikemmin sivistyneen naisen rakkautta kuin ihmisen, joka oli vain sydäntä ja aisteja. Hän ei käsittänyt sitä täysin selvästi, mutta hänen mielipahansa oli hyvin suuri, kun hän ei kyennyt kannustamaan Lot'ta suureen työhön; ja tyhjyys hänen ympärillään suureni, jota vastoin Lot, tässä kauneuden maassa, joka oli hänelle niin rakas, ja hiljaisessa onnessaan, tunsi tyhjyyden ympärillään kutistuvan kokoon ja antautui unelmiensa valtaan. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vaihdettu heidän kesken; mutta kun he istuivat yhdessä, tunsi Elly, ettei hänen elämällään ollut mitään päämäärää… Hän ei ollut mikään mietiskelyyn taipuva luonne. Tämä edestakaisin matkustaminen Italian kaupungeissa, kulkeminen museoitten aarteiden keskellä, ei tyydyttänyt häntä, sillä hän tarvitsi todellista toimintaa. Hänen sormensa liikkuivat hermostuneen toimettomina Baedekerin lehtien välissä. Hän ei voinut aina vain ihailla ja uneksia ja elää tällä tavalla. Hänen täytyi toimia. Hänen täytyi uhrautua. Ja hän ikävöi lasta… Ja kuitenkaan lapsi, tai ehkäpä useampikaan lapsi, ei tuottaisi onnea, joskaan se ei toisi onnettomuuttakaan; sillä hän tiesi, että vaikka hänellä olisi lapsia, niin niiden kasvattaminen ja huolenpito niistä ei tyydyttäisi kylliksi hänen toimintahaluaan: hän suorittaisi tuon tehtävän kuin rakkaan velvollisuuden, mutta se ei täyttäisi hänen elämäänsä. Hän tunsi sielussaan miltei miehekkään kutsumuksen pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista. Kun hän saavuttaisi oman rajansa, niin hän ei pyrkisi enää sen pitemmälle. Mutta hänen täytyi pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista, täyttää se tehtävä, jota hänen luontonsa vaati!… Ja hän puhui tästä Lot'lle. Lot ei tiennyt mitä vastata hänelle, ei ymmärtänyt häntä ja tunsi vain, että häneltä meni jotain hukkaan. He eivät koskaan vaihtaneet katkeria sanoja keskenään, mutta molemmin puolin oli pientä väreilyä ja vastaväreilyä ensimäisten sopusointuisten aaltojen jälkeen…

Äkillinen kotimatka oli hetkeksi kääntänyt ajatukset toiseen suuntaan, mutta koska se tavallaan oli ollut aivan turha, niin se vahvisti vain Ellyn tunnetta, ettei hän ollut oikealla paikallaan. Hän oli rakastanut vanhaa herraa, pikemmin isänään kuin isoisänään, mutta hän tuli liian myöhään tavatakseen hänet kuolinvuoteella, ja raha-asiat olisi voitu järjestää sijaisen välityksellä.

»Niin, mutta me olemme nyt kerta täällä», sanoi Lot, »ja meidän täytyy keskustella kuin järkevät ihmiset… Palaammeko Italiaan, Elly?»

»Ei, Lot, olen hyvilläni, että olen nähnyt sen sinun kanssasi; miksikä menisimme sinne uudestaan toistaaksemme kaikkea…?»

»Asetummeko siis tänne Haagiin? Vietämme kesää maalla, kun talvi on ohitse?»

Elly katsoi Lot'hon, sillä hän kuuli rukoilevan sävyn hänen äänessään: Lot rukoili häntä, sillä hän tunsi kadottavansa jotain… Ja Ellyn oli äkkiä sääli häntä. Hän heittäytyi hänen rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa:

»Ja minä sinusta, Elly rakkahin… Rakastan sinua enemmän kuin mitä koskaan luulin voivani rakastaa ketään. Oi, Elly, pitäkäämme kiinni tästä tunteesta! Älkäämme ärtykö… Katsos, me emme koskaan ole sanoneet ainoatakaan epäystävällistä sanaa toisillemme, mutta sittenkin minä tunnen sinussa jotakin, jonkunmoista tyytymättömyyttä… Ja se johtuu siitä…»

»Siitä etten voi tehdä… niin paljon kuin sinä toivoisit?… Me työskentelimme niin hauskasti yhdessä; eikä tuo työ ole hukkaan heitettyä… sellainen työ ei koskaan ole hukkaan heitettyä… Mutta tiedäthän, kultaseni, en kykene suorittamaan sitä sillä tavalla kuin sinä toivoisit: en ole kylliksi kokonainen luonteeltani. Olen sanomalehtimies, diletantti, vaan en historioitsija. Osaan kirjoittaa vain päivää varten, kaikki mitä luon, on hetkellistä; sellainen minun kykyni aina on ollut… Ota se sellaisena kuin se on…»

»Kyllä, Lot, minä otan sen sellaisena. En ole enää pahoillani…
Mediciläis-raukkojemme vuoksi.»

»Saat nähdä, minä kirjoitan vielä sarjan kirjoitelmia tutkimustemme perusteella: todellakin jotain oikein hyvää. Kokonaisen sarjan: ne tulevat seuraamaan toinen toistansa…»

»Meidän ei pitäisi asettua minnekään… Olkaamme täällä kunnes talo on myöty, ja sitten…»

»Me emme ole vielä nähneet isoäitiä. Menemmekö hänen luokseen tänään?»

»En luule, että hän on ollut pystyssä viime kohtauksensa jälkeen, mutta voimmehan käydä kysymässä.»

Elly suuteli Lot'ta hellästi. Se oli sovinto sen jälkeen mikä oli sorahtanut ja värähdellyt heissä, vaikkei katkeria sanoja oltukaan lausuttu. Elly koetti tyyntyä, hillitä itseään, vaikka hänen sielunsa näkikin nälkää. Hän rakasti Lot'ta koko sydämestään; hän tahtoi uhrautua hänelle… ja ehkäpä myöhemmin hänen lapsilleen… Se olisi kylliksi täyttämään naisen elämän… Ja hänellä olisi yhä keppihevosensa jäljellä: hän rupeaisi taas muovailemaan; loppujen lopuksi Kerjäläispoika oli oikein hyvä… Se antaisi epäilemättä tyydytystä hänen elämälleen niin kauan kuin hän oli onnellinen miehensä kanssa; ja että hän oli sitä, siitä hän oli varma. Hän alkoi puhua vilkkaammin kuin äsken: hänen masentunut mielentilansa alkoi elpyä. Hän tahtoi viettää tavallista elämää, onnellisena vaimona, onnellisena äitinä, eikä toivoa enää mitään suurta ja kaukaista… Hän ei tahtonut enää tavotella päämääriä, jotka olivat vaikeasti saavutettavissa, päämääriä, joilla myöskin oli rajansa, niin että hänen loppujen lopuksi kuitenkin olisi pakko palata takaisin.

Hän oli iloinen aamiaispöydässä, ja Adèle tädin kasvot kirkastuivat: täti rukka oli ollut masennuksissa viime aikoina ja hän kulki kumaraisena, ikäänkuin kantaen raskasta taakkaa; hän oli myös suruissaan, koska hän luuli, etteivät Lot ja Elly olleet oikein onnellisia. Nyt Adèle täti virkistyi, iloiten siitä, että Elly oli ystävällisempi ja näytti iloisemmalta ja jutteli taaskin tavalliseen vilkkaaseen tapaansa.

Siitä saakka, kun Ottilie äiti oli kertonut hänelle tohtori Roelofsz'in kuolemasta, ei vanha rouva ollut jaksanut nousta vuoteestaan. Tohtori Thielens kävi joka päivä häntä katsomassa, väittäen, että hän oli ihmeteltävän hyvissä voimissa: hänellä ei ollut minkäänlaista vaivaa; ehkäpä hän poti vain vanhuutta; hänen ajatuksensa olivat aivan selvät; ja tohtori oli kovin ihmeissään, miten erinomainen ruumiinrakenne hänellä oli, miten vahva veri ja suuri elinvoima.

Kun Anna avasi oven Lot'lle ja Ellylle, tapasivat he hänet keskustelemasta käytävässä Steynin kanssa.

»Tulkaa sisään, olkaa hyvät!» sanoi Anna. »Tuli palaa iloisesti arkihuoneessa.»

Vanha palvelijatar ajoi kissan keittiöön. Hän ei jäänyt kernaasti juttelemaan eteiseen, sillä hänestä oli hauskempaa, kun sukulaiset istuivat arkihuoneessa odottamassa tai kysyivät uutisia; ja hän toi heti sisään likööriään:

»Tämä maistuu hyvältä kylmällä ilmalla, Lot herra ja Elly rouva… Niin, vanha rouva on siitä saakka ollut makuulla… Voi, kukapa tietää, vaikka tämä olisi lopun alkua!… Tohtori Thielens on kuitenkin hyvin tyytyväinen… Ja tiedättekö, Thérèse rouva on myöskin täällä!» hän lisäsi kuiskaten.

»Eilen… Ja hän pääsi heti vanhan rouvan luo… ja hän oli hyvin ystävällinen, se minun täytyy sanoa… mutta, nähkääs… hän on polvillaan maassa kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä ja rukoilee. Mutta onko siitä mitään hyötyä vanhalle rouvalle, joka ei koskaan ole ollut uskonnollinen… Ja sitten nuo katoliset rukoukset, ne ovat niin pitkiä, niin pitkiä… kummallista, ettei Thérèse rouvan polvet tule aivan jäykiksi: minä en kestäisi sellaista, se on varma… Niin, niin, Thérèse rouva on täällä: hän on yötä hotellissa, mutta kaiken päivää rukoilemassa täällä… ja luulenpa, että hän olisi kernaasti jäänyt tänne viime yöksi… mutta seuranainen lupasi, siinä tapauksessa että vanha rouva tulisi huonommaksi, pyytää naapureitamme heti telefonoimaan hänelle: heillä on puhelin; vanha rouva ei tahtonut koskaan sellaista taloon… Niinpä Thérèse rouva läksi pois, mutta jo seitsemältä aamulla hän palasi, ennenkuin minä olin noussutkaan!… Daan herra kävi täällä eilen, samoin Ina rouvakin; he tapasivat Thérèse rouvan; en luule, että hän menee tervehtimään ketään sukulaisista: hän väittää, ettei hänellä ole aikaa — mahdollista kyllä, kun hänen pitää niin paljon rukoilla — ja hän arveli tapaavansa sukulaiset täällä alakerrassa, missä minulla aina on tuli takassa… Niin, minä kysyin tohtori Thielensiltä: 'Tohtori', minä sanoin, 'onko hyvä, että Thérèse rouva rukoilee kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä?' Mutta tohtori, joka oli nähnyt vanhan rouvan, sanoi, 'No, ei se näytä häiritsevän häntä: päinvastoin hän on hyvin rauhallinen ja hyvillään nähdessään Thérèse rouvan jälleen… ehkäpä viimeistä kertaa!'… Voi, Elly rouva ja Lot herra, olipa tämä teille surullinen paluu kotimaahan!… Ja kenenkä luulette minun vielä nähneen? Veljenne, Lot herra…»

»Niin, minä nimitän häntä vain Hugo herraksi: En osaa käyttää tuota englantilaista nimeä. Hän tuli Ottilie rouvan keralla; on oikea ilo nähdä heitä… Ei silti, etten pitäisi yhtä paljon teistä, Lot herra, kaukana siitä; mutta Hugo herra on komea poika, hartiakas ja kaunis kasvoiltaan, sileäksi ajettuine ylähuulineen, ja sellaiset kauniit silmät kuin hänellä on! Voin hyvin ymmärtää Ottilie rouvaa, joka hemmottelee häntä: hän näytti myös niin kauniilta poikansa rinnalla… Niin, kummallista, miten nuorelta hän näyttää, vaikka hän onkin jo kuudenkymmenen: sitä ei koskaan voisi uskoa nähdessä hänet… Älkää panko pahaksenne, vaikka puhun näin vapaasti vaimostanne, Frans herra… älkää olko myöskään suutuksissanne sen johdosta, mitä sanon Hugo herrasta. Tiedän kyllä, että te ette pidä hänestä; hän on ovela mies, sen minäkin uskon; mutta voittaa kaikkien sydämen, siitä ei ole epäilystä… No, te olette aina tullut niin hyvin toimeen Lot herran kanssa, eikö totta, Frans herra? Ja nyt minä menen sanomaan Thérèse rouvalle, että olette täällä…»

»Hauska että tapasin teidät tänään», sanoi Steyn. »Muussa tapauksessa olisin tullut teille: halusin puhua kanssasi, Lot… Ehkäpä voin tehdä sen ennenkuin muut tulevat…»

»Tahdoin vaan kertoa sinulle siitä askeleesta, jonka olen päättänyt ottaa. Se ei ole sinulle mieleen, mutta sitä ei voi välttää. Olen puhunut äidin kanssa, sen verran kuin hänen kanssaan on mahdollista puhua… En aio edelleen asua yhdessä hänen kanssaan, Lot.»

»En pidä sillä väliä: mutta jos äiti haluaa, niin suostun… Lot, sinä sanoit eräänä päivänä, että uhrauduin aivan turhanpäiväisesti jäädessäni yhteen äitisi kanssa…»

»Niin, tiedän sinun tarkoittaneen, että voisin lähteä pois vaatimatta avioeroa… Tietysti teen siten. En voi uhrata itseäni, sillä… no niin, se ei ole enää tarpeellista. Sen jälkeen kun sinä menit naimisiin, on talo muuttunut helvetiksi. Sinun välitykselläsi oli talossa jonkunmoinen rauha; sinä sait aikaan sen, että ainakin aterioidessa vallitsi sopusointu. Mutta se kaikki on nyt kadonnut… En toivoisi sitäkään, että te tulisitte meille asumaan. Se olisi hirveää Ellylle. Sitä paitsi, äidillä on nyt kylliksi rahaa mennäkseen minne häntä haluttaa… ja nyt, kun hänellä on rahaa, Hugh pysyttelee hänen luonaan… Pyysin, että äiti puhuisi perinnöstä mahdollisimman vähän, enkä luulekaan, että hän on puhunut siitä pitkin maailmaa; mutta Hughille hän on kertonut kaikki…»

»Tiedän, että hän on sen tehnyt», sanoi Lot. »Olen tavannut Hughin, ja hän sanoi, 'Äiti on saanut aika makupalan'.»

»Aivan niin… ja Hugh jää hänen luokseen ja äiti Hughin. Aikaisemmin minä ajattelin, että jos eroaisin hänestä, niin hän jäisi yksin sinun kanssasi; eikä rahaa ollut liiaksi kummankaan puolen: en voinut koskaan sitä kuitenkaan tehdä; mutta nyt, Lot, minä menen omia teitäni.»

»Enkö voi?» huusi Steyn kiivastuen. »Ja mitä sinun mielestäsi minun pitäisi tehdä? Katsellako vain syrjästä? Katsella miten hän tuhlaa rahansa tuolle pojalle? Miten minä voin sitä estää? En mitenkään! En halua kuulla, että kitsastelen hänen rahoillaan! Antaa hänen tuhlata ne pojalleen! Hän on saanut satatuhatta guldenia: vuoden kuluttua ne ovat lopussa. Mitä hän sitten tekee, sitä en tiedä. Mutta sen minä sanon, että olen kärsinyt kylliksi oman erehdykseni vuoksi. Nyt, nyt kun hän omistaa rahaa ja Hughin, on minun uhraukseni hyödytön… Minä lähden pois: se on varma. Jos äiti tahtoo avioeroa, on se minulle samantekevää; mutta pois minä lähden. Lähden pois Haagista. Menen ulkomaille. Ehkä en tapaa sinua pitkään aikaan. En voi sitä varmaan sanoa… Lot, rakas poikani, olen kestänyt tätä elämää kaksikymmentä vuotta; ja ainoa lohdutukseni kodissani olet ollut sinä. Olen oppinut pitämään sinusta. Olemme kaksi aivan vastakkaista luonnetta, mutta minä kiitän sinua siitä, mitä olet ollut minulle: ystävä, rakas ystävä. Jos sinä hyvyydessäsi et olisi tasoittanut kaikkea sitä mikä oli tasoitettavissa kotona, niin en koskaan olisi kestänyt näitä kahtakymmentä vuotta. Nyt minä lähden pois, mutta vien mukanani mieluisia muistoja. Sinä olit kahdeksantoista vuoden vanha minun mennessäni naimisiin äitisi kanssa. Meidän välillämme ei koskaan ole vaihdettu ainoatakaan kovaa sanaa; ja se on kokonaan sinun ansiosi. Minä olen karkea mies ja mieleni on muuttunut kovin katkeraksi. Kaikki hyvä minun elämässäni on tullut sinulta. Kun sinä menit naimisiin… niin minä ehkä kaipasin sinua vielä enemmän kuin äiti: älä ole minulle pahoillasi, Elly, vaikka sanonkin niin… Ehkäpä tapaamme vielä toisemme… jossakin… Älä itke, Lot, rakkaani!»

Hän syleili Lot'ta ja suuteli häntä kuin isä poikaansa. Hän piteli häntä syleilyssään jonkun hetken, sitten hän puristi lujasti hänen kättään:

»En uskalla häiritä Thérèse rouvaa», sanoi hän. »Hän on niin vaipunut rukoukseensa että… Kas, Lot herra: tuolta tulee äiti ja… englantilainen veljenne!…»

»Lempo soikoon!» sanoi Steyn hampaittensa välistä. »En voi nähdä häntä jälleen…»

Hän oli suruissaan Lot'n vuoksi, joka istui tuolilla voimatta hillitä mieltään: hän itki, vaikka hän tiesi, ettei se ollut miehekästä.

Anna oli avannut oven, ja Ottilie ja Hugh astuivat sisään. He kohtasivat Steynin käytävässä. Steyn ja Ottilie katsoivat toisiaan silmiin. Hugnm käsi kohosi hatunlieriin, ikäänkuin hän olisi aikonut tervehtiä vierasta. He kulkivat toistensa ohi sanomatta sanaakaan; ja Steyn astui ulos ovesta. Siten hän lausui jäähyväiset vaimolleen: hän ei nähnyt häntä koskaan enää; ja Steynin mukana katosi viimeinenkin Ottilien rakkauden jäännös elämästä.

»Tulin katsomaan, miten äiti voi», Ottilie sanoi Ellylle ja Annalle.
»Ja Hugh tahtoi niin kernaasti myös nähdä isoäitiään. Mutta äiti on kai
yhä vielä vuoteenomana, vai kuinka, Anna?…» Hän astui arkihuoneeseen:
»Oi, Lot!… Mikä sinua vaivaa, poikaseni?»

»En, äiti, en… Olen vain hiukan hermostunut, ei muuta… Halloo,
Hugh. Sitä vikaa ei sinussa ainakaan ole, huonoja hermoja, poikaseni!
Ei, en luule sinun koskaan itkevän kuin vanha akka, niinkuin minä
teen…»

Lot hillitsi itseään, mutta hänen silmänsä olivat surulliset; ne katsoivat äitiin ja veljeen… Äiti ei kiinnittänyt huomiota pukuunsa; ja Lot oli ihmeissään nähdessään, että hän oli teettänyt itselleen lyhyen kävelypukuhameen Lontoossa ja yksinkertaisen, mustan verkatakin, joka sopi kuin valettu hänen yhä vielä nuorekkaaseen ja solakkaan vartaloonsa, jota vastoin hänen hattunsa oli nuorekkaampi kuin mitä Lot oli tottunut näkemään hänen kauniissa, harmaan-vaaleassa kiharapäässään. Äiti oli kuudenkymmenen vuoden vanha! Mutta hän oli yhtenä ainoana hymynä; hänen sileät, pyöreät kasvonsa, joissa tuskin oli ainoatakaan ryppyä, olivat iloiset ja hymyilevät; Lot — hän tunsi äitinsä niin hyvin! — saattoi nähdä, että hän oli onnellinen. Tällaiselta hän näytti ollessaan onnellinen, viaton ilme sinisissä silmissään… Hän oli vanha nainen, hän oli kuudenkymmenen, mutta astuessaan nyt sisään englantilaisen poikansa rinnalla, hänellä ei ollut mitään ikää, sillä tuo onni ei johtunut mistään todellisesta äidillisestä tunteesta, vaan siitä vähäisestä hellyydestä, jota hänen englantilainen poikansa osoitti hänelle mielistävin sanoin ja hyväilyin. Hugh imarteli häntä karkeaan tapaansa; hän hemmotteli häntä karkeaan tapaansa; ja Ottilie oli onnellinen, hän loisti uudessa onnessaan. Hän ei kaivannut Lot'ta: Lot ei ollut enää hänelle olemassakaan… tänä hetkenä. Hän suorastaan säteili kulkiessaan Hughin vieressä. Ja Lot, nähdessään nuo molemmat, tunsi kipua sydämessään… Äiti raukka! Lot oli aina rakastanut äitiään, hän oli hänen mielestään niin kaunis ja huvittava; ja he olivat aina tulleet hyvin toimeen, kiitos Lot'n luontaisen hyvyyden ja hienotunteisuuden. Lot tiesi, että äiti oli kiintynyt häneen myöskin, vaikkapa hän tällä hetkellä ei muistanutkaan häntä. Äiti oli aina rakastanut Hughiä eniten kaikista viidestä lapsestaan. Hän oli aina rakastanut eniten Trevelleyä kaikista kolmesta miehestään… Äiti raukka, tuumi Lot. Nyt hänellä oli hiukan rahaa: mitä merkitsi satatuhatta guldenia, jollei sitä hoidettu hyvin? Mitä merkitsi satatuhatta guldenia… Hughille? Ja kun nuo satatuhatta olivat lopussa — muutamien vuosien kuluttua ehkä — mitä äiti rukka sitten tekisi? Sillä silloin tuo kaunis englantilainen veli, jolla oli terhakat silmät ja sileäksi ajettu ylähuuli ei välittäisi enää äiti rukasta… Ja millaiseksi äidin vanhuus sitten muuttuisi? Äiti rukka!…

Niin, äitinsä näköinen hän oli: hänkin oli lyhyt, hänellä oli äidin silmät, hänen kaunis tukkansa ja hänen nuorekkaiden kasvojensa muoto… Lot oli joskus nuoruudessansa ollut ylpeä ulkomuodostaan, sillä hän tiesi, että hän oli kaunis, vaaleatukkainen pieni poika. Mutta hän ei ollut enää ylpeä; ja Hughin rinnalla hän oli mielestään kuin vanha nainen, hermostunut vanha nainen… Kunpa olisi pitkä, hartias, terhakkasilmäinen, kunpa omistaisi itsekkään hymyilevän suun, kylmän sydämen, teräksiset lihakset ja hermot; kunpa voisi olla välittämättä mistään muusta kuin omasta mukavuudestaan ja edustaan; elää huoleti äidin varoilla ja sitten kun ne loppuivat, aivan rauhallisesti ja tyynesti heittää äiti pellolle ja kulkea omia teitään: sillä tavalla sitä sai varman aseman elämässä! Saattoi hallita maailmaa ja omia tunteitansa! Ei tarvinnut pelätä tulevaisuutta eikä vanhuutta! Sellainen mies ei tuntenut hermostunutta pelkoa eikä koskaan itkenyt kuin vanha, hermostunut akka!

»Ja äidin näköinen joskin hyvin rumennettu painos: ainakin ihmiset niin väittävät, äiti», sanoi Elly pehmeästi.

Ja hän suuteli anoppiansa: Ellykin oli surullinen ajatellessaan vanhaa herraa… ja Steyniä… ja Lot raukkaa…

»En ole nähnyt häntä vielä», sanoi Ottilie. »Mutta mitä tuo voi olla?…»

»Voi hyvät ihmiset, hyvät ihmiset!» huusi Anna tullen keittiöstä ja ajaen kissan pois. »Varmaankin vanha rouva taaskin on kummallinen: hän näkee aaveista, tiedättehän…?»

»Pelkään, että hän kuolee!» hän huusi, »minä menen naapuriin… telefonoimaan lääkärille…»

Hän otti lakkinsa ja läksi. Koko talo oli kauhun vallassa. Äiti,
Ottilie täti, Elly, seuranainen ja Anna läksivät ylös.

Hugh jäi yksin arkihoneeseen, kävi istumaan ja heitteli huvikseen hattuaan kattoon ja tavoitti sen taas käteensä… Hän tuumi, että hänen äitinsä saisi paljon periä isoäidiltä… Kovin vähän hän jättäisi jälkeensä, ja sekin tulisi jaetuksi niin monen kesken.

Hugh sytytti sauhukkeen, ja kun Lot palasi takaisin, hän avasi hänelle oven, mikä Annan mielestä oli kovin ystävällistä.

Lot läksi myös yläkertaan. Makuukamarissa — kaksipuoliset ovet olivat auki, jotta sisälle pääsisi enemmän ilmaa, ja makuuhuone sulautui ikäänkuin yhteen vierashuoneen kera, missä vanha rouva tavallisesti istui — vallitsi kauhu, joskin se oli hillitty. Vain äiti ei voinut mitenkään pidättää nyyhkytyksiään. Tämä tuli niin odottamatta, sanoi hän. Hän ei olisi koskaan voinut aavistaa…

Vuoteen vieressä seisoi Thérèse täti. Ja Lot'n mielestä tuntui, hänen astuessaan sisään, ikäänkuin hän olisi nähnyt siinä itse isoäidin, joskin nuorempana…

Thérèse täti tervehti Lot'ta kreolilaissilmissään surullinen ilme. Hän viittasi kädellään vuoteeseen, missä vanha rouva makasi täydessä tajunnassaan. Kuolema lähestyi askel askeleelta, ilman taistelua, ikäänkuin kynttilä vain olisi sammunut. Hengitys kulki vain hiukan nopeammin ja raskaammin… Vanha rouva tiesi, että hänen lapsensa olivat hänen ympärillään, vaikkei hän tiennyt ketkä heistä olivat läsnä. He olivat lapsia: sen verran hän tiesi. Ja tuo tuossa, hän tiesi, oli Thérèse, joka oli tullut hänen luokseen; hän oli siitä kiitollinen. Hänen kätensä liikkui peitteellä; hän sanoi valittaen:

Thérèse van der Staff polvistui vuoteen ääreen. Hän rukoili. Hän rukoili kauan. Vanha rouva, kädet ristissä, teki kuolemaa, hyvin hitaasti, mutta tyynesti… Ottilie äiti nyyhkytti Lot'n sylissä… Kello soi alhaalla.

Tohtori Thielens tuli, mutta hän ei voinut mitään tehdä. Vanha rouva ei oikeastaan ollut sairas: kynttilä paloi vain loppuun. Siitä saakka kun hänelle oli kerrottu Roelofsz'in kuolemasta, siitä saakka kun hän itse oli nähnyt Takman kuolleena, hän ei ollut voinut olla jalkeilla, ja kiitollisena hän oli vain iloinnut siitä suuresta onnesta, että hänen tyttärensä Thérèse niin odottamatta oli saapunut hänen luokseen. Ei kukaan ollut puhunut hänelle Takman kuolemasta, mutta se ei ollutkaan tarpeen: hän oli nähnyt ja hän tiesi… Hän muisti vallan hyvin, että Thérèse oli kääntynyt katoliseksi ja että hän itse oli joskus toivonut synninpäästön rauhaa ja lohtua rukouksista, joita pyhimykset kantoivat Jumalan ja Neitsyt Maarian istuimen juurelle. Ja hän oli pyytänyt Thérèseä rukoilemaan, rukoilemaan vanhan äitinsä puolesta… Hän, äiti ei tiennyt että Thérèse tiesi: hän oli unohtanut, täydellisesti unohtanut kuumetautinsa useita vuosia sitten, kun hän oli maannut houraillen tyttärensä sylissä… Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan, hän tuumi kiitollisena, miten hyvä Jumala oli ollut hänelle, vaikka hänen sielunsa olikin niin syntinen, sillä ei kukaan, ei kukaan sitä tiennyt. Ei kukaan, ei kukaan ollut koskaan sitä tiennyt. Hänen lapsensa eivät sitä tienneet… Hän oli kärsinyt rangaistuksen omassa sielussansa, katumuksen rangaistuksen, jota oli kestänyt vuosikausia. Häntä oli rangaistu sillä kauhulla, jota »hänen» haamunsa oli tuottanut hänelle, ilmestyen verisenä silloin tällöin näiden vuosien kuluessa huoneen nurkkaan lasikaapin viereen. Niin, rangaistuksensa hän oli kärsinyt… Mutta sittenkin Jumala oli ollut armollinen: ei kukaan, ei kukaan ollut tiennyt sitä; ei kukaan, ei kukaan tiennyt eikä saisi sitä tietää. Nyt hän teki kuolemaa, kädet ristissä; ja Thérèse, joka tiesi miten oli rukoiltava, rukoili…

Hiljalleen vanhan rouvan hengitys heikkeni; kauan, kauan hän makasi huokuen viimeisiä hengenvetokaan… Ottilien nyyhkytykset ja vanhan rouvan huohotus yksin häiritsi huoneen hiljaisuutta… Ulkona vesi tippui pitkin ikkunapieliä kuin kyynelvirta.

KAHDESTOISTA LUKU.

»Oi!» itki Anna. »Miten kauan vanha rouva tarvitsee kuollakseen!… Kuulkaa… kello soi!… Tuo kiltti Hugo herra, tuo hyvä poika, hän on minulle suureksi avuksi, Ottilie rouva: kuulkaahan, taaskin hän avaa oven!…»

Hugh avasi todellakin oven; ja perätysten astuivat sisään Harold, Daan ja Floor, Stefanie ja Anton, Ina, d'Herbourg ja van Welyt. Lot oli telefonoinut heille naapurista ja kutsunut heitä tulemaan, sillä isoäiti oli kuolemaisillansa. Adèle tätikin saapui. Hän pistäytyi yläkerrokseen vain lyhyeksi hetkeksi, nähdäkseen viimeisen kerran vuodeverhojen takaa vanhan rouvan, ja palasi sitten taas alas. Viimeiset hengenvedot seurasivat häntä aina arkihuoneeseen saakka. Tänä lyhyenä hetkenä hän ei ollut nähnyt muuta kuin rauhallisen äidin, joka teki kuolemaa, ja vuoteen vieressä rukoilemassa Thérèsen, jota hän ei ollut tavannut vuosikausiin. Alhaalla Harold Dercksz oli vajonnut tuolille: hänellä oli sietämättömiä tuskia, hänen kasvonsa vääntyivät kivusta; ja silmiensä edessä hän näki oman kuolinvuoteensa: ei kestäisi enää kauan, hän oli kärsinyt siksi paljon viime aikoina; hänen tahtonsa lujuus yksin piti häntä pystyssä. Daan Dercksz seisoi hänen edessään ja kuiskasi Haroldin korvaan:

»Harold… Harold… mikä onni, että äiti kuolee.. ja hän kuolee rauhallisesti… kaikesta päättäen…»

Niin, hän kuoli rauhallisesti… Hänen vuoteensa ääressä Thérèse oli polvillaan ja rukoili, Thérèse, joka ei tiennyt mitään, niinkuin Harold oletti: ei kukaan… ei kukaan muu tiennyt kuin hän itse ja Daan… Tuo kauhea asia… Se katosi nyt. Ylhäällä äiti veti viimeisiä hengenvetojaan; ja joka hengenvedolta Se väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, laahaten perässään usvahuntujaan; lehdet kahisivat, vesi valui kuin kyynelvirrat, haamut häämöttivät puiden takaa, mutta Se, Se häipyi yhä kauemmaksi!…

Oi, vuosia sitten, kuusikymmentä vuotta sitten, hän oli nähnyt Sen kulkevan ohitseen, niin hitaasti, niin mutkitellen, ikäänkuin Se ei koskaan katoaisi, ikäänkuin Se seisoisi alati paikoillaan eikä koskaan ennättäisi matkan määrään kokonaisen ihmiselämän kuluessa! Kuusikymmentä vuotta hän oli nähnyt Sen; kuusikymmentä vuotta Se oli tuijottanut häntä silmiin… Nyt äiti valitti äänekkäämmin, kiihkeämmin hetken aikaa; he kuulivat Ottilien nyyhkyttävän kovempaa…

Seuranainen tuli alas. Siellä kaikki lapset, jo ikäihmiset, seisoivat tai istuivat.

Koko talon täytti kuolema, joka oli saapunut heidän luokseen kulkeakseen taas edelleen…

Harold Dercksz tuijotti eteensä… Hänen tuskaiset silmänsä seisoivat hänen päässään, vaan hän ei liikahtanut paikaltaan.

Hän näki Sen edessään! Se käännähti viimeisen kerran pitkän, loppumattoman tiensä varrella… Ja syöksyi pää edellä kuiluun. Se oli kadonnut.

Vain sumu, ikäänkuin usvahuntu, liiteli edestakaisin Haroldin silmien edessä.

»Oi Jumalani!» huusi Ina. »Isä pyörtyy!» Hän otti hänet vastaan syliinsä.

»Lapset», toinen toisensa jälkeen läksivät yläkertaan katsomaan vanhaa äitiä. Hän lepäsi kuoleman rauha kasvoillaan; porsliinikasvot häämöttivät epäselvinä valkeaa tyynyä vasten, ne olivat nyt sileät, rauhalliset, tyynet. Ja kädet olivat ristissä: siten hän oli vaipunut kuolonuneen.

KOLMASTOISTA LUKU.

Huone oli mieluisan lämmin; uutimet puoleksi alaslasketut; ja Lot oli nukkunut rauhallisesti ensi kertaa sen jälkeen kun kuume oli hellittänyt. Hän makasi omassa huoneessaan, äidin talossa; ja kun hän heräsi, tunnustelivat hänen sormensa ihanan toimettomuuden jälkeen kirjettä, jonka Elly oli kirjoittanut hänelle Pietarista. Hän veti kirjeen kuoresta ja luki ja luki sen yhä uudestaan, iloiten siitä, että Elly oli kirjoittanut niin pitkältä ja että hän näytti olevan rohkea ja innostunut. Sitten hänen kätensä vaipui alas, hänestä tuntui kylmältä ja hän kätkeytyi peitteen alle. Hän lepäsi aivan tyytyväisenä ensimäisen levollisen unensa jälkeen, ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka Steyn vuosia sitten oli luovuttanut hänelle, jotta hän voisi rauhassa työskennellä kirjoineen ja pikkuesineineen. Tämä oli ainoa mukava huone koko talossa… Kauan hän ei täällä olisi. Steyn oli lähtenyt pois; ja äiti aikoi maksaa viimeisen neljännesvuokran, myödä huonekalunsa ja palata Hughin luo Englantiin…

Lot'n pää tuntui hiukan tyhjältä, mutta hänellä ei ollut kuumetta, hän oli todellakin paljoa paremmissa voimissa kuin mitä hän muisti olleensa pitkiin aikoihin. Hän nautti vuoteen lämmöstä, sillä ulkona satoi rankasti — sen hän oli juuri äsken huomannut; mutta maatessaan kaikessa rauhassa vuoteessaan hän ei välittänyt sateesta. Pöydällä, hänen vieressään oli vettä, kiniinikapseleita, viinirypäleitä ja kello. Hän otti muutamia rypäleitä, imi niistä mehun ja soitti.

»Oi, Lot, eilen olit kovin huono ja toissapäivän… Hourailit ja huusit… isääsi… ja Ellyä… En tiennyt mitä tehdä, poikaseni, ja vihdoin…»

»Niin, vilustuin; senhän me tiedämme; kyllä se paranee.. niin pian kuin pääsen pois tästä kirotusta maasta, niin pian kuin olen Italiassa.»

»Niin pian kuin olen parempi lähden ensin lämmittelemään Nizzan auringossa, Ottilien ja Aldon luo, ja sitten Roomaan.»

»Minulla on siellä vanhoja ystäviä, tovereita. Ja aion kirjoittaa…
Onko Hugh kotona?

»Tietysti. Minkä muun huoneen olisin voinut antaa hänelle? Nyt kun
Steyn on poissa… ulkomailla, voin kai pitää poikani luonani!»

»Tahtoisin kernaasti puhua Hughin kanssa. Tahtoisitko pyytää häntä tänne?»

»Johan sanoin: sinusta. Pyydä häntä tänne. Ja sitten jätät meidät hetkeksi kahden kesken.»

Ottilie läksi vihdoin, yhä epäröiden… Hän oli aikonut kertoa Lot'lle, että hän oli ollut pari päivää sitten kovin sairas ja oli niin kiihkeästi kutsunut isäänsä ja Ellyä luokseen, että Ottilie oli lähettänyt Hughin sähköttämään Pauws'ille; että Pauws oli saapunut Brüsselistä; että Pauws oli nähnyt hänet toissa iltana. Lot ei ollut tuntenut isäänsä… Mutta Ottilien mielestä oli kovin vaikea ilmoittaa hänelle kaikkea tätä, ja niinpä hän läksi pois…

Hetkistä myöhemmin Hugh tuli sisään, reippaana niinkuin tavallisesti, ruudullisessa polkupyöräpuvussaan, ja kysyi:

»Voin kyllä, paljoa paremmin. Tahtoisin jutella kanssasi, Hugh.
Ikävystyttääkö se sinua?»

»Ehkäpä se on johtunut siitä, etten koskaan ole ollut sinun tielläsi; mutta sittenkin…»

»Ei, poikaseni; minun tekee mieleni puhua sinulle hiukan.. Hugh, tahtoisin kysyä sinulta jotakin.»

»Niin, hänen tekee mielensä tällä kertaa tulla minun kanssani. Näetkös,
John ja minä emme näe häntä koskaan; ja Mary tulee pian kotiin
Intiasta.»

»Niin, ymmärrän kyllä… että hän haluaa joskus tavata toisiakin lapsiaan. Hugh, en tahdo sanoa sinulle muuta: ole hyvä hänelle.»

»No niin ole sitten edelleenkin hyvä hänelle. Hän on suuri lapsi, Hugh. Hän tarvitsee rakkautta, kaipaa sitä omalla tavallaan. Katsos, minä olen elänyt hänen kanssaan kauemmin kuin te muut: kolmekymmentäkahdeksan vuotta lukuunottamatta lyhyempiä väliaikoja. Sinä olet ollut hänestä erossa yli kymmenen vuotta. Niinpä et tunne äitiä erikoisen hyvin.»

»Ehkä», sanoi Lot väsyneesti. »Ehkäpä tunnet hänet kyllin hyvin…
Mutta koeta olla kiltti hänelle, Hugh.»

Hänen äänensä kuulosti masentuneelta; mutta hän tarttui velipuolensa käteen. Oi, mitä hyötyä oli pyytämisestä? Mistäpä muusta tuo voimakas, viileä poika, terhakkoine silmineen ja nauravine, sileäksi ajettuine huulineen valitti kuin äidin rahoista — sadastatuhannesta guldenista — siksi hän tahtoi hänet mukanaan omaan maahansa! Hughin vahvassa kädessä Lot'n sormet tuntuivat kovin heikoilta. Miten laihat ne olivat: oliko hän laihtunut niin paljon yhdessä viikossa?

Hugh totteli; ja Lot tarkasteli itseään. Niin, laihtunut hän oli, mutta hän näytti myös kovin huonolta siksi, että hän ei ollut ajettu.

»Hugh, jos menet ulos, niin pistäydy Figaron luo ja käske hänet tänne ajamaan partaani.»

Alakerroksesta kuului vieras ääni; ja Lot kuunteli hämmästyneenä, sillä hän oli tuntevinaan isänsä, Pauws'in äänen, tämän keskustellessa palvelijan kanssa.

»Hugh», hän huudahti. »Hugh! Onko mahdollista … onko minun isäni täällä?»

»Onko se isä? Miten hän on täällä, tässä talossa? Tänään sinä näytät jo oikein reippaalta!» sanoi Hugh. »Mutta kaksi päivää sitten hourailit, huutaen isääsi. Niinpä äiti sanoi: 'Sähkötä.' Ja minä sähkötin. Hän seisoi hetken aikaa vuoteesi ääressä, mutta sinä et tuntenut häntä…»

Kaikki alkoi musteta hänen silmissään, mutta hän näki kuitenkin
Pauws'in astuvan varovaisesti huoneeseen:

Pauws astui nopeasti vuoteen ääreen ja tarttui Lot'n käteen; sitten hän istui siinä ääneti ainakin tunnin verran. Hugh oli poistunut. Ainakin tunnin aikaa Pauws istui sanaakaan sanomatta. Näytti siltä kuin Lot olisi vaipunut uneen. Pitkän ajan kuluttua hän heräsi ja sanoi:

»En. Palvelija sanoi minulle toissapäivänä, lähtiessäni täältä, että he lähettävät minulle sanan hotelliin, jos tilassasi tapahtuu muutos. Eilen, kun kävin täällä, sinä nukuit… Mutta missä on Elly?»

Lot oli sulkenut silmänsä taaskin, ja vanha Pauws istui ääneti, kysymättä mitään, Lot'n käsi omassaan. Taaskin vallitsi pitkä äänettömyys. Vanha Pauws katseli ympärilleen huoneessa, vilkaisten nopeasti puolelle ja toiselle ja hengittäen helpotuksesta, kun Lot ei kuolisikaan… Hän ei ollut koskaan ennen ollut tämän talon seinien sisäpuolella. Hän ei ollut nähnyt Ottiliea vuosikausiin. Eikä Ottilie nytkään ollut näyttäytynyt. Siitä huolimatta Pauws oli kuullut hänen äänensä oven takaa; ja tämän äänen sointu, tämä menneitten aikojen ääni, oli syvästi liikuttanut häntä… Ottilie oli varmaankin tullut vanhaksi; mutta ääni oven takana oli yhä samainen ääni, Ottilien, hänen vaimonsa ääni! Oi, miten suloinen, kaunis olento hän oli ollutkaan heidän mennessään naimisiin, tuskin kahdenkymmenen-vuotias tyttö, ja miten onnelliset he olivat olleet Javassa, tilapäisistä kiistoista huolimatta, kahden lapsensa kera: ensin pikku Ottilien ja sitten Lot'n kera!… Vain harvoja vuosia; ja sitten… ja sitten Ottilie oli kohdannut tuon kirotun Trevelleyn, samaisen pojan isän, jonka hän äsken oli nähnyt ja jolla oli aivan samanlainen kirottu englantilainen suu kuin hänen isälläänkin. Sen jälkeen… hän ei ollut koskaan nähnyt enää Ottiliea! Miten pitkä aika oli siitä? Hän laski: siitä oli kolmekymmentäneljä vuotta! Hänen pieni Ottiliensa oli silloin kuuden-vuotias tyttö, Lot neljän vuoden vanha: kaksi niin suloista lasta, niin herttaista, kaunista lasta!… Heidän erotessaan hänet oli määrätty lasten huoltajaksi, eikä Ottilie; mutta Lot oli kovin kiintynyt äitiinsä, ja niinpä hän muutaman vuoden kuluttua oli antanut lasten oleskella pitemmän aikaa äidin luona: hän oli sittenkin heidän äitinsä huolimatta siitä, mitä hän oli tehnyt… Pikku Ottilie oli ajoittain ollut pitkät ajat isänsä luona; Lot sitä vastoin oli kauemmin äitinsä luona, se oli alituista edestakaisin kulkua lapsi paroille, joilla ei ollut varsinaista kotia, missä he olisivat eläneet yhdessä vanhempiensa kanssa. Hän oli kuitenkin koko ajan ollut kosketuksissa heidän kanssaan, ja hän ihaili pikku Ottiliea, kun tämä kasvoi suureksi Ottilieksi, ja tuli hyvin kauniiksi; mutta hän oli aina ollut erityisen kiintynyt Lot'hon, vaikka hän oli tuollainen heikko, vaaleaverinen poika — ehkäpä se olikin riippunut juuri siitä — ja koska hän muistutti niin merkillisesti äitiään… Tuossa poika-rukka nyt makasi. Missä oli hänen vaimonsa? Missä oli Elly?

Pauws ei ollut nähnyt häntä eilen eikä edellisenäkään päivänä. Mitä oli tapahtunut? Hän oli nyt istunut toista tuntia Lot'n vuoteen ääressä, Lot'n käsi omassaan: poika oli taas sulkenut silmänsä, pienen, laihan, heikon käden puristuksesta isä tiesi kuitenkin, ettei hän nukkunut, vaan lepäsi vain… Pauws antoi poikansa maata aivan hiljaa, pyyhki vain nenäliinallaan hikeä hänen otsaltaan… Hän hikoili paljon… Kärsivällisyyttä vain, kunnes Lot oli halukas taas puhumaan; kärsivällisyyttä vain kunnes Ellyn asia selviytyy! Jumalan kiitos, kuolemasta ei ollut enää pelkoa, niinkuin Pauws oli aluksi luullut; mutta laihtunut hän oli! Vaikka eihän hänellä koskaan ollut liiaksi lihaa ollut. Miten laihat hänen kasvonsa olivat! Kuinka nuorelta hän näytti ikäänsä verraten, vaikka hänen vaalea tukkansa oli alkanut jo hiukan harmaantuakin!… Pauws oli aina pitänyt hänestä kovin paljon hänen rauhallisen ja herttaisen luonnonlaatunsa vuoksi, mikä erosi niin kerrassaan hänen äidistään. Varmaankin hän oli tullut niin herttaiseksi ja rauhalliseksi siksi, ettei hän ollut vahva: kun kodissa oli sattunut kiivaita kohtauksia, oli Lot lapsena aina paennut nurkkaansa ja — istunut aivan hiljaa, kunnes kohtaus oli mennyt ohitse… Mutta mitähän Ellylle oli tapahtunut?

Lot avasi vihdoin silmänsä, mutta vanha herra ei uskaltanut kysyä häneltä Ellyä. Jos se oli jotain surullista, jotakin, jota hän ei voinut kuvitella mielessään, oli parasta olla kysymättä Lot'lta: sehän voisi saada poika paran taas aivan pyörälle päästään. Niinpä hän vain pyyhki hänen otsaansa hajuvedellä, jota oli pöydällä, ja kysyi:

»Kyllä, isä… paljoa paremmin… Minusta tuntuu niin ihmeelliseltä, että sinä istut täällä. Mutta olen siitä kovin hyvilläni… Olinko niin sairas, että äidin oli pakko sähköttää? En tiennyt sitä itse… Heräsin tänä aamuna ja tunsin olevani hyvin heikko… Minulla on ollut kuumetta. Katsohan, vilustuin pahoin kaiken lisäksi kylmässä talvi-ilmassa… Keuhkokatarri, aivan vähäpätöinen… Vähäinen influentsa: ei mitään vaarallista… Kyllä minä pian paranen, hyvällä hoidolla… Niin pian kuin olen terve, lähden etelään, Ottilien luo: hän elää yhä Aldonsa kanssa; niin, ei sille voi mitään, he eivät mene koskaan naimisiin… Ehkäpä he ovatkin oikeassa… Ja siinä sinä nyt istut vuoteeni ääressä… No, kun nyt kerta olet täällä, isä, niin jäät tänne, kunnes olen aivan terve. Jollei sinulla ole tavaroita mukanasi, niin voit ostaa muutaman paidan ja hammasharjan… Ei, en minä päästä sinua enää pois. Ei äidin tarvitse tavata sinua, jollet halua. Mutta kun hän nyt kerta oli siksi hullu, että sähkötti sinulle ja pelästytti sinut pahanpäiväisesti, niin saa hän myös sietää tämän pahan, jos se nyt on mikään paha… Sitäpaitsi, ei hän itse jää tänne pitkäksi aikaa…»

»Ei se väsytä minua… tällainen jutteleminen. Äiti ei viivy täällä enää kauan. Sinä et tiedä mistään: minäpä kerron, millä kannalla asiat ovat. Steyn on lähtenyt pois… ulkomaille, ehkäpä ikiajoiksi. Äiti on perinyt rahoja herra Takmalta; niin, hän peri satatuhatta guldenia… Ja hän lähtee nyt Englantiin Hughin kanssa… Ja hän jää sinne Hughin luo, luullakseni niin pitkäksi aikaa kuin nuo satatuhatta riittävät…»

»Ei sinun tarvitse sääliä häntä, isä; ei vielä ainakaan. Hän on hyvin, hyvin onnellinen tällä hetkellä. Hän jumaloi Hughiään. Minun täytyi sairastua, jotta hän muistaisi, että minäkin olin olemassa. Ja hän oli hyvin herttainen minulle! luullakseni hän hoiti minua… Todellakin, hän on hyvin onnellinen… Ehkäpä vuoden tai kaksi… ja kun hänen satatuhattansa on lopussa… tulee hän takaisin minun luokseni…»

»Entäs sinä itse, veikkoseni, entäs sinä?» huudahti vanha herra voimatta enää hillitä itseään.

»Minäkö?… Lähden ensin Nizzaan nauttiakseni hiukan auringosta… ja sitten Italiaan, kirjoittamaan…»

»Sehän on totta, nyt vasta muistan: en ole vielä kertonut sinulle mitään!»

»Jos sallitte, herra, jos sallitte, herra Lot, parturi on täällä. Rouva käski kysyä, eikö se väsytä liiaksi teitä…»

Parturi astui sisään epäröivin, varovaisin askelin: hänen kasvonsa olivat pyöreät, joviaaliset.

»Ovatko asiat huonosti, herra?… Siitä on enemmän kuin viikko kun viimeksi näin teidät… mutta kuulin teidän sairastavan.»

Pauws astui kärsimättömänä edestakaisin huoneessa ja kävi sitten ärtyisenä ikkunan luo istumaan.

»Ajakaa minut oikein hienoksi, Figaro!» sanoi Lot. »Minä näytän kamalalta näin parrakkaana… Pesukaapista löydätte kaikki mitä tarvitsette.»

»Sepä hyvä, Figaro… Olen hyvilläni nähdessäni teidät jälleen. Kuuluuko mitään? Kuinka suloiselta tuntuukaan, kun teidän pehmeä teränne soljuu pitkin poskeani… Hipiälle on kylläkin hyväksi, jollei viikkoon tai pariin ajauta partaansa… Mutta ihanalta tuntuu, kun kasvot taas ovat siistit… Tuo herra tuolla, Figaro, on minun isäni… Mutta hän ajaa itse partansa, ette te hänestä saa asiakasta… Kuulkaapas, Figaro, antakaa minulle puhdas pyjamas: tuolla, toinen laatikko ylhäältä laskien.. Niin, silkkinen, siniraitainen… Sairastaessa silkkipyjamas on erinomainen… Niin, auttakaa minua, kun nyt satutte olemaan täällä, Figaro… Auttakaa päälleni… sepä hyvä… ja pankaa likaiset vaatteet likapussiin… Antakaa minulle puhdas nenäliina… Ja nyt harjatkaa tukkani: hiusvettä on tuolla… Ja märkä käsiliina käsiä varten, olkaa niin hyvä… Oi, nyt olen kuin kuningas tämän ensimäisen, pienen pesun jälkeen!… Kutos, Figaro.»

»Tulkaa.. tai ei, sanokaamme, ylihuomenna… säästäkäämme ihoani.
Ylihuomenna. Hyvästi, Figaro..»

»Isä, tule ja istu nyt tähän. Katsohan, nyt minä olen aivan toinen ihminen. Minä elän aivan uudestaan, kun poskeni ovat ajetut ja minulla on silkkinen pyjamas ylläni. Peitäpä hiukan selkääni… Ota viinirypäleitä!…»

»Ah niin, sinähän tahdoit tietää!… Sehän on totta, sinä et tiedä vielä mitään. Minäpä kerron, isä. Elly on Pietarissa.»

»Ole kärsivällinen. Kuinka kärsimätön vanha mies sinä olet! Ei, emme me ole riidelleet… Elly lähtee sotaan.»

»Miksikä, isä? Se on hänen kutsumuksensa. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata kutsumustaan; ja se on kaunista, että hän tekee niin… Me keskustelimme siitä kauan. En luullut velvollisuudekseni vastustaa häntä. Kävin hänen kanssaan Venäjän lähettilään luona. Autoin häntä kaikissa valmistuksissa. Hän on hyvin voimakas ja reipas; hän on tullut vielä reippaammaksi kuin mitä hän oli ennen… Hän hoiti ennen köyhiä sairaita, tiedätkös… Isä, näin sen Firenzessä: auto oli ajanut erään pienen kuusivuotiaan pojan yli. Elly nosti hänet syliinsä, otti ajurin ja läksi hänen kanssaan lääkärin luo… jota vastoin minä olin vähällä pyörtyä!… Jääkö hän Punaisen Ristin palvelukseen, sitä en tiedä; mutta olen varma siitä, että niin kauan kuin hän on siellä, hän antautuu kokonaan tehtäväänsä… Katsos, hän on nyt kerran sellainen, isä; se on hänen luonteensa, hänen elämänsuuntansa… Kullakin meistä on erilaiset suuntaviivat. Mennä naimisiin ja yrittää vetää yhteen nuo kaksi suuntaviivaa laillisen mittapuun avulla, on hulluutta. Aldo ja Ottilie ovat oikeassa… Mutta vaikka Elly ja minä olemmekin laillisesti vihityt, on hän vapaa… Minä vain…»

»Minä surin, kun hän läksi pois… sillä kuka tietää miten pitkäksi aikaa… Ja olen niin suuresti kiintynyt häneen… ja kaipaan häntä, nyt kun hän on ollut minun omani.»

»Ei, isä, he eivät ole 'kaikki'… Kukin heistä on erilainen… samoinkuin mekin… Älä puhu siten, älä puhu 'miehistä' ja 'naisista'. Me olemme kaikki etsiviä, harhailevia ihmisparkoja. Anna hänen etsiä: se on hänen elämänsä. Etsiessään hän löytää jotakin hyvää ja kaunista… kauniimpaa ja parempaa kuin minä… Katsohan, lue hänen kirjeensä: hän kirjoitti minulle Pietarista.»

»Ei, Lot, en tahdo lukea hänen kirjettään. Hänen paikkansa on hänen miehensä luona, varsinkin kun mies on sairas…»

»Hän ei tiedä, että olen sairas. Ethän vain sähkötä hänelle, jotta hän tulisi Pietarista tänne, niinkuin sinä tulit Brüsselistä vain siksi, että minulla oli hiukan kuumetta. Isä, älä tuomitse häntä…»

»Minä tuomitsen häntä ja tuomitsen sinuakin, kun sallit hänen mennä, kun sinussa ei ollut miestä pidättää häntä luonasi.»

»Isä», hän sanoi ystävällisesti, »älä puhu tuolla tavalla. Älä puhu tuolla tavalla. Sinä kiusaat minua … Olen jo kestänyt aivan kylliksi tuskaa: ei tuskaa, vaan surua, surua!»

»Isä, en ole voimakas, mutta koetan tulla siksi. Ja tyyneksi. Ja rauhalliseksi… Älä lähde vielä aivan. Äiti menee Hughin kanssa Englantiin. Kuulehan; hän ei tapaa koskaan enää Steyniä. Steyn on lähtenyt ikipäiviksi… Nyt kun äidillä on rahaa, nyt kun hänellä on Hugh, niin ei mikään muu merkitse hänelle mitään… Älä jätä minua. Tule kanssani Nizzaan, tule mukanani Italiaan… Älä heitä minua suruni valtaan; mutta älkäämme puhuko siitä myöskään; äläkä tuomitse Ellyä enää… jos tahdot, että pysymme ystävinä. Hän tekee sen mitä hänen täytyy tehdä eikä voi muuta.»

Hänen äänensä kuulosti miehekkäämmältä ja vanha Pauws ihmetteli sitä tarmoa, jolla Lot lausui nuo viimeiset sanat… niin, hän ihmetteli sitä. Siinä puhui toinen sukupolvi kuin hänen omansa; ja hänen oli aivan mahdoton ymmärtää noita ajatuksia, mielipiteitä ja olosuhteita! Vastustaa kirkollista vihkimistä; parin kuukauden avioliiton jälkeen sallia vaimonsa liittyä Punaiseen Ristiin; ja surra hänen lähtöään, mutta siitä huolimatta olla sitä mieltä, ettei asia voi olla toisin, ja että vaimo tekee vain velvollisuutensa: nuo olosuhteet, aatteet ja mielipiteet erosivat niin kokonaan hänen omistaan, että hän, paheksuen suuresti Ellyn tekoa, näki niiden pyörivän silmissään; ja hän tunsi kuuluvansa toiseen sukupolveen, toiseen aikakauteen. Hän kohautti hiukan olkapäitään, vaan ei halunnut tuoda ilmi enää täysin eroavia ja epäilemättä vanhentuneita mielipiteitään; ja niinpä hän, Lot'n toistaessa kysymyksensä, eikö hän halunnut jäädä hänen luokseen, vastasi vain:

Ja paino, jonka hän pani näille sanoille, oli ainoa moite, jonka hän soi itselleen. Lot huokasi syvään ja antoi kätensä levätä isän kädessä. Paria minuuttia myöhemmin vanha herra huomasi, että Lot oli vaipunut uneen. Hän irroitti kätensä poikansa laihoista sormista ja hiipi varpaillaan, Lot'n huomaamatta, pois huoneesta.

Pauws pysähtyi portaitten yläpäähän… Kaikki pyöri hänen silmissään. Tuolla tavalla hän ei ollut rakastanut, ei niin suurella itsehillitsemiskyvyllä, ei niin filosoofisesti ja täydellisellä toisen sielun ymmärtämyksellä: hän oli rakastanut toisella tavalla, kiihkeämmin, intohimoisemmin, yksinkertaisella miehisellä voimalla… Nyt, monien vuosien kuluttua, kun hän oli jälleen vaimonsa kodissa, hän tunsi yhä rakastavansa vaimoaan; vaikka hän olikin varma… tunsi, että hän aina oli rakastanut häntä ja että hänen rakkautensa, vaikkei se enää ollutkaan kiihkeää eikä intohimoista — sillä ihminen kylmeni vuosien mukana — oli sittenkin vielä syvä.

Hän pysähtyi kahden vaiheilla… Mitä hän tekisi?… Hän epäröi: jäisikö hän tänne taloon vai lähtisikö ulos sateeseen! Hänen olisi ollut aivan mahdoton viipyä enää hetkeäkään kauemmin Lot'n huoneessa: ilma painosti häntä siellä; ja niin toimelias vanha mies kuin hän oli, täytyi hänen, sen jälkeen mitä hän oli kuullut, saada liikkua, pudistella itseään, ravistaa yltään nuo mielipiteet ja aatteet, jotka olivat hänelle niin vieraita… Ja sittenkin!…

Hitaasti hän astui portaita alas; ja hänen sydämensä sykki kuin nuoren miehen… Missähän Ottilie oli? Tuolla!… Hän kuuli hänen äänensä vierashuoneesta, äänen, jota hän ei ollut kuullut vuosikausiin, hän keskusteli englanninkielellä poikansa Hughin kanssa! He nauroivat, he nauroivat yhdessä: Hughin ääni kuulosti mielistelevältä, karkean hyväilevältä; Ottilien ääni… Oi, sen sävy oli samanlainen kuin se aina oli ollut: niin ihmeellisen suloinen… ja viehättävä!… oliko hän todellakin tullut vanhaksi?.. Kiihkeä, kapinoiva mustasukkaisuus kuohahti hänessä äkkiä tuon pojan tähden, joka ei ollut hänen, Pauws'in, tuon pojan, jonka hän oli nähnyt silmänräpäyksen ajan Lot'n huoneessa, tuon pojan, joka oli niin kerrassaan isänsä kaltainen… Trevelley! Pauws puristi nyrkkiään. Hänen olisi tehnyt mielensä näillä nyrkeillään riistää ovi auta, hyökätä huoneeseen ja lausua hirveitä sanoja, tehdä kamalia tekoja…

Vaan ei… ei… kaikki oli mennyttä. Omituista ajatella: vuodet olivat vierineet… Ottilie oli kuudenkymmenen; Pauws'in oli mahdoton sitä käsittää… Ottilie oli onnellinen, niin Lot ali sanonut, hän oli onnellinen niin kauan kuin rahoja riitti… Hän oli kuudenkymmenen vuoden vanha, mutta hän oli sittenkin lapsi; ja vasta sitten kun hän oli oikein vanha — kukapa sen tiesi: ehkäpä sairas ja murtunut ja kurja? — kun hänen poikansa oli hävittänyt hänen rahansa, vasta sitten…

Pauws väänsi ulko-oven avainta, astui ulos kadulle, sateeseen. Hyvin hiljaa hän sulki oven jälkeensä. Oi, hän ei voinut palata takaisin, hän ei voinut tulla tänne enää, ei kuulla Ottilien ääntä vielä kerran vierashuoneen oven takaa!… Hän voisi kirjoittaa Lot'lle hotellista… ettei hän tietenkään tahtonut jättää häntä, vaan lähtisi hänen kanssaan ulkomaille, mutta että hänen oli mahdoton palata enää Ottilien taloon, nyt kun Lot alkoi parantua, ja että hän odotti häntä Brüsselissä… ja sieltä he voisivat lähteä yhdessä etelään…

NELJÄSTOISTA LUKU.

Päivät olivat aurinkoisia, huhtikuun lopulla, Napolissa; ja Lot näki huoneestaan, Villa Nationalen kiiltävänvihreitten palmujen ylitse, meren siintävän sinisenä, tyynen, taivaansinisen ulapan, joka ulottui aina taivaanrantaan saakka, missä hienon usvan helmasta kohosi unelmoivana Castellamare loistavine, neliskulmaisine, valkoisine läikkineen…

Hän katsoi ulos korkeasta ikkunastaan, hiukkasen väsyneenä kävelyretkensä jälkeen Steynin kanssa, joka juuri äsken oli poistunut, istuttuaan hänen kanssaan pitkän aikaa. Lot oli ollut hyvillään tavattuaan Steynin, sillä hänestä oli tuntunut yksinäiseltä vanhan herra Pauws'in lähdettyä takaisin Brüsseliin, heidän vietettyään kaksi kuukautta yhdessä. Niin, vanha herra ei mitenkään voinut kauemmin kestää: polttava huhtikuun kuumuus Napolissa oli hänelle liikaa, jota vastoin Lot tunsi olevansa kuin seitsemännessä taivaassa. Lot oli aivan terve jälleen. Tämä aika isän seurassa oli ollut erittäin hupaisa: he olivat retkeilleet Rooman campagnalla sekä viime aikoina Napolin ympäristössä; ja tämä alituinen oleskelu ulkoilmassa oli tehnyt Lot'lle erinomaisen hyvää: hän tunsi vahvistuvansa päivä päivältä. Sitten vanha Pauws oli lähtenyt pois: Lot itse oli kehottanut häntä lähtemään peläten, että aurinkoinen, etelän kevät etenkin Napolissa, voisi olla epäedullinen vanhuksen terveydelle, niin terve ja reipas kuin hän olikin. Ja niinpä vanha Pauws matkusti pois pahoitellen, että hänen täytyi jättää Lot yksin, mutta iloiten siitä ajasta, jonka he olivat viettäneet yhdessä sekä siitä sopusoinnusta, joka vallitsi hänen ja hänen poikansa välillä, niin erilaisia luonteiltaan kuin he olivatkin.

Tämä riippui kuitenkin kokonaan Lot'sta; Pauws antoi täyden tunnustuksen Lot'lle, sillä hän itse oli kiivas, karkeatekoinen, itsevaltias mies, mutta Lot, myöntyväisyydellään ja herttaisuudellaan ja hiukan kyynillisellä naurullaan tasoitti helposti kaiken sen, mikä olisi voinut saada aikaan ristiriitoja tai epäsopua vanhan isän ja pojan välillä, joka yhä vielä oli nuori.

Niin, Lot oli hyvillään, että Steyn oli keskeyttänyt matkansa ja pistäytynyt päiväksi tai pariksi Napoliin. Vaikka Lot'lla oli tuttavia Napolissa ja hän tapasi heitä säännöllisesti, niin Steyn sittenkin palautti hänen ajatuksensa kotiin, omaan maahan ja perheeseen. Sattui erinomaisesti, että Steyn saapui sen jälkeen kuin Lot'n isä oli lähtenyt, jotta ei mikään kiusallinen kohtaus voinut tulla kysymykseen näiden kahden miehen välillä, jotka olivat olleet naimisissa hänen äitinsä kanssa. Eikä heillä kuitenkaan ollut syytä moittia toisiaan mistään: »herra» Trevelley seisoi heidän välissään!…

Mutta Lot oli kovin väsynyt keskustelunsa jälkeen Steynin kanssa. Kaikki pyöri hänen mielessään ja hänen silmiensä edessä, jotka tähystelivät valkeaa keijukaiskaupunkia, Castellamarea usvaisessa kaukaisuudessa… Steyn oli puhunut niin paljon hänelle, ilmaissut hänelle sellaista, mitä hän ei tiennyt eikä luultavasti koskaan olisi saanut tietääkään ilman Steyniä. Asioita, jotka olivat hänelle aivan vieraita, eivätkä liikuttaneet häntä, mutta sittenkin hämmästyttivät häntä ja selittivät hänelle paljon, mitä hän ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt: tunnelmia ja vaikutelmia hänen lapsuutensa ajalta, Nassaulaanin varrelta, isoäidin talosta… Niin, Steyn oli, heidän syötyään ensin yhdessä aamiaista ja istuessaan sen jälkeen kuin hyvät ystävät ainakin yhdessä, kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän oli lukenut, aikoessaan repiä sen rikki ja ollessaan yhdessä Adèle Takman kanssa vanhan herran työhuoneessa; ja Lot oli suuresti hämmästyneenä kuunnellut kaikkea: nyt Lot tiesi … ja luuli, että hän yksin tiesi, lukuunottamatta Steyniä ja Adèle tätiä… Miten kauheita nuo entisajan intohimot, rakkauden, vihan ja murhan himot! Hän näki nyt tuossa pienessä vierashuoneessa, kummankin ikkunan ääressä, noiden molempien kovin vanhojen ihmisten istuvan ja odottavan… odottavan… odottavan… Nyt se, mitä he niin kauan olivat odottaneet, oli tapahtunut… Nyt he kumpikin olivat kuolleet… Miten hirveää tulla niin vanhaksi ja kantaa tuollaista raskasta elämänsalaisuutta: hän ei koskaan voisi sitä tehdä, se olisi hänestä liian kaameaa!… Ja tuijottaen väsyneesti usvaiseen kaukaisuuteen, mikä alkoi punoittaa laskevan auringon valossa, hän tunsi — hän, noiden kahden murhaajan lapsenlapsi — hän tunsi kauhun laskeutuvan ylitseen jättiläismäisenä, yhäti näkymättömänä, mutta jo käsintuntuvana, siivellisenä varjona: vanhenemisen kauhun. Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten kauheaa tulla vanhaksi, odottaa noin kärsivällisesti, nähdä muistojen katoavan niin hitaasti!… Tuo ajatus salpasi hänen hengityksensä; ja häntä puistatti, hän sulki ikkunan, katseli ulos ikkunaruutujen läpi… Oi, hänessä ei ollut sitä intohimoa, joka paloi noiden vanhusten sielussa; hänen väritön sielunsa ei koskaan joutuisi sellaisen intohimon orjaksi; hänen harhaluuloista vapaa, tyyni, arkipäiväinen luonteensa hymyili hiukan katkerasti elämän kiihkoisille purkauksille, piti niitä turhina, tarpeettomina. Niin raskaita elämänsalaisuuksia hänen ei koskaan tarvitsisi kantaa; mutta olihan niin paljon muutakin — niin paljon haikeutta, niin paljon salaista kärsimystä ja yksinäisyyttä — että tuntiessaan synkän pelon varjon lankeavan, hän kysyi:

»Oi, Jumalani, Jumalani, voinko minä koskaan tulla niin vanhaksi? Niin vanhaksi kuin nuo kaksi vanhusta olivat?… Onhan se mahdollista, että kuihdun ja lakastun hitaasti, asteettaisesti kuolen laahaten itseäni eteenpäin, tuntien aina samaa kalvavaa tuskaa sydämessäni, samaa surua, surua, jota en voi ilmaista kellekään, en kellekään… en edes Steynille… sillä en tahdo tuomita, en voi tuomita… sillä Elly on oikeassa omalta kannaltaan hän elää nykyisessä työssään ja kuihtuisi, jos hän aina olisi minun luonani, tuntisi itsensä turhaksi… olevansa vailla päämäärää… vailla päämäärää…»

Oi, Jumala, älä anna ihmisen tulla vanhaksi, anna hänen kuolla nuorena, niin ettei hänen tarvitse vuosikausia tuntea pelon painavan yhä raskaammin pientä, turhamaista sieluaan, sielua, joka niin lapsellisesti pelkää tulevaisuutta!… Älä anna hänen vuosikausia tuntea pelkoa, joka kalvaa yhä enemmän hänen sydäntään, ikäänkuin joku eläin olisi kalunnut sitä, äläkä anna hänen vuosikausia loppumattomasti tuntea tuota hiljaista surua, joka vain salaa itkee hänen sielussaan, hänen kykenemättä puhua siitä tai ilmaisematta sitä kellekään, ei edes Ellylle, jos hän joskus palaisi, sillä hän tahtoisi vakuuttaa hänelle hymyillen, että hän ymmärsi hänen toiveensa ja kunnioitti ja hyväksyi ja ihaili niitä!

Yksinäisyys ympäröi nyt häntä: hänen isänsä oli lähtenyt pois. Steyn oli poissa; Elly oli niin kaukana hänestä, ilmakehässä, jonne hänen, Ellyn kirjeistä huolimatta, oli vaikea seurata häntä ajatuksineen, niin suuressa kauhun ja tuskan ilmakehässä, että hänen oli pakko kysyä itseltään:

»Voiko Elly suorittaa tuon tehtävän?… Onko hänellä voimaa siihen?… Sairaalat… taistelutantereiden melu, joka jyrisee hänen korvissaan… haavoittuneiden kärsimykset… huudot… heidän verensä: saattoiko hän kuulla ja nähdä tätä kaikkea — ja uhrata itsensä… ja toimia?…»

Kun hän luki kaikesta tuosta Ellyn kiireellisistä kirjeistä, niin hänen eteensä kohosi niin kaamea kuva, ettei hän voinut siinä nähdä lainkaan Ellyä itseään: hän muuttui joksikin muuksi, Lot ei tuntenut häntä, tuskinpa tunsi valokuvaakaan, jonka Elly oli lähettänyt hänelle, ja josta Lot sai etsimällä etsiä vaimoaan muiden sairaanhoitajattarien joukosta… Ei, tuossa valokuvassa Elly ei ollut hänen eikä äidinkään näköinen: hän oli vain oma itsensä, aivan toinen kuin ennen… Hänen silmiensä kova ja tarmokas ilme hämmästytti Lot'ta: tässä kuvassa kuvastui kiihkeä halu astua niiden rajojen yli, jotka Elly näki jo edessään!… Oi, voisiko olla mahdollista, että Elly palaisi pian väsyneenä takaisin ja heittäytyisi hänen syliinsä? Oliko hänellä oikeus toivoa sellaista… itselleen ja Ellylle? Eikö hänen pikemmin pitänyt toivoa, että Elly jaksaisi täyttää sen tehtävän, jonka hän oli itselleen valinnut? Ehkäpä kylläkin… mutta hänelle se merkitsi niin suurta, sanoin selittämätöntä surua, kun Elly ei ollut hänen luonaan, hän, jota hän oli oppinut rakastamaan enemmän kuin mitä hän koskaan oli aavistanut voivansa rakastaa!…

Ja siksi kaikki tuntui hänestä niin yksinäiseltä. Mitä merkitsivät jotkut hauskat, älykkäät taiteilijaystävät Napolissa, joiden kanssa hän jutteli ja söi päivällistä silloin tällöin ravintolassa? Sillä mitään muuta hänellä ei ollut; ja siten… ja siten hänen ehkä täytyi vanheta: tulla yhdeksänkymmenenkolmen, yhdeksänkymmenenseitsemän vuoden vanhaksi! Oi, miten tuo pelko värisytti häntä, tuo kaamoittava pelko, joka yhä kylmenemistään kylmenisi mitä vanhemmaksi hän tuli! Oi, hyvä Jumala, ei, ei, anna hänen kuolla nuorena, nuoruutensa kukoistuksessa, koska hänen elämänsä oli sairas; anna hänen kuolla nuorena!…

Ei äitikään ohut nyt hänen luonaan! Hän oli Lontoossa. Tuossa oli hänen viimeinen kirjeensä; harmistunein sanoin hän moitti Hughia, joka oli niin suuresti naisiin menevä, että hän aina oli ulkona tyttöjen kanssa, ja jätti äidin yksin!… Silloin tällöin hän tapasi Johnin, samoin Maryn, mutta hänen suuri surunsa oli se, että Hugh laiminlöi häntä ja tuli hänen luoksensa vaan silloin, kun hän tarvitsi rahaa! Ensi kertaa äiti päästi kirjeessä harminsa valloilleen, ei kyennyt hillitsemään itseään, sillä hän tunsi mustasukkaisuuden piston sydämessään: hän oli mustasukkainen, koska Hugh huvitteli muiden naisten kanssa, tyttöjen kanssa enemmän kuin äitinsä! Ja Lot kuvaili mielessään, miten äiti istui yksin pitkät, ikävät illat hotellihuoneessaan, Hughin ollessa ulkona, tyttöjen kera… Äiti raukka!… Näin pianko se jo alkoi? Mutta nyt, kun hänellä oli Hugh, jota hän jumaloi, yhdessäoloa kestäisi niin kauan kuin rahat riittivät… ja vasta sitten, kun kaikki oli lopussa, hän palaisi Lot'n luo… ja jos Elly silloin oli tullut takaisin, silloin hän olisi mustasukkainen Ellylle!…

Niin, sellaiseksi tulevaisuus epäilemättä muodostuisi… Varmasti hän ei ollut nähnyt Ellyä viimeistä kertaa; varmasti Elly palaisi väsyneenä takaisin, ja nukkuisi väsymyksensä pois hänen sylissään… Ja hän näkisi jälleen äitinsäkin: vanhempana, vanhana naisena, väsyneenä, köyhänä; ja hän valittaisi suruaan hänen sylissään… Ja hän, Lot, naurahtaen hiukan skeptillisesti, keksisi jonkun ivallisen sanan lohdutukseksi… ja päivät kuluisivat, tapahtumat häipyisivät… ne häipyisivät hyvin, hyvin hitaasti… tosin ei yhtä punaisina katumuksesta ja vihasta, intohimosta ja murhasta, kuin ne tapahtumat, jotka olivat kulkeneet noiden kahden hirveän vanhan ihmisen silmien ohi… mutta sittenkin täynnä sisäistä kipua, surua ja tuskallista kärsimystä, josta hän ei koskaan voisi puhua kellekään ja joka jäisi hänen salaisuudekseen, hänen, hänen omaksi salaisuudekseen: se olisi tosin viaton salaisuus, vapaa kaikesta rikoksesta ja verestä, mutta sittenkin kalvava kuin salainen, tuskallinen tauti…

Nyt oli ilta. Hänen ei tehnyt mielensä mennä tapaamaan tuttaviaan. Hän jäisi kotiin, söisi pari munaa. Oli jo myöhäistä; ja paras tapa unohtaa oli sytyttää lamppu… ja tehdä työtä tehdä kaikessa hiljaisuudessa työtä yksinään… Kas! Miten kodikkaalta hänen huoneensa näytti; siinä oli vihreitä kasveja ja valkoisia kipsikuvia ja lämpimänvärisiä verhoja; siellä oli hienoja ruskeita valokuvia seinillä; ja hänellä oli suuri kirjoituspöytä ja lamppu paloi nyt hauskasti, vaikka se ensin oli hiukan syljeskellytkin… Niin, tehdä työtä, diletanttityötä, sitä, johon hän kykeni parhaiten… Hän tahtoi tänä iltana korjata ja kirjoittaa uudestaan artikkelinsa Mediciläisistä… Oi, Firenzen suloisia muistoja!… Jokaisen tuli itse määrätä oman kohtalonsa: Ellyn omansa, hänen omansa; ja että elämä oli sellaista sitä ei todellakaan maksanut vaivaa sureksia koko ikänsä. Oli niin paljon muutakin kaunista ja mielenkiintoista, varsinkin Italiassa; ja etelän kevät oli ilo, josta ei mitään puuttunut… Parasta nauttia siitä kaikessa rauhassa ja yksinänsä… ja tehdä työtä, tehdä kiivaasti työtä ja unohtaa… Ei mikään vedä vertoja työlle: se saattaa unohduksiin kaikki muut ajatukset ja kauheat asiat; ja vaikkapa ihminen kuihtuisikin ja näivettyisi työssä, niin ei ainakaan ole aikaa sureskella… Ja sittenkin oli kaameaa, että saattoi tulla niin vanhaksi kuin isoäiti… ja herra Takma! — Mitäpä jos hän kirjoittaisi romaanin: romaanin noista kahdesta vanhasta ihmisestä… ja Javassa tapahtuneesta murhasta?

»Ei», tuumi hän puhuen miltei ääneen, »se olisi liian romanttista minulle … Ja nykyään kirjoitetaan niin paljon romaaneja: minä tyydyn vain niihin kahteen, jotka olen kirjoittanut… Se riittää, se on enemmän kuin tarpeeksi. Paljoa parempi kirjoittaa kirjoitelma-sarja Mediciläisistä…»

Ja kun auringonlaskun hohde oli sammunut ja tähtikirkas yö ulkona tuntui tukehduttavalta, avasi hän taas ikkunat, veti syvältä henkeä ja kävi istumaan suuren pöytänsä ääreen, jolla paloi kirkas lamppu… Hänen kauniit ja hienot kasvonsa kumartuivat paperien yli; ja lampun valossa näkyi selvästi, että hiukset ohimoilla alkoivat käydä hyvin harmaiksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUUSIKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.