The Project Gutenberg eBook of Dombey ja Poika 1
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Dombey ja Poika 1

Author: Charles Dickens

Translator: Aino Tuomikoski

Release date: August 13, 2024 [eBook #74248]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DOMBEY JA POIKA 1 ***





DOMBEY JA POIKA I

Kirj.

Charles Dickens


Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski



Kariston klassillinen kirjasto 33





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.




SISÄLLYS:

Edellinen osa.

         Alkulause
         Henkilöitä
      I. Dombey ja Poika
     II. Sopivia toimenpiteitä sellaisen tapauksen johdosta,
         joka voi joskus sattua parhaimmissakin perheissä
    III. Dombey ihmisenä ja isänä, kodin päämiehenä
     IV. Näyttämölle ilmestyy taas muutamia uusia henkilöitä
      V. Paul kastetaan
     VI. Paul joutuu toisen kerran orvoksi
    VII. Vilkaisu neiti Toxin asuntoon ja hänen sydämensä tilaan
   VIII. Paulin varttuminen ja luonne
     IX. Onnettomuus kohtaa puista merikadettia
      X. Jatkoa merikadetin onnettomuuteen
     XI. Paul joutuu uuteen ympäristöön
    XII. Paulin kasvatus
   XIII. Liikeasioita
    XIV. Paul lähtee kotiinsa loma-ajaksi
     XV. Kapteeni Cuttlen hämmästyttävä oveluus ja Walter Gayn
         uusi toimi
    XVI. Mitä aallot lakkaamatta toistivat
   XVII. Kapteeni Cuttle tekee nuorille pikku palveluksen
  XVIII. Isä ja tytär
    XIX. Walter lähtee pois
     XX. Dombey lähtee matkalle
    XXI. Uusia kasvoja
   XXII. Carkerin pikku tehtävä
  XXIII. Florence yksin ja merikadetti salaperäisenä
   XXIV. Rakastavan sydämen tutkistelua
    XXV. Kummallisia uutisia Sol-enosta
   XXVI. Menneisyyden ja tulevaisuuden varjoja
  XXVII. Synkempiä varjoja
 XXVIII. Muutoksia
   XXIX. Rouva Chickin silmät aukenevat
    XXX. Häitten edellä

Jälkimäinen osa.

   XXXI. Häät
  XXXII. Puinen merikadetti särkyy
 XXXIII. Vastakohtia
  XXXIV. Äiti ja tytär
   XXXV. Onnellinen pari
  XXXVI. Tupaantulijaiset
 XXXVII. Varoituksia
XXXVIII. Neiti Tox uudistaa vanhan tuttavuuden
  XXXIX. Kapteeni Cuttlen uusia seikkailuja
     XL. Kotioloja
    XLI. Uusia ääniä aalloilla
   XLII. Luottamusta ja onnettomuutta
  XLIII. Unettomia öitä
   XLIV. Palveluksesta erotettu
    XLV. Uskollinen välittäjä
   XLVI. Tutkintaa ja mietiskelyä
  XLVII. Ukkosenisku
 XLVIII. Florencen pako
   XLIX. Merikadetti tekee keksinnön
      L. Tootsin hätä
     LI. Dombey ja maailma
    LII. Salainen sanoma
    LIU. Lisäuutisia
    LIV. Karkulaiset
     LV. Rob menettää paikkansa
    LVI. Iloa ja pettymystä
   LVII. Taas häät
  LVIII. Vuotta myöhemmin
    LIX. Pahan palkka
     LX. Avioasioita
    LXI. Leppyminen
   LXII. Loppu




ALKULAUSE


_Dombey ja Poika_ ilmestyi ensimmäisenä painoksena vuonna 1848 ja
merkitsee Charles Dickensin kirjallisessa tuotannossa tärkeätä
käännekohtaa. Tätä ennen hän oli jo kirjoittanut laajoja teoksia, joita
nimitetään romaaneiksi ja jotka hyvin tyydyttivätkin silloista makua
ja käsitystä, mutta niistä puuttui jotakin olennaista, minkä nojalla
nykyaikaisessa mielessä annetaan kaunokirjalliselle tuotteelle romaanin
nimi ja arvo.

Ennen sopi kirjailijan, kuten myös Dickens nuorempina vuosinaan
menetteli, panna kuvittelemansa henkilö kokemaan kaikenlaisia
seikkailuja ja näkemään milloin liikuttavia, milloin naurettavia
ilmiöitä, ja kun näitä eri episodeja oli karttunut kylliksi tai
päähenkilö sattumalta joutunut elämänuransa loppuun, päättyi teos
siihen, ja niin oli jälleen luotu uusi "romaani". Lukijaa varten oli
siis keksitty tilanteita ja tapauksia, jotka kukin sinänsä saattoivat
olla mielenkiintoisia ja toisinaan vastasivat nykyaikaista novellia tai
tilapäiskuvausta, mutta toiselta puolen olivat romaania koossapitävät
henkilöt olemassa pääasiassa vain siksi, että nämä eri ilmiöt
voitaisiin esittää. Niinpä voi sattua, että päähenkilö sekaantui perin
kirjaviin tapahtumiin ja vihdoin pääsi niistä eroon ollen kutakuinkin
entisellään tai ettei niillä sitten ollut mitään tajuttavaa vaikutusta
myöhempiin vaiheisiin, yhtä vähän kuin niitä olisi osannut aavistaa.

Mutta nykyaikaisessa merkityksessä on pelkästään mielikuvitukseen
perustuva romaani rakenteeltaan toisenlainen. Sitä voisi verrata
esim. tuuheaan puuhun, joka on kasvanut pienestä siemenestä,
niinkuin meidän ajallemme muutenkin on ominaista, että se, mikä on
pientä tai ainakin ennen on vähäpätöisenä sivuutettu, paisutetaan
valtavaksi. Romaanin luomiseen ei enää riitä se, että toteutetaan
jokin taiteellinen suunnitelma, vaikkapa tämä olisi kuinkakin uusi
ja merkillinen, vaan sen pohjaksi tarvitaan erikoinen ajatus tai
henkinen näky, jonka elävöittämiseksi niin kirkkaaseen ja tehoavaan
muotoon kuin suinkin esitetään yhteenkuuluva jakso elämää. Tällöin
kirjailija useinkin joutuu laajentamaan teostaan paljoa enemmän kuin
on alkujaan kuvitellut, koska ilmestyy yhä uusia keinoja, joilla sopii
valaista alkuperäistä aatetta; mutta toisaalta hänen tulee pitää
silmällä, että kaikki hänen kertomansa on syineen ja seurauksineen
tarpeellista lopullisen päämäärän saavuttamiseksi. Niin moninaisia kuin
esitetyt henkilöt ja ilmiöt ovatkin, pitää tällaisesta asteittaisesta,
yhä uusia piirteitä tarjoavasta kehittelystä käydä lukijalle
selväksi, että niiden lakien mukaan, jotka vallitsevat kirjailijan
kuvaamassa maailmassa, romaanin perustaksi otettu aate toteutuu ilman
luonnottomuutta tai hätävaraksi tekaistuja sattumia.

Tässä suhteessa, kuten jo viitattiin, "Dombey ja Poika" on
periaatteellisesti toisella tasolla kuin Dickensin aikaisemmat teokset,
esim. "Nicholas Nickleby". Jälkimäisestä voi sanoa, että kirjailija
sitä luodessaan ikäänkuin on kysynyt itseltään, minkä tapausten avulla
hänen sankarinsa voisi yhä jatkaa vaellustaan jonnekin, kun sitävastoin
edellisessä hän näkyy kysyneen, mitkä tapaukset voisivat auttaa hänen
sankariaan pääsemään perille.

Dickensissä tapahtunut kehitys nykyaikaisen romaanin luomista kohti
tulee selvästi esille, kun verrataan hänen tapaansa käsitellä
samanlaista ilmiötä kolmessa eri romaanissa. "Nicholas Nickleby",
"Dombey ja Poika" ja myöhemmin ilmestynyt "David Copperfield"
sisältävät kukin kuvauksen poikakoulusta. Ensimmäisessä koulu ei ole
vähääkään olemassa siksi, että se kertoisi meille jotakin romaanin
sankarista, sillä se ei vaikuta hänen historiaansa tai sieluunsa: hän
joutuu vain Squeersin kouluun ja poistuu sieltä luonteeltaan samana tai
oikeastaan yhtä luonteettomana, ja koko koulujuttu on episodi sinänsä.
Mutta kun pikku Paul Dombey pannaan Blimberin opistoon, kuuluu se
kertomukseen juoneen, ja lukija aavistaa heti, että oleskelu siellä
ratkaisee pojan kohtalon, samalla kun se tuo esille lapsellisuuden
uusia puolia ja mainittu opisto muutenkin on kiinteässä yhteydessä
toisten henkilöiden vaiheiden kanssa. Samoin on laita viimemainitussa
romaanissa. Pikku David sai aluksi kokea elämän kovuutta, ja Creaklen
huono koulu vaikutti häneen myös pahasti, kun sensijaan myöhemmin
Strongin opetus teki hänelle hyvää.

Se aate, joka elävöitetään "Dombey ja Pojassa", voidaan lausua
sanoilla: Nöyryys on elämänilon ainoa mahdollinen pohja. Jos siis
jollakulla ei ole muuta tapaa pysyä nöyränä kuin olemalla köyhä, niin
hänen on parempi jäädä köyhäksi ja olla iloinen; jos taas on syntynyt
älyltään vajavaiseksi, niin on parempi olla tyhmä ja siinä tilassa
iloita. Sitävastoin vie ylpeys ehdottomasti turmioon.

Samoin kuin Dickensin muut romaanit, voi myöskin "Dombey ja Poika"
tuntua nykyaikaisesta lukijasta liian monisanaiselta, tarpeettomiin
yksityiskohtiin ja sivutapauksiin takertuvalta, mutta silloin on
otettava huomioon, mistä tämä esityksen laajuus oikeastaan johtuu.
Jos jätetään syrjään pateettiset pitkäveteisyydet ja monin paikoin
tavattavat kovin seikkaperäiset asialliset tiedot, nähdään tässäkin
romaanissa kuvauksen paisuvan etusijassa huumorin vuoksi, sillä missä
tahansa Dickens huomasi saavansa tilaisuuden höystää kertomustaan
huumorilla, käytti hän sitä hyväkseen. Tosin hän saattoi tässäkin
mennä liian pitkälle, luoden tyyppejä, joiden olemassaolo todellisessa
maailmassa näyttää epäiltävältä, mutta toisaalta on varmaa, että
monet hänen koomillisista henkilöistään auttavat lukijaa mielihyvin
taivaltamaan teoksen läpi, niin laaja kuin se onkin, ja jäävät
pysyvästi muistiin.

Niinpä esiintyy tässä romaanissa mestarillisesti kuvattu Toots
näyttämässä toteen sitä väitettä, että hölmömäisyys yhtyneenä nöyrään
hyvyyteen ei suinkaan ole onneton kohtalo. Elämän ulkonaiset puolet
Toots käsittää väärin, mutta aina silloin, kun pitää mitata sisällistä
arvoa ja sen mukaan toimia, hän viattoman luonteensa nojalla osuu
oikeaan.

Tootsin vastakohtana taas majuri Bagstock edustaa paatunutta,
itserakasta hölmöä, joka uskoo olevansa vilpittömän rehellinen
purkamalla suustaan joutavuuksia. Maailmassa ei hänen kannaltaan
ole muita värejä kuin musta ja valkoinen, eikä totuuden lausumiseen
hänen mielestään tarvita sen enempää kuin että kulloinkin räikeällä
sutkauksella isketään asia umpeen. Hänen pöyhkeytensä on niin
suuri, ettei hän malttaisikaan kuunnella totuutta, koska se vaatisi
ajattelemista.

Koomillisista henkilöistä mainittakoon tässä vielä Feenix-serkku,
entinen parlamentinjäsen, jonka tehtävänä on esittää naurettavia puolia
n.s. "seurapiireistä" eli ylhäisöstä. On näet huomattava, että Dickens
aikaisemmissa teoksissaan oli kuvannut hienoston henkilöitä vain
matkan päästä, koska hän itse kuului keskisäätyyn, mutta saavutettuaan
kirjailijana yleistä suosiota hän oli tähän aikaan jo päässyt
seurustelemaan myös ylempien piirien kanssa. Niinpä olikin ennen voitu
muistuttaa, että hänen loordityyppinsä tai muut ylimyksensä olivat
irvikuvia, joilta puuttui todellisia piirteitä. Mutta nyt hän saattoi
tarkastella heitä lähempää, ja siitä johtui, että omalla tavallaan
hupsu Feenix-serkku on saatu mainiosti edustamaan Englannin ylimystön
omituisuuksia naurettavalta puolelta.

       *       *       *       *       *

Esipuheessa koottujen teosten painokseen v:lta 1867 tekijä lausuu:

"Uskallan olla sitä mieltä, että kyky (tai tottumus) oikein huomata
ihmisten luonteita on harvinainen. Enpä ole edes saanut kokea, että
ihmisten kasvojakaan osataan oikein panna merkille. Tavallisimpia
virheitä näkyy siinä kohden olevan se, että ujous ja julkeus
sekoitetaan toisiinsa ja ettei käsitetä itsepäisen luonteen olevan
ainaisessa kamppailussa itsensä kanssa.

"Sellaisessa miehessä kuin Dombeyssa ei tapahdu rajua muutosta, ei tässä
kirjassa eikä todellisessa elämässä. Se tunne, että hän on väärässä,
hänellä on koko ajan. Mitä enemmän hän koettaa sitä tukahduttaa, sitä
suurempi on hänen vääryytensä. Sisäinen häpeä ja ulkonaiset asianhaarat
voivat johtaa kamppailun lopputulokseen viikossa tai päivässä, mutta
kamppailua on kestänyt vuosikausia, ja voitto on kauan aikaa ollut
epätietoinen.

"Tämän kirjan aloitin Genevenjärven rannalla ja jatkoin sitä muutamia
kuukausia Ranskassa, ennenkuin sain sen valmiiksi Englannissa.
Kirjoitustyön ja -paikan yhteys on mielessäni niin omituisen vahva,
että vielä nytkin, vaikka mielikuvituksessani tunnen joka portaan pikku
merikadetin tyyssijassa ja voisin osoittaa joka penkin siinä kirkossa,
jossa Florence vihittiin, tai kaikkien nuorten herrojen vuoteet tohtori
Blimberin opistossa, hämärästi kuvittelen kapteeni Cuttlen karkaavan
rouva MacStringerin luota Sveitsin vuoristossa. Samoin, jos jokin
sattuma muistuttaa minulle mitä aallot alinomaa kuiskailivat, lähtee
muistini vaeltamaan talviseksi yöksi pitkin Pariisin katuja — kuten
levotonna ja raskain mielin teinkin sinä iltana, kun olin kirjoittanut
sen luvun, jossa pikku ystäväni ja minä erosimme toisistamme."




HENKILÖITÄ:


  _Alkuasukas_, kuten neiti Tox nimitti, Bagstockin musta palvelija.
  _Anne_, sisäkkö Dombeyn talossa, Towlinsonin mielitietty.
  _Bagstock_, Joseph, eronsaanut majuri, neiti Toxin läheinen naapuri.
  _Baps_, tanssinopettaja tohtori Blimberin opistossa.
   — rouva, hänen puolisonsa.
  _Berinthia_, lyhennettynä "Berry", rouva Pipchinin veljentytär
     ja palvelija.
  _Bitherston_, poika, täysihoidossa rouva Pipchinin luona.
  _Blimber_, tohtori, jolla oli yksityinen poikaopisto Brightonissa.
   — rouva, hänen puolisonsa.
   — Cornelia, heidän tyttärensä.
  _Blockitt_, rouva Dombeyn hoitajatar.
  _Bokum_, rouva, rouva MacStingerin ystävä ja morsiusneito
     hänen häissään Jack Bunsbyn kanssa.
  _Briggs_, tohtori Blimberin oppilas ja Paul Dombeyn huonetoveri.
  _Brogley_, kaupanvälittäjä, vanhojen tavaroiden kauppias
     ja Sol Gillsin ystävä.
  _Brown_, Alice, toiselta nimeltään Alice Marwood, James Carkerin
     entinen lemmitty.
   — rouva, hänen äitinsä.
  _Bunsby_, Jack, Varovan Klaran kapteeni, kapteeni Cuttlen hyvä ystävä.
  _Carker_, Harriet, John ja James Carkerin sisar, sittemmin
     Morfinin puoliso.
   — James, Dombey ja Pojan konttoripäällikkö.
   — John, Dombey ja Pojan konttoristi.
  _Chick_, John, Dombeyn lanko.
   — Louisa, hänen puolisonsa, Dombeyn sisar.
  _Chowley_, kts. MacStinger, Charles.
  _Clark_, Dombey ja Pojan konttoristi.
  _Cuttle_, Edward, kapteeni, Sol Gillsin ystävä ja myöhemmin
     liiketoveri.
  _Daws_, Mary, nuori keittäjätär Dombeyn palveluksessa.
  _Diogenes_, koira, jonka Toots lahjoitti Florence Dombeylle.
  _Dombey_, Paul, rikas lontoolainen kauppias.
   — Fanny, hänen ensimmäinen puolisonsa, Florencen ja
     pikku Paulin äiti.
   — Florence, heidän tyttärensä.
   — pikku Paul, heidän poikansa.
   — Edith, Dombeyn toinen puoliso, rouva Skewtonin tytär,
     eversti Grangerin leski.
  _Feeder_, kandidaatti, tohtori Blimberin apulainen, myöhemmin
     hänen vävynsä ja seuraajansa.
   — Alfred, pastori, hänen veljensä.
  _Feenix_, Edith Dombeyn serkku.
  _Flowers_, rouva Skewtonin palvelijatar.
  _Gay_, Walter, nuori konttoristi Dombey ja Pojan palveluksessa,
     Sol Gillsin sisarenpoika, myöhemmin Florence Dombeyn puoliso.
  _Gills_, Solomon, laivakojeiden kauppias.
  _Glubb_, vanha ukko, joka työnsi pikku Paulin rullatuolia.
  _Granger_, Edith, kts. Edith Dombey.
  _Howler_, lahkolaisten pappi.
  _Jemima_, rouva Toodlen naimaton sisar, joka auttaa hänen
     lastensa hoidossa.
  _Joe_, työmies.
  _John_, köyhä sekatyöläinen, Marthan isä.
  _Johnson_, oppilas tohtori Blimberin koulussa.
  _Kate_, orpotyttö, vierailulla Skettlesin perheessä
     samaan aikaan kuin Florence.
  _Kleopatra_, kts. rouva Skewton.
  _Kukonpoika_, ammattinyrkkeilijä, Tootsin ystävä.
  _MacStinger_, rouva, kapteeni Cuttlen emäntä, myöhemmin
     kapteeni Bunsbyn puoliso.
   — Alexander, hänen poikansa.
   — Charles, toinen hänen poikansa.
   — Juliana, hänen tyttärensä.
  _Martha_, köyhän Johnin tytär, ruma, likainen ja muodoton.
  _Marwood_, Alice, kts. Alice Brown.
  _Melia_, tohtori Blimberin palvelijatar.
  _Miff_, rouva, kirkonpenkkien avaaja.
  _Moriin_, Dombey ja Pojan vanhin konttoristi.
  _Nipper_, Susan, Florence Dombeyn palvelijatar.
  _Pankey_, tyttö, rouva Pipchinin hoidokkeja.
  _Paul_, kts. pikku Paul Dombey.
  _Peps_, Parker, hovilääkäri, läsnä pikku Paulin syntyessä.
  _Perch_, lähetti Dombey ja Pojan liikkeessä.
   — rouva, hänen puolisonsa.
  _Pilkins_, Dombeyn kotilääkäri.
  _Pipchin_, leskirouva, jonka luo pikku Paul ja Florence lähetettiin
     täysihoitoon; myöhemmin Dombeyn emännöitsijä.
  _Puskuri_, kts. Robin Toodle.
  _Richards_, kts. Polly Toodle.
  _Rob Hioja_, kts. Robin Toodle.
  _Skettles_, sir Barnet, parlamentinjäsen.
   — lady, hänen puolisonsa.
   — Barnet, heidän poikansa, tohtori Blimberin oppilas.
  _Skewton_, rouva, n.s. "Kleopatra", Edith Dombeyn äiti,
     Feenix-serkun täti.
  _Sownds_, lihava ja mahtava suntio.
  _Toodle_, junanlämmittäjä.
   — Polly, hänen vaimonsa, pikku Paulin imettäjätär, joka
     Dombeyn perheessä pitää nimeä "Richards".
   — Robin, heidän poikansa, lisänimeltään "Puskuri" ja "Rob Hioja".
  _Toots_, vanhin tohtori Blimberin oppilaista.
   — rouva, kts. Susan Nipper.
  _Towlinson_, Thomas, Dombeyn lakeija.
  _Tox_, Lucretia, neiti, rouva Chickin ystävä.
  _Tozer_, pikku Paulin huonetoveri tohtori Blimberin opistossa.
  _Wiekam_, tarjoilijan vaimo, pikku Paulin hoitajatar.
  _Withers_, rouva Skewtonin palveluspoika.






TOIMINIMI DOMBEY JA POJAN TUKKU-, VÄHITTÄIS- JA VIENTILIIKKEEN ASIOITA




ENSIMMÄINEN LUKU

Dombey ja Poika


Dombey istui hämärtyneen huoneen nurkassa vuoteen vieressä, isossa
nojatuolissa, ja Poika makasi lämpimästi kapaloituna pienessä
korikehdossaan, joka oli huolellisesti sovitettu matalalle penkille
tulen eteen sen likelle, ikäänkuin pienokaisen ruumiinrakenne olisi
teeleivoksen kaltainen, joka on välttämättä paahdettava ruskeaksi niin
kauan kuin se on tuore.

Dombey oli noin neljänkymmenenkahdeksan vuoden ja Poika vasta noin
neljänkymmenenkahdeksan minuutin ikäinen. Dombey oli jokseenkin
kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän oli kaunis, pulska mies, oli
hänen ulkomuotonsa liian jäykkä ja pöyhkeä ollakseen miellyttävä.
Poika oli perin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän (tietysti) oli
eittämättä kaunis lapsi, oli hän yleisvaikutukseltaan kuitenkin vielä
jonkin verran rutistunut ja täplikäs. Dombeyn otsalle olivat aika
ja sen veli huoli jättäneet muutamia merkkejä kuin puuhun, jonka on
aikanaan pakko murtua — ne ovat säälimättömiä kaksoisia samotessaan
ihmismetsänsä läpi ja matkalla uurtaessaan — kun taas Pojan kasvoilla
risteili moneen suuntaan lukemattomia pikku poimuja, jotka sama
petollinen aika saisi mielikseen silitellä ja tasoitella viikatteensa
lappeella, valmistaakseen pintaa syvemmille leikkauksilleen.

Riemuissaan kauan odotetusta tapauksesta Dombey helisteli yhtä mittaa
raskaita kultaisia kellonperiään, jotka riippuivat hänen tiukan sinisen
takkinsa alapuolelle, nappien kimallellessa fosforin värein kaukana
palavan tulen heikossa hohteessa. Poika, jonka pienet nyrkit olivat
kovasti puserrettuina ja pystyssä, näytti heikkojen voimiensa mukaan
alistuvan siihen olemassaoloon, joka oli niin odottamatta tullut hänen
osakseen.

"Tämä talo on nyt taas, rouva Dombey", huomautti Dombey, "ei ainoastaan
nimeltään, vaan todellisuudessakin Dombey ja Poika. Dom-bey ja Poika!"

Näillä sanoilla oli niin hellyttävä vaikutus, että hän liitti rouva
Dombeyn nimeen erään hyväilysanan (vaikkakaan ei ihan epäröimättä,
koska hän oli kovin vähän tottunut sellaiseen puhuttelutapaan) ja
sanoi: "Rouva Dombey, minun — minun rakkaani."

Ohimenevä heikko hämmästyksen lehahdus levisi sairaan naisen kasvoille
hänen kohottaessaan silmänsä mieheensä päin.

"Hänet kastetaan Pauliksi, minun — rouva Dombey — tietysti."

Sairas toisti heikolla äänellä "tietysti" tai oikeastaan ilmaisi sen
huultensa liikkeellä ja sulki taas silmänsä.

"Se on hänen isänsä nimi, rouva Dombey, ja samoin isoisän! Soisinpa,
että hänen isoisänsä eläisi vielä tänä päivänä!" Ja taas hän sanoi
"Dom-bey ja Poika" samalla äänenpainolla kuin äsken.

Nuo kolme sanaa ilmaisivat muuten Dombeyn elämän ainoan ajatuksen.
Maailma oli olemassa, jotta Dombey ja Poika voisivat siinä harjoittaa
kauppaa, ja aurinko ja kuu oli luotu suomaan heille valoa. Joet ja
meret olivat sitä varten, että heidän laivansa voisivat kulkea niillä,
sateenkaari ennustaakseen heille kaunista ilmaa, tuulet puhalsivat
joko heidän yrityksiensä suuntaan tai niitä vastaan, tähdet ja
kiertotähdet kiersivät kehiään säilyttääkseen loukkaamattomana sen
järjestelmän, jonka keskuksena he olivat. Tavalliset lyhennykset saivat
uuden merkityksen hänen silmissään ja viittasivat vain heihin: A.D.
ei ollenkaan tarkoittanut anno Domini, vaan merkitsi anno Dombei — ja
Pojan.

Hän oli kohonnut, samoin kuin hänen isänsä ennen häntä, elämän ja
kuoleman kiertokulussa Pojasta Dombeyksi ja lähes kaksikymmentä vuotta
ollut toiminimen ainoana edustajana. Noista vuosista hän oli ollut
naimisissa kymmenen — naimisissa, niinkuin jotkut väittivät, sellaisen
naisen kanssa, jolla ei ollut sydäntä lahjoitettavana hänelle; jonka
onni sisältyi menneisyyteen ja joka oli tyytyväinen voidessaan alistaa
murtuneen mielensä nöyrästi kestämään nykyhetken velvollisuuksia. Ei
ole ollenkaan todennäköistä, että tuollainen joutava puhe olisi osunut
Dombeyn korviin, jota se läheisesti koski, eikä luultavasti kukaan
olisi uskonut sitä niin vähän kuin hän, jos se olisi tullut hänen
kuuluvilleen. Dombey ja Poika olivat usein tehneet kauppaa rahoilla,
mutta ei koskaan sydämillä. He jättivät tällaiset mielikuvituksen
piiriin kuuluvat asiat pojille ja tytöille ja täyshoitoloille ja
kirjoille. Dombey olisi tuuminut tähän tapaan: Avioliiton hänen
kanssaan _täytyi_ asiain luonnon mukaan olla mieluinen ja kunniakas
kenelle järkevälle naiselle tahansa. Toive saada synnyttää uusi osakas
sellaiseen kauppaliikkeeseen ei voinut olla herättämättä ylevää ja
kiihkeätä kunnianhimoa vaatimattomimmankaan naissukupuoleen kuuluvan
olennon rinnassa. Rouva Dombey oli tehnyt tämän yhteiskunnallisen
avioliittosopimuksen, joka melkein välttämättä kuului säädylliseen
ja varakkaaseen asemaan, tosin kiinnittämättä huomiota perheen
toiminimen jatkamiseen, mutta kuitenkin silmät täysin avoimina näitä
etuja huomaamaan. Rouva Dombeylla oli ollut joka päivä tilaisuutta
käytännössä huomata hänen yhteiskunnallinen asemansa. Rouva Dombey oli
aina istunut hänen pöytänsä päässä ja hoitanut emännän velvollisuuksia
erinomaisen hienosti ja kohteliaasti. Rouva Dombeyn oli täytynyt olla
onnellinen, eikä mikään muu ollut mahdollista.

Tai ainakin oli ollut vain yksi puute. Niin, sen hän olisi myöntänyt.
Ei puuttunut muuta kuin yhtä, mutta se merkitsikin varmasti paljon.
He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta, eikä heille tähän
päivään mennessä, jolloin Dombey istui helistellen raskaita kultaisia
kellonperiään isossa nojatuolissa vuoteen vieressä, ollut syntynyt
jälkeläistä.

Tarkemmin sanoen, ei ketään mainitsemisen arvoista. Noin kuusi vuotta
sitten oli kyllä syntynyt tyttö, sama lapsi, joka nyt oli huomaamatta
hiipinyt tänne ja arkana kyyristynyt nurkkaan, voidakseen sieltä nähdä
äitinsä kasvot. Mutta mitä merkitsi tyttö Dombey ja Pojalle! Liikkeen
nimen ja arvon pääomassa oli sellainen lapsi pelkkä pikkuraha, jota ei
voitu sijoittaa — mätämuna — ei mitään muuta.

Dombeyn tyytyväisyyden malja oli kuitenkin tällä hetkellä niin täynnä,
että hän tunsi voivansa pirskahduttaa sen sisällyksestä parisen pisaraa
pikku tyttärensä pölyiselle syrjäpolullekin.

Hän virkkoi siis: "Florence, kuuleppas, sinä saat mennä katsomaan
sievää veljeäsi, jos haluat. Älä koske häneen!"

Lapsi vilkaisi tuota sinistä takkia ja jäykkää valkeaa kaulanauhaa,
jotka yhdessä narisevien kenkien ja hyvin äänekkäästi raksuttavan
taskukellon kanssa ruumiillistivat hänen käsityksensä isästä, mutta
hänen silmänsä kääntyivät sitten taas heti äidin kasvoihin, eikä hän
liikahtanut eikä vastannut.

Samassa avasi rouva silmänsä ja näki lapsen. Tämä juoksi häntä kohti
ja nousten varpailleen ylettyäkseen paremmin kätkemään kasvonsa hänen
rinnalleen tarrautui häneen kiinni epätoivoisen hellästi, mikä oli
jyrkässä ristiriidassa hänen ikänsä kanssa.

"Oh, Herra varjelkoon!" sanoi Dombey nousten äreästi seisomaan. "Olen
varma, että tuo on perin ajattelematon ja kiihkeä menettelytapa. Minun
on kai parasta kysyä tohtori Pepsiltä, tahtooko hän ehkä olla niin hyvä
ja tulla taas tänne yläkertaan. Nyt lähden alas. Minä lähden alas.
Minun ei tarvitse pyytää teitä", lisäsi hän pysähtyen hetkeksi tulen
ääressä olevan penkin luo, "pitämään erikoista huolta tästä nuoresta
herrasta, rouva..."

"Blockitt, herra?" esitti sairaanhoitajatar, teeskentelevästi hymyilevä
laimean kohtelias henkilö, joka ei rohjennut ilmoittaa nimeään
tosiasiana, van ainoastaan hiljaisena huomautuksena.

"Tästä, nuoresta herrasta, rouva Blockitt."

"Ei, herra, ei suinkaan tarvitse! Muistan, kun Florence-neiti syntyi..."

"Jaa, jaa, jaa", keskeytti Dombey ja kumartui kehdon yli, samalla vähän
rypistäen kulmiaan. "Olihan Florence-neiti oikein hyvä, mutta tämä on
eri asia. Tämän nuoren herran pitää täyttää kohtalo. Kohtalo, pikku
mies!" Puhutellessaan sillä lailla vastasyntynyttä hän nosti sen toisen
kätösen huulilleen ja suuteli sitä. Sitten hän näytti pelkäävän, että
se temppu oli saattanut hänen arvokkuutensa huonoon valoon, ja lähti
hyvin kömpelösti tiehensä.

Tohtori Parker Peps, yksi hovilääkäreistä, jolla oli suurenmoinen
maine avustajana lisäysten tapahtuessa hienoissa perheissä, käveli
edestakaisin vierashuoneessa kädet selän takana perhelääkärin
kuvaamattomasti ihailemana. Jälkimäinen oli säännöllisesti toitottanut
tätä asiaa kuuden viime viikon kuluessa kaikille potilailleen,
ystävilleen ja tuttavilleen sellaisena tapauksena, johon hän odotti
päivin ja öin joka heti kutsua yhdessä tohtori Parker Pepsin kanssa.

"No niin, hyvä herra", sanoi tohtori Parker Peps mehevällä, syvällä,
sointuvalla äänellään, joka oli verhottu päivän tapauksen vuoksi samoin
kuin oven kolkutinkin, "onko teidän käyntinne mielestänne ollenkaan
nostattanut arvoisaa rouvaanne?"

"Ikäänkuin virkistänyt?" sanoi perhelääkäri arasti, kumartaen samalla
tohtorille kuin sanoakseen: "Suokaa anteeksi, että lisään yhden sanan,
mutta tämä on niin arvokas asiakas."

Dombey tuli neuvottomaksi tästä kysymyksestä. Hän oli ajatellut
potilasta niin vähän, ettei voinut siihen vastata. Hän sanoi olevansa
kovin tyytyväinen, jos tohtori Parker Peps tahtoisi taas nousta
yläkertaan.

"Hyvä on! Me emme saa salata teiltä, herra", virkkoi tohtori
Parker Peps, "että on jonkinlaista voimattomuutta hänen armossaan
herttuattaressa — suokaa anteeksi, minä sekoitan nimet, minunhan
piti sanoa, teidän rakastettavassa rouvassanne. Että on jonkinlaista
raukeutta ja yleistä joustavuuden puutetta, jota oikeastaan emme
tahtoisi..."

"Nähdä", ehätti perhelääkäri sanomaan, kumartaen taas päätään.

"Juuri niin", myönsi tohtori Parker Peps, "jota oikeastaan emme
tahtoisi nähdä. Tuntuu siltä, että lady Cankabyn ruumiinrakenne —
suokaa anteeksi, minun piti sanoa rouva Dombeyn, mutta sekoitan nimet
eri tapauksissa..."

"Ne ovat niin lukuisia", mutisi perhelääkäri, "eikä tosiaankaan voi
odottaa — olisi kovin ihmeellistä, jos olisi toisin — tohtori Parker
Pepsin asiakaspiiri West-Endissä..."

"Kiitos", sanoi tohtori, "juuri niin. Aioin juuri huomauttaa, että
tuntuu siltä kuin potilaamme ruumiinrakennetta olisi kohdannut
sellainen järkytys, josta se saattaa toipua vain suuren ja reippaan —"

"Ja tarmokkaan", mutisi perhelääkäri.

"Juuri niin", sanoi tohtori, "ja voimakkaan ponnistuksen avulla.
Virkaveljeni herra Pilkins, joka ollessaan lääkärinä tässä perheessä —
epäilemättä sopivin siihen tehtävään, siitä olen varma —"

"Oh", mutisi perhelääkäri. "Niin kuuluisan henkilön lausuma ylistys!"

"Olette kovin ystävällinen", vastasi tohtori Parker Peps, "sanoessanne
niin. Herra Piikkisillä, joka asemansa nojalla parhaiten tuntee
potilaan ruumiinrakenteen säännöllisissä oloissa (mikä tieto on kovin
tärkeä meille tehdessämme johtopäätöksiä tällaisissa tapauksissa), on
samoin kuin minullakin se käsitys, että luonto on kutsuttava avuksi
tässä tapauksessa tekemään tarmokas ponnistus ja että jos arvoisa
potilaamme Dombeyn kreivitär — suokaa anteeksi, rouva Dombey — ei olisi
—"

"Kykenevä", sanoi perhelääkäri.

"Tekemään menestyksellisesti sellaista ponnistusta", jatkoi tohtori
Parker Peps, "silloin voisi sattua sellainen käänne, jota me kumpikin
vilpittömästi valittaisimme".

Lääkärit seisoivat muutamia sekunteja maahan katsellen. Sitten
he tohtori Parker Pepsin äänettömän eleen kehoittamina lähtivät
yläkertaan. Perhelääkäri avasi oven kuuluisalle ammattitoverilleen ja
seurasi häntä kerrassaan matelevan kohteliaasti.

Olisi väärin Dombeyta kohtaan väittää, ettei tämä sanoma tavallaan
vaivannut hänen mieltään. Hän ei ollut sellainen mies, josta olisi
koskaan oikeastaan voinut sanoa, että hän pelästyi tai järkkyi, mutta
hänellä oli tosiaankin se tunne, että jos hänen vaimonsa sairastuisi
ja kuolisi hän olisi hyvin surullinen, samoin kuin jos hän kadottaisi
astioistaan tai huonekaluistaan tai muista taloustavaroistaan jotakin,
mikä olisi hyvinkin omistamisen arvoista eikä voisi joutua hukkaan
herättämättä vilpitöntä mielipahaa. Epäilemättä se kuitenkin olisi
viileää, asiallista, maltillista herrasmiehen surua.

Hänen tätä asiaa koskevat mietteensä keskeytyivät pian, ensiksi
porraskäytävästä kuuluvan vaatteiden kahinan vuoksi ja sitten siksi,
että huoneeseen äkkiä lehahti nainen, joka oli selvästi ohi keski-iän,
mutta puettu hyvin nuorekkaasti, etenkin mitä puseron tiukkuuteen
tulee. Vastatullut juoksi Dombeyn luo kasvoillaan ja ryhdissään
jonkinlainen jännitys, joka ilmaisi hillittyä liikutusta, kietoi
käsivartensa Dombeyn kaulaan ja sanoi tukehtuneella äänellä:

"Rakas Paulini! Hän on täydellinen Dombey!"

"No niin, no niin", vastasi hänen veljensä — sillä Dombey oli hänen
veljensä — "luulenpa tosiaankin, että hän on tullut sukuunsa. Älähän
kiihdy, Louisa."

"Teen siinä hyvin mielettömästi", sanoi Louisa istuutuen ja ottaen
esille nenäliinansa, "mutta hän on — hän on niin täydellinen Dombey!
Minä en ole milloinkaan elämässäni nähnyt mitään sentapaista!"

"Mutta mitä merkitsee tuo juttu Fannystä?" kysyi Dombey. "Kuinka Fanny
voi?"

"Rakas Paul", vastasi Louisa, "se ei ole yhtään mitään. Usko minua,
se ei ole mitään. Tosin hän on uupunut, mutta sitä ei voi verratakaan
siihen, mitä minä sain kestää Georgen tai Frederickin syntyessä.
Ponnistus on välttämätön. Siinä kaikki. Jospa tuo kunnon Fanny olisi
Dombey! — Mutta luulenpa hänen jaksavan suoriutua siitä. Epäilemättä
hän suoriutuu. Tietysti hän tekee niin, kun tietää, että sitä pyydetään
häneltä velvollisuutena. Rakas Paul, onhan tosiaankin kovin heikkoa
ja tyhmää minun vavista ja väristä kiireestä kantapäähän asti, mutta
minä olen niin peräti kummallinen, että täytyy pyytää sinulta viinilasi
ja palanen tuota kakkua. Luulin ihan putoavani ulos porraskäytävän
ikkunasta tullessani katsomasta rakasta Fannya ja herttaista pikku
pojua." Nämä viime sanat johtuivat siitä, että pienokainen muistui
äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä.

Silloin kuului hiljainen koputus ovelle.

"Rouva Chick", sanoi hyvin lempeä naisääni ulkopuolelta, "kuinka nyt
voitte, rakas ystävä?"

"Rakas Paul", sanoi Louisa hiljaisella äänellä ja nousi seisomaan, "se
on neiti Tox. Kaikkein herttaisin olento! En olisi mitenkään päässyt
tänne ilman häntä! Neiti Tox, veljeni herra Dombey. Rakas Paul,
erittäin läheinen ystäväni neiti Tox."

Nainen, joka esiteltiin näin erikoisesti, oli pitkä ja laiha olento,
niin kuihtuneen näköinen, ettei häntä alkujaankaan ilmeisesti ollut
luotu "vahvaväriseksi", kuten kangaskauppiaat sanovat, ja vähitellen
menettänyt värinsä kokonaan. Mutta siitä huolimatta olisi häntä voinut
kuvailla hohtavaksi yleisestä sovinnollisuudesta ja kohteliaisuudesta.
Hänen päänsä oli vakinaisesti asettunut kallelleen senvuoksi, että
hän oli pitkän aikaa tottunut kuuntelemaan ihailevasti kaikkea,
mitä hänen läsnäollessaan sanottiin, ja katselemaan puhetovereitaan
kuin olisi hengessään koettanut painaa heidän kuvansa sieluunsa
pitääkseen sitä koko elämänsä halki haihtumattomassa muistissaan. Hänen
kätensä olivat omaksuneet suonenvedonkaltaisen tavan kohoilla omasta
aloitteestaan kuin itsetiedottoman ihailun vallassa. Hänen silmänsäkin
olivat taipuvaiset samantapaiseen liikatunteellisuuteen. Hänellä
oli pehmein ääni mitä voi kuvitella, ja hänen nenässään, joka oli
hämmästyttävän kyömyinen, oli ihan keskellä siltamaisen kaaren kohdalla
pieni kyhmy, josta se suuntautui alaspäin hänen kasvojaan kohti kuin
järkähtämättä päättäen olla mistään syystä kääntymättä ylöspäin.

Neiti Toxin puku, vaikkakin se oli täysin hieno ja hyvä, vaikutti
jonkin verran kulmikkaalta ja ahtaalta. Hän oli tottunut käyttämään
kummallisia rikkaruohontapaisia kukkia päähineissään. Omituisia ruohoja
näkyi toisinaan hänen tukassaan, ja uteliaat huomasivat, että kaikissa
hänen kauluksissaan, röyhelöissään, kaulaliinoissaan, kalvosimissaan
ja muissa hienommissa vaatekappaleissaan — suorastaan kaikissa hänen
pukineissaan, joilla oli kaksi yhtymään tarkoitettua päätä — molemmat
päät eivät milloinkaan olleet hyvissä väleissä eikä tahtoneet mitenkään
sovinnollisesti kohdata toistaan. Talvitarpeita varten hänellä oli
turkistavaroita, kuten turkiskauluksia, kaula- ja käsipuuhkia, joiden
karvat törröttivät pystyssä korskeasti eivätkä ollenkaan ottaneet
taipuakseen pehmeästi. Hänellä oli usein mukanaan pieniä soljella
varustettuja laukkuja, jotka paukahtivat kuin pistooli sulkeutuessaan.
Kun hän oli puettu täysiin juhlatamineihin, oli hänellä kaulansa
ympärillä kerrassaan jäykänmallinen kaulakoru, joka esitti raukeaa ihan
ilmeetöntä vanhaa silmää. Nämä ja muut samantapaiset ulkonaiset seikat
olivat yhä vahvistaneet sitä käsitystä, että neiti Tox oli vähävarainen
nainen, minkä hän tulkitsi omaksi hyödykseen. Mahdollisesti hänen
sipsutteleva käyntinsä lisäsi tuota uskoa ja sai aikaan sen luulon,
että hän jakamalla tavallisen pituisen askeleen pariin kolmeen noudatti
vain tapaansa tehdä kaikesta niin paljon kuin suinkin voi.

"Olen varma siitä", virkkoi neiti Tox suunnattoman kohteliaasti, "että
kunnia, jonka minulle tuottaa esittely herra Dombeylle, on erinomainen,
ja sitä olenkin kauan tavoitellut, mutta hyvin vähän osannut odottaa
toteutuvaksi tähän hetkeen asti. Rakas rouva Chick — saanko sanoa
Louisa!"

Rouva Chick otti neiti Toxin käden omaansa, tuki viinilasinsa jalkaa
siihen, hillitsi kyyneleet ja sanoi matalalla äänellä: "Jumala
siunatkoon teitä!"

"Siis rakas Louisani", virkkoi neiti Tox, "suloinen ystäväni, kuinka
voitte nyt?"

"Paremmin", vastasi rouva Chick. "Ottakaa vähän viiniä. Olette ollut
melkein yhtä levoton kuin minäkin ja varmasti tarvitsette sitä!"

Dombey suoritti tietysti tarjoilun.

"Kuulehan, Paul", jatkoi rouva Chick yhä pitäen kiinni neiti Toxin
kädestä, "ystäväni, joka tiesi, kuinka hartaasti olen odottanut tämän
päivän tapausta, on valmistanut Fannylle pienen lahjan, jonka lupasin
viedä perille. Se on vain pukeutumispöydälle tarkoitettu neulapatja,
Paul, mutta minä sanon, tahdon sanoa ja minun täytyykin sanoa,
että neiti Tox on siinä hyvin kauniisti esittänyt tämän tapauksen
aiheuttamat tunteet. Sanonpa suorastaan runoksi tuota lausetta:
'Tervetuloa, pikku Dombey'!"

"Niinkö omistuslause kuuluu?" kysyi hänen veljensä.

"Niin se kuuluu", vastasi Louisa.

"Mutta suvaitkaa oikeudenmukaisesti, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox
matalalla ja vakavan hartaasti pyytävällä äänensävyllä, "muistaa,
ettei mikään muu kuin — minun on vähän vaikea ilmaista ajatuksiani
— kuin tuloksen epävarmuus olisi saanut minua pukemaan ajatustani
noin epämääräiseen muotoon. 'Tervetuloa, herra Dombey', olisi paljoa
paremmin vastannut tunteitani, niinkuin varmasti tiedättekin. Mutta
se epävarmuus, joka liittyy näihin enkelimuukalaisiin, toivoakseni
suo anteeksi sen, mikä muuten varmasti näyttäisi puolustamattomalta
tuttavallisuudelta." Neiti Tox teki puhuessaan Dombeylle kohteliaan
kumarruksen, johon tämä vastasi armollisesti. Äskeisessä keskustelussa
ilmennyt arvonanto Dombey ja Pojalle oli niin mieluinen hänelle, että
hänen sisarellaan, rouva Chickillä — vaikka veli olikin pitävinhän
häntä heikkona, hyväluontoisena henkilönä — oli häneen ehkä enemmän
vaikutusta kuin kenelläkään muulla.

"Kas niin!" sanoi rouva Chick suloisesti hymyillen, "tämän jälkeen
annan Fannylle kaikki anteeksi!"

Se oli kristillisessä mielessä lausuttu selitys, ja rouva Chick tunsi
sen tekevän itselleen hyvää. Ei niin, että hänellä olisi ollut mitään
erikoista anteeksiannettavaa kälylleen, eipä tosiaankaan yhtään
mitään, paitsi että tämä oli mennyt naimisiin hänen veljensä kanssa —
mikä sinänsä oli jonkinlaista rohkeutta — ja aikaa myöten synnyttänyt
tytön eikä poikaa. Kuten rouva Chick oli usein huomauttanut, oli hän
odottanut jo silloin kälyltään hieman enemmän, eikä se suinkaan ollut
mieluisa palkinto kaikesta siitä huomiosta ja kunniasta, joka hänen
osakseen oli tullut.

Kun Dombey samassa kutsuttiin kiireellisesti ulos huoneesta, jäivät
molemmat naiset kahden kesken. Neiti Toxin jäsenet alkoivat heti
nytkähdellä.

"Tiesin, että ihailisitte veljeäni. Sanoinhan teille niin jo ennakolta,
rakkaani", virkkoi Louisa.

Neiti Toxin kädet ja silmät ilmaisivat, kuinka suuri hänen ihailunsa
oli.

"Ja millainen omaisuus hänellä on, kultaseni!"

"Ah!" sanoi neiti Tox syvästi liikutettuna.

"Suun—na—ton!"

"Entä hänen käytöksensä, rakas Louisa!" sanoi neiti Tox. "Hänen
ryhtinsä! Hänen arvokkuutensa! Ei mikään kuva, jonka olen koskaan
nähnyt kenestäkään, ole ollut puoleksikaan niin täynnä näitä
ominaisuuksia. Ajatelkaahan, niin ylhäistä, niin lujaa, niin peräti
laajaa rinnan kohdalta, niin suoraa! Ei vähempää kuin rahakas Yorkin
herttua, rakkaani", virkkoi neiti Tox. "Näin _minä_ määrittelisin
hänet."

"Mitä nyt, rakas Paul!" huudahti rouva Chick veljensä palattua, "sinä
näytät ihan kalpealta! Onko jotakin hullusti?"

"Ikäväkseni minun on mainittava sinulle, Louisa, että he sanoivat
Fannyn —"

"Kuulehan, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa nousten seisomaan, "älä
usko sitä. Jos sinulla on ollenkaan luottamusta minun kokemukseeni,
Paul, saat täydellisesti tyyntyä ja uskoa, ettei tarvita mitään muuta
kuin ponnistus Fannyn taholta. Ja tuohon ponnistukseen", jatkoi
hän riisuen hatun päästään ja sovitellen sensijaan myssyn kaikessa
rauhassa, "häntä täytyy rohkaista ja, jos välttämättömäksi käy,
suorastaan pakottaakin. Kas niin, rakas Paul, tule yläkertaan kanssani."

Dombey, joka sen lisäksi, että antoi sisarensa yleensäkin vaikuttaa
itseensä aikaisemmin mainitusta syystä, tosiaankin luotti häneen
kokeneena ja puuhakkaana rouvana, suostui ja seurasi häntä heti
potilaan huoneeseen.

Rouva Dombey makasi vuoteellaan samassa asennossa, johon oli jäänyt
miehensä lähdettyä, puristaen pikku tytärtään rintaansa vasten. Lapsi
oli takertunut kiinni häneen yhtä kiihkeästi kuin aikaisemminkin eikä
ollenkaan kohottanut päätään tai siirtänyt pehmeää poskeansa äitinsä
kasvoista, ei katsonut ympärillä seisoviin, ei puhunut tai liikkunut
tai vuodattanut kyyneltäkään.

"Hän oli levoton ilman pikku tyttöä", kuiskasi tohtori Dombeylle.
"Katsoimme parhaaksi päästää lapsen taas sisälle."

Vuoteen ympärillä oli juhlallisen hiljaista, ja molemmat läsnäolevat
lääkärit näyttivät katselevan horroksissa olevaa sairasta niin
säälivästi ja niin vähän toivoen, että rouva Chick aluksi luopui
aikomuksestaan. Mutta pian kooten voimansa eli, niinkuin hän sanoi,
mielenmalttinsa hän istuutui vuoteen viereen ja sanoi matalalla,
täsmällisellä äänellä:

"Fanny! Fanny!"

Vastaukseksi ei kuulunut muuta ääntä kuin Dombeyn ja tohtori Parker
Pepsin kellojen kovaa tikitystä, ikäänkuin ne olisivat ajaneet toisiaan
takaa hiljaisuudessa.

"Fanny, rakkaani", virkkoi rouva Chick teeskennellyn keveästi, "herra
Dombey on tullut katsomaan sinua. Etkö tahdo puhua hänelle? He tahtovat
panna pikku poikasi — tiedäthän, Fanny, pienokaisen, jota luullakseni
tuskin vielä olet nähnytkään — vuoteeseesi, mutta eivät voi, ennenkuin
vähän reipastut. Eiköhän olisi aika, että vähän kokoilisit tarmoasi?
Mitä?"

Hän kallisti korvansa vuodetta kohti ja kuunteli katsellen samalla
ympärilleen toisiin huoneessa oleviin ja pitäen sormeansa ylhäällä.

"Mitä?" toisti hän, "mitä sanoit, Fanny? En kuullut."

Ei kuulunut sanaa eikä äännähdystäkään vastaukseksi. Dombeyn ja tohtori
Parker Pepsin kellot tuntuivat kiiruhtavan nopeammin.

"Kuulehan, todellakin, rakas Fanny", sanoi käly muuttaen asentoaan ja
puhuen vähemmän luottavasti ja vakavammin vasten tahtoaankin, "minun
pitää ihan suuttua, jollet herää. Sinun täytyy välttämättä tehdä
ponnistus, ehkäpä hyvin suuri ja tuskallinen ponnistus, johon et ole
halukas, mutta tiedäthän, että tämä on ponnistusten maailma, Fanny,
emmekä me saa milloinkaan masentua, kun niin paljon riippuu meistä.
Kuulehan! Koeta toki! Minun täytyy todellakin torua sinua, jollet
koeta!"

Kellojen kilpatikitys tätä seuraavana hiljaisuuden hetkenä oli hurjan
raivoisa. Ne tuntuivat reuhtovan ja koettavan kampata toisiaan.

"Fanny", virkkoi Louisa, katsellen ympärilleen yhä levottomamman
näköisenä. "Katsohan edes minuun. Avaa vain silmäsi näyttääksesi, että
kuulet ja ymmärrät. Etkö tahdo? Laupias taivas, hyvät herrat, mitä
pitää tehdä?"

Molemmat lääkärit vaihtoivat silmäyksen vuoteen yli, ja vanhempi
kuiskasi kumartuen jotakin lapsen korvaan. Pikku olento, joka ei
ollut käsittänyt kuiskauksen tarkoitusta, käänsi häntä kohden
kalpeat kasvonsa, mutta ei kuitenkaan irroittanut otettaan. Kuiskaus
toistettiin.

"Äiti!" sanoi pikku tyttö.

Tämä heikko ääni, niin tuttu ja hellästi rakastettu, sai aikaan
jonkinmoisen tajunnan merkin näinkin likellä loppua. Hetkisen värisivät
suljetut silmäluomet, ja sieraimet vavahtivat, ja perin heikko hymy
näkyi huulilla.

"Äiti!" huusi lapsi nyyhkyttäen. "Voi, rakas äiti, rakas äiti!"

Tohtori pyyhkäisi hiljaa pois lapsen sotkeutuneet kiharat äidin
kasvoilta ja huulilta. Voi, kuinka tyynet ne nyt olivatkaan, kuinka
vähän hengitystä näkyi niiden rauhaa häiritsemässä!

Näin ajautui äiti, pitäen kovasti kiinni heikosta tuesta, sille
tummalle ja tuntemattomalle merelle, joka kiertää koko maailman ympäri.




TOINEN LUKU

Sopivia toimenpiteitä sellaisen tapauksen johdosta, joka voi joskus
sattua parhaimmissakin perheissä


"En milloinkaan lakkaa onnittelemasta itseäni", sanoi rouva Chick,
"että silloin, kun en vielä aavistanutkaan, mitä oli tulossa — se kävi
ikäänkuin tosiaan jokin olisi yllyttänyt minua siihen — että silloin
sanoin antavani kaikki anteeksi rakkaalle Fanny-parallemme. Mitä
tahansa tapahtuneekin, se tuottaa minulle aina lohtua!"

Rouva Chick lausui tämän vaikuttavan huomautuksen vierashuoneessa,
laskeuduttuaan sinne yläkerrasta, missä oli tarkastanut ompelijattarien
työtä heidän valmistaessaan perheen jäsenille suruvaatteita. Hän
ilmaisi sen Chickille, joka oli tukeva, kaljupäinen herra, hyvin
leveäkasvoinen, kädet aina housuntaskuissa, ja luonteeltaan taipuvainen
viheltelemään ja hyräilemään säveliä, vaikka hänen nyt täytyi koettaa
estää niitä ilmoille tulemasta, se kun ei olisi sopinut surutalossa.

"Älähän rasita itseäsi liiaksi, Loo", virkkoi Chick, "jotta et saisi
oikeaa hermokohtausta. Ralla lalla laa! Hyväinen aika, taas ihan
unohdin! Sellaista on elämä! Tänään terve, huomenna kuollut!"

Rouva Chick loi vain moittivan katseen häneen ja tarttui sitten taas
keskustelun lankaan.

"Uskonpa varmasti", virkkoi hän, "ja toivon, että tämä sydäntäsärkevä
tapaus on varoitus meille kaikille, jotta tottuisimme pysymään hereillä
ja ponnistelemaan ajoissa, kun meiltä sitä vaaditaan. Kaikella on
tarkoituksensa, jos vain käyttäisimme sitä hyväksemme. Oma syymme on,
jos kadotamme tärkeimmän näkyvistämme."

Chick rikkoi tätä huomautusta seuranneen hiljaisuuden rupeamalla
hyräilemään perin sopimatonta säveltä "Olipa kerran suutari", mutta
keskeytti sen jokseenkin hämillään ja huomautti, että oli ehdottomasti
oma syymme, jollemme käyttäneet hyväksemme niin murheellisia tapauksia
kuin tämä oli.

"Joita minun mielestäni, herra Chick, pitäisi paremmin käyttää
hyväkseen", virkkoi hänen puolisonsa terävästi lyhyen äänettömyyden
jälkeen, "kuin hyräilemällä merimiesten hyppyä tai muuta yhtä
järjetöntä ja tunteetonta rallatusta, pou-vou-vou!" Chick oli
tosiaankin salavihkaa päästänyt kuuluville tällaisen hoilauksen, jonka
rouva Chick toisti musertavan halveksivasti.

"Pelkkä tapa, rakkaani", puolustautui Chick.

"Loruja! Tapa!" vastasi hänen vaimonsa. "Jos olet järkevä olento,
älä esitä noin naurettavia puolustuksia. Tapa! Jos minuun tarttuisi
tapa (kuten sinä sitä sanot) kävellä katossa, niinkuin kärpäset, niin
luulisinpä saavani kuulla siitä tarpeeksi."

Tuntui niin todennäköiseltä, että sellainen tapa herättäisi jonkin
verran ikävää huomiota, ettei Chick uskaltanut ruveta väittelemään
siitä seikasta.

"Kuinka pikku vauva voi?" kysyi Chick vaihtaakseen puheenaihetta.

"Mitä vauvaa tarkoitat?" vastasi rouva Chick. "Olen tosiaankin tänä
aamuna ollut tekemisissä niin suuren vauvajoukon kanssa tuolla
alakerran ruokasalissa, ettei kukaan järjillään oleva ihminen uskoisi."

"Oikein vauvajoukon kanssa!" toisti Chick katsellen hämmästyneenä
ympärilleen.

"Useimpien miesten mieleen luulisi juolahtavan", virkkoi rouva
Chick, "että kun ei rakasta Fanny-raukkaa enää ole olemassa, käy
välttämättömäksi hankkia imettäjä".

"Ahaa!" sanoi Chick. "Ta—ra—ra— sellaista on elämä, tarkoitan.
Toivottavasti olet saanut sopivan imettäjän, rakkaani."

"Enpä tosiaankaan ole", sanoi rouva Chick, "enkä luultavasti saakaan,
mikäli ymmärrän. Sillä välin tietenkin lapsi —"

"Menee suoraan hemmettiin", sanoi Chick miettivästi, "ihan varmasti".

Mutta huomattuaan rouva Chickin kasvoille ilmestyneestä suuttumuksesta
tehneensä pahan virheen arvelemalla, että joku Dombey voisi joutua
sinne, ja aikoen sovittaa huonon käytöksensä älykkäällä ehdotuksella
hän lisäsi:

"Eikö jotakin tilapäistä apua olisi teekannusta?"

Jos hän olisi halunnut saattaa asian ennenaikaiseen päätökseen, ei
hän olisi voinut toimia tehokkaammin. Katseltuaan häntä hetkisen
äänettömän alistuvana rouva Chick meni majesteetillisesti akkunan
luo ja kurkisti kaihtimen läpi, kuultuaan pyörien ratinaa. Chick,
joka huomasi, että kohtalo oli toistaiseksi häntä vastaan, ei sanonut
mitään muuta, vaan lähti pois. Mutta niin ei aina ollut Chickin laita.
Usein hän oli voiton puolella ja rankaisi silloin Louisaa tuntuvasti.
Perhekinasteluissaan he ylimalkaan olivat tasa-arvoinen pari, joka ei
jäänyt toinen toiselleen mitään velkaa. Perin vaikeata olisi ollut
lyödä vetoa, kumpi jäisi voittajaksi. Usein, kun Chick jo näytti
voitetulta, hän otti äkkiä vauhtia, käänsi asian toisaanne, pani rouva
Chickin korvat helisemään ja saavutti suunnattoman menestyksen, mutta
saattoi puolestaan joutua samanlaisten masentavien kolhausten alaiseksi
rouva Chickin taholta, joten heidän pikku kahakoillaan tavallisesti oli
jännittävän epävarma sävy.

Neiti Tox oli saapunut äskenmainituilla ajoneuvoilla ja juoksi sisälle
hengästyneenä.

"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "onko se toimi vielä vapaana?"

"On, hyvä ihminen", vastasi rouva Chick.

"Sitten, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "minä toivon ja uskon —
mutta parasta on, että heti tuon heidät tänne".

Juostuaan taas alas portaita yhtä nopeasti kuin äsken yläkertaan neiti
Tox toimitti tarkoittamansa henkilöt ulos vuokravaunuista ja palasi
pian vieraat mukanaan. Heitä olikin koko joukko, sillä hän saattoi
rehevää, punaposkista, terveen näköistä nuorta naista, jonka kasvot
muistuttivat omenaa ja jolla oli pieni lapsi sylissään, sekä nuorempaa
naista, ei niin lihavaa, mutta yhtä punaposkista, joka talutti
kummassakin kädessään lihavaa punaposkista lasta. Mukana oli myöskin
itsekävelevä, rehevä poika, jonka kasvot olivat punaiset kuin omena,
ja loppujen lopuksi lihava ja punaposkinen mies, joka kantoi sylissään
vielä yhtä lihavaa ja punaposkista poikaa. Tämän hän pani seisomaan
lattialle ja käski käheästi kuiskaten pitää kiinni veljestään Johnnystä.

"Rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "kun tiesin teidän suuren huolenne
ja halusin huojentaa sitä, lähdin kuningatar Charlotten 'Naitujen
naisten synnytyslaitokseen', jonka olitte unohtanut, ja kysyin oliko
heillä ketään, jota he pitäisivät sopivana. Ei, sanoivat he, ei ketään.
Kun he vastasivat minulle noin, rakkaani, jouduin melkein epätoivoon
teidän puolestanne, sen vakuutan. Mutta sattui niin, että eräs
sikäläinen potilas kuullessaan kysymyksen muisti toisen naisen, joka
oli lähtenyt kotiinsa ja, niinkuin hän sanoi, kaiken todennäköisyyden
mukaan olisi kerrassaan tyydyttävä imettäjä. Samalla hetkellä kun
kuulin sen ja olin ottanut asiasta selvän laitoksen johtajattarelta —
erinomaiset suositukset ja moitteeton luonne — lähdin taas liikkeelle
osoitteen mukaan."

"Rakkaana, kelpo ihmisenä, niinkuin aina olette", huomautti Louisa.

"Ei ollenkaan", sanoi neiti Tox, "älkää sanoko niin. Saapuessani
hänen kotiinsa (kerrassaan puhdas paikka, rakkaani, siellä voisi
syödä päivällistä vaikka lattialta), tapasin koko perheen istumassa
pöydän ääressä, ja kun huomasin, ettei mikään selonteko heistä olisi
puoleksikaan niin vakuuttava teille ja herra Dombeylle kuin kaikkien
näkeminen yhdessä, toin heidät kaikki mukanani. Tämä herra", virkkoi
neiti Tox osoittaen punaposkista miestä, "on isä. Tahdotteko olla hyvä
ja tulla vähän lähemmäksi, herra?"

Punaposkinen mies täytti kömpelösti tämän pyynnön ja seisoi nauraa
hihittäen ja virnistellen eturivissä.

"Tämä on tietysti hänen vaimonsa", sanoi neiti Tox valiten eroon nuoren
naisen, jolla oli lapsi sylissä. "Kuinka voitte, Polly?"

"Kiitos, rouva, minä voin mainiosti", vastasi Polly.

Ottaessaan vaimon taitavasti pois joukosta neiti Tox oli tehnyt tämän
kysymyksen kuin suopeuden osoitukseksi vanhalle tuttavalle, jota hän ei
ollut nähnyt pariin viikkoon.

"Hauskaa kuulla", virkkoi neiti Tox. "Tuo toinen nuori nainen on hänen
naimaton sisarensa, joka asuu heidän luonaan ja rupeaisi hoitamaan
lapsia. Hänen nimensä on Jemima. Kuinka voitte, Jemima?"

"Kiitos, rouva, mainiosti", vastasi Jemima.

"Sepä on hauskaa kuulla", sanoi neiti Tox. "Toivottavasti saatte
pysyäkin terveenä. Viisi lasta. Nuorin kuuden viikon vanha. Tuo sievä
pikku poika, jolla on rakko nenässä, on vanhin. Luullakseni tuo rakko
ei ole synnynnäinen, vaan tapaturmassa saatu?"

Punaposkinen mies murisi: "Silitysrauta."

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", virkkoi neiti Tox, "kuinka —?"
"Silitysrauta", toisti mies.

"Juuri niin", sanoi neiti Tox. "Niin, sehän on totta. Minä unohdin.
Äitinsä poissa ollessa tuo pikku mies haistoi kuumaa silitysrautaa.
Olette oikeassa, hyvä herra. Muuten aioitte hyväntahtoisesti ilmoittaa
minulle, juuri saapuessamme ovelle, että te olette ammatiltanne —"

"Lämmittäjä", virkkoi mies.

"Hämmentäjä?" kysyi neiti Tox ymmällä.

"Lämmittäjä", toisti mies. "Veturi."

"Ah, niin!" huudahti neiti Tox katsahtaen häneen miettivästi ja
näyttäen yhä edelleenkin kovin vaillinaisesti ymmärtävän hänen
tarkoitustaan.

"Ja mitä pidätte siitä, hyvä herra?"

"Mistä, rouva?" kysyi mies.

"Siitä", vastasi neiti Tox. "Ammatistanne."

"Ahaa. Oikein paljon, rouva. Tuhkaa menee toisinaan tänne" — hän
osoitti rintaansa — "ja panee puhumaan karheasti, niinkuin nytkin.
Mutta se on tuhkaa, ei sen pahempaa."

Neiti Tox näytti saavan tästä vastauksesta niin vähän valaistusta,
että hänen oli vaikea jatkaa keskustelua. Mutta rouva Chick vapautti
hänet siitä ryhtymällä yksityisesti tutkimaan Pollya, hänen lapsiaan,
hänen vihkimätodistustaan, suosituksiaan ja niin edespäin. Kun Polly
oli vahingoittumattomana läpäissyt tämän kiirastulen, vetäytyi rouva
Chick selostamaan asiaa veljensä huoneeseen ja valaistakseen ja
vahvistaakseen sitä vielä tehokkaammin vei mukanaan kaksi ruusuista
pikku Toodlea. Tämän punaposkisen perheen nimi oli näet Toodle.

Dombey oli vaimonsa kuoleman jälkeen pysynyt omissa huoneissaan,
yksinomaan mietiskellen vastasyntyneen poikansa nuoruutta, kasvatusta
ja elämäntehtävää. Hänen viileän sydämensä pohjalla oli jotakin
kylmempää ja raskaampaa kuin sen tavallinen taakka. Mutta siellä
herännyt melkein vihainen suru johtui enemmän siitä tunteesta, jonka
poikaa kohdannut tappio herätti, kuin hänen omasta menetyksestään.
Haikean nöyryyttävää oli, että se elämä ja varttuminen, johon hän
perusti niin suuren toivon, joutuisi vaaraan jo alussa niin halvan
puutteen vuoksi ja että Dombey ja Pojan täytyisi olla perikadon
partaalla imettäjän vuoksi. Ja samalla hänestä ylpeydessään ja
mustasukkaisuudessaan tuntui katkeralta ajatella olevansa ensi
askeleista alkaen sielunsa toivon täyttymistä kohti riippuvainen
palkatusta naisesta, joka tulisi lapselle jonkun aikaa olemaan kaikkea
sitä, miksi liitto hänen itsensä kanssa olisi tehnyt hänen vaimonsa, ja
siksi hän olikin jokaisen uuden ehdokkaan hylkäämisestä salaa iloinnut.
Mutta nyt oli tullut aika, jolloin hän ei enää voinut horjua näiden
kahden eri tunteen välillä, varsinkaan kun Polly Toodlessa ei näyttänyt
olevan pienintäkään vikaa rouva Chickin selostuksen nojalla, joka
samalla oli kovasti kiittänyt neiti Toxin väsymätöntä ystävyyttä.

"Nämä lapset näyttävät terveiltä", virkkoi Dombey. "Mutta kun
ajattelee, että he jonakin päivänä väittävät olevansa jonkinlaista
sukua Paulille! Vie ne pois, Louisa! Tuo näkyviini se nainen ja hänen
miehensä."

Rouva Chick talutti ulos molemmat pikku Toodlet ja palasi kohta
mukanaan vahvempi pari, jonka hänen veljensä oli halunnut nähdä.

"Hyvä rouva", sanoi Dombey kääntyen ympäri mukavassa nojatuolissaan
niin jäykästi kuin olisi ollut yhtä kappaletta ilman jäseniä ja
niveliä, "te olette kaiketi köyhä ja haluatte ansaita rahaa imettämällä
sitä pikku poikaa, minun perillistäni, joka ennen aikojaan on
menettänyt, mitä ei koskaan voi korvata. Minulla ei ole mitään sitä
vastaan, että lisäätte perheenne hyvinvointia sillä lailla. Mikäli
ymmärrän, näytätte kunnolliselta ihmiseltä. Mutta minun on pantava pari
ehtoa, ennenkuin tulette talooni siinä ominaisuudessa. Niin kauan kuin
olette täällä, vaadin, että teidät tunnetaan, sanokaamme, Richardsin
nimellä, mikä on tavallinen ja sopiva. Onko teillä mitään sitä vastaan,
että otatte nimeksenne Richards? Teidän on paras neuvotella siitä
miehenne kanssa."

Kun mies ei tehnyt muuta kuin nauraa hihitti ja virnisteli ja
alituisesti pyyhkäisi suutaan oikealla kädellään, kostuttaen
kämmentään, niiasi rouva Toodle tyrkättyään miestään pari kolme kertaa
turhaan ja vastasi, että jos hänen pitäisi luopua nimestään, se ehkä
otettaisiin huomioon palkan määräämisessä.

"Tietysti, tietysti", vastasi Dombey. "Minä juuri haluankin, että
tässä on puhe pelkästään palkasta. Siis, Richards, jos imetätte minun
lastani, jota on kohdannut niin suuri tappio, toivon teidän aina
muistavan seuraavan seikan. Te saatte runsaan palkan korvaukseksi
muutamien velvollisuuksien suorittamisesta, jona aikana toivon teidän
mahdollisimman vähän tapaavan perhettänne. Kun näiden velvollisuuksien
vaatiminen ja suorittaminen on päättynyt ja palkka lakkaa, ei meidän
välillämme enää ole mitään suhdetta. Ymmärrättekö?"

Rouva Toodle näytti epävarmalta, ja mitä Toodleen itseensä tulee,
ei hänellä tuntunut olevan pienintäkään epäilystä siitä, ettei hän
käsittänyt mitään.

"Teillä on itsellänne lapsia", virkkoi Dombey. "Tähän kauppaan ei
ollenkaan sisälly, että teidän tarvitsisi kiintyä minun lapseeni tai
minun lapseni teihin. Minä en ensinkään odota tai toivo sellaista,
vaan päinvastoin. Kun lähdette pois täältä, olette suorittanut
pelkän kaupan, ruvettuanne palkkapalvelukseen, eronnut siitä ja
pysytte poissa. Lapsi lakkaa muistamasta teitä, ja te lakkaatte
hyväntahtoisesti muistelemasta lasta."

Rouva Toodle, jonka poskilla oli vähän enemmän väriä kuin äsken, sanoi,
"että hän luuli tietävänsä paikkansa".

"Toivottavasti tiedätte, Richards", virkkoi Dombey. "En epäilekään,
ettette tietäisi sitä oikein hyvin. Se on tosiaankin niin selvää
ja silmäänpistävää, että asia tuskin voisi ollakaan toisin. Louisa
hyvä, sovi Richardsin kanssa asian rahallisesta puolesta. Hän saakoon
palkkansa milloin ja kuinka haluaa. Kuulkaapa, herra, mikä nimenne
onkaan, vielä pikku asia!"

Toodle, joka näin pysähdytettiin kynnyksellä juuri kun hän oli
seuraamaisillaan vaimoaan ulos huoneesta, kääntyi ja jäi yksinään
seisomaan Dombeyta vastapäätä. Hän oli vahva, velttoryhtinen,
pyöreäharteinen, laahusteleva, pörröinen mies, jonka vaatteet
riippuivat huolimattomasti yllä. Hänellä oli vahva tukka ja paksu
poskiparta, joiden luonnollinen väri oli tummunut ehkä savun ja
kivihiilen pölyn vaikutuksesta. Kädet olivat kovat ja känsäiset
ja nelikulmainen otsa karhea kuin härän nahka. Hän oli joka
suhteessa täydellinen vastakohta Dombeylle; jälkimäinen oli niitä
sileiksiajeltuja, lyhyttukkaisia, varakkaita herrasmiehiä, jotka
ovat kiiltäviä ja joustavia kuin uudet pankinsetelit ja näyttävät
keinotekoisesti puristetuilta ja tiivistetyiltä kuin kultasuihkun
pakotuksesta.

"Teillä on luullakseni poika?" kysyi Dombey.

"Neljä, hyvä herra! Neljä poikaa ja yksi tyttö. Kaikki elossa!"

"Teillä kai on täysi työ pitäessänne heitä hengissä?"

"Maailmassa on vain yksi asia, jota olisi vieläkin raskaampi kestää."

"Mikä se on?"

"Niiden menettäminen, hyvä herra."

"Osaatteko lukea?" kysyi Dombey.

"No, enpä erittäin."

"Kirjoittaa?"

"Liidullako?"

"Millään?"

"Luullakseni saisin jotakin töhrityksi liidulla, jos olisi pakko",
vastasi Toodle vähän mietittyään.

"Ja nyt", huomautti Dombey, "te luullakseni olette kahden- tai
kolmenneljättä ikäinen?"

"Niillä vaiheilla kai", vastasi Toodle taas tuumittuaan.

"Miksette opettele?" kysyi Dombey.

"Niin aionkin tehdä, hyvä herra. Pikku poikani saa opettaa minua, kun
tulee niin vanhaksi, että pääsee kouluun."

"No niin", sanoi Dombey katseltuaan tarkkaavasti eikä suinkaan
suopeasti miestä, joka yhä tuijotti ympäri huonetta (enimmäkseen ympäri
kattoa) ja veteli kättään suunsa yli.

"Kuulitte kai, mitä juuri sanoin vaimollenne?"

"Polly kuuli sen", virkkoi Toodle heilauttaen hattuaan olkapäänsä yli
oveen päin sen näköisenä kuin täysin luottaisi parempaan puoliskoonsa.
"Kaikki hyvin."

"Koska te näytte jättävän kaikki hänelle", virkkoi Dombey pettyneenä
aikomuksessaan tehostaa katsantokantaansa vieläkin selvemmin miehelle,
jolla piti olla voimakkaampi luonne, "ei minun luullakseni kannata
sanoa teille mitään".

"Ei vähääkään", vastasi Toodle. "Polly kuuli sen. _Hän_ kyllä muistaa."

"En siis tahdo pidättää teitä kauemmin", sanoi Dombey pettyneenä.
"Missä olette tehnyt työtä koko ikänne?"

"Enimmäkseen maan alla, kunnes menin naimisiin. Sitten siirryin maan
pinnalle. Pääsen eräälle täkäläiselle rautatielle, jahka ne tulevat
täyteen käytäntöön."

Samoin kuin viimeinen oljenkorsi taittaa kuormitetun kamelin selän,
musersi tämä uutinen maan alla suoritetusta työstä Dombeyn masentuneen
mielen. Hän viittasi lapsensa imettäjän miestä lähtemään, mikä
olikin Toodlesta mieluista, kiersi avaimen lukkoon ja alkoi astella
huoneessaan edestakaisin yksinäisenä ja onnettomana. Jäykästä ja
haarniskoidusta arvokkuudestaan ja tyyneydestään huolimatta hän
pyyhkieli sokaisevia kyyneleitä silmistään. Tuon tuostakin hän lausui.
"Pikku poika parka" niin liikutettuna, ettei millään ehdolla olisi
suonut kenenkään ihmisen sitä tietävän.

Luonteenomaista Dombeyn ylpeydelle oli, että hän sääli itseään
lapsen vuoksi. Hän itse ei ollut vaivainen leski jouduttuaan pakosta
luottamaan outoon naiseen, jonka moukkamainen mies oli työskennellyt
"enimmäkseen maan alla" saamatta koskaan kuolemaa kolkuttamaan
ovelleen, köyhän pöydän ääressä joka päivä ruokkien neljää poikaa —
mutta voi pikkuista poikaparkaa!

Nämä sanat vielä huulillaan hänen mieleensä juolahti — ja se on vain
esimerkkinä siitä voimasta, jolla hänen toivonsa ja pelkonsa ja kaikki
ajatuksensa suuntautuivat määrättyyn keskukseen — että tuon naisen
tielle oli pantu suuri kiusaus.

Hänenkin nuorin lapsensa oli poika. Olisikohan mahdollista, että hän
vaihtaisi lapset?

Vaikka Dombey pian olikin mielissään siitä, että oli hylännyt moisen
ajatuksen romanttisena ja epätodennäköisenä — joskin mahdollisena, sitä
ei voinut kieltää — ei hän voinut olla kuvittelematta, millainen hänen
asemansa olisi, jos hän vanhaksi tultuaan huomaisi sellaisen petoksen.
Saattaisiko siihen tilaan joutunut mies riistää petturilta niin monien
vuosien aikana kehittyneen tottumuksen, luottamuksen ja uskon hedelmän
ja lahjoittaa sen vieraalle?

Kun hänen harvinainen mielenliikutuksensa asettui, haihtuivat nämä
pahat aavistukset vähitellen, vaikka niistä jäikin niin paljon
jäljelle, että hän päätti lujasti pitää itse tarkoin silmällä
Richardsia, vaikka ei näyttäisikään niin tekevän. Ja kun hän nyt oli
rauhallisemmalla mielellä, piti hän imettäjän halpaa yhteiskunnallista
asemaa pikemmin edullisena asianhaarana kuin päinvastoin, koska se
sinänsä oli leveänä juopana hänen ja lapsen välillä ja teki heidän
eronsa helpoksi ja luonnolliseksi.

Sillä välin sopivat ehdoista rouva Chick ja Richards neiti Toxin
avustamina, ja kun Richardsille oli annettu pikku Dombey, niin
juhlallisesti kuin tässä olisi tapahtunut hengelliseen veljeskuntaan
luovuttaminen, jätti hän itkien ja suudellen omat lapsensa sisarensa
Jemiman haltuun. Sitten tuotiin esille viinilasit perheen alakuloisen
mielen virkistämiseksi.

"Juotte kai tekin lasin viiniä, vai kuinka?" kysyi neiti Tox, kun
Toodle ilmestyi huoneeseen.

"Kiitoksia, arvoisa rouva, koska hyväntahtoisesti tarjoatte."

"Ja olette oikein iloinen voidessanne jättää rakkaan kelpo vaimonne
näin hyvään kotiin, eikö niin?" kysyi neiti Tox nyökäyttäen päätään ja
iskien hänelle silmää salavihkaa.

"En, arvoisa rouva", vastasi Toodle. "Toivon vain hänen pian palaavan."

Sen kuullessaan Polly itki yhä katkerammin. Silloin rouva Chick, joka
pelkäsi tämän surun vaikuttavan turmiollisesti pikku Dombeyhin ("tekee
happameksi, nähkääs", kuiskasi hän neiti Toxille), kiiruhti apuun.

"Pikku lapsenne menestyy varmaankin oivallisesti sisarenne Jemiman
hoidossa, Richards", virkkoi rouva Chick, "ja teidän pitää vain
karaista mielenne — tämä maailma, nähkääs, on ponnistusten maailma,
Richards — ollaksenne oikein onnellinen. Joko teistä on otettu mitta
surupuvun ompelemista varten, Richards?"

"Ky-yllä, rouva", nyyhkytti Polly.

"Ja se pukee teitä varmaan mainiosti", sanoi rouva Chick, "sillä sama
tyttö on ommellut minulle jo monta pukua. Se valmistetaan sitäpaitsi
parhaista aineksista."

"Voi taivas, kuinka teistä tulee hieno", virkkoi neiti Tox, "niin että
miehenne ei tunne teitä, vai mitä?"

"Minä tuntisin hänet aina ja kaikkialla", vastasi Toodle töykeästi.

Toodlea oli nähtävästi mahdoton lahjoa.

"Ja mitä ruokaan tulee, Richards", jatkoi rouva Chick, "on teillä aina
tarjolla kaikkein parasta. Te saatte itse määrätä joka päivä ruokanne,
ja kaikkea, mikä teitä miellyttää, hankitaan niin auliisti kuin
olisitte ylhäinen nainen."

"Niin, varmasti!" sanoi neiti Tox liittyen myötätuntoisena
vuoropuheluun. "Ja portteria — ihan rajattomasti, eikö niin, Louisa?"

"Tietysti!" vastasi rouva Chick samalla äänensävyllä. "Vain vähän
pidättyväisyyttä vihanneksissa, kultaseni."

"Ja ehkä myöskin etikkakurkuissa", arveli neiti Tox.

"Noita poikkeuksia lukuunottamatta", virkkoi Louisa, "voitte valita
ruokanne oman mielenne mukaan, eikä teidän tarvitse ollenkaan
kieltäytyä mistään".

"Ja sitten", sanoi neiti Tox, "niin kovasti kuin hän onkin kiintynyt
omaan pikku lapseensa — ja olen varma siitä, että te, Louisa, ette
moiti häntä sen kiintymyksen vuoksi?"

"En toki!" huudahti rouva Chick jalomielisesti.

"Niin hänen tietysti täytyy mieltyä pikku hoidokkiinsa ja pitää suurena
etuoikeutena voidessaan nähdä pienen enkelin, joka on läheisessä
yhteydessä korkeimpien luokkien kanssa, päivä päivältä vähitellen
kehittyvän yhteisestä lähteestä. Eikö niin, Louisa?"

"Epäilemättä", vahvisti rouva Chick. "Katsokaahan, rakkaani, hän
on jo ihan tyytyväinen ja rauhoittunut ja aikoo lausua jäähyväiset
sisarelleen Jemimalle, pikku palleroisilleen ja rehelliselle kelpo
miehelleen kevein sydämin ja hymyillen. Näettekös, rakas ystävä?"

"Tosiaankin!" huudahti neiti Tox. "Niinpä hän tekeekin!"

Mutta näistä sanoista huolimatta Polly-parka hyväili kutakin
vuorollansa onnettoman näköisenä ja riensi lopulta pois lopettaakseen
jyrkästi enemmät hyvästelyt lastensa kanssa. Sotajuoni tuskin onnistui
sentään niin hyvin kuin se olisi ansainnut, sillä kun lähinnä nuorin
poika arvasi hänen aikomuksensa, alkoi se paikalla kiivetä hänen
jäljessään portaita ylös nelinkontin, kun taas vanhin (joka perheessä
tunnettiin Puskurin nimellä muistoksi höyrykoneesta) ilmaisi suruaan
takomalla kantapäitään lattiaan ihan riivatusti, mihin koko muu perhe
yhtyi.

Kun kaikki pikku Toodlet saivat kätensä täyteen appelsiineja ja
rahakolikoita, rauhoittui heidän ensimmäinen surunpuuskansa, ja perhe
toimitettiin kiireimmän kaupalla takaisin asuntoonsa vuokravaunuissa,
jotka oli jätetty sitä varten odottamaan. Jemiman suojelemina lapset
avasivat ajoneuvojen akkunan ja pudottelivat appelsiineja ja rahoja
pitkin matkaa. Toodle itse valitsi takapaikan, jommoinen parhaiten
vastasi hänen tottumuksiaan.




KOLMAS LUKU

Dombey ihmisenä ja isänä, kodin päämiehenä


Kun rouva Dombey-vainajan hautajaiset oli suoritettu täydelliseksi
tyydytykseksi sekä hautaustoimistolle että koko naapuristolle, joka
on sellaisissa tapauksissa usein halukas moittimaan ja käsittämään
kaikki tuollaisissa juhlamenoissa mahdollisesti sattuvat laiminlyönnit
tai puutteet loukkaukseksi itseään kohtaan, alkoivat Dombeyn taloon
kuuluvat ihmiset taas elää entiseen tapaansa. Tällä pikku maailmalla,
samoin kuin ulkona olevalla suurellakin, oli se ominaisuus, että se
helposti unohti vainajansa, ja kun keittäjätär oli sanonut, että
rouva-vainaja oli ollut rauhallinen luonteeltaan, ja emännöitsijä, että
sellainen oli ihmisen kohtalo aina, ja hovimestari, että kuka olisi
sitä ajatellut, ja sisäkkö, että hän tuskin saattoi sitä uskoa, ja
lakeija, että se tuntui hänestä ikäänkuin unelta — silloin oli heidän
mielestään asia loppuun käsitelty, ja surupuvutkin alkoivat heidän
mielestään jo käydä kuluneen näköisiksi.

Richardsista, jota pidettiin yläkerrassa jonkinlaisena kunnioitettavana
vankina, näytti hänen uuden elämänsä aamunkoitto kylmältä ja harmaalta.
Dombeyn talo oli hyvin iso korkeiden rakennusten reunustaman, synkän
ja kauhean ylhäisen kadun varjonpuolisella sivulla Portland Placen ja
Bryanstone Squaren välisellä tienoolla. Se oli nurkkatalo laajoine
kellarialueineen, missä luukuilla varustetut ikkunat tuijottivat
nyrpeinä ja törkysäiliöihin johtavat ovet näyttivät virnistävän.
Se oli synkän komea talo, takasivultaan puoliympyrän muotoinen, ja
sisälsi kokonaisen jonon seurusteluhuoneita, ikkunat hiekkapihalle
päin, missä kaksi kuihtuneen näköistä puuta, rungot ja oksat mustina,
pikemmin ritisi kuin humisi: niin savustettuja niiden lehdet olivat.
Kesäaurinko ei koskaan paistanut tälle kadulle paitsi varhain aamiaisen
aikana, jolloin se ilmestyi yhtaikaa vesirattaiden, vanhojen vaatteiden
kauppiaan, kurjenpolvien myyjän, sateenvarjon paikkaajan ja sen miehen
keralla, joka helisteli pientä kulkusta mennessään. Pian se taas hävisi
palaamatta enää sinä päivänä, ja kun sitä seurasivat kuljeskelevat
soittokunnat ja temppuilijat, jäi piha kaikkein kurjimman soittokoneen
ja valkoisten hiirien tyyssijaksi. Silloin tällöin vain ilmestyi
vaihteeksi näkyviin jokin siili, kunnes hovimestarit, joiden herrasväet
söivät kaupungilla, alkoivat hämärässä seisoskella ovilla ja lyhtymies
teki yhä uudistuvan, mutta turhan yrityksensä antaa kadulle iloisempaa
ulkonäköä kaasun avulla.

Talo oli sisäpuolelta yhtä aution näköinen kuin ulkoakin. Hautajaisten
jälkeen Dombey määräsi huonekalut peitettäviksi — ehkä säästääkseen
niitä pojalleen, jota kaikki hänen suunnitelmansa tarkoittivat — ja
kaikki koristukset otettaviksi pois muista huoneista paitsi niistä,
jotka hän piti itseään varten alakerrassa. Näin tehtiin salaperäisen
näköisiä hahmoja pöydistä ja tuoleista, jotka koottiin yhteen keskelle
huoneita ja peitettiin suurilla käärinlakanoilla. Kellonkahvat,
ikkunakaihtimet ja kuvastimet, jotka käärittiin jokapäiväisiin tai
kerran viikossa ilmestyviin sanomalehtiin, pakottivat huoneessa kävijän
vasten tahtoaankin lukemaan katkelmia kuolemantapauksista ja hirveistä
murhista. Kaikki kynttilänjalat ja kattokruunut verhottiin Hollannin
palttinalla, minkä jälkeen ne näyttivät katon silmästä riippuvalta
jättiläiskyyneleeltä. Uuneista tuntui lähtevän samanlainen haju kuin
hautaholveista ja kosteista kellareista. Haudattu rouva-vainaja katseli
kamalan näköisenä aavemaisten siteitten verhoamista kehyksistä.
Jokainen tuulenpuuska lennätti läheisen tallirakennuksen nurkan takaa
pyyhältäessään muutamia oljenkorsia, joilla talon kohdalla oleva katu
oli peitetty rouva-vainajan sairauden aikana ja joista tahraantuneita
jäännöksiä vielä oli tarttuneina kaikkialla lähinurkkiin. Ne
kokoontuivat aina salaisen voiman vetäminä vastapäisen tyhjän talon
kynnyksen luo ja lensivät siellä surullisen kaunopuheisina Dombeyn
ikkunoita vasten.

Niihin huoneisiin, joita Dombey käytti omana asuntonaan, pääsi
suoraan eteisestä. Hänellä oli hallussaan arkihuone, kirjasto, joka
oikeastaan oli pukeutumishuoneena, niin että kuumana puserretun
paperin, sahviaanin ja venäjännahkan haju taisteli muutamien
saapasparien lemun kanssa, ja takana jonkinlainen kasvihuone tai
lasikattoinen aamiaishuone, jonne näkyivät aikaisemmin mainitut
puut ynnä tavallisesti pari kolme hiiviskelevää kissaa. Nämä kolme
huonetta sijaitsivat perätysten. Aamuisin, kun Dombey söi aamiaista
jommassakummassa ensiksimainitussa huoneessa, tai iltapäivällä,
kun hän palasi kotiin ruualle, kutsuttiin Richards kellonsoitolla
lasihuoneeseen, missä hän sai kävellä edestakaisin pientä hoidokkiaan
kantaen. Mikäli imettäjä tuollaisina hetkinä vilaukselta näki Dombeyn,
joka istui kaukana pimeässä, tuijottaen lasta kohti synkkien, raskaiden
huonekalujen takaa, alkoi tämä mies hänestä tuntua kopissa asuvalta
yksinäiseltä vangilta tai omituiselta ilmestykseltä, jota ei voinut
puhutella eikä ymmärtää.

Tuollaista elämää oli pikku Paul Dombeyn imettäjä suojatteineen
viettänyt joitakin viikkoja ja eräänä päivänä palannut yläkertaan
autioihin juhlahuoneisiin tekemältään alakuloiselta kävelyretkeltä
(hän ei koskaan lähtenyt ulos ilman rouva Chickiä, joka tuli kauniina
aamuina tavallisesti neiti Toxin seurassa hakemaan häntä ja lasta
kävelylle — toisin sanoen astelemaan edestakaisin katukäytävällä
vakavasti kuin hautajaissaatossa). Hän istui omassa huoneessaan, kun
ovi aukeni hitaasti ja hiljaa, ja tummasilmäinen pikku tyttö kurkisti
sisään.

"Varmaankin Florence-neiti, joka on palannut tätinsä luota", ajatteli
Richards, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä lasta. "Toivottavasti
voit hyvin, pikku neiti", virkkoi hän ääneen.

"Onko tuo minun veljeni?" kysyi tyttö osoittaen pikku lasta.

"Kyllä, enkelini", vastasi Richards. "Tuleppas suutelemaan sitä."

Mutta sensijaan että olisi tullut lähemmäksi lapsi katseli häntä
vakavasti ja sanoi:

"Mitä olette tehnyt äidilleni?"

"Herra siunatkoon tuota pikku olentoa!" huudahti Richards, "mikä
surullinen kysymys! Minäkö tehnyt? En mitään, neiti."

"Mitä sitten toiset ovat tehneet minun äidilleni?" kysyi lapsi.

"En ole eläissäni nähnyt niin sydäntäsärkevää!" sanoi Richards, joka
luonnollisestikin sijoitti mielikuvituksessaan tämän lapsen tilalle
jonkun omistaan kyselemään samanlaisessa tilanteessa. "Tule lähemmäksi,
pikku neiti! Älä pelkää minua."

"En minä pelkää teitä", vastasi lapsi lähestyen. "Mutta minä haluan
tietää, mitä äidille on tehty."

"Kultaseni", vastasi Richards, "sinä käyt tuossa sievässä mustassa
puvussa äitisi muistoksi".

"Minä voin muistaa äitiäni millaisessa puvussa tahansa", vastasi lapsi
kyynelten noustessa hänen silmiinsä.

"Mutta ihmiset pukeutuvat mustaan sellaisten muistoksi, jotka ovat
menneet pois", jatkoi imettäjä.

"Minne?" kysyi lapsi.

"Tuleppas tänne ja istuudu minun viereeni", sanoi Richards, "niin minä
kerron sinulle erään tarinan".

Vaistomaisesti tuntien, että se oli aiottu vastaukseksi hänen
kysymykseensä, pikku Florence pani pois hattunsa, jota oli tähän asti
pitänyt kädessään, istuutui jakkaralle imettäjän jalkojen juureen ja
katseli ylöspäin hänen kasvoihinsa.

"Oli kerran", aloitti Richards, "eräs nainen — oikein hyvä nainen, jota
hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti".

"Eräs oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti",
kertasi lapsi.

"Joka sairastui ja kuoli, kun Jumala katsoi sopivan ajan tulleen."

Lapsi värisi.

"Kuoli, niin ettei kukaan koko maailmassa enää saa nähdä häntä, ja
haudattiin maahan, missä kasvaa puita."

"Kylmään maahan?" sanoi lapsi taas väristen.

"Ei. Lämpimään maahan", vastasi Polly, käyttäen heti edukseen tätä
huomautusta, "missä rumat pikku siemenet muuttuvat kauniiksi kukiksi
ja ruohoksi ja viljaksi ja kuka tietää miksi. Missä hyvät ihmiset
muuttuvat kirkkaiksi enkeleiksi ja lentävät ylös taivaaseen!"

Lapsi, joka oli antanut päänsä painua alas, nosti sen taas ja istui
katsellen häntä hartaasti.

"No, maitahan hiukan", jatkoi Polly aika lailla hämillään tästä vakavan
jännittyneestä katseesta ja toisaalta omasta halustaan lohduttaa lasta,
äkillisestä menestyksestään ja perin vähäisestä itseluottamuksestaan.
"Kun siis tuo nainen kuoli, tuli hän Jumalan luo, minne hänet ensin
lieneekin viety, ja hän rukoili Jumalaa, tuo hyvä nainen", virkkoi
Polly sanomattoman liikutettuna, sillä hän puhui ihan tosissaan,
"opettamaan hänen pikku tytärtään lujasti uskomaan siihen ja tietämään,
että hän oli onnellinen siellä ja rakasti häntä yhä, ja toivomaan ja
koettamaan — koko ikänsä — saada kerran tavata hänet siellä, missä
heidän ei enää koskaan tarvitsisi erota."

"Se oli minun äitini!" huudahti lapsi hypähtäen pystyyn ja tarttuen
kertojan kaulaan.

"Ja lapsen sydän", jatkoi Polly vetäen hänet syliinsä, "pikku tytön
sydän oli niin kokonaan täynnä tätä totuutta, että vaikka hän kuuli
sen asian vain vieraalta imettäjältä, joka ei osannut kertoa sitä
oikein, vaan oli itsekin vain äitiparka eikä mitään muuta, sai hän
lohtua siitä — ei tuntenut itseään niin yksinäiseksi — nyyhkytti ja
itki hänen rintaansa vastaan — tunsi rakkautta hänen sylissään lepäävää
lasta kohtaan — ja —ja, lapsi kulta!" keskeytti Polly silitellen tytön
kiharoita ja antaen kyyneltensä valua niille.

"Kuulkaas, Floy-neiti! Isänne varmasti suuttuu!" huusi terävä ääni
ovelta samalla kun kynnykselle ilmestyi lyhyt, ruskea ja pyöreä
nelitoistavuotias tyttö, jolla oli pieni nykerönenä ja sysimustia
helmiä muistuttavat silmät. "Kun on vielä erityisesti kielletty teitä
menemästä kiusaamaan uutta imettäjää."

"Eihän hän kiusaa minua", kuului Pollyn hämmästynyt vastaus. "Minä
pidän paljon lapsista."

"Oi, suokaa anteeksi, rouva Richards, sen on nähkääs yhdentekevää",
vastasi mustasilmäinen tyttö, jonka ääni tuntui niin terävältä ja
purevalta, että se oli vähällä saada kyyneleet valumaan toisen
silmistä. "Minä ehkä pidän oikein paljon simpukoista, rouva Richards,
mutta siitä ei johdu, että saisin niitä teeni kanssa."

"No, eihän se mitään haittaa", huomautti Polly.

"Oi, kiitoksia, rouva Richards", vastasi toinen. "Suvaitkaa kuitenkin
muistaa, että Floy-neiti on minun hoidossani ja pikku Paul-herra
teidän."

"Mutta meidän ei tarvitse senvuoksi riidellä", sanoi Polly.

"Ei suinkaan, rouva Richards", vastasi äkäpussi. "Ei suinkaan, en
minä sitä toivo, eihän meidän tarvitse olla sillä kannalla toisiamme
kohtaan, sillä Floy-neiti on vakinainen ja Paul-herra väliaikainen."
Äkäpussi käytti puheessaan vain pikku pysähdyksiä työntäen tulemaan
kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, yhtenä ainoana lauseena ja jos
mahdollista yhdellä ainoalla hengenvedolla.

"Neiti Florence on vasta palannut kotiin, vai kuinka?" kysyi Polly.

"Niin, rouva Richards, vasta palannut, ja nyt, Floy-neiti, ennenkuin
olette ollut kotona neljännestuntiakaan, tahritte märkiä kasvojanne
siihen kallisarvoiseen surupukuun, jonka rouva Richards on saanut
äitinne vuoksi!" Nämä moitesanat lausuessaan tempaisi äkäpussi, jonka
todellinen nimi oli Susan Nipper, lapsen irti uudesta ystävästä
ikäänkuin hampaan suusta. Mutta hän näytti tässä menettelevän
pikemminkin vain liian innokkaan velvollisuudentunnon vuoksi kuin
tahallisesta epäystävällisyydestä.

"Hänestä tulee olemaan oikein hauskaa olla taas kotona", virkkoi Polly
nyökäyttäen lapselle päätään rohkaiseva hymy terveillä kasvoillaan,
"kun saa nähdä rakkaan isänsäkin tänä iltana".

"No, no, rouva Richards!" huudahti neiti Nipper kiihkeällä ja
äkkinäisellä tavallaan. "Jopa nyt jotakin! Tosiaankin, nähdä rakkaan
isänsä! Sitä kannattaisi katsella!"

"Hän ei siis saa nähdä isäänsä?" kysyi Polly.

"Ei, rouva Richards, hänen isänsä on liiaksi takertunut erääseen
toiseen, eikä sitä ennenkään Floy ollut hänen suosikkinsa. Tytöistä ei
tässä talossa välitetä, rouva Richards, uskokaa minua."

Lapsi vilkaisi pikaisesti toisesta hoitajasta toiseen kuin olisi
ymmärtänyt ja tuntenut, mitä puhuttiin.

"Te hämmästytätte minua!" huudahti Polly. "Eikö herra Dombey ole nähnyt
häntä senjälkeen kun —"

"Ei", keskeytti Susan Nipper. "Ei kertaakaan senjälkeen eikä ennen
sitä melkein kuukausimääriin. Tuskin uskon, että hän olisi tuntenut
Floyta omaksi lapsekseen, jos olisi nähnyt hänet kadulla, tai tuntisi,
jos tapaisi hänet huomenna ulkona, rouva Richards, ja mitä minuun
tulee", lisäsi äkäpussi nauraa tirskuen, "en osaa sanoa, tietääkö hän
ylimalkaan minua olevankaan".

"Lapsiparka!" sanoi Richards tarkoittaen pikku Florencea eikä neiti
Nipperiä.

"Niin, lähempänä kuin sadan penikulman päässä siitä, missä nyt
keskustelemme, on suorastaan mörkö, sen saatte uskoa, rouva Richards,
ottamatta tietysti läsnäolevia lukuun", virkkoi Susan Nipper; "toivotan
teille hyvää jatkoa, rouva Richards. Ja nyt, Floy-neiti, tulkaa minun
kanssani älkääkä jääkö tänne pahana tottelemattomana lapsena, joka ei
välitä neuvoista."

Näistä varoituksista ja Susan Nipperin nykimisistä huolimatta, jotka
eivät olleet ihan vaarattomia, vaan olisivat saattaneet nyrjähdyttää
oikean olkapään sijoiltaan, riistäytyi pikku Florence irti ja suuteli
hellästi uutta ystäväänsä.

"Hyvästi!" sanoi lapsi. "Voikaa hyvin! Minä tulen taas pian katsomaan
teitä, ja te tulette minun luokseni? Susan ei kiellä sitä. Eikö niin,
Susan?"

Susan näytti olevan sisimmässään hyvänluontoinen pikku olento,
vaikkakin kuului siihen kasvattajaryhmään, jonka mielestä on lapsia
ravisteltava ja pudisteltava ja viskeltävä samoin kuin rahojakin, jotta
ne pysyisivät kunnossa ja kirkkaina. Sillä kun lapsi koetti taivuttaa
häntä muutamilla hyväilevillä eleillä ja sanoilla, pani hän käsivarteni
a ristiin ja pudisti päätään, samalla kun hänen seposelälleen
avattuihin mustiin silmiinsä tuli myöntyvä ilme.

"Ei ole oikein, Floy-neiti, kysyä sellaista, sillä te tiedätte,
etten voi kieltää teiltä mitään, mutta rouva Richards ja minä otamme
selville, mitä voi tehdä, jos rouva Richardsia haluttaa, sillä nähkääs
minua haluttaa matkustaa Kiinaan asti, mutta en kuitenkaan tiedä,
kuinka Lontoon satamasta lähdetään."

Richards suostui ehdotukseen.

"Tässä talossa ei helise juuri niin paljon iloa", virkkoi neiti Nipper,
"että kukaan haluaisi olla yksinäisempi kuin muutenkin täytyy olla.
Nuo Toxit ja Chickit saavat kiskaista suustani pari etuhammasta, rouva
Richards, mutta se ei vielä merkitse, että antaisin heidän vetää pois
kokonaisen rivin."

Tämänkin Richards myönsi, se kun tuntui hyvin ilmeiseltä.

"Minä olen tosiaankin hyvin halukas elämään sovussa kanssanne, rouva
Richards", lisäsi Susan Nipper, "niin kauan kuin Paul-herra pysyy
vakinaisena, jos voimme järjestää asian niin, ettemme avoimesti riko
käskyjä vastaan, mutta laupias taivas, Floy-neiti, te ette ole vielä
lähtenyt täältä pois, tottelematon lapsi, pois nyt, mennään, mennään!"

Samassa Susan Nipper kävi äkkiä käsiksi holhokkiinsa ja lennätti hänet
ulos huoneesta.

Surullinen ja laiminlyöty lapsi oli niin hiljainen ja tyyni ja
kärsivällinen, ja hänellä näytti olevan sydämessään niin paljon
rakkautta, josta ei kukaan tuntunut välittävän, niin paljon apeita
ajatuksia, joiden loukkaamista ei kukaan näyttänyt karttavan,
että Pollyn sydän ihan vuoti verta, kun hän taas jäi yksin. Siinä
yksinkertaisessa kohtauksessa, jossa hän oli ensi kerran nähnyt pikku
orvon, oli hänen äidillinen sydämensä heltynyt yhtä paljon kuin
lapsenkin, ja hänestä tuntui samoin kuin lapsestakin, että siitä
hetkestä oli hänen ja lapsen välille alkanut kehittyä luottamuksellinen
suhde.

Vaikka Toodle niin suuresti luottikin Pollyyn, oli tämä sivistyksensä
puolesta tuskin ollenkaan miestään ylempänä. Mutta hän oli hyvä
yksinkertainen luonne, joka yleensä on parempi, uskollisempi, ylevämpi,
jalompi, nopeampi tuntemaan ja paljon kykenevämpi säilyttämään
hellyyttä ja sääliä, uhrautumista ja antaumusta kuin mies. Ja niin
oppimaton kuin hän olikin, olisi hän ehkä voinut jo näin varhain
herättää Dombeyn mielessä edes sarastavan käsityksen, joka ei sitten
tulevaisuudessa olisi iskenyt häneen kuin salama.

Mutta nyt poikkeamme asiasta. Polly ei ajatellut silloin mitään muuta
kuin käyttää hyväkseen neiti Nipperin suopeaa mielenlaatua ja keksiä
jonkin keinon, jolla saisi pikku Florencen luokseen laillisesti, ilman
kapinaa. Vielä samana iltana sattui tarjoutumaan sopiva tilaisuus.

Hänet oli kuten tavallisestikin soitettu alas lasihuoneeseen, missä
hän sitten oli astellut edestakaisin pitkän aikaa lapsi sylissään,
kun hänen suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen Dombey äkkiä tuli
huoneestaan ja pysähtyi hänen eteensä.

"Hyvää iltaa, Richards."

Juuri sama ankara, jäykkä herra, jollaiseksi Polly oli hänet huomannut
jo ensi päivänään tässä talossa. Niin kovan näköinen, että Polly
vaistomaisesti loi silmänsä alas ja samalla niiasi.

"Kuinka Paul-herra voi, Richards?"

"Mainiosti, herra, oikein hyvin."

"Siltä näyttää", vastasi Dombey katsellen hartaasti hentoja kasvoja,
jotka imettäjä paljasti hänen nähdäkseen, ja kuitenkin samalla
teeskennellen olevansa jokseenkin välinpitämätön. "Toivottavasti saatte
kaikkea, mitä haluatte?"

"Kyllä, kiitos, herra."

Mutta hän liitti tähän vastaukseen niin silmäänpistävän epäröimisen
vivahduksen, että Dombey, joka oli kääntynyt poispäin, pysähtyi ja
vilkaisi häneen vielä kysyvästi.

"Minun käsitykseni mukaan ei mikään tee lapsia niin reippaiksi ja
iloisiksi kuin se, että ne saavat nähdä toisten lasten leikkivän
lähellään", huomautti Polly rohkaisten mielensä.

"Jollen erehdy, huomautin teille, Richards, tänne tullessanne", sanoi
Dombey rypistäen otsaansa, "että toivon teidän tapaavan perhettänne
mahdollisimman harvoin. Saatte jatkaa kävelyänne."

Samassa hän hävisi sisempään huoneeseen, ja Pollylle jäi vain se tieto,
että Dombey oli käsittänyt hänet väärin ja että hän itse oli joutunut
epäsuosioon edistymättä vähääkään yrityksessään.

Seuraavana iltana Dombey asteli jo edestakaisin kasvihuoneessa hänen
tullessaan alas. Kun imettäjä pysähtyi ovelle tämän harvinaisen näyn
hämmästyttämänä ja epävarmana siitä, oliko hänen mentävä sisälle vai
peräydyttävä, kutsui Dombey häntä.

"Jos teidän mielestänne tosiaankin tuollainen seura on hyvää lapselle",
aloitti Dombey täsmällisesti, ikäänkuin Polly olisi sanonut eiliset
sanansa vasta äsken, "niin eikö Florence-neiti kelpaa?"

"Florence-neiti olisi parasta seuraa, herra", vastasi Polly
innokkaasti, "mutta minä kuulin hänen pikku hoitajansa sanovan, että
häntä ei —"

Dombey soitti kelloa ja käveli edestakaisin, kunnes palvelija saapui.

"Sanokaa niille, että Florence-neiti saa tulla Richardsin luo ja mennä
hänen kanssaan kävelemään ja niin edespäin, aina kun Richards vain
haluaa. Sanokaa, että lapset saavat olla yhdessä milloin vain Richards
tahtoo."

Rauta oli nyt kuumana, ja takoakseen sitä rivakasti — asia oli hyvä,
ja se rohkaisi Pollya, vaikka hän vaistomaisesti pelkäsikin Dombeyta —
hän pyysi, että Florence-neiti paikalla lähetettäisiin alas tutustumaan
pikku veljeensä.

Hän oli leikkivinään pikku lapsen kanssa, kun palvelija poistui
täyttämään käskyä, mutta hän luuli huomaavansa Dombeyn värin muuttuvan
ja hänen kasvojensa ilmeen vaihtuvan. Dombey kääntyikin äkkiä kuin
peruuttaakseen omat tai Richardsin sanat tai kummatkin, mutta hillitsi
mielensä vain häpeän vuoksi.

Ja Richards oli oikeassa. Viimeksi, jolloin Dombey oli nähnyt
laiminlyödyn tyttärensä, oli lapsen ja kuolevan äidin epätoivoinen
syleily samalla kertaa tuntunut hänestä paljastukselta ja moitteelta.
Niin kokonaan vaipunut kuin hän olikin ajattelemaan poikaansa, johon
liittyi niin suuria toiveita, ei hän voinut unohtaa tuota erokohtausta.
Hän ei voinut unohtaa, että hän itse oli siihen osaton, sillä hellän
rakkauden ja uskollisuuden kirkkaan syvyyden pohjalla lepäsivät nuo
molemmat syleilevät olennot hänen seistessään rannalla syrjäisenä
katselijana, jota pidettiin loitolla.

Kykenemättä karkoittamaan näitä seikkoja muististaan tai säilyttämään
mieltänsä vapaana niiden merkityksen herättämästä epämääräisestä
aavistuksesta, sellaisena kuin hän saattoi sen nähdä ylpeytensä sumun
läpi, hän tunsi entisen välinpitämättömyyden sijasta Florencea kohtaan
omituista vastenmielisyyttä. Hänestä melkein tuntui kuin lapsi olisi
pitänyt häntä silmällä tai epäillyt häntä. Kuin tytöllä olisi ollut
avain johonkin hänen rinnassaan piilevään salaisuuteen, jota hän tuskin
itsekään tajusi. Kuin lapsi vaistomaisesti huomaisi isänsä rinnassa
soivan epäsointuisen kielen, peläten pelkällä hengähdyksellään saavansa
sen väräjämään.

Dombeyn tunteet tätä lasta kohtaan olivat sen syntymästä aikain olleet
kielteiset. Tosin hän ei ollut koskaan vihannut Florencea: sitä hän
ei ollut viitsinyt taikka se ei ollut juolahtanut hänen mieleensä.
Florence ei ollut koskaan tuntunut hänestä nimenomaan vastenmieliseltä.
Mutta nyt hän oli kiusaantuneella mielellä tytön vuoksi, joka häiritsi
hänen rauhaansa. Hän olisi mieluummin karkoittanut ajatuksistaan
koko lapsen, jos olisi tietänyt kuinka. Ehkä — kuka tutkii sellaiset
salaisuudet! — hän pelkäsi joutuvansa kerran vihaamaan tytärtään.

Kun pikku Florence arkana ilmestyi ovelle, lakkasi Dombey kävelemästä
ja katsahti häneen. Jos hän olisi katsellut hartaammin ja isän
silmillä, olisi hän voinut lukea lapsen vilkkaissa silmissä kaiken
sen mielenliikutuksen ja pelon, joka pakotti epäröimään, kiihkeän
halun juosta itkien syleilemään isää, kätkeä kasvonsa hänen rintaansa
vastaan ja huudahtaa: "Oi isä, koeta rakastaa minua, minulla ei ole
ketään muuta!" Niinikään hän olisi voinut huomata lapsen silmistä
hänen pelkäävän joutuvansa pois työnnetyksi, olevansa liian rohkea ja
loukkaavansa isää, ja kuinka säälittävästi hän kaipasi kehoitusta ja
rohkaisua ja kuinka liian raskaan taakan rasittama nuori sydän etsi
jotakin luonnollista lepopaikkaa surulleen ja rakkaudelleen.

Mutta Dombey ei huomannut mitään sentapaista, vaan näki tytön
pysähtyvän epäröivänä ovelle ja katselevan häntä. Mitään muuta hän ei
nähnyt.

"Tule sisään", lausui hän. "Mitä lapsi pelkää?"

Tyttö tuli sisään ja vilkaistuaan ympärilleen epävarman näköisenä jäi
seisomaan oven viereen pikku kädet lujasti yhteen puristettuina.

"Tule lähemmäksi, Florence", sanoi isä kylmästi. "Tiedätkö, kuka minä
olen?"

"Kyllä, isä."

"Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?"

Kyyneleet, jotka täyttivät lapsen silmät hänen katsahtaessaan nopeasti
ylös, jähmettyivät paikoilleen, kun hän näki isänsä ilmeen. Sitten hän
taas loi katseensa alas ja ojensi vapisevan kätensä.

Dombey otti sen omaansa ja katseli hetkisen alas lapseen kuin olisi
tietänyt yhtä vähän kuin lapsikin, mitä oli sanottava tai tehtävä.

"No niin, ole kiltti tyttö!" virkkoi hän taputtaen lasta päälaelle ja
katsellen häntä kuin salavihkaa, vaivaantuneen ja epäilevän näköisenä.
"Mene Richardsin luo! Mene!"

Hänen pikku tyttärensä oli taas hetkisen kahden vaiheilla kuin olisi
vielä tahtonut syleillä isää tai toivonut, että isä olisi nostanut
hänet syliinsä ja suudellut häntä. Hän katsahti vielä kerran isänsä
kasvoihin. Dombey ajatteli, kuinka suuressa määrin lapsen ilme
muistutti sitä katsetta, jonka hän oli luonut tohtoriin silloin
illalla, ja päästi vaistomaisesti hänen kätensä irti ja kääntyi pois.

Ei ollut vaikea huomata, että Florence käyttäytyi isänsä läsnäollessa
hyvin epäedullisesti. Dombeyn olemus ei vaikuttanut painostavasti
ainoastaan lapsen mieleen, vaan myöskin hänen käytöksensä luontaiseen
sulouteen ja vapauteen. Kuitenkin Polly jatkoi itsepintaisesti
aloittamaansa menettelyä ja uskoi lujasti, oman itsensä mukaan
päätellen, pikku Florence-paran surupuvulla olevan suuren vaikutuksen
Dombeyhin. "On tosiaankin kovaa", ajatteli Polly, "jos hän välittää
vain yhdestä äidittömästä lapsesta, kun hänellä on toinenkin, vieläpä
tyttö, silmiensä edessä."

Niin kauan kuin suinkin voi Polly antoi Florencen olla luonaan ja
puuhaili niin taitavasti pikku Paulin kanssa, että tämä selvästi näkyi
olevan paljon iloisempi silloin, kun sisar oli hänen seurassaan. Kun
sitten tuli aika lähteä yläkertaan, tahtoi hän lähettää Florencen
sisempään huoneeseen sanomaan hyvää yötä isälleen, mutta lapsi oli
arka ja peräytyi poispäin. Kun Polly uudisti kehoituksensa, piti lapsi
käsiään silmiensä edessä, ikäänkuin ei olisi tahtonut nähdä omaa
mitättömyyttään, ja sanoi: "Ei, ei! Hän ei tahdo minua. Hän ei tarvitse
minua!"

Tämä pikku väittely oli herättänyt Dombeyn huomiota, ja hän kysyi
istuen pöydän ääressä viinilaseineen, mikä oli hätänä.

"Florence-neiti pelkäsi häiritsevänsä teitä, herra, jos tulisi sanomaan
hyvää yötä", selitti Richards.

"Ei sillä ole väliä", vastasi Dombey. "Voitte antaa hänen tulla ja
mennä välittämättä minusta."

Lapsi hätkähti sen kuullessaan — ja oli hävinnyt huoneesta, ennenkuin
hänen vaatimaton ystävänsä huomasikaan.

Mutta Polly riemuitsi kuitenkin aika lailla hyvää tarkoittavan
suunnitelmansa menestymisestä ja siitä taitavuudesta, jolla hän oli
saanut sen onnistumaan. Hän ilmaisikin koko asian äkäpussille, kun oli
taas turvallisesti päässyt yläkertaan. Neiti Nipper otti jokseenkin
kylmäkiskoisesti vastaan tämän luottamuksen osoituksen samoin kuin
tiedon siitä, että heidän oli lupa tästedes seurustella vapaasti, eikä
suinkaan puhjennut innokkaisiin riemunilmauksiin.

"Minä luulin, että se ilahduttaisi teitä", virkkoi Polly.

"Kyllä, rouva Richards, olen hyvin mielissäni, kiitoksia vain", vastasi
Susan, joka oli äkkiä käynyt niin jäykäksi, että näytti siltä kuin hän
olisi pannut joitakin lisäluita liiveihinsä.

"Mutta te ette näytä sitä", virkkoi Polly.

"Pyh, kun minä olen vain vakinainen, en voi näyttää iloani niin kuin
väliaikainen", sanoi Susan Nipper. "Väliaikaisilla on täällä aina
ylivalta, sen huomaan, mutta vaikka onkin erinomainen väliseinä tämän
talon ja viereisen välillä, ei minun kuitenkaan tarvitse ehdottomasti
haluta mennä sinne, rouva Richards!"




NELJÄS LUKU

Näyttämölle ilmestyy taas muutamia uusia henkilöitä


Vaikka toiminimi Dombey ja Pojan liikehuoneisto oli Lontoon Cityn
rajojen sisäpuolella ja Marian kirkon kellojen kuuluvilla, milloin
niiden helinä ei hukkunut katujen meluun, saattoi kuitenkin lähistöllä
huomata olevan mahdollisuuksia romanttisen seikkailumaailmankin
olemassaoloon. Gog ja Magog upeilivat kymmenen minuutin välimatkan
päässä, kuninkaallinen pörssi oli ihan lähellä, Englannin pankki
maanalaisine kulta- ja hopeaholveineen oli komeana naapurina ja nurkan
takana oli rikkaan Itä-Intian yhtiön rakennus, joka alituisesti
herätti mielikuvia kallisarvoisista kankaista ja kivistä, tiikereistä,
norsuista, arabialaisista piipuista, auringonvarjostimista,
palmupuista, kantoistuimista ja uljaista ruskeakasvoisista prinsseistä
istumassa matolla hyvin pystykärkiset tohvelit jalassa. Kaikkialla
lähellä näki kuvia laivoista, jotka lähtivät täysin purjein eri
maanosiin, matkatavarain myymälöitä, jotka olivat valmiit täydellisesti
varustamaan kenet tahansa puolen tunnin kuluessa lähtemään minne häntä
halutti, ja pieniä puisia vanhanaikuisiin meriunivormuihin puettuja
merikadetteja, joita aina käytetään laivakojeiden myymäläin edustalla
kiinnittämään vuokravaunuissa istuvien huomiota.

Erään tuollaisen kuvan ainoa isäntä ja omistaja — vieläpä sellaisen
kuvan, jota olisi voinut sanoa puisevimmaksi kaikista — sen,
joka kurkottautui katukäytävän yli oikea jalka ojennettuna ihan
sietämättömän rakastettavan näköisenä, jolla oli ihmeelliset
kengänsoljet ja liehuvat liivit ja jonka oikeassa silmässä oli vallan
kiusallisen suhdaton näköväline — tuon merikadetin ainoa isäntä
ja omistaja, vieläpä ylpeäkin siitä, vanhahko herra, jolla oli
päässään walesilainen tekotukka, oli maksanut asuntovuokran, verot ja
asiaankuuluvat maksut useampana vuotena kuin mitä moni täysikasvanut,
todellinen merikadetti voi laskea ikävuosikseen, eikä Englannin
laivastossa ole puuttunut merikadetteja, jotka ovat saavuttaneet
verrattain korkean iän.

Tämän vanhan herran tavaravarastona oli merikelloja, ilmapuntareja,
kaukoputkia, kompasseja, meri- ja matkakarttoja, tähtitieteellisiä
koneita ja kaikenlaisia muita välineitä, joita tarvitaan laivan suuntaa
määrättäessä, sen vauhtia arvioitaessa tai laadittaessa selontekoa
laivan tekemistä havainnoista. Hänen laatikoissaan ja hyllyillään oli
messinki- ja lasiesineitä, joita ei kukaan muu kuin asiaan perehtynyt
olisi voinut löytää tai miksikään käsittää tai otettuaan kerran esille
panna omin neuvoin takaisin niiden omiin mahonkikoteloihin. Joka esine
oli puristettu mahdollisimman pieneen laatikkoon, sovitettu ahtaimpaan
nurkkaan, aidattu kerrassaan tunkeilevien pielusten väliin ja tungettu
kaikkein soukimpiin soppiin, jotta ei meren aaltoilu häiritsisi sen
filosofista rauhaa. Sellaisia äärimmäisiä varokeinoja oli noudatettu
joka suhteessa tilan säästämiseksi ja esineen säilyttämiseksi lujasti
alallaan, ja niin paljon käytännöllistä purjehdustaitoa oli sovellettu
ja pieluksilla varustettu ja puristettu joka laatikkoon (katsomatta
siihen, oliko laatikkona pelkkä metallilevy, jollaisia myöskin oli,
vai jonkinlainen kolmikulmaisen hatun ja meritähden välimuoto, kuten
muutamat olivat, vai tavallisen näköinen siivo ja vaatimaton säiliö),
että myymälä sinänsä näytti näiden purjehdusvälineiden esimerkin
mukaan melkein muuttuvan siistiksi, merikelpoiseksi laivanmuotoiseksi
esineeksi, joka odottamatta vesille työnnettynä ja avomerelle päässeenä
turvallisesti osaisi mennä mille asumattomalle saarelle hyvänsä.

Tämän merikadetistaan ylpeilevän laivakojeiden kauppiaan kotielämässä
vahvisti ja tuki moni yksityispiirre tätä mielikuvaa. Kun hänen
tuttavansa enimmäkseen olivat laivatarpeiden kauppiaita tai
sentapaisia henkilöitä, nähtiin hänen pöydällään aina runsaasti
oikeita laivakorppuja. Niinikään näkyi siellä usein kuivattua lihaa
ja kieltä, joihin liittyi eriskummainen köyden haju. Tuon tuostakin
ilmestyi pöydälle sekavihanneksia suurissa saviruukuissa, joiden
nimilapuissa näkyivät sanat "Myytävänä kaikenlaisia laivatarpeita".
Viinaa tarjottiin suurissa kaulattomissa koripulloissa. Seinillä
riippui kehyksissä vanhoja piirroksia laivoista varustettuina
aakkosluettelolla niiden monenlaisista salaisuuksista. Lautasiin oli
maalattu turkkilainen merirosvolaiva täysissä purjeissa; ulkomaiset
näkinkengät, meriruohot ja -sammaleet koristivat uuninreunaa, ja
pieneen takahuoneeseen, jonka seinät oli paneloitu, tuli valoa
pyöreästä aukosta kuin kajuuttaan.

Täällä hän oleskeli laivurin tapaan yksin sisarenpoikansa Walterin
kanssa, joka oli nelitoistavuotias, ihan merikadetin näköinen
nuorukainen ja siten vain vahvisti ulkomuodollaan tämän paikan
herättämää mielikuvaa. Mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin, sillä
Solomon Gills (jota tavallisesti sanottiin vain Sol-ukoksi) ei
ollut rahtustakaan merimiehen näköinen. Puhumattakaan mitään hänen
walesilaisesta tekotukastaan, joka oli niin jokapäiväinen ja kankea
walesilainen tekotukka kuin suinkin voi olla eikä tehnyt häntä
vähimmässäkään määrässä seikkailijan muotoiseksi, hän oli verkkainen,
vähäpuheinen, mietiskelevä vanha herra, jonka silmät olivat niin
punaiset kuin olisivat olleet pieniä sumun läpi paistavia aurinkoja.
Niiden ilme oli kuin vastaheränneellä, ikäänkuin hän olisi tuijottanut
kolme neljä päivää yhtä mittaa jokaisen myymälässään olevan kaukoputken
läpi ja nyt äkkiä huomaisi ympäröivän maailman vihreäksi. Ainoa muutos,
minkä koskaan huomasi hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli se, että
hänellä välillä oli yllään hyvin tiukka, häikäisevän kirkkailla
napeilla koristettu kahvinvärinen puku, välillä taas sama kahvinvärinen
takki vaaleiden nankini-nimettömien keralla. Hänellä oli aina hyvin
siisti paidanröyhelö ja ensiluokkaiset silmälasit nenällään ynnä
kellotaskussaan suunnaton ajanmittari, johon hän luotti niin lujasti,
että ennemmin kuin olisi epäillyt kallisarvoista kapinettaan olisi
uskonut kaikkien Cityn kellojen, vieläpä itse auringonkin tehneen
salaliiton sitä vastaan. Sellaisena kuin hän nyt oli, hän oli jo
asunut vuosikausia pikku merikadetin takana olevassa myymälässä ja sen
viereisessä huoneessa ja joka ilta mennyt nukkumaan ullakkohuoneeseen,
jossa usein kuului myrskyn kohinaa, samalla kun alempana mukavasti
asuvilla herrasmiehillä oli vähän tai ei ollenkaan aavistusta ilman
laadusta.

Kello puolikuuden ajoissa eräänä syysiltapäivänä lukija saa tutustua
Solomon Gillsiin, joka juuri silloin katsahtaa erehtymättömään
ajanmittariinsa. Tavallista kansanvirtausta Citystä on kestänyt tunnin
tai kauemminkin, ja ihmistulva vyöryy yhä länteen päin. "Kadut alkavat
jo harveta kovin", niinkuin ukko Gillsillä on tapana sanoa. Uhkaa
tulla sateinen ilta. Kaikki myymälän ilmapuntarit ovat laskeneet. Sade
väikkyy jo puisen merikadetin pystylierisen hatun yläpuolella.

"Mutta missähän Walter viipyy!" virkkoi Solomon Gills pantuaan
ajanmittarinsa huolellisesti paikalleen. "Päivällinen on ollut valmiina
jo puoli tuntia, eikä Walteria vielä näy!"

Ukko Gills kääntyi myymäläpöydän takana tuolillaan ja katseli
ikkunan näyte-esineiden välitse ulos nähdäkseen, eikö hänen
sisarenpoikansa astuisi kadun poikki. Mutta nuorukaista ei näkynyt
liikkuvien sateenvarjojen lomassa, eikä liioin voinut häneksi luulla
vahakangaslakkista sanomalehtipoikaa, joka laahusti hitaasti eteenpäin
ulkopuolella olevaa messinkikaidetta myöten, piirustellen etusormellaan
nimeään Gillsin nimen päälle.

"Jollen tietäisi hänen rakastavan minua liiaksi lähteäkseen ilman muuta
karkuun ja vasten minun tahtoani ottaakseen paikan laivassa, alkaisin
käydä levottomaksi", virkkoi Gills ja naputteli muutamia ilmapuntareita
sorminivelillään. "Voisin tosiaankin käydä levottomaksi. Kaikki
laskeneet! Paljon sadetta! No niin, tarpeen se onkin."

"Minä luulen", virkkoi Gills puhaltaen pölyn pois erään
kompassilaatikon lasikannelta, "ettet sinä osoita suoremmin ja
täsmällisemmin takahuoneeseen päin kuin pojan oma halu sittenkin. Eikä
se huone voikaan olla suoremmin pohjoisessa. Ei kahdettakymmenettä osaa
piirtoa kummallekaan puolelle."

"Hohoi, Sol-eno!"

"Hohoi, poikani!" huusi Gills kääntyen ripeästi. "Mitä, oletko sinä jo
tullut?"

Walter oli pirteä, reipas poika, jonka posket punoittivat
kiireisestä juoksusta sateessa, hauskan näköinen, kirkassilmäinen ja
kiharatukkainen.

"Kas niin, eno, kuinka olet tullut toimeen koko päivän ilman minua?
Onko päivällinen valmis? Minun on nälkä."

"Toimeentulemisen puolesta", vastasi Solomon hyväluontoisesti, "olisi
kummallista, jollen voisi tulla toimeen ilman sinun tapaistasi nuorta
veijaria paljon paremmin kuin sinun kanssasi. Mitä taas päivälliseen
tulee, on se ollut valmiina jo puoli tuntia ja odottanut sinua. Ja mitä
nälkään tulee, niin minun vasta onkin nälkä!"

"Käydään siis käsiksi, eno!" huudahti poika. "Eläköön amiraali!"

"Hitto vieköön amiraalin!" vastasi Solomon Gills. "Tarkoitat kai
ylipormestaria?"

"En suinkaan!" huusi poika. "Eläköön amiraali! Eläköön amiraali!
Eteenpäin!"

Tämän komennussanan määräyksestä lähti tekotukka omistajineen
vastustusta tekemättä takahuoneeseen kuin viisisatahenkisen
täysihoitolajoukon etupäässä. Ja pian puuhailivat Solomon Gills ja
hänen sisarenpoikansa paistetun kampelan kimpussa, jonka jälkeen
tiesivät saavansa paistia.

"Eläköön ylipormestari, Wally", sanoi Solomon. "Ei enää mitään
amiraalista. Ylipormestari on sinun amiraalisi."

"Jopa nyt jotakin!" virkkoi poika pudistaen päätään. "Miekankantaja
olisi minusta vielä mieluisampi. Hän vetää miekkansa esiin välillä."

"Turhaan hän siinä näkee vaivaa", huomautti eno. "Kuunteleppas nyt,
mitä minä sanon, Walter. Katsoppas tuonne uuninreunukselle."

"Mutta kuka on pannut minun hopeapikarini tuonne naulaan?" huudahti
poika.

"Minä", vastasi hänen enonsa. "Ei enää pikareita. Meidän pitää tästä
päivästä lähtien alkaa juoda laseista. Me olemme liikeihmisiä. Me
olemme Cityn asukkaita. Tänä aamuna me astuimme elämään."

"No niin, eno", virkkoi poika, "juon mistä tahansa sinä haluat niin
kauan kuin voin juoda sinun terveydeksesi. Eläköön Sol-eno ja eläköön —"

"Ylipormestari", keskeytti ukko.

"Eläköön ylipormestari, tuomarit, kaupunginvaltuusto ja ammattikunnat",
virkkoi poika. "Kauan eläkööt!"

Eno nyökäytti päätään hyvin tyytyväisenä. "Ja kerroppas nyt jotakin
siitä liikkeestä", virkkoi hän.

"Voi, eno, ei siitä ole paljonkaan puhumista", vastasi poika
käytellen ahkerasti veistään ja haarukkaansa. "Se on kauhean synkkä
liikehuoneisto, ja siinä huoneessa, jossa minä istun, on korkea aita ja
rautainen kassakaappi ja muutamia ilmoituksia lähtevistä laivoista ja
almanakka ja pulpetteja ja konttorituoleja ja mustepullo ja joitakin
kirjoja ja laatikoita ja paljon hämähäkin seittejä ja yhdessä niistä
juuri minun pääni yläpuolella rutistunut likakärpänen, ihan sen
näköinen kuin olisi riippunut siinä ikuisesti."

"Eikö mitään muuta?" kysyi eno.

"Ei, ei mitään, paitsi vanhaa linnunhäkkiä (tahtoisinpa tietää kuinka
se on koskaan tullut sinne!) ja hiilisankoa."

"Eikö mitään pankkikirjoja tai vekseleitä tai muita merkkejä päivittäin
virtaa vasta rikkaudesta?" kysyi vanha Sol katsellen sisarenpoikaansa
tarkkaavan näköisen sumun läpi, joka näytti aina verhoavan hänet, ja
pannen voimakkaan painon joka sanalle.

"Kyllä, oikein paljon, tosiaankin", vastasi hänen sisarenpoikansa
välinpitämättömästi, "mutta kaikki ne ovat herra Carkerin tai herra
Morfinin tai herra Dombeyn huoneessa".

"Onko herra Dombey käynyt siellä tänään?"

"Kyllä. Kaiken päivää hän liikkui edestakaisin."

"Ei suinkaan hän sinua huomannut ollenkaan?"

"Kyllä. Hän tuli minun tuolini luo — kunpa hän ei olisi niin
juhlallinen ja jäykkä, eno — ja sanoi: 'Tehän olette laivakojeiden
kauppiaan herra Gillsin poika?' 'Sisarenpoika', vastasin minä. 'Minä
sanoinkin sisarenpoika, nuorukainen', virkkoi hän. Mutta minä voisin
vannoa hänen sanoneen poika, eno."

"Sinä kai erehdyt. Eihän se mitään merkitse."

"Ei, ei se mitään merkitse, mutta hänen ei olisi minun mielestäni
tarvinnut olla niin lyhytsanainen. Eihän se haitannut, vaikka hän
sanoikin 'poika'. Sitten hän huomautti minulle sinun puhuneen hänelle
minusta, sanoi keksineensä minulle heti toimen liikkeessään ja kehoitti
minua olemaan tarkkaavainen ja täsmällinen ja lähti sitten pois. Minun
mielestäni hän ei näyttänyt pitävän minusta erikoisemmin."

"Tarkoitat luullakseni, että hän ei erikoisesti miellyttänyt sinua?"

"Mahdollista", vastasi poika nauraen. "Ehkä niin, en ajatellut sitä
lähemmin."

Lopettaessaan päivällisen näytti Solomon vähän vakavammalta ja katsahti
tuon tuostakin pojan iloisiin kasvoihin. Kun päivällinen oli syöty
ja pöytäliina otettu pois (päivällinen oli tuotu lähellä olevasta
ruokapaikasta), sytytti hän kynttilän ja meni alas pikku kellariin,
jolloin sisarenpoika, joka seisoi lahonneilla portailla, valaisi tietä
hänelle. Hetkisen haparoituaan ukko palasi tuoden hyvin vanhan näköisen
pullon, joka oli pölyn ja lian peitossa.

"Mitä, Sol-eno!" huudahti poika, "mitä sinä hommaat! Tuohan on ihanaa
madeiraa! Nyt ei ole enää jäljellä muuta kuin yksi pullo!"

Sol-eno nyökkäsi ilmaistakseen tietävänsä hyvin, mitä teki. Kiskottuaan
korkin juhlallisen äänettömänä hän täytti kaksi lasia ja pani pullon
ynnä kolmannen puhtaan lasin pöydälle.

"Toisen pullon, Wally", virkkoi hän, "saat juoda sitten, kun olet
luonut onnesi, kun olet varakas, kunnioitettu, onnellinen mies, kun
sinun elämäntiellä tänään astumasi ensi askeleet ovat johtaneet sinut —
taivas sen suokoon! — tasaisemmalle tielle, lapseni. Siis, maljasi!"

Jokin määrä samaa sumua, joka ympäröi vanhaa Solia, tuntui joutuneen
hänen kurkkuunsa, sillä hän puhui käheästi. Hänen kätensäkin vapisi
hänen kilistäessään lasia sisarenpoikansa kanssa. Mutta saatuaan viinin
kerran huulilleen hän siemaisi sen kuin mies ja maiskautti suutaan.

"Rakas eno", sanoi nyt poika koettaen puhua iloisesti, vaikka kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä, "kiitän sinua siitä kunniasta, jonka olet
osoittanut minulle, ja niin edespäin. Nyt pyydän ehdottaa maljan herra
Solomon Gillsille kolminkertaisesti ja vielä hurraa-huudon. Hurraa!
Ja sinä saat vuorostasi kiittää, kun juomme viimeisen madeirapullon
yhdessä, eikö niin?"

He kilistivät taas, ja Walter, joka säästeli viiniään, otti vain pikku
kulauksen siitä ja piti lasia valoa vasten niin arvostelevan näköisenä
kuin suinkin saattoi.

Hänen enonsa katseli häntä jonkin aikaa mitään puhumatta. Kun heidän
katseensa lopulta kohtasivat toisensa, ryhtyi hän ääneen kehittelemään
edelleen samaa ajatusta, joka oli täyttänyt hänen mielensä, ikäänkuin
olisi puhunut alkupuolenkin sisarenpojalleen.

"Sinähän ymmärrät, Walter", virkkoi hän, "että tämä liike on minulle
pelkkä tottumuksen asia. Ja tämä tapa on mennyt minulle niin veriin,
että tuskin jaksaisin elää, jos luopuisin siitä, mutta liikkeessä on
hiljaista, kuolemanhiljaista. Silloin, kun tuo univormu valmistettiin",
jatkoi hän osoittaen pikku merikadettia, "silloin vielä saattoi ansaita
omaisuuksia, ja niitä ansaittiinkin. Mutta kilpailua, kilpailua —
uusia keksintöjä, uusia keksintöjä — muutoksia, muutoksia — maailma
on sivuuttanut minut. Tuskin tiedän itsekään, missä olen, ja vielä
vähemmän, missä asiakkaani ovat."

"Älä sure sitä, eno!"

"Esimerkiksi senjälkeen kun sinä tulit kotiin Peckhamin koulusta —
ja siitä on nyt kymmenen päivää", sanoi Solomon, "en muista tässä
myymälässä käyneen muuta kuin yhden ihmisen".

"Kaksi, eno, etkö muista? Se mies, joka tuli vaihtamaan kultarahaansa —"

"Sehän se ainoa oli", virkkoi Solomon.

"Mitä, etkö sinä ota lukuun sitä naista, joka tuli kysymään tietä
Mile-Endiin?"

"Niin, sehän on totta", sanoi Solomon, "minä unohdin hänet. Kaksi
henkilöä."

"Tosin he eivät ostaneet mitään."

"Ei, he eivät ostaneet mitään", myönsi ukko rauhallisesti.

"Eivätkä tahtoneetkaan mitään."

"Ei, jos he olisivat tahtoneet, olisivat he menneet toiseen myymälään",
virkkoi Solomon samalla äänensävyllä.

"Mutta niitä oli kaksi, eno", sanoi poika kuin se olisi ollut suuri
voitto. "Sinä sanoit vain yksi."

"No niin, Wally", jatkoi ukko lyhyen äänettömyyden jälkeen, "koska
me emme ole Robinson Crusoen saarella elävien villien tapaisia,
emme voi elää miehestä, joka tahtoo vaihtaa kultarahan, emmekä
naisesta, joka kysyy tietä Mile-Endiin. Niinkuin vastikään sanoin,
maailma on sivuuttanut minut. Minä en moiti sitä, mutta en enää
sitä ymmärrä. Kauppiaat eivät ole samanlaisia kuin ennen, oppipojat
eivät ole samanlaisia kuin ennen, liike ei ole entisensä lainen,
tavarat ovat toisenlaisia. Seitsemän kahdeksatta osaa varastostani
on vanhanaikuista. Minä olen vanhanaikuinen mies vanhanaikuisessa
myymälässä sellaisen kadun varrella, joka on käynyt ihan toisenlaiseksi
kuin millaisena minä sen muistan. Minä olen jäänyt ajastani jälkeen ja
olen liian vanha saavuttaakseni sitä enää. Tuo hälinäkin, joka siinä
vallitsee jo matkan päästä, häiritsee minua."

Walter aikoi keskeyttää, mutta eno kohotti kätensä.

"Senvuoksi, Wally — senvuoksi minusta on hyvin tärkeätä, että sinä
pääset varhain liikemaailmaan ja käytännölliseen elämään. Minä olen
vain tämän liikkeen kummitus — sen varsinainen olemus on hävinnyt kauan
sitten, ja kun kuolen, pääsee sen kummituskin rauhaan. Koska se siis
ilmeisesti ei ole edullinen perintö sinulle, olen pitänyt parhaana
käyttää sinun hyväksesi sitä melkein ainoaa vanhaa tuttavuutta, joka
minulle on jäänyt jäljelle pitkäaikaisen tottumuksen vuoksi. Jotkut
luulevat minua varakkaaksi. Sinun vuoksesi toivoisin heidän olevan
oikeassa. Mutta mitä voinenkin jättää perinnöksi tai antaa sinulle,
Dombeyn tapaisessa liikkeessä sinä parhaiten voit käyttää sitä
hyväksesi ja lisätä sitä eniten. Ole ahkera, koeta pitää toimestasi,
rakas poikani, pyri varmaan riippumattomuuteen ja ole onnellinen!"

"Teen kaikki mitä voin, eno, ansaitakseni rakkautesi, se on varmaa",
vastasi poika vakavasti.

"Sen tiedän", virkkoi Solomon. "Siitä olen varma", lisäsi hän juoden
toisen lasin vanhaa madeiraa huojentuneemman näköisenä. "Mitä mereen
tulee", jatkoi hän, "niin se on oikein kaunis mielikuvituksessa, Wally,
mutta todellisuudessa se ei kelpaa mihinkään, ei niin mihinkään.
Tietysti sinä olet johtunut ajattelemaan sitä tällaisessa ympäristössä,
mutta se ei kelpaa mihinkään."

Solomon Gills hieroi kuitenkin käsiään kuin salaa nauttien saadessaan
puhua merestä ja katseli ympärillään olevia laivakojeita sanomattoman
tyytyväisenä.

"Ajatteleppas esimerkiksi tätä viiniä", virkkoi vanha Sol, "viiniä,
joka on käynyt Itä-Intiassa ja tullut takaisin, en voi sanoa kuinka
monesti, ja kerran on kiertänyt maailman ympäri. Ajattele sysimustia
öitä, tuulen kohinaa ja meren pauhua —"

"Ukkosta, salamoita, sadetta, rakeita ja kaikenlaisia myrskyjä", lisäsi
poika.

"Niin juuri", jatkoi Solomon, "tämä viini on saanut kokea kaikkea
tuota. Ajatteleppa vain raakapuiden ja mastojen jyskymistä ja
narisemista. Kuinka myrsky viheltää ja ulvookaan nuorissa ja
köysistössä!"

"Kuinka miehet kiipeävät ylös mastoihin kilpaillen keskenään, kuka
ensimmäisenä pääsee raakapuulle kääriäkseen kokoon jäykäksi jäätyneen
purjeen laivan keinuessa ja heittelehtiessä ihan mielettömästi!"
huudahti sisarenpoika.

"Oikein", sanoi Solomon, "kaikkea sellaista on saanut kokea se vanha
astia, jossa tämä viini on ollut. Kun _Kaunis Sally_ hukkui —"

"Itämerellä puoliyön aikana, kaksikymmentä viisi minuuttia yli
kaksitoista, jolloin kapteenin kello oli seisahtunut hänen
taskussaan hänen itsensä levätessä kuolleena, nojaten isoon mastoon
— neljäntenätoista päivänä helmikuuta vuonna tuhat seitsemänsataa
neljäkymmentäyhdeksän!" huudahti Walter vilkkaasti.

"Niin, niin, aivan oikein", myönsi vanha Sol, "aivan oikein. Silloin
oli laivalla viisisataa astiaa tätä viiniä, ja kaikki miehet
(lukuunottamatta ensimmäistä ja toista perämiestä, kahta merimiestä
ja erästä naista vuotavassa veneessä) karkasivat viininassakoiden
kimppuun, puhkoivat ne, tulivat humalaan ja kuolivat siinä tilassa
laulaen 'Rule Britannia' laivan vaipuessa ja hukkuessa. Niin he
kuolivat päästäen hirveän kauhunhuudon."

"Mutta, eno, kun _Yrjö II_ ajautui maihin Cornwallin rannikolla
hirveässä myrskyssä kaksi tuntia ennen päivänkoittoa neljäntenä
päivänä maaliskuuta seitsemäntoistasataa seitsemänkymmentäyksi,
oli laivalla melkein kaksi sataa hevosta. Ja kun hevoset myrskyn
alkaessa riistäytyivät irti ja juoksivat sinne tänne polkien toinen
toisensa kuoliaaksi, saivat ne aikaan suuren hälinän ja päästivät
niin inhimillisiä huutoja, että miehet luulivat laivan olevan
täynnä paholaisia, ja monet parhaat miehet menettäen rohkeutensa ja
mielenmalttinsa syöksyivät laidan yli epätoivoissaan, jolloin vain
kaksi miestä jäi henkiin kertomaan, mitä oli tapahtunut."

"Ja kun", sanoi vanha Sol, "kun _Polyphemus_ —"

"Yksityinen Länsi-Intian ja Englannin väliä kulkeva laiva, kolmensadan
viidenkymmenen tonnin vetoinen, kapteeni John Brown Deptfordista,
omistajat Wiggs ja kumppanit!" huudahti Walter.

"Juuri se", myönsi Sol, "kun se neljä päivää purjehdittuaan suotuisalla
tuulella Jamaikasta keskellä yötä syttyi palamaan —"

"Oli laivalla kaksi veljestä", keskeytti hänen sisarenpoikansa puhuen
kovalla äänellä ja nopeasti, "eikä heille molemmille ollut tilaa
ainoassa jäljelle jääneessä veneessä, mutta kumpikaan ei tahtonut
suostua lähtemään, kunnes vanhempi otti nuorempaa vyötäisistä ja heitti
hänet veneeseen! Silloin nousi nuorempi seisomaan veneessä ja huusi:
'Rakas Edward, ajattele morsiantasi kotona. Minä olen vain poika.
Kukaan ei odota minua. Hyppää minun paikalleni!' ja hän syöksyi mereen!"

Poika oli noussut seisomaan sanojensa ja tunteittensa kiihdyttämänä,
ja hänen palavat silmänsä ja hehkuvat kasvonsa näyttivät johtavan
vanhan Solin mieleen jotakin, mitä hän oli unohtanut tai ympäröivä
sumu peittänyt hänen silmiltään. Sensijaan että olisi kertonut lisää
juttuja, niinkuin ilmeisesti oli aikonut hetkistä aikaisemmin, hän
yskähti kuivasti ja lyhyesti ja virkkoi: "No niin, puhukaamme nyt
jostakin muusta."

Tosiasia oli, että eno, joka ei aavistanut asialla olevan mitään
varjopuolia, oli salaa suosiossaan kaikkea ihmeellistä ja
seikkailurikasta — minkä kanssa oli jollakin lailla tekemisissä
liikkeensä vuoksi — suuresti kiihoittanut samaa taipumusta
sisarenpojassaan ja että kaikki, millä oli koetettu pidättää poikaa
seikkailevasta elämästä, oli johtanut tavalliseen selittämättömään
tulokseen, nimittäin vain yllyttänyt hänen mielihaluaan. Niin on aina
asianlaita. Tuntuu siltä kuin ei koskaan olisi kirjoitettu kirjaa tai
kerrottu tarinaa nimenomaan siinä tarkoituksessa, että saataisiin pojat
pysymään maalla, sen ihan itsestään houkuttamatta poikia merelle.

Mutta nyt ilmestyi tähän pikku seurueeseen lisähenkilö herrasmiehen
hahmossa, jolla oli väljät siniset vaatteet, oikeaan ranteeseen
kiinnitetty koukku käden sijalla, hyvin tuuheat mustat kulmakarvat
ja vasemmassa kädessä paksu keppi, joka oli yltyleensä (samoin kuin
hänen nenänsäkin) kuhmujen peittämä. Kaulassa hänellä oli liehuva
musta silkkinen kaulaliina ja suuri ja karkea paidankaulus niin leveä,
että se näytti pieneltä purjeelta. Hän oli ilmeisestikin se henkilö,
jolle tyhjänä oleva viinilasi oli tarkoitettu, ja ilmeisesti hän sen
tiesikin, sillä riisuttuaan pörröisen päällystakkinsa ja ripustettuaan
sen oven takana olevaan määrättyyn naulaan ja pantuaan syrjään kovan
vahakangashattunsa, jonka näkeminen olisi tuottanut herkkäuskoiselle
henkilölle päänsärkyä ja joka jätti hänen otsaansa punaisen juovan
ikäänkuin hän olisi pitänyt päässään ahdasta vatia, hän otti tuolin
pöydän viereen sille kohdalle, jossa puhdas lasi odotti, ja istuutui.
Tätä vierasta sanottiin tavallisesti "kapteeniksi", ja hän oli ollut
luotsi tai laivuri tai kaappauslaivan omistaja tai ehkä kaikkea kolmea
yhtaikaa ja näytti tosiaankin hyvin suolaiselta mieheltä.

Hänen ruskeat ja voimakkaat kasvonsa kirkastuivat hänen pudistaessaan
ukko Gillsin ja Walterin kättä, mutta hän näytti olevan harvasanaisella
tuulella ja virkkoi vain:

"Mitä kuuluu?"

"Hyvää", vastasi ukko Gills työntäen pullon hänen viereensä.

Vieras otti sen käteensä, tarkasti ja haistoi sitä ja sanoi erikoisen
painokkaasti:

"Sitäkö?"

"Sitä", vastasi Solomon Gills.

Sitten vieras vihelsi täyttäessään lasinsa ja näytti ajattelevan, että
nyt tosiaankin oli juhlapäivä.

"Walter", virkkoi hän järjestäen ohutta tukkaansa koukullaan ja
viitaten sillä sitten Solomoniin, "katso häntä! Rakasta, kunnioita ja
tottele! Kääntele katkismuksesi lehtiä niin kauan, kunnes tulet sille
sivulle, ja käännä sen lehden kulma kaksin kerroin. Onneksi olkoon,
poikani!"

Hän oli niin täysin tyytyväinen noihin lainaamiinsa sanoihin, ettei
malttanut olla toistamatta niitä vielä hiljaisella äänellä ja
sanomatta, että hän ei ollut muistanut niitä ollenkaan neljäänkymmeneen
vuoteen.

"Mutta minä en ole koko ikänäni kertaakaan käyttänyt kahta tai kolmea
sanaa, joiden alkuperää en olisi tietänyt, Gills", huomautti hän. "Se
johtuu siitä, että minä en tuhlaa sanoja niinkuin jotkut muut."

Tuo mietelmä ehkä johti hänen mieleensä, että hänen oli parasta "lisätä
varastoaan" samoin kuin nuoren Norvadin isän. Joka tapauksessa hän kävi
vaiteliaaksi ja pysyikin sellaisena, kunnes vanha Sol lähti myymälään
sytyttämään valoja, jolloin vieras kääntyi Walterin puoleen ja sanoi
ilman esihuomautusta:

"Minä luulen, että hän osaisi tehdä kellon, jos koettaisi."

"Se ei ihmetyttäisi minua, kapteeni Cuttle", vastasi poika.

"Ja se kävisi!" virkkoi kapteeni Cuttle heilauttaen koukkuaan ilmassa.
"Kuinka hyvin se kello kävisi!"

Hetkisen pari hän näytti vaipuneen miettimään tuon ihanteellisen
ajanmittarin käyntiä ja katseli pojan kasvoja kuin ne olisivat olleet
kellotaulu.

"Hän onkin täpösen täynnä viisautta", huomautti hän heilauttaen
koukkuaan myymälään päin. "Katsoppas tuonne! Siinä on hänen varastonsa.
Maata, ilmaa ja vettä. Se on kaikki samaa. Siitä vain kysymys,
mistä tahtoo sen löytää. Ylöskö ilmapallolla? Siinä se on. Alas
sukelluskellon keralla? Tuossa se on! Haluatteko panna pohjantähden
vaakakuppiin ja punnita sen? Hän sen kyllä suorittaa teidän
puolestanne."

Näistä huomautuksista saattaa havaita, että kapteeni Cuttlen kunnioitus
laivakojevarastoa kohtaan oli hyvin syvä ja että hänen älynsä osasi
hyvin vähän erottaa niiden myyjää keksijästä.

"Ah", virkkoi hän huoahtaen, "ihanaa on ymmärtää niitä. Ja kuitenkin
on myöskin hyvin ihanaa olla niitä ymmärtämättä. Tuskin voin sanoa,
kumpi on parempaa. Hauskaa on istua täällä ja tietää, että voi joutua
punnituksi, mitatuksi, suurennetuksi, sähköistetyksi, polarisoiduksi ja
kaikenlaisten muiden hiton temppujen vaikutuksen alaiseksi tietämättä
kuinka."

Ei mikään muu kuin ihmeellinen madeira yhdessä tällaisen tilaisuuden
kanssa (joka teki toivottavaksi kehittää ja laajentaa Walterin henkeä)
olisi voinut irroittaa hänen kieltään siinä määrin, että hän olisi
päästänyt kuuluville näin suunnattoman sanatulvan. Hän näytti itsekin
olevan ihmeissään siitä tavasta, kuinka hän paljasti sen salaisen ilon
lähteet, jota hän oli tuntenut saadessaan syödä sunnuntaipäivällisiä
tässä pikku huoneessa kymmenen vuoden aikana. Sitten hän kävi
surullisemmaksi ja viisaammaksi, alkoi mietiskellä ja vaikeni.

"Eteenpäin!" huusi hänen ihailunsa esine palattuaan myymälästä.
"Ennenkuin saat totilasisi, Ned, täytyy meidän tyhjentää tämä pullo."

"Hyvä", virkkoi Ned täyttäen lasinsa. "Annetaan pojallekin vähän lisää."

"Kiitos, en juo enää, eno!"

"Tietysti, tietysti", sanoi Sol, "vähän lisää. Me juomme pullon
tyhjäksi liikkeen kunniaksi, Ned — Walterin liikkeen. Kuka tietää,
vaikka siitä kerran tulisi hänen liikkeensä, edes osaksi. Sir Richard
Whittington nai isäntänsä tyttären. Ja vaikkei herra Dombeyllä olekaan
tytärtä."

"Onpa kyllä, eno, on hänellä", sanoi poika punastuen ja nauraen.

"Onko?" huudahti vanhus. "Niin, luulenpa hänellä tosiaankin olevan."

"Minä tiedän, että hänellä on", virkkoi poika. "Jotkut puhuivat hänestä
tänään konttorissa. Ja he sanovat, eno ja kapteeni Cuttle", lisäsi hän
hiljentäen ääntään, "että herra Dombey ei voi sietää häntä ja että
hän saa elää kenenkään huolehtimatta palvelijoiden hoidossa ja että
herra Dombey ajattelee vain joka hetki, kuinka hänen poikansa kerran
ryhtyy liikkeen johtoon, että vaikka se poika on vasta ihan pikku
lapsi, käskee herra Dombey päättää tilit useammin kuin ennen ja pitää
kirjaa tarkemmin kuin ennen ja että hänet on nähty (kun hän itse luuli
liikkuvansa kenenkään huomaamatta) telakoilla katsomassa laivojaan ja
omaisuuttaan ja kaikkea muuta kuin olisi iloinnut siitä, mitä hän ja
hänen poikansa saavat yhdessä omistaa. Sellaista ne puhuvat. Tietysti
minä en tiedä mitään."

"Hän näet tietää tytöstä jo kaikki", sanoi Sol Gills.

"Mitä hulluja, eno!" huudahti Walter punastuen vieläkin ja naurahtaen
poikamaisesti. "Kuinka minä voin olla kuulematta, mitä he puhuvat?"

"Pelkäänpä, että tuo pikku poika on nyt meidän tiellämme, Ned", sanoi
ukko jatkaen leikkiä.

"Perin pahasti", myönsi kapteeni.

"Juokaamme kuitenkin hänen onnekseen", jatkoi Sol. "Eläköön Dombey ja
Poika!"

"Oikein, eno", sanoi poika iloisesti. "Koska sinä olet ensiksi
maininnut tytön ja viitannut samalla minuun ja sanonut, että minä
tiedän hänestä kaikki, niin uskallan parantaa maljaehdotustasi. Siis
eläköön Dombey — ja Poika — ja Tytär!"




VIIDES LUKU

Paul kastetaan


Pikku Paul, joka ei saanut Toodlen verestä minkäänlaista tartuntaa,
varttui päivä päivältä tukevammaksi ja vahvemmaksi. Joka päivä
häntä myöskin neiti Tox hyväili entistä lämpimämmin. Dombey piti
hänen hellyyttään niin suuressa arvossa, että alkoi kuvitella häntä
mielessään naiseksi, jolla oli erinomainen luonnollinen ymmärrys ja
jonka tunteet tuottivat hänelle kunniaa ja ansaitsivat rohkaisua.
Dombey oli niin tuhlaavainen armollisuudessaan, että ei ainoastaan
kumartanut neiti Toxille erikoisella tavalla muutamissa tilaisuuksissa,
vaan myöskin lähetti hänelle sisarensa välityksellä seuraavanlaisia
suurta tunnustusta ilmaisevia terveisiä: "Ole hyvä, Louisa, ja sano
ystävättärellesi, että hän on kovin ystävällinen", tai: "Ilmoita neiti
Toxille, Louisa, että olen hänelle hyvin kiitollinen", jollaiset
lausunnot tekivät syvän vaikutuksen puheena olevaan naiseen.

Neiti Toxilla oli tapana usein vakuuttaa rouva Chickille, että mikään
ei saattaisi voittaa hänen mielenkiintoaan kaikkea sitä kohtaan, mikä
koski suloisen pikku lapsen kehittymistä. Ja neiti Toxin käytöksen
tarkkaaja olisi voinut tehdä sen johtopäätöksen ilman nimenomaista
vakuutustakin. Hän valvoi nuoren perijän viattomia aterioita
sanomattoman tyytyväisenä melkein kuin olisi kestinnyt pienokaista
yhdessä Richardsin kanssa. Kylvettämis- ja pukemistilaisuuksissa hän
oli haltioituneena katselijana. Kun pienokainen joskus sai vähäisen
lääkeannoksensa, ilmeni neiti Toxin luonteen lämmin myötätunto
hartaana, ja kun hän kerran kainoudesta oli kätkeytynyt kaappiin,
Dombeyn tultua sisarensa kehoituksesta lastenhuoneeseen katsomaan,
kuinka lapsi ennen yölevolle menemistään keikkui lyhyessä paidassaan
Richardsin sylissä, oli hän niin ihastunut kätköpaikassaan, ettei
malttanut olla huudahtamatta: "Eikö hän ole kaunis, herra Dombey! Eikö
hän ole oikea Kupido!" Ja sitten hän melkein vaipui kokoon kaapin oven
taakse punastuneena ja häpeissään.

"Louisa", virkkoi Dombey eräänä päivänä sisarelleen, "olen tosiaankin
sitä mieltä, että minun pitää antaa ystävättärellesi jokin pikku muisto
Paulin ristiäisissä. Hän on alunpitäen huolehtinut niin lämpimästi
lapsesta ja näyttää ymmärtävän asemansa niin täydellisesti (mikä on
hyvin harvinainen ansio tässä maailmassa, kuten on valitettavasti
todettava), että tosiaankin mielikseni osoittaisin hänelle
huomaavaisuutta."

Tahtomatta mitenkään alentaa neiti Toxin ansioita on mainittava, että
Dombeyn samoin kuin monen muunkin mielestä vain ne ymmärsivät asemansa,
jotka osoittivat asianmukaista kunnioitusta häntä itseään kohtaan. Ei
se seikka, että he tunsivat itsensä, vaan että he tunsivat hänet ja
kumarsivat syvään hänen edessään, se oli heidän suurimpana ansionaan.

"Rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "sinä menettelet vain
oikeudenmukaisesti neiti Toxia kohtaan niinkuin varmasti tiesin sinun
menettelevänkin teräväkatseisena miehenä. Minä luulen, että jos
kielessä on kahta sanaa, jotka herättävät hänessä melkein jumaloimisen
tapaista kunnioitusta, ne ovat Dombey ja Poika."

"Niin, minä uskon sen", virkkoi Dombey. "Se on kunniaksi neiti Toxille."

"Ja mitä tulee jonkinlaiseen muistolahjaan, rakas Paul", jatkoi hänen
sisarensa, "voin heti sanoa sinulle, että mitä tahansa annatkin neiti
Toxille, säilyttää ja kunnioittaa hän sitä kuin pyhäinjäännöstä, siitä
olen varma. Mutta, rakas Paul, on olemassa yksi keino, jolla voit vielä
imartelevammalla ja tervetulleemmalla tavalla osoittaa antavasi arvoa
neiti Toxin ystävällisyydelle, jos haluaisit."

"Mikä se on?" kysyi Dombey.

"Kummit tietysti ovat tärkeät sukulaisuussuhteen ja vaikutusvallan
kannalta", selitti rouva Chick.

"En ymmärrä, miksi ne olisivat tärkeitä minun pojalleni", sanoi Dombey
kylmästi.

"Aivan oikein, rakas Paul", vastasi rouva Chick harvinaisen
vilkkaasti, salatakseen äkillisen muutoksensa, "juuri tuollaiseksi
kuvitteluakin sinun mielipiteesi. En olisi voinut odottaa sinulta
mitään muuta. Olisin voinut arvata sinun ajattelevan niin. Ehkä" —
tässä rouva Chick viivytteli ikäänkuin ei olisi ollut oikein varma
menestymisestään — "ehkä sinulla on senvuoksi vielä vähemmän sitä
vastaan, että neiti Toxista tulisi tuon pikku kullannupun kummi, jos
hän esiintyisi vain jonkin toisen edustajana ja valtuutettuna. Sitä
minun ei tarvitse sanoakaan, Paul, että se otettaisiin vastaan suurena
kunnianosoituksena."

"Louisa", virkkoi Dombey lyhyen äänettömyyden jälkeen, "eihän voi
ajatella —"

"Ei tietysti", huudahti rouva Chick kiiruhtaen edeltäpäin arvaamaan
kieltävän vastauksen, "enkä ole koskaan sitä olettanut".

Dombey katsahti häneen kärsimättömästi.

"Älä kiihdytä minua, Paul rakas", virkkoi hänen sisarensa, "sillä se
on minulle kovin turmiollista. Minä en ole suinkaan vahva. Rakkaan
Fanny-parkamme kuoleman jälkeen en ole oikein päässyt ennalleni."

Dombey vilkaisi nenäliinaan, jonka hänen sisarensa nosti silmilleen, ja
aloitti taas:

"Tarkoitin, etten voi ajatella —"

"Ja minä sanon", mutisi rouva Chick, "etten ole kertaakaan sitä
ajatellut".

"Laupias taivas, Louisa!" huudahti Dombey.

"Ei, rakas Paul", huomautti rouva Chick arvokkaasti kyynelsilmin,
"minun täytyy tosiaankin saada puhua. Minä en ole niin älykäs tai
niin järkevä tai kaunopuheinen tai muuta tuollaista kuin sinä. Tiedän
sen hyvinkin. Sen pahempi minulle. Mutta vaikka ne olisivat viimeiset
sanani — ja viimeisten sanojen pitäisi olla sinulle ja minulle, Paul,
hyvin vakavia rakkaan Fanny-paran jälkeen — sanoisin kuitenkin,
etten ole koskaan sitä ajatellut. Ja se on erittäin tärkeää", lisäsi
rouva Chick arvokkaammin ikäänkuin olisi säästänyt musertavan
todistuskappaleen viimeiseksi, "että en ole tosiaankaan koskaan
ajatellut sellaista".

Dombey käveli ikkunan luo ja taas takaisin.

"Ei voi ajatella, Louisa", virkkoi hän (rouva Chick oli naulannut
lippunsa maston kärkeen ja toisti: "minä tiedän sen", mutta hänen
veljensä ei kiinnittänyt siihen huomiota), "että olisi montakaan
ihmistä, joilla olisi suurempi oikeus ja mahdollisuus kuin neiti
Toxilla, jos minä ylimalkaan tunnustan minkäänlaisia oikeuksia
tällaisessa tapauksessa. Mutta minä en tunnusta. En myönnä mitään
sellaista. Paul ja minä osaamme ajan tullen säilyttää arvomme — toisin
sanoen liikkeen arvon ja jättää sen seuraavalle sukupolvelle ilman
mitään tuollaisia jokapäiväisiä auttajia. Vieraiden ihmisten apua,
jota ihmiset tavallisesti hakevat lapsilleen, minä halveksin, koska
toivoakseni olen sen yläpuolella. Olen tyytyväinen, jos Paulin lapsuus
kuluu häiriöittä ja minä saan nähdä hänen ilman ajanhukkaa hankkivan
itselleen ne ominaisuudet, jotka ovat tarpeen hänen astuessaan
kohtalon määräämälle elämänuralleen. Myöhempinä vuosinaan hän voi
valita kuinka vaikutusvaltaisia ystäviä haluaa, kun hän pontevasti
pitää pystyssä liikkeen arvoa ja luottoa — vieläpä lisääkin sitä, jos
se on mahdollista. Siihen asti minä olen hänelle kylliksi, ehkäpä
kaikki kaikessa. En ollenkaan toivo ihmisten astuvan meidän väliimme.
Paljoa mieluummin osoittaisin ystävättäresi tapaiselle henkilölle
kiitollisuuttani hänen hyväntahtoisesta käytöksestään. Olkoon siis
niin, ja sinun miehesi ja minä riitämme ihan hyvin toisiksi kummeiksi,
luullakseni."

Näissä huomautuksissa, jotka Dombey lausui hyvin mahtavasti ja
juhlallisesti, hän oli paljastanut sydämensä salaiset ajatukset. Hänen
rinnassaan oli nyt selvimpänä tunteena selittämätön epäluulo, että
joku astuisi hänen ja pikku pojan väliin, ja se ylpeä pelko, että joku
ehkä saisi jakaa hänen kanssaan pojan kunnioituksen ja alttiuden,
hiljattain herännyt paha aavistus siitä, että hänen valtansa taivuttaa
ja nöyryyttää toisten ihmisten tahtoa ei ollut ehdottoman varma, ynnä
mustasukkainen viha jokaista uutta estettä tai vastoinkäymistä kohtaan.
Hänellä ei ollut koko ikänään ollut ainoatakaan ystävää. Hänen kova ja
umpimielinen luonteensa ei ollut hakenut eikä löytänyt ketään. Ja nyt,
kun tämä luonne keskitti tarmokkaasti kaiken voimansa isänrakkauden
ja isällisen kunnianhimon toteuttamiseen, näytti siltä kuin sen
jäinen virta, sensijaan että olisi näissä oloissa päässyt virtaamaan
kirkkaana ja vapaana, olisi sulanut vain silmänräpäykseksi ottaakseen
uuden aineksen itseensä ja sitten hyytynyt sen keralla kivikovaksi
möhkäleeksi.

Tultuaan merkityksettömyytensä vuoksi tällä lailla korotetuksi pikku
Paulin kummiksi valittiin ja nimitettiin neiti Tox tästä hetkestä
alkaen mainittuun toimeensa. Niinikään ilmaisi Dombey samalla
toiveensa, että juhlamenot, jotka olivat jo lykkääntyneet näin
pitkälle, pantaisiin toimeen enemmittä viivytyksittä. Hänen sisarensa,
joka ei ollut toivonut laisinkaan näin erinomaista menestystä, lähti
niin pian kuin suinkin ilmaisemaan asian parhaalle ystävättärelleen, ja
Dombey jäi yksin kirjastohuoneeseensa.

Lastenkamarissa ei suinkaan ollut yksinäistä, sillä siellä viettivät
rouva Chick ja neiti Tox rattoisan illan suureksi kiusaksi Susan
Nipperille, joka käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta virnistelläkseen
salassa. Hänen tunteensa olivat nyt niin kiihtyneet, että hänen
välttämättä täytyi purkaa niitä tällä lailla, vaikka hänellä ei
ollutkaan sitä lohdutusta, että olisi keltään saanut osakseen
myötätuntoa. Samoin kuin entiseen aikaan harhailevat ritarit kevensivät
mieltään leikkelemällä rakastettunsa nimeä erämaihin, korpiin ja muihin
autioihin paikkoihin, missä todennäköisesti ei kukaan koskaan niitä
lukisi, samoin Susan Nipperkin nyrpisti pystynenäänsä laatikonarkuissa
ja vaatekomeroissa, loi halveksivia silmäyksiä kaappeihin, pilkallisia
katseita saviruukkuihin ja suhautti haukkumasanoja käytävään.

Mutta onnellisen tietämättöminä tämän nuoren naisen tunteista molemmat
tungettelijat katselivat tyytyväisinä kaikkia eri vaiheita pikku Paulin
riisumisessa, voimisteluharjoituksissa, aterioimisessa ja nukkumaan
menemisessä. Sitten he istuutuivat teetä juomaan tulen ääreen. Molemmat
lapset nukkuivat Pollyn hyväsydämisten ponnistusten vaikutuksesta
samassa huoneessa, ja vasta kun naiset olivat asettuneet teepöydän
ääreen ja sattuivat katsahtamaan pikku vuoteisiin, johtuivat he
ajattelemaan Florencea.

"Kuinka sikeästi hän nukkuu!" sanoi neiti Tox.

"No, hänhän liikkuu aika paljon päivän mittaan", vastasi rouva Chick,
"sillä hän leikkii niin paljon pikku Paulin kanssa".

"Hän on omituinen lapsi", huomautti neiti Tox.

"Ilmetty äitinsä, rakas ystävä", sanoi rouva Chick hiljaisella äänellä.

"Tosiaanko? Hyväinen aika!"

Tämän neiti Tox sanoi harvinaisen säälivällä äänellä, vaikka hänellä ei
ollut pienintäkään käsitystä miksi; hän vain aavisti, että hänen piti
niin tehdä.

"Florencesta ei koskaan, koskaan tule Dombeyta", virkkoi rouva Chick,
"ei, vaikka hän eläisi tuhatvuotiaaksi".

Neiti Tox kohautti kulmakarvojaan ja oli taas pelkkänä surkutteluna.

"Minä ihan kiusaannun ja ikävystyn hänen kanssaan", jatkoi rouva Chick
huoaten kuin vaatimattomasti tietoisena ansioistaan. "En tosiaankaan
ymmärrä, mitä hänestä tulee vanhempana tai mihin asemaan hän joutuu.
Hän ei osaa vähimmässäkään määrässä miellyttää isäänsä. Ja kuinka hän
voisikaan osata, kun hän on niin erilainen kuin Dombeyt?"

Neiti Tox oli sennäköinen kuin ei olisi voinut keksiä huomauttamista
noin sitovaa todistuskappaletta vastaan.

"Ja lapsella, nähkääs, on ihan Fanny-paran luonne", lisäsi rouva
Chick suurena salaisuutena. "Hän ei koskaan kykene ponnistukseen
myöhemmälläkään iällään, sen uskallan sanoa. Ei koskaan! Hän ei koskaan
kierry ja takerru isänsä sydämen ympärille kuin —"

"Kuin muratti?" täydensi neiti Tox.

"Kuin muratti", myönsi rouva Chick. "Ei milloinkaan! Hän ei koskaan
osaa liukua ja pesiytyä isänsä sydämeen kuin —"

"Pelästynyt hirvenvasikka?" täydensi neiti Tox.

"Kuin pelästynyt hirvenvasikka", myönsi rouva Chick. "Ei koskaan!
Fanny-parka! Ja kuinka kuitenkin rakastin häntä!"

"Älkää antautuko surun valtaan, rakas ystävä", pyysi neiti Tox
rauhoittavalla äänellä. "Älkää tosiaankaan! Teillä on kovin hellä
sydän."

"Meillä on kullakin virheemme", virkkoi rouva Chick itkien ja pudistaen
päätään. "Sen uskallan sanoa. En ollut koskaan sokea huomaamaan hänen
virheitään. Kaukana siitä. Mutta kuitenkin rakastin häntä!"

Kuinka suurta tyydytystä tuottikaan rouva Chickille — arkipäiväiselle
ja typerälle olennolle, johon verrattuna hänen kälynsä oli ollut
naisellisen älykäs ja ystävällinen, oikea enkeli suojella ja helliä
vainajan muistoa, menetellen siinä samalla tavalla kuin kälynsä
eläessäkin oli häntä kohdellut, uskoen täydellisesti itseään ja
ollen tavattoman tyytyväinen omaan suureen kärsivällisyyteensä!
Kuinka suunnattoman suloinen onkaan suvaitsevaisuus silloin, kun
todella tunnemme sitä rinnassamme, koska se tuottaa meille mielihyvää
silloinkin, kun vain kuvittelemme sen omistavamme emmekä mitenkään voi
todistaa, kuinka sattumalta jouduimme siihen käsitykseen!

Rouva Chick pyyhki vielä silmiään ja pudisti päätään, kun Richards
uskalsi huomauttaa hänelle, että Florence oli hereillään ja istui
vuoteessaan. Lapsi oli tosiaankin noussut istumaan niinkuin imettäjä
oli sanonut, ja hänen silmäripsissään kimmelsi kyyneleitä. Mutta kukaan
muu ei niitä huomannut kuin Polly. Ei kukaan muu kumartunut hänen
ylitseen tai kuiskannut hänelle rauhoittavia sanoja ja kuunnellut hänen
levottoman sydämensä värisemistä.

"Voi, rakas imettäjä!" virkkoi lapsi katsellen vakavasti hänen
kasvoihinsa, "antakaa minun mennä nukkumaan veljeni viereen!"

"Miksi, kultaseni?" kysyi Richards.

"Minä luulen hänen rakastavan minua", huusi lapsi näyttäen olevan ihan
suunniltaan. "Antakaa minun maata hänen vieressään. Olkaa niin hyvä ja
antakaa!"

Rouva Chick kehoitti lasta muutamin äidillisin sanoin laskeutumaan
levolle kilttinä tyttönä, mutta Florence toisti pyyntönsä pelästyneen
näköisenä ja nyyhkytysten ja kyynelten murtamalla äänellä.

"Minä en herätä häntä", virkkoi hän peittäen kasvonsa ja painaen päänsä
kumaraan, "minä vain kosketan häntä kädelläni ja rupean nukkumaan.
Antakaa minun nukkua veljeni vieressä tänä yönä, sillä minä luulen
hänen pitävän minusta!"

Richards otti hänet sanaakaan puhumatta, kantoi siihen pikku
vuoteeseen, jossa pienokainen nukkui, ja laski hänet Paulin viereen.
Florence painautui niin lähelle veljeään kuin oli mahdollista häntä
häiritsemättä, ojensi toisen käsivartensa arasti lapsen kaulan ympäri,
kätki toisella käsivarrella kasvonsa, joita ympäröivät hänen kosteat ja
hajalliset hiuksensa, ja makasi liikahtamatta.

"Pikku raukka", virkkoi neiti Tox, "luullakseni hän on nähnyt unta".

Tämä mitätön tapaus oli niin katkaissut keskustelun kulun, että oli
vaikeata päästä siihen käsiksi. Ja sitäpaitsi oli rouva Chickiä niin
liikuttanut hänen oman suvaitsevan luonteensa tarkasteleminen, että hän
ei enää voinut olla hyvällä tuulella. Ystävykset siis lopettivat pian
teenjuontinsa, ja palvelija lähetettiin noutamaan ajuria neiti Toxille.
Tällä olikin suuri kokemus vuokrakärryistä, ja kun hän lähti niillä
liikkeelle, meni häneltä tavallisesti paljon aikaa alkuvalmistuksiin,
jotka hän suoritti hyvin järjestelmällisesti.

"Suvaitkaa olla niin hyvä, Towlinson", virkkoi neiti Tox, "ja ottakaa
ensiksikin mukaanne kynä ja mustetta ja merkitkää hänen numeronsa
selvästi muistiin".

"Kyllä, neiti," sanoi Towlinson.

"Sitten olkaa hyvä ja kääntäkää pielus, Towlinson", virkkoi neiti Tox.
"Se on tavallisesti kostea, rakas ystävä", lisäsi hän erikseen rouva
Chickille.

"Kyllä, neiti", sanoi Towlinson.

"Sitten vaivaan teitä vielä", huomautti neiti Tox, "viemään tämän
kortin ja shillingin. Kortissa on sen paikan osoite, jonne hänen
on vietävä minut, ja sitten hänen pitää ymmärtää, ettei missään
tapauksessa sovi vaatia palkkioksi enempää kuin shillingi."

"Aivan niin, neiti", sanoi Towlinson.

"Ja — valitettavasti minun täytyy vaivata teitä niin paljon,
Towlinson", virkkoi neiti Tox katsellen häntä miettiväisenä.

"Ei se tee mitään, neiti", vastasi Towlinson.

"Olkaa sitten hyvä ja mainitkaa sille miehelle, Towlinson", pyysi
neiti Tox, "että hänen kyydittävänsä setä on tuomari ja että jos ajuri
käyttäytyy pienimmässäkään määrässä tunkeilevasti, tulee hän saamaan
hirveän rangaistuksen. Voitte olla sanovinanne sen ystävällisessä
tarkoituksessa ja sen vuoksi, että muka tiedätte niin käyneen eräälle
toiselle ajurille, joka on jo kuollut."

"Niinkuin käskette, neiti", sanoi Towlinson.

"Ja nyt hyvää yötä, rakas, rakas, rakas kummipoikani", virkkoi neiti
Tox lähettäen oikean suutelosateen joka kerta kun toisti tuon sanan,
"ja Louisa, rakas ystäväni, luvatkaa minulle, että nautitte jotakin
lämmintä ennen nukkumaanmenoanne, älkääkä päästäkö surullisia ajatuksia
vallalle".

Vain töin tuskin sai mustasilmäinen Nipper, joka katseli räpäyttämättä
silmiänsä, hillityksi itsensä tämän kohtauksen aikana ja siihen
asti, kunnes rouva Chick poistui. Mutta niin pian kun vieraat olivat
lähteneet lastenhuoneesta, korvasi hän jossakin määrin äskeisen
vaikenemisensa.

"Kuusi viikkoa voisi minua pitää pakkopaidassa", virkkoi Nipper, "ja
kun pääsisin siitä vapaaksi, olisin vain entistä häijympi, mutta kuka
on koskaan kuullut kahdesta tuollaisesta hölmöstä, rouva Richards?"

"Ja kun sitten voivat sanoa lapsi-paran vain nähneen unta", sanoi Polly.

"Mokomat!" ähisi Susan Nipper nyökäten ovelle päin, josta naiset
olivat poistuneet. "Tytöstä ei muka koskaan tule Dombeyta, vai mitä?
Toivottavaa tosiaankin olisi, ettei hänestä tulisi, me emme tarvitse
niitä enemmän, yhdessäkin on kylliksi."

"Älkää herättäkö lapsia, Susan hyvä", pyysi Polly.

"Olen teille hyvin kiitollinen, rouva Richards", virkkoi Susan, joka ei
raivonpuuskassaan tehnyt suurtakaan erotusta ihmisten kesken, "ja pidän
tosiaankin suurena kunniana saada teiltä käskyjä, koska olen musta
neekeri ja mulatti. Rouva Richards, jos voitte antaa minulle joitakin
muita käskyjä, niin olkaa hyvä ja mainitkaa ne."

"Mitä te suotta puhutte käskyistä?"

"Hyväinen aika, rouva Richards, väliaikaiset komentavat täällä aina
vakinaisia, ettekö sitä tietänyt, rouva Richards, missä ihmeessä sitten
olette syntynyt? Mutta missä lienettekin syntynyt rouva Richards",
jatkoi äkäpussi pudistaen kiivaasti päätään, "ja milloin tahansa ja
millä lailla tahansa (minkä te itse parhaiten tiedätte), niin suvaitkaa
kuitenkin pitää mielessänne, että on toinen asia jaella käskyjä ja ihan
toinen ottaa niitä vastaan. Joku voi käskeä toista ihmistä syöksymään
sillalta pää edellä neljänkymmenenviiden jalan syvyyteen, rouva
Richards, mutta käsketty onkin ehkä ihan toista mieltä."

"Kas niin", sanoi Polly, "te suututte, koska olette kelpo tyttö ja
pidätte neiti Florencesta, ja sitten te hyökkäätte minun kimppuuni,
koska teillä ei ole ketään toista".

"Muutamien ihmisten on hyvin helppo malttaa mielensä ja puhella
ystävällisesti, rouva Richards", vastasi Susan vähän lauhtuneena, "kun
heidän lastaan kohdellaan kuin prinssiä ja taputellaan ja silitellään,
kunnes se toivoo ystävänsä kauas pois, mutta kun ruvetaan ahdistamaan
suloista, pientä, viatonta olentoa, jolle tai josta ei koskaan saisi
virkkaa pahaa sanaa, on asia ihan toinen. Mutta laupias taivas,
Floy-neiti, tottelematon, jumalaton lapsi, jollette sulje silmiänne
tällä hetkellä, kutsun sisään mörköjä, jotka asuvat ullakolla, ja ne
syövät teidät elävältä!"

Samalla neiti Nipper päästi kuuluville hirveän karjunnan, jonka piti
lähteä härän sukuisesta tunnontarkasta peikosta, kun se kärsimättömänä
toivoi pääsevänsä suorittamaan asemansa vaatiman julman velvollisuuden.
Kun hän vielä oli rauhoittanut pikku holhokkiaan peittämällä hänen
päänsä vuodevaatteilla ja lyömällä pielusta vihaisesti kolme neljä
kertaa, pani hän käsivartensa ristiin, puristi huulensa yhteen ja istui
lopun iltaa tuleen tuijottaen.

Vaikka pikku Paul oli lastenkamarikielellä puhuen "hyvin tarkka poika
ikäisekseen", kiinnitti hän kaikkeen tähän yhtä vähän huomiota kuin
ylihuomiseksi määrättyjen ristiäistensä valmisteluihin, jotka kuitenkin
vaikuttivat paljon sekä hänen omaan että hänen sisarensa ja molempien
lastenhoitajien vaateparteen. Määräpäivän aamunakaan hän ei osoittanut
ymmärtävänsä sen tärkeyttä, vaan oli päinvastoin tavattoman unelias
ja hyvin taipuvainen suuttumaan hoitajiinsa heidän pukiessaan häntä
liikkeellelähtöä varten.

Sattui olemaan lyijynharmaa syyspäivä ja pureva itätuuli — sellainen
päivä, joka oli sopusoinnussa juhlan kanssa. Dombey edusti
sinänsä kastetoimituksen tuulta, varjoa ja syksyä. Hän seisoi
kirjastohuoneessaan ottamassa vastaan juhlavieraita niin kovana
ja kylmänä kuin sen päivän ilmakin oli, ja kun hän katsahti ulos
lasikuistin kautta pikku puutarhassa kasvaviin puihin, putoili niiden
ruskeita ja keltaisia lehtiä lepoon maahan kuin hänen katseensa olisi
ne surmannut.

Uh! Huoneet olivat synkät ja kylmät ja näyttivät surupukuisilta samoin
kuin talon asukkaatkin. Kokonsa mukaan järjestetyt ja sotilaiden lailla
suoraan riviin asetetut kirjat olivat kylmissä, kovissa ja kiiltävissä
asuissaan sennäköisiä kuin niillä olisi ollut vain yksi tunne — vilun
väristys. Lasilevyllä ja lukitulla ovella varustettu kirjakaappi torjui
kaiken ystävällisyyden. Sen päällä vartioi pronssinen herra Pitt,
jossa ei huomannut jälkeäkään hänen ylimaallisesta alkuperästään,
luoksepääsemätöntä aarretta kuin lumottu maurilainen. Kaapin
kummassakin nurkassa saamasi pölyinen vanhasta hautakammiosta kaivettu
uuma häviötä ja kuolemaa kuin kahdesta saarnatuolista, ja uunin peili,
joka heijasti Dombeyn ja hänen muotokuvansa samalla kertaa, näytti
vaipuneen surumielisiin mietiskelyihin.

Jäykkä ja tukeva uuninristikko tuntui olevan Dombeylle lähempää sukua
kuin mikään muu sellaisena kuin hän nyt esiintyi takki tiukasti
napitettuna, valkea kaulahuivi kaulassa, raskaat kultaiset kellonperät
riippumassa, narisevat kengät jalassa. Mutta näin oli laita oikeastaan
vain siihen asti, kun hänen lailliset sukulaisensa herra ja rouva Chick
ilmestyivät.

"Rakas Paul", kuiskasi rouva Chick syleillen häntä, "tämä on alkuna
moniin iloisiin päiviin, toivoakseni!"

"Kiitos, Louisa", virkkoi Dombey jurosti. "Kuinka jaksat, John?"

"No, kuinka sinä itse jaksat?" vastasi Chick.

Hän ojensi kätensä Dombeylle sennäköisenä kuin olisi pelännyt saavansa
sähköiskun. Dombey tarttui siihen ikäänkuin se olisi ollut kala tai
meriruoho tai jokin muu sellainen tahmea esine ja päästi sen paikalla
irti ylhäisen kohteliaasti.'

"Ehkä sinä, Louisa", huomautti Dombey kääntäen vähän päätään
kaulaliinan sisässä kuin jossakin putkessa, "olisit halunnut tulta
uuniin?"

"Ei, rakas Paul, ei minun ole vilu", vastasi rouva Chick, joka töin
tuskin sai estetyksi hampaansa kalisemasta.

"Kuules, John", sanoi Dombey, "eikö sinusta tunnu kylmältä?"

John oli jo pistänyt molemmat kätensä syvälle taskuihin ja oli juuri
aloittamaisillaan saman sopimattoman laulun, joka aikaisemmin oli niin
suututtanut rouva Chickiä. Hän vakuutti voivansa oikein hyvin ja lisäsi
hiljaisella äänellä: "Tralla lallalaa", mutta silloin hänet kohtalon
sallimuksesta keskeytti Towlinson, joka ilmoitti:

"Neiti Tox!"

Ja sisään astui miesten lumoojatar nenä sinisenä ja kasvot sanomattoman
viluisen näköisinä, mikä johtui siitä, että hän oli juhlapäivän
kunniaksi puettu hyvin ohuesti monenlaisiin liehuviin hetaleihin.

"Hyvää päivää, kuinka voitte, neiti Tox?" kysyi Dombey.

Liehuvien harsojensa ympäröimä neiti Tox lysähti alas kuin kiikari,
joka työnnetään kokoon. Hän niiasi syvään vastaukseksi siihen, että
Dombey lähestyi häntä askeleen tai pari.

"En voi milloinkaan unohtaa tätä tapausta, herra Dombey", virkkoi neiti
Tox lempeällä äänellä. "Se olisi mahdotonta. Rakas Louisa, tuskin voin
uskoa omia aistejani."

Jos neiti Tox saattoi uskoa yhtä aistiaan, oli nyt hyvin kylmä päivä.
Se oli ihan selvää. Hän käytti hyväkseen ensimmäistä mahdollista
tilaisuutta edistääkseen verenkiertoa nenänpäässään hieromalla
sitä salaa nenäliinallaan, jottei se suudellessa tuntuisi alhaisen
lämpötilansa vuoksi vastenmieliseltä kastettavasta.

Pian ilmestyi pienokainen kaikessa komeudessaan Richardsin sylissä,
ja jälkijoukkona oli Florence reippaan nuoren konstaapelinsa Susan
Nipperin valvonnan alaisena. Vaikka lastenhuoneen koko seurue oli tällä
hetkellä puettu kevyempään surupukuun kuin aikaisemmin, ei orvoksi
joutuneitten lasten ulkomuoto suinkaan ollut omiaan tekemään päivää
iloisemmaksi. Pienokainen — ehkä neiti Toxin nenän vaikutuksesta —
alkoi itkeä. Se esti herra Chickin kömpelösti täyttämästä erästä
aikomustaan, nimittäin rupeamasta puuhailemaan Florencen kanssa. Sillä
tämä herra, joka oli verrattain välinpitämätön täydellisen Dombeyn
suuremmista oikeuksista (mikä ehkä johtui siitä, että hänellä oli
kunnia olla yhdistetty oikeaan Dombeyhin ja että hän sen vuoksi oli
tottunut tähän oivallisuuteen), tosiaankin piti tytöstä eikä salannut
tätä tunnettaan, vaan aikoi nytkin ruveta sitä näyttämään omalla
tavallaan, kun Paul alkoi itkeä, ja Chickin puoliso keskeytti hänet
äkkiä.

"Kas niin, Florence, kultaseni", sanoi täti reippaasti, "mitä sinä
puuhailet, lapseni? Näytä nyt itsesi pikku veljellesi. Herätä hänen
huomionsa, kultaseni!"

Ilmakehä tuntui käyvän kylmemmäksi Dombeyn katsellessa jäätävästi
pikku tytärtään, joka taputtaen käsiään ja seisoen varpaillaan pikku
pojan ja perijän valtaistuimen edessä houkutteli hänet kurottautumaan
alas korkealta paikaltaan ja katsomaan häneen. Ehkä auttoi tähän
lopputulokseen myöskin jokin Richardsin rehellinen temppu, mutta joka
tapauksessa katsahti pienokainen alas ja pysyi hiljaa. Kun sisko
kätkeytyi hoitajansa taakse, seurasi poju häntä silmillään, ja kun
tyttö kurkisti sieltä iloisesti huudahtaen, hypähti Paul, jokelsi
iloisesti ja nauroi ääneensä tytön juostessa häntä kohti ja hyväili
hänen kiharoitaan hennoilla kätösillään, samalla kun sisko oli ihan
tukehduttaa hänet suuteloillaan.

Oliko Dombey hyvillään sen nähdessään? Ei ainoakaan värähdys
hänen kasvoissaan ilmaissut iloa, mutta kaikenlaiset ulkonaiset
tunteenpurkaukset olivatkin hänessä tavattomia. Jos auringonsäde hiipi
huoneeseen valaisemaan lapsia heidän leikkiessään, ei se koskaan
ulottunut hänen kasvoihinsa. Hän katseli niin jäykästi ja kylmästi,
että lämmin loiste katosi pikku Florencenkin nauravista silmistä, kun
ne lopulta sattuivat osumaan isän silmiin.

Nyt oli todella synkkä, harmaa syyspäivä, ja sinä lyhyenä äänettömyyden
hetkenä, joka seurasi, putoili lehtiä apeina maahan.

"Jaha, John", virkkoi Dombey katsahtaen kelloonsa ja ottaen hattunsa
ja hansikkaansa, "oleppa hyvä ja tarjoa käsivartesi sisarelleni. Minä
talutan tänään neiti Toxia. Menkää te, Richards, edellä Paul-herran
kanssa. Olkaa hyvin varovainen."

Dombeyn vaunuissa istuivat Dombey ja Poika, neiti Tox, rouva Chick,
Richards ja Florence. Niiden jäljessä tulivat pienemmät ajoneuvot,
joissa olivat Susan Nipper ja niiden omistaja Chick. Susan katseli
hievahtamatta ulos ikkunasta välttääkseen sitä hämminkiä, jota hänelle
tuotti Chickin leveiden kasvojen näkeminen, ja ajatteli joka kerta,
kun kuuli ratinaa, että Chick kääri paperiin hänelle tarkoitettua
rahalahjaa.

Matkalla kirkkoon Dombey taputti kerran käsiään huvittaakseen
poikaansa. Tämä isällisen ihastuksen purkaus sai neiti Toxin ihan
haltioihinsa. Mutta lukuunottamatta tätä tapausta oli pääeroavaisuus
ristiäisseurueen ja hautajaissaaton välillä vain ajoneuvojen ja
hevosten värissä.

Kun he saapuivat kirkon ovelle, otti heidät vastaan juhlallinen
suntio. Dombey, joka astui maahan ensimmäisenä auttaakseen naiset
ulos ajoneuvoista ja seisoi hänen vieressään vaununovella, näytti
toiselta suntiolta, vähemmän loisteliaalta, mutta peloittavammalta,
yksityiselämän suntiolta, meidän puuhiemme ja sydäntemme vartijalta.

Neiti Toxin käsi vapisi hänen laskiessaan sen Dombeyn käsivarrelle ja
huomatessaan itseään opastettavan ylös portaita kolmikulmaisen hatun ja
leveän kauluksen jäljessä. Hetkisen tuntui siltä kuin olisi ollut puhe
toisista suurista juhlamenoista, "Tahdotko ottaa puolisoksesi tämän
miehen, Lucretia?"

"Tahdon."

"Olkaa hyvä ja tuokaa lapsi nopeasti sisään ulkoilmasta", kuiskasi
suntio pitäen auki kirkon sisäovea.

Pikku Paul olisi voinut Hamletin kanssa kysyä: "hautaaniko?" — niin
kylmä ja ummehtunut oli kirkko. Korkea verhottu saarnatuoli ja
kuoripulpetti, parvekkeiden alla olevien tyhjien rukousjakkaroiden
ja kattoon asti kohoavien ja suurten tylynnäköisten urkujen varjoon
häipyvien tyhjien penkkien ikävät jonot, pölyiset matot ja kylmät
kivipaadet, sivukäytävien kaameat vapaapaikat ja kostea nurkka
kellonnuoran luona, jonne hautajaisissa tarvittavat mustat aluspukit
oli työnnetty syrjään yhdessä muutamien lapioiden ja korien sekä
parin vainajista muistuttavan köysikimpun kanssa, outo, harvinainen,
vastenmielinen haju ja ruumishuoneen valaistus — kaikki oli
sopusoinnussa keskenään. Se oli kylmä ja kaamea näky..

"Nyt on paraikaa vihkiäiset, arvoisa herra", sanoi suntio, "mutta ne
loppuvat pian. Astukaa siksi aikaa tänne sakaristoon."

Ennenkuin hän kääntyi näyttääkseen tietä, kumarsi hän Dombeylle
hymyillen puolittain tutunomaisesti, ilmaistakseen muistavansa, että
hänellä oli ollut mieluisena tehtävänä palvella häntä hänen puolisonsa
hautajaisissa, ja toivovansa, että hän oli voinut hyvin senjälkeen.

Vihkiäisetkin näyttivät surullisilta heidän astuessaan alttarin ohi.
Morsian oli liian vanha ja sulhanen liian nuori, ja eräs ikäloppu
keikari, jolla oli vain yksi silmä ja toisen silmän kohdalla lornetti,
toimi naittajana todistajien väristessä kylmästä. Sakaristossa
savusi tuli, ja vanha työn uuvuttama ja kehnopalkkainen asianajajan
kirjuri kuljetti etusormeaan pitkin erään suunnattoman suuren
nimikirjan pergamenttisivuja (samanlaisia niteitä oli pitkät rivit
hyllyllä). Uunin yläpuolella riippui kirkon maanalaisten hautaholvien
pohjapiirros, ja Chick, joka luki päällisin puolin ääneen sen
sisällystä vilkastuttaakseen seuruetta, ehti kokonaisuudessaan esittää
kuvauksen rouva Dombeyn hautapaikasta, ennenkuin huomasi vaieta.

Toisen kylmän äänettömyyden jälkeen kehoitti heitä kastemaljan luo
läähättävä pieni penkkirivien avaaja, jota vaivasi hengenahdistus,
tosin luonteenomainen kirkkomaalle, vaikkei kirkolle.

Siellä he saivat odottaa kotvasen, kunnes hääseurue oli merkinnyt
nimensä luetteloihin. Sillä välin hiippaili läähättävä pieni
penkkirivien avaaja — osittain kivuloisuutensa vuoksi, osittain
muistuttaakseen olemassaolostaan vastavihitylle parille — ympäri
rakennusta köhien kuin merisika.

Pian sitten ilmestyi lukkarikin (ainoa iloisen näköinen olento
koko kirkossa, vaikka hän oli hautausurakoitsija) tuoden maljan
lämmintä vettä ja kaataessaan sen kastemaljaan puhui jotakin kylmän
karkoittamisesta, mitä eivät sillä kertaa olisi voineet suorittaa
miljoonat astialliset kiehuvan kuumaa vettä. Sitten ilmestyi pastori,
miellyttävä, lempeä nuori mies, joka ilmeisesti pelkäsi pienokaista.
Hän teki saman vaikutuksen kuin päähenkilö jossakin kummitustarinassa,
"kokonaan valkeaan verhottu olento", jonka nähdessään Paul päästi ihan
vihlovia huutoja eikä lakannut, ennenkuin hänet kannettiin ulos kasvot
tummansinisinä.

Senkin jälkeen kun tämä oli tapahtunut kaikkien suureksi
virkistykseksi, kuului hänen äänensä juhlatoimituksen koko loppuajan
pylväistössä, milloin heikompana, milloin voimakkaampana, milloin
tyynnytettynä, milloin taas vastustamattomasti kiihtyneenä häntä
kohdanneen vääryyden vuoksi. Se kiinnitti molempien naisten huomion
niin kokonaan, että rouva Chick syöksyi tuon tuostakin kirkon
keskikäytävälle lähettääkseen viestejä penkkirivien avaajalle ja neiti
Tox piti rukouskirjaansa auki "Ruutisalaliiton" kohdalta ja välillä
luki jonkin siihen liittyvistä kiitosvirsistä.

Koko toimituksen ajan Dombey pysyi tunteettoman tyynenä ja ehkä vielä
lisäsi kylmyyttä, koska nuoren papin henki höyrysi hänen lukiessaan.
Vain yhden kerran isän kasvoneleet vähän värähtivät, nimittäin
silloin, kun pappi lukiessaan hyvin yksinkertaisesti ja vilpittömästi
loppukehoituksen, joka koski kummien tulevaa velvollisuutta lapsen
kuulustelijoina, sattui katsomaan Chickiin. Silloin olisi voinut nähdä
Dombeyn ilmaisevan mahtipontisella katseella, että hän itse ottaisi sen
asian huolekseen.

Dombeylle olisi ollut hyödyksi ajatella vähän vähemmän omaa
arvokkuuttaan ja vähän enemmän niiden juhlamenojen korkeaa alkuperää ja
tarkoitusta, joihin hän otti osaa niin muodollisesti ja jäykästi. Hänen
omahyväisyytensä oli suuressa ristiriidassa niiden historian kanssa.

Kun ne olivat päättyneet, tarjosi hän taas käsivartensa neiti Toxille
ja talutti hänet sakaristoon, jossa hän ilmoitti pastorille, että olisi
pyytänyt tätä kunnioittamaan hänen kotiaan tulemalla päivälliselle
hänen luokseen, mutta että se ei käynyt päinsä hänen perhesurunsa
vuoksi. Kun nimet oli kirjoitettu ja palkkio maksettu, unohtamatta
penkkirivien avaajaa (jonka yskä oli taas kovin paha), lukkaria tai
suntiota (joka oli sattumalta ulkoportailla katselemassa hartaasti
ilmaa), lähtivät he taas ajamaan kotiin yhtä synkkinä kuin olivat
saapuneet kirkkoon.

Kotona näytti herra Pittin kuva katselevan nenä pystyssä kylmää
välipalaa, joka oli katettu lasien ja hopeiden kylmään loistoon ja
muistutti pikemmin juhlavuoteella makaavan vainajan ateriaa kuin hyvän
seuran virkistystä. Neiti Tox lahjoitti kummipojalleen pikarin ja Chick
laatikossa veitsen, haarukan ja lusikan. Dombey lahjoitti neiti Toxille
rannerenkaan, josta saaja heltyi ylenmäärin.

"John", virkkoi Dombey, "ole niin hyvä ja istu pöydän alapäähän. Mitä
sinulla on siellä, John?"

"Minulla on kylmä vasikanpihvi", vastasi John hieroen kohmettuneita
käsiään yhteen. "Entä sinulla?"

"Tämä on luullakseni jotakin kylmää vasikanpäästä valmistettua", vastasi
Dombey. "Tuossa on kylmää lintua — silavaa — piirakoita — salaattia
— hummeria. Neiti Tox kai kunnioittaa minua juomalla kanssani vähän
viiniä? Samppanjaa neiti Toxille."

Joka ruokalajiin kätkeytyi hammassärkyä. Viini oli niin vihlovan
kylmää, että se pani neiti Toxin vähän huudahtamaan, minkä hän
vaivoin sai muutetuksi jonkinlaiseksi "hm" huokaisuksi. Vasikanpaisti
oli tullut niin ilmavasta ruokasäiliöstä, että ensimmäinen suupala
sitä herätti Chickissä varpaanpäitä myöten samanlaisen tunteen kuin
kylmä lyijy. Dombey yksin pysyi tyynenä. Hänet olisi voinut ripustaa
myytäväksi venäläisillä markkinoilla näytteeksi jäätyneestä miehestä.

Tämä kaikkea vallitseva yleisvaikutus oli liian voimakas hänen
sisarelleenkin. Hän ei yrittänytkään imarrella tai pitää yllä
keskustelua, vaan suuntasi kaikki ponnistuksensa siihen, että näyttäisi
mahdollisimman vähän viluiselta.

"No niin", virkkoi Chick tehden epätoivoisen yrityksen pitkän
äänettömyyden jälkeen ja täyttäen lasinsa sherryllä, "sinun luvallasi,
Dombey, juon tämän lasin pikku Paulin menestykseksi".

"Taivas häntä siunatkoon!" kuiskasi neiti Tox maistaen kerran
viinistään.

"Rakas pikku Dombey!" kuiskasi rouva Chick.

"John", lausui Dombey jäykän arvokkaasti, "olen varma siitä, että
poikani tuntisi suurta kiitollisuutta sinua kohtaan ja epäilemättä
ilmaisisikin sen, jos osaisi antaa arvoa huomaavaisuudellesi. Toivon
hänen kerran kykenevän täyttämään sen vastuunalaisuuden vaatimukset,
jonka hänen sukulaistensa ja ystäviensä hyväntahtoinen käytös
yksityiselämässä ja meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi
panna hänen hartioilleen."

Kun se sävy, jolla nämä sanat lausuttiin, ei sallinut asiasta
puhuttavan enempää, vaipui Chick taas alakuloisuuteen ja
äänettömyyteen. Mutta toisin neiti Tox, joka kuunneltuaan Dombeyta
tavallistakin tarkkaavaisempana ja pää entistä enemmän kallellaan,
kumartui pöydän yli ja sanoi rouva Chickille hiljaa:

"Louisa!"

"Rakas ystävä", vastasi rouva Chick.

"Meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi — olen unohtanut
lauseen täsmällisen muodon."

"Vaatia häneltä", sanoi rouva Chick.

"Suokaa anteeksi, rakas ystävä", vastasi neiti Tox, "ei suinkaan se
niin kuulunut. Lausemuoto oli pyöristetympi ja sujuvampi. Sukulaisten
ja ystävien hyväntahtoinen käytös yksityiselämässä ja meidän julkisen
asemamme velvoittava luonne voi — panna hänen hartioilleen!"

"Aivan oikein, panna hänen hartioilleen", myönsi rouva Chick.

Neiti Tox taputti riemuiten hentoja käsiään ja lisäsi luoden silmänsä
ylös: "Se on kaunopuheisuutta!"

Dombey oli sillä välin kutsuttanut saapuville Richardsin, joka tuli
nyt sisään niiaten, mutta ilman pienokaista, sillä Paul lepäsi
aamun rasitusten jälkeen. Käskettyään tarjota lasin viiniä tälle
palkolliselleen Dombey puhutteli häntä seuraavin sanoin — mutta ennen
sitä neiti Tox kallisti päänsä toiselle sivulle ja teki muitakin pikku
valmisteluja painaakseen kuulemansa oikein sydämeensä.

"Niinä noin kuutena kuukautena, jotka olette ollut tämän talon
asukkaana, Richards, olette täyttänyt velvollisuutenne. Kun halusin
antaa teille pikku palkinnon tässä tilaisuudessa, mietin kuinka
saattaisin parhaiten toteuttaa aikomukseni ja neuvottelin siitä myöskin
sisareni, rouva —"

"Chickin kanssa", täydensi senniminen herra.

"Oi, olkaa hyvä, älkää keskeyttäkö!" pyysi neiti Tox.

"Aioin sanoa teille, Richards", jatkoi Dombey luoden julman katseen
John-herraan, "että minua vahvisti päätöksessäni vielä muisto eräästä
keskustelusta, joka minulla oli teidän miehenne kanssa tässä huoneessa
silloin, kun teidät palkattiin tänne ja kun hänen omasta suustaan
kuulin sen surullisen seikan, että teidän koko perheenne, hän itse
etupäässä, on vaipunut syvään tietämättömyyteen."

Richards ihan värisi moitteen ylevyyden musertamana.

"Minä", jatkoi Dombey, "en suinkaan kuulu tasa-arvoisuuden ja
yleisen kansansivistyksen puoltajiin. Mutta alempia luokkia pitää
välttämättä opettaa käsittämään asemansa ja käyttäytymään sopivasti.
Sikäli minä suosin kouluja. Koska minulla on oikeus ehdottaa yksi
oppilas otettavaksi erääseen vanhaan laitokseen, jota kunnioitettavan
ammattikunnan mukaan sanotaan 'armeliaiksi hiojiksi' ja jossa
oppilaille ei anneta ainoastaan hyödyllistä opetusta, vaan myöskin
puku ja numeromerkki, olen minä, asetuttuani ensin rouva Chickin
välityksellä yhteyteen perheenne kanssa, antanut teidän vanhimmalle
pojallenne tuon vapaapaikan, ja nyt olen kuullut, että hän on
tänään saanut koulupukunsa. Hänen poikansa numero", jatkoi Dombey
kääntyen sisarensa puoleen ja puhuen lapsesta kuin tämä olisi ollut
vuokra-ajuri, "on luullakseni sataneljäkymmentäseitsemän. Louisa,
sinähän sen tiedät."

"Sataneljäkymmentäseitsemän", vahvisti rouva Chick. "Pukuna, Richards,
on villakankaasta tehty sievä lämmin pitkäliepeinen takki, ja lakki,
jonka reunat on käännetty ylös keltaisella nauhalla, punaiset
villasukat ja hyvin vahvat nahkaiset polvihousut. Kuka tahansa
saattaisi kiitollisin mielin käydä puettuna sellaisiin vaatteisiin!"
huudahti hän haltioissaan.

"Kuulkaapas vain, Richards!" virkkoi neiti Tox. "Tepä voitte tosiaankin
olla onnellinen! Armeliaat hiojat!"

"Olen tosiaankin hyvin kiitollinen, arvoisa herra", sanoi Richards
epävarmalla äänellä, "ja pidän hyvin kauniina tekona, että olette
muistanut minun pienokaisiani". Mutta samalla ilmestyi hänen silmiensä
eteen kuva hänen esikoisestaan, joka oli puettu "armeliaaksi hiojaksi",
jalat rouva Chickin kuvailemien käytännöllisten housujen verhoamina, ja
se sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.

"Minua ilahduttaa huomata teidät noin tunteelliseksi, Richards", sanoi
neiti Tox.

"Se saa tosiaankin toivomaan", sanoi rouva Chick, joka ylpeili
ihmissydäntä kohtaan tuntemastaan luottamuksesta, "että maailmassa
vielä on jokin heikko kipinä kiitollisuutta ja aitoa tunnetta".

Richards vastasi näihin kohteliaisuuksiin niiaamalla ja kuiskaamalla
kiitoksensa, mutta huomatessaan mahdottomaksi toipua siitä
mielenjännityksestä, jonka hänessä oli herättänyt mielikuva niin
aikaisin housuihin puetusta esikoisesta, hän vähitellen lähestyi ovea
ja oli sydämestään iloinen päästessään sen ulkopuolelle.

Nämä merkit osittaisesta sulamisesta, jotka olivat ilmestyneet hänen
kerallaan, katosivat myöskin hänen poistuessaan, ja pakkanen oli taas
yhtä ankara kuin ennen konsanaan. Pöydän alapäässä hyräili Chick pari
kertaa säveltä, mutta kummallakin kerralla se oli katkelma _Saulin_
surumarssista. Seurue näytti kohmettuvan yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi
niinkuin se ateriakin, jonka ympärillä he istuivat. Vihdoin rouva Chick
katsahti neiti Toxiin ja neiti Tox vastasi hänen katseeseensa, jolloin
molemmat nousivat ja sanoivat, että oli tosiaankin jo' aika lähteä. Kun
Dombey kuunteli tätä ilmoitusta täysin tyynesti, lausuivat he hänelle
jäähyväiset ja lähtivät pian Chickin saattamina, joka heti, kun he
olivat kääntäneet selkänsä talolle ja jättäneet isännän tavalliseen
juhlalliseen yksinäisyyteensä, pisti kädet housuntaskuihin, nojautui
taaksepäin vaunuissa ja vihelsi alusta loppuun mielisäveleensä "liirum
laarum rallalaa". Samalla kuvastui hänen kasvoillaan niin synkkä ja
kauhea uhma, että rouva Chick ei uskaltanut panna vastalausettaan tai
millään lailla ahdistaa häntä.

Vaikka Richardsilla oli pikku Paul sylissään, ei hän voinut unohtaa
esikoistaan. Hän tunsi olevansa kiittämätön, mutta päivän yleisvaikutus
painoi leimansa myöskin "armeliaihin hiojiin", ja tuskin hän osasi
pitää tinalevyä, jossa oli numero sataneljäkymmentäseitsemän, muuna
kuin osana päivän muodollisuudesta ja jäykkyydestä. Hän puhui
lastenkamarissa myöskin pojan "sääriparoista", ja taas alkoi häntä
vaivata mielikuva koulupukuisesta esikoisesta.

"En tiedä, mitä antaisin", virkkoi Polly, "jos saisin vielä kerran
nähdä pienen poikaparkani, ennenkuin hän tottuu uusiin vaatteisiinsa".

"No, sanonpa teille jotakin, rouva Richards", vastasi Nipper, joka oli
päässyt uskotuksi, "käykää katsomassa häntä ja keventäkää mieltänne".

"Herra Dombey ei pitäisi siitä", huomautti Polly.

"Oi, eikö pitäisi, rouva Richards!" vastasi Nipper. "Hän luullakseni
olisi oikein tyytyväinen siihen, jos häneltä kysyisi."

"Tuskinpa te ainakaan kysyisitte?" sanoi Polly.

"En, rouva Richards, päinvastoin", vastasi Susan, "ja koska olen
kuullut, että molemmat tarkastajat Tox ja Chick eivät huomenna aio olla
toimessa, lähdemme Floy-neiti ja minä huomisaamuna teidän kanssanne
tervehtimään perhettänne, rouva Richards, sillä voimmehan yhtä hyvin
kävellä sinne kuin edestakaisin katuja, ja vielä paremminkin."

Polly hylkäsi ensin tämän suunnitelman jyrkästi, mutta vähitellen hän
alkoi miettiä sitä samoin kuin yhä selvemmin ajatteli lapsensa ja oman
kotinsa kiellettyä kuvaa. Lopulta hän myöntyi Susanin ehdotukseen
päätellen, ettei voinut olla kovin paha käväistä vain yhden kerran
kotona.

Kun asia oli näin päätetty, alkoi pikku Paul itkeä kerrassaan surkeasti
kuin olisi aavistanut, ettei siitä tulisi muuta kuin onnettomuutta.

"Mikä lasta vaivaa?" kysyi Susan.

"Se on kai vilustunut", vastasi Polly ja käveli sitä kantaen
edestakaisin ja koettaen tyynnyttää.

Syksyinen iltapäivä oli perin kolkko, ja kun Polly asteli lapsi sylissä
saadakseen sen itkun vaimenemaan ja katseli ulos surullisten ikkunoiden
läpi, puristaen pienokaista lujemmin rintaansa vastaan, varisi
kuihtuneita lehtiä ihan ryöppynä maahan.




KUUDES LUKU

Paul joutuu toisen kerran orvoksi


Aamulla Pollya vaivasivat niin monet pahat aavistukset, että hän ilman
mustasilmäisen toverinsa hellittämättömiä yllytyksiä olisi varmasti
hylännyt kaikki ajatukset retkestä ja nimenomaan pyytänyt lupaa tavata
numero sataseitsemänkymmentäseitsemän Dombeyn talon peloittavan katon
alla. Mutta Susan, jota hänen keksimänsä juoni viehätti ja joka,
vaikka jaksoikin perin urhoollisesti kestää toisia ihmisiä kohdanneet
pettymykset, ei voinut sietää omien toiveittensa tyhjiin raukeamista,
osasi esittää monta pätevää vastaväitettä toisen suunnitelman
onnistumista vastaan ja puolustella alkuperäistä aietta niin taitavilla
selityksillä, että melkein samassa kun Dombey oli kääntänyt ylpeän
selkänsä kodilleen ja ajoi Cityyn päin niinkuin joka päivä ennenkin,
oli hänen mitään pahaa aavistamaton poikansa matkalla Staggsin
puutarhoihin päin.

Tämä kaunisniminen paikka sijaitsi eräässä esikaupungissa, jonka
Staggsin puutarhojen asukkaat tunsivat Camberling Townin nimellä.
Ulkomaalaisia varten laaditussa Lontoon kartassa, joka on painettu
nenäliinalle, jotta sitä olisi hauskempi ja mukavampi käsitellä,
on tämä nimitys jostakin syystä lyhennetty Camden Towniksi. Sinne
nyt molemmat lapsenhoitajattaret suuntasivat kulkunsa holhokkiensa
seurassa. Richards tietystikin kantoi Paulia, ja Susan talutti pikku
Florencea, nykien ja sysien häntä välistä, mikäli piti tarpeellisena.

Suuren mullistuksen ensimmäinen isku oli juuri repäissyt koko
naapuritienoon halki, keskustaan asti. Joka taholla näkyi siitä
jälkiä. Taloja oli lyöty kasaan, katuja katkaistu ja tukittu. Syviä
kuoppia ja ojia oli kaivettu maahan, suunnattomia multa- ja saviläjiä
luotu maanpinnalle, ja rakennuksia, jotka olivat kallistuneet,
kun niiden alta maa oli vierinyt pois, oli tuettu paksuilla
hirsillä. Erään jyrkän vastamuodostuneen kukkulan juurella oli jono
vankkureita sikin sokin, toisaalla likosi ja ruostui uutukaisessa
lammikossa hujan hajan rautaesineitä. Kaikkialla näkyi siltoja,
jotka eivät johtaneet mihinkään, teitä, joita oli mahdoton kulkea,
savupiippujen puolivalmiita torneja, väliaikaisia puutaloja ja
aitauksia ihan käsittämättömillä paikoilla, rikkinäisten talojen
runkoja ja keskeneräisiä seiniä ja holvia, kokonaisia telinekasoja,
suuria tiilikiviröykkiöitä, jättimäisiä nostoranoja ja hajasäärisiä
kolmijalkoja, jotka riippuivat tyhjässä ilmassa. Joka suunnalla näkyi
tuhansia epäsäännöllisiä hahmoja ja esineitä, jotka olivat armottomasti
viskautuneet pois paikoiltaan ja nyt törröttivät ylösalaisin maahan
vaipuneina tai ilmassa sojottaen tai vedessä lahoten selittämättöminä
kuin uni. Kuumat lähteet ja polttavat vesisuihkut, maanjäristyksen
tavalliset seuralaiset, lisäsivät vielä näyn sekasortoisuutta. Kiehuvaa
vettä kokoontui rappeutuneiden seinien väliin, missä se sihisi kovasti.
Sieltä tunkeutui niinikään näkyviin liekkien loimu ja kohina, ja
tuhkakasat sulkivat tien ja muuttivat kokonaan naapuriston olot ja
tavat.

Lyhyesti sanoen, vielä keskeneräinen rautatie oli rakenteilla ja kulki
tämän hirveän sekasorron keskitse sivistyksen ja edistyksen valtavalla
uralla.

Mutta tähän asti ei ympäristö ollut vielä halukas hyväksymään
rautatietä. Pari kolme rohkeaa keinottelijaa oli jo tehnyt
katusuunnitteluja, ja yksi oli vähän rakentanutkin, mutta pysähtynyt
keskelle liejua ja tuhkaa miettiäkseen asiaa vielä vähän. Uuden
uutukainen kapakka, joka tuoksui vielä tuoreelta muurilaastilta ja
liisteriltä ja jonka ikkunoista oli näköala pelkkään tyhjyyteen, oli
valinnut ilmoituskilpensä kuvaksi rautatien kiskot, mutta se saattoi
olla tuhmanrohkea yritys — ja sitten sen isäntä toivoi voivansa
myydä juomia työmiehille. Niin oli yksinkertaisesta olutkapakasta
tullut tunnelinkaivajien poikkeuspaikka, ja vanha lihakauppa oli
yhtä itsekkäistä syistä nopeasti ja kansanomaisesti muuttunut
rautatieravintolaksi, jossa joka päivä oli tarjolla paistettua
sianreittä. Vuokratalojen omistajat niinikään näyttivät suosivan näitä
uudistuksia eivätkä senvuoksi juuri nauttineet paikkakuntalaisten
luottamusta. Yleinen mielipide taipui hyvin hitaasti uuden hankkeen
puolelle. Rautatien vieressä oli likaisia peltoja ja navettoja ja
lantakasoja ja törkyläjiä ja ojia ja puutarhoja ja huvimajoja ja
aukioita, joilla saattoi piiskata mattoja. Korkeammilla kohdilla oli
hajallaan pieniä osterinkuorten kasoja osteriaikana ja hummerinkuorten
kasoja hummeriaikana ja saviastioiden sirpaleita ja kuihtuneita
kaalinlehtiä kaikkina aikoina. Tämän tienoon yleisvaikutelmaan
kuuluivat myöskin pylväät ja aidat ja asiaankuulumattomille
ohikulkijoille tarkoitetut vanhat varoitustaulut, huonojen hökkelien
takaseinät ja pienet mitättömät ruohokentät. Mikään ei siellä ollut
hyvää eikä kuvitellutkaan olevansa. Jos lähistöllä oleva kurja autio
maa olisi voinut nauraa, olisi se nauranut kaikelle tälle pilkallisesti
niinkuin moni sen kehnoista naapureista.

Staggsin puutarhain asukkaat olivat tavattoman epäuskoisia. Talot oli
rakennettu lyhyeen riviin, ja kaikilla oli edessään likaiset maatilkut,
joita reunustivat vanhat ovet, tynnyrinkimmet, tervakankaan palaset ja
kuivettuneet pensaat. Täytteenä oli käytetty pohjattomia tinakattiloita
ja kuluneita rautaisia tuliristikkoja. Siellä asukkaat kasvattivat
helakanpunaisia papuja, pitivät siipikarjaa ja kaniineja, pystyttivät
hauraita huvimajoja (eräs niistä oli vanha vene), kuivasivat vaatteita
ja polttivat piippua. Muutamat olivat sitä mieltä, että Staggsin
puutarhat olivat saaneet nimensä eräästä jo manalle menneestä
kapitalistista, herra Staggsista, joka oli rakennuttanut ne huvikseen.
Toiset, joilla oli luontainen mieltymys maaseutuun, uskoivat nimen
johtuvan niiltä maalaisajoilta, jolloin peurat Staggsien nimisinä
olivat paenneet turvaan varjoisille seuduille. Kuinka asia lieneekään
ollut, pitivät Staggsin puutarhojen asukkaat omaa seutuaan pyhänä
lehtona, jota rautatie ei saisi turmella, ja niin varmoja he olivat
siitä, että heidän seutunsa pysyisi pystyssä paljon kauemmin kuin
tuollaiset naurettavat keksinnöt, että kulmassa asuva nuohoojamestari,
paikallispolitiikan johtaja, oli julkisesti selittänyt, että kun
rautatie avattaisiin liikenteelle — jos se koskaan tapahtuisi — hänen
kaksi poikaansa saisi nousta hänen asuntonsa savutorvelle hurraamaan
yrityksen epäonnistumiselle ja sitä ivaamaan.

Tähän saastaiseen paikkaan, jonka pelkän nimen rouva Chick oli tähän
asti huolellisesti salannut veljeltään, kohtalo ja Richards nyt
kuljettivat pikku Paulia.

"Tuolla on minun kotini, Susan", virkkoi Polly osoittaen erästä
asumusta.

"Tosiaanko?" sanoi Susan alentuvasti.

"Ja eikö tuolla seisokin sisareni Jemima ovella, käsivarrellaan oma
suloinen pienokaiseni!" huudahti Polly.

Se näky antoi Pollyn kärsimättömyydelle niin voimakkaan siipiparin,
että hän juoksi sinne aika vauhtia, syöksähti Jemiman luo ja vaihtoi
hänen kanssaan pienokaista silmänräpäyksessä nuoren tytön tavattomaksi
hämmästykseksi, hänelle kun Dombeyn perillinen näytti pudonneen
pilvistä.

"Kah, Polly!" huudahti Jemima. "Sinähän oikein säikähdytit minua! Kuka
olisi uskonut! Tule sisään, Polly! Kuinka terveeltä sinä näytätkään!
Lapset menevät varmasti melkein sekaisin nähdessään sinut."

Niin he menivätkin, jos saattoi päättää heidän nostamastaan hälinästä
ja siitä tavasta, kuinka he syöksyivät käsiksi Pollyyn ja vetivät
hänet matalalle tuolille uuninnurkkaan. Siellä hänen rehelliset omenaa
muistuttavat kasvonsa heti joutuivat keskelle pienempiä omenoita,
jotka painoivat niihin ruusuiset poskensa ja olivat kaikki ilmeisesti
saman puun hedelmiä. Polly puolestaan oli yhtä äänekäs ja raju kuin
lapsetkin, ja vasta kun hän oli hengästynyt ja hänen tukkansa riippui
irrallaan hehkuvien kasvojen ympärillä ja hänen uusi ristiäispukunsa
oli joutunut pahasti epäjärjestykseen, vasta silloin keskeytyi hälinä
vähäksi ajaksi. Mutta silloinkin pysyi viimeisen edellinen Toodle
hänen sylissään pitäen molempia käsivarsiaan lujasti hänen kaulansa
ympärillä, kun taas vähän isompi Toodle oli kiivennyt tuolin selustalle
ja teki epätoivoisia ponnistuksia, toinen sääri ilmassa, suudella äitiä
takaapäin.

"Katsokaapas, sievä pikku neiti on tullut katsomaan teitä", virkkoi
Polly, "ja näettekö, kuinka siivolla hän pysyy! Eikö hän olekin kaunis
pikku neiti?"

Tämä viittaus Florenceen, joka oli seisonut ovensuussa ja huomannut
tarkoin, mitä tapahtui, suuntasi nuoren polven katseet häneen ja sai
aikaan senkin hyvän asian, että havaittiin niinkuin pitikin neiti
Nipperin läsnäolo, joka ei ollut täysin vapaa siitä tunteesta, että
häntä oli jo laiminlyöty.

"Oi, Susan, olkaa hyvä ja tulkaa hetkiseksi sisään istumaan", sanoi
Polly. "Tämä on minun sisareni Jemima. Kuules, Jemima, minä en tiedä,
kuinka tulisin toimeen ilman Susan Nipperiä. En olisi nyt täälläkään
ilman häntä."

"Olkaa hyvä ja istukaa, neiti Nipper", virkkoi Jemima.

Susan istuutui tuolin syrjälle jäykän ja juhlallisen näköisenä.

"En ole tosiaankaan koko ikänäni iloinnut vieraista niin paljon kuin
nyt, neiti Nipper", huomautti Jemima.

Susan siirtyi vähän peremmäksi tuolilla ja hymyili armollisesti.

"Olkaa hyvä ja avatkaa hattunne nauhat, neiti Nipper, ja olkaa kuin
kotonanne", pyysi Jemima. "Pelkäänpä pahoin, että täällä on köyhemmän
näköistä kuin mihin olette tottunut, mutta te suonette sen varmasti
anteeksi."

Mustasilmäistä lepytti tämä nöyrä käytös niin, että hän otti syliinsä
pikku neiti Toodlen, joka juoksi ohi, ja nosti heti korkealle ilmaan.

"Mutta missä minun reipas poikani on?" kysyi Polly. "Esikoisparkani?
Olenhan tullut koko tämän matkan nähdäkseni hänen uudet vaatteensa."

"Voi mikä vahinko!" huudahti Jemima. "Hänen sydämensä ihan murtuu, kun
hän kuulee äitinsä käyneen täällä. Hän on koulussa, Polly."

"Jo lähtenyt!"

"Niin. Eilen hän kävi ensimmäisen kerran, ettei mitään opetuksesta
menisi hukkaan. Mutta tänään on puolittain lupapäivä, Polly. Jospa vain
voisit viipyä niin kauan kunnes hän tulee kotiin — nimittäin sinä ja
neiti Nipper", virkkoi Jemima muistaen oikeaan aikaan mustasilmäisen
arvokkuuden.

"No, miltä hän näyttää, Jemima?" kysyi Polly epävarmasti.

"Ei tosiaankaan niin pahalta kuin ehkä luulet", vastasi Jemima.

"Voi!" huudahti Polly liikutettuna. "Minä luulisin hänen jalkojaan
liian lyhyiksi."

"Hänen säärensä ovatkin lyhyet", vastasi Jemima, "etenkin takaa, mutta
ne kasvavat päivä päivältä".

Se oli hitaasti toteutuva tulevaisuuteen viittaava lohdutus, mutta kun
se lausuttiin hilpeästi ja herttaisesti, sai se sellaisen arvon, jota
sillä ei itsessään ollut. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Polly kysyi vähän
kevyemmällä mielellä:

"Ja missä isä on, Jemima kulta?" Koko perhe tunsi Toodlen tuolla
patriarkkaalisella nimellä.

"Voi tosiaankin, mikä vahinko!" huudahti Jemima. "Hän otti
päivällisruuan tänä aamuna mukaansa eikä palaa ennenkuin illalla. Mutta
hän puhuu aina sinusta, Polly, ja kertoo lapsille sinusta, ja hän on
rauhallisin, kärsivällisin ja hyväluontoisin olento koko maailmassa,
niinkuin hän on aina ollut ja tulee olemaan."

"Kiitoksia, Jemima", sanoi Polly koruttomasti, iloissaan näistä
sanoista ja suruissaan miehensä poissaolosta.

"Ei sinun tarvitse kiittää minua, Polly", virkkoi hänen sisarensa
suudellen häntä kuuluvasti poskelle ja tanssittaen sitten pikku Paulia
iloisesti. "Samaa sanon välillä sinustakin, ja niin ajattelenkin."

Kaksinkertaisesta pettymyksestä huolimatta oli mahdotonta pitää
epäonnistuneena tätä vierailua, joka otettiin vastaan niin iloisesti.
Sisarukset puhelivat toivorikkaasti perheen asioista ja esikoisesta ja
kaikista hänen sisaristaan ja veljistään, jolla välin mustasilmäinen,
joka oli nostellut pikku Toodleja muutamia kertoja korkealle, katseli
tarkoin huonekaluja, seinäkelloa, astiakaappia, uuninreunukselle
pystytettyä linnaa puisine ja vihreine ikkunoineen, jotka voitiin
sisäpuolelta valaista kynttilänpätkällä, ja paria pientä mustaa
samettikissaa, joilla kummallakin oli suussaan pieni käsityölaukku
— kaikki Staggsin puutarhojen asukkaiden mielestä todellisia
taiteen ihmeteoksia. Kun keskustelu pian kävi yleisemmäksi, jotta
ei mustasilmäinen taas muuttuisi ivalliseksi, kertoi tämä Jemimalle
pääasiassa kaikki, mitä tiesi Dombeysta, hänen olosuhteistaan,
perheestään, elämästään ja luonteestaan, tehden myös tarkoin selkoa
hänen vaatteistaan, tärkeimmistä sukulaisistaan, ja tuttavistaan.
Kevennettyään sydäntään näillä tiedonannoilla hän söi toisten kanssa
meriäyriäisiä ja joi portteria, näyttäen halukkaalta vannomaan ikuista
ystävyyttä emäntiensä kanssa.

Pikku Florencekaan ei jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, sillä
kun pikku Toodlet olivat vieneet hänet ulos katsomaan lakkisieniä ja
muita nähtävyyksiä, rupesi hän heidän kanssaan sydämensä koko innolla
rakentamaan väliaikaista aallonmurtajaa pienen vihreän lammikon poikki.
Hän oli vielä ahkerasti tässä puuhassa, kun Susan tuli hakemaan
häntä ja löydettyään piti hänelle velvollisuudentuntonsa pakottamana
meriäyriäisten lauhduttavasta vaikutuksesta huolimatta moraalisaarnan
(ravistamisella vahvistetun) tytön turmeltuneesta luonteesta, samalla
pesten hänen kasvojaan ja käsiään. Lisäksi hän ennusti, että Florence
saattaisi koko sukunsa harmaat hiukset hautaan surulla. Vähäisen
viivytyksen jälkeen, jonka aiheutti Pollyn ja Jemiman jokseenkin pitkä
kahdenkeskinen keskustelu ullakolla raha-asioista, vaihdettiin taas
pienokaiset.

Polly oli koko tämän ajan pitänyt omaa lastaan ja Jemima pikku Paulia —
ja vierailijat alkoivat lausua jäähyväisiä.

Mutta ensin oli pikku Toodlet hurskaan petoksen uhreina houkuteltu
läheiseen sekatavaramyymälään ostamaan kolikolla jotakin hyvää, ja
kun heidät oli toimitettu pois tieltä, pakeni Polly. Jemima huusi
hänen jälkeensä, että jos he vain voisivat kiertää City Roadin kautta
paluumatkallaan, he varmasti kohtaisivat pikku Robin tulomatkalla
koulusta.

"Luuletteko, että meillä olisi aikaa tehdä pieni mutka siihen suuntaan,
Susan?" kysyi Polly, kun he pysähtyivät hengähtääkseen.

"Miksi ei, rouva Richards?" vastasi Susan.

"Kohtahan on meidän päivällisaikamme", huomautti Polly.

Mutta väliateria oli tehnyt hänen toverinsa kovin välinpitämättömäksi
tätä vakavaa huomautusta kohtaan, eikä hän pannut sille mitään painoa.
Niinpä he päättivät tehdä "pienen mutkan".

Sattui niin, että Toodlein esikoisen elämän oli eilisaamusta alkaen
armeliaiden hiojain puku saattanut vaivaloiseksi. Katupojat eivät
voineet sitä sietää. Niin pian kuin tuollainen poikaviikari oli
katsellut Robin vaatteita hetkisenkin, syöksyi hän niiden viattoman
omistajan kimppuun ja teki kiusaa. Robin kohtalo muistutti enemmän
ensimmäisten kristittyjen kuin yhdeksännentoista vuosisadan lapsen
elämää. Häntä oli kivitetty kaduilla. Hänet oli heitetty katuojiin,
hänen päälleen oli heitetty rapaa, ja häntä oli likistetty
kovakouraisesti lyhtypatsaita vasten. Ventovieraat olivat nostaneet
hänen keltaista lakkiaan ja heittäneet sen tuulen vietäväksi. Hänen
sääriensä kimppuun ei ollut hyökätty ainoastaan sanoin, vaan myöskin
käsin ja nyrkein. Juuri tänä aamuna hän oli saanut vasten tahtoaan
silmänsä mustaksi matkallaan hiojain kouluun ja siellä rangaistuksen
siitä opettajalta, ikälopulta vanhalta julmaluontoiselta hiojalta,
joka oli nimitetty opettajaksi, koska hän ei ymmärtänyt mitään
eikä kelvannut mihinkään ja jonka kauhealla kepillä oli tavaton
taikavaikutus kaikkiin pulleaposkisiin pikku poikiin.

Siitä johtui, että Rob etsi kotimatkallaan autioimpia teitä ja hiipi
pitkin kapeita kujia ja takapolkuja välttääkseen kiusanhenkiään.
Mutta kun hänen lopulta piti tulla esiin päätielle, vei hänen huono
onnensa hänet kuitenkin lopuksi pieneen poikajoukkoon, jota johti
villi teurastajan poika ja joka odotti sopivaa tilaisuutta hauskan
ajanvietteen keksimiseen. Kun nämä huomasivat keskellään armeliaan
hiojan, joka oli selittämättömällä tavalla osunut heidän valtaansa,
päästivät he yhteisen sotahuudon ja syöksyivät hänen kimppuunsa.

Mutta samassa sattui myöskin niin, että Polly, joka oli luonut
toivottoman katseen pitkin tietä heidän käveltyään jo hyvinkin tunnin
verran ja sanonut, ettei enää kannattanut mennä pitemmälle, osui
juuri samassa huomaamaan tämän näyn. Tuskin hän oli nähnyt sen, kun
hän huudahtaen jätti pikku Dombeyn kiireesti mustasilmäisen syliin ja
riensi auttamaan pikku poikaparkaansa.

Yllätykset samoin kuin onnettomuudentapaukset tulevat harvoin yksinään.
Ällistyneen Susan Nipperin ja hänen kaksi pikku holhokkiaan pelastivat
lähellä olevat joutumasta ohikulkevien vaunujen pyörien alle, ennenkuin
he vielä tiesivät mitä oli tapahtunut, ja samalla hetkellä (nyt oli
markkinapäivä) kajahti ukkosenjyrinänä huuto: "Villi härkä!"

Florence parkaisi ja lähti juoksemaan nähdessään hurjan sekamelskan,
ihmisten huutavan ja ryntäävän edestakaisin, pyörien vierivän heidän
ylitseen, poikien tappelevan, hurjistuneen härän tulevan ja Susanin
keskellä näitä vaaroja kuin repeytyvän kappaleiksi. Hän juoksi, kunnes
oli ihan hengästyksissään, ja kehoitti Susania tekemään samoin. Sitten
hän pysähtyi ja väänteli käsiään muistaessaan, että he olivat jättäneet
toisen hoitajattaren jälkeensä. Samassa hän huomasi kuvailemattomaksi
kauhukseen olevansa yksin.

"Susan, Susan!" huusi Florence taputtaen käsiään epätoivoisessa
tuskassaan. "Voi, missä he ovat? Missä he ovat?"

"Missä he ovat?" kysyi vanha nainen, joka tuli ontuen tien toiselta
puolen niin nopeasti kuin pääsi. "Miksi olet juossut pois heidän
luotaan?"

"Minä pelkäsin", vastasi Florence. "En tietänyt, mitä tein. Luulin
heidän olevan mukana. Missä he ovat?"

Eukko tarttui hänen ranteeseensa ja sanoi: "Minä näytän sinulle."

Hän oli hyvin ruma vanha vaimo, jonka silmät olivat punaiset ja jonka
suu mutisi ja höpisi itsekseen, vaikka hän ei puhunutkaan. Hän oli
puettu risaisiin vaatteisiin ja kantoi käsivarrellaan paria nahkaa.
Joka tapauksessa hän näytti seuranneen Florencea jonkun matkaa, sillä
hän oli hengästynyt, ja hän kävi entistäkin rumemmaksi koettaessaan
vetää henkeään syvään, jolloin hänen ryppyiset keltaiset kasvonsa ja
kurkkunsa vääntelehtivät moneen suuntaan.

Florence pelkäsi häntä ja katseli epäröiden pitkin katua, jonka päähän
he melkein olivat tulleet. Se oli yksinäinen paikka — paremminkin
takakuja kuin katu — eikä siellä näkynyt ketään muita kuin he kaksi.

"Ei sinun tarvitse enää pelätä", sanoi eukko pitäen yhä lujasti kiinni
hänen kädestään. "Tule minun kanssani."

"Minä — minä en tunne teitä. Mikä on nimenne?" kysyi Florence.

"Rouva Brown", vastasi eukko. "Kiltti rouva Brown."

"Ovatko he täällä lähellä?" kysyi Florence, alkaen jo antaa perään.

"Susan on ihan lähellä", vastasi kiltti rouva Brown, "eivätkä
toisetkaan ole kaukana."

"Onko joku vahingoittunut?"

"Ei rahtustakaan."

Lapsi vuodatti ilon kyyneleitä kuullessaan tämän ja seurasi eukkoa
vastustelematta, vaikka ei voinutkaan olla välillä luomatta salavihkaa
katsetta seuralaisensa kasvoihin — etenkin hänen levottomaan suuhunsa
— ja ihmettelemättä itsekseen, olisiko paha rouva Brown, jos sellainen
olisi olemassa, vähääkään tämän kiltin näköinen.

He eivät olleet kävelleet kauas, mutta kuitenkin jo useiden hyvin
hankalien paikkojen kuten tiili- ja sorakenttien poikki, kun eukko
kääntyi ilkeälle syrjäkujalle, jossa liejua oli syvinä mustina urina
keskellä tietä. Hän pysähtyi kurjan pikku hökkelin eteen, joka oli
suljettu niin hyvin kuin oli mahdollista sulkea tuollainen talo, jonka
seinät olivat täynnä halkeamia ja rakoja. Avattuaan oven myssystään
ottamallaan avaimella hän työnsi lapsen edellään pimeään huoneeseen,
jonka lattialla oli suuri kasa erivärisiä vaateriekaleita, mutta mitään
huonekaluja ei ollut, ja seinät ja katto olivat ihan mustat.

Lapsi kauhistui niin, että kerrassaan mykistyi ja näytti olevan
pyörtymäisillään.

"Älä nyt ole tyhmä", virkkoi kiltti rouva Brown ja ravisti lasta
saadakseen sen taas täysin tuntoihinsa. "En minä tee sinulle pahaa.
Istu tuolle vaatekasalle."

Florence totteli häntä, ojentaen ristissä olevat kätensä kuin rukoillen
eukkoa kohti.

"En minä pidä sinua tuntia kauemmin", jatkoi rouva Brown. "Ymmärrätkö,
mitä sanon?"

Lapsi sai suurella vaivalla kuuluviin sanan: "Ymmärrän."

"Älä siis ärsytä minua", sanoi kiltti rouva Brown istuutuen itse
luukasalle. "Silloin en minäkään tee sinulle mitään pahaa. Mutta jollet
tottele, niin tapan sinut. Voisin tappaa sinut milloin tahansa —
vaikkapa vuoteessasi kotonasi. Annappas nyt kuulua, kuka ja mikä sinä
olet, ja selitä tarkasti!"

Eukon uhkaukset ja lupaukset, pelko loukata häntä ja tottumus, lapselle
harvinainen, mutta Florencelle melkein luonnollinen, olla aina hiljaa
ja hillitä tunteensa, pelkonsa ja toiveensa — kaikki vaikutti, että hän
saattoi täyttää eukon pyynnön ja kertoa hänelle pikku tarinansa tai
mitä hän siitä tiesi. Rouva Brown kuunteli tarkkaavasti loppuun asti.

"Nimesi siis on Dombey, vai mitä?" kysyi hän.

"Niin, rouva."

"Haluan saada tuon sievän puvun, neiti Dombey", virkkoi kiltti rouva
Brown, "ja pikku hatun ja alushameen tai pari ja jotakin muuta, mitä et
välttämättä tarvitse. Heti. Riisu ne."

Florence totteli niin nopeasti kuin vapisevine käsineen ehti, katsellen
koko ajan pelästyneenä rouva Brownia. Kun hän oli riisunut kaikki
mainitut vaatekappaleet, tarkasti eukko niitä ja näytti jokseenkin
tyytyväiseltä tavaroiden laatuun ja arvoon.

"Hm!" sanoi hän lopulta luoden yleissilmäyksen lapsen hentoon
vartaloon. "En näe mitään muuta kuin kengät. Minun täytyy saada kengät,
neiti Dombey."

Pikku Florence-parka riisui ne yhtä nopeasti, vieläpä iloisenakin
siitä, että hänellä oli vielä lisää lepytyskeinoja eukolle annettavana.
Sitten rouva Brown otti esille ryysykasasta, jonka hän käänsi nurin
tätä tarkoitusta varten, joitakin kurjia vaatekappaleita korvaukseksi
anastamistaan ja antoi vielä lisäksi nukkavierun ja hyvin vanhan
pikku viitan ja repaleiset jäännökset myssystä, joka oli luultavasti
korjattu jostakin ojasta tai lantakasasta. Tähän asuun hän käski
Florencen pukeutua, ja koska nämä varustelut näyttivät olevan
alkuna vapautukseen, suostui lapsi niihin — jos mahdollista — vielä
halukkaammin kuin edellisiin määräyksiin.

Kun hän kiireesti sovitti päähänsä myssyä, mikäli sitä voi sanoa
myssyksi, se kun enemmän muistutti jonkinlaista tavarapussia, takertui
se hänen tuuheaan tukkaansa, eikä hän voinut heti irroittaa sitä.
Kiltti rouva Brown veti silloin äkkiä esille suuret sakset ja joutui
selittämättömän kiihtymyksen valtaan.

"Miksi et voinut antaa minun olla rauhassa", virkkoi eukko, "kun olin
tyytyväinen? Sinä pikku tomppeli!"

"Suokaa anteeksi. En tiedä, mitä olen tehnyt", läähätti Florence. "En
voinut sille mitään."

"Et voinut sille mitään!" huudahti rouva Brown. "Luuletko sinä, että
minä voisin sille jotakin? Voi, herra!" jatkoi eukko pöyhien lapsen
hiuksia ahnaasti, "kuka tahansa muu olisi leikannut ne ensimmäiseksi".

Florence tunsi niin suurta huojennusta älytessään rouva Brownin
himoitsevan vain hänen tukkaansa eikä päätään, ettei rimpuillut vastaan
eikä rukoillut, vaan ainoastaan loi lempeät silmänsä hyvän olennon
kasvoihin.

"Jollei minulla olisi kerran ollut omaa tytärtä — hän on nyt kaukana
meren takana — joka oli ylpeä tukastaan", virkkoi rouva Brown,
"ottaisin sinulta joka suortuvan. Hän on nyt kaukana, kaukana. Ohhoi!
Ohhoi!"

Rouva Brownin valitushuuto ei ollut sointuisa, mutta kun hän samalla
epätoivoisesti ojensi laihat kätensä ylös, ilmeni siinä kiihkeä suru,
joka tunkeutui Florencen sydämen läpi ja herätti hänessä entistäkin
voimakkaampaa pelkoa. Mutta sillä oli ehkä oma osuutensa siihen,
että hänen kiharansa säilyivät, sillä kun rouva Brown oli kierrellyt
hetkisen hänen ympärillään kuin jonkinlainen outo perhonen, käski hän
lapsen kätkeä hiuksensa myssyn alle, päästämättä pienintäkään suortuvaa
niistä näkyviin hänen kiusauksekseen! Kun rouva Brown oli saanut tämän
voiton itsestään, istuutui hän taas luukasalle ja rupesi polttamaan
hyvin lyhyttä mustaa piippua, mutisten ja maiskutellen kaiken aikaa
kuin olisi pureskellut piipunvartta.

Kun hän oli polttanut piipullisen loppuun, antoi hän lapsen
kannettavaksi kaniininnahan, että hän näyttäisi enemmän hänen
vakinaiselta seuralaiseltaan, ja sanoi hänelle nyt aikovansa
opastaa hänet isolle kadulle, josta hän voisi kysellä tietä kotiin.
Mutta hän varoitti Florencea, uhaten häntä pikaisella ja kauhealla
kostolla, jollei hän tottelisi, puhuttelemasta matkalla vieraita tai
menemästä suoraan kotiin (joka ehkä oli liian lähellä rouva Brownin
turvallisuuden kannalta). Sensijaan tytön piti pyrkiä Cityyn isänsä
konttoriin ja odottaa siinä kadunnurkassa, jonne hänet jätettäisiin,
kunnes kello löisi kolme. Nämä ohjeet rouva Brown teroitti hänen
mieleensä vakuuttaen vielä, että hänellä oli kaikkialla käytettävänään
vaikutusvaltaisia silmiä ja korvia, jotka havaitsivat kaikki tytön
puuhat. Florence lupasi uskollisesti ja varmasti noudattaa näitä
määräyksiä.

Vihdoin rouva Brown lähti liikkeelle ohjaten muuttunutta ja repaleista
pikku toveriaan sokkeloisten kapeiden katujen, kujien ja käytävien
läpi, kunnes he vihdoin saapuivat tallipihalle, jonka perällä oli
portti, ja sen takaa kuului suuren kulkuväylän hälinää. Osoittaen tätä
porttia ja neuvoen Florencelle, että kun kello löisi kolme, hänen olisi
lähdettävä vasemmalle, rouva Brown vielä kerran vaistomaisesti ja
tahtomattaan koetteli tytön tukkaa ja sanoi hänelle, että nythän hän
tietäisi, kuinka oli meneteltävä, ja kehoitti tarkoin muistamaan, että
häntä pidettiin silmällä.

Kevyemmällä mielellä, mutta yhä vielä kovin peloissaan Florence tunsi
suurta huojennusta ja kiiruhti määrättyyn nurkkaan. Sinne ehdittyään
hän katsahti taakseen ja näki kiltin rouva Brownin kurkistelevan
matalasta puuportista, jonka likellä hän oli antanut eromääräykset.
Niinikään hän näki kiltin rouva Brownin heristelevän nyrkkiään. Mutta
niin usein kuin hän sitten jälleen katsahtikin taakseen — vähintäinkin
kerran minuutissa, sillä niin kovasti vaivasi häntä muisto tuosta
eukosta — ei hän voinut nähdä häntä enää.

Florence jäi katselemaan kadun hälinää, joka saattoi hänet yhä enemmän
ymmälle. Samalla tuntui siltä kuin kellot olisivat päättäneet olla
koskaan enää lyömättä kolmea. Vihdoin kuului kuitenkin lyöntejä
kirkontorneista, joista yksi oli niin lähellä, ettei hän voinut
erehtyä. Kun hän oli monta kertaa vilkaissut taakseen ja astellut
edestakaisin pientä välimatkaa, etteivät rouva Brownin kaikkivaltiaat
vakoojat suuttuisi, kiiruhti hän sitten pois niin nopeasti kuin jaksoi
ja piteli yhä kaniininnahkaa lujasti kädessään.

Isänsä liikehuoneistosta hän ei tiennyt muuta kuin että se kuului
Dombey ja Pojalle ja että se oli hyvin mahtava liike Cityssä. Siksi hän
ei osannut kysellä muuta kuin missä Dombey ja Poika oli Cityssä, ja kun
hän useimmiten tiedusti vain lapsilta, uskaltamatta vaivata aikuisia,
sai hän kerrassaan vähän selville. Mutta jonkin ajan päästä alettuaan
kysellä vain Cityä, jättäen pois toisen puolen kysymyksestään, hän
lähestyi tosiaankin vähitellen sen suuren alueen keskusta, jota
peloittava ylipormestari hallitsee.

Väsyneenä, ohikulkevien tyrkkimänä, melun ja tungoksen huumaamana,
levottomana veljestään ja hoitajattarista, kauhuissaan kokemuksistaan
ja peläten herättävänsä suuttumusta isässään muuttuneen ulkomuotonsa
vuoksi — ihan ymmällään ja peloissaan kaikesta siitä, mitä oli
tapahtunut, mitä paraikaa tapahtui ja mitä vielä tapahtuisi, Florence
kiiruhti vaivaloista tietään pitkin kyynelsilmin eikä voinut olla
kerran pari pysähtymättä huojentaakseen tulvillaan olevaa sydäntään
katkerasti itkemällä. Mutta hänen pukunsa vuoksi harvat huomasivat
häntä silloin, tai jos huomasivat, luulivat he, että hänet oli opetettu
itkemään, jotta voisi herättää sääliä, ja menivät ohi. Florence
koetti myös koota kaiken luonteenlujuuden ja itseluottamuksen, jonka
hänen surulliset kokemuksensa olivat ennenaikaisesti kehittäneet ja
kypsyttäneet, ja niin hän piti hellittämättä mielessään päämäärää,
johon hänen oli pyrittävä.

Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän oli lähtenyt tälle oudolle
retkelleen, hän pääsi erään kapean kadun rattaitten ja vaunujen
tärinästä ja räminästä joen rannalla sijaitsevalle lastaussillalle
tai maihinnousupaikalle, missä oli hajallaan suuret joukot arkkuja,
laatikoita ja lippaita, suuri puuvaaka ja pieni pyörillä liikkuva
puinen talo. Tämän ulkopuolella seisoi tukeva mies katsellen läheisiä
mastoja ja veneitä ja vihellellen kynä korvallisella ja kädet
housuntaskuissa kuin hänen päivätyönsä olisi ollut melkein lopussa.

"No mitä nyt!" sanoi mies, joka sattui kääntymään. "Ei meillä ole
mitään sinulle, tyttönen. Lähde pois!"

"Suokaa anteeksi, onko tämä City?" kysyi Dombeyn tytär vavisten.

"On, kyllä tämä on City. Tiedät kai sinä sen hyvinkin. Lähde pois! Ei
meillä ole mitään sinulle."

"Kiitos, en minä tahdokaan mitään", kuului arka vastaus.

"Tahtoisin vain tietää, missä päin on Dombey ja Poika."

Mies, joka oli huolettomasti lähestynyt häntä, näytti hämmästyvän tästä
vastauksesta ja katsoen tarkkaavasti hänen kasvoihinsa sanoi:

"Mutta mitä asiaa sinulla voi olla Dombey ja Pojalle?",

"Tahtoisin päästä sinne, hyvä herra."

Mies katseli häntä vielä uteliaammin ja hieroi hämmästyksissään niin
kovasti takaraivoaan, että pudotti hatun päästään.

"Joe!" huusi hän eräälle työmiehelle kumartuessaan ottamaan hattunsa
ylös ja pannen sen päähänsä.

"Täällä on Joe", kuului vastaus.

"Missä on se Dombeyn nuori apulainen, joka on valvonut noiden tavarain
lastaamista?"

"Hän lähti juuri toisesta portista", vastasi Joe.

"Kutsu hänet heti takaisin."

Joe juoksi erääseen porttikäytävään kovaa huutaen ja palasi hyvin pian
mukanaan iloisennäköinen poika.

"Tehän olette Dombeyn asiapoika, eikö niin?" kysyi ensimmäinen mies.

"Palvelen Dombey ja Pojan liikkeessä, herra Clark", vastasi poika.

"No, katsokaapas sitten tätä", sanoi Clark.

Seuraten Clarkin viittausta poika lähestyi Florencea ihmetellen,
niinkuin luonnollista olikin, mitä tyttö häneen kuului. Mutta Florence,
joka oli kuunnellut keskustelua ja paitsi sitä, että huojennuksekseen
käsitti äkkiä olevansa matkansa päämäärässä, rauhoittui sanomattomasti
nähdessään pojan vilkkaat nuoret kasvot ja ystävällisen käytöksen,
juoksi innoissaan hänen luokseen, samalla pudottaen toisen
linttakenkänsä, ja tarttui molemmin käsin pojan käteen.

"Minä olen eksynyt, hyvä herra!" huusi hän.

"Eksynyt?"

"Niin, minä eksyin tänä aamuna kaukana täältä — ja minulta on sitten
otettu vaatteeni — enkä ole nyt puettu omiini — ja minun nimeni on
Florence Dombey, pikku veljeni ainoa sisar — ja voi, voi, ottakaa
minut mukaanne, hyvä herra!" nyyhkytti Florence päästäen niin kauan
hillitsemänsä lapsekkaat tunteensa valloilleen ja purskahti itkemään.
Samassa hänen kehno myssynsä putosi maahan, ja hänen tukkansa tulvahti
alas hänen kasvoilleen, saattaen sanattoman ihastuksen ja säälin
valtaan nuoren Walterin, laivakojekauppias Solomon Gillsin sisarenpojan.

Clark seisoi hämmästyneenä ja ajatteli itsekseen, ettei ollut koskaan
ennen nähnyt sellaista kohtausta tällä lastauspaikalla. Walter
otti kengän maasta ja pani sen Florencen pikku jalkaan samoin kuin
sadun prinssi auttoi Tuhkimoa. Hän ripusti kaniininnahan vasemmalle
käsivarrelleen, ojensi oikean Florencelle ja oli mielestään kuin
Englannin Pyhä Yrjö, jonka edessä makaa tapettu lohikäärme.

"Älkää itkekö, neiti Dombey", virkkoi Walter ihastuneena. "Kuinka
ihmeellistä, että satuin olemaan täällä! Nyt olette yhtä hyvässä
turvassa kuin jos olisitte sotalaivan valikoidun miehistön suojelema.
Älkää itkekö."

"En minä enää itke", sanoi Florence. "Itkin vain ilosta." — Ilosta! —
ajatteli Walter, — ja minä olen sen aiheena! "Tulkaa nyt, neiti Dombey.
Nyt on taas toinen kenkä irti. Ottakaa minun kenkäni, neiti Dombey."

"Ei, ei, ei", sanoi Florence, estäen häntä riipaisemasta kenkää
jalastaan, "nämä sopivat paremmin. Ne kelpaavat kyllä."

"Minun kenkäni ovatkin liian isot", myönsi Walter katsahtaen jalkaansa.
"Mitä oikein ajattelinkaan! Te ette mitenkään voisi kävellä minun
kengissäni! Tulkaa nyt, neiti Dombey. Tahtoisinpa nähdä sen lurjuksen,
joka uskaltaisi ahdistaa teitä!"

Sitten Walter hirveän tuiman näköisenä talutti Florencen pois ja näytti
kovin onnelliselta. He kävelivät käsitysten pitkin katuja välittämättä
vähääkään siitä hämmästyksestä, jota herättivät tai saattoivat herättää.

Alkoi olla pimeä ja sumuista ja myöskin sataa, mutta he eivät
välittäneet siitä, sillä molemmat olivat kiintyneet Florencen
äskeisiin seikkailuihin, joita tyttö kertoi hänen ikäiselleen
ominaisen luottavaisesti, Walterin kuunnellessa kuin he olisivat
vaeltaneet kaukana Thames-kadun liejusta ja loasta kahden kesken jonkin
asumattoman troopillisen saaren leveiden lehtien ja korkeiden puiden
varjossa — niinkuin Walter tosiaankin kuvitteli.

"Onko meidän vielä käveltävä kauan?" kysyi Florence vihdoin luoden
silmänsä toverinsa kasvoihin.

"Odottakaapas hetkinen", sanoi Walter pysähtyen, "missä me nyt
olemmekaan? Jaha, nyt tiedän. Mutta liike on nyt suljettu, neiti
Dombey. Siellä ei ole ketään. Herra Dombey on mennyt kotiin jo kauan
sitten. Meidän on kai myöskin mentävä kotiin. Tai malttakaapas!
Mitähän, jos veisin teidät enoni kotiin, jossa asun — se on ihan
lähellä täällä — ja ajaisin sitten teidän kotiinne kertomaan, että
olette turvassa, ja toisin teille sieltä vähän vaatteita. Eiköhän se
olisi parasta?"

"Kyllä kai", vastasi Florence. "Vai kuinka? Mitä te arvelette?"

Kun he seisoivat neuvotellen asiasta, meni ohi eräs mies, joka katsahti
pikaisesti Walteriin kuin tuntien hänet, mutta sitten hyläten ensi
olettamuksensa jatkoi matkaansa pysähtymättä.

"Tosiaankin, siinä kai on Carker", virkkoi Walter. "Meidän liikkeemme
Carker. Ei konttoripäällikkömme Carker, neiti Dombey, vaan toinen
Carker, nuorempi. Halloo, herra Carker!"

"Onko siinä Walter Gay?" kysyi toinen pysähtyen ja tullen takaisin. "En
osannut sitä uskoa niin kummallisessa seurassa."

Kun hän seisoi lampun likellä kuunnellen hämmästyneenä Walterin
pikaista selitystä, oli hän kahden käsi kädessä seisovan nuoren
olennon merkillinen vastakohta. Hän ei ollut vanha, mutta kuitenkin
valkotukkainen; hänen vartalonsa oli kumarassa tai näytti ikäänkuin
taipuneen jonkin suuren surun painosta, ja hänen kuluneissa,
surumielisissä kasvoissaan oli syviä ryppyjä. Hänen katseensa,
hänen piirteittensä ilme, vieläpä hänen äänensäkin tuntuivat
hillityiltä ja tukahdutetuilta kuin hänen henkensä olisi sammunut.
Hän oli puettu siististi, vaikka hyvin yksinkertaisesti, mustiin,
mutta hänen vaatteensa, vaikka ne olikin tehty vartalon mukaan,
näyttivät kutistuvan kokoon hänen yllään ja tuntevan kuin nöyryytystä
verhotessaan häntä ja yhtyvän siihen surumieliseen pyyntöön, joka
ilmeni miehen koko olennossa kiireestä kantapäähän asti, nimittäin
jäädä huomioon ottamatta ja yksin nöyryydessään.

Eikä kuitenkaan hänen mielenkiintonsa nuoruutta ja toivorikkautta
kohtaan ollut sammunut hänen henkensä muiden kipinöiden keralla, sillä
hän katseli pojan innokkaita kasvoja harvinaisen myötätuntoisesti,
mutta hänen koko olennossaan ilmeni selittämätöntä huolta ja sääliä,
mikä pakostakin tuli näkyviin hänen katseestaan, vaikka hän koetti sitä
hillitä. Kun Walter lopuksi kysyi häneltä samaa kuin äsken Florencelta,
katseli hän nuorukaista yhä saman näköisenä kuin olisi lukenut hänen
kasvoistaan hänen kohtalonsa, joka oli surullisena vastakohtana niiden
nykyiselle iloisuudelle.

"Mitä te neuvotte, herra Carker?" kysyi Walter hymyillen. "Tehän aina
annatte minulle hyvän neuvon silloin, kun puhutte minulle. Tosin sitä
ei tapahdu usein."

"Luulen, että teidän suunnitelmanne on paras", vastasi Carker
katsahtaen Florencesta Walteriin ja taas Florenceen.

"Herra Carker", virkkoi Walter, jonka kasvot kirkastuivat
jalomielisestä ajatuksesta. "Kuulkaahan, tämäpä on jotakin teille.
Menkää herra Dombeyn luo viemään tämä hyvä sanoma. Se voisi hyödyttää
teitä. Minä jään kotiin. Teidän pitää mennä."

"Minunko!" vastasi toinen.

"Niin. Miksi ei, herra Carker?" sanoi poika.

Carker vain pudisti hänen kättään vastaukseksi ja näytti melkein
häpeävän ja pelkäävän. Sitten hän sanoi hyvää yötä ja neuvoen Walteria
kiiruhtamaan lähti pois.

"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi Walter katsahtaen hänen jälkeensä
samalla kun he lähtivät jatkamaan matkaansa, "nyt menemme enoni luo
niin nopeasti kuin pääsemme. Oletteko koskaan kuullut herra Dombeyn
puhuvan nuoremmasta herra Carkerista, neiti Florence?"

"En", vastasi lapsi lempeästi, "en kuule usein isän puhuvan", —
Niin, tosiaankin, sitä suurempi häpeä hänelle, — ajatteli Walter.
Vaiettuaan hetkisen, jonka kestäessä Walter oli katsellut rinnallaan
tepastelevan kärsivällisen pikku olennon ystävällisiin kasvoihin,
hän muutti tavallisessa poikamaisessa innossaan ja levottomuudessaan
puheenaihetta, ja kun taas toinen onnettomista kengistä lipsahti
sopivaan aikaan irti Florencen jalasta, ehdotti hän kantavansa
Florencen enon luo. Vaikka Florence olikin väsynyt, torjui hän nauraen
tämän ehdotuksen ja sanoi, että Walter voisi pudottaa hänet, ja koska
he jo olivat lähellä puista merikadettia ja Walter yhä kertoi erilaisia
tapauksia haaksirikoista ja muista liikuttavista onnettomuuksista,
joissa nuoremmat pojat kuin hän olivat voitollisesti pelastaneet
Florencea vanhempia tyttöjä, saapuivat he vilkkaasti keskustellen
Gillsin myymälän eteen.

"Hohoi, Sol-eno!" huusi Walter syöksyen myymälään ja puhuen
hengästyneenä hajanaisesti siitä hetkestä alkaen koko illan.
"Ihmeellinen seikkailu! Herra Dombeyn tytär on eksynyt kadulla, ja
häneltä on vanha noita-akka ryöstänyt vaatteet — ja minä olen löytänyt
hänet — ja tuonut lepäämään meille — katsoppas!"

"Laupias taivas!" virkkoi ukko Sol horjahtaen mielikompassilaatikkoaan
vasten. "Se on mahdotonta! Enpä —"

"Eikä kukaan muu", keskeytti Walter aavistaen, mitä ukko aikoi sanoa.
"Eihän kukaan uskoisi sitä. Kas niin, autappas minua nostamaan
pikku sohva tulen ääreen, Sol-eno — varo tauluja — anna hänelle
jotakin syömistä, eno, ole niin hyvä — heitä nuo kengät kuivumaan.
Florence-neiti — pankaa jalkanne uunin ristikolle — kuinka kosteat ne
ovatkaan — tämäpä oli seikkailu, eikö ollutkin, eno? Voi taivas, kuinka
kuuma minun on!"

Solomon Gillsin oli myöskin kuuma osittain säälistä, osittain
äärimmäisestä hämmingistä. Hän taputti Florencen päätä, pakotti
hänet syömään ja juomaan, hieroi hänen jalkapohjiaan tulen ääressä
kuumentamallaan nenäliinalla, seurasi silmillään ja korvillaan
levottomasti liikkuvaa sisarenpoikaansa olematta oikein selvillä
mistään muusta kuin että kiihtynyt nuorukainen tyrkki häntä alituisesti
juostessaan edestakaisin huoneessa, koettaen suorittaa kahtakymmentä
eri asiaa samalla kertaa, saamatta aikaan mitään.

"Maltappa hetkinen, eno", sanoi Walter ottaen käteensä kynttilän, "minä
juoksen ullakolle muuttamaan ylleni toisen takin ja sitten lähden.
Kuuleppas, eno, eikö tämä ole oikea seikkailu?"

"Kyllä, kyllä", myönsi Solomon, joka silmälasit otsallaan ja suuri
ajanmittari taskussaan lakkaamatta liikkui sohvalla lepäävän Florencen
ja kaikkialla huoneessa häärivän sisarenpoikansa välillä, "kaikkein
ihmeellisintä —"

"Älä nyt, eno hyvä — Florence-neiti — päivällistä, näes, eno."

"Kyllä, kyllä, kyllä", huudahti Solomon ja leikkasi lampaanpaistista
kappaleen, joka olisi riittänyt jättiläiselle. "Minä pidän
huolta hänestä, Wally. Kyllä minä ymmärrän. Lapsiparka! Nälkään
nääntymäisillään tietysti. Laita sinä vain itsesi valmiiksi."

Walter ei tarvinnut pitkää aikaa kiivetäkseen ullakkohuoneeseensa ja
tullakseen sieltä alas, mutta sillä välin oli Florence väsymyksensä
valtaamana torkahtanut tulen edessä. Tämä muutamia minuutteja kestänyt
rauhallinen väliaika teki Solomon Gillsille mahdolliseksi malttaa
mieltään sen verran, että sai jotakin toimeen lapsen mukavuudeksi. Hän
vähensi huoneen valaistusta ja siirsi Florencen suojaan tulen hehkulta.
Tyttö nukkuikin rauhallisesti Walterin palatessa.

"Sepä on oivallista!" kuiskasi hän syleillen Solomonia niin
voimakkaasti, että ukon kasvoille levisi ihan uusi ilme. "Nyt minä
lähden. Otan vain leivänpalan mukaani, sillä minun on kovin nälkä — ja
— älä herätä häntä, Sol-eno."

"En, en", vastasi Solomon. "Sievä lapsi."

"Kerrassaan sievä!" huudahti Walter. "En ole koskaan nähnyt sellaisia
kasvoja, Sol-eno. Nyt minä lähden."

"Se on hyvä", virkkoi Solomon hyvin huojentuneena.

"Kuuleppas, Sol-eno", sanoi Walter pistäen päänsä sisään ovesta.

"Siinä sinä taas olet", sanoi Solomon.

"Miltä hän nyt näyttää?"

"Nukkuu ihan rauhallisesti", vastasi Solomon.

"Sepä erinomaista! Nyt minä lähden."

"Toivottavasti", mutisi Solomon itsekseen.

"Kuulehan, Sol-eno", virkkoi Walter, ilmestyen taas ovelle.

"Tuossa hän taas on", sanoi Solomon.

"Me tapasimme kadulla nuoremman Carkerin kummallisempana kuin koskaan
ennen. Hän sanoi minulle hyvästi, mutta seurasi meidän jäljessämme
tänne asti — se vasta oli ihmeellistä! Kun saavuimme tähän ulko-ovelle,
katsahdin taakseni ja näin hänen menevän rauhallisesti pois kuin
palvelijatar, joka oli saattanut minut kotiin. Miltä tyttö näyttää,
eno?"

"Samanlaiselta kuin ennenkin, Wally."

"Hyvä on. Nyt minä tosiaan lähden!"

Tällä kerralla hän lähtikin. Solomon Gills, jolle päivällinen ei
ollenkaan maittanut, istui tulen toisella puolella ja katseli nukkuvaa
Florencea rakennellen satumaisia ilmalinnoja ja näyttäen hämärässä
kaikkien myymäläesineittensä ympäröimänä jonkinlaiselta tekotukkaan
ja ruskeaan valepukuun puetulta taikurilta, joka piti lasta lumotussa
unessa.

Sillä välin ajoi Walter Dombeyn taloa kohti sellaista vauhtia, johon
vuokra-ajurin hevonen harvoin pystyy. Parin kolmen minuutin kuluttua
hän kuitenkin aina pisti päänsä ulos vaunujen ikkunasta kärsimättömäksi
moitteeksi ajajalle. Saapuessaan perille hän hyppäsi maahan, ilmoitti
hengästyneenä asiansa palvelijalle ja meni hänen jäljessään suoraa
päätä kirjastohuoneeseen, missä vallitsi sekava puheensorina. Siellä
olivat koolla Dombey, hänen sisarensa, neiti Tox, Richards ja Nipper.

"Suokaa anteeksi, herra Dombey", virkkoi Walter kiiruhtaen hänen
luokseen, "minä voin ilokseni ilmoittaa, että kaikki on hyvin. Neiti
Dombey on löytynyt!"

Avomielisine kasvoineen, liehuvine hiuksineen, säkenöivine silmineen ja
huohottaen ilosta ja kiihtymyksestä poika oli ihmeellinen vastakohta
Dombeylle, joka istui häntä vastapäätä nojatuolissaan.

"Minähän sanoin sinulle, Louisa, että hänet varmasti löydetään",
virkkoi Dombey kääntäen päätään vähän rouva Chickiin päin, joka itki
neiti Toxin kanssa. "Ilmoita palvelijoille, että lisätoimenpiteet
ovat tarpeettomat. Tämä poika, joka tuo tiedon asiasta, on nuori Gay
liikkeestäni. Kuinka tyttäreni löydettiin? Sen tiedän, millä lailla hän
hävisi." Samassa hän katsahti majesteetillisesti Richardsiin. "Mutta
kuinka hänet löydettiin? Kuka hänet löysi?"

"Luullakseni juuri minä hänet löysin, herra Dombey", vastasi Walter
vaatimattomasti. "Tosin en tiedä, voinko vaatia itselleni ansiota hänen
varsinaisesta löytämisestään, mutta minä olin onnellinen välikappale —"

"Mitä tarkoitatte?" keskeytti hänet Dombey, vaistomaisesti paheksuen
silminnähtävää ylpeyttä ja mielihyvää, jota poika näytti tuntevan
osuutensa vuoksi tässä seikkailussa. "Ette muka ole varsinaisesti
löytänyt tytärtäni, mutta olette onnellinen välikappale? Olkaa hyvä ja
puhukaa selvästi ja johdonmukaisesti."

Walterin oli mahdotonta puhua johdonmukaisesti, mutta hän kertoi niin
selvästi kuin osasi hengästyneenä ja selitti, miksi oli tullut yksin.

"Kuuletko nyt, tyttö?" sanoi Dombey ankarasti mustasilmäiselle. "Ota
mukaan tarpeelliset vaatteet ja lähde heti tämän nuorukaisen kanssa
noutamaan Florence-neiti kotiin. Gay, huomenna saatte palkintonne."

"Kiitos, herra Dombey", vastasi Walter. "Olette kovin ystävällinen. En
ole tosiaankaan ajatellut palkintoa."

"Te olette lapsi", virkkoi Dombey melkein kiivaasti, "eikä sillä ole
mitään merkitystä, mitä te ajattelette tai väitätte ajattelevanne.
Olette käyttäytynyt hyvin. Älkää pilatko asiaa. Louisa, ole hyvä ja
anna nuorukaiselle lasi viiniä."

Dombey seurasi katseellaan Walter Gayta kovin epäsuosiollisesti, kun
poika poistui huoneesta rouva Chickin jäljessä. Mahdollisesti hän ei
henkensä silmillä seurannut häntä ollenkaan suopeammin hänen ajaessaan
takaisin enonsa luo neiti Nipperin kansa.

Siellä he saivat tietää, että Florence, jota uni oli paljon
virkistänyt, oli syönyt päivällistä ja tullut hyvin tutuksi Solomon
Gillsin kanssa, jota kohtaan hän tunsi täydellistä luottamusta ja
ystävyyttä. Mustasilmäinen (joka oli itkenyt niin paljon, että häntä
nyt olisi voinut sanoa punasilmäiseksi, ja oli hyvin vaitelias ja
alakuloinen) otti tytön syliinsä lausumatta ainoaakaan moitteen
sanaa tai vastaväitettä ja oli kovin liikutettu tästä kohtauksesta.
Sitten hän muutti Solomonin takahuoneen äkkiä pukuhuoneeksi ja pani
hyvin huolellisesti tytön ylle puhtaat vaatteet. Pian sitten Florence
esiintyi oikeana Dombeyna, mikäli hänen synnynnäiset puutteensa
sallivat.

"Hyvää yötä!" sanoi Florence juosten Solomonin luo. "Olette ollut kovin
hyvä minulle."

Ukko oli ihastuksissaan ja suuteli häntä kuin isoisä.

"Hyvää yötä, Walter! Voikaa hyvin!" sanoi Florence.

"Hyvää yötä", vastasi Walter ojentaen molemmat kätensä.

"En koskaan unohda teitä", jatkoi Florence. "En, en koskaan. Hyvästi,
Walter!"

Kiitollisen, viattoman sydämensä pakottamana lapsi kohotti kasvonsa
pojan kasvoja kohti. Walter kumartui ja oikaisi sitten itsensä
punaisena ja hehkuvana ja katsahti ujosti Sol-enoon.

"Missä Walter on?" "Hyvää yötä, Walter!" "Hyvästi, Walter!" "Ojentakaa
vielä kerran kätenne, Walter!" Tähän tapaan huudahteli Florence
sen jälkeen kun hän istui nuoren hoitajattarensa kanssa ajurin
vaunuissa. Ja kun he vihdoin lähtivät liikkeelle, heilutti oven luona
seisova Walter iloisesti kättään vastaukseksi Florencen liehuvalle
nenäliinalle. Samoin kuin puinen merikadetti hänen takanaan ei hänkään
näyttänyt erottavan mitään muuta kuin yhdet ainoat ajoneuvot kaikkien
ohikulkevien joukosta.

Pian he saapuivat taas Dombeyn talolle, ja jälleen kuului
kirjastohuoneesta äänten hälinää. Ajurin käskettiin odottaa — "rouva
Richardsia", niinkuin muuan Susanna Nipperin palvelustovereista
pahaenteisesti kuiskasi tämän mennessä ohi Florencen kanssa.

Kadotetun lapsen saapuminen herätti jonkun verran mielenliikutusta,
mutta ei paljon. Dombey, joka ei ollut koskaan löytänyt häntä,
suuteli häntä kerran otsalle ja varoitti häntä enää juoksemasta pois
tai lähtemästä retkeilemään minnekään epäluotettavien hoitajien
kanssa. Rouva Chick lakkasi valittelemasta ihmisluonnon turmelusta,
jota ei voinut parantaa edes armelias hioja, ja toivotti Florencen
tervetulleeksi tavalla, joka ei ollut juuri niin lämmin kuin jos
nyt olisi palannut todellinen Dombey. Neiti Tox sovitti tunteensa
esimerkkien mukaan. Richards, syyllinen Richards yksin, kevensi
sydäntään katkonaisilla tervetuliaissanoilla ja kumartui eksyneen pikku
olennon puoleen kuin todella rakastaisi häntä.

"Voi, Richards!" sanoi rouva Chick huoahtaen. "Tuottaisi paljon
suurempaa tyydytystä niille, jotka haluavat ajatella hyvää
lähimmäisistään, ja olisi paljon sopivampaa teille, jos olisitte
aikanaan osoittanut asiaankuuluvaa tunnetta sitä pienokaista kohtaan,
joka nyt liian varhain menettää luonnollisen ravintonsa."

"Riistetään eroon yhteisestä lähteestä", virkkoi neiti Tox kuiskaten
valittavasti.

"Jos minä olisin teidän epäkiitollisessa asemassanne", huomautti rouva
Chick juhlallisesti, "ja ajattelisin teidän tavallanne, Richards,
tuntuisi minusta kuin armeliaiden hiojain puku tuhoasi lapseni ja
kasvatus tukehduttaisi hänet".

Tosiasia oli — mutta rouva Chick ei tiennyt sitä — että puku jo oli
turmellut lapsen. Ja mitä kasvatukseen tulee, toteutuisi senkin
kostotoiminta, sillä se oli yhtämittaista nyyhkytystä ja selkäsaunaa.

"Louisa!" virkkoi Dombey. "Ei ole tarpeellista tuhlata enää sanoja
tämän asian vuoksi. Richards on sanottu irti ja saanut palkkansa.
Richards, te lähdette tästä talosta senvuoksi, että olette vienyt minun
poikani — minun poikani", toisti Dombey painokkaasti, "sellaisiin
paikkoihin ja piireihin, joita ei voi ajatella tuntematta väristystä
ruumiissaan. Mitä siihen onnettomuuteen tulee, joka sattui neiti
Florencelle tänä aamuna, pidän sitä eräässä mielessä onnellisena
sattumana, koska ilman sitä en olisi koskaan saanut tietää — vieläpä
teidän omilta huuliltanne — mihin olette syypää. Minun mielestäni,
Louisa, nuorempi hoitajatar" — neiti Nipper nyyhkytti nyt kuuluvasti
— "voi jäädä, koska hän on vielä niin nuori ja Paulin imettäjä on
ilmeisesti vaikuttanut häneen. Ole hyvä ja toimita kyytimaksu tämän
naisen ajurille" — tässä Dombey pysähtyi ja värähti — "Staggsin
puutarhoihin asti".

Polly lähti ovelle Florencen riippuessa kiinni hänessä ja rukoillessa
häntä sydäntäsärkevästi pysymään hänen luonaan. Se oli kuin
tikarinpisto ylpeän isän sydämeen ja nuoli hänen aivojensa läpi, kun
hän näki oman lihansa ja verensä, jota hän ei voinut kieltää, riippuvan
kiinni alhaisessa vieraassa ihmisessä hänen itsensä ollessa läsnä. Ei
siksi, että hän olisi välittänyt siitä, keneen hänen tyttärensä kiintyi
tai kenestä hän vetäytyi kauemmaksi. Mutta pistävä tuska värähdytti
hänen sydäntään kun hän ajatteli, mitä hänen poikansa tekisi.

Ainakin huusi hänen poikansa sinä yönä kovasti. Ja totta puhuen pikku
Paulilla olikin enemmän syytä itkuun kuin senikäisillä pojilla usein
on, sillä hän oli kadottanut toisen äitinsä — ensimmäisen, mikäli
tajusi — yhtä äkkiä kuin sekin onnettomuus oli tapahtunut, joka
synkensi hänen elämänsä alkuhetket. Samalla menetti Florencekin, joka
itki itsensä suruissaan nukuksiin, hyvän ja uskollisen ystävän. Mutta
siitähän ei ole nyt ollenkaan puhe. Älkäämme tuhlatko siihen sanoja.




SEITSEMÄS LUKU

Vilkaisu neiti Toxin asuntoon ja hänen sydämensä tilaan


Neiti Tox asui synkässä pikku talossa, joka oli jonakin kaukaisena
ajankohtana historiassa tungettu ylhäisen naapuriston sekaan Lontoon
länsiosassa. Siellä se seisoi varjossa kuin läheisen suuren kadun
köyhä sukulainen, jota mahtavat palatsit katselivat kylmäkiskoisesti.
Se ei ollut oikeastaan pihalla, vaan mitä kolkoimman kujan varrella
ja alituisen levottomuuden vallassa kaukaisten koputusten vuoksi.
Tämä kolkka, jossa ruohoa kasvoi katukivien raoissa, oli nimeltään
Prinsessan aukio, ja Prinsessan aukiolla oli Prinsessan kappeli, jossa
oli kirkasääninen kello ja toisinaan sunnuntaisin kaksikymmentäviisikin
henkilöä läsnä jumalanpalveluksessa. Niinikään oli siellä ravintola
"Prinsessan vaakuna", jossa ahkerasti kävi loistavia lakeijoja.
Kaiteen takana oli siellä kantotuoli, mutta miesmuistiin ei sitä ollut
liikutettu. Kauniina aamuna koristi kaiteen kaikkia huippuja (niitä oli
neljäkymmentäkahdeksan, kuten neiti Tox oli usein laskenut) tinaruukku.

Prinsessan aukion varrella oli neiti Toxin talon vieressä toinen
yksityistalo, puhumattakaan suuresta kaksipuolisesta portista, johon
kuului kolkuttimina pari suurta jalopeuranpäätä. Tämä portti ei
ollut koskaan avautunut ja sitä väitettiin jonkun tallin hylätyksi
sisäänkäytäväksi. Prinsessan aukiolla tuntui tosiaankin tallinhajua,
ja neiti Toxin makuuhuoneesta, jonka ikkunat olivat takaseinällä, oli
näköala tallipihalle, missä rengit suorittivat kaikenkaltaisia puuhiaan
säestäen työtään kovalla rähinällä ja tavallisesti riippui ulkoseinää
vasten kuivamassa ajurien ja heidän vaimojensa ja perheittensä kaikkein
yksityisimpiä vaatekappaleita ikäänkuin Macbethin liput.

Tämän toisen yksityistalon omisti eräs entinen juomanlaskija, joka
oli nainut emännöitsijän. Hän oli vuokrannut kalustetun huoneiston
yksinäiselle herralle, nimittäin eräälle majurille, jolla oli jäykät,
sinertävät kasvot ja ulkonevat silmät ja jossa neiti Tox omien
sanojensa mukaan näki "jotakin täydellisen sotilaallista". Näiden
kahden naapuruksen välillä vaihdettiin silloin tällöin sanomalehtiä
ja ylläpidettiin muutenkin platonista suhdetta, majurin tumman
palvelijan ollessa välittäjänä, jota neiti Tox muitta mutkitta nimitti
"alkuasukkaaksi", liittämättä häneen minkäänlaista maantieteellistä
paikallisuuskäsitettä.

Tuskinpa on koskaan ollut kapeampaa ovea ja kapeampia portaita kuin
neiti Toxin talossa. Ehkä se oli kaikkiaan kivijalasta ullakkoon asti
Englannin epämukavin ja kieroin talo, mutta — niinkuin neiti Tox
sanoi — millainen asema! Talvella siellä näki hyvin vähän päivänvaloa
eikä aurinkoa parhaimpinakaan aikoina; raittiista ilmasta ei ollut
puhettakaan, ja liike oli kokonaan kuulumattomissa. Sittenkin neiti Tox
sanoi: millainen asema! Niin sanoi sinertäväkasvoinen majurikin, jolla
oli ulkonevat silmät. Hän oli ylpeä Prinsessan aukiosta ja käänsi aina
mielihyvällä klubissaan keskustelun, milloin suinkin saattoi, johonkin
niistä ylhäisistä henkilöistä, jotka asuivat ylhäisen kadun varrella
heti lähimmän nurkan takana, jotta sai tyydytyksekseen sanoa, että he
olivat hänen naapureitaan.

Synkkä talo, jossa neiti Tox asui, oli hänen omansa. Hän oli
saanut sen testamentin nojalla perinnöksi medaljonkiin kuuluvan
kalansilmän manalle menneeltä omistajalta. Tästä samasta henkilöstä
oli vierashuoneen uuninreunalla kattilanjalustan vastakappaleena
pienoiskuva, joka esitti häntä pää puuteroituna ja palmikko niskassa.
Huonekalut olivat enimmäkseen peräisin siltä ajalta, jolloin
käytettiin puuteroitua tukkaa ja niskapalmikkoa. Niihin kuului myöskin
lautastenlämmittäjä, joka kaiken aikaa kaihoisasti ojenteli neljää
suippenevaa laihaa säärtänsä jokaisen lähelle tulevan tielle. Vielä
on mainittava vanhanaikainen klaveeri, johon oli valmistajan nimen
ympärille maalattu herneenkukista punottu seppele.

Majuri Bagstock oli ehtinyt siihen ikään, jota kohteliaalla kielellä
sanotaan elämän suureksi puolipäiväpiiriksi, ja jo aloittanut matkansa
kukkulalta alaspäin. Vaikka häneltä lisäksi melkein puuttui kurkku
ja leukaluut olivat kovin jäykät, korvat niin pitkänipukkaiset kuin
norsulla ja silmät ja iho keinotekoisen kiihoituksen tilassa, kuten jo
on mainittu, oli hän hyvin ylpeä siitä, että oli herättänyt neiti Toxin
mielenkiintoa. Samalla hän mairitteli turhamaisuuttaan kuvittelemalla,
että se nainen, joka oli iskenyt silmänsä häneen, oli kerrassaan
erinomainen. Hän oli viitannutkin tähän asiaan muutamia kertoja
klubissaan ja liittänyt siihen joitakin pikku sutkauksia, joiden
yksinomaisena aiheena oli vanha Joe Bagstock, vanha Joey Bagstock,
vanha J. Bagstock, vanha Josh Bagstock ja niin edespäin, sillä majurin
kevyen huumorin pääydin oli siinä, että hän oli mitä tuttavallisimmissa
väleissä oman nimensä kanssa.

"Joey B., hyvä herra", oli hänellä tapana sanoa heilutellen keppiään,
"on hyvinkin tusinan teidän kaltaisenne arvoinen. Jos teillä olisi
joukossanne vähän enemmän Bagstockin sukuun kuuluvia ihmisiä, ei
se haittaisi ollenkaan. Vanhan Joen ei tarvitsisi nytkään kaukaa
etsiä itselleen vaimoa, jos häntä muuten haluttaisi, mutta hän on
kovasydäminen, tuo Joe, itsepintainen ja hiton — hiton ovela!"
Tuollaisen selityksen jälkeen tavallisesti alkoi kuulua vihelteleviä
ääniä, ja majurin kasvojen siniväri muuttui tummanpunaiseksi hänen
silmiensä pullistuessa ja välkähdellessä veitikkamaisesti.

Mutta huolimatta ennakkoluulottomasta itsensä ylistämisestä oli majuri
itsekäs. Epäiltävää on, onko koskaan elänyt perinpohjin itsekkäämpää
olentoa sydämensä puolesta, tai ehkä on parempi sanoa: vatsansa
puolesta, koska hän oli saanut luonnolta jälkimäistä paljon enemmän
kuin edellistä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että kukaan olisi
voinut millään lailla häntä vähäksyä tai laiminlyödä. Kaikkein vähimmin
hän olisi saattanut uskoa, että neiti Tox olisi sitä voinut.

Ja kuitenkin unohti hänet neiti Tox vähitellen, niinkuin pian kävi
ilmi. Hän alkoi unohtaa pian senjälkeen kun oli keksinyt Toodlen
perheen. Tätä unohtamista jatkui ristiäisiin asti. Senjälkeen
unohtaminen kasvoi yhä korkoa korolle. Jokin tai joku oli tunkenut
majurin pois neiti Toxin mielestä.

"Hyvää huomenta, neiti Tox", virkkoi majuri kohdatessaan neiti Toxin
Prinsessan aukiolla muutamia viikkoja edellisessä luvussa kerrottujen
tapausten jälkeen.

"Hyvää huomenta, majuri", vastasi neiti Tox hyvin kylmästi..

"Joe Bagstockilla ei ole ollut melko pitkään aikaan onnea kumartaa
teille ikkunassa", huomautti majuri ritarilliseen tapaansa. "Joea
on kohdeltu pahoin, arvoisa neiti. Hänen aurinkonsa on ollut pilven
takana."

Neiti Tox kumarsi päätään, mutta hyvin kylmästi.

"Joen tähti on ollut ehkä poissa kaupungista?" kysyi majuri.

"Minäkö? Poissa täältä? En minä ole ollut matkalla", virkkoi neiti Tox.
"Minulla on ollut paljon puuhaa viime aikoina. Aikani uhraan melkein
kokonaan muutamille hyvin läheisille ystäville. Pelkäänpä, ettei
minulla nytkään ole aikaa enempään. Hyvästi, herra majuri!"

Kun neiti Tox katosi Prinsessan aukiolta kaikkein viehättävimmällä
tavallaan, jäi majuri seisomaan ja katseli hänen jälkeensä entistäkin
sinisempänä. Samalla hän mutisi ja hymisi joitakin huomautuksia, jotka
eivät olleet laisinkaan kohteliaita.

"Lempo vieköön", tuumi majuri pyöritellen hummerinsilmiään ja katsellen
ympärilleen Prinsessan aukiolla ja nuuski sen tuoksuvaa ilmaa, "kuusi
kuukautta sitten tuo nainen rakasti sitä maata, jolla Joe Bagstock
käveli. Mitä tämä merkitsee?"

Majuri päätteli jonkin aikaa mietittyään, että se merkitsi
avioliitto-ansaa, salajuonta ja petosta, että neiti Tox kaivoi hänelle
salakuoppaa. "Mutta te ette saa Joea kiinni, hyvä neiti", jatkoi
majuri. "Hän on itsepintainen, kerrassaan itsepintainen, tuo J.B.
Itsepintainen ja hiton ovela!" Sitten hän nauraa hihitti koko lopun
päivää.

Mutta sittenkään vielä, kun tämä päivä ja monta muuta oli kulunut,
ei neiti Tox näyttänyt vähintäkään välittävän majurista eikä edes
ajattelevan häntä. Neiti Toxilla oli ollut tapana entiseen aikaan
katsella kuin sattumalta ulos eräästä pienestä synkästä akkunastaan
ja punastuen vastata majurin tervehdykseen, mutta nyt hän ei antanut
majurille minkäänlaista tervehtimisen tilaisuutta eikä välittänyt
ollenkaan siitä, katsahtiko majuri hänen akkunaansa vai ei. Muitakin
muutoksia oli tapahtunut. Majuri saattoi huomata oman huoneensa
varjosta, että neiti Toxin talo oli viime aikoina käynyt hienomman
näköiseksi, että uusi kullattu häkki oli hankittu vanhalle pikku
kanarialinnulle, että erilaiset värillisestä pahvista ja paperista
leikatut koristukset näyttivät kaunistavan uuninreunaa ja pöytiä,
että pari kukkaa oli äkkiä ilmestynyt akkunoihin, että neiti Tox
toisinaan harjoitteli klaveerillaan, hernekukkaseppeleen yhä upeillessa
kerskailevasti neiti Toxin itse jäljentämän nuottikirjan alla, joka
sisälsi kööpenhaminalaisen ja lintuvalssin.

Kaiken tämän lisäksi oli neiti Tox kauan pitänyt tavattoman
huolellisesti ja aistikkaasti valmistettua puolisurupukua. Mutta se
auttoikin majurin pulmasta, ja hän päätteli itsekseen, että neiti Tox
oli saanut pienen perinnön ja tullut ylpeäksi.

Heti seuraavana päivänä senjälkeen, kun majuri oli keventänyt mieltään
tällä johtopäätöksellä, huomasi hän aamiaispöydässä istuessaan neiti
Toxin pienessä vierashuoneessa niin hirveän ja ihmeellisen näyn, että
hän joksikin ajaksi jähmettyi tuolilleen. Hän syöksyi sitten viereiseen
huoneeseen ja palasi mukanaan kaksipiippuinen teatterikiikari, jonka
läpi hän katseli tuota näkyä jonkin aikaa tarkasti.

"Se on pikkuvauva", virkkoi majuri työntäen kiikarin taas kokoon, "lyön
siitä vetoa vaikka viisikymmentä tuhatta puntaa!"

Majuri ei voinut sitä unohtaa. Hän ei osannut tehdä muuta kuin
vihellellä ja tuijottaa sillä tavalla, että hänen silmänsä olivat ennen
näyttäneet ontoilta ja painuneilta verrattuina siihen, millaiset ne
nyt olivat. Yhä uudestaan, kaksi, kolme, neljäkin kertaa viikossa tuo
pikkulapsi ilmestyi. Majuri yhä tuijotteli ja vihelteli. Muuten hän sai
olla yksin Prinsessan aukiolla. Neiti Tox oli lakannut välittämästä
siitä, mitä majuri teki. Majuri olisi voinut olla yhtä hyvin musta kuin
sininenkin neiti Toxin kiinnittämättä siihen huomiota.

Tavattoman itsepintaisesti neiti Tox tosiaan lähti Prinsessan aukiolta
noutamaan pikku vauvaa ja sen hoitajatarta, palasi heidän kanssaan,
saattoi heidät taas takaisin ja vartioi heitä joka hetki, ja lisäksi
hän itse hoiti lasta, ruokki sitä, leikki sen kanssa ja jähmetytti sen
nuorta verta soittokoneensa sävelillä. Jokseenkin samoihin aikoihin
hänet valtasi oikea intohimo tarkastella rannerengasta ja samoin
halu katsella kuuta, johon hän usein tuijotti pitkän aikaa huoneensa
akkunasta. Mutta mitä hän katselikin, aurinkoa, kuuta, tähtiä tai
rannerengasta, ei hän enää katsellut majuria. Ja majuri vihelteli ja
tuijotti ja ihmetteli ja piileskeli omassa huoneessaan eikä saanut
mitään selville.

"Te suorastaan valloitatte Paul-veljeni sydämen, se on ihan totta,
rakas ystävä", virkkoi rouva Chick eräänä päivänä.

Neiti Tox kalpeni.

"Lapsi käy päivä päivältä yhä enemmän Paulin näköiseksi", jatkoi rouva
Chick.

Neiti Tox vastasi siihen vain ottamalla pikku Paulin syliinsä ja
rutistamalla lapsen myssykoristuksen hyväilyillään.

"Eikö hän ollenkaan muistuta äitiään, johon minun piti tutustua teidän
välityksellänne?" kysyi neiti Tox.

"Ei ollenkaan", vastasi Louisa.

"Hän kai oli — kaunis?" virkkoi neiti Tox epävarmalla äänellä.

"No niin, kiltti Fanny-parka oli mieltäkiinnittävä", vastasi rouva
Chick mietittyään asiaa riittävästi. "Ehdottomasti mieltäkiinnittävä.
Hänessä ei ollut sitä henkistä ylemmyyttä, jota olisi jotenkin
odottanut kuin luonnollisena asiana veljeni vaimolta. Eikä hänellä
myöskään ollut sitä voimaa ja mielenlujuutta, jota sellainen mies
vaatii."

"Mutta hän oli miellyttävä", virkkoi rouva Chick, "erinomaisen
miellyttävä. Ja hänen tahtonsa! Oi, kuinka hyvä tahto Fanny-paralla
oli!"

"Sinä enkeli!" huudahti neiti Tox pikku Paulille. "Sinä isäsi
pienoiskuva!"

Jos majuri olisi tietänyt, kuinka paljon toiveita ja rohkeita
ajatuksia, kuinka paljon suunnitelmia ja mietteitä nojautui pikku
lapsen päähän, ja voinut nähdä niiden leijailevan kirjavassa
sekamelskassaan ja epäjärjestyksessään mitään aavistamattoman pikku
Paulin poimutetun myssyn ympärillä, silloin hänen silmänsä olisivat
levinneet. Silloin hän olisi huomannut tuossa joukossa joitakin neiti
Toxin kunnianhimoisia haaveita. Silloin hän ehkä olisi ymmärtänyt,
minkälaatuinen tuon naisen harrastus Dombey ja Poikaa kohtaan oli.

Jos lapsi olisi voinut herätä yöllä ja nähdä kehtonsa uutimien
ympärille kokoontuneina ne epämääräiset unikuvat, joita toiset
näkivät hänestä, olisi hänellä ollut täysi syy pelästyä. Mutta
se jatkoi rauhallisesti nukkumistaan aavistaen yhtä vähän neiti
Toxin ystävällisistä tarkoituksista, majurin ihmettelemisestä,
sisarensa varhaisista suruista ja isänsä suurista haaveista, täysin
tietämättömänä siitä, että missään paikassa maapallolla oli Dombey ja
Poika.




KAHDEKSAS LUKU

Paulin varttuminen ja luonne


Ajan tarkkaavien silmien valvoessa — ne siis jossakin määrin
muistuttivat majurin silmiä — muuttuivat Paulin unet vähitellen
toisenlaisiksi. Yhä enemmän valoa levisi niiden ylle, entistä selvemmät
kuvat alkoivat niitä häiritä, yhä kasvava esineiden ja vaikutelmien
parvi leijaili hänen leponsa ympärillä, ja niin hän siirtyi sylilapsen
asteesta varsinaiseen lapsuusikään ja muuttui puhuvaksi, käveleväksi ja
ihmetteleväksi Dombeyksi.

Richardsin erottamisen ja karkoituksen jälkeen uskottiin pikku lapsen
hoito jonkinlaiselle toimikunnalle, samoin kuin joskus valtionvirka,
kun ei löydetä ketään yksityistä Atlasta, joka saattaisi sälyttää sen
hartioilleen. Tähän toimikuntaan luonnollisesti kuuluivat rouva Chick
ja neiti Tox, jotka antautuivat velvollisuuksiensa suorittamiseen niin
hämmästyttävän innokkaasti, että majuri Bagstock sai joka päivä uutta
aihetta muistaa olevansa hyljätty, samalla kun herra Chick, joka oli
vapautunut kotivalvonnasta, heittäytyi iloisen maailman elämään, söi
päivällistä klubeissa ja kahviloissa, tuoksui tupakilta kolme eri
kertaa, kävi yksin teatterissa ja lyhyesti sanoen katkaisi kaikki
yhteiskunnalliset siteet ja rikkoi siveelliset velvollisuutensa,
niinkuin rouva Chick kerran hänelle huomautti.

Mutta paljon lupaavista alkukuukausistaan huolimatta pikku Paul ei
alkanut oikein kukoistaa, niin runsaasti kuin hän saikin hoitoa ja
huolenpitoa. Hän oli ehkä jo alkujaankin heikko ja kuihtui ja riutui
imettäjänsä menetettyään, näyttäen pitkän aikaa vain odottavan
tilaisuutta liukua pois hoitajiensa käsistä ja lähteä etsimään,
äitivainajaansa. Vieläpä sittenkin, kun tämä vaarallinen kohta hänen
esteratsastuksessaan kypsyneempää ikää kohti oli sivuutettu, oli
kulku hänelle yhä hankalaa, ja kaikki vastukset matkalla saattoivat
hänet pahaan pulaan. Jokainen hammas oli kuin hengenvaarallinen aita,
jokainen tuhkarokon näppylä kuin kivimuuri, ja jokainen hinkuyskä oli
nujertaa hänet. Sitten vieri hänen ylitseen musertavalla voimalla
kokonainen joukko pikku tauteja, jotka tulivat toinen toisensa
kintereillä estääkseen häntä pääsemästä toipumisen alkuun.

Paulin ristiäispäivän kylmyys oli kai koskettanut johonkin hänen
olemuksensa heikkoon kohtaan, joka ei päässyt voimistumaan hänen isänsä
kylmässä varjossa; siitä päivästä alkaen hän ainakin oli onneton
lapsi. Rouva Wickam sanoi usein, ettei hän ollut ikänään nähnyt niin
säälittävää olentoa.

Rouva Wickam oli tarjoilijan vaimo — mikä näytti olevan samaa kuin
jos hän olisi ollut jonkun toisen miehen leski. Hän oli hakenut tätä
paikkaa Dombeyn palveluksessa ja saanutkin sen, koska ilmeisesti oli
mahdotonta, että hänellä olisi ihailijoita tai ketään ihailtavaa. Hänet
oli siis päivää paria Paulin äkillisen vieroittamisen jälkeen otettu
hänen hoitajattarekseen. Rouva Wickam oli hiljainen vaaleaverinen
nainen, jonka kulmakarvat olivat aina koholla ja pää painuksissa. Hän
oli aina valmis säälimään itseään tai jotakin muuta tai joutumaan itse
toisten säälittäväksi. Niinikään oli hänellä hämmästyttävä synnynnäinen
kyky nähdä kaikki asiat äärimmäisen kurjassa ja surkeassa valossa ja
soveltaa niihin kauheita tapauksia, ja se tuotti hänelle tavatonta
lohdutusta.

Tuskin on välttämätöntä huomauttaa, että Dombey ei koskaan saanut
pienintäkään aavistusta tästä ominaisuudesta. Olisi tosiaankin ollut
ihmeellistä, jos niin olisi käynyt, sillä ei kukaan talonväestä, eivät
edes rouva Chick tai neiti Tox, uskaltaneet vihjaista hänelle, että
oli pienintäkään levottomuuden syytä Paulin takia. Dombey oli sitä
mieltä, että lapsen täytyi välttämättä kestää määrätty joukko pienempiä
tauteja ja että mitä pikemmin niin tapahtuisi, sitä parempi. Jos hän
olisi voinut ostaa poikansa vapaaksi tai hankkia hänelle sijaisen
niinkuin sellaiselle sotilaalle, jolle on sattunut onneton arpa,
olisi hän mielihyvin sen tehnyt rahaa säästämättä. Mutta koska se ei
käynyt päinsä, lausui hän vain silloin tällöin ylpeällä tavallaan
ihmettelevänsä, mitä luonto oikein tarkoitti menettelyllään, ja
rauhoitti mieltään sillä ajatuksella, että joka taudin keralla oli
uusi tienviitta sivuutettu ja että matkan suuri päämäärä oli sitä
lähempänä. Sillä se tunne, joka oli voimakkaimpana hänen mielessään
ja Paulin varttuessa yhä lisääntyi, oli maltittomuus nähdä sen ajan
koittavan, jolloin hänen unelmansa heidän yhteisestä tärkeydestään ja
suuruudestaan toteutuisi voittoisasti.

Eräät filosofit väittävät, että itsekkyys on parhaimmankin rakkautemme
pohjalla. Dombeyn pikku poika oli alusta asti isälleen niin tärkeä
hänen oman tai (mikä oli samaa) Dombey ja Pojan suuruuden osana,
että hänen isänrakkautensa jälkiä saattoi helposti seurata hyvinkin
alhaisiin vaikuttimiin saakka, samoin kuin moni mainehikas rakennus on
perustettu hyvin syvälle pohjalle. Mutta hän omisti pojalleen kaiken
sen rakkauden, johon hänen luonteensa pystyi. Jos hänen jäisessä
sydämessään oli mitään lämmintä paikkaa, kuului se hänen pojalleen. Jos
sen kivikovaan pintaan saattoi piirtyä mikään kuva, oli hänen poikansa
kuva siinä, vaikka ei niinkään suuressa määrin sylilapsena tai pikku
poikana kuin mieheksi kasvaneena — toiminimen "Poikana". Senvuoksi
hän odotti kärsimättömästi ajan kulumista ja koetti kiiruhtaa välillä
olevien elämänvaiheiden ohi. Senvuoksi hän rakkaudestaan huolimatta
tunsi vähän jos ollenkaan levottomuutta niiden vuoksi. Hänellä oli se
käsitys, että hänen poikansa henki oli taikavoiman suojelema ja että
lapsesta täytyi talla se mies, jonka kanssa hän alituisesti seurusteli
ajatuksissaan ja jonka hyväksi hän teki joka päivä suunnitelmia,
ikäänkuin sellainen olento olisi jo todellisesti olemassa.

Niin Paul kasvoi lähes viisivuotiaaksi. Hän oli hauskan näköinen
poika, vaikka hänen pienissä kasvoissaan oli jotakin sairaloista
ja miettiväistä, mikä sai rouva Wickamin monta kertaa pudistamaan
merkitsevästi päätään ja kohotti monta syvää huokausta hänen
rinnastaan. Paulin luonne antoi kyllin aihetta toivoa, että siitä
myöhemmin tulisi hyvinkin käskevä, ja hän osoitti niin täydellisesti
käsittävänsä oman tärkeytensä ja toisten velvollisuuden palvella häntä,
että siinä suhteessa ei ollut mitään toivomisen varaa. Silloin tällöin
hän saattoi olla hyvinkin lapsekas ja leikillinen eikä ollenkaan
nyrpeä, mutta toisinaan taas näytti niin kummalliselta, vanhalta ja
miettivältä istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena pienessä nojatuolissaan,
että häntä olisi voinut luulla kauheaksi keijukaistarinan olennoksi
edustamassa sadanviidenkymmenen tai kahdensadan vuoden ikäisenä
sitä lasta, johon hänet oli aikoinaan vaihdettu. Usein hän joutui
tuollaisen varhaiskypsän mielialan valtaan lastenhuoneessa yläkerrassa.
Toisinaan hän vaipui siihen äkkiä ja huudahti olevansa väsynyt
kesken leikkiään Florencen kanssa tai ajaessaan neiti Toxia hevosena
edellään. Mutta kaikkein varmimmin hän joutui tälle päälle silloin,
kun hänen pikku nojatuolinsa oli kannettu alas isän huoneeseen ja he
istuivat päivällisen jälkeen kahden kesken tulen ääressä. Koskaan ei
ole tulen loimu valaissut sen kummallisempaa paria: Dombey suorana ja
juhlallisena tuijottamassa liekkeihin ja hänen pienoiskuvansa, kasvot
kuin vanhalla ihmisellä, katselemassa viisaan vakavasti ja miettivän
tarkkaavasti punaiseen hehkuun. Dombey laati silloin monimutkaisia
maailmallisia suunnitelmia; hänen pienoiskuvansa pää oli täynnä taivas
tietää millaisia hurjia mielikuvia ja puolivalmiita ajatuksia ja
harhailevia mietteitä. Dombeyn teki jäykäksi hänen kankea kauluksensa
ja ylpeytensä, hänen pienoiskuvansa taas perinnöllisyys ja vaistomainen
jäljittely. Molemmat olivat kovasti toistensa näköiset ja kuitenkin
tavattomasti erilaiset.

Eräänä tuollaisena hetkenä, jolloin he olivat molemmat istuneet hiljaa
pitkän aikaa ja Dombey vain silloin tiesi lapsensa olevan valveilla,
kun sattumalta vilkaisi hänen avoimiin silmiinsä, joissa kirkas tuli
säkenöi jalokiven tavoin, keskeytti pikku Paul äänettömyyden kysymällä:

"Isä, mitä raha on?"

Tämä odottamaton kysymys oli niin välittömässä yhteydessä Dombeyn omien
ajatusten kanssa, että hän joutui ymmälleen.

"Mitäkö raha on, Paul?" vastasi hän. "Raha?"

"Niin", virkkoi lapsi, laskien kätensä pikku tuolinsa kaiteelle ja
kääntäen vanhannäköiset kasvonsa Dombeyhin päin, "mitä raha on?"

Dombey oli pulassa. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pienokaiselle
selityksen, johon olisi sisältynyt sellaisia määritelmiä kuin
kiertokulkuväline, rahakanta, kultaharkko, seteli, kova raha,
vaihtokurssi, metalliraha j.n.e. Mutta katsahtaessaan pikku tuoliin ja
nähdessään, kuinka kovin alhaalla se vielä oli, hän vastasi: "Kultaa ja
hopeaa ja kuparia. Kultarahoja, shillingejä ja pennyjä. Tiedäthän, mitä
ne ovat?"

"Tiedän kyllä, mitä ne ovat", sanoi Paul, "mutta en tarkoita sitä, isä.
Tahtoisin tietää, mitä raha oikeastaan on."

Hyväinen aika, kuinka vanhoilta nuo kasvot näyttivät, kun lapsi käänsi
ne isäänsä kohden!

"Mitä raha oikeastaan on?" toisti Dombey työntäen tuolinsa vähän
taaksepäin, jotta voisi ihmeissään paremmin katsella itsetietoista
pikku olentoa, joka esitti sellaisen kysymyksen.

"Tarkoitan sitä, isä, mitä sillä voi saada", vastasi Paul pannen
ristiin käsivartensa (ne tuskin ulottuivat sellaiseen asentoon) ja
katsellen tuleen, isäänsä, tuleen ja taas isäänsä.

Dombey veti tuolinsa entiselle paikalleen ja taputti lapsen päätä.
"Vähitellen opit sen ymmärtämään, poikaseni", sanoi hän. "Rahalla saa
mitä tahansa." Hän tarttui pikku käteen ja taputti sillä hiljaa omaa
kättään.

Mutta Paul irroitti kätensä niin pian kuin saattoi ja hieroi sillä
tuolinsa käsinojaa kuin hänen älynsä olisi kämmenessä ja hän
teroittaisi sitä. Sitten hän taas katseli tuleen kuin se olisi hänen
neuvonantajansa ja kuiskaajansa ja toisti lyhyen vaitiolon jälkeen:

"Mitä tahansa, isä?"

"Niin. Melkein mitä tahansa", sanoi Dombey.

"Mitä tahansa on sama kuin kaikkea, eikö niin, isä?" kysyi poika
huomaamatta tai mahdollisesti ymmärtämättä niiden välistä pientä eroa.

"Niin, samaa se on", myönsi Dombey.

"Miksi raha sitten ei pelastanut äitiä?" sanoi lapsi. "Eikö raha ole
julma?"

"Julma!" kertasi Dombey korjaten kaulaliinaansa ja näyttäen pahastuvan
tästä ajatuksesta. "Ei. Hyvä ei voi olla julma."

"Jos se on hyvä ja voi tehdä mitä tahansa", huomautti lapsi miettivästi
katsellen taas valkeaan, "niin miksi se ei pelastanut minulle äitiä?"

Tällä kertaa hän ei esittänyt kysymystä isälleen. Ehkä hän jo oli
lapsen nopealla vaistolla huomannut pahastuttaneensa isänsä mieltä.
Mutta hän toisti ajatuksen ääneen ikäänkuin se olisi ollut hänelle
hyvin tuttu ja vaivannut häntä paljon. Sitten hän istui nojaten
leukaansa käteen, miettien ja katsellen tuleen kuin selitystä etsien.

Kun Dombey oli toipunut hämmästyksestään, melkeinpä voisi sanoa
kauhustaan (sillä tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin lapsi oli
maininnut hänelle äidistään, vaikka he olivatkin näin istuneet tulen
ääressä monen monena iltana), selitti hän pojalleen, kuinka raha,
vaikka se oli hyvin mahtava tekijä, jota ei koskaan saisi millään
ehdolla halveksia, ei sentään voinut pitää elossa ihmisiä, joiden aika
oli kuolla, ja kuinka meidän valitettavasti täytyi kaikkien kuolla,
vieläpä Cityssäkin, vaikka olisimme kuinkakin rikkaita, mutta kuinka
raha teki meidät arvossapidetyiksi, pelätyiksi, kunnioitetuiksi,
ihailluiksi, jopa mahtaviksi ja mainehikkaiksi kaikkien ihmisten
silmissä ja kuinka se saattoi hyvin usein pitää kuolemaakin loitolla
pitkän aikaa. Kuinka sillä esimerkiksi oli hankittu kotiin hänen
äidilleen herra Pilkinsin apua, joka oli usein ollut hyödyksi Paulille
itselleenkin, samoin noudettu tänne suuri tohtori Parker Peps, jota
Paul ei ollut koskaan tuntenut. Ja kuinka se saattoi tehdä kaikki,
mikä suinkin oli mahdollista. Tämän ja paljon muuta samantapaista
Dombey teroitti poikansa mieleen, joka kuunteli tarkkaavasti ja näytti
ymmärtävän suurimman osan siitä, mitä hänelle sanottiin.

"Eihän se voi tehdä minuakaan vahvaksi ja oikein terveeksi, isä, vai
mitä?" kysyi Paul lyhyen vaitiolon jälkeen, hieroen vastakkain hentoja
käsiään.

"Mutta sinähän olet vahva ja ihan terve", vastasi Dombey. "Etkö
olekin?"

Kuinka vanhoilta näyttivätkään pikku kasvot, jotka kääntyivät häneen
päin samalla kun niiden ilme oli puolittain surumielinen, puolittain
veitikkamainen!

"Sinähän olet yhtä vahva ja terve kuin muutkin pikku pojat tavallisesti
ovat? Eikö niin?" kysyi Dombey.

"Florence on vanhempi kuin minä, mutta minä en ole yhtä vahva ja
terve kuin hän", vastasi lapsi. "Minä luulen, että Florence jaksoi
minun kokoisenani leikkiä kerrallaan paljon kauemmin väsymättä. Minä
olen välillä niin väsynyt", lisäsi pikku Paul lämmittäen käsiään ja
katsellen uunin ristikon läpi tuleen ikäänkuin siellä esitettäisiin
jonkinlaista aaveitten nukkenäytäntöä, "ja minun luitani särkee niin
(Wickam sanoo niiden olevan minun luitani), etten tiedä, mitä siitä
tulee".

"Niin, mutta se tapahtuu iltaisin", sanoi Dombey, vetäen oman
nojatuolinsa lähemmäksi poikansa tuolia ja painaen kätensä hiljaa
lapsen selkään. "Pikku lasten täytyykin olla väsyneitä iltaisin, sillä
silloin he nukkuvat hyvin."

"Voi, ei se tule iltaisin, isä", vastasi lapsi, "vaan jo päivisin, ja
silloin panen pitkäkseni Florencen syliin, ja hän laulaa minulle. Öisin
näen niin ih-meel-lisiä unia!"

Ja hän alkoi taas lämmitellä käsiään ja ajatteli uniaan kuin vanha mies
tai nuori peikko.

Dombey oli niin hämmästynyt ja levoton ja niin täydelleen kykenemätön
jatkamaan keskustelua, että vain istui katsellen poikaansa tulen
valaistuksessa ja pitäen kättään lapsen selkää vasten kuin sitä
vetäisi siihen magneettinen voima. Kerran hän ojensi toisen kätensä
ja käänsi miettivät pikku kasvot hetkiseksi itseensä päin. Mutta niin
pian kuin hän hellitti otteensa, alkoivat ne taas tuijottaa tuleen
ja pysyivät lepattaviin liekkeihin suunnattuina siihen asti, kunnes
lapsenhoitajatar ilmestyi viedäkseen hänet vuoteeseen.

"Florencen pitää tulla hakemaan minua", sanoi Paul.

"Ettekö tahdo tulla hoitajatar-parkanne Wickamin kanssa, herra Paul?"
kysyi hoitajatar painokkaasti.

"Ei, en tahdo", vastasi Paul sovittautuen taas nojatuoliinsa kuin talon
herra.

Siunaillen hänen viattomuuttaan rouva Wickam poistui, ja kohta ilmestyi
Florence hänen tilalleen. Lapsi hypähti heti ylös äkkiä innostuneena
ja sanoessaan isälleen hyvää yötä käänsi häneen päin kasvonsa, jotka
olivat niin paljon iloisemmat, nuoremmat ja lapsellisemmat, että Dombey
hämmästyi tuosta muutoksesta samalla kun hänen mielensä suuresti keveni.

Kun lapset olivat yhdessä poistuneet, luuli Dombey kuulevansa hiljaista
laulua, ja kun hän muisti Paulin sanoneen, että Florence lauloi
hänelle, avasi hän uteliaana oven kuunnellakseen ja katsellakseen
heidän puuhiaan. Florence kapusi työläästi suuria, leveitä, tyhjiä
portaita ylös Paul sylissään. Poika nojasi päätänsä sisaren olkapäähän,
toinen käsivarsi huolettomasti kierrettynä hänen kaulansa ympärille.
Sillä lailla he ponnistelivat ylöspäin, Florence kaiken aikaa laulaen
ja Paul välillä hyräillen hiljaa säestykseksi. Dombey katseli heidän
jälkeensä, kunnes he saapuivat portaiden yläpäähän — levättyään
kuitenkin vähän matkalla — ja katosivat hänen näkyvistään. Sittenkin
hän vielä seisoi ja katseli sinne, kunnes kuun kalpeat säteet, jotka
kimmelsivät surumielisinä hämärässä, valaisivat hänen tiensä takaisin
omaan huoneeseen.

Rouva Chick ja neiti Tox kutsuttiin seuraavana päivänä neuvotteluun.
Kun päivällispöytä oli tyhjennetty, aloitti Dombey keskustelun
kehoittamalla naisia sanomaan hänelle kaunistelematta ja peittelemättä,
vaivasiko Paulia jokin ja mitä tohtori Pilkins hänestä sanoi.

"Sillä lapsi on tuskin niin vahva kuin toivoisin", lisäsi Dombey.

"Luontaisella terävänäköisyydelläsi, rakas Paul", vastasi rouva Chick,
"olet paikalla osunut oikeaan. Kultasemme ei ole juuri niin vahva kuin
toivoisimme. Asian laita on niin, että hänen järkensä on liian voimakas
hänen ruumiiseensa verrattuna. Hänen sielunsa on tuntuvasti liian suuri
sellaiseen ulkokuoreen. Ajateltakoon vain, millä lailla tuo lapsikulta
puhelee!" jatkoi hän pudistaen päätään. "Kukaan ei sitä uskoisi.
Muistakaapa vain, Lucretia, mitä hän eilen sanoi hautajaisista!"

"Minä pelkään", keskeytti hänet Dombey ärtyisästi, "että joku noista
yläkerran ihmisistä puhuu sopimattomia asioita lapselle. Hän puhui
minulle eilen illalla — luistaan", lisäsi Dombey, lausuen viimeisen
sanan vihaisella äänenpainolla. "Mitä ihmettä keneenkään kuuluvat minun
poikani — luut? Hän ei luullakseni ole elävä luuranko."

"Ei suinkaan", sanoi rouva Chick kasvoillaan selittämätön ilme.

"Sitä minäkin toivon", vastasi hänen veljensä. "Nyt taas
hautajaisista! Kuka puhuu lapselle hautajaisista? Emmehän me ole
hautajaistoimitsijoita tai ruumiin vartijoita tai haudankaivajia."

"Emme suinkaan", vahvisti rouva Chick yhtä merkitsevän näköisenä kuin
aikaisemminkin.

"Kukahan sitten panee hänen päähänsä sellaista?" kysyi Dombey.
"Eilisiltana tosiaankin ihan kauhistuin ja pahastuin. Kuka panee hänen
päähänsä sellaista, Louisa?"

"Rakas Paul", virkkoi rouva Chick lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Sitä
ei kannata kysellä. Sanonpa sinulle suoraan, etten luule Wickamia
kovinkaan iloluontoiseksi ihmiseksi. Tuskinpa häntä voisi nimittää —"

"Momuksen tyttäreksi", virkkoi neiti Tox hiljaa.

"Juuri niin", sanoi rouva Chick, "mutta hän on erittäin huolellinen ja
kykenevä eikä ollenkaan tunkeileva. En ole tosiaankaan koskaan nähnyt
naista, joka olisi niin käsittänyt asemansa kuin hän. Joskin rakas
pienokainen", jatkoi rouva Chick samanlaisella äänenpainolla kuin vain
toistaisi äsken sovitun asian, vaikka esittikin tämän ajatuksen vasta
ensimmäistä kertaa, "on vähän heikontunut viime kohtauksesta eikä ole
täysin niin terve ja voimakas kuin saattaisimme toivoa ja vaikka hänen
ruumiinrakenteensa sattumalta on vähän heikko ja hän välillä näyttää
hetkiseksi menettävän kyvyn hallita —"

Rouva Chick pelkäsi sanoa "raajojaan", koska Dombey oli juuri pannut
vastalauseen luu-sanan käyttöä vastaan. Senvuoksi hän odotti, että
ajatuksen täydentäisi neiti Tox, joka uskollisena tehtävälleen
virkkoikin "jäseniään".

"Jäseniään!" toisti Dombey.

"Luulen lääkärin tänä aamuna sanoneen sääriään, Louisa rakas, vai
kuinka?" kysyi neiti Tox.

"Aivan niin, kultaseni", sanoi rouva Chick lempeän moittivalla äänellä.
"Kuinka voitte kysyä minulta? Kuulittehan itse. Ja sitäpaitsi, jos Paul
poikasemme menettäisi hetkiseksi kyvyn käyttää sääriään, sattuuhan sitä
usein hänen ikäisilleen lapsille, eikä sitä voi estää minkäänlaisella
huolenpidolla tai varovaisuudella. Mitä pikemmin ymmärrät ja myönnät
sen, Paul, sitä parempi."

"Varmaankin täytyy sinun, Louisa, olla selvillä siitä, etten epäile
luonnollista rakkauttasi ja kunnioitustasi perheeni tulevaa päämiestä
kohtaan", huomautti Dombey. "Kaiketi herra Pilkins näki Paulin tänä
aamuna?"

"Kyllä hän näki", vastasi rouva Chick. "Neiti Tox ja minä olimme
saapuvilla. Neiti Tox ja minä olemme aina saapuvilla. Se on oikein
meidän periaatteemme. Muutaman päivän on herra Pilkins säännöllisesti
käynyt häntä katsomassa. Luulen häntä hyvin taitavaksi mieheksi. Hän
sanoo, ettei asia ole puhumisen arvoinen, kuten minäkin voin vahvistaa,
jos se on miksikään lohdutukseksi. Mutta tänään hän suositteli
meri-ilmaa. Olen varma siitä, Paul, että se on hyvin viisasta."

"Meri-ilmaa", toisti Dombey katsahtaen sisareensa.

"Eihän siinä ole mitään levottomuuden aihetta", virkkoi rouva
Chick. "Minun Georgelleni ja Frederickilleni määrättiin kummallekin
meri-ilmaa, kun he olivat hänen ikäisiään, ja minulle itselleni on sitä
määrätty oikein monta kertaa. Olen kanssasi täydellisesti yhtä mieltä
siitä, Paul, että yläkerrassa ehkä varomattomasti mainitaan hänen
läsnäollessaan asioista, joita pikku olennon ei ollenkaan tarvitsisi
kuulla. Mutta en tosiaankaan ymmärrä, kuinka sitä voisi estää, kun
hän on niin nopeaälyinen lapsi. Jos hän olisi tavallinen lapsi, ei
siinä olisi mitään vaikeutta. Minun täytyy tunnustaa olevani neiti
Toxin kanssa samaa mieltä siitä, että lyhyt poissaolo tästä talosta,
Brightonin ilma ja niin ymmärtäväisen ihmisen kuin esimerkiksi rouva
Pipchinin ruumiillinen ja henkinen hoito..."

"Kuka on rouva Pipchin, Louisa?" kysyi Dombey pelästyneenä kuullessaan
tuttavallisesti mainittavan nimen, josta ei ollut koskaan ennen ollut
puhe heidän perheessään.

"Rouva Pipchin, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "on vanhahko
nainen — neiti Tox tuntee hänen koko elämäntarinansa. Hän on jonkin
aikaa omistanut koko tarmonsa mitä suurimmalla menestyksellä lasten
tutkimiseen ja käsittelyyn, ja muuten hän on oikein hyvästä perheestä.
Hänen miehensä sydän murtui — kuinka hänen miehensä sydän taas
murtuikaan, rakas ystävä? Minä olen unohtanut yksityiskohdat."

"Hänen pumputessaan vettä kaivoksista Perussa", vastasi neiti Tox.

"Hän ei tietenkään itse ollut pumppumies", selitti rouva Chick
katsahtaen veljeensä, ja tosiaankin näytti välttämättömältä lausua tämä
selitys, sillä neiti Tox oli puhunut herra Pipchinistä kuin hän olisi
tosiaankin kuollut pumpunkahvan ääreen, "vaan oli sijoittanut rahaa
yritykseen, joka epäonnistui. Minä uskon, että rouva Pipchinin tapa
käsitellä lapsia on ihan hämmästyttävä. Olen kuullut sitä suositeltavan
yksityisissä piireissä siitä alkaen kun olin vasta — kuinka pitkä
sanoisinkaan?" Rouva Chickin silmät harhailivat kirjakaapin ohi lähelle
herra Pittin muotokuvaa, joka oli noin kymmenen jalan korkeudella
maasta.

"Koska minuun on nimenomaan vedottu", huomautti neiti Tox punastuen,
"saan ehkä mainita rouva Pipchinistä, arvoisa herra, että se kiitos,
jonka suloinen sisarenne on lausunut hänestä, on hyvin ansaittu. Monet
herrat ja naiset, jotka nyt ovat huomattavia yhteiskunnan jäseniä,
ovat hänelle kiitollisuudenvelassa hoidostaan. Sekin vaatimaton
henkilö, joka nyt puhuu teille, oli kerran hänen huollettavanaan.
Luulenpa, etteivät aateliston kasvavat lapsetkaan ole vieraita hänen
laitokselleen."

"Onko tuolla kunnioitettavalla rouvalla siis jonkinlainen laitos, neiti
Tox?" kysyi Dombey alentuvasti.

"En tosiaankaan oikein tiedä, voiko sitä niin nimittää", vastasi neiti
Tox. "Se ei suinkaan ole valmistava koulu. Jos uskallan ilmaista
ajatukseni", lisäsi hän erittäin suloisesti, "sanoisin sitä lasten
valiohoitolaksi".

"Se on erittäin rajoitettu ja erikoislaatuinen", huomautti rouva Chick
katsahtaen veljeensä.

"Niin, kerrassaan eristetty muista!" huudahti neiti Tox.

Se oli jo jotakin. Se, että rouva Pipchinin mies oli kuollut
perulaisten kaivosten vuoksi, oli hyvä. Se kuului niin komealta.
Sitäpaitsi oli Dombey melkein suunniltaan ajatellessaan, että Paul
jäisi kotiin tunniksikaan sen jälkeen kun lääkäri oli suositellut
hänelle toista olinpaikkaa. Se merkitsi pysähdystä ja viipymistä
sillä tiellä, joka lapsen oli kuljettava — parhaimmassa tapauksessa
hitaasti — päämääräänsä kohti. Kun molemmat naiset suosittelivat rouva
Pipchiniä, merkitsi se hänestä paljon, sillä hän tiesi heidän olevan
hyvin mustasukkaisia, jos joku sekaantuisi heidän tehtäväänsä, eikä
hän hetkeksikään ottanut lukuun, että he saattoivat kiihkeästi haluta
jakaa tasan vastuunalaisuutta, josta hänellä oli, niinkuin juuri on
osoitettu, oma varma mielipiteensä. Kuollut perulaisten kaivosten
vuoksi, ajatteli Dombey. Kerrassaan kunnioitettava tapa kuolla.

"Siinä tapauksessa, että päättäisimme huomispäivän kyselyjen
perusteella lähettää Paulin Brightoniin tuon rouvan luo, kuka
matkustaisi hänen kerallaan?" kysyi Dombey vähän mietittyään.

"Luullakseni et voi lähettää lasta nykyään minnekään ilman Florencea,
rakas Paul", virkkoi hänen sisarensa epäröiden. "Hän on suorastaan
hullaantunut tyttöön. Onhan Paul näet vielä niin pieni, että hänellä on
omat oikkunsa."

Dombey käänsi päänsä pois, meni hitaasti kirjahyllyn luo, avasi sen ja
käänsi kirjan luettavakseen.

"Kuka sitten vielä, Louisa?" kysyi hän hellittämättä katsettaan
kirjasta ja selaillen sen lehtiä.

"Luonnollisesti Wickam. Wickam kai riittää hyvinkin", vastasi rouva
Chick. "Kun Paul joutuu sellaisiin käsiin kuin rouva Pipchinin,
saattaisi sinne tuskin lähettää ketään muuta, joka ei olisi haitaksi.
Sinä tietysti matkustat sinne ainakin kerran viikossa."

"Tietysti", sanoi Dombey ja katseli senjälkeen samaa sivua tunnin
verran lukematta sanaakaan.

Tämä kuuluisa rouva Pipchin oli hämmästyttävän ruma ja huonovointinen
vanha rouva, kumaraselkäinen, näppyläpintainen kuin huono marmori
ja kyömynenäinen. Sitäpaitsi hänellä oli kovat harmaat silmät,
sennäköiset kuin niitä olisi saanut vasaroida alasimella lainkaan
vahingoittamatta. Ainakin neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun
perulaiset kaivokset olivat tuottaneet kuoleman herra Pipchinille,
mutta hänen leskensä piti yhä niin himmeän, syvän ja synkän mustaa
puolisilkkipukua, ettei pimeän tultua kaasukaan voinut häntä valaista
ja että hänen läsnäolonsa riitti pimentämään monen kynttilän valon.
Hänestä puhuttiin tavallisesti lasten "suurena johtajana". Hänen
hoitonsa salaisuus oli siinä, että hän antoi heille kaikkea, mistä he
eivät pitäneet, eikä mitään, mistä he pitivät — mikä tietysti aika
lailla sulostutti heidän taipumuksiaan. Hän oli sellainen katkera vanha
nainen, että oikein teki mieli uskoa, että oli erehdytty perulaisten
kaivosten koneita hoidettaessa ja pumputtu rouva Pipchinistä pois
kaikki hilpeyden vesi ja ihmisystävällisyyden maito sensijaan että
olisi pumputtu kaivoksista.

Tämän peikon ja syöjättären luola oli erään jyrkän sivukadun varrella
Brightonissa, missä maaperä oli tavallista kalkkisempaa, kivisempää
ja hedelmättömämpää ja talot tavallista hauraampia ja ohuempia,
missä pienillä etupuutarhoilla oli se selittämätön ominaisuus, että
niissä ei kasvanut mitään muuta kuin kehäkukkia, vaikka niihin olisi
mitä kylvänyt, ja missä näkyi kuppasarven lailla itsepintaisia
simpukoita tarttuneina katuoveen ja muihin yleisiin paikkoihin, joiden
koristuksiksi niitä ei suinkaan ollut tarkoitettu. Talvisinkaan ei
ilmaa saanut liikkeelle tästä talosta eikä se taas kesällä sinne
päässyt. Sisällä kävi alituinen tuulentapainen ilmanveto, niin että
koko talo soi kuin suuri näkinkenkä, ja sitä täytyi asukkaiden
kuunnella yötä päivää. Siellä ei tietystikään tuntunut raikkaalta.
Etumaisen arkihuoneen ikkunalla, jota ei koskaan avattu, oli rouva
Pipchinillä kokoelma ruukkukasveja, joista levisi koko huoneistoon
niille ominainen mullanhaju. Niin valiokappaleita kuin nämä kasvit
kukin olivatkin omassa lajissaan, olivat ne kuitenkin erikoisessa
sopusoinnussa rouva Pipchinin muun ympäristön kanssa. Niiden joukossa
oli puolisen tusinaa kaktusta, jotka kiertyivät kuin karvaiset käärmeet
puukeppien ympäri. Toinen laji työnsi esiin leveät kyntensä kuin
vihreä hummeri. Joukossa oli myöskin muutamia köynnöskasveja, joilla
oli tahmeat lehdet, ja katosta riippui kiusallinen kukkaruukku, joka
näytti kiehuneen yli ja kutittaessaan alapuolella olevia ihmisiä
pitkillä vihreillä oksillaan muistutti hämähäkkiä. Näitä olikin rouva
Pipchinin asunnossa tavattoman runsaasti, vaikka pihtihännät sopivana
vuodenaikana kilpailivat niiden kanssa voitokkaasti.

Mutta kun rouva Pipchinin hinta-asteikko oli korkea kaikille, joilla
oli varaa maksaa, ja kun hän kovin harvoin muutti luonteensa tyyntä
happamuutta lempeämmäksi ketään kohtaan, pidettiin häntä erinomaisen
lujana vanhana rouvana, joka suorastaan tieteellisesti tunsi lapsen
luonteen. Tämän maineensa ja herra Pipchinin murtuneen sydämen vuoksi
hänen oli onnistunut miehensä kuoleman jälkeen vuosikymmenet elää
kitkutella hyvin siedettävästi. Kolme päivää senjälkeen kun rouva
Chick oli ensiksi maininnut hänet, sai hän tyydytyksekseen lisätä
päivittäisiin tuloihinsa sievoisen summan Dombeyn taskusta. Silloin
hän näet otti vastaan kasvatuslaitokseensa Florencen ja hänen pikku
veljensä Paulin.

Rouva Chick ja neiti Tox, jotka olivat tuoneet heidät edellisenä iltana
(yön he kaikki olivat viettäneet majatalossa), olivat juuri lähteneet
ajamaan kotiin päin. Rouva Pipchin seisoi selin tuleen ja tarkasti
vastatulleita kuin vanha sotilas. Keski-ikäinen veljentytär, hänen
hyväluontoinen ja altis orjansa, joka tosin näytti riutuneelta ja
jäykistyneeltä ja jota kovin vaivasivat nenässä olevat känsät, riisui
pikku herra Bitherstonelta puhdasta kaulusta, joka hänellä oli ollut
paraatissa. Neiti Pankey, joka tällä hetkellä oli talon ainoa toinen
pikku asukas, oli juuri viety vankityrmään (tyhjään takahuoneeseen,
joka oli määrätty rangaistustarkoituksiin), koska hän oli vieraitten
läsnäollessa nuuhkaissut kolme kertaa.

"Kas niin", sanoi rouva Pipchin Paulille, "luuletko sinä rupeavasi
pitämään minusta?"

"En minä rupea ollenkaan pitämään teistä", vastasi Paul. "Minä tahdon
lähteä pois. Tämä ei ole minun taloni."

"Ei, se onkin minun", vastasi rouva Pipchin.

"Se on kovin siivoton", huomautti Paul.

"Täällä on rumempikin paikka kuin tämä huone", sanoi rouva Pipchin.
"Sinne me suljemme pahat pojat."

"Onko tuo koskaan ollut siellä?" kysyi Paul osoittaen nuorta
Bitherstonea.

Rouva Pipchin nyökkäsi myöntävästi. Paul ei tehnyt koko loppupäivänä
mitään muuta kuin tarkasteli Bitherstonea päästä jalkoihin ja piti
silmällä hänen jokaista ilmettään niin hartaasti kuin ainakin
katsellaan salaperäisiä ja kauheita kokemuksia kestänyttä ihmistä.

Kello yksi syötiin päivällistä, johon kuului pääasiassa jauho- ja
kasvisruokia. Pikku neiti Pankeyn (lempeän, sinisilmäisen lapsen, jota
täytyi joka aamu pestessä hangata niin, että hän näytti olevan vaarassa
hieroutua olemattomiin) talutti ulos vankeudesta syöjätär itse, joka
samalla muistutti hänelle, ettei kukaan vierasten läsnäollessa nuuhkiva
päässyt taivaaseen. Kun tämä suuri totuus oli perinpohjaisesti painettu
hänen mieleensä, kestittiin häntä riisiannoksella. Sitten hän sai
toistaa tyrmässä oppimansa pöytärukouksen, joka päättyi erikoisella
kiitoslausunnolla rouva Pipchinin hyvästä päivällisestä. Rouva
Pipchinin veljentytär Berinthia söi kylmää sianpaistia. Rouva Pipchin,
jonka ruumiinrakenne vaati lämmintä ravintoa, nautti vartavasten
valmistettuja lampaankyljyksiä, jotka tuotiin sisälle kuumina kahden
lautasen välissä ja jotka tuoksuivat hyvin herkullisilta.

Koska päivällisen jälkeen satoi eikä voitu lähteä kävelemään rannalle
ja koska rouva Pipchinin ruumiinrakenne vaati lepoa kyljyksien päälle,
menivät kaikki muut Berryn (jota muuten sanottiin Berinthiaksi) kanssa
tyrmään. Se oli tyhjä huone, jonka ikkunasta näkyi kalkittu seinä ja
vesitynnyri ja jonka teki kammottavaksi kolkko avonainen tulisija.
Mutta kun koolla oleva seurue loi sinne vilkkautta, oli se kuitenkin
paras paikka, sillä Berry leikki siellä heidän kanssaan ja näytti
nauttivan yhtä paljon kuin hekin telmimisestä, kunnes rouva Pipchin
koputti vihaisesti seinään kuin henkiin herännyt kummitus. Silloin he
lakkasivat meluamasta, ja Berry kertoi heille kuiskaten satuja hämärään
asti.

Teenjuonnin aikana tarjottiin runsaasti maitoa ja vettä ja leipää
ja voita, samalla kun rouva Pipchin ja Berry saivat teetä pienestä
mustasta teekannusta ja rouva Pipchin voin kera yllin kyllin
paahtoleipää, joka tuotiin sisään kuumana samoin kuin kyljyksetkin.
Vaikka rouva Pipchin tästä ruokalajista kävi hyvin rasvaiseksi
ulkonäöltään, ei se tuntunut tehneen häntä sisällisesti taipuisammaksi,
sillä hän oli yhtä ärtyisä kuin ennenkin, eikä hänen kovissa harmaissa
silmissään voinut huomata minkäänlaista pehmenemistä.

Sitten Berry nouti pienen ompelurasian, jonka kannessa oli
kuninkaallinen vaakuna, ja ryhtyi ahkerasti työhön. Rouva Pipchin pani
silmälasit nenälleen, avasi suuren vihreisiin kangaskansiin sidotun
kirjan ja alkoi nuokkua. Ja joka kerta, kun hän heräsi painuttuaan
eteenpäin tulta kohti, hän näpäytti Bitherstonea nenälle, koska tämäkin
oli nuokkunut.

Vihdoin oli lasten mentävä nukkumaan, ja iltarukouksen jälkeen he
lähtivät pois huoneesta. Koska pikku neiti Pankey pelkäsi nukkua yksin
pimeässä, piti rouva Pipchin oikein periaatteena ajaa hänet yläkertaan
kuin lampaan. Sitten saatiin kuulla neiti Pankeyn valittavan kauan
aikaa jälkeenpäin tuossa ikävässä huoneessa, jossa rouva Pipchin tuon
tuostakin kävi häntä ravistamassa. Noin puoli kymmenen aikaan teki
vasikankaularasvan lämmin haju (rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli näet
sellainen, ettei hän saanut unta ilman tätä herkkua) vaihtelevaksi
talon varsinaisen tuoksun, jota rouva Wickam sanoi "rakennuksen
hajuksi". Pian senjälkeen olivat kaikki unen vallassa.

Seuraavan päivän aamiainen oli samanlainen kuin edellisen iltapuolen
tee, paitsi että rouva Pipchin nautti paahtoleivän asemasta vehnäleipää
ja näytti vähän entistä ärtyisämmältä, kun ateria oli loppunut.
Nuori Bitherstone luki toisille ääneen Mooseksen ensimmäisen kirjan
sukutaulun (jonka rouva Pipchin oli viisaasti valinnut) ja sivuutti
nimet niin helposti ja taitavasti kuin henkilö, joka kompastuu
polkurattaan yli. Kun se oli tehty, kannettiin neiti Pankey pois
hangattavaksi ja nuori herra Bitherstone pestäväksi suolavedellä,
josta hän aina palasi hyvin sinisenä ja alakuloisena. Paul ja Florence
menivät sillä välin kävelemään rannalle Wickamin kanssa, jolla oli
alituisesti kyyneleet silmissä. Puolen päivän tienoissa rouva Pipchin
valvoi lasten lukuja. Koska hänen järjestelmäänsä kuului myös estää
lapsen mieltä kehittymästä ja avautumasta kukan tavoin ja sensijaan
aukaista se väkivoimalla kuin osteri, oli näiden oppituntien sisällys
tavallisesti kauheaa ja järkyttävää laatua. Kertomuksen sankari — paha
poika — päätti parhaimmissa tapauksissa elämänsä jalopeuran tai karhun
repimänä.

Sellaista oli elämä rouva Pipchinin luona. Lauantaisin saapui Dombey
Brightoniin, jolloin Florence ja Paul menivät hänen hotelliinsa
tervehtimään häntä ja saivat teetä. He viettivät koko sunnuntain hänen
luonaan ja pääsivät tavallisesti ennen päivällistä ajelulle. Silloin
Dombey näytti kasvavan kuin Falstaffin ahdistajat, niin ettei hän enää
ollut yksi kankeapukuinen mies, vaan vastasi tusinaa. Sunnuntai-ilta
oli viikon apein, sillä rouva Pipchinillä oli periaatteena olla tuona
iltana erittäin ärtyisällä tuulella. Neiti Pankey tuotiin tavallisesti
tätinsä luota Rottingdeanista kovin surullisena, ja nuori herra
Bitherstone, jonka kaikki sukulaiset olivat Intiassa ja jonka täytyi
istua hartaushetkien välilläkin jäykkänä ja hiljaa seinän vieressä
liikuttamatta kättä tai jalkaa, kärsi siitä niin kovin nuoressa
sydämessään, että kysyi Florencelta eräänä sunnuntai-iltana, osaisiko
tämä neuvoa hänelle tietä Bengaliin.

Mutta ylimalkaan väittivät ihmiset, että rouva Pipchin oli
järjestelmällinen nainen lasten kohtelussa, ja epäilemättä hän
olikin. Pienet hurjapäät palasivat tosiaankin kotiinsa hyvin kesyinä,
vietettyään muutamia kuukausia hänen vierasvaraisen kattonsa alla.
Niinikään luettiin rouva Pipchinille suureksi ansioksi se, että hän oli
antautunut tällaiseen elämäntyöhön ja näin uhrannut tunteensa, asettuen
niin päättävästi onnettomuuttaan vastaan, kun herra Pipchinin sydän
murtui perulaisilla kaivoksilla.

Paul saattoi istua pienessä nojatuolissaan tulen ääressä syventyneenä
tarkastelemaan tätä esimerkillistä vanhaa rouvaa kuinka kauan tahansa.
Hän ei koskaan näyttänyt tietävän väsymyksestä saadessaan tuijottaa
rouva Pipchiniin. Paul ei pitänyt hänestä eikä pelännyt häntä, mutta
ollessaan tuollaisella aikaihmisen tuulella hän näytti tuntevan
kummallista vetovoimaa vanhan rouvan puoleen. Silloin poika istui
paikallaan lämmitellen käsiään ja katsellen häntä, kunnes sai rouva
Pipchinin ihan hämilleen, niin syöjätär kuin tämä olikin. Kerran,
kun he olivat kahden kesken, kysyi rouva Pipchin Paulilta, mitä hän
ajatteli.

"Teitä", vastasi lapsi vähääkään ujostelematta.

"Ja mitä sinä ajattelet minusta?"

"Ajattelen sitä, kuinka vanha teidän täytyy olla", sanoi Paul.

"Sinä et saa puhua noin, nuori herra. Se ei ole soveliasta."

"Miksi ei?" kysyi Paul.

"Koska se ei ole kohteliasta", tiuskasi rouva Pipchin.

"Ei ole kohteliasta?" toisti Paul.

"Ei."

"Ei ole kohteliasta syödä kaikkia lampaankyljyksiä ja paahtoleipää,
sanoo Wickam", huomautti Paul viattomasti.

"Wickam on ilkeä, häpeämätön ja röyhkeä olento", tokaisi rouva Pipchin
punaisena.

"Mitä se on?" kysyi Paul.

"Se ei kuulu sinuun, nuori herra", vastasi rouva Pipchin. "Muista
kertomusta pikku pojasta, jonka hullu härkä puski kuoliaaksi, koska hän
kyseli niin paljon."

"Jos härkä oli hullu", sanoi Paul, "niin kuinka se tiesi, että poika
oli kysynyt niin paljon? Ei kukaan voi kuiskailla salaisuuksia hullulle
härälle. Minä en usko sitä kertomusta."

"Et usko sitä, poika?" toisti rouva Pipchin hämmästyneenä.

"En", vastasi Paul.

"Etkö sittenkään, jos se olisi sattunut olemaan kesy härkä, sinä pieni
epäilijä?" kysyi rouva Pipchin.

Koska Paul ei ollut miettinyt asiaa siinä valossa, vaan oli perustanut
johtopäätöksensä siihen olettamukseen, että härkä oli hullu, salli hän
tukkia suunsa sillä kertaa. Mutta hän istui yhä paikallaan pohtien
asiaa ja oli silminnähtävästi päättänyt panna rouva Pipchinin pulaan.
Niinpä peloton vanha rouva piti viisaana peräytyä, kunnes Paul olisi
unohtanut tämän puheenaiheen.

Siitä lähtien näytti rouva Pipchin tuntevan Paulia kohtaan samanlaista
omituista vetovoimaa kuin Paul häntä kohtaan. Hän antoi lapsen
vetää tuolinsa oman tuolinsa viereen tulen ääreen, sen sijaan että
he olisivat istuneet vastakkain, ja siinä sai Paul istua loukossa
rouva Pipchinin ja tuliristikon välissä, jolloin hän tutki jokaista
juovaa ja ryppyä eukon kasvoissa ja tuijotti hänen kovaan harmaaseen
silmäänsä, kunnes rouva Pipchiniä toisinaan halutti sulkea se
muka torkkuakseen. Rouva Pipchinillä oli vanha musta kissa, joka
tavallisesti makasi kokoon kiertyneenä tuliristikon edessä, kehräsi
itserakkaasti ja vilkuili tuleen, kunnes sen kutistuneet silmäterät
näyttivät kahdelta huutomerkiltä. Kelpo vanha rouva olisi voinut olla —
kaikessa kunnioituksessa sanottuna — noita ja Paul ja kissa hänen kaksi
tonttuaan heidän kaikkien istuessa yhdessä tulen ääressä. Sopusoinnussa
koko seurueen ulkomuodon kanssa olisi ollut, jos he olisivat kaikki
jonakin myrskyisenä yönä lentäneet ylös savupiipusta, niin ettei heistä
olisi sen koommin mitään kuultu.

Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kissan, Paulin ja rouva Pipchinin
saattoi nähdä tavallisilla paikoillaan pimeän tultua. Paul vältti
Bitherstonen seuraa ja tutki yhä edelleen joka ilta rouva Pipchiniä,
kissaa ja tulta, ikäänkuin ne olisivat kolminiteinen velhotaidon opas.

Rouva Wickam tulkitsi omalla tavallaan Paulin eriskummaisuuden,
ja koska hänen alakuloisuuttaan vielä ahdistivat hänen huoneensa
ikkunasta näkyvät, sikin sokin törröttävät savupiiput, tuulen kohina,
hänen nykyisen elintapansa yksitoikkoisuus (onttous, niinkuin hän
itse tavallisesti sanoi), herättivät edellä mainitut seikat hänessä
kerrassaan synkkiä mietteitä. Rouva Pipchinin periaatteisiin kuului
estää omaa "piikaletukkaansa" — se oli rouva Pipchinin tavallinen
nimitys naispalvelijalle — seurustelemasta rouva Wickamin kanssa.
Siitä johtui, että hän uhrasi paljon aikaansa ovien takana seisomiseen
ja hyökkäilyyn palvelijattarensa kimppuun, jos tämä vain lähestyi
rouva Wickamin ovea. Mutta Berry oli vapaa seurustelemaan siinä
osassa taloa niin usein kuin sai aikaa moninaisten velvollisuuksiensa
suorittamiselta, jotka täyttivät hänen päivänsä aamusta iltaan.
Berrylle rouva Wickam kevensi mieltään.

"Kuinka hauskan näköinen lapsi hän on nukkuessaan!" virkkoi Berry
pysähtyen katselemaan vuoteessa olevaa Paulia eräänä iltana, jolloin
hän oli tuonut rouva Wickamille illallista.

"Voi!" huudahti rouva Wickam. "Hänen täytyykin olla!"

"No, eihän hän ole ruma valveillakaan", huomautti Berry.

"Ei suinkaan. Ei minun setäni tytär Betsey Janekaan ollut", sanoi rouva
Wickam.

Berry oli sennäköinen kuin olisi koettanut keksiä, mitä yhteyttä oli
Paul Dombeyn ja rouva Wickamin sedän tyttären Betsey Janen kesken.

"Minun setäni vaimo kuoli juuri samoin kuin Paulin äiti", jatkoi rouva
Wickam. "Minun setäni lapsi kasvoi samoin kuin Paul nyt. Minun setäni
lapsi sai välillä ihmisten veren jähmettymään!"

"Kuinka niin?" kysyi Berry.

"Minä en olisi tahtonut viettää kokonaista yötä Betsey Janen kanssa!"
sanoi rouva Wickam. "En, vaikka Wickamille itselleen olisi seuraavana
aamuna annettu oikein hyvä toimi. Sitä minä en olisi tehnyt,
Berry-neiti."

Neiti Berry tietysti kysyi miksi. Rouva Wickam kertoi tunnontuskitta
oman mielensä mukaan monien hänen asemassaan olevien naisten tapaan.

"Betsey Jane", virkkoi rouva Wickam, "oli niin suloinen lapsi kuin
saattoi toivoa. Sen suloisempaa ei olisi voinut kuvitella. Betsey
Jane oli läpäissyt kaikenlaiset taudit, joita lapsella voi olla.
Suonenvetokohtaukset olivat hänessä yhtä tavallisia", virkkoi rouva
Wickam, "kuin näppylät teidän nenässänne, neiti Berry". Berry-neiti
nyrpisti vaistomaisesti nenäänsä.

"Mutta Betsey Janea", sanoi rouva Wickam alentaen ääntään ja katsellen
ympärilleen huoneessa ja vuoteessa nukkuvaan Pauliin päin, "oli hänen
äitivainajansa hoitanut kehdossa. En voi sanoa millä lailla tai milloin
tai tiesikö lapsikulta sitä vai ei, mutta Betsey Janea oli hänen
äitinsä hoitanut, Berry-neiti. Sanotte ehkä, että se on mielettömyyttä!
En loukkaannu siitä, neiti. Toivoakseni panee omatuntonne teidät
ajattelemaan, että se on mielettömyyttä. Silloin voitte olla
rauhallisempi tässä, tässä — älkää pahastuko — tässä hautausmaan
tapaisessa talossa, joka näännyttää minut ihan kuoliaaksi. Paul on
vähän levoton nukkuessaan. Olkaa hyvä ja taputtakaa hänen selkäänsä."

"Varmaankin uskotte, että myös tämä lapsi on ollut äitinsä hoidossa",
virkkoi Berry ja taputteli hiljaa kädellään, niinkuin häntä oli
käsketty.

"Betsey Jane oli noiduttu niinkuin tuokin poika", vastasi rouva Wickam
juhlallisimmalla äänellään, "ja muuttui niinkuin hänkin on muuttunut.
Olen nähnyt Betsey Janen usein istuvan paikallaan ja miettivän,
miettivän, miettivän ihan samoin kuin Paul ja kuullut hänen puhuvan
juuri samalla lailla. Minä katselen tuota lasta ja Betsey Janea samassa
valossa, neiti Berry."

"Elääkö teidän setänne lapsi vielä?" kysyi Berry.

"Kyllä hän elää, neiti", vastasi rouva Wickam voitonriemuisen
näköisenä, sillä Berry-neiti ilmeisesti odotti päinvastaista. "Hän elää
ja on naimisissa kultasepän kanssa. Niin, Berry-neiti, hän kyllä elää",
jatkoi rouva Wickam pannen voimakkaan koron hän-sanalle.

Koska ilmeisesti joku toinen oli kuollut, kysyi rouva Pipchinin
veljentytär, kuka se oli.

"En haluaisi tehdä teitä levottomaksi", vastasi rouva Wickam jatkaen
syömistään. "Älkää kysykö sitä."

Se oli varmin keino saada toinen uudistamaan kysymyksensä. Berry-neiti
siis teki niin, ja vähän vastusteltuaan ja viivyteltyään rouva Wickam
pani pois veitsensä, katsahti taas ympärilleen huoneessa ja vilkaisten
Paulin vuoteeseen sanoi:

"Hän kiintyi muutamiin ihmisiin, usein ihan eriskummaisesti, tai
kiintyi heihin samoin kuin ihmiset ylimalkaan, mutta harvinaisen
voimakkaasti. He kaikki kuolivat."

Tämä tuntui rouva Pipchinin veljentyttärestä niin kerrassaan
odottamattomalta ja kauhealta, että hän istui läähättäen vuoteen
kovalla reunalla ja katseli rouva Wickamia peittelemättömän kammon
valtaamana.

Rouva Wickam osoitti vasemmalla etusormellaan salaa sitä vuodetta
kohti, jossa Florence makasi. Sitten hän käänsi sormensa alaspäin ja
osoitti sillä muutamia kertoja pontevasti lattiaan. Sen alla suoraan
oli se huone, missä rouva Pipchin tavallisesti nautti paahtoleipänsä.

"Muistakaa minun sanoneen, neiti Berry", virkkoi rouva Wickam, "ja
olkaa kiitollinen siitä, ettei pikku herra Paul pidä teistä. Vakuutan
teille olevani mielissäni siitä, että hän ei pidä minustakaan. Vaikka
eipä tosiaankaan tässä vankilamaisessa talossa ole paljon sellaista —
suokaa suoruuteni anteeksi — mikä tekisi elämän mieluiseksi!"

Berry-neidin mielenliikutus ehkä oli vaikuttanut sen, että hän
oli taputtanut liian kovasti Paulin selkää tai keskeyttänyt tuon
yksitoikkoisen tyynnytyksen; ainakin kääntyi lapsi juuri nyt
vuoteessaan ja heräsi, nousten istumaan tukka märkänä hiestä pahan unen
vaikutuksesta. Hän kysyi heti Florencea.

Tyttö hypähti vuoteestaan kuullessaan veljensä ensimmäisen
äännähdyksen, kumartui hänen pieluksensa yli ja lauloi hänet taas
uneen. Rouva Wickam pudisti päätään, vuodatti joitakin kyyneleitä,
näytti Berrylle pikku ryhmää ja käänsi silmänsä kattoon päin.

"Hyvää yötä, neiti", sanoi Wickam hiljaa. "Hyvää yötä! Teidän tätinne,
Berry-neiti, on vanha ihminen, sehän teidän on täytynyt jo aikoja
sitten käsittää."

Lausuessaan nämä lohdulliset jäähyväiset rouva Wickam loi
puhelutoveriinsa syvää surua ilmaisevan katseen. Kun hän taas oli
jäänyt yksin molempien lasten kanssa ja huomasi tuulen ulvovan
valittavasti, vaipui hän alakuloisuuteen — kaikkein halvimpaan ja
enimmän tarjolla olevaan nautintoon — kunnes uni sai hänet valtaansa.

Vaikkei rouva Pipchinin veljentytär odottanutkaan tapaavansa
mallikelpoista lohikäärmettä lojumassa takkamatolla, tullessaan
alakertaan, tunsi hän huojennusta nähdessään emäntänsä tavallista
ärtyisämpänä ja ankarampana, samalla kun hänen koko olemuksensa
selvästi ilmaisi hänen aikovan elää kauan kaikkien tuttaviensa iloksi.
Ei hänessä myöskään näkynyt riutumisen merkkejä seuraavan viikon
kuluessa, jolloin asianomaiset ruokalajit hävisivät säännöllisesti,
vaikka Paul tarkasteli häntä yhtä kiinteästi kuin ennen konsanaan ja
horjumattoman sitkeästi piti hallussaan tavallisen paikkansa mustan
hameen ja tuliristikon välissä.

Mutta koska Paul itse tuon ajan kuluttua ei ollut käynyt vahvemmaksi
kuin oli ollut sinne saapuessaan, vaikka hänen kasvonsa näyttivät
paljon terveemmiltä, hankittiin hänelle pienet vaunut, joissa hän
saattoi maata mukavasti, aapiskirja ja muita alkeiskirjoja mukanaan,
ja niissä hänet lykättiin merenrannalle. Noudattaen johdonmukaisesti
kummallista makuaan lapsi hylkäsi punaposkisen pojan, jonka oli määrä
vetää hänen vaunujaan, ja valitsi sensijaan pojan isoisän — ryppyisen,
vanhan, äreän näköisen miehen, jonka puku oli kulunutta öljyvaatetta
ja joka oli muuttunut kovin lujaksi ja sitkeäksi liottuaan pitkät ajat
suolavedessä ja haisi samanlaiselta kuin ruohoinen merenranta luoteen
aikana.

Tämän merkillisen kuljettajan työntäessä vaunuja Florencen kävellessä
aina vieressä ja alakuloisen Wickamin astellessa jäljessä Paul pääsi
joka päivä merenrannalle. Siellä hän istui tai makasi vaunuissaan
tuntikausia yhteen mittaan. Mikään muu ei häntä niin vaivannut kuin
lasten seura — Florencea tietysti lukuunottamatta.

"Mene pois, ole hyvä", sanoi hän tavallisesti, jos jokin lapsi tuli
seurustelemaan hänen kanssaan. "Kiitoksia, mutta minä en tarvitse
sinua."

Usein kysyi jokin hiljainen ääni hänen korvansa juuressa hänen
vointiaan.

"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi hän. "Mutta ole hyvä ja mene
leikkimään."

Sitten hän käänsi päätään katsellen, kuinka lapsi poistui, ja virkkoi
Florencelle: "Mehän emme tarvitse ketään muita? Suutele minua, Floy."

Sellaisina hetkinä hän ei voinut sietää Wickamiakaan ja oli hyvin
tyytyväinen, kun tämä tapansa mukaan poistui poimimaan näkinkenkiä tai
tapaamaan tuttaviaan. Hänen lempipaikkansa oli yksinäinen kohta, johon
ei juuri ketään tullut. Florencen istuessa hänen vieressään käsitöineen
tai lukiessa hänelle tai puhellessa hänen kanssaan ja tuulen
puhaltaessa hänen kasvoihinsa ja aaltojen huuhtoessa hänen vaunujensa
pyöriä hän ei kaivannut mitään muuta.

"Floy", virkkoi hän eräänä päivänä, "missä on Intia, jossa sen pojan
omaiset asuvat?"

"Voi, se on kaukana, kaukana", vastasi Florence, nostaen katseensa
työstään.

"Viikkokausien matkan päässäkö?" kysyi Paul.

"Niin, kultaseni. Sinne on matkustettava monta viikkoa yötä päivää."

"Jos sinä olisit Intiassa, Floy", sanoi Paul oltuaan hetkisen vaiti,
"niin minä — mitä äiti taas tekikään? Olen unohtanut."

"Rakasti minua!" vastasi Florence.

"Ei, ei. Enkö minä nyt rakasta sinua, Floy? Mitä se olikaan? — Kuoli.
Jos sinä olisit Intiassa, niin minä kuolisin, Floy."

Florence pani työnsä nopeasti pois, painoi päänsä veljensä pielukselle,
hyväili häntä ja sanoi, että hänkin kuolisi, jos Paul olisi Intiassa.
Mutta Paul parantuisi pian.

"Oi, olenhan minä nyt jo paljon voimistunut", vastasi Paul. "Sitä en
tarkoita. Ajattelin vain, että kuolisin surusta ja yksinäisyydestä,
Floy!"

Toisella kerralla hän vaipui uneen samalla paikalla ja nukkui
rauhallisesti pitkän aikaa. Hän heräsi äkkiä, kuunteli, säpsähti ja
kuunteli taas.

Florence kysyi, mitä hän luuli kuulleensa.

"Tahtoisin tietää, mitä se sanoo", vastasi Paul katsellen kiinteästi
sisarensa kasvoihin. "Floy, mitä tuo meri oikein sanoo?"

Florence kertoi hänelle, että kuului vain aaltojen kohinaa.

"Niin, niin", vastasi Paul. "Mutta minä tiedän, että ne sanovat aina
jotakin. Aina samaa. Mikä paikka tuolla on?" Hän nousi pystyyn ja
katseli kiihkeästi taivaanrannalle.

Florence kertoi, että siellä vastapäätä oli toinen maa, mutta Paul
sanoi, ettei hän sitä tarkoittanut, vaan kauempana — paljon kauempana
olevaa!

Hyvin usein jälkeenpäin kesken heidän puheinaan hän vaikeni äkkiä
koettaakseen ymmärtää, mitä aallot aina puhuivat. Sitten hän nousi
vaunuissaan katselemaan etäistä, näkymätöntä maata kohti.




YHDEKSÄS LUKU

Onnettomuus kohtaa puista merikadettia


Taipumus romanttiseen ja ihmeelliseen, jota Walter Gayn luonteessa oli
niin vahva annos ja jota hänen enonsa Solomon Gillsin holhous ei ollut
paljoa miedontanut vakavan elämänkokemuksen vedellä, oli syynä siihen,
että hän kovin mielellään ja hartaasti ajatteli Florencen seikkailua
kelpo rouva Brownin kanssa. Hän helli ja hoiteli sitä muistissaan,
etenkin sitä osaa, joka koski häntä itseäänkin, kunnes siitä tuli hänen
mielikuvituksensa hemmoiteltu lapsi, joka kulki omaa tietään ja teki
mitä halusi.

Näiden tapausten ja hänen oman osuutensa muisteleminen tuli ehkä
vielä viehättävämmäksi sen takia, että vanha Sol ja kapteeni Cuttle
haaveilivat niistä joka sunnuntai. Tuskin näet kului ainoatakaan
sunnuntaita, jolloin ei jompikumpi oivallisista toveruksista olisi
salaperäisesti viitannut tähän asiaan. Olipa kapteeni mennyt niinkin
pitkälle, että oli ostanut jokseenkin vanhan ballaadin, joka oli
kauan liehunut monien muiden pääasiassa merimiehen tunteita purkavien
joukossa autiolla seinällä Commercial Roadin varrella. Tämä runotuote
esitti, kuinka eräs toivorikas nuori hiilenkantaja kosiskeli "kaunista
Pegiä" ja nai hänet, vaikka Peg oli newcastlelaisen hiililaivan
kapteenin ja osakkaan tytär. Moisessa jännittävässä tarinassa kapteeni
Cuttle keksi syvän yliluonnollisen vihjauksen Walterin ja Florencen
juttuun. Se kiihoitti häntä niin, että hän erittäin juhlallisissa
tilaisuuksissa kuten syntymä- tai muina merkkipäivinä, jos ei silloin
vain sattunut olemaan rukoussunnuntai, lauloi täyttä kurkkua koko tuon
ballaadin pienessä takahuoneessa ja ihmeellisesti värisytti ääntään
Peg-nimen kohdalla, johon kaikki säkeistöt päättyivät sankarittaren
kunniaksi.

Mutta reipas, avomielinen poika ei ole kovin taipuvainen erittelemään
omien tunteittensa laatua, niin voimakkaat kuin ne lienevätkin,
ja Walterista olisi tuntunut vaikealta päästä niistä selville.
Hänelle olivat hyvin rakkaita se lastauspaikka, jossa hän oli
tavannut Florencen, ja ne kadut (joskaan ne itsessään eivät olleet
miellyttäviä), joita myöten he olivat palanneet kotiin. Niitä
kenkiä, jotka olivat niin usein lähteneet irti tiellä, hän säilytti
omassa huoneessaan. Istuessaan eräänä iltana pienessä takahuoneessa
hän oli piirtänyt oikean kokoelman kuviteltuja muotokuvia kiltistä
rouva Brownista. Kenties hän myös alkoi pukeutua huolellisemmin tuon
muistorikkaan tapauksen jälkeen, ja ainakin hän vapaa-aikoinaan käveli
mielellään siihen kaupunginosaan, jossa Dombeyn talo oli, sen pienen
mahdollisuuden varalta, että kohtaisi Florencen kadulla. Mutta kaikki
nämä tunteet olivat niin lapsellisia ja viattomia kuin suinkin.
Florence oli hyvin sievä, ja hauskaa oli ihailla sieviä kasvoja.
Florence oli turvaton ja heikko, ja Walterista oli ylvästä ajatella
voineensa suojella ja auttaa häntä. Florence oli maailman kiitollisin
olento, ja hauskalta tuntui nähdä hänen iloisen kiitollisuutensa
loistavan hänen kasvoistaan. Florence oli laiminlyöty ja kohdeltu
kylmästi, ja Walterin rinta oli täynnä lapsellista harrastusta synkässä
komeassa kodissa asuvaa hyljättyä lasta kohtaan.

Niinpä sattui, että Walter ehkä puolikymmentä kertaa vuodessa sai
nostaa hattuaan Florencelle kadulla ja Florence pysähtyi häntä
kättelemään. Rouva Wickam oli niin tottunut tähän, tuntien koko jutun,
ettei kiinnittänyt siihen vähääkään huomiota. Neiti Nipper taas melkein
odotti näitä kohtauksia, sillä hänen tunteellista nuorta sydäntään
liikutti salaa Walterin hauska ulkomuoto. Niinikään hän oli taipuvainen
uskomaan, että hänen tunteensa tapasivat vastakaikua.

Sensijaan siis, että Walter olisi unohtanut Florencen tai kadottanut
hänet näkyvistään, hän muisti kaikki yhä paremmin. Mitä tulee
heidän tuttavuutensa seikkailumaiseen alkuun ja kaikkiin niihin
pikku asianhaaroihin, jotka antoivat sille erikoisen luonteen ja
vivahduksen, ajatteli hän niitä enemmän mielikuvitustaan viehättävänä
välttämättömänä tarinana kuin sellaisena tosiasiana, jossa hänellä
itsellään oli oma osuutensa. Kaikki ne kaunistivat Florencea hänen
mielestään oikein paljon, mutta eivät häntä itseään. Toisinaan
hän ajatteli (ja silloin hän aina marssi hyvin nopeasti), kuinka
suurenmoista olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt merelle heti
ensimmäisen kohtauksen jälkeen, tehnyt siellä ihmeellisiä tekoja
viivyttyään poissa pitkän aikaa ja palannut komeana amiraalina
tai ainakin häikäisevän loistavilla olkalapuilla varustettuna
fregattikapteenina ja nainut Florencen (joka silloin olisi kaunis
neito), uhmaten herra Dombeyn hampaita, kaulaliinaa ja kellonvitjoja,
ja vienyt hänet jonnekin kaukaiselle siniselle rannalle. Mutta nämä
eloisat mielikuvat saattoivat vain harvoin muuttaa Dombey ja Pojan
konttorin messinkisen nimilevyn kultaiseksi tai luoda kirkasta valoa
sen likaisiin ikkunoihin. Ja kun kapteeni ja Sol-eno puhelivat Richard
Whittingtonista ja hänen mielitietystään, tunsi Walter käsittävänsä
oman asemansa Dombey ja Pojan liikkeessä paremmin kuin he.

Niinpä hän edelleen toimitti tehtäviään päivästä toiseen iloisena,
uutterana ja hilpeänä ja tajusi Sol-enon ja kapteeni Cuttlen
herkkäuskoiset suunnitelmat. Samalla täyttivät kuitenkin hänen mielensä
tuhannet epäselvät ja haaveelliset mielikuvat, joihin verrattuina
toisten haaveet olivat arkipäiväistä todennäköisyyttä. Sellainen
oli hänen asemansa niihin aikoihin, jolloin Dombeyn lapset olivat
hoidettavina rouva Pipchinin luona ja jolloin hän itse näytti vähän,
mutta ei paljon vanhemmalta kuin ennen. Hän oli sama nopeajalkainen,
suruton ja vilkasälyinen nuorukainen kuin silloinkin, jolloin hän
syöksyi takahuoneeseen Sol-enon ja kuviteltujen täysihoitolaisten
etunenässä ja näytti valoa ukolle, joka toi kellarista madeirapullon.

"Kuules, eno", virkkoi Walter, "en luule sinun voivan hyvin. Et ole
ensinkään syönyt aamiaista. Minä noudan lääkärin katsomaan sinua, jos
tällaista jatkuu."

"Hän ei voi antaa minulle, mitä tarvitsen, poikani", vastasi Sol-eno.
"Ainakin pitäisi hänellä silloin olla paljon potilaita, jos hän voisi —
ja silloin hän ei tahtoisi."

"Mitä tarkoitat, eno? Ostajiako?"

"Niin", vastasi Sol huoahtaen. "Ostajat voisivat auttaa."

"Hitto heidät periköön, eno!" huudahti Walter laskien kuppinsa
kalisten pöydälle ja lyöden kädellään pöytää. "Kun näen ihmisten
marssivan kadulla kaiken päivää joukoittain edestakaisin ja sivuuttavan
loppumattomana laumana meidän myymälämme, silloin tunnen kiusausta
rynnätä ulos, tarttua jonkun kaulukseen, laahata hänet sisään ja panna
hänet ostamaan viidelläkymmenellä punnalla laivakojeita käteismaksulla.
Mitä te siellä kurkistelette sisään?" jatkoi Walter puhutellen erästä
vanhaa herraa (luonnollisestikin niin, ettei tämä kuullut), joka
tuijotti myymälän ikkunassa olevaa laivan kaukoputkea. "Siitä ei ole
mitään hyötyä, minäkin voisin niin tehdä. Tulkaa sisään ja ostakaa se!"

Mutta kun vanha herra oli tyydyttänyt uteliaisuutensa, poistui hän
rauhallisesti.

"Tuolla hän nyt menee!" sanoi Walter. "Niin ne kaikki tekevät.
Mutta, eno — kuules, eno", toisti hän, sillä ukko oli vaipunut omiin
mietteisiinsä eikä ollut vastannut ensimmäiseen puhutteluun. "Älä ole
alakuloinen. Älä menetä rohkeuttasi. Kun kerran saat tilauksia, tulee
niitä sellainen joukko, ettet voi niitä suorittuakaan."

"Minun suoritusaikani on silloin jo loppunut, kun niitä tulee,
poikaseni", vastasi Solomon Gills. "Niitä ei tule tähän myymälään
kertaakaan, ennenkuin minä olen poissa täältä."

"Mutta, eno! Kuule, sinä et saa puhua noin!" pyysi Walter. "Et saa!"

Ukko koetti näyttää iloiselta ja hymyili pienen pöydän yli Walterille
niin hilpeästi kuin osasi.

"Ei suinkaan ole sattunut mitään erikoista, eno?" kysyi Walter nojaten
kyynärpäitään teetarjottimeen ja kumartuen eteenpäin puhuakseen
tuttavallisemmin ja läheisemmin. "Ole avomielinen minulle, eno, jos
jotakin on sattunut, ja kerro minulle kaikki."

"Ei, ei, ei", vastasi vanha Sol. "Ettäkö jotakin erikoista? Ei, ei.
Mitä erikoista nyt olisi sattunut?"

Vastaukseksi Walter pudisti epäuskoisesti päätään. "Sitähän minä
tahtoisin tietää", virkkoi hän, "ja sinä kysyt minulta! Kuuleppas, eno,
kun näen sinut tuollaisena, olen oikein pahoillani siitä, että asun
sinun luonasi."

Ukon silmät levisivät hänen tahtomattaankin.

"Niin. Vaikka ei kukaan ole ollut onnellisempi kuin minä ja aina olen
ollut sinun luonasi, olen hyvin pahoillani siitä, että asun sinun
luonasi, kun näen jonkin rasittavan mieltäsi."

"Olenhan minä tosin silloin tällöin vähän ikävä seuratoveri", huomautti
Solomon hieroen sävyisästi käsiään.

"Tarkoitan sitä", jatkoi Walter kumartuen vielä enemmän eteenpäin
taputtaakseen enoaan olkapäälle, "että minusta tuntuu kuin sinulla
pitäisi olla täällä minun sijallani ja teen kaatajana hauska pikku
vaimo — kodikas, oivallinen, miellyttävä vanha rouva, joka sopisi
sinulle ja osaisi kohdella sinua oikein ja pitää sinua reippaalla
mielellä. Tässä minä olen, niin hellä sisarenpoika kuin suinkin
(ainakin pitäisi olla), mutta minä olen vain sukulainen enkä voi olla
sinulle sellainen seuratoveri kuin hän voisi olla sinun ollessasi
alakuloisella tuulella ja masentuneena, vaikka totisesti antaisin
mitä hyvänsä ilahduttaakseni sinua. Ja siksi sanonkin nähdessäni
sinut surullisena olevani oikein pahoillani siitä, ettei sinulla ole
toverinasi ketään parempaa kuin tyhmä nuori huimapää, jolla on kyllä
suuri halu lohduttaa sinua, eno, mutta joka ei tiedä keinoa siihen — ei
tiedä keinoa", toisti Walter kurottautuen puristamaan enonsa kättä.

"Wally, rakas poikani", virkkoi Solomon, "jos miellyttävä pieni vanha
rouva olisi ottanut paikkansa tässä huoneessa neljäkymmentäviisi vuotta
sitten, en olisi voinut mieltyä häneen enemmän kuin sinuun".

"Sen kyllä tiedän", vastasi Walter. "Mutta sinun ei olisi tarvinnut
yksin kantaa kiusallisten salaisuuksien taakkaa, jos hän olisi ollut
sinun kanssasi, sillä hän olisi osannut keventää niiden painoa, mutta
minä en osaa."

"Kyllä, kyllä sinä osaat", vastasi Solomon.

"No niin, mikä sinua siis huolettaa, Sol-eno?" kysyi Walter
hyväilevällä äänellä. "Sanoppas nyt, mikä?"

Solomon Gills väitti yhä, ettei ollut mitään syytä olla huolissaan, ja
pysyi sanoissaan niin päättävästi, että hänen sisarenpojallaan ei ollut
muuta neuvoa kuin olla huolettoman näköisenä uskovinaan.

"Muuta en siis voi sanoa, Sol-eno, kuin että jos on —"

"Mutta ei ole", keskeytti Solomon.

"Hyvä on", virkkoi Walter. "Minulla ei ole siis mitään muuta
sanottavaa, ja se on onni, sillä minun pitää nyt lähteä toimeeni.
Käväisen asioilla liikkuessani silloin tällöin kotona nähdäkseni mitä
sinulle kuuluu, eno. Ja muista, etten enää koskaan usko sinua enkä
kerro sinulle mitään herra Carker nuoremmasta, jos huomaan sinun
pettäneen minua!"

Solomon Gills väitti nauraen, ettei mitään petosta tulisi ilmi. Walter,
jonka mielessä pyöri kaikenlaisia epäkäytännöllisiä keinoja rikastua ja
kohottaa puinen merikadetti riippumattomaan asemaan, lähti Dombey ja
Pojan liiketaloon huolestuneemman näköisenä kuin tavallisesti.

Niihin aikoihin asui kadunkulman toisella puolella — ulomman
Bishopsgate-kadun varrella — Brogley-niminen valantehnyt välittäjä
ja arviomies. Hän omisti myymälän, missä oli näytteillä kaikenlaisia
käytettyjä huonekaluja, mitä ikävimmän näköisiä ja niin asetettuja
ja järjestettyjä, että se ei ollenkaan vastannut niiden tarkoitusta.
Tusinoittain tuoleja oli ahdettu pesutelineiden päälle, jotka vaivoin
pysyttelivät tasapainossa tarjoilupöydillä, ja nämä vuorostaan
seisoivat ruokapöytien nurjalla puolella, jotka oli jalat ylöspäin
nostettu toisille ruokapöydille. Se oli kuitenkin vielä verrattain
järkevä järjestely. Eräälle nelipatsaiselle kattovuoteelle oli
asetettu ruokamaljojen kansia, viinilaseja ja karahveja sellaisen
miellyttävän seurueen kuin puolen tusinan hiilihangon ja kattolampun
kestitsemiseksi. Joukko akkunaverhoja ilman niihin kuuluvia ikkunoita
koristi suloisesti lipastoröykkiötä, jonka päälle oli ladottu
pieniä apteekin purtilolta. Koditon takkamatto, joka oli erotettu
luonnollisesta toveristaan tulisijasta, uhmasi kirpeää itätuulta
onnettomuudessaan ja värisi alakuloisessa sopusoinnussa kimeästi
valittelevan pianon kanssa, joka kului loppuun kieli kerrallaan
ja toisti heikkona kaikuna kadun ääniä kitisevissä ja sekavissa
aivoissaan. Brogleyn myymälässä oli aina suuri varasto käymättömiä
kelloja, jotka eivät koskaan liikauttaneet osoitinta ja näyttivät
yhtä mahdottomilta rupeamaan käyntiin kuin niiden entisten omistajain
liikekin. Niinikään näkyi siellä erilaisia kuvastimia, jotka oli ilman
nimenomaista tarkoitusta sovitettu niin, että ne heijastivat monin
kerroin vararikon ja perikadon loppumatonta kuvaa.

Brogley itse oli tihrusilmäinen, punanaamainen ja kiharatukkainen mies,
jolla oli pyylevä ruumis ja tyytyväinen mielenlaatu — sillä tuollainen
laji Cajus Mariuksia, joka istuu toisten ihmisten Karthagon raunioilla,
voi varsin hyvin säilyttää mielenrauhansa. Hän oli joskus poikennut
Solomonin myymälään kysyäkseen jotakin vanhan laivakojekauppiaan alaan
kuuluvaa esinettä. Walter tunsi hänet sen verran, että tervehti häntä
kadulla, jos sattui tulemaan vastaan. Mutta koska Solomon Gillskään
ei ollut sen tutumpi tämän välittäjän kanssa, hämmästyi Walter aika
lailla, kun hän pistäytyessään lupauksensa mukaan eräällä käynnillään
kotiin näki Brogleyn istuvan takahuoneessa kädet taskuissa ja hänen
hattunsa riippuvan oven takana.

"No niin, Sol-eno!" huudahti Walter. Ukko istui surkean näköisenä
pöydän toisella puolella, silmälasit — harvinaista kyllä — silmien
kohdalla eikä otsalla. "Mitä sinulle nyt kuuluu?"

Solomon pudisti päätään ja viittasi kädellään välittäjään kuin
esitellen hänet.

"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Walter samalla kun hänen henkensä
melkein salpautui.

"Ei, ei. Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Brogley. "Älkää antako sen
tehdä itseänne rauhattomaksi."

Walter katsahti välittäjästä enoonsa, ääneti ihmetellen.

"Asia on niin", virkkoi Brogley, "että maksettavaksi on langennut pieni
velkakirja — arvoltaan kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän päälle — ja
se on minun hallussani".

"Teidän hallussanne!" huudahti Walter katsellen ympärilleen myymälässä.

"Niin!" myönsi Brogley tuttavallisesti ja nyökäytti päätään kuin olisi
vaatinut toisiakin taipumaan siihen uskoon, että heidän oli kaikkien
parasta olla tyytyväisiä yhdessä. "Nyt on puhe ulosmittauksesta,
ei muusta. Älkää antako sen masentaa mieltänne. Minä tulin itse
toimittaakseni kaikki rauhallisesti ja ystävällisesti. Tehän tunnette
minut. Asia pysyy meidän kesken."

"Sol-eno!" änkytti Walter.

"Wally, poikani", vastasi hänen enonsa. "Tämä on ensimmäinen kerta.
Sellaista suurta onnettomuutta ei ole minulle koskaan ennen tapahtunut.
Vanhoilla päivilläni täytyy minun siis vielä kokea tällaista." Työntäen
taas silmälasinsa ylös (sillä ne olivat nyt jo tarpeettomat salaamaan
hänen liikutustaan) hän peitti kasvonsa kädellään ja nyyhkytti ääneensä
kyynelten vieriessä alas hänen kahvinruskeille liiveilleen.

"Sol-eno! Et saa, eno!" huudahti Walter, joka tunsi suorastaan
kauhunväreiden kulkevan pitkin selkäänsä nähdessään ukon itkevän. "Älä
taivaan tähden itke enää. Herra Brogley, mitä minun pitää tehdä?"

"Minä kehoittaisin teitä noutamaan jonkin ystävän", virkkoi Brogley,
"ja neuvottelemaan hänen kanssaan asiasta".

"Tosiaankin!" sanoi Walter, tarttuen mihin ehdotukseen tahansa. "Juuri
niin! Kiitoksia! Kapteeni Cuttle on oikea mies, eno. Odota siksi, että
luokseen hänen juoksen. Pitäkää enoani silmällä, herra Brogley, olkaa
niin hyvä, ja lohduttakaa häntä parhaimpanne mukaan minun lähdettyäni.
Älä ole epätoivoissasi, eno. Koeta pysyä reippaalla mielellä!"

Sanottuaan sen täynnä hehkuvaa intoa ja kiinnittämättä ollenkaan
huomiota ukon heikkoihin vastaväitteisiin Walter syöksyi taas ulos
myymälästä niin kiireesti kuin pääsi. Käväistyään ensin pikimmältään
Dombey ja Pojan konttorissa pyytämässä vähän lomaa, vedoten enonsa
äkilliseen sairastumiseen, hän lähti täyttä vauhtia kapteeni Cuttlen
asunnolle.

Kaikki näytti muuttuneen hänen juostessaan pitkin katuja. Hän näki
ja kuuli ympärillään samoin kuin ennenkin kaikenlaisten ajoneuvojen,
työrattaiden, matkavaunujen, kääsien ja kärryjen ja jalankulkijain
tungosta ja hälinää, mutta puista merikadettia kohdannut onnettomuus
vaikutti, että se tuntui oudolta ja uudelta. Talot ja myymälät
näyttivät toisenlaisilta kuin ennen, ja niiden julkisivuilla oli suurin
kirjaimin painettuna Brogleyn velkomus. Ja tuo mies tuntui saaneen
valtaansa kirkotkin, sillä niiden tornit kohosivat taivasta kohti oudon
näköisinä. Taivaanlakikin oli muuttunut, ja siinä saattoi selvästi
lukea ulosmittauksen.

Kapteeni Cuttle asui pienen kanavan varrella lähellä Intian telakkaa,
jonka nostosilta avautui silloin tällöin päästääkseen jonkin
liikkuvan laivahirviön ryömimään ylöspäin kuin rantaan ajautuneen
lohikäärmeen. Maan vähitellen tapahtuva muuttuminen vedeksi kapteeni
Cuttlen asuntoa lähestyessä oli kummallista. Ensin tuli näkyviin
ravintoloiden lipputankoja, sitten valmiiden vaatteiden kauppoja,
joissa oli juovikkaita paitoja, merimieshattuja ja hurstihousuja sekä
lujia että ohuita, riippumassa myymälän ulkopuolella. Niiden jälkeen
seurasi ankkuri- ja ketjupajoja, joissa moukarit takoivat rautaa
kaiken päivää. Siten tuli talorivejä, joissa nousi helakanpunaisten
papujen keskeltä pieniä tuuliviirillä varustettuja salkoja. Sitten
ojia. Sitten leikattuja pajuja. Sitten taas ojia. Sitten pieniä läikkiä
likaista vettä, jota tuskin saattoi erottaa niitä peittävien laivojen
takia. Sitten täytti ilman lastujen haju, ja kaikki muut ammatit
hävisivät huomaamattomiin maston-, airon- ja väkipyöränvalmistajien ja
veneenrakentajien tieltä. Senjälkeen maanlaatu muuttui rämeiseksi ja
epävakaiseksi. Sitten ei tuntenut minkään muun kuin rommin ja sokerin
hajua. Ja lopulta huomasi olevansa kapteeni Cuttlen asunnon vieressä —
samalla ensimmäisessä ja ylimmässä kerroksessa.

Kapteeni oli niitä puisevan näköisiä miehiä, joita vilkkaimmankaan
mielikuvituksen on melkein mahdoton kuvitella toisenlaisissa vaatteissa
kuin missä heidät on tottunut näkemään. Kun siis Walter koputti ovelle
ja kapteeni heti työnsi päänsä ulos eräästä pikku ikkunastaan ja
tervehti häntä kova vahakangashattu jo päässään, paidankaulus koholla
kuin purje ja väljä sininen puku yllään, oli Walter yhtä varma siitä,
että kapteeni aina esiintyi tuollaisessa asussa, kuin jos hän olisi
ollut lintu, jolla oli tuollaiset höyhenet.

"Walter, poikaseni!" huudahti kapteeni Cuttle. "Koputa uudelleen.
Kovasti! Tänään on pesupäivä."

Kärsimättömyydessään Walter jyskytti ovea hurjasti.

"Kovaltapa se tuntuukin!" virkkoi kapteeni Cuttle ja veti oitis päänsä
sisään kuin odottaisi tuulenpuuskaa.

Hän ei erehtynytkään, sillä kolkutuksen jälkeen ilmestyi näkyviin
hämmästyttävän nopeasti nainen, leskirouva, jonka hihat oli kääritty
ylös olkapäihin asti ja jonka saippuavaahdon peittämät käsivarret
tuoksuivat kuumalta vedeltä. Ennenkuin hän katsoi Walteriin, tarkasti
hän ovenkolkutinta ja mitellen häntä silmillään kiireestä kantapäähän
asti sanoi ihmettelevänsä, että hän oli jättänyt siitä mitään jäljelle.

"Tiedän, että kapteeni Cuttle on kotona", virkkoi Walter hymyillen
sovinnollisesti.

"Onko hän?" vastasi leski. "Tosiaanko?"

"Hän on juuri puhunut kanssani", selitti Walter hengästyneenä.

"Vai niin", vastasi rouva. "Sitten te ehkä viette hänelle rouva
MacStingerin terveiset ja sanotte, että kun hän ensi kerran alentaa
itsensä puhelemaan ikkunasta, hän saa olla hyvä ja tulla itse alas
avaamaan ovenkin." Rouva MacStinger puhui kovalla äänellä ja kuunteli,
tehtäisiinkö hänelle mitään huomautuksia ensimmäisestä kerroksesta.

"Toimitan asianne perille", sanoi Walter, "jos olette niin hyvät ja
päästätte minut sisään".

Sillä häntä pidätti ulkopuolella puinen varustus, joka ulottui oviaukon
poikki ja oli asetettu siihen estämään pikku MacStingereitä putoamasta
portaita alas leikkiessään.

"Luulisinpä sellaisen pojan pääsevän oveni yli sisään, joka osaa hakata
sen kappaleiksikin", sanoi rouva MacStinger halveksivasti.

Mutta kun Walter käsitti, että hänelle nyt oli annettu lupa astua
sisään ja hypähti oven yli, kysyi rouva MacStinger paikalla, oliko
englantilaisella naisella kotirauhaa vai ei ja täytyikö hänen sallia
"roskaväen" murtautua sisään. Hänen halunsa päästä näistä asioista
selville oli yhä vielä hyvin kiihkeä, kun Walter jo oli tunkeutunut
pieniä portaita ylös pesuvaatteiden höyrystä tihenneen keinotekoisen
sumun läpi, joka peitti koko asunnon kostealla hiellä, astunut kapteeni
Cuttlen huoneeseen ja tavannut tämän herrasmiehen väijyksissä oven
takana.

"En ole koskaan ollut tuolle naiselle penninkään velassa, Walter",
virkkoi kapteeni Cuttle hiljaisella äänellä, pelon kuvastuessa selvästi
hänen kasvoillaan. "Olen tehnyt hänelle tuhansia hyviä palveluksia ja
lapsille myöskin. Mutta välistä hän kuitenkin on oikea äkäpussi. Huh!"

"Minä lähtisin pois, kapteeni Cuttle", sanoi Walter.

"En uskalla", vastasi kapteeni. "Hän löytäisi minut kaikkialta, minne
menisin. Istuppas. Mitä Gillsille kuuluu?"

Kapteeni söi paraikaa päivällistä (hattu päässään). Ruokana oli kylmää
lampaanreittä, portteria ja joitakin höyryävän kuumia perunoita, jotka
hän oli itse keittänyt ja joita hän otti tulen viereisestä kattilasta
sitä mukaa kuin tarvitsi. Päivällisen ajaksi hän oli irroittanut koukun
oikeasta kädestään ja ruuvannut tilalle puiseen kuoppaan veitsen, jolla
jo oli alkanut kuoria perunaa Walterille. Hänen huoneensa olivat hyvin
pienet ja täynnä tupakansavua, mutta oikein siistit. Kaikki oli niin
huolellisesti sijoitettu paikalleen kuin siellä tapahtuisi maanjäristys
aina puolen tunnin kuluttua.

"Kuinka Gills jakselee?" kysyi kapteeni.

Walter, joka oli nyt jo vähän päässyt hengästyksestään ja käynyt
alakuloiseksi — nopea kävely oli näet hetkeksi saanut hänet
reippaammalle mielelle —, katseli vähän aikaa kysyjään, huudahti:
"kapteeni Cuttle!" ja puhkesi kyyneliin.

Mitkään sanat eivät voi kuvailla sitä hämmennystä, johon kapteeni tästä
näystä joutui. Rouva MacStinger haihtui sen rinnalla olemattomiin.
Kapteeni pudotti perunansa ja haarukkansa — ja olisi pudottanut
veitsenkin, jos olisi osannut, ja istui tuijottaen poikaan kuin
odottaisi seuraavalla hetkellä kuulevansa keskellä kaupunkia auenneen
kuilun, joka oli nielaissut hänen vanhan ystävänsä kahvinruskeine
pukuineen, nappeineen, ajanmittareineen, silmälaseineen, kaikkineen.

Mutta kun Walter kertoi hänelle, mitä oikeastaan oli tapahtunut,
ryhtyi kapteeni Cuttle hetkisen mietittyään täyteen touhuun. Hän otti
astiakaapin ylähyllyllä olevasta pikku tinarasiasta kaikki käteiset
rahansa (niitä oli kolmetoista puntaa ja puoli kruunua) ja pisti
ne avaran sinisen takkinsa taskuun. Tätä aarretta hän vielä lisäsi
hopealaatikkonsa sisällyksellä, nimittäin kahdella kuluneella pikku
teelusikalla ja vanhanaikaisilla vääräsäärisillä sokeripihdeillä,
veti esiin suuren kaksikoteloisen hopeakellon syvältä taskunpohjasta
nähdäkseen varmuuden vuoksi, että se vielä oli hyvässä kunnossa ja
eheä, kiinnitti koukun taas oikeaan käteensä, tarttui kuhmuraiseen
keppiinsä ja kehoitti Walteria seuraamaan itseään.

Mutta muistaessaan keskellä ylevää puuhaansa, että rouva MacStinger
saattoi olla väijyksissä alhaalla, kapteeni Cuttle epäröi ja katsahti
ikkunaan kuin olisi suunnitellut karkaamista tämän harvinaisen tien
kautta mieluummin kuin astunut hirveää vihollistaan vastaan. Sitten hän
valitsi sotajuonen.

"Walter", virkkoi kapteeni, iskien silmää, "menehän edellä poikani.
Huuda: 'hyvästi, kapteeni Cuttle', päästyäsi käytävään, ja sulje ovi.
Odota sitten kadunkulmassa, kunnes näet minut."

Nämä ohjeet oli annettu tarkoin tuntien vihollisen menettelytavat,
sillä kun Walter pääsi alas, ilmestyi rouva MacStinger pienestä
keittiöstä kuin kostonenkeli. Mutta kun hän ei kohdannutkaan
kapteenia niinkuin oli odottanut, viittasi hän vain muutamin sanoin
ovenkolkuttimeen ja vetäytyi taas tyyssijaansa.

Kului viitisen minuuttia, ennenkuin kapteeni Cuttle uskalsi yrittää
karkaamista, sillä niin kauan Walter sai odottaa kadunkulmassa
katsellen taakseen pikku taloon päin. Silloin vasta näkyi ensimmäinen
vilahdus kovasta hatusta. Kapteeni ryntäsi ulos ovesta äkkiä kuin
räjähdys, tuli häntä kohti pitkin askelin katsahtamatta kertaakaan
olkapäänsä yli ja oli viheltelevinään jotakin säveltä niin pian kuin he
olivat yhdessä liikkeellä.

"Onko enosi kovin masentunut, Walter?" kysyi kapteeni heidän
astellessaan rinnakkain.

"Pelkäänpä niin olevan. Jos olisitte nähnyt hänet tänä aamuna, ette
olisi koskaan sitä unohtanut."

"Kävele nopeasti, Walter poikani", virkkoi kapteeni parantaen
vauhtiaan, "ja kävele niin koko ikäsi. Etsi katkismuksesta se neuvo ja
säilytä se!"

Kapteeni ajatteli niin yksinomaisesti Solomon Gillsiä ja ehkä osaksi
myös äsken suorittamaansa onnellista karkaamista rouva MacStingerin
luota, ettei tullut enää lausuneeksi uusia mietelmiä Walterin
siveelliseksi parannukseksi. He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään,
ennenkuin saapuivat vanhan Solin ovelle. Siellä näytti onneton
puinen merikadetti kiikari silmillään tarkastavan koko taivaanrantaa
keksiäkseen jonkin ystävän, joka voisi auttaa hänet pulasta.

"Gills!" huudahti kapteeni kiiruhtaen takahuoneeseen ja tarttuen
hellästi ukon käteen. "Puske pääsi suoraan tuulta vasten, me kyllä
ponnistelemme läpi. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin puskea pääsi
tuulta vasten, niin ponnistelemme läpi", vahvisti hän juhlallisesti
kuin lausuisi kallisarvoisimman käytännöllisen ohjeen, minkä
ihmisviisaus koskaan on keksinyt.

Vanha Sol puristi vastaukseksi hänen kättään ja kiitti häntä.

Sitten kapteeni Cuttle pani niin vakavasti kuin tilanne vaati pöydälle
molemmat teelusikat, sokeripihdit, hopeakellon ja käteiset rahat ja
kysyi välittäjältä, herra Brogleyltä, paljonko hän niistä maksaisi.

"Mitä ihmettä te tarkoitatte!" huudahti välittäjä. "Ette suinkaan luule
noiden esineiden tässä auttavan?"

"Miksi ei?" kysyi kapteeni.

"Miksikö? Velkakirjan summa on kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän
päälle", vastasi välittäjä.

"Mitä siitä", sanoi kapteeni, vaikka nähtävästi kauhistui näitä
numeroita, "luulisinpä kaiken olevan kalaa, mikä tulee teidän
verkkoonne".

"Tietysti", vastasi Brogley, "mutta kilohailit eivät ole valaita".

Tähän huomautukseen sisältyvä viisaus näytti yllättävästi tehoavan
kapteeniin. Hän mietti asiaa jonkin aikaa ja tuijotti samalla
välittäjään kuin suureen neroon. Sitten hän kutsui Solomon Gillsin
syrjään.

"Gills", virkkoi kapteeni Cuttle, "mitä tämä juttu oikein merkitsee?
Kuka sinun velkojasi on?"

"Hst", vastasi ukko. "Tule kauemmas. Älä puhu Wallyn kuullen. Se on
takuu Wallyn isän puolesta — vanha velka. Olen maksanut siitä melkoisen
osan, Ned, mutta liikkeeni tuottaa nyt niin huonosti, etten juuri tällä
haavaa voi mitään. Olen tätä aavistanut, mutta en voinut välttää.
Millään ehdolla ei sanaakaan Wallyn läsnäollessa."

"Onhan sinulla sentään jonkin verran rahaa, eikö niin?" kuiskasi
kapteeni.

"Kyllä, kyllä — niin — on minulla jonkin verran", vastasi vanha Sol,
pistäen kätensä ensin tyhjiin taskuihinsa ja sitten puristellen
tekotukkaansa kuin luulisi voivansa pusertaa siitä kultaa, "mutta minä
— sitä vähäistä, mitä minulla on, ei voi niin helposti muuttaa rahaksi,
Ned. Siihen ei pääse käsiksi. Olen koettanut saada siitä jotakin irti
Wallyn vuoksi, ja minä olen vanhanaikuinen ja jäänyt jälkeen muista.
Rahani ovat täällä ja tuolla ja — ja, lyhyesti sanoen, niitä ei ole
missään", virkkoi ukko katsellen ihan sekaantuneena ympärilleen.

Nyt hän näytti niin löyhäpäiseltä, joka on kätkenyt ra- hansa eri
paikkoihin muistamatta enää minne, että kapteeni seurasi hänen silmiään
heikosti toivoen hänen muistavan kätkeneensä muutamia satoja puntia
savutorveen tai kellariin. Mutta Solomon Gills tiesi asian laidan
paremmin.

"Minä olen jäänyt kokonaan jäljelle ajastani, rakas Ned", jatkoi Sol
alistuneen epätoivoisena. "Ei ole mitään hyötyä siitä, että koetan
laahustella sen jäljessä. Parasta olisi, jos varasto myytäisiin — se
on suuremman arvoinen kuin tuo velkakirja — ja minä lähtisin kuolemaan
jonnekin sen jäännöksellä. Minulla ei ole tarmoa jäljellä. En ymmärrä
asioita. Parasta on nyt lopettaa koko juttu. Myykööt varaston ja
ottakoot tuon alas", virkkoi ukko osoittaen alakuloisesti puista
merikadettia, "ja heittäkööt meidät molemmat yhdessä säpäleiksi". "No
mitä suunnitelmia sinulla on Walterin hyväksi?" kysyi kapteeni. "Malta
nyt, Gills, istu paikallesi ja anna minun ajatella asiaa. Jollei minun
täytyisi elää pienellä vuosikorolla, joka on juuri riittänyt näihin
asti, ei minun tarvitsisi sitä ajatella. Mutta puske sinä vain pääsi
tuulta vasten", lisäsi hän, esittäen taas kumoamattoman lohdutuksensa,
"niin kaikki käy hyvin!"

Sol-vanhus kiitti häntä sydämestään ja meni panemaan päänsä — ei tuulta
vasten, vaan takahuoneen tulisijaa kohti.

Kapteeni Cuttle asteli jonkin aikaa edestakaisin myymälässä kovasti
miettien ja vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa välistä yhtä kiivaasti
yhteen nenän yläpuolella kuin ukkosilmalla pilvet kokoontuvat vuoren
kohdalle, niin että Walter pelkäsi vähimmässäkään määrässä häiritä
hänen ajatustensa kulkua. Brogley, joka ei suinkaan halunnut olla
vaivaksi toisille ja jolla oli suora ja ujostelematon mielenlaatu,
liikuskeli hiljaa vihellellen tavaroiden seassa, koputteli
ilmapuntareita ja ravisteli kompasseja kuin ne olisivat olleet
lääkepulloja, nosteli avaimia magneetilla, katseli kaukoputkien
läpi ja koetti perehtyä maapalloihin, sovitteli kaksoisviivoittimia
haralleen nenänsä päälle ja huvitteli muillakin sentapaisilla
luonnontieteellisillä kokeilla.

"Walter!" huudahti kapteeni vihdoin. "Minä olen keksinyt sen."

"Oletteko, kapteeni Cuttle?" kysyi Walter kovasti innoissaan.

"Kuuleppas nyt, poikani", sanoi kapteeni. "Myymälävarasto on toisena
takaajana, minä toisena. Sinun isäntäsi luovuttaa rahat."

"Herra Dombey!" änkytti Walter.

Kapteeni nyökkäsi vakavasti. "Katsoppas häntä", virkkoi hän. "Katsoppas
Gillsiä. Jos häneltä nyt myytäisiin nämä tavarat, kuolisi hän. Sinä
tiedät, että niin kävisi. Me emme saa jättää mitään keinoa käyttämättä
— ja yksi keino on sinulla tarjolla."

"Keino! — Herra Dombey!" änkytti Walter.

"Kaikkein ensimmäiseksi sinä juokset liikkeeseen katsomaan, onko hän
siellä", virkkoi kapteeni taputtaen häntä selkään. "Nopeasti!"

Walter tunsi, ettei tätä käskyä saanut vastustaa — jos se halu olisi
johtunut hänen mieleensä, olisi yksikin silmäys Sol-enoon kääntänyt
hänet toisiin ajatuksiin — ja lähti siis asialle. Hän palasi pian
hengästyneenä ja ilmoitti, ettei herra Dombey ollut konttorissa. Nyt
oli lauantai, ja hän oli lähtenyt Brightoniin.

"Kuuleppas, Walter!" sanoi kapteeni, joka näytti Walterin poissaollessa
valmistuneen tähänkin mahdollisuuteen. "Me lähdemme Brightoniin. Minä
tulen seuraksesi, poikani. Minä tulen avuksesi, Walter. Lähdemme
Brightoniin iltapäivän postivaunuissa."

Jos kerran oli käännyttävä itse Dombeyn puoleen, mikä oli kauhea
ajatus, tuntui Walterista siltä, että hän olisi mieluummin mennyt
sinne yksin ja ilman apua kuin kapteeni Cuttlen seurassa, johon hän
ei luullut Dombeyn panevan suurtakaan painoa. Mutta koska kapteeni
näytti olevan toista mieltä ja oli keksinyt tuon ajatuksen ja koska
hänen ystävyytensä oli liian harras ja vakava, jotta sen olisi voinut
hylätä niin nuori olento kuin Walter, ei poika tehnyt pienintäkään
vastaväitettä. Cuttle siis lausui kiireesti jäähyväiset Solomon
Gillsille, sulloi jälleen taskuunsa rahat, teelusikat, sokeripihdit
ja hopeakellonsa — aikoen, niinkuin Walter kauhistuneena ajatteli,
niillä tehdä komean vaikutuksen Dombeyhin — vei Walterin minuuttiakaan
viivyttelemättä postivaunupysäkille ja vakuutti hänelle matkalla monta
kertaa pysyvänsä hänen rinnallaan loppuun asti.




KYMMENES LUKU

Jatkoa merikadetin onnettomuuteen


Kun majuri Bagstock oli pitkän aikaa ja usein tarkastellut Paulia
Prinsessan aukion yli kaksipiippuisen teatterikiikarinsa läpi ja saanut
paljon tarkkoja päivä-, viikko- ja kuukausi- tiedonantoja hänestä
alkuasukkaalta, joka seurusteli tässä tarkoituksessa vakinaisesti neiti
Toxin palvelijattaren kanssa, tuli hän siihen johtopäätökseen; että
Dombey oli tutustumisen arvoinen henkilö ja että J.B. oli sellainen
poika, joka panisi tuttavuuden alulle.

Mutta neiti Tox käyttäytyi yhä pidättyvästi ja kylmästi eikä ollut
ymmärtävinään majuria, kun tämä tuli vierailulle (niinkuin hän usein
tuli) vähän urkkimaan aikeeseensa kuuluvia yksityisseikkoja. Niinpä
majurin täytyi paremman puutteessa, synnynnäisestä itsepintaisuudestaan
ja viekkaudestaan huolimatta, jättää toivonsa toteutuminen jossakin
määrin sattuman varaan, "joka", kuten hänellä oli tapana huomauttaa
klubissaan nauraa hihittäen, "oli ollut viidessäkymmenessä tapauksessa
yhtä vastaan suosiollinen hänelle siitä lähtien, kun hänen vanhempi
veljensä kuoli keltatautiin Länsi-Intiassa".

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin se auttoi tässä asiassa, mutta lopulta
se asettui hänen puolelleen. Kun neekeri saattoi yksityiskohdittain
selittää neiti Toxin lähteneen Brightoniin, heräsivät majurissa
paikalla hellät muistot bengalilaisesta ystävästään Bill
Bitherstonesta, joka oli kirjeessä pyytänyt häntä käymään tervehtimässä
hänen ainoaa poikaansa, jos hänen matkansa suinkin sopisi sinne. Mutta
kun neekeri ilmoitti Paulin asuvan rouva Pipchinin luona ja majuri
huomasi, muistellen pikku Bitherstonen mukana Englantiin saapunutta
kirjettä (johon hän ei ollut koskaan ajatellutkaan panna huomiota),
kuinka oivallinen tilaisuus hänelle nyt tarjoutui, hurjistui hän niin
leinistään, joka par'aikaa vaivasi häntä, että heitti jakkaralla mustaa
palvelijaansa palkinnoksi tiedonannosta ja vannoi, ettei saisi rauhaa,
ennenkuin olisi tappanut koko lurjuksen, minkä neekeri melkein uskoikin.

Kun majurin leinikohtaus lopulta oli hellittänyt, lähti hän eräänä
lauantaina muristen Brightoniin neekerinsä kanssa. Koko matkan hän
puhutteli itsekseen neiti Toxia ja nautti siitä toivosta, että hänen
onnistuisi rynnäköllä valloittaa se ylhäinen ystävä, jonka neiti Tox
salasi niin tarkoin ja jonka vuoksi hänet itse oli hylätty.

"Haluaisitteko, arvoisa neiti!" virkkoi majuri pakahtumaisillaan
kostonhalusta ja saaden kaikki jo ennestäänkin paisuneet päänsä suonet
vieläkin pullistumaan, "haluaisitteko antaa matkapassit Joey B:lle,
arvoisa neiti? Ei vielä, arvoisa neiti, ei vielä. Hitto vieköön, ei
vielä. Joe on varuillaan, neiti. Bagstock on elossa. J.B. tietää keinon
ja toisenkin, arvoisa neiti. Joshin säänmuutoksia tarkkaava silmä on
avoinna. Huomaatte hänet itsepintaiseksi, arvoisa neiti. Itsepintainen
on Joseph. Itsepintainen ja hiton ovela!"

Ja hyvin itsepintaiseksi nuori Bitherstone hänet huomasikin heidän
lähtiessään yhdessä kävelylle. Majuri, jonka iho paistoi kirkkaan
punaiselta ja silmät pullottivat kuin äyriäisellä, kuljeskeli joka
suuntaan välittämättä rahtustakaan nuoren Bitherstonen huvittamisesta
ja laahasi häntä vain pitkin katuja, etsien joka suunnalta Dombeyta ja
hänen lapsiaan.

Aikanaan hän keksikin rouva Pipchinin neuvomana Paulin ja Florencen ja
lähestyi heitä heti. Heidän seurassaan oli komea herra, epäilemättä
itse Dombey. Koska majuri astui rohkeasti keskelle tuota pikku joukkoa,
rupesi nuori Bitherstone tietysti puhelemaan onnettomuustoveriensa
kanssa. Silloin majuri pysähtyi ihailemaan ja katselemaan lapsia,
muisti hämmästyksekseen nähneenä heidät ja puhelleensa heidän kanssaan
hyvän tuttavan neiti Toxin luona Prinsessan aukion varrella, sanoi
Paulia hiton hauskaksi pojaksi ja omaksi pikku ystäväkseen, kysyi,
muistiko hän majuri Joey B:tä, ja tajuten äkkiä soveliaisuuden
vaatimukset kääntyi ja pyysi anteeksi Dombeylta.

"Mutta tämä pikku ystäväni", virkkoi majuri, "tekee minut pojaksi
jälleen. Vanha sotilas — majuri Bagstock, nöyrin palvelijanne — ei
häpeä sitä tunnustaa." Tässä majuri nosti hattuaan. "Hitto vieköön,
arvoisa herra!" huudahti hän äkkiä lämmeten, "kadehdin teitä". Sitten
hän malttoi mielensä ja lisäsi: "Suokaa anteeksi, että puhun näin
vapaasti."

Dombey pyysi häntä olemaan kursailematta.

"Vanha soturi, arvoisa herra", virkkoi majuri, "ruudin ja auringon
polttama, kulunut vanha majurirähjä, ei pelännyt teidän kaltaisenne
miehen tuomiota käytöksensä vuoksi. Minulla on kaiketi kunnia puhutella
herra Dombeyta?"

"Minä olen sen nimen nykyinen mitätön edustaja, majuri", vastasi Dombey.

"Totta vie, arvoisa herra", sanoi majuri, "se on suuri nimi. Se
on vasta nimi, herra Dombey", lisäsi hän varmasti kuin olisi
vaatinut Dombeyta vastustamaan itseään ja tuntenut tuskalliseksi
velvollisuudekseen hänet siinä tapauksessa masentaa, "se nimi tunnetaan
ja sitä kunnioitetaan kaikkialla brittiläisillä alueilla. Se on nimi,
jonka jokainen ylpeänä muistaa. Joseph Bagstockissa, arvoisa herra, ei
ole laisinkaan mielistelijän vikaa. Hänen kuninkaallinen korkeutensa
Yorkin herttua on huomauttanut useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa,
että Joeyssa ei ole vähintäkään taipumusta imarteluun. Joe on vanha
vilpitön soturi, mutta siinä väitteessään pysyy Joseph itsepintaisesti,
että Dombey on suuri nimi. Totta vie, se on suuri nimi!" huudahti
majuri juhlallisesti.

"Olette niin ystävällinen, että arvioitte sen korkeammalle kuin se ehkä
ansaitsee", vastasi Dombey.

"En, arvoisa herra", sanoi majuri. "Minun pikku ystäväni tässä voi
vahvistaa, että Joseph Bagstock on suora, avomielinen, vilpitön vanha
mies eikä mitään muuta. Tuo poika", lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä,
"jättää nimensä historiaan. Tuo poika ei ole tavallinen ihminen.
Pitäkää huolta hänestä."

Dombey näytti ilmaisevan, että hän aikoi tehdä parhaansa.

"Tässä on myöskin poika, arvoisa herra", jatkoi majuri tuttavallisesti
ja työnsi poikaa ruokokepillään — "bengalilaisen Bitherstonen poika.
Bill Bitherstonen, joka aikaisemmin kuului meidän joukkoomme. Tuon
pojan isä ja minä olimme oikein helmaystäviä. Minne tahansa menikin,
ei voinut kuulla muusta kuin Bill Bitherstonesta ja Joe Bagstockista.
Olenko silti sokea näkemään tuon pojan vikoja? En suinkaan. Hän on
aasi, arvoisa herra."

Dombey katsahti herjattuun nuoreen Bitherstoneen, jonka tunsi ainakin
yhtä hyvin kuin majuri, ja sanoi kohteliaasti:

"Se on totinen tosi, arvoisa herra", vastasi majuri. "Hän on aasi. Joe
Bagstock ei koskaan kaunistele asioita. Vanhan ystäväni bengalilaisen
Bill Bitherstonen poika on synnynnäinen aasi, herra Dombey." Ja majuri
nauroi niin, että hänen kasvonsa painuivat melkein mustiksi. "Pikku
ystäväni on luultavasti määrätty yleiseen kouluun, herra Dombey?" kysyi
majuri kun taas oli toipunut.

"En ole vielä tehnyt varmaa päätöstä", vastasi Dombey. "En luule. Hän
on ruumiillisesti heikko."

"Jos niin on", sanoi majuri, "niin olette oikeassa. Vain vahvat
pojat selviävät Sandhurstissa. Me kidutimme siellä toinen toistamme.
Paahdoimme uusia tulokkaita hiljaisella tulella ja ripustimme heidät
ulos kolmannen kerroksen ikkunasta pää alaspäin. Joseph Bagstockia
pidettiin saappaansa kantapäistä ikkunasta ulkona kolmetoista minuuttia
koulukellon mukaan." Majuri olisi voinut vedota kasvojensa väriin tämän
tarinan vahvistukseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin hänen päänsä olisi
riippunut ulkona vähän liian kauan.

"Mutta se teki meidät sellaisiksi kuin pitikin", sanoi majuri oikaisten
paitansa rintaa. "Me olimme rautaa, arvoisa herra, ja se takoi meitä.
Aiotteko viipyä täällä, herra Dombey?"

"Tulen tänne tavallisesti kerran viikossa, herra majuri", vastasi
Dombey. "Asun Bedford-hotellissa."

"Minulla on toivottavasti kunnia käydä teitä tervehtimässä Bedfordissa,
arvoisa herra, jollei teillä ole mitään sitä vastaan", sanoi majuri.
"Joey B. ei tosin ole sellainen mies, joka tekisi paljon vierailuja,
mutta herra Dombeyn nimi ei olekaan tavallinen. Olen kovin kiitollinen
pikku ystävälleni siitä, että sain kunnian esitellä itseni."

Dombey vastasi hyvin armollisesti, ja kun majuri Bagstock oli
taputtanut Paulin päätä ja sanonut Florencelle, että hänen silmänsä
panisivat ennen pitkää nuorten miesten päät pyörälle — "ja vanhojen
myöskin, jos vain viitsitte", lisäsi majuri hihittäen kovasti — työnsi
hän kepillään liikkeelle nuoren Bitherstonen ja lähti hänen kanssaan
pois jonkinlaista puolihölkkää.

Lupauksensa mukaan majuri kävi Dombeyn luona ja sitten Dombey,
vilkaistuaan armeijan luetteloihin, majurin luona. Senjälkeen majuri
kävi Dombeyn luona hänen kaupunkiasunnossaan ja ajoi senjälkeen
Brightoniin samoissa vaunuissa Dombeyn kanssa. Lyhyesti sanoen,
Dombey ja majuri sopeutuivat harvinaisen hyvin yhteen ja harvinaisen
nopeasti. Dombey huomautti majurista sisarelleen, että hän ei ollut
ainoastaan aito sotilaallinen henkilö, vaan jotakin enemmänkin, koska
hän ihailtavasti käsitti sellaistenkin asiain merkityksen, jotka eivät
kuuluneet hänen omaan alaansa.

Lopulta kutsui Dombey majurin päivällisille Bedfordiin, tultuaan taas
kerran Brightoniin tervehtimään lapsia neiti Toxin ja rouva Chickin
kanssa ja tavattuaan siellä majurin. Jo etukäteen Dombey lausui neiti
Toxille monta kohteliaisuutta hänen naapurinsa ja tuttavansa vuoksi.
Tuottamastaan sydämentykytyksestä huolimatta nämä viittaukset eivät
suinkaan olleet vastenmielisiä neiti Toxille, koska ne tekivät hänet
tavattoman mielenkiintoiseksi ja sallivat hänen tuon tuostakin esiintyä
hajamielisenä, mitä hän ei ollenkaan koettanut salata. Majuri antoi
hänelle yllin kyllin tilaisuutta ilmaista tätä mielenliikutusta, sillä
hän valitteli päivällisen kuluessa yhtä mittaa sitä, että neiti Tox oli
käynyt uskottomaksi hänelle ja Prinsessan aukiolle. Koska tällainen
puhetapa tuntui kovin miellyttävän majuria, viihtyivät he kaikki hyvin.

Senvuoksi ei siis haitannut ollenkaan, että majuri otti hoitaakseen
koko keskustelun ja osoitti siinä suhteessa yhtä suurta halua kuin
pöydän monenlaisiin herkkuihinkin, joiden joukossa hänen voi sanoa
suorastaan piehtaroineen, mikä ei suinkaan ollut hyväksi hänen
punaiselle ja lihavalle olemukselleen. Koska Dombeyn tavallinen
vaiteliaisuus ja pidättyväisyys mielihyvin taipui tällaiseen
valtaamiseen, tunsi majuri esiintyvänsä tänään loistavasti, ja
vilkkautensa näin yhä lisääntyessä hän keksi niin loppumattoman määrän
uusia muunnoksia nimeensä, että hän oikein hämmästyi itsekin. Sanalla
sanoen, he olivat kaikki hyvin tyytyväisiä. Majuria alettiin pitää
ehtymättömän kekseliäänä seuraihmisenä, ja kun hän monien estelyjen
jälkeen lähti pois myöhään illalla, lausui Dombey punastelevalle neiti
Toxille taas kohteliaisuuksia hänen naapuristaan ja tuttavastaan.

Mutta paluumatkallaan hotelliinsa majuri lakkaamatta toisteli itsekseen
ja itsestään: "Ovela, arvoisa ystäväni — ovela, hitonmoisen ovela!"
Ja kortteerissaan hän istuutui nojatuoliin ja joutui äänettömän
naurunpuuskan valtaan, jollainen sattui hänelle toisinaan ja näytti
kammottavalta. Tällä kertaa se kesti niin kauan, että musta palvelija,
joka katseli häntä vähän matkan päästä uskaltamatta kuitenkaan
lähestyä, piti häntä jo kerran pari menneenä miehenä. Hänen koko
olemuksensa, mutta etenkin hänen kasvonsa ja päänsä pullistuivat
enemmän kuin koskaan ennen ja näyttivät mustaihoisen mielestä vain
vellovalta siniväriltä. Vihdoin hänet valtasi raju yskänpuuska, ja kun
se oli vähän helpottanut, huudahteli hän seuraavaan tapaan:

"Tosiaanko, arvoisa neiti, tosiaanko? Rouva Dombeyksiko, arvoisa neiti?
Sitä en usko, neiti. Ei niin kauan kuin Joe B. voi panna siihen jonkin
esteen. J.B. kostaa nyt teille. Bagstock ei ole vielä ihan mennyttä
miestä. Neiti on ovela, mutta Josh on ovelampi. Vanhalla Joella on
silmät auki — sepposen selällään!" Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei
viimeinen väite olisi tosi, vieläpä perin hirvittävässä määrässä, ja
sellaisena se pysyikin melkein koko yön, jonka majuri enimmäkseen
vietti samaan tapaan huudahtelemalla ja välillä taas yskimällä niin,
että koko talo oli pelon vallassa.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, kun Dombey, rouva Chick ja neiti
Tox istuivat aamiaispöydässä yhä ylistellen majuria, juoksi Florence
sisään. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säteilivät iloisesti,
ja hän huudahti:

"Isä, isä! Walter on täällä eikä tahdo tulla sisään."

"Kuka?" huusi Dombey. "Mitä hän tarkoittaa? Mikä nyt on?"

"Walter, isä!" sanoi Florence ujosti ja tunsi lähestyneensä isäänsä
liian tuttavallisesti. "Hän, joka löysi minut, kun olin eksynyt."

"Tarkoittaako hän nuorta Gayta, Louisa?" kysyi Dombey rypistäen
otsaansa. "Tuon lapsen käytös on tosiaankin käynyt kovin rajuksi.
Luullakseni hän ei voi tarkoittaa nuorta Gayta, Ole hyvä ja käy
katsomassa, mistä on puhe."

Rouva Chick kiiruhti käytävään ja palasi ilmoittamaan, että siellä oli
nuori Gay hyvin omituisen näköisen henkilön seurassa ja että nuori Gay
ei sanonut kehtaavansa tulla sisään, kun kuuli herra Dombeyn syövän
aamiaista, vaan tahtoi odottaa, kunnes herra Dombey kutsuisi hänet.

"Käske pojan tulla nyt heti", virkkoi Dombey. "No, Gay, mistä on
kysymys? Kuka lähetti teidät tänne? Eikö kukaan muu voinut tulla?"

"Suokaa anteeksi, herra Dombey", vastasi Walter. "Ei minua ole
lähetetty. Olen ollut niin rohkea, että olen tullut omasta
aloitteestani, mutta toivon teidän antavan anteeksi, kun kuulette
vaikuttimeni."

Mutta odottamatta, mitä hänellä oli sanottavana, Dombey katseli
kärsimättömästi hänen kummaltakin puoleltaan (kuin hän olisi ollut
tiellä oleva pilari) johonkin hänen takaiseensa esineeseen.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Dombey. "Kuka tuo on? Luullakseni olette
tullut väärästä ovesta, herra."

"Olen pahoillani, että tulin tänne häiritsemään kenenkään kanssa, herra
Dombey!" huudahti Walter nopeasti, "mutta tämä on — tämä on kapteeni
Cuttle, herra Dombey."

"Walter, poikani", huomautti kapteeni kumealla äänellään, "älä
lannistu!"

Samalla kapteeni tuli vähän sisemmälle ja esiintyi avaran sinisen
pukunsa, silmäänpistävän paidankauluksensa ja kännisen nenänsä täydessä
loistossa, kumarsi Dombeylle ja heilutti koukkuansa kohteliaasti
naisille, kova vahakangashattu toisessa kädessään ja otsallaan punainen
juova, jonka hattu oli siihen äsken painanut.

Dombey katseli tätä ilmestystä hämmästyneenä ja suuttuneena ja näytti
katseillaan pyytävän rouva Chickiä ja neiti Toxia puolelleen sitä
vastaan. Pikku Paul, joka oli tullut sisään Florencen jäljessä,
peräytyi neiti Foxiin päin kapteenin heiluttaessa koukkuansa ja
seisoessa puolustusasennossa.

"No niin, Gay", sanoi Dombey. "Mitä teillä on sanottavana minulle?"

Taas huomautti kapteeni ikäänkuin sopivana keskustelunalkuna, jonka
täytyi vaikuttaa edullisesti kaikkiin läsnäoleviin: "Walter, älä
lannistu!"

"Pelkään, herra Dombey", aloitti Walter vavisten ja lattiaan katsellen,
"että olen ollut kovin rohkea tullessani tänne — niin, tämä onkin
varmasti rohkeata... Tuskin olisin uskaltanut pyytää tavata teitä tänne
tultuanikaan, jollei minua olisi sattumalta tavannut neiti Dombey ja..."

"Jaha", keskeytti Dombey seuraten hänen silmiään hänen katsoessaan
tarkkaavaiseen Florenceen ja rypistäen vaistomaisesti otsaansa, kun
tyttö rohkaisi Walteria hymyllään. "Jatkakaa, olkaa hyvä."

"Niin, niin", huomautti kapteeni, joka piti velvollisuutenaan ja hyvään
tapaan kuuluvana tukea Dombeyta. "Hyvin sanottu! Jatka, Walter."

Kapteeni Cuttlen olisi oikeastaan pitänyt menehtyä sen katseen
vaikutuksesta, jonka Dombey loi häneen kiitokseksi hänen
avuliaisuudestaan. Mutta hän ei huomannut sitä ollenkaan, vaan
sulki toisen silmänsä vastaukseksi ja ilmaisi Dombeylle muutamilla
merkitsevillä koukun liikkeillä, että Walter vähän ujosteli alussa ja
pian kyllä rohkaistuisi.

"Minut on pakottanut tänne tulemaan vain yksityinen ja henkilökohtainen
asia, herra Dombey", jatkoi Walter änkyttäen, "ja kapteeni Cuttle —"

"Tässä", keskeytti kapteeni kuin vakuuttaakseen, että hän oli lähellä
ja valmis auttamaan.

"Joka on eno-parkani oikein vanha ystävä ja kerrassaan oivallinen mies,
herra Dombey", jatkoi Walter kohottaen katseensa kuin pyytääkseen
anteeksi kapteenin puolesta, "oli niin ystävällinen, että tarjoutui
tulemaan kanssani, mitä minun oli vaikea kieltää."

"Ei, ei, ei", huomautti kapteeni tyytyväisenä. "Ei suinkaan.
Ei puhettakaan kieltämisestä. Jatka, Walter."

"Ja senvuoksi, herra Dombey", sanoi Walter, joka nyt uskalsi katsoa
Dombeyn silmiin ja jatkoi epätoivoisen rohkeasti asiaa, josta ei enää
voinut peräytyä, "senvuoksi olen tullut hänen kanssaan kertomaan, että
vanha eno-parkani on suuren hädän ja tuskan vallassa. Hänen kauppansa
on vähitellen mennyt lamaan ja koska hän ei kykene nyt suorittamaan
erästä velkaa, jonka pelko on painanut raskaasti hänen mieltään
kuukauden toisensa perästä, uhkaa tällä haavaa ulosmittaus, ja hän on
vaarassa menettää kaikki, mitä hänellä on, ja se murtaa varmasti hänen
sydämensä. Jos te tahtoisitte ystävällisesti, koska tunnette hänet
rehelliseksi mieheksi, tehdä jotakin auttaaksenne häntä pulasta, herra
Dombey, emme koskaan voisi kylliksi kiittää teitä."

Walterin silmät täyttyivät kyynelillä ja samoin Florencen. Hänen isänsä
huomasi niiden välkkyvän, vaikka näytti katselevan vain Walteria.

"Se on hyvin suuri summa, herra Dombey", sanoi Walter. "Enemmän kuin
kolmesataa puntaa. Enoni on ihan masentunut onnettomuudestaan, se on
koskenut häneen niin kovasti. Hän ei pysty tekemään mitään auttaakseen
itseään. Hän ei edes tiedä vielä, että olen tullut puhumaan teille
asiasta. Te varmaankin odotatte", jatkoi Walter hetkisen epäröityään,
"että sanoisin täsmälleen, mitä haluan. En tosiaankaan tiedä itsekään.
Enolla on myymälävarastonsa, joka ei ole minkään muun velan panttina,
sen luulen voivani varmasti vakuuttaa, ja kapteeni Cuttle myöskin
haluaisi olla takaajana. Minä — minä tuskin uskallan mainita omia
ansioitani, mutta jos sallitte niiden karttua yhteen — maksuksi —
etukäteen — eno — säästäväinen, rehellinen, vanha mies." Walterin ääni
katkesi näiden hajallisten sanojen jälkeen, ja hän jäi seisomaan pää
kumarassa isäntänsä eteen.

Kapteeni Cuttle piti tätä sopivana hetkenä kalleuksiensa näyttämiseen
ja astui pöydän luo. Siinä hän järjesti Dombeyn viereen vapaan paikan
aamiaiskuppien väliin, veti esiin hopeakellonsa, rahansa, teelusikkansa
ja sokeripihtinsä, kokosi ne yhteen kasaan, jotta ne näyttäisivät
mahdollisimman kallisarvoisilta, ja puhkesi seuraaviin sanoihin:

"Puoli leipää on parempi kuin ei mikään, ja sama huomautus pitää
paikkansa myöskin muruista. Tuossa on muutamia. Muuten on olemassa
myöskin sadan punnan eläke, joka on luovutettavissa. Jos maailmassa
on miestä, joka on ihan täpösen täynnä tietoja, niin se on vanha Sol
Gills. Ja jos mikään lupaava nuorukainen on tulvillaan maitoa ja
hunajaa, niin se on hänen sisarenpoikansa", lisäsi kapteeni sovittaen
tähänkin paikkaan onnellisesti erään puheenparren.

Sitten kapteeni peräytyi entiselle paikalleen ja seisoi sivellen
hajallisia suortuviaan sennäköisenä kuin olisi viimeistellyt vaikeata
suoritusta.

Kun Walter lakkasi puhumasta, kääntyi Dombeyn katse pikku Pauliin,
joka nähdessään Florencen seisovan pää painuksissa ja hiljaa itkien
säälistä juuri paljastettua onnettomuutta kohtaan meni sisarensa luo
ja koetti häntä lohduttaa, samalla katsellen Walteria ja isäänsä hyvin
ilmehikkäästi. Kapteeni Cuttlen sanojen jälkeen, joita Dombey oli
kuunnellut ylpeän kylmäkiskoisesti, hän loi taas katseensa Pauliin ja
tarkasteli lapsukaista ääneti ja kiinteästi joitakin hetkiä.

"Kuinka tuo velka syntyi?" kysyi Dombey vihdoin. "Kuka on velkoja?"

"Hän ei tiedä", vastasi kapteeni pannen kätensä Walterin olkapäälle.
"Minä tiedän. Se syntyi siten, että Gills auttoi erästä miestä, joka
on jo kuollut ja josta ystävälläni Gillsillä on ollut menoja monta
sataa puntaa. Lähemmät yksityisseikat voin ilmaista kahden kesken, jos
suvaitsette."

"Ihmisten, joilla on yllin kyllin tekemistä omien asioittensa
hoitamisessa", virkkoi Dombey välittämättä niistä salaperäisistä
merkeistä, joita kapteeni teki Walterin selän takana, ja katsellen
yhä poikaansa, "olisi parasta tyytyä omiin velvollisuuksiinsa ja
vaikeuksiinsa eikä lisätä niitä menemällä takaamaan muita ihmisiä. Se
on sitäpaitsi epärehellistä ja liian omahyväistäkin", jatkoi Dombey
ankarasti, "perin omahyväistä, sillä rikkaatkaan eivät voi tehdä sen
enempää. Tule, tänne, Paul!"

Lapsi totteli, ja Dombey otti hänet polvelleen.

"Jos sinulla nyt olisi rahaa..." virkkoi Dombey. "Katsoppas minuun!"

Paul, jonka katse oli kääntynyt hänen sisareensa ja Walteriin, loi
silmänsä isän kasvoihin.

"Jos sinulla nyt olisi rahaa", sanoi Dombey, "niin paljon rahaa kuin
nuori Gay äsken mainitsi, niin mitä niillä tekisit?"

"Antaisin ne hänen vanhalle enolleen", vastasi Paul.

"Lainaisit ne hänen vanhalle enolleen, eikö niin?" korjasi Dombey. "No
niin! Kun tulet kyllin vanhaksi, olet sinä osallinen minun rahoihini,
ja me käytämme niitä yhdessä."

"Dombey ja Poika", vahvisti Paul, jota oli totutettu lausumaan
toiminimi.

"Dombey ja Poika", toisti hänen isänsä. "Haluaisitko alkaa nyt jo olla
Dombey ja Poika ja lainata nuo rahat nuoren Gayn enolle?"

"Kyllä, kyllä, isä!" huudahti Paul, "ja Florence myös".

"Tytöillä ei ole mitään tekemistä Dombey ja Pojan kanssa", sanoi
Dombey. "Tahtoisitko sinä antaa?"

"Tahtoisin, isä, tahtoisin!"

"No, tee se siis", vastasi hänen isänsä. "Ja nyt näet, Paul", lisäsi
hän hiljempää, "kuinka mahtava raha on ja kuinka kiihkeästi ihmiset
sitä haluavat. Gay on tullut tämän pitkän matkan sitä pyytämään, ja
sinä, niin suuri ja rikas, jolla sitä on hallussasi, annat sitä hänelle
suurena suosionosoituksena, josta hän on sinulle kiitollisuudenvelassa."

Paul käänsi hetkiseksi ylöspäin pikkuvanhat kasvonsa, joissa kuvastui
näiden sanojen tarkka ymmärtäminen, mutta sitten hän taas sai
lapsekkaan ilmeen, kun hän liukui alas isänsä polvelta ja juoksi
pyytämään, ettei Florence enää itkisi, koska hän oli luvannut antaa
nuorelle Gaylle nuo rahat.

Sitten Dombey meni erään sivupöydän luo ja kirjoitti muutamia rivejä
paperipalaselle, jonka sinetöi kuoreen. Sillä välin kuiskailivat Paul
ja Florence Walterille, ja kapteeni Cuttle katseli näitä kolmea punoen
mielessään niin sanomattoman rohkeita ajatuksia, että Dombey ei olisi
koskaan voinut uskoa, jos olisi aavistanut. Kun kirje oli valmis,
palasi Dombey entiselle paikalleen ja antoi sen Walterille.

"Jättäkää tämä", virkkoi hän, "ensimmäiseksi työksenne huomisaamuna
herra Carkerille. Hän ottaa heti huolehtiakseen siitä, että joku
konttorihenkilöistä vapauttaa enonne hänen nykyisestä pulastaan
maksamalla vaaditun summan ja järjestää velan takaisin maksamisen
ehdot enonne oloja vastaavalla tavalla. Saatte katsoa tätä asiaa siltä
kannalta, että sen on toimittanut nuori herra Paul."

Walter olisi mielenliikutuksessaan siitä, että hänellä nyt
oli hallussaan keino auttaa eno ahdingosta, halunnut ilmaista
kiitollisuuttaan ja iloaan, mutta Dombey keskeytti hänet heti.

"Pitäkää tätä nuoren Paul-herran ansiona", toisti hän. "Olen selittänyt
sen hänelle, ja hän ymmärtää sen. En halua kuulla siitä puhuttavan
enempää."

Koska hän viittasi ovelle, ei Walter voinut muuta kuin kumartaa ja
lähteä. Kun neiti Tox huomasi, että kapteeni aikoi tehdä samoin,
sekaantui hän asiaan.

"Arvoisa herra", virkkoi hän kääntyen Dombeyn puoleen, jonka
anteliaisuus oli saanut sekä hänet että rouva Chickin vuodattamaan
runsaasti kyyneleitä, "luulen teidän unohtaneen jotakin. Suokaa
anteeksi, herra Dombey, luonteenne jaloudessa ja toteuttaessanne ylevää
tarkoitusta olette varmaankin sivuuttanut erään pikku seikan."

"Kuinka niin, neiti Tox?" kysyi Dombey.

"Tuo herra, jolla on tuollainen — vehje", jatkoi neiti Tox vilkaisten
kapteeni Cuttleen, "on jättänyt pöydälle teidän viereenne."

"Jopa nyt jotakin!" huudahti Dombey pyyhkäisten kapteenin omaisuuden
luotaan ikäänkuin siinä olisi tosiaankin ollut vain muruja. "Ottakaa
pois nuo tavarat. Olen kiitollinen teille, neiti Tox, se oli teidän
tavallisen hienotunteisuutenne kaltaista. Suvaitkaa ottaa mukaanne nuo
esineet, hyvä herra!"

Kapteeni Cuttle tunsi, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta
kuin taipua. Mutta häntä liikutti niin Dombeyn ylevämielinen
kieltäytyminen vastaanottamasta ulottuvilleen koottuja kalleuksia,
että hän talletettuaan teelusikat ja sokeripihdit toiseen taskuun ja
rahat toiseen ja pistettyään suuren kellonsa hitaasti sille kuuluvaan
säilöpaikkaan ei voinut olla tarttumatta Dombeyn oikeaan käteen eheällä
vasemmallaan ja pitäen vahvoilla sormillaan sen kämmentä ylöspäin
painamatta siihen koukkuansa ihastuksen puuskassa. Tämä lämpimän
tunteen ja kylmän raudan kosketus sai Dombeyn värisemään sisintään
myöten.

Sitten kapteeni Cuttle heitti koukullaan naisille useampia
lentosuukkoja hyvin sirosti ja kohteliaasti ja lausuttuaan erittäin
jäähyväiset Paulille ja Florencelle seurasi Walteria ulos huoneesta.
Florence aikoi juosta heidän jäljessään sydämensä innon pakottamana
lähettääkseen terveisiä vanhalle Solille, mutta Dombey kutsui hänet
takaisin ja käski hänen pysyä paikallaan.

"Eikö sinusta koskaan tule Dombeytä, lapsi kulta!" huudahti rouva Chick
juhlallisen moittivasti.

"Rakas täti", pyysi Florence, "älä suutu minuun. Minä olen niin
kiitollinen isälle!"

Hän olisi juossut isänsä syliin ja kietonut käsivartensa hänen
kaulansa ympäri, jos olisi uskaltanut, mutta hän ei tohtinut, vaan
katseli kiitollisesti isäänsä päin. Tämä istui miettiväisen näköisenä,
välillä katsahtaen rauhattomasti tyttäreensä, kuitenkin enimmäkseen
tarkastellen Paulia, joka käveli edestakaisin huoneessa ylpeän
arvokkaana, koska oli antanut nuorelle Gaylle rahaa.

Kuinka sitten oli nuoren Gayn — Walterin — laita!

Hän oli ihastuksissaan voidessaan puhdistaa enonsa kodin
ulosottomiehistä ja välittäjistä ja kiiruhti takaisin hyvine
uutisineen. Ja sitten hänelle taas tuli suuri ilo, kun kaikki oli
järjestetty ja suoritettu seuraavana päivänä ennen puoltapäivää ja
hän illalla sai istua pienessä takahuoneessa vanhan Solin ja kapteeni
Cuttlen kanssa ja näki laivakojeiden kauppiaan jo virkistyvän ja
jälleen toivovan hyvää tulevaisuudesta ja tuntevan, että puinen
merikadetti oli yhä hänen omansa. Mutta tunnustettava on, että Walter
toisaalta tunsi itsensä nöyryytetyksi, vaikka hänen kiitollisuutensa
Dombeytä kohtaan ei siitä ollenkaan vähentynyt. Juuri kun raaka
tuuli auttamattomasti tuhoaa nupullaan olevat toiveemme, olemme
taipuvaisimpia kuvailemaan mielessämme, millaisia kukkia niihin olisi
voinut kehittyä, jollei tuhoa olisi tullut. Nyt kun Walter tunsi
olevansa erotettu Dombeyn korkealta tasolta uuden hirveän romahduksensa
vuoksi ja tajusi, että hänen kaikki vanhat rohkeat mielikuvansa olivat
hajonneet joka ilmansuuntaan hänen pudotessaan, alkoi hän epäillä,
että niiden herättämissä näyissä hän oli kerran vuosikausien kuluttua
kosivinaan Florencea.

Kapteeni katseli asiaa ihan eri kannalta. Hän näytti olevan siinä
uskossa, että kohtaus, jonka todistajana hän oli ollut, oli niin
tyydyttävä ja rohkaiseva, ettei enää ollut jäljellä Walterin ja
Florencen kihlaukseen muuta kuin askel tai pari ja että äskeinen tapaus
oli sitä mainiosti edistänyt, joskaan ei suorastaan vienyt lopulliseen
päätökseen. Innostuneena tästä varmasta uskostaan ja Gills-ystävänsä
mielialan paranemisesta ja oman iloisuutensa yllyttämänä hän koetti
jo, laulaessaan tänä iltana kolmatta kertaa ballaadia "viehättävästä
Pegistä", sijoittaa sankarittaren tilalle nimeä Florence, mutta kun se
tuntui hänestä vaikealta sekä rytmin että loppusoinnun vuoksi, keksi
hän sen onnellisen ajatuksen, että tuo nimi sopi muuttaa Flegiksi,
kuten hän tekikin melkein yliluonnollisen veitikkamaisesti ja hyvin
kaikuvalla äänellä, vaikka oli jo lähellä se aika, jolloin hänen piti
taas palata asuntoonsa hirveän rouva MacStingerin luo.




YHDESTOISTA LUKU

Paul joutuu uuteen ympäristöön


Rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli huolimatta taipumuksesta
uneliaisuuteen kyljyksien jälkeen ja siitä ominaisuudestaan, että se
vaati vasikan kaularasvaa unilääkkeekseen ennenkuin osasi nukkua,
kyllin vahva saattamaan häpeään rouva Wickamin ennustukset eikä
ilmaissut mitään riutumisen merkkejä. Mutta kun Paulin ihastus ja
mielenkiinto vanhaa rouvaa kohtaan pysyi heikkenemättä, ei rouva
Wickam tahtonut peräytyä tuumaakaan kannaltaan. Hän käytti vankkana
perusteenaan setänsä Betsey Janea, kehoittaen ystävänä neiti Berryä
valmistautumaan pahimman varalle, ja väitti, että hänen tätinsä voisi
milloin tahansa hävitä ihmisten ilmoilta kuin räjähtävä ruutitehdas.

Berry-parka kuunteli tätä kaikkea rauhallisesti, puuhasi ja raatoi
päivät päästään niinkuin ennenkin, ollen täysin varma rouva Pipchinin
erinomaisesta ansiokkuudesta, ja teki joka päivä lukemattomia uhrauksia
jalon vanhan naisen vuoksi. Mutta rouva Pipchinin ystävät ja ihailijat
laskivat kaikki nämä Berryn uhraukset rouva Pipchinin hyväksi, ja
niitä käytettiin yhä tehostamaan sitä surullista tosiasiaa, että herra
Pipchin-vainaja oli menettänyt henkensä perulaisten kaivosten vuoksi.

Brightonissa oli esimerkiksi eräs rehellinen mauste- ja
vähittäiskauppias, jolla riitti alituisesti puheenaihetta rouva
Pipchinin kanssa pienestä punaisiin rasvaisiin kansiin nidotusta
muistikirjasta. Tavantakaa he pitivät salaisia neuvotteluja käytävän
matolla seisten tai suljettujen ovien takana arkihuoneessa. Ei
myöskään puuttunut hämäriä viittauksia pikku Bitherstonen taholta
(jonka mielenlaatu oli käynyt kostonhimoiseksi Itä-Intian auringon
hänen vereensä tekemästä vaikutuksesta) suorittamattomista laskuista
taikka siitä, että hänen muistaakseen teepöydässä kerran ei ollutkaan
jauhosokeria. Koska tämä maustekauppias oli naimaton mies, joka ei
kiinnittänyt huomiota ulkonaiseen kauneuteen, oli hän kerran tehnyt
Berrylle rehellisen naimatarjouksen, mutta saanut rouva Pipchiniltä
pilkalliset ja ylenkatseelliset rukkaset veljentyttären puolesta.
Jokaisen mielestä menetteli rouva Pipchin kiitettävästi. Eipä hän
suotta ollutkaan perulaisten kaivosten vuoksi kuolleen miehen leski.
Kaikki ylistivät lujaa, ylvästä ja itsenäistä vanhaa rouvaa. Mutta
kukaan ei sanonut mitään Berry-parasta, joka itki kuusi viikkoa tätinsä
läksyttäessä häntä koko ajan kelpo lailla ja vaipui toivottomaan
vanhanpiian tilaan.

"Berry pitää teistä paljon, eikö pidäkin?" kysyi Paul kerran rouva
Pipchiniltä heidän istuessaan tulen ääressä kissan kanssa.

"Kyllä", vastasi rouva Pipchin.

"Miksi?" kysyi Paul.

"Miksikö?" toisti vanha rouva hämillään. "Kuinka sinä voit kysyä
sellaista, hyvä lapsi? Miksi sinä pidät sisarestasi Florencesta?"

"Kun hän on niin hyvä", selitti Paul. "Ei kukaan ole sellainen kuin
Florence."

"No niin", tokaisi rouva Pipchin lyhyesti, "eikä kukaan ole luullakseni
sellainen kuin minä".

"Eikö tosiaankaan?" kysyi Paul kumartuen eteenpäin tuolissaan ja
katsoen häneen hyvin kiinteästi.

"Ei", vastasi vanhus.

"Sepä on hauskaa", huomautti Paul hieroen miettiväisenä käsiään. "Se on
kerrassaan hyvä asia."

Vanha rouva ei uskaltanut kysyä häneltä miksi, sillä hän pelkäsi
saavansa jonkin perin masentavan vastauksen. Mutta hyvittääkseen
loukattuja tunteitaan hän kiusasi nuorta Bitherstonea maatamenoon
asti, niin että poika alkoi samana yönä suunnitella Intiaan palaamista
maanteitse ja kätki illallisestaan neljänneksen leipäosuutta ja
kappaleen Hollannin juustoa matkaeväittensä alkuvarastoksi.

Rouva Pipchin oli hoitanut ja kasvattanut pikku Paulia ja hänen
sisartaan melkein kaksitoista kuukautta. Kaksi kertaa he olivat käyneet
kotonaan, mutta viipyneet siellä vain jonkun päivän kerrallaan,
ja säännöllisesti he olivat tehneet joka viikko vierailun isänsä
luo Brightonin hotelliin. Vähitellen Paul oli vahvistunut eikä
lopulta enää tarvinnut vaunujaan, mutta hän näytti vielä hennolta ja
laihalta ja oli yhä samanlainen varhaisvanha, tyyni, uneksiva lapsi,
jollaisena hänet oli ensin luovutettu rouva Pipchinin hoitoon. Eräänä
lauantai-iltapäivänä hämärissä hämmästyttiin lastenhoitolassa aika
lailla, kun ilmoitettiin herra Dombeyn odottamatta tulleen tapaamaan
rouva Pipchiniä. Arkihuoneen asukkaat pyyhälsivät heti yläkertaan kuin
pyörremyrskyn siivillä, ja sittenkun sänkykamarin ovia oli paukutettu
monta kertaa ja juostu edestakaisin ja rouva Pipchin oli tyynnyttänyt
hämminkiään vähän mukiloimalla nuorta Bitherstonea, pimensi arvokkaan
vanhan rouvan musta puolisilkkipuku vierashuonetta, jossa Dombey
katseli poikansa ja perillisensä tyhjää nojatuolia.

"Kuinka voitte, rouva Pipchin?" kysyi Dombey.

"Kiitos", vastasi rouva Pipchin, "voin aika hyvin, asianhaaroihin
nähden".

Hän käytti aina tuollaista lausetapaa, joka tarkoitti: hänen
hyveisiinsä, uhrauksiinsa j.n.e. nähden.

"En voi toivoakaan voivani oikein hyvin", jatkoi rouva Pipchin
istuutuen ja hengittäen syvään, "mutta olen kiitollinen nykyisestäkin
voinnistani".

Dombey taivutti päätään tyytyväisen näköisenä niinkuin ainakin
suosija, joka tuntee juuri tämäntapaisesta maksavansa niin paljon
neljännesvuosittain. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

"Rouva Pipchin, olen tullut tänne neuvottelemaan kanssanne Pojastani.
Olen suunnitellut sitä jo jonkin aikaa, mutta lykännyt sen yhä
tuonnemmaksi, jotta hänen terveytensä vakiintuisi kunnollisesti. Ei
suinkaan teillä ole mitään epäilyksiä siinä kohden, rouva Pipchin?"

"Brighton on osoittautunut hyvin terveelliseksi, herra Dombey", vastasi
rouva Pipchin. "Tosiaankin hyvin terveelliseksi."

"Aikomuksenani on antaa hänen jäädä Brightoniin", huomautti Dombey.

Rouva Pipchin hieroi käsiään ja loi harmaat silmänsä tuleen.

"Mutta", jatkoi Dombey ojentaen etusormensa, "mutta mahdollisesti olisi
hänelle nyt hyötyä muutoksesta, toisenlaisesta elintavasta täällä.
Lyhyesti sanoen, rouva Pipchin, se on minun käyntini tarkoitus. Minun
poikani edistyy, rouva Pipchin. Hän edistyy tosiaankin."

Siinä riemuitsevassa äänenpainossa, jolla Dombey lausui nämä sanat,
oli myös jotakin surumielistä. Se ilmaisi, kuinka pitkiltä Paulin
lapsuusvuodet olivat hänestä tuntuneet, ja kuinka hänen toiveensa
suuntautuivat pojan myöhempään ikään. Sääli voi tuntua omituiselta
niin ylpeään ja kylmään henkilöön kohdistuneena kuin Dombey oli, ja
kuitenkin hän näytti sillä hetkellä ansaitsevan sääliä.

"Kuusivuotias!" sanoi Dombey korjaten kaulahuiviaan — ehkä salatakseen
ehdottomasti esiin pyrkivän hymyn, joka näytti paremminkin vain
hetkiseksi häilähtävän hänen kas voilleen kuin etsivän siinä itselleen
lepopaikkaa. "Hyväinen aika, kuusi muuttuu kuudeksitoista, ennenkuin
ennätämme katsahtaakaan ympärillemme."

"Kymmenen vuotta", marisi kovasydäminen Pipchin samalla kun hänen
harmaat, tylyt silmänsä välkkyivät jäisesti ja pudisti surullisesti
kumaraista päätänsä, "se on pitkä aika".

"Se riippuu olosuhteista", vastasi Dombey. "Kaikissa tapauksissa on
poikani nyt kuusivuotias, mutta epäilemättä tiedoissaan paljon jäljessä
ikäisistään — niin pienistä lapsista", korjasi Dombey nopeasti, kun
luuli huomanneensa vanhan rouvan kylmissä silmissä häijyn ilmeen.
"Kuitenkin, rouva Pipchin, sensijaan että poikani on jäljessä
ikätovereistaan, pitäisi hänen olla edellä, paljon edellä. Kunniakas
asema odottaa häntä. Poikani tulevassa elämänjuoksussa ei ole mitään
sattuman varaan jätettyä tai epävarmaa. Hänen elämäntiensä oli selvä ja
valmis ja tarkoin määritelty, ennenkuin hän oli ilmestynytkään tähän
maailmaan. Sellaisen nuoren henkilön kasvatusta ei saa viivytellä. Sitä
ei saa jättää epätäydelliseksi. Siihen pitää ryhtyä järjestelmällisesti
ja vakavasti, rouva Pipchin."

"Juuri niin, herra Dombey", myönsi rouva Pipchin. "En voi väittää
mitään sitä vastaan."

"Olin varma siitä, rouva Pipchin", jatkoi Dombey hyväksyvästi, "että
niin järkevä nainen kuin te ei voisi eikä tahtoisikaan sitä vastustaa".

"Jaaritellaan niin paljon joutavaa — ja pahempaakin — lasten
liikarasituksesta ja kiusaamisesta alussa ja muusta tuollaisesta, herra
Dombey", virkkoi rouva Pipchin hieroen kärsimättömästi kotkannenäänsä.
"Sellaista ei koskaan ajateltu minun nuoruudessani, eikä sitä kannata
nytkään ajatella. Minun mielipiteeni on se, että niitä on pidettävä
lujilla."

"Arvoisa rouva", sanoi Dombey, "te ette ole saanut mainettanne
ansiotta. Pyydän teitä uskomaan, että olen ylenmäärin tyytyväinen
erinomaiseen kasvatusmenetelmäänne ja että mielihyvin suosittelen
sitä, milloin hyvänsä vaatimaton puoltolauseeni" — Dombeyn ylpeys
hänen tekeytyessään vähäpätöiseksi oli ihan rajaton — "voi jotenkin
hyödyttää. Olen ajatellut tohtori Blimberiä, rouva Pipchin."

"Naapurianiko, herra Dombey?" kysyi rouva Pipchin. "Luullakseni on
tohtorin laitos oivallinen. Olen kuullut, että sitä johdetaan hyvin
ankarasti, ja siellä jatkuu opetus aamusta iltaan."

"Ja se on hyvin kallista", lisäsi Dombey.

"Niin, hyvin kallista", toisti rouva Pipchin kuin olisi sen
unohtaessaan sivuuttanut yhden sen tärkeimmistä eduista.

"Olen jo neuvotellut asiasta tohtorin kanssa, rouva Pipchin", virkkoi
Dombey nykäisten tuolinsa kiivaasti vähän lähemmäksi tulta, "eikä
hän pidä Paulia ollenkaan liian nuorena laitokseensa. Hän mainitsi
minulle esimerkiksi monta poikaa, jotka jo siinä iässä opiskelevat
kreikankieltä. Jos jokin seikka vähän huolestuttaa minua tässä
muutoksessa, ei se koske sitä puolta. Kun poikani ei ole koskaan
tuntenut äitiään, on hän vähitellen kohdistanut paljon — liian paljon —
lapsekasta kiintymystään sisareensa. Voisikohan heidän eronsa —" Dombey
ei sanonut enempää, vaan vaikeni.

"Hölynpölyä!" huudahti rouva Pipchin levittäen mustaa puolisilkkistä
hamettaan ja esiintyen ilmettynä syöjättärenä. "Jollei tyttö pidä
siitä, herra Dombey, pitää hänet siihen kovalla totuttaa." Kelpo rouva
pyysi heti anteeksi, että oli käyttänyt sellaista puhetapaa, mutta
lisäsi totuudenmukaisesti, että hän itse puolestaan menetteli siten
heitä kasvattaessaan.

Dombey odotti, kunnes rouva Pipchin oli heilutellut ja pudistellut
päätänsä ja rypistellyt otsaansa kuin murskatakseen kokonaisen armeijan
Bitherstonen ja Pankeyn tapaisia. Sitten Dombey virkkoi tyynesti, mutta
oikaisevasti: "En tarkoita Florencea, rouva Pipchin, vaan Paulia."

Rouva Pipchin olisi sovittanut saman parannusmenetelmän Paulinkin
uppiniskaisuuteen, mutta koska hänen harmaa kylmä silmänsä oli kyllin
terävänäköinen huomaamaan, että tuollainen lääke, niin tepsivä kuin se
voisikin olla Florenceen, ei sopisi Paulille Dombeyn mielestä, muutti
hän kantaansa ja todisti, että olosuhteiden muutos, uusi seura ja se
erilainen elintapa, jota poika saisi noudattaa tohtori Blimberin luona,
ja ne opinnot, joita hän siellä harjoittaisi, vieroittaisivat hänet
pian sisarestaan. Koska tämä sopi yhteen Dombeyn oman toivon ja uskon
kanssa, herätti se hänessä yhä parempaa luottamusta rouva Pipchinin
järkevyyteen. Ja kun rouva Pipchin samalla valitti rakkaan pikku
ystävänsä menettämistä (mikä ei suinkaan ollut hänelle kovin järkyttävä
kolaus, sillä hän oli odottanut sitä kauan, eikä aluksi ollutkaan
sovittu muusta kuin kolmen kuukauden oleskelusta hänen luonaan), sai
Dombey oikein kauniin käsityksen rouva Pipchinin epäitsekkyydestä.
Ilmeisesti hän oli kovasti pohtinut asiaa, sillä hän oli jo laatinut
valmiiksi suunnitelman, jonka nyt esitti syöjättärelle. Sen mukaan
lähetettäisiin Paul tohtori Blimberin laitokseen viikko-oppilaaksi
ensiksi puolen vuoden ajaksi, jonka kuluessa Florence asuisi rouva
Pipchinin luona, jotta veli voisi käydä siellä häntä tervehtimässä
lauantaisin. Se vieroittaisi Paulin vähitellen, sanoi Dombey, mutta
luultavasti hän samalla muisti, ettei Paulia ollut aikaisemmin saatu
vähitellen vieroitetuksi.

Dombey lopetti keskustelun lausumalla toivomuksen, että rouva Pipchin
yhä pysyisi hänen poikansa ylivalvojana niin kauan kuin hän opiskelisi
Brightonissa. Suudeltuaan Paulia, käteltyään Florencea, nähtyään
nuoren Bitherstonen juhlakauluksessaan ja saatuaan pikku neiti Pankeyn
itkemään taputtamalla häntä päälaelle (mikä kohta oli erikoisen hellä,
koska rouva Pipchinillä oli tapana rummuttaa sitä sorminivelillään kuin
tyhjää tynnyriä), hän poistui hotelliinsa päivälliselle varmana siitä,
että Paul nyt vahvistuessaan ja iän karttuessa saisi ruveta nauttimaan
tarmokasta opetusta valmistuakseen loistavaan asemaansa ja että tohtori
Blimber oli oikea mies hänen opettajakseen.

Aina kun herraspoika joutui tohtori Blimberin käsiin, tiesi hän
myös varmasti joutuneensa kovaan puristukseen. Tohtori ei ottanut
laitokseensa enempää kuin kymmenen poikaa, mutta hänellä oli varastossa
aina oppia vähintäänkin sadalle, ja hänen elämänsä tehtävänä ja ilona
oli päntätä nuo kymmenen onnetonta sitä täpötäyteen.

Oikeastaan oli tohtori Blimberin laitos suuri ansari, jossa oli
vakinaisesti käynnissä väkinäinen kehittäminen. Kaikki Pojat
kukoistivat ennen aikaansa. Henkisiä vihreitä herneitä sai jo jouluksi
ja henkistä parsaheinää pitkin vuotta. Matemaattiset karviaismarjat
(vieläpä kerrassaan happamet) menestyivät tohtori Blimberin hoidossa
tavattoman varhain ja erittäin pienissä pensaissa. Kaikenlaatuisia
kreikkalaisia ja latinalaisia vihanneksia saatiin kuivimmistakin
pojanoksista ja jäätävän kylmissä oloissa. Luonto ei merkinnyt
kerrassaan mitään. Välittämättä siitä, millaisia hedelmiä jokin
nuorukainen oli aiottu kantamaan, osasi tohtori Blimber saada hänessä
kehittymään oman kaavansa mukaisia.

Kaikki tämä oli hyvin hauskaa ja nerokasta, mutta tällaista
ansarijärjestelmää seurasivat myöskin sen varjopuolet. Varhaiskypsissä
hedelmissä ei ollut oikeaa makua, eivätkä ne myöskään säilyneet hyvin.
Sitäpaitsi eräs nuori herra, jolla oli paisunut nenä ja tavattoman
suuri pää (vanhin niistä kymmenestä, jotka olivat suorittaneet koko
kurssin), lakkasi äkkiä eräänä päivänä kukoistamasta ja jäi laitokseen
pelkkänä kuivana oksana. Ja ihmiset sanoivat tohtorin panneen nuoren
Tootsin liian kovalle, niin että poika menetti aivonsa samoihin
aikoihin kuin hänen viiksensä alkoivat kasvaa.

Ainakin oli Toots siellä yhä vielä. Hänellä oli perin karkea
ääni ja tavattoman kimakka mieli. Hän sovitteli koristeneuloja
paidanrinnukseensa ja piti sormusta liivintaskussaan voidakseen panna
sen salavihkaa pikkusormeensa, kun oppilaat lähtivät kävelylle. Tuon
tuostakin hän rakastui heti ensi näkemältä lapsentyttöihin, joilla
ei ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan. Myöhään iltaisin
hän tuijotti kaasun valaisemaan maailmaan kolmannen kerroksen
vasemmanpuolisesta nurkka-akkunasta rautaisten poikkipienojen yli kuin
ylettömästi paisunut keruubi, joka oli jäänyt tuonne korkeuteen liian
kauaksi aikaa.

Tohtori oli kookas mustapukuinen herra, jolla oli polvien kohdalla
nauhat ja niiden alapuolella sukat näkyvissä. Hänellä oli kiiltävän
kalju pää, kumea ääni ja leuka niin runsaasti kaksin kerroin, että oli
suorastaan ihme, kuinka hänen onnistui ajaa partansa saamatta haavoja
ihon poimuihin. Hänen silmänsä olivat hyvin pienet ja melkein aina
puoleksi ummessa, ja hänen suunsa oli aina melkein irvessä, ikäänkuin
hän olisi juuri saanut jonkin pojan kiinni tyhmyydestä ja aikoisi itse
ruveta tuomitsemaan. Niinpä kun tohtori pisti oikean kätensä takkinsa
sisäpuolelle ja toisen kätensä taakseen ja heilutti päätänsä tuskin
huomattavasti, samalla tehden heikkohermoiselle tulokkaalle vain
tavallisen kysymyksen, tuntui se sfinksin lausumalta ja lisäsi hänen
laitoksensa arvoa.

Tohtorin talo, jonka julkisivu oli merelle päin, oli hyvin komea.
Sisältä se ei juuri ollut iloisen näköinen, pikemminkin päinvastoin.
Synkänväriset verhot, joiden mittasuhteet olivat hyvin niukat,
piiloutuivat alakuloisina akkunoiden taakse. Pöydät ja tuolit oli
työnnetty riveihin huoneen syrjälle, missä ne seisoivat kuin jonkin
summan numerot. Juhlahuoneissa paloi niin harvoin tulta, että ne
tuntuivat kuin kaivoilta, ja vierailija vastasi silloin sankoa.
Ruokasali näytti olevan vihoviimeinen paikka, jossa saattoi ajatella
syömistä tai juomista. Koko talossa ei kuulunut muuta ääntä kuin
eteisen suuren kellon tikitys, jonka saattoi erottaa ullakkokerrokseen
asti. Välillä kuitenkin kuului läksyjään lukevien poikien
yksitoikkoista löpinää kuin alakuloisen kyyhkysparven kukerrusta.

Neiti Blimberkään, vaikka hän oli solakka ja miellyttävä tyttö, ei
miedontanut tämän talon vakavuutta. Hänessä ei voinut huomata joutavaa
keveyttä. Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja kiharainen, ja hän
käytti silmälaseja. Hän oli kuivettunut ja tomuttunut työskennellessään
kuolleitten kielten kaivoksissa. Elävät kielet eivät merkinneet mitään
neiti Blimberille. Niiden täytyi olla kuolleita — kuolleita kuin
pölkky: silloin neiti Blimber ryhtyi kaivamaan niitä esille kuin sadun
peikko.

Rouva Blimber, hänen äitinsä, ei tosin ollut oppinut nainen,
mutta luulotteli olevansa, ja sehän näytti samalta. Hän huomautti
iltakutsuissa, että jos hän olisi tuntenut Ciceron, olisi hän kuollut
tyytyväisenä. Hänen elämänsä jatkuvana ilona oli nähdä tohtorin
nuorten oppilasten kävelevän erilaisina kuin muut nuoret herrat,
kaulassa mahdollisimman korkea kaulus ja jäykkä kaulaliina. Se oli niin
klassillista, sanoi hän.

Mitä tohtori Blimberin apuopettajaan, kandidaatti Feederiin tulee,
oli hän oikeastaan jonkinlainen elävä posetiivi hyvin rajoitettuine
sävelineen, joita hän vaihtelematta soitteli yhä uudelleen. Ehkä hänet
olisi aikaisemmin voinut varustaa laajemmilla äänivaroilla, jos kohtalo
olisi ollut hänelle suosiollinen, mutta niin ei ollut asian laita,
vaan hän omisti ainoastaan kovin suppean asteikon; hänen tehtäväkseen
oli sattunut sillä yhä hämmentää tohtori Blimberin oppilasten nuoria
ajatuksia. Jo varhain täyttyi näiden nuorukaisten mieli kalvavilla
suruilla. Heillä ei ollut mitään rauhaa kovasydämisiltä teonsanoilta,
julmilta nimisanoilta, heltymättömiltä lauseopillisilta käänteiltä
ja kummittelevilta kirjoitusharjoituksilta, jotka kiusasivat heitä
unessakin. Keinotekoinen kehittämisjärjestelmä sai aikaan sen, että
nuorukainen tavallisesti menetti iloisuutensa kolmessa viikossa. Kolmen
kuukauden kuluttua hänen hartioillaan lepäsivät kaikki maailman huolet.
Neljän kuukauden perästä hänen tunteensa vanhempiaan ja holhoojiaan
kohtaan olivat katkerat, viiden kuukauden kuluttua hän oli vanha
ihmisvihaaja, ja kuudennen kuukauden loputtua hän kadehti Curtiusta,
joka sai siunatun turvan maan sisässä. Ensimmäisen vuoden päättyessä
hän oli tullut siihen johtopäätökseen, josta ei koskaan enää luopunut,
nimittäin että kaikki runoilijain haaveet ja viisaitten opit olivat
vain kokoelma sanoja ja kielioppia ilman minkäänlaista merkitystä
oikeassa elämässä. Mutta tohtorin ansarissa hän kukoisti yhä edelleen,
ja tohtorin kunnia ja maine olivat korkealla hänen lähettäessään
talvihedelmät kotiin omaisten ja ystävien luo.

Eräänä päivänä seisoi tohtorin portailla Paul läpättävin sydämin,
pitäen oikealla kädellään kiinni isän, vasemmalla Florencen kädestä.
Kuinka lujalta ja lämpimältä tuntuikaan toisen käden puristus ja
löyhältä ja kylmältä toisen!

Rouva Pipchin pysytteli uhrin takana tummahöyhenisenä ja
koukkunokkaisena kuin mikäkin pahan onnen lintu. Hän oli hengästynyt,
sillä Dombey oli suurissa mietteissään kävellyt nopeasti.

"Kas niin, Paul", sanoi Dombey iloisesti. "Tämä on todella oikea tapa
olla Dombey ja Poika ja päästä rikkaaksi. Sinä olet nyt jo melkein
mies."

"Melkein", vastasi lapsi.

Ei edes hänen lapsellinen kiihtymyksensä voinut hävittää sitä ovelaa ja
samalla omituisen liikuttavaa katsetta, joka seurasi tätä vastausta.

Se sai lehahtamaan Dombeyn kasvoille tyytymättömyyden ilmeen, mutta se
hävisi pian, kun ovi avautui.

"Tohtori Blimber on kai kotona?" kysyi Dombey.

Palvelija vastasi myöntävästi ja katseli heidän astuessaan sisään
Pauliin kuin tämä olisi ollut pieni hiiri ja tohtorin talo
hiirenloukku. Hän oli heikkosilmäinen nuori mies, jonka kasvoilla
saattoi huomata alkavan virnistyksen ensimmäiset juonteet. Se oli
pelkkää tylsyyttä, mutta rouva Pipchin päätti sen julkeudeksi ja
hyökkäsi heti hänen kimppuunsa.

"Kuinka te uskallatte nauraa herran selän takana?" kysyi rouva Pipchin.
"Ja minä te minua pidätte?"

"En minä naura kenellekään enkä tosiaankaan pidä teitä minään, arvoisa
rouva", vastasi nuorukainen hämmentyneenä.

"Pelkkää roskaa!" huudahti rouva Pipchin. "Menkää sanomaan
isännällenne, että herra Dombey on täällä, muuten teidän käy hullusti!"

Heikkosilmäinen nuori mies poistui hyvin nöyrästi suorittamaan
tehtäväänsä ja palasi pian kutsumaan heitä tohtorin työhuoneeseen.

"Nyt te taas nauratte", sanoi rouva Pipchin astuessaan viimeisenä hänen
ohitseen käytävässä.

"En tosiaankaan", vastasi palvelija surkeasti. "En ole koskaan ennen
nähnyt tuollaista!"

"Mistä oikein on puhe?" kysyi Dombey katsellen ympärilleen. "Olkaa hyvä
älkääkä jatkako enää!"

Kunnioituksesta rouva Pipchin ei tehnyt enää muuta kuin mutisi nuorelle
miehelle sivuuttaessaan hänet ja sanoi häntä tomppeliksi, mikä sai
kyyneleet nousemaan nöyrän ja yksinkertaisen olennon silmiin. Mutta
rouva Pipchinillä oli vain sellainen tapa, että hän hyökkäsi kaikkia
nöyriä ihmisiä vastaan. Hänen ystävänsä sanoivat, ettei sitä voinut
kukaan ihmetellä perulaisten kaivosten jälkeen.

Tohtori istui jyhkeässä työhuoneessaan maapallo kummallakin puolellaan,
kirjoja kaikkialla ympärillään, Homeros oven yläpuolella ja Minerva
uuninreunuksella. "Hyvää päivää, kunnioitettava herra", sanoi hän
Dombeylle, "ja mitä kuuluu pikku ystävälleni?" Tohtorin ääni kaikui
vakavalta kuin urkujen soitto. Hänen vaiettuaan tuntui ainakin Paulin
mielestä eteisen suuri kello rupeavan jatkamaan tohtorin sanoja ja
toistavan yhä uudelleen "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni?"

Kun pikku ystävä oli liian pieni, jotta tohtori olisi voinut nähdä
häntä paikaltaan pöydälle kasattujen kirjojen yli, yritti hän muutamia
kertoja turhaan saada häntä silmiinsä pöydän jalkojen ohitse. Kun
Dombey huomasi sen, pelasti hän tohtorin pulasta nostamalla Paulin
syliinsä ja panemalla hänet istumaan toiselle pikku pöydälle keskelle
huonetta, vastapäätä tohtoria.

"Kas niin!" virkkoi tohtori nojautuen taaksepäin tuolissaan ja pitäen
yhä oikeaa kättään povessa. "Nyt minä näen pikku ystäväni. Kuinka sinä
jaksat, pikku ystäväni?"

Eteisen kello ei tahtonut mukaantua tähän muutokseen, vaan toisti yhä
"mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni, mi-tä kuu..."

"Kiitos, oikein hyvin", sanoi Paul vastaten yhtä paljon eteisen
kellolle kuin tohtorillekin.

"Kas niin", virkkoi tohtori. "Teemmekö hänestä miehen?"

"Kuuletko, Paul?" lisäsi Dombey, kun Paul ei sanonut mitään.

"Teemmekö hänestä miehen?" toisti tohtori.

"Minä pysyn mieluummin lapsena", vastasi Paul.

"Vai niin?" sanoi tohtori. "Miksi?"

Lapsi istui pöydällä silmäillen häntä, kasvoillaan omituinen hillityn
mielenliikutuksen ilme. Toisella kädellään hän taputti ylpeästi
polveensa kuin esiin pyrkivät kyyneleet olisivat sillä kohdalla ja hän
koettaisi niitä musertaa. Mutta hänen toinen kätensä hapuili samalla
kauemmaksi — Dombeyn ohi — kunnes se laskeutui Florencen kaulalle.
"Tässä on vastaus kysymykseenne miksi", näytti se sanovan, ja luja
katse oli tipotiessään, vapisevat huulet eivät enää voineet hillitä
itseään, ja kyyneleet puhkesivat näkyviin.

"Rouva Pipchin", virkkoi hänen isänsä valittavalla äänellä, "tuntuu
peräti ikävältä nähdä tuollaista".

"Tulkaa pois hänen luotaan, neiti Dombey", komensi vanha rouva.

"Ei ole väliä", huomautti tohtori ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä
pidättääkseen rouva Pipchiniä. "Ei se haittaa. Me herätämme hänen
mielessään hyvin pian uusia tunteita ja ajatuksia, herra Dombey.
Tarkoituksenne siis on, että pikku ystävämme oppisi..."

"Kaikki, herra tohtori", vastasi Dombey päättävästi.

"Niin", sanoi tohtori, joka tarkasteli Paulia silmät puoliummessa
ja huulillaan tavallinen hymynsä ja näytti tuntevan samanlaista
harrastusta kuin jotakin pientä valioeläintä kohtaan, jonka oli saanut
täytettäväkseen. "Niin juuri. Kyllä me opetamme pikku ystävällemme
kosolta uusia tietoja ja saamme hänet varmasti pian edistymään. Ihan
varmasti. Luullakseni sanoitte, herra Dombey, että hän on vielä
luonnontuore ja viljelemätön."

"Lukuunottamatta alkeellista opetusta kotona ja tämän rouvan luona",
vastasi Dombey ja esitti rouva Pipchinin, joka heti jäykisti koko
vartalonsa ja kasvonsa ja oikein puhisi uhmasta siltä varalta,
että tohtori olisi kohdellut häntä halveksien. "Muuten Paul ei ole
opiskellut mitään tähän asti."

Tohtori Blimber kumarsi merkiksi siitä, että hän ystävällisesti sieti
sellaistakin vähäpätöistä hutiloimista kuin rouva Pipchinin opetus
oli, ja sanoi olevansa iloinen sen kuullessaan, — Paljon parempi oli,
huomautti hän käsiään hieroen, aloittaa ihan perustuksista lähtien. Ja
taas hän katsahti Pauliin kuin olisi halunnut kohta ryhtyä pänttäämään
hänen päähänsä kreikan aakkosia.

"Tämä seikka siis, tohtori Blimber", jatkoi Dombey luoden silmänsä
pikku poikaansa, "ja se keskustelu, joka minulla oli jo aikaisemmin
teidän kanssanne, tekee kaiken lisäselittelyn ja siis myöskin teidän
kalliin aikanne tuhlaamisen tarpeettomaksi, joten —"

"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi sapekas rouva Pipchin.

"Suokaa minulle vielä silmänräpäys", sanoi tohtori. "Antakaa minun
esitellä rouva Blimber ja tyttäreni, jotka liittyvät nuoren Parnassolle
pyrkivän pyhiinvaeltajamme kotielämään. Rouva Blimber" — sillä rouva,
joka ehkä oli odottanut ulkopuolella, tuli juuri sisään tyttärensä,
silmälasisen haudankaivajan kanssa — "herra Dombey. Tyttäreni Cornelia,
herra Dombey. Kuuleppas, rakkaani", jatkoi tohtori kääntyen vaimonsa
puoleen, "herra Dombey osoittaa meille sellaista luottamusta — näetkö
pikku ystäväämme?"

Dombeyhin kohdistuvassa kohteliaisuudenpuuskassaan rouva Blimber ei
ilmeisestikään nähnyt pikku ystävää, sillä hän peräytyi Paulia kohti
ja uhkasi panna hänen asemansa pöydällä vaaraan. Mutta tohtorin
viittauksesta hän kääntyi ihailemaan Paulin klassillisia ja henkeviä
piirteitä, minkä jälkeen hän taas kääntyi Dombeyn puoleen ja sanoi
huoahtaen kadehtivansa hänen rakasta poikaansa.

"Hän on kuin mehiläinen", virkkoi rouva Blimber luoden silmänsä
ylöspäin, "juuri lähdössä puutarhaan, missä kasvaa kaikkein
harvinaisimpia kukkia, imeäkseen ensimmäisen kerran niiden hunajaa.
Virgilius, Horatius, Ovidius, Terentius, Plautus, Cicero. Millainen
hunajamaailma meillä onkaan täällä! Se voi tuntua merkilliseltä, herra
Dombey, naisen suussa, sellaisen miehen puolison suussa —"

"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi tohtori Blimber. "Häpeä toki."

"Herra Dombey suo varmasti anteeksi vaimon puolueellisuuden", huomautti
rouva Blimber kohteliaasti hymyillen.

Dombey vastasi "ei suinkaan" tarkoittaen sillä meidän käsityksemme
mukaan puolueellisuutta eikä anteeksiantamista.

"Ja voi tuntua merkilliseltä sen taholta, joka on myös äiti", jatkoi
rouva Blimber.

"Ja sellainen äiti", huomautti Dombey kumartaen ja otaksui sillä
lausuvansa kohteliaisuuden Cornelialle.

"Mutta luulenpa tosiaankin", jatkoi rouva Blimber, "että jos olisin
tuntenut Ciceron ja ollut hänen ystävänsä ja puhellut hänen kanssaan
hänen syrjäisessä Tusculumissaan (kaunis Tusculum!), olisin voinut
kuolla tyytyväisenä".

Oppineisuuden innostus on niin kovin tarttuva, että Dombey oli
puolittain varma siitä, että hänenkin laitansa oli juuri samoin.
Vieläpä rouva Pipchin, joka ei kuitenkaan muuten ollut mukautuvainen
luonteeltaan — niinkuin olemme nähneet —, päästi hiljaisen äänen, joka
muistutti sekä huokausta että voihkausta, ikäänkuin hän olisi tahtonut
saada sanotuksi, ettei kukaan muu kuin Cicero olisi voinut pysyvästi
lohduttaa häntä perulaisten kaivosten tuottamasta onnettomuudesta.

Cornelia katseli Dombeyta silmälasiensa läpi kuin olisi halunnut
esittää hänelle pari lainausta puheena olevan suurmiehen teoksista.
Mutta jos hänellä oli sellainen aikomus, raukesi se tyhjiin, kun ovelle
koputettiin.

"Kuka siellä on?" kysyi tohtori. "Oi, tulkaa sisään, Toots,
tulkaa sisään. Herra Dombey, herra Toots." Toots kumarsi. "Oikea
yhteensattuma!" jatkoi tohtori. "Tässä meillä on alku ja loppu. Alfa ja
omega. Meidän ensimmäinen poikamme, herra Dombey."

Toots oli ainakin päätänsä pitempi kaikkia muita poikia. Hän punastui
kovasti huomatessaan olevansa vierasten keskellä ja nauraa hihitti
kuuluvasti.

"Uusi lisä pikku pylväistöömme, Toots", virkkoi tohtori, "herra Dombeyn
poika".

Nuori Toots punastui taas, ja kun hän huomasi ympärillään vallitsevasta
juhlallisesta hiljaisuudesta, että hänen odotettiin sanovan jotakin,
virkkoi hän Paulille: "Mitä kuuluu?" niin matalalla äänellä ja
niin kömpelösti, että lampaan määkiminen ei olisi voinut tuntua
yllättävämmältä.

"Olkaa hyvä, Toots", sanoi tohtori, "ja pyytäkää herra Feederiä
ottamaan esille muutamia alkeiskirjoja herra Dombeyn poikaa varten ja
määräämään hänelle sopiva paikka lukuhuoneessa. Rakkaani, luulen, ettei
herra Dombey ole vielä nähnyt makuuhuoneita."

"Jos herra Dombey suvaitsee tulla yläkertaan", virkkoi rouva Blimber,
"niin olen kovin ylpeä saadessani näyttää hänelle unenjumalan
valtakunnan".

Niin sanoen lähti rouva Blimber, joka oli hyvin suloinen nainen
käytökseltään ja kuivakiskoinen vartaloltaan ja jonka päässä oli
taivaansininen myssy, yläkertaan Dombeyn ja Cornelian kanssa. Rouva
Pipchin seurasi heidän jäljessään ja katseli terävästi ympärilleen
nähdäkseen vihamiehensä, heikkosilmäisen palvelijan.

Kun he olivat lähteneet, jäi Paul istumaan pöydälle pidellen yhä kiinni
Florencen kädestä ja tarkastellen ujosti tohtoria ja koko huonetta.
Tohtori nojautui taaksepäin tuolissaan pitäen yhä kättään povessa ja
lukien kirjaa, jota kannatti toisella kädellään mahdollisimman kaukana
itsestään. Tuollaisessa lukemistavassa oli jotakin kaameata. Se oli
niin päättäväinen, tyyni, taipumaton ja kylmäverinen työskentelytapa.
Silloin saattoi vapaasti tarkastella tohtorin kasvoja, ja kun hän
hymyili suopeasti tekijälle tai rypisti otsaansa tai pudisti päätään ja
murti suutaan kuin sanoakseen: "älkää uskotelko minulle sellaista, hyvä
herra, minä tiedän asian paremmin", näyttivät ne suorastaan kauheilta.

Tootsilla ei myöskään ollut mitään syytä mennä pois, ja siksi hän
tarkasteli ylväästi kellonsa rattaita ja laski rahakolikoitaan. Mutta
sitä ei kestänyt kauan, sillä kun tohtori Blimber sattui muuttamaan
jäntevien paksujen säärtensä asentoa kuin noustakseen, katosi Toots
äkkiä eikä enää tullut näkyviin.

Pian kuultiin Dombeyn opastajineen tulevan taas alakertaan puhellen
kaiken aikaa. Pian he ilmestyivätkin tohtorin työhuoneeseen.

"Toivottavasti olette tyytyväinen varustuksiin, herra Dombey?" sanoi
tohtori pannen kirjansa pois.

"Ne ovat oivalliset, tohtori", vastasi Dombey.

"Tosiaankin hyvin hauskat", huomautti rouva Pipchin matalalla äänellä,
sillä hän ei ollut koskaan taipuvainen suomaan ylimääräistä kiitosta.

"Rouva Pipchin", huomautti Dombey käännähtäen ympäri, "käy silloin
tällöin tervehtimässä Paulia teidän luvallanne, tohtori ja rouva
Blimber".

"Milloin vain rouva Pipchiniä haluttaa", vastasi tohtori.

"Olemme aina iloiset tavatessamme hänet", lisäsi rouva Blimber.

"Luullakseni olen nyt vaivannut teitä niin paljon kuin oli tarpeellista
ja voin siis lähteä", sanoi Dombey. "Paul, poikani", jatkoi hän ja
astui lapsen viereen, joka istui pöydällä. "Hyvästi!"

"Hyvästi, isä."

Pieni käsi, joka lepäsi Dombeyn kädessä, tuntui niin veltolta ja
huolettomalta, että se oli omituisessa ristiriidassa hänen alakuloisen
ilmeensä kanssa. Mutta Dombey ei ollut vähimpänäkään aiheena Paulin,
surullisuuteen. Se ei koskenut häntä. Ei, ei, vaan Florencea —
yksinomaan Florencea.

Jos Dombey rikkautensa kasvattamassa ylpeydessä oli koskaan saanut
itselleen vihamiehen, leppymättömän ja kostonhimoisen vihassaan, olisi
tämä varmasti voinut pitää kärsimänsä loukkauksen sovituksena sitä
tuskaa, joka silloin kouristi Dombeyn ylpeää sydäntä.

Hän kumartui poikansa yli ja suuteli häntä. Jos hänen katsettaan
hämärsi jokin pikku kasvoilla ilmenevä piirre ja esti häntä näkemästä
niitä selvästi, oli hänen henkinen näkövoimansa tuona lyhyenä hetkenä
ehkä sitä selvempi.

"Tulen pian katsomaan sinua, Paul. Lauantaisin ja sunnuntaisinhan olet
vapaa."

"Niin, isä", vastasi Paul katsahtaen sisareensa. "Lauantaisin ja
sunnuntaisin."

"Ja sinä koetat oppia paljon täällä ja tulla taitavaksi mieheksi, eikö
niin?" sanoi Dombey.

"Kyllä koetan", vastasi lapsi väsyneesti.

"Ja sinä kasvat pian suureksi!" lisäsi Dombey.

"Oikein pian", vastasi lapsi. Taas lehahti hänen kasvojensa yli
varhaisvanha piirre ikäänkuin omituinen valo. Se osui rouva Pipchiniin
ja sammui hänen mustaan pukuunsa. Kelpo syöjätär astui eteenpäin
lausuakseen jäähyväiset ja lähteäkseen pois Florencen kanssa, kuten
hän oli jo kauan halunnut. Hänen liikkeensä sai Dombeyn, jonka silmät
olivat suunnatut Pauliin, taas heräämään mietteistään. Taputettuaan
poikaansa päälaelle ja puristettuaan vielä kerran hänen pientä kättään
hän lausui jäähyväiset tohtorille sekä rouva ja neiti Blimberille
kylmän kohteliaalla tavallaan ja poistui tohtorin työhuoneesta.

Vaikka hän pyysi, ettei kukaan antaisi häiritä itseään hänen tähtensä,
kiiruhti koko perhe eteiseen saattamaan häntä. Siitä johtui, että
rouva Pipchin sekaantui tohtorin ja neiti Blimberin seuraan ja työntyi
toisten joukossa ulos käytävään, ennenkuin ehti tarttua kiinni
Florenceen. Tätä onnellista sattumaa Paul sai jälkeenpäin kiittää siitä
rakkaasta muistosta, että Florence tuli takaisin ja kiersi käsivartensa
hänen kaulansa ympäri ja että viimeiseksi näkyivät oviaukossa Florencen
kasvot. Ne kääntyivät häneen päin rohkaisevasti hymyillen, ja niiden
katse tuntui sitäkin kirkkaammalta, kun se tunkeutui kyynelten läpi.

Tämä muisto sai hänen nuoren rintansa kohoilemaan ja paisumaan ja
koko huoneen pallokarttoineen, kirjoineen ja sokeine Homeroksineen
ja Minervoineen pyörimään hänen silmissään. Mutta äkkiä ne jäivät
seisomaan paikoilleen, ja hän kuuli eteisen kovaäänisen kellon
yhä kyselevän vakavasti "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni,
mi-tä-kuu-luu?" niinkuin aikaisemminkin.

Hän istui kädet ristissä korkealla paikallaan ja kuunteli hiljaa. Mutta
hän olisi voinut vastata "väsyttää, väsyttää, tuntuu kovin yksinäiseltä
ja surulliselta!" Ja siinä istui Paul pakottava tyhjyys rinnassaan.
Kaikki oli ympärillä niin kylmää ja autiota ja vierasta kuin hän olisi
vuokrannut elämän sisustamattomana eikä verhoilijaa eikä huonekaluja
koskaan tulisi.




KAHDESTOISTA LUKU

Paulin kasvatus


Muutamien minuuttien kuluttua, jotka tuntuivat pöydällä istuvasta
pikku Paul Dombeystä suunnattoman pitkältä ajalta, palasi tohtori
Blimber. Tohtorin käynti oli majesteettista, ja sen nimenomaisena
tarkoituksena oli herättää nuoressa mielessä juhlallisia tunteita.
Se oli jonkinlaista marssia, mutta kun tohtori pisti eteenpäin
oikean jalkansa, kääntyi hän vakavasti kuin akselillaan puoliympyrän
muotoisessa kaaressa vasemmalle, ja kun hän pisti eteenpäin vasemman
jalkansa, kääntyi hän samalla tavalla oikealle. Siitä johtui, että
hän joka askeleellaan näytti aikovan sanoa: "Voiko kukaan olla niin
ystävällinen ja mainita minulle millä suunnalla tahansa jonkin asian,
josta minä en olisi selvillä? En oikein uskoisi sitä."

Rouva ja neiti Blimber palasivat tohtorin seurassa. Tohtori nosti pikku
oppilaansa alas pöydältä ja jätti hänet neiti Blimberin huostaan.

"Cornelia", sanoi tohtori, "Dombeystä tulee aluksi sinun holhokkisi.
Pane hänen kasvatuksensa alulle."

Neiti Blimber otti nuoren holhokkinsa vastaan tohtorin käsistä, ja kun
Paul tunsi silmälasien tarkastelevan itseään, loi hän katseensa alas.

"Kuinka vanha sinä olet, Dombey?" kysyi neiti Blimber.

"Kuusi vuotta", vastasi Paul ihmetellen itsekseen katsahdettuaan
salavihkaa nuoreen naiseen, miksi hänen tukkansa ei ollut kasvanut niin
pitkäksi kuin Florencen ja miksi hän oli pojan näköinen.

"Mitä sinä tiedät latinan kieliopista, Dombey?" jatkoi neiti Blimber.

"En mitään" vastasi Paul. Aavistaen, että tämä vastaus loukkasi neiti
Blimberin tunteellisuutta, hän katsahti niihin kolmiin kasvoihin, jotka
tarkastelivat häntä, ja lisäsi:

"Minä en ole ollut terve. Minä olen ollut heikko lapsi. En voinut lukea
latinan kielioppia, kun olin joka päivä ulkona vanhan Glubbin kanssa.
Olkaa hyvä ja pyytäkää vanhaa Glubbia käymään tervehtimässä minua."

"Mikä hirveän arkipäiväinen nimi!" huudahti rouva Blimber.
"Epäklassillinen ihan tavattomassa määrässä! Kuka se hirviö on, lapsi?"

"Mikä hirviö?" kysyi Paul.

"Glubb", vastasi rouva Blimber, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä
tuota nimeä kohtaan.

"Hän on yhtä vähän hirviö kuin te", vastasi Paul.

"Mitä!" huusi tohtori kauhealla äänellä. "Hm, hm, hm. Vai niin. Mitä
tämä on?"

Paul oli hirveästi peloissaan, mutta hän puolusti kuitenkin
poissaolevaa Glubbia, vaikkakin vavisten.

"Hän on hyvin kiltti vanha mies, rouva", sanoi hän. "Hänellä oli
tapana vetää minun vaunujani. Hän tietää kaikki asiat syvästä merestä
ja sen kaloista ja suurista hirviöistä, jotka nousevat mukailemaan
kallioille auringonpaisteeseen ja sukeltavat taas takaisin veteen,
pelästyessään puhaltaen ja räiskytellen niin, että sen voi kuulla
penikulmien päähän. Sitten on vielä toisenlaisiakin olentoja", jatkoi
Paul yhä innostuen aiheestaan, "jotka ovat niin monta metriä pitkiä,
etten muistakaan, enkä muista enää niiden nimeäkään, mutta Florence
tietää, ja ne ovat olevinaan hyvin onnettomia, ja kun ihminen menee
säälistä niiden lähelle, avaavat ne suuren kitansa ja hyökkäävät
hänen kimppuunsa. Mutta hänen ei tarvitse tehdä muuta", selitti Paul
ilmaisten tämän tietonsa suoraan itse tohtorille, kuin paetessaan
juosta ympyrässä. "Silloin hän varmasti voittaa ne, sillä ne pääsevät
vain hitaasti kääntymään, kun ovat niin pitkiä eivätkä voi taipua.
Ja vaikka Glubb-ukko ei tiedäkään, miksi meri saa minut ajattelemaan
äiti-vainajaani ja mitä meri aina toistaa, tietää hän kuitenkin hyvin
paljon siitä. Ja minä toivon", lopetti lapsi intonsa äkkiä laimetessa
samalla kun katseli avuttoman ja yksinäisen näköisenä kolmiin
vieraisiin kasvoihin, "että annatte Glubb-ukon tulla tänne tervehtimään
minua, sillä minä tunnen hänet oikein hyvin, ja hän tuntee minut".

"Niinpä niin", virkkoi tohtori pudistaen päätään, "tämä kuuluu pahalta,
mutta opiskeleminen saa paljon aikaan".

Rouva Blimber melkein värisi ja sanoi pitävänsä lasta kerrassaan
käsittämättömänä ja katseli häntä melkein samalla tavalla kuin rouva
Pipchin oli katsellut, mutta silloin on kuitenkin muistettava, että
näillä molemmilla rouvilla oli muuten erilainen ilme.

"Vie hänet katselemaan taloa, Cornelia", sanoi tohtori, "ja tutustuta
uuteen ympäristöön. Mene tämän nuoren neidin kanssa, Dombey."

Dombey totteli, ojensi kätensä merkilliselle Cornelialle ja katseli
häntä sivulta ujon uteliaasti heidän lähtiessään pois yhdessä. Sillä
neidin silmälasit tekivät välkkyessään hänet niin salaperäisen
näköiseksi, ettei Paul tiennyt minne hän katseli eikä ollut tosiaankaan
varma siitäkään, oliko hänellä ollenkaan silmiä lasien takana.

Cornelia vei hänet ensiksi kouluhuoneeseen, joka oli käytävän perällä.
Sinne päästiin kahdesta paksulla villakankaalla verhotusta ovesta,
jotka vaimensivat poikien äänet. Siellä oli kahdeksan nuorta herraa
henkisen väsymyksen eri asteilla, kaikki kovassa työssä ja hyvin
vakavina. Tootsilla vanhimpana oppilaana oli oma pulpettinsa nurkassa.
Paulin silmissä hän näytti siinä istuessaan komealta mieheltä ja kovin
iäkkäältä.

Kandidaatti Feeder, joka istui toisen pikku pulpetin ääressä, oli
keskeyttänyt Virgiliuksen lukemisen ja jauhatti sitä hitaasti neljälle
nuorukaiselle. Muista neljästä kaksi paineli suonenvedontapaisesti
otsaansa koettaen ratkaista matemaattisia ongelmia. Toinen, jonka
kasvot pitkän itkemisen vuoksi muistuttivat likaista akkunaa, koetti
puskea toivottoman pitkän numerorivin läpi ennen päivällistä. Toinen
tuijotti tehtäväänsä kivettyneen tylsänä ja epätoivoisena — ja
ilmeisesti hän oli ollut tuossa tilassa jo aamiaisesta lähtien.

Uuden pojan ilmestyminen ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin olisi
voinut odottaa. Kanditaatti Feeder (joka viileyden vuoksi ajeli
tukkansa partaveitsellä, niin että hänen päälaellaan ei näkynyt
muuta kuin pieniä harjaksia) ojensi hänelle luisevan kätensä ja
sanoi olevansa iloinen nähdessään hänet — kuten Paulkin olisi hyvin
mielellään sanonut, jos olisi voinut silloin olla edes vähänkään
vilpitön. Sitten Paul Cornelian ohjaamana antoi kättä kandidaatti
Feederin pulpetin vieressä istuville neljälle pojalle, senjälkeen
niille kahdelle, jotka pulailivat ongelmien ratkaisemisessa ja olivat
suorastaan kuumeessa, sitten sille pojalle, joka työskenteli runon
oppimisessa ja oli musteen tahrima. Viimeksi hän tervehti tylsyyden
tilaan vaipunutta nuorukaista, joka oli velton ja välinpitämättömän
näköinen.

Kun Paul oli jo esitetty Tootsille, ei tämä tehnyt muuta kuin vain
hihitti ja hengähti syvään, niinkuin hänen tapansa oli, ja sitten
jatkoi äskeistä työskentelyään. Se ei ollut raskasta, sillä koska
hän oli "suorittanut" niin paljon (useammassakin kuin yhdessä
merkityksessä) ja — niinkuin jo aikaisemmin on mainittu — lakannut
kukoistamasta elämänsä keväässä, oli hänellä erikoisoikeus noudattaa
omaa menetelmäänsä opiskellessaan. Pääasiallisesti hän kirjoitteli
itselleen huomattavien henkilöiden taholta pitkiä kirjeitä, joissa
osoitteena oli "Herra P- Toots, Brighton, Sussex". Niitä hän sitten
säilytteli huolellisesti pulpetissaan.

Kun nämä muodollisuudet oli suoritettu, vei Cornelia Paulin yläkertaan.
Se kävi jokseenkin hitaasti, sillä Paulin oli pakko panna ensin
molemmat jalkansa samalle portaalle, ennenkuin hän nousi seuraavalle.
Mutta lopulta he pääsivät matkansa päähän. Siellä Cornelia näytti
hänelle etummaisessa huoneessa, josta oli näköala kuohuvalle merelle,
hyvin likellä akkunaa sievän pikku vuoteen, jossa oli valkeat verhot.
Sen yläpuolelle oli seinään kiinnitetty pahvilappu, jossa näkyi pyörein
kirjaimin — perusviivat hyvin paksut ja hiusviivat hyvin ohuet —
Dombey. Samassa huoneessa oli kaksi muutakin pikku vuodetta, jotka oli
samalla tavalla ilmoitettu kuuluviksi Briggs ja Tozer nimisille.

Juuri kun he jälleen palasivat alakerran käytävään, näki Paul sen
heikkosilmäisen nuoren miehen, joka oli pahasti loukannut rouva
Pipchiniä, tarttuvan äkkiä suureen rummunpalikkaan ja rupeavan sillä
lyömään riippuvaa käsirumpua kuin olisi tullut hulluksi tai halunnut
kostaa jollekulle. Mutta sensijaan että olisi saanut nuhteita tai
lähetetty vankilaan, hän poistui esteettömästi, pidettyään tuollaista
hirveää meteliä. Sitten Cornelia Blimber sanoi Dombeylle, että
päivällinen oli valmis neljännestunnin kuluttua ja että hänen oli ehkä
parasta mennä kouluhuoneeseen "ystäviensä" joukkoon.

Dombey astui kunnioittavasti suuren kellon luo, joka kyseli yhtä
uteliaasti kuin ennenkin, mitä hänelle kuului, avasi kouluhuoneen
oven raolleen ja hiipi sisään kuin eksynyt poika. Oven sulkeminen
oli hänestä aika hankalaa. Hänen kaikki ystävänsä olivat hajallaan
huoneessa lukuunottamatta tylsistynyttä, joka istui yhä liikkumatta.
Feeder ojenteli jäseniään harmaassa vaipassaan kuin olisi
kustannuksista välittämättä päättänyt repäistä hihat irti.

"Hiihaahuu!" huudahteli Feeder pudistaen itseään kuin työhevonen. "Voi
hyväinen aika, hyväinen aika! Hiihaahuu!"

Paulia oikein peloitti Feederin haukotteleminen. Se suoritettiin niin
suurenmoisen mittakaavan mukaan, ja Feeder oli niin kovin tosissaan.
Kaikki pojatkin (Tootsia lukuunottamatta) näyttivät uupuneilta ja
valmistautuivat päivälliselle; muutamat sitoivat uudelleen jäykkiä
kaulahuivejaan, toiset pesivät käsiään tai harjasivat tukkaansa
viereisessä huoneessa — sennäköisinä kuin eivät olisi siitä odottaneet
paljoakaan huvia.

Toots, joka oli jo kunnossa, niin ettei hänen tarvinnut ollenkaan
siistiä itseään, ennätti omistaa aikansa Paulille ja sanoi kömpelön
hyvänahkaisesti:

"Istu, Dombey."

"Kiitos", vastasi Paul.

Hänen yrityksensä heilauttaa itsensä oikein korkealle penkille ja
lipeämisensä taas lattialle näytti valmistavan Tootsin älyä uuden
keksinnön tekemiseen.

"Sinä olet kovin pieni poika", sanoi Toots.

"Niin, pieni minä olen", vastasi Paul. "Kiitoksia, herra."

Sillä Toots oli nostanut hänet penkille, vieläpä hyvin ystävällisesti.

"Mikä sinun räätälisi nimi on?" kysyi Toots tarkasteltuaan toista
hetkisen.

"Tähän asti on minun vaatteeni ommellut nainen", vastasi Paul. "Hän on
sisareni ompelija."

"Minun räätälini on Burgess ja Kumpp.", virkkoi Toots. "Hieno, mutta
hyvin kallis."

Paulilla oli kylliksi älyä pudistaakseen päätänsä kuin olisi tahtonut
sanoa, että helposti sen huomasi. Ja niin hän ajattelikin.

"Isäsihän on aika rikas, vai mitä?" kysyi Toots.

"Kyllä, herra", vastasi Paul. "Hän on Dombey ja Poika."

"Ja mikä?" kysyi Toots.

"Ja Poika", vastasi Paul.

Toots toisti toiminimen itsekseen parikin kertaa painaakseen sen
mieleensä, mutta se ei oikein onnistunut, ja hän sanoi pyytävänsä
Paulia huomisaamuna mainitsemaan sen uudelleen, koska se oli jokseenkin
tärkeätä. Eikä hän tosiaankaan suunnitellut mitään vähempää kuin
kirjoittaa itselleen heti yksityisen ja tuttavallisen kirjeen Dombey ja
Pojalta.

Sillä välin olivat muut oppilaat (kivettynyttä poikaa lukuunottamatta)
kokoontuneet heidän ympärilleen. He olivat kohteliaita, mutta kalpeita,
puhuivat hiljaisella äänellä ja olivat kaikki niin masentuneita
mieleltään, että tähän joukkoon verrattuna pikku Bitherstone oli
täydellinen seuramies. Ja kuitenkin oli myös Bitherstonekin saanut
puolestaan kärsiä loukkauksia.

"Sinähän nukut minun kanssani samassa huoneessa?" kysyi muuan
juhlallinen nuori herra, jonka paidankaulus kiersi korvannipukat
pystyyn.

"Herra Briggs?" kysyi Paul.

"Tozer", vastasi toinen.

Paul vastasi myöntävästi. Tozer osoitti kivettynyttä poikaa ja sanoi,
että se oli Briggs. Paul oli jo ollut varma siitä, että se oli joko
Briggs tai Tozer, vaikka ei olisi osannut sanoa miksi.

"Oletko sinä vahva?" kysyi Tozer.

Paul sanoi, ettei hän luullut olevansa. Tozer sanoi olevansa samaa
mieltä Paulin ulkomuodosta ja lisäsi sitten, että se oli vahinko,
sillä täällä piti olla vahva. Sitten hän kysyi Paulilta, aikoiko hän
ruveta opiskelemaan Cornelian johdolla. Kun Paul vastasi myöntävästi,
voihkaisivat kaikki pojat hiljaa (Briggsiä lukuunottamatta).

Voihkaisu häipyi käsirummun pauhuun, joka taas kuului vimmattuna.
Kaikki lähtivät silloin ruokasaliin lukuunottamatta kivettynyttä
Briggsiä, joka pysyi entisellä paikallaan. Ruokasaliin mennessään
huomasi Paul Briggsille tuotavan leipää, joka oli pantu lautaselle
hienosti ruokaliinan päälle. Poikittain leivällä oli hopeinen haarukka.

Tohtori Blimber oli jo paikallaan ruokasalissa pöydän päässä rouva ja
neiti Blimberin välissä. Mustatakkisen kandidaatti Feederin paikka oli
pöydän alapäässä. Paulin tuoli oli neiti Blimberin vieressä, mutta kun
hänen istuuduttuaan siihen huomattiin, etteivät hänen kulmakarvansa
kohonneet paljonkaan yli pöydänsyrjän, tuotiin tohtorin työhuoneesta
muutamia kirjoja hänen tuolilleen. Niiden päällä hän sai istua aina sen
jälkeen — ja kantaa ne syöntiä varten itse sisään ja ulos kuin pieni
norsu.

Kun tohtori oli lukenut pöytärukouksen, alkoi päivällinen. Ensiksi oli
maukasta lientä, sitten paahtopaistia, keitettyä lihaa, vihanneksia,
piirakkaa ja juustoa. Jokaisella pojalla oli raskas hopeahaarukka ja
ruokaliina, ja kaikki oli järjestetty komeasti ja sirosti. Erikoisesti
oli huomattava siniseen, kiiltonappiseen takkiin puettu pöytäpalvelija,
joka antoi pöytäoluelle melkein viinin maun, sillä hän kaatoi sitä
laseihin niin ylväästi.

Ei kukaan muu kuin tohtori puhunut mitään, jollei kysytty. Rouva ja
neiti Blimber vaihtoivat silloin tällöin keskenään jonkin sanan.
Milloin joku pojista ei ollut yksinomaan kiintynyt veitsen, haarukan
tai lusikan käyttelyyn, etsi hänen katseensa ehdottomasti tohtorin,
rouvan tai neidin silmiä, joihin se ujosti pysähtyi. Toots näytti
olevan ainoa poikkeus säännöstä. Hän istui Feederin vieressä Paulin
puolella pöytää ja kurkisti usein välillä olevien poikien takaa ja
edestä nähdäkseen Paulin vilahdukselta.

Vain kerran koko päivällisen aikana esitti tohtori sellaisen
keskusteluaiheen, johon pojatkin joutuivat osallisiksi. Se tapahtui
juustoa syötäessä, jolloin tohtori juotuaan lasillisen portviiniä sanoi
ensin pari kertaa "hm, hm" ja alkoi sitten:

"On merkillistä, herra Feeder, että roomalaiset —"

Kun tuo hirveä kansa, kaikkien poikien yhteinen leppymätön vihollinen,
mainittiin, kiinnitti jokainen heistä katseensa tohtoriin ja omaksui
mitä syvimmän harrastuksen ilmeen. Yksi, joka sattumalta juuri joi ja
näki lasinsa reunan yli tohtorin silmien tuijottavan häneen, lakkasi
niin äkkiä juomasta, että sai kulauksen väärään kurkkuunsa ja siten
pilasi tohtorin koko esityksen.

"On merkillistä, herra Feeder", sanoi tohtori aloittaen taas hitaasti,
"että roomalaiset upeissa ja tuhlaavaisissa kesteissään, joista
luemme keisariajan kuvauksissa, jolloin ylellisyys oli kohonnut
ennenkuulumattomaan määrään ja jolloin kokonaisia maakuntia ryöstettiin
yksien ainoiden keisarillisten kemujen herkkujen valmistamiseksi —"

Nyt puhkesi häiritsijä, joka oli pullistunut ja pingoittunut hirveästi,
turhaan odottaessaan pistettä, hurjaan yskimiseen.

"Johnson", virkkoi Feeder hiljaisella moittivalla äänellä, "juokaa
vähän vettä".

Tohtori näytti hyvin tuikealta, pysyi vaiti, kunnes vesi oli tuotu, ja
jatkoi sitten:

"Ja jolloin, herra Feeder —"

Mutta Feeder, joka näki, että Johnson ihan varmasti puhkeisi kohta taas
yskimään, ja tiesi, että tohtori ei mitenkään pääsisi lauseen loppuun
puhuessaan oppilailleen, ennenkuin oli sanonut kaiken sanottavansa, ei
voinut irroittaa silmiään Johnsonista, ja niin hän joutui kiinni siitä
rikoksesta, ettei katsonut tohtoriin, joka tietysti lakkasi puhumasta.

"Suokaa anteeksi", pyysi Feeder punastuen. "Antakaa anteeksi, tohtori
Blimber."

"Ja jolloin", jatkoi nyt tohtori korottaen ääntään, "niinkuin
olemme lukeneet, eikä meillä ole mitään syytä sitä epäillä — niin
uskomattomalta kuin se tuntuneekin meidän aikamme sivistymättömistä
— jolloin Vitelliuksen veli valmisti juhla-aterian, jolla tarjottiin
kaksituhatta eri lajia kalaruokia-—"

"Juokaa vähän vettä, Johnson — kalaruokia, tohtori Blimber", sanoi
Feeder.

"Viisituhatta eri lajia linturuokia —"

"Tai koettakaa leivänkappaleella", kuiskasi Feeder.

"Ja muuan ruokalaji", jatkoi tohtori Blimber korottaen ääntään yhä
enemmän ja katsellen ympärilleen pöydän kumpaakin sivua pitkin, "jota
sen suunnattoman koon vuoksi sanottiin Minervan kilveksi ja joka
sisälsi muiden kallisarvoisten aineksien ohella fasaanin aivoja ‒"

"Ou, ou, ou!" puuskutti Johnson.

"Lehtokurppia —"

"Ou, ou, ou!"

"Scarus-nimisen kalan uimarakkoja —"

"Voitte saada repeämän aivoihinne", sanoi Feeder. "Parasta on päästää
se valloilleen."

"Ja Karpathian mereltä tuotua nahkiaisen mätiä", pitkitti tohtori hyvin
tuikealla äänellä, "ja kun luemme tuontapaisista kalliista kemuista ja
pidämme vielä mielessämme, että on olemassa Titus —"

"Miltä tuntuisikaan äidistänne, jos kuolisitte halvaukseen!" sanoi
Feeder Johnsonille.

"Domitianus —"

"Nyt olette jo ihan sininen kasvoiltanne", huomautti Feeder.

"Nero, Tiberius, Caligula, Heliogabalus ja monta muuta", jatkoi
tohtori, "on, herra Feeder — jos suvaitsette kunnioittaa minua
kuuntelemalla — merkillistä, hyvin merkillistä —"

Mutta Johnson, joka ei enää voinut hillitä itseään, puhkesi sillä
hetkellä niin hurjasti yskimään, että vaikka hänen molemmat lähimmät
naapurinsa paukuttivat hänen selkäänsä ja Feeder piti vesilasia
hänen huulillaan ja pöytäpalvelija kävelytti häntä muutamia kertoja
edestakaisin hänen tuolinsa ja sivupöydän välillä kuin vahtisotamiestä,
kesti ainakin viisi minuuttia, ennenkuin hän jonkin verran tointui.
Sitten seurasi syvä hiljaisuus.

"Hyvät herrat", sanoi tohtori Blimber, "nouskaamme lukemaan
pöytäsiunaus. Cornelia, auta Dombey alas" — minkä jälkeen pikku
Paulista ei näkynyt muuta kuin päälaki pöydänreunan yläpuolella.
"Johnson saa lukea minulle huomenna ennen aamiaista ilman kirjaa
kreikkalaisesta testamentista Pyhän Paavalin efesolaiskirjeen
ensimmäisen luvun. Puolen tunnin kuluttua, herra Feeder, ryhdymme taas
työhön."

Pojat kumarsivat ja poistuivat huoneesta, samoin Feeder. Seuraavan
puolen tunnin kuluessa pojat kävelivät parittain käsi kädessä
edestakaisin talon takana pikku nurmikolla tai koettivat herättää
Briggsin rinnassa edes vähäisen innon kipinää. Mutta mitään niin
alhaista kuin leikkiä ei ajateltukaan. Täsmälleen määräaikana kuului
käsirummun ääni, ja niin aloitettiin taas opinnot tohtori Blimberin ja
Feederin yhteisen valvonnan alaisina.

Koska olympolainen kävelyleikki oli tällä kerralla keskeytetty
tavallista lyhyempään Johnsonin vuoksi, pääsivät kaikki oppilaat ulos
ennen teenjuontia. Briggskin otti osaa tähän ajanviettoon, jonka
kuluessa hän katsahti pari kolme kertaa synkästi kallionsyrjän yli.
Tohtori Blimber seurasi heitä. Paulin osaksi tuli se kunnia, että
tohtori itse talutti häntä. Se oli kovin suuri kunnianosoitus ja sai
Paulin näyttämään kovin pieneltä ja heikolta.

Teetä tarjottiin yhtä hienolla tavalla kuin päivällistäkin. Senjälkeen
pojat nousivat pöydästä ja kumarsivat samoin kuin ennenkin ja
vetäytyivät sitten pois suorittaakseen sen päivän keskeneräisen työn
tai valmistuakseen huomispäivän jo häämöittävään tehtävään. Paul istui
nurkassa mietiskellen, ajatteliko Florence häntä ja mitä he kaikki nyt
puuhasivat rouva Pipchinin luona.

Toots, jota oli pidättänyt erittäin tärkeän kirjeen laatiminen
Wellingtonin herttualta, huomasi vähän ajan kuluttua pikku Paulin ja
tapansa mukaan katseltuaan häntä kysyi, pitikö hän liiveistä.

Paul vastasi: "Kyllä, herra."

"Niin minäkin", virkkoi Toots.

Sinä iltana ei Toots enää puhunut sanaakaan. Hän vain katseli
Paulia sennäköisenä kuin olisi pitänyt hänestä, ja koska siinä oli
kyllin seuraa eikä Paulia haluttanut puhella, vastasi se hänen
seurustelutarpeitaan paremmin kuin keskustelu.

Noin kello kahdeksan ajoissa käsirumpu taas kutsui rukouksiin
ruokasaliin, ja sitten pöytäpalvelija tarjoili sivupöydän ääressä
leipää, juustoa ja olutta niille pojille, jotka niitä halusivat. Tämän
aterian lopulla tohtori sanoi: "Hyvät herrat, me aloitamme opintomme
kello seitsemän huomisaamuna." Silloin näki Paul ensi kerran Cornelia
Blimberin silmät ja huomasi niiden olevan itseensä suunnattuina. Kun
tohtori oli puhunut, kumarsivat oppilaat taas ja menivät nukkumaan.

Yläkerran turvallisessa makuuhuoneessa Briggs sanoi päätänsä särkevän
niin, että se oli halkeamaisillaan, ja lisäsi, että hän mielellään
kuolisi, jollei olisi äitiä ja mustaa rastasta kotona. Tozer ei puhunut
paljon, huokaili vain ja käski Paulin olla varuillaan, sillä huomenna
olisi hänen vuoronsa. Lausuttuaan nämä profeetalliset sanat hän
riisuutui synkkänä ja meni vuoteeseensa. Briggskin oli jo vuoteessa ja
samoin Paul, ennenkuin heikkosilmäinen miespalvelija ilmestyi ottamaan
pois kynttilän toivottaen samalla hyvää yötä ja hauskoja unia. Mutta
hänen hyväntahtoiset toivotuksensa olivat turhat, mitä Briggsiin ja
Tozeriin tuli, sillä Paul, joka makasi valveillaan pitkän aikaa ja
sen jälkeenkin usein heräsi, huomasi läksyjen ahdistavan Briggsiä
painajaisena ja Tozerin, jota häiritsivät unessa samanlaiset aiheet,
vaikka vähemmässä määrässä, puhelevan vierailla kielillä tai mutisevan
katkonaisia kreikan- tai latinankielisiä lauseita — se kaikki oli
Paulista samaa sotkua ja teki yön hiljaisuudessa sanomattoman pahan ja
kammottavan vaikutuksen.

Paul nukahti sitten ja näki unta, että hän käveli käsi kädessä
Florencen kanssa kauniiden puutarhojen kautta. Siellä he tulivat suuren
auringonkukan luo, joka äkkiä laajeni käsirummuksi ja alkoi soida.
Avatessaan silmänsä hän huomasi, että oli pimeä tuulinen aamu ja
tihkusade ja että todellinen käsirumpu alakerran käytävässä kehoitti
hirveällä äänellä valmistautumaan päivän varalle.

Hän nousikin heti ja huomasi Briggsin, jolla tuskin näkyi olevan
silmiä, painajainen ja huolet kun olivat pöhöttäneet hänen kasvonsa,
vetävän saappaita jalkaansa. Tozer seisoi lattialla värisevänä ja
pahantuulisen näköisenä ja hieroi hartioitaan. Paul-paralta kävi
pukeutuminen työläästi, hän kun ei ollut siihen tottunut, ja senvuoksi
hän pyysi tovereitaan hyväntahtoisesti sitomaan pari nauhaa hänen
vaatteissaan. Mutta kun Briggs sanoi vain "anna olla" ja Tozer "kyllä
maar", meni hän lähimpään kerrokseen, kun oli muuten valmis. Siellä hän
näki sievän nuoren naisen nahkahansikkaat käsissä puhdistavan uunia.
Tämä nuori nainen näytti hämmästyvän huomatessaan hänet ja kysyi,
missä hänen äitinsä oli. Kun Paul sanoi, että hän oli kuollut, riisui
tyttö hansikkaansa ja teki, mitä pyydettiin; sitäpaitsi hän vielä
hieroi Paulin käsiä lämmittääkseen niitä ja suuteli häntä sitten ja
sanoi, että milloin tahansa Paul tarvitsisi tuontapaista — nimittäin
pukeutumisapua —, hänen pitäisi vain kysyä Meliaa. Paul kiitti häntä
lämpimästi ja lupasi tehdä niin. Sitten hän meni hiljaa alakertaan
sitä salia kohti, jossa pojat taas aloittivat opintonsa. Hänen
sivuuttaessaan erään raollaan olevan oven kuului sisäpuolelta ääni:
"Onko se Dombey?" Kun Paul vastasi: "Kyllä, neiti", sillä hän tunsi
tuon äänen neiti Blimberin ääneksi, sanoi neiti Blimber: "Tule sisään,
Dombey." Paul totteli.

Neiti Blimber oli samannäköinen kuin edellisenäkin päivänä, paitsi
että hänellä oli huivi hartioillaan. Hänen lyhyt vaalea tukkansa oli
yhtä kiharainen kuin ennenkin. Niinikään oli hänellä jo nenällään
silmälasit, niin että Paul ihmetteli itsekseen, pitikö hän niitä
vuoteessakin. Cornelialla oli täällä oma pieni viileä huone, jossa oli
muutamia kirjoja eikä ollenkaan tulta. Mutta neiti Blimberiä ei koskaan
palellut eikä nukuttanut.

"Dombey, minä lähden ulos terveyteni vuoksi", sanoi neiti Blimber.

Paul ei päässyt selville, mitä hän sillä tarkoitti ja miksi hän ei
lähettänyt palvelijaa tuolle asialle, kun sää oli niin ruma. Mutta hän
ei ilmaissut ajatuksiaan ääneen, sillä hänen huomionsa kiintyi pieneen
kirjapinoon, jota neiti Blimber näytti juuri järjestelleen.

"Nämä kuuluvat sinulle, Dombey", virkkoi neiti Blimber.

"Kaikkiko?" kysyi Paul.

"Niin", vastasi neiti Blimber, "ja herra Feeder valitsee sinulle pian
muutamia lisää, jos olet niin oppivainen kuin odotan sinun olevan,
Dombey."

"Kiitoksia, neiti", virkkoi Paul.

"Minä lähden ulos terveyteni vuoksi", toisti neiti Blimber, "ja sillä
välin kun olen poissa, nimittäin tästä aamiaiseen asti, Dombey, toivon
sinun lukevan läpi sen, mitä olen merkinnyt näissä kirjoissa, ja
sanovan sitten minulle, oletko ymmärtänyt sen kaiken ja mitä mieleesi
on siitä jäänyt. Älä hukkaa aikaa, Dombey, sillä sinulla ei ole sitä
ollenkaan liikaa, vaan vie ne alakertaan ja aloita heti."

"Kyllä, neiti", vastasi Paul.

Niitä oli niin monta, että vaikka Paul pani toisen kätensä alimman
kirjan alle ja toisen ynnä leukansa ylimmälle ja puristi niitä lujasti
rintaansa vasten, luiskahti keskimmäinen kirja pois, ennenkuin hän
oli päässyt ovelle, ja sitten ne putosivat kaikki lattialle. Neiti
Blimber sanoi: "Voi, Dombey, Dombey, tuo näyttää huolimattomalta!" ja
järjesti ne taas pinoksi Paulin syliin. Tällä kerralla onnistui Paulin
taitavasti säilyttämällä tasapainonsa päästä ulos huoneesta ja muutamia
porrasaskelmia alaskin, ennenkuin kaksi kirjaa taas tipahti. Mutta hän
piti toisista kiinni niin lujasti, ettei häneltä enää pudonnut muita
kuin yksi alakerroksen lattialle ja yksi käytävään. Kun hän oli saanut
muut kirjat viedyksi kouluhuoneeseen, lähti hän taas portaita ylös
kokoamaan pudonneita. Saatuaan lopulta yhteen koko kirjavarastonsa
ja kiivettyään paikalleen hän ryhtyi työhön Tozerin rohkaisemana
sillä huomautuksella, että "hän nyt oli päässyt siihen käsiksi". Se
olikin ainoa keskeytys, joka hänelle sattui ennen aamiaista. Tällä
aterialla hänellä ei ollut laisinkaan ruokahalua, mutta kaikki oli yhtä
juhlallista ja hienoa kuin muillakin kerroilla. Kun se oli päättynyt,
seurasi hän neiti Blimberiä portaita ylös.

"Jaha, Dombey", sanoi neiti Blimber. "Mitä olet oppinut kirjoistasi?"

Niihin sisältyi vähän englantia ja jonkin verran latinaa — esineiden
nimiä, artikkelien ja nimisanojen taivutuksia, niiden harjoituksia
ja alkeissääntöjä — hiukan oikeinkirjoitusta, silmäys muinaisajan
historiaan, viittaus tai pari nykyajan historiaan, muutamia taulukoita,
joista pari kolme käsitteli painoja ja mittoja, ja vähän yleistietoa.
Kun Paul-parka oli tavaillut numero kahden läpi, huomasi hän, ettei
aavistanut enää mitään numero yhdestä. Katkelmia siitä tunkeutui
sitten numero kolmeen, joka sekaantui numero neljään, ja tämä taas
takertui numero kahteen. Lopulta hän ei ollut oikein varma siitä,
tekikö kaksikymmentä Romulusta Remuluksen tai oliko _hic haec hoc_
jokin painomitta tai teonsana aina samaa sukua kuin muinainen britti
tai oliko kolme kertaa neljä taurushärkä — kaikesta tuosta hän oli
kerrassaan epäselvillä.

"Voi, Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "tämähän on kovin ikävää".

"Suokaa anteeksi", sanoi Paul, "jos saisin jonkin kerran vähän puhella
Glubbs-ukon kanssa, osaisin luullakseni paremmin".

"Joutavia, Dombey", sanoi neiti Blimber. "En tahdo kuulla tuollaista.
Tämä paikka ei ole sovelias minkäänlaisille Glubbseille. Sinun
täytyy luullakseni viedä kirjat yksitellen alakertaan ja oppia ensin
täydellisesti päivän osuus A, ennenkuin siirryt B:hen. Niin, Dombey,
vie nyt mukaasi päällimmäinen kirja ja palaa sitten, kun olet oppinut
siitä läksysi."

Neiti Blimber ilmaisi mielipiteensä Paulin sivistymättömästä tilasta
synkän iloisesti ikäänkuin olisi odottanut tällaista tulosta ja ollut
mielissään huomatessaan, että heidän piti olla alituisesti tekemisissä
toistensa kanssa. Paul poistui vieden päällimmäisen kirjan, niinkuin
oli käsketty, ja rupesi puskemaan läpi alakerrassa. Välillä hän muisti
siitä joka sanan, välillä taas unohti kaikki ja samalla muunkin
maailman. Vihdoin hän uskalsi mennä yläkertaan läksynsä kuulusteluun.
Nyt se oli jälleen vähällä haihtua hänen päästään, ennenkuin hän oli
päässyt alkuunkaan, kun neiti Blimber sulki kirjan ja sanoi: "Anna
kuulua, Dombey!" Tämä temppu ilmaisi niin selvästi neidillä olevan
kaikki tiedot tallella mielessään, että Paul katseli häntä hämmästyksen
vallassa kuin skolastisilla oljilla täytettyä keinotekoista mörköä.

Mutta hän selviytyi kuitenkin aika hyvin. Neiti Blimber kehui häntä
toivorikkaaksi aluksi, joka nopeasti menestyisi, ja antoi hänelle heti
suoritettavaksi läksyn B. Siitä hän sai siirtyä vielä ennen päivällistä
läksyihin C ja D. Raskasta oli jatkaa lukuja heti päivällisen jälkeen.
Paul tunsi päätään ihan huimaavan. Hän oli sekaisin kaikesta, uninen ja
haluton. Mutta kaikilla muillakin pojilla oli samanlaiset tunteet, ja
heidän oli kuitenkin pakko ruveta myös lukuihin käsiksi — jos se muuten
oli miksikään lohdutukseksi. Kumma kyllä, eteisen suuri kello toisti
yhä uudelleen ensimmäistä kysymystään eikä kertaakaan sanonut: "Hyvät
herrat, nyt käymme taas käsiksi opintoihin", sillä se sai lakkaamatta
kuulla sitä lausetta lähellään. Opinnot kiersivät ympäri kuin mahtava
pyörä, jonka päällä nuorukaisia hellittämättä venytettiin.

Teen jälkeen oli taas harjoituksia ja valmistuksia seuraavan päivän
varalle kynttilän valossa. Ja sitten määräaikana oli mentävä
vuoteeseen, jossa sai nauttia levosta ja unhotuksen suloisuudesta,
mikäli päivän opinnot eivät kummitelleet unessa.

Oi lauantaipäiviä, suloisia lauantaita, jolloin Florence aina tuli
puolenpäivän aikana eikä suostunut jäämään pois minkäänlaisella
ilmalla, vaikka rouva Pipchin mutisi ja torui ja kiusasi häntä kovasti.
Nämä lauantait olivat todellisia sapatteja ainakin kahdelle pikku
kristitylle kaikkien juutalaisten joukossa, ja silloin suoritettiin
pyhitystä vahvistamalla yhä kiinteämmiksi veljen ja sisaren rakkautta.

Eivät edes sunnuntai-illat — raskaat sunnuntai-illat, joiden varjo
pimitti jo aamun ensimmäistä valonkoittoa — voineet turmella näitä
kalliita lauantai-päiviä. Paul ei välittänyt siitä, oltiinko laajalla
merenrannalla, missä he istuskelivat tai kävelivät yhdessä, vai
ainoastaan rouva Pipchinin synkässä takahuoneessa, jossa Florence
lauloi Paulille niin lempeästi, pidellen hänen väsynyttä päätänsä
sylissään. Hän ei välittänyt muusta kuin Florencesta. Mitään muuta
hän ei ajatellut. Sunnuntai-iltaisin taas ammotti tohtorin synkkä ovi
nielaistakseen hänet viikoksi, ja silloin oli aika lausua jäähyväiset
Florencelle.

Rouva Wickam oli viety takaisin kotiin Lontoon-taloon, ja neiti
Nipper, joka nyt oli sievä nuori nainen, oli tullut Brightoniin,
joutuen moneen rivakkaan otteluun rouva Pipchinin kanssa. Jos vanha
rouva oli koskaan tavannut vertaistaan, oli hän nyt tavannut. Neiti
Nipper oli vetänyt miekkansa esille huotrasta heti ensimmäisenä aamuna
rouva Pipchinin talossa herättyään. Hän ei pyytänyt eikä antanut
armoa. Hän halusi sotaa, ja sota syttyikin, ja rouva Pipchin sai siitä
päivästä lähtien alituisesti pelätä yllätyksiä, kiusantekoa, pilkkaa
ja kahakoita. Hyökkäsipä vihollinen hänen kimppuunsa käytävästä hänen
nauttiessaan kaikessa rauhassa kyljyksistään eikä säästänyt edes hänen
paahtoleipäänsä.

Neiti Nipper oli palannut eräänä sunnuntai-iltana Florencen kanssa
saattamasta Paulia tohtorin luo, kun Florence otti poveltaan pienen
paperipalan, johon oli kirjoittanut muutamia sanoja lyijykynällä.

"Katsoppas tätä, Susan", virkkoi hän. "Tässä on niiden pikku kirjojen
nimet, jotka Paul tuo kotiin harjoitellakseen tehtäviä silloinkin, kun
hän on kovin väsynyt. Jäljensin ne eilen illalla hänen kirjoittaessaan."

"Älkää näyttäkö niitä minulle, Floy-neiti", vastasi Nipper. "Yhtä
mielelläni näkisin vaikka rouva Pipchinin."

"Susan, ole niin hyvä ja osta ne minulle huomisaamuna. Minulla on rahaa
kylliksi", pyysi Florence.

"Mutta hyväinen aika, Floy-neiti!" huudahti neiti Nipper, "kuinka
voitte puhua tuollaista, kun teillä on jo kyllin kirjoja ennestään
ja opettajia ja opettajattaria, jotka lakkaamatta opettavat teille
jotakin, vaikka minun uskoni on se, ettei teidän isänne olisi opettanut
teille mitään eikä olisi ajatellutkaan sellaista, jollette olisi
pyytänyt häneltä, eikä hän silloin voinut suoraan kieltää; mutta
myöntyminen pyydettäessä on ihan eri asia kuin jos vapaaehtoisesti
tarjoaisi jotakin. Minulla ei voi olla mitään sitä vastaan, jos
nuori mies seurustelee kanssani, ja kun hän kosii, voin ehkä vastata
myöntävästi, mutta se ei ole samaa kuin jos sanoisin: Tahtoisitteko
olla hyvä ja rakastaa minua?"

"Mutta voithan sinä ostaa minulle nuo kirjat, Susan. Ja kyllähän sinä
ostatkin, kun tiedät minun haluavan niitä."

"Kyllä, neiti, mutta mihin te tarvitsette niitä?" virkkoi Nipper ja
lisäsi hiljaisemmalla äänellä: "Jos olisi tarkoitus heitellä niitä
rouva Pipchinin päähän, ostaisin kokonaisen vaununlastillisen."

"Luulisin voivani ehkä vähän auttaa Paulia, Susan, jos minulla olisi
nuo kirjat", sanoi Florence, "ja tehdä tulevan viikon vähän helpommaksi
hänelle. Ainakin haluaisin koettaa. Osta ne siis minulle, hyvä Susan,
niin en koskaan unohda, kuinka kiltti sinä olet!"

Olisi täytynyt olla kovempi sydän kuin Susan Nipperillä, jotta olisi
voinut kieltäytyä vastaanottamasta sitä pikku kukkaroa, jota Florence
tarjosi, tai vastustaa ystävällistä, harrasta katsetta, joka seurasi
hänen pyyntöään. Susan pani kukkaron taskuunsa sanaakaan vastaamatta ja
lähti heti suorittamaan asiaa.

Kirjoja ei ollut helppo hankkia. Muutamissa myymälöissä vastattiin,
että ne olivat heiltä juuri loppuneet tai etteivät he koskaan myyneet
sellaisia tai että heillä oli ollut hyvin monta kappaletta viime kuussa
tai että suurta lähetystä odotettiin ensi viikolla. Mutta Susan ei
peräytynyt vähällä, vaan sai houkutelluksi mukaansa etsintäretkelle
vaaleatukkaisen, mustaesiliinaisen nuorukaisen eräästä kirjakaupasta,
jossa hän oli tuttu, ja kiusasi häntä niin perin pohjin koko ajan,
että nuorukainen edes päästäkseen vapaaksi hänestä lopulta haali
kokoon kaikki tarvittavat kirjat ja Susan saattoi palata kotiin
voitonriemuisena.

Näiden aarteiden ääressä Florence istui omien oppituntiensa jälkeen
iltaisin seuratakseen Paulin jälkiä tieteen okaisilla poluilla. Ei
kestänytkään kauan, ennenkuin hän pääsi Paulin kintereille, saavutti
hänet, vieläpä meni hänen ohitseenkin, sillä hänellä oli nopea ja selvä
käsityskyky ja apuna kaikkein ihmeellisin opettaja, nimittäin rakkaus.

Ei sanaakaan tästä hiiskuttu rouva Pipchinille, mutta monena yönä, kun
kaikki jo olivat vuoteessa ja neiti Nipper, tukka paperikäärylöissä ja
itse nukkumassa jossakin epämukavassa asennossa Florencen rinnalla,
lepäsi mitään aavistamatta ja kun kamiinin ritisevä hiillos oli
muuttunut kylmäksi ja harmaaksi ja kynttilät paloivat loppuun ja
kovertuivat pohjaa myöten, koetti Florence niin innokkaasti asettua
pienen Dombeyn tilalle, että hänen mielenlujuutensa ja kestävyytensä
nostivat hänet melkein oikean Dombeyn tasolle.

Ja suuri oli hänen palkintonsa, kun hän eräänä lauantai-iltana Paulin
istuuduttua tapansa mukaan lukujensa ääreen saattoi asettua hänen
rinnalleen ja tehdä helpoksi kaikki, mikä tuntui vaikealta, ja valaista
ja selventää kaiken hämärän. Tosin oli palkintona vain hämmästynyt
ilme Paulin kalpeilla kasvoilla — punastus — hymy — ja sitten luja
syleily — mutta taivas tietää, kuinka Florence iloitsi siitä runsaasta
korvauksesta, jonka hän näin sai vaivoistaan.

"Oi, Floy!" huudahti veli, "kuinka minä rakastan sinua! Kuinka minä
rakastan sinua, Floy!"

"Ja minä sinua, kultaseni!"

"Niin, senhän tiedän, Floy."

Paul ei puhunut siitä enempää, mutta istui koko illan hiljaa sisarensa
vieressä, ja yöllä hän huusi omasta pikku huoneestaan, joka oli
Florencen huoneen vieressä, kolme neljä kertaa rakastavansa häntä.

Siitä päivästä alkaen valmistautui Florence istumaan Paulin vieressä
joka lauantai-iltapäivä ja kärsivällisesti auttamaan häntä seuraavan
viikon työssä, mikäli he osasivat arvata sen etukäteen. Se ilahduttava
ajatus, että sai tehdä juuri samaa työtä, jota Florence oli tehnyt
hänen edellään, olisi jo sinänsä ollut Paulille yllykkeenä ryhtymään
uutterasti lukuihin käsiksi, mutta kun ottaa huomioon kuorman
kevennyksen, jonka tämä apu tuotti, on juuri ehkä sen ansioksi
laskettava, ettei hän uupunut kuorman alle, jonka kelpo neiti Blimber
oli sälyttänyt hänen selkäänsä.

Asia ei suinkaan ollut niin, että neiti Blimber olisi tahallaan ollut
hänelle liian ankara tai että tohtori Blimber olisi tahtonut kohdella
poikia liian ankarasti. Cornelia vain piti kiinni siitä uskosta, jossa
hänet oli kasvatettu, ja tohtori jonkinlaisen käsitteiden hämmennyksen
vallassa katseli poikia sellaisin silmin kuin he kaikki olisivat
tohtoreita ja täysikasvuisina syntyneitä. Oppilaittensa lähimpien
omaisten kiitoksen rohkaisemana ja heidän sokean turhamaisuutensa ja
harkitsemattoman kiireensä yllyttämänä tohtori Blimber ei tietysti
voinut huomata erehdystään tai kääntää pullistuneita purjeitaan toiseen
suuntaan.

Samoin kävi Paulinkin. Kun tohtori Blimber sanoi hänen edistyvän aika
lailla ja osoittavan hyviä luontaisia lahjoja, vaati Dombey entistä
enemmän jouduttamaan hänen opintojaan. Kun tohtori Blimber taas
Briggsistä ilmoitti, ettei hän edistynyt paljon eikä ollut luonnostaan
lahjakas, vaati pojan isä hellittämättä ankaraa opetusta jatkettavaksi.
Lyhyesti sanoen, kuinka korkea ja väärä lämpötila tohtorin ansarissa
olikin, olivat kasvien omistajat aina valmiit tarttumaan kiinni
palkeisiin ja lietsomaan tulta.

Sen vähän iloisuuden, mitä Paulilla ehkä alussa oli, hän menetti
tietysti pian. Mutta kaiken sen hän säilytti, mikä hänen luonteessaan
oli omituista ja varhaisvanhaa ja miettiväistä, ja eläessään oloissa,
jotka olivat niin suosiollisia näiden ominaisuuksien kehittymiselle,
hän kävi entistäänkin omituisemmaksi ja varhaisvanhemmaksi ja
miettiväisemmäksi.

Ainoa erotus oli se, että hän säilytti luonteensa oman itsensä
salaisuutena. Päivä päivältä hän muuttui yhä miettivämmäksi ja
umpimielisemmäksi eikä pannut ainoaankaan henkilöön tohtorin talossa
samantapaista uteliasta huomiota kuin aikoinaan rouva Pipchiniin. Hän
oli mielellään yksin, ja niinä lyhyinä välihetkinä, jolloin hän ei
ollut vaipunut lukuihinsa, ei häntä miellyttänyt mikään niin paljon
kuin vaeltelu talossa yksikseen tai istuminen portailla kuuntelemassa
eteisen suurta kelloa. Hän tunsi tarkoin kaikki talon seinäpaperit ja
näki niiden kuvioissa sellaista, mitä ei kukaan muu huomannut. Hän
keksi pieniä tiikereitä ja jalopeuroja juoksentelemassa makuuhuoneen
seinillä ja kierosilmäisiä kasvoja vilkuilemassa lattiamaton kuvioissa
ja ruuduissa.

Niin eleli yksinäinen lapsi kaikkien näiden kuvittelemainsa ilmiöiden
keskellä, eikä kukaan häntä ymmärtänyt. Rouva Blimber piti häntä
"kummallisena", ja toisinaan sanoivat palvelijat pikku Dombeyn
"haaveilevan", mutta siinä oli kaikki.

Vain nuori Toots käsitti häntä hiukan, mutta ei kyennyt sitä
ilmaisemaan. Käsitteiden laita on samoin kuin kummitusten (ainakin
sen mukaan kuin yleensä ajatellaan kummituksia), että niille pitää
puhua vähän ennenkuin ne selittävät olemuksensa lähemmin, ja Toots
oli jo kauan sitten lakannut rasittamasta mieltään omintakeisilla
kysymyksillä. Mahdollisesti kohosi hänen aivoistaan jonkinlaista
sumua, joka olisi kehittynyt mahtavaksi hengeksi, jos se olisi voinut
valautua johonkin muotoon, mutta se ei pystynyt siihen, vaan noudatti
siinä määrin arabialaisessa sadussa mainitun savun esimerkkiä, että
tuli näkyviin paksuna pilvenä ja jäi paikalleen leijailemaan. Siitä jäi
kuitenkin pieni olio yksinäiselle rannikolle, ja Toots tuijotti siihen
hellittämättä.

"Mitä kuuluu?" oli hänellä tapana kysyä Paulilta viitisenkymmentä
kertaa päivässä.

"Kiitos, oikein hyvää", vastasi Paul.

"Paiskaappas kättä", jatkoi Toots tavallisesti.

Paul totteli tietysti heti. Tuijotettuaan kauan Pauliin ja
läähätettyään kovasti Toots jatkoi tavallisesti: "Mitä kuuluu?" Siihen
Paul taas vastasi: "Kiitos, oikein hyvää."

Eräänä iltana Toots istui pulpettinsa ääressä vaipuneena kirjeitten
kirjoittamiseen, kun hänen mieleensä näytti juolahtavan suurenmoinen
aie. Hän laski kynän kädestään ja lähti etsimään Paulia, jonka vihdoin
löysi pitkän hakemisen perästä katselemassa ulos pienen makuuhuoneensa
akkunasta.

"Kuuleppa", huudahti Toots ruveten puhumaan samalla kun avasi oven,
jottei unohtaisi, mitä aikoi sanoa, "mitä sinä ajattelet?"

"Voi, minä ajattelen niin monia asioita", vastasi Paul.

"Tosiaanko?" kysyi Toots näyttäen pitävän jo tätä seikkaa sinänsä
hämmästyttävänä.

"Jos teidän täytyisi kuolla", virkkoi Paul katsoen hänen kasvoihinsa —

Toots säpsähti ja näytti kovin levottomalta.

"— niin ettekö mieluummin kuolisi kuutamoisena yönä, jolloin taivas on
oikein kirkas ja tuuli puhaltaa niinkuin viime yönä?"

Toots katseli epäröivän näköisenä Paulia ja sanoi päätänsä pudistaen,
ettei hän sitä tiennyt.

"Ei tarvitse tuulla kovasti", jatkoi Paul, "vaan soida ilmassa samoin
kuin laineet soivat näkinkengissä. Oli kaunis yö. Kun olin kuunnellut
kauan aikaa laineitten kohinaa, nousin makuulta ja katselin ulos
akkunasta. Silloin näin veneen tuolla täydessä kuuvalossa, purjeveneen."

Lapsi katseli Tootsiin niin kiinteästi ja puheli niin vakavasti, että
toinen tunsi velvollisuudekseen sanoa jotakin veneestä ja virkkoi:
"Salakuljettajia." Mutta puolueettomasti muistettuaan, että kaikella on
kaksi puolta, hän lisäsi: "Tai tullivartijoita."

"Purjevene", toisti Paul, "täydessä kuuvalossa. Purje kuin käsivarsi,
puhdasta hopeaa. Se poistui kauas, ja mitä luulette sen näyttäneen
tekevän heiluessaan aalloilla?"

"Kaatuvan kumoon", sanoi Toots.

"Se näytti viittaavan", virkkoi lapsi, "viittaavan minua tulemaan! —
Tuolla hän on! Tuolla hän on!"

Toots oli melkein suunniltaan pelosta kuullessaan tämän äkillisen
huudahduksen äskeisen jälkeen ja huusi: "Kuka?"

"Sisareni Florence!" vastasi Paul. "Hän katselee ylös tänne ja
heiluttaa kättään. Hän näkee minut — hän näkee minut! Hyvää yötä,
Florence, hyvää yötä, hyvää yötä."

Hänen nopea siirtymisensä rajattoman ilon valtaan, kun hän seisoi
siinä akkunan ääressä lähettäen lentosuukkoja ja taputtaen käsiään, ja
kirkkauden häipyminen hänen piirteistään Florencen kadotessa näkyvistä,
jolloin hänen pikku kasvoilleen jäi alistuva surumielisyys, olivat niin
silmäänpistävät, ettei Tootskaan voinut olla niitä huomaamatta. Heidän
puhelunsa keskeytyi juuri silloin, sillä viemisille tuli rouva Pipchin,
joka tavallisesti ilmestyi mustassa puvussaan Paulia tervehtimään
juuri ennen hämärän tuloa kerran pari viikossa, mutta alulle pantu
keskustelu oli vaikuttanut niin tuntuvasti Tootsin mieleen, että hän
vaihdettuaan tavalliset tervehdykset palasi pari kertaa kysymään rouva
Pipchiniltä, mitä hänelle kuului. Tätä piti pikavihainen vanha rouva
harkitusti keksittynä ja kauan suunniteltuna loukkauksena, joka oli
kypsytetty alakerrassa asustavan heikkosilmäisen miehen pirullisissa
aivoissa. Mainittua nuorta miestä vastaan hän tekikin nimenomaisen
valituksen tohtori Blimberille vielä samana iltana. Tohtori ilmoitti
asianomaiselle heti, että jos hän kerrankaan vielä käyttäytyisi samoin,
olisi pakko erottaa hänet toimestaan.

Kun illat nyt olivat pitemmät, hiipi Paul joka ilta akkunansa ääreen
odottaakseen Florencea, joka käveli määräaikana edestakaisin, kunnes
näki Paulin. Heidän molemminpuolinen tervehdyksensä oli auringonvalon
välähdys Paulin jokapäiväisessä elämässä. Usein pimeän tultua käveli
toinenkin olento yksinään tohtorin talon edustalla. Harvoin hän enää
tuli lauantaisin tapaamaan. Hän ei voinut kestää sitä. Hän tuli
mieluummin tuntemattomana katselemaan ylös niihin akkunoihin, joiden
takana hänen poikansa valmistautui mieheksi. Hän odotti ja katseli ja
suunnitteli ja toivoi.

Voi, jospa hän olisi voinut nähdä samoin kuin toiset hennon, laihan
pojan ylhäällä katselemassa aaltoja ja pilviä hämärissä vakavin silmin
ja nojautumassa yksinäisen häkkinsä akkunaan lintujen lentäessä ohi,
ikäänkuin olisi tahtonut itsekin lähteä lentämään pois kilpaa niiden
kanssa!




KOLMASTOISTA LUKU

Liikeasioita


Dombeyn liikehuoneiston pihan varrella oli vanhoista ajoista lähtien
ollut hedelmäkojuja, joissa kuljeskelevat myyjät ja myyjättäret
tarjosivat kymmenen ja viiden välillä kaupaksi myös tohveleita,
taskukirjoja, sieniä, koirien kaulaketjuja, Windsorin saippuaa ja
välillä jonkin lintukoiran tai öljymaalauksen.

Lintukoira joutui aina tänne, kun pidettiin silmällä läheistä
arvopaperipörssiä, missä on vallalla urheiluharrastus (tavallisesti
alkuna vedonlyönti uusista hatuista). Muita kauppatavaroita tarjottiin
suurelle yleisölle, mutta ei koskaan Dombeylle. Kun hän ilmestyi,
vetäytyivät myyjät kunnioittavasti syrjään. Tohvelien, koirien
ja kaulaketjujen tärkein kauppias — joka piti itseään julkisena
henkilönä ja jonka muotokuva oli kiinnitetty erään taiteilijan ovelle
Cheapsidessa — nosti etusormensa hattunsa reunalle Dombeyn sivuuttaessa
hänet. Jollei portinvartija ollut lähtenyt jollekin asialle, juoksi
hän aina palvelushaluisesti edeltä avaamaan Dombeyn liikkeen oven
mahdollisimman leveälle ja pitämään sitä avoinna hattu kädessä siihen
asti, kunnes Dombey oli astunut sisään.

Sisällä olivat konttoristit myös yhtä kunnioittavia käytöksessään.
Dombeyn mennessä etumaisen konttorihuoneen läpi vallitsi siellä
juhlallinen hiljaisuus. Liikkeen pilkkakirveskin oli hetkisen vaiti
samoin kuin hänen takanaan rivissä riippuvat nahkaiset palosangot.
Laimeassa ja haalistuneessa hämärässä, joka siivilöityi akkunoiden
läpi ja jätti tumman varjon laudoitukselle, näkyivät kirjat ja paperit
ja niiden yli kumartuneet olennot ahkerina ja vakavina ja tuntuivat
olevan ulkomaailmasta yhtä eristetyt kuin jos olisivat kokoontuneet
merenpohjalle. Silloin olisi perällä häämöittävä pieni kassaholvi,
jossa aina paloi varjostettu lamppu, voinut esittää näihin syvyyden
salaisuuksiin punaisella silmällään tuijottavan merihirviön luolaa.

Kun Perch, lähetti, jolla oli lepopaikkana pieni koroke kuin
pöytäkellolla, näki Dombeyn tulevan sisään tai paremminkin tunsi
hänen tulevan (sillä tavallisesti hän vaistomaisesti tunsi isäntänsä
lähestymisen), kiiruhti hän Dombeyn huoneeseen, kohensi tulta, kaivoi
uusia hiiliä laatikosta, ripusti sanomalehden kuivamaan tuliristikolle,
siirsi tuolin ja suojuksen oikealle paikalleen, ja kääntyi ympäri
samalla hetkellä, jolloin Dombey astui sisään, otti vastaan hänen
päällystakkinsa ja hattunsa ja ripusti ne naulaan. Sitten Perch otti
sanomalehden, käänsi sitä kerran pari käsissään tulen edessä ja laski
sen kunnioittavasti Dombeyn viereen pöydälle. Niin vähän oli Perchillä
halua kieltäytyä olemasta nöyrä viimeiseen asteeseen saakka, että
jos hän olisi voinut laskeutua Dombeyn jalkoihin tai puhutella häntä
jollakin sellaisella arvonimellä kuin kalifi Harunal-Rashidia, olisi
hän ollut vieläkin tyytyväisempi.

Mutta koska tämä kunnianosoitus olisi ollut uudistusta ja kokeilua,
tyytyi Perch ilmaisemaan käytöksellään niin hyvin kuin osasi: "Sinä
olet silmäini valo, sieluni henkäisy, uskollisen Perchin valtias."
Tämän epätäydellisen onnellisuuden virkistämänä hän sulki oven hiljaa,
poistui varpaillaan ja jätti mahtavan isäntänsä yksin huoneeseen.
Siellä tuijottivat Dombeyhin lyijypuitteisen kaariakkunan läpi rumat
savuhatut ja talojen takaseinät ja etenkin erään ensi kerroksessa
olevan suuren parturiliikkeen akkuna, jossa vahakuva, aamulla
kaljuna kuin turkkilainen, mutta kello yhdentoista jälkeen päivällä
varustettuna tuuhealla tukalla ja parralla kristittyjen viimeisimmän
kuosin mukaan, aina näytti hänelle takaraivoaan.

Dombeyn ja tavallisen maailman välillä — mikäli hän joutui sen kanssa
tekemisiin ulomman konttorihuoneen välityksellä, johon Dombeyn
läsnäolon hänen omassa huoneessaan voi sanoa vaikuttaneen hillitsevästi
tai viilentävästi — oli kaksi astetta alaspäin mennessä. Carker
omassa huoneessaan oli yksi aste, Morfin omassa huoneessaan toinen.
Kummallakin näistä herroista oli hallussaan oma pieni kamarinsa, johon
päästiin samasta käytävästä kuin Dombeynkin huoneeseen. Carkerilla
suurvisiirinä oli se huone, joka oli lähinnä sulttaania; Morfinilla
alempiarvoisena virkamiehenä se huone, joka oli lähinnä konttoristeja.

Viimeksimainittu mies oli iloisennäköinen, ruskeasilmäinen vanhapoika,
yläruumis vakavaan mustaan puettu, sääret taas pippurin- ja
suolanvärisiin housuihin. Hänen mustassa tukassaan oli siellä täällä
harmaita täpliä, ikäänkuin ajan askeleet olisivat niihin sattuneet,
ja hänen poskipartansa oli jo valkea. Hän tunsi suurta kunnioitusta
Dombeytä kohtaan, jolle myös osoitti asiaankuuluvaa arvonantoa,
mutta kun hän itse oli hyväntuulinen eikä koskaan oikein hyvin
viihtynyt Dombeyn juhlallisessa seurassa, ei hänessä koskaan herännyt
kateutta niiden monien neuvottelujen vuoksi, joita Carker sai pitää
Dombeyn kanssa, vaan oli salaa mielissäänkin siitä, että hänellä
oli täytettävänään sellaisia velvollisuuksia, jotka harvoin soivat
hänelle tilaisuuden joutua moisen kunnianosoituksen esineeksi. Hän oli
suuri soitonharrastaja omalla tavallaan, liikeajan jälkeen, ja tunsi
isällistä kiintymystä selloviuluaan kohtaan. Se tuotiin kerran viikossa
Islingtonista, hänen asuntopaikastaan, erääseen Englannin pankin
läheiseen klubihuoneistoon, jossa joka keskiviikkoilta yksityinen
seurue esitti kiduttavia ja sietämättömiä kvartetteja.

Carker oli kahdeksanneljättä tai neljänkymmenen vuoden ikäinen herra,
jolla oli kukoistava kasvojen väri ja kaksi niin täydellisen eheää ja
loistavaa hammasriviä, että niiden säännöllisyys ja valkeus oikein
tuskastutti. Mahdotonta oli olla huomaamatta niitä, sillä hän näytti
niitä aina puhuessaan, ja hänen kasvoillaan oli niin leveä hymy (joka
tosin vain harvoin ulottui hänen suutaan laajemmalle), että siinä
oli jotakin kissan virnistyksen tapaista. Hän käytti jäykkää valkeaa
kaulaliinaa päämiehensä esimerkin mukaan ja piti takkinsa nappeja aina
kiinni kaulaan asti ja tiukkaa pukua.

Hänen käytöksensä Dombeytä kohtaan oli tarkoin harkittua ja
täydellisesti ilmaistua, toisaalta tuttavallista, toisaalta kuitenkin
sen suunnattoman juovan säilyttämistä, joka erotti heidät toisistaan.
"Herra Dombey, teidän asemassanne olevan miehen ja minunkaltaiseni
välillä ei ole minkäänlaista liiketoimiin soveltuvaa palvelevaisuuden
osoitusta, jota pitäisin riittävänä. Sanon teille suoraan, herra
Dombey, etten sitä yritäkään. Tunnen olevani kykenemätön tyydyttämään
omaa mieltäni, ja taivas tietää, herra Dombey, että te tulette ilman
sitä toimeen." Jos hän olisi pitänyt näitä sanoja aina mukanaan
pahville painettuina ja takkinsa rintaan kiinnitettyinä Dombeyn
nähtäviksi, ei hän olisi voinut selvemmin ilmaista kantaansa.

Sellainen oli konttoripäällikkö Carker. Toinen Carker, niin sanottu
Carker nuorempi, Walterin ystävä, oli hänen veljensä, pari kolme vuotta
vanhempi, mutta paljon jäljessä hänestä asemansa puolesta. Nuoremman
veljen paikka oli virkaportaitten yläpäässä ja vanhemman niiden
juurella. Vanhempi veli ei koskaan kohonnut askeltakaan tai nostanut
jalkaansakaan pyrkiäkseen ylöspäin. Nuoret miehet sivuuttivat hänet ja
kiipesivät yhä, mutta hän pysyi aina alhaalla. Hän tyytyi täydellisesti
vähäpätöiseen asemaansa, ei koskaan valittanut eikä varmaankaan
toivonut siitä pääsevänsä.

"Kuinka voitte tänä aamuna?" kysyi konttoripäällikkö Carker astuessaan
äsken saapuneen Dombeyn huoneeseen eräänä päivänä kädessään nippu
papereita.

"Kiitos, entä te, Carker?" vastasi Dombey nousten tuolistaan ja
asettuen seisomaan selin tulisijaan. "Onko teillä siinä jotakin
minulle?"

"Tuskin luulen olevan syytä vaivata teitä", selitti Carker, selaillen
kädessään olevia papereita. "Teillähän on toimikunnan kokous tänään
kello kolme."

"Ja toinen neljännestä vailla neljä", lisäsi Dombey.

"Unohtanetteko te koskaan mitään!" huudahti Carker. "Jos Paul-herra
perii teidän muistinne, tulee hänestä hankala jäsen liikkeeseen. Yksi
sellainen riittää."

"Teillähän on itsellännekin hyvä muisti", huomautti Dom "Oi,
_minullako_?" vastasi konttoripäällikkö. "Sehän on minunkaltaiseni
miehen ainoa pääoma."

Dombey ei näyttänyt vähemmän mahtavalta tai tyytyväiseltä nojatessaan
uunia vasten, katsellessaan kiireestä kantapäähän apulaistaan, joka
ei tietenkään huomannut sitä. Carkerin puvun jäykkyys ja sirous ja
määrätty annos julkeutta, joko luontaista tai läheisen esikuvan
mukaan matkittua, lisäsi tuntuvasti hänen nöyryytensä vaikutusta.
Hän näytti mieheltä, joka rimpuilisi nujertavaa mahtia vastaan, jos
suinkin jaksaisi, mutta oli kokonaan lannistunut Dombeyn suuruudesta ja
ylemmyydestä.

"Onko Morfin täällä?" kysyi Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka
aikana Carker oli selaillut papereita ja mutissut itsekseen yksityisiä
sanoja niiden sisällyksestä.

"Kyllä hän on täällä", vastasi Carker kohottaen katseensa ja samalla
hymyillen mahdollisimman leveästi. "Morfin on täällä ja hyräilee
sävelten katkelmia, kaiketi eilisestä kvartetti-illastaan — niinkuin
olen luullut kuulevani välillämme olevan seinän läpi. Hän saa minut
sillä ihan vimmastumaan. Toivoisinpa hänen polttavan ilotulituksena
selloviulunsa ja nuottivihkonsa."

"Ette taida kunnioittaa ketään, Carker", virkkoi Dombey.

"Enkö?" kysyi Carker näyttäen taaskin hampaansa vetämällä suunsa
leveään kissamaiseen hymyyn. "No niin, en luullakseni monia ihmisiä.
En ole varma muista kuin yhdestä", mutisi hän ikäänkuin olisi vain
ajatellut ääneen.

Vaarallinen ominaisuus, jos se oli tosi, eikä suinkaan vähemmän
vaarallinen, jos se oli teeskennelty. Mutta Dombey tuskin näytti
niin ajattelevan seisoessaan yhä selin uuniin täyteen pituuteensa
ojentuneena, katsellen lähintä apumiestään arvokkaasti ja tyynesti,
mihin näytti sisältyvän tavallista voimakkaampi oman mahtavuuden tunto.

"Morfinista puhuttaessa", jatkoi Carker, ottaen erään paperin esille
toisten joukosta, "muistan hänen ilmoittaneen, että muuan konttoristi
on kuollut Barbadosin asioimistossa, ja ehdottavan varattavaksi paikan
hänen seuraajalleen Pojassa ja Perillisessä, joka purjehtii täältä noin
kuukauden kuluttua. Teille kai on yhdentekevää, kuka sinne lähtee?
Meillä ei ole täällä sopivaa."

Dombey pudisti päätänsä äärimmäisen kylmäkiskoisesti.

"Se ei ole mikään erinomainen toimi", huomautti Carker ottaen käteensä
kynän, jolla merkitsi jonkin sanan paperin takasivulle. "Hän voisi
antaa sen jonkin soitannollisen ystävänsä orvolle veljenpojalle. Ehkä
se lopettaisi hänen viulunsoittonsa, jos hänellä olisi siihen suuntaan
taipumusta. Kuka siellä on? Sisään!"

"Suokaa anteeksi, herra Carker. En tietänyt teidän olevan täällä",
sanoi Walter ilmestyen kädessään muutamia vastasaapuneita avaamattomia
kirjeitä. "Herra Carker nuorempi —"

Kun tämä nimi mainittiin, joutui konttoripäällikkö Carker tai oli
joutuvinaan äkkiä häpeän ja nöyryytyksen valtaan. Hän loi katseensa
suoraan Dombeyhin masentunein ja puolustelevin ilmein, laski sen sitten
ja pysyi hetkisen mitään puhumatta.

"Luulen jo ennen pyytäneeni teitä olemaan mainitsematta herra Carker
nuoremman nimeä", virkkoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Walteriin päin.

"Pyydän anteeksi", vastasi Walter. "Aioin vain huomauttaa, että herra
Carker nuorempi oli sanonut minulle luulevansa teidän lähteneen ulos.
Muuten en olisi koputtanut ovelle teidän ollessanne keskustelemassa
herra Dombeyn kanssa. Tässä on herra Dombeylle kirjeitä."

"Hyvä on", vastasi Carker temmaten ne hänen kädestään. "Menkää
työhönne."

Mutta ottaessaan kirjeet näin kursailematta Carker pudotti niistä yhden
lattialle eikä huomannut, mitä oli tehnyt, eikä Dombeykaan nähnyt
kirjettä jalkojensa juuressa. Walter epäröi hetkisen ajatellen, että
jompikumpi panisi sen merkille, mutta kun hän näki, ettei se osunut
kummankaan silmiin, pysähtyi hän ja palasi, otti kirjeen lattialta
ja jätti sen Dombeyn pulpetille. Kirjeet olivat tulleet postitse, ja
sattui niin, että lattialle pudonnut oli rouva Pipchinin tavanmukainen
tiedonanto, jonka oli samoin kuin ennenkin laatinut Florence, sillä
rouva Pipchin oli huonohko kynäniekka. Kun Walterin palaaminen
sai Dombeyn huomaamaan kirjeen, hätkähti hän ja katsoi vihaisesti
nuorukaiseen kuin olisi luullut hänen tahallaan valinneen sen muiden
joukosta.

"Voitte poistua", sanoi Dombey ylpeästi.

Hän rypisti kirjeen kädessään ja pani sen avaamattomana taskuunsa, kun
oli nähnyt Walterin sulkevan oven mennessään.

"Joku on siis lähetettävä Länsi-Intiaan, vai mitä?" huomautti Dombey
äkkiä.

"Niin", vastasi Carker.

"Lähettäkää Gay."

"Hyvä, kerrassaan mainiota. Mikään ei ole helpompaa", sanoi Carker
osoittamatta minkäänlaista hämmästyksen merkkiä ja ottaen taas kynän
käteensä tehdäkseen merkinnän kirjeen takasivulle yhtä tyynesti kuin
ennenkin. "Lähettäkäämme Gay."

"Kutsukaa hänet takaisin", sanoi Dombey.

Carker noudatti käskyä nopeasti, ja Walter palasi pian.

"Gay", sanoi Dombey kääntyen vähän nähdäkseen hänet olkapäänsä yli,
"meillä on täällä —"

"Paikka", täydensi Carker hymyillen leveästi.

"Länsi-Intiassa. Barbadosissa. Lähetän teidät", virkkoi Dombey
huolimatta kaunistella paljasta totuutta, "täyttämään erään nuoremman
kirjanpitäjän paikan, joka nyt on avoinna toimistossani Barbadosissa.
Ilmoittakaa enollenne minun puolestani, että olen valinnut teidät
lähtemään Länsi-Intiaan."

Walterin hengitys oli niin kokonaan pysähtynyt hämmästyksestä, että hän
tuskin jaksoi toistaa sanan "Länsi-Intiaan".

"Jonkun täytyy lähteä", sanoi Dombey, "ja te olette nuori ja terve,
eikä enonne taloudellinen asema ole hyvä. Sanokaa enollenne, että
teidät on sinne määrätty. Te ette lähde vielä. Kestää vielä kuukauden,
ehkä parikin, ennenkuin matkalle on lähdettävä."

"Pitääkö minun jäädä sinne?" kysyi Walter.

"Jäädä sinne!" toisti Dombey kääntyen vähän enemmän häneen päin. "Mitä
te tarkoitatte? Mitä hän tarkoittaa, Carker?"

"Asua siellä?" sammalsi Walter.

"Luonnollisesti", vastasi Dombey.

Walter kumarsi.

"Ei muuta", virkkoi Dombey ottaen taas kirjeet käteensä. "Te tietysti
annatte hänelle aikanaan tiedon asianmukaisista varustuksista ja niin
poispäin, Carker. Hänen ei tarvitse odottaa, Carker."

"Teidän ei tarvitse odottaa, Gay", huomautti Carker näyttäen ikeniään.

"Paitsi siinä tapauksessa", lausui Dombey lakaten lukemasta, mutta
nostamatta katsettaan ja näyttämättä kuuntelevansa, "että hänellä on
jotakin sanottavaa".

"Ei, herra", vastasi Walter levottomana ja hämillään ja melkein
huumaantuneena, sillä loppumaton sarja erilaisia kuvia ilmestyi
hänen mieleensä, joiden joukossa olivat etualalla kapteeni Cuttle
vahakangashattu päässään hämmästyksestä jäykistyneenä istumassa
huoneessaan rouva MacStingerin luona ja hänen enonsa suremassa hänen
lähtöään pienessä takahuoneessaan. "Tuskin tiedän, mitä sanoa — olen
hyvin kiitollinen."

"Hänen ei tarvitse odottaa, Carker", toisti Dombey.

Ja kun Carker uudisti hänen sanansa ja kokosi paperinsa kuin
lähteäkseen pois, tunsi Walter, että jos hän viipyisi kauemmin, olisi
se anteeksiantamatonta tungettelevaisuutta — etenkin koska hänellä ei
ollut mitään sanomista — ja senvuoksi hän poistui pää sekaisena uusista
ajatuksista.

Astuessaan pitkin käytävää vain puoleksi tajuissaan ja avuttomana kuin
unessa hän kuuli Dombeyn oven taas sulkeutuvan, kun Carker tuli sieltä.
Heti senjälkeen tämä herra kutsui häntä.

"Olkaa hyvä ja tuokaa ystävänne, herra Carker nuorempi, minun
huoneeseeni."

Walter meni ulompaan konttorihuoneeseen ja ilmoitti asian Carkerille.
Tämä tuli heti näkyviin väliseinän takaa, missä oli istunut yksinään
nurkassa, ja lähti Walterin kanssa konttoripäällikkö Carkerin
huoneeseen. Viimemainittu seisoi selin uuniin, pitäen käsiään takkinsa
liepeitten alla ja katsellen valkean kaulaliinansa yli niin tylyn
näköisenä kuin suinkin Dombey itse olisi voinut katsella. Hän otti
heidät vastaan muuttamatta vähintäkään asentoaan tai kovaa ja synkkää
ilmettään ja viittasi vain Walteria sulkemaan oven.

"John Carker", virkkoi hän sitten kääntyen äkkiä veljeensä päin ja
näyttäen molemmat hammasrivinsä niin tuimana kuin aikoisi purra häntä,
"minkä liiton sinä olet tehnyt tuon nuoren miehen kanssa, koska minua
senvuoksi ahdistetaan ja vainotaan sinun nimesi mainitsemisella? Eikö
riitä sinulle, John Carker, että olen läheinen sukulaisesi enkä voi
vapautua siitä —"

"Sano häpeästä, James", keskeytti toinen hiljaisella äänellä
huomatessaan veljensä tapailevan sanaa. "Sinä tarkoitat sitä, ja onhan
sinulla syytäkin puhua häpeästä."

"Niin, häpeästä", myönsi konttoripäällikkö korostaen sanaa terävästi,
"vai pitääkö sitä asiaa vielä hälyttää ja toitottaa ja julistaa
lakkaamatta koko toiminimen kuullen? Vieläpä tuttavallisina hetkinä?
Luuletko sinä, että nimesi on omiaan herättämään tässä liikkeessä
luottamusta, John Carker?"

"En", vastasi toinen. "En, James. Taivas tietää, etten ole sellaista
ajatellut."

"Mitä sitten ajattelet?" kysyi hänen veljensä, "ja miksi sinä tunkeudut
minun tielleni? Etkö ole jo tehnyt kylliksi vahinkoa?"

"En ole koskaan vahingoittanut sinua tahallani, James."

"Olet, veljeni", sanoi konttoripäällikkö. "Siinä on kyllin loukkausta."

"Toivoisin voivani korjata sen asian, James."

"Minäkin toivoisin, että voisit ja tahtoisit niin tehdä."

Tämän keskustelun aikana Walter oli katsellut vuorotellen kumpaakin
veljestä tuskan ja hämmästyksen vallassa. Se, joka oli iältään
vanhempi, mutta toimeltaan vähäarvoisempi, seisoi silmät lattiaan
luotuina ja pää kumarassa, nöyrästi kuunnellen toisen moitteita. Vaikka
ne tuntuivat kovin katkerilta äänenpainon ja ilmeen vuoksi, joka niihin
liittyi, ja myös Walterin läsnäolon johdosta, ei asianomainen itse
lausunut muuta vastalausetta kuin vain kohotti vähän oikeaa kättään
rukoilevasti kuin olisi tahtonut sanoa: "Säästä minua!" Sellaisena hän
olisi voinut seisoa teloittajansa edessä, jos nuo sanat olisivat olleet
iskuja ja hän urhoollinen mies, mutta ankaran väkivallan alainen ja
ruumiillisten kärsimysten heikontama.

Jalomielisenä ja herkkätunteisena, samalla pitäen itseään näiden
herjausten viattomana aiheuttajana, sekaantui Walter nyt asiaan
innokkaasti ja vakavasti.

"Herra Carker", virkkoi hän kääntyen konttoripäällikön puoleen, "tämä
on tosiaankin yksinomaan minun syyni. Jonkinlainen varomattomuus,
josta en voi kyllin moittia itseäni, on ollut syynä siihen, että olen
maininnut herra John Carkerin nimen useammin kuin on ollut tarpeellista
ja antanut hänen nimensä livahtaa huuliltani toisinaan vastoin teidän
nimenomaista tahtoanne. Mutta se on ollut vain oma erehdykseni. Emme
ole koskaan vaihtaneet sanaakaan tästä asiasta — ja suoraan sanoen
hyvin vähän puhelleet muustakaan. Eikä se ole ollut", lisäsi Walter
lyhyen äänettömyyden jälkeen, "yksinomaan varomattomuutta minun
taholtani, sillä koko sinä aikana, jonka olen täällä ollut, olen
tuntenut mieltymystä herra Carkeriin ja tuskin voinut olla hänestä
joskus puhumatta, kun olen häntä niin paljon ajatellut."

Walter puhui näin syvimmästä sydämestään ja rehellisessä innossa. Sillä
hän katseli kumaraista päätä, painuneita silmiä ja kohotettua kättä ja
ajatteli: "Niin minusta on tuntunut. Miksi siis en myöntäisi sitä tämän
hyljityn, murtuneen miehen hyväksi?"

"Olettepa suorastaan välttänyt minua, herra Carker", virkkoi Walter
kyynelten noustessa hänen silmiinsä vilpittömästä myötätunnosta, "ja
se on tuottanut minulle pettymystä ja mielipahaa. Alusta saakka olen
tosiaankin koettanut olla teidän ystävänne niin läheisesti kuin minun
ikäiselleni on soveliasta, mutta siitä ei ole ollut mitään hyötyä."

"Ja huomatkaa", keskeytti hänet konttoripäällikkö nopeasti, "että siitä
on vieläkin vähemmän hyötyä, Gay, jos itsepintaisesti yhä pakotatte
ihmiset kuulemaan hänen nimeään. Sillä lailla ette pääse herra John
Carkerin ystäväksi. Kysykääpä häneltä, uskooko hän sitä."

"Se ei ole mikään hyvä asia minulle", sanoi hänen veljensä. "Se johtaa
vain tämäntapaiseen keskusteluun, ja tuskinpa minun tarvitsee mainita,
että tahtoisin tätä välttää. Kukaan ei voi osoittaa minulle paremmin
ystävyyttään", jatkoi hän hyvin selvästi kuin tahtoisi oikein painaa
sanansa Walterin mieleen, "kuin unohtamalla minut ja antamalla minun
kulkea omaa tietäni kenenkään kyselemättä ja huomaamatta minua".

"Koska teidän muistinne, Gay, ei ole kovin vahva tallettamaan, mitä
toiset teille sanovat", virkkoi konttoripäällikkö, joka nyt tunsi yhä
suurempaa tyydytystä, "pidin sopivana, että saisitte kuulla tämän
asianomaiselta henkilöltä itseltään". Tässä hän nyökkäsi veljeensä
päin. "Toivottavasti ette unohda sitä nyt heti. Ei muuta, Gay. Saatte
mennä."

Walter astui ulos ovesta ja oli sulkemaisillaan sen takanaan, kun kuuli
taas veljesten äänet ja erotti samalla omaa nimeäänkin mainittavan.
Hän jäi seisomaan epäröiden käsi lukossa ja ovi raollaan, tietämättä
oikein, oliko palattava vai lähdettävä pois. Tällöin hän ei voinut olla
kuulematta seuraavaa keskustelua.

"Ajattele minua suopeammin, jos voit, James", virkkoi John Carker, "kun
sanon sinulle, että tuo Walter Gay on herättänyt mielenkiintoani — ja
kuinka muuten voisi ollakaan, kun minulla on painamassa sellainen juttu
täällä?" Samalla hän löi rintaansa. "Hänen ensin tullessaan tänne näin
hänessä melkein toisen itseni."

"Toisen itsesi!" toisti veli ylenkatseellisesti.

"Ei sellaisena kuin nyt olen, vaan sellaisena kuin olin ensin tänne
tullessani, yhtä herkkätunteinen, huimapäinen, nuorekas, kokematon,
mieli tulvillaan samanlaisia levottomia ja seikkailunhaluisia haaveita
ja täynnä samanlaisia ominaisuuksia, jotka voivat johtaa yhtä hyvin
hyvään kuin pahaankin."

"Toivottavasti ei", huomautti hänen veljensä äänessään jokin kätketty
ja ivallinen tarkoitus.

"Sinä isket lujasti, kätesi on voimakas ja pistosi syvä", virkkoi
toinen puhuen (niin ainakin Walterista tuntui) kuin olisi tosiaankin
jokin julma ase pistänyt häntä. "Kuvittelin kaikkea tuollaista, kun hän
vielä oli lapsi. Uskoin niin. Se oli minulle todellisuutta. Näin hänen
kevein askelin kävelevän näkymättömän kuilun partaalla, jolla niin
monet muut astuivat yhtä iloisesti ja jolta —"

"Vanha puolustus", keskeytti hänen veljensä kohentaessaan tulta. "Niin
monet. Jatka. Sano: niin monet suistuvat."

"Jolta _yksi_ suistui", oikaisi toinen, "lähdettyään eteenpäin
samanlaisena poikana kuin Gay ja sitten menettäen yhä enemmän pohjaa
altaan ja luisuen vähitellen yhä alemmaksi, hoiperrellen kuitenkin
niin kauan, että vihdoin putosi suinpäin ja huomasi olevansa alhaalla
murskaantuneena miehenä. Ajattele, mitä kärsin, kun katselin tuota
poikaa."

"Siitä saat kiittää vain itseäsi", vastasi veli.

"Vain itseäni", myönsi toinen huokaisten. "_Minä_ en koeta jakaa
häpeääni enkä syytäni toisille."

"Sinä _olet_ jakanut häpeäsi", mutisi James Carker hampaittensa
välistä. Ja niin monien ja tiivisten hampaitten välistä hän saattoi
mutista hyvin.

"Voi, James", sanoi veli puhuen ensimmäistä kertaa nuhtelevasti ja
äänensoinnusta päättäen käsillään peittäen kasvonsa, "minä olen siitä
lähtien ollut hyödyllinen vastakohta sinulle. Sinä olet vapaasti
tallannut minua kiivetessäsi ylös. Elä potki minua kannuksillasi!"

Näitä sanoja seurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua kuului
konttoripäällikkö kahistelevan papereitaan kuin olisi päättänyt
lopettaa keskustelun. Samalla vetäytyi hänen veljensä lähemmäksi ovea.

"Siinä kaikki", jatkoi hän. "Minä tarkastelin häntä niin väristen ja
peläten, että kärsin kuin rangaistusta, kunnes hän sivuutti sen kohdan,
jossa minä ensin kompastuin. Ja luulenpa, että vaikka olisin hänen oma
isänsä, en olisi voinut kiittää taivasta hartaammin. En uskaltanut
varoittaa ja neuvoa häntä, mutta jos minulla olisi ollut siihen
suoranainen syy, olisin kertonut hänelle oman varoittavan esimerkkini.
Pelkäsin, että minun nähtäisiin puhelevan hänen kanssaan ja luultaisiin
vahingoittavan häntä, houkuttelevan pahuuteen ja turmelevan hänet tai
että tosiaankin niin tekisin. Minussahan voi olla sellaista tartuntaa;
en itsekään oikein tiedä. Yhdistä minun tarinani Walter Gayhin ja
ajattele, mitä tunteita hän on minussa herättänyt, ja muistele minua
suopeammin, James, jos voit."

Näin sanoen hän tuli ulos ja tapasi Walterin seisomassa oven takana.
Nähdessään pojan siinä hän kalpeni ja vielä enemmän, kun Walter tarttui
hänen käteensä ja sanoi kuiskaten:

"Herra Carker, sallikaa minun kiittää teitä ja sanoa, kuinka paljon
minä pidän teistä! Kuinka pahoillani olenkaan siitä, että onnettomasti
jouduin tuon kaiken syyksi! Nyt pidän teitä melkein suojelijana ja
kaitsijana. Kuinka kovin suurta kiitollisuutta ja sääliä tunnen teitä
kohtaan!" virkkoi Walter puristaen hänen molempia käsiään ja tuskin
tietäen mielenliikutuksessaan, mitä teki tai sanoi.

Koska Morfinin huone oli juuri vieressä ja tyhjänä ja ovi auki, menivät
he sinne kuin yhteisestä sopimuksesta, sillä käytävä oli harvoin
vapaa ihmisistä, joita aina liikkui jompaankumpaan suuntaan. Kun he
olivat siellä ja Walter huomasi Carkerin kasvoissa joitakin jälkiä
mielenliikutuksesta, näytti hänestä melkein siltä kuin hän ei olisi
koskaan ennen nähnyt noita kasvoja, sillä niin muuttuneet ne olivat.

"Walter", sanoi Carker laskien kätensä hänen olkapäälleen. "Minä olen
syvällä teidän alapuolellanne, ja olkoon aina niin. Tiedättekö, mikä
minä olen?"

"Mikäkö te olette!" näytti Walter tapailevan huulillaan, katsellessaan
häntä tarkkaavasti.

"Se alkoi", selitti Carker, "ennen minun ensimmäistäkolmatta
syntymäpäivääni — se oli alkanut kyteä jo kauan ennen, mutta ei päässyt
esille ennenkuin niihin aikoihin. Olin varastellut toiminimeltä ennen
täysi-ikäiseksi tulemistani ja varastelin jälkeenpäinkin. Ennen
kahdettakolmatta syntymäpäivääni saatiin se kaikki ilmi. Silloin,
Walter, minä kuolin ihmisten joukosta."

Taas tapailivat Walterin vapisevat huulet hänen viimeisiä sanojaan,
mutta hän ei voinut niitä lausua eikä mitään omastakaan puolestaan.

"Tämä liike oli hyvin ystävällinen minulle. Palkitkoon taivas
vanhukselle hänen suvaitsevaisuutensa! Ja myöskin tälle hänen
pojalleen, joka oli silloin vähää ennen ryhtynyt liiketoimiin. Minulla
oli tässä liikkeessä ollut suuri luottamus. Minut kutsuttiin siihen
huoneeseen, joka nyt on isännän hallussa — sen koommin en ole sinne
jalallanikaan astunut — ja sieltä tulin ulos sellaisena kuin nyt olen.
Monet vuodet istuin nykyisellä paikallani, yksin kuten nytkin, mutta
silloin tunnettuna ja tunnustettuna esimerkkinä kaikille muille.
He olivat kaikki sääliväisiä minua kohtaan, ja minä elin. Aika on
muuttanut sen puolen kovaonnisesta sovituksestani, ja minä luulen,
että lukuunottamatta liikkeen kolmea päämiestä ei kukaan täällä oikein
tunne tarinaani. Ennenkuin pikku poika varttuu mieheksi ja saa kuulla
asiasta, voi minun nurkkani olla tyhjä. Toivoisinpa, että niin kävisi!
Tämä on ainoa muutos elämässäni senjälkeen kun jätin nuoruuteni,
toiveeni ja hyvien ihmisten seuran. Jumala siunatkoon teitä, Walter, ja
pitäköön teidät ja kaikki teille rakkaat henkilöt rehellisyyden tiellä
tai suokoon heidän kuolla!"

Kun Walter jälkeenpäin koetti muistella heidän välillään sattunutta
kohtausta, ei hän voinut lisätä siihen muuta kuin että Carker vapisi
kiireestä kantapäähän kuin palellen ja sitten puhkesi kyyneliin.

Heidän senjälkeen nähdessään toisensa Carker istui kumarassa
pulpettinsa ääressä entiseen hiljaiseen, alakuloiseen ja nöyrään
tapaansa. Kun Walter samalla tajusi hänen jyrkästi päättäneen, ettei
heidän välillään saisi aloittaa mitään lisäkeskustelua, ja ajatteli
yhä uudelleen kaikkea, mitä oli niin lyhyessä ajassa kuullut ja nähnyt
molempien Carkerien oloista, saattoi hän tuskin uskoa, että hänet oli
määrätty Länsi-Intiaan ja että hän pian olisi kaukana Sol-enosta ja
kapteeni Cuttlesta ja että hänellä ei kohta enää olisi tilaisuutta
nähdä Florence Dombeyta — ei, hän tarkoitti Paulia — eikä myöskään
ketään niistä, joita hän rakasti ja kaipasi.

Mutta se oli totta, ja tieto siitä oli jo levinnyt ulompaan
konttorihuoneeseen, sillä hänen istuessaan raskain sydämin
miettimässä kaikkia näitä asioita ja nojaamassa päätään käsivarteensa
laskeutui lähetti Perch alas mahonkiselta korokkeeltaan, tyrkkäsi
häntä kyynärpäähän, pyysi anteeksi ja sanoi vain haluavansa kysyä
kuiskaamalla, luuliko hän voivansa lähettää Englantiin purtilon
säilykeinkivääriä halvalla rouva Perchin vahvistukseksi hänen
toipumisaikanaan seuraavan lapsivuoteen jälkeen.




NELJÄSTOISTA LUKU

Paul lähtee kotiinsa loma-ajaksi


Kesäloman lähestyessä eivät tohtori Blimberin synkkäsilmäiset oppilaat
suinkaan päästäneet kuuluville sopimattomia ilonilmaisuja. Niin
voimakasta lausetapaa kuin "lehahtaa lentoon" olisi ollut mahdotonta
käyttää tässä hienossa laitoksessa. Nuorukaiset vain "tihkuivat"
puolivuosittain koteihinsa, he eivät koskaan lehahtaneet lentoon.
Sellaista säädyttömyyttä he olisivat halveksineet.

Tozer, jota alituisesti ahdisti ja kidutti kankea valkoinen
palttinainen kaulaliina, koska hänen äitinsä, rouva Tozer, oli
nimenomaan käskenyt hänen sitä käyttää, määrättyään hänet kirkolliselle
uralle ja ollen sitä mieltä, että hän ei voisi liian varhain
valmistautua tulevaan toimeensa — Tozer sanoi, että jos hänen oli
valittava kahden pahan välillä, jäisi hän mieluummin opistoon kuin
matkustaisi kotiin. Mutta niin vähän kuin tämä selitys näyttikin
olevan sopusoinnussa sen kanssa, mitä Tozer oli väittänyt eräässä
ainekirjoituksessaan, että näet "rakkaan kodin ajatteleminen ja
kaikki sen muistot herättivät hänen mielessään suloisia toivon ja
riemun aavistuksia", — olipa hän verrannut itseään roomalaiseen
sotapäällikköön, joka huumaantuneena iceneistä saamansa voiton
johdosta tai kartagolaisilta ryöstettyä saalista kuljettaen lähestyy
Capitoliumia, tämän tietysti vastatessa vertauksen nojalla rouva
Tozerin asuntoa —, niin tuo yllämainittu huomautus oli kuitenkin
lausuttu vilpittömässä mielessä. Sillä Tozerilla näytti olevan hirveä
eno, joka ei ainoastaan tutkistellut häneltä loma-aikoina vaikeita
asioita, vaan käytti myöskin viattomia ilmiöitä ja tapauksia samaan
julmaan tarkoitukseen. Niinpä jos hänen enonsa esimerkiksi vei hänet
ystävällisyyden varjolla teatteriin tai katsomaan jättiläistä tai
kääpiötä tai temppujentekijää tai muuta sellaista, tiesi Tozer hänen
lukeneen etukäteen jonkin klassillisen viittauksen tältä alalta.
Silloin Tozer joutui kuolettavan pelon valtaan, sillä hän ei saattanut
aavistaa, miltä kohdalta vanha herra hyökkäisi hänen kimppuunsa tai
ketä arvovaltaa vastaan hänet haastettaisiin taistelemaan.

Mitä Briggsiin tulee, ei hänen isänsä käyttänyt niin monimutkaisia
keinoja. Hän ei ylimalkaan koskaan jättänyt poikaparkaa rauhaan. Niin
usein ja niin ankarasti hän pani onnettoman nuorukaisen henkiset voimat
koetukselle loma-aikana, että perheen ystävät (Briggsit asuivat silloin
Bayswaterin läheisyydessä Lontoossa) harvoin lähestyivät Kensington
Gardenin lammikkoa ilman sitä hämärää aavistusta, että saisivat nähdä
nuoren Briggsin hatun uiskentelevan sen pinnalla ja keskeneräisen
kirjoitustehtävän lojuvan rannalla. Senvuoksi ei Briggs suinkaan ollut
haltioissaan loma-aikaa ajatellessaan, ja molemmat Paulin huonetoverit
olivat niin sopivat näytteet tohtori Blimberin oppilaitoksen pojista
yleensä, että virkeimmätkin heistä ajattelivat loman alkamista tyynen
alistuvaisina.

Toisin oli pikku Paulin laita. Tämän ensi loman loppuessa alkaisi
hänen eronsa Florencesta, mutta kuka on ajatellut niiden lomapäivien
loppumista, jotka eivät ole vielä alkaneetkaan! Ei ainakaan Paul.
Onnellisen ajan lähestyessä muuttuivat makuuhuoneen seinillä
kiipeilevät jalopeurat ja tiikerit hyvin kesyiksi ja leikkisiksi.
Lattiamaton kuvioiden ja ruutujen ärtyisät ja ovelat kasvot kävivät
suopeamman näköisiksi ja katselivat häntä vähemmän häijyin silmin.
Vakavan vanhan kellon kaavamaisessa kysymyksessä tuntui enemmän
henkilökohtaista osanottoa, ja levoton meri vyöryi kaiken yötä tosin
alakuloisen, mutta kuitenkin suloisen säveleen mukaan, joka kohosi ja
vaipui aaltojen keralla ja ikäänkuin tuuditti häntä uneen.

Kandidaatti Feeder näytti ajattelevan, että hänkin saisi perinpohjin
nauttia loma-ajasta. Toots suunnitteli koko iän kestävää lomaa, sillä —
niinkuin hän säännöllisesti sanoi Paulille joka päivä — tämä oli hänen
viimeinen lukukautensa tohtori Blimberin luona, ja hän pääsisi jo pian
käsiksi perintöönsä.

Niin suuri ero kuin Paulilla ja Tootsilla olikin iän ja aseman
puolesta, olivat he kuitenkin täysin yksimielisiä siitä, että heidän
välillään vallitsi ystävyys. Kun loma-aika lähestyi ja Toots huohotti
kovemmin ja tuijotteli useammin kuin ennen Paulin seurassa, ymmärsi
Paul hänen tarkoittavan olevansa pahoillaan siitä, että heidän täytyi
nyt erota, ja oli hyvin kiitollinen niin ison toverin ystävyydestä ja
suopeudesta.

Samoin olivat sekä tohtori, rouva ja neiti Blimber että kaikki
oppilaatkin selvillä siitä, että Toots oli jotenkin asettunut Dombeyn
suojelijaksi ja kaitsijaksi. Rouva Pipchinkin huomasi tämän seikan
niin selvästi, että hänen vanha sydämensä täyttyi kateudella Tootsia
kohtaan, minkä vuoksi hän tuon tuostakin mainitsi häntä oman kotinsa
pyhäkössä "konnamaiseksi hölmöksi". Sensijaan ei viattomalla Tootsilla
ollut enemmän aavistusta rouva Pipchinin kiukun heräämisestä kuin
mitään määrättyä käsitystä muista mahdollisuuksista tai suhteista.
Päinvastoin hän oli taipuvainen pitämään rouva Pipchiniä paremminkin
etevänä ihmisenä, jolla oli monta mieltäkiinnittävää piirrettä. Tästä
syystä hän hymyili niin kohteliaasti rouva Pipchinille ja kyseli rouvan
käydessä Paulia tervehtimässä niin usein hänen vointiaan, että rouva
Pipchin lopulta sanoi hänelle eräänä iltana suoraan olevansa tottumaton
tuollaiseen, mitä tahansa Toots siitä ajattelikin. Hän ei sanonut
voivansa eikä tahtovansakaan sietää moista Tootsin tai kenenkään
toisenkaan penikan taholta, mikä odottamaton kiitos kohteliaisuudesta
säikähdytti niin Tootsia, että hän kätkeytyi etäiseen loukkoon, kunnes
rouva Pipchin oli poistunut, eikä milloinkaan enää ilmestynyt urhean
vanhan rouvan näkyviin tohtori Blimberin talossa.

Puuttui vielä pari kolme viikkoa loman alkamiseen, kun Cornelia Blimber
eräänä päivänä kutsui Paulin huoneeseensa ja virkkoi: "Dombey, minä
lähetän kotiisi sinusta analysin."

"Kiitos, neiti", vastasi Paul.

"Ymmärrät kai mitä tarkoitan, Dombey?" kysyi neiti Blimber katsellen
häntä terävästi silmälasiensa lävitse.

"En, neiti", vastasi Paul.

"Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "minä alan pelätä, että sinä
olet ajattelematon lapsi. Kun et ymmärrä jonkin sanan merkitystä, niin
miksi et pyydä, että se selitettäisiin?"

"Rouva Pipchin kielsi minua kysymästä mitään", vastasi Paul.

"Minun täytyy pyytää sinua olemaan mainitsematta minulle rouva
Pipchiniä missään tapauksessa, Dombey", huomautti neiti Blimber. "Minun
on mahdoton sallia sitä. Meidän opetustapamme on kaukana sellaisesta.
Tuollaisten viittausten toistaminen tekisi minulle välttämättömäksi
vaatia sinua oppimaan ulkoa huomispäivän aamiaiseksi _verbum
personalesta simillima cygnoon_ asti."

"En tarkoittanut, neiti —", aloitti pikku Paul.

"Minun täytyy pyytää sinua olemaan puhumatta tarkoituksistasi, Dombey",
huomautti neiti Blimber, joka säilytti peloittavan kohteliaisuuden
moitteissaan. "Sentapaisia sanoja en voisi uneksiakaan suvaitsevani."

Paul piti turvallisimpana olla puhumatta mitään ja alkoi vain katsella
neiti Blimberin silmälaseja. Kun Cornelia oli pudistanut hänelle
vakavasti päätänsä, otti hän käteensä edessään olevan paperin.

"Tässä on analysi Paul Dombeyn luonteesta. Jos muistan oikein", virkkoi
neiti Blimber, "selittää Walker analysin synteesin vastakohdaksi
seuraavaan tapaan: 'aineellisen tai henkisen maailman alaan kuuluvan
ilmiön hajoittaminen alkutekijöihinsä'. Ymmärrätkö, se on vastakohta
synteesille. Nyt tiedät, mitä analysi on, Dombey."

Dombey ei tosin näyttänyt kokonaan huikaistuvan hänen järkeensä
osuvasta valosta, mutta kumarsi vähän neiti Blimberille.

"'Analysi Paul Dombeyn luonteesta'", toisti neiti Blimber, luoden
silmänsä paperiin, ja luki siitä edelleen: "'Minun nähdäkseni ovat
Dombeyn luontaiset lahjat aika hyvät, ja sama arvostelma sopeutuu hänen
opinhaluunsa. Jos siis otamme kahdeksikon korkeimmaksi, määrittelisin
nämä Dombeyn molemmat ominaisuudet numerolla kuusi ja kolme neljäsosaa'
—"

Neiti Blimber vaikeni nähdäkseen, kuinka Paul otti vastaan tämän
tiedon. Koska Paul oli epätietoinen siitä, tarkoittiko kuusi ja kolme
neljäsosaa kuutta puntaa viittätoista shillingiä vai kuutta pennyä
kolmea farthingia vai kuutta jalkaa kolmea tuumaa vai jotakin uutta
kuutosta ja uutta kolmea neljännestä, joita hänelle ei vielä ollut
opetettu, hieroi hän vain käsiään ja katseli suoraan neiti Blimberiin.
Tällä vastauksella sattui olemaan yhtä paljon menestystä kuin millä
muulla tahansa, ja Cornelia jatkoi:

"'Rajuus kaksi. Itsekkyys kaksi. Taipumus alhaiseen seuraan, mikä
käy ilmi Glubb-nimistä henkilöä koskevassa suhteessa, alkujaan
seitsemän, mutta sittemmin vähentynyt. Seurustelutaito neljä, mutta
parantuu aikaa myöten.' Mutta erikoisesti tahtoisin kiinnittää
sinun tarkkaavaisuuttasi, Dombey, analysin lopussa olevaan yleiseen
huomautukseen."

Paul kuunteli mahdollisimman tarkkaavasti.

"'Ylimalkaan voi Dombeystä lausua'", luki neiti Blimber kovalla
äänellä, joka toisen sanan kohdalla suunnaten silmälasinsa edessään
olevaa pikku olentoa kohti, "'että hänen kykynsä ja taipumuksensa
ovat hyvät ja että hän on edistynyt niin paljon kuin näissä oloissa
on sopinut odottaa. Mutta valitettavaa on, että tämä nuori herra on
luonteeltaan ja käytökseltään kummallinen (eli kuten tavallisesti
sanotaan pikkuvanha) ja että hän tekemättä mitään nimenomaan
moitittavaa on usein hyvin erilainen kuin muut hänen ikäisensä ja
säätyisensä nuoret herrat.' No niin, Dombey", kysyi neiti Blimber
laskien paperin kädestään, "ymmärrätkö sitä?"

"Luullakseni ymmärrän, neiti", vastasi Paul.

"Tämä analysi, Dombey", jatkoi Cornelia, "lähetetään sinun arvoisalle
isällesi. Hänestä tietysti tuntuu kovin tuskalliselta kuullessaan,
että sinä olet omituinen luonteeltasi ja käytökseltäsi. Meistäkin se
luonnollisesti on tuskallista, sillä emme voi pitää sinusta senvuoksi,
Dombey, niin paljon kuin haluaisimme."

Siinä hän kajosi lapsen arkaan kohtaan, sillä Paul oli eropäivän
lähestyessä alkanut yhä hartaammin toivoa, että talon koko väki
kiintyisi häneen. Jostakin salaisesta syytä, jota hän tajusi hyvin
vähän tai ei ollenkaan, hän tunsi vähitellen kasvavaa rakkauden
tarvetta melkein kaikkea ja kaikkia kohtaan tässä talossa. Hän ei
voinut sietää sitä ajatusta, että he olisivat täysin kylmäkiskoisia
häntä kohtaan hänen lähdettyään. Hän kaipasi sitä, että he
muistelisivat häntä ystävällisesti, olipa alkanut toivoa sitäkin, että
saisi syntymään sovinnolliset välit suuren käheä-äänisen ja pörröisen
koiran kanssa, joka oli ketjuilla kytketty talon taakse ja jota hän
siihen asti oli kauheasti pelännyt, ja että sekin ikävöisi häntä, kun
hän olisi poissa.

Hento Paul-parka, ajattelematta ollenkaan, että hän taas ilmaisi,
kuinka suuresti hän erosi tovereistaan, esitti neiti Blimberille niin
taitavin sanoin kuin osasi sen pyynnön, että tämä huolimatta tuosta
virallisesta analysista koettaisi hyväntahtoisesti pitää hänestä. Rouva
Blimberille, joka oli tullut paikalle, hän esitti saman anomuksen, ja
kun rouva ei hänenkään läsnäollessaan voinut olla tuomatta ilmi usein
lausumaansa mielipidettä, että Paul oli varhaisvanha lapsi, sanoi Paul
olevansa varma siitä, että rouva Blimber oli oikeassa, ja arveli sen
mahdollisesti johtuvan hänen luistaan, mutta toivoi rouva Blimberin
antavan sen anteeksi, sillä hän piti heistä kaikista.

"En niin paljon", lisäsi Paul puolittain ujosti, puolittain suorasti,
mikä oli hänen omituisimpia ja viehättävimpiä piirteitään, "en
tietenkään niin paljon kuin Florencesta, sehän ei kävisi päinsä.
Ettehän voisi sellaista odottaakaan, vai kuinka, rouva Blimber?"

"Voi tuota varhaisvanhaa pikku olentoa!" virkkoi rouva Blimber
kuiskaten.

"Mutta minä pidän kaikista täällä hyvin paljon", jatkoi Paul, "ja
minusta tuntuisi ikävältä, jos minun lähtiessäni pois joku olisi siitä
iloinen tai ei vähääkään välittäisi".

Nyt rouva Blimber oli täysin varma siitä, että Paul oli maailman
ihmeellisin lapsi, ja kun hän kertoi tohtorille, mitä oli tapahtunut,
oli tämä yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta hän lisäsi samoin kuin oli
ennenkin sanonut Paulin tullessa tähän taloon, että opiskeleminen saisi
paljon aikaan, ja sitten hän neuvoi, kuten aikaisemmin: "Kehitä häntä
eteenpäin, Cornelia, kehitä häntä eteenpäin!"

Cornelia oli aina koettanut kehittää häntä niin voimaperäisesti
kuin oli osannut, ja Paul oli senvuoksi saanut kestää kovaa. Mutta
lisänä ponnistukseensa suorittaa koulutehtävät oli Paulilla ollut
kauan aikaa mielessä toinenkin päämäärä, johon hän yhä pyrki. Hän
tahtoi näet olla kiltti, avulias ja hiljainen poika, joka koettaisi
aina herättää rakkautta ja kiintymystä muissa. Ja vaikka hänet usein
vieläkin nähtiin vanhalla paikallaan portailla tai katselemassa aaltoja
ja pilviä yksinäisestä akkunastaan, oli hän usein myöskin toisten
poikien joukossa, suorittaen heille ujosti jonkin vapaaehtoisen pikku
palveluksen. Niinpä hän oli saavuttanut tohtori Blimberin talossa
asuvien kankeiden ja sulkeutuneiden, itseään kiduttavien erakoidenkin
kesken suosiota, ollen heille kuin pieni hauras leikkikalu, josta he
kaikki pitivät ja jota ei kukaan olisi ajatellutkaan kohdella tylysti.
Mutta hän ei voinut muuttaa luonnettaan tai kirjoittaa uudelleen
analysiään, ja siksi olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Dombey oli
varhaisvanha.

Mutta tämä luonteenpiirre soi hänelle eräitä erivapautuksia, joista
ei kukaan muu saanut nauttia. Kun toiset pojat vain kumarsivat
tohtori Blimberille ja hänen perheelleen toivottaessaan heille
hyvää yötä, ojensi Paul kätösensä ja pudisti reippaasti tohtorin
ynnä rouva Blimberin ja Cornelian kättä. Jos jotakuta koetettiin
pelastaa uhkaavasta rangaistuksesta, oli Paul aina asiamiehenä. Olipa
heikkosilmäinen palvelijakin kerran kysynyt häneltä neuvoa särjettyään
porsliiniastian. Sellainenkin hämärä huhu oli päässyt liikkeelle,
että synkkä pöydänkattaja, joka suosi Paulia, vaikkei koskaan ollut
esiintynyt herttaisena kellekään pojalle, oli väliin sekoittanut
portteria hänen pöytäolueensa vahvistaakseen häntä.

Paitsi näitä suuria etuoikeuksia oli Paulilla vapaa pääsy Feederin
huoneeseen. Sieltä hän oli pari kertaa taluttanut raittiiseen ilmaan
Tootsin, joka oli melkein pyörtynyt yrittäessään huonolla menestyksellä
polttaa väkevää sikaaria. Toots oli näet salaa ostanut tukun sikaareja
eräältä uhkarohkealta salakuljettajalta, joka oli tunnustanut kahden
kesken, että tullilaitos oli luvannut kaksi sataa puntaa hänen päästään
joko elävänä tai kuolleena. Kandidaatti Feederin huone oli hyvin
siisti. Sen takana oli toinen pienempi, jossa oli hänen vuoteensa.
Kamiinin yläpuolella riippui huilu, jota hän ei vielä osannut soittaa,
mutta hän vakuutti kohta alkavansa todella opetella. Joitakin kirjoja
siellä myöskin oli ja ongenvapa, sillä Feeder sanoi täydellä todella
ryhtyvänsä opettelemaan kalastusta, kun vain saisi aikaa. Samoissa
tarkoituksissa hän oli koonnut sinne käytetyn, kiemuraisen metsätorven,
shakkilaudan nappuloineen, espanjan kieliopin, joukon piirustustarpeita
ja nyrkkeilyhansikkaat. Feeder sanoi ehdottomasti päättäneensä oppia
itsepuolustustaidon, koska se oli hänen mielestään jokaisen miehen
velvollisuus, koska sillä kykenisi auttamaan hätään joutuneita naisia.

Mutta Feederin tärkein kalleus oli suuri vihreä nuuskarasia, jonka
Toots oli tuonut hänelle lahjaksi edelliseltä lomalta palatessaan ja
josta hän oli maksanut suuren summan, koska sen sanottiin kuuluneen
persoonallisesti prinssihallitsijalle. Ei Toots eikä Feeder voinut
ottaa tästä tai mistään muustakaan rasiasta pienintä hyppysellistäkään
nuuskaa saamatta suonenvedontapaisia aivastuskohtauksia. Sittenkin
tuotti heille suurta iloa kostuttaa rasiallinen kylmällä teellä,
sekoittaa nuuskaa paperiveitsellä pergamenttipalasen päällä ja heti
sitten antautua sen nauttimiseen. Näin ahtaessaan nenänsä täyteen
he kärsivät hämmästyttäviä tuskia niin uljaasti kuin marttyyrit ja
tunsivat juodessaan välillä pöytäolutta kaikkea mässäilyn autuutta.

Pikku Paul, joka istui mitään puhumatta heidän seurassaan tärkeimmän
suojelijansa Tootsin rinnalla, tunsi näissä hillittömissä
tilaisuuksissa kauhunsekaista ihastusta. Kun Feeder puhui Lontoon
kolkoista salaisuuksista ja sanoi Tootsille aikovansa lähteä nyt
alkavana loma-aikana tutkimaan niitä kaikissa ilmenemismuodoissa, siinä
tarkoituksessa vuokrattuaan itselleen asunnon kahden vanhan naisen
luona Peckhamissa, silmäili Paul häntä kuin jonkin matka- tai hurjan
seikkailukirjan sankaria ja melkein pelkäsi niin mahtavaa henkilöä.

Kun Paul meni tuohon huoneeseen eräänä iltana loma-ajan ollessa jo
ihan lähellä, näki hän Feederin täyttävän painettujen kirjeiden tyhjiä
kohtia, samalla kun Toots kääri kokoon ja sulki kuoriin valmiiksi
laadittuja, joita oli hajallaan pöydällä. Feeder sanoi: "Ahaa, Dombey,
siinäpä sinä olet!" — sillä he olivat aina ystävällisiä hänelle ja
iloisia nähdessään hänet — ja lisäsi sitten, heittäen yhden kirjeen
hänelle: "Ja tuossa on sinun nimesi, Dombey. Se on sinun."

"Minunko, herra Feeder?" kysyi Paul.

"Sinun kutsusi", vastasi Feeder.

Paul huomasi tarkastaessaan sitä, että siinä oli kaikki muu
kivipainotyötä paitsi hänen nimensä ja päivämäärä, jotka olivat
kandidaatti Feederin käsialaa. Siinä tohtori ja rouva Blimber
kunnioittavasti pyysivät saada herra P. Dombeyn vieraakseen
keskiviikkona, kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä,
illalliskutsuihin. Saapumisajaksi oli määrätty puolikahdeksan, ja
ohjelmana oli katrillin tanssiminen. Toots näytti hänelle samanlaista
paperiarkkia, jossa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti
pyysivät saada herra Tootsin vieraakseen keskiviikkona, kuluvan kuun
seitsemäntenätoista päivänä, illalliskutsuihin, joihin saapumisajaksi
oli määrätty puolikahdeksan, ja ohjelmaksi oli ilmoitettu katrillin
tanssiminen. Niinikään Paul huomasi, että Feederin edessä pöydällä
oli toisia kirjeitä, joissa tohtori ja rouva Blimber kunnioittavasti
pyysivät herra Briggsiä, herra Tozeria ja muita nuorukaisia saapumaan
tuohon samaan tilaisuuteen.

Sitten Feeder kertoi Paulin suureksi iloksi, että myös Paulin sisar oli
kutsuttu, että tuollainen juhla vietettiin aina puolen vuoden kuluttua
ja että Paul voisi, koska loma alkaisi juuri sinä päivänä, lähteä
kutsujen jälkeen pois yhdessä sisarensa kanssa, jos halusi. Silloin
Paul keskeytti hänet sanomalla, että hän tosiaankin hartaasti halusi
niin tehdä. Senjälkeen Feeder selitti hänelle, että hänen odotettiin
ilmoittavan tohtori ja rouva Blimberille sirolla käsialalla, että herra
P. Dombey oli onnellinen saadessaan kunnian heidän kohteliasta kutsuaan
noudattaen käydä tervehtimässä heitä. Lopuksi Feeder huomautti, että
Paulin oli tohtorin ja rouva Blimberin läsnäollessa parasta olla
mainitsematta tätä juhlatilaisuutta, koska sen varusteluissa ja
koko järjestelyssä noudatettiin klassillisuuden ja hienon käytöksen
periaatteita ja koska oletettiin, että tohtori ja rouva Blimber
toiselta puolen ja nuorukaiset toiselta eivät opiskeluaikana aavistaisi
pienimmässäkään määrässä, mitä oli tulossa.

Paul kiitti Feederiä näistä ohjeista, pisti kutsun taskuunsa ja
istuutui tapansa mukaan jakkaralle Tootsin viereen. Mutta Paulin pää,
joka oli tuntunut jo ennenkin enemmän tai vähemmän kipeältä, oli tänä
iltana niin raskas, että hänen oli pakko nojata sitä käteensä. Ja
kuitenkin se vaipui niin, että se vähitellen painui Tootsin polvea
vastaan ja jäi siihen, ikäänkuin se ei enää haluaisi nousta. Silti
hänen ei tarvinnut olla kuuro, mutta hän luuli varmasti olleensa,
sillä hän tajusi Feederin huutavan korvaansa ja ravistelevan hiljaa
käsivarresta herättääkseen hänen huomiotaan. Kun hän kohotti
päätänsä pelästyneenä ja katseli ympärilleen, huomasi hän tohtori
Blimberin tulleen huoneeseen, akkunan olevan auki ja otsansa olevan
kostean siihen pirskoitetusta vedestä, vaikka hänestä tuntui hyvin
kummalliselta, kuinka kaikki se oli tehty hänen tietämättään.

"Kas vain! Hyvä, hyvä! Kuinka pikku ystäväni nyt jaksaa?" kysyi tohtori
rohkaisten.

"Kiitos, oikein hyvin, tohtori", vastasi Paul.

Mutta lattiassa tuntui olevan jotakin vikaa, sillä hän ei voinut seisoa
sillä tukevasti, ja niinikään seinissä, sillä ne pyrkivät kääntyilemään
ympäri eikä niitä voinut saada pysähtymään muutoin kuin katsomalla
niihin oikein kiinteästi. Tootsin pää näytti olevan luonnottoman suuri
ja perin kaukana, ja kun hän otti Paulin syliinsä kantaakseen hänet
yläkertaan, huomasi Paul hämmästyksekseen, että ovi oli toisessa
paikassa kuin missä hän oli luullut sen olevan. Tuntuipa hänestä aluksi
melkein siltä kuin Toots marssisi ulos suoraa päätä savutorven kautta.

Toots menetteli hyvin ystävällisesti kantaessaan hänet niin hellästi
yläkertaan, ja Paul sanoikin sen hänelle. Mutta Toots vastasi, että
hän tekisi paljon enemmän, jos voisi, ja tosiaan hän tekikin enemmän,
sillä hän auttoi Paulia riisuutumaan ja sitten vuoteeseen kaikkein
ystävällisimmällä tavallaan; minkä jälkeen hän istuutui vuoteen viereen
ja nauraa hihitti lakkaamatta, samalla kun kandidaatti Feeder, joka
nojasi vuoteen jalkopäähän, veteli luisevilla käsillään päälaellaan
kasvavia pikku harjaksia pystysuoraan ja sitten oli niin taitavasti
rupeavinaan nyrkkeilemään Paulin kanssa hänen taas virkistyttyään,
että Paul oli ymmällä siitä, pitikö hänen nauraa vai itkeä, ja teki
kumpaakin samalla kertaa: niin hullunkuriselta ja ystävälliseltä
Feederin käytös tuntui.

Paul ei koettanutkaan kysellä, kuinka sitten Toots hävisi ja Feeder
muuttui rouva Pipchiniksi, eikä hän ollut edes uteliaskaan sitä
tietämään, mutta kun hän näki rouva Pipchinin seisovan vuoteen
jalkopäässä Feederin sijalla, huudahti hän: "Rouva Pipchin, älkää
kertoko Florencelle!"

"Mitä en saa kertoa Florencelle, pikku Paul?" kysyi rouva Pipchin
istuutuen tuolille vuoteen viereen.

"Minusta", vastasi Paul.

"En, en", myönsi rouva Pipchin.

"Mitä luulette minun tekevän suureksi tultuani, rouva Pipchin?" kysyi
Paul kääntäen kasvonsa pieluksellaan rouva Pipchiniin päin ja nojaten
leukaansa miettiväisenä ristissä oleviin käsiinsä.

Rouva Pipchin ei voinut arvata.

"Minä aion", sanoi Paul, "panna kaikki rahani pankkiin enkä tahdo koota
lisää, sitten lähden maalle Florence-kullan kanssa, ostan kauniin
puutarhan, peltoja ja metsää ja elän siellä hänen kanssaan koko ikäni!"

"Tosiaanko!" huudahti rouva Pipchin.

"Niin", sanoi Paul. "Sillä lailla minä aion tehdä, kun minä —" Hän
vaikeni ja mietti hetkisen.

Rouva Pipchinin harmaa silmä tutki tarkoin hänen kasvojaan.

"Jos minä kasvan suureksi", jatkoi Paul. Sitten hän rupesi heti
kertomaan rouva Pipchinille tulossa olevasta juhlasta, Florencen
kutsumisesta, siitä ylpeydestä, jota hän tuntisi, kun kaikki pojat
ihailisivat Florencea, ja kuinka he olivat ystävällisiä hänelle
itselleen, kuinka hän piti heistä ja oli siitä iloinen. Senjälkeen
hän vielä kertoi rouva Pipchinille analysistä ja siitä, että hän oli
varhaisvanha, ja kysyi rouva Pipchinin mielipidettä siinä asiassa ja
uteli, tiesikö hän, miksi se kirjoitettiin ja mitä se tarkoitti. Rouva
Pipchin kielsi kaikki päästäkseen pulasta vähimmällä, mutta Paul ei
suinkaan ollut tyytyväinen vastaukseen, vaan katseli rouva Pipchiniä
niin tutkivasti saadakseen häneltä kuulla totuuden, että rouvan oli
pakko nousta ja mennä katselemaan ulos akkunasta välttääkseen Paulin
katsetta.

Silloin ilmestyi vuoteen viereen rouva Blimberin seurassa eräs
apteekkari, hiljainen mies, jonka neuvoa aina kysyttiin tohtorin
oppilaitoksessa, jos joku pojista sairastui. Paulilla ei ollut
aavistustakaan siitä, kuinka he ilmestyivät tai kuinka kauan, he olivat
siinä olleet, mutta kun hän näki heidät, nousi hän istumaan vuoteessaan
ja vastasi kaikkiin apteekkarin kysymyksiin seikkaperäisesti ja pyysi
apteekkarilta kuiskaten, että tämä ei puhuisi Florencelle tästä
mitään ja että hän oli päättänyt saada Florencen tulemaan tohtorin
juhlaan. Hän rupatteli paljon apteekkarin kanssa, ja he erosivat hyvinä
ystävyksinä. Kun Paul taas makasi vuoteessaan silmät suljettuina,
kuuli hän apteekkarin sanovan huoneesta poistuttuaan jossakin kaukana
— tai ehkä hän näki unta — että syynä oli elinvoiman puute (Paul
mietiskeli, mitä se merkitsi) ja suuri elimellinen heikkous. Sitten
apteekkari vielä sanoi, että koska pienokainen oli päättänyt erota
koulutovereistaan kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, olisi
parasta noudattaa hänen mielihaluaan, jollei hän tulisi sairaammaksi.
Niinikään hän sanoi olevansa iloinen kuultuaan rouva Pipchiniltä, että
Paul lähtisi omaistensa luo Lontooseen kahdeksantenatoista päivänä. Hän
lupasi kirjoittaa herra Dombeylle etukäteen, kun olisi päässyt paremmin
selville taudin laadusta. Vielä ei ollut mitään suoranaista syytä —
mihin? Paul ei kuullut sitä sanaa. Sitten apteekkari lisäsi, että Paul
oli hyvin älykäs, mutta varhaisvanha pikku poika.

Paul mietiskeli läpättävin sydämin, mitä se saattoi merkitä, koska se
oli niin selvästi huomattavissa hänessä ja pisti niin monen ihmisen
silmään!

Hän ei voinut sitä ymmärtää eikä vaivatakaan itseään kauan sitä
pohtimalla. Rouva Pipchin oli taas hänen vuoteensa vieressä kuin ei
olisi ollutkaan poissa (Paul luuli hänen menneen pois tohtorin kanssa,
mutta se oli ehkä vain unta), ja ikäänkuin taikavoimalla ilmestyi
rouva Pipchinin käteen lasi ja pullo, josta hän kaatoi sairaalle
juomaa. Senjälkeen Paul sai oikein hyvää hedelmähilloa, jota itse
rouva Blimber toi hänelle. Se saattoi hänet niin hyvään vointiin, että
rouva Pipchin lähti kotiin hänen hartaista pyynnöistään, ja Briggs
ja Tozer tulivat makuuhuoneeseen. Briggs-parka nurisi kovasti omasta
analysistään, joka olisi tuskin voinut olla tuhoisampi, vaikka olisi
ollut kokoonpanoltaan kemiallinen. Mutta hän oli oikein hyvä Paulille,
samoin Tozer ja kaikki muut, sillä he kävivät jokainen ennen nukkumaan
menemistään häntä katsomassa ja sanoivat: "Kuinka nyt jaksat?" "Pysy
vain reippaalla mielellä, pikku Dombey!" ja niin edespäin. Vuoteeseen
mentyään Briggs makasi kauan aikaa valveilla surren yhä analysiään ja
sanoen tietävänsä, että se oli ihan väärä, ja väitti, että he eivät
olisi voineet murhaajasta antaa sen huonompaa analysiä; ja mitä tohtori
Blimber sitten arvelisi, jos hänen taskurahansa riippuisivat siitä?
Briggs sanoi, että hyvin helppoa oli kohdella poikaa puolen vuoden
aikana kuin kaleriorjaa ja sitten merkitä hänet laiskaksi, kieltää
häneltä kaksi päivällistä viikossa ja sitten leimata hänet ahneeksi,
mutta sellaista ei saisi enää sietää, ei tosiaankaan, vai kuinka? Ohhoh
sentään!

Ennenkuin heikkosilmäinen nuori mies seuraavana aamuna soitti
käsirumpuaan, tuli hän yläkertaan Paulin luo ja ilmoitti, että
hän saisi jäädä vuoteeseen, kuten Paul iloisena tekikin. Rouva
Pipchin ilmestyi vähän ennen apteekkarin tuloa, ja vähän myöhemmin toi
hänelle aamiaista se ystävällinen nuori nainen, jonka Paul oli nähnyt
pesevän uunia ensimmäisenä aamuna tohtori Blimberin taloon tultuaan.
Sitten oli taas jossakin kaukana uusi neuvottelu, tai Paul näki siitä
unta. Senjälkeen tuli apteekkari tohtorin ja rouva Blimberin kanssa
sisälle ja sanoi:

"Niin, tohtori Blimber, luullakseni voimme vapauttaa tämän nuoren
herran nyt heti lukutyöstä, kun lomakin niin pian alkaa."

"Kaikin mokomin", virkkoi tohtori Blimber. "Rakkaani, ole hyvä ja
ilmoita se Cornelialle."

"Kyllä, kyllä", sanoi rouva Blimber.

Apteekkari kumartui, tarkasti läheltä Paulin silmiä ja tunnusteli hänen
päätään, valtimoaan ja sydäntään niin huolellisesti, että Paul sanoi:
"Kiitoksia, herra."

"Meidän pikku ystävämme ei ole koskaan valittanut", huomautti tohtori.

"Tietysti ei", vastasi apteekkari. "Hän ei näytäkään sen tapaiselta."

"Teidän mielestänne hän voi nyt paremmin, vai mitä?" kysyi tohtori
Blimber.

"Kyllä, paljon paremmin, tohtori", myönsi apteekkari.

Paul oli alkanut omalla kummallisella tavallaan miettiä samaa asiaa,
joka juuri sillä hetkellä lienee askarruttanut apteekkariakin, koska
tämä oli niin ajatuksiinsa vaipuneena vastannut tohtorin kumpaankin
kysymykseen. Mutta kun apteekkarin katse osui pikku potilaan silmiin,
heräsi hän heti mietteistään ja alkoi ystävällisesti hymyillä. Paul
hymyili myös puolestaan ja jätti mielestään koko asian.

Hän makasi kaiken päivää vuoteessaan, välillä torkahtaen la nähden
unia ja katsellen Tootsia. Mutta seuraavana päivänä hän nousi ja lähti
alakertaan. Kas, suurta kelloa vaivasi jokin. Tikapuilla seisova
työmies oli ottanut taulun irti ja kaiveli koneistoa työkapineillaan
kynttilän valossa. Se oli merkkitapaus Paulista, joka istuutui
alimmalle portaalle ja katseli tarkkaavasti työntekoa. Silloin tällöin
hän vilkaisi kellon tauluun, joka oli hänen vieressään nojallaan seinää
vasten. Samalla häiritsi häntä vähän se tunne, että se vilkuili häneen.

Tikapuilla seisova työmies oli hyvin kohtelias ja Paulin huomattuaan
kysyi hänen vointiaan. Niin he pääsivät keskustelun alkuun, ja Paul
kertoi olleensa äskettäin vähän huonovointinen. Sitten hän kyseli
kaikenlaista kelloista ja niiden soitosta, kuten esimerkiksi,
valvoivatko ihmiset autioissa kirkontorneissa öisin saadakseen kellot
lyömään, kuinka kelloja soitettiin ihmisten kuollessa ja olivatko
hääkellot erittäin vai kaikuivatko kuolinkellot niin surullisesti
vain ihmisten mielikuvituksessa. Kun Paul huomasi, että hänen
uusi tuttavansa ei ollut oikein perillä entisajan iltakelloista,
selitti Paul tarkoin niiden rakenteen ja kysyi myöskin, mitä hän
käytännöllisenä miehenä arveli kuningas Alfredin suunnitelmasta
mitata aikaa palavilla kynttilöillä. Siihen työmies vastasi, että
jos sellainen tulisi jälleen käytäntöön, olisi se hänen mielestään
kelloteollisuuden perikato. Paul viipyi siinä niin kauan, kunnes kello
oli tullut entisensä näköiseksi ja alkanut rauhalliseen tapaansa
toistella vanhaa kysymystään. Mies pani työkapineensa pitkään koriin,
sanoi hyvästi ja lähti tiehensä. Mutta sitä ennen hän oli kuiskannut
palvelijalle ovesta mennessään jotakin, mistä Paul erotti sanan
"varhaisvanha".

Mitä olikaan tuo varhaisvanhuus, joka näytti tekevän ihmiset
surullisiksi! Mitä ihmettä se oikein oli!

Kun Paulilla ei nyt ollut mitään lukemista, ajatteli hän sitä usein,
vaikka ei niin usein kuin olisi ajatellut siinä tapauksessa, että
hänellä ei olisi ollut niin paljon muita asioita mielessään. Mutta
niitä oli kovin monta, ja hän ajatteli lakkaamatta, kaiken päivää.

Ensinnäkin tulisi Florence olemaan läsnä juhlassa. Florence... saisi
nähdä, että pojat pitivät hänestä, ja iloitsisi siitä. Se oli pääasia.
Kun selvästi näkyisi, että pojat olivat hänelle ystävällisiä ja
kilttejä ja että hänestä oli tullut heidän pikku suosikkinsa, silloin
Florence voisi surematta ajatella sitä aikaa, jonka hänen veljensä
oli viettänyt tässä talossa, ja kenties olla vielä onnellisempikin
loma-ajan loputtua, jolloin koulutyö taas alkaisi.

Niin, koulutyö alkaisi uudestaan! Viisikymmentä kertaa päivässä
sipsuttivat Paulin pikku jalat äänettömin askelin ylös portaita hänen
omaan huoneeseensa, sillä hän keräsi jokaisen kirjan ja paperipalan,
jokaisen mitättömän kapineen, joka kuului hänelle, ja pani ne kaikki
yhteen viedäkseen kotiin. Mutta Paulin mielessä ei ollut sitä ajatusta,
että hän tulisi takaisin. Hänen puuhissaan tai mietteissään ei ilmennyt
minkäänlaista valmistusta tai viittausta tuloon, paitsi mitä hän oli
kuvitellut Florencea ajatellessaan. Päinvastoin hän mietiskelevällä
tavallaan katseli liikkuessaan talossa kaikkialla jokaista esinettä
sillä silmällä, että hänen olisi erottava siitä iäksi, ja senvuoksi
hänellä oli lakkaamatta niin paljon ajattelemista.

Hänen piti kurkistaa jokaiseen yläkerran huoneeseen ja ajatella, kuinka
yksinäisiä ne olisivat hänen lähdettyään ja kuinka monta hiljaista
päivää, viikkoa, kuukautta ja vuotta ne viettäisivät yhtä vakavina ja
häiritsemättömässä rauhassa. Hänen piti miettiä, liikkuisiko niissä
joskus toinen lapsi (varhaisvanha niinkuin hän itsekin), joka erottaisi
samat eriskummaiset kuvioiden ja huonekalujen väännökset kuin hän ja
kertoisiko joku sille pojalle pikku Dombeysta, joka oli kerran ollut
siellä.

Hänen oli ajateltava myös porraskäytävään ripustettua muotokuvaa,
joka aina katseli vakavasti hänen jälkeensä, kun hän ohi mennessään
loi siihen silmäyksen olkapäänsä yli, ja joka hänen sivuuttaessaan
sen jonkun toverinsa kanssa näytti yhä tuijottavan häneen eikä hänen
seuralaiseensa. Hänellä oli paljon miettimistä erään toisessa paikassa
riippuvan Piirroksen takia, joka esitti ihmettelevän joukon keskellä
hänelle tuttua olentoa sädekehä pään ympärillä, jalona, lempeänä ja
armeliaana, osoittaen sormellaan ylöspäin.

Hänen oman makuuhuoneensa akkuna herätti lukemattomia ajatuksia, jotka
sekaantuivat näihin ja seurasivat toinen toistaan kuin vyöryvät aallot.
Missä olikaan niiden kesyttömien lintujen pesä, jotka aina liitelivät
meren yläpuolella myrskyilmalla; mistä tulivat pilvet ja ensin
alkoivat; mistä tuuli lähti kohisemaan ja missä se lakkasi; voisiko se
paikka, jossa hän ja Florence olivat niin usein istuneet katselemassa
ja puhelemassa näistä asioista, aina näyttää entisensä kaltaiselta
ilmankin heitä ja pitäisikö, jos hän olisi kaukana, Florence sitä
samanlaisena istuessaan siellä yksin?

Hänen piti ajatella myöskin Tootsia ja kandidaatti Feederiä, kaikkia
poikia, tohtoria, rouva ja neiti Blimberiä, kotia, tätiään ja neiti
Toxia, isäänsä, Dombey ja Poikaa, Walteria ja hänen köyhää vanhaa
enoaan, joka oli saanut tarvitsemansa rahat, ja karheaäänistä,
rautakätistä kapteenia. Sitäpaitsi hänen piti päivän mittaan
tehdä monta pikku vierailua, kouluhuoneeseen, tohtori Blimberin
työhuoneeseen, rouva Blimberin yksityiseen huoneeseen, neiti Blimberin
luo ja koiraa katsomaan. Sillä hänellä oli nyt vapaa pääsy kaikkialle
talossa, jossa hän sai liikkua mielensä mukaan, ja kun hän halusi erota
kaikista hyvänä ystävänä, kävi hän kaikkien luona. Välillä hän haki
kirjoista oikeat kohdat Briggsille, joka menetti ne tuon tuostakin
näkyvistään, välillä hän haki sanakirjoista sanoja toisille pojille,
jotka olivat pulassa, välillä taas piti silkkilankavyyhtiä, kun rouva
Blimber keri sitä, ja toisinaan hän järjesti Cornelian kirjoituspöydän
kuntoon. Joskus hän hiipi tohtorin työhuoneeseen, istui matolla hänen
oppineitten jalkainsa juuressa, käänteli hiljalleen pallokarttoja ja
kulki maailman ympäri tai teki lentomatkan etäisiin tähtiin.

Lyhyesti sanoen, näinä loma-ajan edellisinä päivinä, jolloin toiset
pojat tekivät työtä henkensä kaupalla kertaamalla koko lukukauden
opinnot, oli Paul sellaisen etuoikeutetun oppilaan asemassa, jollaista
ei ollut koskaan ennen nähty tässä talossa. Hän tuskin saattoi uskoa
sitä itsekään, mutta hänen vapautensa kesti tunnista tuntiin ja
päivästä päivään, ja jokainen hyväili pikku Dombeyta. Tohtori Blimber
oli niin tarkka hänen puolestaan, että Johnson kerran sai poistua
päivällispöydästä, kun oli ajattelemattomasti sanonut häntä "pikku
Dombey-raukaksi". Paulin mielestä oli rangaistus perin ankara, vaikka
hän olikin nuo sanat kuullessaan punastunut ja ihmetellyt, miksi
Johnson häntä sääli. Sitäkin epäilyttävämmältä tuntui hänestä tämä
tuomio, kun hän oli edellisenä iltana varmasti kuullut, kuinka tohtori
itse oli painavalla sanallaan myöntänyt oikeaksi rouva Blimberin
väitteen, että pikku Dombey-parka oli entistäkin pikkuvanhempi. Ja
nyt Paul alkoi ajatella, että varmaankin merkitsi pikkuvanha samaa
kuin hyvin hoikka ja kevyt ja helposti väsyvä ja sellainen, joka pyrki
asettumaan missä tahansa pitkäkseen lepäämään, sillä hän ei voinut olla
huomaamatta, että päivä päivältä nämä taipumukset yhä enemmän saivat
hänessä valtaa.

Vihdoin valkeni juhlapäivä. Tohtori Blimber sanoi aamiaispöydässä:
"Hyvät herrat, me aloitamme lukumme ensi kuun viidentenäkolmatta
päivänä." Toots vapautti itsensä heti alamaisuudestaan ja pani
sormuksen sormeensa. Mainitessaan heti senjälkeen sattumalta tohtoria
keskustelussa hän lausui vain pelkästään "Blimber". Tämä itsenäisyyden
ilmaus herätti vanhemmissa oppilaissa ihailua ja kateutta, mutta
nuoremmat olivat kauhuissaan ja ihmettelivät, ettei mikään hirsi
pudonnut alas ja murskannut häntä.

Illan juhlaan ei viitattu pienimmälläkään sanalla aamiaista!
päivällispöydässä, mutta kaiken päivää oli talossa hälinää.
Harhaillessaan kaikkialla Paul tutustui monenlaisiin ihmeellisiin
penkkeihin ja kynttilänjalkoihin ja näki vierashuoneen oven
ulkopuolella vihreällä kankaalla verhotun harpun. Päivällisellä
näytti rouva Blimberin pää myöskin jonkin verran oudolta, ikäänkuin
hän olisi sitonut tukkansa liian lujalle, Ja vaikka neiti Blimberillä
oli kummallakin ohimollaan siro sileä suortuva, näyttivät hänen omat
pikku kiharansa niiden alla olevan paperirullille käärittyinä, vieläpä
teatteri-ilmoituksille, sillä Paul luki "Kuninkaallinen Teatteri"
Cornelian toisen välkkyvän silmälasin ja "Brighton" toisen yläpuolelta.

Illan lähestyessä oli nuorten herrain makuuhuoneissa näkyvissä suuri
varasto valkeita liivejä ja kaulaliinoja ja sellainen poltetun tukan
haju, että tohtori Blimber lähetti yläkertaan palvelijan kysymään
kohteliaasti, oliko talossa tulipalo. Mutta kähertäjä oli vain
kähertämässä nuorukaisten hiuksia ja kuumensi ammatti-innossaan
pihtejään liiaksi.

Kun Paul oli pukeutunut — mikä tapahtui hyvin pian, sillä hän
tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja väsyneeksi — lähti hän alakertaan
vierashuoneeseen ja tapasi siellä tohtori Blimberin kävelemässä
edestakaisin täysin puettuna, mutta arvokkaan ja huolettoman näköisenä
ikäänkuin olisi ajatellut vain mahdolliseksi, että joku tuttava voisi
kohdakkoin pistäytyä tervehtimään. Vähän myöhemmin ilmestyi rouva
Blimber, Paulin mielestä oikein rakastettavana, yllään niin monta
hametta, että täytyi tehdä oikein retki kiertääkseen hänen ympärinsä.
Pian äitinsä jälkeen tuli alas neiti Blimber, vähän puristuneen
näköisenä tosin, mutta hyvin miellyttävänä.

Sitten saapuivat Toots ja Feeder. Kummallakin oli hattu kädessään
kuin olisivat asuneet jossakin muualla, ja kun pöydänkattaja ilmoitti
heidät, virkkoi tohtori Blimber: "Kas vain, sepä hauskaa!" ja
näytti olevan kovin iloinen nähdessään heidät. Toots oikein loisti
jalokivineen ja nappeineen ja oli niin selvillä tästä asiasta, että
käteltyään tohtoria ja kumarrettuaan rouva ja neiti Blimberille veti
Paulin syrjään ja kysyi: "Mitä arvelet tästä, Dombey?"

Mutta vaikka Toots tunsikin tällaista ujoa itseluottamusta, näytti hän
olevan aika lailla epätietoinen siitä, oliko ylimalkaan sopivaa panna
kiinni alinta liivinnappia ja oliko, kun kylmästi harkitsi kaikkia
asianhaaroja, parasta pitää kalvosimia ylös vai alas käännettyinä.
Kun hän huomasi, että Feederin kalvosimet oli käännetty ylös, teki
hän samoin. Mutta kun seuraavalla uudella vieraalla oli kalvosimet
käännetty alas, muutti Tootskin omansa niin. Vieraiden saapuessa
nopeammin toinen toisensa jäljestä olivat eroavaisuudet liivinnappien,
ei ainoastaan alimman, vaan ylimmänkin, kiinnittämisessä niin
lukuisat ja monimutkaiset, että Toots lakkaamatta hypisteli mainittua
vaatekappalettaan kuin olisi näppäillyt soittokonetta ja näytti
joutuvan kerrassaan ymmälle tästä lakkaamattomasta puuhailusta.

Kun kaikki nuoret herrat, kaulahuivi sidottuna tiukalle, tukka
käherrettynä, kiiltävät tanssikengät jalassa ja paras hattu kädessä oli
toinen toisensa jälkeen ilmoitettu ja esitelty, saapui tanssinopettaja
Baps ynnä hänen rouvansa, jota kohtaan rouva Blimber oli erittäin
ystävällinen ja alentuva. Baps oli hyvin vakava herra, joka puheli
hitaasti ja tasaisesti. Ennenkuin hän oli seisonut lampun alla
viittä minuuttia, alkoi hän kysellä Tootsilta (joka oli kaikessa
hiljaisuudessa verrannut tanssikenkiään hänen kenkiinsä), kuinka hänen
mielestään olisi parasta käsitellä niitä raaka-aineita, joita tuotiin
Englannin satamiin korvaukseksi ulkomaille virtaavasta kullasta. Toots,
jonka mielestä kysymys tuntui sotkuiselta, vastasi, että parasta olisi
ne keittää. Mutta Baps ei tuntunut pitävän sitä sopivana.

Paul liukui nyt alas pieluksilla varustetusta sohvannurkasta, jossa hän
oli tehnyt havaintojaan, ja lähti alakertaan teehuoneeseen odottaakseen
siellä Florencea, jota ei ollut nähnyt lähes pariin viikkoon,
sillä hänen oli täytynyt pysyä tohtori Blimberin talossa edellinen
lauantai ja sunnuntai, jotta ei olisi vilustunut. Florence saapuikin
heti näyttäen kovin kauniilta yksinkertaisessa tanssiaispuvussaan,
tuoreita kukkia kädessä, ja kun hän polvistui lattialle kiertääkseen
käsivartensa Paulin kaulaan ja suudellakseen häntä (sillä saapuvilla ei
ollut muita kuin se palvelijatar, joka oli osoittanut ystävällisyyttä
Paulia kohtaan, ja eräs toinen nuori tyttö, jonka oli määrä tarjoilla
teetä), oli Paulin vaikea päästää häntä irti ja loitota hänen rakkautta
loistavista silmistään.

"Mutta mikä sinun on, Floy?" kysyi Paul melkein varmana siitä, että oli
nähnyt kyyneleen sisarensa silmässä.

"Ei mikään, kultaseni, ei mikään", vastasi Florence.

Paul kosketti hänen poskeaan lempeästi sormellaan — ja siinä oli
kyynel! "Mutta miksi, Floy!" huudahti hän.

"Pian lähdetään kotiin yhdessä, ja minä hoidan sinua, rakkaani",
virkkoi Florence.

"Hoidat minua!" kertasi Paul.

Paul ei voinut ymmärtää, mitä se tähän kuului tai miksi molemmat
palvelijattaret katselivat heitä niin vakavasti tai miksi Florence
käänsi päänsä hetkiseksi pois ja sitten taas Pauliin päin, hymyillen
ystävällisesti.

"Floy", sanoi Paul, pidellen kiinni sisarensa tummista kiharoista,
"sanoppas, olenko minä sinunkin mielestäsi käynyt varhaisvanhaksi."

Florence naurahti, hyväili häntä ja vastasi: "Et."

"Mutta ne väittävät niin", sanoi Paul, "ja minä tahtoisin tietää, mitä
he tarkoittavat".

Siihen katkesi heidän keskustelunsa, sillä ovelta kuului kova
kaksoiskoputus, jolloin Florence kiirehti teepöydän luo. Paulia
kummastutti taas, kun hän näki toisen palvelijattaren kuiskaavan
jotakin Florencelle ikäänkuin lohduttaakseen, mutta se haihtui pian
hänen mielestään, kun huoneeseen saapui uusia vieraita.

Ne olivat sir Barnet Skettles, lady Skettles ja nuori herra Skettles.
Tämän nuorukaisen oli määrä tulla tohtori Blimberin oppilaaksi loman
jälkeen. Kaikkitietävä huhu oli jo tuonut Feederin huoneeseen tiedon
siitä, että sir Barnet Skettles oli Alahuoneen jäsen ja että kun hän
vihdoin saisi itseensä kiintymään puhemiehen huomion (niinkuin jo
kolme neljä vuotta oli odotettu) hän varmaankin ravistelisi tuntuvasti
radikaaleja.

"Ja mikä huone tämä sitten on?" kysyi lady Skettles Paulille
ystävälliseltä palvelijattarelta.

"Tohtori Blimberin työhuone, arvoisa rouva", kuului vastaus.

Lady Skettles tarkasteli huonetta lornettinsa läpi ja virkkoi sir
Barnet Skettlesille hyväksyvästi nyökäten: "Oikein hyvä." Sir Barnet
myönsi sen, mutta nuori herra Skettles näytti epäluuloiselta ja
arvostelevalta.

"Ja tämä pikku olento sitten", virkkoi lady Skettles kääntyen Pauliin
päin, "onko hän —"

"Yksi oppilaista, arvoisa rouva", sanoi palvelijatar.

"Ja mikä on sinun nimesi, kalpea lapsi?" kysyi lady Skettles.

"Dombey", vastasi Paul.

Nyt sekaantui sir Barnet Skettles heti keskusteluun ja sanoi, että
hänellä oli ollut kunnia tavata Paulin isä yleisillä päivällisillä, ja
lausui sen toivomuksen, että hän jaksoi hyvin. Sitten Paul kuuli hänen
sanovan lady Skettlesille: "City — hyvin rikas — hyvin kunnianarvoisa —
tohtori mainitsi siitä." Ja senjälkeen hän virkkoi Paulille: "Sanoppa
arvoisalle isällesi, että sir Barnet Skettles oli iloinen kuullessaan
hänen jaksavan oikein hyvin ja lähetti hänelle parhaat terveisensä."

"Kyllä, herra", vastasi Paul.

"Tässä on minun reipas poikani", virkkoi sir Barnet Skettles. "Barnet",
virkkoi hän pojalleen, joka koetti saada etukäteen korvausta tuleville
opinnoilleen luumukakusta, "tässä on nuori herra, joka sinun pitää
tuntea. Tässä on nuori herra, jonka sinä saat tuntea, Barnet", lisäsi
sir Barnet Skettles, ilmaisten erikoisen painokkaasti tämän lupansa.

"Millaiset silmät! Millainen tukka! Kuinka rakastettavat kasvot!"
huudahti lady Skettles hiljaisella äänellä katsellessaan Florencea
lornettinsa läpi.

"Sisareni", sanoi Paul esittäen hänet.

Skettlesien tyytyväisyys oli nyt täydellinen. Ja kun lady Skettles oli
ensi näkemältä tuntenut mieltymystä Paulia kohtaan, lähtivät he kaikki
yhdessä yläkertaan sir Barnet Skettlesin pitäessä huolta Florencesta ja
nuoren Barnetin tullessa heidän jäljessään.

Nuori Barnet ei jäänyt pitkäksi ajaksi taustalle senjälkeen kun he
olivat astuneet vierashuoneeseen, sillä tohtori Blimber oli ennen
pitkää saanut hänet tanssimaan Florencen kanssa. Paulin mielestä hän
ei näyttänyt erikoisen onnelliselta eikä juuri miltään muultakaan
kuin nyrpeältä eikä tuntunut välittävän siitä, mitä teki; mutta kun
Paul kuuli lady Skettlesin sanovan rouva Blimberille lyöden tahtia
viuhkallaan, että hänen poikakultansa oli silminnähtävästi ihan
kuolettavasti ihastunut pikku enkeliin, neiti Dombeyhin, täytyi Paulin
otaksua hänen olevan autuuden tilassa, vaikkei sitä päältä päin
huomannut.

Pikku Paulin mielestä oli omituinen sattuma, ettei kukaan ollut
anastanut hänen paikkaansa pielusten välissä ja että hänen palatessaan
kaikki tekivät hänelle tilaa, niin että hän pääsi jälleen sinne,
ja muistivat sen kuuluvan hänelle. Kukaan ei myöskään seisonut
hänen edessään, kun he huomasivat hänen haluavan katsella Florencen
tanssimista, vaan jättivät hänen edessään näköalan vapaaksi, niin että
hän saattoi tarkata sisartaan. Olivatpa he niin ystävällisiä, oudotkin,
joita pian saapui lukuisasti, että tulivat tuon tuostakin puhelemaan
hänen kanssaan ja kyselivät, kuinka hän jaksoi, särkikö hänen päätään
ja oliko hän väsyksissä. Hän oli kovin kiitollinen heille kaikesta
heidän ystävällisyydestään ja huomaavaisuudestaan ja nojasi selkäänsä
pieluksiin. Rouva Blimber ja neiti Skettles istuivat samalla sohvalla,
ja Florence istahti hänen viereensä aina kun oli päässyt tanssimasta,
ja se teki Paulin hyvin onnelliseksi.

Florence olisi tahtonut istua hänen vieressään kaiken iltaa
tanssimatta ollenkaan omasta aloitteestaan, mutta Paul sai hänet
tanssimaan sanomalla, että se tuottaisi hänelle suurta iloa. Ja totta
hän puhuikin, sillä hänen pikku sydämensä paisui ja hänen kasvonsa
hehkuivat, kun hän näki, kuinka kovasti kaikki ihailivat hänen
sisartaan, joka oli koko salin kaunis pieni ruusunnuppu.

Pehmeästä pieluspesästään Paul saattoi nähdä ja kuulla melkein
kaikki, mitä tapahtui, ikäänkuin juhla olisi pantu toimeen hänen
huvikseen. Muiden pikku huomioiden joukossa hän pani merkille, että
tanssinopettaja Baps ryhtyi keskusteluun sir Barnet Skettlesin kanssa
ja kysyi hyvin pian samoin kuin oli kysynyt Tootsilta, kuinka olisi
käsiteltävä niitä raaka-aineita, joita tulvi Englannin satamiin
korvaukseksi ulkomaille valuvasta kullasta. Se tuntui Paulista niin
salaperäiseltä, että häntä kovasti halutti tietää, mitä niillä olisi
tehtävä. Sir Barnet Skettlesillä oli paljon sanomista siitä asiasta,
ja hän sanoikin, mutta se ei näyttänyt ratkaisevan kysymystä, sillä
Baps virkkoi: "Niin kyllä, mutta jos Venäjä toisi tänne talinsa?" Se
mykistytti sir Barnetin, sillä hän ei osannut sen kuultuaan muuta kuin
pudistaa päätään ja sanoa: "No, silloin kai olisi taas turvauduttava
puuvillavarastoihin."

Sir Barnet Skettles katseli Bapsin jälkeen ja meni ilahduttamaan rouva
Bapsia (tämä kun yksin jääneenä oli katselevinaan harppua soittavan
herran nuottivihkoa) sennäköisenä kuin olisi pitänyt häntä varsin
arvokkaana miehenä. Pian senjälkeen hän huomauttikin siitä tohtori
Blimberille ja kysyi, saisiko hän udella, kuka tuo herra oli ja oliko
hän ehkä kauppakamarin jäsen. Tohtori Blimber vastasi: "Ei, luultavasti
ei; muuten hän on professori —"

"Tilastotieteessä tai jollakin sentapaisella alalla, eikö niin?"
huomautti sir Barnet Skettles.

"Ei, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber hieroen leukaansa, "eipä
juuri".

"Sen ainakin uskallan, väittää, että hänellä on tekemistä numerojen
kanssa", sanoi sir Barnet Skettles.

"Niin tosiaankin", myönsi tohtori Blimber, "mutta ei sellaisten.
Herra Baps on hyvin kunnianarvoisa mies, sir Barnet, mutta oikeastaan
tanssitaidon professori."

Paul hämmästyi nähdessään, kuinka perinpohjin tämä uutinen muutti
sir Barnet Skettlesin mielipiteen herra Bapsista ja että sir Barnet
joutui suorastaan raivoihinsa ja tuijotti Bapsia kiukkuisesti huoneen
poikki. Menipä hän niinkin pitkälle, että puhuessaan tapauksesta
lady Skettlesille toivotti Bapsin hiiteen ja sanoi tuollaisen
ammatin sopivan oikein hyvin yhteen Bapsin suunnattoman ja kirotun
häpeämättömyyden kanssa.

Paul huomasi vielä muutakin. Juotuaan muutamia lasillisia kuumennettua
viiniä alkoi Feeder olla iloisella tuulella. Tanssi suoritettiin
ylimalkaan jäykästi, ja soitto oli hyvin juhlallista — suorastaan
kuin kirkkomusiikkia — mutta viinilasillisten jälkeen Feeder sanoi
Tootsille aikovansa antaa vähän vauhtia tälle puuhalle. Sitten hän
alkoi tanssia ikäänkuin ei olisi muuta ajatellutkaan kuin tanssimista
ja houkutteli salaa soitonkin hurjiin säveliin. Sitäpaitsi hän kävi
erittäin huomaavaksi naisia kohtaan ja tanssiessaan neiti Blimberin
kanssa kuiskasi — kuiskasi hänelle! — mutta ei niin hiljaa, ettei Paul
olisi sitä kuullut, seuraavan huomattavan runon:

    "Vaikk' inha vilpin pesä mielen' ois,
    en sulle koskaan pahoin tehdä vois."

Nämä säkeet Paul kuuli hänen toistavan neljälle neitoselle peräkkäin.
Niinpä Feederillä olikin syytä sanoa Tootsille, että hän pelkäsi
itselleen käyvän huonosti huomenna!

Rouva Blimber kävi levottomaksi tästä jokseenkin sopimattomasta
käytöksestä ja etenkin soiton sävyn muuttumisesta, sillä nyt alkoi
kuulua alhaisia sävelmiä, jotka olivat tavallisia kaduilla ja senvuoksi
saattaisivat loukata lady Skettlesiä. Mutta lady Skettles oli niin
ystävällinen, että pyysi rouva Blimberiä olemaan puhumatta siitä
enempää ja kuunteli mahdollisimman kohteliaasti selitystä, kuinka
kandidaatti Feeder joskus meni liiallisuuksiin näissä tilaisuuksissa,
ja huomautti, että tuo herra oli asemaansa nähden hyvin puoleensavetävä
mies ja että häntä erikoisesti miellytti vaatimaton tukan malli. (Kuten
aikaisemmin on mainittu, oli Feederin tukka noin neljännestuuman
pituinen.)

Eräällä tanssien väliajalla lady Skettles kysyi Paulilta, pitikö
hän paljon soitosta. Paul vastasi pitävänsä soitosta ja laulusta
ja lisäsi, että jos lady Skettlesillä oli sama maku, pitäisi hänen
kuulla Florencen laulavan. Lady Skettles keksi heti olevansa ihan
nääntymäisillään tätä nautintoa odottaessaan, ja vaikka Florence aluksi
kovin pelästyi, kun häntä pyydettiin laulamaan niin suurelle seuralle,
ja hartaasti tahtoi vapautusta siitä, meni hän kuitenkin suoraa päätä
pianon luo ja aloitti, kun Paul kutsui hänet luokseen ja sanoi:
"Laulathan, Florence? Minun tähteni, rakkaani!" Kun kaikki vetäytyivät
vähän syrjään, jotta Paul voisi katsella sisartaan, ja kun hän näki
Florencen istuvan siinä yksin niin nuorena ja hyvänä ja kauniina ja
ystävällisenä häntä kohtaan ja kuuli värisevän äänen kaikuvan niin
luonnollisena ja suloisena ja tajusi hiljaisuudesta kohoavan esiin
kultaisen ketjun, joka yhdisti hänet kaikkeen elämän rakkauteen ja
onneen, silloin hän käänsi kasvonsa poispäin kätkeäkseen kyyneleensä.
Ei senvuoksi, että laulu oli liian kaihoisa tai surumielinen, vaan
siksi, että Florence oli niin rakas hänelle, niinkuin hän selitti
toisille, jotka kyselivät syytä hänen kyyneliinsä.

Kaikki he pitivät Florencesta. Ja kuinka olisi muu ollut
mahdollistakaan! Paul oli etukäteen arvannut niin käyvän. Hänen
istuessaan siinä sohvan nurkassa pielusten varassa kädet rauhallisesti
ristissä, toinen sääri allaan, saattoivat harvat aavistaa, millainen
voitonriemu ja ilo täytti hänen lapsenrintansa, kun hän katseli
sisartaan, tai millaista suloista rauhallisuutta hän tunsi.
Haltioituneita ihastuksen ilmaisuja "Dombeyn sisaresta" kuului hänen
korviinsa kaikkien poikien suusta. Jokaisen huulilta tulvi ylistystä
maltilliselle ja ujolle pikku kaunottarelle. Lakkaamatta hän kuuli
mainittavan Florencen lahjakkuutta ja taitavuutta, ja kuin kesäillan
ilmassa leijaillen oli kaikkialle levinnyt Florenceen ja häneen
kohdistunut epämääräinen ystävällisyyden tunne, joka teki niin hyvää ja
liikutti häntä.

Hän ei tietänyt miksi. Sillä kaikki se, mitä Paul katseli ja tunsi
ja ajatteli tuona iltana — läsnä ja poissa olevia, nykyisyyttä ja
menneisyyttä — sekaantui yhteen kuin sateenkaaren värit tai eri
vivahdukset monikirjavissa linnuissa auringon paistaessa niihin tai
värit vaalenevalla taivaanrannalla auringon laskiessa. Ne monet asiat,
joita hänen oli pitänyt viime aikoina ajatella, liitelivät hänen
silmiensä editse laulun aikana. Ei niin, että ne olisivat jälleen
vaatineet hänen tarkkaavaisuuttaan tai koskaan enää vaatisivat, vaan
rauhallisesti loppuun käsiteltyinä ja menneisyyteen siirtyneinä.
Yksinäinen akkuna, josta hän oli katsellut aikoja sitten, avautui
merelle monien penikulmien päähän. Aalloilla keinuteltiin ja
tyynnytettiin lepoon mielikuvia, jotka olivat täyttäneet hänen
mielensä vielä eilispäivänä ja nyt häipyivät näkymättömiin kuin
murtuneet laineet. Hän luuli vielä erottavansa sisarensa laulussa,
äänten sorinassa ja jalkojen kopinassa saman salaperäisen kohinan,
jota oli ihmetellyt maatessaan lepovuoteellaan meren rannalla.
Samaa muistuttivat hänelle ohi kiitävät kasvot ja Tootsin kömpelö
kohteliaisuus, tämä kun kävi tuon tuostakin puristamassa hänen
kättään. Paul luuli vielä kuulevansa salaperäistä kohinaa yleisen
ystävällisyyden läpi, ja se yleinen usko, että hän oli varhaisvanha,
tuntui olevan yhteydessä sen kanssa, hänen käsittämättään oikein millä
lailla. Näin istui pikku Paul mietiskellen, kuunnellen, katsellen ja
uneksien ja oli hyvin onnellinen.

Vihdoin tuli lähdön aika, ja silloin saattoi huomata seurassa
mielenliikutusta. Sir Barnet Skettles toi nuoremman Skettlesin Paulin
luo hyvästelemään ja pyysi, että Paul muistaisi sanoa arvoisalle
isälleen sir Barnet Skettlesin parhaat terveiset ja kertoa hänen
toivovan, että molemmat pojat tulisivat hyviksi ystäviksi. Lady
Skettles suuteli häntä, pyyhkäisi hänen tukkansa pois otsalta ja
syleili häntä. Tulipa rouva Bapskin — ja se ilahdutti Paulia — harppua
soittavan miehen nuottivihkon äärestä ja lausui hänelle jäähyväiset
yhtä sydämellisesti kuin kuka muu tahansa huoneessa olijoista.

"Hyvästi, tohtori Blimber", sanoi Paul ojentaen kätensä.

"Hyvästi, pikku ystäväni", vastasi tohtori.

"Olen hyvin kiitollinen teille, tohtori", lisäsi Paul katsellen
viattomasti hänen ankaroihin kasvoihinsa. "Olkaa hyvä ja käskekää
pitämään huolta Diogeneesta."

Diogenes oli koira, jolla ei ollut elämässään ollut ainoaakaan
ystävää ennen Paulia. Tohtori lupasi, että Paulin poissa ollessa
huolehdittaisiin tarkoin Diogeneesta, ja kun Paul oli taas kiittänyt ja
kätellyt häntä, lausui hän rouva Blimberille ja Cornelialle jäähyväiset
niin sydämellisen vakavasti, että rouva Blimber unohti puhua Cicerosta
lady Skettlesille, vaikka hänellä oli ollut sellainen aikomus koko
illan. Cornelia tarttui Paulin molempiin käsiin ja sanoi: "Dombey,
Dombey, sinä olet aina ollut lempioppilaani. Jumala sinua siunatkoon!"
Ja Paulin mielestä se osoitti, kuinka helposti voi tehdä väärin
jollekin henkilölle, sillä neiti Blimber oli nyt tosiaankin vilpitön,
niin ankara kuin hän olikin ollut vaatimuksissaan.

Sitten kuului poikien kesken suhinaa: "Dombey lähtee! Pikku Dombey
lähtee!" ja kaikki riensivät Paulin ja Florencen jäljestä alas
portaille ja käytävään, koko Blimberin perhe mukana. Sellaista, sanoi
Feeder ääneensä, ei ollut hänen aikanaan kertaakaan ennen sattunut
ainoallekaan pojalle, mutta vaikeata oli tietää, oliko tämä totta vai
viinipikarien ansiota. Palvelijat, pöydänkattaja etunenässä, halusivat
kaikki saattaa pikku Dombeyta. Olipa heikkosilmäinen nuori mieskin
kantaessaan Paulin kirjoja ja matkatavaroita vaunuihin, joiden oli
määrä kuljettaa Florence veljineen rouva Pipchinin luokse yöksi,
ilmeisesti liikutettu.

Ei edes hellempien tunteitten vaikutus pojissa — he olivat kaikki
järjestään hullaantuneet Florenceen — voinut estää heitä lausumasta
hyvin äänekkäitä jäähyväisiä Paulille heiluttamalla hattujaan hänen
jälkeensä, tunkeutumalla alakertaan puristamaan hänen kättään ja
huutamalla hänelle kukin vuorostaan: "Dombey, älä unohda minua!" He
ilmaisivat tunteitaan muutenkin kovin meluisasti, mikä oli kerrassaan
tavatonta näiden opiskelijain kesken. Paul kysyi kuiskaten Florencelta,
joka kääri hänet vaatteisiin ennenkuin ovi avattiin, kuuliko hän
poikain melua. Unohtaisiko hän sitä koskaan? Oliko hän iloinen siitä?
Ja voimakas ilo loisti Paulin silmistä hänen puhellessaan Florencelle.

Vielä kerran Paul kääntyi jäähyväisiksi ja katsoi niin moniin
kasvoihin, jotka olivat suuntautuneet häneen, ihmetellen nähdessään
kuinka ne kaikki loistivat ja säteilivät ja kuinka ne olivat
kokoontuneet vieretysten kuin täpötäydessä teatterissa. Samalla ne
näyttivät aaltoilevan kuin heiluvassa peilissä, ja sitten hän oli
ulkona pimeissä vaunuissa, nojautuen Florenceen. Milloin tahansa hän
senjälkeen muisteli tohtori Blimberin taloa, palasi se hänen mieleensä
sellaisena kuin hän oli nähnyt sen tänä iltana, eikä se koskaan enää
tuntunut todelliselta paikalta, vaan unelta, jossa oli silmä silmän
vieressä.

Mutta se ei ollut kuitenkaan viimeinen muisto tohtori Blimberin
talosta. Tapahtui vielä jotakin. Toots näet esiintyi vielä. Hän laski
odottamatta alas vaunujen akkunan, kurkisti sisään ja sanoi kerrassaan
kummallisesti hihittäen: "Onko Dombey siellä?" ja pani sen taas heti
kiinni odottamatta vastausta. Eikä edes se ollut Tootsin viimeinen
temppu, sillä ennenkuin ajaja ennätti panna vaunut liikkeelle, laski
hän alas toisen akkunan, kurkisti sisään samalla lailla hihittäen
ja virkkoi samanlaisella äänenpainolla: "Onko Dombey siellä?" minkä
jälkeen hän katosi samoin kuin äskenkin.

Kuinka Florence nauroikaan! Paul muisti sen usein ja nauroi silloin
aina itsekin.

Mutta monista asioista, joita pian jälkeenpäin sattui — seuraavana
päivänä ja senjälkeen — oli Paulilla vain hämärä muisto, kuten
esimerkiksi, miksi he viipyivät rouva Pipchinin luona päiviä ja öitä
sensijaan että olisivat lähteneet kotiin, miksi hän makasi vuoteessa
Florencen istuessa hänen vieressään, oliko huoneessa käynyt hänen
isänsä vai oliko se vain suuri varjo seinällä, oliko hän kuullut
lääkärin sanovan jostakin henkilöstä, että jos hänet olisi siirretty
pois ennen sitä tilaisuutta, jonka herättämät mielikuvat olivat liian
voimakkaita hänen omaan heikkouteensa verrattuina, olisi hän kaiketi
kokonaan riutunut.

Eikä hän liioin voinut muistaa, oliko hän usein sanonut Florencelle:
"Oi, Floy, vie minut kotiin äläkä milloinkaan jätä minua!" mutta hän
luuli niin tapahtuneen. Toisinaan hän kuvitteli kuulleensa itsensä
toistelevan: "Vie minut kotiin, Floy. Vie minut kotiin!"

Mutta hän muisti kotiin tullessaan, kun häntä kannettiin ylös tuttuja
portaita, että vaunut olivat tärisseet monta tuntia yhtä mittaa,
samalla kun hän oli maannut Florencen istuessa hänen vieressään ja
vanha rouva Pipchin istui vastapäätä. Niinikään hän muisti vanhan
vuoteensa, kun hänet laskettiin sille, tätinsä, neiti Toxin ja Susanin,
mutta myös jotakin muuta äsken tapahtunutta, mikä yhä pani hänet
ymmälle.

"Tahtoisin mielelläni puhua Florencen kanssa", sanoi hän. "Nyt heti
kahden kesken!"

Sisar kumartui hänen puoleensa, ja toiset vetäytyivät syrjään.

"Floy kulta, eikö isä ollut käytävässä, kun minut tuotiin vaunuista?"

"Oli, rakkaani."

"Eihän hän itkenyt mennessään huoneeseensa, kun oli nähnyt minun
tulevan, vai kuinka, Floy?"

Florence pudisti päätään ja painoi huulensa hänen poskeaan vastaan.

"Minusta on oikein hauskaa, ettei hän itkenyt", virkkoi pikku Paul.
"Minä luulin hänen itkeneen. Älä kerro toisille, että kysyin."




VIIDESTOISTA LUKU

Kapteeni Cuttlen hämmästyttävä oveluus ja Walter Gayn uusi toimi


Walter ei osannut muutamiin päiviin päättää, kuinka hänen oli
meneteltävä Barbadosia koskevassa asiassa. Muuten hänellä oli heikko
toivo, että Dombey ehkä ei ollut ajatellut, mitä oli sanonut, tai
muuttaisi mielensä ja ilmoittaisi hänelle, ettei hänen tarvinnutkaan
lähteä. Mutta kun ei tapahtunut mitään, mikä olisi antanut vähääkään
vahvistusta tälle käsitykselle (se olikin kyllin epätodenmukainen
jo semmoisenaan), ja kun aika kului eikä hänellä ollut päivääkään
hukattavana, tuntui hänestä siltä, että oli ryhdyttävä toimiin enempää
vitkastelematta.

Päävaikeutena oli se, että hänen oli kerrottava tämä olojensa muutos
Sol-enolle, jolle hän tiesi sen olevan ankaran iskun. Sitä vaikeampi
hänen oli masentaa Sol-enon mieltä niin hämmästyttävällä uutisella, kun
he olivat hiljattain päässeet lujemmalle pohjalle ja ukko oli käynyt
niin iloiseksi, että pieni takahuone oli taas entisensä kaltainen.
Eno oli maksanut ensimmäisen määräosan velastaan Dombeylle ja sanoi
selviävänsä lopustakin. Kovin surulliselta tuntui siis välttämättömyys
lannistaa hänet taas, kun hän oli kolauksestaan niin miehekkäästi
virkistynyt.

Mutta mahdotonta oli kadota salaa hänen näkyvistään. Hänen täytyi
saada tietää se etukäteen, ja vaikeinta oli keksiä, millä lailla sen
kertoisi. Walter käsitti, ettei hänen vallassaan ollut valita lähteäkö
vai ei. Dombey oli puhunut totta sanoessaan häntä nuoreksi ja hänen
enonsa taloudellista asemaa heikoksi. Sitäpaitsi Dombey oli selvästi
ilmaissut sillä katseella, joka seurasi näitä huomautuksia, että jos
hän kieltäytyisi lähtemästä, saisi hän jäädä kotiin, jos halusi,
mutta ei hänen liikkeeseensä. Walter ja hänen enonsa olivat suuressa
velassa Dombeylle, ja se johtui Walterin omasta pyynnöstä. Hän olisi
voinut vähitellen itsekseen epäillä, voisiko hän koskaan saavuttaa
esimiehensä suosiota, ja ajatella, että Dombey oli silloin tällöin
taipuvainen kohtelemaan häntä niin halveksivalla tavalla, ettei se
ollut oikeudenmukaista. Mutta se, mikä oli hänen velvollisuutensa ilman
tätä asianhaaraa, oli hänen velvollisuutensa myöskin sen uhalla — tai
se oli ainakin Walterin käsitys ja velvollisuus oli täytettävä.

Kun Dombey oli katsonut häneen ja sanonut, että hän oli nuori ja
hänen enonsa varallisuus huono, oli hänen kasvoilleen levinnyt
ylenkatseellinen ilme, joka selvästi lausui julki, että Walter
varmaankin olisi kovin tyytyväinen voidessaan elää joutilaana ahtaisiin
oloihin joutuneen vanhan miehen kustannuksella, mikä loukkasi syvästi
pojan ylevää mieltä. Päättäen todistaa Dombeylle, mikäli se kävi päinsä
ilman sanoja, että hän oli erehtynyt, Walter oli koettanut osoittaa
tuon Länsi-Intiaa koskevan välikohtauksen jälkeen enemmänkin hilpeyttä
ja toimeliaisuutta kuin ennen, jos se ylimalkaan oli mahdollista niin
vilkkaalle ja innokkaalle pojalle. Hän oli liian nuori ja kokematon
ajatellakseen, että ehkä juuri tämä ominaisuus ei miellyttänyt Dombeyta
ja ettei se ollut mikään sopiva keino päästä esimiehensä suosioon, jos
käyttäytyi tyytyväisesti ja toivehikkaasti ollessaan epäsuosiossa —
joko ansiosta tai ansiotta. Mutta mahdollista on — ainakin mahdollista,
että Dombey näki vain uhmaa nuoren rehellisen olennon muuttuneessa
käytöksessä ja päätti sen musertaa.

"Niin, kerta kaikkiaan on enolle puhuttava asiasta", ajatteli Walter
huoahtaen. Ja koska Walter pelkäsi, että hänen äänensä ehkä voisi vähän
väristä ja että hänen kasvojensa ilme kenties ei olisi niin toivehikas
kuin hän olisi halunnut, jos hän itse kertoisi asian ukolle ja näkisi
sanojensa ensimmäiset vaikutukset ryppyisillä kasvoilla, päätti hän
käyttää hyväkseen mahtavan välittäjän, kapteeni Cuttlen avustusta. Kun
tuli sunnuntai, lähti hän siis aamiaisen jälkeen taas kapteeni Cuttlen
asunnolle.

Matkalla sinne ei hänestä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä muistaa,
että rouva MacStinger lähti joka sunnuntaiaamu kauas kotoa kuuntelemaan
kunnianarvoisaa pastori Melchisedech Howleria. Tämä kirkonmies oli
erotettu toimestaan Länsi-Intian telakoilla sen väärän epäluulon
vuoksi (jonka yhteinen sielun vihollisemme oli herättänyt häntä
vastaan), että hän oli kaivertanut käsiporalla reikiä viiniastioihin
ja sovittanut huulensa aukon kohdalle, ja sitten hän oli julistanut
maailmanloppua tähän päivään asti kahden vuoden ajan kello kymmeneltä
aamuisin ja hankkinut kokoussalin hihkujien lahkoon kuuluvia naisia
ja herroja varten, joihin kunnianarvoisan kirkonmiehen pauhaaminen
oli ensimmäisenä kokousiltana tehnyt niin valtavan vaikutuksen, että
lopuksi suorittaessaan haltioituneena jotakin pyhää tanssia koko joukko
putosi alapuolella olevaan keittiöön ja särki eräälle seurakunnan
jäsenelle kuuluvan mankelin.

Näin oli kapteeni tavattoman hilpeyden hetkellä kertonut Walterille
ja hänen enolleen, levähtäessään "Viehättävän Pegin" toistelemisessa
samana iltana, jolloin Solomon Gills maksoi velkansa Brogleylle.
Kapteeni itse kävi säännöllisesti eräässä läheisessä kirkossa, jonka
katolle kohotettiin valtakunnan lippu joka sunnuntaiaamu ja jossa
hän hyväntahtoisesti piti silmällä poikia, hänellä kun oli suuri
vaikutusvalta heihin salaperäisen koukkunsa vuoksi, sillä varsinaista
suntiota vaivasi sairaloisuus. Koska Walter tunsi kapteenin tapojen
säännöllisyyden, kiirehti hän mahdollisimman nopeasti tavatakseen hänet
vielä kotona. Ja niin hyvä oli hänen vauhtinsa, että hän Brig-aukiolle
kääntyessään sai ilokseen nähdä leveän sinisen takin ja liivit
riippumassa ulkona kapteenin avonaisesta ikkunasta auringonpaisteessa.

Näytti uskomattomalta, että mainitut vaatekappaleet saattoi ihmissilmin
nähdä ilman kapteenia, mutta varmaa oli, että hän ei ollut niiden
sisällä, sillä muuten hänen säärensä — Brigaukion talot kun eivät ole
kovin korkeita — olisivat sulkeneet oven, josta nyt oli vapaa pääsy.
Kovin ihmeissään tästä huomiosta Walter koputti kerran.

"Stinger", kuuli hän selvästi kapteenin sanovan ylhäällä huoneessaan
ikäänkuin se ei olisi laisinkaan kuulunut häneen. Siksi Walter koputti
kaksi kertaa.

"Cuttle", sanoi kapteeni silloin ja ilmestyi heti senjälkeen
akkunaan, kumartuen takin ja liivien yli, yllään puhdas paita ja
housunkannattimet, kaulaliinan riippuessa irrallaan kuin nuora. Päässä
hänellä oli vahakankainen hattunsa.

"Walter!" huudahti kapteeni katsellen kummissaan alas häneen.

"Niin, kapteeni Cuttle, minä täällä olen", vastasi Walter.

"Mitä nyt kuuluu, poikaseni?" kysyi kapteeni huolestuneena.

"Ei suinkaan mitään pahaa ole taas tapahtunut Gillsille?"

"Ei, ei", sanoi Walter. "Enoni voi oikein hyvin, kapteeni Cuttle."

Kapteeni ilmaisi tyytyväisyytensä ja sanoi tulevansa alas avaamaan
oven, kuten hän tekikin.

"Oletpa sinä varhainen, Walter", sanoi kapteeni katsellen häntä yhä
epäluuloisesti heidän kiivetessään portaita ylös.

"Suoraan sanoen, kapteeni Cuttle", virkkoi Walter istuutuen, "minä
pelkäsin, että te olisitte lähtenyt ulos, ja halusin kysyä teidän
ystävällistä neuvoanne".

"Kysy vain", sanoi kapteeni. "Mitä sinä tahdot?"

"Minä tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne, kapteeni Cuttle", vastasi
Walter hymyillen. "Mitään muuta en tarvitse."

"Annappas siis kuulua", sanoi kapteeni. "Olen käytettävissäsi,
poikaseni!"

Walter kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut ja kuinka vaikeaa oli
puhua siitä enolle ja kuinka suuri huojennus hänelle olisi, jos
kapteeni Cuttle ystävällisesti tulisi avuksi. Niin suuri oli kapteenin
hämmästys, kun hän kuuli Walterin uutisen, että hänen kasvonsa
menettivät ilmeensä, ikäänkuin sininen puku, vahakankainen hattu ja
koukku olisivat jääneet omistajatta.

"Mitä minuun tulee, kapteeni Cuttle", jatkoi Walter, "olen nuori,
niinkuin herra Dombey sanoi, eikä minusta tarvitse välittää. Ymmärrän
hyvin, että minun on raivattava itselleni tie maailman läpi, mutta
tänne tullessani ajattelin etenkin kahta seikkaa, jotka koskevat
enoani. En tarkoita sitä, että ansaitsisin olla hänen elämänsä ylpeys
ja ilo — uskottehan, että puhun totta — mutta se minä olen. Ettekö
tekin ole samaa mieltä?"

Kapteeni näytti ponnistelevan päästäksensä ylös hämmästyksensä
syvyyksistä ja saadakseen jonkinlaisen ilmeen leviämään kasvoilleen,
mutta kun yritys ei tuottanut mitään tuloksia, nyökkäili vahakankainen
hattu vain mykän merkitsevästi.

"Jos elän ja pysyn terveenä", jatkoi Walter, "enkä sitä epäilekään,
voin Englannista lähtiessäni tuskin enää toivoa koskaan näkeväni
enoa. Hän on vanha, kapteeni Cuttle, ja sitäpaitsi hän on tottunut
tähänastiseen elämäänsä —"

"Juuri niin, Walter", vahvisti kapteeni äkkiä vilkastuen.

"Ja jos hän olisi äskettäin kuollut tavaravarastonsa ja kaikkien
niiden esineitten menettämisen vuoksi, joihin hän oli tottunut monien
vuosien kuluessa, niin ettekö luule, että hän kuolisi vielä pikemmin
menettäessään —"

"Sisarenpoikansa", tokaisi kapteeni. "Varmasti."

"Meidän tulee siis", virkkoi Walter koettaen puhua iloisesti, "koettaa
parhaamme mukaan saada hänet uskomaan, että ero on vain tilapäinen.
Mutta minä pelkään, että koettaessani sitä vakuuttaa hänelle
onnistuisin hyvin huonosti, koska tiedän tai arvelen tietäväni asian
paremmin, kapteeni Cuttle, ja koska minulla on niin monta syytä tuntea
häntä kohtaan kiintymystä ja rakkautta ja kunnioitusta. Se on syynä,
miksi hartaasti toivon teidän kertovan uutisen hänelle, ja se on
ensimmäinen kohta."

"Entä sitten?" kysyi kapteeni mietteissään.

Walter oli hetkisen vaiti päästäkseen varmuuteen siitä, oliko
kapteenilla mitään erikoista lisättävää, mutta kun ei kuulunut mitään,
jatkoi hän:

"Sitten toinen kohta, kapteeni Cuttle. Mielipahakseni on minun
sanottava, etten ole herra Dombeyn suosiossa. Olen aina koettanut
tehdä parastani ja tehnytkin, mutta hän ei pidä minusta. Hän ei
ehkä voi mitään sille, kenestä hän pitää, kenestä ei, enkä häntä
siitä moitikaan. Se vain on varmaa, että hän ei pidä minusta. Hän ei
lähetä minua uuteen toimeen siksi, että se on hyvä, eikä edes viitsi
kuvaillakaan sitä paremmaksi kuin se on, ja minä epäilen suuresti,
että se ei koskaan auta minua ylenemään liikkeessä — jollei se ehkä
päinvastoin työnnä minua iäksi syrjään, pois näkyvistä. Mutta älkäämme
puhuko tästä mitään enolle, kapteeni Cuttle, vaan kuvailkaamme se mm
edulliseksi ja lupaavaksi kuin suinkin osaamme. Kun kerron teille
todellisen asianlaidan, teen sen vain siksi, että minulla olisi
täällä kotona joku ystävä, joka tuntisi tilanteeni oikein, jos joskus
tarjoutuisi tilaisuus käden ojentamiseen minulle."

"Walter poikaseni", vastasi kapteeni, "Solomonin sananlaskuista löydät
seuraavat sanat: 'Älköön meiltä koskaan puuttuko ystävää hädässä eikä
pulloa hänelle antaaksemme!' Kun löydät ne, paina ne mieleesi."

Kapteeni ojensi sitten kätensä Walterille niin vilpittömän ja
uskollisen näköisenä, että se ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat.
Samalla hän toisti: "Kun löydät ne, paina ne mieleesi" (sillä hän oli
ylpeä tuon kehoituksen täsmällisyydestä ja sopivaisuudesta).

"Kapteeni Cuttle", sanoi Walter tarttuen kapteenin ojentamaan
suunnattomaan kouraan molemmilla käsillään, joihin se tuskin mahtui,
"Sol-enon jälkeen rakastan teitä enimmin. Olen varma siitä, että maan
päällä ei ole ketään, johon voisin turvallisemmin luottaa. Mitä tulee
lähtööni Englannista, en sitä sure. Miksi huolehtisinkaan siitä!
Jos olisin vapaa etsimään omaa onneani — jos olisin vapaa lähtemään
matkalle tavallisena merimiehenä — jos olisin vapaa retkeilemään omalla
vastuullani maailman etäisimpään kolkkaan — niin lähtisin ilomielin.
Olisin mielelläni lähtenyt jo vuosia sitten ja koettanut onneani, mitä
tahansa olisi tullut. Mutta se olisi vastoin enoni tahtoa ja vastoin
niitä suunnitelmia, joita hän on tehnyt minua varten, niin ettei siitä
voi olla puhettakaan. Mutta nyt käsitän, kapteeni Cuttle, että olen
kaiken aikaa vähän erehtynyt ja että mitä tulee toiveisiin asemani
parantamisesta, en ole nyt laisinkaan paremmalla kannalla kuin ensin
ruvetessani Dombey ja Pojan palvelukseen — ehkä päinvastoin vähän
huonommalla, sillä mahdollisesti oltiin silloin ystävällisiä minua
kohtaan."

"Käänny takaisin, Whittington", mutisi lohduton kapteeni katseltuaan
Walteria jonkin aikaa.

"Niin", sanoi Walter nauraen, "ja pelkäänpä, että hän saa kääntyä
oikein monta kertaa, kapteeni Cuttle, ennenkuin sellaista onnea koskaan
enää saa kuin hänen kohdalleen sattui. En sano tätä valittaakseni",
lisäsi hän vilkkaalla, tarmokkaalla tavallaan. "Minulla ei ole mitään
valittamista. Minusta on pidetty huolta. Voin elää. Kun lähden enoni
luota, jätän hänet teidän haltuunne, kapteeni Cuttle, enkä voisi
jättää häntä parempaan hoitoon. En ole kertonut teille asiaa siksi,
että olisin epätoivoissani, vaan saadakseni teidät uskomaan, etten
voi valita paikkaani Dombey ja Pojan liikkeessä, vaan että minun on
mentävä, minne lähetetään, ja otettava vastaan, mitä minulle tarjotaan.
Enolleni on parempi, että minut lähetetään pois, sillä herra Dombey on
hänelle arvokas ystävä, kuten hän on osoittanutkin. Olen varma siitä,
ettei hän muutu vähäarvoisemmaksi senjälkeen, kun minä en enää ole
siellä herättämässä joka päivä hänen vastenmielisyyttään. Siis eläköön
Länsi-Intia, kapteeni Cuttle! Kuinka taas kuuluvatkaan ne säkeet, joita
merimiehet laulavat?

    "Päin, poiat, Barbadosin satamaa,
              hurraa ja hoi!
    Jää, poiat, taakse jo Englannin maa,
              hurraa ja hoi!"

Nyt yhtyi kapteeni täyttä kurkkua kuoroon:

    "Hei, hurraa ja hoi,
     hurraa ja hoi!"

Loppusanat kantautuivat erään vastapäätä asuvan vilkkaan,
vaillinaisesti raittiin laivurin korviin, joka heti hypähti pystyyn
vuoteestaan, työnsi akkunan auki ja yhtyi kadun poikki lauluun niin
kovalla äänellä kuin suinkin jaksoi, saaden aikaan komean vaikutuksen.
Kun hänen oli mahdoton venyttää loppuääntä enää pitemmälle, karjui
hän hirvittävällä äänellä "ohoi!" mikä oli tarkoitettu osittain
ystävälliseksi tervehdykseksi osittain ilmaisemaan, että hän ei ollut
laisinkaan hengästynyt. Sitten hän sulki akkunan ja meni taas nukkumaan.

"Ja nyt, kapteeni Cuttle", sanoi Walter ojentaen hänelle sinisen takin
ja liivit touhuissaan, "jos tulette kertomaan uutisen Sol-enolle, jonka
olisi oikeastaan pitänyt saada se tietää jo aikoja sitten, saatan teitä
kotiovelle ja lähden kävelemään iltapäivään asti".

Mutta kapteenia ei näyttänyt tämä tehtävä ilahduttavan eikä hän liene
uskonut voivansa sitä kunnollisesti suorittaa. Hän oli suunnitellut
Walterin myöhemmän elämän ja kokemukset niin toisenlaisiksi ja
kokonaan oman mielensä mukaisiksi, niin usein onnitellut itseään tämän
suunnitelman näppäryydestä ja kaukonäköisyydestä ja pitänyt sitä
täydellisenä ja oivallisena joka suhteessa, että häneltä nyt vaadittiin
suurta ponnistusta ja päättäväisyyttä, kun täytyi nähdä sen menevän
silmänräpäyksessä pirstaleiksi, vieläpä auttaakin sen särkemistä.
Samoin tuntui kapteenista vaikealta purkaa vanhoja perusteitaan
ja ottaa niin kiireesti kuin asianhaarat vaativat ihan uusi lasti
sekoittamatta molempia yhteen. Sensijaan että olisi pukeutunut
vähänkään nopeasti ja Walterin kiihkoa vastaavalla tavalla, hän
kieltäytyi ottamasta takkia ja liivejä ylleen ja ilmoitti Walterille,
että hänen täytyi niin vakavassa asiassa saada ensin "vähän pureskella
kynsiään".

"Se on vanha tapani, Walter", selitti kapteeni, "viidenkymmenen vuoden
vanha. Kun näet Ned Cuttlen pureskelevan kynsiään, Walter, silloin voit
tietää hänen olevan karilla."

Sitten kapteeni pisti rautakoukkunsa hampaittensa väliin, ikäänkuin
se olisi ollut käsi, ja alkoi miettiä asiaa ja sen eri puolia viisaan
ja syvämielisen näköisenä, kuten ainakin hyvin vakavaa ongelmaa
harkittaessa.

"Minulla on eräs ystävä", mutisi kapteeni hajamieliseen tapaan, "mutta
nykyään hän on matkalla Whitbyn satamaan. Hän osaisi lausua tästä ja
mistä muusta asiasta tahansa pätevän mielipiteen, sillä hänen sopisi
antaa parlamentillekin kuusi pistettä etukäteen, ja hän voittaisi
sittenkin. Se mies luiskahti kaksi kertaa yli laidan, mutta ei ollut
siitä milläänkään. Kun hän oli laivapoika, rusikoitiin hänen nuppiaan
kolmen viikon aikana joka päivä rengaspultilla. Eikä kuitenkaan ole
olemassa sen selväjärkisempää miestä."

Vaikka Walter kunnioittikin suuresti kapteeni Cuttlea, ei hän voinut
olla itsekseen iloitsematta moisen neropatin poissaolosta ja hartaasti
toivomatta, ettei niin selväpäinen ystävä joutuisi ratkaisemaan hänen
ongelmaansa, ennenkuin se olisi valmiiksi selvitetty.

"Jos näyttäisit tuolle miehelle Noren poijun", jatkoi kapteeni Cuttle
entiseen tapaan, "ja kysyisit hänen mielipidettään siitä, Walter,
antaisi hän siitä sinulle sellaisen lausunnon, joka muistuttaisi
poijua yhtä vähän kuin enosi napit. Ei ole yhtäkään miestä — ainakaan
kaksijalkaista — joka voi vetää hänelle vertoja. Ei yhtäkään!"

"Mikä hänen nimensä on, kapteeni Cuttle?" kysyi Walter päättäen
harrastaa kapteenin ystävän asioita.

"Hänen nimensä on Bunsby", vastasi kapteeni. "Mutta onhan yhdentekevää
mikä se on, kun on sellainen pää kuin hänellä!"

Kapteeni ei lähemmin selittänyt, mitä hän tarkoitti tällä viimeisellä
kiitoksellaan. Walterkaan ei koettanut kysellä sitä tarkemmin. Sillä
kun hän aikoi harkita omien asioittensa pääkohtia, huomasi hän
pian, että kapteeni oli taas vaipunut äskeiseen mielentilaansa eikä
katsellessaan häntä herkeämättä tuuheitten kulmakarvojen varjostamilla
silmillään ilmeisesti nähnyt tai kuullut mitään.

Tällä haavaa kapteeni hautoi tosiaan niin suuria suunnitelmia, ettei
suinkaan ollut karilla, vaan pian painui syvimpään veteen eikä tavannut
ollenkaan pohjaa. Vähitellen kapteenille selvisi, että oli tapahtunut
jokin erehdys, epäilemättä Walterin eikä hänen omalla tahollaan, että
jos tosiaankin oli tekeillä jokin Länsi-Intian suunnitelma, se oli ihan
toisenlainen kuin miksi Walter nuoruudessaan ja äkkipikaisuudessaan
oli kuvitellut ja että se ei voinut olla mikään muu kuin uusi aie,
joka jouduttaisi Walterin onnea tavattoman nopeasti. "Tai jos
heidän välillään on jotakin pientä kahnausta", ajatteli kapteeni
tarkoittaen Walteria ja Dombeyta, "ei tarvita muuta kuin yksi sana
sopivana aikana yhteiseltä ystävältä, ja kaikki tulee taas ennalleen".
Kapteeni Cuttle teki tästä sen johtopäätöksen, että koska hänellä
jo oli ilo tuntea Dombey vietettyään hänen seurassaan Brightonissa
hauskan puolituntisen (sinä aamuna, jolloin he kävivät lainaamassa
rahaa) ja että koska kaksi kokenutta miestä, jotka ymmärsivät
toisiaan ja kumpikin olivat halukkaita järjestämään asiat, saattoivat
helposti poistaa tämänlaatuisen pikku hankaluuden, olisi parasta
lähteä Walterille mitään sanomatta suoraa päätä Dombeyn luo — sanoa
palvelijalle: "Olkaa hyvä ja ilmoittakaa kapteeni Cuttle" — puhutella
Dombeytä tuttavallisella äänensävyllä — tarttua koukullaan hänen
napinreikäänsä — kertoa asia perinpohjin — selvittää kaikki — ja palata
voitonriemuisena.

Kun nämä mietteet heräsivät kapteenin mielessä ja hahmottuivat
vähitellen tällaiseen muotoon, kirkastuivat hänen kasvonsa
kuin epävarma aamu, joka väistyy kirkkaan päivän tieltä. Hänen
kulmakarvansa, jotka olivat olleet kerrassaan pahaenteisesti kurtussa,
silisivät tyytyväisen näköisiksi. Hänen silmänsä, oltuaan melkein
ummessa henkisen ponnistuksen pakotuksesta, avautuivat vapaasti.
Hymy, jota oli alussa edustanut vain kolme pientä kohtaa — yksi
oikeanpuolisessa suupielessä ja yksi kummankin silmän nurkassa — levisi
vähitellen hänen kasvojensa ylitse, väreili hänen otsalleen asti ja
kohotti hänen vahakankaista hattuaan ikäänkuin sekin olisi ollut
karilla kapteeni Cuttlen kanssa ja päässyt nyt samoin kuin hänkin taas
onnellisesti kellumaan.

Vihdoin kapteeni lakkasi pureskelemasta kynsiään ja sanoi: "Kas niin,
Walter poikaseni, autappas minua nyt pukeutumaan noihin vehkeisiin."
Näillä kapteeni tarkoitti takkiaan ja liivejään.

Walterilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi kapteeni oli
niin kovin tarkka kaulahuivin solmiamisessa, hän kun sitoi riippuvat
päät jonkinlaiseksi palmikoksi ja veti ne raskaan kultasormuksen
läpi, jonka oli saanut muistoksi joltakin ystävävainajaltaan ja johon
oli kuvattu hautapatsas, siro rauta-aita ja puu. Sitä hän myöskään
ei ymmärtänyt, miksi kapteeni veti paidankauluksensa niin ylös kuin
suinkin sen alapuolella oleva irlantilainen palttina salli ja siten
koristi itsensä täydellisillä kaihtimilla. Niinikään hän ei aavistanut,
miksi kapteeni vaihtoi kenkiä ja veti jalkaansa ainoalaatuisen parin
puolisaappaita, joita hän käytti vain erikoisissa tilaisuuksissa.
Kun kapteeni lopulta oli mieleisissään täysissä tamineissa ja oli
tarkastellut itseään kiireestä kantapäähän parranajokuvastimestaan,
jonka sitä varten otti naulasta irti, tarttui hän kuhmuiseen keppiinsä
ja sanoi olevansa valmis.

Kapteenin astunta oli tavallista ryhdikkäämpää hänen päästyään kadulle,
mutta Walter luuli sen johtuvan puolisaappaista, eikä välittänyt
siitä enempää. Ennenkuin he olivat päässeet kovin kauas, kohtasivat
he kukkia kaupittelevan naisen. Silloin kapteeni pysähtyi äkkiä kuin
olisi onnellinen ajatus juolahtanut hänen mieleensä ja osti myyjättären
vasusta suurimman kukkavihon, viuhkan muotoisen, jonka ympärysmitta
oli noin kaksi ja puoli jalkaa ja joka oli pantu kokoon kaikkein
rehevimmistä kukista.

Varustettuna tällä pikku lahjalla, joka oli tarkoitettu Dombeylle,
kapteeni Cuttle jatkoi matkaansa Walterin kanssa, kunnes he saapuivat
Solomon Gillsin ovelle ja kumpikin pysähtyi.

"Menettekö sisään?" kysyi Walter.

"Menen", vastasi kapteeni, joka tunsi, että hänen täytyi päästä eroon
Walterista, ennenkuin hän ryhtyi muihin toimenpiteisiin, ja että hänen
oli parasta lykätä suunnittelemansa vierailu vähän myöhemmäksi ajaksi
samana päivänä.

"Ettekä unohda mitään?"

"En", vastasi kapteeni.

"Minä lähden nyt heti kävelylle", virkkoi Walter, "jotten olisi tiellä,
kapteeni Cuttle".

"Tee oikein pitkä kierros, poikaseni!" huusi kapteeni hänen jälkeensä.
Walter heilutti kättään myöntymisen merkiksi ja lähti tiehensä.

Hänellä ei ollut mitään varmaa päämäärää. Hän aikoi vain lähteä
maaseudulle päin, missä saisi miettiä rauhallisesti pian alkavaa
tuntematonta tulevaisuutta ja levähtää jonkin puun juurella. Hän ei
tietänyt parempaa paikkaa kuin Hampsteadin läheiset vainiot eikä
mukavampaa tietä kuin sen, joka sivuutti Dombeyn talon.

Hänen mennessään sen ohi ja vilkaistessaan ylös synkkään julkisivuun
se oli yhtä juhlallisen ja pimeän näköinen kuin koskaan ennen. Kaikki
akkunakaihtimet oli vedetty alas, mutta yläakkunat olivat auki, ja
niiden verhoja heilutteleva suloinen tuulenhenki oli ainoa elonmerkki
koko talon ulkoasussa. Walter käveli hiljaa ohitse ja oli iloinen
päästyään talon tai parin päähän siitä.

Sitten hän katsahti taakseen, tuntien tuota paikkaa kohtaan samaa
harrastusta kuin Florencen monta vuotta sitten sattuneen eksymisen
jälkeen, ja vilkaisi erittäinkin yläakkunoihin. Samassa saapuivat
oven eteen vaunut, ja niistä astui maahan komea mustiin puettu herra,
jolla oli raskaat kellonvitjat, ja meni sisään. Kun Walter jälkeenpäin
muisteli tätä herraa ja hänen ajoneuvojaan yhdessä, ei hän epäillytkään
sitä, että se oli ollut lääkäri. Hän mietiskeli itsekseen, kuka siellä
oli sairaana, mutta ei saanut sitä selville, ennenkuin oli kävellyt
hyvän matkaa.

Vaikka hän ajatteli omia asioitaan, liittyi niihin myös yhä se, mitä
Dombeyn talo toi mieleen, sillä hänestä oli hauskaa kuvitella, että
ehkä tulisi sellainen aika, jolloin se kaunis lapsi, joka oli hänen
vanha ystävänsä ja oli aina ollut niin kiitollinen hänelle ja niin
iloinen nähdessään hänet senjälkeen, herättäisi veljensä harrastusta
häntä kohtaan ja siten vaikuttaisi jotakin hänen hyväkseen. Hänestä
tuntui mieluiselta luulotella näin käyvän — tällä hetkellä enemmän
siksi, että sai kuvitella Florencen yhä muistelevan häntä kuin minkään
maallisen edun vuoksi, jonka saattoi ajatella saavuttavansa. Mutta
toinen ja järkevämpi ääni kuiskasi hänelle, että jos hän itse olisi
vielä silloin elossa merten takana ja unohdettuna, olisi Florence
naimisissa rikkaana, ylpeänä ja onnellisena. Eikä ollut mitään syytä
uskoa, että Florence muistelisi häntä niin muuttuneissa oloissa sen
enempää kuin jotakin entistä leikkikaluansa. Ei, ei niinkään paljon.

Mutta Walter ihannoi kuitenkin niin suuresti sitä lasta, jonka
oli tavannut harhailemassa kaduilla, ja kuvitteli häneen niin
ehdottomasti kuuluvan tuona iltana ilmenneen viattoman ja vilpittömän
kiitollisuuden, että punastui itsekseen kuin olisi ollut jonkin
herjausjutun sepustaja olettaessaan, että Florence voisi joskus
muuttua ylpeäksi. Toiselta puolen olivat hänen mietteensä niin
haaveellista lajia, että tuskin tuntui vähemmän herjaavalta ajatella
Florencea täysikasvuisena naisena, jonakin muuna kuin samana
teeskentelemättömänä, lempeänä, suloisena pikku olentona, jollainen hän
oli ollut rouva Brownin käsissä. Sanalla sanoen, Walter huomasi olevan
järjetöntä ruveta ollenkaan kuvittelemaan Florencea toisenlaiseksi.
Siksi hän ei voinut tehdä mitään parempaa kuin säilyttää hänen
kuvansa mielessään kalliina, saavuttamattomana, muuttumattomana ja
epämääräisenä — epämääräisenä kaikessa muussa paitsi siinä, että
se tuotti hänelle iloa ja pidätti häntä kuin enkelin käsi kaikesta
alhaisesta.

Sinä päivänä Walter teki pitkän kierroksen maalle, kuunnellen lintujen
viserrystä, sunnuntaikelloja ja kaupungin etäistä kohinaa, hengittäen
suloisia tuoksuja, vilkaisten välistä hämärään taivaanrantaan, jonka
takana oli hänen matkansa päämäärä, ja katsellen ympäröivää vihannuutta
ja kotoista maisemaa. Mutta tuskin kertaakaan tuli hänen mieleensä
selvää kuvaa edes siitä, että hän lähtisi pois. Hän näytti lykkäävän
kaiken ajattelemisen tunnista tuntiin ja minuutista minuuttiin, samalla
kun hänen mietteensä harhailivat kaiken aikaa asiasta toiseen.

Walter oli jättänyt vainiot taakseen ja käveli ajatuksiinsa
vaipuneena kotiin päin, kun kuuli erään miehen huutavan ja naisen
äänen mainitsevan häntä nimeltä. Kääntyessään hämmästyneenä katsomaan
sinne päin hän näki, että päinvastaiseen suuntaan ajavat vuokravaunut
olivat pysähtyneet vähän matkan päähän, että ajuri katseli taaksepäin
istuimellaan ja teki hänelle merkkejä ruoskallaan ja että vaunuissa
istuva nuori nainen kurottautui ulos akkunasta ja viittasi hänelle
tavattoman tarmokkaasti. Juostessaan kutsujia kohti hän huomasi,
että nuori nainen oli neiti Nipper ja että tämä oli tavattomasti
kiihkoissaan. H

"Staggsin puutarhat, herra Walter!" huudahti neiti Nipper, "voi, olkaa
niin hyvä!" 4

"Kuinka?" kysyi Walter. "Mikä on hätänä?"

"Voi, herra Walter, Staggsin puutarhat, olkaa niin hyvä!" toisti Susan.

"Kuulkaapas!" huudahti ajuri vedoten Walteriin jonkinlaisen
riemuitsevan epätoivon vallassa, "tuolla lailla on tämä nuori nainen
käyttäytynyt enemmän kuin tunnin ajan, ja minun on täytynyt alituisesti
peräytyä umpikujista, joihin hän on pakottanut minut ajamaan. Kyllä
minulla on ollut monenlaisia kuljetettavia näissä vaunuissani vuosien
kuluessa, mutta ei koskaan tällaista."

"Tahdotteko päästä Staggsin puutarhoihin, Susan?" kysyi Walter.

"No sinne hän tahtoo välttämättä. Mutta missä ne ovat?" murisi ajuri.

"Minä en tiedä, missä ne ovat!" valitti Susan onnettomana. "Herra
Walter, minä olin siellä kerran Floy-neidin ja meidän rakkaan
Paul-herramme kanssa samana päivänä, jolloin löysitte Floy-neidin
Citystä, sillä me kadotimme hänet kotimatkalla, rouva Richards ja minä
ja villi härkä ja rouva Richardsin esikoinen, ja vaikka minä kävin
siellä myöhemminkin, en voi muistaa missä se paikka on. Luulen sen
vajonneen maan alle. Voi, herra Walter, älkää jättäkö minua, Staggsin
puutarhat, olkaa niin hyvä. Floy-neidin lemmikki — meidän kaikkien
lemmikki — pieni suloinen, onneton Paul-herra! Voi, herra Walter!"

"Hyväinen aika!" huudahti Walter. "Onko hän kovin sairas?"

"Se suloinen olento", sanoi Susan käsiään väännellen, "on saanut
päähänsä, että hänen pitää nähdä ensimmäinen hoitajattarensa, ja minä
olen tullut noutamaan häntä lapsen vuoteen ääreen, rouva Staggsia Polly
Foodien puutarhoista. Voi, olkaa niin hyvä!"

Suuresti liikutettuna kuulemastaan ja muuttuen heti yhtä kiihkeäksi
kuin Susankin Walter käsitti hänen asiansa erinomaisen tärkeyden ja
ryhtyi siihen niin innokkaasti, että ajurin oli työlästä seurata
hänen kintereillään, kun hän juoksi edeltä ja kaikkialla kyseli tietä
Staggsin puutarhoihin.

Sellaista paikkaa ei ollut olemassakaan. Se oli hävinnyt maan päältä.
Siellä, missä kerran oli ollut luhistuneita kesämajoja, kohosi nyt
palatseja, ja jättimäisen paksut graniittipylväät avasivat näköalan
takana olevalle rautatiealueelle. Surkea autiomaa, johon oli ennen
vanhaan kerätty kaikenlaista törkyä, oli peittynyt ja hävinnyt
näkyvistä. Sen ummehtuneella paikalla oli rivittäin varastohuoneita,
jotka olivat täpötäynnä kallisarvoista kauppatavaraa. Entisillä kujilla
tungeksi nyt kulkijoita ja kaikenlaatuisia ajoneuvoja; uudet kadut
toivat mukanaan terveellistä mukavuutta ja viihtyisyyttä, jollaista ei
ollut ennen koetettu tai ajateltukaan. Sillat, jotka eivät ennen olleet
johtaneet mihinkään, veivät nyt huviloihin, puutarhoihin, kirkkoihin ja
terveellisille julkisille kävelyteille. Talojen kehiä ja uusien katujen
alkuja ilmestyi höyryn nopeudella ja jatkui maaseudullekin päin.

Mitä tulee naapureihin, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa
rautatietä sen alkuaikoina, olivat he viisastuneet ja katuivat nyt
silloista kantaansa kristityn tavalla, kerskaillen mahtavasta ja
rikkaasta sukulaisestaan. Kangaskaupoissa oli näkyvissä rautatien
kuvia ja sanomalehtimyymälöiden akkunoissa aikatauluja. Siellä
oli rautatiehotelleja, kahviloita, kalustettuja vuokrataloja,
ruokaloita, ajurien odotuspaikkoja, raitiovaunuja, rautatien katuja,
rakennuksia, kuokkavieraita ja imartelijoita loppumattomasti. Kellotkin
näyttivät rautatlen aikaa, ikäänkuin aurinko itse olisi himmennyt.
Voitettujen joukossa oli nuohoojamestari, joka ennen muinoin oli
ollut epäuskoisin Staggsin puutarhojen asukkaitten joukossa ja nyt
asui kolmikerroksisessa rapatussa talossa, nimittäen itseään kullalla
kirjaillussa, vernissatussa kilvessä "rautatien uuninpiippujen
koneellisen puhdistamisen urakoitsijaksi".

Tämän suuren uutisalueen sydän sykkäili lakkaamatta yötä päivää
ottaen vastaan ihmisvirtoja kuin ne olisivat sen omaa verta.
Ihmisjoukot ja tavaravuoret, joita lähti ja saapui monia kymmeniä
kertoja vuorokauden kuluessa, saivat seudulla aikaan herkeämättömän
liikenteen. Talotkin näyttivät halukkailta kasaamaan tavaransa
ja tekemään huvimatkan. Kummalliset parlamentinjäsenet, jotka
kolmattakymmentä vuotta aikaisemmin olivat nauraneet insinöörien
hurjille rautatiesuunnitelmille ja letkautelleet ristikuulustelussa
mitä myrkyllisimpiä pistosanoja, saapuivat asemalle kello kädessä ja
lähettivät tulostaan etukäteen tiedon sähkölennättimellä. Yötä päivää
kohisivat kaikkivoittavat koneet kaukana tai etenivät tasaisesti
matkansa päämäärään ja liukuivat kuin kesyt lohikäärmeet niille
määrättyihin komeroihin, jotka oli valmistettu tuumalleen niiden
vastaanottamista varten. Siellä ne seisoivat puhisten ja vavisten ja
saaden seinätkin tutisemaan, ikäänkuin niitä olisi paisuttanut salainen
tietoisuus siitä suuresta voimasta, joka niissä oli kätkettynä, ja
vielä keskeneräisistä valtavista tehtävistä.

Mutta Staggsin puutarhat oli hävitetty juurineen päivineen. Voi
sitä hetkeä, jolloin ei "ainoakaan tuuma Englannin maata" Staggsin
puutarhojen kaltaista — ole turvassa!

Vihdoin Walter tapasi vaunujen ja Susanin edellä rientäessään monien
hyödyttömien kyselyjen jälkeen miehen, joka oli kerran asunut
tällä hävinneellä seudulla. Se ei ollut kukaan muu kuin mainittu
nuohoojamestari, joka oli käynyt lihavaksi ja paraikaa koputti omalle
ovelleen. Hän sanoi tuntevansa Toodlen hyvin. "Palveli rautatiellä,
eikö niin?"

"Kyllä, kyllä, herra!" huudahti Susan Nipper vaunujen akkunasta.

"Missä hän nyt asuu?" kysyi Walter kiireesti.

Toodle asui eräässä rautatieyhtiön omista rakennuksista, oikealle
käännyttäessä toisessa; piti mennä suoraan pihan poikki ja sitten taas
oikealle. Sen ovi oli numero yksitoista, he eivät voineet erehtyä
siitä, mutta jos he erehtyivät, piti vain kysyä veturinlämmittäjä
Toodlea, ja kuka tahansa näyttäisi heille hänen asuntonsa. Tämän
odottamattoman onnenpotkauksen suosimana Susan Nipper laskeutui
vaunuista maahan, tarttui Walterin käteen ja lähti täyttä vauhtia
liikkeelle, jättäen ajurin odottamaan heidän paluutaan.

"Onko pikku poika ollut kauan sairaana, Susan?" kysyi Walter heidän
kiirehtiessään eteenpäin.

"Hän on ollut kivuloinen hyvän aikaa, mutta kukaan ei ole tiennyt
kuinka pahasti", vastasi Susan ja lisäsi tavattoman katkerasti: "Voi
niitä Blimberejä!"

"Blimberejä?" toisti Walter.

"Minä en voisi antaa anteeksi itselleni, herra Walter", sanoi Susan,
"jos tällaisena aikana, kun on niin paljon vakavaa ja surullista
ajattelemista, puhuisin pahaa kenestäkään, etenkään sellaisista, joista
pikku Paul-kulta puhuu vain hyvää, mutta sittenkin soisin, että se
perhe pantaisiin muokkaamaan kivistä maata uusiksi teiksi ja että neiti
Blimber marssisi etunenässä kärkikuokka kädessä".

Sitten neiti Nipper veti ilmaa keuhkoihinsa ja lähti astumaan entistä
nopeammin. Walter, joka hengitti läähättämällä, kiirehti eteenpäin
kyselemättä enempää. Pian he kärsimättömyytensä jouduttamina saapuivat
pienelle ovelle ja astuivat sisään siistiin arkihuoneeseen, joka oli
täynnä lapsia.

"Missä rouva Richards on?" huusi Susan Nipper katsellen ympärilleen.
"Voi, rouva Richards, rouva Richards, tulkaa minun kanssani, hyvä
ihminen!"

"Mutta eikös se olekin Susan!" ihmetteli Polly, jonka rehelliset kasvot
ja äidillinen vartalo kohosivat näkyviin joukon keskeltä.

"Niin, minä tässä olen, rouva Richards", vahvisti Susan, "mutta soisin,
etten olisi täällä, vaikkei se kuulosta imartelulta. Pikku Paul-herra
on hyvin sairas ja sanoi isälleen tänään, että hän tahtoo nähdä vanhan
hoitajattarensa kasvot, ja hän ja Floy-neiti — ja herra Walter, rouva
Richards — toivovat, että te tulette minun kanssani, unohdatte entisen
ja teette suloisen lapsikullan mieliksi, joka kuolee. Voi, rouva
Richards, hän kuolee pian!"

Kun Susan itki, vuodatti Pollykin kyyneleitä hänet nähdessään ja
kuullessaan hänen sanansa. Kaikki lapset (niihin luettuina monta
ihan pientä) kokoontuivat heidän ympärilleen. Toodle, joka oli juuri
tullut kotiin Birminghamista ja söi päivällistä, pani pois veitsensä
ja haarukkansa ja antoi vaimolleen hänen hattunsa ja hartiahuivinsa,
jotka riippuivat seinällä oven takana. Sitten hän taputti häntä selkään
ja virkkoi paremminkin isällisesti kuin kaunopuheisesti: "Polly, nyt
matkalle!"

Ja niin he lähtivät takaisin ajoneuvoihin paljon ennen kuin ajuri
osasi odottaakaan. Walter työnsi Susanin ja rouva Richardsin sisään ja
asettui itse ajurinistuimelle, jottei enää sattuisi mitään erehdyksiä.
Hän saattoi heidät varmuuden vuoksi Dombeyn eteiseen. Siellä hän näki
muun mukana valtavan kukkavihon, joka johti hänen mieleensä kapteeni
Cuttlen aamulla ostamat kukat heidän ollessaan yhdessä liikkeellä. Hän
olisi mielellään viipynyt saadakseen kuulla lisää pikku potilaasta tai
odottanut jonkun aikaa siltä varalta, että voisi toimittaa jonkin pikku
palveluksen, mutta tuntien mielipahakseen, että Dombey ehkä pitäisi
sellaista käytöstä julkeana ja tungettelevana, hän poistui hitaasti
alakuloisena ja levottomana.

Hän ei ollut kävellyt vielä viittäkään minuuttia, kun eräs mies juoksi
hänen jäljessään ja pyysi häntä palaamaan. Walter tuli samaa tietä
takaisin mahdollisimman nopeasti ja astui synkkään taloon mieli täynnä
murheellisia aavistuksia.




KUUDESTOISTA LUKU

Mitä aallot lakkaamatta toistivat


Paul ei ollut enää jaksanut nousta vuoteestaan. Hän makasi siinä
rauhallisesti kuunnellen kadun ääniä eikä paljon välittänyt, kuinka
aika kului. Mutta hän tarkkasi kaikkea ympärillään.

Kun auringonsäteet tunkeutuivat hänen huoneeseensa kahisevien
kaihtimien lävitse ja värisivät vastapäisellä seinällä kuin kultainen
vesi, tiesi hän, että ilta lähestyi ja taivas oli punainen ja kaunis.
Kajastuksen vähitellen hävitessä ja hämärän hiipiessä seinää pitkin
hän katseli, kuinka se vähitellen tummeni yöksi. Sitten hän ajatteli,
kuinka katujen varsilla oli vieri vieressä lamppuja ja kuinka tyynet
tähdet loistivat yläpuolella. Hänen mielikuvituksellaan oli omituinen
taipumus harhailla joelle, jonka hän tiesi virtaavan suuren kaupungin
lävitse. Nyt hän ajatteli, kuinka musta se oli ja kuinka syvältä se
näytti, heijastaessaan lukemattomia tähtiä — ja ennen kaikkea, kuinka
vakavana se virtasi merta kohti.

Iltamyöhällä harvenivat askelet kadulla niin, että hän saattoi erottaa
niiden lähestyvän ja laskea ne, kun ne menivät ohitse, ja kuulla niiden
häipyvän etäisyyteen. Silloin hän makasi katsellen moniväristä kehää
kynttilän ympärillä ja odotti kärsivällisenä päivänkoittoa. Hänen
ainoana huolenaan oli nopeasti virtaava joki. Välistä hänestä tuntui
välttämättömältä koettaa sitä pysähdyttää — rakentaa siihen patoja
lapsenkäsillään — tai tukkia kulkua hiekalla — ja kun hän näki sen
virtaavan esteettömästi, täytyi hänen oikein huutaa. Mutta kun hänen
vieressään istuva Florence lausui jonkin sanan, rauhoittui hän taas,
nojasi pääparkaansa rintaansa vasten ja sanoi sisarelleen hymyillen
nähneensä unta.

Kun päivä alkoi koittaa, odotteli hän aurinkoa, ja kun sen iloinen
valo alkoi kimmeltää huoneessa, kuvitteli hän näkevänsä korkeiden
kirkontornien nousevan aamu taivaaseen, kaupungin heräävän, virkistyvän
ja saavan eloa, joen välkkyvän virratessaan yhtä nopeasti kuin ennenkin
ja ruohon kimmeltävän kirkkaana. Tuttuja ääniä alkoi vähitellen kuulua
alhaalta kadulta talon palvelijat liikkuivat edestakaisin, ovesta
kurkistivat silloin tällöin jotkin kasvot ja hiljaisella äänellä
kysyttiin hänen hoitajiltaan, millaisessa voinnissa hän oli. Paul
vastasi aina itse: "Nyt voin paremmin. Olen paljon terveempi, kiitos!
Sanokaa isälle niin!"

Vähitellen hän väsyi päivän puuhaan, vaunujen ja kärryjen rätinään ja
ihmisten edestakaiseen häärimiseen. Silloin hän vaipui uneen, tai häntä
alkoi taas vaivata, kiitävän virran herättämä levoton ja epämieluisa
tunne — lapsi osasi tuskin sanoa, tapahtuiko se hänen nukkuessaan vai
valvoessaan.

"Mutta eikö se koskaan pysähdy, Floy?" kyseli hän toisinaan. "Se
varmaankin vie minut pois."

Mutta Floy osasi aina rauhoittaa hänet, ja Paulille tuotti joka päivä
iloa saada Florence nojaamaan päätänsä pieluksille ja vähän levähtämään.

"Sinä valvot aina minun luonani, Floy. Anna minunkin joskus vartioida
sinun untasi!" Sitten hänet sovitettiin pielusten varaan vuoteen
nurkkaan, jossa hän istui taaksepäin nojautuneena niin kauan kuin
Florence lepäsi hänen vieressään. Siinä hän kumartui usein eteenpäin
suutelemaan sisartaan ja kuiskaamaan niille, jotka olivat lähellä, että
Florence oli väsyksissä valvottuaan niin monta yötä hänen vieressään.

Niin kului kuuma ja valoisa päivä vähitellen loppuun, ja taas alkoi
kultainen vesi väreillä seinillä.

Hänen luonaan kävi kokonaista kolme vakavaa tohtoria — he kokoontuivat
alakerrassa ja tulivat yhdessä ylös — ja huone oli niin hiljainen
ja Paul niin vaipunut heitä tarkastelemaan (vaikkei koskaan kysynyt
keneltäkään, mitä he sanoivat), että hän osasi erottaa toisistaan
heidän kellojensa tikityksenkin. Mutta enimmin kiinnitti hänen mieltään
tohtori Parker Peps, joka aina istuutui hänen vuoteensa viereen. Sillä
Paul oli kuullut kauan sitten sanottavan, että sama herra oli ollut
hänen äitinsä luona silloin, kun äiti puristi Florencea syliinsä ja
kuoli. Eikä hän voinut sitä nytkään unohtaa. Siksi hän piti tohtorista.
Hän ei pelännyt.

Hänen ympärillään muuttivat ihmiset muotoaan yhtä selittämättömästi
kuin sairauden ensimmäisenä iltana tohtori Blimberin luona — paitsi
Florence, joka ei koskaan muuttunut. Mutta se, joka alussa oli ollut
Tohtori Parker Peps, oli nyt hänen isänsä, joka istui nojaten päätään
käteensä. Nojatuolissa torkkuva vanha rouva Pipchin muuttui usein
neiti Foxiksi tai hänen tädikseen, ja Paul oli hyvin tyytyväinen
saadessaan taas sulkea silmänsä ja odottaa rauhallisena, mitä näkisi ne
taas avatessaan. Mutta päätänsä toiseen käteen nojaavan olennon kuva
palasi niin usein ja viipyi näkyvissä niin kauan ja istui niin hiljaa
ja juhlallisena koskaan puhumatta, kenenkään häntä puhuttelematta ja
harvoin nostaen kasvojansakaan ylöspäin, että Paul alkoi hiljakseen
epäillä sen todellisuutta ja katseli peloissaan, kuinka se istui
yölläkin hänen vieressään.

"Floy!" sanoi hän. "Mikä tuo on?"

"Missä, kultaseni?"

"Tuossa, vuoteen jalkopäässä."

"Ei siinä ole mitään muuta kuin isä!"

Olento kohotti päätään, nousi ja tullen hänen vuoteensa viereen
virkkoi: "Oma poikani! Etkö tunne minua?"

Paul katsoi hänen kasvoihinsa ja ihmetteli mielessään, voiko siinä olla
hänen isänsä. Mutta hänen mielestään niin muuttuneet kasvot värähtivät
kuin tuskasta hänen katsellessaan niitä, ja ennenkuin hän ehti kurottaa
käsiään vetääkseen ne puoleensa, kääntyi olento nopeasti pois hänen
vuoteensa vierestä ja lähti ulos huoneesta.

Paul katsahti Florenceen hätääntyneenä, mutta tiesi samalla, mitä
Florence aikoi sanoa, ja esti sen painamalla kasvonsa hänen huuliaan
vasten. Seuraavalla kerralla huomatessaan saman olennon istuvan
vuoteensa jalkopäässä hän kutsui sitä luokseen.

"Älä sure minun tähteni, rakas isä! Minä olen tosiaankin hyvin
onnellinen!"

Kun hänen isänsä tuli ja kiireesti kumartui hänen puoleensa — tällä
kertaa pysähtymättä hetkeksikään vuoteen viereeni seisomaan — kiersi
Paul kätensä hänen kaulansa ympärille ja toisti äskeiset sanansa
muutamia kertoja ja hyvin vakavasti. Senjälkeen Paul kutsui hänet
luokseen joka kerta nähdessään hänet huoneessa yöllä tai päivällä ja
pyyteli: "Älä sure minun tähteni! Minä olen oikein onnellinen!" Tällä
lailla hänelle tuli tavaksi, että hän sanoi joka aamu jaksavansa paljon
paremmin ja pyysi sanomaan sen isällekin.

Paul ei laskenut eikä koettanutkaan saada selville, kuinka monta
kertaa kultainen vesi väreili seinällä ja kuinka monena yönä synkkä
joki virtasi merta kohti. Jos hoitajien rakkaus ja Paulin kiitollisuus
siitä olisivat voineet lisääntyä, olisi voinut sanoa heidän osoittavan
päivä päivältä yhä enemmän rakkautta ja Paulin entistäkin selvemmin
ilmaisevan kiitollisuuttaan. Mutta hiljaisen pojan mielestä ei
näyttänyt olevan mitään merkitystä sillä, kuluiko monta päivää vai
ainoastaan muutamia.

Eräänä iltana Paul oli ajatellut äitiään ja hänen alakerran
vierashuoneessa riippuvaa kuvaansa ja päätellyt, että varmaankin äiti
oli rakastanut suloista Florencea enemmän kuin isä, koska oli pitänyt
häntä syliinsä suljettuna tuntiessaan kuoleman lähestyvän — sillä
hänkään, Florencen veli, joka rakasti häntä niin hellästi, ei halunnut
mitään sen hartaammin. Tämä ajatuksenjuoksu johti hänen mieleensä
kysymyksen, oliko hän koskaan nähnyt äitiään, sillä hän ei voinut
muistaa, kuinka hänelle oli asia selitetty, virta kun juoksi niin
nopeasti ja hämmensi hänen mieltään.

"Floy, olenko koskaan nähnyt äitiä?"

"Et, kultaseni. Miksi sitä kysyt?"

"Olenko koskaan nähnyt sellaisten hellien kasvojen, kuin äidillä voi
olla, katselevan minua ollessani pikku lapsi, Floy?"

Hän kyseli epäilevästi, ikäänkuin olisi muisto joistakin kasvoista
väikkynyt hänen mielessään.

"Kyllä, rakkaani."

"Kenen sitten, Floy?"

"Ensimmäisen hoitajattaresi. Usein."

"Ja missä nyt on ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi Paul. "Onko hänkin
kuollut? Floy, olemmeko me kaikki muut kuolleet paitsi sinä?"

Huoneessa syntyi hälinää hetkiseksi, ehkä pitemmäksikin ajaksi, mutta
hänestä se ei tuntunut pitkältä — sillä kaikki hiljeni taas, ja
Florence, jonka kasvot olivat kalpeat, mutta hymyilevät, piti hänen
päätänsä käsivarrellaan. Florencen käsi vapisi kovasti.

"Näytä minulle entinen hoitajattareni, Floy!"

"Hän ei ole täällä, kultaseni. Hän tulee huomenna."

"Kiitos, Floy!"

Samassa Paul sulki silmänsä ja vaipui uneen. Hänen herätessään
paistoi aurinko korkealla, ja päivä oli kirkas ja lämmin. Hän makasi
vähän aikaa katsellen avattuihin akkunoihin ja tuulen leyhyttelemiin
verhoihin. Sitten hän virkkoi: "Onko nyt huomispäivä? Onko hän tullut?"

Joku näytti menevän häntä etsimään. Ehkä se oli Susan. Paul luuli
suljettuaan taas silmänsä Susanin sanoneen hänelle pian tulevansa
takaisin, mutta hän ei avannut silmiään katsoakseen. Susan piti sanansa
— ehkä hän ei ollutkaan poistunut huoneesta — mutta sitten Paul kuuli
askeleita portailta ja heräsi sekä henkisesti että ruumiillisesti,
nousten istumaan vuoteessaan. Nyt hän näki kaikki selvästi ympärillään.
Silmien edessä ei ollut lainkaan harmaata sumua, kuten toisinaan yöllä
oli ollut. Hän tunsi heidät jokaisen ja kutsui heitä nimeltä.

"Ja kuka tämä on? Onko hän minun ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi
lapsi katsellen säteilevästi hymyillen sisään tulevaa olentoa.

Kyllä, kyllä. Ei kukaan muu vieras olisi noin vuodattanut kyyneleitä
hänet nähdessään ja sanonut häntä rakkaaksi pojakseen, lapsikullakseen,
omaksi lemmikkiraukakseen. Ei kukaan muu nainen olisi kumarruttuaan
hänen vuoteensa yli tarttunut hänen kuihtuneeseen käteensä ja
painanut sitä huuliaan ja rintaansa vasten ikäänkuin jollakin tavalla
oikeutettuna sitä hyväilemään. Ei kukaan muu nainen olisi niin
unohtanut kaikkia muita huoneessa olijoita paitsi häntä ja Florencea ja
ollut niin hellä ja säälivä.

"Floy, kuinka ystävälliset ja hyvät kasvot!" sanoi Paul. "Onpa hauskaa
nähdä ne jälleen. Älä mene pois, hoitajatar! Pysy täällä."

Lapsen kaikki aistit olivat käyneet virkeiksi ja hän kuuli tutun nimen.

"Kuka sanoi 'Walter'?" kysyi hän katsellen ympärilleen. "Joku sanoi
'Walter'. Onko hän täällä? Haluaisin kovin mielelläni nähdä hänet."

Ei kukaan vastannut heti, mutta Dombey sanoi sitten Susannille:
"Kutsu hänet siis takaisin ja tuo hänet tänne." Lyhyen, äänettömän
odotuksen jälkeen, jonka aikana Paul katseli hymyillen ja ihmeissään
hoitajatartaan ja huomasi, ettei tämä ollut unohtanut Floyta, tuotiin
Walter huoneeseen. Hänen avomieliset kasvonsa, reipas käytöksensä
ja iloiset silmänsä olivat jo kauan sitten tehneet hänestä Paulin
suosikin. Kun lapsi nyt näki hänet, ojensi hän kätensä ja sanoi: "Voi
hyvin."

"Hyvästikö, lapseni?" sanoi rouva Pipchin kiirehtien vuoteen viereen.
"Ei suinkaan hyvästi?"

Hetkisen Paul katseli häntä miettivän näköisenä niinkuin usein ennen
istuessaan tulen ääressä nurkassa. "Niin", vastasi hän rauhallisesti,
"hyvästi. Rakas Walter, hyvästi." Samalla hän käänsi päänsä sinne,
missä Walter seisoi, ja ojensi taas kätensä. "Missä isä on?"

Hän tunsi isänsä hengityksen poskellaan, ennenkuin nuo sanat olivat
oikein lähteneetkään hänen huuliltaan.

"Laskekaa minut nyt pitkäkseni", sanoi hän, "ja Floy, tule sinä ihan
minun viereeni ja anna minun katsella sinua".

Sisar ja veli kiersivät käsivartensa toinen toisensa ympärille, ja
kultainen valo virtasi sisään akkunasta, osuen heihin molempiin.

"Kuinka nopeasti joki virtaa vihreitten äyräittensä ja kaislojen
välitse, Floy! Mutta se on hyvin lähellä merta. Minä kuulen aaltojen
kohinaa! Noin ne aina sanoivat!"

Sitten hän kertoi Florencelle, että veneen keinuminen virralla tuuditti
häntä uneen. Kuinka vihreitä äyräät nyt olivat, kuinka kirkkaita niillä
kasvavat kukat ja kuinka korkeita kaislat! Nyt vene pääsi merelle ja
liukui hiljalleen eteenpäin. Ja nyt näkyi ranta edessä. Kuka seisoi
siellä!

Hän pani kätensä yhteen, niinkuin oli tottunut tekemään rukoillessaan.
Hän ei irroittanut käsivarsiaan halailusta, mutta he näkivät hänen
liittävän kätensä yhteen Florencen niskassa.

"Äiti on sinun näköisesi, Floy. Minä tunnen hänet kasvoista! Mutta sano
heille, ettei kuva koulun yläkerrassa ole kylliksi jumalallinen. Loiste
hänen päänsä ympärillä valaisee tietäni, kun menen!"

       *       *       *       *       *

Kultainen väreily näkyi seinällä taas, mutta muuten ei mikään
liikkunut huoneessa. Vanha, vanha tapa! Se vanha tapa, joka tuli
käytäntöön ensimmäisten vaatteittemme kera ja pysyy muuttumatta, kunnes
sukukuntamme on elänyt aikansa ja taivaanlaki kääritään kokoon kuin
pergamentti. Ikivanha tapa — kuolema!

Oi, kiittäkää Jumalaa kaikki, jotka näette sen, vieläkin vanhemmasta
tavasta — kuolemattomuudesta! Ja te, nuorten lasten enkelit, älkää
katselko meitä kovin vierastaen, kun vuolas virta kuljettaa meitä
valtamerelle.

       *       *       *       *       *

"Voi voi sentään, kun ajattelee", hoki neiti Tox sinä iltana kuin
sydämeltään murtuneena, "että Dombey ja Pojan piti sittenkin olla
Tytär!"




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kapteeni Cuttle tekee nuorille pikku palveluksen


Käyttäessään hämmästyttävää kykyään tehdä ovelia, pohjattoman
syviä suunnitelmia, jollaisen ominaisuuden hän vilpittömästi uskoi
omistavansa (kuten ei olekaan harvinaista läpinäkyvän yksinkertaisissa
ihmisissä), kapteeni Cuttle olisi mennyt Dombeyn taloon mainittuna
kohtalokkaana sunnuntaina. Pitkin matkaa hän oli vilkuttanut silmäänsä
ilmaistakseen jollakin lailla ylenmääräistä viisauttaan ja sitten
ilmestynyt täydessä loistossaan puolisaappaineen Towlinsonin näkyviin.
Kun kapteeni häneltä suureksi mielipahakseen kuuli talossa uhkaavasta
suuresta onnettomuudesta, lähti hän pois hämmästyneenä, jätettyään
kukkavihkonsa pienenä huomaavaisuuden osoituksena. Samalla hän oli
pyytänyt lausumaan kunnioittavan tervehdyksensä koko perheelle ja
lisännyt sen toivomuksen, että he näissä oloissa kääntäisivät päänsä
suoraan tuulta vastaan. Lopuksi hän oli ystävällisesti vihjaissut
aikovansa huomenna tulla taas kuulustamaan, kuinka täällä jaksettiin.

Kapteenin terveisistä ei mainittu sanaakaan kenellekään, ja kukkavihko,
joka lojui eteisessä kaiken yötä, lakaistiin seuraavana aamuna
törkylaatikkoon. Hänen suunnitelmansa, jotka sotkeutuivat suurempien
toiveitten ja ylväämpien aikeitten luhistumiseen, haihtuivat tyhjiin,
samoin kuin lumivyöryn kaataessa vuoren rinteellä kasvavan metsän myös
oksat ja pensaat joutuvat tuhoon puiden mukana ja kaikki hukkuu yhdessä.

Palatessaan kotiin sunnuntai-iltana pitkältä kävelyltään, joka oli
päättynyt niin muistorikkaasti, Walter oli aluksi niin kokonaan
kiintynyt kerrottaviin uutisiin ja niiden tunteiden järkyttämä, jotka
luonnollisesti heräsivät hänen sydämessään äskeisen kohtauksen jälkeen,
että häneltä jäi kokonaan huomaamatta, ettei eno ilmeisestikään
ollut kuullut mitään siitä uutisesta, jonka kapteeni oli luvannut
hänelle kertoa. Sitäkään hän ei huomannut, että kapteeni teki
koukullaan merkkejä varoittaakseen häntä kajoomasta koko asiaan. Eipä
muuten voinut väittää, että kapteenin merkit olisivat olleet kovin
käsitettäviä, vaikka niitä olisi tarkkaavastikin katsellut, sillä
samoin kuin kimalaiset tietäjät, joiden sanotaan neuvotteluissaan
kirjoittavan ilmaan muutamia oppisanoja, joita on mahdoton lausua,
teki kapteeni sellaisia koukkuja ja kiemuroita, joita ei olisi voinut
ymmärtää paitsi jos olisi etukäteen tietänyt hänen salaisuutensa.

Mutta kun kapteeni Cuttle sai tietää, mitä oli tapahtunut, luopui hän
näistä yrityksistä huomatessaan, kuinka pieni mahdollisuus hänellä nyt
oli päästä rauhallisesti juttelemaan Dombeyn kanssa ennen Walterin
lähtöä. Samalla hän myönsi mielessään pettyneen ja masentuneen
näköisenä, että Sol Gillsille oli kerrottava asiasta ja että Walterin
oli lähdettävä, ottaen asian siltä kannalta, jolla se nyt oli, kun ei
saanut sitä valaistuksi tai parannelluksi ystävän kädellä. Kapteeni
tunsi sittenkin yhä heikkenemätöntä luottamusta siihen, että juuri
hän, Ned Cuttle, oli oikea mies Dombeyn kanssa neuvottelemaan ja ettei
tarvittu muuta Walterin asioiden korjaamiseksi kuin että he molemmat
joutuisivat vastatusten. Sillä hän ei voinut unohtaa, kuinka hyvin
hän ja Dombey olivat tulleet keskenään toimeen Brightonissa — kuinka
taitavasti kumpikin oli virkkanut sanan tarpeen vaatiessa — kuinka
tarkoin kumpikin oli ymmärtänyt toinen toisensa aikeet — ja kuinka Ned
Cuttle oli neuvonut tämän keinon ensimmäisessä pulassa ja johtanut
keskustelun toivottuun tulokseen. Kaikkiin näihin perusteisiin nojaten
kapteeni rauhoitti mieltään ajattelemalla, että vaikka Ned Cuttlen oli
asianhaarain pakotuksesta nyt vetelehdittävä melkein hyödyttömänä, saisi
hän aikanaan hoidettavakseen uuden purjeen ja saavuttaisi suunnattoman
menestyksen.

Tämän herttainen itsepetos vei kapteenin niin pitkälle, että hän
katsellessaan Walteria ja kuunnellessaan kyynel paidankauluksella
hänen kertomustaan hautoi mielessään, eikö olisi samalla kohteliasta
ja valtioviisasta, jos sattuisi kohtaamaan Dombeyn, suullisesti kutsua
hänet jonakin päivänä, jolloin hänelle sopisi, syömään vaatimaton
ateria Brig-aukion varrella ja ottaa Walterin tulevaisuus puheeksi
tuttavallisen viinilasi ääressä. Mutta rouva MacStingerin epäluotettava
luonne ja se mahdollisuus, että hän tuon kestityksen aikana asettuisi
paikalleen käytävään ja pitäisi siinä epäkohteliaan saaman,
järkyttivät kapteenin vieraanvaraisia ajatuksia ja estivät hänet niitä
kehittelemästä.

Yksi asia oli kapteenista ainakin varma hänen katsellessaan,
kuinka Walter mietteisiinsä vaipuneena istui lautasensa vieressä
koskemattakaan ruokaansa ja ajatuksissaan kertasi äsken tapahtuneita
asioita, nimittäin se, että vaikka Walteria itseään vaatimattomuus
esti sitä huomaamasta, hän oli tavallaan Dombeyn perheen jäsen. Hän
oli henkilökohtaisesti ollut mukana siinä tapahtumassa, jota hän
kuvaili niin liikuttavasti, hänet oli nimeltä mainittu ja suljettu
Dombeyn suosioon läheisessä yhteydessä tuon tapauksen kanssa, ja
hänen kohtalonsa täytyi nyt herättää erikoista harrastusta hänen
esimiehessään. Jos kapteenilla olikin jokin salainen epäluulo omia
johtopäätöksiään kohtaan, ei hän vähääkään pelännyt, etteivät ne olisi
omiaan rauhoittamaan Solomon Gillsin mieltä. Siksi hän käytti hyväkseen
sopivaa hetkeä ilmaistakseen Länsi-Intiaa koskevan uutisen vanhalle
ystävälleen erikoisena ylennyksen merkkinä ja lisäsi, että hän omasta
puolestaan mielellään luovuttaisi satatuhatta puntaa (jos hänellä
olisi) Walterin haltuun pitkäksi ajaksi eikä ollenkaan epäilisi sitä,
että moinen sijoitus tuottaisi sievoisen voiton.

Aluksi Solomon Gills huumaantui tästä uutisesta, joka putosi kuin
salama pieneen takahuoneeseen ja julmasti repi kotilieden. Mutta
kapteeni maalaili niin kultaisia näkyjä hänen hämärien silmiensä
eteen, viittaili niin salaperäisesti Whittingtonin saavutuksiin,
kertasi niin painokkaasti, mitä Walter juuri oli kertonut heille, ja
vetosi siihen niin selvänä vahvistuksena ennustuksilleen ja suurena
askeleena "Viehättävän Pegin" tarinan toteutumista kohti, että
Sol-ukko joutui ihan ymmälle. Walter puolestaan oli olevinaan niin
toivehikas ja innostunut ja varma pikaisesta kotimaahan paluustaan
ja auttoi kapteenia niin ilmeikkäillä päänpudistuksilla ja kämmenten
hieromisilla, että Solomon, joka katseli ensin häntä ja sitten kapteeni
Cuttlea, alkoi luulla olevansa velvollinen tuntemaan samanlaista iloa.

"Mutta minä olen, nähkääs, jäänyt jäljelle ajastani", huomautti hän
puolustuksekseen, sivellen kädellään hermostuneesti takkinsa kirkasta
nappiriviä edestakaisin, ikäänkuin se olisi rukousnauha ja hän lukisi
sen kahteen kertaan, "ja minä pitäisin mieluummin rakkaan poikani
täällä. Tiedän kyllä, että on vanhanaikuista niin ajatella. Hän on
aina pitänyt merestä. Hän" — eno katsoi tutkivasti Walteriin — "hän on
iloinen saadessaan lähteä".

"No, no!" huudahti Walter nopeasti, "jos sanot niin, en lähde
ollenkaan. En, kapteeni Cuttle, minä en lähde. Jos eno luulee, että
minä voin olla iloinen matkustaessani pois hänen luotaan, niin
pysyn täällä, vaikkapa minulla olisi mahdollisuus päästä kaikkien
Länsi-Intian saarien maaherraksi!"

"Walter poikaseni", sanoi kapteeni. "Hiljaa! Sol Gills, katsoppas
sisarenpoikaasi."

Seuraten silmillään kapteenin koukun majesteettista viittausta ukko
katsahti Walteriin.

"Tuossa on alus lähdössä matkalle", virkkoi kapteeni, elävästi tuntien
käyttämänsä vertauskuvan oivallisuuden. "Mikä nimi on häviämättömästi
kirjoitettu tuohon alukseen? Onko se Gay?" kysyi kapteeni korottaen
ääntään kuin olisi tahtonut erikoisesti panna sanoilleen painoa. "Vai
onko se Gills?"

"Ned", sanoi Sol-ukko vetäen Walterin viereensä ja pannen hänen
käsivartensa hellästi omalle käsivarrelleen, "kyllä tiedän, tiedän.
Luonnollisesti olen selvillä siitä, että Walter aina ajattelee minua
enemmän kuin itseään. Siitä olen varma. Kun sanon, että hän on iloinen
saadessaan lähteä, tarkoitan, että toivoisin hänen olevan. Näes,
Ned, ja myöskin sinä, Wally poikani, tämä on minulle ihan uutta ja
odottamatonta, ja luullakseni on pääaiheena koko levottomuuteeni se,
että olen jäänyt jäljelle ajastani. Onko hänelle tosiaankin onneksi
päästä sinne, vai kuinka?" kysyi hän katsellen huolestuneena toisesta
toiseen. "Oikein vilpittömästi sanoen onneksi? Voin mukaantua melkein
kaikkeen, mikä on hyödyksi Walterille, mutta minä en tahdo, että Walter
uhrautuu pelastaakseen minut jostakin ikävyydestä tai varjellakseen
minua. Kuuleppas, Ned Cuttle", lisäsi Sol Gills kääntyen yksinomaan
kapteenin puoleen, mikä sai valtioviisaan miehen perinpohjin ymmälle,
"menetteletkö nyt rehellisesti vanhaa ystävääsi kohtaan? Puhu suoraan,
Ned Cuttle. Onko jotakin salamyhkäistä tässä asiassa? Onko hänelle
eduksi lähteä? Kuinka sinä olet saanut sen tietää ensiksi, minkävuoksi?"

Koska tässä oli kilpailu rakkauden ja itsekieltäymyksen välillä, tuli
Walter kapteenille avuksi hyvin tehokkaasti. Yhteisvoimin he saivat
Sol Gillsin pitkillä selityksillään joltisestikin mukaantumaan uuteen
suunnitelmaan tai paremminkin sanoen niin ymmälle, ettei mikään, ei
edes eron tuska, tuntunut selvänä hänen mielessään.

Hänellä ei ollutkaan paljon aikaa harkita asiaa, sillä jo seuraavana
päivänä Walter sai johtaja Carkerilta välttämättömät paperit matkaansa
ja varustuksiaan varten ja tiedon siitä, että _Poika ja Perillinen_
lähtisi noin parin viikon päästä purjehtimaan Länsi-Intiaan.
Valmistuskiireissä, joita Walter vielä koetti lisätä mahdollisimman
paljon, Sol Gills menetti vähäisenkin malttinsa. Niin läheni lähtöpäivä
nopeasti.

Kapteeni, joka tahtoi välttämättä ottaa selkoa kaikista hommista
kyselemällä Walterilta, huomasi ajan yhä kuluvan saamatta tai voimatta
edes toivoakaan tilaisuutta päästä keskustelemaan Dombeyn kanssa
Walterin asioista. Kauan mietittyään tätä seikkaa ja ihmeteltyään
hankalaa tilannetta hän sai äkkiä loistavan aatoksen. Mitäpä jos kävisi
Carkerin luona ja koettaisi saada häneltä selville, miltä suunnalta
tuuli oikein puhalsi!

Tämä ajatus miellytti suuresti kapteeni Cuttlea. Se pälkähti hänen
päähänsä innoituksen hetkellä, kun hän poltteli piippuaan varhain
eräänä aamuna heti eineen jälkeen, ja se ansaitsikin tupakan. Tuo
vierailu rauhoittaisi hänen omaatuntoaan, joka oli hyvin vilpitön ja
oli käynyt vähän levottomaksi Walterin uskoman salaisuuden ja Sol
Gillsin sanojen jälkeen, ja sitäpaitsi se olisi tehoisa ja viisas
ystävyyden teko. Hän tutkisi huolellisesti Carkeria ja puhuisi paljon
tai vähän, mikäli tuon herran luonne näyttäisi vaativan, päästyään
ensin selville siitä, sopisivatko he yhteen vai ei.

Kapteenin ei nyt tarvinnut pelätä Walteria, joka oli kotona
järjestelemässä matkatavaroitaan, vaan hän sai vapaasti vetää
jalkaansa puolisaappaat, kiinnittää rintaansa hautajaisneulansa ja
lähteä toiselle retkelle. Hän ei tällä kertaa ostanut kukkavihkoa
suostuttelutarkoituksessa, koska oli menossa liikekonttoriin, mutta
napinreikäänsä hän pisti pienen päivännoudon antaakseen olemukselleen
miellyttävän maalaisvivahduksen. Niin hän lähti kuhmuinen keppi kädessä
ja vahakangashattu päässä Dombey ja Pojan konttoriin.

Juotuaan lasillisen lämmintä totia eräässä läheisessä kapakassa
kootakseen ajatuksiaan kapteeni syöksyi pihan poikki, jotteivät sen
hyvät vaikutukset haihtuisi, ja ilmestyi äkkiä Perchin näkyviin.

"Toveri", virkkoi kapteeni suostuttelevasti, "erään esimiehenne nimihän
on Carker?"

Perch myönsi sen, mutta antoi virkavelvollisuutensa mukaisesti
ymmärtää, että kaikilla hänen esimiehillään oli kiire ja että sitä
kiirettä riittäisi hyvin kauan.

"Kuulkaapas, toveri", kuiskasi kapteeni hänen korvaansa, "minun nimeni
on kapteeni Cuttle".

Kapteeni olisi mielellään tarttunut koukullaan hiljaa Perchiin, mutta
Perch väisti hyökkäyksen, ei niinkään tahallaan kuin sen ajatuksen
äkkiä johtuessa hänen mieleensä, että jos tuollainen ase odottamatta
ilmestyisi rouva Perchin näkyviin hänen nykyisessä tilassaan, saattaisi
se tuhota hänen toiveensa.

"Jos tahdotte olla hyvä ja ilmoittaa kapteeni Cuttlen, kun tilaisuus
sattuu, niin odotan täällä", sanoi kapteeni.

Samassa kapteeni istuutui Perchin jakkaralle, veti esiin nenäliinan
vahakankaisen hattunsa kuvusta, jota hän puristi polviensa välissä
(vahingoittamatta sen muotoa, sillä mikään inhimillinen voima ei
kyennyt sitä taivuttamaan), pyyhki päänsä yltyleensä ja näytti
virkistyneeltä. Sitten hän järjesti tukkansa koukullaan, katseli
ympärilleen ja tarkasteli konttoristeja vakavan ja kunnioittavan
näköisenä.

Kapteenin tyyneys oli niin järkkymätön, ja hän oli ylimalkaankin niin
salaperäinen, että Perch oli suorastaan säikähtynyt.

"Minkä nimen taas mainitsittekaan?" kysyi Perch kumartuen hänen
puoleensa korkealta istuimeltaan.

"Kapteeni", kuului vastaukseksi käheä kuiskaus.

"Niin", sanoi Perch nyökäyttäen samalla päätään.

"Cuttle."

"Juuri niin!" ähkäisi Perch, johon oli itsetiedottomasti tarttunut
kapteenin äänenpaino, sillä kapteenin viisas menettely oli niin
tehoisa. "Minä menen katsomaan, onko hän tällä hetkellä vapaa. En tiedä
sitä nyt. Ehkä häneltä liikenee aikaa minuutin verran."

"Hyvä, hyvä, nuorukainen, minä en pidätä häntä sen kauemmin", virkkoi
kapteeni nyökäyttäen päätään niin arvokkaasti kuin tunsi tärkeytensä
vaativan. Perch palasi pian ja kysyi: "Suvaitseeko kapteeni Cuttle
tulla tämän kautta?"

Konttoripäällikkö Carker seisoi matolla tyhjän tulisijan edessä ja
tarkasti sisään tulevaa kapteenia jokseenkin vähän rohkaisevin katsein.

"Herra Carker?" kysyi kapteeni Cuttle.

"Luullakseni", myönsi Carker näyttäen kaikki hampaansa.

Kapteenista tuntui miellyttävältä, että Carker hymyili vastatessaan.
"Kuulkaapas", aloitti kapteeni siirtäen katseensa hitaasti esineestä
toiseen ja tarkastellen siten huonetta niin paljon kuin hänen
paidankauluksensa salli, "minä olen merimies, herra Carker. Walter,
joka on täällä kirjoissanne, on melkein poikani."

"Walter Gay, niinkö?" virkkoi Carker paljastaen taas kaikki hampaansa.

"Tarkoitan juuri Walter Gayta", vastasi kapteeni. Hänen äänenpainonsa
ilmaisi, että hän hyväksyi lämpimästi Carkerin nopean käsityskyvyn.
"Minä olen hänen ja hänen enonsa läheinen ystävä. Ehkä", lisäsi
kapteeni, "olette kuullut esimiehenne mainitsevan nimeni kapteeni
Cuttle?"

"En", sanoi Carker paljastaen hampaansa entistä enemmän.

"No niin", jatkoi kapteeni, "minulla on ilo tuntea hänet. Kävin kerran
tervehtimässä häntä Sussexin rannikolla nuoren ystäväni Walterin
kanssa. Silloin lyhyesti sanoen — pyydettiin häneltä pientä avustusta."
Kapteeni nyökäytti päätään tavalla, joka oli samalla hauska, luonteva
ja paljon puhuva. "Muistatte kai sen?"

"Luullakseni oli minulla kunnia järjestää se asia", myönsi Carker.

"Tosiaankin!" vahvisti kapteeni. "Taas oikein! Niin se olikin. Nyt olin
kyllin rohkea tullakseni tänne —"

"Ettekö suvaitse istuutua?" kysyi Carker hymyillen.

"Kiitoksia", vastasi kapteeni ja käytti hyväkseen tarjousta. "Ehkä
pääsee pitemmälle juttelussa istuessaan. Ettekö tekin ota tuolia?"

"En, kiitos", virkkoi toinen, joka ehkä talvitapansa mukaan seisoi
selin tulisijaan ja katseli kapteenia sennäköisenä kuin hänen joka
hampaassaan ja ikenessään olisi silmä. "Aioitte sanoa olleenne kyllin
rohkea — vaikka eihän siitä ole puhettakaan —"

"Kiitoksia paljon, nuori mies", vastasi kapteeni. "Tulin tänne ystäväni
Walterin vuoksi. Hänen enonsa Sol Gills on tietorikas mies ja omalla
alallaan aika mestari, mutta hän ei ole, kuten täsmällisesti sanoisin,
taitava merimies — ei käytännön mies. Walter on niin reilu poika kuin
suinkin, mutta yhdessä suhteessa häntä voi moittia. Hän on liian kaino.
Nyt haluaisin kysyä teiltä", lisäsi kapteeni alentaen ääntään ja puhuen
tuttavallisesti muristen, "kaikessa ystävyydessä ja yksinomaan —
meidän kesken ja vain yksityistä tarvettani varten, kunnes esimiehenne
on vähän toipunut ja minä voin mennä hänen puheilleen: onko täällä
kaikki kunnossa ja reilassa ja aloittaako Walter matkansa hyvän tuulen
puhaltaessa?"

"Mitä nyt ajattelettekaan, kapteeni Cuttle?" vastasi Carker nostaen
takkinsa liepeet ylös. "Te olette käytännön mies. Mitä te arvelette?"

Kapteenin katseen terävyyttä ja merkitystä hänen vilkuttaessaan
silmäänsä vastaukseksi eivät mitkään sanat voi ilmaista lukuunottamatta
aikaisemmin mainittuja kiinalaisia sanoja, joita on mahdoton lausua.

"Kuulkaapas!" virkkoi kapteeni äkkiä tavattomasti rohkaistuneena, "mitä
te sanotte? Olenko oikeassa vai väärässä?"

Niin paljon oli kapteeni ilmaissut silmällään Carkerin hymyn ja
kohteliaisuuden kiihoittamana ja rohkaisemana, että hän tunsi voivansa
tehdä tämän kysymyksen yhtä hyvin kuin jos hän olisi tuonut tunteensa
esiin kaikkein kaunopuheisimmin sanoin.

"Oikeassa", myönsi Carker. "Sitä en epäilekään."

"Siis nostanut purjeensa hyvällä säällä!" huudahti kapteeni Cuttle.

Carker hymyili hyväksyen.

"Voimakas myötätuuli", jatkoi kapteeni.

Carker hymyili taas myöntävästi.

"Jaha, jaha!" sanoi kapteeni hyvin huojentuneena ja mielissään.
"Minähän tiesin koko hyvin, kuinka asiat olivat, ja sanoinkin sen
Walterille. Kiitos, kiitos."

"Gaylla on loistavat mahdollisuudet", huomautti Carker levittäen suunsa
yhä suuremmaksi, "koko maailma edessään".

"Koko maailma ja oma vaimonsa, niinkuin sanotaan", lisäsi kapteeni
iloisena.

Lausuessaan sanan "vaimonsa" (tarkoittamatta sillä silloin mitään)
kapteeni äkkiä vaikeni, vilkutti taas silmäänsä, pani vahakankaisen
hattunsa kuhmuisen keppinsä päähän, pyöräytti sitä ja katsahti syrjästä
lakkaamatta hymyilevään ystäväänsä.

"Lyön vetoa neljännespullon vanhaa Jamaikan rommia, että tiedän, mille
hymyilette", virkkoi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti.

Carker hymyili yhä enemmän.

"Pitemmälle asia ei mene?" kysyi kapteeni koputtaen kuhmuisella
kepillään oveen ikäänkuin varmistuakseen siitä, että se oli suljettu.

"Ei tuumaakaan", vastasi Carker.

"Te ehkä ajattelette suurta F-kirjainta?" kysyi kapteeni.

Carker ei kieltänyt sitä.

"Tai jotakin L:ään tai O:hon päin?" jatkoi kapteeni.

Carker hymyili yhä.

"Olenko taas oikeassa?" kysyi kapteeni kuiskaten, samalla kun hänen
otsaansa kiertävä tulipunainen juova paisui hänen ilonsa lisääntyessä.

Kun Carker yhä hymyili vastaukseksi ja nyökäytti päätään hyväksyen,
nousi kapteeni Cuttle seisomaan ja tarttui hänen käteensä vakuuttaen
hänelle lämpimästi, että he purjehtivat samaa reittiä ja että mitä
häneen (Cuttleen) tuli, oli hän koko ajan ohjannut alustaan siihen
suuntaan. "Walter tutustui häneen ensin", selitti kapteeni niin
salaperäisesti ja vakavasti kuin asia vaati, "harvinaisella tavalla.
Te varmasti muistatte, kuinka Walter löysi hänet kadulta silloin, kun
hän oli vielä ihan pikku tyttö, ja he ovat rakastaneet toisiaan siitä
lähtien niin paljon kuin tuollaiset lapset osaavat! Me olemme aina
sanoneet, Sol Gills ja minä, että heidät on luotu toinen toistaan
varten."

Kissa tai apina tai hyeena tai ruumiinkallo ei olisi voinut näyttää
kapteenille enemmän hampaita yhdellä kertaa kuin Carker paljasti
keskustelun tässä kohdassa.

"Siihen suuntaan käy voimakas virta", huomautti onnellinen kapteeni.
"Tuuli ja virta käyvät nähkääs kumpikin siihen suuntaan. Ajatelkaapas
vain sitä, että Walter oli saapuvilla tuona päivänä!"

"Tavattoman edullista hänen toiveilleen", huomautti Carker.

"Ajatelkaahan vain, kuinka ihanalta hänestä tuntuu kellua sen päivän
vanavedessä!" jatkoi kapteeni. "Mikä voisikaan enää saada häntä
tuuliajolle!"

"Ei mikään", vastasi Carker.

"Olette taas oikeassa", virkkoi kapteeni puristaen uudelleen hänen
kättään. "Ei mikään! Siis selvä on! Poika on menetetty, sievä pikku
olento. Eikö niin?"

"Niin, poika on menetetty", myönsi taipuvainen Carker.

"Sana vain, ja toinen on valmiina", jatkoi kapteeni. "Oppineen enon
sisarenpoika! Sol Gillsin sisarenpoika! Walter! Walter, joka jo on
liikkeessänne. Ja", lisäsi kapteeni kohoten vähitellen sellaista
vertauskuvaa kohti, jota hän tarkoitti käyttää loppupontena, "joka
tulee joka päivä Sol Gillsin luota liikkeeseenne ja teidän povellenne!"

Kapteenin itsetyytyväisyyttä, kun hän ystävällisesti tyrkkäsi
Carkeria kyynärpäällään päättäessään kummankin yllä olevista pikku
lauseista, ei saattanut voittaa mikään muu kuin se riemu, joka
loisti hänen olemuksestaan hänen vaipuessaan takaisin paikalleen ja
tarkastellessaan Carkeria, kun oli lopettanut tämän loistavan näytteen
kaunopuheisuudestaan ja viisaudestaan. Hänen suuret siniset liivinsä
kohoilivat tuon mestarituotteen syntyessä, ja hänen nenänsä oli samasta
syystä kovin tulehtunut.

"Olenko oikeassa?" kysyi kapteeni.

"Kapteeni Cuttle", sanoi Carker notkistaen hetkiseksi vähän polviaan
omituisella tavalla, ikäänkuin olisi halunnut syleillä itseään, "teidän
arvelunne Walter Gayn tulevaisuudesta ovat perinpohjin täsmälliset.
Edellytän, että asia ei mene meitä edemmäksi."

"Kunniasanani", vakuutti kapteeni. "Ei tavuakaan muiden korviin."

"Ei hänen eikä kenenkään muun?" jatkoi johtaja.

Kapteeni Cuttle rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.

"Mutta vain teidän omaksi tyydytykseksenne ja ohjeeksenne — tietysti
ohjeeksenne", toisti Carker, "tulevia toimenpiteitänne varten".

"Olen tosiaankin sydämestäni kiitollinen", sanoi kapteeni kuunnellen
hyvin tarkkaavaisena.

"En epäröi laisinkaan sanoessani, että niin on asian laita. Olette
oivallisesti tajunnut sen, mikä on todennäköistä."

"Ja mitä esimieheenne tulee", huomautti kapteeni, "on parasta, että
ryhdyn hänen kanssaan puheisiin vasta sitten, kun itsestään tarjoutuu
tilaisuus. Aikaa on kyllin."

Carker, jonka suu nyt ulottui korvasta toiseen, kertasi: "Aikaa on
kyllin." Hän ei tosin lausunut noita sanoja ääneen, vaan taivutti
päätään kohteliaasti ja tapaili niitä kielellään ja huulillaan.

"Ja koska nyt tiedän — olen aina sanonut niin — että Walter kulkee
onneaan kohti —" virkkoi kapteeni.

"Kulkee onneaan kohti", toisti Carker samanlaisella mykällä tavalla.

"Ja koska Walterin matka on, niin sanoakseni, osa hänen päivätyöstään
ja osa siitä, mikä häntä täällä odottaa" lisäsi kapteeni.

"Siitä, mikä häntä täällä odottaa", myönsi Carker yhtä mykästi kuin
ennenkin.

"No niin, mikäli ymmärrän", jatkoi kapteeni, "ei ole mitään kiirettä,
ja minä olen rauhallinen".

Kun Carker vieläkin myönsi kaikki äänettömään tapaansa, varmistui
kapteeni Cuttle siinä käsityksessä, että Carker oli kaikkein
miellyttävimpiä miehiä, mitä hän oli koskaan tavannut, ja että
Dombeykin saisi ottaa esimerkkiä tuollaisesta henkilöstä. Kapteeni
ojensi siis vielä kerran hyvin sydämellisesti suunnattoman kätensä
(joka muistutti vanhaa värillistä pölkkyä) ja puristi Carkerin kättä
niin, että sen pehmeään lihaan jäi jäljennös niistä juovista ja
halkeamista, jotka runsaslukuisina koristivat kapteenin kämmentä.

"Hyvästi!" sanoi kapteeni. "Minä en ole monisanainen mies, mutta
minusta tuntuu kovin ystävälliseltä, kun olette niin kohtelias ja
avomielinen. Suonettehan anteeksi minulle, jos olen ollut tunkeileva?"
sanoi kapteeni.

"Siitä ei ole puhettakaan", vastasi toinen.

"Kiitos. Minun majani ei ole kovin tilava", sanoi kapteeni kääntyen
vielä takaisin, "mutta se on jotakuinkin mukava. Jos te sattuisitte
Brig-aukiolle numero yhdeksän tienoille milloin tahansa suvaitsetteko
merkitä sen muistiin? — ja tulisitte luokseni välittämättä siitä, mitä
ovella oleva henkilö sanoo, olisin ylpeä nähdessäni teidät."

Esitettyään tämän vieraanvaraisen pyynnön kapteeni hyvästeli jälleen
ja lähti ulos, sulkien oven ja jättäen Carkerin yhä nojaamaan
tulisijaa vasten. Konttoripäällikön viekkaassa katseessa ja valppaassa
käytöksessä, hänen vilpillisessä suussaan, joka oli vetäytynyt
leveälle kuitenkaan nauramatta, hänen tahrattomassa kaulaliinassaan ja
poskiparrassaan, vieläpä siinä äänettömässä tavassa, kuinka hän siveli
valkeaa paidanrintaansa ja sileitä kasvojaan pehmeällä kädellään, oli
jotakin tavattoman kissamaista.

Mitään aavistamaton kapteeni poistui mieli tulvillaan ihastusta itseään
kohtaan, mikä antoi avaralle siniselle puvulle uuden ryhdin. "Hyvä,
Ned!" sanoi kapteeni itsekseen. "Tänään olet tehnyt pikku palveluksen
nuorille, poikaseni!"

Riemunsa ja nykyisen ja odotettavissa olevan lähemmän tuttavuutensa
vuoksi liikkeen kanssa kapteeni ei malttanut ulompaan konttoriin
tultuaan olla vähän kiusoittelematta Perchiä ja kysymättä, luuliko hän
kaikkien esimiestensä vieläkin olevan työssä. Mutta jottei loukkaisi
miestä, joka oli täyttänyt velvollisuutensa, kapteeni kuiskasi hänen
korvaansa, että jos häntä haluttaisi juoda lasi totia hänen seurassaan,
olisi perin mieluista tarjota hänelle.

Ennen lähtöään liikkeestä kapteeni konttoristien hämmästykseksi katseli
ympärilleen sopivalta kohdalta ja loi yleissilmäyksen huoneistoon,
koska se oli tärkeänä osana siinä tulevaisuuden suunnitelmassa, joka
oli laadittu hänen nuorta ystäväänsä varten. Etenkin kassaholvi herätti
hänen ihastustaan, mutta jottei näyttäisi liian tungettelevalta, hän
tyytyi luomaan vain hyväksyvän silmäyksen ja tervehtimään kohteliaasti
ja suosiollisesti yhteisesti kaikkia konttoristeja ja lähti sitten ulos
pihalle. Pian yhtyi häneen Perch, jonka hän vei kapakkaan, täyttäen
siellä lupauksensa — kiireesti, sillä Perchin aika oli täpärällä.

"Ehdotan, että joisimme Walterin maljan", sanoi kapteeni.

"Kenen?" huomautti Perch.

"Walterin", toisti kapteeni hyrisevällä äänellä.

Perch, joka näytti muistavan kuulleensa lapsuudessaan, että kerran oli
elänyt senniminen runoilija, ei tehnyt mitään vastaväitteitä, mutta
kummasteli kovin, että kapteeni oli tullut Cityyn juomaan runoilijan
maljan. Niin, vaikka kapteeni olisi ehdottanut jonkin runoilijan —
esimerkiksi Shakespearen muistopatsaan pystyttämistä jollekin Cityn
suurelle pääkadulle, olisi hän tuskin ällistyttänyt Perchiä enemmän.
Sanalla sanoen, hän oli niin salaperäinen ja käsittämätön luonne, että
Perch päätti olla mainitsematta häntä laisinkaan rouva Perchille,
jottei tulisi mitään epämieluisia seurauksia.

Salaperäisenä ja käsittämättömänä pysyi kapteeni lähimmille
ystävilleenkin koko tämän päivän, kun hänen sydämensä täytti selvä
tietoisuus siitä, että hän oli tehnyt pikku palveluksen nuorille. Ja
jollei Walter olisi luullut hänen viittauksiensa, hymyilyjensä ja
muiden sellaisten eleittensä johtuvan siitä tyydytyksen tunteesta,
että he olivat saaneet onnellisesti petetyksi vanhan Sol Gillsin,
olisi hän varmasti ilmaissut itsensä ennen iltaa. Mutta näin ollen
hän säilytti oman salaisuutensa ja lähti kotiin myöhään Sol Gillsin
asunnosta vahakankainen hattu niin toiselle korvalliselle painettuna ja
silmät niin säteilevinä, että rouva MacStinger (joka olisi saattanut
olla kasvatettu tohtori Blimberin laitoksessa, kun oli niin roomalainen
sävyltään) varustautui, luotuaan vain yhden katseen häneen, avoimen
ulko-oven taakse ja kieltäytyi tulemasta sieltä lapsikultiensa luo,
kunnes kapteeni oli turvallisesti asettunut huoneeseensa.




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Isä ja tytär


Dombeyn talossa vallitsee hiljaisuus. Portaita ylös ja alas
hiipivät palvelijat asioillaan niin varoen, ettei heidän ainoakaan
askeleensa kuulu. He puhelevat lakkaamatta keskenään ja istuvat kauan
ruokapöydässä, nauttien paljon ruokaa ja juomaa ja juhlien hirveän
sopimattomalla tavalla. Rouva Wickam, jonka silmät ovat täynnä
kyyneleitä, kertoo alakuloisia tarinoita ja sanoo toisille aina
väittäneensä rouva Pipchinin luona, että näin kävisi, ja juo tavallista
enemmän pöytäolutta, ollen hyvin surullinen ja samalla seuranhaluinen.
Keittäjän mielentila on samanlainen. Hän lupaa vähän kalanmätiä
illalliseksi samalla kun ponnistelee kaikin voimin tunteitaan ja
sipuleita vastaan. Towlinson alkaa uskoa, että täällä vallitsee
kohtalo, ja haluaa tietää, voiko kukaan sanoa hänelle nurkkatalossa
asumisen koskaan tuottaneen onnea. Kaikista tuntuu kuin äskeiset
tapaukset olisivat sattuneet kauan sitten, vaikka lapsi lepää vielä
tyynenä ja kauniina pikku vuoteellaan.

Pimeän tultua saapuu muutamia vierailijoita — äänettömiä vieraita
huopakengissä — jotka ovat käyneet talossa aikaisemminkin. Heidän
mukanaan tulee se lepovuode, joka on niin outo lapselle alustaksi.
Tällä välin ei kukaan ole nähnyt onnettomuuden kohtaamaa isää,
ei edes hänen yksityispalvelijansa, sillä hän istuu oman pimeän
huoneensa peränurkassa, kun joku on sisällä, eikä näytä muulloinkaan
liikkuvan siitä paitsi astellakseen edestakaisin lattialla. Mutta
aamulla kuiskaillaan palvelijain kesken, että hänen kuultiin keskellä
yötä menevän yläkertaan ja viipyvän siellä — kuolinhuoneessa —
auringonnousuun asti.

Cityssä on liikehuoneiston alakerran akkunat peitetty luukuilla.
Samalla kun pulpeteilla palavat lamput puolittain himmenevät sisään
tunkeutuvassa päivänvalossa, hämärtyy päivä puolittain lamppujen
vuoksi, ja outo kolkkous vallitsee sisällä. Liikeasiat eivät juuri
luista. Konttoristeilla ei ole työhalua. He päättävät lähteä syömään
kyljyksiä iltapuolella ja tehdä retken joen vartta ylöspäin. Lähetti
Perch viipyy kauan asioillaan, istuskelee kapakoissa ystävineen
ja keskustelee ihmisvaiheitten epävakaisuudesta. Hän lähtee
kotiin tavallista aikaisemmin illalla ja kestitsee rouva Perchiä
vasikankyljyksillä ja skotlantilaisella oluella. Johtaja Carker ei
kestitse ketään eikä kukaan häntä, mutta istuessaan yksin huoneessaan
hän paljastaa hampaansa näkyviin kaiken päivää. Näyttää siltä kuin
Carkerin tieltä olisi poistettu jokin este, niin että hänen uransa nyt
on selvä.

Vastapäätä Dombeyn taloa asuvat punaposkiset lapset katselevat
kamarinsa akkunasta alas kadulle, sillä he näkevät siellä neljä
mustaa hevosta, joilla on sulkatöyhdöt päässään. Samoin liehuu sulkia
niiden vetämien vaunujen katolla. Tämä näky ynnä joukko suruharsoilla
varustettuja ihmisiä vetää väkeä paikalla. Ilveilijä, joka juuri aikoi
ruveta pyörittämään lautasta, heittää taas viitan kirjavan pukunsa
ylle, ja hänen hitaasti laahusteleva vaimonsa, joka on kallellaan
kantaessaan painavaa lasta sylissään, jää seisomaan nähdäkseen
hautajaisvieraitten tulevan ulos. Mutta hän puristaa lasta lujemmin
likaista rintaansa vasten, kun talosta kannetaan ulos kevyttä taakkaa,
eikä pienin niistä punaposkisista lapsista, jotka katselevat ylhäällä
vastapäisestä akkunasta, tarvitse mitään kehoitusta vakavuuteen, kun
hän katselee hoitajansa sylissä ja kysyy palleroista sormeaan ojentaen:
"Mitä tuo on?"

Sitten astuu surupukuisen palvelijajoukon ja itkevien naisten välitse
Dombey eteisen läpi häntä odottaviin vaunuihin. Katselijain mielestä
hän ei ole surun ja mielenmasennuksen murtama. Hän käy suorana,
ja hänen ryhtinsä on yhtä jäykkä kuin koskaan ennen. Hän ei peitä
kasvojaan nenäliinalla, vaan katselee suoraan eteensä. Muuten on
hänen kasvoillaan entinen ilmeensä paitsi että ne ovat jonkin verran
painuneet ja kangistuneet. Hän asettuu paikalleen ajoneuvoihin, ja
kolme muuta herraa seuraa häntä. Sitten lähtee upea hautajaissaatto
hitaasti liikkeelle pitkin katua. Sulkatöyhdöt heilahtelevat kaukana,
kun temppujentekijä pyörittää lautasta kepin päässä saman joukon
ihaillessa, joka äsken katseli hautajaissaattoa. Mutta hänen vaimonsa
on nyt vähemmän innokas kuin tavallisesti rahoja kerätessään, sillä
lapsen hautajaiset ovat johtaneet hänen mieleensä, että hänen
nukkavieruun hartiahuiviinsa kääritty poika ei ehkä kasvakaan
mieheksi, joka saisi pitää taivaansinistä otsanauhaa ja lohenpunaisia
trikoohousuja ja tehdä temppuja katukurassa.

Töyhdöt heilahtelevat synkällä tavallaan katua eteenpäin ja joutuvat
kirkonkellojen äänen ulottuville. Samassa kirkossa sai sievä poika
kaiken sen, mikä hänestä pian on yksin jäljellä maan päällä — nimensä.
Kaiken sen, mikä hänessä on kuollutta, he laskevat sinne lähelle hänen
äitinsä tomumajaa. Niin onkin hyvä. Heidän tuhkansa lepäävät siellä,
missä Florence voi kävelyretkillään — voi, kuinka yksinäisiä ne nyt
ovatkaan! — päästä niiden lähelle, milloin vain haluaa.

Hautajaismenojen päätyttyä ja papin poistuttua Dombey katsahtaa
ympärilleen ja kysyy matalalla äänellä, onko saapuvilla se henkilö,
jota on pyydetty tulemaan saadakseen määräykset hautakivestä.

Joku tulee hänen luokseen ja vastaa: "Kyllä."

Dombey ilmoittaa hänelle, mihin se on asetettava, ja näyttää hänelle
kädellään seinää vasten, minkä näköinen ja kokoinen siitä on tehtävä
ja kuinka se on liitettävä äidin hautakiveen. Sitten hän kirjoittaa
lyijykynällä omistuskirjoituksen ja ojentaa sen miehelle lisäten:
"Tahtoisin saada sen pian valmiiksi."

"Se tehdään heti, arvoisa herra."

"Mitään muuta ei, nähkääs, kaiverreta kiveen kuin nimi ja ikä."

Mies kumartaa paperiin katsahtaen, mutta näyttää epäröivän. Dombey ei
huomaa sitä, vaan kääntyy poispäin ja aikoo mennä ovesta ulos.

"Suokaa anteeksi, arvoisa herra", muistuttaa mies koskettaen hiljaa
hänen surutakkinsa hihaa, "mutta koska haluatte sen viipymättä
valmistettavaksi ja se voidaan panna tekeille heti, kun ehdin täältä —"

"Mitä sitten?"

"Tahdotteko olla hyvä ja lukea paperinne vielä kerran? Luullakseni siinä
on erehdys."

"Missä?"

Kivenveistäjä antaa hänelle takaisin paperin ja näyttää
taskuviivoittimellaan sanoja "rakastettu ja ainoa lapsi".

"Siinä kai pitäisi olla 'poika', arvoisa herra?"

"Olette oikeassa. Tietysti. Korjatkaa."

Dombey lähtee askeliaan jouduttaen ajoneuvoihin. Kun kolme muuta,
jotka seuraavat hänen kintereillään, ovat istuutuneet, peittää hän
ensimmäisen kerran kasvonsa — viitallaan. Koko päivänä eivät toiset
niitä enää näekään. Hän astuu ensimmäisenä maahan vaunuista ja menee
suoraa päätä omaan huoneeseensa. Toiset saattovieraat (nimittäin
Chick ja kaksi lääkäriä, sillä muita ei ole) menevät yläkerran
vierashuoneeseen, jossa heidät ottavat vastaan rouva Chick ja neiti
Tox. Kukaan ei saa tietää, millaiset kasvot on alakerran huoneeseen
sulkeutuneella olennolla tai mitä siellä ajatellaan, millainen
kamppailu ja millainen kärsimys siellä täyttää sydämen.

Pääasia, josta huomautetaan alhaalla keittiössä, on se, että
"tuntuu sunnuntailta". He voivat tuskin uskoa muuta kuin että on
jotakin sopimatonta, jollei suorastaan jumalatonta toisten ihmisten
käytöksessä, jotka hoitelevat tavallisia tehtäviään, yllään
jokapäiväiset vaatteensa. Suorastaan hämmästyttävää on nähdä uutimet
vedettyinä ylös ja akkunaluukut auki. Palvelijat viihdyttävät synkkää
mielialaansa viinipullojen ääressä, joita avataan runsaasti kuin
kemuissa. He ovat hyvin halukkaita moralisoimaan. Towlinson sanoo
viinilasiaan; kehottaessaan huoahtaen: "Meidän kaikkien parannukseksi!"
Ja siihen keittäjätär myöskin huoahtaen lisää: "Taivas tietää, että
sitä kyllä tarvitaan."

Illalla rouva Chick ja neiti Tox ottavat taas esille ompelutyönsä, ja
samaan aikaan Towlinson lähtee ulos saamaan raitista ilmaa yhdessä
sisäkön kanssa, joka ei vielä ole koettanut suruhattuaan. He ovat hyvin
helliä toisilleen hämärissä kadunnurkissa, ja Towlinson haaveilee
toisenlaisesta ja nuhteettomasta elämästä vakavana vihanneskauppiaana
Oxford-torin varrella.

Sinä yönä nukutaan Dombeyn talossa sikeämmin ja levätään paremmin kuin
monina edellisinä öinä. Aamuaurinko herättää vanhan talouden, joka
alkaa taas luistaa entiseen tapaansa. Vastapäätä asuvat punaposkiset
lapset juoksevat kadulla vanteineen. Kirkossa on komeat vihkiäiset.
Ilveilijän vaimo ravistelee rahalaatikkoa toisessa kaupunginosassa.
Kivenhakkaaja laulaa ja viheltelee kaivertaessaan edessään olevaan
marmorilevyyn kirjaimia P-A-U-L.

Onko mahdollista, että niin täysinäisessä ja toimeliaassa maailmassa
yhden ainoan heikon olennon menettäminen jättää tyhjän sijan yhteenkään
sydämeen, vieläpä niin laajan ja syvän aukon, ettei mikään muu kuin
rannattoman iäisyyden laajuus ja syvyys voi sitä täyttää! Florence
olisi viattomassa surussaan voinut vastata: "Oi, veljeni, oi hellästi
rakastettu ja rakastava veljeni! Yksinäisen lapsuuteni ainoa ystävä ja
toveri! Saattaisiko mikään vähäisempi ajatus levittää sitä valoa, joka
jo alkaa syttyä varhaiselle haudallesi, tai herättää sitä lievitettyä
surua, joka tulvii näkyviin tämän kyynelvirran keralla!"

"Lapsi kulta", sanoi rouva Chick, joka piti velvollisuutenaan käyttää
tilaisuutta hyväkseen, "kun sinä olet yhtä vanha kuin minä —"

"Siis parhaimmassa kukoistuksessasi", huomautti neiti Tox.

"Silloin tajuat", jatkoi rouva Chick puristaen hiljaa neiti Toxin kättä
kiitokseksi hänen ystävällisestä huomautuksestaan, "että kaikki suru on
hyödytöntä ja että meidän velvollisuutemme on alistua".

"Minä koetan, täti rakas. Minä koetan", vastasi Florence nyyhkyttäen.

"Olen iloinen kuullessani sen", sanoi rouva Chick, "sillä, kultaseni,
niinkuin meidän rakas neiti Toximme — jonka terveestä älystä ja
erinomaisesta arvostelykyvystä ei voi olla muuta kuin yksi käsitys —"

"Louisa rakas, minä tulen tosiaankin pian ylpeäksi", keskeytti hänet
neiti Tox.

"— sanoo sinulle ja vahvistaa omalla kokemuksellaan", jatkoi rouva
Chick, "on meidän velvollisuutemme kaikissa tilanteissa ponnistaa
parhaamme mukaan. Meiltä vaaditaan sitä. Jos jokin — rakkaani", sanoi
hän neiti Toxiin päin kääntyen, "minulta puuttuu sopiva sana. Epä — epä
—"

"Epäkohta?" ehdotti neiti Tox.

"Ei, ei, ei", sanoi rouva Chick. "Kuinka voitte niin sanoa?"

"Voi hyväinen aika, se pyörii ihan kielelläni. Epä —"

"Epäoikeutettu kiintymys?" ehdotti neiti Tox arasti.

"Voi, laupias taivas, Lucretia!" huudahti rouva Chick. "Kuinka kauheaa!
Epäsuhtainen ihminen — siinä se sana, jota tapailin. Millainen ajatus!
Epäoikeutettu kiintymys! Sen sanon, että jos joku epäsuhtainen
esittäisi minun läsnäollessani kysymyksen: 'Miksi olemme syntyneet?'
niin vastaisin: 'Ponnistellaksemme'."

"Erinomainen ajatus", sanoi neiti Tox, johon tämän lausunnon
omintakeisuus teki syvän vaikutuksen. "Suurenmoinen."

"Valitettavasti olemme omin silmin nähneet varoittavan esimerkin",
jatkoi rouva Chick. "Meillä on liiaksikin syytä, lapsikulta,
olettaa, että jos tässä perheessä aikanaan olisi tehty ponnistus,
niin kokonainen sarja surullisia ja onnettomia tapauksia olisi
saatu ehkäistyksi. Mikään ei saa konsanaan minua luopumaan siitä
käsityksestä", lisäsi kelpo rouva päättävän näköisenä, "että jos rakas
Fanny-parka olisi tehnyt ponnistuksen, niin rakas pieni Paul-raukkamme
olisi ainakin saanut voimakkaamman ruumiinrakenteen".

Rouva Chick antautui tunteittensa valtaan silmänräpäykseksi, mutta
valaistakseen oppiaan käytännössäkin hän voitti pian itsensä keskellä
nyyhkytystään ja jatkoi taas:

"Anna siis meidän huomata, Florence, että sinulla on mielenlujuutta,
äläkä itsekkäästi lisää sitä surua, johon onneton isäsi on vaipunut."

"Rakas täti!" sanoi Florence polvistuen nopeasti hänen eteensä
voidakseen paremmin nähdä hänen kasvonsa. "Kerro minulle enemmän
isästä. Ole hyvä ja kerro minulle hänestä! Onko hän kovin murtunut?"

Neiti Tox oli lämminsydäminen, ja tässä pyynnössä oli jotakin, mikä
liikutti häntä kovasti. Joko hän näki laiminlyödyn lapsen taholla
jatkoa siihen hellään huolenpitoon, jota hänen velivainajansa
oli niin usein ilmaissut — tai rakkautta koettamassa kiertyä sen
sydämen ympäri, joka oli rakastanut Paulia, ja etsimässä myötätuntoa
tällaisessa surussa ja tuskassa — tai huomasi siinä vain vakavaa ja
altista nöyryyttä, joka hyljättynä ja torjuttunakin hehkui uskollista
yksipuolista hellyyttä ja suuren surunsa yksinäisyydessä toivoi isän
etsivän siitä lohdutusta, tahtoen sitä antaakin — kuinka tahansa
neiti Tox sen käsitti — kaikissa tapauksissa se liikutti häntä.
Hetkiseksi hän unohti rouva Chickin mahtavuuden ja taputtaen äkkiä
Florencen poskea kääntyi sivulle ja antoi kyyneltensä valua silmistään
odottamatta viisaan rouvan esimerkkiä.

Rouva Chick menetti myös hetkiseksi malttinsa, josta hän niin ylpeili,
ja istui vaiti katsellen kauniita kasvoja, jotka olivat niin kauan,
niin hievahtamatta ja kärsivällisesti olleet kääntyneinä pikku
vuoteeseen päin. Mutta pian hän taas jaksoi hallita ääntään — mikä
oikeastaan merkitsi hänelle samaa kuin malttaa jälleen mielensä — ja
sitten hän vastasi arvokkaasti:

"Florence, rakas lapsi, sinun isäsi on toisinaan omituinen, ja kun
minulta kysytään hänestä, on se samaa kuin jos minulta kysyttäisiin
jotakin asiaa, johon en osaa vastata mitään varmaa. Luullakseni on
minulla suurempi vaikutusvalta isääsi kuin ehkä kenelläkään toisella.
Mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän on puhunut minulle
hyvin vähän ja etten ole nähnyt häntä useammin kuin kerran pari
hetkisen ajan, ja tuskin olen silloinkaan nähnyt häntä, sillä hänen
huoneensa on ollut pimeä. Olen sanonut isällesi: 'Paul!' — juuri näin
olen sanonut — 'Paul, miksi et nauti jotakin vahvistavaa?' Isäsi on
aina vastannut: 'Louisa, ole hyvä ja jätä minut- En tarvitse mitään.
Minun on parempi olla yksinäni.' Jos minun pitäisi huomenna vannoa
se oikeudessa, Lucretia", lisäsi rouva Chick, "niin en epäilisikään
vahvistaa valallani juuri näitä sanoja".

Neiti Tox ilmaisi ihailunsa sanomalla: "Minun Louisani on aina
täsmällinen!"

"Lyhyesti sanoen, Florence", jatkoi hänen tätinsä, "tähän päivään asti
ei ole kirjaimellisesti tapahtunut mitään isäsi ja minun välilläni.
Mutta tänään mainitsin hänelle, että sir Barnet ja lady Skettles ovat
kirjoittaneet erittäin ystävällisiä kirjeitä — voi meidän suloista
Pauliamme, lady Skettles rakasti häntä kuin — missä on- nenäliinani?"

Neiti Tox ojensi hänelle nenäliinan.

"Niin, erittäin ystävällisiä kirjeitä ja ehdottaneet, että sinä
lähtisit heidän luokseen vierailemaan saadaksesi vaihtelua.
Mainitessani isällesi, että minun mielestäni neiti Tox ja minä voisimme
nyt lähteä kotiin (mistä hän oli yhtä mieltä kansaani), kysyin häneltä,
olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että sinä suostuisit tuohon
ystävälliseen kutsuun. Hän sanoi: 'Ei, Louisa, ei vähintäkään!'."

Florence kohotti kyyneleiset silmänsä.

"Mutta jos sinä, Florence, mieluummin jäisit tänne kuin lähtisit sinne
vierailulle tai haluaisit tulla minun luokseni —"

"Jäisin mieluummin kotiin", kuului ujo huomautus.

"No niin, lapsi", sanoi rouva Chick, "sinä saat jäädä. Mutta se minun
on sanottava, että se on kummallinen valinta. Sinä oletkin aina ollut
kummallinen. Kuka toinen sinun ikäisesi tahansa olisi luullakseni
mielellään lähtenyt pois kaiken senjälkeen, mitä on tapahtunut — rakas
neiti Tox, nyt olen taas kadottanut nenäliinani."

"Minusta tuntuisi ikävältä nähdä, että tätä taloa vältettäisiin", sanoi
Florence. "Minä en tahtoisi ajatella, että hänen huoneensa yläkerrassa
olisivat ihan tyhjät ja autiot, täti. Mieluummin jäisin nyt tänne. Voi,
voi veljeäni!"

Se oli luonnollinen tunteenpurkaus, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet
tunkeutuivat hänen sormiensa välitse hänen peittäessään kasvonsa
käsillään. Täpötäyden ja tulvehtivan sydämen täytyi välillä saada
purkautua, sillä muuten se olisi haavoitettuna ja yksinäisenä vaipunut
maahan kuin siipirikko lintu.

"Lapseni", virkkoi rouva Chick lyhyen äänettömyyden jälkeen, "minä en
tahtoisi millään ehdolla sanoa sinulle mitään epäystävällistä, ja siitä
olen varma, että sen tiedätkin. Jää siis tänne ja tee niinkuin itse
haluat. Kukaan ei sekaannu siihen, Florence, tai haluakaan sekaantua
siihen, se on varmaa."

Florence pudisti päätään surullisesti myönnytykseksi.

"Tuskin olin ennättänyt neuvoa isällesi, että hänen todellakin pitäisi
etsiä vaihtelua ja virkistystä paikan muutoksesta", sanoi rouva Chick,
"kun hän kertoi minulle jo päättäneensä lähteä maalle vähäksi aikaa.
Toivoisinpa tosiaankin hänen pian lähtevän. Hän ei voi lähteä liian
pian. Mutta minun luullakseni hänen täytyy jonkin verran järjestellä
yksityispapereitaan sen surun vuoksi, joka on kohdannut meitä kaikkia
niin ankarana — en ymmärrä minne nenäliinani on joutunut, Lucretia,
lainaa minulle omasi, rakas ystävä — ja ne pidättävät häntä vielä
parisen iltaa huoneessaan. Sinun isäsi on Dombey, lapsi jos kukaan",
jatkoi rouva Chick kuivaten molemmat silmänsä samalla kertaa hyvin
huolellisesti neiti Toxin nenäliinan vastakkaisilla nurkilla. "Hän
kyllä ponnistelee. Hänen tähtensä ei ole syytä pelätä."

"Eikö ole, täti, mitään", sanoi Florence vavisten, "mitä voisin tehdä —"

"Laupias taivas, lapsikulta", keskeytti hänet rouva Chick kiireesti,
"mistä sinä puhut? Jos isäsi sanoi minulle — olenhan kertonut hänen
omat sanansa: 'Louisa, minä en tarvitse mitään. Minun on parempi olla
yksinäni' — niin mitä luulisit hänen sanovan sinulle? Älä näytä itseäsi
hänelle, lapsi. Älä haaveilekaan sellaista."

"Täti", sanoi Florence, "minä menen nukkumaan vuoteeseeni".

Rouva Chick hyväksyi tämän päätöksen ja antoi hänen mennä suudeltuaan
häntä. Mutta neiti Tox oli hakevinaan kadotettua nenäliinaa ja meni
hänen jäljessään yläkertaan. Siellä hän koetti salavihkaa lohduttaa
häntä muutaman minuutin ajan välittämättä Susan Nipperin epäsuopeista
katseista. Sillä neiti Nipper nimitti neiti Toxia hehkuvassa innossaan
krokotiiliksi, mutta hänen myötätuntonsa näytti vilpittömältä ja oli
ainakin epäitsekästä, sillä hän ei saattanut toivoa voittavansa mitään
sen nojalla.

Eikö Florencella ollut ainoaakaan lähempää ja rakkaampaa kuin Susan,
joka oli vahvistanut hänen värisevää sydäntään sen tuskassa? Eikö ollut
ainoaakaan toista kaulaa, johon hän olisi voinut tarttua, yksiäkään
kasvoja, joiden puoleen olisi voinut kääntyä, ketään muuta, joka
olisi voinut virkkaa hänelle lohdutuksen sanan niin syvässä surussa?
Oliko Florence niin yksin kolkossa maailmassa, ettei mitään muuta
ollut hänelle jäänyt? Ei mitään. Jouduttuaan samalla äidittömäksi ja
veljettömäksi — sillä menetettyään pikku Paulin hän vasta tunsi oikein
raskaana ensimmäisen ja suurimman menetyksensä hän sai pitää Susania
ainoana tukenaan. Oi, kuka voi sanoa, kuinka paljon hän alussa tarvitsi
apua!

Ensin, kun elämä alkoi talossa sujua entiseen tapaansa, ja kaikki muut
olivat lähteneet pois paitsi palvelijat ja Dombey sulkeutui omiin
huoneisiinsa, Florence ei voinut tehdä muuta kuin itkeä ja kuljeskella
edestakaisin ja välillä paeta omaan huoneeseensa, kun yksinäisyyden
muistaminen tunkeutui hänen mieleensä äkillisenä kipuna. Silloin hän
väänteli käsiään, painoi kasvonsa vuoteelleen ja oli tyyten lohduton.
Kaikki muu hävisi silloin hänen tietoisuudestaan paitsi tuskan
katkeruus ja julmuus. Näin kävi tavallisesti silloin, kun hän näki
jonkin paikan tai esineen, joka oli ollut Paulille rakas, ja se teki
synkän talon alussa oikeaksi tuskien tyyssijaksi.

Mutta puhtaan rakkauden olemukseen ei kuulu palaa kauan niin rajusti
ja kiivaasti. Tuollainen liekki voi karkeammassa ja maallisemmassa
muodossaan jäytää armottomana sitä rintaa, johon se on päässyt
majailemaan, mutta taivaan pyhä tuli on niin lempeä sydämelle kuin
levätessään kerran kahdentoista koolla olleen päiden yläpuolella ja
näyttäessään kullekin toinen toisessaan veljen, mutta kirkastuneena ja
vahingoittumattomana. Kun Florence näki sen kuvan hengessään, palasi
hänen kasvoilleen pian rauha ja lempeä ilme, ja tyyni turvallisuus
täytti mielen. Ja vaikka hän vielä itkikin, valuivat kyyneleet
rauhallisemmin eikä äskeisten kokemusten muisto enää kirvellyt hänen
sydämessään.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän saattoi tyynenä katsella määräaikana
seinällä väreilevää kultaista vettä, joka vähitellen häipyi
näkymättömiin. Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän taas voi
istua samassa huoneessa yksin yhtä kärsivällisenä ja lempeänä kuin
valvoessaan Paulin pikku vuoteen ääressä. Jos hänen mieleensä äkkiä
koski kipeästi tyhjyys, saattoi hän polvistua vuoteen viereen ja
rukoilla Jumalalta kaikesta sydämestään, että jokin enkeli saisi häntä
rakastaa ja muistaa.

Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hämärähetkinä synkässä ja avarassa
talossa hänen hiljainen äänensä hitaasti ja välillä vaieten hyräili
samaa säveltä, jota Paul oli niin usein kuunnellut nojaten väsynyttä
päätänsä hänen käsivarteensa. Kun sitten oli tullut pimeä, väreili
huoneessa heikko sävel, niin hiljaa soitettu ja laulettu, että se
tuntui paremminkin alakuloiselta muistelemiselta, mitä hän oli tehnyt
Paulin pyynnöstä viimeisenä iltana, kuin todelliselta laululta. Mutta
se toistui hyvin usein pimeässä yksinäisyydessä, ja katkonaisia säveliä
kajahteli vielä koskettimilta senjälkeenkin, kun suloinen ääni oli jo
tukehtunut kyyneliin.

Niin hän sai vähitellen rohkeutta katsahtaa siihen työhön, jossa
hänen hyppysensä olivat ahkeroineet Paulin istuessa hänen vieressään
merenrannalla. Eikä sitten kestänytkään kovin kauan, ennenkuin hän
taas ryhtyi siihen, tuntien suorastaan rakkauttakin sitä kohtaan,
ikäänkuin se olisi elävä olento ja Paulin tuttava. Sillä lailla hänellä
oli tapana istua tuntikausia mietteisiinsä vaipuneena akkunakomerossa
lähellä äitinsä muotokuvaa käyttämättömässä huoneessa, joka oli niin
kauan ollut hyljättynä.

Miksi kääntyivät tytön tummat silmät niin usein työstä sinne,
missä punaposkiset lapset asuivat? He eivät muistuttaneet hänelle
välittömästi äskeistä menetystä, sillä he olivat kaikki tyttöjä, neljä
pientä sisarusta. Mutta he olivat äidittömiä samoin kuin hän — ja
heillä oli isä.

Helppoa oli huomata, milloin heidän isänsä oli lähtenyt ulos ja milloin
häntä odotettiin kotiin, sillä vanhin lapsi seisoi silloin aina
odottamassa vierashuoneen akkunassa tai parvekkeella. Kun isä ilmestyi,
levisi lapsen odottaville kasvoille ilon loiste, samalla kun toiset,
jotka niinikään olivat odottaneet yläkerran akkunassa, taputtivat
käsiään, rummuttivat niillä akkunalautaa ja huusivat hänelle. Vanhin
lapsi tuli usein alas eteiseen, pani kätensä isän käteen ja talutti
hänet yläkertaan. Monta kertaa Florence sitten näki tytön istuvan isän
vieressä tai polvella tai riippuvan leperrellen hänen kaulassaan.
Ja vaikka heillä oli aina hauskaa yhdessä, katseli isä usein lapsen
kasvoja sennäköisenä kuin olisi ajatellut hänen muistuttavan
äitivainajaa. Toisinaan tapahtui, ettei Florence enää katsellut heitä,
vaan purskahti itkemään akkunaverhojen takana kuin olisi pelännyt tai
riensi pois akkunan luota. Mutta hän ei voinut olla palaamatta, ja pian
putosi hänen käsityönsä taas huomaamatta helmaan.

Tuo talo oli ollut tyhjänä pitkän aikaa, monta vuotta. Vihdoin, hänen
ollessaan kotoa poissa, oli sinne muuttanut väkeä. Talo oli korjattu
ja uudelleen maalattu, ja akkunoiden kohdalla oli lintuja ja kukkia,
joten se näytti toisenlaiselta kuin ennen. Mutta Florence ei koskaan
ajatellut taloa. Lapset ja heidän isänsä olivat kaikki kaikessa.

Kun perheen isä oli syönyt päivällistä, näki Florence avonaisten
ikkunoitten läpi heidän menevän alas puutarhaan kotiopettajattaren
tai lapsenhoitajan kanssa ja asettuvan pöydän ympärille. Tyynessä
kesäilmassa kaikui lapsellisia ääniä ja heleätä naurua kadun poikki
sen huoneen alakuloiseen ilmakehään, jossa Florence istui. Sitten
lapset kiipesivät ja hyppelivät isän kanssa yläkertaan ja melusivat
hänen ympärillään sohvassa tai ryhmittyivät hänen polvilleen oikeana
ruusuisena kukkavihkona punaisine poskineen, isän kertoessa heille
jotakin satua. Välillä he juoksivat taas ulos parvekkeelle, ja silloin
Florence kätkeytyi nopeasti, jottei hänen näkemisensä yksin ja
surupukuisena häiritsisi lasten iloa.

Vanhin tyttö jäi isänsä luokse toisten lähdettyä pois ja valmisti
hänelle teetä — kuinka onnelliseksi hän silloin tunsikaan itsensä pikku
emäntänä! — ja istuutui juttelemaan isänsä kanssa toisinaan akkunan
luo, toisinaan huoneen perälle, kunnes tuotiin kynttilöitä. Isä piti
tyttöä seuralaisenaan, vaikka tämä oli joitakin vuosia Florencea
nuorempi, ja lapsi osasikin olla yhtä tyyni ja rakastettava kuin
täysi nainen istuessaan siinä mukanaan kirjansa tai käsityövasunsa.
Sittenkun heidän huoneeseensa oli sytytetty kynttilöitä, ei Florence
pelännyt taas katsella heitä pimeästä kamaristaan. Mutta kun tuli se
aika, jolloin lapsen piti sanoa: 'Hyvää yötä, isä' ja mennä nukkumaan,
nyyhkytti ja vapisi Florence eikä voinut enää katsella, kun tyttö
kohotti kasvonsa isää kohti.

Ja kuitenkin hän keskeytti ennen nukkumaan menoaan tuon tuostakin sen
yksinkertaisen säveleen, jolla oli aikoja sitten niin usein tuudittanut
Paulin uneen, katsellakseen taas vastapäistä taloa. Mutta hän säilytti
omassa nuoressa rinnassaan salaisuutena, että koskaan sitä ajatteli tai
katseli.

Mutta pitikö Florence — niin avomielinen ja vilpitön, niin täysin sen
rakkauden arvoinen, jota Paul oli tuntenut häntä kohtaan ja ilmaissut
vielä viimeisessä heikossa kuiskauksessaankin — rehellisen sydämen
kuvastuessa kasvojen kauneudessa ja huokuessa hänen suloisen äänensä
joka värähdyksessä — pitikö hän rinnassaan mitään muuta salaisuutta?
Kyllä, hänellä oli vielä yksi lisää.

Kun ei kukaan muu talon väestä enää liikkunut ja kaikki valot oli
sammutettu, lähti hän hiljaa omasta huoneestaan ja sipsutti äänettömin
askelin portaita myöten alakertaan isänsä ovelle. Sitä vasten hän
tuskin hengittäen painoi kasvonsa ja päänsä ja huulensa rakkautensa
kaihossa. Joka ilta hän kyyristyi sen edessä kylmälle kivilattialle
kuunnellakseen edes isänsä hengitystä. Koko sydämestään hän toivoi
voivansa osoittaa isälleen rakkauttaan, lohduttaa häntä, saada hänet
sietämään yksinäisen lapsensa hellyyttä. Jos hän olisi uskaltanut,
olisi hän polvistunut hänen jalkojensa juureen rukoilemaan sitä
nöyrästi.

Kukaan ei sitä tiennyt tai ajatellut. Ovi oli aina lukossa, Dombey
sulkeutuneena sen taakse. Kerran pari hän lähti sieltä ulos, ja
talonväki sanoi hänen hyvin pian matkustavan maalle, mutta hän asui yhä
yksin huoneessaan, ollenkaan tapaamatta tai kyselemättä Florencea. Ehkä
hän ei edes tiennyt tyttärensä olevankaan samassa talossa.

Eräänä päivänä noin viikkoa hautajaisten jälkeen Florence istui
käsityönsä ääressä, kun Susan ilmestyi puolittain itkevän, puolittain
nauravan näköisenä ilmoittamaan, että oli tullut vieras.

"Vierasko! Minuako tapaamaan, Susan!" huudahti Florence hämmästyneenä.

"Niin, se on ihmeellistä, eikö olekin Floy-neiti?" sanoi Susan, "mutta
toivoisin tosiaankin, että teillä kävisi paljon vieraita, sillä se
olisi vain hyväksi teille, ja minun käsitykseni on, että mitä pikemmin
te ja minä lähdemme vaikka vanhojen Skettlesien luo, sitä parempi
se on meille kummallekin. Minä en tahdo elää suuressa väkijoukossa,
Floy-neiti, mutta enhän kuitenkaan ole mikään osteri."

Totuudenmukaisesti on tunnustettava, että neiti Nipper puhui
enemmän nuoren emäntänsä kuin itsensä puolesta. Se kuvastui hänen
kasvoistaankin.

"Mutta se vieras, Susan", sanoi Florence.

Susan vastasi hysteerisellä puuskalla, joka oli yhtä hyvin nyyhkytystä
kuin naurua: "Herra Toots!"

Hymy, joka ilmestyi Florencen kasvoille, hävisi samassa, ja hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta se oli joka tapauksessa hymyä ja
tuotti neiti Nipperille suurta tyydytystä.

"Tuollaiselta minustakin tuntuu, Floy-neiti", virkkoi Susan painellen
esiliinallaan silmiään ja pudistaen päätään. "Kohta kun näin tuon
hölmön eteisessä, Floy-neiti, purskahdin ensin nauramaan ja sitten
minun täytyi ruveta nyyhkyttämään."

Vaistomaisesti Susan Nipper teki nyt samoin. Sillä välin Toots, joka
oli tullut hänen jäljessään yläkertaan tietämättömänä herättämästään
vaikutuksesta, ilmoitti saapumisensa koputtamalla ovelle ja astui
ripeästi sisään.

"Hyvää päivää, neiti Dombey", virkkoi hän. "Kuinka jaksatte — minä itse
voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"

Toots, jota hyväluontoisempia olentoja maailmassa on vain vähän, vaikka
mahdollisesti joku älykkäämpi, oli työläästi keksinyt tämän pitkän
puheen, toivoen siten keventävänsä Florencen ja omaakin mieltään. Mutta
huomattuaan tuhlanneensa koko varastonsa ajattelemattomalla tavalla,
ennenkuin oli istuutunutkaan tai Florence virkkanut sanaakaan, vieläpä
ennenkuin oli kunnolleen päässyt sisään ovestakaan, hän piti sopivana
aloittaa uudelleen.

"Hyvää päivää, neiti Dombey. Minä voin oikein hyvin, kiitos. Mitä
teille kuuluu?"

Florence ojensi hänelle kätensä ja sanoi voivansa hyvin.

"Minulle kuuluu oikein hyvää", jatkoi Toots istuutuen. "Tosiaankin
oikein hyvää. En muista koskaan voineeni niin hyvin kuin nyt, kiitos",
lisäsi hän mietittyään vähän aikaa.

"Olitte hyvin ystävällinen kun tulitte", huomautti Florence ottaen taas
esille käsityönsä. "Minusta on kovin hauskaa nähdä — teitä."

Toots nauraa hihitti vastaukseksi. Ajatellen sitten, että se ehkä
tuntuisi liian iloiselta, hän korjasi asian huokauksella. Sitten hänen
mieleensä tuli, että se ehkä tuntuisi liian surumieliseltä, ja niin
hän taas paransi esiintymistään hihityksellä. Mutta kumpainenkaan
vastaustapa ei täydelleen tyydyttänyt häntä, joten hän vihdoin hengähti
syvään.

"Olitte kovin ystävällinen rakkaalle veljelleni", sanoi Florence
noudattaen omaa luontaista vaistoaan auttaakseen toista pulasta. "Hän
puhui minulle usein teistä."

"No, sehän ei merkitse mitään", sanoi Toots nopeasti. "Nyt on lämmin,
eikö ole?"

"Oikein kaunis ilma", vastasi Florence.

"Se miellyttää minua kovasti", huomautti Toots. "En luule koskaan
olleeni paremmassa voinnissa kuin nyt, kiitoksia hyvin paljon."

Tuotuaan julki tämän kummallisen ja odottamattoman asian Toots upposi
syvään äänettömyyden kaivoon.

"Olette luullakseni jo poissa tohtori Blimberin laitoksesta?" sanoi
Florence koettaen auttaa häntä pälkähästä.

"Toivoakseni", vastasi Toots ja suistui samaan kaivoon.

Hän näytti pysyvän sen pohjalla ainakin kymmenen minuuttia. Sitten hän
äkkiä nousi pinnalle ja sanoi:

"Niin, hyvästi, neiti Dombey."

"Aiotteko lähteä?" kysyi Florence nousten seisomaan.

"En oikein tiedä. Ei, en juuri vielä", sanoi Toots, istuutuen taas.
"Asia on niin — tarkoitan, neiti Dombey!"

"Älkää pelätkö puhua minulle", virkkoi Florence rauhallisesti
hymyillen. "Olisin hyvin iloinen, jos tahtoisitte puhua kanssani
veljestäni."

"Tosiaanko!" tokaisi Toots, jonka muuten ilmeettömissä kasvoissa joka
huokonen kuvasti myötätuntoa. "Dombey-parka! En olisi tosiaankaan
koskaan uskonut, että Burgess ja Kumpp. — hienoja räätäleitä (mutta
hyvin kalliita), joista meillä oli tapana puhella — tekisi tämän puvun
sellaiseen tarkoitukseen." Toots oli näet surupuvussa. "Dombey-parka!
Tosiaankin, neiti Dombey!" nyyhkytti Toots.

"Niin", sanoi Florence.

"Yhdestä ystävästä hän piti hyvin paljon viime aikoina. Ajattelin,
että te ehkä haluaisitte saada sen jonkinlaiseksi muistolahjaksi.
Muistattehan hänen pitäneen Diogeneesta?"

"Kyllä, kyllä!" myönsi Florence.

"Dombey-parka! Niin minäkin", sanoi Toots.

Tootsin, joka näki Florencen silmissä kyyneleitä, oli hyvin vaikea
päästä pitemmälle, ja hän oli vähällä pudota takaisin äskeiseen
kaivoon. Mutta hihityksen puuska tuli hänelle avuksi.

"Neiti Dombey", jatkoi hän, "minä olisin voinut toimittaa sen
siepatuksi kymmenestä shillingistä, jolleivät he olisi antaneet sitä
minulle, ja niin aloinkin tehdä, mutta he olivat luullakseni iloiset
päästessään siitä eroon. Jos haluatte saada sen, niin se on ovella.
Minä toin sen teitä varten; tosin se ei ole naisten koira", lisäsi
Toots, "mutta ettehän te siitä välitä, eikö niin?"

Kun he sitten varmuuden vuoksi katsoivat alas kadulle, tuijotti
Diogenes tosiaankin vuokravaunujen akkunasta. Se oli houkuteltu
ajoneuvoihin sillä tekosyyllä, että olkien seassa oli rottia, ja sitten
kuljetettu määräpaikkaan. Totta puhuen se oli niin vähän naisten koiran
näköinen kuin suinkin, ja jurossa innossaan päästä pois se näytti hyvin
vähän lupaavalta haukahdellessaan lyhyesti toisella suupielellään ja
tupsahtaessaan alas olkiin joka kerta kun yritti päästä tasapainoon.
Sitten se taas hypähti läähättäen ylös ja työnsi kielensä näkyviin kuin
olisi tullut varta vasten hoitolaan tutkituttamaan terveyttään.

Mutta vaikka Diogenes oli niin hullunkurinen koira kuin suinkin voi
tavata kesäisenä päivänä, kömpelö, ruma ja isopäinen, jota alinomaa
vaivasi se harhakuvitelma, että jossakin lähellä oli vihollinen,
jolle piti haukkua, ja vaikka se oli äreä ja kaikkea muuta kuin
älykäs ja vaikka sen silmät olivat kokonaan karvan peitossa, kuono
hullunkurisen näköinen, häntä ihan muodoton ja ääni karhea, oli
se Florencelle rakkaampi kuin kaikkein arvokkain ja kaunein koira,
koska se oli muistona Paulista, joka oli pyytänyt pitämään siitä
huolta. Niin rakas tämä ruma Diogenes tosiaankin oli hänestä ja niin
tervetullut, että hän tarttui Tootsin jalokivillä koristettuun käteen
ja suuteli sitä kiitollisena. Ja kun Diogenes vapaaksi päästyään
syöksyi ylös portaita ja ryntäsi sisään (kuinka vaikeata ensin olikaan
saada se ulos vaunuista!), pujahtaen kaikkien huonekalujen alle
ja kiertäen kaulassaan riippuvan pitkän ketjun tuolien ja pöytien
jalkojen ympärille ja sitten tempoen sitä, kunnes sen silmät tulivat
luonnottoman selvästi näkyviin, melkein pullistuessaan ulos kuopistaan,
ja kun se murisi Tootsille, joka teeskenteli olevansa sen hyvä tuttu,
ja syöksyi silmittömänä Towlinsonin kimppuun, vilpittömän vannana
siitä, että tuossa oli se vihollinen, jota hän oli haukkunut koko
ikänsä nurkan takaa koskaan häntä näkemättä, oli Florence siihen niin
tyytyväinen kuin se olisi ollut oikea viisauden ihme.

Toots oli niin ylenmäärin iloissaan lahjansa suosiollisesta
vastaanotosta ja niin onnellinen nähdessään Florencen kumartuvan
Diogeneen puoleen silittämään sen karheaa selkää hienolla pikku
kädellään — Diogenes salli sen heidän tuttavuutensa ensimmäisestä
hetkestä lähtien — että hänestä tuntui vaikealta lausua jäähyväisiä.
Epäilemättä häneltä olisikin mennyt paljon pitempi aika tämän päätöksen
tekemiseen, jollei Diogenes olisi auttanut häntä saamalla äkkiä
päähänsä ruveta haukkumaan Tootsia ja hypähdellä häntä vastaan suu
auki. Keksimättä sopivaa tapaa tämän mielenosoituksen lopettamiseksi
ja tajuten sen panevan vaaraan Burgess ja Kumppanin taidokkaasti
valmistamat housut Toots pujahti nauraa hihittäen ulos ovesta.
Kurkistettuaan siitä vielä sisään pari kolme kertaa ihan aiheettomasti,
jolloin Diogenes joka kerta otti hänet uudella hyökkäyksellä vastaan,
hän lopulta lähti pois.

"Tuleppas tänne, Di! Rakas Di! Rupea ystäväksi uuden emäntäsi kanssa.
Rakastakaamme toinen toistamme, Di!" sanoi Florence hyväillen koiran
pörröistä päätä. Ja Di, tyly ja töykeä, pani kuononsa hänen poskeaan
vasten vannoen uskollisuutta, ikäänkuin sen sydän olisi sulanut
kyynelestä, joka oli tipahtanut sen turkille.

Mies Diogenes ei puhunut selvemmin Aleksanteri Suurelle kuin koira
Diogenes Florencelle. Se otti pikku emäntänsä tarjouksen iloisesti
vastaan ja antautui hänen palvelukseensa. Erääseen nurkkaan
valmistettiin sille heti juhla-ateria, ja kun se oli syönyt ja
juonut kyllikseen, tuli se akkunan luo, jonka ääressä Florence istui
katselemassa, nousi takajaloilleen, pani kömpelöt etujalkansa Florencen
olkapäille, nuoli hänen kasvojaan ja käsiään, painoi ison päänsä hänen
rintaansa vastaan ja heilutti häntäänsä, kunnes väsyi. Vihdoin Diogenes
paneutui kiemuralle Florencen jalkoihin ja nukahti.

Vaikka neiti Nipper pelkäsi koiria ja piti välttämättömänä
huoneeseen tullessaan koota hameensa helmat tiukasti ympärilleen
kuin hiippaillessaan puron poikki porrasta myöten, päästää pikku
huudahduksia ja nousta tuoleille seisomaan, kun Diogenes ojenteli, oli
hän omalla tavallaan liikutettu Tootsin ystävällisyydestä ja nähdessään
Florencen iloitsevan pikku Paulin pörröisen ystävän kiintymyksestä ja
seurasta lausui siitä joitakin huomautuksia, jotka saivat kyyneleet
nousemaan hänen silmiinsä. Dombey liittyi varmaankin jollakin lailla
hänen mietteissään tämän koiran herättämiin ajatuksiin, sillä
tarkastettuaan kaiken iltaa Diogenesta ja sen emäntää ja suopeasti
valmistettuaan Diogeneelle vuoteen eteiseen Florencen oven taakse hän
sanoi kiireesti ennenkuin toivotti hyvää yötä.

"Teidän isänne lähtee matkalle huomisaamuna, Floy-neiti."
"Huomisaamuna, Susan?"

"Niin, neiti. Sillä lailla on päätetty. Varhain."

"Tiedätkö, Susan, minne isä lähtee?" kysyi Florence katsomatta häneen.

"En oikein, neiti. Hän lähtee ensin tapaamaan oivallista majuria, ja
minun täytyy sanoa, että jos minä olisin tuttu jonkin majurin kanssa
(mistä taivas varjelkoon), ei se ainakaan saisi olla sininen!"

"Hiljaa, Susan!" pyysi Florence lempeästi.

"Niin, Floy-neiti", vastasi neiti Nipper, jonka sydän oli tulvillaan
leimuavaa kiukkua ja joka välitti pysähdyksistä tavallistakin vähemmän.
"Minä en voi sille mitään, että hän on sininen, ja niin kauan kuin olen
kristitty, joskin vain alhainen ihminen, haluaisin ystävikseni vain
luonnollisen värisiä ihmisiä tai en sitten ketään."

Siitä, mitä hän lisäsi ja oli kuullut alakerrassa, kävi ilmi, että
rouva Chick oli ehdottanut majuria Dombeyn matkatoveriksi ja että
Dombey jonkin verran epäröityään oli kutsunut hänet.

"Tuoko nyt tosiaankin tuottaisi vaihtelua!" huomautti neiti Nipper
itsekseen rajattoman halveksivasti. "Jos hän on vaihtelua, niin silloin
minä kaipaisin yksitoikkoisuutta."

"Hyvää yötä, Susan", sanoi Florence.

"Hyvää yötä, kiltti Floy-neiti."

Hänen säälivä äänensävynsä kosketti sitä kieltä, jota niin usein oli
kovakouraisesti kosketeltu, mutta jonka värähdystä ei kukaan ollut
kuullut. Yksin jäätyään Florence painoi päänsä kättään vasten ja
pannen toisen kätensä kiihkeästi kohoilevalle povelleen päästi surunsa
valloilleen.

Ilta oli kostea, ja alakuloinen sade pieksi yksitoikkoisesti kohisten
akkunoita. Hidas tuuli puhalsi ja kiersi valittaen taloa kuin tuntien
tuskaa tai surua. Kimeä ääni vaikerteli puissa. Hänen istuessaan siinä
itkemässä tuli myöhä ja kirkontornista kuului juhlallinen ja kaamea
keskiyön soitto.

Florence oli tuskin sivuuttanut lapsuusvuotensa — hän ei vielä ollut
täyttänyt neljäätoista — ja sellaisen hetken yksinäisyys ja synkkyys
talossa, jossa kuolema oli hiljattain tehnyt hirveää hävitystä, olisi
voinut täyttää vanhemmankin mielikuvituksen epämääräisellä kauhulla.
Mutta Florencen viaton mieli oli niin tulvillaan yhtä tunnetta, ettei
sinne päässyt mitään muuta. Hänen sydämessään ei liikkunut muuta kuin
rakkautta — tosin harhailevaa ja hyljättyä — mutta se kääntyi joka
hetki hänen isäänsä kohti.

Sateen kohinassa, tuulen ulvonnassa, puiden heilumisessa ja
juhlallisten kellojen äänessä ei ollut mitään, mikä olisi voinut
työntää syrjään tätä ajatusta tai vähentää sen vaikutusta. Kun hän
muisteli rakasta vainajaa, oikeastaan hetkeksikään' lakkaamatta Paulia
ajattelemasta, liittyi se tähän samaan asiaan. Voi, olla niin eristetty
ja niin yksinäinen, hän kun ei ollut kertaakaan tuon hetken jälkeen
saanut katsahtaa isänsä kasvoihin tai koskettaa häntä!

Hän ei voinut, lapsiparka, mennä eikä ollut tuosta illasta lähtien
kertaakaan mennyt nukkumaan tekemättä yöllistä pyhiinvaellusretkeään
isänsä ovelle. Outoa ja surullista olisi ollut nähdä hänen nyt hiipivän
kevyesti alas portaita sakean pimeyden lävitse ja pysähtyvän isän oven
taakse läpättävin sydämin, silmät täynnä kyyneleitä, tukan riippuessa
irtonaisena alas hartioille hänen itsensä tietämättä siitä mitään. Hän
painoi kosteaa poskeaan ovea vasten, mutta yö peitti kaikki, joten
kukaan ei tiennyt siitä mitään.

Kun Florence tänä yönä kosketti oveen, huomasi hän sen olevan
lukitsematta. Ensimmäisen kerran se oli nyt auki, tosin vain pikkusen
raollaan, ja sisällä oli valoa. Aran lapsen ensimmäinen ajatus oli
vetäytyä nopeasti pois — ja hän tekikin niin. Mutta samassa häntä alkoi
haluttaa mennä takaisin ja sisään, ja tämä toinen mieliteko viivytti
häntä epätietoisena portailla.

Kun ovi oli auki, vaikka ainoastaan niinkin vähän, tuntui siinä olevan
toivoa. Hänestä oli rohkaisevaa nähdä sisältä valonsäde, joka pujahti
ulos raosta pimeään ja levisi kultaisena juovana marmorilattialle.
Hän kääntyi takaisin tuskin tietäen mitä teki, mutta häntä veti sinne
sydämessä asuva rakkaus ja koettelemus, joka oli kohdannut heitä
kumpaakin, mutta josta he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet. Ja
niin hän astui sisään vapisevat kädet vähän kohotettuina.

Hänen isänsä istui vanhan pöytänsä ääressä keskellä huonetta. Hän oli
järjestellyt joitakin papereita ja hävittänyt niistä muutamia, jotka
lojuivat revittyinä hänen edessään lattialla. Sade huuhteli rankasti
ulomman huoneen lasiseiniä, jossa Dombey oli niin usein katsellut
Paul-parkaa pikku lapsena, ja ulkoa kuului tuulen hiljainen valitus.

Mutta Dombey ei sitä kuullut. Hän istui silmät pöytään luotuina ja niin
ajatuksiinsa vaipuneena, että paljon raskaammatkaan askeleet kuin hänen
lapsensa keveiden jalkain polkemat eivät olisi voineet herättää hänen
huomiotaan. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet Florenceen päin. Lampun
kalpeassa valossa ja näin myöhäisenä hetkenä ne näyttivät riutuneilta
ja alakuloisilta. Tässä autiossa yksinäisyydessä, joka ympäröi häntä,
Florence tunsi vihlovaa vetoomusta.

"Isä, isä! Puhu minulle, rakas isä!"

Dombey säpsähti kuullessaan tyttärensä äänen ja hypähti seisomaan.
Florence seisoi hänen edessään käsivarret ojennettuina, mutta isä
perääntyi.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän yrmeästi. "Miksi sinä tulet tänne? Mikä
on pelästyttänyt sinua?"

Jos jokin peloitti tyttöä, niin juuri nuo kasvot, jotka olivat häneen
suunnattuina. Nuoren tytön rinnassa palava rakkaus hyytyi jääksi
tuollaisen katseen edessä, ja niin hän seisoi tuijottaen isäänsä kuin
kivettyneenä.

Dombeyn kasvoissa ei ilmennyt hellyyden tai säälin värähdystäkään.
Niistä ei heijastunut myötätuntoa, isällistä mieltymystä tai mielialan
huojennusta. Niissä tapahtui muutos, mutta ei siihen suuntaan.
Aikaisempi kylmäkiskoisuus ja jäykkyys olivat väistyneet jonkin uuden
tunteen tieltä. Mikä tämä uusi oli, sitä ei Florence ajatellut eikä
olisi uskaltanutkaan ajatella, ja kuitenkin hän tunsi sen koko voiman
ja oli siitä selvillä, vaikkei kuvitellutkaan sen nimeä. Se tuntui
heittävän varjon hänen päähänsä silloin, kun Dombey katseli häntä.

Näkikö isä edessään poikansa onnellisen kilpailijan täynnä terveyttä
ja elämää? Katseliko hän omaa onnellista kilpailijaansa, joka oli
voittanut hänen poikansa rakkauden? Tai myrkyttivätkö mieletön kateus
ja murskattu ylpeys ne suloiset muistot, joiden olisi pitänyt tehdä
Florence hänelle entistä rakkaammaksi? Saattoiko hänestä tuntua
katkeralta nähdä tyttö niin kauniina ja lupaavana, kun hän samalla
ajatteli pientä poika-vainajaansa?

Florencen mieleen ei juolahtanut näin kysellä. Mutta rakkaus on herkkä
tuntemaan, milloin se sysätään toivottomasti pois. Ja toivo kuoli
hänessä hänen seisoessaan siinä tuijottaen isän kasvoihin.

"Minä kysyn sinulta, Florence, pelkäätkö? Onko tapahtunut jotakin,
koska sinä tulet tänne?"

"Minä tulin, isä —"

"Vastoin toivomustani. Miksi?"

Florence tajusi isän tietävän syyn. Se oli selvästi kirjoitettu hänen
kasvoihinsa. Tyttö painoi pään käsiinsä päästäen hiljaisen valituksen.

Muistakoon Dombey sen myöhempinä aikoina. Se häipyi kuuluvista,
ennenkuin Dombey katkaisi hiljaisuuden. Luulkoon hän sen häviävän
mielestään yhtä nopeasti, mutta se pysyy siellä. Muistakoon hän sen
tuossa huoneessa vuosien kuluttua!

Hän tarttui Florencen käsivarteen. Hänen kätensä oli kylmä ja kosketti
vain höllästi.

"Sinä olet kaiketi väsynyt", virkkoi hän ottaen kynttilän käteensä ja
taluttaen tytön ovelle. "Mene nyt lepäämään. Me tarvitsemme kaikki
lepoa. Mene, Florence. Sinä olet nähnyt unta."

Se uni, jonka hän oli nähnyt, oli loppunut. Jumala häntä auttakoon! Ja
hän tunsi, ettei se voisi koskaan enää palata.

"Minä seison tässä valaisemassa tietäsi ylös portaita. Talon koko
yläkerta kuuluu sinulle", sanoi hänen isänsä hitaasti. "Sinä olet nyt
sen emäntä. Hyvää yötä!"

Peittäen yhä kasvonsa Florence nyyhkytti ja vastasi: "Hyvää yötä,
isä kulta", ja nousi äänettömästi yläkertaan. Kerran hän katsahti
taakseen kuin olisi halunnut palata isänsä luo uskaltamatta sitä
kuitenkaan. Se oli vain hetkellinen ajatus, liian toivoton pysyäkseen
vireillä. Ja hänen isänsä seisoi paikallaan kynttilä kädessä — kovana,
itseensäsulkeutuneena, liikkumattomana — kunnes hänen suloisen lapsensa
liehuva puku oli kadonnut pimeyteen.

Muistelkoon Dombey sitä tuossa huoneessa tulevina aikoina. Sade,
joka valuu katolle, tuuli, joka ulvoo oven ulkopuolella, voivat
surumielisyydessään olla sen ennustajia.

Kun Dombey oli viimeksi katsellut, kuinka Florence oli kiertänyt ylös
noita samoja portaita, oli tytöllä ollut pikku veli sylissään. Se ei
nyt lähentänyt hänen sydäntään tyttären puoleen, vaan kovetti sen. Hän
meni huoneeseensa, lukitsi oven, istui tuolilleen ja itki menetettyä
poikaansa.

Diogenes oli hereillään tavallisella paikallaan ja odotti pikku
emäntäänsä.

"Oi, Di! Oi, rakas Di! Rakasta minua hänen vuokseen!"

Diogenes rakasti häntä jo hänen itsensä vuoksi eikä koettanutkaan
sitä salata. Niinpä se tekikin itsensä tavattoman naurettavaksi
suorittamalla erilaisia kömpelöitä hyppyjä eteishuoneessa. Kun
Florence-parka vihdoin oli vaipunut uneen ja alkanut uneksia vastapäätä
asuvista ruusuisista lapsista, avasi Diogenes raappimalla hänen
huoneensa oven, kietoi makuuvaatteensa jonkinlaiseksi pielukseksi,
oikaisi itsensä paljaalle lattialle niin pitkälle kuin kaulaketju
myönsi, pää Florenceen päin, ja tuijotti häneen raukean näköisenä,
kunnes silmien räpytellessä yhä nopeammin se itsekin nukahti ja äreästi
haukahdellen näki unta vihollisestaan.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Walter lähtee pois


Solomon Gillsin oven edustalla mahtaileva puinen merikadetti ei
kovasydämisyydessään vähääkään piitannut Walterin lähdöstä matkalle,
vaikka nyt oli jo loppumaisillaan viimeinen päivä, jolloin hän sai
oleskella takahuoneessa. Kulmamittari pyöreän mustan nappisilmänsä
edessä ja vartalo entisessä ylimielisen reippaassa asennossa
merikadetti näytteli parhailta puoliltaan lyhyitä housujaan eikä
tuntenut tieteellisiin tutkimuksiin syventyneenä minkäänlaista
osanottoa maallisia tapauksia kohtaan. Se oli sikäli olosuhteista
riippuvainen, että kuiva päivä peitti sen pölyllä ja sumuinen sirotteli
sen pinnalle pieniä nokihiutaleita, kun taas märkä päivä hetkiseksi
kirkasti himmentyneen virkapuvun ja oikein kuuma päivä kohotti sen
pinnalle pieniä näppylöitä. Mutta muuten se oli paatunut, itsepintainen
ja pöyhkeä merikadetti, joka pysyi omissa harrastuksissaan ja välitti
yhtä vähän siitä, mitä ympärillä tapahtui, kuin Arkimedes Syrakusan
valloituksen aikana.

Sellaiselta merikadetilta se ainakin näytti silloisissa kotioloissa.
Walter vilkaisi siihen ystävällisesti monta kertaa mennessään sen
ohitse sisään tai ulos. Ja kun Walter ei ollut saapuvilla, tuli vanha
Sol-parka näkyviin ja nojautui ovenpieltä vasten, niin että hänen
väsynyt tekotukan peittämä päänsä painui mahdollisimman lähelle hänen
ammattinsa ja liikkeensä suojelushengen kengänsolkia. Mutta eipä
julmannäköisinkään epäjumalankuva, jonka suu ulottuu korvasta toiseen,
ei papukaijan höyhenistä tehty verenhimoinen pääkään ole koskaan
pysynyt kylmäkiskoisempana villien rukoilijoittensa anomuksille kuin
merikadetti näille rakkaudenosoituksille.

Walterin sydän tuntui raskaalta hänen katsellessaan ympärilleen
vanhassa makuuhuoneessaan ja ajatellessaan, että hänen oli ehkä iäksi
erottava tästä huoneesta yhden ainoan yön kuluttua, joka jo alkoi
hämärtää. Nyt, kun siinä ei enää ollut entisiä vähäisiä kirjoja eikä
kuviakaan, se katseli häntä kylmästi ja moittivasti hänen lähtönsä
vuoksi. Siinä saattoi jo tavallaan huomata ennustuksen sen tulevasta
autiudesta. "Muutamien tuntien kuluttua", ajatteli Walter, "kuuluvat
kaikki koulun aikaiset unelmat minulle yhtä vähän kuin tämä vanha
huone. Nukkuessani voivat samat muistot palata, ja mahdollisesti palaan
hereillänikin tähän paikkaan, mutta uni ei ainakaan palvele ketään
muuta herraa, ja tällä huoneella on vastedes ehkä parikymmentäkin, ja
jokainen heistä mahdollisesti muuttaa ja laiminlyö ja vahingoittaa
sitä."

Mutta hän ei saanut jättää enoaan yksin pieneen takahuoneeseen,
jossa hän nyt istui ilman seuraa, sillä kapteeni Cuttle oli
hienotunteisuudesta, jota hänen karkea ulkopintansa ei ilmaissut,
jäänyt pois vastoin omaa haluaan, jotta toiset kaksi saisivat vapaasti
puhella keskenään. Senpävuoksi kiirehtikin Walter, joka oli äsken
palannut viimeisen päivänsä työstä, nopeasti alakertaan ollakseen
enonsa seurana.

"Kuules, eno", virkkoi hän iloisesti laskien kätensä ukon olkapäälle,
"mitä soisit minun lähettävän kotiin Barbadosista?"

"Toivoa, rakas Walter: Kunpa lähettäisit sen toivon, että me vielä
tapaamme toisemme haudan tällä puolen. Lähetä minulle sitä hyvää niin
paljon kuin suinkin voit."

"Niin lähetänkin, eno. Minulla on sitä kylliksi, jopa liikaakin, enkä
aio kitsastella, ja mitä tulee eläviin kilpikonniin ja sitruuniin
kapteeni Cuttlen punssia varten ja sinun haluamiisi sokerisäilykkeisiin
sunnuntaiksi ja kaikkeen tuollaiseen, niin lähetänpä sinulle sellaista
tavaraa laivanlastittain, kun tulen kyllin rikkaaksi."

Sol-ukko pyyhki silmälasejaan ja hymyili hiukan.

"Se on oikein!" huudahti Walter iloisesti ja taputteli häntä vieläkin
muutamia kertoja olkapäälle. "Sinä rohkaiset minua. Minä rohkaisen
sinua! Me olemme huomisaamuna iloiset kuin leivoset, ja lennämme
yhtä korkealle! Mitä minun toiveisiini tulee, ovat ne lentäneet niin
korkealle, etten enää näekään niitä."

"Wally, rakas poikani", vastasi eno, "minä koetan parastani, koetan
parastani".

"Ja _sinun_ parhaasi", sanoi Walter hymyillen miellyttävällä tavallaan,
"on parasta parasta, mitä tiedän. Et suinkaan vain unohda, mitä sinun
on lähetettävä minulle?"

"En, Wally, en", vastasi ukko, "kaikki, mitä kuulen neiti Dombeystä,
kun hän on jäänyt niin yksin, kirjoitan sinulle. Mutta pelkäänpä, ettei
siitä tule paljon, Wally."

"Kuuleppas, eno, mitä nyt kerron sinulle", virkkoi Walter hetken
epäröityään, "olen juuri käynyt siellä".

"Ohoo", mutisi ukko kohauttaen kulmakarvojaan ja samalla silmälasejaan.

"En _häntä_ tavatakseni", huomautti Walter, "vaikka onkin varmaa, että
olisin voinut tavata hänet, jos olisin kysynyt, sillä herra Dombey on
poissa kaupungista, mutta lausuakseni jäähyväiset Susanille. Minä näet
luulin uskaltavani niin tehdä nykyoloissa ja muistaessani, milloin olin
nähnyt neiti Dombeyn viimeksi."

"Niin, poikani, niin", vastasi eno koettaen vapautua äskeisestä
hajamielisyydestään.

"Minä tapasinkin hänet", jatkoi Walter, "nimittäin Susanin, ja
kerroin hänelle lähteväni huomenna matkalle. Ja samalla sanoin, eno,
että sinä olit pitänyt neiti Dombeystä siitä illasta alkaen, jolloin
hän oli täällä, ja aina toivonut, että hän menestyisi ja tulisi
onnelliseksi, ja että olisit aina ylpeä ja iloinen voidessasi tehdä
hänelle pienimmänkin palveluksen. Minun näet mielestäni sopi niin sanoa
lähtöhetkellä. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?"

"Kyllä, poikani, kyllä."

"Ja lisäsin", jatkoi Walter, "että jos hän — Susan nimittäin — voisi
joskus ilmoittaa sinulle joko itse tai rouva Richardsin kautta tai
kenen muun avulla tahansa, joka menisi tästä ohitse, että neiti Dombey
on hyvässä voinnissa, tuntuisi se sinusta hyvin ystävälliseltä, ja sinä
kirjoittaisit siitä minulle, ja minäkin olisin siitä hyvin kiitollinen.
No niin, usko pois, eno", lisäsi Walter, "että tuskin ollenkaan nukuin
viime yönä ajatellessani sitä vierailua, enkä voinut päästä selville,
oliko minun tehtävä niin vai ei. Ja kuitenkin olen varma, että minua
kehoitti siihen vilpitön tunne ja että olisin ollut kovin onneton
jälkeenpäin, jollen olisi siellä käynyt."

Hänen rehellinen äänensä ja käytöksensä vahvistivat hänen sanansa ja
takasivat niiden suoruuden.

"Niin että jos joskus tapaat hänet", virkkoi Walter, "tarkoitan nyt
neiti Dombeyta — ja kuka tietää, ehkä sinä tapaatkin! — niin kerro
hänelle, kuinka suuri minun myötätuntoni häntä kohtaan on, kuinka
paljon ajattelin häntä täällä ollessani, kuinka puhuin hänestä
kyyneleet silmissä, eno, tänä viimeisenä iltana ennen lähtöäni. Kerro
hänelle, että sanoin aina muistavani hänen ystävällisen käytöksensä,
hänen kauniit kasvonsa, hänen suloisen luonteensa, joka on paras
kaikesta. Ja koska en ottanut näitä naisen tai nuoren neidon jaloista,
vaan pienen viattoman lapsen", jatkoi Walter, "niin sano hänelle,
eno, että minä pidin nämä kengät — hän kyllä muistaa, kuinka usein ne
silloin putosivat — ja vein ne mukanani muistoksi."

Juuri tällä hetkellä niitä kannettiin ulos ovesta eräässä Walterin
matkalaukussa. Muuan kantaja, joka kuljetti hänen matkalaukkujaan
tavararattailla satamaan lastattaviksi _Pojan ja Perillisen_ kannelle,
oli ottanut ne haltuunsa ja lykkäsi niitä juuri pois tunteettoman
merikadetin editse, ennenkuin niiden omistaja oli kunnollisesti
lakannut puhumasta.

Mutta saattoipa puolustaakin merimiehen kylmäkiskoisuutta sitä
aarretta kohtaan, jota juuri oltiin viemässä. Sillä samalla hetkellä
ilmestyivät hänen näköpiiriinsä ja hänen hämmästyneiden ja ammollaan
olevien silmiensä ulottuville Florence ja Susan Nipper. Edellinen
katseli merikadetin kasvoihin puolittain arasti ja sai osakseen puisen
silmäniskun koko hehkun.

Sitten he astuivat myymälään, vieläpä sisään takahuoneen ovesta,
ennenkuin heitä huomasi kukaan muu kuin merikadetti. Eikä Walter, joka
seisoi selin oveen, olisi silloinkaan tiennyt mitään heidän tulostaan,
jollei olisi nähnyt enonsa hypähtävän tuoliltaan ja melkein kompastuvan
toiseen.

"No, no, no!" huudahti Walter. "Mikä nyt on hätänä?"

Ukko Solomon vastasi: "Neiti Dombey!"

"Onko se mahdollista?" kysyi Walter katsellen ympärilleen ja säpsähtäen
hänkin vuorostaan. "Täällä!"

Niin, se oli mahdollista ja niin todellista, että vielä samassa kun
nuo sanat olivat hänen huulillaan Florence kiirehti hänen ohitseen,
tarttui molemmin käsin Sol-ukon nuuskan väriseen takkiin ja suuteli
häntä poskelle. Sitten hän kääntyi ja antoi kätensä Walterille niin
vilpittömällä ja vakavalla tavalla kuin vain hän osasi.

"Lähdetkö pois, Walter?" kysyi hän.

"Niin, neiti Dombey", vastasi Walter, mutta ei niin toivehikkaana kuin
olisi tahtonut, "minulla on pitkä matka edessäni".

"Ja enosi", jatkoi Florence katsahtaen Solomoniin, "on varmaankin
suruissaan sinun lähdöstäsi. Voi, senhän näkee selvästi! Walter hyvä,
minuakin se niin surettaa!"

"Taivas tietää", huudahti neiti Nipper, "että on monta, joita ilman
voisimme sensijaan tulla toimeen, jos lukumäärästä on puhe. Rouva
Pipchin ylivalvojana olisi halpa, vaikka hänestä maksettaisiin painonsa
kultaa, ja jos tarvittaisiin tietoja neekeriorjista, olisivat Blimberit
parhaat siihen paikkaan."

Niin sanoen neiti Nipper avasi hattunsa nauhat, katseli hetkisen
hajamielisen näköisenä pieneen mustaan teekattilaan, joka oli nostettu
pöydälle tavallisine arkipäiväisine kalustoineen, pudisti päätänsä ja
tinarasiaa ja alkoi pyytämättä valmistaa teetä.

Sillävälin Florence oli taas kääntynyt laivakojeiden kauppiaan puoleen,
joka oli yhtä täynnä ihailua kuin hämmästystä.

"Niin kasvanut", virkkoi Sol-ukko. "Niin komea! Eikä kuitenkaan
muuttunut! Ihan samanlainen!"

"Tosiaanko!" sanoi Florence.

"Kyllä, kyllä!" vastasi Sol hieroen käsiään hitaasti ja arvostellen
asiaa puoliääneen, kun miettivä ilme häntä tarkastelevissa kirkkaissa
silmissä kiinnitti hänen huomiotaan. "Niin, tuo sama ilme oli
nuoremmissakin kasvoissa!"

"Te muistatte minut", sanoi Florence hymyillen, "vaikka olin silloin
niin pikkuinen".

"Rakas nuori neiti", vastasi Solomon Gills, "kuinka voisin unohtaa, kun
olen niin usein ajatellut teitä ja kuullut teistä senjälkeen! Niin,
vieläpä samalla hetkellä, jolloin tulitte sisään, puheli Walter teistä
ja jätti minulle muutamia teitä koskevia tehtäviä ja —"

"Niinkö?" sanoi Florence. "Kiitos, Walter. Oi, kiitos, Walter! Pelkäsin
sinun lähtevän matkalle muistamatta minua juuri ollenkaan", ja taas hän
ojensi Walterille pienen kätensä niin avomielisesti ja luottavasti,
että Walter piti sitä muutamia hetkiä omassaan malttamatta päästää sitä
irti.

Eikä Walter kuitenkaan pitänyt sitä niin kuin olisi pitänyt sitä
aikaisemmin, eikä sen kosketus herättänyt niitä hänen poika-ikänsä
unelmia, jotka olivat vielä hiljattainkin leijailleet hänen silmäinsä
edessä ja saaneet hänet ymmälle epäselville ja hajallisine muotoineen.
Florencen viehättävän olemuksen puhtaus ja viattomuus, hänen
täydellinen luotttamuksensa ja se peittelemätön kunnioitus Walteria
kohtaan, joka ilmeni syvällä hänen uskollisissa silmissään ja loisti
hänen kauniilla kasvoillaan niitä varjostavan hymyn lävitse — voi,
se oli liian surullista hymyä näyttääkseen keveältä! — kaikki tuo ei
sopinut yhteen unelmien romanttisuuden kanssa. Ne palauttivat hänen
ajatuksiinsa sen pikku kuolinvuoteen, jonka ääressä hän oli nähnyt
Florencen istuvan hoitajana, ja sen rakkauden, jota pikku veli oli
tuntenut Florencea kohtaan. Tuollaisten mielikuvien siivillä näytti
tyttö kohoavan paljon korkeammalle kuin hänen hyödyttömät haaveensa,
kirkkaampaan ja kuulaampaan ilmaan.

"Minä — minä kai saan sanoa teitä 'Walterin enoksi', herra Gills?"
kysyi Florence ukolta. "Sallitteko?"

"Rakas pikku neiti", huudahti Sol-ukko. "Sallinko! Hyväinen aika!"

"Me olemme aina tunteneet teidät sillä nimellä ja puhuneet teistä",
virkkoi Florence katsellen ympärilleen ja huoahtaen hiljaa. "Sievä
vanha huone! Ihan samanlainen! Kuinka hyvin sen muistan!"

Sol-ukko katseli ensin häntä, sitten sisarenpoikaansa, hieroi
senjälkeen käsiään ja silmälasejaan ja virkkoi hiljaa: "Voi, aika,
aika, aika!"

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka kuluessa Susan Nipper otti
nokkelasti esiin pari lisäkuppia astiakaapista ja odotteli teen
hautumista miettivän näköisenä.

"Minä haluaisin kertoa Walterin enolle jotakin, mikä tuottaa minulle
suurta huolta", huomautti Florence laskien kätensä ujosti ukon pöydällä
lepäävälle kädelle herättääkseen hänen huomionsa. "Hän jää nyt yksin,
ja jos hän sallii minun, vaikkei astua Walterin paikalle, sillä sitä
en osaisi, vaan olla hänen uskollinen ystävänsä ja auttaa häntä, jos
suinkin voin Walterin poissa ollessa, olisin hänelle tosiaankin hyvin
kiitollinen, Tahdotteko? Saanko, Walterin eno?"

Sanaakaan lausumatta painoi laivakojeiden kauppias tytön käden
huulilleen. Susan Nipper, joka nojautui taaksepäin käsivarret
ristissä, istuen parhaassa tuolissa, johon oli suvainnut asettua,
pureskeli toista hatunnauhaansa ja huoahti hiljaa, nostaen katseensa
kattoakkunaan.

"Annatte minun tulla tervehtimään teitä", sanoi Florence, "silloin kun
voin, ja te kerrotte minulle kaikenlaista itsestänne ja Walterista.
Ettekä salaa mitään Susanilta, jos hän tulee minun sijastani,
vaan luotatte meihin. Ja koetatte antaa meidän olla jonkinlaisena
lohdutuksena teille. Eikö niin, Walterin eno?"

Kauniit kasvot, lempeät anovat silmät, vieno ääni ja kevyt kosketus
käsivarrelle, käyden vieläkin viehättävämmiksi lapsen kunnioituksesta
vanhuutta kohtaan, mikä kaikki antoi suloisen epävarmuuden ja arkuuden
leiman työtön käytökselle — kaikki tuo ja Florencen luontainen vakavuus
valloitti niin kokonaan vanhan Gills-paran, että hän vain vastasi:

"Wally, sano nyt jotakin puolestani, rakkaani. Minä olen hyvin
kiitollinen."

"Ei, Walter", vastasi Florence tyynesti hymyillen. "Ole hyvä äläkä sano
mitään hänen puolestaan. Minä ymmärrän hänet oikein hyvin, ja meidän on
opittava puhelemaan keskenämme ilman sinua, hyvä Walter."

Huolestunut äänensävy, jolla hän lausui nämä viime sanat, liikutti
Walteria enemmän kuin mikään muu.

"Neiti Florence", vastasi hän koettaen taas puhua sillä hilpeällä
äänellä, jota hän käytti enonsa kanssa keskustellessaan, "minä tiedän
tosiaankin yhtä vähän kuin enoni, mitä sanoisin kiitokseksi sellaisesta
ystävällisyydestä. Mutta mitä muuta voisinkaan sanoa, vaikka
minulla olisi tunnin aika puhuakseni kuin että tämä on ihan teidän
kaltaistanne?"

Susan Nipper alkoi pureskella hattunsa nauhaa toiselta kohdalta ja
nyökkäili kattoakkunaa kohti ilmaistakseen siten hyväksymisensä
äskeisille sanoille.

"Mutta, Walter", virkkoi Florence, "erään asian haluaisin sanoa
sinulle, ennenkuin lähdet pois, ja sinun pitää sanoa minua Florenceksi
etkä saa puhua niinkuin vieraalle".

"Niinkuin vieraalle", vastasi Walter. "Ei. En voisi niin puhua. Siitä
ainakin olen varma, etten voisi tuntea vierastavani."

"Niin, mutta se ei riitä, enkä minä sitä tarkoita. Sillä, Walter",
lisäsi Florence puhjeten kyyneliin, "hän piti sinusta kovin paljon ja
sanoi ennen kuolemaansa olevansa kiintynyt sinuun ja pyysi: 'Muista
Walteria!' ja jos tahdot olla veljeni, kun hän on poissa eikä minulla
ole ketään maan päällä, olen koko ikäni sinun sisaresi ja ajattelen
sinua veljenäni, missä sitten lienemmekin! Sen minä halusin sanoa, hyvä
Walter, mutta en osaa sanoa niinkuin tahtoisin, sillä sydämeni on niin
täynnä."

Ja sydän tulvillaan ja suloisessa luonnollisuudessaan Florence ojensi
hänelle molemmat kätensä. Walter tarttui niihin, kumartui ja kosketti
kyyneleisiä kasvoja, jotka eivät väistyneet, eivät kääntyneet pois
eivätkä edes punastuneet, vaan katsoivat häneen luottavaisina ja
uskollisina. Tällä lyhyellä hetkellä hävisi pieninkin epäilyksen ja
levottomuuden varjo Walterin sielusta. Hänestä tuntui kuin hän olisi
vastannut tytön viattomaan pyyntöön pikku Paul-vainajan vuoteen
vieressä ja sitoutunut niin juhlallisen todistajan läsnäollessa
maanpakolaisena vaalimaan ja suojelemaan Florencen kuvaakin
veljellisellä kunnioituksella, säilyttämään tytön vilpittömän
luottamuksen turmeltumattomana ja pitämään itseään halpamaisena, jos
ohimennenkään päästäisi mieleensä ajatuksen, jota ei ollut Florencen
omassa rinnassa silloin, kun tämä liitto tehtiin.

Susan Nipper, joka oli tämän toimituksen aikana pureskellut molempia
hatunnauhojaan ja kattoakkunalle kaikessa salaisuudessa ilmaissut
voimakkaan liikutuksensa, vaihtoi nyt puheenaihetta kysymällä, kuka
halusi maitoa ja kuka sokeria teehensä, ja saatuaan vastauksen kultakin
rupesi kaatamaan teetä kuppeihin. He istuutuivat kaikki tuttavallisesti
pikku pöydän ääreen ja nauttivat teetä nuoren neidin toimeliaan
ylivalvonnan alaisina. Florencen läsnäolo takahuoneessa loi seinällä
olevaan fregatinkuvaankin kirkkaamman valaistuksen.

Puoli tuntia aikaisemmin olisi Walter tuskin henkensä kaupalla
maininnut Florencea nimeltä. Mutta nyt, kun tyttö oli sitä pyytänyt,
hän teki niin ja ajatteli Florencen sielläoloa ilman sitä salaista
epäilyä, että olisi ollut parempi, jollei hän olisi tullutkaan. Hän
saattoi tyynesti ajatella, kuinka kaunis Florence oli, kuinka täynnä
lupauksia, millaisen kodin joku onnellinen mies kerran saisi sellaisen
olennon rinnalla. Hän saattoi ylpein mielin ajatella omaa sijaansa
tuossa sydämessä ja hän teki lujan päätöksen, että jollei hän voisikaan
sitä ansaita — sillä se tuntui olevan liian korkealla — niin ainakin
hän koettaisi elää niin, ettei tulisi vähemmän ansiokkaaksi.

Varmaankin oli jokin hyvä hengetär leijaillut Susan Nipperin käsien
ympärillä hänen valmistaessaan teetä, tuoden sen rauhan, joka vallitsi
takahuoneessa tämän keskustelun aikana. Ja jokin vastakkainen henki oli
varmaankin leijaillut Sol-ukon kellon osoittimilla ja kuljettanut niitä
eteenpäin nopeammin kuin fregatti koskaan oli kiitänyt tuulen viemänä.
Kuinka lieneekään ollut, joka tapauksessa odottivat vierailijoita
lähistöllä rauhallisessa kadunkulmassa ajoneuvot. Ja kun sattumalta
kysyttiin neuvoa kellolta, selitti se niin ehdottomasti vaunujen jo
kauan odottaneen, ettei siitä ollut pienintäkään epäilystä, varsinkaan
kun niin luotettava todistaja sitä väitti. Vaikka Sol-ukko olisi ollut
hirtettävänä oman kellonsa mukaan, ei hän olisi mitenkään myöntänyt,
että hänen kellonsa edisti sekunnin murto-osaakaan.

Hyvästellessä Florence toisti ukolle pääkohdittain kaikki, mitä oli
aikaisemmin sanonut, ja kehoitti häntä pysymään sopimuksessa. Ukko
talutti hänet hellästi puisen merikadetin jalkojen juureen ja jätti
hänet siinä Walterin huostaan, joka seisoi valmiina saattamaan hänet ja
Susan Nipperin vaunuihin.

"Walter", virkkoi Florence matkalla, "minua peloitti kysyä sinulta sitä
enosi läsnäollessa. Luuletko viipyväsi poissa hyvin kauan?"

"En tosiaankaan tiedä", vastasi Walter. "Pelkäänpä niin käyvän. Herra
Dombey luullakseni ainakin tarkoitti sitä määrätessään minut sinne."

"Onko se suosionosoitus, Walter?" kysyi Florence hetkisen epäröityään
ja katsellen huolestuneena hänen kasvoihinsa.

"Se määräyskö?" sanoi Walter.

"Niin."

Walter olisi antanut mitä tahansa voidakseen vastata siihen
myöntävästi, mutta hänen kasvonsa vastasivat, ennenkuin hänen huulensa
ennättivät, ja Florence oli liian tarkkaavainen ollakseen ymmärtämättä
hänen ilmeensä merkitystä.

"Pelkäänpä, että sinä tuskin olet ollut isän suosiossa", virkkoi hän
ujosti.

"Eihän ole mitään syytä, jonka vuoksi olisin ollut", vastasi Walter
hymyillen.

"Eikö mitään syytä, Walter!"

"Ei ollut mitään syytä", selitti Walter ymmärtäen hänen tarkoituksensa,
"Liikkeessä toimii suuri joukko apulaisia. Herra Dombeyn ja
minun kaltaiseni nuorukaisen välillä on leveä kuilu. Jos täytän
velvollisuuteni, teen, mitä minun pitääkin, enkä tee enempää kuin
kukaan muukaan."

Olikohan Florencessa ehkä hänen itsensä tietämättä herännyt hämäränä
ja epämääräisenä jokin epäluulo äskettäin, kun hän yöllä oli mennyt
tapaamaan isäänsä: että näet Walterin satunnainen myötätunto häntä
kohtaan ja heidän varhainen tutustumisensa olisivat voineet olla syynä
isän vastenmielisyyteen ja epäsuosioon? Saattoiko Walter sen tietää
tai välähtikö hänen mieleensä ajatus, että Florence mietti sitä tällä
hetkellä? Ei kumpikaan heistä vihjannut siihen. Ei kumpikaan heistä
puhunut vähään aikaan mitään. Susan, joka käveli Walterin toisella
puolella, katseli heitä molempia terävästi, ja joka tapauksessa hänen
ajatuksensa kulkivat varmoina siihen suuntaan.

"Ehkä sinä tulet piankin takaisin, Walter", virkkoi Florence.

"_Voin_ tulla takaisin", sanoi Walter, "vanhana miehenä, jolloin tapaan
sinut vanhana rouvana. Mutta minä toivon parempaa onnea."

"Isä toipuu surustaan jonkin ajan kuluttua", huomautti Florence
hetkisen päästä. "Ehkä hän puhuu minulle avomielisemmin jonakin
päivänä. Ja jos niin käy, sanon hänelle, kuinka kovasti haluaisin taas
tavata sinua, ja pyydän häntä kutsumaan sinut takaisin minun tähteni."

Näihin isää koskeviin sanoihin kätkeytyi liikuttava merkitys, jonka
Walter ymmärsi liiankin hyvin.

Kun he olivat jo ihan lähellä vaunuja, olisi hän eronnut Florencesta
mitään puhumatta, sillä nyt hän tunsi, mitä ero merkitsi, mutta
Florence piti kiinni hänen kädestään vielä istuessaankin, ja silloin
Walter huomasi, että hänen kädessään oli pieni mytty.

"Walter", virkkoi Florence katsoen suoraan hänen silmiinsä
liikutettuna, "minä myös toivon parempaa onnea, niinkuin sinäkin. Minä
rukoilen sitä ja uskon, että se tulee. Valmistin tämän pikku lahjan
Paulille. Ole hyvä ja ota se mukaasi, mutta älä katso sitä, ennenkuin
olet lähtenyt. Ja nyt, Jumala sinua siunatkoon, Walter! Älä unohda
minua koskaan. Sinä olet veljeni."

Walter oli iloinen siitä, että Susan Nipper tuli heidän väliinsä, sillä
muuten olisi Florencelle jäänyt hänestä surullinen muisto. Hän oli
iloinen siitäkin, ettei Florence enää katsonut ulos vaunujen akkunasta,
vaan sensijaan heilutti hänelle pientä kättään niin kauan kuin hän
saattoi sen nähdä.

Florencen pyynnöstä huolimatta Walter ei malttanut olla avaamatta
myttyä jo sinä iltana ennen nukkumaan menoaan. Siinä oli pieni kukkaro,
jossa oli rahaa.

Kirkkaana nousi aurinko seuraavana aamuna, paistettuaan yön aikana
vieraisiin maihin, ja sen keralla nousi Walter ottamaan vastaan
kapteenin, joka oli jo ovella, lähdettyään liikkeelle aikaisemmin
kuin oli tarpeellista, ehtiäkseen näkyvistä rouva MacStingerin vielä
nukkuessa. Kapteeni oli olevinaan mainiolla tuulella ja toi leveän
sinisen takkinsa taskussa kovasti savustetun kielen aamiaiseksi.

"Kuuleppas, Walter", sanoi kapteeni heidän istuutuessaan pöytään,
"jos enosi on se mies, joksi häntä luulen, ottaa hän esille viimeisen
madeirapullon tähän tilaisuuteen".

"Ei, ei, Ned", huomautti ukko. "Ei niin! Se avataan silloin, kun Walter
tulee takaisin kotiin."

"Oikein sanottu!" myönsi kapteeni. "Kuuleppas häntä!"

"Se on alhaalla pikku kellarissa tomun ja hämähäkinverkkojen peitossa",
sanoi Sol Gills. "Ehkäpä on myöskin sinun ja minun päälläni tomua ja
hämähäkinverkkoja, ennenkuin se näkee päivänvalon."

"Kuuleppas tuota!" huudahti kapteeni. "Kaunista puhetta, Walter,
poikani! Kasvata viikunapuu sellaiseksi kuin se itse haluaa, ja kun
olet vanha, istu sen varjoon. Tarkastahan — no niin", lisäsi kapteeni
hetkisen mietittyään, "en tiedä oikein varmasti, missä se on sanottuna,
mutta kun tapaat sen, paina se mieleesi. Sol Gills, rohkeasti päin
tuulta vain!"

"Mutta siellä tai jossakin sen täytyy olla, Ned, kunnes Walter tulee
sitä vaatimaan", sanoi ukko. "Mitään muuta en tarkoittanut sanoa."

"Hyvin se olikin sanottu", huomautti kapteeni, "ja jollemme me kolme
nauti sitä pulloa yhdessä, niin annan teille luvan juoda minunkin
osani".

Huolimatta kapteenin ylenmääräisestä hilpeydestä ei häntä juuri
laisinkaan haluttanut syödä savustettua kieltä, vaikka hän koetti
kovasti, kun jompikumpi toisista katsoi, näyttää siltä kuin söisi
tavattoman halukkaasti. Sitäpaitsi hän pelkäsi hirveästi jäävänsä
kahden kesken joko enon tai sisarenpojan kanssa, ikäänkuin hänestä
olisi tuntunut mahdolliselta vain silloin olla luottavaisen näköinen,
kun he kaikki kolme olivat yhdessä. Tämä kapteenin tuntema kammo sai
hänet keksimään niin nerokkaita tekosyitä, että Solomonin mennessä
pukemaan takkia ylleen juoksi ovelle huomatessaan muka joidenkin
kummallisten vuokravaunujen kulkevan ohi tai syöksyi kadulle,
kun Walter meni yläkertaan lausumaan jäähyväisiä vuokralaisille,
teeskennellen muka tuntevansa nokivalkean hajua naapurin uuninpiipusta.
Kapteeni Cuttlen mielestä ei kukaan syrjäinen tarkastelija voinut
huomata näissä juonissa mitään vilpillistä.

Walter palasi yläkertaan tekemältään jäähyväisretkeltä ja oli menossa
myymälän läpi jälleen pieneen takahuoneeseen, kun näki ovella tutut
kuihtuneet kasvot. Hän kiirehti heti vierasta vastaan.

"Herra Carker!" huudahti Walter puristaen John Carker nuoremman kättä.
"Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Sepä oli ystävällistä, että tulitte
tänne näin varhain sanomaan minulle hyvästi. Te tiesitte, kuinka
iloiseksi tulisin saadessani puristaa teidän kättänne vielä kerran
ennenkuin lähden pois. En osaa sanoa, kuinka iloinen siitä olen. Olkaa
hyvä ja astukaa sisään."

"Todennäköisesti emme tapaa enää koskaan", vastasi toinen kieltäytyen
ystävällisesti hänen kutsustaan, "ja minäkin olen iloinen tästä
hetkestä. Uskallan kai puhua teille ja tarttua käteenne näin juuri
ennen eroamistamme. Minun ei tarvitse nyt enää vastustaa teidän
avomielistä lähestymistänne, Walter."

Hänen näin puhuessaan väikkyi hänen kasvoillaan surumielinen hymy,
joka ilmaisi, että hän oli siitäkin saanut seuraa ja viihdytystä
yksinäisyydessään.

"Voi, herra Carker!" huudahti Walter. "Miksi te vastustitte sitä! Olen
varma, että teistä olisi minulle ollut pelkkää hyvää."

Carker pudisti päätään. "Jos voisin tehdä jotakin hyvää maan päällä",
virkkoi hän, "niin tekisin sitä teille, Walter. Se, että olen nähnyt
teidät joka päivä, on tuottanut minulle samalla onnea ja tunnonvaivoja.
Mutta mielihyvä on ollut tuskaa voimakkaampi. Nyt käsitän sen
tajutessani, mitä menetän."

"Tulkaa sisään, herra Carker ja tutustukaa vanhaan kunnon enooni",
pyysi Walter. "Olen usein puhunut hänelle teistä, ja hän tulee varmasti
iloiseksi saadessaan ilmaista teille, mitä kaikkea on kuullut minulta.
En ole puhunut hänelle mitään viime keskustelustamme, herra Carker",
lisäsi hän huomatessaan toisen epäröivän ja ollen itsekin hämillään,
"en edes hänelle, uskokaa minua".

Harmaatukkainen Carker puristi hänen kättään, ja kyyneleet kohosivat
hänen silmiinsä.

"Jos joskus tutustun häneen, Walter", vastasi hän, "tapahtuu se
kuullakseni uutisia teistä. Luottakaa siihen, etten käytä väärin
teidän suvaitsevaisuuttanne ja sääliväisyyttänne. Olisi väärin,
jollen kertoisi hänelle koko totuutta, ennenkuin odottaisin häneltä
luottamuksen sanaakaan. Mutta minulla ei ole ketään muuta ystävää tai
tuttavaa kuin te, ja teidänkään tähtenne tuskin koetan saada ketään."

"Soisin sydämestäni, että olisitte antanut minun olla ystävänne. Olen
aina kaivannut sitä, herra Carker, niinkuin tiedätte, mutta en koskaan
puoleksikaan niin hartaasti kuin nyt eronhetkellä."

"Se riittää, että olette minun omassa mielessäni ollut ystäväni",
vastasi Carker, "ja että, kun olen välttänyt teitä enimmin, sydämeni on
hartaimmin kaivannut luoksenne. Hyvästi, Walter!"

"Hyvästi, herra Carker. Taivas olkoon kanssanne!" toivotti Walter
liikutettuna.

"Jos ette palatessanne enää näe minua entisessä nurkassani", sanoi
toinen pidättäen Walterin kättä omassaan, "ja kuulette joltakulta,
missä lepään, tulkaa katsomaan hautaani. Ajatelkaa, että olisin voinut
olla yhtä rehellinen ja onnellinen kuin te! Ja sallikaa minun ajatella,
kun tiedän viimeisen hetkeni lähestyvän, että joku samanlainen kuin
minä aikaisemmin olin seisoo hetkisen vieressäni ja muistaa minua
säälien ja anteeksiantaen! Hyvästi, Walter!"

Hänen hahmonsa liukui kuin varjo pitkin kirkasta auringon valaisemaa
katua, joka näytti niin hilpeältä ja kuitenkin niin juhlalliselta
varhaisena kesäaamuna, ja katosi hitaasti Walterin silmistä.

Vihdoin ilmoitti säälimätön ajanmittari, että Walterin oli käännettävä
selkänsä puiselle merikadetille. Ja niin he lähtivät, Walter,
hänen enonsa ja kapteeni, vuokravaunuilla laivalaiturille. Sieltä
heidän oli kuljettava höyrypurrella jokea alas johonkin paikkaan,
jonka nimi, sellaisena kuin kapteeni sen lausui, oli selittämätön
salaisuus maamiehen korville. Edellisen yön nousuveden mukana oli
laiva saapunut sinne, ja heidän kimppuunsa karkasi siellä joukko
kiihtyneitä venemiehiä, muiden muassa likainen kyklooppi, kapteenin
tuttu, joka yhdellä silmällään oli erottanut kapteenin jo puolentoista
meripeninkulman päästä ja siitä lähtien vaihtanut hänen kanssaan
käsittämättömiä huutoja. Jouduttuaan kaikki kolme tämän henkilön
saaliiksi, jonka ääni oli tavattoman käheä ja joka oli oikein
periaatteesta jättänyt partansa ajamatta, he pääsivät soutuveneessä
_Pojan ja Perillisen_ viereen, joka oli aika lailla sekaisin,
purjeet sotkettuina märällä kannella, höllällä riippuvat köydet
kompastuttamassa ihmisiä. Punapaitaisia miehiä juoksi edestakaisin,
kaikkialla oli jaloissa tynnyreitä, ja hurjimman kahakan keskellä
seisoi musta kokki mustassa laivankeittiössä päänsä tasalle ulottuvien
vihannesten keskellä savun sokaisemana.

Kapteeni veti Walterin heti erääseen soppeen ja suurella
ponnistuksella, joka punasi hänen kasvonsa, veti esiin hopeakellon,
joka oli iso ja niin ahtaalla taskussa, että se tuli esiin kuin suuri
tulppa.

"Walter", virkkoi kapteeni ojentaen sen hänelle ja puristaen
sydämellisesti hänen kättään, "tässä on jäähyväislahja, poikaseni.
Käännä sitä taaksepäin puolituntia joka aamu — silloin sinulla on
kello, joka tuottaa sinulle kunniaa."

"Kapteeni Cuttle! En olisi voinut ajatella tällaista!" huudahti Walter
pidättäen häntä hänen yrittäessään paeta. "Olkaa niin hyvä ja ottakaa
se takaisin. Minulla on jo yksi."

"Ota sitten nämä mitättömät kapineet sen sijaan", virkkoi kapteeni,
alkaen kiireesti kaivella taskuaan ja vetäen esille kaksi teelusikkaa
ja sokeripihdit, joilla hän oli varustautunut tällaisen vastaväitteen
varalta.

"Ei, ei millään muotoa!" väitti Walter. "Tuhannet kiitokset!
Älkää heittäkö niitä pois, kapteeni Cuttle!" Kapteeni oli näet
viskaamaisillaan ne laidan yli mereen. "Niistä on teille paljon enemmän
hyötyä kuin minulle. Antakaa minulle keppinne. Olen usein ajatellut,
että olisi hauskaa saada se. Kas niin! Hyvästi, kapteeni Cuttle!
Pitäkää huolta enostani! Sol-eno, taivas sinua siunatkoon!"

Molemmat saattajat olivat sekamelskassa jo hävinneet laivasta,
ennenkuin Walter ennätti uudelleen nähdä heitä edes vilaukselta. Kun
hän juoksi perään ja katseli heidän jälkeensä, näki hän enonsa istuvan
pää painuksissa veneessä ja kapteeni Cuttlen koputtelevan häntä selkään
suurella hopeakellollaan (sen täytyi tuntua hyvin tuskalliselta)
ja tekevän rohkaisevia eleitä teelusikoilla ja sokeripihdeillä.
Huomatessaan Walterin kapteeni Cuttle pudotti tavaransa veneen
pohjalle, ilmeisesti unohtaen niiden olemassaolon, ja vahakankaista
hattuaan heiluttaen huusi hilpeän tervehdyksen Walterille.
Vahakankainen hattu välkkyi kauniisti auringossa, ja kapteeni heilutti
sitä yhä, kunnes häntä ei enää voinut nähdä. Sitten kiihtyi sekasorto
laivan kannella nopeasti. Pari kolme muuta venettä lähti laivan
kyljestä hurraten. Purjeet loistivat kirkkaina ja täysinäisinä Walterin
katsellessa, kuinka suotuisa tuuli paisutti mitä. Vesi ryöppysi
keulapuolella, ja niin lähti _Poika ja Perillinen_ matkalleen yhtä
toivehikkaana ja notkeana kuin moni muu poika ja perillinen ennen häntä
oli lähtenyt.

Joka päivä tämän jälkeen istuivat Sol-ukko ja kapteeni Cuttle pienessä
takahuoneessa ja tutkivat pyöreän pöydän ääressä merikartasta _Pojan ja
Perillisen_ reittiä. Kun vanha Sol iltaisin kiipesi yläkertaan, jossa
oli nyt niin yksinäistä ja toisinaan kuului myrskyn ulvontaa, katseli
hän ylös tähtiin, kuunteli tuulen kohinaa ja suoritti siellä pitemmän
vahtivuoron kuin mitä hänen osakseen olisi tullut laivalla. Viimeinen
pullo vanhaa madeiraa, joka oli risteillyt valtamerillä ja oppinut
tuntemaan syvyyksien vaarat, pysyi sillä välin hiljaa ja häiritsemättä
pölyn ja hämähäkinseittien peitossa.




KAHDESKYMMENES LUKU

Dombey lähtee matkalle


"Herra Dombey", sanoi majuri Bagstock, "Joey B. ei ylimalkaan ole
herkkä mieleltään, sillä Joseph on sitkeä. Mutta Joella on tunteensa,
ja kun ne heräävät — hitto vieköön, herra Dombey", huudahti majuri
äkkiä kiivastuen, "se on heikkoutta, enkä minä tahdo antautua sen
valtaan".

Tällaisella tunteenpurkauksella majuri Bagstock otti Dombeyn vastaan
vieraakseen porraskäytävänsä yläpäässä Prinsessan aukion varrella.
Dombey oli tullut aamiaiselle majurin luo, ennenkuin he lähtisivät
matkalle. Onnettoman alkuasukkaan oli jo täytynyt kokea lukemattomia
onnettomuuksia leivoksien vuoksi, kun taas toisaalta elämä oli käynyt
hänelle taakaksi keitettyjä munia koskevien temppujen takia.

"Vanhan bagstockilaisen sotilaan ei sovi antautua tunteittensa
valtaan", huomautti majuri lempeämmästi, "mutta hitto vieköön, herra
Dombey!" lisäsi hän raivostuen uudelleen, "minä valitan suruanne!"

Majurin tulipunaiset kasvot kävivät yhä tummemmiksi, ja hänen
hummerinsilmänsä pullottivat entistä enemmän hänen puristaessaan
Dombeyn kättä. Tätä rauhallista temppua suorittaessaan hän oli niin
uhkaavan näköinen kuin olisi halunnut heti nyrkkeillä Dombeyn kanssa
tuhannesta punnasta ja Englannin mestaruudesta. Tehden päällään
kiertoliikkeen ja päästäen kuuluville hevosenköhää muistuttavan
huohotuksen majuri johti vieraansa sisään ja lausui hänet siellä
tervetulleeksi (saavutettuaan nyt tunteiden tasapainon) matkatoverin
suoralla ja luottavaisella tavalla.

"Dombey", virkkoi majuri, "onpa hauskaa tavata teitä. Olen ylpeä
tapaamisestamme. Ei ole Euroopassa monta miestä, joille J. Bagstock
sanoisi niin — sillä Josh on suorasukainen — hänen luonteensa on
sellainen — mutta Joey B. on ylpeä tavatessaan teidät, Dombey."

"Majuri", vastasi Dombey, "te olette kovin ystävällinen".

"En, hyvä herra", sanoi majuri, "en, lempo soikoon! Se ei ole minun
luonteeni mukaista. Jos Joen luonne olisi sellainen, voisi hän tällä
hetkellä olla kenraaliluutnantti sir Joseph Bagstock, Bathin ritari,
ja ottaa teidät vastaan ihan toisenlaisessa asunnossa. Huomaan,
ettette vielä tunne vanhaa Joea. Mutta tämä erikoinen tilaisuus on
minulle oikea ylpeyden lähde. Totta vie, arvoisa herra", lisäsi majuri
päättävästi, "tämä tuottaa minulle suuren kunnian!"

Dombey, joka täysin käsitti itsensä ja rahojensa arvon, tajusi sen
olevan totta eikä siis väittänyt vastaan. Mutta se, että kapteeni
vaistomaisesti ymmärsi totuuden ja tunnusti sen avoimesti, oli hyvin
miellyttävää. Siinä oli Dombeylle lisä varmuus, jos hän sellaista
tarvitsi, että hän ei ollut erehtynyt majuria arvostellessaan. Se
oli hänelle takuuna siitä, että hänen mahtinsa ulottui välittömän
ympäristön ulkopuolellekin ja että majurilla upseerina ja
herrasmiehenä oli siitä yhtä selvä käsitys kuin kuninkaallisen pörssin
vahtimestarilla.

Ja jos koskaan oli lohdullista tietää se tai muuta sentapaista, tuotti
se lohtua juuri silloin, kun hänen tahtonsa voimattomuus, hänen
toiveittensa epävarmuus ja varallisuuden merkityksettömyys oli niin
järkyttäväsi tunkeutunut hänen mieleensä. Mitä voisi rahalla saada, oli
hänen poikansa kysynyt häneltä. Joskus, ajatellessaan lapsen kysymystä,
hän saattoi tuskin ehkäistä omassa mielessään heräämästä kysymystä,
_mitä_ se tosiaankin voi toimittaa, mitä se oli saanut toimeen.

Mutta ne olivat yksinäisten hetkien ajatuksia, jotka olivat virinneet
myöhään yöllä erakon synkässä epätoivossa ja raskasmielisyydessä, ja
hänen ylpeytensä rauhoittui helposti saadessaan monia todistuksia
asian oikeasta laidasta yhtä nuhteettomalta ja arvokkaalta taholta
kuin majuri oli. Ollen ystäviä vailla Dombey alkoi tuntea kiintymystä
majuriin, tosin suorastaan lämpenemättä, mutta kuitenkin vähän sulaen.
Majurilla oli ollut osansa — ei sentään liian suuri — merenrannalla
vietetyissä päivissä. Hän oli maailmanmies, tunsi joukon arvokkaita
henkilöitä, puhui paljon ja kertoi tarinoita, ja Dombey näki hänessä
etevän miehen, joka loisti seurassa ja jolla ei ollut eteviin miehiin
niin yleisesti takertuneen köyhyyden myrkyllistä tahraa. Majurin
yhteiskunnallinen asema oli vakava. Kaiken kaikkiaan hän oli luotettava
toveri, hyvin tottunut joutilaaseen elämään ja tutustunut niihin
paikkoihin, joihin heidän oli nyt määrä lähteä. Sitäpaitsi majurilla
oli herrasmiehen vapaa käytöstapa, joka hyvin sopeutui hänen omaan
Cityssä vakiintuneeseen esiintymiseensä, ollenkaan kilpailematta sen
kanssa. Jos Dombeyllä oli jokin epäselvä aavistus siitä, että majuri
ammattinsa perusteella halveksi sitä säälimätöntä kättä, joka oli
äskettäin murskannut hänen toiveensa, ja voisi vaistomaisesti opettaa
hänelle hyödyllistä elämänviisautta ja karkoittaa hänen hentomielisen
surunsa, salasi hän sen itseltään ja jätti sen selvittämättömänä
lepäämään ylpeytensä pohjalle.

"Missä se heittiöni on?" sanoi majuri katsellen vihaisena ympärilleen
huoneessa.

Alkuasukas, jolla ei ollut erikoista nimeä, vaan joka saapui
kuullessaan minkä haukkumasanan tahansa, ilmestyi heti ovelle
uskaltamatta tulla lähemmäksi.

"Kuuleppas, vintiö!" huusi kiivas majuri, "missä on aamiainen?"

Musta palvelija katosi sitä noutamaan, ja pian hän kuului nousevan
portaita ylös niin vapisten, että hänen kantamallaan tarjottimella
lautaset ja vadit tärisivät koko ajan myötätunnosta hänen tullessaan.

"Dombey", sanoi majuri katsellen alkuasukasta, joka kattoi pöytää,
ja uhaten häntä hirveästi pudistamalla nyrkkiään, kun lusikka
putosi lattialle, "tässä on käristettyä kalaa, maukasta piirakkaa,
munuaispaistosta ja niin edespäin. Olkaa hyvä ja istuutukaa. Vanha Joe
ei nähkääs voi tarjota teille muuta kuin arkiruokaa."

"Erinomaista ruokaa, majuri", vastasi hänen vieraansa, eikä yksinomaan
kohteliaisuudesta, sillä majuri piti aina mahdollisimman hyvää
huolta itsestään ja söi varmasti vahvempaa ruokaa kuin hänelle oli
terveellistä, minkä ansioksi lääkärit ylimalkaan myös panivat hänen
liiaksi heleän ihonvärinsä.

"Olette juuri katsellut kadun poikki, herra Dombey", huomautti majuri.
"Oletteko nähnyt ystäväämme?"

"Tarkoitatte kai neiti Toxia?" vastasi Dombey. "En."

"Viehättävä nainen", sanoi majuri samalla kun hänen kurkustaan kohosi
paksu nauru, joka oli tukehduttaa hänet.

"Neiti Tox on luullakseni oikein kunnollinen ihminen", myönsi Dombey.

Vastauksen ylpeä kylmyys näytti tuottavan majuri Bagstockille
suunnatonta iloa. Hänen kasvonsa paisuivat ylettömästi, täytyipä hänen
hetkiseksi laskea veitsi ja haarukkakin pöydälle hieroakseen käsiään.

"Vanha Joe", sanoi majuri, "oli kerran hiukan suosiossa tuossa
huoneistossa. Mutta Joella on ollut aikansa. J. Bagstock on sammunut —
hävinnyt kilpailijaansa vastaan — lyöty maahan. Sanonpa teille jotakin,
Dombey." Majuri lakkasi syömästä ja näytti omituisen närkästyneeltä.
"Siinä on hiton kunnianhimoinen nainen, herra Dombey."

Dombey sanoi: "Tosiaanko?" perin kylmäkiskoisesti. Hänen äänessään
ilmeni myöskin jonkin verran halveksivaa epäuskoisuutta sitä oletusta
kohtaan, että neiti Toxilla voisi olla niin ylevä ominaisuus.

"Se nainen, herra Dombey", jatkoi majuri, "on tavallaan Lucifer. Joey
B:llä on ollut aikansa, mutta hän pitää silmänsä auki. Kyllä Joe näkee.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa, Yorkin herttua-vainaja, huomautti
eräässä aamuvastaanotossa Joeysta, että hän näki."

Majuri levitti samalla silmänsä ja oli nauttiessaan kuumaa teetä,
halstaroitua kalaa ja leivoksia ja esiintyessään tärkeänä niin
julmistuneen ja tulehtuneen näköinen, että Dombeykin alkoi käydä
levottomaksi hänen vuokseen.

"Tuo naurettava vanha olento tapailee korkealle", lisäsi majuri. "Hän
tavoittelee pilviin asti. Naimishankkeita, Dombey."

"Olen pahoillani hänen tähtensä", sanoi Dombey varoittavalla äänellä.

"Älkää sanoko niin, Dombey", vastasi majuri varoittavalla äänellä.

"Miksi en, majuri?" kysyi Dombey.

Majuri ei vastannut muuten kuin päästämällä kuuluviin hevosenköhän ja
jatkamalla tarmokkaasti aterioimistaan.

"Hän on alkanut harrastaa teidän perheenne asioita", sanoi majuri,
lakaten äkkiä syömästä, "ja on nyt jonkun aikaa käynyt usein
talossanne".

"Niin on", vastasi Dombey hyvin arvokkaasti. "Neiti Tox esiteltiin
alkuaan talossani sisareni ystävänä samoihin aikoihin kuin rouva
Dombey kuoli, ja kun hän oli käytökseltään herttainen ja osoitti
mieltymystä pikku orpoa kohtaan, sai hän — suorastaan pyydettynäkin
— tulla yhä uudelleen sisareni kanssa, ja niin hän vähitellen joutui
hyvin tuttavalliselle kannalle perheessäni. Minä tunnen kunnioitusta
neiti Toxia kohtaan", sanoi Dombey sellaisen miehen äänellä, joka
osoitti toiselle suuren ja merkitsevän suosion. "Hän on ollut niin
ystävällinen, että on suorittanut monta pikku palvelusta talossani,
mahdollisesti mitättömiä ja merkityksettömiä palveluksia, majuri, mutta
ei silti liian halvoiksi arvioitavia. Ja toivoakseni olen kyennyt
tunnustamaan ne sellaisella huomaavaisuudella kuin minun vallassani
on ollut. Olen mielestäni kiitollisuudenvelassa neiti Toxille siitä
ilosta, että olen tutustunut teihin, majuri", lisäsi Dombey tehden
kädellään pienen liikkeen.

"Dombey", sanoi majuri lämpimästi, "niin ei ole laita, herra Dombey.
Joseph Bagstock ei voi koskaan kuulla moista väitettä vastaansanomatta.
Se seikka, että te tutustuitte vanhaan Joeen sellaisena kuin hän on ja
että vanha Joe tutustui teihin, se sai alkunsa erään jalon henkilön,
suurenmoisen olennon, välityksellä. Dombey!" lisäsi majuri tehden
ponnistuksen, jota ei ollut kovin vaikea näytellä, koska hänen koko
elämänsä oli ponnistusta kaikenlaisia halvauksen oireita vastaan, "me
tutustuimme toisiimme poikanne välityksellä".

Dombey näytti liikutetulta, mitä majuri todennäköisesti oli halunnutkin
saada toimeen tällä vihjauksellaan. Hän loi silmänsä alas ja huoahti.
Majuri puolestaan karkaisi itsensä ja sanoi tarkoittaen sitä
mielentilaa, johon hän oli vähällä vaipua, että se oli heikkoutta ja
ettei mikään saisi häntä antautumaan sen valtaan.

"Meidän yhteisellä ystävällämme oli vähäinen osa tässä jutussa",
sanoi majuri, "ja kaiken sen kunnian, joka hänelle kuuluu, antaa J.B.
hänelle mielellään. Mutta siitä huolimatta, arvoisa neiti", lisäsi hän
kohottaen katseensa lautasestaan ja luoden sen Prinsessan aukion yli,
jonka toisella puolella neiti Tox ilmestyi sillä hetkellä näkyviin
akkunaansa kukkia kastelemaan, "te olette juonitteleva naikkonen,
hyvä neiti, ja teidän kunnianhimonne on suunnatonta julkeutta. Jos se
tekisi vain teidät itsenne naurettavaksi", jatkoi majuri pyöritellen
päätään mitään aavistamattomalle neiti Toxille, samalla kun hänen
ulkonevat silmänsä näyttivät aikovan syöksyä kadun toiselle puolelle,
"niin saisitte tehdä sitä kylliksenne, hyvä neiti, ilman pienintäkään
vastaväitettä Bagstockin taholta, sen vakuutan teille". Majuri nauroi
niin, että hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi korvalehtiä myöten
ja suonet hänen otsallaan pullistuivat. "Mutta kun te, hyvä neiti,
panette välikäteen toisia ihmisiä, vieläpä jaloja, mitään pahaa
aavistamattomia ihmisiä, korvaukseksi heidän alentuvaisuudestaan, niin
saatte vanhan Joen veren kuohumaan."

"Majuri", virkkoi Dombey punastuen, "toivoakseni ette vihjaile
mihinkään niin mielettömään suunnitelmaan neiti Toxin taholta kuin —"

"Dombey", vastasi majuri, "minä en vihjaile mihinkään. Mutta Joey B.
on elänyt maailmassa, arvoisa herra, elänyt maailmassa avoimin silmin
ja korvin, ja Joey sanoo teille, Dombey, että tuolla kadun toisella
puolella on hiton kavala ja kunnianhimoinen nainen."

Vaistomaisesti Dombey katsahti kadun toiselle puolelle, vieläpä hyvin
vihaisesti.

"Sen enempää ei Joseph Bagstock päästä siitä asiasta huuliensa yli",
sanoi majuri päättävästi. "Joe ei ole juttujen levittäjä, mutta on
hetkiä, jolloin hänen täytyy puhua, jolloin hän _tahtoo_ puhua! Hitto
vieköön teidän juonenne, hyvä neiti", tiuskaisi majuri taas vihoissaan
naapurittareensa päin, "mutta kiusaus on liian voimakas, jotta voisi
pysyä vaiti".

Majurin mielenliikutus kehittyi nyt käheäksi yskänpuuskaksi, joka piti
häntä vallassaan pitkän aikaa. Toivuttuaan siitä hän lisäsi:

"Ja nyt, Dombey, kun olette kutsunut Joen — vanhan Joen, jolla ei ole
mitään muuta ansiota kuin että hän on sitkeä ja vilpitön — vieraaksenne
ja oppaaksenne Leamingtoniin, saatte käskeä häntä kuinka vain mielitte,
ja hän on kokonaan palveluksessanne. En tiedä, arvoisa herra", lisäsi
majuri heiluttaen kaksoisleukaansa hilpeän näköisenä, "mitä ihmiset
näkevät Joessa, kun ne kaikki pitävät häntä niin tavoiteltavana, mutta
sen minä tiedän, että jollei hän olisi oikein sitkeä ja itsepäinen
kieltäytymisessään, tappaisivat he hänet kutsuillaan ja muilla
kohteliaisuuksillaan."

Dombey ilmaisi muutamin sanoin kiitollisuutensa siitä etusijasta, joka
hänelle muiden yhteiskunnan huomattavien jäsenien rinnalla suotiin
pyrkimyksessä ottaa majuri haltuunsa. Mutta majuri keskeytti hänet
pian antamalla hänen ymmärtää, että hän noudatti omia taipumuksiaan ja
ne olivat yksimielisesti vakuuttaneet hänelle: "J.B., Dombey on oikea
mies, joka sinun on valittava ystäväksesi."

Kun majuri oli nyt ravittu ja maukkaan piirakan mehu uhkui hänen
silmännurkistaan ja halstaroitu kala ja munuaispaistos panivat hänen
kaulaliinansa kiristymään ja sitäpaitsi lähestyi aika, jolloin heidän
oli lähdettävä Birminghamin junalle, jättääkseen taakseen Lontoon, veti
alkuasukas työläästi päällystakin hänen ylleen ja napitti sen niin
tiukasti, että majurin kasvot pullottivat sen yläpuolella, tuijottavina
ja huohottavina ikäänkuin hän seisoisi tynnyrissä. Sitten palvelija
ojensi hänelle yksitellen ja sopivin väliajoin hänen säämiskänahkaiset
hansikkaansa, paksun keppinsä ja hattunsa. Viimeksimainitun majuri
painoi kujeilevan näköisenä kallelleen päähänsä kuin tasoittaakseen
omituisten kasvojensa vaikutusta. Alkuasukas oli etukäteen kerännyt
ovella odottavien Dombeyn vaunujen kaikkiin mahdollisiin ja
mahdottomiin soppiin tavattoman määrän matkalaukkuja ja pikku reppuja,
jotka eivät näyttäneet vähemmän taipuvilta halvaukseen kuin majuri
itse. Täytettyään omat taskunsa seltterivedellä, Itä-Intian sherryllä,
voileivillä, huiveilla, kaukoputkilla, kartoilla ja sanomalehdillä,
joita kaikkia pikku esineitä majuri saattoi tarvita millä hetkellä
tahansa matkallaan, hän ilmoitti, että kaikki oli kunnossa. Jotta
onnettomalle alkuasukkaalle (jota yleensä luultiin oman maansa
prinssiksi) tulisi täydellinen ulkoasu, kun hän istuutui Towlinsonin
viereen takaistuimelle, heitti hänen isäntänsä hänen hartioilleen
kokonaisen pinon viittoja ja päällystakkeja. Majuri tähtäsi häneen nämä
heittoaseet katukäytävällä titaanin tavoin ja peitti hänet niillä niin
kokonaan, että hän lähti rautatieasemalle kuin elävältä haudattuna.

Mutta ennen vaunujen lähtöä liikkeelle ja alkusukkaan juuri saadessa
hautakumpua selkäänsä ilmestyi neiti Tox akkunaan, heiluttaen
liljanvalkeaa nenäliinaansa. Dombey vastasi hänen hyvästijättöönsä
perin kylmästi, kunnioitti häntä mahdollisimman pienellä nyökkäyksellä
ja nojautui taaksepäin ajoneuvoissa erittäin tyytymättömän näköisenä.
Hänen tahallinen jäykkyytensä tuntui ilahduttavan majuria (joka itse
oli hyvin kohtelias huomatessaan neiti Toxin), ja hän istui pitkän
aikaa senjälkeen myhähdellen ja puhisten kuin ylensyönyt Mefistofeles.

Lähtöpuuhien kestäessä asemalla Dombey ja majuri kävelivät rinnakkain
edestakaisin asemasillalla, edellinen harvasanaisena ja synkkänä,
jälkimäinen huvittaen häntä tai itseään monenlaisilla jutuilla ja
muistelmilla, joissa useimmissa Joe Bagstock oli päähenkilönä.
Kumpikaan ei huomannut, että heihin silloin kiinnitti huomionsa muuan
työläiseltä näyttävä mies, joka seisoi lähellä veturia ja kosketti
lakkiaan joka kerta heidän mennessään ohitse, sillä tavallisesti Dombey
katseli rahvaan ylitse, ja majuri oli liiaksi syventynyt erääseen
juttuunsa. Mutta lopulta mies astui heidän eteensä, kun he kääntyivät,
otti lakin päästään ja pidellen sitä kädessään kumarsi Dombeylle.

"Suokaa anteeksi, kunnioitettava herra", virkkoi mies, "mutta minä
toivon, että voitte oikein hyvin".

Hänellä oli yllään hamppukankainen puku, yltyleensä kivihiilen pölyn
ja öljyn tahrima, poskiparrassa oli tuhkaa, ja koko miehestä lähti
puoleksi sammuneen hiilen tuoksu. Hän ei ollut kuitenkaan ruman
näköinen mies, ei edes sellainen, jota olisi voinut sanoa likaiseksi.
Lyhyesti sanoen hän oli Toodle ammattinsa mukaisessa asussa.

"Minulla tulee olemaan kunnia kuljettaa teidät täältä", sanoi Toodle.
"Suokaa anteeksi, herra Dombey, toivon teidän jo toipuvan."

Dombey katsahti häneen palkkioksi hänen myötätunnostaan sillä tavalla
kuin mies olisi voinut liata hänen näköaistinsakin.

"Suokaa anteeksi rohkeuteni, arvoisa herra", sanoi Toodle
huomatessaan, ettei Dombey muistanut häntä selvästi, "mutta vaimoni
Polly, jota sanottiin teidän talossanne Richardsiksi —"

Dombeyn kasvoilla muuttui ilme, mikä näytti johtuvan siitä,
että hän muisti miehen, mutta se ilmaisi niin selvästi vihaista
nöyryytyksentunnetta, että Toodle äkkiä vaikeni.

"Vaimonne tarvitsee luullakseni rahaa", sanoi Dombey pistäen käden
taskuunsa ja puhuen (niin hän tosin puhui aina) ylpeästi.

"Ei, kiitos, kunnioitettu herra", vastasi Toodle, "en voi sanoa hänen
tarvitsevan. Minä en myöskään tarvitse."

Nyt Dombey vuorostaan joutui ymmälle ja seisoi paikallaan käsi taskussa.

"Ei, herra", sanoi Toodle käännellen öljykankaista lakkiaan
lakkaamatta, "me jaksamme aika hyvin. Ei meillä ole syytä valittaa
maallista puolta, herra Dombey. Me olemme saaneet neljä pienokaista
senjälkeen, mutta me selviämme kyllä."

Dombey olisi myöskin halunnut selvitä omaan vaunuunsa, vaikka hänen
olisi samalla pitänyt työntää lämmittäjä pyörien alle, mutta hänen
huomiotaan kiinnitti jokin, mikä näytti pyörivän miehen päässä samoin
kuin lakki hänen käsissään.

"Olemme menettäneet yhden pienokaisen", sanoi Toodle. "Sitä ei voi
kieltää."

"Äskettäinkö?" kysyi Dombey katsahtaen lakkiin.

"Ei, herra, noin kolme vuotta sitten, mutta kaikki muut ovat
vankkoja. Ja mitä lukemiseen tulee", sanoi Toodle kumartaen taas kuin
muistuttaakseen Dombeylle, mitä siinä suhteessa oli tapahtunut heidän
välillään kauan sitten, "niin poikani opettivat minut sittenkin. He
ovat saaneet minusta koko hyvän oppilaan, ne pojat."

"Lähdetään jo majuri", sanoi Dombey.

"Suokaa anteeksi, arvoisa herra", aloitti Toodle taas astuen askeleen
lähemmäksi ja pysähdyttäen heidät kunnioittavasti lakki yhä kädessä.
"En olisi tahtonut vaivata teitä tällaisella, jollei minulla olisi
kerrottavaa Puskuri-pojastani — joka on kastettu Robiniksi — siitä
samasta, josta te ystävällisesti teitte Armeliaan Hiojan."

"No niin, mies", sanoi Dombey ankarimmalla äänellään. "Mitä hänestä?"

"Niin, arvoisa herra", vastasi Toodle pudistaen päätään kasvoillaan
suuren tuskan ja mielipahan ilme, "minun on pakko sanoa, että hänen on
käynyt huonosti".

"Onko hänen käynyt huonosti?" toisti Dombey tylyn tyytyväisesti.

"Hän on, nähkääs, joutunut huonoon seuraan", jatkoi isä katsellen
huolestuneena kumpaankin ja ilmeisesti koettaen vetää majuria
keskusteluun saadakseen hänen myötätuntonsa puolelleen. "Hän on
joutunut huonolle tolalle. Jumala suokoon hänen palata, mutta nyt hän
on väärällä tiellä. Kun tuskin voitte säästyä kuulemasta sitä joskus,
arvoisa herra", jatkoi Toodle kääntyen taas yksinomaan Dombeyn puoleen,
"niin on parempi, että minä itse kerron poikani joutuneen hunningolle.
Pollyyn se koskee hirveästi, herrat", sanoi Toodle masentuneen
näköisenä ja vetosi taas majuriin.

"Yhdelle tämän miehen pojista toimitin kasvatuksen, majuri", sanoi
Dombey, tarttuen matkatoverinsa käsivarteen. "Tavallinen palkka!"

"Totelkaa yksinkertaisen vanha Joen neuvoa älkääkä koskaan kasvattako
tuonlaatuisia ihmisiä", sanoi majuri. "Hitto vieköön, se ei kannata. Se
epäonnistuu aina!"

Isä alkoi yksinkertaisuudessaan selittää, että hänen poikansa, entinen
hioja, tyrkitty ja kolhittu ja ruoskittu ja rääkätty ja papukaijan
tapaiseksi opetettu sellaisessa koulussa, jonka raa'alla opettajalla
oli kutsumukseensa yhtä vähän taipumusta kuin oppimattomalla eläimellä,
oli jossakin toistaiseksi vielä hämärässä suhteessa ehkä jäänyt
oikeaa kasvatusta vaille, kun Dombey vihaisesti toisti: "Tavallinen
kiitos!" ja vei majurin pois. Ja kun oli hyvin vaivaloista saada majuri
hinatuksi Dombeyn vaunuun, joka sijaitsi korkealla, ja kun hänen täytyi
pysähtyä ja vannoa nylkevänsä alkuasukkaan elävältä ja taittavansa
joka luun hänen ruumiistaan ja uhata vielä muilla ruumiillisilla
kidutuksilla niin pian kuin hänen jalkansa luiskahtaisi ja hän putoaisi
mustan palvelijansa päälle, ennätti hän tuskin ennen lähtöään toistaa
käheästi, että se ei kannattanut, että se aina epäonnistui ja että jos
hänen pitäisi kasvattaa "omaa tyhjäntoimittajaansa", hän mieluummin
menisi hirteen.

Dombey myönsi katkerasti hänen olevan oikeassa, mutta hänen
katkeruutensa ja äreytensä pohjalla, kun hän nojautui taaksepäin
vaunussa ja katseli kulmakarvat rypyssä vaihtelevia maisemia, oli
jotakin muuta kuin sen kauniin kasvatusjärjestelmän epäonnistuminen,
jota oli yritetty hiojain ammattikunnan avulla. Hän oli nähnyt miehen
karkeatekoisen lakin reunassa kappaleen uutta suruharsoa ja päätellyt
mielessään hänen käytöksestään ja vastauksistaan, että hän piti sitä
hänen poikansa vuoksi.

Niin, ylhäiset ja alhaiset, kotiväki ja vieraat, Florencesta alkaen
tuohon sivistymättömään moukkaan asti, joka hoiti heidän edessään
savuavaa höyrykonetta, kaikki vaativat itselleen oikeutta ottaa osaa
hänen poikavainajansa kohtaloon ja kilpailivat siinä asiassa hänen
kanssaan! Saattaisiko hän milloinkaan unohtaa, kuinka Toodlen vaimo
oli itkenyt pikku Paulin vuoteen ääressä ja sanonut häntä omaksi
lapsekseen! Tai kuinka Paul herätessään oli kysynyt häntä ja noussut
istumaan vuoteessaan ja suorastaan loistanut ilosta, kun entinen
hoitajatar tuli sisään!

Sietämätöntä oli ajatella, että röyhkeä mies heidän edellään veturissa
hiilien ja tuhan keskellä uskalsi käyttää suruharsoa! Että hän julkesi
niin tavallisellakaan merkillä ottaa osaa ylpeän herrasmiehen salaiseen
sydänsuruun ja pettymykseen! Että hänen menetetty lapsensa, jonka oli
määrä jakaa isänsä kanssa rikkaus, suunnitelmat ja valta ja jonka
kanssa hän yhdessä tahtoi sulkeutua maailmalta kuin kaksinkertaisella
kultaovella, oli päästänyt sisään sellaisen lauman loukkaamaan häntä
tajuamalla hänen pettyneet toiveensa ja vaatimalla osallisuutta
niin paljoa ylemmän henkilön tunteisiin, jopa lisäksi tunkeutumalla
sellaiselle sijalle, missä hän olisi tahtonut olla ainoana herrana.

Matka ei tuottanut hänelle pienintäkään iloa tai lohdutusta. Näiden
ajatusten kiusaamana hän kuljetti yksitoikkoisuutta mukanaan
ohikiitäviin maisemiin eikä siis vaeltanut rikkailla ja vaihtelevilla
seuduilla, vaan murskaantuneiden suunnitelmien ja kalvavan kateuden
erämaassa. Se vauhtikin, jolla juna kiiti eteenpäin, tuntui
pilkallisesti muistuttavan sitä nopeaa nuorta elämää, joka oli niin
horjumattomasti ja armottomasti joudutettu ennakolta säädettyyn
loppuunsa. Voima, joka tunkeutui eteenpäin rautaisella tiellä —
omallaan — välittämättä poluista ja kaduista, puhkaisten joka esteen
ja laahaten säädyltään, iältään ja arvoltaan niin kirjavia olentoja
perässään, oli voitonriemuisen hirviön, kuoleman, vertauskuva.

Pois kaupungista, viheltäen ja kohisten ja rätisten, puskien
ihmisasuntojen väliin, pannen tienvarret kumisemaan, välähtäen
hetkiseksi näkyviin niityillä, kaivautuen kostean maan puhki, jymisten
pimeyden ja raskaan ilman halki, rynnäten taas esille aurinkoiseen
päivään niin kirkkaana ja suurena, yhä eteenpäin, pitäen kovaa meteliä,
peltojen, metsien, vainioiden, heinikoiden, liidun, mullan ja saven
läpi, kallion puhki ja esineiden välitse, jotka olivat melkein käden
ulottuvilla, mutta lakkaamatta luisuivat matkustajan luota, pettävän
etäisyyden hitaasti soluessa niiden keralla — kuin leppymättömän
hirviön, kuoleman, raivatessa tietään!

Tunnelin puhki, kukkuloiden laelle, kanervikkojen, hedelmätarhain,
puistojen ohitse, kanavan yli, joen poikki, kulkien siellä, missä
lampaat käyvät laitumella, missä mylly kohisee, missä vene keinuu
aalloilla, missä vainajat lepäävät, niissä tehdas savuaa, missä joki
virtaa, missä kylä kyyristelee, missä suuri tuomiokirkko kohoaa, missä
alakuloinen räme aukeaa ja hurja vihuri tasoittaa tai kuohuttaa sen
pintaa epävakaisen tahtonsa mukaan, eteenpäin, viheltäen ja kohisten
ja rätisten, jättämättä mitään muuta jälkeä kuin tomua ja savua — kuin
leppymättömän hirviön, kuoleman, rynnätessä päämääräänsä!

Tuulta ja valoa, rankkasadetta ja auringonpaistetta kohti, yhä
eteenpäin se kohisee ja jyrisee hurjana ja nopeana, sukkelana ja
varmana, ja suuret rakennukset ja jykevät sillat, jotka kohoavat
sen yläpuolelle, lankeavat kuin tuuman levyinen varjon välähdys
silmään ja sitten katoavat. Eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, yhä
kauemmaksi; vilaukselta vain näkyvät mökit, talot, maatilat, komeat
kartanot, maalaiset, työläiset, vanhat tiet ja polut, jotka näyttävät
yksinäisiltä, kapeilta ja mitättömiltä jäädessään jäljelle. Ja mitä
muuta kuin välähdyksiä näkyykään leppymättömän hirviön, kuoleman,
tehdessä matkaansa!

Eteenpäin, kiljuen ja puhisten ja rämisten, pujahtaen taas maan sisään
ja ponnistaen niin tarmokkaasti ja uupumattomasti, että keskellä
pimeyttä ja myrskyä kulku tuntuu muuttuneen päinvastaiseksi ja pyrkivän
vimmatusti takaperin, kunnes märkään seinämään lankeava valonsäde
näyttää pinnan väistyvän taaksepäin huiman virran vauhdilla. Ja sitten
taas ulos päivänvaloon päästäen kimeän ilonhuudahduksen, kohisten,
rätisten, syöksyen eteenpäin, tahraten kaikki mustalla hengityksellään,
välillä pysähtyen minuutiksi sinne, missä näkyy joukko kasvoja, joita
hetken päästä ei enää ole, välillä latkien vettä ahneesti, ja ennenkuin
vielä se johto, josta se on juonut, on lakannut valumasta maahan,
syöksyen taas punertavan etäisyyden läpi!

Nyt se kiljuu yhä hurjemmin rynnätessään vastustamattomalla voimalla
päämääräänsä, ja nyt sen tielle on, samoin kuin kuolemankin, siroiteltu
paksulti tuhkaa. Kaikki on ympärillä mustunut. Syviä vesilammikolta,
mutaisia kujia ja kurjia hökkeleitä on syvällä alhaalla, ja likellä
särkyneitä seiniä ja luhistuvia taloja. Rikkinäisten akkunoiden läpi
näkyy surkeita huoneita, joissa puute ja kuume kätkeytyvät moniin
kurjiin muotoihin, samalla kun savu, toisissaan melkein kiinni olevat
päädyt, kallistuneet uunit, tiilien ja saven sekasotku täyttävät mielen
alakuloisuudella ja tarjoavat synkän näyn niin kauas kuin silmä kantaa.
Kun Dombey katselee ulos akkunasta, ei hänen mieleensä juolahdakaan,
että sama hirviö, joka on kuljettanut hänet tänne, on vain luonut
valoa näihin ilmiöihin eikä niitä aiheuttanut. Se oli sopivana loppuna
matkalle ja olisi voinut olla kaiken loppuna: niin rappeutunutta ja
synkkää oli kaikki.

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneella Dombeylla oli yhä silmiensä edessä
sama leppymätön vihollinen. Kaikki esineet katselivat häntä mustina
ja kylminä ja armottomina, samoin hän niitä. Kaikkialla hän huomasi
vertauskohdan onnettomuudelleen. Ympärillään hän näki säälimätöntä
voitonriemua, ja se närkästytti ja loukkasi häntä hänen ylpeydessään
ja mustasukkaisuudessaan, missä muodossa se muutoin esiintyikin, mutta
enimmin silloin, kun se jakoi hänen kanssaan hänen menetetyn poikansa
rakkautta ja muistoa.

Eräät kasvot — hän oli katsellut niitä edellisenä yönä ja ne häntä
sellaisin silmin, jotka näkivät sieluun asti, vaikka olivatkin
himmeät kyynelistä ja pian peittyivät kahden värisevän käden taakse —
ilmestyivät usein hänen ajatuksiinsa matkan varrella. Hän oli nähnyt
ne ujoina ja rukoilevina, samanlaisina kuin viime yönä. Ne eivät
ilmaisseet moitetta, mutta niissä huomasi jonkinlaista epäilystä,
melkein toivotonta epäuskoa, joka muuttuessaan masentuneeksi
varmuudeksi isän vihasta sittenkin syytti. Dombeysta oli kiusallista
ajatella, että Florencen ilme oli ollut sellainen.

Aikoiko hän ehkä tuntea katumusta viimeöisen tapauksen vuoksi?
Ei. Mutta nyt sen herättämä tunne — josta hänellä oli ennen ollut
jonkinlainen aavistus — muuttui täydeksi varmuudeksi, koskien
häneen liian kovasti ja uhaten kasvaa liian voimakkaaksi hänen
mielenmaltilleen. Nuo kasvot olivat aina mukana siinä tappion ja
vainon ilmaisussa, joka ympäröi häntä joka hetki. Ne teroittivat
hänen ajatuksissaan lakkaamatta asustavan julman ja leppymättömän
vihollisen nuolia ja antoivat sen käteen kaksiteräisen miekan.
Siinä seistessään ja maalatessaan edessään vilisevää vaihtelua oman
mielensä sairaloisilla väreillä, luoden siitä perikadon ja tappion
kuvan sensijaan että olisi pitänyt sitä toivehikkaana muutoksena ja
parempien tapausten lupauksena, hän tajusi täydellisesti, että elämä
antoi hänelle yhtä paljon aihetta valituksiin kuin kuolema. Yksi lapsi
oli menetetty, ja toinen oli jäljellä. Miksi oli hänen toiveittensa
päämäärä riistetty Florencen sijasta?

Hänen mielessään väikkyvä suloinen, rauhallinen, viaton olento ei
herättänyt hänessä muita ajatuksia. Florence oli syntymästään alkaen
ollut epätervetullut isälleen ja nyt vielä lisäsi hänen katkeruuttaan.
Jos poika olisi ollut hänen ainoa lapsensa ja sama kohtalonisku
sattunut häneen, olisi se ollut raskas kestää, mutta monin verroin
kevyempi kuin nyt, koska se olisi voinut sattua Florenceen (jonka hän
luullakseen olisi voinut menettää ilman tuskaa) eikä kuitenkaan ollut
sattunut.

Kun tytön hellät ja viattomat kasvot ilmestyivät hänen silmiensä eteen,
ei niillä ollut lainkaan sulostuttavaa ja miellyttävää vaikutusta.
Hän karkoitti enkelin ja tyytyi siihen kiusanhenkeen, joka oli
pesiytynyt hänen rintaansa. Florencen kärsivällisyys, hyvyys, nuoruus,
nöyryys, rakkaus olivat kuin yhtä monta pölyhiukkasta, joita hän
tallasi jaloillaan. Hän näki tyttärensä kuvan kaikkialla ympäröivässä
pimeydessä ja synkkyydessä, mutta ei sitä valaisevana, vaan lisäävänä.
Useammin kuin kerran matkan kestäessä ja nyt taas hänen seistessään
päämäärässä miettien ja piirrellen kuvioita maahan kepillään tuli hänen
mieleensä kysymys, mitä olisi pantava hänen itsensä ja tuon kuvan
väliin.

Majuri, joka oli koko matkan ajan puuskunut ja läähättänyt kuin toinen
veturi ja jonka katse oli usein puolittain siirtynyt sanomalehdestä
maisemiin kuin olisi kokonainen jono tappiolle joutuneita neiti
Toxeja samonnut eteenpäin junan savussa ja lentänyt yli peltojen
piiloutuakseen johonkin turvapaikkaan, herätti nyt ystävänsä mietteistä
ilmoittamalla, että postihevoset oli valjastettu ja vaunut kunnossa.

"Dombey", virkkoi majuri koskettaen hänen käsivarttaan kepillään,
"älkää vaipuko ajatuksiinne. Se on huono tapa. Vanha Joe ei olisi niin
vankka kuin hän on, jos olisi antanut niille valtaa. Olette liian
suuri mies, Dombey, vaipuaksenne ajatuksiin. Teidän asemassanne olette
korkealla kaiken tuollaisen yläpuolella."

Kun majuri ystävällisissä moitteissaankin näin otti huomioon Dombeyn
arvokkuuden ja kunnian ja näytti panevan niihin suuren painon, tunsi
Dombey entistä suurempaa halua noudattaa niin älykkään ja järkevän
toverin neuvoa. Hän siis koetti kuunnella majurin juttuja heidän
ajaessaan tasaista vauhtia pitkin valtamaantietä, ja majuri, joka nyt
huomasi kulkuvälineen ja tien paljoa sopivammaksi seurustelukykynsä
paljastamiseen kuin se matkustustapa oli, josta he olivat juuri
luopuneet, pysyi yhtä mittaa äänessä.

Majuri piti yllä näin mainiota seurustelua koko päivän, jollei oteta
lukuun tavallisia kohtauksia, jolloin veri syöksyi päähän, syönnin
aiheuttamia keskeytyksiä ja silloin tällöin sattuvia kiivaita
hyökkäyksiä palvelijaa vastaan. Tällä oli renkaat tummanruskeissa
korvissaan, ja eurooppalaiset vaatteet sopivat hänelle kovin huonosti,
sillä ne olivat itsestänsä, ilman räätälin syytä, pitkät siinä, missä
niiden piti olla lyhyet, ja päinvastoin, ruumiinmukaiset siinä, missä
niiden piti olla väljät, ja päinvastoin. Hän lisäsi niiden vaikutusta
vielä siten, että majurin hyökätessä hänen kimppuunsa vetäytyi niiden
sisällä kokoon kuin kutistunut pähkinä tai paleleva apina. Kun he
iltapuolella ajoivat Leamingtonin läheistä vihreää ja lehtevää tietä
pitkin, tuntui majurin ääni puhelemisen, syömisen, nauramisen ja
tukehtumiskohtausten yhteisestä vaikutuksesta tulevan milloin vaunujen
takaistuimen alta, milloin jostakin läheisestä heinäpieleksestä, eikä
hän saanut sitä parempaan kuntoon edes hotelli Royalissa, jossa oli
tilattu huoneet ja päivällinen ja jossa hän niin rasitti puheluelintään
syömällä ja juomalla, että vetäytyessään vuoteeseensa oli ääntä vailla
— lukuunottamatta yskää — ja saattoi ilmaista ajatuksensa mustalle
palvelijalleen vain availemalla suutaan.

Mutta seuraavana aamuna hän ei ainoastaan noussut virkistyneen
jättiläisen kaltaisena, vaan käyttäytyikin aamiaisella kuin toipuva
jättiläinen. Tällä aterialla he suunnittelivat valmiiksi jokapäiväisen
elämänjärjestyksen. Majurin oli otettava huolekseen ruoan ja juoman
tilaaminen. Heidän oli määrä syödä myöhäinen aamiainen ja myöhäinen
päivällinen. Ensimmäisen päivän tahtoi Dombey Leamingtonissa viettää
mieluummin omassa huoneessaan tai kävelemällä yksin maaseudulle
päin, mutta seuraavana aamuna hän sanoi halukkaasti seuraavansa
majuria kylpylaitoksen saliin ja pitkin kaupunkia. Niin he
erosivat päivälliseen asti. Majuri rehenteli julkisilla paikoilla
alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi telttatuolia, päällystakkia ja
sateenvarjoa. Hän tarkasteli nimiluetteloja saadakseen selville,
keitä kylpylaitoksessa oli, kävi tervehtimässä vanhoja naisia, jotka
ihailivat häntä kovasti, kuulutteli J.B:n olevan entistä lujemman ja
mahtaili rikkaalla Dombey-ystävällään, minne tahansa tulikin. Ei kukaan
ole niin hellittämättömästi pitänyt kiinni ystävästään kuin majuri,
joka häntä kehuessaan kehui itseäänkin.

Kerrassaan hämmästyttävää oli, kuinka paljon uusia juttuja kapteeni
kertoi päivällisen aikana ja kuinka hyvän tilaisuuden Dombey siten
sai ihailla hänen seurustelulahjojaan. Seuraavan päivän aamiaisella
hän tiesi vastasaapuneitten sanomalehtien sisällyksen ja mainitsi
siitä puhuessaan muutamia seikkoja, joista äskettäin olivat hänen
mielipidettään kysyneet niin mahtavat ja arvovaltaiset henkilöt, että
heihin sopi vain epäselvästi viitata. Koska Dombey oli niin kauan
elänyt itseensäsulkeutuneena ja ylimalkaan vain harvoin astunut sen
piirin rajojen yli, jonka sisäpuolella Dombey ja Pojan liiketoimet
suoritettiin, alkoi hän pitää tätä parannuksena yksinäiseen elämäänsä,
ja sensijaan että olisi viettänyt yksin seuraavan päivän, niinkuin oli
aikonut, hän lähti kävelylle majurin kanssa käsi kädessä.




YHDESKOLMATTA LUKU

Uusia kasvoja


Majuri käveli sinertävämpänä kasvoiltaan ja silmät pullottavampina
kuin milloinkaan ennen — ikäänkuin entistä kypsempänä — ja yhä enemmän
päästäen kuuluville hevosenköhäänsä, oikeastaan ei pakosta vaan
vaistomaisesti ilmaistakseen arvokkaisuuttaan, käsi kädessä Dombeyn
kanssa pitkin aurinkoista tienviertä. Hänen poskensa olivat turvoksissa
ahtaan kaulahuivin yläpuolella, sääret mahtavasti hajallaan, ja iso pää
heilahteli puolelta toiselle kuin hän nuhtelisi itseään siitä, että
hän oli niin lumoava olento. He eivät olleet ehtineet pitkällekään,
kun majuri - kohtasi jonkun tutun, ja pian sen jälkeen tavattiin
toinen tuttu, mutta hän vain heilautti heille sormeaan tervehdykseksi
ohi mennessään, talutti Dombeyta eteenpäin ja näytteli hänelle seudun
merkillisyyksiä, kertoen samalla niihin liittyviä yleisesti tunnettuja
juoruja ja siten vilkastuttaen keskustelua.

Näin astelivat majuri ja Dombey käsi kädessä suureksi tyydytyksekseen,
kun he huomasivat heitä lähestyvän rullatuolin, jossa istui nainen
ohjaten vaivattomasti tuoliaan jonkinlaisella eteen sijoitetulla
peräsimellä, samalla kun jokin näkymätön voima työnsi sitä takaa.
Vaikka tämä nainen ei ollutkaan nuori, oli hänellä hyvin kukoistavat
kasvot — kerrassaan ruusuiset — ja hänen pukunsa ja ryhtinsä oli
peräti nuorekas. Tuolin rinnalla kävellen ja kantaen kevyttä päivän
varjoaan ylpeän ja väsyneen näköisenä, ikäänkuin olisi niin suuresta
ponnistuksesta pitänyt pian luopua ja pudottaa päivän varjo, läheni
paljoa nuorempi nainen, hyvin sievä, hyvin ylpeä, hyvin itsepäinen,
heitteli päätänsä taaksepäin ja sulki silmäluomensa kuin ilmaistakseen,
että jos maailmassa oli mitään muuta katselemisen arvoista kuin
kuvastin, ei se ainakaan ollut taivas tai maa.

"No, mutta mitä hittoja tuolla tulee!" huudahti majuri pysähtyen, kun
pieni seurue tuli likelle.

"Edith kulta!" virkkoi tuolissa istuva nainen, "majuri Bagstock!"

Heti kun majuri sen kuuli, hellitti hän Dombeyn käsivarren, syöksyi
eteenpäin, tarttui tuolissa istuvan naisen käteen ja painoi sen
huulilleen. Yhtä ritarillisesti hän painoi molemmat hansikkaansa
ristiin sydämensä kohdalle ja kumarsi syvään toiselle naiselle.
Ja nyt, kun tuoli pysähtyi, tuli liikkeellepaneva voima näkyviin
punaiseksi käyneen palvelijapojan muodossa, joka näytti osittain
liiaksi kasvaneen, osittain liiaksi rasittaneen voimiaan, sillä suorana
seistessään hän oli pitkä, kalpea ja hoikka, ja hänen tilansa tuntui
sitäkin surkeammalta, kun hän oli turmellut hattunsa muodon puskemalla
päällään tuolia eteenpäin, niinkuin norsut välillä tekevät itämailla.

"Joe Bagstock", virkkoi majuri kummallekin naiselle, "on nyt ylpeä ja
onnellinen mies lopun ikänsä".

"Te petollinen olento!" sanoi tuolissa istuva vanha nainen laimeasti.
"Mistä te tulette? Minä en voi sietää teitä."

"Sallikaa siis vanhan Joen ollakseen siedettävä esitellä teille eräs
ystävänsä, arvoisa rouva", sanoi majuri nopeasti. "Herra Dombey,
rouva Skewton." Tuolissa istuva nainen kumarsi armollisesti. "Herra
Dombey, rouva Granger." Päivänvarjoa pitelevä nainen huomasi tuskin,
että Dombey otti hatun päästään ja kumarsi syvään. "Olen iloinen, että
minulle on tarjoutunut tällainen tilaisuus", virkkoi majuri.

Majuri näytti tarkoittavan sillä totta, sillä hän katseli heitä kaikkia
kolmea ja käänteli silmiään rumimmalla tavallaan.

"Rouva Skewton, Dombey", sanoi majuri, "on haavoittanut vanhan Joshin
sydäntä".

Dombey ilmaisi, ettei se hämmästyttänyt häntä.

"Te kavala velho!" sanoi tuolissa istuva nainen. "Vaietkaa toki! Kuinka
kauan olette ollut täällä, ilkeä mies?"

"Yhden päivän", vastasi majuri.

"Ja voitteko olla päivää tai minuuttiakaan", vastasi rouva Skewton
korjaten keinotekoisia kutrejaan ja kulmakarvojaan viuhkalla ja
paljastaen tekohampaansa, joiden valkeutta vielä lisäsi maalattu
ihonväri, "mikä sen puutarhan nimi taas onkaan —"

"Eden, luullakseni, äiti", keskeytti nuorempi nainen halveksivasti.

"Edith kulta", sanoi toinen, "en voi sille mitään. En voi koskaan
muistaa noita hirveitä nimiä — voitteko olla päivää tai minuuttiakaan
siellä tuntematta koko sielunne ja olentonne täyttyvän luonnon
näkemisestä ja sen teeskentelemättömän olemuksen sulotuoksusta?" sanoi
rouva Skewton lehauttaen nenäliinaansa, joka tuoksui huumaavasti
hajuvesiltä.

Ristiriita rouva Skewtonin nuorekkaan innostuksen ja hänen väsyneen,
surkastuneen olemuksensa välillä oli tuskin vähemmän huomattava kuin
hänen arviolta seitsemänkymmenen ikävuotensa ja hänen seitsemänkolmatta
ikäisellekin liian nuorekkaan pukunsa välinen vastakohta. Hänen
asentonsa rullatuolissa pysyi aina samana kuin se oli ollut noin
viisikymmentä vuotta sitten maalatussa taulussa, jonka muuan siihen
aikaan kuuluisa taiteilija oli maalannut, esittäen hänet istumassa
nelipyöräisissä ajoneuvoissa. Mainittua kuvaa nimitettiin sitten
Kleopatraksi, sillä eräs silloinen arvostelija oli huomauttanut, että
se harvinaisessa määrässä muistutti Egyptin kuningatarta nojautumassa
sotalaivansa kaidetta vasten. Rouva Skewton oli silloin kaunotar,
ja keikarit heittelivät tusinoittain viinilaseja päänsä ylitse
hänen kunniakseen. Kauneus ja ajoneuvot olivat molemmat hävinneet,
mutta asennon hän oli säilyttänyt ja käytti nimenomaan tästä syystä
rullatuolia ja työntävää palvelijanuorukaista, sillä paitsi asentoa ei
mikään muu estänyt häntä kävelemästä.

"Herra Dombey varmaankin rakastaa luontoa?" sanoi rouva Skewton
hypitellen jalokivillä koristettua rintaneulaansa. Sivumennen sanoen
hän eli pääasiassa jalokiviensä ja perhesuhteittensa maineella.

"Ystäväni Dombey", vastasi majuri, "rakastaa sitä mahdollisesti
salassa, mutta mies, jolla on tärkeä asema maailman suurimmassa
kaupungissa —"

"Ei kukaan voi olla tietämätön herra Dombeyn suunnattomasta
vaikutusvallasta", huomautti rouva Skewton.

Dombeyn kumartaessa vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen loi nuorempi
nainen silmänsä häneen ja kohtasi hänen katseensa.

"Asutteko täällä, rouva?" kysyi Dombey kääntyen hänen puoleensa.

"En, me olemme olleet hyvin monissa paikoissa. Harrogatessa ja
Scarboroughissa ja Devonshiressä. Me olemme vierailleet ja lepäilleet
siellä täällä. Äiti pitää vaihtelusta."

"Edith tietenkään ei", virkkoi rouva Skewton vastenmielisen
veitikkamaisella tavalla.

"Minä en ole huomannut minkäänlaista vaihtelua noissa paikoissa",
kuului suurenmoisen välinpitämätön vastaus.

"Minua herjataan. Vain yhdestä vaihtelusta", huomautti rouva Skewton
teeskentelevästi huoahtaen, "minä todella välitän, herra Dombey,
mutta siitä en kaiketi saa koskaan nauttia. Ihmiset eivät osaa sääliä
toisiaan. Mutta yksinäinen ja mietiskelevä elämä on — mikä sen nimi
taas onkaan —"

"Jos tarkoitat paratiisia, äiti, olisi sinun parasta sanoa niin, jotta
sinua ymmärrettäisiin", virkkoi nuorempi nainen.

"Rakkahin Edith", vastasi rouva Skewton, "sinähän tiedät, että olen
kokonaan riippuvainen sinusta, kun tarvitsen noita kiusallisia nimiä.
Vakuutan teille, herra Dombey, että luonto on tarkoittanut minut
Arkadiaan. Seuraelämässä olen kerrassaan hyödytön. Lehmät ovat minun
intohimoni. Aina olen ikävöinyt rauhaisaa turvapaikkaa jossakin
sveitsiläisessä alppimajassa, ympärilläni vain lehmiä ja — porsliinia."

Tämä omituinen rinnastaminen toi mieleen tarinan kuuluisasta härästä,
joka erehdyksestä joutui porsliinimyymälään, mutta ei häirinnyt Dombeyn
vakavuutta. Päinvastoin hän ilmaisi mielipiteenään, että luonto oli
varsin kunnioitettava laitos.

"Minä kaipaan sydäntä", vaikersi rouva Skewton kurttuisella kurkullaan.
Se oli kauhistuttavan totta eräässä merkityksessä, joskaan ei siinä,
jossa hän tarkoitti. "Minä kaipaan suoruutta, luottavaisuutta, vähemmän
sovinnaisuutta ja vapaampaa sielujen seurustelua. Me olemme niin
hirveän teennäisiä."

Se oli kerrassaan totta.

"Lyhyesti sanoen", jatkoi rouva Skewton, "minä kaipaan luontoa
kaikkialla. Se olisi niin tavattoman ihastuttavaa."

"Nyt kutsuu luonto meitä pois, äiti, jos olet valmis", sanoi nuorempi
nainen, mutistaen kaunista suutaan. Tämän vihjauksen kuultuaan katosi
kalpea nuorukainen, joka oli katsellut seuruetta tuolin selkänojan
takaa, niin täydellisesti sen taakse kuin maa olisi hänet nielaissut.

"Hetkinen vielä, Withers!" sanoi rouva Skewton tuolin alkaessa lähteä
liikkeelle. Hän puhui palvelijalle yhtä raukealla ja arvokkaalla
äänellä kuin kauan sitten menneinä aikoina tekotukkapäiselle ja
silkkisukkaiselle kuskilleen. "Missä te asutte, kauhea ihminen?"

Majuri asui hotelli Royalissa ystävänsä Dombeyn kanssa.

"Olette tervetullut luoksemme minä iltana vain suvaitsette", sopotti
rouva Skewton. "Jos herra Dombey tahtoo kunnioittaa meitä käynnillään,
tunnemme itsemme onnellisiksi. Withers, eteenpäin!"

Majuri painoi taas sinisille huulilleen hyppysiä, jotka Kleopatran
mallin mukaan lepäsivät huolellisen huolettomasti rullatuolin reunalla,
ja Dombey kumarsi. Vanhempi nainen kunnioitti heitä kumpaakin hyvin
armollisella hymyllä ja tyttömäisellä kädenheilahduksella, nuorempi
taivuttamalla päätään niin vähän kuin tavallisin kohteliaisuus suinkin
salli.

Viimeinen vilahdus äidin kurttuisista kasvoista, joiden maalattu
väri auringonpaisteessa teki ne paljon rumemman ja vastenmielisemmän
näköisiksi kuin luonnollinen värinpuute olisi ollut, ja tyttären
ylpeästä kauneudesta, viehättävästä vartalosta ja suorasta ryhdistä
herätti majurissa ja Dombeyssa niin vastustamattoman halun katsoa
heidän jälkeensä, että he kääntyivät kumpikin samalla hetkellä.
Palvelija, joka näytti melkein yhtä vinolta kuin hänen varjonsakin,
työnsi tuolia vaivaloisesti rinnettä ylös kuin hitaasti kulkevaa
muurinmurtajaa. Kleopatran hatun yläreuna heilui samalla kohdalla kuin
äskenkin, ja kaunotar asteli hitaasti itsekseen vähän edellä, hienossa
olennossaan päästä jalkoihin asti ilmaisten samaa kaiken ja kaikkien
halveksumista kuin ennenkin.

"Sanonpa teille jotakin, Dombey", virkkoi majuri heidän kääntyessään
taas kävelemään. "Jos Joe Bagstock olisi nuorempi mies, ei olisi
ainoaakaan naista, jonka hän mieluummin tekisi rouva Bagstockiksi kuin
tuon naisen. Hitto vieköön, hän on suurenmoinen!

"Tarkoitatteko tytärtä?" kysyi Dombey.

"Onko Joe B. sellainen nauris, Dombey", sanoi majuri, "että hän
tarkoittaisi äitiä?"

"Te olitte kohtelias äidille", vastasi Dombey.

"Vanha kulta", hihitti majuri Bagstock. "Hiton vanha. Minä olen hänelle
mieliksi."

"Hän on tehnyt minuun täysin hienon naisen vaikutuksen", huomautti
Dombey.

"Hienon", toisti majuri, pysähtyen äkkiä ja tuijottaen toverinsa
kasvoihin. "Kunnianarvoisa rouva Skewton on loordi Feenix-vainajan
sisar, nykyisen loordin täti. Perhe ei ole varakas — he ovat suorastaan
köyhiä — ja hän elää pienellä leskeneläkkeellä, mutta mitä tulee
täysiverisyyteen, niin se on toista!" Majuri heilautti keppiään
ja käveli taas eteenpäin kuin epätoivoissaan siitä, ettei kyennyt
sanomaan, kuinka hienoa rouva Skewtonin veri oli.

"Huomasin teidän puhuttelevan tytärtä rouva Grangeriksi", sanoi Dombey
lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Edith Skewton", vastasi majuri pysähtyen taas ja kaiversi
kepillään merkin hiekkaan kuvaamaan häntä, "meni naimisiin
kahdeksantoistavuotiaana meidän rykmenttiimme kuuluvan Grangerin
kanssa" — tämän henkilön majuri merkitsi toisella pisteellä. "Granger"
— majuri osoitti viimeksi laatimaansa kaavamaista muotokuvaa ja
heilutteli pontevasti päätään — "oli meidän everstimme, hiton kaunis
mies, neljänkymmenen yhden ikäinen. Hän kuoli avioliittonsa toisena
vuonna." Majuri pisteli Granger-vainajaa esittävän kuvan lävitse moneen
kertaan kepillään ja lähti taas kävelemään, keppi olkapäällään.

"Kuinka kauan siitä on?" kysyi Dombey, pysähtyen vuorostaan.

"Edith Granger", vastasi majuri sulkien toisen silmänsä, kallistaen
päätään toiselle puolelle, siirtäen kepin vasempaan käteensä
ja silittäen oikealla paidanrintaansa, "ei vielä ole täyttänyt
kolmeakymmentä vuotta. Ja hitto vieköön, hän on verraton nainen!"
huudahti majuri pannen kepin taas olalleen ja jatkaen kävelyään.

"Oliko lapsia?" kysyi Dombey.

"Kyllä, yksi poika", vastasi majuri.

Dombey loi katseensa maahan, ja varjo levisi hänen kasvoilleen.

"Lapsi hukkui noin neljän, viiden vanhana", jatkoi majuri.

"Niinkö?" sanoi Dombey nostaen päänsä.

"Vene kaatui, kun hoitajatar oli ilman mitään aihetta ottanut siihen
lapsen mukaansa", selitti majuri. "Se on _hänen_ tarinansa. Edith
Granger on yhä Edith Granger, mutta jos sitkeä vanha Joey B. olisi
vähän nuorempi ja rikkaampi, olisi tuon jumalaisen olennon nimi
Bagstock."

Majuri kohautti olkapäitään ja poskiaan ja nauroi samalla ylensyöneen
Mefistofeleen näköisempänä kuin milloinkaan ennen.

"Hänen suostumuksensa kai sentään olisi tarpeellinen?" sanoi Dombey
kylmästi.

"Hitto vie", virkkoi majuri, "Bagstockin sukuun kuuluvat eivät ole
tottuneet sellaisiin esteisiin. Tosin on varmaa sekin, että Edith olisi
voinut mennä naimisiin kaksikymmentä kertaa, mutta hän on liian ylpeä,
liian ylpeä."

Dombeyn kasvojen ilme osoitti, ettei hän silti pitänyt Edith Grangeria
vähemmässä arvossa.

"Se on joka tapauksessa mainio ominaisuus", sanoi majuri. "Totta
vie, mainio ominaisuus! Dombey! Te olette itsekin ylpeä, ja teidän
ystävänne, vanha Joe, kunnioittaa teitä sen vuoksi."

Lausuttuaan seuralaisensa luonteesta tämän kohteliaisuuden, jonka
olosuhteet ja keskustelun johdonmukainen kulku näyttivät kiristäneen
esille, majuri jätti sen aiheen ja alkoi puhella ylimalkaan niistä
loistavista naisista ja ihanista olennoista, joihin hän oli ennen
rakastunut.

Pari päivää myöhemmin Dombey ja majuri kohtasivat kunnianarvoisan rouva
Skewtonin ja hänen tyttärensä kylpylaitoksen salissa. Senjälkeisenä
päivänä he taas tapasivat heidät lähellä sitä paikkaa, jossa olivat
heidät ensiksi nähneet. Kun näin oli kolme neljä kertaa jouduttu
yhteen, oli vanhan tuttavuuden nojalla perin luonnollista, että
majuri lähti heidän luokseen eräänä iltana. Dombey ei ollut alkuaan
suunnitellut vieraskäyntejä, mutta kun majuri ilmoitti aikomuksensa,
sanoi hän huvikseen lähtevänsä mukaan. Niinpä majuri lähetti
alkuasukkaan ennen päivällistä viemään rouva Skewtonille sekä omat
että Dombeyn terveiset ja ilmoittamaan, että heillä olisi kunnia
käydä arvoisien naisten luona samana iltana, jos nämä olisivat yksin
kotona. Vastaukseksi tähän saatiin hyvin pieni, voimakkaasti tuoksuva
kirjelappu rouva Skewtonilta majurille. Siinä sanottiin lyhyesti: "Te
olette karkea mies, ja minua haluttaisi kovasti olla antamatta anteeksi
teille, mutta jos tahdotte olla _kohtelias_, niin saatte tulla.
Ystävälliset terveiset (myöskin Edithiltä) herra Dombeylle."

Kunnianarvoisa rouva Skewton ja hänen tyttärensä asustivat
Leamingtonissa ollessaan tosin hyvin hienossa ja kalliissa, mutta
jokseenkin vähän tilaa ja mukavuuksia suovassa huoneistossa. Niinpä
olikin korkeasukuisella rouva Skewtonilla vuoteessa maatessaan jalat
akkunalla ja pää tulisijaa vasten, samalla kun hänen kamarineitonsa
majaili vierashuoneen viereisessä syvennyksessä, joka oli niin
tavattoman pieni, että hänen täytyi kiemurrella ovesta kauniin käärmeen
lailla. Withers, kalpea hovipoika, nukkui läheisen maitomyymälän
katonrajassa. Rullatuolia, tämän nuoren Sisyfuksen kiveä, talletettiin
öisin saman maitomyymälän vajassa, jossa yhtaikaa majailivat kanatkin
istuen rikkinäisissä aasinkärryissä ja ollen nähtävästi sitä mieltä,
että nuo kärryt olivat jokin maasta kasvava puu.

Dombey ja majuri tapasivat rouva Skewtonin sijoitettuna Kleopatran
asentoon sohvapieluksien väliin, puettuna hyvin kevyesti ja varmasti
toisenlaisena kuin Shakespearen Kleopatra oli, jota ikä ei voinut
kuihduttaa. Portaista noustessaan he olivat kuulleet harpun säveliä,
mutta ne olivat lakanneet, kun heidät ilmoitettiin. Edith seisoi nyt
mainitun soittimen ääressä kauniimpana ja ylpeämpänä kuin konsanaan.
Tämän naisen kauneudella oli se huomattava ominaisuus, että se näytti
pistävän silmään ilman hänen apuaan ja vastoin hänen lähtöäänkin. Hän
tiesi olevansa kaunis — mahdotonta olisi muu ollut —, mutta hän näytti
omalla ylpeydellään pitävän itsensä kurissa.

Oliko hän välinpitämätön sitä ihailua kohtaan, jota hän herätti,
mutta josta ei itse piitannut, vai tahtoiko hän tehdä kauneutensa
ihailijoilleen vain kallisarvoisemmaksi sillä, ettei itse kiinnittänyt
siihen huomiota; sitä he harvoin pysähtyivät miettimään.

"Toivoakseni emme ole olleet syynä siihen, että lakkasitte soittamasta,
rouva Granger", virkkoi Dombey astuen askeleen lähemmäksi.

"_Tekö?_ Ette suinkaan!"

"Miksi et sitten jatka, rakkakin Edith?" kysyi Kleopatra.

"Minä lakkasin samoin kuin aloitinkin — omasta mielihalustani."

Sitä hienoa kylmäkiskoisuutta, joka tuntui näissä sanoissa ja joka ei
mitenkään johtunut laimeudesta tai tunteettomuudesta, sillä sen lävitse
loisti ylpeä tarkoituksellisuus, tuki hyvin hänen huoleton tapansa
hypistellä harpun kieliä.

"Tiedättekö, herra Dombey", sanoi hänen raukea äitinsä leikkien
viuhkallaan, "että välistä rakas Edithini ja minä melkein riitelemme —"

"Eihän juuri sentään, äiti?" sanoi Edith.

"Oi, ei juuri niin, rakkaani! Voi voi, se murtaisi sydämeni", vastasi
äiti tehden heikon yrityksen taputtaa häntä viuhkallaan, jollaista
mielenosoitusta Edith ei kuitenkaan lähestynyt edistämään. "Tarkoitan
vain kylmiä muodollisuuksia, joita noudatetaan pikku seikoissa.
Miksi emme ole luonnollisempia? Hyväinen aika! Kun sielumme on niin
tulvillaan kaihoa ja tunteita ja sydämemme sykkii niin voimakkaasti ja
hurmaavasti, niin miksi emme ole luonnollisempia?"

Dombey sanoi, että se oli totta.

"Jos koettaisimme, niin voisimme kai olla luonnollisempia", sanoi rouva
Skewton. Ja Dombey piti sitä mahdollisena.

"Mitä lempoa, hyvä rouva", sanoi majuri. "Me emme pystyisi siihen.
Me emme pystyisi siihen, jolleivät maailman asukkaat olisi kaikki
samanlaisia kuin J.B. — sitkeitä ja suoria kuin Joe, tavallisia
punaisia kovamätisiä sillejä. Muuten se ei kävisi päinsä."

"Te kelvoton vääräoppinen", sanoi rouva Skewton, "vaietkaa!"

"Kleopatra käskee ja Antonius Bagstock tottelee", vastasi majuri
suudellen hänen kättään.

"Tuolla miehellä ei ole mitään tunteita", sanoi rouva Skewton, pitäen
viuhkaansa julmasti siinä asennossa, ettei majuri voinut nähdä hänen
kasvojaan. "Hänellä ei ole sydäntä. Ja minkä muun vuoksi me elämme
kuin sydämen! Mikä muu on niin viehättävää! Ilman tätä auringonsädettä
kylmässä, kylmässä maailmassa emme voisi mitenkään tulla toimeen",
jatkoi hän järjestellen pitsiröyhelöään ja ihaillen paljaan laihan
käsivartensa vaikutusta. "Lyhyesti sanoen, paatunut mies!" lisäsi hän
katsahtaen majuriin viuhkansa takaa. "Minä tahtoisin, että maailmani
olisi pelkkää sydäntä, ja usko on niin kerrassaan viehättävä asia,
etten tahdo antaa teidän häiritä sitä, kuuletteko?"

Majuri vastasi Kleopatran menettelevän väärin vaatiessaan, että maailma
olisi pelkkää sydäntä, ja anastaessaan itselleen kuitenkin kaikki
maailman sydämet. Tästä Kleopatra sai aiheen huomauttaa, että imartelu
oli hänestä sietämätöntä ja että jos majuri uskaltaisi puhutella häntä
vielä siinä äänilajissa, hän heti saisi lähteä takaisin kotiinsa.

Withers Kalpea tarjoili paraikaa teetä, ja Dombey kääntyi taas Edithin
puoleen.

"Näyttää siltä, ettei täällä ole paljon seuraa", virkkoi Dombey omalla
pöyhkeällä tavallaan.

"En luule. Me emme tapaa ketään."

"Sepä se", huomautti rouva Skewton sohvaltaan, "täällä on tuskin
sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluaisimme tullakaan tutuiksi".

"Heillä ei ole kylliksi sydäntä", sanoi Edith hymyillen. Se oli hymyn
hämärää: niin omituisesti yhtyivät siinä valo ja varjot.

"Edith kulta pilkkaa minua, nähkääs!" sanoi äiti pudistaen päätään,
joka välillä vapisi itsestäänkin kuin halvaus olisi silloin tällöin
välähdellyt jalokivien vastakohtana. "Paha lapsi!"

"Kaiketi olette käynyt täällä ennenkin, ellen erehdy", sanoi Dombey,
puhutellen yhä Edithiä.

"Muutamia kertoja. Me olemme luullakseni käyneet kaikkialla."

"Kaunis seutu!"

"Niin luulen. Kaikki sanovat niin."

"Serkkusi Feenix on siihen silmittömästi ihastunut, Edith", virkkoi
hänen äitinsä sohvaltaan.

Tytär käänsi kaunista päätään vähän ja kohautti kulmakarvojaan
hiuksenleveyden verran, ikäänkuin hänen Feenix-serkkunsa olisi se
olento, johon tarvitsi kiinnittää vähimmän huomiota. Sitten hän taas
katsoi Dombeyta.

"Toivon hyvän makuni nimessä, että olen väsynyt tähän seutuun", virkkoi
hän.

"Onhan teillä melkein syytäkin siihen, arvoisa rouva", vastasi Dombey
vilkaisten niihin moniin maisemaluonnoksiin, joista hän oli jo
tuntenut muutamia seudun näköaloiksi ja joita oli paljon siellä täällä
huoneessa, "jos nämä kauniit piirrokset ovat teidän työtänne".

Edith Granger ei vastannut hänelle mitään, vaan istui ylpeän kauniina,
ihan häikäisevänä.

"Onko asia niin?" kysyi Dombey. "Ovatko ne teidän tekemiänne?"

"Ovat."

"Ja te soitatte myös, niinkuin jo tiedän."

"Kyllä."

"Ja laulatte?"

"Laulan."

Hän vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin omituisen vastahakoisesti ja
niin huomattavan uhkamielisesti itseään kohtaan, että se antoi määrätyn
leiman hänen kauneudelleen. Mutta hän ei ollut hämillään, vaan hallitsi
itseään täydellisesti. Hän ei myöskään näyttänyt haluavan välttää
keskustelua, sillä hän käänsi kasvonsa vieraaseensa päin, vieläpä teki
niin uudelleenkin, kun toinen istui ääneti.

"Teillä on ainakin monta keinoa ikävän torjumiseksi", sanoi Dombey.

"Mikä niiden vaikutus lieneekin, tunnette te ne nyt kaikki. Minulla ei
ole muita taitoja."

"Uskallanko pyytää saada tutustua niihin kaikkiin?" kysyi

Dombey juhlallisen kohteliaasti, laskien erään maisemaluonnoksen
kädestään ja viitaten harppuun.

"Kyllä, jos haluatte."

Edith nousi samassa seisomaan, astui äitinsä sohvan ohitse ja loi
häneen ylpeän katseen, joka kesti vain silmänräpäyksen, mutta joka
sisälsi (jos vain joku olisi voinut sen nähdä) kokonaisen tunnetulvan.
Samalla hän hymyili omituisella tavallaan ja meni ulos huoneesta.

Majuri, joka oli tällä välin syrjäytetty, oli työntänyt pienen pöydän
Kleopatran eteen ja istuutui pelaamaan pikettiä hänen kanssaan. Dombey,
joka ei osannut sitä peliä, alkoi katsella heitä opikseen, kunnes Edith
tulisi takaisin.

"Saamme toivoakseni kuulla soittoa, herra Dombey", virkkoi Kleopatra.

"Rouva Granger on ystävällisesti luvannut sitä", vastasi Dombey.

"Voi, se on kovin hauskaa. — Onko nyt teidän vuoronne, majuri?"

"Ei, hyvä rouva", vastasi majuri. "En kykene enää mihinkään."

"Te raakalainen", vastasi rouva Skewton, "ja minun pelini on menetetty.
— Te pidätte soitosta, herra Dombey?"

"Tavattomasti", kuului vastaus.

"Niin. Se on hyvin hauskaa", virkkoi Kleopatra vilkaisten kortteihinsa.
"Niin paljon sydäntä siinä on — epämääräisiä muistoja entisistä
olomuodoista — ja kaikesta sellaisesta — mikä on niin peräti
viehättävää. Tiedättekö mitä", jatkoi hän teeskentelevästi hymyillen ja
käänsi sotamiehen, joka oli tullut esille ylösalaisin, "jos jokin voisi
houkutella minua lopettamaan elämäni, niin ei muu kuin uteliaisuus
saada selville, mikä sen tarkoitus oikein on. On tosiaankin olemassa
niin monta houkuttelevaa salaisuutta, jotka ovat meiltä kätkössä.
Majuri, nyt on teidän vuoronne."

Majuri pelasi, ja Dombey, joka katseli heitä oppiakseen, olisi pian
ollut peräti sekaisin, jos olisi todenteolla kiinnittänyt huomionsa
peliin, mutta hän ajatteli vain, milloin Edith taas ilmestyisi.

Edith tulikin vihdoin ja istuutui harppunsa ääreen. Dombey nousi
seisomaan hänen viereensä kuunnellakseen. Hän ei paljon ymmärtänyt
soitosta eikä tuntenut nyt kajahtelevaa säveltä, mutta hän näki, kuinka
Edith kumartui harppunsa ylitse, ja ja ehkä hän kuuli soittimesta vielä
joitakin omia kaukaisia säveliä, jotka kesyttivät rautatien hirviötä ja
vaimensivat sen leppymättömyyttä.

Kleopatralla oli tosiaankin tarkka katse pikettipelissä. Se välkkyi
kuin linnunsilmä eikä kiintynyt peliin, vaan tunkeutui huoneen toisesta
reunasta toiseen ja viivähti harpussa, soittajassa, kuuntelijassa,
kaikessa.

Lopetettuaan soittonsa ylpeä kaunotar nousi seisaalle ja ottaen Dombeyn
kiitokset ja kohteliaisuudet vastaan samalla lailla kuin ennenkin meni
pianon ääreen ja alkoi melkein heti laulaa.

Edith Granger, mikä muu laulu tahansa, mutta ei tuota! Edith Granger,
sinä olet hyvin kaunis ja näppäilysi on loistava, äänesi syvä ja
sointuva, mutta ei tuota laulua, jonka Dombeyn laiminlyöty tytär lauloi
velivainajalleen!

Voi, Dombey ei tunne sitä säveltä. Ja jos hän tuntisikin, niin mikä
Edith Grangerin laulu pehmittäisi tuota kovaa miestä! Nuku, yksinäinen
Florence, nuku! Olkoot unesi rauhalliset, vaikka yö on pimennyt ja
pilviä kokoontuu, uhaten purkautua raesateeksi!




KAHDESKOLMATTA LUKU

Carkerin pikku tehtävä


Konttoripäällikkö Carker istui kirjoituspöytänsä ääressä sileänä ja
sulavana kuten ainakin, lukien kirjeitä, jotka oli jätetty hänen
avattavikseen, ja merkitsi niihin tavantakaa muistiinpanoja ja
huomautuksia, joita niiden sisällys vaati.

Sitten hän kokosi ne pikku ryhmiin jaettaviksi kauppaliikkeen eri
osastoihin. Posti oli ollut hyvin runsas sinä aamuna, ja Carkerilla oli
paljon työtä.

Sellaisessa puuhassa olevan miehen menettely — hän kun pysähtyi
katselemaan kädessään olevaa paperinippua, jakoi sen — eri ryhmiin,
otti toisen nipun ja tutki sen sisältöä kulmakarvat rypyssä ja huulet
tiukalla, vuoroin jakaen ja lajitellen ja miettien — muistutti
omituisesti kortinpeluuta. Carkerin ilme sopi hyvinkin tähän
mielikuvaan. Hän näytti huolellisesti miettivän peliään, tajuavan
täydellisesti sen vahvat ja heikot kohdat, järjestelevän mielessään
kortit sitä mukaa kuin ne tulivat hänen eteensä, tuntevan tarkoin,
mitä hyötyä niistä oli, mitä niiltä puuttui ja mihin ne pystyivät. Hän
huomasi tarkasti, mitä toisilla pelaajilla oli käsissään, mutta ei
koskaan ilmaissut, mitä hänellä itsellään oli.

Kirjeet olivat erikielisiä, mutta Carker luki ne kaikki. Jos Dombey ja
Pojan kirje vaihdossa olisi ollut jotakin, mitä hän ei olisi osannut
lukea, olisi pakasta puuttunut kortti. Hän luki melkein yhdellä
katseella ja vertasi kirjeitä ja asioita toisiinsa jatkaessaan työtään,
pannen kirjeet perätysten kunkin omaan ryhmäänsä — samoin kuin pelaaja
katselee pöydälle heitettyä korttia ja pitää mielessään sen merkitystä
senkin jälkeen kun se on hävinnyt näkyvistä. Vähän liian viisaana
pelitoveriksi ja kerrassaan liian viisaana vastustajaksi Carker istui
siinä, kattoakkunan lävitse tulevien auringonsäteitten langetessa
häneen vinosti, ja pelasi yksin.

Ja vaikkei kissansukuisten eläinten, villien paremmin kuin
kesyjenkään, vaistoihin kuulu pelata kortteja, teki johtaja Carker
kiireestä kantapäähän asti kissamaisen vaikutuksen istuessaan siinä
kesäisen valon ja lämmön kaistaleessa, joka paistoi hänen pöydälleen
ja lattialle, ikäänkuin ne olisivat koukerteleva aurinkokello ja
hän itse sen ainoa numero. Hänen tukkansa ja poskipartansa, jotka
tavallisestikin olivat laimean väriset, näyttivät nyt entistäkin
haalistuneemmilta voimakkaassa auringonvalossa ja muistuttivat
kilpikonnan väristä kissankarvaa. Hänen kyntensä olivat pitkät
ja sirosti leikatut ja teroitetut. Hän tunsi vaistomaista
vastenmielisyyttä jokaista likatahraa kohtaan, mikä sai hänet toisinaan
katselemaan putoavia pölyhiukkasia ja pyyhkimään ne pois sileältä
valkealta kädeltään ja kiiltävältä paidanrinnaltaan. Sellaisena
istui johtaja Carker, ovelana, terävähampaisena, pehmeäjalkaisena,
tarkkasilmäisenä, sulavakielisenä, julmasydämisenä, siistinä
ulkomuodoltaan, lujana ja kärsivällisenä työssään kuin hiirenkolossa
odottaen.

Vihdoin olivat kirjeet järjestyksessä lukuunottamatta yhtä, jonka hän
säästi erikoiseen tarkoitukseen. Lukittuaan yksityisluontoisemmat
kirjeet pöytälaatikkoon hän soitti kelloa.

"Miksi _sinä_ tulet?" kysyi hän veljeltään, joka ilmestyi huoneeseen.

"Lähetti on asioilla, ja minä olen häntä lähin", kuului nöyrä vastaus.

"Jaha, sinä olet lähin?" mutisi johtaja. "Niin. Kerrassaan suuri kunnia
minulle!"

Osoittaen pöydälle ryhmitettyjä avattuja kirjeitä hän kääntyi
halveksivasti nojatuolissaan ja mursi kädessään olevan kirjeen sinetin.

"Minusta tuntuu ikävältä häiritä sinua, James", sanoi veli ottaen
kirjeet käteensä, "mutta —"

"Vai niin, onko sinulla jotakin sanottavaa? Arvasinhan sen. No niin?"

Konttoripäällikkö ei nostanut silmiään eikä luonut niitä veljeensä,
vaan katseli yhä kirjettään, vaikkei avannutkaan sitä.

"No niin?" toisti hän kärsimättömästi.

"Olen levoton Harrietin vuoksi."

"Harrietin. Minkä Harrietin? En tunne sennimistä."

"Hän ei ole terve, ja hän on kovasti muuttunut viime aikoina."

"Hän muuttui kovasti monta vuotta sitten", vastasi johtaja, "eikä
minulla ole muuta sanottavaa".

"Jospa tahtoisit kuulla minua —"

"Miksi minä kuulisin sinua, veli John?" vastasi johtaja, pannen
ivallisen painon kahteen viimeiseen sanaan, ja kohotti päänsä luomatta
kuitenkaan katsetta veljeensä. "Minä sanon sinulle, että Harriet Carker
ratkaisi monta vuotta sitten vaalin molempien veljiensä välillä.
Mahdollisesti hän katuu sitä, mutta hänen täytyy pysyä siinä."

"Älä käsitä minua väärin. Minä en sano, että hän katuu. Menettelisin
kovin kiittämättömästi vihjatessani siihen suuntaan", vastasi toinen.
"Mutta, usko minua, James, minä olen hänen uhrauksestaan yhtä
pahoillani kuin sinäkin."

"Kuin minäkö?" huudahti johtaja. "Minäkö?"

"Yhtä pahoillaan hänen vaalistaan — siitä, mitä sanot vaaliksi — kuin
sinä olet siitä vihainen", virkkoi toinen.

"Vihainen?" toisti johtaja näyttäen hammasrivinsä.

"Tai tyytymätön. Mikä sana sinua vain enimmin miellyttää. Tiedäthän
tarkoitukseni. Minä en aio loukata."

"Sinä loukkaat kaikella mitä teet", vastasi hänen veljensä katsahtaen
häneen äkkiä hyvin tuimasti. Samassa tämä ilme kuitenkin väistyi
entistä leveämmän hymyn tieltä. "Vie nuo paperit pois, ole niin hyvä.
Minulla on työtä."

Hänen kohteliaisuutensa oli niin paljon loukkaavampi kuin hänen
kiukkunsa, että veli lähti ovelle. Mutta siinä hän pysähtyi ja taakseen
katsoen virkkoi:

"Kun Harriet turhaan koetti rukoilla sinua minun puolestani ensimmäisen
harha-askeleeni ja ensimmäisen oikeutetun vihanpuuskasi sattuessa ja
kun hän luopui sinusta, James, seuratakseen minua onnettomuuteen ja
uhrautuakseen harhaan osuvassa rakkaudessaan perikatoon joutuneelle
veljelleen, jolla ei ilman häntä ollut ketään koko maailmassa, silloin
hän oli nuori ja kaunis. Minä luulen, että jos voisit nähdä hänet nyt
— jos menisit häntä tervehtimään — niin hän herättäisi ihailuasi ja
sääliäsi."

Johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi vastaukseksi
johonkin mitättömään pikku juttuun huomauttaa: "Hyväinen aika! Niinkö
on asian laita?" Mutta hän ei lausunut sanaakaan.

"Me ajattelimme silloin — me veljet — että hän menisi nuorena naimisiin
ja viettäisi onnellista ja rauhallista elämää", jatkoi John Carker.
"Jospa tietäisit, kuinka kevyesti hän hylkäsi nuo toiveet, kuinka
iloisesti hän on vaeltanut sitä tietä, jolle kerran astui, koskaan
katsahtamatta taakseen, niin et enää voisi sanoa, että hänen nimensä on
vieras korvillesi. Et suinkaan!"

Taas johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi sanoa:
"Kerrassaan ihmeellistä! Olenpa peräti hämmästynyt!" Mutta nytkään hän
ei puhunut mitään.

"Saanko jatkaa?" kysyi John Carker lempeästi.

"Jatkaa matkaasi pois täältä?" vastasi veli hymyillen. "Ole niin hyvä."

Huoahtaen John Carker kääntyi astumaan ulos ovesta, kun samassa hänen
veljensä ääni pysähdytti hänet hetkiseksi kynnykselle.

"Jos Harriet yhä vaeltaa mielellään samaa tietä eteenpäin", virkkoi
johtaja heittäen vielä avaamattoman kirjeen pöydälle ja pistäen kädet
syvälle taskuihin, "niin voit sanoa hänelle, että minä kuljen yhtä
mielelläni omaani. Jollei hän kertaakaan ole katsahtanut taakseen, niin
voit sanoa hänelle, että minä olen joskus niin tehnyt palauttaakseni
mieleeni, kuinka hän asettui sinun puolellesi, ja että minun päätökseni
on järkkymätön." Viimeiset sanat hän virkkoi ystävällisesti hymyillen.

"Minä en puhu hänelle mitään sinusta. Me emme koskaan puhele sinusta.
Kerran vuodessa, syntymäpäivänäsi, Harriet virkkaa: 'Muistelkaamme
Jamesia nimeltä ja toivokaamme hänelle onnea', mutta muuta emme puhu."

"Ole niin hyvä ja sano se siis itsellesi", vastasi toinen. "Et voi
toistaa sitä liian usein painaaksesi mieleesi, että sinun on varottava
puhumasta siitä asiasta minulle. Minä en tunne ketään Harriet Carkeria.
Sellaista henkilöä ei ole olemassa. _Sinulla_ mahdollisesti on sisar;
pidä hänestä niin paljon kuin tahdot. Minulla ei ole sisarta."

Johtaja Carker otti taas kirjeen käteensä ja viittasi sillä pilkallisen
kohteliaasti ovelle. Hän avasi sen veljensä mennessä ulos ja katseli
synkästi hänen jälkeensä hänen poistuttuaan näkyvistä. Sitten hän taas
kääntyi nojatuolissaan ja alkoi huolellisesti lukea kirjettä.

Se oli hänen mahtavalta isännältään Dombeylta ja päivätty
Leamingtonissa. Vaikka Carker luki kaikki muut kirjeet nopeasti,
käsitteli hän tätä hitaasti ja harkitsi eri sanoja, paljastaen samalla
kaikki hampaansa. Silmäiltyään sen yhteen kertaan lävitse hän käänsi
sen taas toisin päin ja poimi sieltä muutamia lauseita. "Vaihtelu
on ollut minulle hyvin terveellinen, enkä tunne vielä halua määrätä
paluupäivääni." "Minä toivon, Carker, että tulette kerran tänne
tervehtimään minua ja ilmoitatte minulle henkilökohtaisesti, kuinka
asiat luistavat." "Unohdin puhua teille nuoresta Gaysta. Jollei hän ole
lähtenyt _Pojalla ja Perillisellä_ tai jos _Poika ja Perillinen_ vielä
on satamassa, niin määrätkää jokin toinen nuorukainen ja pidättäkää Gay
toistaiseksi Cityssä. En ole vielä tehnyt varmaa päätöstä."

"Sepä sattui pahasti!" virkkoi johtaja Carker, levittäen suunsa, "sillä
hän on nyt jo kaukana".

Yhä kiinnitti tuo lause, joka oli jälkikirjoituksessa, hänen huomiotaan
ja sai hänen hampaansa pysymään näkyvissä.

"Muistaakseni mainitsi hyvä ystäväni kapteeni Cuttle jotakin
kehumisesta tuon päivän vanavedessä. Vahinko, että poika on niin
kaukana!"

Hän taivutti kirjeen jälleen kokoon ja hypisteli sitä, sovitellen
sitä pitkittäin ja poikittain pöydälle seisomaan ja käännellen sitä
joka puolelle — käsitellen ehkä ajatuksissaan samoin sen sisällystä
— kun lähetti Perch koputti hiljaa ovelle, tuli sisään varpaillaan,
kumarrellen joka askelella, ikäänkuin hänen elämänsä ilona olisi
kumarrella, ja laski muutamia papereita pöydälle.

"Haluaisitteko ehkä jatkaa työtänne?" kysyi Perch hieroen käsiään ja
taivuttaen päänsä nöyrästi toiselle puolelle kuin tuntien olevansa
henkilö, joka ei saanut pitää sitä pystyssä sellaisen miehen
läsnäollessa, vaan tahtoisi pitää päätänsä mahdollisimman vähän tiellä.

"Kuka kysyy minua?"

"No niin, tällä hetkellä ei oikeastaan kukaan", vastasi Perch
hiljaisella äänellä. "Laivakojeiden kauppias Gills sanoo poikenneensa
sisään jonkin maksusuorituksen vuoksi, mutta minä sanoin hänelle, että
teillä on paljon työtä, oikein paljon työtä."

Perch yskähti kerran kouraansa ja odotti lisämääräyksiä. "Onko joku muu
vielä odottamassa?"

"Niin, herra Carker", sanoi Perch, "en olisi omasta aloitteestani
uskaltanut mainita, että kukaan muu odottaa, mutta sama nuorukainen,
joka oli täällä eilen ja viime viikolla, on yhä roikkunut täällä ja
näyttää hirveän vetelältä, kun hän viheltelee varpusille alhaalla
pihalla ja saa ne viheltämään vastaukseksi."

"Sanoitteko hänen haluavan jotakin työtä, Perch?" kysyi Carker
nojautuen taaksepäin tuolissaan ja katsellen lähettiä.

"No niin, herra Carker", vastasi Perch yskähtäen taas kouraansa, "hän
sanoi nimenomaan tarvitsevansa jotakin tointa ja olevansa sitä mieltä,
että häntä voisi käyttää johonkin satamassa, koska hän on tottunut
onkimaan, mutta —" Perch pudisti päätänsä epäilevän näköisenä.

"Mitä hän sitten sanoo tullessaan?" kysyi Carker.

Perch yskähti jälleen, mitä keinoa hän aina käytti alamaisuuttaan
ilmaistakseen, kun ei mitään muuta sopivaa juolahtanut hänen
mieleensä. "Hän sanoo pyytävänsä nöyrästi tavata jotakuta herroista ja
haluavansa ansiotyötä. Mutta nähkääs", lisäsi Perch alentaen äänensä
kuiskaukseksi ja iski kerrottavansa salaisuuden suuren tärkeyden vuoksi
ovea kädellään ja polvellaan kuin olisi tahtonut sulkea sen vieläkin
lujemmin, "kerrassaan sietämätöntä on, että tuollainen joutava poika
maleksii täällä ja juttelee, että hänen äitinsä on imettänyt meidän
liikkeemme nuorta herraa ja että hän siitä toivoo itselleen jotakin
etua. Olen varma siitä", huomautti Perch, "että vaikka vaimoni samoihin
aikoihin imetti terveintä tyttöstä, millä konsanaan olemme rohjenneet
lisätä perhettämme, en olisi uskaltanut vihjatakaan siihen, että hän
olisi kyennyt imettämään herra Dombeyn lasta!"

Carker hymyili hänelle kuin haikala, mutta hajamielisellä,
mietteisiinsä vaipuneen tavalla.

"Eiköhän minun olisi parasta", esitti Perch lyhyen vaitiolon jälkeen ja
uudelleen yskäisten, "ilmoittaa hänelle, että jos hän taas näyttäytyy
täällä, hänet jätetään poliisin liuostaan. Katsokaas, herra Carker",
lisäsi Perch, "minä olen luonnostani niin arka ja hermoni ovat vaimoni
tilan vuoksi niin kiihdyksissä, että helposti voisin vannoa tuon pojan
olevan vaarallisen."

"Tahtoisin nähdä hänet, Perch", virkkoi Carker. "Tuokaa hänet sisään!"

"Heti, herra Carker. Mutta suokaa anteeksi, hänen ulkomuotonsa on kovin
raaka."

"Ei se haittaa. Jos hän on siellä, tuokaa hänet sisään. Puhuttelen
kohta herra Gillsiä. Pyytäkää häntä odottamaan."

Perch kumarsi ja sulkien oven niin tarkoin ja huolellisesti kuin
aikoisi olla palaamatta viikkokauteen meni pihalle varpusten joukkoon.
Hänen lähdettyään Carker asettui, mieliasentoonsa tulisijan eteen ja
jäi siihen seisomaan, katsellen ovelle. Siinä hän muistutti erikoisesti
väijyksissä olevaa kissaa, hymyillessään niin, että hammasten koko
ylärivi loisti näkyvissä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Perch palasi takanaan pari raskaita
saappaita, jotka kolistelivat pitkin käytävää. Tokaisten kursailematta:
"Marssi eteenpäin!" — mikä oli perin harvinainen esittelytapa Perchin
suussa — hän työnsi ovesta sisään vahvarakenteisen, viisitoistavuotiaan
pojan, jolla oli pyöreät punaiset posket, pyöreä sileä pää, pyöreät
mustat silmät, pyöreät raajat ja pyöreä ruumis ja koko olemuksensa
yleisen pyöreyden mukaisesti kädessä pyöreä hattu ilman lieriä.

Totellen Carkerin viittausta Perch vetäytyi pois tuotuaan tämän vieraan
näkyviin. Silloin Carker heti tarttui sanaakaan virkkamatta pojan
kurkkuun ja ravisti häntä niin kauan, että hänen päänsä näytti heiluvan
irrallaan olkapäillä.

Poika ei näin yllätettynäkään voinut olla hurjasti tuijottamatta
herraan, joka näytteli valkeita hampaita ja oli tukehduttaa hänet, ja
konttorihuoneen seiniin kuin päättäen, että jos hänet kuristettaisiin,
hänen viimeinen katseensa saisi osua kaikkeen salaperäiseen, minkä
läheisyyteen tunkeutuminen oli tuottanut hänelle niin ankaran
rangaistuksen. Vihdoin hänen onnistui sopertaa:

"Kuulkaas, herra, päästäkää minut irti!"

"Sinutko irti!" sanoi Carker. "Mitä! Olenko siis vihdoinkin saanut
sinut kiinni?" Siitä ei ollut epäilystä, pitelipä hän poikaa kiinni
hyvinkin lujasti. "Sinä koira", jatkoi Carker yhteenpuristettujen
hampaittensa välistä, "minä kuristan sinut!"

Poika vikisi. Tekisikö hän tosiaankin niin? Ei suinkaan — mutta mitä
hän sitten teki — ja miksei hän kuristanut jotakuta itsensä kokoista?
Tämä eriskummainen vastaanotto oli masentanut poikaparan, ja kun hänen
päänsä taas sai olla rauhassa ja hän tuijotti edessään seisovan herran
kasvoihin tai paremminkin hampaisiin ja näki hänen tuiman ilmeensä,
unohti hän niin miehuutensa, että purskahti itkemään.

"Minä en ole tehnyt teille mitään, herra", puuskutti nuori Rob Toodle.

"Sinä lurjus", vastasi Carker päästäen hänet vähitellen irti ja
peräytyen askelen mielipaikalleen. "Kuinka sinä rohkenet tulla tänne?"

"En tarkoittanut mitään pahaa", uikutti poika pannen toisen kätensä
kurkulleen ja toisen rystyset silmilleen. "Minä en tule koskaan enää.
Halusin vain työtä."

"Työtä, sinä heittiö!" toisti Carker katsellen häntä tiukasti. "Etkö
sinä ole Lontoon laiskin vetelehtijä?"

Tämä syytös loukkasi syvästi Toodle nuorempaa, mutta oli samalla niin
sattuva kuvaus hänen luonteestaan, ettei hän voinut lausua sanaakaan
sitä vastaan. Hän siis seisoi paikallaan tuijottaen herraan pelästyneen
ja katuvan näköisenä. Ylimalkaan saattoi huomata, että häntä lumosi
Carker, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt pyöreitä silmiään.

"Etkö sinä ole varas?" kysyi Carker pitäen käsiään takana takintaskussa.

"En, herra", torjui Rob.

"Oletpa!" sanoi Carker.

"Se on varmaa, etten ole", väitti Rob. "Uskokaa minua, en ole koskaan
eläissäni varastanut. Tiedän kyllä menetelleeni vähän väärin siitä
lähtien, kun innostuin lintujen pyydystämiseen ja kilpakävelyyn.
Mahdollisesti joku voisi ajatella", jatkoi hän katumuksen puuskassa,
"että laululinnut ovat viattomia olentoja, mutta kukaan ei tiedä, mitä
kiusaa niistä on ja mihin ne voivat ihmisen saattaa."

_Hänelle_ ne näyttivät tuottaneen kauhtuneen pumpulisamettisen takin ja
samanlaiset housut, tavattoman pienet punaiset liivit ja yllämainitun
hatun.

"En ole ollut kotona kahtakaankymmentä kertaa senjälkeen kun linnut
saivat minut valtoihinsa", sanoi Rob, "ja siitä on kymmenen kuukautta.
Kuinka voisin mennä kotiin, kun kaikista tuntuu surkealta nähdä minua?
Oikein ihmettelen", lisäsi hän itkeä kollottaen ja tahrien silmiään
takkinsa hihoilla, "etten ole jo monta kertaa hukuttanut itseäni".

Kaiken tämän, myöskin hämmästyksensä siitä, ettei viimeistä hätäkeinoa
ollut käytetty, poika selitti sillä tavalla kuin Carkerin hampaat
olisivat vetäneet sen hänestä esille eikä hän olisi voinut niitä
vastustaa.

"Siisti miehenalku!" huomautti Carker katsellen häntä päätään
pudistaen. "Sinullekin on jo hamppu kylvettynä, tyhjäntoimittaja!"

"Sen uskon", vastasi Rob kohottaen taas ja turvautuen uudelleen
takkinsa hihansuuhun. "Toisinaan en välittäisi siitäkään, vaikka se jo
kasvaisi. Kaikki onnettomuuteni alkoivat laputtamisesta, herra. Mutta
mitä muuta voin tehdä kuin laputtaa?"

"Muuta kuin laputtaa? Mitä se on?"

"Laputtaa pois koulusta."

"Tarkoitatko, että kävit muka koulua etkä mennytkään sinne?" kysyi
Carker.

"Tarkoitan, se juuri on laputtamista", vastasi entinen hioja hyvin
masentuneena. "Minua töykittiin pitkin katuja sinne mennessäni,
ja perille päästyäni minua mukiloitiin. Senvuoksi minä laputin ja
piilouduin, ja siitä se alkoi."

"Ja sittenkin haluat muka tointa", virkkoi Carker tarttuen taas hänen
kurkkuunsa samalla kun piti häntä käsivarren pituuden päässä itsestään
ja tarkasteli häntä joitakin hetkiä mitään sanomatta.

"Olisin kiitollinen siitä, jos koetteeksi käyttäisitte minua johonkin",
vastasi Toodle nuorempi heikolla äänellä.

Johtaja Carker työnsi hänet nurkkaan — mihin poika alittui tyynesti,
tuskin uskaltaen hengittää, eikä edes hellittänyt silmiään hänen
kasvoistaan — ja soitti sitten kelloa.

"Pyytäkää herra Gillsiä sisään."

Perch oli liian nöyrä ilmaistakseen hämmästystään nurkassa seisovan
olennon vuoksi. Sol-ukko tuli samalla näkyviin.

"Herra Gills, istuutukaa", sanoi Carker hymyillen. "Mitä kuuluu?
Toivottavasti olette ollut yhtä terve kuin ennenkin?"

"Kiitos kysymästä", vastasi ukko ottaen esiin taskukirjansa ja ojentaen
Carkerille muutamia seteleitä samalla kun puheli hänelle. "Mikään muu
ei minua ruumiillisesti vaivaa kuin ikä. Kaksikymmentäviisi, herra
Carker."

"Olette yhtä täsmällinen ja tarkka, herra Gills, kuin jokin
ajanmittarinne", vastasi Carker hymyillen, veti eräästä laatikosta
esiin paperin ja merkitsi siihen muutaman sanan, Sol-ukon tarkatessa
hänen olkansa takaa. "Aivan oikein."

"Laivaluettelossa ei puhuta mitään _Pojasta ja Perillisestä_, herra
Carker", virkkoi Sol-ukko samalla kun hänen äänensä värisi vähän
tavallista enemmän.

"_Pojasta ja Perillisestä_ ei puhuta", vastasi Carker. "Näyttää olleen
myrskyisiä ilmoja, herra Gills, ja se on luultavasti ajautunut oikealta
suunnaltaan."

"Luotan Jumalaan, että se on turvassa", sanoi ukko.

"Niin minäkin", vahvisti Carker äänettömällä tavallaan, mikä sai
huomioitaan tekevän nuoren Toodlen taas vapisemaan. "Herra Gills",
lisäsi hän ääneen, nojautuen taaksepäin tuolissaan, "varmaankin
kaipaatte kovasti sisarenpoikaanne?"

Hänen vieressään seisova Sol-ukko pudisti päätään ja huoahti syvään.

"Herra Gills", jatkoi Carker sivellen pehmeällä kädellään leukaansa
ja katsellen laivakojeiden kauppiasta kasvoihin, "teille olisi seuraa
siitä, jos saisitte jonkun nuorukaisen avuksenne myymälään, ja minä
olisin teille kiitollinen, jos nyt majoittaisitte erään luoksenne.
Tiedän kyllä", lisäsi hän nopeasti, aavistaessaan mitä ukko aikoi
huomauttaa, "ettei siellä ole paljon työtä, mutta te voitte panna
hänet puhdistamaan huonetta ja kiilloittamaan kapineitanne, yleensä
aputöihin. Tuossa se poika on!"

Sol Gills työnsi silmälasinsa otsalta silmien kohdalle ja tarkasteli
Toodle nuorempaa, joka seisoi nurkassa. Pojan pää oli samanlainen kuin
ennenkin. Se oli kuin vasta nostettu kylmästä vesisangosta. Hänen
pienet liivinsä nousivat ja laskivat nopeasti mielenliikutuksien
mukaan, ja hänen silmänsä olivat jännittyneinä kiintyneet Carkeriin,
välittämättä rahtustakaan tulevasta isännästä.

"Otatteko hänet luoksenne, herra Gills?"

Innostumatta vähääkään Sol-ukko vastasi olevansa iloinen voidessaan
edes jossakin pikku seikassa noudattaa herra Carkerin mieltä, jonka
toive tällaisessa tapauksessa oli käsky. Sitten hän lisäsi, että puinen
merikadetti tuntisi itsensä onnelliseksi saadessaan vastaanottaa minkä
herra Carkerin valitseman vieraan tahansa.

Carker paljasti hampaansa, vieläpä ikenensäkin, mikä pani
tarkkaavan Toodle nuoremman yhä enemmän värisemään, ja kiitti
kaikkein ystävällisimmällä tavallaan laivakojeiden kauppiasta hänen
kohteliaisuudestaan.

"Minä käytän häntä sitten sillä lailla, herra Gills", virkkoi Carker,
nousten seisomaan ja pudistaen ukon kättä, "kunnes pääsen selville
siitä, miten minun sopii menetellä hänen kanssaan ja mihin hän kelpaa.
Koska nyt otan hänet vastuulleni, herra Gills, olen iloinen, jos
pidätte häntä tarkoin silmällä ja ilmoitatte hänen käytöksestään
minulle. Minä kysyn hänen vanhemmiltaan paria seikkaa ratsastaessani
iltapäivällä kotiin — he ovat kunnollisia ihmisiä — saadakseni hänestä
vähän lähempiä tietoja. Ja kun se on tehty, herra Gills, lähetän hänet
teidän luoksenne huomisaamuna. Hyvästi!"

Hymyillessään jäähyväisiksi hän paljasti hampaansa niin kokonaan, että
Sol-ukko joutui hämilleen. Hän palasi kotiin ajatellen raivoavaa merta,
vajoavia laivoja, uppoavia ihmisiä, vanhaa madeirapulloa, joka ei ehkä
koskaan näkisi päivänvaloa, ja monia muita ikäviä asioita.

"No niin, poika", virkkoi Carker laskien kätensä nuoren Toodlen
olkapäälle ja vetäen hänet keskelle huonetta. "Sinä olet kuullut, mitä
sanoin?"

Rob vastasi: "Kyllä, herra."

"Ehkä ymmärrät", jatkoi johtaja, "että jos joskus petät minua tai
muuten vehkeilet, olisi tosiaankin ollut parasta, että olisit kerta
kaikkiaan hypännyt jokeen, ennenkuin tulit tänne".

Rob näytti käsittävän sen paremmin kuin minkään muun asian koko
inhimillisen tietämyksen alalla.

"Jos olet valehdellut minulle jotakin", lisäsi Carker, "niin älä
koskaan enää tule näkyviini. Jollet, niin odota minua jossakin lähellä
äitisi asuntoa tänä iltapäivänä. Minä lähden täältä kello viisi ja
ratsastan sieltä ohitse. Annappa nyt minulle osoite."

Rob saneli sen hitaasti, ja Carker merkitsi muistiin. Rob tavasi sen
vielä toiseenkin kertaan kirjain kirjaimelta, ikäänkuin olisi hänen
mielestään yhdenkin pisteen tai poikkiviivan laiminlyönti vienyt hänet
perikatoon. Sitten Carker työnsi hänet ulos huoneesta, ja Rob, joka
tuijotti häneen viimeiseen silmänräpäykseen asti, katosi toistaiseksi.

Carker hoiteli monenlaisia asioita sen päivän kuluessa ja näytteli
hampaitaan monille ihmisille. Liikkeessä, pihalla, kadulla ja pörssissä
ne loistivat ja välkkyivät kaikkein julkeimmalla tavalla. Kellon
lyödessä viittä Carkerin ruskea hevonen tuotiin oven eteen, hän nousi
sen selkään hampaineen ja ratsasti Cheapsidea pitkin.

Koska ei ole helppoa siihen aikaan päivästä kulkea nopeasti, vaikka
haluaisikin, Cityn vilinän ja tungoksen lävitse ja koska Carker ei
halunnutkaan kiiruhtaa, ratsasti hän vitkalleen eteenpäin, etsien
tiensä rattaiden ja vaunujen välitse, välttäen parhaimpansa mukaan
märempiä ja likaisempia paikkoja likomärällä kadulla ja koettaen
säilyttää itsensä ja ratsunsa puhtaana. Katsellessaan ohikulkijoita
hän kohtasi äkkiä sileäpäisen Robin pyöreät silmät, jotka olivat
niin hellittämättä kiintyneet hänen kasvoihinsa kuin eivät olisi
hetkeksikään kääntyneet niistä pois. Poika itse, joka oli käärinyt
nenäliinan vyötäisilleen, niin että hän muistutti täplikästä
ankeriasta, oli selvästi sennäköinen, että hän oli valmis seuraamaan
Carkeria millaista vauhtia tahansa.

Vaikka tämä huomaavaisuus olikin imarteleva, oli se kuitenkin
harvinainen laadultaan ja herätti jonkin verran ohikulkijainkin
huomiota, ja siksi Carker käytti hyväkseen vähäliikenteisempää katua
ja antoi hevosensa juosta hölkyttää. Rob teki heti samoin. Sitten
Carker koetti lyhyttä laukkaa; Rob pysyi hänen rinnallaan. Senjälkeen
hän lasketti täyttä neliä, mikä oli pojasta yhdentekevää. Milloin
tahansa Carker käänsi katseensa sille puolelle tietä, näki hän yhä
Toodle nuoremman pysyvän vierellään, ilmeisesti ihan vaivatta ja
raivaten itselleen tietä kyynärpäillään ammattimiesten parhaimmaksi
tunnustamalla tavalla.

Niin naurettavalta kuin tämä saattomies näyttikin, oli hänen
käytöksensä kuitenkin Carkerille merkkinä vaikutusvallasta, joka oli
tehonnut, ja hän ratsasti siis eteenpäin eikä ollut panevinaan siihen
sen enempää huomiota. Niin saavuttiin vihdoin Toodlen asunnon lähelle.
Carkerin hiljentäessä siellä vauhtiaan ilmestyi Rob hänen eteensä
näyttämään tietä, ja kun hän kutsui erästä viereisessä porttikäytävässä
seisoskelevaa miestä pitelemään hänen hevostaan, kunnes hän palaisi
käynniltään Toodlen luona, piteli Rob tottelevaisena jalustinta hänen
laskeutuessaan maahan.

"Nyt eteenpäin, poika", virkkoi Carker tarttuen Robin hartioihin.

Tuhlaajapojasta tuntui ilmeisesti kiusalliselta käydä vanhempainsa
majassa, mutta kun Carker työnsi häntä edellään, ei hänellä ollut muuta
neuvoa kuin avata oikea ovi ja sallia sysätä itsensä keskelle veljiään
ja sisariaan, jotka olivat kokoontuneet täysilukuisina perhepöytään
teetä juomaan. Nähdessään tuhlaajapojan saapuvan vieraan työntämänä
nämä hellämieliset sukulaiset päästivät yhteisen ulvonnan, mikä koski
tuhlaajapoikaan niin kovasti — hän kun lisäksi näki äitinsä seisovan
heidän keskellään kalpeana ja vapisevana rintalapsi sylissään, — että
hän yhtyi vielä omalla äänelläänkin kuoroon.

Epäilemättä vähintäkään, että vieras, jollei hän ollut juuri pyöveli
itse, oli kuitenkin joku hänen seuralaisistaan, ulvoivat sisarukset
entistä kovemmin samalla kun perheen kaikkein pienimmät jäsenet,
jotka eivät kyenneet hillitsemään tunteitaan ja vastustamaan sille
iälle sopivaa ilmaisukeinoa, heittäytyivät selälleen kuin haukan
kauhistuttamat pikku linnut ja potkivat hurjasti. Vihdoin Polly sai
äänensä kuuluviin ja virkkoi värisevin huulin: "Voi, Rob, poikaparkani,
mitä sinä olet taas tehnyt?"

"En mitään, äiti", huusi Rob surkealla äänellä. "Kysy herralta!"

"Rauhoittukaa", virkkoi Carker, "minä tahdon tehdä hänelle vain hyvää".

Tämän selityksen kuultuaan Polly, joka ei ollut vielä itkenyt,
alkoi nyyhkyttää. Vanhemmat Toodlet, jotka näyttivät suunnitelleen
vapauttamisyritystä, avasivat nyrkkinsä. Nuoremmat Toodlet kokoontuivat
äitinsä hameen ympärille ja kurkistelivat omien palleroisten
käsivarsiensa alitse hurjaa veljeään ja hänen tuntematonta ystäväänsä.
Kaikki siunasivat kaunishampaista herraa, joka tahtoi tehdä vain hyvää.

"Tämä nuorukainen siis on poikanne, rouva?" kysyi Carker Pollyltä
samalla kun pudisti Robia.

"Kyllä, herra", nyyhkytti Polly niiaten, "hän on poikani".

"Ja paha poika, luullakseni?" jatkoi Carker.

"Ei minua kohtaan, herra", vastasi Polly.

"Ketä kohtaan sitten?" kysyi Carker.

"Hän on ollut vähän hurja", sanoi Polly koettaen tyynnyttää nuorinta
lasta, joka teki suonenvedontapaisia ponnistuksia käsivarsillaan ja
säärillään heittäytyäkseen ilman lävitse Robin syliin, "ja joutunut
huonoon seuraan, mutta minä toivon hänen jo ymmärtäneen, ettei
sellaisesta tule mitään hyvää ja että hän tekee parannuksen".

Carker katseli Pollya ja puhdasta huonetta ja puhtaita lapsia ja isän
ja äidin kasvoista yhdistettyjä yksinkertaisia Toodlen kasvoja, jotka
heijastuivat ja toistuivat joka puolella hänen ympärillään. Hän näytti
saavuttaneen käyntinsä todellisen tarkoituksen.

"Miehenne luultavasti ei ale kotona?" virkkoi hän.

"Ei, herra", vastasi Polly. "Hän on nyt matkalla."

Tuhlaajapoika Rob näytti kuin huojentuneelta tämän kuullessaan, vaikka
yhä suuntasi kaikki henkensä voimat suojelijaansa, tuskin irroittaen
silmiään Carkerista muuten kuin silmänräpäykseksi luodakseen salavihkaa
surullisen katseen äitiinsä.

"Minä siis kerron teille", virkkoi Carker, "kuinka olen tutustunut
poikaanne, kuka olen ja miten aion menetellä hänen hyväkseen".

Niin Carker tekikin omalla tavallaan sanomalla, että hän oli
ensiksi aikonut koota nimettömiä kauhuja pojan julkean pään päälle,
rangaistukseksi tunkeutumisesta Dombey ja Pojan alueelle. Että hänen
mielensä oli lauhtunut, kun hän oli ajatellut pojan nuoruutta, hänen
ilmaisemaansa katumusta ja hänen ystäviään. Että hän pelkäsi astuvansa
varomattoman askelen tehdessään jotakin pojan hyväksi ja siten
joutuvansa viisasten ihmisten moitittavaksi, mutta että hän teki sen
omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan kaikista seurauksista. Että
pojan äidin entinen suhde herra Dombeyn perheeseen ei tässä vaikuttanut
mitään ja ettei herra Dombeylla ollut mitään tekemistä koko jutun
kanssa, vaan että hän itse oli kaiken ainoana toteuttajana. Antaen
suuren arvon omalle hyvyydelleen ja saaden sitä myöskin täysin mitoin
koko ympäröivältä Toodlen perheeltä Carker ilmaisi epäsuorasti, mutta
kuitenkin hyvin ymmärrettävästi, että hän oli ansainnut ikuisiksi
ajoiksi Robin ehdottoman uskollisuuden, kiintymyksen ja alttiuden,
mikä olisi kaikkein pienin kiitollisuuden osoitus... Tämä suuri totuus
näytti olevan Robille itselleenkin niin ilmeinen, että tuijottaessaan
herraansa kyynelten vieriessä pitkin poskia hän nyökäytteli pyöreää
päätään niin, että se näytti olevan melkein yhtä irrallaan hänen
hartioillaan kuin aamulla saman suosijan sitä ravistellessa.

Polly, joka oli viettänyt taivas tietää kuinka monta unetonta yötä
hunningolle joutuneen esikoisensa vuoksi eikä ollut nähnyt häntä
viikkokausiin, olisi melkein voinut polvistua Carkerin jalkain juureen
kuin jonkin hyvän hengen eteen — hänen hampaistaan huolimatta. Mutta
kun Carker nousi lähteäkseen, kiitti hän vain äidin rukouksilla ja
siunauksilla — niin runsaalla kiitoksella, se kun maksettiin sydämen
rahalla, että Carker olisi saanut tehdä paljon suuremmankin palveluksen
ja sittenkin saanut siitä liiaksi korvausta.

Kun hän tunkeutui lapsijoukon lävitse ovelle, palasi Rob äitinsä luokse
ja syleili katuvasti häntä ja nuorinta lasta samalla kertaa.

"Nyt minä koetan kovasti, äiti kulta. Totta vie, minä koetan."

"Tee se, rakas poikani. Varmasti uskonkin sinun koettavan meidän
ja itsesi vuoksi!" huudahti Polly suudellen häntä. "Mutta tulethan
takaisin puhelemaan kanssani, kun olet saattanut herran pois?"

"En tiedä, äiti." Rob epäröi ja loi katseensa alas. "Isä — milloin hän
tulee kotiin?"

"Ei ennen kuin kello kaksi huomisaamuna."

"Minä tulen takaisin, äiti kulta!" huudahti Rob. Sitten hän sivuutti
sisarensa ja veljensä, jotka päästelivät kimeitä ilonhuudahduksia
kuullessaan tämän lupauksen, ja meni Carkerin jäljessä ulos.

"Mitä!" virkkoi Carker, joka oli kuullut kaikki. "Onko sinulla paha
isä?"

"Ei, herra", vastasi Rob hämmästyneenä. "Ei ole sen parempaa ja
lempeämpää isää kuin minun on."

"Miksi et sitten tahdo tavata häntä?" kysyi hänen herransa.

"On niin suuri ero isän ja äidin välillä", selitti Rob vähän aikaa
epäröityään. "Hän tuskin uskoisi vieläkään, että minä teen parannuksen
— vaikka tiedän, että hän koettaisi uskoa — mutta äiti — hän aina
uskoo hyvää. Ainakin tiedän, että minun äitini uskoo, Jumala häntä
siunatkoon!"

Carkerin suu levisi, mutta hän ei sanonut mitään, ennenkuin oli noussut
hevosen selkään ja päästänyt sitä pitelevän miehen menemään. Sitten
hän satulassaan istuen katsahti tiukasti alas pojan tarkkaavaisiin
kasvoihin ja virkkoi:

"Sinä tulet luokseni huomisaamuna, jolloin sinulle näytetään, missä
vanha herra asuu, se herra, joka oli luonani tänä aamuna ja jonka luo
joudut, niinkuin kuulit minun sanovan."

"Kyllä, herra", vastasi Rob.

"Minä pidän erittäin paljon siitä herrasta. Palvellessasi häntä
palvelet minua, poika, ymmärrätkö? No niin", lisäsi hän keskeyttäen
pojan, jonka pyöreät kasvot kirkastuivat, "huomaan sinun ymmärtävän.
Tahdon tietää kaikki, mikä koskee tuota vanhaa herraa — mitä hän tekee
päivästä toiseen — sillä minä haluaisin hartaasti auttaa häntä jotenkin
— ja varsinkin, keitä hänen luonaan käy. Ymmärrätkö?"

Rob nyökkäsi uskollisen näköisenä ja virkkoi taas: "Kyllä, herra."

"Minä tahtoisin kovin mielelläni kuulla, että hänellä on ystäviä, jotka
ovat huomaavaisia häntä kohtaan, ja etteivät he hylkää häntä — sillä
hän elää nykyään hyvin yksinäisenä, miesparka vaan että he pitävät
hänestä ja hänen sisarenpojastaan, joka on lähtenyt kauas ulkomaille.
Mahdollisesti käy eräs hyvin nuori neiti häntä tervehtimässä. Tahtoisin
erittäinkin tietää kaikki, mikä koskee sitä neitiä."

"Kyllä minä pidän huolta, herra", vakuutti poika.

"Ja varo, ettet puhele minun asioistani kenellekään muulle kuin
minulle", muistutti hänen herransa kumartuen eteenpäin ja lähentäen
kasvonsa, joissa hampaat taas loistivat näkyvissä, pojan kasvojen
viereen, samalla taputtaen häntä olkapäälle ratsupiiskansa varrella.

"En kenellekään koko maailmassa, herra", sanoi Rob pudistaen päätään.

"Et tuolla", virkkoi Carker viitaten sinne, mistä he juuri olivat
lähteneet, "etkä missään muuallakaan. Minä otan selon siitä,
kuinka luotettava ja kiitollinen sinä voit olla. Minä panen sinut
koetukselle!" Samalla hän taas näytti hampaansa, nyökäytti päätään
yhtä paljon uhkaukseksi kuin lupaukseksi ja käänsi selkänsä Robille,
jonka silmät olivat naulitut häneen kuin hän olisi lumonnut pojan
ruumiin ja sielun taikavoimallaan. Sitten Carker ratsasti pois. Mutta
ratsastettuaan jonkun matkaa hän huomasi nöyrän saattajansa juoksevan
rinnallaan samoin kuin aikaisemminkin monien katselijain suureksi
iloksi. Silloin hän pysähdytti hevosensa ja käski Robin lähteä pois.
Ollakseen varma siitä, että poika totteli, hän kääntyi satulassaan ja
katseli kuinka hän poistui. Omituista oli nähdä, ettei Rob silloinkaan
voinut irroittaa silmiään kokonaan herransa kasvoista, vaan kääntyi
tuon tuostakin katsomaan jälkeensä, joutuen siten lakkaamatta
tuuppimaan ja kolhimaan toisia kulkijoita, mikä oli hänestä tietysti
yhdentekevää, kun tuo yksi ajatus oli täydelleen vallannut hänen
mielensä.

Carker ratsasti eteenpäin käymäjalkaa huolettoman näköisenä
niinkuin ainakin mies, joka oli suorittanut kaikki päivän tehtävät
tyydyttävästi, ja hyräili samalla hiljalleen. Kuuluipa melkein kuin hän
olisi kehrännyt kissan tavalla: niin iloinen hän oli.

Mielikuvituksessaan Carker asettui kuin lämmittelemään lieden
ääreen. Keräksi kääriytyneenä muutamien jalkojen päähän hän oli
valmis hyökkäämään tai repimään tai raappimaan tai silittämään
sametinpehmeästi käpälällään aina sen mukaan kuin hänen mielensä teki
tai kuinka tilaisuus vaati. Olikohan nyt missään häkkilintua, johon
hänen katseensa voisi ulottua?

"Hyvin nuori neitonen!" ajatteli Carker hyräillessään. "Niin, kun näin
hänet viimeksi, oli hän vielä pieni lapsi. Muistaakseni tummasilmäinen
ja mustatukkainen ja sieväkasvoinen, hyvin sieväkasvoinen. Varmaan hän
nyt on oikein viehättävä."

Entistä ystävällisemmän ja säyseämmän näköisenä ja yhä hyräillen,
niin että hänen hampaansakin värisivät, Carker ratsasti edelleen ja
kääntyi lopulta sille varjoisalle kadulle, jonka varrella Dombeyn talo
sijaitsi. Hän oli niin innokkaasti punonut verkkoja hauskannäköisten
kasvojen ympärille, että tuskin arvasikaan olevansa näin pitkällä,
kunnes hän luoden katseensa pitkin korkeiden talojen koleaa riviä
pysähdytti hevosensa muutamien askelien päähän ulko-ovesta. Mutta
välttämätöntä on selittää muutamilla pääasiasta poikkeavilla sanoilla,
miksi Carker pysähdytti hevosensa äkkiä ja mikä häntä tällöin
melkoisesti hämmästytti.

Toots oli vapauduttuaan Blimberin perheen orjuudesta ja saatuaan
haltuunsa osan maallista omaisuuttaan, "jota jälkisäädöksen hoitajat
eivät voineet pidättää häneltä", niinkuin hän oli tottunut kouluaikansa
viimeisen puolen vuoden kuluessa sanomaan Feederille joka ilta kuin
uutena keksintönä, antautunut innokkaasti tutkimaan elämää. Täynnä
jaloa intoa luoda loistava ja mainio elämänura itselleen hän oli
vuokrannut hienon huoneiston, järjestänyt sinne urheilusalin, jonka
seiniä kaunistivat etevien kilpa-ajohevosten valokuvat, vaikkei
hän itse niistä vähääkään välittänyt, ja hankkinut tupakkasohvan,
jolla istuessaan hän aina tunsi voivansa pahoin. Tässä viehättävässä
asunnossa Toots antautui harrastamaan niitä kaunotaiteita, jotka
jalostavat elämää. Hänen tärkein ohjaajansa tässä pyrkimyksessä oli
eräs mielenkiintoinen henkilö, jota sanottiin Kukonpojaksi. Tämä oli
aina tavattavissa "Mustan Mäyrän" kapakassa, käytti lämpimimmälläkin
ilmalla pörröistä valkeaa päällystakkia ja koputteli Tootsin päätä
kolmasti viikossa kymmenen ja puolen shillingin vaatimattomasta
korvauksesta kerralta.

Kukonpoika, tavallaan Tootsin Pantheonin Apollo, oli tutustuttanut
hänet erääseen vahtimestariin, joka opetti biljardia, erääseen
kaartilaiseen, joka opetti miekkailua, erääseen hevoshuijariin,
joka opetti ratsastusta, erääseen cornwallilaiseen herrasmieheen,
joka harjoitti kaikkia painijan temppuja, ja pariin kolmeen muuhun
ystäväänsä, jotka olivat yhtä perehtyneet kaunotaiteisiin. Heidän
johtamanaan Toots ei voinut olla edistymättä, ja hän ryhtyikin
todenteolla opintoihin.

Mutta kuinka olikaan, jo silloin kun näillä herroilla oli vielä
uutuuden viehätys, tunsi Toots itsensä selittämättömän levottomaksi ja
kiusaantuneeksi. Hänen jyvissään oli akanoita, joita ei Kukonpoikakaan
osannut noukkia eroon. Mikään ei näyttänyt tuottavan Tootsille niin
suurta iloa kuin alituinen käyntikorttien jättäminen Dombeyn taloon.
Ainoakaan veronkantaja Britannian alueilla — laajalla maapallon osalla,
missä aurinko ei koskaan laske ja missä veronkantaja ei koskaan nuku —
ei ole ollut säännöllisempi ja itsepintaisempi käynneissään kuin Toots.

Hän ei koskaan mennyt sisälle, vaan suoritti asiansa eteisen ovella
parhaimpiinsa pukeutuneena.

"Hyvää huomenta!" sanoi Toots aina ensin palvelijalle. "Herra
Dombeylle", virkkoi hän sitten ojentaen kortin. "Neiti Dombeylle",
lisäsi hän ojentaen toisen.

Sitten Toots kääntyi kuin lähteäkseen pois, mutta palvelija tunsi hänet
ja tiesi, että niin ei kävisi.

"Oi, suokaa anteeksi", virkkoi sitten Toots kuin jokin ajatus olisi
äkkiä välähtänyt hänen mieleensä, "onko kamaripalvelijatar kotona?"

Palvelija arveli hänen olevan, mutta ei ollut oikein varma. Sitten
hän soitti yläkerran kelloa, katseli portaita ylös ja sanoi, että
kamarineitsyt oli kotona ja tuli juuri alas. Pian neiti Nipper
ilmestyikin näkyviin, ja miespalvelija vetäytyi pois.

"Mitä kuuluu?" kysyi Toots hihittäen ja punastuen.

Susan kiitti häntä ja sanoi voivansa hyvin.

"Kuinka Diogenes voi?" kysyi Toots sitten.

"Oikein hyvin. Florence-neiti kiintyy siihen päivä päivältä yhä
enemmän." Toots vastasi tähän puhkeamalla hihitykseen, niinkuin kuohuva
juoma alkaa pihistä, kun pullo avataan.

"Neiti Florence voi oikein hyvin, herra Toots", lisäsi Susan.

"Vai niin, kiitos", kuului Tootsin vastaus aina. Ja sen sanottuaan hän
lähti hyvin nopeasti astelemaan tiehensä.

Tootsilla oli varmasti mielessään epäselvä käsitys, että jos
hän saattoi toivoa joskus tulevaisuudessa onnekkaasti kosivansa
Florencea, hän olisi kerrassaan autuas. Varmasti Toots oli jotakin
kaukaista kiertotietä joutunut näin pitkälle ja pysähtynyt siihen.
Hänen sydämensä oli haavoittunut; hän oli rakastunut. Eräänä iltana
hän oli ryhtynyt epätoivoiseen yritykseen ja istunut ylhäällä koko
yön kirjoittaakseen Florencelle runon, jossa säkeitten alku- ja
loppukirjaimista tulisi lemmityn nimi ja jonka pelkkä ajatteleminen
liikutti hänet kyyneliin asti. Mutta hänen oli mahdoton päästä
alkusanoja pitemmälle, sillä hänen runosuonensa tyrehtyi.

Lukuunottamatta sitä ovelaa ja taitavaa toimenpidettä, että hän joka
päivä jätti käyntikorttinsa annettavaksi Dombeylle, eivät Tootsin aivot
olleet saaneet aikaan muuta tässä asiassa, joka piti hänen tunteitaan
kahleissa. Mutta tarkan harkinnan jälkeen hän vihdoin päätteli, että
suuri askel eteenpäin olisi voittaa neiti Susan Nipper puolelleen,
ennenkuin vihjailisi hänelle mielentilastaan.

Tuntui siltä, että tämän nuoren naisen saisi parhaiten ystäväkseen
tuhlaamalla hänelle joitakin pikku kohteliaisuuksia. Kun hän ei omin
neuvoin päässyt täydellisesti selville asiasta, kysyi hän neuvoa
Kukonpojalta — ottamatta häntä kuitenkaan uskotukseen. Hän vain kertoi
ystävälleen, että eräs yorkshirelainen tuttava oli kirjoittanut hänelle
(Tootsille) ja kysynyt hänen mielipidettään sellaisessa asiassa. Kun
Kukonpoika vastasi, että hänen ajatuksensa tuollaisissa asioissa aina
oli "Suoraan kiinni, niin voitto on varma" ja "Kun kerran tietää
tilansa, pitää käydä käsiksi asiaan", piti Toots tätä oman käsityksensä
tukemisena ja päätti sankarillisesti suudella neiti Nipperiä seuraavana
päivänä.

Seuraavana päivänä siis, pukeuduttuaan Burgess ja Kumppanin parhaimpiin
ihmevalmisteihin, Toots lähti Dombeyn talolle tässä tarkoituksessa.
Mutta hänen lähestyessään toimintapaikkaa hänen rohkeutensa petti, ja
niinpä tapahtuikin, että vaikka hän saapuikin määränpäähän kello kolme,
löi kello jo kuusi, ennenkuin hän koputti ovelle.

Kaikki kävi entiseen tapaan siihen asti, kunnes Susan sanoi nuoren
emäntänsä voivan hyvin ja Toots huomautti: "Vai niin, kiitos". Susanin
suureksi ihmeeksi Toots ei sitten lähtenytkään pois kuin raketti, vaan
viipyi paikallaan hihittäen.

"Ehkä haluaisitte tulla sisälle, herra Toots?" kysyi Susan.

"Niin, tulisinpa mielelläni", virkkoi Toots.

Mutta sensijaan että olisi lähtenyt yläkertaan hyökkäsi rohkea Toots
kömpelösti käsiksi Susaniin oven sulkeuduttua ja syleili häntä
suudellen poskelle.

"Menkää tiehenne!" huusi Susan, "tai revin silmät päästänne".

"Vielä yksi!" sanoi Toots.

"Tiehenne!" toisti Susan sysäten häntä. "Että tuollainen viaton
yrittääkin! Kukahan vielä aikoo? Tiehenne, herra!" Susan ei ollut
todenperään suuttunut, sillä hän voi tuskin puhua naurulta, mutta kun
portailla lojuva Diogenes kuuli kahinaa seinää vasten ja jalkojen
kompuroimista ja näki käsipuiden lävitse, että alhaalla oli kahakka
käynnissä ja vieras tunkeutunut taloon, oli se toista mieltä asiasta,
syöksyi apuun ja iski heti hampaansa Tootsin sääreen.

Susan kirkaisi, purskahti nauruun, avasi ulko-oven ja juoksi portaita
alas. Rohkea Tootskin kompuroi kadulle Diogeneen pitäessä kiinni hänen
toisesta housunlahkeestaan, ikäänkuin Burgess ja Kumpp. olisivat
valmistaneet tuon herkkupalan juhla-ateriaksi. Mutta Diogenes
ravistettiin irti, ja se kieri ympäri pölyssä, nousi taas pystyyn,
hyppeli hätääntyneen Tootsin ympärillä ja haukkui vimmatusti. Kaiken
tämän metelin näki Carker hämmästyksekseen purkautuvan Dombeyn komeasta
talosta istuessaan hevosensa selässä vähän matkan päässä.

Carker katseli sittenkin vielä nolostunutta Tootsia, kun Diogenes oli
kutsuttu sisään ja ovi suljettu. Sitten hän näki vielä, kuinka Toots
vetäytyi läheiseen porttikäytävään ja sitoi silkkisellä nenäliinalla
revityn housunlahkeensa, joka oli ollut tärkeänä osana hänen
kallisarvoisessa vaatetuksessaan tällä seikkailumatkalla.

"Suokaa anteeksi, herra", sanoi Carker ratsastaen lähemmäksi ja
hymyillen kaikkein armollisimmin. "Toivoakseni ette loukkaantunut
pahasti?"

"Kiitoksia kysymästänne, en lainkaan", vastasi Toots nostaen
punastuneet kasvonsa. Oikeastaan hän tahtoi vihjata, että se miellytti
häntä kovasti.

"Jos koiran hampaat ovat ulottuneet sääreen asti", jatkoi Carker
näyttäen omat hampaansa.

"Ei, kiitos", sanoi Toots, "mitään vahinkoa ei ole tapahtunut. Kaikki
on kunnossa, kiitos."

"Minulla on ilo tuntea herra Dombey", huomautti Carker.

"Tosiaanko?" virkkoi punastuva Toots.

"Sallinette minun hänen poissaollessaan pyytää anteeksi sellaista
onnettomuutta ja lausua ihmetykseni siitä, että se ollenkaan oli
mahdollista", virkkoi Carker ottaen hatun päästään.

Toots oli niin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta ja siitä
onnellisesta sattumasta, joka tutustutti hänet Dombeyn tuttavaan,
että hän veti esiin käyntikorttirasiansa ja ojensi nimensä ja
osoitteensa Carkerille, joka vastasi kohteliaisuuteen antamalla oman
käyntikorttinsa, ja niin he erosivat.

Kun Carker ratsasti hiljalleen talon ohitse ja katsahti akkunoihin,
nähdäkseen Florencen, joka verhojen takana miettiväisenä tuijotti kadun
toisella puolella asuviin lapsiin, ilmestyi siihen Diogeneen pörröinen
pää, ja kaikista tyynnyttelyistä välittämättä koira alkoi haukkua ja
murista ja irvistellä hänelle ylhäältä sennäköisenä kuin tahtoisi
syöksyä alas ja repiä hänestä raajat irti.

Se on oikeaa kieltä, Diogenes, niin lähellä emäntääsi! Vielä kerran
hänen kimppuunsa pää ojennettuna, silmäin leimutessa ja kidan
muristessa, kun et voi päästä häneen käsiksi! Vielä kerran hänen
ratsastaessaan eteenpäin! Sinulla on hyvä vainu, Di, — ota kiinni
kissa, Diogenes, kiinni!




KOLMASKOLMATTA LUKU

Florence yksin ja merikadetti salaperäisenä


Florence asui yksin suuressa synkässä talossa, ja päivä seurasi toista
hänen yhä eläessään yksin. Valkeat seinät katselivat häntä koleina kuin
olisivat Gorgonin tavoin tahtoneet tuijottaa kiveksi hänen nuoruutensa
ja kauneutensa.

Missään sadussa ei ole kuvattu sen yksinäisempää ja autiompaa
tiheän metsän ympäröimää asuntoa kuin oli hänen isänsä uhkaavan
näköinen talo julmassa todellisuudessaan: aina yöllä, kun valot
loistivat naapuritalojen akkunoista, se oli tummana varjona niukassa
valaistuksessaan, ja päivällä sillä oli epäystävällinen ilme
kasvoillaan, jotka eivät koskaan hymyilleet.

Tämän talon portilla ei tosin ollut vartijoina kahta lohikäärmettä
niinkuin tavallisesti saduissa on vangituilla viattomilla olennoilla,
mutta paitsi kaarioven yläpuolella häämöittäviä kasvonpiirteitä,
joiden ohuet huulet olivat häijyssä hymyssä ja jotka vartioivat
jokaista tulijaa, oli kamanaan kiinnitetty hirveä rautainen kapine,
kiemurainen ja mutkikas kuin kivettynyt puu, teräväkulmainen ja
korkkiruuvin muotoinen molemmista päistään, ja sen kummallakin
sivulla oli pahaenteinen sammuttaja, joka näytti sanovan: "Kuka tänne
tulee, jättäköön valon taakseen!" Porttikäytävän yläpuolelle ei ollut
kaiverrettu taikamerkkejä, mutta talo näytti nyt niin hylätyltä, että
pojat piirustelivat liidulla aidakkeeseen ja katukivitykseen — etenkin
sivumuurin puoliseen nurkkaan ja hahmoittelivat kummituksia tallin
oveen. Kun Towlinson välillä ajoi heidät pois, laativat he hänestä
kostoksi muotokuvia, joissa korvat ulkonivat vaakasuorasti hatun alta.
Kaikki hälinä lakkasi tämän katon varjossa. Torvisoittokunta tuli
sille kadulle kerran viikossa jonakin aamuna, mutta ei kajahduttanut
ainoatakaan säveltä näiden akkunoiden kohdalla. Päinvastoin kaikki
sellaiset seuranpitäjät, jopa pieni vikisevä, heikkohenkinen
posetiivikin kömpelöine tanssinukkeineen, jotka pyörivät valssiaskelin
sisään ja ulos kaksoisovista, jäivät yksimielisesti tulematta sen
likelle ja karttoivat sitä kuin toivotonta paikkaa.

Sitä vallitseva taika oli tuhoisampi kuin se, joka muinoin noitui
lumotut talot uneen, mutta jätti niiden valveilla olevan raikkauden
koskemattomaksi. Kaikkialla oli huomattavissa laiminlyönnistä johtuvaa
rappeutumista. Sisällä menettivät raskaina riippuvat oviverhot entiset
laskoksensa ja muotonsa ja valuivat alas kuin jyhkeät paariliinat.
Toistensa päälle pinotut ja verhotut huonekalut näyttivät pelosta
väistyvän kuin vangitut ja unohdetut. Kuvastimet olivat himmeät kuin
vuosien hengityksestä. Mattojen kuviot haalistuivat, käyden sekaviksi
ja hämäräksi kuin menneiden vuosien mitättömien tapausten muisto.
Harvoin kuuluvien askelten kaiusta pelästyvät pöydät narisivat ja
horjuivat. Avaimet ruostuivat lukoissa. Nihkeys levisi seinille, ja kun
kosteat kohdat tulivat esille, näyttivät maalaukset painuvan sisään
ja kätkeytyvän. Home alkoi vallata seinäkomeroita. Sieniä ilmestyi
kellarien nurkkiin. Pölyä karttui kenenkään tietämättä mistä ja kuinka;
hämähäkkejä, koita ja toukkia huomattiin joka päivä. Silloin tällöin
löydettiin tutkimusmatkalle lähtenyt kuoriainen liikkumattomana
portailta tai jostakin yläkerran huoneesta kuin ihmettelemässä
sinne joutumistaan. Rotat alkoivat öisin vikistä ja pujahdella
seinälaudoituksen taakse kaivamiaan pimeitä käytäviä pitkin.

Juhlahuoneitten kolkko komeus, jota epätäydellisesti valaisi
suljettujen akkunaluukkujen lävitse tunkeutuva hämärä valo, olisi hyvin
sopinut lumottuun taloon, kuten kullattujen jalopeurain himmentyneet
käpälät salaa kurkottautumassa näkyviin suojuksien alta; jalustoilla
seisovien marmorikuvien piirteet kuvastumassa pelokkaina peitteittensä
lävitse; kellot, jotka eivät ilmoittaneet aikaa, tai jos ne sattumalta
vedettiin käymään, ilmoittivat sen väärin ja löivät mahdottomia
tunteja; satunnaiset kynttiläkruunun kilahdukset, peloittavammat kuin
hälytyskellon pölyinen ilma ja vaimentuneet äänet, jotka tunkeutuivat
näiden esineiden pariin, ja kokonainen kummituslauma muita kapineita
verhottuina ja peitettyinä kuin aavemaiset varjot. Mutta sitäpaitsi
siellä oli suuret portaat, joille talonherran jalka niin harvoin astui
ja joita myöten hänen poikansa oli mennyt taivaaseen. Siellä oli
muitakin portaita ja käytäviä, joita ei kukaan käyttänyt viikkokausiin.
Siellä oli kaksi lukittua huonetta, joihin liittyi muistoja perheen
vainajista ja joista vain kuiskaillen puhuttiin. Ja koko talossa
keskellä tätä yksinäisyyttä ja synkkyyttä oli Florence ainoa suloinen
olento antamassa elottomille esineille inhimillistä mielenkiintoa ja
merkitystä.

Sillä Florence asui yksin autiossa talossa. Päivä seurasi toistaan
hänen yhä asuessaan yksin, ja kylmät seinät tuijottivat häneen tyhjin
katsein kuin Gorgonin tavalla tahtoen tuijottaa hänen nuoruutensa ja
kauneutensa kiveksi.

Ruoho alkoi kasvaa katolla ja kivijalan raoissa. Akkunalautojen
juurella versoi rumia rikkaruohoja. Laastia lohkeili käyttämättömien
uunien sisäseinistä ja putoili alas. Molemmat puut, joiden rungot
olivat tummenneet, näyttivät kuivettuneilta ylös asti, ja niiden
kuihtuneet oksat olivat paljon silmäänpistävämmät kuin lehdet. Koko
rakennuksessa oli valkoinen kellastunut, keltainen melkein mustunut.
Ja siitä ajasta lähtien, jolloin talon emäntä oli kuollut, se oli
hiljalleen muuttunut kaameaksi loukoksi pitkän yksitoikkoisen kadun
varrella.

Mutta Florence kukoisti siellä kuin kaunis kuninkaantytär sadussa.
Hänen kirjansa, soittonsa ja opettajansa olivat hänen ainoita
vakinaisia seuralaistaan, lukuunottamatta Susan Nipperiä ja Diogenesta.
Näistä alkoi edellinen itsekin tulla suorastaan oppineeksi henkilöksi,
hän kun oli läsnä nuoren emäntänsä tunneilla. Jälkimäinen taas, jonka
mahdollisesti sama vaikutus teki lempeämmäksi, laski tavallisesti
päänsä akkunalaudalle ja vuorotellen sulki ja availi silmiään koko
kesäisen aamun. Välillä se höristi korviaan katsellakseen hyvin
tärkeänä jotakin rattailla kyyristelevää äänekästä koiraa, joka haukkui
ohi kulkiessaan. Välillä se taas muisti selittämättömällä tavalla
oletetun vihollisen jossakin lähistöllä ja ryntäsi hurjasti ovelle,
palasi sitten perinpohjin rähistyään ja ravisteli itseään naurettavan
tyytyväisenä, mikä oli sille ominaista, ja laski leukansa taas
akkunalaudalle arvokkaasti kuin olisi suorittanut julkisen tehtävän.

Niin Florence eleli autiossa kodissaan viattomien harrastustensa ja
ajatustensa parissa, eikä mikään tuottanut hänelle pahaa mieltä..
Hän sai nyt mennä alas isänsä huoneeseen, ajatella ja lähestyä häntä
nöyrästi rakastavin sydämin, tarvitsematta pelätä tylyä torjumista,
katsella esineitä, jotka olivat ympäröineet isää hänen surussaan, ja
kyyristyä hänen tuolinsa lähelle joutumatta kohtaamaan sitä katsetta,
jonka hän niin hyvin muisti. Hän sai nyt osoittaa isälleen pieniä
palveluksia, järjestää kaikki omin päin hänen huoneessaan, sitoa pieniä
kukkavihkoja hänen pöydälleen ja vaihtaa niitä uusiin, mikäli ne
kuihtuivat ennen isän paluuta. Joka päivä Florence valmisteli hänelle
jotakin ja jätti jonkin ujon merkin läsnäolostaan hänen tavallisen
istuinpaikkansa viereen. Tänään hän pani sinne pienen maalatun
kellotelineen, huomenna pelkäsi sitä liian silmäänpistäväksi ja korvasi
sen jollakin itse valmistamallaan pikku kapineella, jonka toivoi
herättävän vähemmän huomiota. Sattumalta herätessään yöllä hän vapisi
ajatellessaan, että isä mahdollisesti nyt palaisi kotiin ja vihaisena
hylkäisi tuon pikku lahjan. Silloin hän kiiruhti levottomana alakertaan
tohvelit jalassa noutamaan pois sinne jättämäänsä pikku esinettä.
Joskus hän vain painoi kasvonsa isän kirjoituspöydälle ja jätti siihen
suudelman ja kyyneleen.

Mutta kukaan ei tietänyt siitä. Jolleivät palvelijat saaneet sitä
selville hänen ollessaan poissa — ja he pelkäsivät kaikki Dombeyn
huoneita — oli se yhtä yksinomaisesti hänen omana salaisuutenaan kuin
sekin, mitä siellä oli aikaisemmin tapahtunut. Florence hiipi noihin
huoneisiin hämärissä varhain aamulla ja silloin kun palvelijat söivät
alakerrassa. Ja vaikka ne tulivat kaikki hauskemmiksi ja valoisammiksi
hänen huolenpitonsa vuoksi, liikkui hän siellä yhtä tyynesti kuin
auringonsäde, paitsi että hän jätti valon jälkeensä.

Varjot seurasivat Florencea kaikkialla kaikuvassa talossa ja olivat
hänen tovereinaan paljastetuissa huoneissa. Ikäänkuin hänen elämänsä
olisi lumottu näky, heräsi hänen yksinäisyydessään avustavia ajatuksia,
jotka tekivät sen haaveelliseksi ja epätodelliseksi. Hän kuvitteli
usein, millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos hänen isänsä olisi
voinut rakastaa häntä ja hän olisi ollut lempilapsi. Joskus hän lyhyen
tuokion uskoi niin olevankin ja tämän kuvitelman valtaamana näytti
muistavan, kuinka he olivat yhdessä katselleet Paulin hautausta, kuinka
he olivat ilman mitään häiritseviä sivuajatuksia rakastaneet häntä
yhdessä, kuinka heitä liitti toisiinsa hänen kallis muistonsa, kuinka
he usein vielä puhelivat Paulista ja hänen isänsä, katsellen häntä
hellästi, kertoi heidän yhteisestä toivostaan ja luottamuksestaan
Jumalaan. Toisin ajoin hän kuvitteli äitinsä vielä elävän. Kuinka
onnelliselta tuntuikaan saada vaipua äidin syliin ja riippua hänessä
kiinni koko sielunsa rakkaudella ja luottamuksella! Mutta voi, kuinka
kaameaa sitten oli yksinäisen talon autius, kun tuli ilta eikä ketään
ollut läsnä!

Mutta yksi ajatus, jota hän tuskin oli täysin selvittänyt itselleen,
mutta joka oli kovin hehkuva ja voimakas, ylläpiti Florencea hänen
taistellessaan ja lujittaessaan nuorta uskollista ja kovasti koeteltua
sydäntään. Hänen sieluunsa samoin kuin kaikkiin muihinkin, jotka
kamppailevat kuolevaisuuden murheen kanssa, oli hiipinyt juhlallisia
aavistuksia ja toiveita. Ne olivat kotoisin haudantakaisesta hämärästä
maailmasta ja hiljaisen soiton tavoin kuiskasivat hänelle, että häntä
siellä kaukana muistelivat hänen veljensä ja äitinsä, että he nytkin
näkivät hänet ja rakastivat ja säälivät häntä. Florencelle tuotti
suloista lohtua hautoa sellaisia ajatuksia, kunnes eräänä päivänä — se
tapahtui pian senjälkeen kun hän oli viimeksi nähnyt isänsä myöhäisenä
iltahetkenä — hänen mieleensä juolahti, että hän itkiessään isän
sydämen vieraantumista saattoi yllyttää vainajien henkiä häntä vastaan.
Niin haaveellinen ja lapsellinen kuin tämä ajatus ja sen herättämä
pelko lieneekin ollut, perustui se hänen rakastavaan luonteeseensa, ja
siitä hetkestä alkaen hän taisteli rinnassaan auennutta julmaa haavaa
vastaan ja koetti vain toivoen ajatella isää, joka sen oli iskenyt.

Hänen isänsä ei tietänyt — siitä hän oli varma tästä ajasta lähtien —
kuinka paljon hän rakasti isäänsä. Florence oli hyvin nuori ja äiditön
eikä ollut koskaan — jonkin erehdyksen tai kovan onnen vuoksi — oppinut
ilmaisemaan isälle rakkauttaan. Hän tahtoi olla kärsivällinen, koettaa
aikaa myöten oppia tämän taidon ja opettaa isää paremmin ymmärtämään
ainoaa lastaan.

Siitä tuli hänen elämänsä tarkoitus. Aamuaurinko paistoi
harmaantuneeseen taloon ja tapasi tämän päätöksen kirkkaana ja
voimakkaana yksinäisen valtiattaren rinnassa. Päivän kaikkien puuhien
ohella se elähdytti häntä, sillä Florence toivoi, että mitä enemmän
hän tiesi ja mitä täydellisemmäksi hän tuli, sitä iloisempi isä olisi
oppiessaan tuntemaan ja rakastamaan tytärtään. Toisinaan hän mietiskeli
itsekseen sydän tulvillaan ja kyynelten pyrkiessä silmiin, olisiko
hän missään suhteessa kyllin edistynyt voidakseen hämmästyttää isää
heidän joutuessaan ystävällisiin väleihin. Joskus hän koetti ajatella,
oliko olemassa mitään tieteen haaraa, joka herättäisi isän harrastusta
enemmän kuin muut. Kirjojen ääressä, soittotunneilla, käsityön
mukana, aamukävelyillä, iltarukouksissa hänellä oli mielessä tämä
kaikkivoittava ajatus. Omituinen lapsen harrastus: oppia tuntemaan tie
kovan isän sydämeen!

Moni huoleton kävelijä, joka asteli pitkin katuja kesäillan pimetessä
yöksi ja katseli synkkää taloa, nähden sen suurena vastakohtana
akkunassa nuoret kasvot tuijottamassa tähtiin niiden alkaessa
loistaa, olisi nukkunut rauhattomammin yönsä, jos olisi tietänyt,
mitä suunnitelmaa tyttönen niin hellittämättä pohti. Talon maine
lumottuna paikkana ei olisi parantunut rahvaan kesken, joka sen
synkkää ulkomuotoa kammoten liikuskeli sen ohitse jokapäiväisillä
askareillaan, jos olisi kyetty lukemaan sen tarina akkunasta
tuijottavista surullisista kasvoista. Mutta Florence pyrki pyhään
päämääräänsä kenenkään aavistamatta tai auttamatta, mietiskellen vain,
kuinka saisi isänsä ymmärtämään hänen rakkauttaan, eikä syyttänyt häntä
hetkellisissäkään ajatuksissa.

Susan Nipper seisoi eräänä aamuna vastapäätä nuorta emäntäänsä, joka
juuri taivutti kokoon ja sinetöi kirjoittamaansa pikku kirjettä, ja
näytti hyvillä mielin tietävän, mitä se sisälsi.

"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, rakas Floy-neiti", virkkoi Susan,
"ja minäpä sanon, että vierailu noiden vanhojen Skettlesienkin luokse
on hyvä juttu".

"Sir Barnet ja lady Skettles ovat erittäin herttaisia uudistaessaan
pyyntönsä niin ystävällisesti", vastasi Florence, lempeästi korjaten
nuoren naisen tuttavallista mainintaa puheena olevasta perheestä.

Neiti Nipper, joka oli ehkä jyrkin puolueihminen maan pinnalla
ja ulotti puolueellisuutensa kaikenlaisiin asioihin, suuriin ja
pieniin, ja kävi sillä alituista sotaa yhteiskuntaa vastaan, nyrpisti
nenäänsä ja pudisti päätänsä vastalauseeksi kaikkea Skettlesien
epäitsekkyyden tunnustamista vastaan, samalla väittäen, että heidän
ystävällisyydestään olisi runsaana korvauksena Florencen seura.

"Ne ihmiset tosiaankin tietävät, mitä tekevät", mutisi hän vetäen
syvään henkeään. "Uskokaa pois, että Skettlesit ovat siitä selvillä!"

"Minä tunnustan, Susan, etten ole kovin halukas lähtemään Fulhamiin",
virkkoi Florence miettiväisenä, "mutta sittenkin on oikein sinne mennä.
Luulen, että niin on parempi."

"Paljon parempi", myönsi Susan, pudistaen taas tarmokkaasti päätään.

"Ja siksi olen kiittäen suostunut kutsuun", jatkoi Florence, "vaikka
olisin mieluummin matkustanut sinne silloin, kun ei siellä ole ketään
muita, sen sijaan että lähden sinne nyt loma-aikana, jolloin heillä
näyttää olevan nuorisoa kotonaan".

"Siihen minä sanon 'jumalan kiitos', Floy-neiti", vastasi Susan. "Ah!
h—h!"

Tämä viime huudahdus, jolla neiti Nipper näihin aikoihin usein lopetti
lauseen, oli kellarikerroksen mielestä ylimalkainen viittaus Dombeyhin
ja tarkoitettu ilmaisemaan, että Susan Nipper olisi tahtonut purkaa
osan sydämensä tunteista tuolle herralle. Mutta hän ei sitä koskaan
selittänyt, ja sillä oli siis salaperäisyyden viehätyksen keralla
erittäin täsmällisen sanonnan etu.

"Kuinka kauan kestää, ennenkuin saamme mitään uutisia Walterista,
Susan!" huomautti Florence lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Tosiaankin kauan, Floy-neiti!" vastasi Susan. "Ja Perch sanoi
käydessään äsken juuri noutamassa kirjeitä, — mutta mitäpä se
merkitsee, mitä hän sanoo!" huudahti Susan, punastui ja lisäsi:
"Paljonkos hän siitä tietää!"

Florence kohotti nopeasti katseensa, ja punastus levisi hänen
kasvoilleen.

"Jollei minussa olisi enemmän miehuutta", jatkoi Susan ilmeisesti
taistellen jotakin salaista levottomuutta vastaan ja tuijottaen nuoreen
emäntäänsä, samalla koettaen kiihoittaa itseään vihaan säyseän Perchin
kuvaa kohtaan, "jollei minussa olisi enemmän miehuutta kuin tuossa
sukupuolensa laimeimmassa nahjuksessa, en koskaan enää ylpeilisi
tukastani, vaan työntäisin sen korvaini taakse ja käyttäisin rumia
päähineitä, joissa ei olisi pitsin palastakaan, kunnes kuolema
vapauttaisi minut mitättömyydestäni. Minä en tosin ole amatsooni,
Floy-neiti, enkä alentaisi itseäni sellaisella rumentamisella, mutta en
toisaalta myöskään ole sellainen, joka hylkää liian pian."

"Hylkää! Mitä?" huudahti Florence säpsähtäen.

"No, ei mitään, neiti", vastasi Susan. "Laupias taivas, ei mitään! Nyt
on vain puhe Perchistä, mokomasta vetelyksestä, jonka kuka tahansa
voisi melkein pyyhkäistä menemään pelkällä sipaisulla, ja tosiaankin
olisi onnenpotkaus kaikille, jos joku viitsisi sääliä häntä ja olla
niin ystävällinen!"

"Hylkääkö hän laivan, Susan?" kysyi Florence kalpeana.

"Ei, neiti", vastasi Susan, "haluaisinpa nähdä hänet niin rohkeana,
että sen tekisi vasten naamaani! Ei, neiti, vaan hän rupattelee
aina jostakin ikuisesta inkiväärirasiasta, joka Walter-herran oli
määrä lähettää rouva Perchille, pudistelee inhoittavaa päätään ja
sanoo toivovansa, että se inkivääri saapuisi; se ei voi missään
tapauksessa, sanoo hän, ajoissa tulla tarkoitettuun tarpeeseen, mutta
ehkä seuraavaan, mikä tosiaankin", lisäsi neiti Nipper perinpohjin
halveksivan näköisenä, "vie kaiken kärsivällisyyteni tuota miestä
kohtaan, sillä vaikka voin sietää paljon, en ole mikään kameeli enkä
myöskään", jatkoi hän hetkisen mietittyään, "jos itseni tunnen, mikään
dromedaari".

"Mitä muuta hän sanoo, Susan?" kysyi Florence vakavasti.

"Etkö tahdo puhua minulle?"

"Niinkuin en tahtoisi puhua teille kaikkea, Floy-neiti!" vastasi Susan.
"No niin, neiti, hän sanoo, että laivasta aletaan yleisesti puhua ja
että se ei ole ollut koskaan tuolla matkalla puoleksikaan niin kauan
kuulumattomissa ja että kapteenin rouva kävi eilen konttorissa ja
näytti vähän alakuloiselta, mutta sen voi sanoa kuka tahansa, ja mehän
tiesimme melkein kaiken sen etukäteen."

"Minun pitää käydä Walterin enon luona", virkkoi Florence kiireisesti,
"ennenkuin matkustan pois kotoa. Menen häntä tapaamaan tänä aamuna.
Lähdetään sinne heti yhdessä, Susan."

Koska neiti Nipperillä ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, olivat
he pian matkalla pitkin katuja pientä merikadettia kohti.

Se mielentila, jonka vallassa Walter oli lähtenyt kapteeni Cuttlen
luo silloin, kun kaupanvälittäjä Brogley otti myymälän haltuunsa
ja kirkontornitkin näyttivät uhkaavan häntä kuolemalla, oli hyvin
samanlainen kuin se, joka nyt vaivasi Florencea, mutta tuskaa lisäsi
vielä se ajatus, että hän ehkä oli ollut syyttömänä välikappaleena
syöksemässä Walterin vaaraan ja kaikki ne, joille hän oli rakas,
hän itse niihin laskettuna, epätietoisuuden jännitykseen. Kaikessa
muuten näyttikin olevan epävarmuuden ja vaaran leima. Tornien ja
talonkattojen ilmaviirit tekivät salaperäisiä viittauksia myrskyisestä
ilmasta ja osoittivat kuin aavemaiset sormet vaarallisille merille,
missä ehkä ajelehti haaksirikkoutuneita suuria laivoja, keinutellen
avuttomia ihmisiä ikuiseen uneen, yhtä syvään kuin olivat heidän allaan
pohjattomat vedet. Kun Florence tuli Cityyn ja sivuutti ihmisiä, jotka
puhelivat keskenään, pelkäsi hän kuulevansa heidän mainitsevan tuosta
laivasta ja sanovan, että se oli hukkunut. Kun hän näki kuohuvien
aaltojen kanssa kamppailevien laivojen kuvia, täytti kauhu hänen
sydämensä. Savu ja pilvet, vaikka kulkivatkin hitaasti, kiitivät liian
nopeasti hänen mielestään ja saivat hänet pelkäämään, että samalla
hetkellä myrsky myllersi valtamerta.

Epätietoista oli, tunsiko Susan Nipper samanlaista pelkoa, mutta kun
hänen harrastuksensa enimmäkseen kohdistui tappelemiseen katupoikain
kanssa heidän joutuessaan tungokseen — sillä tämän ihmisluokan ja
hänen itsensä välillä vallitsi jonkinlainen luontainen vihamielisyys,
joka tuon tuostakin puhkesi ilmoille, milloin he vain sattuivat yhteen
— sopi olettaa, ettei hänellä ollut matkalla paljon aikaa henkisiin
tutkisteluihin.

Kun he lopulta saapuivat puisen merikadetin kohdalle kadun toiselle
puolelle ja odottivat tilaisuutta päästä kadun poikki, hämmästyivät he
aluksi nähdessään laivakojeiden kauppiaan ovella pyöreäpäisen pojan,
paksuposkiset kasvot kääntyneinä ylöspäin. Pian sitten poika pisti
kaksi kummankin käden sormea isoon suuhunsa ja tämän koneiston avulla
vihelsi tavattoman kimeästi muutamille kyyhkysille, jotka olivat
verrattain korkealla ilmassa.

"Rouva Richardsin esikoinen, neiti!" virkkoi Susan, "ja hänen elämänsä
kiusa!"

Kun Polly oli käynyt Florencelle kertomassa poikansa ja perillisensä
parantuneista tulevaisuudentoivoista, saattoi Florence odottaa tätä
kohtausta. Kun siis otollinen hetki ilmestyi, kiirehtivät he kumpikin
kadun poikki miettimättä sen enempää rouva Richardsin surunlasta.
Aavistamatta heidän lähestymistään vihelsi nuori urheilija taas
mahdollisimman kovaa ja huusi kiihkoissaan: "Karkulaiset! Ho-hoi!
Karkulaiset!" Tällä kutsulla oli sellainen vaikutus herkkätunteisiin
kyyhkysiin, etteivät ne lähteneetkään suoraapäätä johonkin
Pohjois-Englannin kaupunkiin, kuten niiden alkuperäinen tarkoitus
näytti olleen, vaan alkoivat kierrellä ja epäröidä. Silloin rouva
Richardsin esikoinen päästi toisen vihlovan vihellyksen ja kiljaisi
taas äänellä, joka kaikui yli kadun hälinän: "Karkulaiset! Hohoi!
Karkulaiset!"

Tästä haltioitumisen tilasta hän äkkiä palasi maallisiin asioihin neiti
Nipperin sysätessä häntä niin, että hän peräytyi myymälään.

"Näinkö sinä osoitat parantumistasi, kun rouva Richards on surrut
puolestasi kuukausimääriä?" tiuskaisi Susan seuraten poikaa sisälle.
"Missä herra Gills on?"

Rob, joka lievensi ensimmäisen neiti Nipperiin luomansa vihaisen
katseen huomatessaan Florencen olevan mukana, nosti kätensä tukkaan
tervehtiäkseen viimemainittua ja sanoi Susanille, että herra Gills oli
kaupungilla.

"Hae hänet kotiin", kovisti neiti Nipper, "ja sano, että neiti Dombey
on täällä".

"En tiedä, minne hän on mennyt", vastasi Rob.

"Onko tuo sinun elämänparannustasi!" huudahti Susan purevasti.

"No mutta kuinka minä voin mennä hakemaan häntä, kun en tiedä,
missä hän on?" valitti hätyytetty Rob. "Kuinka voitte olla niin
ajattelematon?"

"Sanoiko herra Gills, milloin hän tulee kotiin?" kysyi Florence.

"Kyllä, neiti", sanoi Rob kohottaen taas kätensä tukkansa kohdalle.
"Hän sanoi tulevansa kotiin varhain iltapäivällä. Siihen on kai vielä
aikaa pari tuntia."

"Onko hän kovin levoton sisarenpojastaan?" kysyi Susan.

"On, neiti", vastasi Rob kohdistaen sanansa mieluummin Florencelle ja
jättäen Nipperin huomioonottamatta, "minusta hän on kovin levoton.
Hän ei ole yhtä mittaa sisällä neljännestuntiakaan, neiti. Hän ei voi
olla paikallaan viittä minuuttia. Hän kuljeskelee sinne tänne kuin —
karkulainen", virkkoi Rob kumartuen eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta
akkunasta kyyhkyset ja keskeyttäen yrityksensä kohottaa sormet suuhunsa
ja viheltää niille uudelleen.

"Tunnetko erästä herra Gillsin ystävää, jonka nimi on kapteeni Cuttle?"
kysyi Florence vähän aikaa mietittyään.

"Sitäkö, jolla on koukku, neiti?" vastasi Rob tehden vasemmalla
kädellään kuvaavan liikkeen. "Kyllä, neiti. Hän oli täällä
toissapäivänä."

"Eikö hän ole käynyt täällä sen koommin?" kysyi Susan.

"Ei, neiti", vastasi Rob kohdistaen sanansa yhä Florencelle.

"Ehkä Walterin eno on lähtenyt sinne, Susan", huomautti Florence.

"Kapteeni Cuttlenko luokse?" virkkoi Rob. "Ei, hän ei ole mennyt sinne,
neiti. Sillä hän jätti nimenomaisen käskyn, että jos kapteeni Cuttle
tulisi, pitäisi minun sanoa hänelle, kuinka hämmästynyt isäntäni oli,
kun kapteeni ei tullut eilen, ja minun pitäisi viivyttää häntä täällä,
kunnes herra Gills tulisi takaisin."

"Tiedätkö, missä kapteeni Cuttle asuu?" kysyi Florence.

Rob vastasi myöntävästi ja ottaen käteensä rasvaisen muistikirjan
myymälän pöydältä luki osoitteen ääneen.

Florence kääntyi taas Susanin puoleen ja neuvotteli hänen kanssaan
matalalla äänellä, samalla kun Rob silmät pyöreinä katseli ja kuunteli,
muistaen Carkerin antaman salaisen tehtävän. Florence ehdotti, että
he lähtisivät kapteeni Cuttlen asunnolle, kuulisivat hänen omasta
suustaan, mitä hän ajattelisi siitä, ettei _Pojasta ja Perillisestä_
tullut mitään tietoja, ja toisivat hänet, mikäli mahdollista,
lohduttamaan Sol-ukkoa. Aluksi Susan vastusteli matkan pituuden
vuoksi, mutta kun hänen emäntänsä mainitsi vuokra-ajurin, peruutti
hän vastustelunsa ja taipui. He keskustelivat muutamia minuutteja,
ennenkuin tulivat tähän päätökseen. Sillä välin Rob katseli heitä
tarkoin ja kiinnitti huomionsa vuorotellen kumpaankin, kuin hänet olisi
valittu sovintotuomariksi.

Vihdoin Rob lähetettiin noutamaan ajoneuvoja vierailijoiden jäädessä
siksi ajaksi myymälään. Kun hän toi ne, nousivat molemmat neitoset
niihin, jättäen Sol-ukolle sanan, että he paluumatkallaan varmasti
poikkeaisivat häntä tervehtimään. Tuijotettuaan vaunujen jälkeen,
kunnes ne olivat kadonneet näkyvistä samoin kuin kyyhkysetkin nyt
olivat hävinneet, Rob istuutui myymäläpöydän taakse tärkeän näköisenä
ja ollakseen unohtamatta mitään siitä, mitä oli tapahtunut, teki
muistiinpanoja monille paperipalasille, tuhlaten paljon mustetta. Että
nämä asiakirjat paljastaisivat mitään, jos joutuisivat hukkaan, siitä
ei ollut vaaraa, sillä jo paljon ennen kuin jokin sana kuivui, muuttui
se Robille yhtä suureksi salaisuudeksi kuin jos hänellä ei olisi ollut
mitään osuutta sen syntymisessä.

Hänen vielä ollessaan tässä puuhassa pysähtyivät vuokravaunut
Brig-aukion kulmaan, kohdattuaan kuulumattomia vaikeuksia
kääntösiltain, vajottavien teiden, vaikeapääsyisten kanavien,
kuorma-ajurien, tynnyreitä ja pieniä pesulaitoksia kuljettavien
vaunujonojen ja monen muun sellaisen kiusankappaleen taholta, joita
suuressa kaupungissa on yllin kyllin. Silloin Florence ja Susan
astuivat maahan vaunuista ja lähtivät astelemaan katua pitkin ja
etsimään kapteeni Cuttlen asuntoa.

Onneton sattuma oli järjestänyt niin, että nyt oli muuan rouva
MacStingerin suuria siivouspäiviä. Silloin rouva MacStinger herätytti
itsensä erään poliisin avulla neljännestä vailla kolme aamulla
ja vaipui harvoin uneen ennen kahtatoista seuraavana yönä. Tämän
puuhan päätarkoitus näytti olevan se, että rouva MacStinger siirsi
kaikki huonekalut takana olevaan puutarhaan varhain aamunkoitteessa,
käveli tohveleissaan edestakaisin koko päivän ja toimitti huonekalut
taas paikoilleen pimeän tultua. Nämä askareet häiritsivät enimmin
pieniä MacStingereitä, jotka kuin yhtä mittaa pois tieltä kaahatut
kananpoikaset menettivät hetkellisimmänkin leposijan ja lisäksi
tavallisesti saivat osakseen aika lailla nokkimista emälinnun taholta.

Kun Florence ja Susan Nipper ilmestyivät rouva MacStingerin ovelle,
talutti kunnianarvoisa, mutta pelättävä nainen kahden vuoden ja
kolmen kuukauden ikäistä Alexander MacStingeriä käytävää pitkin
pakottaakseen hänet istumaan kadulle, ja pikku poika oli melkein musta
kasvoiltaan pidätettyään hengitystään rangaistuksen jälkeen, kun taas
viileä katukiveys tavallisesti vaikutti voimakkaana parannuskeinona
sellaisissa tapauksissa.

Rouva MacStingerin tunteita naisena ja äitinä loukkasi mitä syvimmin
se Alexanderiin kohdistuva säälintunne, jonka hän huomasi Florencen
kasvoissa. Siksi rouva MacStinger, sen sijaan että olisi tyydyttänyt
uteliaisuuttaan, ilmaisi nuo ihmisluonteen hienoimmat tunteet
ravistelemalla ja kolhimalla Alexanderia sekä ennen katukiveykselle
asettamista että sen jälkeen eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota
vieraisiin.

"Suokaa anteeksi, rouva", virkkoi Florence, kun lapsi taas oli päässyt
hengittämisen alkuun. "Onko tämä kapteeni Cuttlen talo?"

"Ei", vastasi rouva MacStinger.

"Eikö tämä ole numero yhdeksän?" kysyi Florence epäröiden.

"Kuka on sanonut, ettei se ole numero yhdeksän?" vastani rouva
MacStinger.

Susan Nipper puuttui silloin asiaan ja pyysi kysyä, mitä rouva
MacStinger tuolla tarkoitti ja tiesikö hän, kenelle puhui.

Vastaukseksi rouva MacStinger mittaili häntä kiireestä kantapäähän.
"Haluaisinpa tietää, mitä asiaa teillä kapteeni Cuttlelle", virkkoi hän.

"Vai niin. Siinä tapauksessa olen pahoillani, etten voi tyydyttää
uteliaisuuttanne", vastasi neiti Nipper.

"Susan, ole hiljaa", pyysi Florence. "Ehkä olette hyvä j; sanotte
meille, rouva, missä kapteeni Cuttle asuu, koska hän ei asu täällä."

"Kuka sen sanoo, ettei hän asu täällä?" tokaisi leppymätön rouva
MacStinger. "Minä sanoin, ettei tämä ole kapteeni Cuttlen talo — eikä
se olekaan hänen talonsa — ja soisin, ettei se koskaan tulisikaan hänen
omakseen — sillä kapteeni Cuttle ei ymmärrä, kuinka taloa hoidetaan
— eikä ansaitse, että hänellä olisi talo — tämä on minun taloni — ja
kun luovutan ylemmän kerroksen kapteeni Cuttlelle, en saa siitä mitään
kiitosta, vaan se on samaa kuin heittäisin helmiä sikojen eteen!"

Rouva MacStinger huusi tämän oikein kimeällä ja kovalla äänellä, jotta
se kuuluisi yläkerrokseen, ja työnsi joka lauseen tulemaan niinkuin
olisi ampunut rihlapyssyllä, jossa oli loppumaton määrä panoksia.
Viimeisen laukauksen jälkeen kuului yläkerrasta kapteenin ääni lievästi
moittivana. "Siivolla siellä!"

"Koska haluatte tavata kapteeni Cuttlea, niin tuolla hän on!" sanoi
rouva MacStinger tehden kädellään vihaisen liikkeen. Kun Florence
rohkaisi mielensä ja puhelua pitkittämättä astui ovesta sisään
Susanin seuraamana, alkoi rouva MacStinger taas hääriä edestakaisin
tohveleissaan, ja kadulla istuva Alexander, joka oli lakannut itkemästä
kuunnellakseen keskustelua, puhkesi taas parkumaan, huvittaen itseään
tämän surkean työn kestäessä, joka oli yksinomaan koneellista,
tarkastelemalla edessään aukenevaa näköalaa, jonka taustalla
erottautuivat vuokravaunut.

Kapteeni istui omassa huoneessaan kädet taskuissa ja sääret tuolin
alle koukistettuina kuin pienellä autiolla saarella, joka sijaitsi
keskellä saippuan ja veden ulappaa. Akkunat oli pesty, seinät ja uuni
puhdistettu, ja kaikki — uunia lukuunottamatta — oli märkää ja kiilsi
pehmeän saippuan ja hiekan jäljeltä, mikä antoi oman hajunsa huoneen
ilmalle. Keskellä tätä surullista näkyä kapteeni kyykötti alakuloisena
saarellaan, katseli ympäröivää vettä viheliäisen näköisenä ja näytti
odottavan jotakin ystävällistä laivaa, joka kulkisi ohitse ja veisi
hänet mukaansa.

Mutta kun kapteeni kääntäessään toivottomat kasvonsa ovelle näki
Florencen ilmestyvän seuralaisensa kanssa, eivät mitkään sanat voisi
kuvailla hänen hämmästystään. Kun rouva MacStingerin kaunopuheisuus
oli vaimentanut kaikki muut äänet melkein kuulumattomiksi, ei hän
ollut odottanut ketään harvinaisempaa vierasta kuin oluenkauppiasta
tai maidontuojaa. Kun siis Florence ilmestyi, tuli saaren rannalle
ja tarttui hänen käteensä, nousi kapteeni niin yllätettynä seisomaan
kuin olisi aluksi pitänyt tulijaa jonakin Lentävän Hollantilaisen
perheenjäsenenä.

Mutta maltettuaan kuitenkin heti taas mielensä hän piti ensin huolta
siitä, että Florence sijoitettaisiin kuivalle pohjalle, ja sen hän
onnellisesti suorittikin yhdellä kädenliikkeellä. Sitten hän taas
uskaltautui ulapalle, tarttui Susan Nipperin vyötäisiin ja kantoi
hänetkin saarelle. Senjälkeen hän syvän kunnioituksen ja ihailun
valtaamana nosti Florencen käden huulilleen, peräytyi vähän (sillä
saari ei ollut kyllin tilava kolmelle) ja katseli heihin saippuamerestä
säteillen kuin uusi Triton.

"Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne meidät", virkkoi Florence
hymyillen.

Sanomattoman mielissään kapteeni suuteli koukkuaan vastaukseksi ja
murisi kuin olisi hienon hieno kohteliaisuus kätketty hänen sanoihinsa:
"Malttia, malttia!"

"Mutta minä en saanut rauhaa", jatkoi Florence, "tulematta kysymään
teiltä, mitä ajattelette Walterista ja onko mitään syytä pelkoon ja
ettekö tahtoisi käydä lohduttamassa hänen enoparkaansa joka päivä,
kunnes saamme hänestä tietoja?"

Nyt kapteeni Cuttle kuin vaistomaisesti taputti kädellä päätään, jossa
ei ollut kovaa vahakangashattua, ja näytti hämmentyneeltä.

"Pelkäättekö Walterin puolesta?" kysyi Florence, jonka kasvoista
kapteeni (niin ihastunut hän oli) ei voinut hellittää silmiään.
Florencekin puolestaan tarkasteli häntä vakavasti ollakseen varma hänen
vastauksensa vilpittömyydestä.

"En, sydänkäpyseni, en pelkää", vastasi kapteeni Cuttle. "Walter on
kyllä sellainen poika, joka kestää aika lailla myrskyä ja tuottaa
sille prikille niin paljon onnea kuin suinkin on mahdollista. Walter",
lisäsi kapteeni silmäinsä loistaessa nuoren ystävän kiitosta ja koukun
kohotessa vahvistamaan seuraavia kauniita sanoja, "on sellainen poika,
jota voi nimittää sisäisen ja henkisen tarmon ulkonaiseksi ja näkyväksi
ilmestykseksi, ja kun tapaatte, pankaa se muistiin."

Florence, joka ei täydelleen käsittänyt loppuhuomautusta, vaikka
kapteeni nähtävästi oli tarkoittanut sen erittäin ajatusrikkaaksi ja
perinpohjin tyydyttäväksi, katseli lempeästi häneen odottaen kuulevansa
jotakin lisää.

"Minä en pelkää", toisti kapteeni. "Kieltämättä on niillä
leveysasteilla ollut harvinaisen pahoja myrskyjä, ja tuuli on ajanut
ja piessyt heitä mahdollisesti toiselle puolen maailmaa. Mutta laiva
on hyvä ja poika on hyvä, eikä ole helppoa, Jumalan kiitos" — kapteeni
kumarsi tässä vähän — "murtaa lujaa sydäntä, olkoon se sitten prikissä
tai ihmisrinnassa. Tällä kertaa se on kummassakin kohdassa ja panee
kaikki oikealle tolalle. Siksi en pelkää hitustakaan nyt vielä."

"Nyt vielä?" toisti Florence.

"En hitustakaan", vastasi kapteeni suudellen rautakoukkuaan, "ja
ennenkuin alan mitään pelätä, on Walter varmasti kirjoittanut kotiin
saarelta tai jostakin satamasta ja saanut kaikki hyvään kuntoon. Ja
mitä tulee vanhaan Sol Gillsiin", lisäsi kapteeni vakavan näköisenä,
"jota tahdon auttaa, seisten hänen rinnallaan, kunnes kuolema meidät
erottaa ja myrskytuulet puhaltavat, puhaltavat, puhaltavat — voitte
katsoa katekismuksesta", huomautti hän ohimennen, "sieltä löydätte ne
sanat — jos vanhaa Sol Gillsiä lohduttaisi kuulla merillä kiertäneen
miehen mielipiteitä, jolla on sellainen ymmärrys, että sillä voi
ryhtyä mihin tahansa, vaikka hän oppiaikanaan oli vähällä saada päänsä
murskaksi, ja jonka nimi on Bunsby, niin se mies voisi esittää hänelle
sellaisen mielipiteen hänen omassa huoneessaan, että hän ihan ällistyy.
Niin!" vahvisti kapteeni ylpeillen, "ällistyy yhtä paljon kuin jos hän
löisi päänsä ovea vasten!"

"No viedään se herra häntä tapaamaan, että kuulisimme, mitä hän sanoo!"
huudahti Florence. "Lähdettekö nyt mukaamme? Meillä on vaunut kadulla."

Kapteeni taputti taas päätään, jossa ei ollut vahakangashattua, ja
näytti hämmentyneeltä. Mutta samassa tapahtui kerrassaan omituinen
ilmiö. Ovi avautui ilman mitään valmisteluja ja puheena ollut kova
vahakangashattu lensi huoneeseen kuin lintu ja putosi kopisten
kapteenin jalkoihin. Sitten ovi sulkeutui yhtä pontevasti kuin oli
avautunutkin, eikä tapahtunut mitään, mikä olisi selittänyt ihmettä.

Kapteeni Cuttle otti lattialta hattunsa, käänteli sitä tyytyväisen
näköisenä ja alkoi kiilloittaa sitä hihallaan. Samalla hän tarkasteli
vieraitaan ja virkkoi matalalla äänellä:

"Nähkääs, minun olisi pitänyt käydä Sol Gillsin luona eilen ja tänään,
mutta hän otti hattuni eikä luovuttanut sitä. Sen pituinen se."

"Kuka otti, hyväinen aika?" kysyi Susan Nipper.

"Tämän talon emäntä, hyvä neiti", vastasi kapteeni käheästi kuiskaten
ja tehden salaperäisiä eleitä. "Meillä oli pieni sanasota näiden
lankkujen pesemisestä, ja hän — lyhyesti sanoen", jatkoi kapteeni
vilkaisten ovelle ja henkäisten syvään — "rajoitti vapauttani".

"Soisinpa, että hän olisi tekemisissä minun kanssani!" huudahti Susan
punastuen toiveensa voimakkuudesta. "Minä saisin hänet pysymään
kurissa!"

"Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?" tuumi kapteeni pudistaen
epäilevän näköisenä päätään, mutta katsellen ilmeisesti ihastuneena
Susanin epätoivoista rohkeutta. "En oikein usko. Se on kerrassaan
vaikea tehtävä. Hänen kanssaan on peräti vaikea tulla toimeen. Ette
voi, nähkääs, koskaan tietää, millä päällä hän on. Juuri kun luulette
hänen olevan suoraan edessänne, onkin hän takananne. Ja silloin kun
sattuu riivaus", lisäsi kapteeni hien kohotessa otsalle —. Ainoastaan
vihellys oli kyllin sisältörikas ilmaisemaan lauseen loppua, ja
senvuoksi kapteeni vihelsi arasti. Sitten hän taas pudisti päätään ja
uudelleen ihaillen neiti Nipperin suurenmoista rohkeutta toisti hiljaa:
"Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?"

Susan vastasi vain hymyillen itsetietoisesti, mutta siinä ilmeni
niin paljon uhmaa, että epätietoista on, kuinka kauaksi aikaa
kapteeni Cuttle olisi jäänyt häntä ihailemaan, jollei Florence
uudelleen levottomana olisi ehdottanut, että heti lähdettäisiin
viisaan Bunsbyn luokse. Kun kapteeni Cuttlelle näin muistutettiin
hänen velvollisuuttaan, painoi hän lujasti vahakangashatun päähänsä,
otti käteensä uuden kuhmuisen kepin, jonka oli hankkinut Walterille
lahjoittamansa sijaan, tarjosi käsivartensa Florencelle ja hankkiutui
marssimaan vihollisleirin lävitse.

Mutta nyt kävikin ilmi, että rouva MacStinger oli jo muuttanut mieltään
ja että hän, niinkuin kapteeni oli huomauttanut hänen usein tekevän,
oli asettunut toiselle suunnalle. Sillä saapuessaan alakertaan he
huomasivat mallikelpoisen naisen hakkaavan mattoja porraskivellä,
samalla kun Alexander, joka yhä istui kadulla, näkyi vain hämärästi
pölypilven takaa. Rouva MacStinger oli niin kokonaan vaipunut
talouspuuhiinsa, että kun kapteeni vieraineen astui hänen ohitseen,
hän hakkasi mattojaan entistä kovemmin eikä yhdelläkään sanalla tai
eleellä osoittanut huomaavansa heidän läheisyyttään. Kapteeni oli niin
mielissään tästä helposta pakoonpääsystä — vaikkakin mattojen pöly
vaikutti häneen kuin tukeva nuuska-annos ja sai hänet aivastelemaan
niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia — että tuskin uskoi hyvää
onneaan, mutta useammin kuin kerran hän oven ja vuokravaunujen välillä
katsahti taakseen silminnähtävästi peläten, että rouva MacStinger
lähtisi vielä ajamaan häntä takaa.

Mutta he saapuivat kuitenkin Brig-aukion kulmaan joutumatta
pienimmänkään häiriön uhreiksi vihollisen taholta. Kapteeni kiipesi
ajurin istuimelle — sillä hänen ritarillisuutensa ei sallinut hänen
ajaa sisällä naisten kanssa, vaikka häntä pyydettiin niin tekemään
— ja ohjaili siinä kapteeni Bunsbyn alusta kohti, jota nimitettiin
_Varovaksi Claraksi_ ja joka sijaitsi likellä Ratcliffea.

Kun he olivat saapuneet sen laiturin luokse, missä tämän suuren
kapteenin laiva oli noin viidensadan muun joukkoon ahdettuna, sekaisten
köysistöjen näyttäessä puolittain rikotuilta seiteiltä, ilmestyi
kapteeni Cuttle vaunujen akkunan taakse ja pyysi Florencea ja neiti
Nipperiä seuraamaan häntä laivalle. Samalla hän huomautti, että Bunsby
oli äärimmäisen helläsydäminen naisia kohtaan ja ettei mikään niin
hyvin saattaisi hänen laajaa älyään oikealle tolalle kuin Florencen ja
Susanin ilmestyminen _Varovalle Claralle_.

Florence suostui mielellään. Kapteeni tarttui hänen pieneen käteensä
suurella kourallaan ja talutti hänet suojelevaisuuden, isällisyyden,
ylpeyden ja juhlallisuuden sekaisin tuntein, joita oli hauska panna
merkille, muutamien hyvin likaisten laivankansien ylitse, kunnes he
saapuessaan _Claran_ luokse huomasivat tämän varovaisen aluksen (joka
sijaitsi äärimmäisellä laidalla) nostaneen laskuportaansa ja noin
viitisen jalkaa vettä olevan sen ja lähimmän vierustoverin välillä.
Kapteeni Cuttlen selityksestä kävi ilmi, että suurta Bunsbya samoin
kuin häntä itseäänkin kohteli julmasti hänen emäntänsä ja että kun
kohtelu tällä kertaa oli niin tyly, ettei hän voinut sitä enää kauemmin
kestää, oli hän järjestänyt tämän kuilun heidän välilleen viimeisenä
pelastuskeinona.

"Clara o-hoi!" huusi kapteeni, sovittaen kätensä torveksi suulleen.

"O-hoi!" huusi kuin kapteenin kaikuna poika, joka nousi näkyviin kannen
alta.

"Onko Bunsby laivassa?" kysyi kapteeni huutaen pojalle niin jyrisevällä
äänellä kuin laiva olisi kilometrin eikä parin kolmen kyynärän päässä.

"Kyllä, kyllä!" kiljui poika yhtä kovaa.

Sitten poika työnsi lankun kapteeni Cuttlelle, joka sijoitti sen
huolellisesti ja talutti Florencen ylitse palaten heti ohjaamaan
neiti Nipperiä. Niin he pääsivät _Varovaan Claraan_, jonka kiinteään
köysistöön oli ripustettu kuivumaan erilaisia liehuvia vaatekappaleita
ynnä muutamia kieliä ja makrilleja.

Heti senjälkeen kohosi hitaasti näkyviin kajuutanaukosta suuri
pää, jonka mahonginruskeissa kasvoissa oli yksi liikkumaton silmä
ja toinen liikkuva, samaten kuin muutamissa majakoissa. Tätä päätä
reunustivat takkuinen karva ikäänkuin rohdintukko, jolla ei ollut
mitään nimenomaista taipumusta kallistua pohjoiseen, itään, länteen
tai etelään, vaan joka osoitti kaikkiin neljään kompassinsuuntaan
ja jokaiseen välikohtaankin. Päätä seurasi tavattoman leveä leuka,
paidankaulus ja kaulahuivi ynnä paksu perämiehen takki ja paksut
perämiehen housut, joiden suurilla puunapeilla koristettu vyöhihna oli
niin leveä ja korkea, että se korvasi liivit. Kun housujen alaosakin
tuli esille, seisoi Bunsby kokonaan näkyvissä, kädet suunnattoman
suurissa taskuissa ja katse suunnattuna, ei kapteeni Cuttleen eikä
naisiin, vaan maston huippuun.

Tämän kookkaan ja vantteran filosofin jyhkeä ulkomuoto, kun hänen
tavattoman punaisilla kasvoillaan lisäksi asusti mitä suurimman
vaiteliaisuuden ilme, joka ei mitenkään ollut ristiriidassa hänen
luonteensa kanssa, melkein pelästytti kapteeni Cuttlea, vaikka hän oli
hyvin tuttu. Hän kuiskasi Florencelle, että Bunsby ei ollut eläissään
osoittanut hämmästystä ja ettei hänen luultu sitä käsittävänkään.
Kun liikkuva silmä oli tarkastellut kyllikseen mastonhuippua, sitten
vilkaissut taivaanrantaan ja vihdoin näytti siirtyvän kapteeni Cuttleen
päin, kysyi hän:

"No, Bunsby veikkonen, mitä kuuluu?"

Syvä, karkea, käheä ääni, jolla ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä
Bunsbyn kanssa ja jolla ei ollut pienintäkään vaikutusta hänen
ilmeeseensä, vastasi: "Kas vain, kaveri, kuinka sinua vetelee?" Samalla
Bunsbyn oikea käsi pujahti näkyviin taskusta, pudisti kapteenin kättä
ja palasi entiseen paikkaansa.

"Bunsby", virkkoi kapteeni käyden suoraan asiaan, "sinähän olet järkevä
mies, joka osaat antaa meille hyvän neuvon. Tässä on nuori neiti, joka
haluaisi kuulla, mitä ajattelet ystävästäni Walterista. Samaa haluaa
toinen ystäväni, Sol Gills, johon sinun kannattaisi lähemmin tutustua,
sillä hän on tiedettä harrastava mies, ja tiede on keksintöjen äiti
eikä tunne mitään lakia. Bunsby, tahdotko mielikseni lyöttäytyä
seuraamme ja tulla mukaamme?"

Suuri kapteeni, joka näytti ilmeestään päättäen aina tarkastelevan
jotakin äärimmäisen kaukaista, huomaamatta mitään kymmentä kilometriä
lähempänä näkyvää, ei vastannut sanaakaan.

"Tuossa on mies", sanoi kapteeni kääntyen molempien naisten puoleen ja
osoittaen Bunsbya ojennetulla koukullaan, "joka on pudonnut useammin
kuin mikään muu elävä ihminen. Häntä on kohdannut useampi tapaturma
kuin merimiessairaalan kaikkia potilaita yhteensä. Nuoruudenpäivinään
hän sai päänsä ulkokuoreen niin monta puomin, kangen ja pultin
iskua kuin tarvitaan huvialuksen rakentamiseen, ja kuitenkin hän on
säilyttänyt ymmärryksensä, sen sanon, ja sellaisen ymmärryksen, ettei
sen vertaista ole maalla eikä merellä."

Juro laivanpäällikkö näytti ilmaisevan tyytyväisyytensä tähän
ylistykseen liikauttamalla vähän kyynärpäitään, mutta jos hänen
kasvonsa olisivat olleet yhtä kaukana kuin hänen katseensa, olisivat ne
tuskin voineet antaa vähemmän käsitystä hänen ajatuksistaan.

"Kaveri", virkkoi Bunsby äkkiä ja kumartui katsomaan edessään olevan
puomin alitse, "mitä naiset haluavat juoda?"

Kapteeni Cuttle, jonka hienotunteisuutta tämä Florenceen kohdistuva
kysymys loukkasi, veti filosofin syrjään, näytti selittävän hänelle
jotakin ja seurasi häntä alas. Siellä kapteeni ollakseen loukkaamatta
laivan isäntää joi ryypyn viinaa, jonka Florence ja Susan katsellen
alas avonaisen kattoakkunan kautta näkivät filosofin kaatavan itselleen
ja ystävälleen, vaivoin löytäen jalansijan makuusijansa ja hyvin
pienen messinkikamiinin välissä. Pian he ilmestyivät taas kannelle, ja
kapteeni Cuttle, iloiten yrityksensä onnistumisesta, talutti Florencen
takaisin vuokravaunuihin, Bunsbyn seuratessa ohjaillen neiti Nipperiä,
jonka ympärille hän (nuoren naisen suureksi kiusaksi) oli kiertänyt
käsivartensa kuin sininen karhu.

Kapteeni työnsi filosofin sisään vaunuihin ja riemuitsi niin suuresti
saatuaan hänet haltuunsa, ettei voinut olla usein kurkistamatta
Florencea kohti ajajan takaisesta pikku akkunasta ja ilmaisematta
iloaan hymyilemällä ja osoittelemalla sormella otsaansa selittääkseen,
että Bunsby mietti kovasti. Sillä välin Bunsby, joka yhä piteli
neiti Nipperiä vyötäisistä (sillä hänen ystävänsä kapteeni ei ollut
liioitellut hänen sydämensä hellyyttä), säilytti itsepintaisesti
vakavan ryhtinsä eikä osoittanut muuten huomaavansa Susania tai
muutakaan.

Sol-ukko, joka oli sillä välin tullut kotiin, otti heidät vastaan
ovella ja kutsui heitä heti pieneen takahuoneeseensa, joka oli
kummallisesti muuttunut Walterin poistuttua. Pöydällä ja siellä
täällä huoneessa oli karttoja, joiden mukaan laivakojeiden kauppias
oli raskain sydämin tuon tuostakin seurannut kadonneen laivan kulkua
meren poikki ja joita hän parin vieläkin kädessään olevan kompassin
avulla oli hetki sitten mitannut, kuinka kauas sen oli täytynyt poiketa
suunnastaan joutuakseen tuuliajolle tuonne tai tänne, ja koettanut
varmistua siitä, että pitkä aika sai kulua, ennenkuin toivo oli
kokonaan mennyt.

"Onkohan se ajelehtinut tuonne", tuumi hän tarkastellen miettiväisenä
karttaa. "Mutta ei, se on melkein mahdotonta. Vai onko myrsky voinut
sitä painaa, — mutta se ei ole todennäköistä. Tai saattaisiko toivoa,
että se olisi niin paljon poikennut suunnastaan, — mutta tuskin
minäkään voin sitä otaksua!" Tuollaisia katkonaisia mietteitä hautoen
vanha Sol Gills istuskeli suuren kartan ääressä eikä voinut siinä
löytää ainoaakaan toivonhiventä, joka olisi ollut kyllin suuri, jotta
olisi voinut siihen sijoittaa kompassin kärjen.

Florence huomasi heti — sitä olisikin ollut vaikea olla huomaamatta
— että ukossa oli tapahtunut omituinen, sanoin selittämätön muutos,
ja että samalla kun hänen käytöksensä oli paljon levottomampi
ja epäröivämpi kuin tavallisesti, siinä ilmeni kuitenkin outoa
päättäväisyyttä, joka pani Florencen ymmälle. Kerran hän kuuli ukon
puhuvan sekaisin, sillä kun Florence sanoi olevansa pahoillaan siitä,
ettei ollut tavannut häntä käydessään täällä aikaisemmin, vastasi Sol
Gills aluksi, että hän oli käynyt Florencea tapaamassa, ja näytti heti
sitten katuvan sanojaan.

"Oletteko käynyt minua kysymässä?" kysyi Florence. "Tänäänkö?"

"Niin, rakas nuori neiti", vastasi ukko katsellen vuoroin häneen,
vuoroin toisaanne hämmentyneen näköisenä. "Halusin nähdä teitä omin
silmin ja kuulla äänenne omin korvin vielä kerran ennen —". Sitten hän
vaikeni.

"Ennen mitä? Ennenkuin —?" sanoi Florence laskien kätensä hänen
käsivarrelleen.

"Sanoinko 'ennen'?" vastasi Sol-ukko. "Jos sanoin niin, tarkoitin
varmasti: ennenkuin saamme tietoja rakkaalta pojaltani."

"Ette ole oikein hyvässä voinnissa", huomautti Florence hellästi.
"Olette ollut niin kovin levoton. Minä olen varma siitä, ettette ole
terve."

"Olen niin hyvässä kunnossa kuin minun ikäiseni mies suinkin voi
toivoa", vastasi ukko puristaen oikean kätensä nyrkkiin ja ojentaen sen
Florencea kohti. "Katsokaahan! Tuo on luja. Eikö sen omistaja ole yhtä
kykenevä päättäväisyyteen ja lujuuteen kuin moni nuorempi mies? Niin
luulen. Saammepa nähdä."

Muutosta huomasi enemmän hänen käytöksessään kuin sanoissaan, vaikka
nekin painuivat Florencen mieleen, ja se vaikutti häneen niin, että hän
olisi tahtonut heti uskoa levottomuutensa kapteeni Cuttlelle, jollei
kapteeni olisi käyttänyt hetkeä hyväkseen ryhtymällä selittelemään
niitä asianhaaroja, joista haluttiin kuulla viisaan Bunsbyn
mielipidettä, ja pyytämällä syvämietteistä filosofia ilmaisemaan
kantansa.

Bunsby, jonka katse yhä oli suunnattuna jonnekin Lontoon ja Gravesendin
puoliväliin, ojensi pari kolme kertaa voimakkaan oikean käsivartensa
kuin koettaen kietoa sitä neiti Nipperin hoikille vyötäisille mielensä
virkistämiseksi, mutta kun nuori nainen vetäytyi vastenmielisyyttä
osoittaen pöydän toiselle puolen, ei _Varovan Claran_ kapteenin
hellä sydän keksinyt ilmaisumuotoa ajatuksilleen. Tehtyään muutamia
epäonnistuneita yrityksiä tähän suuntaan hän virkkoi seuraavaan tapaan
kääntymättä erikoisesti kenenkään puoleen — tai oikeammin hänen äänensä
puhui omasta aloitteestaan ikäänkuin jonkin ulkopuolisen hengen
vaikutuksesta:

"Nimeni on Jack Bunsby!"

"Hänet on kastettu Johniksi!" huudahti ihastunut kapteeni Cuttle.
"Kuulkaa häntä!"

"Ja siinä mitä sanon", jatkoi ääni vähän ajan kuluttua, "siinä myös
pysyn".

Kapteeni Cuttle, joka piti kiinni Florencen käsivarresta, nyökäytti
päätään toisille ja näytti sanovan: "Nyt hän rupeaa puhumaan. Tätä minä
juuri tarkoitin tuodessani hänet."

"Siis, miksi ei?" jatkoi ääni. "Jos niin on, niin mikä sitten on
haittana? Voiko kukaan sanoa toisin? Ei! Eteenpäin siis!"

Kun ääni oli ehtinyt näin pitkälle, vaikeni se ja levähti.

Sitten se jatkoi hyvin hitaasti seuraavaan tapaan:

"Uskonko minä, että _Poika ja Perillinen_ on mennyt pohjaan, pojat?
Mahdollisesti. Sanonko niin? Mitä? Kun laiva lähtee Pyhän Yrjön
kanavasta hietasärkkiä kohti, niin mitä on suoraan sen edessä?
Goodwins-matalikot. Sen ei ole pakko ajaa niille, mutta mahdollista
se on. Tämän huomautuksen merkitys on sen käyttämisessä. Se ei ole
minun asiani. Eteenpäin siis, pitäkää tarkoin silmällä sitä, mitä on
edessänne, ja onnea matkalle!"

Nyt lähti ääni takahuoneesta kadulle vieden _Varovan Claran_ kapteenin
kerallaan ja seuraten häntä taas laivalle, missä hän heti asettui
nukkumaan ja virkisti itseään pikku unella.

Filosofin sanankuulijat olivat jääneet selittämään hänen viisauttaan
oman käsityksensä mukaan, mikä oli Bunsbyn kolmijalan päätuki, samoin
kuin se on monen muun ennustajan peruspylväitä, ja katselivat toinen
toistaan, hieman epävarman näköisinä. Sillä välin oli Rob Hioja
käyttänyt hyväkseen vapautta kurkistaa sisään ja kuunnellut katossa
olevasta akkunasta ja tuli nyt alas portaita perin neuvottomana. Mutta
kapteeni Cuttle, jonka ihailu Bunsbya kohtaan oli, jos mahdollista,
paisunut sen loistavan tavan johdosta, kuinka hän oli vahvistanut
mainettaan ja kestänyt juhlallisen kokeen, alkoi selittää, ettei Bunsby
tarkoittanut mitään muuta kuin laivan varmaa turvallisuutta, ettei
Bunsbylla ollut mitään pahoja aavistuksia, että tuollainen ajatus hänen
tapaisensa miehen esittämänä oli oikea toivon ankkuri mitä parhaimmalla
paikalla. Florence koetti uskoa kapteenin olevan oikeassa, mutta
Nipper, jonka käsivarret olivat lujasti ristissä, pudisti päätään,
ilmaisten siten jyrkästi eriävän mielipiteensä, eikä uskonut Bunsbyyn
enemmän kuin Perchiinkään.

Filosofin lausunnoista ei näkynyt myöskään Sol-ukon mielentila
muuttuneen, sillä hän harhaili yhä ulapoilla kompassit kädessä eikä
keksinyt niille mitään lepokohtaa. Vasta kun Florence kuiskasi joitakin
sanoja hänen korvaansa, keskeytti hän puuhansa, ja silloin kapteeni
Cuttle laski raskaan kätensä hänen olkapäälleen.

"Miltäs näyttää, Sol Gills?" kysyi hän sydämellisesti.

"Niin ja näin, Ned", vastasi ukko. "Olen tänä iltapäivänä muistellut,
että samana päivänä, kun Walter rupesi Dombeyn palvelukseen ja tuli
kotiin myöhään päivälliselle ja istui juuri tuossa, missä sinä nyt
seisot, me puhelimme myrskystä ja haaksirikosta, ja minä tuskin sain
hänen ajatuksensa irti siitä aiheesta."

Mutta kohdatessaan Florencen katseen, joka oli kiintynyt hänen
kasvoihinsa vakavan ja tutkivan näköisenä, ukko vaikeni ja hymyili.

"Pysy vain reippaalla mielellä, vanha veikko!" virkkoi kapteeni.
"Sanonpa sinulle jotakin, Sol Gills. Senjälkeen kun olen saattanut
kotiin neiti Dombeyn" — tässä kapteeni heitti koukullaan lentosuukon
Florencelle — "tulen takaisin ja kuljetan sinua mukanani koko
loppupäivän. Mennään yhdessä syömään päivällistä jonnekin, Sol."

"Ei tänään, Ned", vastasi Sol Gills nopeasti ja näytti tavattoman
pelästyneeltä ehdotuksesta. "Ei tänään, sitä en voi!

"Miksi et?" kysyi kapteeni tuijottaen häneen hämmästyneenä.

"Minulla — minulla on niin paljon tekemistä. Minä — minä tahdon
ajatella ja järjestellä. En tosiaankaan voi lähteä, Ned. Minun täytyy
taas lähteä ulos ja olla yksin ja harkita niin monta asiaa tänään."

Kapteeni katseli laivakojeiden kauppiasta, sitten Florencea ja taas
edellistä. "Huomenna siis", ehdotti hän lopulta.

"Niin, huomenna kyllä", vastasi ukko. "Muista minua huomenna. Niinpä
niin, huomenna."

"Minä tulen varhain aamulla, muista se, Sol Gills", varoitti kapteeni.

"Kyllä, kyllä, Ensimmäiseksi huomisaamuna", virkkoi Sol, "ja nyt
hyvästi, Ned Cuttle, ja Jumala sinua suojelkoon!"

Puristettuaan kapteenin molempia käsiä tavattoman hartaasti Sol-ukko
kääntyi Florencen puoleen, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja painoi
ne huulilleen. Sitten hän joudutti tyttöä kummallisen kiireesti
ulkona odottaviin ajoneuvoihin Kaiken kaikkiaan hän teki kapteeni
Cuttleen sellaisen vaikutuksen, että tämä kääntyi vielä Robin puoleen
ja kehoitti häntä olemaan erikoisen kohtelias ja huomaavainen
isännälleen seuraavaan aamuun asti. Tälle määräykselle hän antoi
suurempaa pontta painamalla shillingin Robin kouraan ja lupaamalla
puoli shillingiä seuraavana aamupäivänä. Sitten kapteeni Cuttle, joka
piti itseään Florencen luonnollisena ja laillisena henkivartijana,
nousi ajajan viereen tuntien selvästi tärkeytensä ja saattoi hänet
kotiin. Hyvästellessä hän vakuutti Florencelle auttavansa Sol Gillsiä
luotettavasti ja uskollisesti ja kysyi vielä kerran Susan Nipperiltä,
voimatta unohtaa hänen urhoollisia sanojaan rouva MacStingeristä:
"Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?"

Kun aution talon ovi oli sulkeutunut neitosten mentyä sisään, palasivat
kapteenin ajatukset vanhaan laivakojeiden kauppiaaseen, ja hänestä
tuntui olo epämiellyttävältä. Senvuoksi hän ei lähtenytkään kotiin,
vaan käveli edestakaisin katuja pitkin iltaan asti ja söi myöhään
päivällistä eräässä Cityn sokkeloisessa pikku kapakassa. Siellä oli
kiilanmuotoinen vierashuone, jonne kokoontui paljon vahakangashattuisia
henkilöitä. Kapteenin päätarkoitus näet oli viettää aikaa pimeään asti,
jolloin hän tahtoi sivuuttaa Sol Gillsin myymälän ja kurkistaa sisään
akkunasta, kuten hän sitten tekikin. Takahuoneen ovi oli silloin auki,
ja hän saattoi nähdä vanhan ystävänsä kirjoittavan touhuissaan pöydän
ääressä, samalla kun pieni merikadetti, joka jo oli tuotu suojaan
yökastetta vastaan, katseli häntä myymäläpöydältä. Sen alla valmisteli
Rob Hioja itselleen vuodetta, minkä jälkeen myymälä piti suljettaman.
Rauhoittuneena levollisesta näystä kapteeni suuntasi kulkunsa
Brig-aukiolle päin, päättäen nostaa ankkurin varhain seuraavana aamuna.




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Rakastavan sydämen tutkistelua


Sir Barnet ja lady Skettles, kumpikin kelpo ihmisiä, asuivat kauniissa
huvilassa Fulhamissa Thamesin rannalla. Tämä paikka oli maailman
parhaita silloin, kun sattui olemaan kilpasoutu niillä tienoin, mutta
muina aikoina sillä oli omat pikku epämukavuutensa, joiden joukosta voi
mainita sen, että jokivesi välistä ilmestyi vierashuoneeseen ja samalla
ruohokenttä ja istutukset katosivat näkyvistä.

Sir Barnet Skettlesin persoonallisen tärkeyden näkyvimpinä merkkeinä
olivat vanhanaikainen kultainen nuuskarasia ja raskas silkkinen
nenäliina, jonka hän veti taskustaan mahtipontisella liikkeellä
kuin lipun ja käytti sitä kummallakin kädellään yhtaikaa. Hänen
elämäntarkoituksenaan oli lakkaamatta laajentaa tuttavapiiriään. Samoin
kuin raskas kappale veteen pudottuaan — emme siten tahdo mitenkään
halventaa niin arvokasta herrasmiestä tällä vertauksella — samoin myös
sir Barnet joutui yhä laajentamaan piiriä ympärillään, kunnes ei enää
ollut tilaa jäljellä. Tai samoin kuin ilmassa sävel, jonka värinä
nerokkaan uudenaikaisen ajattelijan mielestä ei voi muuta kuin yhä
edetä loppumattomien etäisyyksien halki, ei mikään muu kuin maallisen
vaelluksen päättyminen voinut keskeyttää sir Barnet Skettlesiä hänen
löytöretkellään yhteiskuntajärjestelmän lävitse.

Sir Barnet oli ylpeä voidessaan tutustuttaa ihmisiä toisiinsa. Hän
piti tästä harrastuksesta sen itsensä tähden, ja sitäpaitsi se edisti
hänen elämäntarkoitustaan. Jos sir Barnetin esimerkiksi onnistuisi
saada käsiinsä uusi tulokas tai maalainen aatelismies ja houkutella
hänet vieraanvaraiseen huvilaansa, oli hänellä tapana sanoa seuraavana
päivänä: "Jaha, hyvä herra, tahtoisitteko tutustua johonkuhun? Kenet
mielellänne tapaisitte? Miellyttävätkö teitä kirjailijat tai maalarit
tai kuvanveistäjät tai näyttelijät tai jotkut sentapaiset henkilöt?"
Mahdollisesti vieras vastasi myöntävästi ja mainitsi jonkun, jota
sir Barnet ei tuntenut henkilökohtaisesti paremmin kuin Ptolemaios
Suurtakaan. Sir Barnet vastasi, ettei mikään ollut helpompaa, koska
hän tunsi asianomaisen oikein hyvin. Sitten hän heti lähti tapaamaan
mainittua henkilöä, jätti käyntikorttinsa ja kirjoitti mukaan lyhyen
kirjeen: "Kunnioitettava herra — vero, jonka saatte suorittaa
huomatusta asemastanne — hyvä ystäväni haluaa luonnollisesti — lady
Skettles ja minä toivomme samoin — luottaen siihen, että nero on
sovinnaisten tapojen yläpuolella, uskallamme pyytää teitä suomaan
meille sen erikoisen kunnian, että" j.n.e., ja niin hän iski kaksi
kärpästä kuoliaaksi yhdellä kertaa.

Käyttäen ahkerasti nuuskarasiaansa ja nenäliinaansa sir Barnet Skettles
esitti tavallisen kysymyksensä myös Florencelle, joka oli saapunut
sinne vierailulle edellisenä iltana. Florence kiitti häntä ja sanoi,
ettei ollut ketään erikoista henkilöä, jota hän tahtoisi tavata, mutta
tietysti hän tuskaisin sydämin samalla ajatteli Walter-parkaa. Kun
sir Barnet Skettles toisti ystävällisen tarjouksensa virkkaen: "Rakas
neiti Dombey, oletteko varma siitä, ettette voi muistaa ketään, johon
arvoisa isänne — jolle pyydän teitä esittämään lady Skettlesin ja minun
parhaat terveiseni, kun kirjoitatte — soisi teidän tutustuvan?" oli
ehkä luonnollista, että Florencen pääparka painui vähän kumaraan ja
että hänen äänensä värisi hänen vastatessaan hiljaa kieltävästi.

Skettles nuorempi, jonka kaulanauha oli entisestään jäykistynyt ja
mieliala tasoittunut, oli kotona viettämässä lomaansa ja näytti
olevan kovasti pahoillaan erinomaisen äitinsä vaatimuksesta osoittaa
kaikenlaista huomaavaisuutta Florencelle. Toinen suurempi vääryys, joka
kuohutti nuoren Barnetin sielua, oli tohtori ja rouva Blimberin seura,
heidät kun oli kutsuttu viemisille hänen isänsä harjahirren alle.
Heistä sanoi nuorukainen usein, että hän olisi mieluummin suonut heidän
viettävän loma-aikaansa Jerikossa.

"Onko ketään, jonka te haluaisitte saada tänne, tohtori Blimber?" kysyi
sir Barnet Skettles kääntyen tämän herran puoleen.

"Olette kovin ystävällinen, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber. "En
tosiaankaan keksi ketään erikoista. Ylimalkaan tutustun mielelläni
lähimmäisiini, sir Barnet. Kuinka sanookaan Terentius? Kenen pojan isä
tahansa herättää minun mielenkiintoani."

"Toivooko rouva Blimber tapaavansa jonkun huomattavan henkilön?" kysyi
sir Barnet kohteliaasti.

Rouva Blimber vastasi suloisesti hymyillen ja pudistaen taivaansinistä
myssyään, että jos sir Barnet voisi tutustuttaa hänet Ciceroon,
olisi hän itse pyytänyt, mutta koska sellainen esittely ei ollut
mahdollinen ja hän jo sai nauttia sir Barnetin ja hänen rakastettavan
puolisonsa seurasta, samalla ollen miehensä, tohtorin, kanssa hyvässä
tuttavuussuhteessa nuoreen Skettlesiin — mainittu nuorukainen nyrpisti
tässä nenäänsä — ei hän pyytänyt mitään muuta.

Asiain näin ollen sir Barnetin oli pakko toistaiseksi tyytyä koolla
olevaan seuraan. Florence oli iloinen siitä, sillä hän tutki erästä
asiaa heidän keskuudessaan, ja se oli liian lähellä hänen sydäntään ja
liian kallis ja tärkeä antaakseen sijaa millekään muulle harrastukselle.

Talossa vieraili myös joitakin lapsia, jotka olivat vanhempiinsa yhtä
avomielisessä ja onnellisessa suhteessa kuin ruusuposkiset pienokaiset
vastapäätä Florencen kotia. Heidän ei tarvinnut lainkaan hillitä
rakkauttaan, vaan he saivat ilmaista sitä vapaasti. Florence koetti
päästä selville heidän salaisuudestaan, koetti keksiä, missä hän itse
oli tehnyt virheen, minkä yksinkertaisen taidon he osasivat, jota
hän ei tuntenut, kuinka he voisivat opettaa häntä osoittamaan isälle
rakkauttaan ja voittamaan hänen vastarakkauttaan.

Päiväkausia Florence tarkkasi näitä lapsia. Monena kirkkaana aamuna hän
nousi vuoteestaan loistavan auringon keralla ja käveli edestakaisin
joen rannalla, ennenkuin kukaan muu oli liikkeellä, katseli heidän
huoneittensa akkunoihin ja ajatteli heitä, jotka nukkuivat siellä niin
hellän huolenpidon ja rakastavien ajatusten suojelemina. Silloin hän
tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin ollessaan suuressa kotitalossaan
ihan yksin ja oli välillä sitä mieltä, että hänen oli siellä parempi
olla kuin täällä ja että siellä saattoi paremmassa rauhassa kätkeytyä
kaikelta kuin sekaantumalla ikätoveriensa joukkoon ja huomaamalla,
kuinka erilainen hän oli toisten rinnalla. Mutta jatkaen innokkaasti
tutkimuksiaan, vaikka hänen sydämensä vuoti verta joka kerta kun hän
käänsi lehden tässä vaikeassa kirjassa, Florence jäi heidän seuraansa
ja toivoi kärsivällisesti saavuttavansa sen taidon, jota hän kaipasi.

Voi, kuinka sen saavuttaisi! Kuinka pääsisi edes alkuun! Täällä
oli tyttäriä, jotka nousivat aamuisin ja menivät iltaisin levolle
varmoina isiensä rakkaudesta. Heillä ei ollut mitään vastahakoisuutta
voitettavana, ei mitään kylmyyttä pelättävänä, ei mitään
tyytymättömyyttä poistettavana. Kun aamu kului ja akkunat avautuivat
toinen toisensa jälkeen ja kaste alkoi kuivua kukilta ja ruohossa
ja nuoret jalat liikkua ruohokentällä, silloin Florence katseli
ympärillään olevia kirkkaita kasvoja ja mietti, mitä voisi noilta
lapsilta oppia. Liian myöhäistä oli oppia heiltä; jokainen saattoi
pelotta lähestyä isäänsä, ojentaa huulensa suutelemaan ja kietoa
käsivartensa kaulalle, joka kumartui hyväilemään. Hän ei voinut
aloittaa niin rohkeasti. Voi, oliko mahdollista, että toivo hupeni sitä
mukaa kuin hän tutki asiaa!

Hän muisti hyvin, että se vanha nainenkin, joka oli ryöstänyt hänet
hänen ollessaan pieni lapsi ja jonka kuva ja asunto ynnä kaikki,
mitä silloin oli sanottu ja tehty, oli painunut hänen mieleensä
niin lähtemättömän selvästi kuin kauheat vaikutelmat varhaisina
elämänvuosina juurtuvat mieleen — oli puhunut hellästi tyttärestään
ja kuinka hirveästi hänkin oli valittanut, kun toivoton ero lapsesta
tuotti hänelle tuskaa. Mutta tätä muistellessaan hän palautti
mieleensä, että hänen oma äitinsä oli rakastanut häntä. Joskus taas,
kun hänen ajatuksensa äkkiä palasivat siihen juopaan, joka oli hänen
ja hänen isänsä välillä, hän vapisi, ja kyyneleet valuivat kasvoille
hänen kuvitellessaan mielessään, että kenties hänen äitinsä, jos vielä
eläisi, alkaisi tuntea vastenmielisyyttä häntä kohtaan, koska hän ei
tuntenut sitä taitoa, jolla olisi voinut lepyttää isänsä, eikä ollut
sitä tuntenut syntymästään alkaen. Hän tiesi, että tämä kuvittelu
teki vääryyttä hänen äitinsä muistolle ja ettei siinä ollut mitään
perää, mutta kuitenkin hän koetti niin hartaasti myöntää isänsä olevan
oikeassa ja panna kaikki omaksi viakseen, ettei voinut estää tätä
luulottelua kulkemasta synkän pilven lailla sielunsa taustan ylitse.

Pian Florencen jälkeen saapui muiden vieraiden joukossa kaunis
orpo tyttö, kolme neljä vuotta häntä nuorempi, ja mukana hänen
tätinsä, harmaatukkainen rouva, joka puheli paljon Florencelle ja
joka mielelläänkin kuunteli (samoin kuin kaikki muutkin) hänen
lauluaan iltaisin ja silloin istui aina hänen vieressään äidillisen
ystävällisenä. He olivat olleet talossa vasta pari päivää, kun
Florence eräänä lämpimänä aamuna istui puutarhan huvimajassa ja
miettiväisenä katseli oksien lomitse lapsiryhmää ruohokentällä, punoen
kukkaseppelettä erään heidän joukossaan olevan kaikkien suosiman pikku
olennon päähän. Silloin hän kuuli mainitun rouvan ja pikku tytön
astelevan edestakaisin läheisellä lehtokujalla ja puhelevan hänestä.

"Onko Florencekin orpo niinkuin minä?" kysyi lapsi.

"On, kultaseni. Hänellä ei ole äitiä, mutta hänen isänsä elää."

"Käykö hän nyt surupuvussa äitiraukkansa vuoksi?" kysyi lapsi nopeasti.

"Ei, vaan ainoan veljensä vuoksi."

"Eikö hänellä ole muuta veljeä?"

"Ei."

"Eikö sisarta?"

"Ei."

"Sepä on kovin surullista!" virkkoi pikku tyttö.

Kun he vähän senjälkeen pysähtyivät katselemaan muutamia veneitä ja
olivat sillä välin olleet ääneti, ryhtyi Florence, joka oli noussut
seisomaan kuullessaan nimensä ja kerännyt kukkansa lähteäkseen heitä
vastaan, jotta he huomaisivat hänen olevan kuulomatkan päässä, jälleen
työhönsä, sillä hän ei luullut heidän jatkavan keskusteluaan. Mutta
hetkisen kuluttua he alkoivat taas puhella.

"Florence on täällä kaikkien suosikki ja ansaitseekin sen varmasti",
virkkoi lapsi vakavasti. "Missä hänen isänsä on?"

Täti vastasi lyhyen vaitiolon jälkeen olevansa siitä tietämätön. Hänen
äänensä sävy pysähdytti Florencen, joka oli taas noussut seisomaan,
ja piti häntä kuin paikalleen naulattuna keskeneräinen seppel rintaa
vasten painettuna, molemmat kädet varjelemassa sitä putoamasta.

"Onhan hän kai Englannissa?" kysyi lapsi.

"Niin luulen. Hän on tosiaankin varmasti Englannissa."

"Onko hän koskaan käynyt täällä?"

"Ei luullakseni."

"Tuleeko hän tänne katsomaan Florencea?"

"En luule."

"Onko hän rampa tai sokea tai sairas?"

Kukat, joita Florence painoi rintaansa vasten, alkoivat putoilla hänen
kuullessaan nämä sanat niin ihmetellen lausuttuina. Hän likisti niitä
lujemmin käsillään, ja hänen kasvonsa painuivat niitä kohti.

"Kate", virkkoi täti heidän taas oltuaan vaiti vähän aikaa, "minä
kerron sinulle, mitä olen kuullut Florencesta, ja se lieneekin totta.
Mutta älä puhu siitä kenellekään muulle, kultaseni, koska siitä ei
mahdollisesti paljon tiedetä täällä, ja jos kertoisit, tuottaisit
hänelle surua."

"En kerro koskaan!" vakuutti lapsi.

"Sen uskon", sanoi täti. "Voinhan luottaa sinuun kuin itseeni. Katsos,
Kate, Florencen isä välittää hyvin vähän tyttärestään, tapaa häntä
vain harvoin eikä lapsen koko elinaikana ole ollut ystävällinen
hänelle. Nykyään hän suorastaan karttaa Florencea, joka rakastaisi
häntä lämpimästi, jos isä vain sallisi, mutta hän ei salli — vaikka
Florencessa ei ole mitään syytä. Kaikkien hyvien sydänten täytyy
suuresti rakastaa ja sääliä häntä."

Florencen käsistä putoili lisää kukkia hajalleen maahan. Ne, jotka
jäivät, olivat kosteita, mutta ei kasteesta, ja hänen kasvonsa
painuivat kukkia piteleviä käsiä vasten.

"Florence-parka! Rakas Florence-parka!" huudahti lapsi.

"Ymmärrätkö, miksi olen kertonut sinulle tämän, Kate?" kysyi täti.

"Jotta olisin oikein ystävällinen hänelle ja koettaisin parhaani mukaan
rakastaa häntä? Eikö niin, täti?"

"Osittain", vastasi rouva, "mutta siinä ei ole kaikki. Vaikka näemme
hänet niin iloisena, vaikka hän hymyilee ystävällisesti kaikille ja on
valmis palvelemaan meitä kaikkia ja ottamaan osaa jokaiseen huvitukseen
täällä, voi hän tuskin olla oikein onnellinen. Vai mitä sinä luulet,
Kate?"

"Ei suinkaan hän voi olla", vastasi pikku tyttö.

"Ja siitä voit ymmärtää", jatkoi täti, "miksi hän tulee kaikessa
hiljaisuudessa surulliseksi katsellessaan lapsia, joita heidän
vanhempansa rakastavat, ja niitähän täällä on paraillaan monta".

"Niin, iäkäs täti", vastasi lapsi, "nyt ymmärrän sen oikein hyvin.
Florence-parka!"

Taas putosi kukkia maahan, ja ne, joita Florence vielä piteli rintaansa
vasten, värisivät kuin jäinen tuuli niitä kahisuttaisi.

"Rakas Kate", virkkoi täti, jonka ääni oli vakava, mutta hyvin
rauhallinen ja lempeä, kuten Florence oli huomannut heti ensi hetkestä
alkaen, "kaikista niistä lapsista, jotka ovat täällä, olet sinä hänen
luonnollisin ystävänsä. Sinulla ei ole niitä viattomia syitä, joita
onnellisemmilla lapsilla on —"

"Ei ole onnellisempia kuin minä, täti!" huudahti lapsi, joka näytti
painautuvan hellästi kiinni tätiinsä.

"— joita toisilla lapsilla on, Kate kulta, muistuttaa hänelle hänen
onnettomuuttaan. Senvuoksi toivoisin, että ollessasi hänen ystävänsä
koettaisit entistäkin hartaammin olla hänelle hyvä ja tuntisit, että
tappio, jonka olet kärsinyt — Luojan kiitos, ennenkuin ymmärsit sen
merkitystä — antaa sinulle tavallista suuremman oikeuden lähestyä
Florence-parkaa."

"Mutta enhän minä ole elänyt ilman vanhempain rakkautta sinun luonasi,
täti", virkkoi lapsi.

"Kuinka asia nyt lieneekin, kultaseni", huomautti täti, "on sinun
onnettomuutesi pienempi kuin Florencen, sillä ei ainoakaan orpo voi
olla niin hyljätty kuin se lapsi, joka on osaton elossa olevan isänsä
rakkaudesta".

Kukat lojuivat nyt kaikki maassa, tyhjät kädet painuivat kasvoja
vasten, ja orpo Florence kyyristyi itkemään kauan ja katkerasti.

Mutta uskollisena luonteelleen Florence pysyi hyvässä päätöksessään
niin hartaasti kuin hänen äitinsä oli syleillyt häntä samana päivänä,
jolloin Paul syntyi. Isä ei tiennyt hänen rakkautensa määrää, mutta
hänen piti jonakin päivänä saada se isänsä tietoon, kuinka kaukana se
päivä olikin ja kuinka hitaasti aika siihen asti tuntuisikin kuluvan.
Siihen asti hänen piti varoa, ettei mikään ajattelematon sana tai katse
tai tunteenpurkaus sattumaltakaan syyttäisi isää tai antaisi aihetta
tällaisiin soimaaviin kuiskailuihin.

Yksinpä käytöksessään orpoa kohtaan, johon hän tunsi suurta vetovoimaa
ja jota hänellä oli täysi syy muistaa, Florence piti isää mielessään.
Jos hän erottaisi tytön liian selvästi muiden joukosta (ajatteli
Florence), vahvistaisi hän ainakin yhden ihmisen mielessä — ehkä
useampienkin — sitä uskoa, että herra Dombey oli tyly. Hänen oma ilonsa
ei ollut mitään sen rinnalla. Se, mitä hän oli joutunut kuulemaan,
ei mitenkään antanut hänelle aihetta lohduttaa itseään, vaan koettaa
uskoa isänsä syyttömäksi. Ja niin Florence tekikin, samalla kun yhä
tutkisteli omaa sydäntään.

Näin hän teki aina. Jos luettiin ääneen kirjasta ja kertomuksessa oli
jotakin, mikä viittasi epäystävälliseen isään, pelkäsi hän tuskaisesti,
että se sovitettaisiin hänen isäänsä, mutta ei itsensä vuoksi. Samoin
oli asian laita, jos näyteltiin jotakin pikku kappaletta, katseltiin
kuvaa tai leikittiin. Samanlaista herkkätunteisuutta isäänsä kohtaan
hän sai osoittaa niin usein, että hän tavantakaa ajatteli olevan
parasta lähteä takaisin kotiin ja elää taas häiritsemättä sen synkkien
seinien varjossa. Kuinka harvat niistä, jotka näkivät suloisen
Florencen, tämän lapsijoukon ujon pikku kuningattaren naisellisuutensa
keväässä osasivat aavistaa, millainen pyhän huolen taakka painoi hänen
rintaansa! Kuinka harvat niistä, jotka jäykistyivät hänen isänsä
jäätävässä ilmapiirissä, epäilivät tulisia hiiliä kerääntyvän hänen
päänsä päälle!

Florence jatkoi kärsivällisesti tutkisteluaan, ja kun hänen ei
onnistunut päästä selville sanoin selittämättömän viehätyksen
salaisuudesta taloon kerääntyneitä lapsia tarkastellessaan, lähti hän
usein yksin kävelylle varhain aamulla köyhien lasten joukkoon. Mutta
näidenkin hän huomasi olevan liian pitkälle kehittyneitä voidakseen
oppia heiltä mitään. He olivat vallanneet paikkansa vanhempainsa
sydämessä jo kauan sitten eivätkä olleet jääneet ulkopuolelle niinkuin
hän.

Usein hän tapasi erään miehen työskentelemässä hyvin varhain, ja
tavallisesti istui hänen ikäisensä tyttö siinä lähellä. Mies oli hyvin
köyhä, eikä hänellä näyttänyt olevan säännöllistä tointa, vaan hän
kuljeskeli välillä joen äyräillä laskuveden aikana etsiskellen tähteitä
mudasta, välistä taas ahersi mökkinsä edessä tuskin mitään tuottavalla
puutarhatilkulla. Milloin hän taas paikkasi kurjaa pikku venettään,
milloin teki samanlaisen pikku palveluksen jollekin naapurilleen. Mitä
tahansa hän puuhasi, tyttö istui aina joutilaana hänen vieressään
välinpitämättömän ja tylsän näköisenä.

Florencea oli usein haluttanut puhella tälle miehelle, mutta hänellä
ei ollut koskaan ollut siihen rohkeutta, kun ei mies millään lailla
osoittanut huomaavansa häntä. Mutta eräänä aamuna Florence käveli
pitkin pientä pajujen reunustamaa syrjäpolkua, joka päättyi joen ja
miehen mökin väliselle kapealle ja kaltevalle hiekkakaistaleelle.
Siellä hän näki miehen kumartuneena tulen ääressä, jonka hän oli tehnyt
pietäkseen vanhaa kumoon käännettyä venettään. Kuullessaan tulijan
askeleet mies kohotti päätään ja toivotti hyvää huomenta!

"Hyvää huomenta", vastasi Florence, astuen lähemmäs. "Te olette varhain
työssä."

"Nousisin usein mielelläni aikaisemminkin, neiti, jos minulla vain
olisi työtä."

"Onko sitä niin vaikea saada?" kysyi Florence.

"Minun mielestäni on", vastasi mies.

Florence katsahti sinne, missä tyttö istui kokoon kyyristyneenä
käsivarret polvien ympäri kiedottuina ja leuka käsiin painuneena, ja
kysyi:

"Onko tuo teidän tyttärenne?"

Mies kohotti nopeasti päätänsä, vilkaisi tyttöön kasvot kirkastuneina,
nyökkäsi ja vastasi: "On." Florencekin katsoi samalle taholle ja
tervehti tyttöä ystävällisesti, mutta tämä mutisi vain jotakin
nyrpeästi ja tylysti.

"Eikö hänelläkään ole työtä?" kysyi Florence.

Mies pudisti päätänsä. "Ei, neiti", vastasi hän. "Minä työskentelen
meidän kummankin puolesta."

"Onko teitä siis vain kaksi?"

"Vain me kaksi. Hänen äitinsä on ollut vainajana jo kymmenen vuotta.
Martha" — hän kohotti taas päätänsä ja vihelsi tytölle — "etkö sanoisi
jotakin tälle kauniille nuorelle neidille?" Tyttö teki kärsimättömän
eleen kumaraisilla hartioillaan ja käänsi päänsä toisaanne. Ruma,
epämuotoinen, äreä, repaleinen, likainen — mutta rakastettu! Niin,
varmasti! Florence oli nähnyt isän katseen ja tiesi, kenen katsetta se
ei laisinkaan muistuttanut.

"Pelkäänpä, että tyttöparkani on tänä aamuna huonommassa kunnossa",
huomautti mies keskeyttäen työnsä ja katsellen viallista tytärtään
liikuttavan säälivästi.

"Onko hän siis sairas?" kysyi Florence.

Mies huoahti syvään. "Marthallani ei liene viiden pitkän vuoden
kuluessa ollut viittä lyhyttä terveyden päivää", vastasi hän katsellen
yhä tytärtään.

"Kyllä siitä on pitempikin aika, John", huomautti eräs naapuri, joka
oli tullut auttamaan häntä veneen korjauksessa.

"Onkohan tosiaankin?" virkkoi toinen työntäen rutistuneen hattunsa
taaksepäin ja pyyhkäisten kädellä otsaansa. "Saattaa olla. Siitä tuntuu
tosiaankin olevan hyvin pitkä aika."

"Ja mitä pitemmälle aika on kulunut", jatkoi naapuri, "sitä enemmän
sinä olet hoitanut ja hemmoitellut häntä, John, kunnes hänestä on
tullut taakka itselleen ja kaikille muillekin."

"Ei minulle", sanoi isä ryhtyen taas työhön. "Ei minulle."

Florence saattoi tuntea — ja kuka toinen olisi paremmin osannutkaan
— kuinka totta hän puhui. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja olisi
mielellään koskettanut miehen karkeaa kättä ja kiittänyt häntä
hyvyydestä sitä kurjaa olentoa kohtaan, jota hän katseli niin
toisenlaisin silmin kuin eräs toinen mies katseli tytärtään.

"Kuka sitten hemmoittelisi tyttöparkaani — jos sitä sopii nimittää
hemmoitteluksi — jollen minä?" kysyi isä.

"Niin, niin", myönsi naapuri. "Sinä olet tosiaankin oikeassa, John.
Mutta sinähän näet itse puutetta voidaksesi auttaa häntä. Sinä sidot
hänen vuokseen kätesi ja jalkasi ja teet hänen tähtensä elämäsi
loppumattomaksi kurjuudeksi. Ja mitä _hän_ välittää siitä? Et suinkaan
sinä kuvittele hänen sitä ymmärtävän?"

Isä suoristautui jälleen ja vihelsi tytölle. Martha teki vastaukseksi
taas kärsimättömän liikkeen kumaraisilla hartioillaan, mutta isä oli
iloinen ja onnellinen.

"Vain tuon vuoksi, neiti", selitti naapuri hymyillen, ilmaisten sillä
enemmän salaista myötätuntoa kuin sanoista voi päättää, "vain tuon
vuoksi hän ei koskaan päästä tyttöä näkyvistään!"

"Koska se päivä tulee ja on jo ollut tulossa pitkän aikaa", huomautti
toinen, "jolloin se merkitsisi kuolleitten henkiin herättämistä,
jos onneton lapsiparkani voisi liikauttaa sormeaan tai edes
hiuskarvaansakaan".

Florence laski salaa vähän rahaa hänen kätensä viereen vanhan veneen
pohjalle ja lähti pois.

Ja nyt Florence alkoi miettiä, ymmärtäisikö isä hänen rikkauttaan, jos
hän sairastuisi ja riutuisi niinkuin hänen rakas veljensä. Tulisiko hän
silloin rakkaaksi isälle? Tulisiko isä hänen vuoteensa viereen, kun hän
makaisi heikkona, kuoleman leima kasvoillaan? Ottaisiko isä silloin
hänet syliinsä ja pyyhkisi pois kaiken entisen? Antaisiko isä niin
muuttuneissa oloissa hänelle anteeksi, ettei hän ollut osannut avata
lapsensydäntään, ja helpottaisi niiden tunteiden kertomista, joiden
vallassa hän silloin yöllä oli poistunut isän huoneesta? Ja auttaisi
häntä sanomaan, mitä hän ei ollut silloin uskaltanut sanoa ja mitä hän
sitten oli koettanut oppia ilmaisemaan?

Niin, isä varmasti heltyisi nähdessään hänet kuoleman kielissä — niin
hän ajatteli. Hän kuvitteli, että jos hän makaisi rauhallisena ja
valmiina kuolemaan vuoteella, jonka ympärillä leijailisivat muistot
heidän rakkaasta Paul-vainajastaan, silloin pehmenisi isän sydän, ja
hän sanoisi: "Rakas Florence, elä minun tähteni, ja me rakastamme
toisiamme, niinkuin meidän olisi pitänyt rakastaa, ja olemme niin
onnelliset kuin meidän olisi pitänyt olla näinä monina vuosina!" Hän
ajatteli, että jos saisi kuulla sellaisia sanoja isänsä suusta ja
tuntisi hänen käsivartensa kiertyneinä ympärilleen, hän voisi hymyillen
vastata: "Kaikki muu on liian myöhäistä, mutta ei tämä. En koskaan
voisi olla onnellisempi kuin nyt, rakas isä!" Ja niin hän eroaisi
isästä siunaus huulillaan.

Sama kultainen vesi, jonka väreilemisen hän muisti, ilmestyi taas hänen
silmiinsä, mutta tällaisten mietteitten valossa ainoastaan virtana,
joka johti rauhaan sinne, missä aikaisemmin lähteneet rakkaat olennot
odottivat käsi kädessä. Usein, kun hän katseli jalkojensa juuressa
aaltoilevaa tummempaa jokea, hän ajatteli juhlallista väristystä
tuntien, mutta ei peläten, sitä virtaa, josta hänen veljensä oli niin
usein puhunut, sanoen sen kuljettavan häntä kauas.

Köyhä isä ja hänen sairas tyttärensä olivat vielä tuoreessa muistissa,
eikä siitä ollutkaan kulunut edes viikkoa, kun sir Barnet ja hänen
puolisonsa lähtiessään eräänä iltapäivänä kävelemään pyysivät Florencea
seurakseen. Florence suostui heti, ja lady Skettles käski kuin
luonnollisena asiana nuoren Barnetin lähteä mukaan. Sillä mikään ei
ilahduttanut lady Skettlesiä niin paljon kuin nähdä esikoisensa käsi
kädessä Florencen kanssa.

Barnet näytti totta puhuen olevan siitä eri mieltä ja ilmaisi
ajatuksensa sellaisissa tapauksissa usein kuuluvasti, vaikkakin
epämääräisesti, puhuen "tyttöjoukosta". Mutta kun ei ollut helppoa
katkeroittaa Florencen lempeää mieltä, sai hän tavallisesti nuorukaisen
tyytymään kohtaloonsa muutamien minuuttien kuluttua, ja he kävelivät
ystävällisesti yhdessä lady Skettlesin ja sir Barnetin seuratessa
täysin tyytyväisinä.

Niinpä tapahtui tälläkin kertaa. Florencen oli melkein onnistunut
kumota Skettles nuoremman senpäiväiset muistutukset kohtaloa vastaan,
kun heidän ohitseen ratsasti eräs herra, katsoi heihin tuikeasti,
kiristi ohjaksia, kääntyi ja läheni heitä hattu kädessä.

Etenkin Florencea oli vieras tarkastanut, ja kun pikku seurue pysähtyi
huomattuaan hänen tulevan takaisin, kumarsi hän Florencelle ennenkuin
tervehti sir Barnetia ja hänen puolisoaan. Florence ei muistanut
nähneensä häntä koskaan, mutta säpsähti vaistomaisesti vieraan tullessa
lähelle ja vetäytyi kauemmaksi.

"Vakuutan teille, että hevoseni on täysin rauhallinen", virkkoi vieras.

Se ei ollut syynä, vaan tuossa herrassa itsessään oli jotakin —
Florence ei olisi osannut tarkemmin sitä määritellä — vaikuttamassa
tunteeseen niin, että täytyi peräytyä kuin pistoksen saaneena.

"Minulla on luullakseni kunnia puhutella neiti Dombeytä?" kysyi vieras
mitä rakastettavimmin hymyillen. Kun Florence nyökkäsi, lisäsi hän:
"Nimeni on Carker. Tuskin voin toivoa neiti Dombeyn muistavan minua
muuten kuin nimeltä. Carker."

Florence, jota värisytti omituisesti, vaikka päivä oli kuuma, esitteli
hänet isännälleen ja emännälleen, jotka ottivat hänet erittäin
suosiollisesti vastaan.

"Suokaa tuhat kertaa anteeksi", pyysi Carker. "Mutta tänään lähden
herra Dombeyn luokse Leamingtoniin, ja jos neiti Dombey voi uskoa
minulle jonkin tehtävän, tarvinnee minun tuskin mainita, kuinka
tavattoman onnellinen siitä olisin."

Sir Barnet päätteli heti, että Florence tahtoisi kirjoittaa kirjeen
isälleen, ja ehdotti kotiin palaamista, pyytäen samalla Carkeria
tulemaan päivälliselle ratsastuspuvussaan. Carker oli valitettavasti
lupautunut muualle, mutta jos neiti Dombey haluaisi kirjoittaa, ei
mikään ilahduttaisi häntä enemmän kuin saattaa heitä kotiin ja odottaa
Florence-neidin uskollisena orjana kuinka kauan tahansa. Kun hän sanoi
sen hymyillen kaikkein leveimmällä tavallaan ja kumartui lähelle
Florencea taputtamaan hevosensa selkää, näki Florence paremmin kuin
kuuli hänen sanovan: "Laivasta ei ole tullut mitään uutisia!"

Hämillään, pelästyneenä ja vetäytyen edemmäs, olematta edes varma
siitä, että nuo sanat oli lausuttu, sillä Carker tuntui oikeastaan
näyttäneen ne hänelle jollakin erikoisella tavalla hymyssään puhumatta
ääneen, Florence virkkoi hiljaa, että hän oli hyvin kiitollinen
Carkerille, mutta ettei hän kirjoittaisikaan, hänellä kun ei ollut
mitään kerrottavaa.

"Ei mitään lähettämistä siis, neiti Dombey?" kysyi Carker paljastaen
hampaansa.

"Ei mitään", vastasi Florence, "paitsi — paitsi sydämellisimmät
terveiseni — olkaa niin hyvä".

Niin hämillään kuin Florence olikin, kohotti hän kuitenkin katseensa
Carkerin puoleen niin rukoilevasti ja ilmehikkäästi, että niissä
selvästi kuvastui pyyntö sääliä häntä, jos hän tiesi — niinkuin
hän selvästi näytti tietävän — että kaikki terveiset hänen ja isän
välillä olivat tavattomia. Carker hymyili ja kumarsi syvään, ja kun
hänen tehtäväkseen oli vielä annettu viedä Dombeylle sir Barnetin ja
lady Skettlesin kunnioittavimmat terveiset, lausui hän jäähyväiset
ja ratsasti pois jättäen itsestään edullisen kuvan arvokkaaseen
aviopariin. Hänen lähtiessään värisytti Florencea niin kovasti, että
sir Barnet väitti kansan taikauskoon vedoten jonkun astuvan hänen
hautansa ylitse. Carker, joka tällä hetkellä oli kääntymässä tien
mutkassa, katsahti taakseen, kumarsi ja katosi näkyvistä ikäänkuin
olisi ratsastanut suoraa päätä kirkkomaalle astuakseen haudan ylitse.




VIIDESKOLMATTA LUKU

Kummallisia uutisia Sol-enosta


Vaikkei kapteeni Cuttle ollut unikeko, ei hän kuitenkaan noussut
kovin varhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin hän oli myymälän
akkunasta nähnyt Sol-ukon kirjoittamassa takakamarissaan, merikadetin
myymäläpöydällä ja Rob Hiojan valmistamasta vuodettaan sen alle, vaan
kellot löivät jo kuutta hänen kohotessaan kyynärpäänsä varaan ja
silmäillessään pientä huonettaan. Kapteenin silmillä oli varmasti kova
työ, jos hän aukaisi ne joka aamu herätessään niin selälleen kuin nyt,
ja saivat kerrassaan huonon palkinnon valppaudestaan, jos hän hieroi
niitä tavallisesti puoleksikaan niin kovaa kuin tällä kertaa. Mutta
tänään ei ollutkaan tavallinen päivä, sillä varmaankaan ei Rob Hioja
ollut koskaan ennen seisonut kapteeni Cuttlen makuuhuoneen oviaukossa.
Ja siinä hän nyt seisoi läähättäen kapteenin edessä verevänä ja
unenpöpperöisenä kuin olisi juuri noussut makuulta.

"Hohoi!" huusi kapteeni. "Mikä nyt on hätänä?"

Ennenkuin Rob sai änkytetyksi mitään vastausta, nousi kapteeni Cuttle
yhtenä röykkiönä ja peitti pojan suun kädellään.

"Pidä suusi, poika", sanoi kapteeni, "älä vielä puhu minulle sanaakaan!"

Sitten hän katseli tulijaa ällistyneenä, työnsi hänet viereiseen
huoneeseen, katosi muutamiksi minuuteiksi ja ilmestyi pian sinisessä
puvussaan. Pitäen kättään ylhäällä merkkinä siitä, ettei mainittu
kielto ollut vieläkään menettänyt voimaansa, kapteeni Cuttle asteli
seinäkaapin luokse ja kaatoi itselleen viinaryypyn, ojentaen senjälkeen
samanlaisen sanantuojalle. Sitten hän asettui seisomaan nurkkaan
seinää vasten ikäänkuin estääkseen sen mahdollisuuden, että kaatuisi
taaksepäin kuullessaan uutisen, jota hänelle oli tultu ilmoittamaan.
Nielaistuaan ryyppynsä, silmät poikaan suunnattuina ja kasvot kalpeina,
hän kehoitti Robia "laskettelemaan".

"Tarkoitatteko, että kertoisin teille, kapteeni?" kysyi Rob, johon
kaikki nämä varokeinot olivat tehneet syvän vaikutuksen.

"Kyllä", sanoi kapteeni.

"Ei minulla ole paljon kerrottavaa", virkkoi poika. "Mutta katsokaa
tätä!"

Rob veti esiin avainkimpun. Kapteeni tuijotti siihen, pysyi nurkassaan
ja silmäili sanantuojaa.

"Ja katsokaa tätä!" lisäsi Rob.

Poika veti esiin sinetöidyn mytyn, johon kapteeni Cuttle tuijotti
samoin kuin äsken avainkimppuun.

"Kun heräsin tänä aamuna, kapteeni", jatkoi Rob, "noin neljännestä yli
viisi, löysin nämä pielukseltani. Myymälän ovi oli auki ja lukitsematta
ja herra Gills poissa."

"Poissa!" huudahti kapteeni.

"Poissa", toisti Rob.

Kapteenin ääni jyrisi niin peloittavasti, ja hän tuli nurkastaan niin
hurjasti Robia kohti, että poika peräytyi hänen tieltään toiseen
nurkkaan, kurottaen esille avaimia ja myttyä, jottei kapteeni työntäisi
häntä kumoon.

"'Kapteeni Cuttlelle' on kirjoitettu avainkimppuun ja myöskin myttyyn.
Minä en tiedä mitään muuta asiasta, kapteeni Cuttle. Tahtoisinpa
kuolla, jos tietäisin! Tässä on sitten palkka pojalle, joka juuri on
saanut paikan!" huusi onneton Rob pyyhkien takkinsa hihalla kasvojaan.
"Isäntä livahtaa karkuun, ja minua syytetään siitä!"

Nämä valitukset kohdistuivat kapteeni Cuttlen tuijotukseen tai
paremminkin hänen tuimaan katseeseensa, joka oli täynnä hämäriä
epäluuloja, uhkauksia ja syytöksiä. Ottaen tarjotun mytyn hänen
kädestään kapteeni avasi sen ja luki seuraavat sanat:

"Kelpo Ned Cuttle. Tähän sisältyy viimeinen tahtoni" — kapteeni
käänsi paperin epätietoisen näköisenä — "ja testamenttini. Missä on
testamentti?" huusi kapteeni alkaen heti epäillä onnetonta Robia. "Mitä
sinä olet sille tehnyt, poika?"

"Minä en ole koskaan nähnyt sitä", vikisi Rob. "Lakatkaa epäilemästä
viatonta poikaa. En ole koskenutkaan testamenttiin."

Kapteeni Cuttle pudisti päätänsä, ilmaisten sillä, että joku oli
pantava siitä vastuuseen, ja jatkoi vakavasti:

"Jota älä avaa yhteen vuoteen tai kunnes olet saanut varman tiedon
rakkaasta Walterista, joka varmasti on rakas sinullekin, Ned." Kapteeni
vaikeni ja ravisti päätänsä liikutettuna. Sitten hän kuin kohentaen
arvokkuuttaan tässä vaikeassa tilanteessa katseli tavattoman tuimasti
poikaan. "Jollet koskaan kuulisi minusta tai näkisi minua, Ned, niin
muistele vanhaa ystävää, niinkuin hänkin pitää sinua viimeiseen asti
rakkaassa muistissa. Ja pidä Walterille koti vanhassa paikassa ainakin
niin kauan kuin olen maininnut. Mitään velkoja ei ole, Dombey ja
Pojalta saatu laina on maksettu, ja kaikki avaimeni lähetän tässä. Pidä
asia salassa äläkä kysele minusta mitään, sillä se on hyödytöntä. Voi
siis hyvin, kelpo Ned. Uskollinen ystäväsi Solomon Gills." Kapteeni
veti syvään henkeään ja luki seuraavat alareunaan kirjoitetut sanat:
"Robia on minulle lämpimästi suositeltu Dombeyn liikkeen taholta, kuten
muistanet. Jos kaikki muu joutuisi vasaran alle, Ned, niin pelasta
pikku merikadetti."

Jos koettaisi jättää jälkimaailmalle jonkinlaisen kuvan siitä
tavasta, kuinka kapteeni käännettyään tätä kirjettä puoleen ja
toiseen ja luettuaan sen parisenkymmentä kertaa istuutui tuolilleen
ja omissa ajatuksissaan tuomitsi tätä juttua kuin sotaoikeudessa,
vaadittaisiin siihen kaikkien niiden suurten miesten yhteinen nero,
jotka kyllästyneinä omaan huonoon aikaansa ovat päättäneet elää
jälkipolvissa, voimatta sitä kuitenkaan toteuttaa. Aluksi kapteeni
oli liian ymmällä ja järkytetty ajatellakseen mitään muuta kuin
kirjettä. Vielä sittenkin, kun hänen mietteensä alkoivat suuntautua
syrjäseikkoihin, olisivat ne ehkä yhtä hyvin saaneet pysyä kiinni
aikaisemmassa aiheessaan, sillä niin vähän valoa niistä levisi
minnekään. Tällaisessa mielentilassa ja Robin seisoessa yksinään
tuomioistuimen edessä tuntui kapteeni Cuttlesta suurelta huojennukselta
päätellä, että poika oli epäiltävä henkilö kuten hänen kasvonsa
ilmaisivatkin niin selvästi, että Rob teki vastaväitteitä.

"Kuulkaas, kapteeni!" huusi hän. "Kuinka te voitte ajatella sellaista!
Mitä minä olen tehnyt, kun te katselette minua tuolla tavalla?"

"Poikaseni", virkkoi kapteeni Cuttle, "älä huuda, ennenkuin saat
selkääsi. Äläkä paljasta itseäsi, mitä tahansa lienet tehnytkin."

"Enhän minä ole mitään paljastanut, kapteeni", vastasi Rob.

"Ole siis siivolla", sanoi kapteeni painokkaasti.

Tuntien syvästi hartioilleen lasketun vastuun merkityksen ja tajuten,
kuinka välttämätöntä oli tutkia tätä salaperäistä asiaa perinpohjin,
niinkuin sopi miehelle, joka oli läheisessä suhteessa kadonneeseen
henkilöön, kapteeni Cuttle päätti lähteä tapahtumapaikalle tutkimaan
asianhaaroja ja ottaa Robin mukaansa. Pitäen poikaa toistaiseksi
vangittuna kapteeni oli vähän kahden vaiheilla, eikö olisi
asianmukaista kytkeä häntä käsiraudoilla tai sitoa hänen nilkkansa
yhteen, mutta kun hän ei ollut selvillä sellaisten muodollisuuksien
laillisuudesta, päätti hän vain puristaa Robia hartioista koko matkan
ja iskeä hänet maahan, jos hän tekisi pienintäkään vastarintaa.

Poika ei kuitenkaan vastustellut laisinkaan ja saapui niin ollen
laivakojeiden kauppiaan asuntoon joutumatta sen enempien pakkotoimien
uhriksi. Kun akkunaluukkuja ei ollut vielä irroitettu, oli kapteenin
ensimmäisenä huolena saada myymälä avatuksi, ja kun päivänvalo pääsi
vapaasti sisään, ryhtyi hän sen avulla lisätutkimuksiin.

Aluksi hän istahti eräälle myymälätuolille ikäänkuin hänen kerallaan
istuvan korkean oikeuden esimiehenä. Sitten hän käski Robin mennä
makaamaan vuoteelleen myymäläpöydän alle, näyttämään tarkoin, mistä
löysi avaimet ja mytyn herätessään, missä kunnossa ovi oli hänen
mentyään sitä tunnustelemaan, kuinka hän lähti Brig-aukiolle — mutta
tätä temppua hän ei saanut jäljitellä kynnystä pitemmälle — ja niin
edespäin koko juttu loppuun asti. Kun kaikki tämä oli suoritettu
muutamia kertoja, pudisti kapteeni päätänsä ja näytti pitävän asiaa
huolestuttavana.

Sitten kapteeni pani toimeen tarkan etsinnän koko talossa,
vaistomaisesti kuvitellen löytävänsä ruumiin. Hän ryömi kellarissa
palava kynttilä kädessään, koputteli koukullaan ovia, jymäytteli
päätänsä palkkeihin ja sai hämähäkinverkkoja kaikkialla vaatteisiinsa.
Kiivetessään ukon makuuhuoneeseen he huomasivat, ettei hän ollut
laisinkaan riisuutunut edellisenä iltana, vaan oli levähtänyt
päällyspeitteellä, kuten saattoi päättää siihen jääneistä syvennyksistä.

"Minä arvelen, kapteeni", virkkoi Rob katsellen ympärilleen huoneessa,
"että kun herra Gills kävi näinä viime päivinä niin usein poissa kotoa,
hän vei mukanaan pikku tavaroita, jottei herättäisi huomiotani."

"Oho!" huudahti kapteeni salaperäisesti. "Miksi niin, poika?"

"No, enpä näe hänen parranajovehkeitään", vastasi Rob katsellen
ympärilleen. "Enkä hänen harjojaan, kapteeni, enkä paitojaan. Enkä
hänen kenkiäänkään."

Kapteeni Cuttle kiinnitti huomionsa jokaista esinettä mainittaessa
Robin vastaavaan irtaimistoon, päästäkseen selville, oliko poika
hiljattain käyttänyt sellaista esinettä tai oliko hänellä se paraikaa
hallussaan. Mutta Robin ei ollut tarvis ajaa partaa eikä hän suinkaan
ollut harjatun näköinen, ja yllään hänellä oli samat vaatteet kuin jo
kauan tätä ennen. Siinä ei ollut pienintäkään epäilemisen sijaa.

"Ja mitä sitten arvelet — sotkeutumatta sanoissasi — hänen
lähtöajastaan? Häh?" kysyi kapteeni.

"No, minun luullakseni, kapteeni", vastasi Rob, "hänen on täytynyt
livahtaa hyvin pian senjälkeen kun minä aloin kuorsata".

"Paljonko kello silloin oli?" kysyi kapteeni tahtoen saada oikean
lähtöhetken tarkalleen selville.

"Kuinka sen voisin sanoa!" vastasi Rob. "Tiedän vain, että nukun
raskaasti iltayöstä ja herkästi aamupuolella, ja jos herra Gills olisi
tullut myymälän lävitse päivänkoitteessa, vaikka kuinka varpaillaan,
olisin varmasti kuullut hänen sulkevan oven."

Kylliksi harkittuaan näitä todistuksia kapteeni Cuttle alkoi tulla
siihen johtopäätökseen, että laivakojeiden kauppiaan oli täytynyt
kadota vapaaehtoisesti. Tässä lopputuloksessa häntä vahvisti aamulla
saatu kirje, joka varmasti ollen Sol Gillsin käsialaa näytti
suuremmatta vaivatta toteavan sen seikan, että hän oli vapaasta
tahdostaan päättänyt lähteä ja myös lähtenyt. Kapteenin oli nyt
ensiksi mietittävä minne ja miksi. Ja kun hän ei nähnyt pienintäkään
mahdollisuutta päästä selville ensinmainitusta seikasta, rajoitti hän
ajatuksensa jälkimäisen pohtimiseen.

Kun hän muisti ukon omituisen käytöksen ja jäähyväiset, jotka
tuntuivat silloin käsittämättömän sydämellisiltä, mutta nyt hyvinkin
ymmärrettäviltä, valtasi hänen mielensä kauhea pelko, että Sol Gills
oli huolissaan ja suruissaan Walterista tehnyt itsemurhan. Tuntui
liiankin todennäköiseltä, että hän tottumattomana jokapäiväisen
elämän kolauksiin — niinkuin hän usein oli tunnustanut olevansa — ja
epäilemättä järkytettynä Walterin epävarmasta, melkeinpä toivottomasta
kohtalosta, oli sillä tavalla etsinyt pelastusta.

Kun hän oli velaton ja turvassa henkilökohtaisen vapautensa ja
tavarainsa puolesta, olisiko mikään muu kuin sellainen hulluuden
puuska voinut ajaa häntä pois kotoaan yksin ja salaa? Mitä siihen
tuli, että hän oli vienyt joitakin esineitä mukanaan — eikä se ollut
edes oikein varmaa — niin hän oli saattanut kapteenin mielestä niin
tehdä estääkseen kyselyjä, kääntääkseen huomion pois todennäköisestä
kohtalostaan tai huojentaakseen sen henkilön mieltä, jota kaikki nämä
mahdollisuudet kuohuttivat. Tällainen oli yksinkertaisiin sanoihin
puettuna ja lyhyeen muotoon tiivistettynä kapteeni Cuttlen pohdinnan
lopputulos. Mutta sen harkitseminen oli kestänyt kauan aikaa ja
samoin kuin julkiset neuvottelutkin ollut hyvin seikkaperäinen ja
monimutkainen.

Äärimmäisen alakuloisena ja toivottomana kapteeni Cuttle katsoi
oikeudenmukaiseksi vapauttaa Robin siitä pidätyksestä, johon oli hänet
aluksi tuominnut, ja päätti pitää häntä vain salaa silmällä. Senjälkeen
hän palkkasi välittäjä Brogleylta miehen istumaan myymälässä heidän
poissa ollessaan, otti Robin mukaansa ja lähti surullisena haeskelemaan
Solomon Gills-vainajan ruumista.

Kapteeni Cuttlen kova vahakangashattu nähtiin pääkaupungin joka
poliisiasemalla, joka ruumishuoneessa ja joka köyhäintalossa. Se kävi
joka laivalaiturilla, joka satamakonttorissa, jokea ylös, jokea alas;
kaikkialla se vilahteli, missä vain oli tihein ihmisjoukko koolla
kuin sankarin töyhtökypärä kertovassa runoelmassa. Kokonaisen viikon
kapteeni luki kaikkien kuolleina löydettyjen ja kadoksissa olevien
henkilöitten nimet joka sanomalehdestä ja kävi katsomassa, sopiko
Solomon Gillsiksi todeta joku mereen pudonnut pieni laivapoika tai
pitkä mustapartainen muukalainen, joka oli ottanut myrkkyä. Hän sanoi
tahtovansa olla varma siitä, ettei se ollut Solomon Gills. Koskaan hän
ei tosiaankaan löytänyt ystäväänsä, ja se olikin ainoa lohdutus, jota
kunnon kapteeni niinä aikoina sai tuntea.

Vihdoin hän hylkäsi kaikki nämä etsiskelyt toivottomina ja alkoi
pohtia, mitä nyt oli tehtävä. Luettuaan ystäväparkansa kirjeen muutamia
kertoja hän tuli siihen päätökseen, että kodin säilyttäminen Walterille
vanhassa paikassa oli hänen lähin velvollisuutensa. Ja siksi hän
päätti asettua Gillsin huoneistoon ja ryhtyä jatkamaan siellä liikettä
nähdäkseen, mitä siitä tulisi.

Mutta kun tästä välttämättä johtui pakko muuttaa pois rouva
MacStingerin luota ja hän tiesi, ettei tämä päättäväinen nainen
tahtoisi kuulla puhuttavankaan hänen lähdöstään, teki hän epätoivoisen
päätöksen karata.

"Kuuleppas nyt, poika", virkkoi kapteeni Robille tämän merkillisen
suunnitelman kypsyttyä hänen aivoissaan, "huomisaamuna minä en tule
tähän satamaan. Saavun vasta illalla — mahdollisesti puoliyön jälkeen.
Mutta ole sinä varuillasi, että kuulet silloin koputukseni, ja tule
heti avaamaan ovi."

"Hyvä on, kapteeni", vastasi Rob.

"Sinä saat palkan niinkuin ennenkin", jatkoi kapteeni alentuvasti, "ja
ehkä pääset vielä kohoamaankin, jos vedät yhtä köyttä minun kanssani.
Mutta samassa kun kuulet minun koputtavan huomisiltana, olkoon kello
mitä tahansa, tule kohta avaamaan ovi."

"Varmasti teen sen, kapteeni", vastasi Rob.

"Sillä sinun täytyy ymmärtää", lisäsi kapteeni palaten vielä ovelta
pannakseen erikoista painoa tähän asiaan, "että mahdollisesti minua
ajetaan takaa. Ja silloin voisi käydä niin, että minä joutuisin kiinni,
jollet nopeasti avaisi ovea."

Rob vakuutti taas kapteenille valvovansa ja olevansa varuillaan.
Järjestettyään asian näin kaikkien mahdollisuuksien varalta kapteeni
lähti viimeisen kerran kotiinsa rouva MacStingerin taloon.

Se tunne, että hän oli siellä viimeistä kertaa, ja sinisten liivien
sisäpuolelle kätketty hirveä aikomus vaikuttivat, että hän tunsi kuin
kuolemanpelkoa ajatellessaan rouva MacStingeriä ja että jo yksistään
tämän naisen askeleet alakerrassa saivat hänet vapisemaan. Sitäpaitsi
kävi ilmi, että rouva MacStinger nyt oli mitä rakastettavimmalla
tuulella, lempeä ja rauhallinen kuin karitsa. Kapteeni Cuttlen omatunto
kärsi kauheita tuskia, kun rouva MacStinger tuli yläkertaan kysymään,
eikö saisi keittää kapteenille jotakin päivälliseksi.

"Hieno munuaisvanukas, kapteeni Cuttle", sanoi hänen emäntänsä, "tai
lampaansydän. Älkää välittäkö minun vaivastani."

"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni.

"Tai paistettu lintu", ehdotti rouva MacStinger, "ja vähän täytettä ja
munakastiketta. No, kapteeni Cuttle? Suokaa itsellenne pienet kestit!"

"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni hyvin nöyrästi.

"Teitä vaivaa varmaankin jokin, ja te tarvitsette jotakin vahvistavaa.
Miksi ette kerran soisi itsellenne pullollista sherryä?"

"No niin", myönsi kapteeni, "jos tahdotte olla niin ystävällinen ja
nauttia lasin pari minun seurakseni, niin koetanpa sitä tosiaankin.
Tahdotteko ehkä osoittaa minulle sen ystävällisyyden", lisäsi hän
kovien tunnontuskien raatelemana, "että otatte etukäteen vastaan
neljännesvuoden vuokran?"

"Mutta miksi, kapteeni Cuttle?" tokaisi rouva MacStinger — terävästi,
niinkuin kapteenista tuntui.

Kapteeni pelästyi puolikuoliaaksi. "Jos suostuisitte siihen, rouva",
sanoi hän alistuvasti, "olisin hyvin kiitollinen. En osaa oikein
säilyttää rahaa. Se katoaa käsistäni. Tuottaisitte minulle tosiaankin
suuren ilon ottamalla rahat vastaan."

"No, hyvä on, kapteeni Cuttle", sanoi mitään aavistamaton rouva
MacStinger hieroen käsiään, "voitte tehdä niinkuin haluatte. Ihminen,
jolla on niin suuri perhe kuin minulla, ei voi kieltäytyä, vaikkei
minun sovi pyytääkään."

"Ja tahtoisitteko, rouva", jatkoi kapteeni ottaen tinarasian, jossa hän
säilytti rahojaan, astiakaapin ylähyllyltä, "olla niin hyvä ja antaa
shillingin kullekin pienokaiselle? Jos kävisi päinsä kutsua nyt heti
kaikki lapset tänne, näkisin heidät mielelläni."

Viattomat MacStingerit olivat kuin tikarinpistoksia kapteenin rintaan
rynnätessään huoneeseen ja tungeskellessaan hänen ympärillään,
jollaista suurta luottamuksenosoitusta hän niin vähän ansaitsi.
Kapteenista tuntui ylivoimaiselta nähdä entisen suosikkinsa Alexander
MacStingerin katsetta. Juliana MacStingerin puhuessa, joka oli äitinsä
ilmetty kuva, kapteeni tunsi itsensä suureksi raukaksi.

Hän osasi kuitenkin kohtalaisesti säilyttää ulkonaisen malttinsa ja
oli tunnin pari nuorten MacStingerien kovakouraisen käsittelyn uhrina.
Lapsellisessa kujeilussaan he vahingoittivat vähän kapteenin kovaa
hattuakin istumalla siinä kuin pesässä kaksi yhtaikaa ja rummuttamalla
sen kupua sisäpuolelta jaloillaan. Vihdoin kapteeni lähetti
alakuloisena heidät pois lausuen pikku enkeleille jäähyväiset niin
kovan tunnontuskan ja surun vallassa kuin olisi menossa mestauslavalle.

Yön hiljaisuudessa kapteeni keräsi raskaammat tavaransa laatikkoon,
jonka lukitsi, aikoen jättää sen huoneeseensa luultavimmin iäksi,
mikäli hänellä ei ollut sitä heikkoa toivoa, että hän jonakin
päivänä löytäisi kyllin uhkarohkean miehen, joka uskaltaisi tulla
sitä noutamaan. Keveämmistä tavaroistaan kapteeni teki mytyn, pisti
hopeaesineensä taskuihinsa ja oli valmis karkaamaan. Puoliyön
tienoissa, kun Brig-aukio oli unen lumoissa ja rouva MacStinger
pienokaistensa ympäröimänä oli vaipunut suloisen unohduksen valtaan,
avasi syyllisyytensä tunteva kapteeni oven hiivittyään varpaillaan
alas, sulki sen hiljaa jäljessään ja livisti tiehensä.

Hän pyyhälsi eteenpäin kovaa vauhtia eikä antanut ruohon kasvaa
jalkainsa alla Brig-aukion ja laivakojeiden kauppiaan oven välillä,
sillä häntä vainosi se kuvitelma, että rouva MacStinger oli hypännyt
ylös vuoteestaan ja vähäisestä vaatetuksestaan välittämättä lähtenyt
ajamaan häntä takaa. Ovi avautui hänen koputettuaan, sillä Rob oli
varuillaan, ja kun se oli lukittu ja salvalla pönkitetty heidän
takanaan, tunsi kapteeni itsensä jokseenkin turvalliseksi.

"Hohhoi!" huoahti kapteeni katsellen ympärilleen, "sepä oli keuhkojen
voimistelua".

"Onko jotakin hullusti, kapteeni?" kysyi Rob hämmästyneenä.

"Ei, ei", vastasi kapteeni, kuunnellen kadulta kajahtelevia askeleita
samalla kun väri vaihteli hänen kasvoillaan. "Mutta paina mieleesi,
poika, että jos joku muu nainen kuin ne kaksi, jotka näit täällä eilen,
tulee joskus kysymään kapteeni Cuttlea, niin sano, ettei täällä tunneta
ketään sennimistä eikä ole koskaan kuultu puhuttavankaan hänestä.
Muistatko nämä määräykset?"

"Kyllä", vastasi Rob.

"Voisit ehkä myöskin sanoa", huomautti kapteeni epäröiden, "lukeneesi
sanomalehdestä, että joku senniminen kapteeni oli lähtenyt Australiaan
laivalla, jonka kaikki matkustajat olivat vannoneet koskaan olevansa
palaamatta".

Rob nyökkäsi osoittaakseen ymmärtävänsä nämä ohjeet, ja luvattuaan
tehdä hänestä miehen, jos hän tottelisi määräyksiä, kapteeni käski
haukotellen hänen mennä vuoteeseensa myymäläpöydän alle ja nousi itse
Solomon Gillsin huoneeseen.

Mahdotonta on kuvitella, kuinka kapteeni kärsi seuraavana päivänä,
kun jokin naispäähine livahti ohitse, tai kuinka usein hän ryntäsi
myymälästä ylös ullakolle päästäkseen kuviteltuja MacStingereitä
pakoon. Mutta välttääkseen tämän itsesäilytysmenettelyn ponnistuksia
hän verhosi myymälän ja sen takana olevan huoneen välisen lasioven
sisäpuolelta, sovitti siihen avaimen saamastaan avainkimpusta ja
leikkasi verhoon pienen tirkistysaukon. Tämän varustelun tuottamat
edut olivat päivänselvät. Kun näkyviin tuli naisen päähine, vetäytyi
kapteeni heti linnoitukseensa, lukitsi oven jäljessään ja alkoi salaa
tarkata vihollista. Jos hän huomasi sen turhaksi hälytykseksi, ilmestyi
hän kohta taas myymälään. Ja kadulla näkyi naispäähineitä niin usein
ja pakeneminen kuului niin erottamattomasti niiden ilmestymiseen, että
kapteenin aika kului melkein yksinomaan lakkaamattomaan liikehtimiseen
molempien huoneitten välillä.

Mutta keskellä tätä väsyttävää touhua hänelle kuitenkin jäi aikaa
tarkastella varastoa, josta hän sai sen käsityksen (Robille hyvin
vaivaloisen), että sitä ei voinut liiaksi hangata ja kiilloittaa. Hän
merkitsi myös hinnat muutamiin mielestään puoleensavetäviin esineihin
umpimähkään, vaihdellen kymmenen shillingin ja viidenkymmenen punnan
välillä, ja pani ne sitten akkunaan näytteille yleisön suureksi
kummaksi.

Tehtyään nämä parannukset kapteeni tunsi itsensä kuin tiedemieheksi
tällaisten esineitten ympäröimänä ja katseli iltaisin kattoikkunasta
ylös tähtiin poltellessaan takahuoneessa piippuaan ennen
nukkumaanmenoa, ikäänkuin olisi niihin sijoittanut jonkinlaista
omaisuuttaan. Ollessaan nyt Cityssä liikemiehenä, hän alkoi harrastaa
ylipormestarin, virastojen ja ammattikuntien asioita ja katsoi
velvollisuudekseen lukea joka päivä arvopapereiden kurssivaihteluita,
vaikkei osannut merimieskielellä ilmaista, mitä numerot merkitsivät,
ja olisi hyvin voinut tulla toimeen ilman murtolukuja. Florencea kävi
kapteeni kysymässä heti seuraavana päivänä, kun oli ottanut haltuunsa
merikadetin, kertoakseen kummalliset uutisensa Sol-ukosta, mutta
Florence oli matkustanut pois kotoa. Niin kapteeni asettui elelemään
näissä muuttuneissa oloissa ilman muuta seuraa kuin Rob Hioja, ja
menettäen käsityksen ajasta, niinkuin ihmiset tekevät jouduttuaan
suurten muutosten alaiseksi, hän ajatteli alituisesti Walteria ja
Solomon Gillsiä ja myöskin rouva MacStingeriä menneisyyteen kuuluvina.




KUUDESKOLMATTA LUKU

Menneisyyden ja tulevaisuuden varjoja


"Nöyrin palvelijanne, herra", sanoi majuri. "Hitto vieköön, ystäväni
Dombeyn ystävä on minunkin ystäväni. Hauska tutustua teihin!"

"Olen hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa, Carker, majuri Bagstockille
hänen seurastaan", selitti Dombey. "Majuri Bagstock on tehnyt minulle
suuria palveluksia."

Konttoripäällikkö Carker, joka seisoi hattu kädessä, oli juuri
saapunut Leamingtoniin ja esitelty majurille, jolle hän nyt näytti
kaksinkertaista hammasriviään. Hän sanoi uskaltavansa olla niin rohkea
ja kiittää majuria oikein sydämensä pohjasta, kun oli saatu toimeen
niin suuri parannus herra Dombeyn ilmeessä ja mielialassa.

"Totta vie, herra", vastasi majuri, "minua ei kannata ollenkaan
kiittää, sillä minulle on myös tehty vastapalvelus. Sellainen suuri
mies kuin ystävämme Dombey", jatkoi hän alentaen ääntään, mutta ei niin
paljon, ettei asianomainen itse olisi kuullut hänen sanojaan, "ei voi
olla parantamatta ja jalostamatta ystäviään. Hän vahvistaa ja tukee
toista siveellisellä luonteellaan. Niin, sellainen on Dombey!"

Carker tarttui heti tähän lausuntoon. Siveellisellä luonteellaan —
juuri niin. Samoja sanoja hän oli itsekin aikonut käyttää.

"Mutta kun ystäväni Dombey", lisäsi majuri, "puhuu teille majuri
Bagstockista, täytyy minun pyytää lupaa oikaista häntä ja teitä. Hän
tarkoittaa sillä vain henkilöä, joka on pelkkä Joe — Joey B. — Josh
Bagstock — Joseph — karkea ja sitkeä vanha J., hyvä herra. Nöyrin
palvelijanne."

Se, että Carker tunsi erikoista ystävyyttä majuria kohtaan ja ihaili
tätä karkeutta, sitkeyttä ja pelkkyyttä, loisti hänen joka hampaastaan.

"Ja nyt on teillä ja Dombeyllä pohdittavana oikein hitonmoinen kasa
liikeasioita."

"Ei suinkaan, majuri", huomautti Dombey.

"Dombey", sanoi majuri tiukasti, "minä tiedän sen paremmin. Teidän
kaltaisenne mies — kauppamaailman kolossi — ei voi keskeyttää
asioitaan. Teidän hetkenne ovat kalliit. Tapaamme toisemme
päivällisaikaan. Sillä välin pysyy vanha Joseph poissa. Päivällinen
alkaa täsmälleen kello seitsemän, herra Carker."

Näin sanoen majuri lähti pois kasvot hyvin pullistuneina, mutta työnsi
päänsä heti taas ovesta sisään ja virkkoi:

"Suokaa anteeksi, Dombey, onko teillä mitään sanaa lähetettävänä
heille?"

Jonkin verran hämillään ja vilkaisten kohteliaaseen liikkeenhoitajaansa
Dombey pyysi majuria viemään hänen terveisensä.

"Hitto vie, Dombey!" huudahti majuri. "Teidän pitää lähettää jotakin
lämpimämpää, tai muuten ei vanha Joe ole laisinkaan tervetullut."

"Kunnioittavat terveiset siis, jos suvaitsette, majuri", virkkoi Dombey.

"Lempo soikoon", sanoi majuri samalla kun hänen hartiansa ja
paksut poskensa tärisivät pidätetystä naurusta, "lausukaa vieläkin
lämpimämpää!"

"No, sanokaa sitten — mitä itse tahdotte, majuri", huomautti Dombey.

"Meidän ystävämme on ovela, hyvä herra, ovela, hiton ovela", sanoi
majuri Carkerille oven raosta. "Niin on myöskin Bagstock." Mutta
keskeyttäen äkkiä naurunhihityksensä ja oikaisten itsensä täyteen
pituuteensa hän julisti juhlallisesti lyöden kädellä rintaansa:
"Dombey, kadehdin tunteitanne. Jumalan haltuun!" Sitten hän poistui.

"Tuosta herrasta on teille varmaankin ollut suuri hyöty", virkkoi
Carker katsellen hänen jälkeensä hampaat näkyvissä.

"Kerrassaan suuri", myönsi Dombey.

"Hänellä näyttää olevan täällä tuttavia", jatkoi Carker, "ja huomaan
hänen sanoistaan, että tekin otatte täällä osaa seuraelämään.
Tiedättekö", lisäsi hän kamalasti hymyillen, "minusta on kerrassaan
hauskaa, että seurustelette".

Dombey vastasi tähän liikkeenjohtajansa harrastuksen ilmaukseen
kiertelemällä kellonperiään ja taivuttamalla vähän päätänsä.

"Teidät on luotu seuraelämään", jatkoi Carker. "Kaikista ihmisistä,
joita tunnen, on luonto ja asema juuri teidät kaikkein selvimmin
tarkoittanut seuraelämään. Tiedättekö, usein olen ihmetellyt, että
olette sitä niin kauan välttänyt!"

"Minulla on ollut omat syyni, Carker. Olen elänyt yksin enkä ole
siitä välittänyt. Mutta teillähän on itsellänne hyvät taipumukset
seuraelämään, ja siksi lienette ihmetellyt sitäkin enemmän."

"Voi, minullako!" vastasi toinen ollen heti valmis halventamaan
itseään. "Minun kaltaiseni miehen laita on toisin. Minua ei voi verrata
teihin."

Dombey hypisteli kaulaliinaansa, käänteli päätänsä, yskähteli ja
katseli uskollista ystäväänsä ja apulaistaan joitakin hetkiä mitään
puhumatta.

"Minulla tulee olemaan ilo, Carker", virkkoi hän vihdoin sennäköisenä
kuin olisi nielaissut jonkin liian suuren palan, "esittää teidät minun
— majurin tuttaville. Erittäin miellyttäviä ihmisiä."

"Otaksuttavasti on naisia heidän joukossaan", arveli sulava
konttoripäällikkö.

"He ovat kaikki — toisin sanoen, molemmat — naisia", vastasi Dombey.

"Vain kaksi?" hymyili Carker.

"Heitä on vain kaksi. Minä olen rajoittanut käyntini heidän taloonsa
enkä ole hankkinut täällä muita tuttavia."

"Sisaruksia, luullakseni?" kysyi Carker.

"Äiti ja tytär", vastasi Dombey.

Kun Dombey loi silmänsä alas ja taas korjasi kaulaliinaansa, muuttuivat
Carkerin hymyilevät kasvot hetkiseksi ja ilman asteettaista vaihdosta
kerrassaan ilkeän näköisiksi ja vaanivat toista tiukasti ja häijysti
hymyillen. Dombeyn kohottaessa silmänsä ne palasivat yhtä nopeasti
ennalleen ja näyttivät hänelle Carkerin ikenet niin täydelleen kuin
suinkin mahdollista.

"Olette kovin ystävällinen", sanoi Carker. "Minusta on hauskaa tutustua
heihin. Tyttäristä puhuttaessa muistuu mieleeni, että olen nähnyt neiti
Dombeyn."

Veri kohosi äkkiä Dombeyn kasvoille.

"Uskalsin käydä häntä tervehtimässä", virkkoi Carker, "kysyäkseni,
oliko hänellä mitään lähetettävää teille minun mukanani. Minulla on ilo
tuoda häneltä vain — vain hänen rakkaat terveisensä."

Kuinka erehdyttävästi muistuttivatkaan hänen kasvonsa sutta — punainen
kielikin näkyi levinneestä suusta — kun hän kohtasi Dombeyn katseen.

"Mitä liikeasioita sitten?" kysyi jälkimäinen hetken päästä, jonka
kuluessa Carker oli ottanut esiin joitakin asiakirjoja.

"Hyvin vähän", vastasi Carker. "Ylipäänsä voi sanoa, ettei meillä
viime aikoina ole ollut tavallista hyvää onneamme, mutta sehän ei
teille paljon merkitse. Laivakonttorissa ollaan sitä mieltä, että
_Poika ja Perillinen_ on hukkunut. No niin, se oli vakuutettu emäpuusta
mastonhuippuun asti."

"Carker", virkkoi Dombey, istuutuen hänen likelleen, "en voi sanoa,
että se nuorukainen, Gay, koskaan miellytti minua —"

"Ei minuakaan", pisti konttoripäällikkö väliin.

"Mutta soisin", jatkoi Dombey välittämättä keskeytyksestä, "ettei hän
olisi joutunut sille alukselle. Toivoisin, ettei häntä olisi lainkaan
lähetetty."

"Vahinko, ettette sanonut sitä ajoissa", tokaisi Carker kylmästi.
"Mutta minun mielestäni on hyvä näinkin. Tosiaankin arvelen, että tämä
on parasta. Mainitsinko, että jouduin jonkin verran luottavaiseen
keskusteluun neiti Dombeyn kanssa?"

"Ette", vastasi Dombey jäykästi.

"En epäile rahtuakaan", sanoi Carker merkitsevän vaitiolon jälkeen,
"että missä Gay lieneekin, on hänen siellä paljon parempi olla kuin
täällä kotona. Jos olisin tai voisin olla teidän sijassanne, olisin
siitä mielissäni. Omasta puolestani pidän sitä hyvänä sattumana. Neiti
Dombey on luottavainen ja nuori — ehkä tuskin kyllin ylpeä teidän
tyttäreksenne — jos hänessä on mitään virhettä. Ei tosin niin, että se
olisi suuri virhe. Suvaitsetteko laskea nämä tilit minun kanssani?"

Dombey nojautui tuolinsa selkää vasten sensijaan että olisi
kumartunut eteenpäin levitettyjä papereita tarkastamaan ja katseli
konttoripäällikköä tiukasti kasvoihin. Carker oli silmäluomet
puoliavoimina katselevinaan numeroltaan ja odottavinaan, milloin
hänen esimiehensä suvaitsisi kiinnittää niihin huomionsa, ikäänkuin
olisi tahtonut hienotunteisena säästää Dombeyn tunteita. Jälkimäinen
puolestaan tuijotti häneen, arvaten hänen tarkoituksensa, ja tajusi
samalla, että muuten olisi tuttavallinen Carker sanonut paljon enemmän,
mitä hän, Dombey, oli liian ylpeä kysymään. Niin hän usein menetteli
liikeasioissa. Vähitellen Dombeyn katse lieveni, ja hänen huomionsa
kiintyi edessä oleviin papereihin, mutta vielä sittenkin hän usein
keskeytti puuhansa äkkiä ja vilkaisi taas Carkeriin. Joka kerta Carker
silloin osoitti hienotunteisuuttaan, niinkuin ennenkin, ja painoi sitä
yhä syvemmälle suuren päällikkönsä mieleen.

Sillä välin kun he tarkastelivat tilejä ja kun Carkerin taitavasti
vaikuttaessa Dombeyn sydämessä virisi ja kehittyi vihaisia
ajatuksia Florence-parkaa kohtaan siellä ennen vallinneen kylmän
vastenmielisyyden sijalle, harppoi majuri Leamingtonin vanhojen
naisten suuresti ihailemana ja alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi
tavallista kevyttä selkätaakkaansa, pitkin tien varjopuolta vierailulle
rouva Skewtonin luokse. Koska oli puolipäivän aika majurin saapuessa
Kleopatran majaan, suosi häntä onni niin, että hän tapasi prinsessansa
raukeana tavallisella sohvalla kahvikupin ääressä. Huone oli komeampaa
lepoa varten tehty verhoilla niin hämäräksi, että Withers, joka palveli
emäntäänsä, häämöitti siellä kuin aave.

"Mikä sietämätön olento tuolta tulee?" kysyi rouva Skewton. "En voi
suvaita tuollaista. Menkää pois, kuka lienettekin!"

"Ettehän raskitse karkoittaa J.B:tä, rouva!" virkkoi majuri pysähtyen
puolitiehen nuhtelemaan, keppi olkapäällä.

"Ah, tekö siinä tulette? Tarkemmin ajatellen, sallin teidän jäädä",
huomautti Kleopatra.

Majuri astui siis sisään, tuli sohvan luokse ja painoi rouva Skewtonin
harmaan käden huulilleen.

"Istuutukaa", virkkoi Kleopatra liikutellen väsyneesti viuhkaansa,
"mutta pitkän matkan päähän. Älkää tulko liian lähelle, sillä minä olen
tänä aamuna hirveän heikko ja herkkätunteinen, ja teissä on auringon
tuoksua. Olette suorastaan troopillinen."

"Totisesti, rouva", sanoi majuri, "on kyllä ollut aika, jolloin
aurinko paahtoi ja korvensi Joseph Bagstockia. Silloin Länsi-Intian
kuuma ansari-ilma paistoi hänet niin täyteen kukoistukseen, että hänet
tunnettiin Kukan nimellä. Niinä aikoina ei kukaan kuullut puhuttavan
Bagstockista, rouva, vaan ainoastaan Kukasta — meidän Kukasta. Kukka
lienee kuihtunut enemmän tai vähemmän", lisäsi majuri istuutuen paljon
lähempään tuoliin kuin hänen julma jumalattarensa oli näyttänyt, "mutta
se on vieläkin sitkeä kasvi ja kestävä kuin ikivihreä".

Hämärän huoneen turvissa majuri sulki toisen silmänsä, pyöritti
päätänsä kuin ilveilijä ja joutui suuressa itsetyytyväisyydessään ehkä
lähemmäksi halvauskohtausta kuin oli koskaan ennen ollut.

"Missä rouva Granger on?" kysyi Kleopatra palvelijaltaan.

Withers luuli hänen olevan omassa huoneessaan.

"Hyvä on", sanoi rouva Skewton. "Mene siis sulkemaan ovi. Minä en ole
tänään tavattavissa."

Withersin kadottua rouva Skewton käänsi väsyneesti päänsä majuriin päin
liikauttamatta muuten jäsentäkään ja kysyi, kuinka hänen ystävänsä
jaksoi.

"Dombey", vastasi majuri rykäisten veitikkamaisesti, "jaksaa niin hyvin
kuin hänen tilassaan on mahdollista. Hänen tilansa on epätoivoinen,
rouva. Häneen on sattunut, tuohon Dombey-parkaan!" huudahti majuri.
"Painetti on pistetty hänen lävitseen."

Kleopatra loi majuriin pikaisen silmäyksen, joka oli jyrkkänä
vastakohtana hänen äänensä teeskennellylle laimeudelle hänen sanoessaan:

"Majuri Bagstock, vaikka tunnen vain vähän maailmaa — enkä voi todella
surrakaan kokemattomuuttani, sillä pelkään, että se on vilpillinen
paikka täynnä mitättömiä muodollisuuksia, jossa luontoa kunnioitetaan
kovin vähän ja jossa harvoin kuunnellaan sydämen musiikkia ja sielun
kuohuntaa ja muita sellaisia todella runollisia asioita — niin
sittenkään en voi olla ymmärtämättä tarkoitustanne. Sanoissanne on
vihjaus Edithiin, rakkaaseen lapseeni, joka saa hellimmät sydänsäikeeni
voimakkaasti värisemään", lisäsi rouva Skewton painellen etusormellaan
kulmakarvojensa ääriviivoja.

"Suorasukaisuus on aina ollut Bagstockin suvun luonteenpiirteitä",
virkkoi majuri. "Olette oikeassa. Joe myöntää sen."

"Ja tuo vihjaus", jatkoi Kleopatra, "koskettaa minun käsitykseni mukaan
yhtä liikuttavimmista — ehkä suorastaan liikuttavinta — ja vakavimmista
ja pyhimmistä mielenliikutuksista, joita murheellisesti langennut
luonteemme kykenee tuntemaan".

Majuri painoi käden suulleen ja heitti lentosuukon Kleopatralle
ikäänkuin todetakseen puheena olevan mielenliikutuksen.

"Tunnen olevani heikko. Tunnen, että minulta puuttuu sitä tarmoa, jonka
pitäisi tukea äitiä sellaisessa tilanteessa", sanoi rouva Skewton
painellen huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan, "mutta minä voin
tuskin koskettaa ilman heikkouden väristystä sellaista asiaa, joka on
niin peräti tärkeä kalliille Edithilleni. Mutta, paha mies, koska te
olette rohkeasti ottanut sen puheeksi ja koska se on tuottanut minulle
suurta tuskaa" — rouva Skewton painoi viuhkalla sydämensä kohtaa — "en
tahdo laiminlyödä velvollisuuttani".

Majuri paisui yhä, pyöritteli tulipunaisia kasvojaan joka puolelle ja
räpytteli hummerinsilmiänsä, kunnes joutui niin rajuun yskänpuuskaan,
että hänen oli pakko nousta kävelemään pari kertaa edestakaisin
huoneessa, ennenkuin hänen suloinen seuralaisensa saattoi jatkaa.

"Herra Dombey", virkkoi rouva Skewton päästyään vihdoin jatkamaan,
"oli niin ystävällinen muutamia viikkoja sitten, että kunnioitti
meitä vierailullaan täällä yhdessä teidän kanssanne, rakas majuri.
Tunnustan — sallikaa minun olla avomielinen — että heikkoutenani
on olla tunteenvaihtelujen vallassa ja että minulla on sydän kuin
ulkopinnalla. Tunnen puutteeni oikein hyvin. Viholliseni ei voi olla
siitä paremmin selvillä. Mutta minä en valita. Mieluummin toivon,
etteivät sydämettömät sanat saa minua jähmettymään jääksi, ja alistun
tyytyväisesti siihen moitteeseen."

Rouva Skewton järjesti kaularöyhelöään, nipisti laihaa kurkkuaan
saadakseen sen näyttämään pehmeämmältä ja jatkoi mielihyvillään:

"Minulle (ja varmasti myöskin rakkaalle Edithilleni) tuotti suurta
nautintoa ottaa vastaan herra Dombey. Koska hän oli teidän ystävänne,
rakas majuri, oli hän tietenkin ennakolta voittanut meidän sydämemme,
ja minä kuvittelin tavanneeni herra Dombeyssa miehen, jolla oli niin
lämmin sydän, että se suorastaan virkisti."

"Nyt hänellä on hiton vähän sydäntä, rouva", huomautti majuri.

"Kurja mies!" virkkoi rouva Skewton katsellen häneen raukeasti, "olkaa
hyvä ja vaietkaa".

"J.B. on mykkä, rouva", sanoi majuri.

"Herra Dombey siis uudisti vierailunsa", jatkoi Kleopatra silitellen
ruusuisia poskiaan, "ja kun häntä ehkä miellytti meidän elintapamme
yksinkertaisuus ja alkuperäisyys — sillä luonnolla on aina oma
viehätyksensä — se on niin suloinen — tuli hän meidän pieneen piiriimme
joka ilta. En aavistanut sitä hirveää vastuuta, jonka otin hartioilleni
kehoittaessani herra Dombeyta —"

"Majoittumaan tänne", täydensi majuri Bagstock.

"Karkea ihminen!" virkkoi rouva Skewton, "arvaatte ajatukseni
ennakolta, mutta ilmaisette sen rumilla sanoilla".

Nyt rouva Skewton nojasi kyynärpäätään viereiselle pöydälle ja antoi
ranteensa riippua mielestään viehättävällä ja arvokkaalla tavalla,
heilutteli viuhkaansa hiljalleen ja ihaili raukeana kättään puhuessaan.

"Se tuska, jota olen kärsinyt", valitti hän, "kun totuus vähitellen
valkeni minulle, on ollut liian hirvittävä kerrottavaksi. Koko elämäni
riippuu suloisesta Edithistäni, ja kun näen hänen muuttuvan päivä
päivältä — kauniin kalleuteni, joka on täydellisesti säilyttänyt
sydämensä oivallisen Grangerin kuoleman jälkeen — tuntuu se koko
maailman järkyttävimmältä asialta."

Rouva Skewtonin maailma ei ollut täynnä kovin raskaita koettelemuksia,
mikäli sopi päättää siitä, kuinka sen järkyttävin ilmiö tehosi häneen.

"Edithin", lepersi rouva Skewton, "joka on elämäni jalokivi, on sanottu
olevan minun kaltaiseni. Minäkin uskon, että se on totta."

"Maailmassa on yksi mies, joka ei koskaan myönnä, että kukaan on teidän
kaltaisenne, rouva", vakuutti majuri, "ja sen miehen nimi on Joe
Bagstock".

Kleopatra aikoi muka lyödä imartelijan kuoliaaksi viuhkallaan, mutta
leppyi sitten, hymyili hänelle ja jatkoi:

"Jos rakastettava tyttäreni perii minulta joitakin etuja, häijy mies,
perii hän myöskin hellän luonteeni. Hänellä on suuri luonteenlujuus —
minulla on sanottu sitä olleen suunnattomasti, vaikken osaa sitä uskoa
— mutta kun jokin asia on koskenut häneen, on hän äärimmäisen herkkä.
Mitä tunnonkaan nähdessäni hänen niin kärsivän! Se vie minulta hengen."

Majuri työnsi kaksoisleukansa pitemmälle, kurtisti huulilleen
lohduttavan ilmeen ja teeskenteli mitä syvintä myötätuntoa.

"Se luottamus", jatkoi rouva Skewton, "joka on vallinnut meidän
välillämme — sielujen vapaa seurustelu ja tunteitten avomielisyys — on
suorastaan liikuttava. Me olemme olleet enemmän sisaruksia kuin äiti ja
lapsi."

"J.B:n oma mielipide", huomautti majuri, "jonka J.B. on ilmaissut
viisikymmentätuhatta kertaa!"

"Älkää keskeyttäkö, karkea mies!" sanoi Kleopatra. "Millaiset ovat siis
tunteeni huomatessani, että erästä asiaa emme voi ollenkaan kosketella!
Että meidän välillemme on auennut — miksi sitä nyt sanotaankaan —
kuilu. Että oma avomielinen Edithini on muuttunut minua kohtaan!
Sellaiset huomiot ovat tietysti kirvelevintä laatua."

Majuri nousi tuoliltaan ja siirtyi istumaan lähemmäksi pöytää.

"Joka päivä huomaan sen, rakas majuri", jatkoi rouva Skewton. "Joka
päivä tunnen sen. Joka tunti moitin itseäni siitä liiallisesta
luottamuksesta, joka on johtanut niin surullisiin tuloksiin, ja
melkein joka minuutti toivon, että herra Dombey ilmaisisi tunteensa
ja vapauttaisi minut siitä kidutuksesta, jossa nyt riudun ja joka on
äärimmäisen kuluttava. Mutta mitään ei tapahdu, rakas majuri. Minua
raatelee kova katumus — varokaa kahvikuppia, te olette niin kovin
kömpelö — ja Edith-lemmikkini on muuttunut olento. Enkä tosiaankaan
ymmärrä, mitä on tehtävä tai keneltä kunnon ihmiseltä voin kysyä
neuvoa."

Majuri Bagstock, ehkä rohkaistuneena rouva Skewtonin lempeämmästä ja
luottavaisesta äänensävystä, joka äskeisten tilapäisten kohtausten
jälkeen nyt tuntui vakaantuneen, ojensi kätensä pikku pöydän ylitse ja
virkkoi imelästi hymyillen:

"Kysykää neuvoa Joelta, rouva."

"Miksi ette sitten puhu minulle, kiusallinen hirviö?" sanoi Kleopatra
antaen kätensä majurille ja taputellen hänen rystysiään viuhkallaan,
jota piti toisessa kädessään, "tiedättehän, mitä tarkoitan. Miksi ette
kerro minulle mitään asiallista?"

Majuri nauroi, suuteli sitten hänelle ojennettua kättä ja nauroi taas
mehevästi.

"Onko herra Dombeyssa niin paljon sydäntä kuin olen otaksunut?" kysyi
Kleopatra hellästi. "Luuletteko hänellä olevan vakavia aikomuksia,
majuri? Olisiko teistä parempi yllyttää häntä vai jättää hänet rauhaan?
Sanokaa nyt kelpo ystävänä mielipiteenne."

"Naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa, rouva?" kysyi majuri
hihittäen käheästi.

"Salaperäinen olento!" vastasi Kleopatra nostaen viuhkansa majurin
nenänkärkeen. "Kuinka me voimme naittaa hänet?"

"Kuulkaapa, naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa?" kysyi kapteeni
uudelleen.

Rouva Skewton ei vastannut mitään sanoilla, vaan hymyili majurille
niin veitikkamaisesti ja pirteästi, että urhoollinen upseeri luuli
voivansa painaa suudelman hänen tavattoman punaisille huulilleen,
mutta ei onnistunut yrityksessään, sillä Kleopatra työnsi viuhkan
väliin herttaisella ja nuorekkaan vilkkaalla liikkeellä. Se saattoi
johtua kainoudesta tai myöskin pelosta, että huulet menettäisivät
ruusunpunansa.

"Dombey on edullinen naimakauppa", huomautti majuri.

"Voi teitä rahanhimoista heittiötä!" huudahti Kleopatra.

"Se loukkaa minua!"

"Ja Dombeylla on vakava tarkoitus", jatkoi majuri työntäen päänsä
eteenpäin ja levittäen silmänsä. "Joseph sanoo niin. Bagstock tietää
sen. J.B. ei päästä häntä irti. Jättäkää Dombey omiin heteisiinsä.
Dombey on varma, rouva. Menetelkää samoin kuin tähänkin asti, älkää
tehkö mitään muuta. Jättäkää loppu J.B:n huoleksi."

"Oletteko tosiaankin sitä mieltä, rakas majuri?" kysyi Kleopatra, joka
raukeasta ryhdistään huolimatta oli katsellut häntä perin tarkkaavasti
ja terävästi.

"Olen varma siitä", vastasi majuri. "Verraton Kleopatra ja hänen
Antonius Bagstockinsa saavat usein puhella tästä voitonriemuisesti,
ottaessaan osaa Edith Dombeyn elämän rikkauteen ja aistikkuuteen.
Dombeyn oikea käsi on saapunut tänne", lisäsi majuri, aikoen taas
hihittää, mutta muuttuen sitten äkkiä vakavaksi.

"Tänä aamunako?" kysyi Kleopatra.

"Tänä aamuna, rouva", vastasi majuri. "Ja Dombey kaipasi kiihkeästi
hänen tuloaan — uskokaa J.B:n sanaa tässä, sillä Joe on hiton ovela" —
majuri painoi sormen nenänpäätään vasten ja sulki toisen silmänsä, mikä
ei juuri lisännyt hänen synnynnäistä kauneuttaan — "sillä hän toivoi
tuon herran pääsevän selville siitä, mitä on tekeillä, hänen itsensä
tarvitsematta puhua mitään. Sillä Dombey on ylpeä kuin Lucifer",
vahvisti majuri.

"Viehättävä ominaisuus", sopersi rouva Skewton, "samoin kuin rakkaalla
Edithilläni".

"No niin, rouva", virkkoi majuri, "minä olen jo tehnyt viittauksia,
ja oikea käsi ymmärtää minut hyvin. Ja lisää vielä teen, ennenkuin
päivä on lopussa. Aamulla Dombey suunnitteli huomiseksi matkaa
Warwick Castleen ja Kenilworthiin, ja sitä ennen hän tarjoaisi meille
aamiaista. Minä otin tehtäväkseni viedä kutsun perille. Tahdotteko
suoda meille sen kunnian?" kysyi majuri paisuen ahdashenkisyydestä
ja oveluudesta vetäessään esiin pikku kirjeen, joka oli osoitettu
kunnioitettavalle rouva Skewtonille. Siinä hänen ikuisesti uskollinen
Paul Dombeynsa pyysi rouvaa ynnä hänen rakastettavaa ja ihastuttavaa
tytärtään suostumaan ehdotettuun retkeen. Jälkikirjoituksessa sama
ikuisesti uskollinen Paul Dombey pyysi saada sulkeutua rouva Grangerin
suosioon.

"Hiljaa", virkkoi Kleopatra äkkiä. "Edith!"

Tuskin voi väittää, että hellä äiti olisi tämän huudahduksen jälkeen
palautunut entiseen raukeuteensa ja teeskentelyynsä, sillä hän ei ollut
vapautunut siitä hetkeksikään eikä todennäköisesti vapautuisikaan
ennenkuin haudassa. Mutta kiireesti kätkien pienimmänkin vakavuuden
varjon ja poistaen kasvoistaan, äänestään ja käytöksestään kaiken joko
hyvään tai huonoon suuntautuvan todellisen harrastuksen, jota niissä
oli hetkiseksi ilmennyt, hän vaipui takaisin leposohvalle kaikkein
äitelimmän ja raukeimman näköisenä Edithin astuessa huoneeseen.

Edith näytti kauniilta ja komealta, mutta kylmältä ja umpimieliseltä.
Hän vastasi tuskin huomattavasti majuri Bagstockin tervehdykseen, loi
terävän katseen äitiinsä, veti pois verhon akkunan edestä ja istuutui
katselemaan ulos.

"Rakas Edith", virkkoi rouva Skewton, "missä kummassa olet ollut? Olen
kovasti kaivannut sinua, kultaseni."

"Sanoit, ettet ollut tavattavissa, ja senvuoksi pysyin poissa", vastasi
Edith kääntämättä päätänsä.

"Se oli julmaa vanhalle Joelle", virkkoi majuri kohteliaasti.

"Tiedän, että se oli kovin julmaa", sanoi Edith, yhä katsellen ulos ja
puhuen niin kylmän halveksivasti, että majuri nolostui eikä keksinyt
mitään vastaukseksi.

"Edith kulta, majuri Bagstock", sanoi äiti raukean pitkäveteisesti,
"joka tavallisesti on maailman hyödyttömin ja epämiellyttävin olento,
kuten tiedät —"

"Ei tosiaankaan kannata käyttää tuollaisia sanankäänteitä", huomautti
Edith katsellen ympärilleen. "Olemmehan ihan yksin. Tunnemme toisemme."

Se äänetön ylenkatse, joka kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan ja
päivänselvästi kohdistui yhtä paljon häneen itseensä kuin toisiinkin,
oli niin voimakas ja selvä, että hänen äitinsä lepertely vaikeni, niin
sitkeää kuin se olikin.

"Lapsi kultani", aloitti hän sitten hetken kuluttua.

"Eikö vielä täysi-ikäinen?" huomautti Edith hymyillen.

"Kuinka kovin kummallinen sinä olet tänään, kultaseni! Salli minun
sanoa, rakkaani, että majuri Bagstock on tuonut herra Dombeylta
erittäin ystävällisen kirjeen, jossa hän ehdottaa, että söisimme hänen
kanssaan aamiaista huomenna ja matkustaisimme sitten Warwickiin ja
Kenilworthiin. Lähdetkö, Edith?"

"Lähdenkö minä!" toisti tytär punastuen ja hengittäen kiivaasti
katsellessaan äitiään.

"Arvasinhan, että suostuisit, rakkaani", huomautti rouva Skewton
kevyesti. "Minä kysyinkin vain muodon vuoksi. Tässä on herra Dombeyn
kirje, Edith."

"Kiitos. En halua lukea sitä", kuului vastaus.

"Sitten minun kai on parempi vastata siihen itse", sanoi rouva Skewton,
"vaikka olin ajatellut pyytää sinua olemaan kirjurinani, rakkaani".
Kun Edith ei liikahtanut eikä vastannut sanaakaan, pyysi rouva Skewton
majuria työntämään hänen pikku pöytänsä lähemmäksi, avaamaan siihen
kuuluvan laatikon ja ottamaan esille kynän ja paperia. Kaikki nämä
pikku rakkaudenpalvelukset majuri suoritti kohteliaasti ja nöyrästi.

"Panenko terveisesi, Edith kulta?" kysyi rouva Skewton pysähtyen kynä
kädessä jälkikirjoituksen kohdalle.

"Kuinka vain haluat, äiti", vastasi tytär kylmäkiskoisesti, kääntämättä
päätänsä.

Rouva Skewton kirjoitti mitä katsoi parhaaksi kyselemättä sen tarkempia
ohjeita ja antoi kirjeen majurille, joka otti sen vastaan kuin kalliin
aarteen ja oli panevinaan sen sydämelleen, mutta hänen täytyikin
tyytyä sijoittamaan se housuntaskuun, koska siellä oli luotettavampi
turvapaikka kuin liivintaskussa. Sitten hän lausui erittäin kohteliaat
ja ritarilliset jäähyväiset molemmille naisille, joista vanhempi
vastasi entiseen tapaansa, kun taas nuorempi, joka istui kasvot
akkunaan päin, taivutti päätänsä niin vähän, että olisi ollut suurempi
kohteliaisuus majuria kohtaan olla tekemättä mitään merkkiä ja jättää
hänet siihen uskoon, ettei häntä ollut kuultu eikä ajateltu.

"Mitä tulee hänessä tapahtuneeseen muutokseen", mietiskeli majuri
paluumatkallaan — koska iltapäivä oli kovin aurinkoinen ja kuuma,
käski hän alkuasukkaan marssia kantamuksineen edellä ja asteli itse
isänmaastaan karkoitetun prinssin varjossa — "mitä tulee muutokseen ja
kuihtumiseen ja muuhun sellaiseen, ei se mene Joseph Bagstockiin. Siitä
ei tule mitään. Se ei kelpaa. Mutta sillä on toinen merkitys, että
heidän välillään näyttää olevan jonkinlainen erimielisyys — tai kuilu,
niinkuin äiti sitä nimittää — hitto vieköön, se on tärkeämpää. Se on
tosiaankin kummallista! Hyvä on!" läähätti majuri. "Edith Grangerista
ja Dombeysta tulee sopiva pari, tapelkoot yhdessä! Bagstock asettuu
voittajan puolelle!"

Kun majuri lausui nämä viimeiset sanat ääneen ajatustensa voimakkuuden
vuoksi, sai se aikaan sen, että alkuasukasraukka pysähtyi ja kääntyi
luullen itseään puhuteltavan. Äärimmilleen raivostuneena tästä
kurittomuudesta majuri (vaikka oli sen sattuessa pakahtumaisillaan oman
sutkauksensa tuottamasta nautinnosta) työnsi heti keppinsä alkuasukkaan
kylkiluitten väliin ja tyrkki häntä sillä tuon tuostakin pitkin matkaa
hotelliin asti.

Majuri oli yhtä innostuneella mielellä päivälliselle pukeutuessaan,
jolloin musta palvelija joutui erilaisten esineitten, milloin
saappaan, milloin hiusharjan tai jonkin muun ulottuville osuvan
kapineen maalitauluksi. Sillä majuri kerskaili pitävänsä alkuasukasta
yhtämittaisessa harjoituksessa ja rankaisi pienimmänkin poikkeuksen
täsmällisestä järjestyksestä tämäntapaisella ankaralla kurilla.
Kun tähän vielä lisää, että hän käytti alkuasukasta vastamyrkkynä
luuvaloonsa ja muihin kiusoihinsa, sekä henkisiin että ruumiillisiin,
tuntui siltä, että palvelija oli ansainnut palkkansa, joka ei ollut
suuri.

Kun majuri vihdoin oli lennättänyt häneen kaikki irtonaiset
heittoesineet ja maininnut häntä niin monella eri nimellä, että
miesparka sai ihmetellä englanninkielen vivahdusrikkautta, salli
hän solmia kaulaliinan kaulaansa. Sitten hän täysin puettuna ja
parhaimmalla tuulella tämän ponnistuksen jälkeen lähti alakertaan
virkistämään Dombeyta ja hänen "oikeata kättään".

Dombey ei ollut vielä siellä, mutta Carker istui valmiina, ja hänen
hampaansa loistivat niinkuin ennenkin.

"Jaha, hyvä herra", virkkoi majuri, "kuinka olette viettänyt aikaanne
senjälkeen kun minulla oli onni kohdata teidät? Oletteko laisinkaan
kävellyt?"

"Tuskin puolta tuntia", vastasi Carker. "Meillä on ollut paljon työtä."

"Liikeasioita?" arveli majuri.

"Joukko pikku seikkoja, joita piti tarkastella", vastasi Carker. "Mutta
kuulkaapa — tämä on perin harvinaista minussa, joka olen kasvatettu
epäluuloisuuden koulussa ja tavallisesti puhelen kovin vähän" — hän
keskeytti äkkiä ja puhui sitten miellyttävän avomielisesti — "minä
tunnen olevani kuin vanha tuttu teidän kanssanne, majuri Bagstock".

"Se on suuri kunnia minulle", vastasi majuri. "Saatte luottaa minuun."

"Kuulkaapa siis", jatkoi Carker. "Kun jälleen tapasin ystäväni —
_meidän_ ystävämme piti minun sanoa —"

"Tarkoitatte Dombeyta!" huudahti majuri. "Tässä seison minä, J.B.!"

Hän oli kerrassaan paksu ja sininen katseltava, ja Carker ilmoitti
mielihyvin katselevansa häntä.

"No, sitten näette miehen, joka menisi vaikka tuleen tai veteen
palvellakseen Dombeyta", sanoi majuri.

Carker hymyili ja sanoi olevansa siitä varma. "Tiedättekö, majuri",
virkkoi hän, "palatakseni siihen, mitä aioin sanoa, minä olen tänne
tultuani huomannut, ettei ystävämme kiinnitä liikeasioihin niin tarkkaa
huomiota kuin tavallisesti".

"Eikö?" huomautti majuri hilpeästi.

"Hän oli tänään mielestäni jonkin verran hajamielinen."

"Hitto vieköön!" huudahti majuri. "Sitten on nainen pelissä mukana."

"Alan tosiaankin uskoa samaa", sanoi Carker. "Minä luulin teidän
puhuneen leikkiä silloin, kun vihjaisitte siihen suuntaan, sillä
tiedänhän, että te sotilashenkilöt —"

Majuri purki kuuluville hevosenyskäänsä ja pudisteli päätään ja
hartioitaan kuin sanoakseen: "No niin, me olemme hilpeitä poikia, sitä
ei voi kieltää:" Sitten hän tarttui Carkerin napinreikään ja kuiskasi
silmät pullollaan, että se nainen oli harvinaisen miellyttävä. Että hän
oli nuori leski. Että hän oli hienoa sukua. Että Dombey oli rakastunut
häneen korviaan myöten ja että se olisi hyvä naimiskauppa kummallekin,
sillä mainittu nainen oli kaunis, ylhäinen ja lahjakas ja Dombey taas
rikas. Ja mitä muuta saattoi millään avioparilla olla? Kuullessaan
Dombeyn askelia oven takaa majuri lopetti sanomalla, että Carker saisi
tavata tuon nuoren naisen seuraavana aamuna ja itse arvostella. Tämän
henkisen ponnistuksen ja läähättävän kuiskaamisen vaikutuksesta majuri
istui päivälliseen asti kakistellen kurkkuaan silmät vetisinä.

Samoin kuin jotkut muutkin jalot eläimet esiintyi majuri aterian aikana
edullisimmassa valossaan. Tällöin hän näet upeili loistavana pöydän
toisessa päässä, samalla kun Dombey loisti heikommalla valolla toisessa
päässä. Carker taas, joka istui pöydän sivulla, loi säteensä kumpaankin
tähteen tai salli sen sulautua niiden valoon, kuinka asianhaarat
kulloinkin vaativat.

Parin ensimmäisen ruokalajin aikana majuri oli tavallisesti vakava,
sillä alkuasukas, totellen yleisiä, salaa annettuja määräyksiä,
kokoili kaikki kastikkeet ja pikku pullot hänen viereensä ja antoi
hänelle paljon puuhaa tulppien irroittamisessa ja pullojen sisällyksen
sekoittamisessa lautaselleen. Sitäpaitsi oli alkuasukkaalla
sivupöydällä yksityisiä höysteitä ja maustimia, joilla majuri joka
päivä korvensi itseään, puhumattakaan niistä kummallisista laitteista,
joista hän ruiskutti tuntemattomia nesteitä majurin juomaan. Mutta
tällä kertaa majuri Bagstock näiden monien puuhienkin ohella ennätti
olla seuramies, ja hänen seuranpitonsa ilmeni nyt erikoisena oveluutena
Carkerin hyödyksi ja paljasti petollisesti Dombeyn mielenlaadun.

"Dombey", virkkoi majuri, "te ette syö. Mikä nyt vaivaa?"

"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi puhuteltu. "Minun ei ole tänään
kovin nälkä."

"No, mutta minne se nälkä on joutunut, Dombey?" kysyi majuri. "Missä
se on? Ette ainakaan ole jättänyt sitä molempien tuttaviemme luokse,
sen takaan, sillä voin vakuuttaa, ettei heilläkään ollut ruokahalua
tänään aamiaisella. Ainakin toisesta heistä olen varma, en tahdo sanoa
kummasta."

Sitten majuri iski silmää Carkerille ja muuttui niin peloittavan
ovelaksi, että hänen mustan palvelijansa oli pakko taputtaa häntä
selkään ilman erikoista määräystä, sillä muuten hän olisi luultavasti
kadonnut pöydän alle.

Kun päivällinen oli jatkunut pitemmälle, toisin sanoen kun
alkuasukas seisoi majurin takana valmiina kaatamaan ensimmäisestä
samppanjapullosta hänen lasiinsa, kävi majuri entistäkin ovelammaksi.

"Täytä tämä reunoja myöten, lurjus", virkkoi majuri pitäen lasiaan
koholla. "Täytä myöskin herra Carkerin lasi ääriään myöten. Ja
samoin herra Dombeyn. Lempo soikoon, hyvät herrat", sanoi majuri
iskien silmää uudelle tuttavalleen, samalla kun Dombey tuijotti
lautaseensa, "me omistamme tämän viinilasin eräälle jumalattarelle,
jonka Joe ylpeydekseen tuntee ja jota hän välimatkan päästä nöyrästi
ja kunnioittavasti ihailee. Edith", lisäsi majuri, "on hänen nimensä,
taivaallinen Edith!"

"Taivaalliselle Edithille!" sanoi hymyilevä Carker.

"Edithille joka tapauksessa", virkkoi Dombey.

Kun tarjoilijat tulivat sisään uusia ruokalajeja tuoden, täytyi majurin
olla vieläkin ovelampi, mutta vakavammalla tavalla. "Sillä vaikka Joe
Bagstock meidän kesken sekoittaa tässä asiassa leikin ja toden yhteen",
selitti hän painaen sormen huulilleen ja puhuen puolittain syrjään
Carkerille, "pitää hän tuota nimeä liian pyhänä mainitakseen sitä
syrjäisten kuullen. Ei sanaakaan niin kauan kuin he ovat täällä!"

Tässä majuri menetteli kunnioittavasti ja hienotunteisesti, ja Dombey
tajusi sen selvästi. Vaikka hän oli majurin vihjauksista omalla
kankealla tavallaan joutunut hämilleen, ei hän kuitenkaan muistuttanut
tätä kiusoittelua vastaan, vaan näytti paremminkin olevan siitä
mielissään. Ehkä majuri oli ollut hyvin lähellä totuutta arvellessaan
samana aamuna, että suuri mies, joka oli liian ylpeä suorastaan
neuvotellakseen tästä asiassa pääministerinsä kanssa tai edes
puhuakseen siitä hänelle, kuitenkin toivoi sen tulevan mainitun miehen
tietoon. Olkoon sen laita kuinka tahansa, joka tapauksessa hän usein
vilkaisi Carkeriin majurin käytellessä kevyttä tykistöään ja näytti
tarkkaavan sen vaikutusta.

Mutta kun majuri oli saanut tarkkaavaisen kuuntelijan ja verrattoman
hymyilijän — "lyhyesti sanoen, hiton älykkään ja miellyttävän tuttavan",
niinkuin hän jälkeenpäin usein selitti — ei hän aikonut tyytyä
siihen, että Carker oli kuunnellut muutamia Dombeyta koskevia ovelia
vihjauksia. Senvuoksi hän, kun ruuat oli korjattu pois, alkoi loistaa
kertomalla meheviä rykmenttijuttuja niin nasevasti ja kansantajuisesti,
että Carker oli (tai teeskenteli olevansa) hengästyksissään naurusta ja
ihastuksesta. Sillä aikaa Dombey katseli kankean kaulahuivinsa ylitse
kuin olisi majurin omistaja tai ylhäinen kesyttäjä, joka huvikseen
silmäili karhunsa tanssia.

Kun majuri oli käynyt liian käheäksi syömisestä ja juomisesta ja
seurakykyjensä näyttelemisestä voidakseen enää puhua ymmärrettävästi,
siirtyivät he kahvinjuontiin. Senjälkeen majuri kysyi Carkerilta,
vaikkei juuri toivonutkaan saavansa myöntävää vastausta, pelasiko hän
pikettiä.

"Kyllä minä pelaan vähän", vastasi Carker.

"Ehkä lautapeliäkin?" huomautti majuri epäröiden.

"Kyllä, pelaan vähän sitäkin."

"Carker pelaa luullakseni kaikkia pelejä", sanoi Dombey oikaisten
itsensä sohvalle kuin puumies, jolla ei ollut laisinkaan niveliä, "ja
pelaa oikein hyvin".

Hän pelasi tosiaankin kahta edellämainittua niin oivallisesti, että
majuri oli ihmeissään ja kysyi häneltä kuin sattumalta, pelasiko hän
shakkia.

"Kyllä, pelaan vähän shakkiakin", sanoi Carker.

"Olen joskus pelannut ja voittanut katsomatta lautaan — sehän on vain
pikku temppu."

"Sepä hittoa!" huudahti majuri tuijottaen häneen. "Te olette Dombeyn
vastakohta, sillä hän ei pelaa mitään."

"Oh, herra Dombeyko!" vastasi johtaja Carker. "Hänellä ei ole
milloinkaan ollut tilaisuutta oppia mokomia pikku temppuja. Minun
kaltaisilleni miehille ne ovat joskus hyödyllisiä. Niinkuin nytkin,
majuri Bagstock, kun ne sallivat minun viettää hupaisan hetken
kanssanne."

Mahdollisesti näkyi vain sileä ja suuri vilpillinen suu, mutta
samalla kuitenkin tuntui näiden muutamien nöyrien sanojen alla
vaanivan jonkinlainen kavala viha. Lyhyen hetken olisi voinut luulla,
että valkeat hampaat olivat halukkaat puremaan sitä kättä, jota ne
imartelivat. Mutta majuri ei aavistanut sitä ollenkaan, ja Dombey
makasi mietiskellen silmät puoliummessa koko pelin ajan, jota kesti
makuullemenoon asti.

Silloin Carker, vaikka oli voittanutkin, oli kohonnut majurin silmissä
niin korkealle, että kun hän käytävässä erosi majurista, tämä käski
erikoisena suosionosoituksena alkuasukkaan — joka aina lepäsi herransa
oven eteen lattialle levitetyllä patjalla — valaista Carkerille tietä
hänen huoneeseensa.

Carkerin huoneessa oli kuvastimen pinta vähän himmeä, joten se ehkä
heijasti väärin. Mutta sinä iltana se näytti kuvan miehestä, joka
hengessään näki joukon ihmisiä nukkumassa jalkainsa juuressa samoin
kuin alkuasukas-parka lepäsi herransa oven luona, ja hän astui
häikäilemättä heidän ylitseen, katsellen heitä häijyn ivallisesti,
mutta ei kuitenkaan tallannut ainoitakaan ylöspäin suuntautuneita
kasvoja — ainakaan vielä.




SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Synkempiä varjoja


Carker nousi samaan aikaan kuin leivonen ja lähti ulos kävelemään.
Hänen mietteensä — ja hän mietti kulmakarvat kireällä — näyttivät
tuskin lentävän niin korkealla kuin leivonen tai edes nousevan siihen
suuntaan. Päinvastoin ne pysyttelivät maanpinnalla ja kaivelivat pölyä
ja matoja. Mutta ei mikään ilmassa näkymättömänä livertelevä lintu
ollut kauempana ihmissilmän ulottuvilta kuin Carkerin ajatukset.
Hänellä oli ilmeensä niin täydellisesti vallassaan, että harvat
saattoivat täsmällisin sanoin lausua siitä muuta kuin että hän
hymyili tai mietti. Nyt hän mietti kiinteästi. Mitä korkeammalle
leivo nousi, sitä syvemmälle hän vaipui ajatuksiinsa. Leivosen
antaessa liverryksensä kuulua entistä selvemmin ja voimakkaammin, hän
vaipui yhä vakavampaan ja syvempään hiljaisuuteen. Vihdoin leivon
syöstessä alas suinpäin täysin rinnoin livertäen ja laskeutuessa hänen
viereensä vihreään vehnään, joka aaltoili aamutuulen huojuttamana
kuin vedenpinta, hän heräsi mietteistään ja katseli ympärilleen niin
kohteliaan ja lempeän hymyn levitessä äkkiä hänen kas voilleen kuin
hänellä olisi monta katselijaa lepytettävänä. Hän ei luopunut siitä
sittenkään, vaikka oli näin herännyt mietteistään, vaan kirkasti
kasvonsa kuin ajatellen, että niiden rypyistä muuten voisi jotakin
päätellä. Sitten hän lähti astelemaan eteenpäin ja hymyili yhä kuin
harjoitellakseen.

Ehkä pitäen silmällä ensi vaikutelmaa Carker oli puettu hyvin
huolellisesti ja sirosti tänä aamuna. Vaikka hän aina oli jonkin
verran muodollinen vaatetuksessaan, jäljitellen suurta päällikköään,
jäi hän kuitenkin jäykkyydessä takapajulle Dombeysta, osittain kenties
siksi, että hän ymmärsi sen olevan naurettavaa, osittain koska hän
niin menettelemällä ilmaisi käsittävänsä eron ja välimatkan heidän
välillään. Jotkut sanoivatkin häntä tässä suhteessa hänen jäisen
isäntänsä ilmeiseksi, mutta ei kovin imartelevaksi lisäselitykseksi.
Mutta maailma on halukas tulkitsemaan asiat väärin, eikä Carker ollut
vastuussa sen ilkeästä taipumuksesta.

Puhtaana ja kukoistavana, ihonväri tavallistakin vaaleampana, hän
asteli siroin askelin pitkin niittyjä, vihreitä nurmikenttiä ja
lehtokujia, kunnes tuli aamiaisen aika. Sitten hän lähti takaisin
oikotietä, tuuletti hampaitaan ja virkkoi samalla ääneen: "Nyt siis
tapaamaan toista rouva Dombeyta!"

Hän oli harhaillut ulos kaupungista ja palasi sinne miellyttävää
kävelytietä pitkin, johon lehtipuut loivat synkän varjon ja jonka
vierellä oli siellä täällä penkkejä sen varalta, että joku halusi
levätä. Koska tätä tietä ei yleensäkään käytetty paljon ja koska se
tänä varhaisena aamuhetkenä näytti kovin yksinäiseltä ja rauhalliselta,
oli se yksinomaan Carkerin hallussa tai ainakin hän luuli sen
olevan. Niinpä hän asteli joutilaan henkilön tavalla, jolla on vielä
kaksikymmentä minuuttia käytettävänään saapuakseen päämäärään, vaikka
sinne helposti ehti kymmenessäkin, suurten puunrunkojen välissä jättäen
pitkän rivin askelia näkyviin kasteiseen maahan.

Mutta hän huomasi erehtyneensä otaksuessaan, ettei lehdossa ollut
ketään muuta, sillä kiertäessään puunrungon takaa, jonka kova
kuori oli kuhmuinen ja poimuinen kuin sarvikuonon tai jonkin ennen
vedenpaisumusta eläneen hirviön nahka, hän huomasi odottamatta erään
olennon istuvan läheisellä penkillä, jonka hän juuri oli aikeissa
sivuuttaa.

Se oli aistikkaasti puettu, erittäin kaunis nainen. Hänen tummat ylpeät
silmänsä olivat luodut maahan, ja hänen mielessään näytti riehuvan
jokin intohimo tai taistelu. Sillä istuessaan siinä pää kumarassa hän
pureskeli alahuultaan, rinta kohoili, sieraimet värisivät, pää vapisi,
mielikarvauden kyyneliä näkyi hänen poskillaan, ja hänen jalkansa
polki sammalta rajusti kuin hän tahtoisi musertaa sen tyhjiin. Mutta
melkein sama vilkaisu, joka ilmaisi nämä seikat Carkerille, näytti
hänelle myöskin, kuinka tuo nainen nousi seisomaan halveksivan,
väsyneen ja ikävystyneen näköisenä ja lähti kävelemään pois, jolloin
hänen kasvoissaan tai ryhdissään ei enää ilmennyt muuta kuin huoletonta
kauneutta ja ylpeää ylenkatsetta.

Tätä olentoa oli myöskin tarkastellut ryppyinen ja hyvin ruma eukko,
ulkoasultaan ei oikeastaan mustalainen, vaan pikemmin siihen kirjavaan
kiertolaisjoukkoon kuuluva, joka harhailee ympäri maata kerjäten,
varastellen, paikaten kattiloita tai punoen kaislamattoja, milloin
mitäkin. Sillä kun kaunotar nousi seisomaan, kohosi myös tämä hänen
vastakohtansa maasta — melkein kuin maan sisästä — ja asettui hänen
tielleen.

"Sallikaa minun ennustaa kohtalonne, kaunis rouva", sanoi eukko
naksutellen leukapieliään, ikäänkuin pääkallo olisi tahtonut tunkeutua
näkyviin hänen keltaisen nahkansa alta.

"Voin ennustaa sen itsekin", kuului vastaus.

"Niin, niin, kaunis rouva, mutta ei oikein. Ette ennustanut sitä oikein
äsken istuessanne tuolla. Minä osaan. Antakaa minulle hopearaha,
kaunis rouva, niin ennustan kohtalonne oikein. Kasvoissanne kuvastuu
rikkautta, kaunis rouva."

"Tiedän sen", vastasi nainen ja astui hänen ohitseen synkästi hymyillen
ja ylpein askelin. "Tiesin sen jo ennen."

"Mitä! Ettekö anna minulle mitään?" huusi eukko. "Ettekö anna minulle
mitään, jotta kertoisin teille kohtalonne, kaunis rouva? Paljonko
sitten annatte, jotten kertoisi sitä? Antakaa minulle jotakin, tai
huudan sen jälkeenne!" vaakkui eukko käheästi.

Carker, jonka läheltä kaunotar juuri oli aikeissa poiketa polulle,
nosti hattuaan hänen astuessaan ohitse ja kehoitti vanhaa eukkoa
pysymään siivolla. Kaunotar kiitti häntä väliintulosta taivuttamalla
päätään ja jatkoi sitten matkaansa.

"Antakaa sitten te jotakin minulle, tai muuten huudan sen hänen
jälkeensä!" kirkui eukko nostaen käsivartensa ja työntäen pois Carkerin
ojennetun käden. "Tai kuulkaa", lisäsi hän alentaen äkkiä ääntään,
katsellen Carkeria vakavasti ja näyttäen yhdessä hetkessä unohtaneen
raivonsa esineen, "antakaa minulle jotakin, tai muuten huudan teidän
jälkeenne".

"Minunko jälkeeni, eukko!" vastasi Carker pistäen käden taskuun.

"Niin", vastasi eukko tarkastellen häntä kiinteästi ja pitäen
kuihtunutta kättään ojennettuna. "Minä tiedän!"

"Mitä te tiedätte?" kysyi Carker heittäen hänelle hopearahan.
"Tiedättekö, kuka tuo kaunis nainen on?"

Liikutellen suutaan kuin sadussa mainittu merimiehen vaimo, jolla oli
kastanjoita helmassaan, ja kurtistellen otsaansa vihaisen näköisenä
kuin noita, joka turhaan pyysi niistä muutamia, eukko otti hopearahan
maasta ja peräytyi kuin äyriäinen tai joukko äyriäisiä, sillä hänen
vuorotellen avautuvat ja sulkeutuvat kätensä olisivat voineet esittää
kahta äyriäistä ja hänen kurttuiset kasvonsa niiden lisäksi puolta
tusinaa. Sitten hän kyyristyi vanhan puun kuhmuiselle juurelle, veti
myssynsä sisältä esiin lyhyen mustan piipun, sytytti sen tulitikulla ja
poltteli äänettömänä, katsellen tuikeasti kysyjään.

Carker nauroi ja kääntyi kuin lähteäkseen.

"Hyvä on!" virkkoi eukko. "Yksi lapsi kuollut, ja yksi elää, yksi vaimo
kuollut ja yksi vaimo tulee. Menkää katsomaan häntä!"

Vasten tahtoaankin Carker katsahti taakseen ja pysähtyi. Eukko,
joka ottamatta piippua suustaan mutusteli ja mumisi puhuessaan kuin
keskustellen jonkin näkymättömän tuttavan kanssa, osoitti siihen
suuntaan, johon Carker oli menossa, ja nauroi:

"Mitä te sanoitte, vanha noita?" kysyi hän.

Eukko mumisi ja kakisteli kurkkuaan ja poltteli, osoittaen yhä
eteenpäin, mutta pysyi vaiti. Tokaistuaan jäähyväiset, jotka eivät
suinkaan olleet kohteliaat, Carker jatkoi matkaansa, mutta poistuessaan
metsästä ja katsahtaessaan taakseen vanhan puun juurelle saattoi yhä
nähdä sormen osoittavan eteenpäin ja luuli taas kuulevansa eukon
huutavan: "Menkää katsomaan häntä!"

Hänen saapuessaan hotelliin oli kaikki valmistelut hienon aterian
varalta suoritettu loppuun. Dombey, majuri ja aamiainen odottivat
naisia. Epäilemättä on yksilöllisellä luonteenlaadulla paljon
merkitystä sellaisissa asioissa, mutta tässä tapauksessa ruokahalu
voitti hellemmät tunteet, sillä Dombey oli hyvin kylmä ja tyyni,
kun taas majuri ihan suitsusi ja kohisi kiihkeästä jännityksestä.
Vihdoin alkuasukas avasi oven, ja hetkisen kuluttua ilmestyi erittäin
kukoistava, mutta ei kovin nuorekas nainen, jonka raukea astunta pitkin
käytävää oli vienyt tovin aikaa.

"Hyvä herra Dombey", virkkoi nainen, "pelkään meidän myöhästyvän,
mutta Edith on ollut jo ulkona valitsemassa soveliasta maisemaa
piirrosluonnosta varten ja antanut minun odottaa. Te kaikkein
vilpillisin majuri, kuinka voitte?" jatkoi hän ojentaen puhutellulle
pikkusormensa.

"Rouva Skewton", sanoi Dombey, "sallikaa minun esitellä teille ystäväni
Carker". Vaistomaisesti Dombey pani "ystävä" sanalle erikoisen painon
kuin ilmaistakseen, että esitetty henkilö sai hänen luvallaan hyötyä
sellaisesta viittauksesta. "Olettehan kuullut minun mainitsevan herra
Carkeria."

"Kovin hauska tutustua", virkkoi rouva Skewton herttaisesti.

Carkerkin oli tietysti ihastunut. Olisiko hän ollut Dombeyn vuoksi
ihastuneempi, jos rouva Skewton olisi ollut (niinkuin hän ensin oli
luullut) se Edith, jonka maljan he olivat juoneet edellisenä iltana?

"Mutta missä ihmeessä Edith on?" huudahti rouva Skewton katsellen
ympärilleen. "Yhä vielä ovella antamassa Withersille määräyksiä
taulujen kehystämisestä! Hyvä herra Dombey, tahdotteko olla niin
ystävällinen —"

Dombey oli jo lähtenyt häntä hakemaan. Hetken kuluttua hän palasi
taluttaen samaa aistikkaasti puettua ja erittäin kaunista naista, jonka
Carker oli tavannut puiden varjossa.

"Carker —" aloitti Dombey, mutta huomattuaan heidän jo tuntevan
toisensa vaikeni hämmästyneenä.

"Olen tälle herralle kiitollisuudenvelassa siitä, että hän äsken
pelasti minut eräästä tunkeilevasta kerjäläisestä", sanoi Edith
kumartaen ylpeästi.

"Olen kohtalolle kiitollinen siitä, että se soi minulle tilaisuuden
suorittaa pikku palveluksen henkilölle, jonka palvelijana oleminen
tekee minut ylpeäksi", virkkoi Carker kumartaen syvään.

Kun Edithin silmät viipyivät hänessä hetkisen ja sitten painuivat
lattiaan, näki Carker niiden kirkkaassa ja tutkistelevassa
katseessa epäilyksen, ettei hän ollut saapunut heidän äskeiselle
kohtauspaikalleen vasta silloin, kun oli sekaantunut kerjäläisnaisen
sanoihin, vaan oli salaa tarkastellut jo aikaisemmin. Ja toisaalta
Edith heti tajusi Carkerin katseesta, ettei hänen epäluulonsa ollut
aiheeton.

"Tosiaankin", huudahti rouva Skewton, joka oli käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen tarkastellakseen Carkeria lornettinsa lävitse ja
tyytyväisyydekseen todennut (niinkuin hän kuuluvasti kuiskasi
majurille) hänen olevan pelkkää sydäntä, "tosiaankin, tämäpä on
ihastuttavimpia sattumia, mitä koskaan olen kuullut. Edith kulta, siinä
näkyy niin selvän kohtalon viittaus, että tekisi melkein mieli panna
kädet ristiin rinnalle ja sanoa samoin kuin jumalattomat turkkilaiset:
Ei ole olemassa muuta koin — mikä se nyt onkaan — se ja se, ja se ja se
on hänen profeettansa!"

Edith ei suvainnut mitenkään korjata tätä kummallista koraanin
lausetta, mutta Dombeystä tuntui tarpeelliselta tehdä muutamia
kohteliaita huomautuksia.

"Minulle tuottaa suurta iloa", virkkoi hän kömpelön ritarillisesti,
"että minulle niin läheisellä henkilöllä kuin Carkerilla on ollut
kunnia ja onni tehdä edes pieni palvelus rouva Grangerille". Dombey
kumarsi hänelle. "Mutta minulle tuottaa jonkin verran mielipahaa
ja tekee minut tosiaankin kateelliseksi Carterille" — hän pani
vaistomaisesti korkoa näille sanoille ikäänkuin tuntien, että niihin
ehdottomasti sisältyi kerrassaan hämmästyttävä väite — "kateelliseksi
Carkerille, ettei minulla itselläni ollut sitä kunniaa eikä onnea".
Dombey kumarsi taas. Edith pysyi liikkumatta, paitsi että nyrpisti
huultaan.

"Totta vie", huudahti majuri puhjeten puhumaan nähdessään tarjoilijan,
joka oli tullut ilmoittamaan aamiaisen olevan valmiina, "minusta
on kerrassaan omituista, ettei ihmisellä ole kunniaa ja onnea
ampua kaikkia tuollaisia kerjäläisiä pään lävitse joutumatta siitä
vastuuseen. Mutta tässä tarjoan käsivarren rouva Grangerille, jos
hän tahtoo suoda J.B:lle sen kunnian, että tarttuu siihen; ja suurin
palvelus, minkä Joe voi suorittaa teille juuri nyt, on taluttaa teidät
pöytään!"

Näin sanoen majuri ojensi käsivartensa Edithille. Dombey talutti rouva
Skewtonia, ja Carker asteli viimeisenä hymyillen seurueelle.

"Olen tosiaankin iloinen, herra Carker", huomautti rouva Skewton
aamiaisen aikana tarkastettuaan häntä lornetillaan vielä toisen kerran
hyväksyvästi, "että olette järjestänyt käyntinne tänne niin sopivaan
aikaan. Nythän voitte tulla mukaan retkellemme, joka varmasti on
ihastuttava!"

"Mikä retki tahansa olisi ihastuttava sellaisessa seurassa", vastasi
Carker, "mutta uskon, että se muutenkin on hauska".

"Oi!" huudahti rouva Skewton raukean haltioituneena, "linna on
hurmaava! Tulee mieleen Keskiaika — ja muuta sellaista — mikä on niin
kerrassaan hienoa. Ettekö ole hurjasti ihastunut Keskiaikaan, herra
Carker?"

"Tavattomasti", vastasi Carker.

"Niin lumoavia aikoja!" huudahti Kleopatra. "Niin täynnä uskoa! Niin
voimakkaita ja tarmokkaita! Niin maalauksellisia! Niin täydelleen
poikkeavia kaikesta jokapäiväisestä. Laupias taivas! Jospa meille
säilyisi hiukankaan enemmän olemassaolon runoutta näinä hirveinä
aikoina!"

Koko ajan puhuessaan rouva Skewton tarkasteli tutkivasti Dombeyta, joka
katseli Edithiä. Tämä puolestaan kuunteli, mutta ei nostanut kertaakaan
silmiään.

"Me pidämme niin hirveästi kiinni todellisuudesta, herra Carker",
huomautti rouva Skewton, "eikö niin?"

Harvoilla ihmisillä oli vähemmän syytä surkutella todellisuuden
tavoittelua kuin Kleopatralla, jolla oli omassa olennossaan niin paljon
väärää kuin suinkin oli mahdollista elävälle ihmiselle. Mutta sittenkin
Carker valitteli mainittua aikaa ja myönsi meidän olevan siinä
suhteessa kerrassaan paatuneita.

"Linnan maalaukset ovat jumalallisia!" sanoi Kleopatra. "Toivoakseni
olette ihastunut tauluihin?"

"Vakuutan teille, rouva Skewton", virkkoi Dombey, arvokkaasti auttaen
konttoripäällikköään, "että Carkerilla on erittäin hyvä aisti,
suorastaan luontainen vaisto arvostelemaan maalaustaidetta. Hän on
itsekin melkoisen etevä taiteilija. Rouva Grangerin maku ja taito
tulevat varmasti tuottamaan hänelle suurta iloa."

"Hitto vieköön!" huudahti majuri Bagstock, "minun käsitykseni mukaan te
olette ihme, herra Carker, ja osaatte kaikkea."

"Uskotte liian paljon minusta, majuri Bagstock", virkkoi Carker
hymyillen kainosti. "Minä kykenen vain hyvin vähään. Mutta herra Dombey
jakelee niin avokätisesti kiitostaan pienimmällekin jokapäiväiselle
taidolle, joka minun kaltaiseni miehen on melkein välttämättä
hankittava, kun hän taas itse toisenlaisessa asemassaan on niin
paljon sen yläpuolella, että —" Carker kohautti olkapäitään jättäen
ylistyksensä kesken eikä lausunut enää sanaakaan.

Koko aikana Edith ei ollut nostanut silmiään paitsi kerran sivumennen
vilkaistakseen äitiinsä, kun tämän hehkuva henki pukeutui kovin
yltiöpäisiin sanoihin. Mutta Carkerin lakatessa puhumasta hän katsahti
Dombeyhin. Sitä kesti vain hetkisen, mutta hänen kasvoilleen ilmeni
tuokioksi halveksivaa ihmetystä, mikä ei jäänyt huomaamatta eräältä
koko seurueelle hymyilevältä katselijalta.

Dombey tapasi Edithin katseen juuri sen siirtyessä pois ja käytti
tilaisuutta hyväkseen pidättääkseen sitä.

"Olette kovaksi onneksi jo usein käynyt Warwickissa?" virkkoi Dombey.

"Joitakin kertoja."

"Pelkäänpä, että käynti siellä teistä tuntuu ikävältä?"

"Ei, ei suinkaan."

"Oh, sinä olet kuin serkkusi Feenix, Edith kulta", huomautti rouva
Skewton. "Hän on käynyt Warwickissa ainakin viisikymmentä kertaa, mutta
jos hän tulisi Leamingtoniin huomenna — toivoisinpa, että hän tulisi,
rakas enkeli — menisi hän sinne taas seuraavana päivänä."

"Mehän olemme kaikki innokkaita, äiti, eikö niin?" virkkoi Edith
kylmästi hymyillen.

"Ehkä liian paljon pysyäksemme rauhallisina, rakkaani", vastasi hänen
äitinsä, "mutta emme valita. Meidän omat tunteemme palkitsevat meidät.
Jos, niinkuin serkkusi Feenix sanoo, miekka kuluttaa — mikä se nyt taas
onkaan —"

"Ehkä huotran", sanoi Edith.

"Juuri niin — huotran vähän liian nopeasti, johtuu se siitä, että se on
kirkas ja hehkuva, senhän tiedät, kultaseni."

Rouva Skewton päästi pienen huokauksen, jonka tarkoituksena oli heittää
varjo sen lyhyen puumiekan pinnalle, jonka huotrana hänen herkkä
pintansa oli. Sitten hän kallisti päänsä toiselle puolelle Kleopatran
tapaan ja katseli miettivän ja hellän näköisenä rakasta lastaan.

Edith oli kääntänyt kasvonsa Dombeyhin päin silloin, kun tämä ensiksi
puhutteli häntä, ja pysynyt siinä asennossa äitinsäkin kanssa
keskustellessaan ikäänkuin pitäen mielenkiintonsa vireillä siltä
varalta, että Dombeylla olisi hänelle vielä jotakin sanomista. Tässä
yksinkertaisessa kohteliaisuudessa oli jotakin melkein uhmaavaa,
ikäänkuin se olisi suoritettu pakosta tai kauppana, johon hänen oli
vasten tahtoaan suostuttava. Sen pani jälleen merkille sama mies, joka
hymyillen tarkasteli koko seuruetta, ja johtui muistelemaan Edithiä
sellaisena kuin oli hänet ensiksi nähnyt silloin, kun hän luuli
olevansa yksin puiden keskellä.

Kun Dombeylla ei ollut mitään muuta sanottavaa, ehdotti hän — aamiainen
oli nyt lopussa ja majuri täynnä kuin jättiläiskäärme — että he
lähtisivät. Vaunut, jotka Dombey oli tilannut, odottivat ovella. Niihin
asettuivat molemmat naiset, majuri ja Dombey. Alkuasukas ja kalpea
miespalvelija kiipesivät ajajanistuimelle, Towlinson jäi taakse, ja
Carker ratsasti perässä.

Hän pysytteli noin sadan metrin päässä vaunuista ja tarkkasi niitä koko
matkan ajan kuin itse olisi kissa ja vaunuissa istuvat neljä henkilöä
hiiriä. Katsahtaessaan tien toiselle tai toiselle puolelle — pitkin
etäistä maisemaa sileine aaltomaisine kukkuloineen, tuulimyllyineen,
vaimoineen, niittyineen, papupeltoineen, luonnonkukkineen,
talonpoikaispihoineen, heinäpieleksineen ja metsiköstä kohoavine
kirkontorneineen — tai ylös aurinkoiseen ilmaan, jossa perhoset
liitelivät hänen päänsä ympärillä ja linnut livertelivät laulujaan —
tai alas, missä puiden varjot sekaantuivat yhteen ja loivat värisevän
maton tielle — tai eteenpäin, missä tien yli kurottautuvien puiden
holvit näyttivät hämäriltä, saaden vain vähän valoa lehtien lomitse —
hän piti aina yhtä silmännurkkaansa suuntautuneena Dombeyn selvästi
näkyviin, häneen päin käännettyihin kasvoihin ja hatunsulkaan, joka
nuokkui huolettomasti ja halveksivasti heidän välissään hyvin samaan
tapaan kuin hän oli nähnyt ylpeiden silmäluomien painuvan varsinkin
silloin, kun se henkilö, joka nyt istui vaunuissa vastapäätä, kiinnitti
huomionsa kauniisiin kasvoihin. Vain yhden ainoan kerran Carker
hellitti terävän katseensa näistä olennoista, ja se tapahtui silloin,
kun hän hypättyään pensaiden ylitse ja nelistettyään erään pellon
poikki kerkisi perille ennen vaunuja, ollakseen auttamassa naisia alas
vaunuista. Silloin Carker hetkiseksi kohtasi Edithin katseen hänen
ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta koskettaessaan häntä pehmeällä
valkoisella kädellään huomasi sen taas suuntautuvan ylitseen samoin
kuin aikaisemminkin.

Rouva Skewton oli päättänyt ottaa Carkerin haltuunsa ja näyttää
hänelle linnan ihanuuksia, tahtoen samalla pidellä kiinni myös majurin
käsivarresta. Viimemainitulle parantumattomalle ja runouden asioissa
kaikkein vääräoppisimmalle olennolle tekisi hänen mielestään sellainen
seura hyvää. Tämä järjestely antoi Dombeylle tilaisuuden saatella
Edithiä, kuten hän tekikin astellen heidän edellään huoneiden lävitse
juhlallisin ja mahtavin askelin.

"Oi noita suloisia menneitä aikoja, herra Carker", virkkoi
Kleopatra, "ihanine linnoituksineen, rakkaine vanhoine tyrmineen,
kidutuskammioineen, romanttisine kostoineen, maalauksellisine
rynnäkköineen ja piirityksineen ja muine viehätyksineen, jotka tekevät
elämän todella hurmaavaksi! Kuinka hirveästi olemmekaan turmeltuneet!"

"Niin, me olemme surkuteltavasti rappeutuneita", myönsi Carker.

Omituista heidän seurustelussaan oli se, että rouva Skewton
kesken innostustaankin ja Carker kohteliaisuudestaan huolimatta
tarkastelivat kumpikin Dombeyta ja Edithiä. Niin eteviä kuin molemmat
olivatkin seurustelukyvyiltään, puhuivat he senvuoksi jonkin verran
hajamielisesti ja umpimähkään.

"Meillä ei ole lainkaan uskoa jäljellä", huomautti rouva Skewton,
heristäen ryppyistä korvaansa, sillä Dombey puhui jotakin Edithille.
"Me emme enää usko rakkaisiin vanhoihin ritareihin, jotka olivat
peräti viehättäviä olentoja — tai rakkaisiin vanhoihin pappoihin,
jotka olivat mitä sotaisimpia miehiä — tai edes tuon verrattoman
Elisabeth-kuningattaren aikoihin, jonka kuvan näemme seinällä ja jonka
hallituskausi oli niin kultaista aikaa. Suloinen olento! Hän oli
pelkkää sydäntä! Ja tuo hänen lumoava isänsä! Toivon teidän olevan
haltioissanne Henrik kahdeksannen vuoksi!"

"Ihailen häntä hyvin paljon", myönsi Carker.

"Niin karski!" huudahti rouva Skewton, "eikö ollutkin? Niin jyrkkä.
Niin aitoenglantilainen. Ja katsokaapa millainen taulu hänestä on
maalattu — pienet tirkistelevät silmät ja hyväntahtoinen leuka!"

"Ah, hyvä rouva!" huudahti Carker seisahtuen äkkiä, "mutta kun on puhe
tauluista — katsokaahan tuota sommitelmaa! Mikä taulukokoelma voi koko
maailmassa tarjota tuon vertaista?"

Näin sanoen hän osoitti oviaukon kautta Dombeyta ja Edithiä, jotka
seisoivat toisen huoneen keskellä kahden.

He eivät vaihtaneet sanaa tai katsettakaan. Seisoen yhdessä käsi
kädessä he näyttivät olevan kauempana toisistaan kuin jos meri olisi
heidät erottanut. Molempien ylpeydessäkin oli ero, joka loitonsi
heidät toisistaan edemmäksi kuin jos toinen olisi ollut koko
luomakunnan ylpein ja toinen nöyrin olento, Dombey itsetyytyväisenä,
taipumattomana, kaavamaisena, kovana, Edith kauniina ja suloisena,
mutta täydelleen kylmäkiskoisena itseään, Dombeyta ja kaikkea muuta
ympärillään olevaa kohtaan, halveksien omaa viehätysvoimaansa
nyrpistämällä ylpeästi kulmakarvojaan ja huultaan, ikäänkuin se
olisi hänelle vastenmielinen koriste tai puku. Niin epämukaisilta
ja vastakkaisilta he näyttivät, niin täydelleen nurjan sattuman
ja huonon onnen takomien kahleitten toisiinsa liittämiltä, että
vilkas mielikuvitus olisi voinut ajatella seinillä riippuvien
kuvien hämmästyvän tästä luonnottomasta yhdistelmästä ja katselevan
sitä, kullakin oma ilmeensä kasvoillaan. Jurot ritarit ja sotilaat
tarkastelivat heitä äreän näköisinä. Muuan kirkonmies käsi kohotettuna
syytti heitä pilkasta, kun sellainen pari saattoi tulla Jumalan
alttarin eteen. Maisemain tyynet vedenpinnat, joiden syvyyksistä
aurinko kuvastui, kyselivät, eikö ollut hukuttautumisen mahdollisuutta,
jollei muuta pelastuskeinoa ollut jäljellä. Rauniot huusivat: "Katsokaa
tänne ja nähkää, mitä me olemme kahlittuina hävittävään aikaan!"
Eläimet, jotka luonnostaan olivat toisilleen vihamielisiä, ahdistivat
toisiaan opiksi heille. Lemmen jumalat pakenivat pelästyneinä, eikä
marttyyrikuolemaa esittävissä historiallisissa maalauksissa ollut
sellaista tuskaa näkyvissä.

Sittenkin rouva Skewton oli niin ihastunut nähdessään tämän ryhmän,
johon Carker kiinnitti hänen huomionsa, ettei malttanut olla
puoliääneen ihmettelemättä, kuinka suloinen ja sielukas se oli. Edith,
joka kuuli sen, katsahti taakseen, ja närkästyksen puna kohosi hänen
kasvoilleen hiusmartoon asti.

"Rakas Edithini tietää, että ihailin häntä juuri", virkkoi Kleopatra
koskettaen melkein arasti tyttärensä selkää päivänvalollaan. "Suloinen
kultani!"

Taas Carker näki saman taistelun, jonka katselijaksi oli niin
odottamatta joutunut lehdossa. Taas hän näki ylpeän ikävystymisen ja
välinpitämättömyyden leviävän Edithin kasvoille ja verhoavan ne kuin
pilveen.

Edith ei kohottanut silmiään häneen, vaan tehden niillä tuskin
huomattavan käskevän liikkeen näytti kehoittavan äitiään tulemaan
lähemmäksi. Rouva Skewton katsoi parhaaksi ymmärtää tämän vihjauksen,
tuli nopeasti hänen luokseen molempine ritareineen ja pysytteli siitä
lähtien tyttärensä likellä.

Kun mikään ei enää hajoittanut Carkerin tarkkaavaisuutta, alkoi hän
puhella tauluista, valikoida parhaita niiden joukosta ja osoittaa
niitä Dombeylle. Koko ajan hän samalla ilmaisi luontaista ihailuaan
Dombeyn suuruutta kohtaan ja sydämellistä alttiuttaan sovittamalla
hänen kaukoputkensa lasit oikealle kohdalle tai etsimällä luettelosta
selityksiä tai pitämällä hänen keppiään. Nämä palvelukset eivät tosin
johtuneet alkuaan Carkerista, vaan itse Dombeysta, joka mielellään
näytti esimiehyyttään sanomalla hillityn käskevästi ja huolettomalla
äänellä: "Carker, olkaa niin hyvä ja auttakaa minua", ja hymyilevä
herra täyttikin aina käskyn kerkeästi.

He tarkastivat taulut, seinät, variksenpesän ja kaiken muun, ja
koska he yhä vieläkin olivat pieni seurue ja majuri pysyi jokseenkin
syrjässä, ollen uninen ruuansulatuksen kestäessä, kävi Carker
puheliaaksi ja hupaiseksi. Alussa hän enimmäkseen kääntyi rouva
Skewtonin puoleen, mutta kun tämä tunteellinen nainen ensimmäisen
neljännestunnin kuluttua oli joutunut niin haltioihinsa, ettei voinut
tehdä muuta kuin haukotella (ne olivat niin täydellisiä runollisen
innostuksen tuotteita, huomautti hän selittääkseen tätä ihastuksen
purkamistapaa), suuntasi hän huomaavaisuutensa Dombeyhin. Tämä ei
virkkanut juuri muuta kuin sattumalta "Juuri niin, Carker", tai
"Tosiaankin, Carker", mutta äänettömästi hän kehoitti Carkeria
jatkamaan ja hyväksyi mielessään täysin hänen käytöksensä. Hänestä
oli näet paikallaan, että joku puhui, ja hän otaksui, että Carkerin
huomautukset, jotka olivat tavallaan kuin pääliikkeen haaraosastoja,
saattoivat huvittaa rouva Grangeria. Carker, joka osasi olla erittäin
hienotunteinen, ei kertaakaan ollut niin rohkea, että olisi puhutellut
Edithiä suoranaisesti, mutta Edith näytti kuuntelevan, vaikkei
keltaakaan vilkaissut häneen. Kerran pari, kun Carker erikoisesti
osoitti nöyryyttään, välähti Edithin kasvoilla heikko hymy, ei valon,
vaan synkän varjon kaltainen.

Kun Warwickin linna vihdoinkin oli jokseenkin perinpohjin tutkittu
ja majuri lopen nääntynyt, puhumattakaan rouva Skewtonista, jonka
omituiset ilonilmaukset olivat käyneet herkeämättömiksi, käskettiin
taas vaunut esille ja he lähtivät ihailemaan muutamia lähiseudun
kauniita näköaloja. Dombey huomautti erästä niistä katseltaessa, että
rouva Grangerin kauniin käden siitä tekemä luonnos olisi hänelle hauska
muisto näin miellyttävästä päivästä, vaikka hänelle tosin ei ollut
välttämätön mikään keinotekoinen muisto (hän kumarsi kankeasti), koska
hän aina osaisi panna arvoa tälle retkelle. Kalpealla Withersillä
olikin kainalossaan Edithin luonnoskirja, ja rouva Skewton käski hänen
heti tuoda sen esille. Vaunut pysähdytettiin, jotta Edith saisi laatia
piirustuksen, jonka Dombey aikoi tallettaa aarteittensa joukkoon.

"Mutta pelkään vaivaavani teitä liiaksi", virkkoi Dombey.

"Ette suinkaan. Miltä kohdalta piirustan sen?" vastasi Edith kääntyen
häneen puoleensa yhtä väkinäisen kohteliaasti kuin ennenkin.

Dombey kumarsi taas niin, että hänen kaulaliinansa ratisi, ja sanoi
jättävänsä vaalin taiteilijan huoleksi.

"Mieluummin soisin teidän itse valitsevan", huomautti Edith.

"Sanokaamme sitten tästä", virkkoi Dombey. "Tämä näyttää sopivalta
kohdalta siihen tarkoitukseen, tai — Carker, mitä te ajattelette?"

Etualalla vähän matkan päässä sattui olemaan lehto, jokseenkin
samanlainen, jossa Carker oli kierrellyt aamulla. Erään puun alla oli
penkkikin kuten siellä, missä hänen kävelynsä oli aamulla keskeytynyt.

"Uskaltaisinko huomauttaa rouva Grangerille", virkkoi Carker, "että tuo
on hauskannäköinen — melkeinpä omituinen — näköala?"

Edith seurasi silmillään hänen ratsastuspiiskansa osoittamaan suuntaan
ja vilkaisi sitten nopeasti hänen kasvoihinsa. Esittelynsä jälkeen he
vaihtoivat nyt toisen silmäyksen, eikä se eronnut ensimmäisestä minkään
muun kuin selvyytensä puolesta.

"Pidättekö tuosta?" kysyi Edith Dombeylta.

"Se on ihastuttava", vastasi Dombey.

Vaunut ajoivat siis sille kohdalle, johon Dombey oli niin ihastunut.
Edith ei liikahtanutkaan istuimeltaan, vaan avasi luonnoskirjansa
tapansa mukaan ylpeän kylmäkiskoisesti ja aloitti työnsä.

"Kynäni ovat kaikki tylsiä", huomautti hän keskeyttäen työnsä ja
käännellen niitä.

"Sallikaa minun auttaa", pyysi Dombey. "Tai Carker osaa paremmin, koska
hän ymmärtää näitä asioita. Carker, olkaa hyvä ja teroittakaa nämä
rouva Grangerin kynät."

Carker ratsasti vaununoven luokse rouva Grangerin rinnalle, antoi
ohjasten pudota hevosen kaulalle, otti kumartaen ja hymyillen kynät
Edithin kädestä ja istui satulassa rauhallisesti teroittaen niitä.
Sen tehtyään hän pyysi lupaa pidellä niitä ja antaa yhden kerrallaan
rouva Grangerille sitä mukaa kuin kyniä tarvittiin. Näin Carker
viipyi hänen lähellään tehden monta huomautusta hänen erinomaisesta
taidostaan — etenkin puiden luonnostamisessa — ja katseli piirroksen
valmistumista. Dombey seisoi vaunuissa jäykkänä ja suojana kuin
erikoisesti kunnioitettava haamu ja katseli myöskin. Kleopatra ja
majuri kuhertelivat yhdessä kuin kaksi vanhaa kyyhkystä.

"Oletteko tyytyväinen tähän vai valmisteenko sitä vähän enemmän?" kysyi
Edith näyttäen luonnosta Dombeylle.

Dombey pyysi, ettei sitä muutettaisi, sillä se oli täydellinen.

"Se on verraton", huomautti Carker näyttäen kaikki punaiset ikenensä
kiitosta lausuessaan. "En osannut odottaa mitään niin kaunista ja
samalla niin harvinaista."

Tämä soveltui yhtä hyvin taiteilijaan kuin hänen luonnokseensa. Mutta
Carkerin käytös oli kaikin puolin avoin, ei ainoastaan hänen suunsa,
vaan hänen koko henkensäkin. Sellaisena hän pysyi myös silloin, kun
luonnos pantiin syrjään Dombeyn varalle ja piirustustarpeet talteen.
Sitten hän luovutti kynät (jotka Edith otti vastaan kylmästi kiittäen,
mutta suomatta katsettakaan), kiristi ohjaksia, peräytti hevosensa ja
alkoi taas seurata vaunuja.

Ratsastaessaan hän mahdollisesti ajatteli, että tämä mitätön luonnoskin
valmistettiin ja jätettiin omistajalleen, ikäänkuin siitä olisi
hierottu kauppaa ja sitten ostettu se, tai vaikka Edith oli suostunut
tähän pyyntöön niin auliisti, hänen kasvonsa olivat luonnoksen ylitse
kumartuneina tai sen aiheena oleviin etäisiin esineihin suuntautuneena
kuvastaneet ylpeätä naista, joka oli alentunut halpaan ja kurjaan
sopimukseen, mutta joka tapauksessa hän hymyili, ja samalla kun
hän näytti vapaasti katselevan ympärilleen nauttien ilmasta ja
ratsastuksesta, tarkasteli hän toisella silmännurkallaan vaunuja.

He tekivät retken Kenilworthin kuuluisille raunioille ja katselivat
vielä lisää eri maisemia. Rouva Skewton huomautti Dombeylle, että Edith
oli piirtänyt niistä useimmat, niinkuin herra Dombeykin itse jo oli
nähnyt hänen luonnoskirjastaan. Niin päättyi tämä huviretki, ja rouva
Skewton ja Edith vietiin asuntoonsa, jonne Kleopatra ystävällisesti
kutsui illaksi Carkerin yhdessä Dombeyn ja majurin kanssa kuuntelemaan
Edithin soittoa. Sitten herrat palasivat hotelliinsa päivälliselle.

Päivällinen oli eilisen jäljennös, paitsi että majurin riemu oli
lisääntynyt neljälläkolmatta tunnilla ja että hän oli vähemmän
salaperäinen. Edithin malja juotiin taas, Dombey tunsi jälleen
mieluisaa hämmennystä, ja Carker oli tulvillaan harrastusta ja
ylistystä.

Rouva Skewtonilla ei ollut muita vieraita. Edithin piirustuksia oli
ehkä vähän tavallista runsaammin kaikkialla huoneessa.

Kalpea palvelija Withers toi tavallista väkevämpää teetä. Harppu ja
piano olivat valmiina. Edith soitti ja lauloi, mutta ikäänkuin Dombeyn
tilauksesta, vaikka hänen äitinsä olikin sen ensin ottanut puheeksi.

"Edith kultaseni", virkkoi näet rouva Skewton puolisen tuntia teen
juonnin jälkeen. "Herra Dombey varmaankin kovasti haluaisi kuulla sinun
soittavan."

"Herra Dombey voi epäilemättä lausua sen itsekin, äiti."

"Olisin teille tavattoman kiitollinen", virkkoi Dombey.

"Mitä haluatte kuulla?" kysyi rouva Granger.

"Pianoa", sanoi Dombey epäröiden.

"Mitä vain haluatte. Te saatte itse määrätä."

Edith soitti siis aluksi pianoa, sitten harppua. Senjälkeen hän
lauloi ja suoritti kaikki yhtä kylmäkiskoisesti, jopa laulamiensa ja
soittamiensa kappaleiden valinnankin. Niin kylmä ja väkinäinen, vaikka
samalla hidastelematon ja täydellinen suostumus Dombeyn toivomuksiin,
joita esitettiin nimenomaan hänelle eikä kellekään toiselle, ei voinut
jäädä huomaamatta Carkerin teräviltä silmiltä, niin syventynyt kuin hän
näyttikin olevan lautapelin salaisuuksiin. Myöskin sen seikan hän pani
merkille, että Dombey ilmeisesti ylpeili vaikutusvallastaan ja näytteli
sitä mielellään.

Siitä huolimatta Carker pelasi niin hyvin — joitakin pelejä majurin
ja joitakin Kleopatran kanssa, jonka valppautta Dombeyn ja Edithin
seurustelun tarkkaamisessa ei yksikään ilves olisi voittanut —
että hänen arvonsa yhä nousi rouva Skewtonin suosiossa. Kun hän
hyvästellessään pahoitteli, että hänen oli seuraavana aamuna palattava
Lontooseen, lausui Kleopatra sen toivomuksen, että koska tunteitten
yhteyttä ei ollut tavattavissa joka päivä, tämä heidän kohtaamisensa ei
mitenkään saisi olla viimeinen.

"Samoin toivon minäkin, että pian taas tapaamme toisemme", virkkoi
Carker luoden merkitsevän katseen perällä istuvaan pariin ja seurasi
majuria ovesta ulos.

Dombey, joka oli lausunut juhlalliset jäähyväiset Edithille, teki
kumarruksen tai kumarruksentapaisen Kleopatran leposohvan puoleen ja
virkkoi matalalla äänellä:

"Olen pyytänyt rouva Grangerilta lupaa käydä häntä tervehtimässä
huomisaamuna — erään asian vuoksi — ja hän on määrännyt ajaksi kello
kaksitoista. Uskallanko toivoa saavani tavata teidät jälkeenpäin, rouva
Skewton?"

Kleopatra oli niin mielissään ja liikutettu tästä tietysti
käsittämättömästä puheesta, ettei osannut tehdä muuta kuin sulkea
silmänsä, pudistaa päätänsä ja ojentaa kätensä Dombeylle, joka —
tietämättä oikein mitä pitäisi tehdä — päästä sen irti.

"Tulkaa, Dombey!" huusi majuri katsoen sisään ovesta. "Hitto vieköön,
vanhan Joen tekisi kovin mieli ehdottaa muutosta Royal-hotellin nimeen.
Sitä pitäisi nimittää Kolmeksi Iloiseksi Vanhaksipojaksi meidän ja
herra Carkerin kunniaksi." Samalla majuri taputti Dombeyta selkään ja
iskettyään silmää hänen olkansa ylitse naisille, veren tulvahtaessa
peloittavasti hänen päähänsä, vei hänet mukanaan.

Rouva Skewton lepäsi sohvallaan, ja Edith istui ääneti loitompana
harppuineen. Leikitellen viuhkallaan äiti vilkaisi monta kertaa salaa
tyttäreensä, mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaan istui synkän ja
miettivän näköisenä, katse painuksissa.

Näin kului pitkä aika eikä vaihdettu sanaakaan, kunnes rouva
Skewtonin kamarineito ilmestyi tapansa mukaan valmistamaan häntä
vähitellen makuulle. Iltaisin tämä palvelijatar olisi paremminkin
voinut olla luuranko viikatteineen ja tuntilaseineen kuin nainen,
sillä hänen kosketuksensa oli kuoleman hipaisua. Maalattu olento
värisi hänen kättensä pitelyssä, vartalo kutistui kokoon, tukka
putosi pois, kaarevat mustat kulmakarvat muuttuivat mitättömiksi
harmaiksi tupsuiksi, kalpeat huulet vetäytyivät kurttuun, iho kävi
kalmankarvaiseksi ja irtonaiseksi. Kleopatran paikalle jäi vain vanha,
kulunut, keltainen, tutiseva punasilmäinen nainen, joka käärittiin kuin
kurja mytty tahraantuneeseen flanellipukuun.

Äänikin oli perin muuttunut, kun hän puhutteli Edithiä heidän jäätyään
kahden kesken.

"Miksi et kerro minulle, että hän tulee tänne huomenna sopimuksen
mukaan?" kysyi hän.

"Koska jo tiedät sen, äiti."

Kuinka ivallisesti hän painostikaan viime sanaa!

"Sinähän tiedät hänen ostaneen minut", jatkoi Edith. "Tai että
hän ostaa huomenna. Hän on harkinnut kauppaa, näyttänyt tavaraa
ystävälleen, onpa ylpeäkin siitä. Hän luulee sen vastaavan hänen
toiveitaan, se on saatavissa kyllin halvalla, ja hän ostaa sen
huomenna. Hyvä Jumala, että minun piti kokea tämäkin ja käsittää se!"

Jos puristaa yksiin kauniisiin kasvoihin sadan ylpeän ja intohimoisen
naisen tietoisen itsensäalentamisen ja palavan vihan, saa silmiinsä
saman näyn, joka tässä kätkeytyi kahden valkean värisevän käsivarren
väliin.

"Mitä tarkoitat?" virkkoi äiti vihaisena. "Etkö ole lapsesta alkaen —"

"Lapsesta!" huudahti Edith katsahtaen häneen. "Milloin minä olen
ollut lapsi? Mitä lapsuutta sallit koskaan minulle? Minä olin nainen
— viekas, salakavala, rahanhimoinen, miehiä pyydystelevä — ennenkuin
tunsin itseni tai sinut tai edes ymmärsin jokaisen oppimani uuden
tempun perussyyn ja kurjan tarkoituksen. Sinä synnytit naisen. Katso
häntä — nyt hän on ylpeytensä kukkuloilla."

Puhuessaan hän löi kädellään kaunista rintaansa kuin olisi tahtonut
iskeä itsensä maahan.

"Katso minua, joka en ole koskaan tiennyt, mitä merkitsee omistaa
rehellinen sydän ja rakastaa. Katso minua, jota opetettiin punomaan
juonia toisten lasten vielä leikkiessä. Nuorena, mutta täytenä
mestarina vehkeilyssä, jouduin naimisiin miehen kanssa, josta en
vähääkään huolinut. Hän jätti minut leskeksi kuollen ennenkuin sai
käsiinsä perintönsä — hyvin ansaittu rangaistus sinulle! Niin, katso
minua ja sano sitten, mitä minun elämäni on ollut näinä kymmenenä
vuonna senjälkeen."

"Me olemme ponnistelleet parhaamme mukaan hankkiaksemme sinulle hyvän
naimiskaupan", vastasi äiti. "Se on ollut sinun elämääsi. Ja nyt olet
saavuttanut päämääräsi."

"Markkinoilla ei ole ainoatakaan orjaa tai hevosta niin näytelty ja
tarjottu ja tutkittu ja kehuttu, äiti, kuin minua näinä kymmenenä
häpeällisenä vuotena", herjasi Edith kasvot tulisina ja pannen joka
sanalle katkeran painon. "Eikö se ole totta? Eikö minusta ole tullut
kaikkien miesten puheenparsi? Eivätkö hupsut, irstailijat, nuoret
pojat, höperöt ukot ole liehitelleet minua ja yksi toisensa perästä
luopuneet minusta, koska sinä olit liian avomielinen viekkaudestasi
huolimatta, jopa liian vilpitön kaikkien petollisten temppujesi ohella,
kunnes olemme melkein joutuneet huonoon maineeseen? Enkö ole sallinut
katsella ja koskettaa itseäni", lisäsi hän silmien leimutessa, "melkein
kaikkialla Englannissa, jossa meidän seurapiirimme ihmisiä on ollut
koolla? Eikö minua ole metsästetty ja kaupittu joka paikassa, kunnes
viimeinen itsekunnioituksen kipinä on sammunut minussa ja inhoan
itseäni? Onko tämä ollut toinen lapsuuteni? Minulla ei ollut muuta sitä
ennen. Älä väitä, ainakaan tänä iltana, että asian laita on toisin."

"Sinä olisit voinut joutua hyviin naimisiin, Edith, ainakin
kaksikymmentä kertaa, jos olisit antanut jonkun verran rohkaisua",
virkkoi hänen äitinsä.

"En! Sen, joka ottaa minut tällaisena hylkytavarana kuin nyt olen
ja ansaitsenkin olla", vastasi Edith kohottaen päätänsä ja väristen
häpeästä ja kiihkeästä ylpeydestä, "sen täytyy ottaa minut, niinkuin
tämä mies tekee, minun tarvitsemattani virittää hänelle ansaa. Hän
näkee minut huutokaupassa ja arvelee sopivaksi ostaa minut. No
ostakoon! Kun hän tuli katselemaan minua — ehkä tekemään tarjousta —
vaati hän nähdäkseen luettelon kyvyistäni. Minä annoin sen hänelle.
Kun minun oli näytettävä hänelle jokin taitoni puolustaakseni hänen
kauppaansa ystävien silmissä, vaadin häntä sanomaan, mitä hän
halusi niistä, ja sitten tottelin. Enempää en tee. Hän tekee kaupan
vapaaehtoisesti täysin tietoisena tavaran arvosta ja rahansa vallasta.
Toivon, ettei hän siinä koskaan pety. Minä en ole kehunut tavaraa tai
tyrkyttänyt sitä hänelle. Et sinä myöskään, mikäli olen voinut sitä
estää."

"Sinä puhut omituisesti omalle äidillesi tänä iltana, Edith."

"Niin minustakin tuntuu vielä selvemmin kuin sinusta", virkkoi Edith.
"Mutta minun kasvatukseni on loppuun suoritettu jo kauan sitten.
Minä olen nyt liian vanha ja olen asteettain vaipunut liian syvälle
lähteäkseni uudelle tielle, pidättääkseni sinua ja auttaakseni itseäni.
Kaiken sen itua, mikä tekee naisen uskolliseksi ja hyväksi, ei ole
koskaan hoivattu minun rinnassani, eikä minulla ole mitään mihin
turvata silloin, kun itsehalveksiminen herää sydämessäni." Hänen
äänessään ilmeni liikuttavaa surumielisyyttä, mutta se hävisi hänen
jatkaessaan ivallisesti hymyillen: "Koska nyt olemme ylhäisiä ja
köyhiä, täytyy minun tyytyä siihen, että tulemme rikkaiksi tällaisilla
keinoilla. Muuta sanomista minulla ei ole kuin että olen pysynyt
uskollisena sille yhdelle päätökselle, jonka tekemiseen minulla on
voimaa — enkä ole houkutellut tätä miestä."

"Tätä miestä! Sinähän puhut kuin vihaisit häntä", huomautti äiti.

"Ja sinä kai luulit minun rakastavan", vastasi Edith seisahtuen
aikoessaan mennä huoneen poikki ja katsahtaen taakseen. "anonko
sinulle", jatkoi hän tuijottaen äitiinsä, "kuka jo tuntee meidät
perinpohjin ja näkee meidän lävitsemme ja kenen silmissä minulla on
vieläkin vähemmän itsekunnioitusta ja luottamusta kuin oman sisäisen
itseni edessä — niin syvälle tunnen vaipuneeni senvuoksi, että hän
tuntee minut?"

"Tämä on kai tarkoitettu hyökkäykseksi sitä raukkaa, onnetonta — mikä
hänen nimensä nyt onkaan — herra Carkeria vastaan", sanoi hänen äitinsä
kylmästi. "Jos sinulta puuttuu itsekunnioitusta ja luottamusta sen
miehen edessä (joka muuten tuntuu hyvin miellyttävältä), ei se kaiketi
paljoa vaikuta naimiskauppaasi? Miksi katselet minuun niin tylysti?
Oletko sairas?"

Edith antoi kasvojensa heti painua ikäänkuin niihin olisi pistetty,
ja hänen peittäessään niitä käsillään värisytti hänen koko olentoansa
hirveästi. Se meni kuitenkin pian ohitse, ja tavallisin askelin hän
poistui huoneesta.

Palvelijatar, joka olisi voinut olla kuoleman luuranko, ilmestyi
sitten uudelleen, talutti käsivarresta emäntäänsä, joka näytti
riisuneen ylvään käytöksensä muiden sulojen ohella ja pukeneen ylleen
halvautumisen flanellipuvun keralla, kokoili Kleopatran tähteet ja vei
ne toiseen huoneeseen, seuraavana aamuna taas eloon herätettäviksi.




KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Muutoksia


"Se päivä on siis vihdoinkin tullut, Susan, jolloin lähdemme takaisin
rauhalliseen kotiimme", virkkoi Florence oivalliselle Nipperilleen.

Susan veti syvään henkeään, johon toimitukseen sisältyi voimakas ja
vaikeasti määriteltävä mielenpurkaus, ja vastasi ilmaistuaan tunteitaan
vielä tekoyskällä: "Hyvin rauhalliseen tosiaankin, Floy-neiti.
Epäilemättä erittäin rauhalliseen."

"Kun olin lapsi", jatkoi Florence miettiväisesti hetkisen kuluttua,
"näitkö koskaan sitä herraa, joka on matkan vaivasta huolimatta tullut
tänne ratsain tervehtimään minua — luullakseni kolme kertaa, Susan?"

"Kolme kertaa, neiti", vastasi Nipper. "Kerran kun olitte kävelemässä
noiden Skett —"

Florence katsahti häneen ystävällisesti, ja neiti Nipper korjasi.

"Sir Barnetin ja hänen rouvansa ja nuoren herran kanssa, aioin sanoa,
neiti. Ja senjälkeen kahtena iltana."

"Kun olin lapsi, ja vieraita kävi isän luona, näitkö koskaan sitä
herraa meillä, Susan?" kysyi Florence.

"En tosiaankaan voi sanoa koskaan nähneeni", vastasi Susan
muisteltuaan. "Kun rakas äitiparkanne kuoli, Floy-neiti, olin minä
nähkääs juuri tullut taloon, eikä minun olinpaikkani ollut siinä
kerroksessa."

"Sinun oli tosiaankin vaikea tietää, keitä talossa kävi", myönsi
Florence yhä miettiväisenä. "En tullut sitä ajatelleeksi."

"Niin, neiti, mutta me puhelimme talonväestä ja vieraista", virkkoi
Susan, "ja minä kuulin monenlaista, vaikka hoitajatar, joka oli talossa
ennen rouva Richardsia, teki minun saapuvilla ollessani epämiellyttäviä
huomautuksia 'pikku ruukuista', joilla myös on korvat, mutta se täytyi
panna juopottelemisen syyksi", huomautti Susan anteeksiantavasti,
"minkä takia hänet sitten erotettiinkin toimestaan".

Florence, joka oli asettunut akkunan ääreen ja nojasi kasvojaan
käteensä, istui katsellen ulos ja näytti tuskin kuuntelevan, mitä Susan
sanoi.

"Joka tapauksessa muistan, neiti, että tuo sama herra Carker oli
melkein, jollei ihan, yhtä tärkeä henkilö isällenne silloin kuin
nytkin. Siihen aikaan sanottiin usein, että hän johti kaikkia isänne
liikeasioita Cityssä, oli kaiken etunenässä, ja että isänne otti hänen
sanojaan huomioon enemmän kuin kenenkään muun, ja suokaa anteeksi,
Floy-neiti, niin hän helposti saattoikin tehdä, sillä hän ei koskaan
välittänyt kenenkään toisen puheista! Sen minä kyllä käsitin, niin
ruukku kuin olinkin."

Susan, jonka mieleen palasi muisto rouva Richardsin edellä olleen
hoitajattaren loukkauksesta, pani selvän painon sanalle "ruukku".

"Eikä herra Carker ole vieläkään joutunut epäsuosioon, neiti", jatkoi
Susan, "vaan on säilyttänyt paikkansa ja luottamuksensa isänne
sydämessä, päättäen siitä, mitä Perch aina puhuu meidän väelle talossa
käydessään. Ja vaikka Perch on maailman typerin ja kelvottomin olento,
Floy-neiti, eikä kukaan voi kärsiä sitä miestä hetkeäkään, tietää
hän sentään jokseenkin hyvin, mitä Cityssä tapahtuu, ja sanoo, ettei
teidän isänne tee mitään ilman herra Carkeria, vaan jättää kaikki herra
Carkerille ja toimii herra Carkerin neuvojen mukaan ja pitää herra
Carkeria aina lähimpänä miehenään, ja minä uskon hänen uskovan (tuon
vetelimmän kaikista Percheistä), että teidän isänne jälkeen on Intian
keisari vain kuin syntymätön lapsi herra Carkerin rinnalla."

Florence kuuli nyt joka ainoan sanan, sillä hän oli alkanut tarkata
Susanin puhetta eikä enää tuijottanut hajamielisesti ulos akkunasta,
vaan katseli kamarineitoaan.

"Niin, Susan", virkkoi hän, kun nuori neito oli lopettanut, "hän on
varmasti isän suosiossa ja myös hänen ystävänsä".

Florencen mieltä oli tämä ajatus askarruttanut jo muutamia päiviä.
Niillä kahdella vierailulla, jotka Carker oli tehnyt ensimmäisen
käyntinsä jälkeen, hän oli esiintynyt luottavaan ja tuttavalliseen
tapaan — pitänyt oikeutenaan olla salaperäinen ja vihjaileva
kertoessaan, ettei laivasta vieläkään kuulunut mitään, ja suopeasti
määräillä Florencen asioissa — mikä sai tytön kummastelemaan ja
teki hänet levottomaksi. Hän ei voinut mitenkään torjua tätä
käytöstä tai vapauttaa itseään Carkerin hänen ympärilleen vähitellen
kutomasta verkosta, sillä se olisi vaatinut jonkinlaista taitoa ja
elämänkokemusta, joka olisi vetänyt vertoja Carkerin taitavuudelle,
mutta se puuttui Florencelta. Tosin Carker ei ollut sanonut mitään
muuta kuin että laivasta ei ollut tullut mitään uutisia ja että hän
pelkäsi pahinta, mutta Florencea vaivasi kovin se, kuinka Carker oli
saanut selville, että hän oli niin huolissaan tuon laivan kohtalosta,
ja miksi hänelle saatiin viitata siihen niin salaperäisesti.

Tämä Carkerin käytös ja Florencen tottumus niin usein pohtia sitä
ihmetellen ja levottomana vaikutti vähitellen siihen suuntaan,
että Carker sai kiusallisen tenhovoiman Florencen ajatuksissa.
Tätä epämääräistä vaikutelmaa ei hälventänyt sekään, että Florence
koetti selvästi muistella hänen piirteitään, ääntään ja käytöstään,
saadakseen hänet todellisen ihmisen tasolle, jolla ei voinut olla sen
suurempaa lumousta kuin muillakaan. Eikä Carker kuitenkaan koskaan
katsonut häneen tylyn tai vihamielisen näköisenä, vaan hymyili aina
ystävällisesti.

Sitten Florence taas muisteli vakavaa aikomustaan päästä isän suosioon
ja päätöstään uskoa itse tietämättään olevansa syynä heidän kylmään
ja vieraaseen suhteeseensa. Ja silloin hän myös palautti mieleensä,
että tuo herra oli isän läheinen ystävä, ja mietti tuskaisin sydämin,
saattoiko hänen oma taipumuksensa tuntea vastenmielisyyttä ja pelkoa
Carkeria kohtaan johtua samasta onnettomasta luonteenpiirteestä, joka
oli vieroittanut isän rakkauden hänestä ja jättänyt hänet niin yksin.
Hän pelkäsi asian olevan niin ja toisinaan oli siitä varmakin. Mutta
hän päätti koettaa vapautua tästä väärästä tunteesta, vakuutteli
mielessään, että hänen isänsä ystävän osoittama huomio tuotti hänelle
kunniaa ja rohkaisi häntä, ja toivoi tarkkaamalla kärsivällisesti
Carkeria ja luottamalla häneen saavansa ohjatuksi vertavuotavat
jalkansa sille kiviselle tielle, joka päättyi hänen isänsä sydämeen.

Niin heittelehti suloinen Florence myrskyävällä epäilyksen ja toivon
merellä, sillä hän ei voinut kysyä neuvoa keltään näyttämättä syyttävän
isäänsä. Syvällä hänen alapuolellaan ui Carker kuin suomuinen
merihirviö ja piti häntä silmällä.

Kaikesta tästä tuli Florencelle uusi syy toivoa olevansa taas kotona.
Hänen yksinäiseen elämäänsä sopi paremmin arka toivo ja epäilys, ja
hän pelkäsi toisinaan, että hän poissa ollessaan menettäisi onnellisen
tilaisuuden osoittaa rakkautta isälle. Lapsiparka olisi voinut tässä
suhteessa rauhoittua, mutta hänen hylätty rakkautensa värisi hänen
rinnassaan ja lenteli kuin harhaileva lintu unissakin kotiin, asettuen
isän olkapäälle.

Walteria hän ajatteli usein. Voi, kuinka usein silloin, kun yö oli
synkkä ja tuuli puhalsi talon ympärillä! Mutta toivo pysyi vahvana
hänen rinnassaan. Nuoren ja lämminsydämisen on kovin vaikea,
niinkin kovien kokemusten jälkeen kuin Florencella oli ollut,
kuvitella nuoruutta ja hehkua tukahdutetuksi heikon liekin lailla ja
elämänkirkkauden pimenevän yöksi keskipäivällä. Usein hän vuodatti
kyyneleitä Walterin kärsimysten vuoksi, mutta harvoin hänen luultua
kuolemaansa surren eikä koskaan kauan.

Hän oli kirjoittanut vanhalle laivakojeiden kauppiaalle, mutta ei ollut
saanut mitään vastausta. Tällä kannalla olivat Florencen asiat sinä
aamuna, jolloin hän oli iloisena lähdössä kotiinsa, vanhaan yksinäiseen
elämäänsä.

Tohtori ja rouva Blimber, mukanaan (vastoin tahtoaan) arvossapidetty
suojattinsa, nuori Barnet, olivatko palanneet Brightoniin, jossa tämä
nuori herra ja hänen kumppaninsa, matkalla Parnassuksen vuorelle
epäilemättä jo olivat ryhtyneet opintojansa jatkamaan. Loma-aika oli
päättynyt, useimmat huvilan nuorista vieraista olivat lähteneet, ja
Florencen pitkä vierailu oli lopussa.

Mutta vielä oli yksi vieras, joka tosin ei asunut talossa, mutta
osoitti huomaavaisuuttaan perheelle alituisesti ja yhä uskollisena,
nimittäin Toots. Uudistettuaan muutamia viikkoja sitten tuttavuuden,
joka hänellä oli ollut onni solmia Skettles nuoremman kanssa samana
iltana kuin hän oli katkaissut Blimberien kahleet ja liidellyt
vapauteen sormuksineen, hän kävi talossa joka toinen päivä ja jätti
eteisessä oikean pinon käyntikortteja palvelijalle, kerrassaan niin
paljon, että tämä toimitus vastasi korttien jakelemista vistipelissä.

Toots oli myöskin hankkinut kuusiairoisen purren siinä kekseliäässä ja
rohkeassa tarkoituksessa, ettei perhe unohtaisi häntä (kuitenkin on
syytä otaksua, että tämä keino oli kotoisin Kukonpojan tuotteliaista
aivoista). Aluksen miehistönä oli Kukonpojan meritaitoisia ystäviä
ja perämiehenä itse tämä kuuluisa henkilö, jolla oli sitä varten
kirkkaanpunainen ruiskumiehen takki ja joka oli kätkenyt alinomaisen
sinelmänsä vihreän suojuksen peittoon. Ennen tämän kulkuvälineen
hankkimista Toots oli kysynyt Kukonpojalta erästä oletettua asiaa,
nimittäin: jos Kukonpoika rakastaisi nuorta Mary-nimistä naista ja
olisi päättänyt hankkia oman veneen, niin minkä nimen hän sille
antaisi? Kukonpoika vastasi vannoen muutamia kertoja juhlallisesti,
että hän nimittäisi sen joko Polliksi tai Kukonpojan Iloksi. Kehittäen
edelleen tätä ajatusta Toots päätti syvän miettimisen ja pitkäaikaisen
keksimisvaivan jälkeen panna purtensa nimeksi "Tootsin Ilo", mikä olisi
hieno kohteliaisuus Florencelle ja sitä lajia, ettei kukaan, joka tunsi
heidät molemmat, voinut olla antamatta sille arvoa.

Lojuen tulipunaisella pieluksella hienossa veneessään jalat ylhäällä
Toots oli soudattanut itseään jokea ylös päivä päivältä ja viikko
viikolta ja kuljeskellut edestakaisin sir Barnetin puutarhan
lähettyvillä, käskenyt venemiestensä tehdä jyrkkiä mutkia soutaessaan,
jotta hän olisi paremmin näkynyt sir Barnetin akkunoissa mahdollisesti
katseleville, ja antanut _Tootsin Ilon_ suorittaa sellaisia temppuja,
että rantaseutujen asukkaat ihmettelivät. Mutta milloin tahansa
Toots näki ihmisiä sir Barnetin puutarhassa joen rannalla, oli hän
kulkevinaan ohitse mitä omituisimpien ja epätodennäköisimpien sattumain
vuoksi.

"Hyvää päivää, Toots", sanoi sir Barnet tavallisesti heiluttaen kättään
nurmikentällä, jolloin viekas Kukonpoika ohjasi veneen likelle rantaa.

"Hyvää päivää, sir Barnet", vastasi Toots. "Kuinka kummallista, että
näen teidät täällä!"

Näin Toots aina sanoi ovelasti, ikäänkuin talo ei suinkaan olisi ollut
sir Barnetin, vaan jokin autio rakennus Niilin tai Gangeksen rannalla.

"En ole milloinkaan näin hämmästynyt!" huudahti Toots lisäksi. "Onko
neiti Dombey täällä?"

Joskus tuli silloin Florence näkyviin.

"Diogenes voi oikein hyvin, neiti Dombey", virkkoi Toots.

"Kävin siellä tänä aamuna kysymässä."

"Kiitoksia oikein paljon", kuului vastaukseksi Florencen ystävällinen
ääni.

"Ettekö tule maihin, Toots?" kysyi sir Barnet. "Tulkaahan nyt, ei kai
teillä ole kiirettä. Tulkaa tervehtimään meitä."

"Eipä ole väliä, kiitoksia paljon!" vastasi Toots punastuen. "Luulin
vain, että neiti Dombey ehkä kuulisi mielellään jotakin Diogeneesta.
Hyvästi!" Ja Toots-parka, jonka teki niin kovin mieli noudattaa
kutsua, mutta joka ei kuitenkaan uskaltanut, antoi tuskaisin sydämin
Kukonpojalle merkin, ja niin lähti _Ilo_ pois, halkoen vettä kuin nuoli.

Florencen lähtöaamuna pursi keinui erikoisessa juhla-asussa
puutarhaportaiden luona. Mennessään alakertaan lausumaan jäähyväisiä,
puheltuaan Susanin kanssa, hän tapasi Tootsin odottamassa
vierashuoneessa.

"Hyvää huomenta, neiti Dombey", sanoi Toots perin hämmentyneenä, kuten
hän aina oli saadessaan tavata Florencen, "kiitoksia paljon, minä
jaksan oikein hyvin ja toivoakseni tekin, ja samoin Diogeneskin eilen.
Ehkä te haluaisitte näin kauniilla ilmalla palata kotiin vesitse, ja
purressani on mainiosti tilaa myös kamarineidolle."

"Olen kovin kiitollinen teille", vastasi Florence epäröiden, "mutta
oikeastaan en sentään tahtoisi".

"No, eipä sillä väliä", sanoi Toots. "Hyvästi!"

"Ettekö odota, kunnes rouva Skettles tulee?" kysyi Florence
ystävällisesti.

"Ei, kiitos", vastasi Toots. "Ei ole lainkaan väliä."

Niin ujo oli Toots tällaisissa tapauksissa ja niin hämillään. Mutta kun
rouva Skettles tuli samassa sisään, valtasi Tootsin äkkiä halu kysyä,
mitä hänelle kuului, ja toivottaa hänelle hyvää vointia. Sitten Tootsin
oli mahdotonta lakata puristamasta hänen kättään, ennenkuin sir Barnet
ilmestyi, johon hän heti takertui epätoivoisen sitkeästi.

"Me menetämme tänään kotimme valon, herra Toots", virkkoi sir Barnet
kääntyen Florenceen päin.

"Oi, eipä sillä — tarkoitan, sehän on tiettyä", änkytti Toots
hämillään. "Hyvästi!"

Niin pontevasti kuin hän lausuikin jäähyväisensä, ei hän lähtenyt pois,
vaan seisoi paikallaan tuijottaen neuvottomana. Auttaakseen häntä
pulasta Florence lausui lady Skettlesille jäähyväiset moneen kertaan
kiitellen ja ojensi kätensä sir Barnetille.

"Saanko pyytää teitä, hyvä neiti Dombey, viemään parhaat terveiseni
arvoisalle isällenne?" kysyi sir Barnet saattaessaan vierastaan
vaunuihin.

Florencelle tuotti mielipahaa tämä tehtävä, sillä hänestä tuntui kuin
hän pettäisi sir Barnetia salliessaan hänen uskoa, että tyttärelle
osoitettu ystävällisyys oli myöskin osoitettu isälle. Mutta koska
hän ei voinut selittää asiaa, kumarsi hän ja kiitti. Ja taas hän
ajatteli, että synkkä koti, jossa häntä ei saatettu sillä lailla
ymmälle eikä muistutettu hänen suruaan, oli hänen luonnollinen ja paras
turvapaikkansa.

Ne hänen uusista tuttavistaan ja tovereistaan, jotka vielä olivat
jäljellä huvilassa, juoksivat sisältä ja puutarhasta sanomaan
jäähyväisiä. He olivat kaikki kiintyneet häneen ja erosivat hänestä
liikutettuina. Palvelijatkin tunsivat kaipausta hänen lähtiessään ja
tulivat kumartelemaan ja niiailemaan vaunujen oven eteen. Katsellessaan
ympärillään olevia ystävällisiä kasvoja ja nähdessään niiden joukossa
sir Barnetin ja hänen puolisonsa ynnä Tootsin, joka nauraa hihitti ja
tuijotti häneen kauempaa, Florence muisti sen illan, jolloin hän oli
palannut Paulin kanssa tohtori Blimberin luota, ja kun vaunut ajoivat
pois, olivat hänen kasvonsa kosteat kyynelistä.

Ne olivat surullisia, mutta samalla lohdullisiakin kyyneliä, sillä
kaikki hellemmät muistot liittyivät synkkään vanhaan taloon, johon
hän nyt palasi, ja tekivät sen hänelle rakkaaksi. Kuinka pitkä aika
siitä tuntuikaan olevan, kun hän oli vaeltanut hiljaisissa huoneissa,
kun hän oli viimeksi hiipinyt hiljaa ja arasti isäänsä tapaamaan,
kun hän oli tuntenut jokapäiväisen elämänsä pienimmässäkin toimessa
rakkaan vainajan juhlallista, mutta tyynnyttävää vaikutusta. Nämä
uudet jäähyväiset toivat sitäpaitsi mieleen Walter-raukan lähdön,
hänen katseensa ja sanansa sinä iltana, hänen suloisen hämmennyksensä,
hänen hellyytensä niitä kohtaan, jotka hänen oli jätettävä, ja hänen
rohkeutensa ja reippautensa. Walterin pikku tarina liittyi myös vanhaan
taloon ja kiinnitti hänen sydämensä siihen yhä lujemmin.

Susan Nipperinkin sydän pehmeni sitä taloa kohtaan, jossa hän oli
elänyt niin monta vuotta, kun he nyt sitä lähestyivät. Niin synkkä kuin
se olikin ja niin ankaran oikeudenmukaisesti kuin hän sen synkkyyden
tuomitsikin, antoi hän sen melkein kokonaan anteeksi. "En kiellä sitä,
että näen sen taas mielelläni, neiti", virkkoi Nipper. "Ei siinä
paljon ole kerskailemista, mutta en sentään soisi sitä poljettavan tai
revittävänkään."

"Olethan iloinen saadessasi taas liikkua sen vanhoissa huoneissa?"
kysyi Florence hymyillen.

"Olen, neiti", myönsi Susan heltyen sitä enemmän taloa kohtaan, mitä
lähemmäksi he joutuivat. "En kiellä sitä, vaikka kaiketi jo huomenna
taas vihaan koko paikkaa!"

Florence puolestaan tunsi, että siellä oli suurempi rauha kuin muualla
ja parempi ja helpompi säilyttää salaisuutensa korkeiden synkkäin
seinäin suojaamana kuin viedä se mukaansa kirkkaaseen päivänvaloon ja
koettaa kätkeä sitä onnellisten ihmisten silmiltä. Parempi oli jatkaa
oman rakastavan sydämen tutkimista yksinään, kun vieraat rakastavat
olennot eivät masentaneet hänen mieltään. Helpompi oli toivoa ja
rukoilla ja rakastaa toisten välittämättä, kun sai uskollisesti ja
kärsivällisesti elää sellaisten muistojen rauhallisessa pyhäkössä
vaikkakin se mureni ja lahosi ja rappeutui hänen ympärillään, kuin
jossakin toisessa kuinka iloisessa paikassa tahansa. Hän toivotti
tervetulleeksi elämänsä vanhan lumotun linnan ja odotti hartaasti
kuulevansa synkän oven taas sulkeutuvan takanaan.

Sellaisten ajatusten täyttäminä he kääntyivät pitkälle ja hämärälle
kadulle. Florence ei istunut vaunujen sillä puolella, josta sopi
tähystellä kotia, ja kun välimatka heidän ja sen välillä pieneni,
katseli hän ulos akkunasta nähdäkseen kadun toisella puolen asuvia
lapsia.

Silloin hän äkkiä kääntyi kuullessaan Susanin huudahtavan.

"Hyväinen aika!" huusi Susan, "missä meidän talomme on?"

"Meidän talomme!" toisti Florence.

Susan veti päänsä sisään akkunasta, pisti sen taas ulos ja veti jälleen
sisään vaunujen pysähtyessä ja tuijotti ällistyneenä nuoreen emäntäänsä.

Taloa ympäröivät joka taholla kivijalasta kattoon asti monimutkaiset
rakennustelineet. Sen kohdalla peittivät leveää katua puoliväliin
tiili- ja kiviläjät, laastiröykkiöt ja puupinot. Tikapuita oli
nostettu seiniä vasten, työmiehiä kiipeili ylös alas, toisia puuhaili
seisten telineitten laudoilla; maalareita työskenteli sisällä;
suuria korupaperikääröjä purettiin ulko-ovella kuormarattaista, ja
verhoilijankin vankkurit olivat tietä tukkimassa. Ammottavista ja
rikkinäisistä akkunoista ei näkynyt huonekaluja missään huoneessa,
ei muuta kuin työmiehiä eri ammatteihinsa kuuluvine tarvekapineineen
kapuilemassa keittiöstä ullakolle asti. Sisällä ja ulkona samanlaista:
muurareita, maalareita, puuseppiä vasaroineen, saviseoksineen,
harjoilleen, kirveineen, sahoineen ja laastilapioineen, kaikki työssä
yhtaikaa täydessä vauhdissa.

Florence astui maahan vaunuista puolittain epäröiden, oliko tämä oikea
talo, kunnes näki Towlinsonin päivänpaahtamana seisomassa ovella häntä
vastaanottaakseen.

"Ei suinkaan mitään ikävää ole tapahtunut?" kysyi Florence.

"Ei, neiti."

"Suuria muutoksia on tekeillä."

"Niin, neiti, suuria muutoksia", toisti Towlinson.

Florence astui hänen ohitseen kuin unessa ja kiirehti yläkertaan. Kauan
hämärinä pysyneissä vierashuoneissa oli nyt räikeä valo, korokkeilla
ja tikkailla miehiä paperimyssyt päissä. Hänen äitinsä kuva oli viety
pois muun irtaimiston keralla, ja sillä kohdalla, missä se oli ollut,
näkyi kalkkiin töherrettynä: "Tämä huone paneloidaan. Vihreätä ja
kultaa." Sisäportaat olivat täynnä hirsiä ja lankkuja samoin kuin talon
ulkopuolikin, ja suuri joukko levyseppiä ja lasimestareita nojaili eri
asennoissa holviakkunoita vasten. Hänen omaan huoneeseensa ei ollut
vielä koskettu, mutta ulkopuolella oli akkunan kohdalle pystytetty
hirsiä ja lautoja, jotka tukkivat päivänvalon. Hän meni hiljaa ylös
toiseen makuuhuoneeseen, jossa oli Paulin pikku vuode. Sinne tuijotti
paraikaa akkunasta tumma jättiläismäinen mies piippu suussa ja
nenäliina päähän sidottuna.

Täältä löysi Florencen Susan Nipper, joka oli lähetetty häntä
noutamaan, ja pyysi häntä tulemaan isän luokse, jolla oli hänelle asiaa.

"Kotona! Ja tahtoo tavata minua!" huudahti Florence väristen.

Susan, joka oli paljon enemmän hämillään kuin Florence itse, toisti
saamansa käskyn. Kalpeana ja kiihtyneenä Florence kiirehti alakertaan
epäröimättä hetkeäkään. Juostessaan portaita alas hän mietti,
uskaltaisiko suudella isäänsä. Hänen sydämensä kaipuu ratkaisi
kysymyksen, ja hän päätti niin tehdä.

Hänen isänsä olisi voinut kuulla Florencen sydämen tykytyksen, kun se
tuli hänen lähelleen. Hetken kuluttua se olisi sykkinyt hänen rintaansa
vasten —

Mutta Dombey ei ollut yksin. Huoneessa oli myöskin kaksi naista, ja
Florence pysähtyi. Hän taisteli niin kovasti liikutustaan vastaan,
että jollei hänen raju ystävänsä Di olisi rynnännyt sisään ja ollut
tukehduttaa häntä tervetuliaishyväilyillään — jolloin toinen naisista
vähän kirkaisi ja käänsi hänen huomionsa pois toisaalle — olisi hän
pyörtynyt lattialle.

"Florence", virkkoi hänen isänsä ojentaen kätensä niin jäykästi, että
se pidätti häntä loitolla, "mitä sinulle kuuluu?"

Florence tarttui hänen käteensä, painoi sen arasti huulilleen eikä
pidättänyt sitä, kun se vetäytyi pois ja ovea sulkiessaan kosketti sitä
yhtä hellästi kuin oli koskettanut Florencen kättä.

"Mikä koira tuo on?" kysyi Dombey tyytymättömänä.

"Se on — Brightonista."

"Jaha", virkkoi Dombey, ja pilvi varjosti hänen kasvojaan, sillä hän
ymmärsi tämän selityksen.

"Se on oikein lauhkea", sanoi Florence kääntyen luontaisen
ystävällisesti ja suloisesti molempien naisvieraitten puoleen. "Se on
vain iloinen nähdessään minut. Suokaa sille anteeksi."

Vilkaistessaan heihin hän huomasi, että se nainen, joka oli kirkaissut,
oli vanha ja istui tuolilla. Toinen nainen, joka seisoi lähempänä isää,
oli hyvin kaunis ja hieno.

"Rouva Skewton", virkkoi Dombey kääntyen vanhemman puoleen ja viitaten
kädellään, "tämä on tyttäreni Florence".

"Ihastuttava kerrassaan", huomautti rouva sovittaen lornetin silmäänsä.
"Niin luonnollinen! Florence kulta, suutele minua, ole hyvä."

Florence teki niin ja kääntyi toiseen naiseen päin, jonka luona hänen
isänsä seisoi odottaen.

"Edith", sanoi Dombey, "tämä on tyttäreni Florence. Florence, tästä
rouvasta tulee pian äitisi."

Florence säpsähti ja loi silmänsä kauniisiin kasvoihin ristiriitaisten
tunteitten vallassa. Ne kyyneleet, jotka äidin nimi herätti,
taistelivat hetkisen hämmästyksen, uteliaisuuden, ihailun ja
selittämättömän pelon kanssa. Sitten hän huudahti: "Oi, isä, tule
onnelliseksi, tule oikein, oikein onnelliseksi koko elämäsi ajaksi!"
Senjälkeen hän vaipui itkien vieraan rintaa vasten.

Seurasi hetken hiljaisuus. Kaunis nainen, joka oli aluksi näyttänyt
epäröineen, oliko hänen lähestyttävä Florencea vai ei, painoi häntä
povelleen ja puristi kättään lujasti hänen vyötäisilleen ikäänkuin
rauhoittaakseen ja lohduttaakseen. Ei sanaakaan päässyt hänen
huuliltaan. Hän taivutti päänsä Florencea kohti ja suuteli hänen
poskeaan, mutta ei virkkanut mitään.

"Lähdemmekö katselemaan huoneita", ehdotti Dombey, "ja tarkastamaan,
mitä työmiehet tekevät. Olkaa hyvä, rakas rouva."

Hän ojensi käsivartensa rouva Skewtonille, joka oli katsellut Florencea
lornettinsa lävitse ikäänkuin suunnitellen mielessään, mitä hänestä
voisi saada valamalla häneen — luonnollisestikin omasta runsaasta
varastosta — vähän enemmän sydäntä ja luontoa. Florence nyyhkytti yhä
nuoren naisen syleilemänä ja piti kiinni hänestä, kun Dombey kuului
sanovan kasvihuoneessa:

"Kysykäämme Edithiltä. Mutta missä hän on?"

"Edith kulta!" huusi rouva Skewton, "missä sinä olet? Tietysti
etsimässä herra Dombeyta jostakin. Me olemme täällä, rakkaani."

Kaunis nainen päästi Florencen irti, painoi huulensa vielä kerran
hänen kasvoilleen, poistui kiireesti ja liittyi toisiin. Florence
jäi seisomaan samaan paikkaan onnellisena, surullisena, hilpeänä ja
kyyneleisenä itsekään oikein tietämättä miten tai kuinka kauan. Silloin
ilmestyi hänen uusi äitinsä taas ja sulki hänet syliinsä.

"Florence", virkkoi hän nopeasti, katsellen tyttöä silmiin hyvin
vakavasti. "Et suinkaan ala heti vihata minua?"

"Vihatako sinua, äiti?" huudahti Florence kietoen käsivartensa hänen
kaulaansa ja katsellen häntä samalla lailla.

"Hiljaa! Ajattele siis hyvää minusta", virkkoi kaunis rouva. "Ajattele,
että minä koetan tehdä sinut onnelliseksi ja että olen valmis
rakastamaan sinua, Florence. Hyvästi. Me tapaamme taas pian. Hyvästi.
Älä jää enää tänne."

Taas hän painoi Florencea rintaansa vasten — hän oli puhunut nopeasti,
mutta varmalla äänellä — ja Florence näki hänen menevän toisten luokse
viereiseen huoneeseen.

Nyt Florence alkoi toivoa voivansa oppia uudelta ja kauniilta
äidiltään, kuinka isän rakkaus oli saavutettava. Seuraavana yönä hän
näki unta, kuinka hänen oma äitinsä hymyili säteilevästi tälle toivolle
ja siunasi sitä. Uneksiva Florence-parka!




YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Rouva Chickin silmät aukenevat


Neiti Tox ei aavistanut mitään sellaisista omituisista Dombeyn taloon
liittyvistä ilmestyksistä kuin telineistä ja tikapuista ja miehistä,
joiden päähän oli sidottu nenäliina ja jotka tuijottivat sisään
akkunoista kuin lentävät aaveet tai kummalliset linnut. Eräänä aamuna
tänä tapauksista rikkaana aikana hänellä oli aamiaispöydässä edessään
tavalliset ruokalajinsa, nimittäin palanen ranskanleipää, tuore muna
(tai ainakin tuoreeksi väitetty), pieni kannullinen teetä, johon
oli sekoitettu pieni hopealusikallinen mainittua yrttiä neiti Toxia
varten ja samoin pieni hopealusikallinen teekannua varten — jollainen
päähänpisto huvittaa hyviä taloudenhoitajattaria. Syötyään hän meni
yläkertaan jatkamaan lintuvalssiaan klaveerilla, kastelemaan ja
hoitelemaan kasvejaan, pölyttämään pikku kapistuksiaan ja jokapäiväisen
tapansa mukaan laatimaan pienestä vierashuoneestaan Prinsessan aukion
kukkakoria.

Hän varusti itsensä vanhalla parilla hansikkaita, jotka olivat
kuolleitten lehtien väriset ja joissa hän oli tottunut suorittamaan
nämä askareensa — toisin ajoin ne olivat kätkössä ihmisten katseilta
pöytälaatikossa — ja ryhtyi järjestelmällisesti työhönsä. Hän
aloitti lintuvalssilla. Sitten hän meni luonnollisen ajatusyhtymän
vaikutuksesta katsomaan lintuaan — hyvin korkeahartiaista
kanarialintua, vanhaksi käynyttä ja kurtistunutta, mutta kimeä-äänistä
laulajaa, jollaiseksi Prinsessan aukio sen hyvin tunsi. Senjälkeen
seurasivat järjestyksessä pienet porsliiniesineet, paperiset
koristukset ja muut sentapaiset. Niin hän saapui aikanaan kasvien
luokse, joita tavallisesti oli leikattava sieltä täältä saksilla
jostakin neiti Toxille hyvin tärkeästä kasviopillisesta syystä.

Tänä aamuna neiti Toxilta kului pitkä aika, ennenkuin hän ehti
kasviensa luokse. Ilma oli lämmin, tuuli etelässä. Prinsessan aukionkin
yllä leijaili kesän henkäys, joka käänsi neiti Toxin ajatukset maalle.
Prinsessan Vaakuna nimisen hotellin juomanlaskija oli tullut ulos
vesikannuineen ja suihkuttanut vettä yltyleensä aukiolle, mikä antoi
ruohottuneelle kentälle tuoreen tuoksun — suorastaan kasvamisen
tuoksun, niinkuin neiti Tox sanoi. Auringon pilkahdus tunkeutui kapeana
juovana leveältä kadulta kulman takaa, savunväriset varpuset hyppelivät
sen ylitse edestakaisin näyttäen kirkkaammilta sen kohdalla tai
kylpivät siinä kuin joessa ja muuttuivat ihaniksi varpusiksi, joilla
ei ollut mitään termistä savupiippujen kanssa. Hotellin akkunoihin
oli kuvattu inkiväärioluen ylistykseksi tarinoita, joissa esitettiin
janoisia vieraita hukkuneina kuohuihin tai lentelevien korkkien
huumaamina. Kaupungin ulkopuolella niitettiin jossakin heinää myöhään,
ja vaikka tuoksulla oli pitkä matka kuljettavana ja monta vastatuoksua
kestettävänä köyhäin asumusten ohitse kulkiessaan (palkitkoon Jumala
ne arvoisat herrat, jotka väittävät ruttoa esi-isäimme viisauden
mukaiseksi ilmiöksi ja panevat pikku kykynsä toimimaan, jotta nuo
asunnot pysyisivät niin kurjina), leijaili se kuitenkin heikosti
Prinsessan aukiolle, kuiskaillen luonnosta ja sen terveellisestä
ilmasta, samoin kuin se voi leijailla tyrmiin ja vankiloihin,
yksinäisten ja rasitettujen luokse, huolimatta raatiherroista ja
ritareista, jotka nyökkäilevät viisaasti, väittäen pyörivän maailman
pysyvän paikallaan.

Neiti Tox istuutui akkunan edessä olevalle penkille ja ajatteli hyvää
isävainajaansa — herra Toxia, tullivirkamiestä — ja lapsuuttaan, jonka
hän oli viettänyt merisatamassa keskellä melkoista tervamäärää ja
jonkinmoista maalaisluontoa. Hän heltyi muistelemaan entisaikaisia
niittyjä, jotka olivat täynnä voikukkia kuin ylösalaisin käännetyt
taivaankannet kultaisine tähtineen. Niinikään johtui hänen mieleensä,
kuinka hän oli solminut kukkakahleita nuorille nankinivaatteisiin
puetuille ihailijoille, jotka olivat vannoneet hänelle ikuista
uskollisuutta, ja kuinka nuo kahleet olivat pian kuihtuneet ja
murtuneet.

Ikkunapenkillä istuessaan ja katsellessaan varpusia ja
auringonpilkahdusta hän ajatteli myös hyvää äitivainajaansa,
hänen hyveitään ja luuvaloaan. Ja kun Prinsessan aukiolle saapui
vääräsäärinen ja raakaääninen mies, joka kantoi päänsä päällä raskasta
vasua, niin että hänen hattunsa mykertyi kuin mustaksi sämpyläksi, ja
huusi kaupaksi kukkiaan niin kovalla äänellä, että hänen pienet ujot
satakaunonsa värisivät joka huudon kajahtaessa, ikäänkuin hän olisi
ollut jättiläinen kaupittelemassa pikku lapsia, silloin valtasivat
kesämuistot niin voimakkaasti neiti Toxin mielen, että hän pudisti
päätänsä ja mutisi, että varmaankin hänen täytyi hyvin vanhentua,
ennenkuin itse huomasikaan — mikä tuntuikin todennäköiseltä.

Sitten hänen ajatuksensa harhailivat Dombeyhin, luultavasti siksi,
että majuri oli palannut kotiin vastapäätä olevaan asuntoonsa ja juuri
tervehtinyt häntä akkunastaan. Mitä muuta syytä saattoi neiti Toxilla
olla liittää Dombey kesämuistoihinsa ja kukkakahleisiinsa? Olikohan hän
yhtään pirteämpi? ajatteli neiti Tox. Olikohan hän alistunut kohtalon
määräyksiin? Menisikö hän koskaan enää naimisiin ja kenen kanssa siinä
tapauksessa?

Punastus — ilma kun oli lämmin — levisi neiti Toxin kasvoille, kun hän
tätä miettiessään käänsi päätänsä ja näki piirteensä kuvastimessa.
Toisen kerran hän punastui nähdessään pienten kärryjen saapuvan
Prinsessan aukiolle ja suuntaavan kulkunsa suoraan hänen ovelleen.
Neiti Tox nousi, tarttui nopeasti saksiinsa ja päästyään siten vihdoin
kasviensa luokse puuhaili hyvin innokkaasti niiden kanssa rouva Chickin
astuessa sisään.

"Mitä minun suloiselle ystävälleni kuuluu!" huudahti neiti Tox
käsivarret ojennettuina.

Jonkin verran mahtavuutta saattoi huomata neiti Toxin suloisen ystävän
käytöksessä, mutta hän suuteli neiti Toxia ja vastasi: "Kiitos, hyvää,
Lucretia. Samaa toivon kuuluvan sinullekin. Hem!"

Rouva Chickiä vaivasi omituinen yksitavuinen yskä, jonkinlainen alku
tai johdanto yskimisen taitoon.

"Tulette hyvin varhain, rakkaani — se on perin ystävällistä", jatkoi
neiti Tox. "Oletteko syönyt aamiaista?"

"Kiitos, Lucretia, olen", vastasi rouva Chick. "Söin varhain
aamiaista" — tämä kelpo nainen näytti puhuessaan olevan hyvin utelias
tarkastelemaan Prinsessan aukiota eri puolilta — "veljeni kanssa, joka
on tullut kotiin".

"Hän on toivoakseni paremmassa voinnissa, rakas ystävä", sopersi neiti
Tox.

"Kiitos, hän voi paljon paremmin. Hem!"

"Rakkaan Louisani täytyy olla varovainen, kun on tuollainen yskä",
huomautti neiti Tox.

"Ei se merkitse mitään", vastasi rouva Chick. "Se ennustaa vain ilman
vaihdosta. Täytyy uskoa, että tulee muutos."

"Ilmanko?" kysyi neiti Tox viattomasti.

"Kaiken", vastasi rouva Chick. "Tietysti meidän täytyy. Tämä on
vaihdoksien maailma. Kuka tahansa hämmästyttäisi minua kovasti,
Lucretia, ja muuttaisi kokonaan käsitykseni hänen järjenlahjoistaan,
jos koettaisi väittää vastaan tai välttää niin päivänselvää asiaa.
Vaihtelu!" huudahti rouva Chick ankaran filosofisesti. "Hyväinen aika,
mikä sitten ei muuttuisi! Silkkimatokin, joka varmaankaan ei vaivaa
itseään sellaisilla asioilla, muuttuu lakkaamatta kaikenlaisiksi
odottamattomiksi esineiksi."

"Louisa ystäväni keksii aina niin onnellisia vertauskuvia", virkkoi
lempeä neiti Tox.

"Olette kovin ystävällinen, Lucretia, sanoessanne niin ja varmaan
ajatellessannekin", sanoi rouva Chick vähän lauhtuneempana.
"Toivoakseni ei meillä kummallakaan tule koskaan olemaan aihetta
huonontaa käsitystämme toinen toisestamme, Lucretia."

"Minä olen varma siitä", vastasi neiti Tox.

Rouva Chick yskähti kuin ennenkin ja piirteli päivän varjonsa
norsunluisella päällä kuvioita matolle. Neiti Tox, joka kokemuksesta
tunsi kelpo ystävättärensä ja tiesi, että hän jonkin pienen väsymyksen
tai kiusan sattuessa oli taipuvainen ärtyneeseen puhetapaan, käytti
hetken hiljaisuutta hyväkseen vaihtaakseen puheenaihetta.

"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "mutta näinköhän
vilahdukselta herra Chickin vaunuissa?"

"Hän on siellä", myönsi rouva Chick, "mutta olkaa hyvä ja antakaa
hänen pysyä siellä. Hänellä on sanomalehtensä, ja hän pysyy täysin
tyytyväisenä ainakin pari tuntia. Jatkakaa vain kukkienne hoitoa,
Lucretia, ja sallikaa minun istua tässä ja levätä."

"Louisani tietää", huomautti neiti Tox, "että niin hyvien ystäväin
kesken kuin me olemme ei ole puhettakaan mistään kursailusta. Senvuoksi
—" Senvuoksi neiti Tox ei lopettanut lausettaan sanoilla, vaan teolla.
Hän veti taas käsiinsä hansikkaat, jotka oli riisunut, otti sakset ja
alkoi leikata ja typistellä lehtiä niin tarkasti kuin suurennuslasilla
katsellen.

"Florence on myös palannut kotiin", virkkoi rouva Chick istuttuaan
jonkin aikaa mitään puhumatta, pää toiselle puolelle kallistuneena
ja piirrellen päivän varjollaan kuvioita lattiaan, "ja hän on nyt
tosiaankin jo liian vanha viettääkseen enää sitä yksinäistä elämää,
johon hän on tottunut. Siitä ei voi olla mitään epäilystä. Minä
tuntisin tosiaankin hyvin vähän kunnioitusta sellaista henkilöä
kohtaan, joka tahtoisi puolustaa toisenlaista käsitystä. Jos
koettaisinkin, en voisi kunnioittaa häntä. Niin suuressa määrin emme
voi hallita tunteitamme."

Neiti Tox myönsi sen välittämättä kovin paljon väitteen
ymmärrettävyydestä.

"Jos hän on kummallinen tyttö", jatkoi rouva Chick, "ja jollei veljeni
Paul voi olla oikein tyytyväinen hänen seuraansa kaikkien niiden
surullisten tapahtumien ja kauheiden pettymysten jälkeen, niin mitä
siihen on sanottava? Että Paulin on tehtävä ponnistus. Että se on hänen
velvollisuutensa. Meidän sukumme on aina ollut siitä tunnettu, että se
on ponnistellut. Paul on perheen pää, melkein sen ainoa jäljellä oleva
edustaja — sillä mitä minä olen — minä en merkitse mitään —"

"Rakas ystävä", muistutti neiti Tox.

Rouva Chick kuivasi silmiään, jotka olivat hetkiseksi täyttyneet
kyynelillä, ja jatkoi:

"Ja hänen velvollisuutensa on siis enemmän kuin milloinkaan ennen
tehdä ponnistus. Ja vaikka se, että hän on tehnyt ponnistuksen,
vaikuttaa minuun järkytyksentapaiselta — sillä minä olen kovin heikko
ja hupsu luonteeltani, mikä ei suinkaan tuota kenellekään onnea — usein
toivonkin, että sydämeni olisi marmoria tai katukivi —"

"Suloinen Louisani", nuhteli taas neiti Tox.

"Niin minulle tuottaa kuitenkin iloa, kun tiedän hänen olevan niin
uskollisen itselleen ja Dombey-nimelleen, kuten luonnollisesti aina
tiesinkin hänen olevan. Toivon vain", lisäsi rouva Chick vähän ajan
kuluttua, "että toinenkin olisi sen nimen arvoinen".

Neiti Tox otti pieneen vihreään kastelukannuun vettä ruukusta, ja
kun hän sen tehtyään sattumalta käänsi katseensa, hämmästyi hän niin
kovasti rouva Chickin kasvoille levinneestä merkitsevästä ilmeestä,
että laski pienen vesikannunsa toistaiseksi pöydälle ja istuutui sen
viereen.

"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "tuottaisikohan teille pienintäkään
tyydytystä, jos uskaltaisin huomauttaa tuon väitteen johdosta, että
vaatimattomalta osaltani pidän suloista veljentytärtänne joka suhteessa
erittäin lupaavana?"

"Mitä te tarkoitatte, Lucretia?" vastasi rouva Chick käyden yhä
juhlallisemmaksi sävyltään. "Mihin väitteeseeni te viittaatte, rakas
ystävä?

"Siihen toivomukseen, että hän olisi nimensä arvoinen, rakas ystävä",
vastasi neiti Tox.

"Jollen ole ilmaissut ajatustani kyllin selvästi, Lucretia", virkkoi
rouva Chick kärsivällisesti, "on syy tietysti minun. Minulla ehkä
ei ole mitään muuta syytä puhua asiasta laisinkaan kuin se läheinen
ystävyys, joka on vallinnut välillämme ja jota ei mikään saa rikkoa
tai häiritä, niinkuin hartaasti ja luottavasti toivon. Ja miksi siis
menettelisin toisin? Siihen ei ole mitään syytä, se olisi mieletöntä.
Mutta nyt tahdon ilmaista ajatukseni selvästi, Lucretia, ja senvuoksi,
palatakseni äskeiseen huomautukseeni, minun täytyy sanoa, että se ei
suinkaan ollut tähdätty Florenceen."

"Vai ei!"

"Ei", toisti rouva Chick lyhyesti ja päättävästi.

"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", pyysi hellä ystävätär, "mutta minä en
nähtävästi ole ymmärtänyt sitä. Pelkään olevani hidasjärkinen."

Rouva Chick katseli ympärilleen huoneessa ja kadun ylitse. Hän
tarkasteli kasveja, lintua, vesikannua, melkein kaikkea näkyvissä
olevaa, mutta ei neiti Toxia. Vihdoin hän vilkaisi neiti Toxiin,
ohimennen luodessaan katseensa lattiaan, ja virkkoi tuijottaen samalla
mattoon kulmakarvat koholla:

"Puhuessani siitä, että pitäisi olla Dombey-nimen arvoinen, Lucretia,
tarkoitan veljeni Paulin toista vaimoa. Uskon jo ilmaisseeni
viittauksilla, joskaan en selvillä sanoilla, joita nyt käytän, että
veljeni aikomus on mennä uusiin naimisiin."

Neiti Tox nousi kiireesti tuoliltaan, riensi kasviensa luokse ja ryhtyi
leikkelemään runkoja ja lehtiä yhtä kovakouraisesti kuin parturi
leikkaa tukkaa köyhäintalon hoidokeilta.

"Mutta toinen kysymys on, voiko hänen uusi vaimonsa täydelleen ymmärtää
osakseen tulleen kunnian", jatkoi rouva Chick ylpeällä äänensävyllä.
"Toivoakseni niin käy. Meidän velvollisuutemme on ajatella hyvää
toisistamme tässä maailmassa, ja minä toivon hänen ymmärtävän. Minulta
ei ole kysytty neuvoa. Jos minulta olisi kysytty, olisi neuvoni
epäilemättä otettu ynseästi vastaan, ja senvuoksi on äärettömän paljon
parempi, ettei kysytty. Olen oikein mielissäni siitä, että on menetelty
näin."

Neiti Tox leikkeli yhä kasvejaan pää painuksissa. Rouva Chick puheli
edelleen pudistellen tuon tuostakin tarmokkaasti päätänsä kuin uhmaten
jotakin.

"Jos veljeni Paul olisi neuvotellut kanssani, niinkuin hän on toisinaan
tehnyt — tai paremminkin, niinkuin hänellä joskus oli tapana tehdä,
sillä hän ei tietenkään tee sitä nyt enää, ja sitä pidänkin vastuuni
huojennuksena", virkkoi rouva Chick hermostuneesti, "sillä minä
kiitän taivasta siitä, etten ole mustasukkainen" — taas hän vuodatti
kyyneleitä — "niin, jos veljeni Paul olisi tullut luokseni ja sanonut:
'Louisa, mitä ominaisuuksia neuvoisit minua vaatimaan vaimoltani?'
olisin varmasti vastannut: 'Paul, sinun tulee pitää silmällä perhettä,
kauneutta, arvokkuutta ja sukulaissuhteita'. Näitä sanoja olisin
käyttänyt. Minut olisi saanut viedä senjälkeen suoraa päätä vaikka
mestauslavalle", lisäsi rouva Chick ikäänkuin se olisi ollut hyvin
todennäköinen seuraus, "mutta niin minä olisin sanonut. Olisin sanonut:
'Paul! Menetkö sinä toistamiseen naimisiin ilman perhettä! Menetkö
naimisiin ilman kauneutta! Menetkö naimisiin ilman arvokkuutta! Menetkö
naimisiin ilman sukulaissuhteita! Ei kukaan muu kuin mielipuoli voisi
uneksiakaan niin järjetöntä!'"

Neiti Tox lakkasi leikkelemästä ja kuunteli tarkkaavasti pää yhä
kasvien keskelle painettuna. Ehkä hän ajatteli, että tässä johdannossa
ja rouva Chickin lämmössä oli toivoa.

"Niin minä olisin puhunut", jatkoi järkevä rouva, "koska luulen, etten
ole hullu. Tosin en lainkaan vaadi, että minua pidettäisiin erittäin
älykkäänä henkilönä — vaikka luulen joidenkin ihmisten olleen kyllin
kummallisia pitääkseen minua sellaisena. Henkilö, jota niin vähän
imarrellaan kuin minua, joutuisi siitä pian harhakäsityksiin, mutta
olen kuitenkin varma siitä, etten ole suorastaan hullu. Ja jos minulle
sanottaisiin", vakuutti rouva Chick sanomattoman halveksivasti,
"että veljeni Paul Dombey voisi koskaan ajatellakaan mahdolliseksi
liittää elämäänsä henkilöön — en välitä keneen" — hän pani näille
sanoille terävämmän ja pontevamman painon kuin millekään toisille
— "jolla ei olisi näitä ominaisuuksia, loukattaisiin sitä vähäistä
ymmärrystä, jonka Jumala on minulle antanut, yhtä paljon kuin jos
minulle sanottaisiin, että olen syntynyt ja kasvatettu norsuksi, kuten
minulle mahdollisesti pian sanotaankin", lisäsi hän alistuvasti. "Se ei
ollenkaan hämmästyttäisi minua. Minä odotan sitä."

Tätä seuranneen lyhyen vaitiolon aikana neiti Toxin sakset kilahtivat
kerran pari, mutta hänen kasvojaan ei vieläkään näkynyt, ja hänen
aamupukunsa liikahteli levottomasti. Rouva Chick vilkaisi häneen
syrjäsilmällä kasvien lomitse ja jatkoi äänellä, josta ilmeni
vilpitön vakaumus ja se käsitys, että mitään muuta ei voinut pitää
mahdollisenakaan:

"Senvuoksi veljeni Paul on tehnytkin, mitä sopi odottaa ja mitä
jokainen arvasi hänen tekevänkin, jos hän astuisi jälleen aviosäätyyn.
Tunnustan, että se hämmästyttää minua jonkin verran, vaikka se onkin
minulle mieluista, sillä Paulin lähtiessä maalle ei minulla ollut
aavistustakaan, että hän kiintyisi keneenkään maalla, niinkuin hän
varmasti ei ollut kiintynyt kaupungissa. Mutta tämä liitto näyttää
olevan kuitenkin erittäin onnistunut joka suhteessa. Olen täysin varma
siltä, että äiti on hyvin säädyllinen ja hieno nainen, eikä minulla ole
pienintäkään oikeutta moittia sitä, että hän asettuu heidän luokseen
asumaan. Se on Paulin asia eikä minun — ja mitä Paulin morsiameen
tulee, olen nähnyt vain hänen kuvansa, mutta se on kerrassaan
kaunis. Hänen nimensäkin on kaunis", virkkoi rouva Chick pudistaen
päätänsä pontevasti ja korjaten asentoaan. "Edith on mielestäni yhtä
harvinainen kuin hienokin. Senvuoksi en laisinkaan epäile, Lucretia,
että mielellänne kuulette vihkiäisten tapahtuvan jo hyvin pian.
Tietysti se on teistä hauskaa, ja teitä varmasti ilahduttaa tämä muutos
veljeni oloissa, kun hän on ollut teitä kohtaan niin ystävällinen ja
huomaavainen monta kertaa."

Neiti Tox ei vastannut mitään, vaan tarttui vapisevin käsin pieneen
vesikannuun ja katseli ympärilleen jäykästi kuin miettien, mitä
huonekalua sen sisällys parhaiten hyödyttäisi. Kun ovi avautui neiti
Toxin tunteitten ollessa näin ratkaisevassa kohdassa, säpsähti
hän, purskahti kovasti nauramaan ja vaipui sisään tulevan henkilön
syliin. Onneksi hän ei huomannut kuitenkaan rouva Chickin suuttunutta
ilmettä eikä majuria, joka seisoi akkunassaan kadun toisella puolella
tähystäen kiikarillaan ja jonka kasvoja ja koko vartaloa paisutti oikea
paholaisen iloisuus.

Toisin oli maastaan karkoitetun alkuasukkaan laita, joka sai syliinsä
pyörtyvän neiti Toxin, tullessaan kohteliaasti kysymään hänen
vointiaan (noudattaen tarkoin majurin ilkeitä ohjeita), ja samalla
vesikannun sisällyksen kenkäänsä. Nämä molemmat tapaturmat yhtyneinä
siihen tietoisuuteen, että häntä tarkasteli vihainen majuri, joka oli
uhannut häntä tavallisella hänen ruumiinsa joka luuhun kohdistuvalla
rangaistuksella, jollei kaikki kävisi määräysten mukaan, muuttivat
hänet liikuttavaksi henkisen ja ruumiillisen hädän kuvaksi.

Muutamien silmänräpäysten ajan tämä onneton muukalainen puristi neiti
Toxia sydäntään vasten niin tarmokkaasti, että se oli merkillisenä
vastakohtana hänen neuvottomalle ilmeelleen, ja sillaikaa naisparka
tiputti hänen päälleen hitaasti viimeiset pisarat pienestä
vesikannustaan kuin mies olisi jokin arka ulkomainen kasvi (niinkuin
hän olikin), joka melkein voisi kukoistaa hiljaisen sateen valuessa.
Kun rouva Chick vihdoin malttoi kylliksi mieltään sekaantuakseen
asiaan, käski hän alkuasukkaan laskea neiti Toxin sohvalle ja
poistua. Se tapahtuikin kiireesti, minkä jälkeen rouva Chick ryhtyi
virvoittelemaan pyörtynyttä.

Mutta rouva Chickin käytöksessä ei voinut huomata mitään siitä
hellästä huolenpidosta, joka on tavallinen Eevan tyttärissä
heidän hoivaillessaan toisiaan, ei mitään siitä pyörtymisen
vapaamuurariudesta, joka heidät tavallisesti liittää toisiinsa
salaperäisillä sisarussiteillä. Päinvastoin hän menetteli kiduttajan
tavoin, joka herättää uhrinsa tietoisuuteen ennenkuin jatkaa
kidutustaan (niin ainakin tehtiin entisinä aikoina joiden häviämistä
kaikki todelliset miehet pahoittelevat). Sillä tavoin hän käytteli
hajupulloa, taputti käsiä, pirskoitteli kylmää vettä kasvoille ja
suoritti muut hyviksi todetut toivutuskeinot. Ja kun neiti Tox vihdoin
avasi silmänsä ja vähitellen palasi elämään ja tajuihinsa, vetäytyi
rouva Chick pois kuin rikollisen luota ja tarkasteli häntä, kääntäen
päinvastaisiksi Tanskan entisen murhatun kuninkaan sanat, enemmän vihan
kuin surun vallassa.

"Lucretia!" virkkoi rouva Chick. "Minä en koeta salata, mitä tunnen.
Silmäni ovat äkkiä auenneet. Enpä olisi uskonut tätä, vaikka itse
pyhimys olisi minulle sen ilmaissut."

"Minä olen niin hupsu, etten voi pyörtymiselle mitään", änkytti neiti
Tox, "mutta pian jaksan paremmin".

"Niinpä kyllä, pian paremmin, Lucretia!" toisti rouva Chick
sanomattoman pilkallisesti. "Luuletteko minua sokeaksi? Kuvitteletteko
minun elävän toista lapsuuttani? En, Lucretia! Olen teille hyvin
kiitollinen!"

Neiti Tox loi ystävättäreensä rukoilevan, avuttoman katseen ja painoi
nenäliinaa kasvoilleen.

"Jos joku olisi kertonut tämän minulle eilen", jatkoi rouva Chick
mahtavasti, "tai edes puoli tuntia sitten, niin luulen melkein, että
olisin tuntenut kiusausta lyödä hänet maahan. Lucretia Tox, minun
silmäni ovat auenneet äkkiä. Suomukset ovat pudonneet silmistäni.
Luottamukseni sokeus on hävinnyt, Lucretia. Sitä on väärinkäytetty ja
petetty, mikään verukkeiden esittäminen ei enää vetele, sen vakuutan."

"Voi, mihin te viittaatte niin julmasti, rakas ystävä?" kysyi neiti Tox
kyyneltensä lävitse.

"Lucretia", vastasi rouva Chick, "kysykää omalta sydämeltänne. Minun
täytyy pyytää teitä olemaan käyttämättä niin tuttavallista nimitystä
kuin äsken. Minulla on jäljellä jonkun verran itsekunnioitusta, vaikka
te ehkä ajattelette toisin."

"Oi, Louisa!" huudahti neiti Tox. "Kuinka voitte puhua minulle niin?"

"Kuinka voin puhua teille niin?" toisti rouva Chick, joka turvautui
tavallisesti tällaisiin toistamisiin saadakseen aikaan musertavimman
vaikutuksen silloin, kun hänellä ei ollut mitään erikoisia perusteita,
joihin olisi voinut turvautua. "Puhua teille niin! Te voitte tosiaankin
käyttää sellaisia sanoja!"

Neiti Tox nyyhkytti säälittävästi.

"Kuinka kauheata on ajatella!" huudahti rouva Chick, "että te
olette levännyt käärmeen tavoin veljeni liedellä ja kiemurrellut
minun kauttani melkein hänen luottamukseensa, Lucretia, niin että
olette uskaltanut salaa hautoa itsekkäitä suunnitelmia ja ajatella
mahdolliseksi, että hän naisi _teidät!_ Laupias taivas, moisen
ajatuksen nurinkurisuus saa melkein unohtamaan kuinka ilkeää petosta se
on ollut", lisäsi rouva Chick ivallisen arvokkaasti.

"Voi, Louisa, älkää lausuko niin kauheita sanoja", rukoili neiti Tox.

"Kauheita sanoja", toisti rouva Chick. "Kauheita sanoja! Eikö ole
tosiasia, Lucretia, että äsken juuri ette kyennyt hillitsemään
tunteitanne minunkaan nähteni, jonka silmät teidän on onnistunut niin
täydellisesti sokaista?"

"Minä en ole ensinkään valittanut", vastasi neiti Tox nyyhkyttäen,
"enkä sanonut mitään. Jos teidän uutisenne ovat jonkin verran vieneet
minulta voimia, Louisa, ja jos olen joskus epämääräisesti kuvitellut
herra Dombeyn tuntevan jotakin erikoisempaa minua kohtaan, niin ette
suinkaan _te_ moiti minua siitä."

"Hän sanoo kai pian", virkkoi rouva Chick kääntyen alistuneen ja
vetoavan näköisenä kaikkien huonekalujen puoleen, "hän sanoo kai — sen
arvaan — että minä olen yllyttänyt häntä!"

"En tahdo moittia, rakas Louisa, enkä valittaakaan. Mutta omaksi
puolustuksekseni —"

"Niin", huudahti rouva Chick katsellen ympärilleen huoneessa ja
hymyillen ennustajan tavoin, "nyt hän sanoo sen. Sen kyllä tiesin.
Sanokaa se vain. Sanokaa se suoraan! Olkaa avomielinen, Lucretia Tox",
virkkoi rouva Chick epätoivoisen kovaa, "mitä muuten lienettekin".

"Omaksi puolustuksekseni", änkytti neiti Tox, "teidän epäystävällisiä
sanojanne vastaan, rakas Louisa, tahtoisin vain kysyä, ettekö ole usein
suosinut sellaista kuvitelmaa ja sanonutkin, että kuka tietää, vaikka
se toteutuisikin?"

"On olemassa kohta, jossa kärsivällisyys muuttuu naurettavaksi, jollei
suorastaan rikolliseksi", sanoi rouva Chick nousten seisomaan, ei
sillä tavoin kuin olisi aikonut jäädä seisomaan lattialle, vaan kuin
ponnahtaakseen korkealle yläilmoihin. "Minä voin sietää paljon, mutta
en liikaa. En tiedä, mikä taikavoima minuun vaikutti tänään tullessani
tähän taloon, mutta minulla oli aavistus — synkkä aavistus", jatkoi
rouva Chick väristen, "että jotakin tapahtuisi. Ja se aavistus kävi
toteen, Lucretia, kun monivuotinen luottamukseni nyt on yhdessä
silmänräpäyksessä haihtunut, kun silmäni ovat äkkiä auenneet ja näen
teidät oikeassa hahmossanne. Lucretia, minä olen erehtynyt pitäessäni
teitä ystävänä. Parempi on meille kummallekin, että koko juttu päättyy
tähän. Toivon teille hyvää nyt ja aina vastakin. Mutta henkilönä, joka
tahtoo olla tosi itseään kohtaan omassa vaatimattomassa asemassaan,
millainen se asema lieneekin — ja veljeni sisarena — ja veljeni vaimon
kälynä — ja veljeni tulevan anopin sukulaisena avioliiton kautta — ja
saanen kai lisätä: Dombeyna — en voi nyt enää muuta kuin toivottaa
teille hyvää huomenta."

Nämä sanat, jotka lausuttiin pistävän lempeästi ja joita kannatti
siveellisen suoruuden ylevä leima, veivät puhujan ovelle. Siinä hän
taivutti päätänsä ikäänkuin jokin ylevä henki tai marmorinen kuvapatsas
ja vetäytyi sitten ajoneuvoihinsa etsiäkseen vahvistusta ja lohtua
herransa ja puolisonsa Chickin sylistä.

Nimittäin kuvaannollisesti puhuen, sillä Chickin sylin täytti
sanomalehti kokonaan. Tämä herra ei myöskään katsahtanut puolisoonsa
muuta kuin salavihkaa. Eikä hän koettanut laisinkaan lohduttaa.
Lyhyesti sanoen, hän luki vain ja hyräili laulunpätkiä, vilkaisten
välillä salaa puolisoonsa virkkamatta sanaakaan, hyvää tai pahaa tai
välinpitämätöntä.

Sillä välin rouva Chick istui kuohuksissaan ja kaula pystyssä
nyökäytellen päätänsä kuin vieläkin lausuisi juhlallista
jäähyväiskaavaansa Lucretia Toxille. Vihdoin hän virkkoi ääneen: "Voi,
kuinka leveälle silmäni ovat tänään auenneet!"

"Kuinka leveälle silmäsi ovat auenneet, rakkaani!" toisti Chick.

"Älä puhu minulle!" huudahti rouva Chick. "Jos hennot nähdä minut
tällaisessa kunnossa kysymättä mikä minua vaivaa, olisi sinun paras
vaieta iäksi."

"_Mikä_ sinua vaivaa, rakkaani?" kysyi Chick.

"Ajattele, että hän on hautonut niin halpamaista ajatusta kuin
liittymistä meidän perheeseemme menemällä naimisiin Dombeyn kanssa!"
virkkoi rouva Chick puhellen kuin itsekseen. "Ja leikkiessään
hevosta rakkaan lapsen kanssa, joka nyt on haudassa — se ei koskaan
miellyttänyt minua silloin — hän koetti pyrkiä petollisesti
päämääräänsä! Tahtoisinpa tietää, eikö hän koskaan pelännyt, että
hänelle voisi tapahtua jotakin. Hän saa tosiaankin kiittää itseään
onnelliseksi, jollei mitään tapahdu."

"Minä olin siinä uskossa, rakkaani", virkkoi Chick hitaasti,
hierottuaan nenänvarttaan hetkisen sanomalehdellään, "että sinä olit
ollut samalla kannalla tähän aamuun asti ja pitänyt sitä varsin
sopivana asiana, jos se vain olisi saatu toteutumaan".

Rouva Chick puhkesi heti kyyneliin ja sanoi puolisolleen, että jos hän
tahtoi polkea vaimoaan jaloillaan, oli hänen paras tehdä se nyt.

"Mutta Lucretia Toxin kanssa olen selvittänyt asiat", virkkoi rouva
Chick annettuaan tunteilleen täyden vallan muutamien minuuttien ajaksi
Chickin suureksi kauhuksi. "Minä voin luopua Paulin luottamuksesta
henkilön vuoksi, joka — niinkuin toivon ja uskon — ansaitsee sen
ja jonka Paul on täysin oikeutettu panemaan Fanny-paran tilalle,
jos tahtoo. Minä voin sietää senkin, että Paul ilmoittaa minulle
kylmällä tavallaan sellaisen muutoksen suunnitelmissaan eikä kysy
minulta pienintäkään neuvoa, ennenkuin kaikki on päätetty ja
järjestetty, mutta petosta en voi sietää, ja Lucretia Toxin kanssa olen
selvittänyt asiat. Parempi on, että näin kävi", jatkoi hän hurskaan
alistuvaisena, "paljon parempi. Olisi kulunut pitkä aika, ennenkuin
olisin voinut sopia hänen kanssaan tämän jälkeen, enkä tosiaankaan
tiedä, kun Paulista nyt tulee niin ylhäinen ja nuo ihmiset ovat
arvohenkilöitä, olisiko Lucretia Tox ollut oikein edustava ja eikö hän
olisi saattanut vahingoittaa minua. Kohtalo valvoo kaikkea, kaikki
kääntyy parhain päin, minua on koeteltu tänään, mutta yhtä kaikki, minä
en siitä välitä."

Rouva Chick kuivasi silmänsä näiden kristillisten tunteitten täyttäessä
hänen sydämensä, siveli rypyt pois puvustaan ja istui sellaisen ihmisen
näköisenä, joka tyynesti kestää vääryyden. Chick, joka epäilemättä
tunsi arvottomuutensa, käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta
poistuakseen vaimonsa seurasta kadunkulmassa ja käveli tiehensä
vihellellen, hartiat hyvin korkealla ja kädet housuntaskuissa.

Sillä välin neiti Tox-parka, joka — millainen liehakoitsija ja
kuokkavieras hän lieneekin ollut — oli ainakin rehellinen ja uskollinen
ja aina pysynyt moittijansa vilpittömänä ystävänä, koko sydämestään
vaipuneena Dombeyn suuruuden palvomiseen, kasteli pannaan julistettuna
kasvejaan kyynelillä ja tunsi, että Prinsessan aukiolle oli tullut
talvi.




KOLMASKYMMENES LUKU

Häitten edellä


Vaikka lumottua taloa ei enää ollut ja työteliäs maailma oli
tunkeutunut sinne vasaroiden ja paukuttaen ja juosten portaita
ylös alas pitkin päivää, niin että Diogenes oli lakkaamattomien
haukkumispuuskien vallassa auringonnoususta auringonlaskuun —
ilmeisesti varmana siitä, että vihollinen oli vihdoin päässyt voitolle
ja paraikaa ryösti taloa voitonriemuisena ja uhmaavana — ei Florencen
elämä aluksi muuttunut mainittavassa määrässä. Iltaisin, kun työmiehet
lähtivät pois, oli talo taas synkkä ja autio, ja kuunnellen, kuinka
heidän äänensä kaikuivat eteisessä ja portaissa heidän lähtiessään,
hän kuvitteli itsekseen niitä iloisia koteja, joihin he palasivat,
ja lapsia, jotka odottivat heitä, ja oli iloinen ajatellessaan, että
työmiehet olivat onnellisia päästessään heidän luokseen.

Hän toivotti iltahiljaisuuden tervetulleeksi vanhana ystävään, mutta se
tuli nyt muuttuneen näköisenä ja katseli häntä ystävällisempänä. Siinä
oli uutta toivoa. Se kaunis nainen, joka oli lohduttanut ja hyväillyt
häntä samassa huoneessa, jossa hänen sydämensä oli niin vuotanut verta,
oli hänelle lupauksen henkenä. Suloiset aavistukset uudesta valoisasta
elämästä, jolloin hän vähitellen voittaisi isänsä rakkauden ja kaikki
tai hyvin paljon saavutettaisiin, mitä hän oli menettänyt synkkänä
päivänä, jolloin äidin rakkaus oli hävinnyt samalla kun äidin viimeinen
henkäys oli tuntunut hänen poskellaan, leijailivat hänen ympärillään
hämärässä ja olivat hänen mieluisana seuranaan. Katsellessaan
naapureinaan asuvia punaposkisia lapsia hän ajatteli uuden ja suloisen
tunteen valtaamana, että he voisivat pian tuntea toisensa ja puhella
toisilleen. Silloin hän ei pelkäisi, niinkuin ennen, näyttäytyä heille,
jotta he eivät tulisi surullisiksi huomatessaan hänen istuvan yksinään
mustassa puvussaan!

Ajatellessaan uutta äitiään ja rakkauden ja luottamuksen täyttäessä
hänen puhtaan sydämensä tätä naista kohtaan, Florence rakasti omaa
äitivainajaansa yhä enemmän. Hän ei pelännyt laisinkaan kilpailijan
päästämistä rintaansa. Hän tiesi uuden kukan versovan syvälle
istutetusta ja kauan hoidetusta juuresta. Jokainen ystävällinen sana,
joka oli lähtenyt kauniin naisen huulilta, soi Florencen korvissa kuin
kaikuna siitä äänestä, joka oli vaiennut kauan sitten. Kuinka hän olisi
saattanut vähemmän rakastaa tätä muistoa elävän olennon hellyyden
vuoksi, kun se oli hänen ainoa muistonsa vanhemman hellyydestä ja
rakkaudesta!

Florence istui eräänä päivänä lukemassa huoneessaan, ajatellen tulevaa
äitiään ja sitä pikaista vieraskäyntiä, jonka hän oli luvannut tehdä
— sillä hänen kirjassaan käsiteltiin samantapaista aihetta — kun hän
kohottaessaan silmänsä näki odotetun seisovan oviaukossa.

"Äiti!" huudahti Florence mennen iloisesti häntä vastaan.

"Tullut takaisin?"

"Ei vielä äiti", virkkoi puhuteltu hymyillen vakavasti, kietoessaan
käsivartensa Florencen kaulaan.

"Mutta hyvin pian", sanoi Florence.

"Hyvin pian, Florence, hyvin pian."

Edith taivutti päätänsä vähän, niin että sai Florencen kukoistavan
posken painetuksi omaansa, vastaan, ja joitakin hetkiä he viipyivät
siinä asennossaan puhumatta mitään. Niin paljon hellyyttä oli hänen
käytöksessään, että Florence tunsi sen paljoa selvemmin kuin heidän
tavatessaan ensimmäistä kertaa.

Hän talutti Florencen istumaan viereensä. Florence katseli hänen
kasvojaan ihmeissään hänen kauneudestaan ja antoi mielellään kätensä
viipyä hänen kädessään.

"Oletko ollut yksin, Florence, siitä alkaen kun kävin täällä viimeksi?"

"Olen", vastasi Florence hymyillen.

Hän epäröi ja loi silmänsä alas, sillä hänen uuden äitinsä katse
suuntautui vakavana ja miettiväisenä hänen kasvoihinsa.

"Minä — minä olen tottunut olemaan yksin", jatkoi Florence.

"Minä en sure sitä ollenkaan. Di ja minä vietämme joskus päiväkausia
yhdessä." Florence olisi voinut sanoa kokonaisia viikkoja ja kuukausia.

"Onko Di sinun palvelijattaresi, lapsi kulta?"

"Ei, vaan koirani, äiti", vastasi Florence nauraen. "Palvelijattaren
nimi on Susan."

"Ja nämä ovat sinun huoneesi", virkkoi Edith katsellen ympärilleen.
"Minulle ei näytetty näitä huoneita, kun viimeksi kävin täällä. Meidän
pitää saada ne korjatuiksi, Florence. Niistä tehdään talon kauneimmat."

"Jos saisin muuttaa näistä, äiti", vastasi Florence, "niin yläkerrassa
on yksi, josta pitäisin paljon enemmän".

"Eikö tämä ole kyllin korkealla, rakas lapsi?" kysyi Edith hymyillen.

"Yläkerrassa oli veljeni huone", sanoi Florence, "ja minä pidän siitä
kovasti. Olisin puhunut siitä isälle palatessani kotiin ja nähdessäni
työmiehet täällä ja kaikkea muutettavan, mutta —"

Florence loi silmänsä alas, jottei äskeinen katse saisi häntä taas
hämilleen.

"— mutta pelkäsin sen pahoittavan hänen mieltään, ja kun sinä sanoit
tulevasi tänne pian, äiti, ja olet kaiken emäntä, päätin rohkaista
mieleni ja kysyä sinulta".

Edith katseli häntä yhä, loistavat silmät kiinteästi luotuina hänen
kasvoihinsa, kunnes Florence kohotti silmänsä, jolloin hän vuorostaan
alkoi katsoa lattiaan. Silloin Florence ajatteli, kuinka perin
toisenlaiseksi hän oli kuvitellut tämän naisen kauneutta. Hän oli
ajatellut sitä ylpeäksi ja upeaksi, mutta hänen käytöksensä oli niin
nöyrää ja ystävällistä, että jos he kaksi olisivat olleet yhdenikäiset
ja samanlaatuiset, se tuskin olisi voinut herättää suurempaa
luottamusta.

Paitsi silloin, kun omituinen umpimielisyys valtasi Edithin olemuksen,
jolloin näytti siltä kuin hän tuntisi itsensä nöyryytetyksi ja
rauhattomaksi Florencen edessä (mutta Florence tuskin ymmärsi sitä,
vaikkei voinut olla sitä huomaamatta ja ajattelematta). Kun Edith oli
sanonut, ettei hän vielä ollut Florencen äiti, ja kun Florence oli
nimittänyt häntä kaiken emännäksi, tapahtui tuo muutos hänessä äkkiä ja
yllättävästi. Ja nyt, kun Florencen katse viipyi hänen kasvoillaan, hän
istui sennäköisenä kuin olisi tahtonut mieluummin kätkeytyä näkyvistä
kuin rakastaa ja hyväillä tytärpuoltaan.

Hän lupasi Florencelle mielellään huolehtia uudesta huoneesta ja sanoi
antavansa siitä itse heti määräykset. Sitten hän kyseli yhtä ja toista
Paul-raukasta, ja kun he olivat puhelleet jonkin aikaa, ilmoitti hän
Florencelle tulleensa noutamaan häntä omaan kotiinsa.

"Olemme nyt muuttaneet Lontooseen, äitini ja minä", selitti Edith, "ja
sinä asut meidän luonamme häihin asti. Toivon, että oppisimme tuntemaan
toisemme ja luottamaan toisiimme, Florence."

"Sinä olet kovin ystävällinen minulle, rakas äiti", virkkoi Florence.
"Kuinka kiitollinen olenkaan sinulle!"

"Salli minun sanoa nyt, sillä mahdollisesti nyt on paras tilaisuus",
jatkoi Edith katsellen ympärilleen nähdäkseen, että he olivat kahden
kesken, ja puhuen matalalla äänellä, "että kun minut on vihitty ja olen
lähtenyt matkalle muutamiksi viikoiksi, olen levollisemmalla mielellä,
jos palaat siksi ajaksi tänne. Älä välitä, vaikka kuka käskisi sinun
pysyä muualla, tule vain tänne. Parempi on olla yksin kuin — niin,
tahdoin vain sanoa", lisäsi hän keskeyttäen aloittamansa lauseen, "että
tiedän sinulle olevan parasta asua täällä kotona, Florence kulta".

"Minä tulen kotiin samana päivänä, äiti."

"Tee niin. Luotan siihen lupaukseen. Valmistu nyt tulemaan minun
mukaani, Florence. Tapaat minut alakerrassa, kun olet valmis."

Hitaasti ja mietteissään Edith kuljeskeli yksin talon läpi, jonka
valtiattareksi hän niin pian tulisi, ja vähän hän välitti kaikesta
siitä hienoudesta ja loistosta, jota siinä alkoi huomata. Sama
lannistumaton sielun uhma, sama ylpeä halveksiva ilme silmissä ja
huulilla ja sama raju kauneus, joita kesytti vain tietoisuus omasta
mitättömyydestä ja kaiken ympärillä olevan arvottomuudesta ja jotka
olivat rikkoneet kahleensa lehdon siimeksessä ja raivonneet ja
repineet itseään, vaelsivat nyt mahtavien huoneitten ja käytävien
kautta. Maalatut ruusut seinillä ja lattioilla olivat terävien
piikkien reunustamia, jotka repivät hänen rintaansa. Jokaisessa
silmiä häikäisevässä kultajuovassa hän näki jonkin vihatun hiukkasen
myyntihinnastaan. Leveät korkeat kuvastimet näyttivät hänelle täydessä
koossa naisen, jolla oli vielä yksi jalo piirre luonteessaan, mutta
joka oli liian uskoton paremmalle itselleen ja liian turmeltunut ja
vajonnut pelastaakseen itsensä. Hän luuli tämän olevan niin selvää
kaikille muillekin, että hänelle ei jäänyt muuta apukeinoa tai
itsetunnon kannustinta kuin ylpeys, ja ylpeytensä avulla, joka kidutti
hänen sydäntään yötä päivää, hän taisteli kohtalonsa kanssa, astui
uljaasti sitä vastaan ja uhmasi.

Oliko tämä se nainen, johon nuori tyttö — viaton, vahva vain
vakavuudessaan ja yksinkertaisessa vilpittömyydessään — saattoi niin
vaikuttaa, että hän Florencen seurassa oli kuin toinen olento, jonka
rinnassa intohimon myrsky hiljeni ja ylpeyskin muuttui nöyryydeksi?
Oliko hän sama nainen, joka nyt istui hänen rinnallaan vaunuissa käsi
kädessä hänen kanssaan ja joka, samalla kun pyysi häneltä rakkautta ja
luottamusta, painoi kauniin päänsä hänen rinnalleen ja olisi antanut
oman henkensä suojellakseen Florencea vääryydeltä ja suruilta?

Oi, Edith, kuinka suloista olisikaan kuolla sellaisella hetkellä! Ehkä
paljon parempi ja suloisempi kuolla niin, Edith, kuin elää loppuun asti!

Arvoisa rouva Skewton, jolla oli mielessä kaikkea muuta kuin
tuollaisia tunteita — sillä samoin kuin monet muut hienotapaiset
ihmiset, jotka ovat eläneet entisinä ja nykyisinä aikoina, ei hänkään
tunnustanut kuolemaa eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan niin
alhaisesta ja kaikki tasoittavasta nousukkaasta — oli vuokrannut
talon Brook Streetin varrelta, Grosvenor Squarelta, eräältä
mahtavalta sukulaiselta (Feenixin heimolaiselta), joka oli poissa
kaupungista ja mielellään lainasi talonsa häitä varten, koska hän
siten lopullisesti vapautui antamasta muita lainoja ja lahjoja rouva
Skewtonille ja hänen tyttärelleen. Koska perheen arvon vuoksi oli
välttämätöntä tällöin esiintyä loistavasti, oli rouva Skewton hankkinut
sinne erään sopuisan liikemiehen avulla, joka asui Marylebonen
seurakunnassa ja lainasi korkealle aatelistolle ja hienoille ihmisille
kaikenlaisia esineitä pöytäastioista palveluskuntaan asti, valkopäisen
hovimestarin (erikoista lisäpalkkiota vastaan, hän kun näytti
vanhalta perhepalvelijalta), kaksi hyvin pitkää nuorta liveripukuista
miestä ja valikoidun palveluskunnan keittiöön. Sen johdosta syntyi
alakerrassa sellainen tarina, että entisen miespalvelijan Withersin,
joka äkkiä vapautettiin monista talousvelvollisuuksistaan ja
pyörätuolin työntämisestä (se kun ei soveltunut pääkaupunkiin), oli
nähty useampia kertoja hierovan silmiään ja nipistelevän jäseniään
ikäänkuin hän olisi epäillyt nukkuneensa liiaksi Leamingtonissa
maitomiehen luona ja näkevänsä yhä taivaallista unta. Kun vielä oli
samasta mukavasta saantipaikasta tuotu tarpeellisia pöytäkaluja ja
porsliiniesineitä ynnä kaikenlaisia lisävarustuksia, niiden joukossa
sievät vaunut kilpahevosineen, asettui rouva Skewton istumaan suurelle
sohvalle pielusten varaan Kleopatran asentoon ja otti kaikessa
viehättäväisyydessään vastaan vierailijoita.

"Ja kuinka voi suloinen Florenceni?" kysyi hän, kun hänen tyttärensä
tuli sisään suojatteineen. "Sinun pitää tulla suutelemaan minua,
Florence rakkaani, ole niin hyvä."

Florence kumartui ujosti löytääkseen jonkin valkean kohdan rouva
Skewtonin kasvoissa, mutta silloin tarjottiinkin hänelle korva, ja niin
hän pelastui pulasta.

"Edith kulta", virkkoi rouva Skewton, "kuuleppas, mitä sanon — astuhan
hetkiseksi kirkkaampaan valoon, suloinen Florenceni."

Florence totteli punastuen.

"Sinä et muista, rakkahin Edith", sanoi hänen äitinsä, "millainen
olit samanikäisenä kuin tämä harvinaisen ihastuttava Florencemme tai
muutamia vuosia nuorempana?"

"Olen unohtanut sen kauan sitten, äiti."

"Sillä minä luulen tosiaankin, rakkaani", jatkoi rouva Skewton,
"huomaavani selvän yhdennäköisyyden meidän erikoisen lumoavan nuoren
ystävämme ja sinun välilläsi sellaisena kuin olit silloin. Ja se
osoittaa", lisäsi hän matalammalla äänellä ilmaistakseen siten, ettei
Florence vielä ollut lähimainkaan täydellisellä asteella, "mitä
kasvatus ja sivistys voi saada aikaan".

"Niin tosiaankin", vastasi Edith jurosti.

Hänen äitinsä katseli häntä hetkisen terävästi ja tuntien olevansa
epävarmalla pohjalla jatkoi kääntääkseen huomion toisaanne:

"Suloinen Florence, sinun pitää tulla suutelemaan minua vielä kerran,
rakkaani, ole hyvä."

Florence tietysti totteli ja painoi taas huulensa rouva Skewtonin
korvalehdelle.

"Ja sinä olet epäilemättä kuullut, kullanmuruni", virkkoi rouva
Skewton pitäen häntä kädestä, "että isäsi, jota me kaikki ihailemme
ja kunnioitamme tavattomasti, menee viikon päästä naimisiin rakkaan
Edithini kanssa".

"Tiesin, että se tapahtuisi hyvin pian", vastasi Florence, "mutta en
tarkalleen milloin".

"Edith kulta", virkkoi äiti hilpeästi, "onko mahdollista, ettet ole
vielä kertonut sitä Florencelle?"

"Miksi minä kertoisin Florencelle?" vastasi Edith niin äkkiä ja
tylysti, että Florence tuskin saattoi uskoa sitä samaksi ääneksi.

Sitten rouva Skewton mainitsi Florencelle, saadakseen asian uudelleen
ja varmemmin suunnatuksi toisaanne, että hänen isänsä tulisi tänne
päivälliselle ja että hän epäilemättä ihastuisi ja hämmästyisi kovasti
tavatessaan tyttärensä, koska hän oli edellisenä iltana sanonut
viipyvänsä Cityssä eikä ollut tietänyt mitään Edithin aikomuksesta,
jonka toteuttaminen rouva Skewtonin odotusten mukaan saattaisi hänet
oikein haltioihinsa. Florence kävi levottomaksi tämän kuullessaan,
ja hänen pelkonsa muuttui päivällishetken lähestyessä niin suureksi,
että jos hän olisi keksinyt keinon päästä kotiin tarvitsematta
vihjaista isäänsä, hän olisi kiirehtinyt takaisin jalkaisin, avopäin,
hengästyneenä ja yksin mieluummin kuin antautunut vaaraan herättää
hänen tyytymättömyyttään. Lopulta hän kykeni tuskin hengittämäänkään.
Hän ei uskaltanut lähestyä akkunaa, jottei isä näkisi häntä kadulta,
eikä lähteä yläkertaan salaamaan liikutustaan, jottei ovesta mennessään
kohtaisi isää odottamatta. Sitäpaitsi hänestä tuntui kuin hän ei sitten
uskaltaisi tulla takaisin, kun häntä kutsuttaisiin isän puheille.
Näiden erilaisten pelontunteitten vallassa hän istui Kleopatran
leposohvan vieressä koettaen ymmärtää rouvan mitätöntä puhelua ja
vastata siihen, kun kuuli isänsä askelia portailta.

"Nyt hän tulee!" huudahti Florence pelästyen.

Kleopatra, joka nuorekkuudessaan oli aina halukas kujeiluun ja oli
nyt kokonaan vaipunut omiin asioihinsa, ei vaivannut mieltään tämän
levottomuuden aiheella, vaan työnsi Florencen leposohvansa taakse ja
heitti huivin hänen päälleen hämmästyttääkseen Dombeyta. Se tapahtui
niin pian, että Florence kuuli hetkistä myöhemmin isänsä peloittavat
askelet huoneessa.

Hän tervehti tulevaa anoppiaan ja tulevaa puolisoaan. Hänen äänensä
vieras sointu värisytti lapsen joka hermoa.

"Rakas Dombey", virkkoi Kleopatra, "kertokaapa nyt minulle, kuinka
suloinen Florencenne voi"..

"Florence voi oikein hyvin", vastasi Dombey lähestyen leposohvaa.

"Kotonako?"

"Kotona", kuului vastaus.

"Rakas Dombey, oletteko varma, ettette petä minua?" kysyi Kleopatra
viehättävän vilkkaasti. "En tiedä, mitä rakkain Edithini sanoo minulle,
kun nyt lausun erään väitteen, mutta, kunniasanallani, pelkäänpä, että
te olette vilpillisin kaikista ihmisistä, rakas Dombey."

Vaikka Dombey olisi ollutkin vilpillinen ja joutunut itse teossa kiinni
kaikkein suurimmasta kavalluksesta, minkä koskaan voi mainita tai
tehdä, olisi hän tuskin voinut olla tyrmistyneempi kuin nyt, kun rouva
Skewton veti huivin pois, ja Florence kohosi hänen eteensä kalpeana ja
värisevänä kuin aave. Dombey ei ollut vielä malttanut mieltään, kun
Florence oli juossut hänen luokseen, kietonut kätensä hänen kaulaansa,
suudellut häntä ja kiirehtinyt ulos huoneesta. Dombey katseli
ympärilleen kuin vedotakseen asiassa johonkin toiseen henkilöön, mutta
Edith oli heti poistunut Florencen jäljessä.

"Tunnustakaa vain, rakas Dombey", virkkoi rouva Skewton ojentaen
hänelle kätensä, "ettette ole koskaan eläissänne ollut hämmästyneempi
ja iloisempi".

"En ole koskaan enemmän hämmästynyt!" myönsi Dombey.

"Ettekä enemmän ilostunut, rakkahin Dombey?" tiukkasi rouva Skewton
kohottaen viuhkaansa.

"Minä — niin, olen kovin iloinen tavatessani Florencen täällä", sanoi
Dombey. Hän näytti miettivän asiaa vakavasti hetkisen ja virkkoi
sitten päättävämmin: "Niin, olen tosiaankin oikein iloinen tavatessani
Florencen täällä."

"Ihmettelette kai, kuinka hän on tullut tänne?" kysyi rouva Skewton.

"Edith ehkä —" arveli Dombey.

"Ah, ilkeä arvaaja!" vastasi Kleopatra pudistaen päätänsä. "Voi, kuinka
viekas mies! Sellaisia asioita ei pitäisi arvata. Teidän sukupuolenne,
rakas Dombey, on niin turhamielinen ja halukas käyttämään väärin meidän
heikkouttamme, mutta te tunnette avomielisyyteni — hyvä on, heti!"

Viime sanat lausuttiin hyvin pitkälle nuorelle miehelle, joka ilmoitti
päivällispöydän olevan katetun.

"Mutta, rakas Dombey", jatkoi Kleopatra kuiskaten, "kun ei Edith voi
pitää teitä lähellään — ja niinkuin olen sanonut hänelle, hän ei voi
toivoa sitä aina — tahtoo hän ainakin pitää läheisyydessään jotakin tai
jotakuta teille kuuluvaa. Niin, kuinka tavattoman luonnollista se on!
Ja senvuoksi hän ei antanut minkään pidättää itseään tänään lähtemästä
vaunuilla noutamaan Florence-kultaa. Kuinka perin ihastuttavaa se
onkaan!"

Koska hän odotti vastausta, myönsi Dombey: "Suunnattoman ihastuttavaa."

"Jumala siunatkoon teitä, rakas Dombey, tuon tunteellisuuden osoituksen
vuoksi!" huudahti Kleopatra tarttuen hänen käteensä. "Mutta nyt käyn
liian vakavaksi. Taluttakaa minut alakertaan suojelusenkelinäni, ja
katsokaamme, mitä nuo ihmiset aikovat antaa meille päivälliseksi.
Jumala teitä siunatkoon, rakas Dombey!"

Kun Kleopatra oli hypähtänyt leposohvaltaan keskulaisen reippaasti
tämän viime siunauksen jälkeen, tarttui Dombey hänen käsivarteensa ja
talutti hänet juhlallisesti alakertaan. Parin astuessa ruokasaliin
työnsi yksi hyvin pitkistä vuokratuista nuorukaisista, jonka
kunnioituksentunne oli kovin vaillinaisesti kehittynyt, kielensä
poskeen toisen hyvin pitkän vuokratun nuorukaisen suureksi iloksi.

Florence ja Edith olivat jo siellä istuen vieretysten. Florence olisi
tahtonut nousta isän tullessa sisään luovuttaakseen tuolinsa hänelle,
mutta Edith laski kaikkien nähden kätensä hänen käsivarrelleen, ja
Dombey asettui vastapäätä heitä pyöreän pöydän toiselle puolelle.

Keskustelua piti melkein yksinään yllä rouva Skewton. Florence tuskin
uskalsi kohottaa silmiään, jotta niistä ei näkyisi kyynelten jälkiä.
Vielä vähemmän hänellä oli rohkeutta puhua, eikä Edith lausunut
sanaakaan muuten kuin vastaukseksi kysymykseen. Kleopatra teki
tosiaankin yksin työtä naimiskaupan hyväksi, joka oli niin lähellä
lopullista päätöstä, ja edullinen sen täytyikin olla, jotta hän saisi
kunnollisen palkkion.

"Ja niin ovat siis lopulta teidän valmistelunne melkein suoritetut,
rakas Dombey?" virkkoi Kleopatra, kun jälkiruoka oli tuotu pöydälle ja
valkopäinen pöytäpalvelija oli poistunut. "Myöskin lakimiesten hommat!"

"Kyllä, rouva", vastasi Dombey, "ja avioliittosopimus on nyt valmis,
kuten asianajotoimisto on ilmoittanut minulle. Niinkuin jo mainitsin
teille, ei tarvita muuta kuin että Edith määräisi päivän, jolloin hän
suvaitsee sen allekirjoittaa."

Edith istui kuin kaunis kuvapatsas, yhtä kylmänä ja äänettömänä ja
liikkumattomana.

"Lapsi kulta", huomautti Kleopatra, "kuuletko, mitä herra Dombey
sanoo? Ah, rakas Dombey!" lausui hän syrjään tälle herralle, "kuinka
hänen hajamielisyytensä häiden lähestyessä muistuttaa minulle niitä
aikoja, jolloin kaikkein ihastuttavin olento, hänen isänsä, oli teidän
asemassanne!"

"Minulla ei ole mitään ehdotuksia. Tapahtukoon se silloin, kun teille
sopii", virkkoi Edith tuskin vilkaisten pöydän ylitse Dombeyn puolelle.

"Huomenna?" ehdotti Dombey.

"Jos teille sopii."

"Tai sopisiko seuraava päivä paremmin teidän valmistelujenne vuoksi?"
kysyi Dombey.

"Minulla ei ole mitään valmisteluja. Olen aina käskettävissänne. Saatte
määrätä päivän ihan vapaasti."

"Ei mitään valmisteluja, Edith kulta?" nuhteli hänen äitinsä. "Mutta
sinähän olet kaiken päivää hirvittävässä kiireessä ja saat neuvotella
tuhatyksi kertaa kaikenlaisten liikemiesten kanssa!"

"Sinähän niistä asioista huolehdit", vastasi Edith ja kääntyi katsomaan
äitiinsä, rypistäen vähän kulmakarvojaan. "Sinä ja herra Dombey saatte
päättää asian."

"Juuri niin, rakkaani, ja erittäin kohteliasta sinun taholtasi!" sanoi
Kleopatra. "Florence kulta, sinun pitää tosiaankin tulla suutelemaan
minua vielä kerran, ole niin hyvä!"

Omituinen sattuma, että nämä harrastuksen puuskat Florencea kohtaan
lopettivat melkein jokaisen keskustelun, jossa Edithillä oli kuinka
pieni osa tahansa! Florence ei ollut varmaankaan koskaan saanut
osakseen niin paljon hyväilyjä eikä ehkä koskaan ennen tuottanut niin
suurta hyötyä, itse sitä aavistamatta.

Dombey ei ollut sydämessään suinkaan tyytymätön kauniin morsiamensa
käytökseen. Hänellä oli täysi syy olla myötätuntoinen ylpeyttä ja
kylmyyttä kohtaan, koska ne olivat niin selviä piirteitä hänen omassa
luonteessaan. Hänestä tuntui imartelevalta se ajatus, että nämä
ominaisuudet nöyrtyivät hänen edessään ja ettei Edithillä näyttänyt
olevan omaa tahtoa häntä vastaan. Hänestä oli mieluista kuvitella
tätä ylpeää ja komeaa naista esiintymässä emäntänä hänen talossaan ja
vaikuttamassa jäätävästi vieraisiin samoin kuin hän itsekin. Dombey ja
Pojan arvo säilyisi ja suorastaan lisääntyisikin sellaisissa käsissä.

Niin Dombey ajatteli jäätyään yksin päivällispöytään ja ajatellessaan
menneitä ja tulevia vaiheitaan- Hänen mielentilaansa vastasi hyvin
tämän huoneen niukka ja synkkä komeus. Siellä vallitsi tummanruskea
väri, ja seinillä riippui mustakehyksisiä kuvia. Neljäkolmatta
mustaa tuolia, joissa oli melkein yhtä paljon nauloja kuin yhtä
monessa ruumisarkussa, seisoi kuin mykät vartijat odottamassa
turkkilaisella matolla. Sivupöydällä kannatti kaksi nääntynyttä
neekeriä kynttilänjalan haaroja, ja ummehtunut haju vihjaisi kuin
lattian alle olisi kivisiin ruumisarkkuihin haudattu kymmenen tuhannen
päivällisvieraan tuhka. Talon omistaja oleskeli paljon ulkomailla.
Englannin ilma sopi Feenixin suvun jäsenille harvoin kauan. Huone oli
vähitellen pukeutunut yhä syvempään surupukuun hänen vuokseen, kunnes
oli niin muuttunut kalmamaiseksi, ettei sieltä puuttunut muuta kuin
ruumis, jotta vaikutus olisi täydellinen.

Dombey, joka sopi aika lailla korvaamaan ruumista hautajaisissa
ainakin jäykkyytensä, ellei juuri asentonsa puolesta, katseli alas
kuolleen mahonkimeren kylmään syvyyteen, johon oli pantu ankkuroimaan
hedelmälautasia ja juomapulloja, ikäänkuin hänen ajatustensa aiheet
kohoilisivat pinnalle yksitellen ja sitten taas vajoisivat. Edith
esiintyi siellä kasvojensa ja vartalonsa täydessä upeudessa, ja hänen
vierelleen kohosi Florence, arasti kääntäen päänsä isään päin niinkuin
äsken poistuessaan huoneesta. Edithin katse oli suunnattuna Florenceen
ja käsi suojelevasti ojennettuna. Sitten kohosi päivänvaloon pieni
olento matalassa nojatuolissa ja katseli häneen kummissaan kirkkaine
silmineen ja varhaisvanhoine kasvoineen, jotka loistivat kuin iltatulen
hohteessa. Taas ilmestyi Florence sen viereen ja valtasi hänen koko
huomionsa. Oliko Florence ennalta määrätty vaikeus ja este hänen
suunnitelmilleen vai kilpailija, joka oli astunut kerran hänen tielleen
ja saattaisi taaskin astua, vai hänen lapsensa, jota hän onnellisena
sulhasena saattoi alentua ajattelemaan, koska ei sopinut häntä
vieroksua tällaisena aikana, vai pelkkä vihjaus hänelle siitä, että
ainakin näennäisesti piti olla välittävinään omasta verestään uusien
sukulaistensa seurassa? Hän sen yksin tiesi. Ehkä hän parhaimmassa
tapauksessa oli välinpitämätön, sillä häävieraat ja vihkiäisalttarit
ja kunnianhimoiset näyt — joihin kaikkiin sekaantui Florence —
aina Florence — sukelsivat niin nopeasti ja niin sikin sokin hänen
silmiinsä, että hän nousi ja lähti naisten luokse päästäkseen niistä
eroon.

Vasta myöhään illalla tuotiin kynttilät, sillä rouva Skewton valitti
niiden tuottavan päänsärkyä. Sillä välin Florence ja rouva Skewton
istuivat yhdessä (Kleopatrasta näytti olevan perin tärkeätä pitää häntä
lähellään), tai Florence soitteli hiljalleen pianoa rouva Skewtonin
iloksi, mainitsemattakaan niitä muutamia hetkiä illan kuluessa,
jolloin hellä nainen tunsi halua pyytää Florencelta suuteloa, mikä
aina tapahtui senjälkeen kun Edith oli sanonut jotakin. Sitä ei tosin
tapahtunut usein, sillä Edith istui syrjässä toisista avonaisen
akkunan ääressä koko ajan (vaikka hänen äitinsä pelkäsikin hänen siinä
vilustuvan) ja pysyi siinä, kunnes Dombey lähti. Silloin Florence sai
isältään tyynen armollisen hyvästijätön ja meni Edithin makuusuojan
viereisessä huoneessa nukkumaan niin onnellisena ja toiveikkaana, että
ajatteli entistä itseään kuin se olisi ollut jokin toinen hylätty
tyttöparka, jonka suru herätti sääliä, ja tämän säälin vallassa hän
nyyhkytti itsensä uneen.

Viikko riensi nopeasti. He ajoivat muotikauppiaitten, ompelijattarien,
jalokivikauppiaitten, asianajajain, kukkakauppiaitten, leipurien
liikkeisiin, ja Florence oli aina mukana. Hänen oli määrä olla läsnä
vihkiäisissä, luopua surupuvustaan ja esiintyä komeassa, tilaisuutta
varten valmistetussa asussa. Muotikauppiaan suunnitelmat — hän oli
ranskatar ja muistutti suuressa määrin rouva Skewtonia — olivat
tässä kohden niin säädylliset ja hienot, että rouva Skewton tilasi
samanlaisen puvun itselleen. Muotikauppias sanoi sen sopivan hänelle
ihastuttavasti ja väitti kaikkien ihmisten otaksuvan häntä nuoren
neidin sisareksi.

Yhä nopeammin riensi aika. Edith ei katsellut mitään eikä välittänyt
mistään. Hänen upeat pukunsa saapuivat kotiin, niitä koeteltiin, rouva
Skewton ja muotikauppias ylistivät niitä äänekkäästi, ja sitten ne
pantiin talteen Edithin lausumatta niistä sanaakaan. Rouva Skewton
laati suunnitelmat joka päiväksi ja pani ne täytäntöön. Toisinaan
Edith istui vaunuissa heidän ajellessaan ostoksilla, välistä hän taas
tuli sisään myymälään, jos se oli ehdottoman välttämätöntä. Mutta
rouva Skewton toimitti kaikki, ja Edith katseli vain kylmäkiskoisesti,
ikäänkuin asia ei vähääkään koskisi häntä. Florence olisi voinut
pitää häntä, ehkä ylpeänä tai tunteettomana, jollei itse olisi saanut
häneltä toisenlaista kohtelua. Niin Florence tukahdutti kiitollisuuteen
ihmetyksensä, milloin tahansa se pyrki esille.

Sitten tuli viikon viimeinen päivä, häiden edellinen ilta. Pimeässä
huoneessa — sillä rouva Skewtonin pää ei ollut vieläkään terveempi,
vaikka hän aina toivoi jaksavansa paremmin seuraavana päivänä —
istuivat tämä arvoisa rouva, Edith ja Dombey. Edith oli taas asettunut
avonaisen akkunan ääreen ja katseli kadulle. Dombey ja Kleopatra
puhelivat hiljaa sohvalla. Oli jo myöhä, ja Florence oli väsyksissä
mennyt nukkumaan.

"Rakas Dombey", virkkoi Kleopatra, "jätättehän minulle Florencen
huomenna, kun ryöstätte minulta Edith kullan?"

Dombey sanoi suostuvansa siihen mielellään.

"Jos saan pitää häntä täällä luonani teidän kummankin oleskellessa
Pariisissa ja ajatella muovailevan! hänen mieltään, kun hän vielä on
niin nuori, rakas Dombey", jatkoi Kleopatra, "on se minulle kuin oikeaa
palsamia siinä äärimmäisen murtuneessa tilassa, johon joudun".

Edith käänsi äkkiä päätänsä. Hänen kylmäkiskoisuutensa oli
silmänräpäyksessä muuttunut kiihkeäksi harrastukseksi, ja pimeyden
suojaamana hän kuunteli tarkoin heidän keskusteluaan.

Dombey sanoi jättävänsä Florencen ilomielin niin ihastuttavan
suojelijan haltuun.

"Rakas Dombey, tuhannet kiitokset hyvästä ajatuksestanne", vastasi
Kleopatra. "Minä pelkäsin, että te aioitte tuomita minut täydelliseen
yksinäisyyteen, vieläpä harkitusta ilkeydestä, niinkuin hirveät
lakimiehet, kauhean arkipäiväiset ihmiset, sanovat!"

"Miksi syytätte minua niin suuresta vääryydestä, armollinen rouva?"
virkkoi Dombey.

"Koska ihastuttava Florence väittää huomenna välttämättä lähtevänsä
kotiin. Minä aloin jo pelätä, rakas Dombey, että te olette oikea
tyranni."

"Vakuutan teille, rouva", sanoi Dombey, "etten ole antanut Florencelle
mitään määräyksiä, ja jos olisinkin, on teidän toiveenne kaikkien
määräysten yläpuolella".

"Rakas Dombey!" huudahti Kleopatra. "Tehän olette oikea liehakoitsija.
Tosin minun ei sovi sanoa niinkään, sillä liehakoitsijoilla ei
ole sydäntä, ja teidän sydämenne näkyy kaikkialla elämässänne ja
luonteessanne. Lähdettekö tosiaankin näin varhain, rakas Dombey!"

Niin, nyt oli jo myöhä, ja Dombey luuli, että piti lähteä.

"Onko tämä totta vai onko kaikki unta!" sopersi Kleopatra. "Voinko
uskoa, rakas Dombey, että te tulette huomenna takaisin ryöstämään
minulta ainoan seuratoverini, oman Edithini?"

Dombey, joka oli tottunut ottamaan asiat kirjaimellisesti, huomautti
rouva Skewtonille, että he tapaisivat toisensa vasta kirkossa.

"Se tuska, että täytyy luovuttaa lapsi, vaikkapa teillekin, rakas
Dombey", sanoi rouva Skewton, "on kaikkein kiduttavimpia, mitä voi
kuvitella. Ja kun se yhtyy heikkoon ruumiinrakenteeseen ja sen
sokerileipurin äärimmäiseen tyhmyyteen, joka on ottanut valmistaakseen
aamiaisen, on se melkein liikaa vähäisille voimilleni. Mutta varmaankin
toivun aamuksi, rakas Dombey. Älkää pelätkö tai olko levoton minun
tähteni. Taivas teitä siunatkoon! Edith kulta, joku lähtee, enkelini!"
huudahti hän veitikkamaisesti.

Edith, joka oli taas kääntänyt päänsä akkunaan eikä enää välittänyt
heidän keskustelustaan, nousi seisomaan, mutta ei siirtynyt askeltakaan
Dombeytä kohti eikä lausunut mitään. Arvonsa ja tämän hetken mukaisella
tavalla Dombey siirtyi narisevin askelin hänen luokseen, suuteli
hänen kättään ja virkkoi: "Huomenna minulla tulee olemaan onni sanoa
tätä kättä rouva Dombeyn kädeksi." Sitten hän kumarsi ja poistui
juhlallisesti.

Rouva Skewton soitti tuomaan kynttilöitä heti kun ulko-ovi oli
sulkeutunut. Kynttilöitten mukana saapui myös hänen kamarineitonsa
tuoden sen nuorekkaan puvun, jonka oli määrä pettää maailmaa seuraavana
päivänä. Puku kosti hänelle säälimättä niinkuin sellaiset puvut aina
kostavat ja teki hänet tavattoman paljon vanhemmaksi ja rumemmaksi kuin
hänen tahrainen flanellipukunsa. Mutta rouva Skewton koetteli sitä
teeskentelevän tyytyväisenä ja hymyili kalmankarvaisille kasvoilleen
kuvastimessa kuin ajattelisi sitä musertavaa vaikutusta, jonka se
tekisi majuriin seuraavana päivänä. Sitten hän käski kamarineitonsa
taas riisua sen ja valmistaa hänet vuoteeseen, luhistuen raunioiksi
kuin korttitalo.

Koko ajan Edith pysyi pimeän akkunan luona katsellen ulos. Vihdoin
jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa hän siirtyi paikaltaan
ensimmäisen kerran koko iltana ja pysähtyi häntä vastapäätä. Äidin
haukottelevilla, värisevillä ja äreillä kasvoilla oli varma ilme,
jota ei mikään huikentelevaisuus tai oikullisuus voinut salata hänen
kohottaessaan silmänsä tyttären suoraan ja ylpeään vartaloon.

"Olen lopen väsynyt", virkkoi hän. "Eihän sinuun voi luottaa
hetkistäkään. Sinä olet pahempi kuin pikku lapsi. Ei mikään lapsi ole
puoleksikaan niin uppiniskaisen tottelematon."

"Kuule, mitä sanon, äiti", vastasi Edith sivuuttaen tämän moitteen niin
halveksivasti kuin ei olisi tahtonut alentua ottamaan sitä huomioon.
"Sinun täytyy pysyä täällä yksin, kunnes palaan matkalta."

"Täytyykö minun olla yksin, Edith, kunnes sinä palaat!" toisti hänen
äitinsä.

"Muussa tapauksessa vannon sen nimessä, jonka kutsun huomenna
todistamaan valheellista ja julkeaa menettelyäni, että vielä kirkossa
peruutan koko naimiskaupan. Jollet niin tee, kaatakoon kohtalo minut
kuolleena kivilattialle!"

Äiti vastasi luomalla tyttäreensä nopeasti hätääntyneen katseen, joka
ei suinkaan rauhoittunut Edithin ilmeestä.

"Se riittää, että me olemme mitä olemme", jatkoi Edith vakavasti. "Minä
en salli, että enemmän nuoruutta ja viattomuutta laahataan meidän
tasollemme. Minä en salli, että viaton olento turmellaan ja tuhotaan
ja pilataan kokonaisen äitien lauman joutohetkien huviksi. Ymmärrät
tarkoitukseni, Florencen pitää palata kotiin."

"Sinä olet narri, Edith", virkkoi äiti vihaisesti. "Luuletko saavasi
nauttia uudessa kodissa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin hän on
naimisissa ja sieltä poissa?"

"Kysy minulta tai itseltäsi, odotanko koskaan minkäänlaista rauhaa
siinä talossa", sanoi tytär. "Silloin tiedät vastauksen."

"Ja pitääkö minun kuulla tänä iltana kaikkien vaivojeni ja
ponnistusteni jälkeen, joiden avulla pääset riippumattomaksi", valitti
hänen äitinsä melkein huutaen kiihkosta samalla kun hänen päänsä
tutisi, "että minussa on turmelusta ja ruttoa ja etten ole sopiva
nuoren tytön seuraksi! Mikä sinä olet, sanoppa? Mikä sinä olet?"

"Olen kysynyt sitä itseltäni", vastasi Edith tuhkanharmaana ja akkunaan
osoittaen, "useammin kuin kerran istuessani tuolla ja nähdessäni jonkin
sukupuoleeni kuuluvan kuihtuvan olennon menevän ohitse, ja Jumala
tietää, että silloin olen saanut vastauksen kysymykseeni. Voi, äiti,
äiti, jospa olisit jättänyt minut viattoman sydämeni ohjattavaksi
silloin, kun minäkin olin tyttö — nuorempi kuin Florence — kuinka
erilainen olisin voinut olla!"

Huomaten selvästi, että kaikki vihanpurkaukset olivat nyt hyödyttömiä,
hänen äitinsä malttoi mielensä ja alkoi valitella, ettei ollut saanut
jo ennemmin kuolla ja että hänen ainoa lapsensa oli hylännyt hänet ja
että näinä pahoina aikoina oli unohdettu velvollisuudentunto vanhempia
kohtaan ja että hänen oli täytynyt kuulla luonnottomia solvauksia ja
että hän ei halunnut elää enää.

"Jos täytyy yhä elää tällaisten lakkaamattomien kohtausten toistuessa",
uikutti hän, "niin olen varma siitä, että minun olisi paljon parempi
miettiä jotakin keinoa, joka päättäisi päiväni. Voi, kuinka kauheaa on
ajatella, että sinä olet tyttäreni, Edith, ja puhuttelet minua tuolla
tavalla!"

"Meidän kesken, äiti, on molemminpuolisten moitteiden aika lopussa",
huomautti Edith surullisesti.

"Miksi sitten manaat sen taas esille? Tiedäthän raatelevasi minua mitä
kauheimmalla tavalla. Tiedäthän, kuinka heikko olen epäystävällisyyttä
kestämään. Ja vielä tällaisella hetkellä, jolloin minulla on niin
paljon ajattelemista ja luonnollisesti tahdon esiintyä parhaimmassa
valossa! Ihmettelen sinua, Edith, kuinka hennot pelästyttää äitiäsi
hääpäivän aattona?"

Vanhan rouvan nyyhkyttäessä ja hieroessa silmiään Edith katseli häntä
yhtä tyynesti kuin aikaisemminkin ja virkkoi samalla matalalla ja
hiljaisella äänellä, joka ei ollut noussut eikä laskenut siitä alkaen
kun hän ensiksi puhutteli äitiään: "Olen sanonut, että Florencen pitää
lähteä kotiin."

"Menköön vain!" huudahti masentunut ja pelästynyt äiti kiireesti.
"Minulla ei ole tosiaankaan mitään hänen lähtöään vastaan. Mitä minä
välitän siitä tytöstä?"

"Hän merkitsee minulle niin paljon, että mieluummin luovun sinusta,
niinkuin luovun (jos annat siihen aihetta) Dombeystä huomenna kirkossa,
mieluummin kuin sallin rahtustakaan siitä pahasta, mitä on minun
rinnassani, tartuttaa hänen rintaansa", vastasi Edith. "Jätä hänet
rauhaan. Mikäli voin estää, ei häntä saa myrkyttää eikä saastuttaa
niillä läksyillä, joita minulle on opetettu. Tämä ei ole mikään kova
ehto näin katkerana iltana."

"Jos olisit esittänyt sen lapsen tavalla, Edith", uikutti hänen
äitinsä, "niin silloin ehkä ei, hyvin todennäköisesti ei. Mutta noin
tavattoman loukkaavat sanat —"

"Ne ovat nyt olleet ja menneet meidän kesken", virkkoi Edith.
"Kulje omaa tietäsi, äiti. Ota mielesi mukaan osaa kaikkeen, mitä
olet saavuttanut, nauti siitä mikäli voit ja ole niin onnellinen
kuin suinkin. Meidän elämämme päämäärä on saavutettu. Tästä lähtien
nauttikaamme siitä mitään puhumatta. Minun huuleni ovat vaiti
menneisyydestä tästä hetkestä lähtien. Minä annan sinulle anteeksi
osuutesi huomisessa katalassa teossa. Antakoon Jumala minulle anteeksi
oman osani."

Hän toivotti äidilleen hyvää yötä ja poistui omaan huoneeseensa äänen
tai vartalon värähtämättä ja ikäänkuin jalallaan polkien jokaista
hellempää tunnetta.

Mutta hän ei mennyt lepäämään, sillä kun hän oli yksin, kuohuivat
hänen tunteensa kiihkeinä. Hän asteli edestakaisin, hellittämättä
edestakaisin ainakin satoja kertoja kaikkien niiden loistavain
varustusten ohitse, joilla häntä oli aikomus seuraavana päivänä
koristaa. Hän käveli musta tukka auki pudistettuna, mustat silmät
raivoisina, säälimättömän käden jättäessä punaisia naarmuja kauniiseen
valkeaan rintaan. Niin hän asteli edestakaisin pää syrjään käännettynä
kuin hän tahtoisi olla näkemättä omaa kauneuttaan ja päästä eroon
itsestään. Sillä tavalla Edith Granger suoritti hiljaisena yön hetkenä
ennen häitään rauhattoman henkensä kanssa kovan, katkeran, äänettömän
ja ylpeän taistelun, valittamatta sanallakaan.

Vihdoin hän sattumalta kosketti avonaiseen oveen, joka johti Florencen
makuuhuoneeseen.

Hän säpsähti, pysähtyi ja katsoi sinne.

Siellä paloi valo, joka näytti hänelle sikeästi nukkuvan Florencen
viattomuuden ja kauneuden kukoistuksessa. Hän pidätti hengitystään ja
tunsi vaistomaista vetovoimaa Florencea kohtaan.

Yhä lähemmäksi hän siirtyi, kunnes hän kumartui, painoi huulensa
hentoon käteen, joka riippui vuoteen ulkopuolella, ja nosti sen hiljaa
kaulalleen. Sen kosketus vaikutti kuin profeetan sauva ennen muinoin
kallioon, kyyneleet puhkesivat esiin hänen vaipuessaan polvilleen
ja laskiessaan pakottavan päänsä ja hajalliset hiuksensa Florencen
pielukselle.

Niin Edith Granger vietti häittensä edellisen yön. Sellaisessa
asennossa aurinko hänet tapasi hääaamuna.

_Edellisen osan loppu_.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DOMBEY JA POIKA 1 ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.